maanantai 31. tammikuuta 2022

Tiistain tukeva:Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Zero Nine:Eyes in the Rear Mirror View

Tammikuussa 2006 Pokon julkaisemana ilmestynyt Eyes in the Rear Mirror View on Kuusamon pitkäikäisen hardrockylpeyden Zero Ninen ensimmäinen todellinen kokoelma-albumi, joka sisältää tuotantoa lähes koko yhtyeen tuohonastisen uran varrelta. Iäkkäin kappale kokoelmalla on vuonna 1980 ilmestyneen esikoissinglen Down the Line debyyttialbumilla Visions, Scenes and Dreams alun perin julkaistu versio ja tuoreimmat biisit vuonna 2004 ilmestyneeltä ja tuossa vaiheessa uusimmalta pitkäsoitolta NE Files. Vuonna 1984 ilmestyneeltä Zero Ninen kolmannelta albumilta Headline Eyes in the Rear Mirror Viewn biisilistassa sivuutetaan jostakin syystä kaksikin singleformaatissa julkaistua ja jossakin määrin myös menestynyttä kappaletta, eli Walk Away ja Run to the Lights. Mainitun pitkäsoiton ainoa poiminta kokoelmalla on nimittäin Seven Days of Love. Varsin onnistuneelta esikoisalbumilta on debyyttisinkkubiisin lisäksi mukana ärhäkkä I'm Gonna Try ja Ian Gillanin "tuottamalta" kakkosalbumilta Blank Verse kokoelmalle on sisällytetty ainoastaan todella upea balladi Lady on the Shore. Vuonna 1985 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt White Lines oli Zerojen lopullinen läpimurtoalbumi ja siltä mukana ovat itseoikeutetusti singlemenestys Never Stop Running, niin ikään ydintuotantoon lukeutuva pitkäsoiton nimikappale White Lines sekä Ike & Tina Turner-cover River Deep Mountain High, jonka sijaan kokoelmalle olisi toivonut valitun upean slovarin Dream of Me. Vuonna 1986 ilmestynyt Intrique on Zero Ninen tuotannon suurin menestysalbumi ja siltä mukana on Banging on Drumsista, Dump Mestä sekä Angel of Mercystä koostuva hittikimara  ja lisäksi pitkäsoiton slovarihenkinen ja vaikuttava nimikappale. Voodoo Youlta mukana on ainoastaan albumin nimibiisi ja vuonna 1996 ilmestyneeltä Freakshowlta balladikaunokki Angel, nimikappale Freakshow sekä edelleen keikkasetissä viihtyvä Tango Del Dolor. Vuonna 2004 ilmestyneen pitkäsoiton NE Files osuus on valintojensa, eli Quiet Men (Shoutingin!), Your Eyes Could Killin ja Key to Paradisen ansiosta melkoisen vaikuttava. Zero Ninella oli jo Eyes in the Rear Mirror Viewin ilmestymisen aikaan takanaan melkoisen pitkä ura ja laadukasta tuotantoa oli syntynyt siinä määrin runsaasti, että kokoelma-albumin kattauksesta jää puuttumaan muutamia kiistattomia helmiä. Visions, Scenes and Dreamsiltä sellaisiin lukeutuu vähintään In the Drizzlin' Rain ja Voodoo Youlta useampikin poiminta, kuten Rollin' through the Night, Wrong Side ja Living on the Higway. Jos Zero Ninen musiikki kiinnostaisi ainoastaan kokoelmalevyn biisien verran, on Eyes in the Rear Mirror View joka tapauksessa mitä mainioin tapa aloittaa yhtyeen tuotantoon tutustuminen.

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Maanantain mainio:Brittipunkin keskeisen edustajan kolmas singlekappale

 Pretty Vacant on brittiläisen punkrockyhtyeen Sex Pistolsin kappale, joka julkaistiin toinen heinäkuuta 1977 mainitun yhtyeen kolmantena singlenä. Lisäksi kappale pääsi mukaan samaisen vuoden syksynä ilmestyneelle ja samalla Pistolsin ainoaksi jääneelle pitkäsoitolle Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols. Mainittu single saavutti brittilistalla kuudennen sijan ja sen myötä Pistols teki debyyttiesiintymisensä Top of the Popsissa. Yhtyeen originaalibasistin Glen Matlockin mukaan Pretty Vacantin riffi oli saanut inspiraationsa ABBA:n kappaleesta SOS. Pretty Vacantin b-puolella julkaistiin cover The Stoogesin ydintuotantoon lukeutuvasta No Funista, joka oli taltioitu Dave Goodmanin tuottamissa demonauhoituksissa.ITN-studioilla Lontoossa. 11. ja 12. heinäkuuta 1977 Pistols työsti promovideot Pretty Vacantista sekä God Save the Queenista. NME valitsi Pretty Vacantin vuoden 1977 singleksi. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q:n laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Pretty Vacant saavutti sijan 26. Vuonna 2014 NME nimesi Pretty Vacantin kaikkien aikojen 132:ksi parhaaksi kappaleeksi. Sex Pistolsin vuonna 1996 ilmestyneeltä livealbumilta Filthy Lucre Live Pretty Vacantin versio julkaistiin singleformaatissa. Vuonna 2012 biisistä ilmestyi seiskatuumainen kuvalevy. Joan Jett julkaisi Pretty Vacantista coverin vuonna 1990 ilmestyneellä ja pelkästään lainakappaleista koostuvalla albumillaan The Hit List ja mainittu versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa.

lauantai 29. tammikuuta 2022

Sunnuntain exta:Steve Marriottin oma suosikki Small Facesin singlehiteistä

The Universal on brittirockin keskeisiin 60-luvun edustajiin lukeutuvan Small Facesin 28. kesäkuuta 1968 julkaisema single. Sen paras listasijoitus oli 16. ja top 40:ssä kappale pysytteli kymmenen viikon ajan. Steve Marriott antoi kappaleelle alun perin nimeksi Hello The Universal, mutta singlen tuotannossa tapahtuneen virheen takia nimeksi päätyi lyhyempi The Universal. Kappale oli osittain nauhoitettu Marriottin kotitalossa, Beehive Cottagessa, Essexissä. Taustalla on  selkeästi kuultavissa Marriottin koirien haukuntaa. Kappaletta kehiteltiin edelleen ja loput instrumentit, joihin lukeutui harvinaislaatuisesti myös klarinetti ja tunnetun brittiläisen jazzmuusikon ja sovittajan Derek Wadsworthin soittamaa trumpettia. Yhden Marriottin koirista, Seamuksen, ulvontaa studiossa taltioitiin myös Pink Floydin vuonna 1971 ilmestyneen albumin Meddle Seamus-nimiseen kappaleeseen. 90-luvun keskeisimpiin brittipopyhtyeisiin lukeutuneen Blurin on mainittu niin ikään levyttäneen The Universal-nimisen kappaleen Small Facesin biisin innoittamana. Spekulaatiota on lisännyt se, että Blurin hiteistä Parklifea on inspiroinut Small Facesin suurimpiin menestyssingleihin lukeutuva Lazy Sunday. Mainitun kappaleen kakkossijan jälkeen The Universalin 16. listasijoitus tuntui Marriottista pettymykseltä, sillä hän itse piti kyseistä kappaletta parhaana kirjoittamistaan. Marriottin tuonaikaisen haastattelun mukaan ihmiset pitivät The Universalia Dylan-pastissina, eivätkä ottaneet sitä vakavasti. Jos he olisivat tehneet niin, he olisivat oivaltaneet kappaleen kertovan siitä, että aamulla noustaan ylös, mennään ulos ja tervehditään koko universumia. The Universal jäi Small Facesin viimeiseksi viralliseksi singlejulkaisuksi ennen yhtyeen alkuvuoteen 1969 ajoittunutta hajoamista.

perjantai 28. tammikuuta 2022

Lauantain pitkä:The Doorsin musiikillisen johtohahmon elämäkerta

 Robby Krieger:Set the Night on Fire (Like)


Jerry Hopkinsin ja Dan Sugermanin varsin suosittu Jim Morrison-biografia No-One Here Gets Out Alive ilmestyi jo 80-luvun alkajaisiksi, John Densmoren myös ristiriitaisia tunteita herättänyt Riders on the Storm kutakuinkin tarkalleen kymmentä vuotta myöhemmin ja Ray Manzarekin onnistunut Light My Fire- Matkani Doorsin kanssa vuonna 1999. Nyt on viimein vuorossa yhtyeen kitaristin ja musiikillisesti keskeisimmäksi hahmoksi osoittautuneen Robby Kriegerin elämäkerta Set the Night on Fire. Mainitusa teoksessa käsitellään kiehtovasti Kriegerin lapsuus- ja nuoruusaikoja, hänen musiikillisten vaikutteidensa monimuotoisuutta ja tuodaan lisäksi esiin joidenkin keskeisten Kriegerin säveltämien The Doors-kappaleiden musiikillisia inspiraation lähteitä. Krieger ammensi useista erilaisista musiikillisista genreistä. Vaikka perusrock ei lukeutunut niihin, Chuck Berryn vuoden 1965 konsertti teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Uransa alkuvaiheessa The Doors soitti useiden keskeisten aikakauden yhdysvaltalaisyhtyeiden, kuten Loven ja Country Joe and the Fishin lämmittelijänä. Varsin merkittävä oli myös yhteisesiintyminen irlantilaisen jöröjukan Van Morrisonin varhaisen Them-yhtyeen kanssa. Setti huipentui yhteisversioon Themin hitistä Gloria, joka päätyi myös The Doorsin keikkaohjelmistoon. Länsirannikon yhtyeistä Doorsin jonkinlaiseksi sukulaissieluksi muodostui myöhemmin Jefferson Airplane ja yhtyeen jäsenet tutustuivat hyvin myös Janis Jopliniin, jonka solistintaitoja Krieger teoksessaan ylistää.  The Doorsin jäsenten musiikilliset jännitteet kappaleita luotaessa tuodaan kiehtovasti esiin.  Avaintuotantoon kohoaa esimerkiksi yhtyeen esikoisalbumin päättävä 11-minuuttinen The End. Doorsin jäsenet olivat pettyneitä esikoissinglensä Break on Througin kaupalliseen floppaamiseen. Toisena singlenä The Doorsin tammikuussa 1967 ilmestyneeltä esikoisalbumilta julkaistusta ja  Kriegerin säveltämästä Light My Firesta muodostui ykköshitti, vaikka tekijä olisi  itse uskonut esikoisalbumin kappaleista erityisesti 20:th Century Foxin kaupalliseen potentiaaliin.  The Doorsin esikoisalbumin nauhoituksissa käytettiin vielä neliraituria, mutta loppuvuodesta 1967 ilmestyneeseen, mielikuvitukselliseen kakkospitkäsoitto Strange Daysiin ehdittäessä hyödynnettiin jo kasiraituria. Vastavasti Strange Daysin avainkappaleisiin lukeutuivat albumin pitkä päätösraita When the Music's Over sekä singlehitti People Are Strange. Kolmatta pitkäsoittoa Waiting for the Sun hierottiin studiossa kyllästymiseen asti, mutta se nousi Doorsin albumeista ainoana Billboardin listakärkeen Hello, I Love You-singlen tavoin. The Soft Parade-albumilla Doors laajensi soundiaan puhaltimilla useiden muiden aikakauden rockyhtyeiden tavoin. Yhtyeen kaksi viimeistä pitkäsoittoa; Morrison Hotel ja LA Woman tekivät onnistuneesti paluun blues- ja rockorientoituneeseen musiikilliseen ilmaisuun. Kriegerin elämäkertakirjassa kronologian katkaisevat melko usein hänen ja muiden henkiin jääneiden Doorsin jäsenten elämään liittyvät anekdootit  myöhäisemmiltä ajanjaksoilta. Se, onko mainittu ratkaisu onnistunut, on kaksiteräinen miekka. Toisaalta mainittu käytäntö tuo tekstiin määrätynlaista elävyyttä, toisaalta kaiken informaation olisi kenties voinut käsitellä myös puhtaan kronologisessa järjestyksessä. Elämäkerrassaan Krieger myös oikoo melko runsaasti virheellistä Doorsiin liittynyttä informaatiota esimerkiksi Oliver Stonen The Doors-elokuvan tiimoilta. Kriegerin teoksella on selkeät ansionsa ja ja niinpä se päihittäneekin  vaivattomasti ainakin John Densmoren Riders on the Stormin.

