Joulukuun puolivälissä 1972 ilmestynyt Piledriver on
brittiläisen boogierockin instituutioksi muodostuneen Status Quon viides
studioalbumi. Samaisen vuoden syys-lokakuussa Lontoon Portland Placessa IBC –
studioilla nauhoitetulla pitkäsoitolla yhtye löysi lopullisesti omimman
musiikillisen ilmaisunsa. Tiukka ränttätänttätyyli oli toki ollut idullaan jo
kyseisen albumin edeltäjällä, pitkäsoitolla Dog of Two Head. Piledriver oli Status Quon
ensimmäinen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto ja ensimmäinen Vertigon
julkaisema albumi. Sen edeltäjät olivat nimittäin ilmestyneet Pye Recordsin
kautta. Jo marraskuussa pitkäsoitolta julkaistiin maistiaisena Francis Rossin
ja Bob Youngin käsialaa ollut Paperplane kääntöpuolellaan vasta Piledriveria seuranneella
pitkäsoitolla Hello! julkaistu, Rick Parfittin ja Alan Lancasterin yhteistyötä
edustava Softer Ride. Paperplane saavutti brittilistalla kahdeksannen sijan ja
oli ensimmäinen Status Quon yli 30:sta yhtyeen kotimaassa top 40:ään nousseesta
singlemenestyksestä. Itse Pildedriver – pitkäsoitto saavutti Britanniassa
viidennen sijan ja pysyi listoilla 37 viikon ajan. Nimestään huolimatta
Piledriveria voi Status Quon diskografiassa pitää melkoisen vivahteikkaana
pitkäsoittona. Sen avausraita Don’t Waste My Time on Francis Rossin ja Bob
Youngin yhteistyötä oleva terhakka Status Quo-boogie, joka jäi yhtyeen
keikkaohjelmistoon jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Myöhäisempää tuotantoa
ajatellen harvinaislaatuisesti Francis Rossin ja Rick Parfittin yhteistyötä
edustavista kappaleista O Baby on astetta sulavalinjaisempi ja Rick Parfittin
vokalisoima Big Fat Mama intensiivisen tiukka, myös rivakkaa
kitarasoolotyöskentelyä tarjoava rypistys. Parfittin ja Lancasterin yhteistyötä
oleva All the Reasons on tyylikkään melodinen kaunokki ja Lancasterin sekä
Bernie Frostin yhteisesti työstämä A Year vivahteikkuudessaan suorastaan radikaali
balladikappale. Myös Rossin ja Youngin käsialaa oleva Unspoken Words lukeutuu
hidastempoisempaan, mutta silti mainiosti rullaavaan tuotantoon. Pitkäsoiton
päättää lähes seitsemän ja puoliminuuttinen, Lancasterin vokalisoima ja varsin
vakuuttava näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista. Piledriver aloitti Status
Quon diskografiassa yhtyeen klassikkoalbumien sarjan, joka jatkui katkeamattomana
vuoden 1976 pitkäsoittoon Blue for You saakka. Vuonna 1990 Piledriverista
julkaistiin cd-versio, jonka bonusraitoja olivat hieman tuoreempien
singlehittien Carolinen ja Break the Rulesin b-puolet Joanne ja Lonely Night.
Kappaleista jälkimmäinen on harvinaisesti koko Status Quon legendaarisen
kvartetin ja lisäksi Bob Youngin yhteistyötä. Vuonna 2014 Piledriverista
julkaistiin tuplacd-versio, jonka kakkoslevy sisälsi 15 livebiisiä. Ne oli
nauhoitettu BBC:n Sounds of the Seventies- ohjelmassa vuonna 1972, sekä
seuraavana vuotena John Peel Sessionissa sekä BBC In Concert – ohjelmassa Lontoon
Paris Theatressa. Piledriverin kappaleiden livetulkintojen lisäksi mukana oli myös
Statuksen varhaisempaa tuotantoa, kuten Junior’s Wailing, Someone’s Learning ja
Railroad sekä lisäksi muutama vasta
seuraavilla pitkäsoitoilla levytysohjelmistoon virallisesti päätynyt kappale,
kuten Chuck Berryn laulukirjasta poimittu Bye Bye Johnny.
lauantai 31. joulukuuta 2016
perjantai 30. joulukuuta 2016
Lauantain pitkä:Eräs countryrockin keskeisimmistä tekijöistä ja paljon muuta
30. joulukuuta 1942 syntynyt ja kymmenes joulukuuta 2021 78-vuotiaana edesmennyt Robert Michael Nesmith oli
amerikkalainen muusikko, lauluntekijä, näyttelijä, tuottaja ja novellisti.
Ensisijaisesti hän identifioituu popyhtye The Monkeesin ja samannimisen
tv-sarjan jäseneksi. The Monkeesissa Nesmith vaikutti vuosina 1966–1970. Hänen
kirjoittamistaan kappaleista mainittakoon Linda Ronstadtin varhaisen yhtyeen
The Stone Poneysin ohjelmistoon kuulunut Different Drum. Vuonna 1984 Nesmith
osallistui kulttielokuva The Repo Manin tuottamiseen. Vuonna 1981 hän voitti
vuoden videon Grammyn tunnin mittaisesta tv-elokuvastaan Elephant Parts.
Kitaran Nesmith sai joululahjaksi äidiltään ja isäpuoleltaan. Itseoppineena hän
soitti soolona sekä useissa yhtyeissä esittäen folkia, countrya ja ajoittain
myös rockia. Hänen käsialaansa olleet runot muodostivat perustan
lauluteksteille ja muutettuaan ystävänsä John Londonin kanssa Los Angelesiin
Nesmith solmi julkaisusopimuksen kappaleilleen. Nesmithin biiseistä Paul Butterfield Blues Band levytti Mary Maryn ja Linda Ronstadtin & Stone Poneysin
ohjelmistoon päätyi myös Some of Shelly’s Blues. Frankie Laine levytti vuonna
1968 kolme vuotta aikaisemmin kirjoitetun Little Princessin singleformaatissa
ABC Recordsille. Some of Shelly’s Blues ja Propinquity tulivat myös Nitty
Gritty Dirt Bandin popularisoimiksi yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä
pitkäsoitolla Uncle Charlie & His Dog Teddy. Nesmith aloitti oman
levytysuransa vuonna 1963 julkaisemalla singlen Highness-yhtiön kautta. Kahta
vuotta myöhemmin hän julkaisi Edan Recordsilla yhden singlen. Nesmith levytti
vielä kaksi singleä, joista toinen oli nimellä Michael Blessing Colpix
Recordsille levytetty The New Recruit. Kyseessä oli myös Davy Jonesin
levy-yhtiö, mutta kaksikko ei tavannut ennen The Monkeesin kasaamista.
Nesmithin
jätettyä Monkeesin vuonna 1970 The Corvettes-yhtyeen John Ware lähestyi häntä.
Samaisessa yhtyeessä vaikutti Nesmithin ystävä John London, joka oli soittanut
Nesmithin varhaisilla singleillä ja myös monissa The Monkeesin äänityksissä ja
työstänyt Dot-yhtiölle vuonna 1969 Nesmithin tuottamia singlejä. Ware halusi
Nesmithin kasaavan yhtyeen. Nesmith oli kiinnostunut ainoastaan, jos merkittävä
pedal steelen soittaja Orville Red Rhodes olisi mukana projektissa. Rhodesin ja
Nesmithin musiikillinen yhteistyö jatkui ensin mainitun 90-luvun puoliväliin
ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Yhtyeen nimeksi tuli Michael Nesmith and the
First National Band ja se levytti RCA Recordsille kolme pitkäsoittoa. Nesmithiä
on pidetty eräänä countryrockin pioneereista. Hän saavutti myös kohtuullista
menestystä First National Bandin riveissä. Toinen single Joanne nousi
Billboardilla sijalle 21. ja Cashboxissa 17:ksi. Sitä seurannut Silver Moon oli
Billboardilla 42. ja Cashboxissa 28. Kaksi muuta singleä, Nevada Fighter ja
Propinquity nousivat listan loppupäähän. Myös The First National Bandin kaksi
ensimmäistä pitkäsoittoa nousivat Billboardin listalle. Yhtyeen hajoamiselle ei
ole annettu selkeää syytä. Seuraavaksi Nesmith kasasi The Second National
Bandin, johon hänen itsensä lisäksi kuuluivat kosketinsoittimista ja Moogista
vastannut Michael Cohen, basisti Johnny Meeks, jazzin saralla kunnostautunut
rumpali Jack Ranelli sekä pedal steelistä vastannut Orville Rhodes. Congeja
soitti laulaja/lauluntekijä Jose Feliciano. Kyseisen lineupin levyttämä
pitkäsoitto Tantamount to Treason Vol 1 ei menestynyt kaupallisesti eikä
kriitikoiden taholta. Sitä seuranneen albumin And the Hits Just Keep on Comin’
Nesmith levytti kaksistaan pedal steeliä soittaneen Red Rhodesin kanssa.
