Perjantain pohjat:Hardrocktyylin avaus

The Sweet:Sweet Fanny Adams

Huhtikuussa 1974 ilmestynyt Sweet Fanny Adams merkitsi ratkaisevaa muutosta The Sweet-yhtyeen musiikillisessa tyylissä. Kvartetti oli toki esitellyt revittelevämpää puoltaan jo purkkahittisinkkujensa itse kirjoittamillaan b-puolilla, mutta Sweet Fanny Adams tarjosi albumillisen tanakasti soitettua ja varsin laadukasta hardrockia.
Valtaosa pitkäsoiton kappaleista edusti luonnollisesti yhtyeen omaa tuotantoa. Andy Scottin säveltämä Set Me Free on erittäin kipakka ja suorastaan raaka avaus raspisine vokaaleineen, tiukkoine komppeineen ja upeine kitarointeineen. Heartbreak Today löytää soitannollisen loistokkuutensa lisäksi myös hittipotentiaalia omaavan kertosäkeen. Myös Rebel Rouserilla on tarjottavanaan kiitettävästi iskevyyttä.
Albumin teokseksi nousee kakkospuolen avaava Sweet FA, joka on lyhenne sanoista fuck all. Restless saa kantaa pitkäsoiton sävykkäimmän raidan titteliä ja Andyn käsialaa oleva Into the Night on jälleen edustava esimerkki ensiluokkaisesta hardrockista iskevän kertsin kera.
Sweetin omat kappaleet Fanny Adamsilla ovat siinä määrin tasokkaita, että hittinikkareiden Nicky Chinn ja Mike Chapman laatimat No You Don’t sekä etenkin Ac/Dc jäävät niihin verrattuina hienoisiksi täyteraidoiksi siitäkin huolimatta, että niistä jälkimmäinen on kelvannut coveriksi naisrockin kiistattomiin pioneereihin lukeutuvalle Joan Jettille. Joey Dee & The Starlitersin 60-luvun alun hitti Peppermint Twist versioituu sitä vastoin veikeästi.
Sweet jatkoi tasokkaiden pitkäsoittojen parissa jo niin ikään vuonna 1974 ilmestyneen albumin Desolation Boulevard myötä. Koko 70-luvun loppupuolen ajan yhtye työsti varsin onnistuneita albumeita, joista varsinainen ässä on vuonna 1976 ilmestynyt Give Us A Wink.

Torstain terävä:Hardrockin klassikon kolmas ja kenties kovin studioalbumi

Whitesnake:Ready an' Willing

Brittiläisen hardrockin ikoneihin lukeutuvan Deep Purplen hajottua vuonna 1976 heavyn herruudesta Britanniassa ryhtyi kamppailemaan kaksi yhtyettä, jotka molemmat olivat Purple-johdannaisia. Kitaristi Ritchie Blackmore  oli vuoteen 1978 mennessä ehtinyt julkaista Rainbow-yhtyeensä kanssa kolme Ronnie James Dion vokalisoimaa klassikkoalbumia. Samaisena vuonna ilmestyi Whitesnaken esikoispitkäsoitto Trouble. Purplen miehistöä yhtyeessä alusta alkaen edustivat Mark III:n solisti David Coverdale sekä kaikissa siihenastisissa line upeissa mukana ollut kosketinsoittajavelho  Jon Lord. Vuonna 1980 ilmestyneeseen ja järjestyksessään kolmanteen Whitesnaken pitkäsoittoon Ready an’ Willingiin ehdittäessä yhtyeen kokoonpano oli Purplen ex-jäsenistön osalta lisääntynyt luottorumpali Ian Paicella. Keppimiehinä Whitesnaken legendaarisimmassa kokoonpanossa vaikuttivat Mick Moody ja Bernie Marsden ja basistina Neil Murray. Virkaveljeensä Rainbowhun verrattuna Whitesnake oli musiikillisesti selkeästi voimakkaammin bluesrockjuurinen ja tekstiensä osalta klisheisempi. Brittilistalla aina kuudenneksi kivunneella Ready an’ Willingillä oli tarjottavanaan paljon muun hyvän lisäksi myös singlehitti. Niin kertosäkeensä kuin riffinsä osalta huomattavaa tartuntapintaa omannut Fool for Your Loving, joka oli julkaistu pitkäsoitolta jo etukäteismaistiaisena, nousi brittilistalla kolmanneksitoista.
Myös pitkäsoiton nimiraita, niin ikään melkoisen iskevän kertosäkeen sisältävä Ready an’ Willing oli sekin kotikonnuilla  top 50-menestys. Albumin voi todeta sisältävän huippuhetkiä erityisesti balladimaisemman tuotantonsa osalta. Sellaisiin lukeutuvat Carry Your Load, Ain’t Gonna Cry No More sekä todellinen kaunokki Blindman. Black and Blue on erinomaisen kulkeva rockpala, mutta selkeästi revittelevämpää rockosastoa albumilla tarjoavat toden teolla kolme raitaa, eli Deep Talker, Love Man sekä She’s A Woman. Mainiosti onnistuneen kolmannen studioalbuminsa jatkoksi Whitesnake julkaisi aluksi varsin monelle rockryhmälle tutuksi tulleen tuplaliven, joka yhtyeen tapauksessa oli otsikoltaan Live in the Heart of the City. Tuplakko sisälsi äänityksiä sekä vuodelta 1978 että vuodelta 1980. Seuraavan studioalbumin, vuonna 1981 ilmestyneen Come and Get Itin antiin sisältyi muun muassa suureksi hitiksi osoittautunut Don’t Break My Heart Again ja se lukeutui vielä Whitesnaken tuotannon terävimpään kärkeen. Puritaaneimmille diggareille Whitesnaken viimeinen mestariteos oli ehkäpä vuonna 1982 ilmestynyt Saints & Sinners, joka sisälsi originaalit ja onnistuneemmat näkemykset viisi vuotta myöhemmin uudelleen levytetyistä kappaleista Here I Go Again ja Crying in the Rain. Vaikkei Whitesnake koskaan ole ollut ilmaisussaan erityisen omaleimainen, on se tarjonnut edustamassaan genressä laadukkaimmillaan suorastaan esimerkillistä bluespohjaista rockia.

