Sunnuntain extra:Brittiläisen boogierockin instituution lopullinen läpimurto

Status Quo:Piledriver

Joulukuun puolivälissä 1972 ilmestynyt Piledriver on brittiläisen boogierockin instituutioksi muodostuneen Status Quon viides studioalbumi. Samaisen vuoden syys-lokakuussa Lontoon Portland Placessa IBC – studioilla nauhoitetulla pitkäsoitolla yhtye löysi lopullisesti omimman musiikillisen ilmaisunsa. Tiukka ränttätänttätyyli oli toki ollut idullaan jo kyseisen albumin edeltäjällä, pitkäsoitolla Dog of Two Head. Piledriver oli Status Quon ensimmäinen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto ja ensimmäinen Vertigon julkaisema albumi. Sen edeltäjät olivat nimittäin ilmestyneet Pye Recordsin kautta. Jo marraskuussa pitkäsoitolta julkaistiin maistiaisena Francis Rossin ja Bob Youngin käsialaa ollut Paperplane kääntöpuolellaan vasta Piledriveria seuranneella pitkäsoitolla Hello! julkaistu, Rick Parfittin ja Alan Lancasterin yhteistyötä edustava Softer Ride. Paperplane saavutti brittilistalla kahdeksannen sijan ja oli ensimmäinen Status Quon yli 30:sta yhtyeen kotimaassa top 40:ään nousseesta singlemenestyksestä. Itse Pildedriver – pitkäsoitto saavutti Britanniassa viidennen sijan ja pysyi listoilla 37 viikon ajan. Nimestään huolimatta Piledriveria voi Status Quon diskografiassa pitää melkoisen vivahteikkaana pitkäsoittona. Sen avausraita Don’t Waste My Time on Francis Rossin ja Bob Youngin yhteistyötä oleva terhakka Status Quo-boogie, joka jäi yhtyeen keikkaohjelmistoon jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Myöhäisempää tuotantoa ajatellen harvinaislaatuisesti Francis Rossin ja Rick Parfittin yhteistyötä edustavista kappaleista O Baby on astetta sulavalinjaisempi ja Rick Parfittin vokalisoima Big Fat Mama intensiivisen tiukka, myös rivakkaa kitarasoolotyöskentelyä tarjoava rypistys. Parfittin ja Lancasterin yhteistyötä oleva All the Reasons on tyylikkään melodinen kaunokki ja Lancasterin sekä Bernie Frostin yhteisesti työstämä A Year vivahteikkuudessaan suorastaan radikaali balladikappale. Myös Rossin ja Youngin käsialaa oleva Unspoken Words lukeutuu hidastempoisempaan, mutta silti mainiosti rullaavaan tuotantoon. Pitkäsoiton päättää lähes seitsemän ja puoliminuuttinen, Lancasterin vokalisoima ja varsin vakuuttava näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista. Piledriver aloitti Status Quon diskografiassa yhtyeen klassikkoalbumien sarjan, joka jatkui katkeamattomana vuoden 1976 pitkäsoittoon Blue for You saakka. Vuonna 1990 Piledriverista julkaistiin cd-versio, jonka bonusraitoja olivat hieman tuoreempien singlehittien Carolinen ja Break the Rulesin b-puolet Joanne ja Lonely Night. Kappaleista jälkimmäinen on harvinaisesti koko Status Quon legendaarisen kvartetin ja lisäksi Bob Youngin yhteistyötä. Vuonna 2014 Piledriverista julkaistiin tuplacd-versio, jonka kakkoslevy sisälsi 15 livebiisiä. Ne oli nauhoitettu BBC:n Sounds of the Seventies- ohjelmassa vuonna 1972, sekä seuraavana vuotena John Peel Sessionissa sekä BBC In Concert – ohjelmassa Lontoon Paris Theatressa. Piledriverin kappaleiden livetulkintojen lisäksi mukana oli myös Statuksen varhaisempaa tuotantoa, kuten Junior’s Wailing, Someone’s Learning ja Railroad sekä lisäksi muutama  vasta seuraavilla pitkäsoitoilla levytysohjelmistoon virallisesti päätynyt kappale, kuten Chuck Berryn laulukirjasta poimittu Bye Bye Johnny.

Lauantain pitkä:Eräs countryrockin keskeisimmistä tekijöistä ja paljon muuta

30. joulukuuta 1942 syntynyt ja kymmenes joulukuuta 2021 78-vuotiaana edesmennyt Robert Michael Nesmith oli amerikkalainen muusikko, lauluntekijä, näyttelijä, tuottaja ja novellisti. Ensisijaisesti hän identifioituu popyhtye The Monkeesin ja samannimisen tv-sarjan jäseneksi. The Monkeesissa Nesmith vaikutti vuosina 1966–1970. Hänen kirjoittamistaan kappaleista mainittakoon Linda Ronstadtin varhaisen yhtyeen The Stone Poneysin ohjelmistoon kuulunut Different Drum. Vuonna 1984 Nesmith osallistui kulttielokuva The Repo Manin tuottamiseen. Vuonna 1981 hän voitti vuoden videon Grammyn tunnin mittaisesta tv-elokuvastaan Elephant Parts. Kitaran Nesmith sai joululahjaksi äidiltään ja isäpuoleltaan. Itseoppineena hän soitti soolona sekä useissa yhtyeissä esittäen folkia, countrya ja ajoittain myös rockia. Hänen käsialaansa olleet runot muodostivat perustan lauluteksteille ja muutettuaan ystävänsä John Londonin kanssa Los Angelesiin Nesmith solmi julkaisusopimuksen kappaleilleen. Nesmithin biiseistä Paul Butterfield Blues Band levytti Mary Maryn ja Linda Ronstadtin & Stone Poneysin ohjelmistoon päätyi myös Some of Shelly’s Blues. Frankie Laine levytti vuonna 1968 kolme vuotta aikaisemmin kirjoitetun Little Princessin singleformaatissa ABC Recordsille. Some of Shelly’s Blues ja Propinquity tulivat myös Nitty Gritty Dirt Bandin popularisoimiksi yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä pitkäsoitolla Uncle Charlie & His Dog Teddy. Nesmith aloitti oman levytysuransa vuonna 1963 julkaisemalla singlen Highness-yhtiön kautta. Kahta vuotta myöhemmin hän julkaisi Edan Recordsilla yhden singlen. Nesmith levytti vielä kaksi singleä, joista toinen oli nimellä Michael Blessing Colpix Recordsille levytetty The New Recruit. Kyseessä oli myös Davy Jonesin levy-yhtiö, mutta kaksikko ei tavannut ennen The Monkeesin kasaamista. 

