Sunnuntain extra:Roy Orbisonin merkittävä postuumi singlemenestys

She's a Mystery to Me on Roy Orbisonin levyttämä ja U2 - yhtyeen solistin Bonon ja kitaristin The Edgen käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin Roy Orbisonin ensimmäisellä kuoleman jälkeen ilmestyneellä albumilla Mystery Girl loppuvuodesta 1988. Pitkäsoitto otti lisäksi nimensä mainitun kappaleen tekstistä. She's a Mystery to Me julkaistin lisäksi Mystery Girlin  toisena singlekappaleena maaliskuussa 1989. Kesällä 1987 U2:n Joshua Tree-kiertueen aikana Lontoossa levottomasti nukkunut Bono oli kuunnellut toistolla Blue Velvet- elokuvan soundtrackiä, jonka Edgen vaimo oli hänelle lahjoittanut. Soundtrack sisältää muun muassa Orbisonin kappaleen In Dreams. Bono heräsi mielessään kappale, jonka hän oletti olleen mukana soundtrackillä. Pian Bonolle selvisi, ettei asia kuitenkaan ollut niin  ja niinpä hän kirjoitti kappaleen perusrakenteen muistiin. Myöhemmin Bono esitti kappaleenraakileen muulle yhtyeelle U2:n soundcheckissä ennen Wembleyn areenalla soitettua konserttia. Konsertin jälkeen Orbison vieraili ilmoittamatta bacstagella ja Bono esitti mainitun kappaleen hänelle. Marraskuun puolivälissä samaisena vuonna Bono ja Orbison jatkoivat työskentelemistään kappaleen parissa. Biisistä tehtiin kaksi vaihtoehtoista musiikkivideota ja niiden molempien ohjauksesta vastasi David Fincher. Kummassakin videon versioista nuori tyttö on lähdössä lentomatkalle. Videon versioista suositummassa nainen suunnittelee lähtöä rikkaan rakastajan matkaan ja hylkää solistin, josta kasvojen sijaan näkyvät ainoastaan mustat cowboybootsit. Videon vaihtoehtoisessa versiossa nuori tyttö hylkää viime hetkellä ajatuksen lentomatkasta ja juoksee takaisin lentokentän portille vanhan naisen, joka on tulkittavissa hänen äidikseen, luo. Kappaleen mysteeristä tyttöä esittää videon molemmissa versioissa Ali Hewson. Kriitikot suhtautuivat She's a Mystery to Me - kappaleeseen suorastaan ylistävästi. Esimerkiksi BBC:n Chris Jones kutsui kappaletta todelliseksi harvinaisuudeksi. She's a Mystery to Men 12-tuumainen versio sisälsi lisäksi livetulkinnan kappaleesta Dream Baby ja K. D. Langin kanssa levytetyn näkemyksen Cryingista. She's a Mystery to Me menestyi parhaiten Irlannissa, missä kappaleen listasijoitus oli viides.