Keskiviikon klassikko:Naisrockin pioneerin upea esikoinen

Muska:Muska

Muska Babitzinin vuoden 1971 esikoislevytys, Shocking Blue- suomennos Kirjoita postikorttiin sisälsi siinä määrin rajua vokalisointia, ettei vastaavaa ollut maassamme naispuolisten solistien esittämänä aikaisemmin kuultu. Muskan esikoisalbumi ilmestyi vasta paria vuotta myöhemmin.
Pelkästään covereista koostuneella pitkäsoitolla myös soittajisto oli huippuluokkaa, sillä taustalla kuultiin kitaristi Albert Järvisellä vahvistettua Wigwamia. Teksteistä vastasi ensisijaisesti Atte Blom salanimellä Gobseck ja tuottajana toimi Måns Groundstroem. Elton Johnin Crocodile Rock-suomennos Krokotiilirock edustaa tietty albumin tunnetuinta, mutta ei kiinnostavinta antia. Toinen Elton Johnin ohjelmistosta löytynyt poiminta on raa’an tulkinnan osakseen saava Saturday Night’s Alright for Fightingin suomennos Lauantaina jytää.
Varsin pätevää jytäosastoa tarjoavat Suzi Quatron 48 Crashin (Kun oot 52), Nazarethin Bad, Bad Boyn (Paha tyttö) ja Geordien Can You Do Itin (Koko viime yön) suomennokset. Sladen jo tuossa vaiheessa varsin mittavasta hittikalvalkaadista on valittu hieman sofistikoituneempaa tuotantoa edustava My Friend Stan. Ystävättäret-nimiseksi kääntyneessä versiossa Muska laulaa duettoa itsensä kanssa.
Hank Williams-bravuuri Jambalaya edustaa hienoista täytettä pitkäsoiton todellisiin huippuhetkiin verrattuna. Sellaisiksi ovat laskettavissa ehdottomasti intensiivisesti tulkittu Häämuistojen valssi, johon Järvinen soittaa todella upean soolon sekä harvinaisempaa herkkua edustava kaunokki, Elkie Brooksin vokalisoiman Vinegar Joen ohjelmistosta löytynyt Rock N’ Roll Gypsies, eli Rock N' Roll kiertää. Järvinen sai soittaa levylle myös vokalisointinsa osalta antaumuksellisen näkemyksen Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B Goode.
Tietynlaisesta helposta musiikillisesta lähestyttävyydestään huolimatta Muskan debyytti edusti varsin laadukasta käyttöpoppia. Hyvää tasoa jatkoi myös hänen toinen kyseisellä vuosikymmenellä ilmestynyt pitkäsoittonsa, vuonna 1977 julkaistu Tää se päivä on. Sen nimikappale on suomennos Buddy Hollyn tunnetuimmasta hitistä That’ll Be the Day, mutta Muskan näkemyksen esikuvana on Linda Ronstadtin versio samaisesta aiheesta.