Nesmithin jätettyä Monkeesin vuonna 1970  The Corvettes-yhtyeen John Ware lähestyi häntä. Samaisessa yhtyeessä vaikutti Nesmithin ystävä John London, joka oli soittanut Nesmithin varhaisilla singleillä ja myös monissa The Monkeesin äänityksissä ja työstänyt Dot-yhtiölle vuonna 1969 Nesmithin tuottamia singlejä. Ware halusi Nesmithin kasaavan yhtyeen. Nesmith oli kiinnostunut ainoastaan, jos merkittävä pedal steelen soittaja Orville Red Rhodes olisi mukana projektissa. Rhodesin ja Nesmithin musiikillinen yhteistyö jatkui ensin mainitun 90-luvun puoliväliin ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Yhtyeen nimeksi tuli Michael Nesmith and the First National Band ja se levytti RCA Recordsille kolme pitkäsoittoa. Nesmithiä on pidetty eräänä countryrockin pioneereista. Hän saavutti myös kohtuullista menestystä First National Bandin riveissä. Toinen single Joanne nousi Billboardilla sijalle 21. ja Cashboxissa 17:ksi. Sitä seurannut Silver Moon oli Billboardilla 42. ja Cashboxissa 28. Kaksi muuta singleä, Nevada Fighter ja Propinquity nousivat listan loppupäähän. Myös The First National Bandin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa nousivat Billboardin listalle. Yhtyeen hajoamiselle ei ole annettu selkeää syytä. Seuraavaksi Nesmith kasasi The Second National Bandin, johon hänen itsensä lisäksi kuuluivat kosketinsoittimista ja Moogista vastannut Michael Cohen, basisti Johnny Meeks, jazzin saralla kunnostautunut rumpali Jack Ranelli sekä pedal steelistä vastannut Orville Rhodes. Congeja soitti laulaja/lauluntekijä Jose Feliciano. Kyseisen lineupin levyttämä pitkäsoitto Tantamount to Treason Vol 1 ei menestynyt kaupallisesti eikä kriitikoiden taholta. Sitä seuranneen albumin And the Hits Just Keep on Comin’ Nesmith levytti kaksistaan pedal steeliä soittaneen Red Rhodesin kanssa. 

Tuottajan ominaisuudessa Nesmith työskenteli esimerkiksi Ian Matthewsin albumilla Valley High sekä Bert Janchsin pitkäsoitolla LA Turnaround. Elektra Recordsin Jack Holzman lukeutui Nesmithin diggareihin ja viimeksi mainittu saikin Elektralta oman levy-yhtiönsä nimeltä Countryside. Sille levyttivät monet Nesmithin tuottamat artistit, kuten Garland Frady ja Red Rhodes. Countrysiden houseyhtye soitti taustat myös Nesmithin seuraavalla ja samalla viimeisellä RCA:lle levyttämällä pitkäsoitolla Pretty Much Your Standard Ranch Nash. Countryside lopetti toimintansa David Geffenin otettua Holzmanin paikan. 1970-luvun puolivälissä Nesmith teki laulunkirjoittajana yhteistyötä Linda Hargroven kanssa. Kappaleesta I’ve Never Loved Anyone More muodostui hitti Lynn Andersonille ja sen levyttivät myös monet muut artistit. Hargrove levytti kappaleet Winonah ja Will You Walk With Me, joista ensin mainittu päätyi myös Nesmithin itsensä levytysohjelmistoon. Samoihin aikoihin Nesmith aloitti multimediayhtiönsä Pacific Artsin, joka julkaisi äänilevyjä, kasiraitureita, kasetteja ja vuodesta 1981 lähtien myös videoita. Nesmith levytti yhtiölleen useita pitkäsoittoja ja saavutti vuonna 1977 maailmanlaajuisen hitin pitkäsoitolta From Radio Engine to the Photom Wing poimitulla kappaleella Rio. Vuonna 1983 Nesmith tuotti videon Lionel Richien kappaleeseen All Night Long ja neljä vuotta myöhemmin Michael Jacksonin singleen The Way You Make Me Feel. Vuonna 1992 Nesmith teki Pohjois-Amerikan-kiertueen, jonka yhteydessä hän promosi RCA:lle levyttämien sooloalbumiensa cd-uudelleenjulkaisuja. Kyseinen kiertue päättyi Brit Festivaalille Oregoon ja siitä julkaistiin sekä video että cd nimellä Live at the Britt Festival. Nesmith on jatkanut levytyksiä ja oman musiikkinsa julkaisemista. Hänen tähän mennessä tuorein pitkäsoittonsa on vuonna 2006 ilmestynyt Rays. Vuonna 2011 Nesmith palasi tuottamisen pariin. Hän tuotti blueslaulajan ja – kitaristin Carolyn Wonderlandin version Robert Johnsonin Dust My Broomista Wonderlandin pitkäsoitolle Peace Meal. Vuonna 2012 Nesmith teki kiertueen Euroopassa ennen liittymistään uudelleen The Monkeesin Yhdysvaltain-kiertueelle. Monkeesin konserttien lisäksi Nesmith teki siellä myös soolokeikkoja. Vuoden 1992 kiertue oli kappalevalinnoiltaan painottunut Nesmithin RCA-tuotantoon, mutta vuoden 2013 kiertueella hän esitti ensisijaisesti kappaleita, joita piti temaattisina, kronologisina ja diggareiden eniten pyytäminä. Red Rhodesin steel- kitaran varressa korvasi Earl Scruggsin pojanpoika Chris Scruggs. Kyseiseltä kiertueelta taltioitiin livealbumi Movies of the Mind. Vuonna 2017 ilmestyivät muistelmateos ja soundtrackalbumi Infinite Tuesday:An Autiobiographical Riff. Vuonna 2019 Nesmith konsertoi vuonna 1972 ilmestyneen albuminsa And The Hits Just Keep On Coming tiimoilta pedal steel-kitaristi Pete Finneyn kanssa. Seattlessa soitetussa kiertueen avauskonsertissa olivat lisäksi mukana Ben Gibbard ja Scott McCaughey.