torstai 27. tammikuuta 2022

Perjantain pohjat:Supertrion jäähyväislive

 West Bruce and Laing:Live 'N' Kickin'


Huhtikuussa 1974 ilmestynyt Live 'N' Kickin' on kitaristi/solisti Leslie Westistä, basisti/solisti Jack Brucesta sekä rumpali Corky Laingista muodostuneen voimatrion West Bruce and Laing kolmas ja samalla viimeinen albumi. Yhtye nimittäin lopetti toimintansa pian kyseisen konserttitallenteen ilmestymisen jälkeen. Live 'N' Kickin':istä tekee merkittävän albumin se seikka, että sen neljästä kappaleesta kolme on muilla yhtyeen albumeilla julkaisemattomia. Mainitunlaisiin biiseihin lukeutuvat Rolling Stones-cover Play with Fire sekä Jack Brucen varhaisemman yhtyeen Creamin ohjelmistosta poimittu Politician. Kappaleista ensiksi mainittu muistuttaa tosin soitannollisesti West Bruce and Laingin vuonna 1972 ilmestyneellä esikoisalbumilla Why Dontcha ilmestynyttä kappaletta Love is Worth the Blues. Powerhouse Sod on aikaisemmin julkaisematon ja Jack Brucen bassosoolon sisältävä raita. Vaikka kyseinen kappale on kreditoitu koko kolmikon West Bruce ja Laing nimiin, sen pääsäveltäjä lienee Bruce, joka oli esittänyt kappaletta soolona ennen West and Bruce and Laingia. Vuoden 1971 satoa edustava ja BBC:lle tehty nauhoitus mainitusta kappaleesta on löydettävissä boxilta Jack Bruce's Spirit (Live at the BBC 1971-1978). Aikaisemmin studioversiona julkaistua tuotantoa Live 'N' Kickin':illä edustaa ainoastaan esikoisalbumi Why Dontchan radiohitti The Doctor. Laadukkuudestaan huolimatta Live 'N' Kickin' joutui tyytymään Billboardin albumilistalla sijaan 165.

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Torstain terävä:Kotimaisen rockin klassikkoyhtyeen vuoden 1992 albumi

 Kolmas nainen:Tiheän sisään


Syksyllä 1992 ilmestynyt Tiheän sisään on kotimaisen rockin instituutioihin lukeutuvan Kolmas nainen- yhtyeen kuudes studioalbumi. Sen paras listasijoitus Suomen virallisella albumilistalla oli toisena ja listaviikkoja albumille kertyi kymmenen. Kaiken kaikkiaan Tiheän sisään -pitkäsoittoa on tähän mennessä myyty reilut 33200 kappaletta. Kultalevyyn vaadittava 25 000 yksikköä meni rikki jo albumin ilmestymisvuonna. Kolmas nainen nauhoitti Tiheän sisään -pitkäsoiton kesän 1992 aikana ollen keikkailematta lähes lainkaan. Sitä vastoin albumin ilmestyttyä käynnistyi tiivis julkaisurundi. Tiheän sisään -albumi sisältää muutamia Kolmannen naisen tuotannon kiistattomia klassikkokappaleita. Sellaisiin lukeutuvat tekstiltään rakennemuutosta kuvaava avausraita Paskanhajua, jousien sävyttämä Tango taisteluni sekä vakuuttavaa kitararockia syvällisellä tekstillä höystettynä upeasti edustava Niin sen täytyi olla. Slovariosastossaan Tiheän sisään -albumilla on tarjottavaan useampi jalokivi. Albumin nimikappale on hienoisesti ristiriitaisia tunteita herättävän tekstinsä vastapainoksi musiikillisessa toteutuksessaan varsin tyylikäs. Uneni on vasta alussa on lähes unohdettu klassikko, jonka Kolmas nainen soitti viimeisenä encorenaan Ilosaarirockissa 1994 silloisella jäähyväiskeikallaan. Albumin b-puolen avaava Tähän aikaan vuodesta lukeutuu pitkäsoitolta Pauli Hanhiniemen henkilökohtaisiin suosikkikappaleisiin. Synkkiä tuntoja maalaileva Taakka tarjoaa musiikillisesti kiehtovia takautumia yhtyeen vanhaan kunnon rhythm and blues-taustaan ja Pennin logiikkaa on upeine teksteineen lähellä klassikkoa. Albumi päättyy Hanhiniemen pianoballadien sarjan viimeiseen raitaan Tätähän mä hain. Tiheän sisään-albumin cd- ja kasettiversioiden bonuksena on Ajatuskatkoja -ep:llä kevättalvella 1992 alkuaan ilmestynyt ja mainiolla Bo Diddley-tyyppisellä kompilla etenevä Kartat mua. Ilmestymisaikanaan Tiheän sisään saavutti suorastaan erinomaisia arvioita ja vaikkei se Kolmannen naisen tuotannossa kenties aivan terävimpään kärkeen ylläkään, on albumilla useat kiistattomat huippuhetkensä.

tiistai 25. tammikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Sleeppareiden vuoden 1982 merkkialbumi

 Sleepy Sleepers:In the Rio

Vuonna 1982 ilmestynyt In the Rio on Sleepy Sleepersin otsikkonsa mukaisesti todella Riossa nauhoitettu albumi, josta julkaistiin tuoreeltaan sekä suomen, että englanninkielinen versio. Solistien Sakke Järvenpään, Mato Valtosen ja Tiina Tiikerin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat tuossa vaiheessa kitaristeina kaksi todella kovaa keppimiestä, eli sekä Albert Järvinen että Dave Lindholm. Tiina oli solistina viidellä albumin kappaleista. Niistä Tuu tuu juntti julkaistiin singleformaatissa ja biisistä tuli ansaitusti hitti, Jätkät huojuu palmut heiluu on suomennos Black Sabbathin vuoden 1970 ikiklassikosta Paranoid ja Kerran koin rakkauden 60-luvun alun tyttöyhtyeisiin lukeutuvan The Excitersin hitistä Tell Him. Tuu tuu juntin garagerockyhtye Thee Ultra Bimboos levytti vuonna 2003 ilmestyneelle viimeiselle albumilleen Bimboo Wizard nimellä Pa-Pa Party. City Hevi on varsin rankka, tehokkaan riffin sisältävä rypistys ja Albert Järvisen upealla kitaroinnilla kruunattu, lähes klassikkotasoinen Highway lienee Tiinan leadvokalisoimista biiseistä kaikkein onnistunein. Albumin tunnettuihin lainabiiseihin lukeutuvat lisäksi näkemykset Richie Valensin La Bambasta ja Jerry Lee Lewisin Great Balls of Firesta nimellä Isot pallit palaa. Dave Lindholmin sävelkynästä irronnut Hei oot sä kokonaan mun lukeutuu musiikillisesti albumin huippuhetkiin. Vuonna 2007 In the Riosta julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, joka sisältää sekä albumin suomen-, että englanninkieliset versiot. Niistä jälkimmäisellä on mukana muutama suomenkieliseltä versiolta puuttuva kappale, joihin lukeutuu muun muassa rockcover Sally is Something Else.

maanantai 24. tammikuuta 2022

Tiistain tukeva:Bobby Blandin debyyttialbumi

 Bobby Blue Bland:Two Steps from the Blues

Vuonna 1961 ilmestynyt Two Steps from the Blues on Bobby Blue Blandin esikoisalbumi. Se sisältää viisi vuosien 1956 ja 1960 välillä nauhoitettua kappaletta sekä seitsemän biisiä, jotka nauhoitettiin elo-ja marraskuun 1960 välisenä aikana. Nauhoitukset tapahtuivat Universal Recording Corporationilla Chicagossa. Sinne Bland palasi yhtyeineen työstettyään sarjan menestyksekkäitä albumeita ja singlejä. Taustayhtyeen muodostivat  Joe Scott ja Melvin Jackson ja Pluma Davis (trumpetit), Robert Skinner and L. A. Hill (tenorisaksofonit), Rayfield Devers (baritonisaksofoni), Teddy Reynolds (piano), Clarence Holloman kitarassa joissakin kappaleissa, kitaristi Wayne Bennett, basisti Hamp Simmons ja rumpali John "Jabo" Starks. Scott vaikutti lisäksi sovittajan tehtävissä. Albumista muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Siltä poimitut singlet I Pity the Fool ja Don't Cry No More saavuttivat Billboardin R&B-listalla ensimmäisen ja toisen sijan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Two Steps from the Blues saavutti sijan 217. Duke Recordsin artistina Bland oli julkaissut kaksi menestyksekästä albumia; Blues Consolidated ja Like Er Red Hot. Singlekappaleista keskeisin lienee vuonna 1957 ilmestynyt Further on Up the Road. Varhaisemmista nauhoituksista albumille päätyivät Cry Cry Cry, I've Been Wrong So Long sekä albumin nimikappale. Big band-henkinen Close to You sekä How Does a Cheatin Woman Feel olivat myös varhaisemmista nauhoituksista ja ne päätyivät Two Steps from the Bluesin cd-version bonusraidoiksi. Pitkäsoitto sisältää lisäksi viisi aikaisemmin nauhoitettua kappaletta. I Don't Want No Woman äänitettiin tammikuussa 1957, Little Boy Blue oli vuodelta 1958, I'm Not Ashamed ja I'll Take Care of You vuodelta 1959 ja Lead Me On vuodelta 1960. Tuoreimpia nauhoituksia edustivat esimerkiksi edellä mainitut ja Billboardin singlelistalla erinomaisesti menstyneet kappaleet. Heti tammikuun alussa 1961 ilmestynyt Two Steps from the Blues vastaanotti välittömästi varsin myönteisiä arvioita. Erityisesti kehuttiin Blandin laulusuorituksia sekä Scottin kekseliäitä sovituksia. Kyseessä oli eräs sähköisen sekä soulbluesin keskeisistä albumeista ja modernin bluesin merkkiteoksista. Esimerkiksi Down Beat Magazinen laatimalla 50 viimeisen vuoden 50 parhaan bluesalbumin listalla Two Steps from the Blues saavutti viidennen sijan.