Lauantain pitkä:Kolme albumia työstänyt brittiläinen pubrock-yhtye

The Motors oli brittiläinen pubrockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1977 yhtyeeseen Ducks Deluxe kuuluneet Nick Garvey ja Andy McMaster yhdessä kitaristi Rob Hendryn ja rumpali Rick Slaughterin kanssa. Hendryn paikan yhtyeen riveissä otti toukokuussa 1977 Bram Tchaikovsky. The Motorsin suurin menestys oli McMasterin käsialaa ollut kappale Airport, joka saavutti brittilistalla neljännen sijan vuonna 1978. Jätettyään Ducks Deluxen alkuvuodesta 1975 Garvey muodosti yhtyeen The Snakes Slaughterin ja solisti Robert Gotobedin kanssa. Se julkaisi ennen hajoamistaan ainoastaan yhden singlen ja Gotobed jatkoi musiikin työstämistä myöhemmin brittiläisessä punkrockyhtyeessä Wire. Managerinsa Richard Ogdenin kehotuksesta Garvey muodosti oman yhtyeensä. Tammikuussa 1977 hän alkoi nauhoittaa demoja yhtyetoverinsa Andy McMasterin kanssa. Samaisen vuoden maaliskuussa The Motors soitti debyyttikeikkansa Lontoon Marquee-clubilla ja 22. päivä samaista kuuta yhtye nauhoitti kolme kappaletta John Peelin BBC Radio 1 -showta varten. Toukokuuhun 1977 mennessä The Motors oli solminut levytyssopimuksen Virginin kanssa ja 12. syyskuuta yhtye nauhoitti materiaalia toista John Peel -sessiota varten. The Motorsin originaalikokoonpano julkaisi kaksi kohtuullisesti menestynyttä albumia. Niistä 1 ilmestyi lokakuussa 1977 ja Approved by The Motors seuraavana vuonna. Syyskuussa 1977 ilmestynyt The Motorsin esikoissingle Dancing the Night Away saavutti brittilistalla sijan 42. Yhtyeen suurin singlehitti Airport saavutti jonkinasteista menestystä myös Yhdysvalloissa. Sen seuraaja Forget About You ilmestyi kahta kuukautta myöhemmin. The Motorsin legendaarisin lineup hajosi Tschaikovskyn jätettyä yhtyeen 28. elokuuta 1978 Readingin festivaaleilla soitetun konsertin jälkeen. Se jäi The Motorsin viimeiseksi Britanniassa soittamaksi konsertiksi, jossa yhtye samalla lämmitteli Status Quota. Hieman myöhemmin myös Slaughter jätti The Motorsin. Tschaikovsky tuli julkaisemaan kolme sooloalbumia. Niistä ensimmäiseltä poimittu voimapoppia edustanut single The Girl of My Dreams nousi Yhdysvalloissa top 40:ään. The Meteorsin uusiutuneen studioline-upin täydensivät basisti Martin Ace ja rumpali Terry Williams. Kaksikon varhaisempi yhteinen yhtye oli ollut Man. Ace palasi myöhemmin Manin kokoonpanoon ja Williamsin The Motorsin jälkeisiin yhtyeisiin ovat lukeutuneet Rockpile ja Dire Straits.The Motorsin kolmas ja vuonna 1980 ilmestynyt pitkäsoitto Tenement Steps sisälsi pieneksi hitiksi muodostuneen kappaleen Love and Loneliness. Albumin ilmestymisen jälkeen Garvey ja McMaster ilmoittivat hajottaneensa yhtyeen. Soolouransa ansiosta Tschaikovsky oli The Motorsin eniten julkisuutta saavuttanut jäsen. Hän konsertoi yhtyeineen Joe Perry Projectin, The Carsin ja Alice Cooperin kanssa ja esiintyi Don Kirshnerin tv-ohjelmassa Rock Concert. Vuonna 1981 ilmestyneen viimeisen sooloalbuminsa Funland jälkeen Tschaikovsky avasi 80-luvulla äänitysstudionsa ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella hän soitti ajoittain blueskeikkoja. Garveyn ainoa sooloalbumi oli vuonna 1982 ilmestynyt Blue Skies. 80-luvun aikana hän teki sessiotöitä esimerkiksi Paul McCartneylle. Yhtyeensä kanssa Garvey oli tuottajana The Sunnyboysin kolmannella ja vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Get Some Fun. McMasterin on kerrottu edelleen nauhoittavan musiikkia ja asuvan pienessä kaupungissa Britannian kaakkoisosissa. Slaughter soitti 80-luvun aikana useissa yhtyeissä, kuten Fallen Angelsissa, jonka jäsenistöön kuului hänen serkkunsa ja aikaisemmin The Vibratorsissa vokalisoinut Knox. The Motorsin kolme pitkäsoittoa julkaistiin Britanniassa uudelleen 27. maaliskuuta 2006 livebiiseillä, sinkkujen b-puolilla ja remiksauksilla ryyditettyinä. Julkaisijana oli Captain Oi!, kansiteksteistä vastasi Record Collectorin Joe Geesin ja mukana seurasivat myös kitaristi Nick Garveyn kommentit. Tschaikovskyn kolmesta sooloalbumista kaksi ensimmäistä, eli Stranger Man Changed Man ja The Russians Are Coming julkaistiin uudelleen vuonna 1998 osana brittiläisen rockin uudelleenjulkaisusarjaa. Uudelleennulkaisuista vastannut WEA Japan hyödynsi originaaleja masternauhoja ja kansitaidetta. Kukin cd sisälsi lisäksi laajaa historiallista informaatiota, kappaleiden lyriikat ja musiikillista kommentaatiota japaniksi. Mainitut cd:t olivat saatavilla ainoastaan Japanissa ja nykyisin ne on myyty loppuun. Stranger Man Changed Man -albumista on ilmestynyt 21 kappaletta sisältävä ja harvinaisilla sinkkujen b-puolilla ja kappaleiden liveversioilla laajennettu uusintapainoscd. Audiot ovat kuitenkin lp:ltä ja singleiltä, eivätkä originaaleilta  masternauhoilta. Joulukuussa 2007 Hip O-Select julkaisi Sttranger Man Changed Manista albumin Yhdysvaltain-painoksen originaaleja masternauhoja ja kansitaidetta hyödyntäneen cd-version. Sen kappalejärjestys noudattaa kuitenkin albumin brittipainosta ja eroaa myös vuonna 1998 Japanissa julkaistusta versiosta. Garveyn sooloalbumia Blue Skies ei toistaiseksi ole julkaistu cd-formaatissa.