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijätär

28. kesäkuuta 1969 syntynyt Danielle Anne Brisebois on amerikkalainen laulaja, näyttelijä, tuottaja ja biisintekijä.Tunnetuimmaksi hän on tullut Stephanie Millsin roolista All in the Familyssa sekä Mollyn roolista musikaalin Annie originaalissa Broadway-versiossa. 1990-luvulla Brisebois levytti kaksi pitkäsoittoa; Arrive All Over You ja Portable Life. Hän oli myös mukana yhtyeessä New Radicals ja kirjoitti kappaleita sen pitkäsoitolle Maybe You've Been Brainwashed Too. Brisebois on ollut mukana kirjoittamassa kappaleita myös muille artisteille, joista mainittakoon Natasha Bedinfield, Donna Summer ja Kylie Minogue. Tammikuussa 2015 Brisebois ja hänen musiikillinen yhteistyökumppaninsa Gregg Alexander olivat ehdokkaana parhaan originaalikappaleen Academy Awardin saajaksi. Kyseessä oli kappale Lost Stars elokuvasta Begin Again. Brisebois syntyi New Yorkissa. Hän on ranskalais-kanadalaista ja italialaista sukujuurta. Brisebois aloitti uransa lapsinäyttelijänä seitsemänvuotiaana elokuvassa The Premonition. 80-luvun alussa hän voitti kaksi parhaan nuoren näyttelijän awardia. Ne tulivat vuonna 1981 tv-speciaalista Mom, The Wolfman and Me ja seuraavana vuonna tv-sarjasta Archie Bunker's Place. 80-luvun alkupuolella Brisebois oli mukana useissa Battle of the Network Starsin ja Circus of the Starsin jaksoissa. Samaisen vuosikymmenen lopussa hän esiintyi useiden tv-sarjojen yksittäisissä jaksoissa. Niistä mainittakoon She Wrote, Hotel, Murder, Tales from the Darkside sekä Days of Our Lives. Vuonna 2005 Brisebois pääsi sijalle 50. VH1:n sadan parhaan lapsitähden listalla. Briseboisin musiikillinen ura käynnistyi 90-luvun alussa. Hän toimi taustalaulajana Gregg Alexanderin vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Intoxifornication. Tästä alkoi pitkäaikainen yhteistyö, sillä Alexander oli mukana Briseboisin vuonna 1994 ilmestyneellä esikoisalbumilla Arrive All Over You niin biisintekijänä, tuottajana kuin taustalaulajana.