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Maanantain mainio:2000-luvun alussa ilmestynyt Peer Günt-kokoelma

 Peer Günt:Liqueure and Drugs - 20 suosikkia

Vuonna 2002 ilmestynyt Liqueure and Drugs on 20 suosikkia-kokoelmalevysarjaan kuuluva Kouvolan hardrockylpeyden Peer Güntin kokoelma-albumi. Biisivalinnoiltaan se painottuu osittain Güntin harvinaisempaan tuotantoon ja sisältää kappaleita vuosien 1985 ja 1988 väliltä. Minilp Through the Wall  on kokoelman biisivalinnoissa tosin feidattu tyystin. Vuonna 1985 ilmestyneeltä erinomaiselta esikoisalbumilta ovat mukana itseoikeutettu I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, toinen merkkiteos Train Train, Bad Girls, Hard through the Night sekä Big Tits. Güntin lopulliselta läpimurtolevyltä Backseatiltä ovat erinomaisen nimikappaleen lisäksi mukaan valikoituneet Let Her In, Lock's on the Wrong Side, I Take Your Money (and Honey) sekä kokoelmalle nimen antanut Liqueure and Drugs, jonka varhaisempi Günt-kokoonpano levytti jo vuonna 1980 toisen singlensä Animal Lover b-puolelle. Kesällä 1987 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Good Girls Don't... mukana ovat hittisingle Bartender, balladikaunokki Years on the Road, eräänlainen nimikappale Good Girls Don't Drink Whiskey sekä albumin loppuun sijoitetut harvinaisemmat I'm Gonna Leave It sekä Boys Get the Rhythm. Niin ikään vuoden 1987 edustavalta minilp:ltä Bartender mukana on aikaisemmin julkaisematon studioraita Boogie Man Keeps Coming. Vuoden 1988 Günt-albumilta, jossakin määrin aliarvostetulta Fire Wirelta mukana on säästeliäästi neljä näytettä. Niistä selkeää parhautta edustavat Homebound Train sekä upean kitarasoolon sisältävä Ridin' Shotgun. Rock Me Baby -coveria Günt soitti jo basisti Tsöötz Kettulan liityttyä yhtyeeseen ja albumin päätösraita Red Cadillac ei lukeudu terävimpään kärkeen. Fire Wiren tuotannosta kokoelmalla jääkin kaipaamaan ainakin rullaavariffistä Moses on the Mountainia, myös singlebiisiksi valikoitunutta Wake Me Upia sekä slovarhelmeä Handfull of Sand. Muiden albumien valinnat osuvat kokoelmalla maaliinsa paremmin. Ydintuotannosta puuttuvat nimittäin ainoastaan Street 69 esikoisalbumilta ja Bad Boys Are Here Backseatiltä. Ajallisesti Liqueur and Drugs ammentaa samalta ajanjaksolta kuin Güntin ensimmäinen kokoelma-albumi, vuonna 1989 ilmestynyt Years on the Road. Liqueur and Drugsin keskeisn puute ovat Through the Wallin kappaleet, joista selkeää parhautta edustaa yli puolet kyseisen minilp:n tuotannosta, eli myös Years on the Roadilta löytyvät balladikaunokki Losin' My Mind ja She Was Here for Rock N' Roll sekä vuoden 2009 albumille Buck the Odds uudelleen versioitu Red Chevy.

lauantai 22. tammikuuta 2022

Sunnuntain extra:Brittiläisen danceyhtyeen vuoden 1993 menestysalbumi

 M People:Elegant Slumming

Neljäs lokakuuta 1993 ilmestynyt Elegant Slumming on brittiläisen dancepopyhtyeen M Peoplen toinen albumi. Mainittu pitkäsoitto oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena ja listaviikkoja 75 suosituimman albumin joukossa sille kertyi 87 kappaletta. Elegant Slumming nousi uudelleen listoille lokakuussa 1996 sekä maalis- ja syyskuussa 1997. Syyskuuhun 2020 mennessä albumia oli myyty yhteensä 759 000 kappaletta. Elegant Slummingilta poimittiin neljä top teniin kohonnutta singleä. One Night in Heaven nousi kuudenneksi ja Moving on Up kakkossijalle. Dennis Edwardsin ja Sierah Garrettin tuotantoa edustavasta Don't Look Any Furtherista työstetty cover saavutti yhdeksännen sijan ja Renaissance oli parhaimmillaan viidentenä. Vuonna 1994 Epic julkaisi Elegant Slummingin Yhdysvalloissa hienoisesti brittipainoksesta eriävällä biisilistalla. M Peoplen esikoisalbumia Northern Soul ei ollut julkaistu Yhdysvalloissa ja sen kolme hittiä tulivat mukaan Elegant Slummingin Yhdysvaltain-julkaisulle. Yhdysvaltain-painos saavutti myönteisen vastaanoton ja One Night in Heaven sekä Moving on Up nousivat kärkisijalle Billboardin Hot Dance Club  Play -listalla. Elegant Slummingin originaali brittipainos voitti Mercury Music Prizen. Vuonna 2005 albumista julkaistiin uusintapainos, jonka bonuskappaleita edustivat miksaukset Moving on Upista, Renaissancesta sekä Don't Look Any Furtherista.

perjantai 21. tammikuuta 2022

Lauantain pitkä:80-luvun puolivälissä perustettu superyhtye

The Power Station oli 80- ja 90-luvuilla vaikuttanut, sekä brittiläisistä että yhdysvaltalaisista muusikoista koostunut superyhtye. Sen kokoonpanon muodostivat solisti Robert Palmer, aikaisemmin Chicissä rummuttanut Tony Thompson sekä Duran Duranin jäsenistöön lukeutuneet basisti John Taylor ja kitaristi Andy Taylor, jotka eivät ole sukua toisilleen. Niin ikään Chic-yhtyeen jäseniin kuulunut Bernard Edwards toimi The Power Stationin tuottajana ja hetken aikaa myös sen managerina. Power Stationin kakkosalbumilla Edwards korvasi John Taylorin yhtyeen basistina. Yhtye perustettiin New Yorkissa loppuvuodesta 1984, jolloin Duran Duranin toiminnassa oli pitempi tauko. The Power Station otti nimensä samannimisestä äänitysstudiosta, jossa myös yhtyeen esikoisalbumin nauhoitukset tapahtuivat. Duran Duranin toiminnan tauon aikana John ja Andy Taylor saivat idean kitaravetoisesta superyhtyeestä, jonka albumilla kunkin kappaleen vokalisoinnista vastaisi eri solisti. Chicin jäsenten  tultua mukaan he toivat yhtyeen musiikkiin tietynlaisia funkelementtejä. Solistien osalta  lähestyttiin esimerkiksi Mick Jaggeria, Billy Idolia ja Mick Ronsonia. Yhtye pyysi Palmeria vokalistiksi kappaleeseeen Communication. Kun Palmer kuuli kaksikon nauhoittaneen demon T Rexin Get It Onista, hän päätti kokeilla leadvocalseja myös mainittuun kappaleeseen. Lopulta koko albumi päätettiin nauhoittaa Palmerin kanssa. The Power Station solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. 16. helmikuuta 1985 The Power Station esitti Some Like It Hotin ja Get It Onin Saturday Night Live-ohjelmassa. Kyseessä oli ainoa kerta, jolloin Robert Palmer vokalisoi livenä yhtyeen originaalin lineupin kanssa. Maaliskuussa 1985 ilmestyi Power Stationin nimeä kantanut esikoisalbumi, jonka tuotannossa Bernard Edwardsia oli  auttanut Nile Rodgers. Pitkäsoitolta julkaistiin kolme singleä, joista Some Like It Hot nousi Billboardilla kuudenneksi ja Britanniassa sijalle 14. Get It On oli Billboardin listalla yhdeksäs ja Britanniassa se saavutti sijan 22. Billboardilla Duran Duranin Bond-tunnari A View to a Kill nousi listakärkeen. Kolmas single Communication saavutti Yhdysvalloissa sijan 34. The Power Station Video EP sisälsi musiikkivideot kolmesta yhtyeen kappaleesta. The Power Stationin yllättävän menestyksen ansiosta yhtye teki kiertueen Yhdysvalloissa esimerkiksi Paul Youngin ja Orchestral Manoeuvers in the Darkin kanssa. Robert Palmer työsti menestyksekkääksi osoittautuneen ja niin ikään vuonna 1985 ilmestyneen sooloalbuminsa Riptide, jonka levytykseen osaa ottivat Tony Thompson, Andy Taylor ja Bernard Edwards. Palmerin siirryttyä soolouralleen Power Station kiinnitti solistikseen aikaisemmin yhtyeissä Silverhead, Chequered Past ja Detective vaikuttanut solisti/näyttelijän Michael Des Barresin. Mainitulla lineupilla  Power Station teki kiertueensa ja esiintyi myös hyväntekeväisyyskonsertti Live Aidissä Philadelphiassa. Toimintaelokuvaan Commando Power Station työsti kappaleen We Fight for Love. Power Station lopetti toimintansa loppuvuodesta 1985 sen jäsenten siirtyessä muihin projekteihin. Kymmentä vuotta myöhemmin yhtye teki reunionin originaalilla kokoonpanollaan. Se kirjoitti ja sovitti uutta materiaalia, mutta John Taylor jätti yhtyeen ennen kuin uutta tuotantoa oli ehditty nauhoittaa. Tuottajan tehtävissä toimineesta Bernard Edwardsista tuli Power Stationin uusi basisti ja hän oli mukana vuonna 1996 ilmestyneellä albumilla Living in Fear. Edwardsin oli tarkoitus konsertoida yhtyeen kanssa, mutta  hän menehtyi yllättäen keuhkokuumeeseen Japanin-matkallaan. Power Station keikkaili kokoonpanolla, jonka basistina vaikutti ensiksi Guy Pratt ja myöhemmin Manny Yanes ja kakkoskitaristina Luke Morley suosion ollessa kohtuullinen. Yhtye hajosi pian tämän jälkeen. Vuonna 2002 EMI Music julkaisi sarjassaan Ten Best The Power Stationin Best of-kokoelman. Suurin osa sen kappaleista oli yhtyeen esikoisalbumilta, osa remiksattuja versioita. Living in Fearilta mukana on Taxman ja lisäksi kokoelmalle sisältyy ennen julkaisematon liveversio Dancing in the Street Hartford Civic Centeristä vuodelta 1985. Solistina sillä kuullaan Michael Des Barresia. Sekä Palmer että Thompson menehtyivät loppuvuodesta 2003. 21. helmikuuta 2005 EMI julkaisi Power Station esikoisalbumin uudelleen sen 20-vuotisjuhallisuuksien tiimoilta. Originaalin, kahdeksasta kappaleesta koostuneen albumin lisäksi mukana on useita bonusraitoja ja 40-mnuuttinen, kahdeksasta osiosta koostuva dvd. Bonuskappaleista Someday, Somehow, Someone's Gotta Pay on Michael Des Barresin leadvokalisoima.

torstai 20. tammikuuta 2022

Perjantain pohjat:Merkittävän 70-luvun brittiyhtyeen esikoisalbumi

10 CC:10 CC

Heinäkuussa 1973 ilmestynyt 10 CC on samannimisen, multi-instrumentalisteista koostuneen brittiyhtyeen esikoisalbumi. Se nauhoitettiin osittain yhtyeen kitaristin ja insinööri Eric Stewartin omistamilla  Strawberry -studioilla Stockportissa. Brittilistalla 10 CC:n debyyttipitkäsoitto saavutti 36:n sijan ja sen julkaisijana oli Jonathan King's UK Records. 10 CC:n esikoisalbumilta julkaistuista singleistä Donna, Dean and I ja Rubber Bullets nousivat kymmenen suosituimman joukkoon ja niistä viimeksi mainittu jopa listakärkeen. Kotimaassa Ronski & Exotic levytti Rubber Bulletsista Hate Sjöblomin vokalisoiman coverin vuonna 1975 ilmestyneelle esikois- ja samalla nimikkoalbumilleen. 10CC:n esikoispitkäsoiton päätöskappale Fresh Air For My Mama oli uudelleen levytetty versio 10 CC:tä edeltäneen yhtyeen The Groundhogsin kappaleesta You Didn't Like It Because You Didn't Think of It, joka julkaistiin vuonna 1970 ilmestyneen singlen Neanderthal Man kakkospuolella. Jotkin versiot 10 CC:n debyytistä sisältävät erilaisen biisijärjärjestyksen. Kyseinen pitkäsoitto vuosien 1993 ja 2000 uusintajulkaisujensa bonuskappaleilla ryyditettynä on yhdessä 10 CC:n kakkosalbumi Sheet Musicin ja sen bonuskappaleiden kanssa julkaistu Varese Sarabande Recordsin ansiosta nimellä 10cc The Complete UK Recordings.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Torstain terävä:Merkittävän soulartistin viimeinen albumi