Perjantain pohjat:Janis Ianin tuotannon tunnuskappale

At Seventeen on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Janis Ianin vuonna 1975 ilmestyneeltä albumilta Between the Lines mainitun vuoden heinäkuussa poimittu, ja järjestyksessään toinen singlekappale. Ian kirjoitti kappaleen lyriikat lukemansa New York Timesissa olleen artikkelin inspiroimana ja At Seventeenin lopullisen version tuotannosta vastasi Brooks Arthur. Popin ja softrockin välimaastoon sijoittuvan kappaleen teemana on lukiossa oleva sosiaalinen hylkiö. Sen tekstissä tuodaan esiin kuppikuntien välistä konfliktia. Kriitikot ovat pitäneet At Seventeeniä eräänlaisena juhlakappaleena. Vaikka Ian ei ollut halukas esittämään mainittua kappaletta konserteissaan, hän promosi sitä useissa esiintymissään ja At Seventeen on päässyt myös mukaan artistin kokoelma- ja livealbumeille. Ian esitti At Seventeenin Saturday Night Liven ensimmäisessä jaksossa 11. lokakuuta 1975 ja seuraavana vuonna Old Grey Whistle Testissä ja Shepherd's Bush BBC Television Theatressa. Kriitikot ylistivät At Seventeeniä ja kappale voitti parhaan naispuoleisen poplauluesityksen Grammyn ja oli ehdolla myös vuoden kappaleen Grammyn vastaanottajaksi. Single nousi Billboardin listalla kolmossijalle ja elokuuhun 2004 mennessä sitä oli myyty yli miljoona kappaletta. At Seventeen nousi listoille myös Australiassa, Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. At Seventeen on eräs Ianin tuotannon suosituimmista kappaleista, jonka kriitikot ovat kohottaneet hänen tunnuskappaleekseen. Sitä on hyödynnetty säännöllisesti myös televisiossa ja elokuvissa, kuten Simpsonsissa ja Mean Girlsissä ja kappaleeseen on myös viitattu kirjallisuudessa. Ian kuvasi kappaleen nauhoitusta intensiiviseksi ja Arthur kappaletta rehelliseksi ja suoraan sydämestä tulleeksi ja hänen mielestään se erosi tyylillisesti folk- ja popmusiikista. At Seventeen viimeisteltiin parin kolmen päivän aikana 914 Sound -studioilla ja kappaleen  varsinainen nauhoitus tapahtui 17. syyskuuta 1974 ja sen lopullinen versio on yhdistelmä kahdesta otosta. At Seventeenistä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Anita Kerr, Jann Arden ja Celine Dion. Hong Kongista kotoisin oleva naisyhtye at17 on ottanut nimensä mainitusta kappaleesta.