Perjantain pohjat:Edgar Winter Groupin rokimpaa soundia

Edgar Winter Group:They Only Come Out at Night

Marraskuussa 1972 ilmestynyt They Only Come Out at Night on Edgar Winter Groupin kolmas studioalbumi. Siitä muodostui paitsi kaupallinen menestys, myös yhtyeen lopullinen läpimurtolevy. Itse pitkäsoitto nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja siltä poimituista singleistä upeariffinen ja Dan Hartmanin tukevaa bassottelua ja yleisestikin varsin upeaa instrumentaatiota sisältävä Frankenstein nousi jopa listakärken ja lempeästi svengaava, iskevän riffin ja revittelevämmät soolo-osuudet yhdistävä Free Ride saavutti sekin 14. sijan. Musiikillisesti pitkäsoitto tarjoaa vaikutteita etenkin bluesrockista ja poprockista yleisvireen ollessa rentoutunut ja ripeätempoinen. Uusintajulkaisut pitkäsoitosta cd-formaatissa ovat vuosilta 2006 ja 2008. Winterin ja Dan Hartmanin yhteistyötä edustava Hanging Around käynnistää pitkäsoiton maittavasti svengaavalla rokkauksellaan. Samaisen parivaljakon käsialaa oleva When It Comes on astetta nyanssikkaampi ja rikastaa soundiaan Winterin saksofonisoololla. Alta Mira rullaa sulavalinjaisesti iskevän ja suorastaan nerokkaan pelkistetyn riffin kera. Undercover Man rikastaa albumikokonaisuutta tyylitajuisilla hardrockvivahteillaan. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava ja täysin Winterin käsialaa oleva Round an Round on tyylikäs ja myös ripauksen melankoliaa sisältävä, instrumentaatioltaan rikas tunnelmapala. Edgar Winterin, Barbara Winterin sekä Ronnie Montrosen yhteistyötä edustava Rock N’ Roll Boogie Blues tarjoaa tosiasiassa runsaimmin hardrockvaikutteita ja We All Had a Real Good Time on otsikostaan huolimatta varsin sielukas rockrypistys. Kahden roketin väliin sijoittuu Hartmanin käsialaa oleva todella kaunis ja puhutteleva balladi Autumn.  They Only Come Out at Night on eräs Edgar Winterin laadukkaimmista albumikokonaisuuksista vuonna 1971 julkaistun ja suorastaan erinomaisen Edgar Winter’s White Trashin ohella.

Torstain terävä:Monumentaalinen hardrockin klassikko

Rainbow:Rainbow Rising

Toukokuussa 1976 ilmestynyt Rainbow Rising on usein kohotettu Deep Purplessa kannuksensa hankkineen kitaristi Ritchie Blackmoren luotsaaman Rainbow-yhtyeen kaikkien aikojen laadukkaimmaksi albumiksi. Yhtye oli löytänyt unelmakokoonpanonsa. Elf-yhtyeen jäsenistä jäljelle oli jäänyt ainoastaan kaikkien aikojen heavysolisteihin kiistatta lukeutuva Ronnie James Dio, basistiksi oli vaihtunut Jimmy Bain, rumpaliksi muun muassa Jeff Beck Groupissa aikaisemmin soittanut Cozy Powell ja kosketinsoittajaksi Tony Carey. Rising koostuu ainoastaan kuudesta kappaleesta, mutta valtaosalla niistä Blackmore ja Dio tekevät laadukkainta jälkeään kautta aikojen. Blackmore on todella timmissä vedossa niin soitannollisesti kuin sävellyksellisesti; Dio niin tulkinnallisesti kuin sanoituksellisesti. Liki pitäen majesteetillisella avausraidalla Tarot Woman musiikillisesti pääosaan pääsevät niin Blackmore kuin Carey. Run with The Wolf ja Starstruck ovat erinomaisen tyylitajuisia ja kekseliäitä hardrockkappaleita. Niistä jälkimmäisestä muodostui keikkastandardi, tosin se muodosti medleyn Rainbown debyyttialbumi Ritchie Blackmore's Rainbown kenties tunnetuimman kappaleen Man on the Silver Mountainin kanssa. Risingin ykköspuolen päättää sen ainoa hienoista täytemateriaalia edustava kappale, lyhyt ja nopea Do You Close Your Eyes, josta muodostui myös keikkamatskua. Kakkospuoli käynnistyy upean melodian kannattelemalla suurteoksella Stargazer, jossa oli mukana Munchenin filharmoninen orkesteri. Myös se pääsi ansaitusti mukaan keikkakontestiin. Päätöskappale on yli kahdeksanminuuttinen ja Cozy Powellin upeine tuplabasareineen miltei powermetallia enteillyt A Light in Black. Dion käsialaa olleet tekstit liittyivät fantasia- ja mytologiaaiheisiin. Legendaarisen tuottajahahmon Martin Birchin kanssa työstetty klassikkoalbumi työstettiin Munchenin Musicland-studioilla samaisen vuoden 1976 helmikuussa. Kokonaiskestoltaan vain hieman yli 33-minuuttinen pitkäsoitto nousi kotimaassaan yhdenneksitoista ja Billboardin listalla sijalle 48. Rainbow ehti harvinaislaatuisesti julkaista myös toisen albumin, vuoden 1977 satoa edustavan livetuplan On Stage täysin samalla line upilla.

Keskiviikon klassikko:Jefferson Airplanen psykedeliatyylin huipentuma

Jefferson Airplane:Crown of Creation

Syyskuussa 1968 julkaistu Crown of Creation on sanranciscolaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen neljäs studioalbumi. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye kehitti eteenpäin psykedeelistä tyyliään edelleen eteenpäin edeltävään albumiinsa After Bathing at Baxter’s. verrattuna. Yhtye yhdisti sähköiseen rockiinsa tekstiensä hienoisia elementtejä tieteiskirjallisuudesta. Suurimmassa osassa tekstejään Airplane käsitteli hippieetosta, vasemmistolaista politiikkaa ja sodanvastaisia viestejä. Kyseisten seikkojen vuoksi Airplanen soundia ei voi pitää erityisen kaupallisena eikä yhtyeellä ollut useita suuria singlemenestyksiä. Tyylillisesti Crown of Creation tuli merkitsemään Jefferson Airplanen psykedeelisen ilmaisun huipentumaa. Sitä seuranneella pitkäsoitollaan Volunteers yhtye hyödynsi voimakkaammin vaikutteita countrysta ja hardrockista. Vaikka Crown of Creationista ei muodostunut Airplanen suurinta menestysalbumia, pitkäsoitto nousi Billboardin listalla kuudenneksi ja myi lopulta kultalevyksi. Singleformaatissa albumilta julkaistiin ennakkomaistiaisena jo samaisen vuoden huhtikuussa kappale Greasy Heart, josta muodostui pieni hitti. Vaikka Crown of Creationista muodostui top ten-menestys, on pitkäsoitto jäänyt ainakin jossakin määrin aliarvostetuksi Airplanen diskografiassa. Ennen äänityksiä Airplane oli saanut managerinsa ja promoottorinsa Bill Thompsonin vuokraamaan yhtyeelle laajan huoneiston 2400 Fulton Streetiltä läheltä San Franciscon Golden Gate-siltaa. Nimillä The Airplane ja The Mansion tunnetun huoneiston kellarissa sijaitsi äänitysstudio. Yhtyeestä tuli tiukka yhteisö ja suuri osa sävellystyöstä tapahtui sen uudessa päämajassa. Yksilöiden muodostama yhdistelmä jatkoi kokeilunhalua ja visionäärisiä lyyrisiä sävellyksiä, jotka tekivät Airplanesta oman merkittävän osansa San Franciscon psykedeelistä rockskeneä. Kaikki yhtyeen jäsenet ottivat osaa albumin kappaleiden kirjoitustyöhön. 