Tuottajan ominaisuudessa Nesmith työskenteli esimerkiksi Ian Matthewsin
albumilla Valley High sekä Bert Janchsin pitkäsoitolla LA Turnaround. Elektra
Recordsin Jack Holzman lukeutui Nesmithin diggareihin ja viimeksi mainittu saikin Elektralta
oman levy-yhtiönsä nimeltä Countryside. Sille levyttivät monet Nesmithin
tuottamat artistit, kuten Garland Frady ja Red Rhodes. Countrysiden houseyhtye
soitti taustat myös Nesmithin seuraavalla ja samalla viimeisellä RCA:lle
levyttämällä pitkäsoitolla Pretty Much Your Standard Ranch Nash. Countryside
lopetti toimintansa David Geffenin otettua Holzmanin paikan. 1970-luvun
puolivälissä Nesmith teki laulunkirjoittajana yhteistyötä Linda Hargroven
kanssa. Kappaleesta I’ve Never Loved Anyone More muodostui hitti Lynn
Andersonille ja sen levyttivät myös monet muut artistit. Hargrove levytti
kappaleet Winonah ja Will You Walk With Me, joista ensin mainittu päätyi myös
Nesmithin itsensä levytysohjelmistoon. Samoihin aikoihin Nesmith aloitti
multimediayhtiönsä Pacific Artsin, joka julkaisi äänilevyjä, kasiraitureita,
kasetteja ja vuodesta 1981 lähtien myös videoita. Nesmith levytti yhtiölleen
useita pitkäsoittoja ja saavutti vuonna 1977 maailmanlaajuisen hitin
pitkäsoitolta From Radio Engine to the Photom Wing poimitulla kappaleella Rio.
Vuonna 1983 Nesmith tuotti videon Lionel Richien kappaleeseen All Night Long ja
neljä vuotta myöhemmin Michael Jacksonin singleen The Way You Make Me Feel.
Vuonna 1992 Nesmith teki Pohjois-Amerikan-kiertueen, jonka yhteydessä hän
promosi RCA:lle levyttämien sooloalbumiensa cd-uudelleenjulkaisuja. Kyseinen
kiertue päättyi Brit Festivaalille Oregoon ja siitä julkaistiin sekä video että
cd nimellä Live at the Britt Festival. Nesmith on jatkanut levytyksiä ja oman
musiikkinsa julkaisemista. Hänen tähän mennessä tuorein pitkäsoittonsa on
vuonna 2006 ilmestynyt Rays. Vuonna 2011 Nesmith palasi tuottamisen pariin. Hän
tuotti blueslaulajan ja – kitaristin Carolyn Wonderlandin version Robert
Johnsonin Dust My Broomista Wonderlandin pitkäsoitolle Peace Meal. Vuonna 2012 Nesmith
teki kiertueen Euroopassa ennen liittymistään uudelleen The Monkeesin
Yhdysvaltain-kiertueelle. Monkeesin konserttien lisäksi Nesmith teki siellä
myös soolokeikkoja. Vuoden 1992 kiertue oli kappalevalinnoiltaan painottunut
Nesmithin RCA-tuotantoon, mutta vuoden 2013 kiertueella hän esitti
ensisijaisesti kappaleita, joita piti temaattisina, kronologisina ja
diggareiden eniten pyytäminä. Red Rhodesin steel- kitaran varressa korvasi Earl
Scruggsin pojanpoika Chris Scruggs. Kyseiseltä kiertueelta taltioitiin livealbumi
Movies of the Mind. Vuonna 2017 ilmestyivät muistelmateos ja soundtrackalbumi Infinite Tuesday:An Autiobiographical Riff. Vuonna 2019 Nesmith konsertoi vuonna 1972 ilmestyneen albuminsa And The Hits Just Keep On Coming tiimoilta pedal steel-kitaristi Pete Finneyn kanssa. Seattlessa soitetussa kiertueen avauskonsertissa olivat lisäksi mukana Ben Gibbard ja Scott McCaughey.
torstai 29. joulukuuta 2016
Perjantain pohjat:Edgar Winter Groupin rokimpaa soundia
Edgar Winter Group:They Only Come Out at Night
Marraskuussa 1972 ilmestynyt They Only Come Out at Night on
Edgar Winter Groupin kolmas studioalbumi. Siitä muodostui paitsi kaupallinen
menestys, myös yhtyeen lopullinen läpimurtolevy. Itse pitkäsoitto nousi
Billboardin listalla kolmanneksi ja siltä poimituista singleistä upeariffinen
ja Dan Hartmanin tukevaa bassottelua ja yleisestikin varsin upeaa
instrumentaatiota sisältävä Frankenstein nousi jopa listakärken ja lempeästi
svengaava, iskevän riffin ja revittelevämmät soolo-osuudet yhdistävä Free Ride
saavutti sekin 14. sijan. Musiikillisesti pitkäsoitto tarjoaa
vaikutteita etenkin bluesrockista ja poprockista yleisvireen ollessa rentoutunut ja
ripeätempoinen. Uusintajulkaisut pitkäsoitosta cd-formaatissa ovat vuosilta
2006 ja 2008. Winterin ja Dan Hartmanin yhteistyötä edustava Hanging Around
käynnistää pitkäsoiton maittavasti svengaavalla rokkauksellaan. Samaisen
parivaljakon käsialaa oleva When It Comes on astetta nyanssikkaampi ja rikastaa
soundiaan Winterin saksofonisoololla. Alta Mira rullaa sulavalinjaisesti
iskevän ja suorastaan nerokkaan pelkistetyn riffin kera. Undercover Man
rikastaa albumikokonaisuutta tyylitajuisilla hardrockvivahteillaan. Pitkäsoiton
kakkospuolen avaava ja täysin Winterin käsialaa oleva Round an Round on
tyylikäs ja myös ripauksen melankoliaa sisältävä, instrumentaatioltaan rikas
tunnelmapala. Edgar Winterin, Barbara Winterin sekä Ronnie Montrosen
yhteistyötä edustava Rock N’ Roll Boogie Blues tarjoaa tosiasiassa runsaimmin
hardrockvaikutteita ja We All Had a Real Good Time on otsikostaan huolimatta
varsin sielukas rockrypistys. Kahden roketin väliin sijoittuu Hartmanin
käsialaa oleva todella kaunis ja puhutteleva balladi Autumn. They Only Come Out at Night on eräs Edgar
Winterin laadukkaimmista albumikokonaisuuksista vuonna 1971 julkaistun ja
suorastaan erinomaisen Edgar Winter’s White Trashin ohella.