 Sam Cooke:Ain't That Good News

Helmikuun puolivälissä 1964 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Ain't That Good News on yhdysvaltalaisen soulartistin Sam Cooken yhdestoista ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset RCA Music -studioilla ajoittuivat joulukuun 1963 ja seuraavan vuoden helmikuun välille. Albumin kappaleista Another Saturday Night oli ilmestynyt singleformaatissa jo huhtikuussa 1963, mutta muilta osin Ain't That Good News koostui tuoreesta tuotannosta. Billboardin popalbumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 34. Ain't That Good Newsin tunnetuinta tuotantoa edustaa Cooken eräänlaisesta tunnuskappaleesta käyvä Change is Gonna Come ja singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin lisäksi esimerkiksi nostalginen ja The Rolling Stonesin versioimaksi päätynyt Good Times. Kaiken kaikkiaan pitkäsoiton kappaleista viisi julkaistiin lisäksi singleformaatissa. Another Saturday Nightin ja albumin nimikappaleen lisäksi sellaisin lukeutuivat Good Times, Tennessee Waltz sekä Change is Gonna Come. Kesäkuussa 2003 ABKCO Records julkaisi Ain't That Good Newsin uudelleen cd-formaatissa informatiivisen kansivihkon kera. Albumin ykköspuoli sisältää revittelevämpiä soulkappaleita ja kakkospuoli balladimaisempaa tuotantoa esimerkiksi Ray Charlesin albumin Modern Sounds tavoin. Ain't That Good News heijasti Sam Cooken tuossa vaiheessa nauttimasta taiteellisesta vapaudesta niin albumin kappalemateriaalin kuin taustamuusikoiden osalta.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Kissin harvinaislaatuinen akustinen albumi

 Kiss:Unplugged

12. maaliskuuta 1996 ilmestynyt Unplugged on Kissin MTV Unplugged- livealbumi, jonka nauhoitukset työstettiin yhdeksäs elokuuta 1995. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta Paul Stanley ja Gene Simmons ottivat yhteyttä yhtyeen muihin originaalijäseniin; Ace Frehleyhin ja Peter Crissiin ja pyysivät heitä ottamaan osaa kyseiseen konserttiin. Yhtyeen diggareilta vastaanotettu palaute oli siinä määrin myönteistä, että se johti vuonna 1996 Kissin legendaarisen kokoonpanoon paluuseen sitten vuoden 1979 ja tuloksena oli lisäksi reunion-albumi Psycho Circus. Unplugged on Kissin ensimmäinen livealbumi, joka ei ole osa yhtyeen Alive-sarjaa. Unpluggedin nauhoitukset olivat ainoa kerta, jolloin Kissin originaalikokoonpano esiintyi ilman maskejaan ja lisäksi kyseessä oli ainoa kerta, jolloin Frehley ja Criss nähtiin stagella samanaikaisesti kitaristi Bruce Kulickin ja rumpali Eric Singerin kanssa. Nothin' To Losessa Singer lauloi harvinaislaatuisesti leadia Crissin kanssa. Joulukuussa 2018 Kissology Volume Three:1992-200 -dvd:llä Unpluggedista julkaistu versio sisälsi lisäksi viisi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta, jotka ovat Stanleyn vokalisoima Hard  Luck Womanin versio, Heaven's on Fire, pääosin yleisön vokalisoima Spit, C'mon and Love Me sekä God of Thunderin countryversio. Unpluggedista julkaistussa vinyyliversiossa oli mukana posteri. Samaan aikaan Unplugged-cd:n kanssa VHS:nä ja dvd:nä ilmestyi dokumentti, joka sisälsi arkistomateriaalia yhtyeen treeneistä SIR studioilla New Yorkissa. Kiss Konventioniss aikaisemmin vuoden 1995 aikana Criss saapui stagelle Kissin kiertuejäsenten kanssa ja oli leadvokalistina muutamissa kappaleissa. Crissin mukaan kyseinen vierailu tarjosi Gene Simmonsille idean kutsua sekä hänet että Frehleyn mukaan Unplugged-nauhoituksiin. Kappalevalintojensa osalta Unplugged sisältää runsaasti Kissin 70-luvun harvemmin soitettua tuotantoa ja todellisina helminä mukana ovat esimerkiksi Goin' Blind ja Rock Bottom. 80-luvun alkupuolen tuotantoa edustavat esimerkiksi A World Without Heroes ja I Still Love You.

maanantai 17. tammikuuta 2022

Tiistain tukeva:Big Brother and The Holding Companyn perustajajäsen ja paljon muuta


18. joulukuuta 1941 syntynyt ja 12. helmikuuta 2015 menehtynyt Sam Houston Andrew III oli yhdysvaltalaismuusikko, solisti, biisintekijä, säveltäjä ja artisti, joka identifioituu silti ensisijaisesti San Franciscon psykedeelistä rockia edustaneen yhtyeen Big Brother & The Holding Companyn perustajajäseneksi ja kitaristiksi. Muusikon ja säveltäjän uransa aikana Andrew saavutti kolme platinamyyntiin yltänyttä pitkäsoittoa ja kaksi singlehittiä. Hänen kappaleitaan on hyödynnetty useiden elokuvien soundtrackeilla ja myös dokumenteissa. Taftissa, Kaliforniassa syntyneen Andrewn isä oli sotilas ja mainitun seikan vuoksi Sam joutui muuttamaan lapsena paljon. Sam osoitti musiikillisia taipumuksia jo varsin nuorella iällä. Seitsemäntoistavuotiaana hänellä oli Okinawassa oma yhtyeensä The Cool Notes sekä tv:ssä viikoittainen musiikkiohjelmansa, joka oli tulkittavissa Okinawan versioksi American Bandstandista. Andrewn varhaisiin musiikillisiin vaikutteiden antajiin lukeutuivat Chuck Berry, Bo Diddley sekä Little Richard. Myös Delta Blues oli Samin runsaassa kuuntelussa. Pian Samin valmistuttua high schoolista hänen isänsä kutsuttiin Hamiltonin ilmavoimien tukikohtaan Pohjois-Kaliforniassa. San Franciscon yliopistossa opiskellessaan Andrew tuli tietoiseksi 60-luvun alussa vaikuttaneesta folkrockskenestä. Andrew vietti Euroopassa lähes kaksi vuotta; toisen Pariisissa ja toisen Saksassa. Kotikonnuilleen palattuaan hän tapasi Peter Albinin 1090 Page Streetillä. Big Brother and The Holding Companyn aloitettua toimintansa Andrew toi yhtyeen ohjelmistoon useita kappaleita. Hän oli tuottelias biisintekijä koko elämänsä ajan ja oli kirjoittanut ensimmäisen oman kappaleensa kuusivuotiaana. Andrewn varhaisista sävellyksistä Big Brotherin ohjelmiston klassikkokappaleiksi ovat muodostuneet erityisesti Call On Me sekä Combination of the Two. Hän jatkoi yhtyeen musiikillisena johtajana aina alkuvuoteen 2015 ajoittuneeseen lopulliseen sairastumiseensa saakka.

 Manageri Chet Helmsin kehotuksesta Janis Joplinista tuli Big Brother & The Holding Companyn leadvokalisti neljäs kesäkuuta 1966. Levytyssopimuksen solmimisen jälkeen yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Mainstreamin kautta. Kakkospitkäsoitosta Cheap Thrills muodostui jo suurmenestys ja sen julkaisijana oli Columbia Records. Andrew ja yhtyeen originaali toinen kitaristi James Garley tulivat tunnetuksi psykedeelisestä kitaratyöskentelystään. Helmikuussa 1997 Guitar Player listasi kaksikon musisoinnin Big Brother & The Holding Companyn Summertime-versiossa musiikin historian kymmenen parhaan psykedeelisen soolon joukkoon. Vuonna 2002 Andrew vastaanotti High Times – aikakauslehden palkinnon elämäntyöstään. Joulukuussa 1968 Andrew ja Joplin jättivät Big Brother and the Holding Companyn ja perustivat The Kozmic Blues Bandin. Andrew teki paluun Big Brotheriin yhdeksän kuukauden ja yhden pitkäsoiton; I’ve Got Dem Ol’ Kozmic Blues Again, Mama! jälkeen. Big Brotherin lopetettua esiintymiset vuonna 1972 Andrew muutti New Yorkiin, missä hän opiskeli muun muassa säveltämistä. Hän vastasi myös monien elokuvien musiikista ja sävelsi kaksi jousikvartettoa ja sinfonian. New Yorkissa Andrew viipyi kahdeksan vuoden ajan. San Franciscoon palattuaan hän laajensi instrumenttiarsenaaliaan klarinetin ja saksofonin soitolla. Big Brother and the Holding Company aloitti toimintansa jälleen vuonna 1987. Lisäksi Andrew vaikutti ympäri Yhdysvaltoja konsertoineen sooloprojektinsa The Sam Andrew Bandin johtajana.  Kvartetti Theatre of Light hyödynsi myös puhetta ja Andrewn lisäksi siihen kuuluivat kulkurirunoilija Tony Seldin, kosketinsoittaja Tom Constanten ja harpisti-pianisti Elise Piliwale, joka oli myös Andrewn vaimo. Andrew soitti useita konsertteja myös psykedeelisen rockin klassikoihin lukeutuvan Moby Grape- yhtyeen kanssa. Andrew oli Janis Joplinin elämään perustuneen musikaalin Love, Janis musiikillisena johtajana. Musikaalin kirjoittamisesta ja ohjaamisesta vastasi Randal Myler ja se perustui Laura Joplinin samannimiseen kirjaan. Elokuun puolivälissä 2009 Andrew esiintyi Woodstockin 40-vuotisjuhlakonsertissa New Yorkin Bethel Woodsissa. Pohjois-Kaliforniassa asunut Andrew menehtyi sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 12. helmikuuta 2015. Kymmentä viikkoa aikaisemmin hän oli saanut sydänkohtauksen.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Maanantain mainio:The Banglesin keulahahmon tuore sooloalbumi