Albumista ei muodostunut suurta menestystä, mutta se saavutti myönteisiä arvioita ja vertailuja tehtiin jopa Alanis Morissetten miljoonamenestysalbumiin Jagged Little Pill. Briseboisin cover Brenton Woodin 60-luvun soulhitistä Gimme A Little Sign oli pieni hitti Euroopassa.Vuonna 1998 Brisebois liittyi Alexanderin yhtyeeseen New Radicals. Se teki hitin You Get What You Give ja suureksi menestykseksi muodostuneen pitkäsoiton Maybe You've Been Brainwashed Too. Briseboisin upeaa vokalisointia kuultiin esimerkiksi kappaleissa Mother We Just Can't Get Enough ja Jehovah Made This Whole Joint For You. Alexander hajotti yhtyeen vuonna 1999, mutta osallistui voimakkaasti Briseboisin toisen albumin Portable Lifen työstämiseen. Sen julkaisuajankohdaksi kaavailtiin lokakuuta 1999. Promokappaleet albumista jaettiin ja singlestä I've Had It tehtiin myös video, mutta jostakin syystä RCA Records jätti pitkäsoiton viime hetkellä vaille julkaisua. Syyskuussa 2008 albumi julkaistiin viimein digitaalisesti iTunesin ja Amazon.comin kautta. Sony BMG julkaisi vuonna 2006 kymmenestä kappaleesta koostuneen Briseboisin kokoelma-albumin Just Missed the Train. Brisebois on tuottanut ja kirjoittanut kappaleita useille muille artisteille. Heistä mainittakoon ensi alkuun Sophie Ellis-Bextor, Paula Abdul ja Kylie Minogue. Brisebois oli myös mukana kirjoittamassa Natasha Bedingfieldin top teniin nousseita hittejä Unwritten ja Pocketful of Sunshine sekä Donna Summerin kappaletta Stamp Your Feet. Vuonna 2008 oli vuorossa reunion Alexanderin, New Radicalsin kitaristin Rusty Andersonin sekä tuottaja Rick Nowelsin kanssa nimellä Not So Silent Majority. Leona Lewisin vuonna 2009 ilmestyneellä pitkäsoitolla Echo oli kaksi Briseboisin käsialaa olevaa kappaletta; Alive ja Let It Rain. Saman vuoden lopulla Pocketful of Sunshine voitti parhaan kappaleen ja collegekappaleen palkinnot. Toinen Natasha Bedinfieldille kirjoitettu kappale Unwritten voitti parhaan elokuva- ja televisiokappaleen palkinnon. Vuonna 2012 Brisebois oli kirjoittamassa Halestormin kappaletta Here's to Us, joka kuultiin tv-sarja Gleen loppujaksossa. Brisebois kirjoitti myös kappaleita Oscar-voittaja John Carneyn vuoden 2014 elokuvaan Begin Again. Vuonna 2015 Lost Stars oli ehdokkaana parhaan originaalikappaleen akatemiapalkinnon saajaksi. Biisintekijänä Brisebois on ollut esimerkiksi Natasha Bedingfieldille, Sophie Ellis Bextorille sekä Donna Summerille.

Maanantain mainio:The Whon basistitaiturin upea esikoissoolo

John Entwistle:Smash Your Head Against the Wall

Toukokuussa 1971 ilmestynyt Smash Your Head Against the Wall on John Entwistlen esikoissoololevy ja samalla ensimmäinen The Whon jäsenen julkaisema sooloalbumi. Kotimaassa Britanniassa sen julkaisijana oli Track Records ja Yhdysvalloissa Decca. The Whon jäsenistä albumin työstämiseen osallistui lisäksi perkussionistin ominaisuudessa rumpali Keith Moon ja tyylillisesti se muistutti miellyttävällä tavalla voimakkaastikin emoyhtyettä. Ärhäkkää avauskappaletta My Size seuraavalla Pick Me Up – raidalla hyödynnetään puhaltimia ja What Are We Doing Here on upean melodian kannattelema balladi. What Kind of People Are They yhdistää melodisuuden ja voiman jälleen myös puhaltimia instrumentaatiossaan hyödyntäen. John Entwistlen debyytillä on myös uusioversio jo The Whon ohjelmistoon päätyneestä Heaven and Hellistä, tällä kertaa tosin luontevasti Entwistlen itsensä vokalisoimana, kitarapainotteisena ja hidastempoisempana näkemyksenä.  Ted End jatkaa operointia melodisen tyylitajuisen poprockin parissa. You’re Mine kiristää otetta rikkaan instrumentaation ja upeiden taustaköörien siivittämänä. No. 29 (External Youth) edustaa upean melodista tyyliä rikkaan sovituksen kera. Pitkäsoiton päätöskappale I Believe in Everything vetää balladiosastolla ehkäpä albumin pisimmän korren. Useiden muiden ansioidensa lisäksi John Entwistlen esikoissoolo sisältää konneksion niin ikään brittirockin upeimpiin yhtyeisiin lukeutuvaan Humble Piehen. Jerry Shirleyn rummutuksen lisäksi Greg Ridley on basistina raidoilla My Size ja I Believe in Everything. Bonuskappaleita sisältävät versiot pitkäsoitosta julkaistiin vuosina 1997 ja 2005. Jälkimmäisessä, runsaasti demoja sisältävässä versiossa bonuskappaleita on jopa yhdeksän. Maininnan ansaitsee lisäksi Neil Young- laina Cinnamon Girl.