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
Torstain terävä:Monumentaalinen hardrockin klassikko
Rainbow:Rainbow Rising
Toukokuussa 1976 ilmestynyt Rainbow Rising on usein kohotettu Deep Purplessa kannuksensa hankkineen kitaristi Ritchie Blackmoren luotsaaman Rainbow-yhtyeen kaikkien aikojen laadukkaimmaksi albumiksi. Yhtye oli löytänyt unelmakokoonpanonsa. Elf-yhtyeen jäsenistä jäljelle oli jäänyt ainoastaan kaikkien aikojen heavysolisteihin kiistatta lukeutuva Ronnie James Dio, basistiksi oli vaihtunut Jimmy Bain, rumpaliksi muun muassa Jeff Beck Groupissa aikaisemmin soittanut Cozy Powell ja kosketinsoittajaksi Tony Carey. Rising koostuu ainoastaan kuudesta kappaleesta, mutta valtaosalla niistä Blackmore ja Dio tekevät laadukkainta jälkeään kautta aikojen. Blackmore on todella timmissä vedossa niin soitannollisesti kuin sävellyksellisesti; Dio niin tulkinnallisesti kuin sanoituksellisesti. Liki pitäen majesteetillisella avausraidalla Tarot Woman musiikillisesti pääosaan pääsevät niin Blackmore kuin Carey. Run with The Wolf ja Starstruck ovat erinomaisen tyylitajuisia ja kekseliäitä hardrockkappaleita. Niistä jälkimmäisestä muodostui keikkastandardi, tosin se muodosti medleyn Rainbown debyyttialbumi Ritchie Blackmore's Rainbown kenties tunnetuimman kappaleen Man on the Silver Mountainin kanssa. Risingin ykköspuolen päättää sen ainoa hienoista täytemateriaalia edustava kappale, lyhyt ja nopea Do You Close Your Eyes, josta muodostui myös keikkamatskua. Kakkospuoli käynnistyy upean melodian kannattelemalla suurteoksella Stargazer, jossa oli mukana Munchenin filharmoninen orkesteri. Myös se pääsi ansaitusti mukaan keikkakontestiin. Päätöskappale on yli kahdeksanminuuttinen ja Cozy Powellin upeine tuplabasareineen miltei powermetallia enteillyt A Light in Black. Dion käsialaa olleet tekstit liittyivät fantasia- ja mytologiaaiheisiin. Legendaarisen tuottajahahmon Martin Birchin kanssa työstetty klassikkoalbumi työstettiin Munchenin Musicland-studioilla samaisen vuoden 1976 helmikuussa. Kokonaiskestoltaan vain hieman yli 33-minuuttinen pitkäsoitto nousi kotimaassaan yhdenneksitoista ja Billboardin listalla sijalle 48. Rainbow ehti harvinaislaatuisesti julkaista myös toisen albumin, vuoden 1977 satoa edustavan livetuplan On Stage täysin samalla line upilla.
Toukokuussa 1976 ilmestynyt Rainbow Rising on usein kohotettu Deep Purplessa kannuksensa hankkineen kitaristi Ritchie Blackmoren luotsaaman Rainbow-yhtyeen kaikkien aikojen laadukkaimmaksi albumiksi. Yhtye oli löytänyt unelmakokoonpanonsa. Elf-yhtyeen jäsenistä jäljelle oli jäänyt ainoastaan kaikkien aikojen heavysolisteihin kiistatta lukeutuva Ronnie James Dio, basistiksi oli vaihtunut Jimmy Bain, rumpaliksi muun muassa Jeff Beck Groupissa aikaisemmin soittanut Cozy Powell ja kosketinsoittajaksi Tony Carey. Rising koostuu ainoastaan kuudesta kappaleesta, mutta valtaosalla niistä Blackmore ja Dio tekevät laadukkainta jälkeään kautta aikojen. Blackmore on todella timmissä vedossa niin soitannollisesti kuin sävellyksellisesti; Dio niin tulkinnallisesti kuin sanoituksellisesti. Liki pitäen majesteetillisella avausraidalla Tarot Woman musiikillisesti pääosaan pääsevät niin Blackmore kuin Carey. Run with The Wolf ja Starstruck ovat erinomaisen tyylitajuisia ja kekseliäitä hardrockkappaleita. Niistä jälkimmäisestä muodostui keikkastandardi, tosin se muodosti medleyn Rainbown debyyttialbumi Ritchie Blackmore's Rainbown kenties tunnetuimman kappaleen Man on the Silver Mountainin kanssa. Risingin ykköspuolen päättää sen ainoa hienoista täytemateriaalia edustava kappale, lyhyt ja nopea Do You Close Your Eyes, josta muodostui myös keikkamatskua. Kakkospuoli käynnistyy upean melodian kannattelemalla suurteoksella Stargazer, jossa oli mukana Munchenin filharmoninen orkesteri. Myös se pääsi ansaitusti mukaan keikkakontestiin. Päätöskappale on yli kahdeksanminuuttinen ja Cozy Powellin upeine tuplabasareineen miltei powermetallia enteillyt A Light in Black. Dion käsialaa olleet tekstit liittyivät fantasia- ja mytologiaaiheisiin. Legendaarisen tuottajahahmon Martin Birchin kanssa työstetty klassikkoalbumi työstettiin Munchenin Musicland-studioilla samaisen vuoden 1976 helmikuussa. Kokonaiskestoltaan vain hieman yli 33-minuuttinen pitkäsoitto nousi kotimaassaan yhdenneksitoista ja Billboardin listalla sijalle 48. Rainbow ehti harvinaislaatuisesti julkaista myös toisen albumin, vuoden 1977 satoa edustavan livetuplan On Stage täysin samalla line upilla.
tiistai 27. joulukuuta 2016
Keskiviikon klassikko:Jefferson Airplanen psykedeliatyylin huipentuma
Jefferson Airplane:Crown of Creation
Syyskuussa 1968 julkaistu Crown of Creation on
sanranciscolaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen neljäs studioalbumi.
Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye kehitti eteenpäin psykedeelistä tyyliään
edelleen eteenpäin edeltävään albumiinsa After Bathing at Baxter’s. verrattuna. Yhtye yhdisti sähköiseen rockiinsa tekstiensä hienoisia elementtejä
tieteiskirjallisuudesta. Suurimmassa osassa tekstejään Airplane käsitteli
hippieetosta, vasemmistolaista politiikkaa ja sodanvastaisia viestejä.
Kyseisten seikkojen vuoksi Airplanen soundia ei voi pitää erityisen
kaupallisena eikä yhtyeellä ollut useita suuria singlemenestyksiä. Tyylillisesti Crown of
Creation tuli merkitsemään Jefferson Airplanen psykedeelisen ilmaisun huipentumaa.
Sitä seuranneella pitkäsoitollaan Volunteers yhtye hyödynsi voimakkaammin vaikutteita
countrysta ja hardrockista. Vaikka Crown of Creationista ei muodostunut
Airplanen suurinta menestysalbumia, pitkäsoitto nousi Billboardin listalla kuudenneksi
ja myi lopulta kultalevyksi. Singleformaatissa albumilta julkaistiin
ennakkomaistiaisena jo samaisen vuoden huhtikuussa kappale Greasy Heart, josta
muodostui pieni hitti. Vaikka Crown of Creationista muodostui top ten-menestys,
on pitkäsoitto jäänyt ainakin jossakin määrin aliarvostetuksi Airplanen diskografiassa.
Ennen äänityksiä Airplane oli saanut managerinsa ja promoottorinsa Bill Thompsonin
vuokraamaan yhtyeelle laajan huoneiston 2400 Fulton Streetiltä läheltä San
Franciscon Golden Gate-siltaa. Nimillä The Airplane ja The Mansion tunnetun
huoneiston kellarissa sijaitsi äänitysstudio. Yhtyeestä tuli tiukka yhteisö ja suuri
osa sävellystyöstä tapahtui sen uudessa päämajassa. Yksilöiden muodostama yhdistelmä
jatkoi kokeilunhalua ja visionäärisiä lyyrisiä sävellyksiä, jotka tekivät
Airplanesta oman merkittävän osansa San Franciscon psykedeelistä rockskeneä.
Kaikki yhtyeen jäsenet ottivat osaa albumin kappaleiden kirjoitustyöhön.