 Susanna Hoffs:Bright Lights

12. marraskuuta 2021 ilmestynyt Bright Lights on parhaimmillaan ensiluokkaista popmusiikkia ja uransa alussa garagerockia työstäneen The Bangles-yhtyeen keulahahmon Susanna Hoffsin tuorein, ja pelkästään covereista koostuva sooloalbumi. Sen originaalikappaleiden esittäjät ovat melko tunnettuja, mutta niiden ohjelmistosta albumille on poimittu selkeästi harvinaisempaa tuotantoa. Pitkäsoiton käynnistävä Time Will Show the Wiser on 60-luvun loppupuolen yhdysvaltalaisen, psykedeelisvaikutteisen popin kulttiyhtyeisiin lukeutuvan The Merry Go Roundin originaalikappale. Yksinäinsen hahmon ritarin Nick Draken tuotannosta Bright Lightsilla versioituu One of These Things First. You and Your Sister edustaa 70-luvun alun voimapopin keskeisiin edustajiin lukeutuvan The Big Star-yhtyeen jäseniin kuuluneen Chris Bellin soolotuotantoa. Niin ikään powerpopin lippulaivoihin lukeutuvan Badfingerin ohjelmistosta Hoffs duetoi Aimee Mannin kanssa kappaleen Name of the Game. Albumin eräänlaisesta nimikappaleesta käyvä I Want to See the Bright Lights Tonight on Richard ja Linda Thompsonin vuonna 1974 julkaiseman klassikkoalbumin nimiraita. You Just May Be the One edustaa The Monkeesin harvinaisempaa levytystuotantoa ja Him or Me -What's It Gonna Be on vastaavanlainen tapaus Paul Revere & The Raidersin ohjelmistosta. Mainitun yhtyeen tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuvat I'm Not Your Stepping Stone, Indian Reservation sekä Kicks. Femme Fatale on hieman harvinaisempi Lou Reedin käsialaa oleva poiminta Velvet Undergroundin ohjelmistosta ja Take Me with U tribuutti Princelle, jonka käsialaa on The Banglesin suurimpiin hitteihin lukeutuva Manic Monday. No Good Trying on Pink Floydin varhaisen johtohahmon Syd Barrettin soolotuotantoa. Mikäli Hoffsin oma sävelkynä ei ole tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa terässä, tyylitajuiset ja harvinaiset coverit 60- ja 70-luvuilta puolustavat Matthew Sweetin kanssa työstettyjen kolmen Under the Covers-albumin jälkeenkin paikkaansa. Laadukkaan kappalemateriaalin lisäksi eräs varsin keskeinen elementti, eli Hoffsin viehko lauluääni on edelleen ennallaan.

lauantai 15. tammikuuta 2022

Sunnuntain extra:Lynyrd Skynyrdin esikoisalbumin balladiklassikko

 Ronnie Van Zantin ja Allen Collinsin käsialaa oleva Tuesday's Gone on Lynyrd Skynyrdin elokuussa 1973 ilmestyneellä esikoisalbumilla Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd julkaistu ja melko harvinaislaatuisesti balladituotantoa edustava kappale. Niin ikään tavanomaisesta poiketen yhtyeen originaalirumpali Bob Burnsin sijasta mainitussa biisissä kuullaan Atlanta Rhythm Section -yhtyeen Robet Nixin soittoa. Sitä vastoin Burns musisoi Tuesday's Gonesta työstetyssä demoversiossa. Mellotron-soundeista kappaleen kertosäkeessä vastasi Skynyrdin varhaisten albumien tuottaja Al Kooper. Metallica työsti coverin Tuesday's Gonesta albumilleen Garage Inc. Mainitulla versiolla vierailivat muun muassa Skynyrdin Gary Rossington, Blues Travelerin John Popper, Primuksen Les Claypool, Alice in Chainsin Jerry Cantrell sekä taiteilijanimeä Fatso käyttänyt ja aikaisemmin Faith No Moressa soittanut Jim Martin. Vuonna 1988 Hank Williams Jr. levytti Tuesday's Gonesta coverin albuminsa Wild Streak päätöskappaleeksi. Mainittu versio pääsi myöhemmin mukaan kokoelma-albumille Skynyrd Frynds, jolla useat countryartistit esittivät covereitaan Skynyrdin tuotannosta. Vuonna 2001 Skynyrdin oma demoversio Tuesday's Gonesta pääsi mukaan yhtyeen esikoisalbumin laajennetulle cd-versiolle. Larry Cordle ja Lonesome Standard Time levyttivät kappaleesta blue grass-version vuonna 2004 ilmestyneelle tribuuttialbumille Lonesome Skynyrd Time. Atlanta Rhytm Sectionin Tuesday's Gonesta levyttämä cover ilmestyi vuonna 2011 julkaistulla albumilla With All Due Respect.

perjantai 14. tammikuuta 2022

Lauantain pitkä:Viimeinen Mick Taylorin kitaroima Stonesin albumi

The Rolling Stones:It's Only Rock N' Roll


18. lokakuuta 1974 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt It's Only Rock N' Roll on Rolling Stonesin 14. Yhdysvalloissa ja 12. yhtyeen kotimaassa Britanniassa ilmestynyt studioalbumi. Kyseessä oli viimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen kitaristi Mick Taylor osallistui ja hänen paikkansa Stonesissa ottanut Ronnie Wood oli mukana työstämässä albumin nimikappaletta. Tyylillisesti It's Only Rock N' Roll yhdistää Stonesin musiikillista ydintä edustaviin bluesiin ja rock n' rolliin elementtejä funkista ja reggaesta. Yhdysvalloissa albumi nousi listakärkeen ja saavutti Britanniassa kakkossijan. Vaikka It's Only Rock N' Rollista ei muodostunut Stonesien edellisten pitkäsoittojen veroista kaupallista menestystä, siirtymäkauden albumina kyseessä on yhtyeen uralla merkittävä albumi. Yhtyeen pitkäaikainen tuottaja Jimmy Miller oli poistunut kuvasta ja Mick Jagger ja Keith Richards vastasivat albumin tuotannosta salanimeä The Glimmer Twins hyödyntäen. Mick Taylorin, rumpali Charlie Wattsin ja basisti Bill Wymanin musisointia kuultiin suurimmalla osalla albumin kappaleista. Kosketinsoittajat Ian Stewart, Nicky Hopkins ja Billy Preston vierailivat It's Only Rock N' Rollin nauhoituksissa. Ensi-esiintymisensä albumilla teki sittemmin pitkälle 80-luvulle Stonesin kanssa työskennellyt perkussionisti Ray Cooper. Albumin nimikappale on kotoisin eri nauhoituksista, kuin pitkäsoiton muu biisistö. Rytmiraidalla olivat mukana The Facesin kitaristi Ronnie Wood ja rumpali Kenney Jones, jotka jammailivat Jaggerin, David Bowien ja basisti Willie Weeksin kanssa. Jagger piti kappaleesta siinä määrin, että toi sen Richardsille, joka lisäsi biisiin päällekkäisäänityksiä kitaralla ja kappale julkaistiin sellaisenaan. 12. joulukuuta 1974 Mick Taylor ilmoitti lähtevänsä Stonesista. Seuraavana vuonna yhtye koesoitatti potentiaalisia kandidaatteja Taylorin tilalle nauhoittaessaan seuraavaa albumiaan Black and Blue. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Jeff Beck, Harvey Mandell sekä Rory Gallagher. Alun perin It's Only Rock N' Rollista kaavailtiin albumia, jonka toinen puoli olisi sisältänyt livemateriaalia Euroopan kiertueelta vuodelta 1973 ja toinen puoli covereita R&B-kappaleista. Jälkimmäisistä mukaan päätyi lopulta ainoastaan näkemys The Temptationsin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Ain't Too Proud to Beg, vaikka muihin nauhoitettuihin lainakappaleisiin lukeutuivat ainakin Dobie Grayn Drift Away ja Jimmy Reedin Shame Shame Shame. Jagger ja Richards olivat tuotteliaita ja lopulta albumi koostui muilta osin ainoastaan originaalisävellyksistä. Kappale Luxury osoitti kaksikon kiinnostusta reggaemusiikkia kohtaan. Till the Next Goodbye ja If You Really Want to Be My Friend edustivat Stonesien slovarituotantoa. Nimikappale julkaistiin singleformaatissa heinäkuussa 1974 ja se kohosi Britanniassa top teniin. Ain't Too Proud to Beg julkaistiin Yhdysvalloissa toisena singlenä ja siitä osoittautui top 20 -menestys. Albumin nimikappaleesta muodostui standardi yhtyeen ohjelmistoon. Ain't Too Proud to Begiä ja If You Can't Rock Metä on soitettu silloin tällöin Licks-kiertueella, mutta muilta osin It's Only Rock N' Rollin kappaleita ei ole ollut mukana Stonesien keikkasetissä vuoden 1977 jälkeen. Albumin nimikappaleen lisäksi Stones työsti lisäksi musiikkivideot Ain't Too Proud to Begistä ja Till the Next Goodbyestä. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi It's Only Rock N' Rollista remasteroidun uusintapainoksen. Albumin vuoden 2009 remasteroidusta uusintapainoksesta vastasi Universal Music. Vuoden 1994 remasteroitu versio julkaistiin Collector's Edition-cd:llä, joka muistutti albumin originaalia vinyyliversiota. Luxury-kappaleesta on olemassa myös puoli minuuttia yleistä versiota lyhyempi näkemys, joka julkaistiin It's Only Rock N' Rollin vuonna 1986 ilmestyneellä varhaisella cd-versiolla. Mainittu versio alkaa feidaantua aikaisemmin, eikä sisällä loppunsa kitarasooloa. It's Only Rock N' Roll vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Jon Landau kuvasi sitä kaikkien aikojen tummimmaksi Stonesien albumeista. New Musical Express nimesi sen ilmestymisvuotensa toiseksi parhaaksi, mutta Lester Bangs lyttäsi albumin Village Voiceen laatimassaan arviossa.

torstai 13. tammikuuta 2022

Perjantain pohjat:Merkittävän skotlantilaislaulajattaren vuoden 1974 konserttitaltiointi

 Maggie Bell:Live at the Rainbow 1974

Live at the Rainbow 1974 on Angel Air Recordsin vuonna 2002 julkaisema konserttitaltiointi Skotlannin kovimmalta rock, blues- ja soullaulajattarelta Maggie Belliltä. Mainitulla livellä taustayhtyeessä vaikuttavat kitaristina Brian Breeze, basistina Mo Foster sekä rumpalina Paul Francis. 12 kappaleen kattaus painottuu Bellin toisen ja vasta vuonna 1975 ilmestyneen sooloalbumin Suicide Sal kappaleisiin. Siltä mukana ovat sielukas Coming on Strong, covereina brittirockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen merkkiteoksiin lukeutuva Wishing Well yhtyeen joutsenlauluksi jääneeltä albumilta Heartbreaker sekä Beatlesin varhaistuotannon rivakimpiin rockraitoihin lukeutuva I Saw Her Standing There esikoisalbumiltaan Please Please Me tällä kertaa toki nimellä I Saw Him Standing There. Nimikappale Suicide Sal on ansaitusti mukana Live at the Rainbown biisilistassa. I Was in Chains on sielukas balladi ja bluesklassikon As the Years Go Passing By Bell levytti studioversiona vuonna 1974 ilmestyneelle esikoissooloalbumilleen Queen of the Night. Live at the Rainbown kappalevalikoimasta cover Penicillin Blues ja traditionaali Aileem Mochree löytyvät Bellin soolouraa edeltäneen ja parhaimmillaan erinomaisen Stone the Crows-yhtyeen levytysohjelmistosta. The Ghetto on lähes kymmenminuuttinen soulpala ja albumille sisältyy myös covereista kooostuva soulmedley. Live at the Rainbow 1974 on mainio lisä Maggie Bellin varhaista soolouraa luotaaviin konserttitaltiointeihin. Sillä on tarjottavanaan runsaampi kappalekattaus kuin vuonna 1975 taltioidulla  Live in Bostonilla. Molempien edellä mainittujen albumien biisilistaan sisältyvät tosin Coming on Strong, Wishing Well, I Was In Chains, I Saw Him Standing There sekä Penicillin Blues.