Torstain terävä:Tampereen tyttöyhtyeen toinen

Ilona:Ähäkutti

Tammikuussa 1988 TT. Oksalan ohjaimissa äänitetty Ähäkutti on tamperelaisen tyttöyhtyeen Ilonan toinen studioalbumi. Sitä työstettäessä yhtyeen kokoonpano oli muuttunut edellisenä vuonna ilmestyneestä esikoisalbumista Toiset saa. Solisti/kitaristi Toni Lähteenmäen, basisti/solisti Leena Heikkilän ja rumpali Taru Huhtajärven lisäksi yhtyeessä vaikutti jo tuohon aikaan sen originaali kosketinsoittaja/solisti Kata Laurikainen, jonka paikan Pauliina Hulkko oli välillä ottanut. Ähäkutin tunnetuinta kappalemateriaalia edustaa riemastuttava pikkuhitti Kesäpano. Ainakin Levyraati-ohjelmassa nähdyt videoversiot Ilona työsti lisäksi Leena Heikkilän vokalisoimasta raidasta Miss Unelma sekä Deep Purple-tyyppisen riffin sisältävästä albumin avauskappaleesta Luostarilupaus. Pitkäsoiton A-puolen päätöskappale Rakkaus kallistuu myös hienoisesti musiikillisesti  hardrockin suuntaan. Albumin covertuotantoa edustavat Katan vokalisoima Brownsville Station-biisi All Night Long nimellä Kahdestaan, M A Nummisen Opettaja ja lapset kaupungissa sekä Muskan Tää se päivä on, joka on suomennos Buddy Hollyn klassikosta That'll Be The Day. Pitkäsoiton päättää Katan vokalisoima ja tuossa vaiheessa yhtyeen jättäneen solisti Sirpa Tamlanderin tekstittämä upea balladikappale Tapasi elää. Sirpan lähdettyä solistit Toni, Leena ja Kata testasivat, mikä albumin kappaleista sopi parhaiten heistä kunkin vokalisoitavaksi. Edeltäjäänsä verrattuna Ähäkutti saavutti myönteiset arviot  ja mainitun albumin aikoihin Ilona teki runsaasti yhteiskeikkoja Yö-yhtyeen ja lisäksi esimerkiksi Kolmannen naisen kanssa. Ilonan kolmanteen ja laadukkaimpaan, vuonna 1989 ilmestyneeseen albumiin Ilotulitus ehdittäessä basisti Leenan paikan yhtyeessä oli ottanut Sami Ruusukallio.

Keskiviikon klassikko:Edustava kokoelma-albumi erään esipunkin klassikkoyhtyeen tuotannosta