Crown of Creation pyrki olemaan Airplanen jäsenten henkilökohtainen kannanotto kaupallisuuteen, rikollisuuteen ja ikääntymiseen sen boheemin erillisalueen, johon San Francisco tuohon aikaan yhdistettiin, kasvoilla. Äänitykset alkoivat alkuvuodesta 1968 ja jatkuivat kesällä RCA – studioilla. Siellä yhtye hyödynsi vääristettyjä ääniefektejä ja kitaraosuuksia sekä päällekkäisäänityksillä rikastettuja raitoja. Tyylillisesti kyseessä oli yhtyeen siihen mennessä erottuvin albumikokonaisuus. Se sisälsi kaiken yhtyeen aikaisemmin kokeileman viimeiseen saakka vietynä. Mukana oli Airplanen keikoilta tutuksi tulleita kitarajameja ja Surrealistic Pillow – pitkäsoitolle tunnusomaisia folkelementtejä. Yleisesti kyseessä oli selkeästi After Bathing at the Baxtersia tiukemmin rakennettu albumi. Monimutkaiset ja hienostuneet sovitukset selittivät osaltaan, miksei Jefferson Airplanella juurikaan ollut singlehittejä. Albumilla vieraili useita muusikoita, joista mainittakoon David Crosby, Bill Goodwin ja Bill Davis. Äänitykset tehtiin konserttien ja tv-esiintymisten välillä. Solisti Grace Slickin kirjoittama kappale Lather kertoo rumpali Spencer Drydenin ikääntymisestä 30-vuotiaaksi. Kappale heijastaa niitä vaikeuksia, joita vanheneminen nuorisokulttuurissa aiheuttaa. Avautuvan melodian ja sointukulun myötä nuori mies kohtaa tekstissä vanhenemisen yhteiskunnalliset paineet. Kappaleen ääniefektit liittyvät sen tekstiin. Kitaristi Paul Kantnerin ja solisti Marty Balinin käsialaa oleva In Time edustaa akustisine kitaroineen albumin lempeintä antia. Se on myös varsin pätevä esimerkki yhtyeen lauluharmonioista. David Crosbyn käsialaa oleva Triad on Crown of Creationin kappaleista ainoa, jonka säveltämiseen kukaan yhtyeen jäsenistä ei ole osallistunut. Crosbyn yhtye The Byrds piti kahden naisen ja miehen välisestä suhteesta kertovaa kappaletta riskialttiina, mutta Slickin tulkinta akustisesta balladista ei jätä arvailuja. 

Jack Casadysta oli kehittynyt eräs arvostetuimmista basisteista ja kappaleessa Star Track hän hyödynsi wah wah – pedaalia. Crown of Creationin kaikista kappaleista juuri kyseisessä instrumenttien välinen vuorovaikutus on kaikkein kauaskantoisinta. Kappaleen sointuvaihdokset ovat velkaa Gary Davisin kappaleelle Death Don’t Have No Mercy. Rakkautta, elämää ja aikaa koskevia teemoja käsitellään myös humoristisessa kappaleessa Share a Little Joke. Pitkäsoiton ykköspuolen päättää lyhyt instrumentaalikappale Chushingura. Kyseessä on eräs ensimmäisistä elektronista musiikkia edustaneista kappaleista rockalbumilla. Kakkospuolen avaava If You Feel muistuttaa tyylillisesti yhtyeen kahden ensimmäisen pitkäsoiton folkrockia. Kappaleen lauluosuuksia täydennetään wah wah – pedaalilla. Kantnerin käsialaa oleva pitkäsoiton nimikappale on eräs hänen keskeisimmistä sävellyksistään Airplanelle. Se julkaistiin myös albumin toisena singlenä. Kappaleen teksti oli saanut vaikutteita tieteiskirjasta The Crysalids. Ice Cream Phoenix edustaa Airplanen repertuaarissa jotakin täysin uutta. Slickin syvälliset lauluosuudet ovat oma keskeinen osansa kappaletta, joka kuvaa halua olla hyväksytty tavalla, jolla yksilö havaitaan ilman vaatimusta muutokseen. Kyseessä on eräs Crown of Creationin harvoista kappaleista, jossa keskitytään vokaaliharmonioiden laajuuteen instrumentaation moninaisuuden sijaan.

Pitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu Greasy Heart jatkaa sosiaalista kommentaatiota Ice Cream Phoenixin tapaan, mutta kyseisessä kappaleessa Slick on ainoa solisti. Slickin laulusuoritusta kyseisessä kappaleessa on pidetty hänen parhaanaan Somebody to Loven ohella. Kappaleen teksti, joka kertoo teeskentelevistä huijareista ja runsaasta meikinkäytöstä itsensä todellisen minän piilottamiseksi, on tulkittavissa heijastamaan Slickiä itseään. Pitkäsoiton päätöskappale The Houseon Pooneil Corners on tummasävyinen ja sen teksti heijastaa vuoden 1968 traumaattisia tapahtumia, kuten Robert Kennedyn, joka oli harvoja Airplanen hyväksymiä poliitikkoja, murhaa. Raakoine kitarariffeineen kappaleen voi tulkita heijastaneen sitä ankeutta ja pelkoa, jota yhtye koki aikakauden konflikteja kohtaan. Samantyyppisiä teemoja käsiteltiin Crown of Creationin edeltäjän After Bathing at the Baxter’sin kappaleessa Ballad of You and Me and the Pooneil. Crown of Creation oli Jefferson Airplanen viimeinen myös monona julkaistu albumi. Vaikka siltä julkaistut singlet eivät juuri menestyneet, albumien osalta yhtyeen suosio oli selkeästi merkittävämpi ja FM- Radiossa soineiden Airplanen albumiraitojen ja jopa kokonaisten pitkäsoittojen ansiosta yhtye säilytti ansaitsemansa arvon. Crown of Creationin  cd-versio ilmestyi elokuussa 2003. Mukana oli neljä bonuskappaletta, näiden joukossa Frank Zappan ja Slickin yhteistyötä edustava Would You Like a Snack? sekä ennenjulkaisematon kahdeksanminuuttinen The Saga of Sidney Spacepig. Extroissa on lisäksi mukana  piiloraita Candy Man.