Crown of Creation pyrki olemaan Airplanen
jäsenten henkilökohtainen kannanotto kaupallisuuteen, rikollisuuteen ja
ikääntymiseen sen boheemin erillisalueen, johon San Francisco tuohon aikaan
yhdistettiin, kasvoilla. Äänitykset alkoivat alkuvuodesta 1968 ja jatkuivat
kesällä RCA – studioilla. Siellä yhtye hyödynsi vääristettyjä ääniefektejä ja
kitaraosuuksia sekä päällekkäisäänityksillä rikastettuja raitoja. Tyylillisesti
kyseessä oli yhtyeen siihen mennessä erottuvin albumikokonaisuus. Se sisälsi
kaiken yhtyeen aikaisemmin kokeileman viimeiseen saakka vietynä. Mukana oli
Airplanen keikoilta tutuksi tulleita kitarajameja ja Surrealistic Pillow –
pitkäsoitolle tunnusomaisia folkelementtejä. Yleisesti kyseessä oli selkeästi
After Bathing at the Baxtersia tiukemmin rakennettu albumi. Monimutkaiset ja
hienostuneet sovitukset selittivät osaltaan, miksei Jefferson Airplanella
juurikaan ollut singlehittejä. Albumilla vieraili useita muusikoita, joista
mainittakoon David Crosby, Bill Goodwin ja Bill Davis. Äänitykset tehtiin
konserttien ja tv-esiintymisten välillä. Solisti Grace Slickin kirjoittama kappale Lather kertoo
rumpali Spencer Drydenin ikääntymisestä 30-vuotiaaksi. Kappale heijastaa niitä
vaikeuksia, joita vanheneminen nuorisokulttuurissa aiheuttaa. Avautuvan
melodian ja sointukulun myötä nuori mies kohtaa tekstissä vanhenemisen
yhteiskunnalliset paineet. Kappaleen ääniefektit liittyvät sen tekstiin. Kitaristi Paul
Kantnerin ja solisti Marty Balinin käsialaa oleva In Time edustaa akustisine
kitaroineen albumin lempeintä antia. Se on myös varsin pätevä esimerkki yhtyeen
lauluharmonioista. David Crosbyn käsialaa oleva Triad on Crown of Creationin
kappaleista ainoa, jonka säveltämiseen kukaan yhtyeen jäsenistä ei ole
osallistunut. Crosbyn yhtye The Byrds piti kahden naisen ja miehen välisestä
suhteesta kertovaa kappaletta riskialttiina, mutta Slickin tulkinta akustisesta
balladista ei jätä arvailuja.
Jack Casadysta oli kehittynyt eräs arvostetuimmista
basisteista ja kappaleessa Star Track hän hyödynsi wah wah – pedaalia. Crown of
Creationin kaikista kappaleista juuri kyseisessä instrumenttien välinen
vuorovaikutus on kaikkein kauaskantoisinta. Kappaleen sointuvaihdokset ovat
velkaa Gary Davisin kappaleelle Death Don’t Have No Mercy. Rakkautta, elämää ja
aikaa koskevia teemoja käsitellään myös humoristisessa kappaleessa Share a
Little Joke. Pitkäsoiton ykköspuolen päättää lyhyt instrumentaalikappale
Chushingura. Kyseessä on eräs ensimmäisistä elektronista musiikkia edustaneista
kappaleista rockalbumilla. Kakkospuolen avaava If You Feel muistuttaa
tyylillisesti yhtyeen kahden ensimmäisen pitkäsoiton folkrockia. Kappaleen
lauluosuuksia täydennetään wah wah – pedaalilla. Kantnerin käsialaa oleva
pitkäsoiton nimikappale on eräs hänen keskeisimmistä sävellyksistään
Airplanelle. Se julkaistiin myös albumin toisena singlenä. Kappaleen teksti oli
saanut vaikutteita tieteiskirjasta The Crysalids. Ice Cream Phoenix edustaa
Airplanen repertuaarissa jotakin täysin uutta. Slickin syvälliset lauluosuudet ovat
oma keskeinen osansa kappaletta, joka kuvaa halua olla hyväksytty tavalla,
jolla yksilö havaitaan ilman vaatimusta muutokseen. Kyseessä on eräs Crown of
Creationin harvoista kappaleista, jossa keskitytään vokaaliharmonioiden
laajuuteen instrumentaation moninaisuuden sijaan.
Pitkäsoiton ensimmäinen
singlejulkaisu Greasy Heart jatkaa sosiaalista kommentaatiota Ice Cream
Phoenixin tapaan, mutta kyseisessä kappaleessa Slick on ainoa solisti. Slickin
laulusuoritusta kyseisessä kappaleessa on pidetty hänen parhaanaan Somebody to
Loven ohella. Kappaleen teksti, joka kertoo teeskentelevistä huijareista ja runsaasta meikinkäytöstä itsensä
todellisen minän piilottamiseksi, on tulkittavissa heijastamaan
Slickiä itseään. Pitkäsoiton päätöskappale The Houseon Pooneil Corners on
tummasävyinen ja sen teksti heijastaa vuoden 1968 traumaattisia tapahtumia,
kuten Robert Kennedyn, joka oli harvoja Airplanen hyväksymiä poliitikkoja,
murhaa. Raakoine kitarariffeineen kappaleen voi tulkita heijastaneen sitä ankeutta
ja pelkoa, jota yhtye koki aikakauden konflikteja kohtaan. Samantyyppisiä
teemoja käsiteltiin Crown of Creationin edeltäjän After Bathing at the
Baxter’sin kappaleessa Ballad of You and Me and the Pooneil. Crown of Creation
oli Jefferson Airplanen viimeinen myös monona julkaistu albumi. Vaikka siltä
julkaistut singlet eivät juuri menestyneet, albumien osalta yhtyeen suosio oli
selkeästi merkittävämpi ja FM- Radiossa soineiden Airplanen albumiraitojen ja jopa kokonaisten pitkäsoittojen ansiosta yhtye säilytti ansaitsemansa arvon. Crown of Creationin cd-versio ilmestyi elokuussa 2003.
Mukana oli neljä bonuskappaletta, näiden joukossa Frank Zappan ja Slickin
yhteistyötä edustava Would You Like a Snack? sekä ennenjulkaisematon
kahdeksanminuuttinen The Saga of Sidney Spacepig. Extroissa on lisäksi mukana piiloraita Candy Man.
sunnuntai 25. joulukuuta 2016
Tiistain tukeva:Motörheadin läpimurtoalbumi
Motörhead:Overkill
24. maaliskuuta 1979 julkaistu Overkill on Motörheadin
toinen pitkäsoitto. Samalla se oli yhtyeen ensimmäinen Bronze Recordsin
julkaisema albumi, joka nousi brittilistalla sijalle 24. Kerrangin sadan
kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla Overkill saavutti 46. sijan.
Bronze Records oli kiinnittänyt Motörheadin vuonna 1978 ja antanut yhtyeelle
studioaikaa Lontoon Wessex-studioilla. Bronzen julkaiseman debyyttisinglensä
paraatipuolelle Motörhead taltioi Richard Berryn käsialaa olleen
garageklassikon Louie Louie ja kakkospuolelle valikoitui yhtyeen omaa tuotantoa
edustanut Tear Ya Down. Motörhead konsertoi singleään promotakseen ja Louie
Louiesta muodostui pieni hitti. Chiswick kiirehti julkaisemaan Motörheadin
debyyttialbumin valkoisella vinyylillä varmistaakseen yhtyeen suosion
jatkuvuuden. Louie Louie nousi listalla sijalle 72. ja Motörhead pääsi
esiintymään Top of the Popsissa. Bronze Records rohkaistui palauttamaan yhtyeen
studioon levyttämään toista pitkäsoittoaan. Vuonna 2011 Mojon James Mc Nairille
antamassaan haastattelussa Lemmy mainitsi Motörheadin saavuttaneen haluamansa
soundin Overkill – pitkäsoiton aikoihin. Albumin tuottamiseen osallistui
aikaisemmin Rolling Stonesin ja Trafficin kanssa yhteistyötä tehnyt Jimmy
Miller ja se äänitettiin Lontoon Roundhouse ja Sound Development – studioilla.