Sunnuntain extra:Eräs 70-luvun keskeisimmistä laulaja/lauluntekijöistä

25. kesäkuuta 1945 syntynyt Carly Elisabeth Simon on amerikkalainen laulajatar/lauluntekijä, muusikko ja lastenkirjailija. Hän nousi kuuluisuuteen 70-luvulla useiden singlehittiensä myötä. Top 40:ään niitä on noussut 13 kappaletta ja kultamyyntiin ovat yltäneet Jesse, Mockingbird, Nobody Does It Better James Bond – elokuvasta The Spy Who Loved Me sekä listakärkeen noussut You’re So Vain, jossa taustavokaaleissa kuullaan Mick Jaggeria. Siskonsa Lucyn kanssa Carly vaikutti hyvän tovin duoyhtyeessä The Simon Sisters. Menestys aukesi kuitenkin vasta soolouran myötä. Vuonna 1971 julkaistiin Carly Simonin nimeä kantanut debyyttialbumi, jolla hän voitti parhaan uuden artistin Grammyn. Pitkäsoitolta poimittiin myös top ten – hitti That’s The Way I’ve Always Heard It Should Be. Simonin kolmannesta pitkäsoitosta No Secrets muodostui kansainvälinen menestys. Se pysyi Billboardin listakärjessä viiden viikon ajan ja sisälsi jo mainitun ykköshitin You’re So Vain. Artistin muita 70-luvun menestyspitkäsoittoja olivat vuoden 1974 Hotcakes sekä neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Boys in the Trees. Vuonna 1987 ilmestyneen pitkäsoiton Coming Around Again nimikappale oli jälleen suurmenestys. Uransa aikana Simon on saavuttanut 24 Billboardin Hot 100 – listalle kohonnutta singleä. Simonin vuoden 1988 hitti Let the River Flow oli käänteentekevä. Kyseessä oli ensi kerta, kun artisti voitti Grammyn, Academy Awardin ja Golden Globen itse säveltämästään, kirjoittamastaan ja esittämästään kappaleesta. Laulunkirjoittajien Hall of Fameen Simon pääsi vuonna 1994 ja Grammy Hall of Fameen kymmentä vuotta myöhemmin You’re So Vainin ansiosta. Vuosina 1995 ja 1998 Simon vastaanotti Boston Music Awardsin elämäntyöstään ja Berkleen musiikkicollegen musiikin kunniatohtorin arvonimen. Vuosina 1972–1983 Simon oli naimisissa toisen merkittävän laulaja/lauluntekijän James Taylorin kanssa. Parin lapset Sarah Maria Taylor ja Benjamin Simon Taylor ovat myös muusikoita.

Lauantain pitkä:Kitarasankarin ensimmäinen omissa nimissään julkaisema pitkäsoitto

Jeff Beck:Blow by Blow

Blow by Blow on englantilaiskitaristi Jeff Beckin maaliskuun lopussa 1975 ilmestynyt ja Epic Recordsin julkaisema albumi. Kyseinen instrumentaalikappaleista koostunut levy on ensimmäinen, jonka Beck julkaisi omissa nimissään voimatrio Jeff Beck Groupin hajoamisen jälkeen. Billboardin listalla neljänneksi noussut pitkäsoitto on myynyt platinalevyksi. Joulukuussa 1974 Beck oli käynyt puolivillaisessa yhden päivän kestäneessä koesoitossa Rolling Stonesille, jonka aikana hän jammaili bluesia, mutta kitaristinpaikka meni  loppujen lopuksi Jeff Beck Groupissa basistin vakanssia hoitaneelle Ronnie Woodille. Idean instrumentaalialbumista selkiinnyttyä Beck aloitti uudelleen yhteistyön järjestyksessään toisessa Jeff Beck Groupin line upissa vaikuttaneen kosketinsoittaja Max Middletonin kanssa. Tuottajaksi hän palkkasi ensisijaisesti Beatles-yhteyksistään tutuksi tulleen George Martinin. Omien sanojensa mukaan Beckin kanssa supertriossa Beck Bogert Appice soittanut rumpali Carmine Appice oli mukana Blow by Blown äänitys- ja kirjoitussessioissa, mutta Beckin manageriporras editoi hänen osuutensa. Oman keskeisen osansa Blow by Blowlle tarjosi kappaleet Cause We’ve Ended as Lovers ja Thelonius lahjoittanut Stevie Wonder. Hän ei itse koskaan levyttänyt kappaleista jälkimmäistä. The Beatlesin repertuaarista albumille valikoitui She’s a Woman ja muut Blow by Blown kappaleet olivat Beckin ja Middletonin pääosin kirjoittamia originaaleja. Kummankin albumipuoliskon päätöskappaleet Scatter Brain ja Diamond Dust sisälsivät George Martinin jousisovitukset ja niistä jälkimmäinen oli Hummingbird-yhtyeen Bernie Hollandin sävellys. Kyseinen yhtye koostui Jeff Beck Groupin toisessa line upissa soittaneista muusikoista. Maaliskuun lopussa 2001 Legacy Records julkaisi Blow by Blowsta remasteroidun version.