Tiistain tukeva:Motörheadin läpimurtoalbumi

Motörhead:Overkill

24. maaliskuuta 1979 julkaistu Overkill on Motörheadin toinen pitkäsoitto. Samalla se oli yhtyeen ensimmäinen Bronze Recordsin julkaisema albumi, joka nousi brittilistalla sijalle 24. Kerrangin sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla Overkill saavutti 46. sijan. Bronze Records oli kiinnittänyt Motörheadin vuonna 1978 ja antanut yhtyeelle studioaikaa Lontoon Wessex-studioilla. Bronzen julkaiseman debyyttisinglensä paraatipuolelle Motörhead taltioi Richard Berryn käsialaa olleen garageklassikon Louie Louie ja kakkospuolelle valikoitui yhtyeen omaa tuotantoa edustanut Tear Ya Down. Motörhead konsertoi singleään promotakseen ja Louie Louiesta muodostui pieni hitti. Chiswick kiirehti julkaisemaan Motörheadin debyyttialbumin valkoisella vinyylillä varmistaakseen yhtyeen suosion jatkuvuuden. Louie Louie nousi listalla sijalle 72. ja Motörhead pääsi esiintymään Top of the Popsissa. Bronze Records rohkaistui palauttamaan yhtyeen studioon levyttämään toista pitkäsoittoaan. Vuonna 2011 Mojon James Mc Nairille antamassaan haastattelussa Lemmy mainitsi Motörheadin saavuttaneen haluamansa soundin Overkill – pitkäsoiton aikoihin. Albumin tuottamiseen osallistui aikaisemmin Rolling Stonesin ja Trafficin kanssa yhteistyötä tehnyt Jimmy Miller ja se äänitettiin Lontoon Roundhouse ja Sound Development – studioilla. Damage Case kirjoitettiin yhteistyössä The Deviants-yhtyeen Mick Farrenin kanssa. Elämäkerrassaan White Line Fever Lemmy on maininnut kirjoittaneensa kappaleen Metropolis tekstit viidessä minuutissa nähtyään samannimisen elokuvan Portobello Roadin Electric Cinema – elokuvateatterissa. Lisäksi hän väittää tahtoneensa Tina Turnerin levyttävän kappaleen I’ll Be Your Sister. 

Pitkäsoiton nimikappale on tullut tunnetuksi rumpali Philty Animal Taylorin soittamista kahdesta bassorummusta. Dokumentissa The Guts and The Glory Taylor on maininnut todella halunneensa osata soittaa kahta bassorumpua ennen kuin hänellä olisi ne lavalla. Taylor oli treenaamassa kahden bassarin soittoa pari tuntia ennen muiden yhtyeen jäsenten saapumista. Hänellä oli tavallaan tuleva Overkillin riffi mielessään. Lemmyn ja kitaristi Fast Eddie Clarken saapuessa Taylor oli lopettelemassa soittamistaan. Lemmy ja Fast Eddie käskivät hänen jatkaa ja tällä tavoin Overkilin nimikappale tuli kirjoitetuksi.  Se julkaistiin ensiksi singleformaatissa 7 ja 12-tuumaisina versioina b-puolellaan Too Late Too Late.  Samaisen vuoden kesäkuussa seurasi toinen single No Class, jonka b-puolella oli ennenjulkaisematon Like A Nightmare. Albumin nimikappaleesta muodostui eräs Motörheadin keikkojen ehdottomista kohokohdista vuosiksi eteenpäin. Kolme viikkoa Overkill-pitkäsoiton julkaisun jälkeen albumista julkaistiin myös 15 000 kappaleen rajoitettu painos vihreällä vinyylillä. Nimikappaleen singleversio julkaistiin kolmella erilaisella kansikuvalla, jossa kussakin esiintyi yksi trion jäsenistä. Vuonna 1988 Castle julkaisi albumista uusintapainoksen tupla-albumilla, jonka toinen pitkäsoitto oli vuoden 1983 Motörhead-albumi Another Perfect Day. Jo vuonna 1980 Bronze julkaisi Overkillista tuplakasettiversion, jonka toisena täyspitkänä oli Overkillia jo julkaisuvuotensa lopussa seurannut Bomber. Overkillista muodostui odottamaton menestys. Albumia pidetään yleisesti Motörheadille suurena harppauksena eteenpäin ja joidenkin mielestä kyseessä on jopa yhtyeen laadukkain pitkäsoitto, joka päihittää Motörheadin kirkkaimmaksi klassikkoalbumiksi kohotetun   Ace of Spadesin.

Maanantain mainio:Eurythmicsin 80-luvun puolivälin menestysalbumi

Eurythmics:Be Yourself Tonight

Huhtikuun lopussa 1985 ilmestynyt Be Yourself Tonight on Annie Lennoxin ja Dave Stewartin muodostaman menestysduon Eurythmicsin viides studioalbumi. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat suurimmaksi osaksi Pariisissa ja lisäksi nauhoituksia tehtiin Detroitissa ja Los Anglesissa. Be Yourself Tonight merkitsi tyylillisesti muutosta Eurythmicsin soundissa. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye siirtyi syntetisaattorien hallitsemasta musiikillisesta ilmaisusta kohti tavanomaisempaa rock – ja yhtyesoundia. Be Yourself Tonight yhdisti erityisesti elementtejä Motownista ja rockista ja hyödynsi perinteisempää yhtyelineupia sekä instrumentaatiota. Eurythmicsille tunnusomainen tunnelmallinen soundi ei silti ollut kadonnut ja Dave Stewart vastaanottikin palkintoja tuotantotyöstään kyseisellä pitkäsoitolla. Be Yourself Tonight tuli merkitsemään muutosta myös Annie Lennoxin habituksessa. Androgyynistä imagostaan luopunut Lennox muuttui elämäkerturi Lucy O’ Brienin mukaan valkaistuksi blondiksi rockariksi. Be Yourself Tonightilla vieraili useita keskeisiä artisteja. Aretha Franklin esitti Lennoxin kanssa dueton pitkäsoiton suurimpiin hitteihin lukeutuneessa, Irlannissa viidenneksi ja Britanniassa yhdeksänneksi nousseessa kappaleessa Sisters Are Doing It For Themselves, Stevie Wonder vastasi huuliharppusoolosta toisessa singlemenestyksessä, Britanniassa, Irlannissa, Norjassa ja Puolassa listakärkeen nousseessa kappaleessa There Must Be An Angel (Playing with My Heart) ja Elvis Costello huolehti stemmalaulusta kappaleessa Adrian. Itse Be Yourself Tonight – pitkäsoitto nousi brittilistalla kolmanneksi. Albumin suuriin singlemenestyksiin lukeutui myös sen ensimmäinen singlepoiminta Would I Lie to You?, joka nousi Australiassa listakärkeen ja Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon. Neljäs singlejulkaisu It’s Alright (Baby’s Coming Back) sijoittui Irlannissa kahdeksanneksi ja Britanniassa sen sijoitus oli 12. Marraskuun puolivälissä 2005 Sony BMG julkaisi Eurythmicsin diskografian Deluxe Edition – versioina. Originaalien albumien lisäksi ne sisälsivät bonusraitoja sekä remix-versioita. Be Yourself Tonightin kuuden bonuskappaleen joukossa on muun muassa The Doorsin ohjelmistosta coveroitu Hello, I Love You.