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Torstain terävä:Steely Danin onnistunut esikoinen

Steely Dan:Cant Buy a Thrill

Marraskuussa 1972 ABC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Can’t Buy a Thrill on Steely Dan – yhtyeen esikoisalbumi. Kaikista pitkäsoiton kappaleista vastasi parivaljakko Donald Fagen ja Walter Becker ja sen tuottamisesta huolehti Gary Katz. Albumi nauhoitettiin Los Angelesin The Village Recorderilla. Alun perin Can’t Buy a Thrill julkaistiin kaksikanavaisena stereomiksauksena ja erityisenä nelikanavamiksauksena. Näiden välillä oli selkeitä eroavuuksia, sillä nelikanavamiksauksen tapauksessa esimerkiksi kappaleessa Reelin’ in the Years kuultiin ylimääräinen soolokitaraosuus. Can’t Buy a Thrillin nauhoitussessioista yli jääneet kappaleet Dallas ja Sail the Waterway julkaistiin singleformaatissa. Kyseessä oli Steely Danin diskografian ainoa pitkäsoitto, jolla kuultiin David Palmerin vokalisointia. Myös rumpali Jim Hodder oli solistina yhdellä raidalla, samoin kuin Dallas-singlellä. Kun Steely Danin seuraavan albumin Countdown to Ecstasyn nauhoitukset käynnistyivät, yhtye ja tuottaja David Katz päättivät, että Donald Fagenista tulisi Steely Danin leadvokalisti. Can’t Buy a Thrillin on todettu edustavan nopeatempoista softrocktyyliä. Musiikkijournalisti Paul Lesterin mukaan albumilla kuullaan vaikutteita mambosta, jazzista, swingistä ja latinalaisesta musiikista. Musiikkikriitikko Stephen Thomas Erlevine havainnoi, että Palmerin leadvokalisoimista kappaleista, kuten Dirty Work, Midnight Cruiser ja Turn That Heartbeat Over Again puuttuivat ne jazz-elementit, jotka pääsivät kukoistamaan Steely Danin Can’t Buy a Thrilliä seuranneilla pitkäsoitoilla. Hänen mukaansa Do It Again hyödyntää tiukkaa latinalaista jazzbeatia ja Reelin’ in the Years jazzahtavia kitarasooloja ja harmonioita. Fagenin tiukkaa pianotyöskentelyä sisältävä Fire in the Hole on napannut nimensä amerikkalaissotilaiden Vietnamissa käyttämästä fraasista. Britanniassa Prope Records julkaisi Can’t Buy a Thrillin tammikuussa 1973. Billboardin albumilistalla pitkäsoitto saavutti sijan 17. ja Dunhill Records julkaisi Can’t Buy a Thrillin uudestaan vuoden 1973 elokuussa. Kultaa albumi saavutti samaisen vuoden toukokuun lopussa ja platinamyyntiin yli miljoonasta albumista syyskuussa 1993. Can’t Buy a Thrill saavutti suhteellisen myönteiset arviot jo ilmestyttyään ja vuonna 2003 Rolling Stone rankkasi mainitun pitkäsoiton sijalle 238. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan.

tiistai 11. tammikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Bowien tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuva kappale

 Changes on brittiläisen laulaja/lauluntekijän David Bowien ydintuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin hänen loppuvuodesta 1971 ilmestyneellä albumillaan Hunky Dory. Seitsemäs tammikuuta 1972 RCA Records julkaisi Changesin singleformaatissa. Alkuvuodesta 1971 kirjoitettu Changes nauhoitettiin Trident-studioilla kesä/heinäkuussa samaisena vuonna. Bowien ja Ken Scottin tuottamassa kappaleessa pianistina kuultiin Rick Wakemania ja lisäksi Changesillä musisoivat tulevat Spiders from Mars- yhtyeen jäsenet; kitaristi Mick Ronson, basisti Trevor Bolder sekä rumpali Mick Woodmansey. Bowien levytystuotannosta Changes on ensimmäinen kappale, jossa hän soittaa saksofonia. Kyseisessä uransa vaiheessa Bowie oli jo kokeillut useita musiikillisia genrejä suurmenestystä saavuttamatta. Mainittu asiaintila heijastuu Changesin lyriikoissa ja Bowie pyrkii häivyttämään itsensä rockin valtavirrasta. Musiikillisesti Changes edustaa taidepoppia ja sisältää erottuvan pianoriffin. Toden teolla kappale menestyi vasta Bowien tehtyä lopullisen läpimurtonsa Hunky Dorya seuranneella albumillaan The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. 70-luvun puolivälissä Changes julkaistiin uudelleen Space Oddityn uudelleenjulkaisun b-puolella. Mainitusta uudelleenjulkaisusta tuli Bowien ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Jälkikäteen Changes on kohotettu Bowien tuotannon parhaiden kappaleiden joukkoon. Se on päässyt mukaan useille artistin kokoelma-albumeille ja lisäksi kyseessä on viimeinen kappale, jonka Bowie esitti keikalla ennen kuolemaansa vuonna 2016. Changesistä on levytetty useita covereita, joista mainittakoon australialaissolisti Butterfly Boucherin näkemys.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Tiistain tukeva:Brittirockin klassikon neljännen albumin ensimmäinen singlekappale

 Black Dog on brittiläisen rockyhtyeen Led Zeppelinin kappale, joka avaa yhtyeen neljännen, marraskuussa 1971 ilmestyneen pitkäsoiton. Singleformaatissa Black Dog nousi listoille monissa maissa, mutta yleisen käytännnön mukaisesti yhtyeen kotimaassa Britanniassa sitä ei julkaistu singlenä, toisin kuin Yhdysvalloissa, manner-Euroopassa ja Australiassa. Singlen b-puolella julkaistiin niin ikään Zeppelin neljännen albumin kappaleita edustava ja vastaavasti pitkäsoiton kakkospuolen avaava Misty Mountain Hop.  Black Dog pääsi mukaan Rolling Stonen laatiman 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle ja musiikkilehti Q:n 20 parhaan kitarakappaleen listalla Black Dog nousi aina kärkisijalle saakka. Black Dogissa hyödynnetty kutsu ja vastaus-dynamiikka on Zeppelin-elämänkerturi Dave Lewisin mukaan saanut inspiraationsa Fleetwood Macin vuoden 1969 tuotantoa edustavasta klassikokappaleesta Oh Well. Nimensä Black Dog otti nimettömäksi jääneestä mustasta Labradorin noutajasta, joka vaelteli Headley Grangen studioissa nauhoitusten aikaan. Black Dogin riffin kehitti basisti John Paul Jones, johon Muddy Watersin vuonna 1968 ilmestynyt ja ristiriitaisenkin vastaanoton saavuttanut albumi Electric Mud oli tehnyt suuren vaikutuksen. Jones vastasi kappaleen monimutkaisista rytmivaihdoksista. Keikkakontekstissa John Bonham ei kuitenkaan soittanut kappaleen 5/4-variaatiota, vaan hän soitti sen suoraan läpi, jotta Robert Plant pääsi esittämään accapella-osuutensa ja instumentit palasivat mukaan oikealla hetkellä. Black Dogin kitaraosuuksien päällekkäisäänityksissä Jimmy Page soitti Gibson Les Paulia. Black Dogista muodostui eräs Led Zeppelinin konserttien suosikkikappaleista. Mainittu kappale  sai debyyttiesityksensä keikalla ensiksi Belfastin Ulster Hallissa viides maaliskuuta 1971. Tuolloin Zeppelinin keikkasetissä debytoi myös Stairway to Heaven. Black Dog oli mukana Zeppelinin konserttikiertueilla ensiksi vuoteen 1973 saakka. Vuonna 1975 kappale oli mukana encoremedleyssä Whole Lotta Loven kanssa. Vuoden 1977 Yhdysvaltain-kiertueella Misty Mountain Hop oli harvinainen, mutta kappale kuultiin jälleen Knebworthin festivaalilla vuonna 1979 ja seuraavana vuonna Zeppelinin viimeisellä Euroopan-kiertueella. Tuolloin Jimmy Page esitteli kappaleen lavalta.

torstai 6. tammikuuta 2022

Maanantain mainio:Keskeisen brittifolkin edustajan toinen sooloalbumi

 Sandy Denny:Sandy

Syyskuussa 1972 Islandin julkaisemana ilmestynyt Sandy on brittiläisen folkrockmuusikon Sandy Dennyn toinen sooloalbumi. Sen nauhoitukset alkoivat pian sen jälkeen, kun Denny oli saanut päätökseen esikoisalbuminsa The North Star Grassman and The Ravens tiimoilta tekemänsä kiertueen Britanniassa. Ensimmäinen Sandy-pitkäsoitolle nauhoitettu kappale oli The Quiet Joys of Brotherhood. Kyseessä oli Richard Farinan lyriikka, joka oli yhdistetty traditionaaliin irlantilaiseen melodiaan My Lagan Love. Dennyn kunnianhimoiselle laulusovitukselle inspiraation lähteenä oli ollut Bulgarian tasavallan orkesteri. Demonauhoitukset jatkuivat Oxfordshireen tuoreeltaan rakennetussa Manor-studiossa, joka oli ensimmäinen Richard Bransonin Virgin-yhtiön omistama. Siellä Denny levytti aikalaistensa kanssa rock and roll-standardeja ainutkertaisessa projektissa The Bunch, joka julkaistiin nimellä Rock On. Kyseessä oli Trevor Lucasin ensimmäinen tuotantotyö Island Recordsille. Manorilla syntyivät raakaversiot kappaleista Sweet Rosemary, The Lady, The Music Weaver, Listen Listen, For Nobody to Hear ja Bushes and Briars sekä cover toisen folksolistin Anne Briggsin kappaleesta Go Your Own Way My Love sekä Dennyn originaalituotantoa edustava kappale After Halloween, joka nauhoitettiin kolme vuotta myöhemmin Fairport Conventionin albumille Rising for the Moon. Kaikki albumin kappaleet viimeisteltiin Sound Techniquesissa ja Island -studioilla huhti-toukokuussa 1972. Harry Robinsonin jousisovitukset lisättiin ja lisäksi nauhoitettiin kaksi Dennyn käsialaa ollutta biisiä; It Suits Me Well ja It'll Take a Long Time. Bob Dylanin ohjelmistosta poimittu Tomorrow is a Long Time täydensi lp:n. Sandy-albumilla vierailivat Fairport Conventionin Richard Thompson ja Dave Swarbrick, Linda Thompson sekä Flying Burrito Brosin Sneaky Pete Kleinow. Sandy-albumin originaalipanos oli avattavakantinen ja etukannen valokuvasta vastasi David Bailey. Sisäkannessa olivat Dennyn käsinkirjoittamat albumin kappaleiden lyriikat ja takakannessa biisilista ja krediitit. Syyskuussa 1972 Radio Onen dj Tony Blackburn valitsi albumin kappaleen Listen Listen viikon singlekseen.