Perjantain pohjat:Merkittävä southern rockin edustaja

Point Blank on teksasilainen, vuonna 1974 perustettu rockyhtye. Vuosien 1976 ja 1982 välillä se työsti kuusi pitkäsoittoa. Point Blank on saavuttanut radiosoittoa AOR -radioasemilla ja yhtyeen suurin menestys on vuonna 1981 ilmestynyt singlehitti Nicole. Yhtyeen löytäjänä ja managerina toimi Lone Wolf Productionsia pyörittänyt ja juuri edesmennyt Bill Ham, joka tuli tunnetuksi erityisesti ZZ-Topin managerina. Point Blankin kuusi ensimmäistä pitkäsoittoa äänitettiin Memphisissä tuottaja Terry Manningin kanssa. Vuonna 1977 ilmestynyt kakkosalbumi Second Season sisältää muun muassa coverin Bob Segerin kappaleesta Beautiful Loser ja vuoden 1980 pitkäsoitolla The Hard Way versioidaan Deep Purplen ydintuotantoon lukeutuva Highway Star. 80-luvulle siirryttäessä southern rockista ja boogiesta ensisijaisesti ammentanut Point Blank laajensi musiikillista ilmaisuaan hardrockin ja perinteisemmän AOR:n suuntaan. Vuonna 1981 ilmestyneeltä yhtyeen viidenneltä pitkäsoitolta American Exce$$ poimittu single Nicole nousi Billboardin Rock Tracks -listalla sijalle 20. ja pääsi myös singlelistan top 40:ään. Huippuaikoinaan Point Blank soitti jopa 200 konserttia vuodessa. Vuonna 1984 yhtye hajosi. 17. syyskuuta 2005 neljä originaalijäsentä sisältänyt Point Blankin line up piti hyväntekeväisyyskonsertin, josta julkaistiin livelevy Reloaded. Sen julkaisun jälkeen yhtye jatkoi keikkailuaan ja loppuvuodesta 2009 ilmestynyt pitkäsoitto Fight On! oli yhtyeen ensimmäinen studioalbumi 27 vuoteen. Sekä studioalbumin että livelevyn julkaisijana oli levy-yhtiö Dixiefrog. Basisti Phillip Betty menehtyi syöpään seitsemäs kesäkuuta 2010. Kitaristi Kim Davis kuoli 18. lokakuuta samana vuonna. Yhtyeen rivejä harvensi vielä kosketinsoittaja, studiomuusikko Michael Hamiltonin menehtyminen syöpään 13. toukokuuta 2011. Phil Bettyn korvasi aikaisemmin American Tears -yhtyeessä soittanut basisti Kirk Powers ja saatuaan Billy Gibbonsilta suosittelevan puhelun yhtye kiinnitti vuonna 2012 rumpalikseen teksasilaisyhtyeissä Pittbul ja Two Ton Jack soittaneen Greg Hokansonin. Point Blankin nykyisen line upin originaalijäseniä ovat kitaristi Rusty Burns ja solisti John O'Daniel.