Sunnuntain extra:Brittiheavyn klassikon pitkäaikaisin kitaristi

23. joulukuuta 1956 syntynyt David Michael, eli Dave Murray on englantilaiskitaristi ja biisintekijä, joka identifioituu ensisijaisesti Iron Maidenin kitaristiksi ja samalla erääksi varhaisimmista yhtyeen jäsenistä. Perustajäsenen, basistin ja keskeisimmän biisintekijän Steve Harrisin tavoin Murray on ollut mukana kaikilla Maidenin albumijulkaisuilla. Murray varttui eri puolilla Lontoota ja hänen kiinnostuksena rockmusiikkiin alkoi viidentoista iässä. Tuolloin Murray perusti yhtyeen Stone Free lapsuuden ystävänsä Adrian Smithin kanssa. Jätettyään koulun samanikäisenä Murray vastasi lukuisiin Melody Makeriin jätettyihin ilmoituksiin. Vuonna 1976 hän suoritti koe-esiintymisensä Iron Maidenille. Murray riitaantui Maidenin tuonaikaisen solistin Dennis Whilcockin kanssa ja vaikutti seuraavan puolen vuoden ajan Adrian Smithin yhtyeessä nimeltä Urchin. Keväällä 1978 Murrayta pyydettiin liittymään uudelleen Maideniin Whilcockin poistuttua yhtyeestä ja Murray onkin säilyttänyt paikkansa Maidenin lineupissa tuosta lähtien. Jimi Hendrixin Voodoo Chilen kuuleminen radiosta oli Murraylle valaiseva kokemus. Levykauppojen rockmusiikkiosastoilta mukaan tarttui Hendrixin lisäksi bluesalbumeita ja Murray päätti valita instrumentikseen kitaran. Hänen ensimmäinen yhtyeensä Stone Free oli trio, jonka solistina vaikuttaneesta Adrian Smithistä tuli myös Maidenin jäsen vuonna 1980. Melody Makerin ilmoituksiin jätettyjen vastausten ansiosta Murray vaikutti esimerkiksi amerikkalaistyyppistä, kevyttä rockia edustaneessa yhtyeessä Electric Gas sekä punkrockiin kategorioituneessa The Secretissä, jonka riveissä Murray levytti singlen Cafe De Dance 1970-luvun puolivälissä. Murray suoritti koesoittonsa Iron Maidenin riveissä loppuvuodesta 1976. Tuossa vaiheessa yhtyeessä oli jo kaksi kitaristia; Dave Sullivan ja Terry Rance. Steve Harris ei epäröinyt valitessaan Dave Murrayn yhtyeensä kitaristiksi; tämä oli miellyttävä persoona ja kitaristina omaa luokkaansa. Oltuaan yhtyeessä ainoastaan muutaman kuukauden, Murray riitaantui solisti Dennis Whilcockin kanssa Canning Townin Bridgehouse pubissa soitetun konsertin jälkeen. Murrayn yhtyeeksi vaihtui Adrian Smithin Urchin ja sen riveissä Murray levytti singlen She’s a Roller. Murrayn liityttyä uudelleen Maideniin Whilcockin poistuttua hän onnistui jatkamaan päivätyötään kaupanpitäjänä Hackney Councilissa, mutta solmi silti levytyssopimuksen EMI:n kanssa Maidenin jäsenenä vuonna 1979. Murrayn soolokitarointi edustaa sitovaa tyyliä, jonka hän on maininnut kehittyneen luonnollisesti.  Biisintekijänä Murrayn osuus Maidenille ei ole erityisen runsas. Hän keskittyy laulunkirjoittamisen musiikillisiin elementteihin. Murrayn biisinkirjoitus edustaa yleensä yhteistyötä jonkun muun Maidenin jäsenen kanssa. Yhtyeen esikoispitkäsoitolta löytyvä Charlotte the Harlot on tähän saakka ainoa yksin Murrayn käsialaa oleva sävellys Maidenille. Gibsonin kymmenen kaikkien aikojen parhaan metallikitaristin listalla Dave Murray ja Adrian Smith ovat sijalla yhdeksän. Maiden-rumpali Nicko McBrainin opetusvideolla Rhythms of the Beast Murray soittaa jazzorkesterin kanssa.

Lauantain pitkä:The Clashin menestynein pitkäsoitto

The Clash:Combat Rock

14. syyskuuta 1982 CBS Recordsin julkaisemana ilmestynyt Combat Rock on The Clashin viides studioalbumi. Britanniassa se nousi listakakkoseksi ja pysyi listoilla 23 viikon ajan. Yhdysvalloissa pitkäsoiton paras listasijoitus oli seitsemäs ja listaviikkoja kertyi 61. Tuplaplatinaan yltäneellä myynnillään Combat Rock on The Clashin albumeista suosituin. Pitkäsoiton antiin lukeutuvat muun muassa yhtyeen kaksi suurinta singlemenestystä; Rock The Casbah ja Shoud I Stay Or Should I Go. Combat Rock jäi The Clashin legendaarisen lineupin viimeiseksi pitkäsoitoksi. Rumpali Topper Headon jätti yhtyeen heti albumin viimeistelemisen jälkeen ja kitaristi Mick Jones poistui The Clashin riveistä vuonna 1983. Vuonna 1980 julkaistun tripla-albumin Sandinista! jälkeen solisti/kitaristi Joe Strummer koki yhtyeen ajelehtivan luovassa mielessä.  Strummer ja basisti Paul Simonon olivat tyytymättömiä The Clashin tuonaikaisena managerina toimineen Blackhill Enterprisesin tylsään ammattimaisuuteen. Helmikuussa 1981 Strummer ja Simonon kehottivat yhtyetovereitaan aloittamaan uudelleen yhteistyön The Clashin originaalin managerin Bernie Rhodesin kanssa The Clashin alkuaikojen energian palauttamisen toivossa. Yhtyetovereistaan enenevässä määrin vieraantunut kitaristi Mick Jones ei ollut tyytyväinen kyseiseen päätökseen. Tähän mennessä rumpali Topper Headon oli hankkinut itselleen huumeriippuvuuden ja niinpä yhtyetoverit erottivat hänet The Clashista Combat Rockin julkaisun jälkeen. Albumin äänitysten ja miksaamisen aikana sen työnimenä oli Rat Patrol from Port Bragg. Äänitykset käynnistyivät Lontoossa, mutta pian yhtye majoittui New Yorkin Electric Lady – studioille, joissa äänityksiä jatkettiin marras-joulukuussa 1981. Electric Lady – studioilla oli nauhoitettu myös The Clashin diskografiassa Combat Rockia edeltänyt ja vuonna 1980 ilmestynyt edellinen pitkäsoitto Sandinista!