Damage Case kirjoitettiin yhteistyössä The Deviants-yhtyeen Mick Farrenin
kanssa. Elämäkerrassaan White Line Fever Lemmy on maininnut kirjoittaneensa
kappaleen Metropolis tekstit viidessä minuutissa nähtyään samannimisen elokuvan
Portobello Roadin Electric Cinema – elokuvateatterissa. Lisäksi hän väittää
tahtoneensa Tina Turnerin levyttävän kappaleen I’ll Be Your Sister.
Pitkäsoiton
nimikappale on tullut tunnetuksi rumpali Philty Animal Taylorin soittamista
kahdesta bassorummusta. Dokumentissa The Guts and The Glory Taylor on maininnut
todella halunneensa osata soittaa kahta bassorumpua ennen kuin hänellä olisi ne
lavalla. Taylor oli treenaamassa kahden bassarin soittoa pari tuntia ennen
muiden yhtyeen jäsenten saapumista. Hänellä oli tavallaan tuleva Overkillin
riffi mielessään. Lemmyn ja kitaristi Fast Eddie Clarken saapuessa Taylor oli
lopettelemassa soittamistaan. Lemmy ja Fast Eddie käskivät hänen jatkaa ja tällä tavoin Overkilin nimikappale tuli kirjoitetuksi. Se julkaistiin ensiksi singleformaatissa 7 ja
12-tuumaisina versioina b-puolellaan Too Late Too Late. Samaisen vuoden kesäkuussa seurasi toinen
single No Class, jonka b-puolella oli ennenjulkaisematon Like A Nightmare.
Albumin nimikappaleesta muodostui eräs Motörheadin keikkojen ehdottomista
kohokohdista vuosiksi eteenpäin. Kolme viikkoa Overkill-pitkäsoiton julkaisun
jälkeen albumista julkaistiin myös 15 000 kappaleen rajoitettu painos
vihreällä vinyylillä. Nimikappaleen singleversio julkaistiin kolmella
erilaisella kansikuvalla, jossa kussakin esiintyi yksi trion jäsenistä. Vuonna
1988 Castle julkaisi albumista uusintapainoksen tupla-albumilla, jonka toinen
pitkäsoitto oli vuoden 1983 Motörhead-albumi Another Perfect Day. Jo vuonna
1980 Bronze julkaisi Overkillista tuplakasettiversion, jonka toisena
täyspitkänä oli Overkillia jo julkaisuvuotensa lopussa seurannut Bomber.
Overkillista muodostui odottamaton menestys. Albumia pidetään yleisesti
Motörheadille suurena harppauksena eteenpäin ja joidenkin mielestä kyseessä on
jopa yhtyeen laadukkain pitkäsoitto, joka päihittää Motörheadin kirkkaimmaksi klassikkoalbumiksi kohotetun Ace of Spadesin.
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Maanantain mainio:Eurythmicsin 80-luvun puolivälin menestysalbumi
Eurythmics:Be Yourself Tonight
Huhtikuun lopussa 1985 ilmestynyt Be Yourself Tonight on
Annie Lennoxin ja Dave Stewartin muodostaman menestysduon Eurythmicsin viides
studioalbumi. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat suurimmaksi osaksi Pariisissa
ja lisäksi nauhoituksia tehtiin Detroitissa ja Los Anglesissa. Be Yourself
Tonight merkitsi tyylillisesti muutosta Eurythmicsin soundissa. Kyseisellä
pitkäsoitolla yhtye siirtyi syntetisaattorien hallitsemasta musiikillisesta
ilmaisusta kohti tavanomaisempaa rock – ja yhtyesoundia. Be Yourself Tonight
yhdisti erityisesti elementtejä Motownista ja rockista ja hyödynsi
perinteisempää yhtyelineupia sekä instrumentaatiota. Eurythmicsille
tunnusomainen tunnelmallinen soundi ei silti ollut kadonnut ja Dave Stewart
vastaanottikin palkintoja tuotantotyöstään kyseisellä pitkäsoitolla. Be
Yourself Tonight tuli merkitsemään muutosta myös Annie Lennoxin habituksessa.
Androgyynistä imagostaan luopunut Lennox muuttui elämäkerturi Lucy O’ Brienin
mukaan valkaistuksi blondiksi rockariksi. Be Yourself Tonightilla vieraili
useita keskeisiä artisteja. Aretha Franklin esitti Lennoxin kanssa dueton
pitkäsoiton suurimpiin hitteihin lukeutuneessa, Irlannissa viidenneksi ja
Britanniassa yhdeksänneksi nousseessa kappaleessa Sisters Are Doing It For
Themselves, Stevie Wonder vastasi huuliharppusoolosta toisessa singlemenestyksessä,
Britanniassa, Irlannissa, Norjassa ja Puolassa listakärkeen nousseessa
kappaleessa There Must Be An Angel (Playing with My Heart) ja Elvis Costello huolehti stemmalaulusta kappaleessa Adrian. Itse Be Yourself Tonight –
pitkäsoitto nousi brittilistalla kolmanneksi. Albumin suuriin singlemenestyksiin
lukeutui myös sen ensimmäinen singlepoiminta Would I Lie to You?, joka nousi
Australiassa listakärkeen ja Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon.
Neljäs singlejulkaisu It’s Alright (Baby’s Coming Back) sijoittui Irlannissa
kahdeksanneksi ja Britanniassa sen sijoitus oli 12. Marraskuun puolivälissä
2005 Sony BMG julkaisi Eurythmicsin diskografian Deluxe Edition – versioina. Originaalien
albumien lisäksi ne sisälsivät bonusraitoja sekä remix-versioita. Be Yourself Tonightin
kuuden bonuskappaleen joukossa on muun muassa The Doorsin ohjelmistosta
coveroitu Hello, I Love You.
Sunnuntain extra:Brittiheavyn klassikon pitkäaikaisin kitaristi
23. joulukuuta 1956 syntynyt David Michael, eli Dave Murray
on englantilaiskitaristi ja biisintekijä, joka identifioituu ensisijaisesti
Iron Maidenin kitaristiksi ja samalla erääksi varhaisimmista yhtyeen jäsenistä.
Perustajäsenen, basistin ja keskeisimmän biisintekijän Steve Harrisin tavoin
Murray on ollut mukana kaikilla Maidenin albumijulkaisuilla. Murray varttui eri
puolilla Lontoota ja hänen kiinnostuksena rockmusiikkiin alkoi viidentoista
iässä. Tuolloin Murray perusti yhtyeen Stone Free lapsuuden ystävänsä Adrian
Smithin kanssa. Jätettyään koulun samanikäisenä Murray vastasi lukuisiin Melody
Makeriin jätettyihin ilmoituksiin. Vuonna 1976 hän suoritti koe-esiintymisensä
Iron Maidenille. Murray riitaantui Maidenin tuonaikaisen solistin Dennis
Whilcockin kanssa ja vaikutti seuraavan puolen vuoden ajan Adrian Smithin
yhtyeessä nimeltä Urchin. Keväällä 1978 Murrayta pyydettiin liittymään
uudelleen Maideniin Whilcockin poistuttua yhtyeestä ja Murray onkin säilyttänyt
paikkansa Maidenin lineupissa tuosta lähtien. Jimi Hendrixin Voodoo Chilen
kuuleminen radiosta oli Murraylle valaiseva kokemus. Levykauppojen
rockmusiikkiosastoilta mukaan tarttui Hendrixin lisäksi bluesalbumeita ja
Murray päätti valita instrumentikseen kitaran. Hänen ensimmäinen yhtyeensä
Stone Free oli trio, jonka solistina vaikuttaneesta Adrian Smithistä tuli myös
Maidenin jäsen vuonna 1980. Melody Makerin ilmoituksiin jätettyjen vastausten
ansiosta Murray vaikutti esimerkiksi amerikkalaistyyppistä, kevyttä rockia
edustaneessa yhtyeessä Electric Gas sekä punkrockiin kategorioituneessa The
Secretissä, jonka riveissä Murray levytti singlen Cafe De Dance 1970-luvun
puolivälissä. Murray suoritti koesoittonsa Iron Maidenin
riveissä loppuvuodesta 1976. Tuossa vaiheessa yhtyeessä oli jo kaksi kitaristia;
Dave Sullivan ja Terry Rance. Steve Harris ei epäröinyt valitessaan Dave
Murrayn yhtyeensä kitaristiksi; tämä oli miellyttävä persoona ja kitaristina
omaa luokkaansa. Oltuaan yhtyeessä ainoastaan muutaman kuukauden, Murray riitaantui
solisti Dennis Whilcockin kanssa Canning Townin Bridgehouse pubissa soitetun
konsertin jälkeen. Murrayn yhtyeeksi vaihtui Adrian Smithin Urchin ja sen
riveissä Murray levytti singlen She’s a Roller. Murrayn liityttyä uudelleen
Maideniin Whilcockin poistuttua hän onnistui jatkamaan päivätyötään
kaupanpitäjänä Hackney Councilissa, mutta solmi silti levytyssopimuksen EMI:n
kanssa Maidenin jäsenenä vuonna 1979. Murrayn soolokitarointi edustaa sitovaa
tyyliä, jonka hän on maininnut kehittyneen luonnollisesti. Biisintekijänä Murrayn osuus Maidenille ei ole
erityisen runsas. Hän keskittyy laulunkirjoittamisen musiikillisiin elementteihin.