Torstain terävä:Keskeisen naisartistin menestyksekäs debyytti

Cyndi Lauper:She's So Unusual

Lokakuun puolivälissä 1983 Portrait Recordsin julkaisemana ilmestynyt She’s So Unusual on Cyndi Lauperin esikoispitkäsoitto. Vuonna 2014 albumista julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos nimellä She’s So Unusual the 30:th Anniversary Celebration. Se sisältää perusalbumin lisäksi demoja ja remiksejä, sekä uuden kansitaiteen. Vuonna 1978 Lauper oli muodostanut yhtyeen Blue Angel, joka solmi levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantaneesta esikoisalbumista ei kuitenkaan muodostunut menestystä. Lauper esiintyi New Yorkin musiikiclubeissa. Siellä hänet huomioi David Wolf, joka ryhtyi Lauperin manageriksi. Soolodiili solmittiin Portrait Recordsin kanssa. Musiikillisesti Lauperin debyytti on saanut vaikutteita uudesta aallosta, syntikkapopista ja poprockista. Jo ilmestymisaikanaan se vastaanotti myönteisiä arvioita kriitikoiden oivaltaessa Lauperin ainutlaatuisen laulutyylin. Lauper vastaanotti albumistaan muun muassa parhaan uuden artistin Grammyn. Billboardin listalla She’s So Unusual nousi neljänneksi pysytellen top 40:ssä 65 viikon ajan. Yhdysvalloissa albumi on myynyt kuusi miljoonaa ja maailmanlaajuisesti 16 miljoonaa kappaletta. Kyseinen albumi onkin paitsi Lauperin suosituin, myös eräs parhaiten myyneistä 80-luvun levyistä. Kanadassa kyseessä oli toiseksi myydyin naisartistin 80-luvulla julkaisema albumi. Sen edelle meni ainostaan Whitney Houstonin debyyttipitkäsoitto. Vuonna 2012 She's So Unusual saavutti sijan 41. Rolling Stonen 50 kaikkien aikojen parhaan naisartistin tai -yhtyeen tekemän albumin listalla. She’s So Unusualilta julkaistiin aina seitsemän singleä. Suurimpia menestyksiä olivat Girls Just Want to Have Fun, listakärkeen monissa maissa noussut Time After Time, She Bop sekä All through the Night. Myös muut mainitut singlet nousivat viiden suosituimman joukkoon ja tämä tekee Lauperista ensimmäisen naisartistin, jonka samalta pitkäsoitolta julkaistiin neljä viiden suosituimman joukkoon noussutta singleä. She’s So Unusualia promottiin vuosiin 1983–1984 ajoittuneella Fun Tourilla.

Keskiviikon klassikko:The Kinksin ensimmäinen konseptialbumi

The Kinks:Face to Face

Lokakuussa 1966 ilmestynyt Face to Face on The Kinksin neljäs pitkäsoitto. Ensimmäinen pelkästään Ray Daviesin sävellyksistä koostunut yhtyeen albumi merkitsi musiikillista muutosta suorasta rhythm and blues-tyyppisestä ilmaisusta. Jotkut kriitikot pitävät kyseistä levyä jopa kaikkien aikojen ensimmäisenä konseptialbumina. Musiikillisesti uutta tyyliä olivat edustaneet jo edellisenä vuonna ilmestyneet singlet A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion sekä vuoden 1966 listaykkössingle Sunny Afternoon. Niiden saavuttama menestys vakuutti Ray Daviesia ja The Kinksin taustajoukkoja siitä, että kyseistä tyyliä edustava biisinkirjoitus voisi tuoda menestystä. Kyseisellä musiikillisella polulla The Kinks olikin tuleva viettämään seuraavat viisi vuotta. Samalla se merkitsi yhtyeen varsinaista kultakautta. Erään rockin historian ensimmäisen konseptialbumin teemana oli sosiaalinen havainnointi. Pitkäsoiton vanhinta antia edustaa jo edellisen albumin Kink Controversyn äänityssessioissa nauhoitettu I’ll Remember. Kaksi albumin kappaleista julkaistiin ensiksi coverversioina siitäkin huolimatta, että ne olivat Ray Daviesin sävellyksiä. The Pretty Things sai pienen hitin näkemyksellään kappaleesta House in the Country ja Herman’s Hermits versioi Dandyn. Tuloksena oli top ten-hitti useissa maissa ja Kanadassa jopa listaykkönen. Myös The Rocking Vickers coveroi Dandyn. Face to Face ilmestyi The Kinksin uran kannalta raskaana aikana, jolloin yhtyeellä oli laillisia ja sopimuksellisia ongelmia. Ilmestymisaikanaan albumi ei menestynyt erityisen hyvin Yhdysvaltoja lukuun ottamatta ja se oli pitkään vaikeasti saatavilla, mutta albumiin kohdistuneet arvostelut olivat varsin myönteisiä. Face to Facesta vuodesta 1998 eteenpäin otetut uusintapainokset ovat sisältäneet bonuskappaleita. Niiden joukossa on ollut singlehittejä, näistä keskeisimpänä Dead End Street ja myös ennenjulkaisemattomia kappaleita.