New Yorkissa tapahtuneiden äänitysten aikana Mick Jones asui tuonaikaisen tyttöystävänsä Ellen Foleyn luona ja Strummer, Simonon ja Headon läntisellä 44 kadulla sijainneessa Iriquous Hotelissa, joka oli tullut tunnetuksi James Deanin asuinpaikkana 50-luvun alussa kahden vuoden ajan. New Yorkissa tapahtuneiden äänitysten päätyttyä joulukuussa 1981 yhtye palasi Lontooseen suureksi osaksi seuraavan vuoden tammikuuta. Tammi-maaliskuussa 1982 vuorossa oli kuusi viikkoa kestänyt kiertue, joka vieraili Japanissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Hong Kongissa ja Thaimaassa. Kyseisen kiertueen aikana Pennie Smith nappasi albumin kansikuvan Thaimaassa maaliskuussa 1982. Kauko-idän kiertueen jälkeen The Clash palasi Lontooseen kuuntelemaan kolme kuukautta aikaisemmin New Yorkissa äänittämäänsä musiikkia. Yhtye neuvotteli uuden albuminsa kappaleiden kokonaismäärästä ja miksausten pituudesta. Nauhoitettuja kappaleita oli 18, joten materiaali olisi riittänyt tuplalevyyn. Mick Jones olisi kannatanut tupla-albumia ja kappaleiden pitempiä ja tanssittavampia miksauksia. Muu yhtye oli yksittäisen pitkäsoiton ja lyhyempien kappalekohtaisten miksausten kannalla. Seikka herätti kismaa albumin ensimmäisestä miksauksesta vastanneen Jonesin ja muun yhtyeen välillä. Manageri Bernie Rhodes ehdotti tuottaja Glyn Johnsia remiksaamaan albumin. Kyseinen editointi tapahtui Johnsin kotistudiossa Warnfordissa, Hampshiressa. Strummerin ja Jonesin avustamana Johns editoi Combat Rockista 46-minuuttisen yksittäisen albumin. Alun perin kyseessä oli kestoltaan 77 -minuuttinen tupla-albumi. Esimerkiksi kappaleiden Rock the Gasbah ja Overpowered by Funk introt ja codat jätettiin pois ja lopulta albumin kappaleiden kokonaismäärä supistui 12 biisiin. Kyseisten remiksausten aikana Strummer ja Jones äänittivät uudelleen lauluosuudet kappaleisiin Should I Stay Or Should I Go ja Know Your Rights ja myös remiksasivat kappaleet uudestaan, jotta niiden potentiaali singlekappaleina pääsisi täysiin oikeuksiinsa.

Combat Rockin teksteihin vaikutti keskeisesti Vietnamin sota jälkivaikutuksineen. Straight to Hellin aiheena ovat amerikkalaissotilaiden ja vietnamilaisten vaimojen hylätyiksi tulleet lapset. Sean Flynn kertoo näyttelijä Errol Flynnin pojasta, joka katosi vuonna 1970 sodalta piiloutuessaan. Elämäkerturi Pat Gilbertin mukaan monilla Vietnamin sotaa kuvanneilla Combat Rock -albumin kappaleilla oli koloniaalista melankoliaa ja surullisuutta heijastava tunne.Yhtyeeseen oli tehnyt suuren vaikutuksen Francis Ford Coppolan vuonna 1979 valmistunut ja Vietnamin sodasta kertonut elokuva Apocalypse Now. Sandinista!-triplan kappaleessa Charlie Don’t Surf oli suora viittaus kyseiseen elokuvaan. Myös muut Combat Rockin kappaleet vähintään heijastavat amerikkalaisen yhteiskunnan moraalista heikentymistä. Red Angel Ragnet oli saanut inspiraationsa tammikuussa 1982 tapahtuneesta Guardian Angelsin newyorkilaisjäsenen Hank Melvinin ampumataposta. Kappale sisältää viittauksen Martin Scorcesen vuoden 1976 elokuvaan Taxi Driver. Kosmo Vinyl äänitti useita pätkiä dialogia imitoiden  elokuvan päähenkilön Travis Bicklen ääntä. Combat Rockin julkaisua seuranneella konserttikiertueella Joe Strummerin hiustyyli muistutti Bickleä. Kappaleessa Ghetto Defendant on mukana beatrunoilija Allen Ginsberg, joka osallistui myös sen live-esityksiin albumin julkaisua seuranneissa konserteissa New Yorkissa. Ginsberg oli tutkinut punkmusiikkia ja hyödynsi lyriikoissaan do the worm ja slam dance – tyyppisiä ilmauksia. Kappaleen lopussa hän toistelee Heart Sutraa, suosittua buddhalaisten mantraa.

Rock The Gasbahin musiikki oli Topper Headonin käsialaa ja se perustui piano-osuuteen, jonka kanssa hän oli leikitellyt. Päädyttyään studioon ilman kolmea yhtyetoveriaan Headon äänitti itsenäisesti rumpu, piano- ja basso-osuudet, eli valtaosan kappaleen musiikillisesta instrumentaatiosta. Muut The Clashin jäsenet olivat vakuuttuneita Headonin äänityksestä ja pitivät kappaletta musiikillisesti valmiina. Strummer ei kuitenkaan pitänyt Headonin käsialaa olleesta kappaleen tekstistä. Strummerin mielessä oli jo entuudestaan lyyrisiä ideoita tuleviin kappaleisiin ja hän kirjoitti uudet, kappaleen melodiaan sopivat lyriikat. Rock The Gasbah nousi Yhdysvaltojen singlelistalla kahdeksanneksi ja kappaleesta tehtiin myös Don Lettsin ohjaama erottuva musiikkivideo, joka sai runsasta näkyvyyttä toimintansa aloittaneella tv-kanava MTV:llä. Tammikuussa 2000 Combat Rockista julkaistiin muun The Clashin levytystuotannon tavoin remasteroitu versio. Jo ilmestymisvuotenaan New Musical Express nimesi Combat Rockin vuoden neljänneksi parhaaksi albumiksi. Vastaavasti Straight to Hell ja Know Your Rights sijoittuivat kyseisen vuoden 50 parhaan kappaleen joukkoon. Combat Rock myi kultaa marraskuussa 1982, platinaa tammikuussa 1983 ja moninkertaista platinaa kesäkuussa 1995. Blenderin myöhäisemmässä arviossa todettiin, että vaikka Combat Rock sisälsi tanssittavaa soundia ja The Clashin kaksi suurinta singlehittiä, muissa kappaleissa oli kiinnostavia sovituksia ja albumi sisälsi myös joitakin Strummerin parhaista lyriikoista. Slant Magazinen 80-luvun parhaiden albumien listalla Combat Rock saavutti sijan 80. Myös Kurt Cobain nimesi kyseisen pitkäsoiton 50 kaikkien aikojen suosikkilevynsä listalleen.