Sunnuntain extra:Irlantilaisen rockin klassikon toinen albumi

 Thin Lizzy:Shades of Blue Orphanage

Kymmenes helmikuuta 1972 Deccan julkaisemana ilmestynyt Shades of Blue Orphanage on irlantilaisen rockyhtyeen Thin Lizzyn toinen studioalbumi. Pitkäsoiton otsikko on yhdistelmä yhtyeen jäsenten varhaisemmista yhtyeistä Shades of Blue ja Orphanage. Albumin kappaleista Sarah on kirjoitettu Phil Lynottin isoäidille, joka kasvatti hänet. Mainittua biisiä ei pidä sekoittaman samannimiseen, Thin Lizzyn vuoden 1979 albumilla Black Rose:A Rock Legend julkaistuun ja Phil Lynottin tyttärelle omistettuun kapppaleeseen. 11. lokakuuta 2010 Shades of Blue Oprhanagesta ilmestyi yhdeksän bonuskappaletta sisältänyt ja remasteroitu versio. Niiden joukossa oli BBC Radio 1:lle John Peelin ohjelmaa varten taltioituja nauhoituksia, joista mainittakoon Suicide, Saga of the Ageing Orphan, Whiskey in the Jarin täyspitkä ja lähes kuusiminuuttinen versio, mainitun singlen b-puolella alun perin ilmestynyt kappale Black Boys on the Corner sekä remiksattuja versioita vuodelta 1977. Shades of Blue Orphanage on vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Silti esimerkiksi Martin Popoff on kuvaillut albumia rehelliseksi työksi, joka toi esiin Lynottin akustista folkhenkistä menneisyyttä, 60-lukutyyppistä progressiivista psykedeliaa ja jopa rockabillyvaikutteita, jotka eivät olleet erityisen harvinaisia 70-luvun alussa ilmestyneille rockalbumeille.

Lauantain pitkä:Eräs spacerockin keskeisimmistä edustajista

Gong on useista eri kansalaisuuksista koostuva, progressiivista rockia edustava yhtye, jonka musiikillisessa ilmaisussa on elementtejä jazzista ja spacerockista. Yhtyeen perustivat Pariisissa vuonna 1967 australialaismuusikko Daevid Allen ja brittiläinen solisti Gilli Smyth. Yhtyeen jäsenistöön kuuluneista muusikoista mainittakoon Didier Malherbe, Pip Pyle, Steve Hillage, Mike Howlett, Pierre Moerlen, Bill Laswell ja Theo Travis. Gongin kanssa livenä soittaneista muusikoista nostettakoon esiin Don Cherry, Chris Cutler, Bill Bruford, Brian Davison, Dave Stewart ja Tatsuya Yoshida. Gongin vuonna 1970 ilmestynyt esikoisalbumi Magick Brother edusti psykedeelistä popsoundia. Seuraavana vuonna julkaistu yhtyeen kakkosalbumi Camembert Electrique kallistui psykedeeliseen ja spacerockiin, joista Gong on sittemmin ensisijaisesti tullut tunnetuksi. Vuosien 1973 ja 1974 välillä Gong julkaisi tunnetuimman työnsä, allegorisen Radio Gnome Invisible-trilogiansa, joka kuvasi Zero the Heron, The Good Witch Ionin ja Planeetta Gongista kotoisin olleen Pot Head Pixiesin seikkailuja. Allen ja Smyth jättivät yhtyeen 70-luvun puolivälissä. Rumpalinsa Pierre Moerlenin johtamana Gong jatkoi toimintaansa nimellä Pierre Moerlen's Gong ja julkaisi sarjan jazzrockalbumeita. Samoihin aikoihin Smyth muodosti yhtyeen Mother Gong Allenin vaikuttaessa esimerkiksi yhtyeissä Planet Gong, New York Gong ja Gongmaison. Vuonna 1990 Allen teki paluun Gongin peruskokoonpanoon, jossa hän vaikutti vuoteen 2015 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Allenin kehotuksesta Gong jatkoi toimintaansa ja julkaisi syykuussa 2016 albumin Rejoice! I'm Dead! Syyskuussa 1967 brittiläisessä psykedeliarockyhtyeessä Soft Machine vaikuttanut australialaiskitaristi/solisti Daevid Allen ei voinut Ranskan kiertueen jälkeen palata Britanniaan kolmeen vuoteen, sillä hänen visansa oli vanhentunut. Asetuttuaan Pariisiin hän muodosti Lontoossa syntyneen Pariisin yliopiston professorin Gilli Smythin kanssa Gongin ensimmäisen inkarnaation. Allen itse viittasi kyseiseen yhtyeeseen nimellä Protogong ja sen kokoonpanon täydensivät solisti Ziska Baum ja huilisti Laren Standlee. Toukokuuhun 1968 ajoittuneissa opiskelijamielenosoituksissa yhtye tuli tiensä päähän. Allen ja Smyth joutuivat pidätysuhan alaisina pakenemaan maasta. He suuntasivat Deiaan, Mallorcalle, missä olivat  asuneet jonkin aikaa vuonna 1966. Elokuussa 1969 elokuvaohjaaja Jerome Laperrousaz, joka oli kaksikon hyvä ystävä, kutsui sen takaisin Ranskaan nauhoittamaan soundtrackia moottoripyöräkilpailuja käsittelevään suunnittelemaansa elokuvaan. Vaikka projekti ei toteutunut, itsenäisen levy-yhtiön BYG Actuelin Jean Karakos pyysi kaksikkoa  nauhoittamaan albumin. Näin ollen Pariisissa kasattiin sähköinen Gong-kokoonpano, johon mukaan kaavailtiin yhtyeen originaalia rytmiryhmää; basisti Christian Tritschiä ja rumpali Rachid Houaria. Kokoonpanon täydensi kaksikon Deiassa tapaama saksofonisti Didier Malherbe. Tritsch oli kuitenkin estynyt osallistumaan levytykseen ja Allen vastasi itse basso-osuuksista Gongin esikoisalbumilla. Kyseinen pitkäsoitto, Magick Brother, saatiin valmiiksi mainitun vuoden lokakuussa. Uudelleen syntynyt Gong soitti debyyttikeikkansa 27. lokakuuta 1969 pienessä belgialaisessa Amougiesin kaupungissa BYG Actuel Festivaalilla. Kokoonpanon täydensivät puhaltimista ja perkussioista vastannut Danny Laloux sekä viulistit Dieter Gewissler ja Gerry Fields. Lavalle yhtyeen kuulutti Frank Zappa. Magick Brother julkaistiin maaliskuussa 1970 ja sitä seurasi seuraavassa kuussa ilmestynyt albumilta löytymätön single Est-Ce Que Je Suis; Garçon Ou Fille?" /Hip Hip Hypnotise Ya, jolla Gewissler ja Laloux olivat mukana. Lokakuussa yhtye muutti hylättyyn 12 huoneesta koostuneeseen metsästysmajaan Pavillon du Hay, joka sijaitsi 120 kilometriä Pariisista kaakkoon. Siellä yhtye vaikutti alkuvuoteen 1974 saakka. Houari jätti yhtyeen keväällä 1971 ja hänet korvasi brittiläinen rumpali Pip Pyle, jonka Robert Wyatt oli esitellyt Allenille tämän levyttäessä esikoissooloalbumiaan Banana Moon. Kyseinen kokoonpano levytti soundtrackin Laperrousazin elokuvaa varten. Nimeltään se oli Continental Circus. Yhtye soitti toisella Glastonbury Festivaalilla ja keikka dokumentoitiin myöhemmin albumille Glastonbury Fayre. Yhtye alkoi työskennellä kakkosalbuminsa Camembert Electrique parissa. Allen on myöhemmn viitannut kyseiseen albumiin ensimmäisenä todellisena yhtyeen levynä. Syksyllä 1971 Gong teki ensimmäisen kiertueensa Britanniassa. Vuoden loppuun mennessä Pyle oli jättänyt yhtyeen ja hänen paikkansa otti toinen brittirumpali Laurie Allan. Vuonna 1972 Gongin kokoonpanossa tapahtui useita muutoksia. Laurie Allan jätti yhtyeen huhtikuussa. Hänen paikkansa otti ensin Mac Poole, sitten Charles Hayward ja lopulta Rob Tait. Allan teki paluun yhtyeesen loppuvuodesta. Gilli Smyth jätti yhtyeen joksikin aikaa. Hän palasi Deiaan huolehtiakseen omasta ja Daevid Allenin pojasta. Smythin paikan otti Taitin puoliso ja Graham Bondin entinen vaimo Diane Stewart. Christian Tritsch siirtyi kitaran varteen ja basistiksi vaihtui aikaisemmin yhtyeessä Magma vaikuttanut Francis Moze. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydensi syntetisaattoria soittanut Tim Blake. Lokakuussa Gongista tuli eräs ensimmäisistä Richard Bransonin Virgin Recordsille sainatuista yhtyeistä. Joulukuun lopussa yhtye matkusti Oxfordiin, Britanniaan levytämään kolmatta albumiaan Flying Teapot Virginin Manor-studioille. Siellä yhtye kuuli tuotantovaiheessa ollutta raakamiksausta Mike Oldfieldin tulevasta klassikkoalbumista Tubular Bells.