Murrayn biisinkirjoitus edustaa yleensä yhteistyötä jonkun muun Maidenin
jäsenen kanssa. Yhtyeen esikoispitkäsoitolta löytyvä Charlotte the Harlot on
tähän saakka ainoa yksin Murrayn käsialaa oleva sävellys Maidenille. Gibsonin
kymmenen kaikkien aikojen parhaan metallikitaristin listalla Dave Murray ja
Adrian Smith ovat sijalla yhdeksän. Maiden-rumpali Nicko McBrainin
opetusvideolla Rhythms of the Beast Murray soittaa jazzorkesterin kanssa.
Lauantain pitkä:The Clashin menestynein pitkäsoitto
The Clash:Combat Rock
14. syyskuuta 1982 CBS Recordsin julkaisemana ilmestynyt
Combat Rock on The Clashin viides studioalbumi. Britanniassa se nousi
listakakkoseksi ja pysyi listoilla 23 viikon ajan. Yhdysvalloissa pitkäsoiton
paras listasijoitus oli seitsemäs ja listaviikkoja kertyi 61. Tuplaplatinaan
yltäneellä myynnillään Combat Rock on The Clashin albumeista suosituin.
Pitkäsoiton antiin lukeutuvat muun muassa yhtyeen kaksi suurinta
singlemenestystä; Rock The Casbah ja Shoud I Stay Or Should I Go. Combat Rock
jäi The Clashin legendaarisen lineupin viimeiseksi pitkäsoitoksi. Rumpali
Topper Headon jätti yhtyeen heti albumin viimeistelemisen jälkeen ja kitaristi
Mick Jones poistui The Clashin riveistä vuonna 1983. Vuonna 1980 julkaistun
tripla-albumin Sandinista! jälkeen solisti/kitaristi Joe Strummer koki yhtyeen
ajelehtivan luovassa mielessä. Strummer ja basisti Paul Simonon olivat tyytymättömiä
The Clashin tuonaikaisena managerina toimineen Blackhill Enterprisesin tylsään
ammattimaisuuteen. Helmikuussa 1981 Strummer ja Simonon kehottivat
yhtyetovereitaan aloittamaan uudelleen yhteistyön The Clashin originaalin
managerin Bernie Rhodesin kanssa The Clashin alkuaikojen energian palauttamisen
toivossa. Yhtyetovereistaan enenevässä määrin vieraantunut kitaristi Mick Jones
ei ollut tyytyväinen kyseiseen päätökseen. Tähän mennessä rumpali Topper Headon
oli hankkinut itselleen huumeriippuvuuden ja niinpä yhtyetoverit
erottivat hänet The Clashista Combat Rockin julkaisun jälkeen. Albumin
äänitysten ja miksaamisen aikana sen työnimenä oli Rat Patrol from Port Bragg.
Äänitykset käynnistyivät Lontoossa, mutta pian yhtye majoittui New Yorkin
Electric Lady – studioille, joissa äänityksiä jatkettiin marras-joulukuussa
1981. Electric Lady – studioilla oli nauhoitettu myös The Clashin diskografiassa
Combat Rockia edeltänyt ja vuonna 1980 ilmestynyt edellinen pitkäsoitto
Sandinista!
New Yorkissa tapahtuneiden äänitysten aikana Mick Jones asui
tuonaikaisen tyttöystävänsä Ellen Foleyn luona ja Strummer, Simonon ja Headon
läntisellä 44 kadulla sijainneessa Iriquous Hotelissa, joka oli tullut
tunnetuksi James Deanin asuinpaikkana 50-luvun alussa kahden vuoden ajan. New
Yorkissa tapahtuneiden äänitysten päätyttyä joulukuussa 1981 yhtye palasi
Lontooseen suureksi osaksi seuraavan vuoden tammikuuta. Tammi-maaliskuussa
1982 vuorossa oli kuusi viikkoa kestänyt kiertue, joka vieraili Japanissa,
Australiassa, Uudessa Seelannissa, Hong Kongissa ja Thaimaassa. Kyseisen
kiertueen aikana Pennie Smith nappasi albumin kansikuvan Thaimaassa
maaliskuussa 1982. Kauko-idän kiertueen jälkeen The Clash palasi Lontooseen
kuuntelemaan kolme kuukautta aikaisemmin New Yorkissa äänittämäänsä musiikkia. Yhtye
neuvotteli uuden albuminsa kappaleiden kokonaismäärästä ja miksausten
pituudesta. Nauhoitettuja kappaleita oli 18, joten materiaali olisi riittänyt
tuplalevyyn. Mick Jones olisi kannatanut tupla-albumia ja kappaleiden pitempiä ja
tanssittavampia miksauksia. Muu yhtye oli yksittäisen pitkäsoiton ja lyhyempien
kappalekohtaisten miksausten kannalla. Seikka herätti kismaa albumin ensimmäisestä miksauksesta vastanneen Jonesin ja muun yhtyeen välillä. Manageri
Bernie Rhodes ehdotti tuottaja Glyn Johnsia remiksaamaan albumin. Kyseinen
editointi tapahtui Johnsin kotistudiossa Warnfordissa, Hampshiressa. Strummerin
ja Jonesin avustamana Johns editoi Combat Rockista 46-minuuttisen yksittäisen
albumin. Alun perin kyseessä oli kestoltaan 77 -minuuttinen tupla-albumi.
Esimerkiksi kappaleiden Rock the Gasbah ja Overpowered by Funk introt ja codat
jätettiin pois ja lopulta albumin kappaleiden kokonaismäärä supistui 12 biisiin.