Perjantain pohjat:Eräs brittien vitaalisimmista pubrockyhtyeistä

Ducks Deluxe on englantilainen, 70-luvun alkupuolella uransa käynnistänyt pubrockyhtye, joka jatkaa edelleen konsertointia ja julkaisee myös uutta materiaalia. Diggareidensa keskuudessa nimellä The Ducks tutuksi tullut yhtye on tullut tunnetuksi nopeatempoisesta kappalemateriaalistaan ja energisistä live-esiintymisistään. Yhtyeen lopetettua välillä toimintansa sen jäsenistö menestyi myös soolourillaan. Ducks Deluxe perustettiin helmikuussa 1972 ja sen originaalin kokoonpanon muodostivat Brinsley Schwartzin roudarina toiminut kitaristi Martin Belmont, Help Yourselfin kanssa yhteistyötä tehnyt, niin ikään kitaroinut  Sean Tyala, Help Yourselfissa bassotellut Ken Whaley ja rumpali Michael Cousins. Viimeksi mainitun korvasi pian Tim Roper ja yhtyeen kokoonpanoa täydensi myös aikaisemmin Flamin' Grooviesin roudarina toiminut Nick Garvey. Ducks Deluxen musiikki oli Lontoon pubrock-skenessä harvinaislaatuisen energistä ja pian yhtye soittikin kahdesti viikossa Kentish Townin Tally Hossa ja sai managerikseen Dai Daviesin. Whaley erosi yhtyeestä ja liittyi myöhemmin uudelleen Help Yourselfin riveihin. Joulukuussa 1972 Ducks Deluxe äänitti kaksi kappaletta Man-yhtyeen joulujuhlissa. Niistä toinen, Boogaloo Babe julkaistiin tuplakymppituumaisella levyllä Christmas at the Patti ja kyseessä oli Ducks Deluxen debyyttilevytys. Seuraavana vuonna yhtye solmi sopimuksen RCA:n kanssa ja julkaisi Tyalan ja Garveyn käsialaa olleen ensisinglensä Coast to Coast. Yhtye esiintyi myös BBC:n TV Play for Today -nimisen draamasarjan jaksossa nimeltä Blooming Youth. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi alkuvuodesta 1974 ja se tavoitti jotakin Ducks Deluxen livekeikkojen tulisesta energiasta ja jännityksestä. The Sabres-yhtyeessä vaikuttanut basisti ja kosketinsoittaja Andy McMaster liittyi yhtyeeseen ja osallistui sen kakkosalbumin Taxi to the Terminal Zone levyttämiseen, mutta hänen visiittinsä Ducks Deluxessa jäi kestoltaan lyhyeksi.

Yhtye nauhoitti ensimmäisen Peel-sessionsa huhtikuussa 1974. Pian tämän jälkeen Garvey lähti ja hänet korvasi aikaisemmin Nashville Teensissä bassotellut Micky Groome. Vaikka yhtye äänitti toisen Peel Sessionsa maaliskuussa 1975, RCA pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan ja se julkaisi Jumpin' -nimisen ep:n ranskalaisen levy-yhtiön Skydogin kautta. Tim Roperin lähettyä Brinsley Schwartz ja Billy Rankin soittivat yhtyeen jäähyväiskiertueella. Siltä erää viimeisen keikkansa Ducks Deluxe soitti heinäkuun ensimmäisenä 1975 Lontoon 100 Clubilla. Garvey ja McMaster perustivat The Motorsin Rob Henryn ja rumpali Ricky Slaughterin kanssa. Myöhemmin Henryn korvasi Bram Tchaikovsky. Tyla perusti The Tyla Gangin, jonka kokoonpanoon mukaan tullut Whaley oli Help Yourselfin toiminnan loputtua ehtinyt vaikuttaa myös Man-yhtyeessä. Lisäksi Tyla Gangiin kuuluivat kanadalainen Bruce Invinere ja aikaisemmin Winkies-yhtyeen rytmiryhmän muodostaneet basisti Brian Turrington ja rumpali Mike Desmarais. Tyla Gang julkaisi kaksi albumia Yhdysvalloista käsin operoineella Beserkley-yhtiöllä, mutta sen brittiläisen osaston ajauduttua konkurssiin yhtye lopetti toimintansa vuonna 1978. Tyla aloitti soolouransa ja julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista debyyttialbumilta Popped Out poimittu single Breakfast in Marin oli top ten-menestys Saksassa vuonna 1980. Tyla, Groome sekä rumpali Paul Simmons ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön Man-yhtyeen Duke Leonardin kanssa ja muodostivat yhtyeen The Force, kunnes Tyla jätti musiikkibisneksen terveyssyistä. Leonard ja Groome kasasivat sitä vastoin uudelleen yhtyeen Deke Leonard's Iceberg. Schwartz ja Belmont liittyivät ensiksi mainitun kosketinsoittajan Bob Andrewsin kanssa Graham Parkerin yhtyeeseen The Rumour. Kyseistä nimeä käyttäen yhtye esiintyi myös ilman solistiaan. Belmont soitti myöhemmin Carlene Carterin CC Ridersissa ja Nick Lowen Cowboy Outfitissä.

Riper muutti Norwichiin ja saavutti menestystä paikallisissa yhtyeissä. Hän menehtyi helmikuussa 2003. Ironisesti Ducks Deluxen esikoisalbumi saavutti menestystä myöhemmin, sillä bändin jäsenet olivat nousseet emoyhtyettä suurempaan suosioon Graham Parker & The Rumourin, The Tyla Gangin ja The Motorsin riveissä. Ducks Deluxe teki reunionin juhlistaakseen originaalin perustamisensa 35-vuotisjuhlaa. Juhlakonserin pitopaikkana yhdeksäs lokakuuta 2007 oli 100 Club Lontoossa. Kokoonpanon muodostivat Belmont, Tyla, Groome ja Rankin. Marraskuuhun ajoittui konsertti Leicesterin The Musicianissa. 20. syyskuuta 2008 yhtye soitti Espanjassa PopXiria -festivaalin viimeisen illan pääesiintyjänä. Maalis-huhtikuussa 2009 Ducks Deluxe konsertoi Ruotsissa. Yhtyeen pysyvän kokoonpanon muodostavat Belmontin ja Tylan lisäksi basisti Kevin Foster ja muun muassa Wild Angelsissa ja The Inmatesissa rummuttanut Jim Russell. Toukokuussa ilmestyi kuudesta uudesta kappaleesta koostunut minicd Box of Shorts, jonka tuottajana toimi Paul "Bassman" Riley. Kesäkuussa 2010 seurasi uusi täyspitkä albumi Side Tracks and Smokers. Uuden tuotannon lisäksi se sisälsi vasta löydettyjä ja remasteroituja raakamiksauksia joistakin alun perin yhtyeen varhaisilla albumeilla julkaistuista kappaleista. Pitkäsoiton kansitaiteesta vastasi Stiff Recordsin tunnettu suunnittelija Tobbe Stuhre. Seuraavana vuonna ilmestyi Jungle Recordsin julkaisemana livelevy Riviera Shuffle, jota oli saatavilla ainoastaan postimyynnin kautta. Yhtyeen 40-vuotisjuhlakiertueella keväällä 2012 Ducks Deluxen kokoonpanossa mukana oli 37 vuoden poissaolon jälkeen myös Schwartz.