Tiistain tukeva:Girlschoolin soolokitaristi ja paljon muuta

20. kesäkuuta 1958 syntynyt ja 15. heinäkuuta 2007 edesmennyt Bernadette Jean, eli Kelly Johnson oli englantilainen soolokitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään raskasta rockia soittavassa Girlschool-yhtyeessä 80-luvun alkupuolella. Hän aloitti pianonsoiton viisivuotiaana ja vaihtoi 12-vuotiaana instrumentikseen kitaran. Edmontonin County Schoolissa opiskellessaan hän löysi rockin ja soitti bassoa sekä pianoa koulun yhtyeissä. Johnsonin instrumentti vaihtui jälleen kitaraan ja tavatessaan 19-vuotiaana tulevat yhtyetoverinsa Johnson kirjoitti ja esitti jo omia kappaleitaan. Johnson tapasi Kim McAuliffen ja Enid Williamsin huhtikuussa 1978. Hän oli välittömästi osa Painted Lady – yhtyeen tuhkista noussutta uutta line upia, joka otti nimekseen Girlschool. Yhtye omasi rockuskottavuutta niin musiikillisesti kuin ulkoiselta olemukseltaan ja saavutti nopeasti kulttisuosiota. Girlschoolista tuli nopeasti merkittävä osansa niin kutsuttua New Wave of British Heavy Metal – ilmiötä ja se loi hyvät suhteet Motörhead-yhtyeeseen. Girlschoolissa Johnson toimi biisintekijänä, soolokitaristina ja niin lead- kuin taustavokalistina yhtyeen neljällä ensimmäisellä pitkäsoitolla. Vaikka Girlschoolin jäsenet eivät julistautuneet feministeiksi, kyseessä oli naisista koostunut rockyhtye selkeästi miesten dominoimalla alalla, ja tätä voi itsessään pitää statementtinä. 

Johnson oli uransa alusta lähtien osoittanut voimakasta kiinnostusta ympäristöasioihin ja kyseinen teema tuli ajoittain esiin hänen käsialaansa olleissa kappaleissa. Myöhemmin hänestä tuli luonnonsuojelija, eläinoikeusaktivisti ja vegetaristi. Suurimman menestyksensä Girlschool koki kotimaassaan vuosina 1980–1981 ep:llä Valentine’s Day Massacre sekä kakkospitkäsoitollaan Hit and Run. Yhtye ei kuitenkaan onnistunut ylläpitämään suosiotaan kovin pitkään ja Yhdysvaltain markkinoille suunnattu yhtyeen vuoden 1983 pitkäsoitto Play Dirty ei ollut toivotunkaltainen menestys. Alkuvuodesta 1984 Johnson jätti Girlschoolin. Kim McAuliffen vuonna 1997 antaman haastattelun mukaan Johnson oli yksinkertaisesti kyllästynyt heavyrockiin. Johnson muutti Los Angelesiin, missä hän aloitti uuden uransa.The Runawaysin basistina toiminut Vicki Blue oli hänen managerinsa. Johnson kirjoitti kappaleita ja äänitti valtavirran rockia edustaneita, myös syntetisaattoreita hyödyntäneitä demoja, mutta yksikään levy-yhtiö ei ollut kiinnostunut sainaamaan häntä. Vuonna 1987 Johnson liittyi rockyhtyeeseen World’s Cutest Killers, jonka jäsenistöön kuului myös Painted Ladyssa ja Go Go’sissa vaikuttanut Kathy Valentine. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Renegades ja se keikkaili paikallistasolla musiikkiclubeissa, mutta ei onnistunut levytyssopimuksen solmimisessa. Kahden vuoden jälkeen Johnson jätti musiikin kokonaan. Hän opetteli viittomakielen ja työskenteli kuurojen parissa. Paluu kitaranvarteen oli silti vain ajan kysymys. Vuonna 1993 Johnson palasi Britanniaan lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hän osallistui Girlschoolin julkisuutta saavuttaneelle paluukiertueelle soolokitaristin roolissa. Johnson jatkoi yhtyeessä vuoteen 1999 saakka, jolloin hänellä diagnosoitiin syöpä. Hän konsertoi silti edelleen ajoittain Girlschoolin kanssa, toimi tuuraajansa Jackie Chambersin mentorina ja keräsi materiaalia ja kuvia Girlschool-biografiaa varten. Hän menehtyi 15. heinäkuuta 2007 taisteltuaan kuusi vuotta selkärankasyöpää vastaan. Johnsonin sairaudesta tiesivät ainoastaan hänen perheensä ja läheisimmät ystävänsä. Girlschool soitti tribuuttikonsertin Johnsonille 20. elokuuta 2007 Lontoon Soho Revue Barissa. Kyseiseen konserttiin osallistui useita hänen yhtyetovereitaan.