Kyseisten remiksausten aikana Strummer ja Jones äänittivät uudelleen
lauluosuudet kappaleisiin Should I Stay Or Should I Go ja Know Your Rights ja
myös remiksasivat kappaleet uudestaan, jotta niiden potentiaali
singlekappaleina pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
Combat Rockin teksteihin
vaikutti keskeisesti Vietnamin sota jälkivaikutuksineen. Straight to Hellin
aiheena ovat amerikkalaissotilaiden ja vietnamilaisten vaimojen hylätyiksi
tulleet lapset. Sean Flynn kertoo näyttelijä Errol Flynnin pojasta, joka katosi
vuonna 1970 sodalta piiloutuessaan. Elämäkerturi Pat Gilbertin mukaan monilla
Vietnamin sotaa kuvanneilla Combat Rock -albumin kappaleilla oli
koloniaalista melankoliaa ja surullisuutta heijastava tunne.Yhtyeeseen
oli tehnyt suuren vaikutuksen Francis Ford Coppolan vuonna 1979 valmistunut ja
Vietnamin sodasta kertonut elokuva Apocalypse Now. Sandinista!-triplan
kappaleessa Charlie Don’t Surf oli suora viittaus kyseiseen
elokuvaan. Myös muut Combat Rockin kappaleet vähintään heijastavat
amerikkalaisen yhteiskunnan moraalista heikentymistä. Red Angel Ragnet oli
saanut inspiraationsa tammikuussa 1982 tapahtuneesta Guardian Angelsin
newyorkilaisjäsenen Hank Melvinin ampumataposta. Kappale sisältää viittauksen
Martin Scorcesen vuoden 1976 elokuvaan Taxi Driver. Kosmo Vinyl äänitti useita
pätkiä dialogia imitoiden elokuvan päähenkilön Travis Bicklen ääntä. Combat Rockin
julkaisua seuranneella konserttikiertueella Joe Strummerin hiustyyli muistutti
Bickleä. Kappaleessa Ghetto Defendant on mukana beatrunoilija Allen Ginsberg,
joka osallistui myös sen live-esityksiin albumin julkaisua seuranneissa
konserteissa New Yorkissa. Ginsberg oli tutkinut punkmusiikkia ja hyödynsi
lyriikoissaan do the worm ja slam dance – tyyppisiä ilmauksia. Kappaleen
lopussa hän toistelee Heart Sutraa, suosittua buddhalaisten mantraa.
Rock The
Gasbahin musiikki oli Topper Headonin käsialaa ja se perustui piano-osuuteen,
jonka kanssa hän oli leikitellyt. Päädyttyään studioon ilman kolmea
yhtyetoveriaan Headon äänitti itsenäisesti rumpu, piano- ja basso-osuudet, eli
valtaosan kappaleen musiikillisesta instrumentaatiosta. Muut The Clashin
jäsenet olivat vakuuttuneita Headonin äänityksestä ja pitivät kappaletta
musiikillisesti valmiina. Strummer ei kuitenkaan pitänyt Headonin käsialaa olleesta
kappaleen tekstistä. Strummerin mielessä oli jo entuudestaan lyyrisiä ideoita
tuleviin kappaleisiin ja hän kirjoitti uudet, kappaleen melodiaan sopivat
lyriikat. Rock The Gasbah nousi Yhdysvaltojen singlelistalla kahdeksanneksi ja
kappaleesta tehtiin myös Don Lettsin ohjaama erottuva musiikkivideo, joka sai
runsasta näkyvyyttä toimintansa aloittaneella tv-kanava MTV:llä. Tammikuussa
2000 Combat Rockista julkaistiin muun The Clashin levytystuotannon tavoin
remasteroitu versio. Jo ilmestymisvuotenaan New Musical Express nimesi Combat
Rockin vuoden neljänneksi parhaaksi albumiksi. Vastaavasti Straight to Hell ja
Know Your Rights sijoittuivat kyseisen vuoden 50 parhaan kappaleen joukkoon.
Combat Rock myi kultaa marraskuussa 1982, platinaa tammikuussa 1983 ja
moninkertaista platinaa kesäkuussa 1995. Blenderin myöhäisemmässä arviossa
todettiin, että vaikka Combat Rock sisälsi tanssittavaa soundia ja The Clashin
kaksi suurinta singlehittiä, muissa kappaleissa oli kiinnostavia sovituksia ja
albumi sisälsi myös joitakin Strummerin parhaista lyriikoista. Slant Magazinen
80-luvun parhaiden albumien listalla Combat Rock saavutti sijan 80. Myös Kurt
Cobain nimesi kyseisen pitkäsoiton 50 kaikkien aikojen suosikkilevynsä
listalleen.
Perjantain pohjat:Eräs brittien vitaalisimmista pubrockyhtyeistä
Ducks Deluxe on englantilainen, 70-luvun alkupuolella uransa
käynnistänyt pubrockyhtye, joka jatkaa edelleen konsertointia ja
julkaisee myös uutta materiaalia. Diggareidensa
keskuudessa nimellä The Ducks tutuksi tullut yhtye on tullut tunnetuksi nopeatempoisesta
kappalemateriaalistaan ja energisistä live-esiintymisistään. Yhtyeen
lopetettua välillä toimintansa sen jäsenistö menestyi myös
soolourillaan. Ducks Deluxe perustettiin helmikuussa 1972 ja sen originaalin
kokoonpanon muodostivat Brinsley Schwartzin roudarina toiminut kitaristi
Martin Belmont, Help Yourselfin kanssa yhteistyötä tehnyt, niin ikään
kitaroinut Sean Tyala, Help Yourselfissa bassotellut Ken Whaley ja
rumpali Michael Cousins. Viimeksi mainitun korvasi pian Tim Roper ja
yhtyeen kokoonpanoa täydensi myös aikaisemmin Flamin' Grooviesin roudarina
toiminut Nick Garvey. Ducks Deluxen musiikki oli Lontoon
pubrock-skenessä harvinaislaatuisen energistä ja pian yhtye soittikin
kahdesti viikossa Kentish Townin Tally Hossa ja sai managerikseen Dai
Daviesin. Whaley erosi yhtyeestä ja liittyi myöhemmin uudelleen Help
Yourselfin riveihin. Joulukuussa 1972 Ducks Deluxe äänitti kaksi
kappaletta Man-yhtyeen joulujuhlissa. Niistä toinen, Boogaloo Babe
julkaistiin tuplakymppituumaisella levyllä Christmas at the Patti ja
kyseessä oli Ducks Deluxen debyyttilevytys. Seuraavana vuonna yhtye
solmi sopimuksen RCA:n kanssa ja julkaisi Tyalan ja Garveyn käsialaa
olleen ensisinglensä Coast to Coast. Yhtye esiintyi myös BBC:n TV Play
for Today -nimisen draamasarjan jaksossa nimeltä Blooming Youth. Yhtyeen
nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi alkuvuodesta 1974 ja se tavoitti
jotakin Ducks Deluxen livekeikkojen tulisesta energiasta ja
jännityksestä. The Sabres-yhtyeessä vaikuttanut basisti ja
kosketinsoittaja Andy McMaster liittyi yhtyeeseen ja osallistui sen
kakkosalbumin Taxi to the Terminal Zone levyttämiseen, mutta hänen
visiittinsä Ducks Deluxessa jäi kestoltaan lyhyeksi.
Yhtye nauhoitti ensimmäisen Peel-sessionsa huhtikuussa 1974. Pian tämän jälkeen Garvey lähti ja hänet korvasi aikaisemmin Nashville Teensissä bassotellut Micky Groome. Vaikka yhtye äänitti toisen Peel Sessionsa maaliskuussa 1975, RCA pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan ja se julkaisi Jumpin' -nimisen ep:n ranskalaisen levy-yhtiön Skydogin kautta. Tim Roperin lähettyä Brinsley Schwartz ja Billy Rankin soittivat yhtyeen jäähyväiskiertueella. Siltä erää viimeisen keikkansa Ducks Deluxe soitti heinäkuun ensimmäisenä 1975 Lontoon 100 Clubilla. Garvey ja McMaster perustivat The Motorsin Rob Henryn ja rumpali Ricky Slaughterin kanssa. Myöhemmin Henryn korvasi Bram Tchaikovsky. Tyla perusti The Tyla Gangin, jonka kokoonpanoon mukaan tullut Whaley oli Help Yourselfin toiminnan loputtua ehtinyt vaikuttaa myös Man-yhtyeessä. Lisäksi Tyla Gangiin kuuluivat kanadalainen Bruce Invinere ja aikaisemmin Winkies-yhtyeen rytmiryhmän muodostaneet basisti Brian Turrington ja rumpali Mike Desmarais. Tyla Gang julkaisi kaksi albumia Yhdysvalloista käsin operoineella Beserkley-yhtiöllä, mutta sen brittiläisen osaston ajauduttua konkurssiin yhtye lopetti toimintansa vuonna 1978. Tyla aloitti soolouransa ja julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista debyyttialbumilta Popped Out poimittu single Breakfast in Marin oli top ten-menestys Saksassa vuonna 1980. Tyla, Groome sekä rumpali Paul Simmons ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön Man-yhtyeen Duke Leonardin kanssa ja muodostivat yhtyeen The Force, kunnes Tyla jätti musiikkibisneksen terveyssyistä. Leonard ja Groome kasasivat sitä vastoin uudelleen yhtyeen Deke Leonard's Iceberg. Schwartz ja Belmont liittyivät ensiksi mainitun kosketinsoittajan Bob Andrewsin kanssa Graham Parkerin yhtyeeseen The Rumour. Kyseistä nimeä käyttäen yhtye esiintyi myös ilman solistiaan. Belmont soitti myöhemmin Carlene Carterin CC Ridersissa ja Nick Lowen Cowboy Outfitissä.