Nauhoitusten loppuvaiheessa brittikitaristi Steve Hillage täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hänet he olivat tavanneet muutamaa viikkoa aikaisemmin Ranskassa soittamassa Kevin Ayersin kanssa. Hillage oli korvannut Mike Oldfieldin Ayersin yhtyeessä. Hillage ei ehtinyt osallistua vielä runsaassa määrin Flying Teapot-albumin äänityksiin, mutta myöhemmin hänestä tuli oma merkittävä osansa Gongin soundia. Flying Teapot ja Tubular Bells julkaistiin samana päivänä 25. toukokuuta 1973. Kyseessä oli Allenin kehittämään Gong-mytologiaan perustuvan The Radio Gnome Invisible Theoryn ensimmäinen osa. Sen toinen osa Angel's Egg ilmestyi jo samaisen vuoden joulukuussa. Kyseisen albumin työstämiseen osallistui jo Gongin legendaarinen, basisti Mike Howlettista ja rumpali Pierre Moerlenista muodostunut rytmiryhmä Alkuvuodesta 1974 viimeksi mainittu lähti työskentelemään ranskalaisyhtye Les Percussions de Strasbourghin kanssa. Smyth synnytti Allenille toisen poikansa. Heidän paikkansa ottivat jälleen Rob Tait ja Diane Stewart ja yhtye muutti Ranskasta Britanniaan, lähellä Oxfordshiren Witneytä sijainneeseen Middlefield Farmiin. Moerlen ja myöhemmin Smyth palasivat yhtyeeseen ja ehtivät olla mukana trilogian kolmannella osalla You. Kun albumi julkaistiin lokakuussa 1974, Moerlen oli jälleen Les Percussions de Strasbourghin jäsen ja Smyth oli asettunut pysyvästi asumaan Deiaan. Ennen Youn tiimoilta tehtyä kiertuetta Gong Moerlen mukaan lukien, mutta Allenia lukuun ottamatta nauhoitti pohjaraidat Hillagen ensimmäiselle sooloalbumille Fish Rising. Moerlinin paikan Gongissa ottivat hetkeksi vuorollaan Chris Cutler, Laurie Allan ja Bill Brufford, kunnes alkuvuodesta 1975 aikaisemmin yhtyeissä The Nice ja Refugee vaikuttanut Brian Davison valittiin tehtävään pysyvästi alkuvuodesta 1975. Smythin paikan yhtyeessä oli jo aikaisemmin ottanut Hillagen partneri Miquette Giraudy. Kesäkuussa 1974 Virgin julkaisi Camembert Electriquen Britanniassa edullisesti hinnoiteltuna. Se myi hyvin, mutta ei halpuutensa vuoksi saavuttanut merkintää albumilistalla. Helmikuussa 1975 Tim Blake jätti yhtyeen. Kymmenes huhtikuuta lähti myös Daevid Allen. Kummankaan paikkaa yhtyeessä ei täytetty. Elokuussa Pierre Moerlen korvasi Davisonin. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin perkussionisti Mirelle Bauerilla, viulisti Jorge Pinchevskylla ja sekä syntetisaattorista että ensi kertaa Gongin historiassa kosketinsoittimista vastanneella Patrice Lemoinella. Marraskuussa 1975 Gong konsertoi Britanniassa ja vuonna 2005 kyseisestä kiertueesta julkaistiin konserttitaltiointi Live at Sherwood Forest '75. Yhtye työsti materiaalia seuraavaa studioalbumiaan Shamal varten, mutta Hillage ja Giraudy olivat sillä mukana enää ainoastaan vierailijoina. Howlettista ja Sandy Colleysta tuli yhtyeen leadvokalisteja. Albumi ilmestyi helmikuussa 1976 ja yhtye konsertoi sen tiimoilta. Howlett halusi säilyttää vokaalit yhtyeen musiikissa, mutta Moerlen ja Bauer toivoivat sen olevan täysin instrumentaalia. Virgin Recordsin Simon Draper kallistui instrumentaalimusiikkiin ja Howlettin lisäksi yhtyeen jättivät Lemoine ja Colley. Sopimusteknisistä syistä nimi Gong oli käytössä vielä parin vuoden ajan, mutta Pierre Moerlenin johtamalla yhtyeellä oli musiikillisesti varsin vähän tekemistä Daevid Allanin aikaisen Gongin psykedeelisestä space rockista. Perkussioiden dominoimaan uuteen lineupiin tulivat mukaan Moerlenin veli Benoit Moerlen, myöhemmin Weather Reportissa soittanut Mino Cinelu, kitaristi Allan Holdworth sekä Flying Teapotin basisti Francis Moze. Kyseinen kokoonpano levytti loppuvuodesta 1976 albumin Gazeuse! Malherbe, Holdsworth, Moze ja Cinelu jättivät pian kaikki yhtyeen, mutta Moerlen piti yhtyeen toiminnassa yhdysvaltalaisbasisti Hansford Rowen kanssa 80-luvun loppupuolelle saakka. Sekaannuksen välttämiseksi yhtye käytti ensiksi nimeä Gong-Expresso ja vuodesta 1978 lähtien se operoi nimellä Pierre Moerlen's Gong. Toukokuussa 1977 Pariisissa pidetty Gong reunion toi yhteen useita yhtyeessä vaikuttaneita muusikoita ja siitä versoneita kokoonpanoja, kuten Tim Blake, Lady June, Strontium 90, Steve Hillage, Shamal Gong, Gong-Expresso ja Daevid Allen and the Euterpe. Pääesiintyjänä oli Trilogy Gong, eli legendaarinen Allenista, Smythistä, Malherbesta, Blakesta, Hillagesta, Giraudysta, Howlettista ja Moerlenista muodostunut kokoonpano. Sen soittama konsertti julkaistiin albumina Gong est Mort, Vive Gong. Strontium 90 oli Mike Howlettin lyhytikäinen yhtye, jonka kokoonpanossa oli harvinaislaatuisesti kaksi basistia. Lisäksi se esitteli Stingille ja Stewart Copelandille heidän tulevan kitaristinsa The Police-yhtyeessä, eli Andy Summersin. Daevid Allan jatkoi Gong-mytologian kehittelyä sooloalbumeillaan ja kahdessa uudessa yhtyeessä. Vuonna 1977 muodostuneessa Planet Gongissa hän ja Smyth soittivat brittiläisen festivaaliyhtyeen Here & Now kanssa. Vuonna 1979 perustetussa New York Congissa Allen soitti myöhemmin nimellä Material tunnetujen yhdysvaltalaismuusikoiden kanssa. Samaan aikaan Smyth perusti yhtyeen Mother Gong brittiläisen kitaristin/tuottajan Harry Williamsonin sekä Didier Malherben kanssa ja konsertoi Espanjassa ja Britanniassa. Allen piti roolistaan, jossa hän matkusti ympäri maailmaa jättäen jälkeensä Gongiin liittyviä yhtyeitä. Vietettyään suurimman osan 80-luvusta kotimaassaan Australiassa Allen palasi Britanniaan vuonna 1988 uuden projektinsa The Invisible Opera Company of Tibet kanssa. Siihen kuuluivat myös viulisti Graham Clark ja Gongin saksofonisti Didier Malherbe. Siitä kehittyi vuonna 1989 Gongmaison, johon Mother Gongin Harry Williamson tuli mukaan. Elektronisten biittien lisäksi kokoonpanossa kuultiin liveperkussionisti Shyamal Maithaa.

 Vuonna 1990 Gongin nimeä käytettiin yhdessä Britanniassa nähdyssä tv-esiintymisessä. Kokoonpanon muodostivat tuolloin Allen, Smyth, Malherbe, 70-luvun alussa yhtyeen rumpalina vaikuttanut Pip Pyle sekä kolme Here & Now -yhtyeen jäsentä; soolokitaristi Stephen Lewry, basisti Keith Bailey ja syntetisaattorista vastannut Paul Noble. Huhtikuussa 1992 Gongmaisonista tuli pysyvästi Gong yhdistetyllä lineupilla, jonka muodostivat Allen, Malherbe, Bailey ja Pyle sekä Gongmaisonista tulleet Clark ja Maitra. Kyseinen kokoonpano levytti albumin Shapeshifter, jota on kutsuttu myös Radio Gnome Invisiblen neljänneksi osaksi ja konsertoi ahkerasti. Vuonna 1994 Gong juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan keikalla Lontoossa. Paluun yhtyeeseen tekivät Smyth, basisti Mike Howlett ja Here & Nown soolokitaristi Stephen Lewry. Kyseinen kokoonpano konsertoi ympäri maailmaa vuosien 1996 ja 2001 välillä sillä erotuksella, että vuosien 1997 ja 1999 välillä Pierre Morlen korvasi Pip Pylen yhtyeen rumpalina. Vuonna 2000 yhtyeeltä julkaistiin albumi Zero to Infinity kokoonpanolla, jossa olivat Allenin, Smythin, Malherben ja Howlettin lisäksi mukana uudet tulokkaat saksofonisti Theo Travis ja rumpali Chris Taylor. Kyseinen kokoonpano oli Gongin historiassa ainutlaatuinen kahden saksofonistinsa ansiosta.Gongin eurooppalainen versio oli lopettanut säännöllisen keikkailunsa vuonna  2001.Seuraavana vuonna julkaistiin venäläisten muusikoiden kanssa työstetty albumi Pentanine. Yksittäisiä paluukeikkoja järjestettiin erityisesti Gong Family Unconventionseissa. Niistä ensimmäinen järjestettiin yksipäiväisenä Glastonburyssä vuonna 2004. Siihen ottivat osaa esimerkiksi  Here & Now, House of Thandoy, Thom the Poet, Invisible Opera Company, Andy Bole, Bubbledub ja Joie Hinton. Vuoden 2005 Uncon oli kaksipäiväinen ja esiintyjinä olivat mm. System 7, House of Thandoy ja Kangaroo Moon. Samaisen vuoden toukokuussa Moerlen menehtyi yllättäen 53-vuotiaana. Seuraava Uncon järjestettiin Amsterdamissa marraskuussa 2006 kolmipäiväisenä. Mukana olivat käytännöllisesti kaikki Gongiin liittyneet yhtyeet ja yhtyeen klassisen lineupin muodostivat Allen, Smyth, Malherbe, Blake, Howlett, Travis, Taylor sekä paluun tehneet Steve Hillage ja Miquette Giraudy. Marraskuussa 2007 Daevid Allen järjesti Brasiliassa sarjan konsertteja uuden yhtyeensä Gong Global Familyn kanssa. Vokalisoinnista ja kitaroinnista vastanneen Allenin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat kitaristit Josh Pollock ja Fabio Golfetti, basisti Gabiel Costa, huilisti/tenorisaksofonisti Marcelo Ringer ja rumpali Fred Barley. Allen esiintyi myös toisen, muilta osin Pollockista, Barleystä ja Michael Claresta muodostuneen yhtyeensä University of Errors kanssa. Kyseiset konsertit olivat 21. ja 22. marraskuuta Sao Paulossa ja 24. marraskuuta Sao Carlosissa. Niistä ensimmäinen ilmestyi cd:nä ja dvd:nä Voiceprint Recordsin julkaisemana. Marceloa lukuun ottamatta kyseiset muusikot nauhoittivat myös uusia kappaleita Sao Paulon Mosh -studiossa. Kesäkuussa 2008 Gong soitti kaksi konserttia Lontoossa. Queen Elisabeth Hallissa yhtye havasi Massive Attackin Meltdown-festivaalin. Toinen konserteista oli Forumilla ja kokoonpanon muodostivat Allen, Smyth, Hillage, Giraudy, Howlett, Taylor  ja Travis. Vuonna 2009 yhtyeeltä julkaistiin uusi albumi 2032 ja se konsertoi eri festivaaleilla, kuten Glastonburyssa. Uutena basistina esittäytyi Dave Sturt. Syyskuussa 2010 Gong soitti Britanniassa neljä konserttia lineupilla  Allen, Smyth, Hillage, Giraudy, Sturt, Taylor  sekä tuore lisäys, puhaltimista vastannut Ian East. Lämmittelyesiintyjänä konserteissa oli Nik Turnerin Space Ritual. Syksyllä 2012 Gong konsertoi Euroopassa Allenista, Smythistä, Sturtista ja Eastista muodostuneella peruskokoonpanolla. Sen täydensivät Acid Mothers Gongin rumpali Orlando Allen ja Gong Global Familyn kitaristi Fabio Golfetti. Kyseessä oli Smythin viimeinen kiertue yhtyeen kanssa. Toukokuussa 2013 yhtye soitti Brasiliassa ja samoin vuonna 2014, jälkimmäisellä kerralla Kavus Torabin kitaroimana. Kymmenes marraskuuta 2014 kyseinen kokoonpano julkaisi uuden albumin I See You, jolla Gilli Smyth vieraili. Allanin sairastelun vuoksi kiertue vietiin loppuun ilman häntä. Sturt, East, Golfetti, Torabi ja rumpali Cheb Nettles soittivat viisi konserttia Ranskassa ja kaksi Britanniassa.Viides helmikuuta 1977 Daevid Allen antoi lausunnon, jonka mukaan hänellä oli puoli vuotta elinaikaa. Reilu kuukausi ilmoituksen jälkeen Allenin poika Orlando Allen ilmoitti isänsä menehtyneen Byron Bayssa, Australiassa 77 vuoden ikäisenä. 11. huhtikuuta 2015 paljastettiin Allenin kirjoittaneen sähköpostiviestin yhtyetovereilleen ennen kuolemaansa. Siinä hän toivoi yhtyeen jäljelle jääneiden muusikoiden jatkavan soittamista Kavus Torabi johtohahmonaan. Gilli Smyth menehtyi 22. elokuuta 2016 83 vuoden ikäisenä. Viides heinäkuuta 2016 ilmoitettiin Kavus Torabista, Fabio Golfettista, Dave Sturtista, Ian Eastistä ja Cheb Nettlesistä muodostuvan Gongin kokoonpanon nauhoittaneen uuden albumin Rejoyce! I'm Dead! Albumilla vierailivat Steve Hillage, Didier Malherbe ja Graham Clark. Daevid Allen oli solistina kahdella raidalla. Snapper Mucic julkaisi albumin 16. syyskuuta 2016. Elokuussa 2019 Universal ilmoitti seuraavassa kuussa julkaistavasta Gongin boxista nimeltä Love From The Planet Gong: The Virgin Years 1973–75, joka sisältää remasteroidut versiot neljästä yhtyeen Virginille levyttämästä albumista sekä ennenjulkaisematonta livemateriaalia vuosien 1973 ja 1975 väliltä.