Riper muutti Norwichiin ja saavutti menestystä paikallisissa yhtyeissä. Hän menehtyi helmikuussa 2003. Ironisesti Ducks Deluxen esikoisalbumi saavutti menestystä myöhemmin, sillä bändin jäsenet olivat nousseet emoyhtyettä suurempaan suosioon Graham Parker & The Rumourin, The Tyla Gangin ja The Motorsin riveissä. Ducks Deluxe teki reunionin juhlistaakseen originaalin perustamisensa 35-vuotisjuhlaa. Juhlakonserin pitopaikkana yhdeksäs lokakuuta 2007 oli 100 Club Lontoossa. Kokoonpanon muodostivat Belmont, Tyla, Groome ja Rankin. Marraskuuhun ajoittui konsertti Leicesterin The Musicianissa. 20. syyskuuta 2008 yhtye soitti Espanjassa PopXiria -festivaalin viimeisen illan pääesiintyjänä. Maalis-huhtikuussa 2009 Ducks Deluxe konsertoi Ruotsissa. Yhtyeen pysyvän kokoonpanon muodostavat Belmontin ja Tylan lisäksi basisti Kevin Foster ja muun muassa Wild Angelsissa ja The Inmatesissa rummuttanut Jim Russell. Toukokuussa ilmestyi kuudesta uudesta kappaleesta koostunut minicd Box of Shorts, jonka tuottajana toimi Paul "Bassman" Riley. Kesäkuussa 2010 seurasi uusi täyspitkä albumi Side Tracks and Smokers. Uuden tuotannon lisäksi se sisälsi vasta löydettyjä ja remasteroituja raakamiksauksia joistakin alun perin yhtyeen varhaisilla albumeilla julkaistuista kappaleista. Pitkäsoiton kansitaiteesta vastasi Stiff Recordsin tunnettu suunnittelija Tobbe Stuhre. Seuraavana vuonna ilmestyi Jungle Recordsin julkaisemana livelevy Riviera Shuffle, jota oli saatavilla ainoastaan postimyynnin kautta. Yhtyeen 40-vuotisjuhlakiertueella keväällä 2012 Ducks Deluxen kokoonpanossa mukana oli 37 vuoden poissaolon jälkeen myös Schwartz.
Yhtye nauhoitti ensimmäisen Peel-sessionsa huhtikuussa 1974. Pian tämän jälkeen Garvey lähti ja hänet korvasi aikaisemmin Nashville Teensissä bassotellut Micky Groome. Vaikka yhtye äänitti toisen Peel Sessionsa maaliskuussa 1975, RCA pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan ja se julkaisi Jumpin' -nimisen ep:n ranskalaisen levy-yhtiön Skydogin kautta. Tim Roperin lähettyä Brinsley Schwartz ja Billy Rankin soittivat yhtyeen jäähyväiskiertueella. Siltä erää viimeisen keikkansa Ducks Deluxe soitti heinäkuun ensimmäisenä 1975 Lontoon 100 Clubilla. Garvey ja McMaster perustivat The Motorsin Rob Henryn ja rumpali Ricky Slaughterin kanssa. Myöhemmin Henryn korvasi Bram Tchaikovsky. Tyla perusti The Tyla Gangin, jonka kokoonpanoon mukaan tullut Whaley oli Help Yourselfin toiminnan loputtua ehtinyt vaikuttaa myös Man-yhtyeessä. Lisäksi Tyla Gangiin kuuluivat kanadalainen Bruce Invinere ja aikaisemmin Winkies-yhtyeen rytmiryhmän muodostaneet basisti Brian Turrington ja rumpali Mike Desmarais. Tyla Gang julkaisi kaksi albumia Yhdysvalloista käsin operoineella Beserkley-yhtiöllä, mutta sen brittiläisen osaston ajauduttua konkurssiin yhtye lopetti toimintansa vuonna 1978. Tyla aloitti soolouransa ja julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista debyyttialbumilta Popped Out poimittu single Breakfast in Marin oli top ten-menestys Saksassa vuonna 1980. Tyla, Groome sekä rumpali Paul Simmons ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön Man-yhtyeen Duke Leonardin kanssa ja muodostivat yhtyeen The Force, kunnes Tyla jätti musiikkibisneksen terveyssyistä. Leonard ja Groome kasasivat sitä vastoin uudelleen yhtyeen Deke Leonard's Iceberg. Schwartz ja Belmont liittyivät ensiksi mainitun kosketinsoittajan Bob Andrewsin kanssa Graham Parkerin yhtyeeseen The Rumour. Kyseistä nimeä käyttäen yhtye esiintyi myös ilman solistiaan. Belmont soitti myöhemmin Carlene Carterin CC Ridersissa ja Nick Lowen Cowboy Outfitissä.
Riper muutti Norwichiin ja saavutti menestystä paikallisissa yhtyeissä. Hän menehtyi helmikuussa 2003. Ironisesti Ducks Deluxen esikoisalbumi saavutti menestystä myöhemmin, sillä bändin jäsenet olivat nousseet emoyhtyettä suurempaan suosioon Graham Parker & The Rumourin, The Tyla Gangin ja The Motorsin riveissä. Ducks Deluxe teki reunionin juhlistaakseen originaalin perustamisensa 35-vuotisjuhlaa. Juhlakonserin pitopaikkana yhdeksäs lokakuuta 2007 oli 100 Club Lontoossa. Kokoonpanon muodostivat Belmont, Tyla, Groome ja Rankin. Marraskuuhun ajoittui konsertti Leicesterin The Musicianissa. 20. syyskuuta 2008 yhtye soitti Espanjassa PopXiria -festivaalin viimeisen illan pääesiintyjänä. Maalis-huhtikuussa 2009 Ducks Deluxe konsertoi Ruotsissa. Yhtyeen pysyvän kokoonpanon muodostavat Belmontin ja Tylan lisäksi basisti Kevin Foster ja muun muassa Wild Angelsissa ja The Inmatesissa rummuttanut Jim Russell. Toukokuussa ilmestyi kuudesta uudesta kappaleesta koostunut minicd Box of Shorts, jonka tuottajana toimi Paul "Bassman" Riley. Kesäkuussa 2010 seurasi uusi täyspitkä albumi Side Tracks and Smokers. Uuden tuotannon lisäksi se sisälsi vasta löydettyjä ja remasteroituja raakamiksauksia joistakin alun perin yhtyeen varhaisilla albumeilla julkaistuista kappaleista. Pitkäsoiton kansitaiteesta vastasi Stiff Recordsin tunnettu suunnittelija Tobbe Stuhre. Seuraavana vuonna ilmestyi Jungle Recordsin julkaisemana livelevy Riviera Shuffle, jota oli saatavilla ainoastaan postimyynnin kautta. Yhtyeen 40-vuotisjuhlakiertueella keväällä 2012 Ducks Deluxen kokoonpanossa mukana oli 37 vuoden poissaolon jälkeen myös Schwartz.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)