Big Bang!:Best of The MC 5

Helmikuun puolivälissä 2000 Rhinon julkaisemana ilmestynyt Big Bang!:Best of The MC5 on keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen MC 5:n 21 laadukkaasta kappalenäytteestä koostuva kokoelma-albumi. Uransa aikana MC 5 ehti työstää kolme hyvätasoista ja tyylillisesti toisistaan voimakkaastikin eroavaa albumia. Vuonna 1969 ilmestynyttä debyyttiä, livenä nauhoitettua pitkäsoittoa Kick Out the Jams on yleisesti totuttu pitämään MC 5:n albumeista legendaarisimpana. Siltä Big Bangillä on mukana puolet pitkäsoiton sisällöstä sisällöstä, eli neljä biisiä. Kappalevalinnat kohdistuvat harvinaislaatuisesti kitaristi Wayne Kramerin vokalisoimaan ja kotimaassa Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen Tumppi Varosen laulamana levytettyyn Ramblin' Roseen, itseoikeutetun nimikappaleen Kick Out the Jams sensuroimattomaan versioon, Come Togetheriin sekä erääseen albumin kaikkein revittelevimmistä raidoista Rocket Reducer No. 62 (Rama Lama Fa Fa Fa). Alkuvuodesta 1970 ilmestynyt MC 5:n kakkosalbumi Back in the USA on soundiensa osalta selkeästi edeltäjäänsä kevyempi, mutta kappalemateriaaliltaan kyseessä voi hyvinkin olla jopa yhtyeen diskografian laadukkain työ. Big Bangillä ainoat Back in the USA:lta puuttuvat kappaleet ovat albumin käynnistävä Little Richard-cover Tutti Frutti sekä MC 5:n tuotannossa varsin harvinaislaatuinen slovarikappale Let Me Try. Mukana olevista näytteistä nostettakoon pikaisesti esiin teiniadrenaliinia huokuva Teenage Lust, erinomaisen kertosäkeen ja riffin varaan rakennettu High School sekä kitaristi Fred "Sonic" Smithin vokalisoima, niin ikään melodisempaa tuotantoa tyylitajuisesti edustava Shakin' Street. Back in the USA:n kappaleista sen ydintuotantoon lukeutuvasta Looking At Yousta kuullaan revittelevämpi singleversio ja Big Bangin kappalevalintoihin lukeutuu myös kaksi muuta varhaista ja harvinaista singlekappaletta ajalta ennen Kick Out the Jamsiä, eli I Can Only Give You Everything ja I Just Don't Know. Varhaisista singlelevytyksistä kokoelmalta on jätetty pois One of the Guys sekä varhainen näkemys kappaleesta Borderline ajalta ennen Kick Out the Jamsiä. Myös alun perin yhtyeen kolmannella ja vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla High Time julkaistuista kappaleista Big Bangillä on mukana yli puolet, eli rankka Sister Ann, tietoisesti klisheinen Baby Won't Ya, raastava balladi Miss X, iskevä Over and Over ja kokeellisempi Skunk (Sonicly Speaking) Big Bangin päättää vuonna 1972 taltioitu livetulkinta riehakkaasta rockpalasta Thunder Express. Laadukkuudessaan ja myös laajuudessaan Big Bang!:The Best of The MC5 on suositeltava hankinta etenkin, jos ei entuudestaan sattuisi lainkaan omistamaan kyseisen esipunkin klassikkoihin lukeutuvan yhtyeen tuotantoa.

Tiistain tukeva:Girlschoolin laadukas tuplakokoelma

Girlschool:The Collection

Vuonna 1998 Renaissance Recordsin  julkaisemana ja Castle Communicationsin lisensoimana ilmestynyt The Collection on 47 kappaleesta koostuva tuplakokoelma brittiläisen, heavyrockiin kategorioitavissa olevan Girlschool-yhtyeen tuotannosta. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneestä albumin uusintapainoksesta vastasi Sanctuary Records, jonka alamerkki Castlesta oli tullut. Tupla-albumin loppuun on säästetty viisi aikaisemmin julkaisematonta livenä taltioitua kappaletta. Niiden joukossa on kaksi iäkkkäämpää klassikkobiisiä, joihin lukeutuvat alun perin huhtikuussa 1981 julkaistulla yhtyeen toisella ja kenties laadukkaimmalla albumilla Hit and Run ilmestyneet Future Flash ja Yeah Right! Tuoreempaa tuotantoa edustavat livetulkinnat Up All Nightista, Actionista ja Back for Moresta. Mainituista kappaleista kaksi ensiksi mainittua julkaistiin Girlschoolin vuonna 1988 ilmestyneellä albumilla Take a Bite ja viimeinen kaksi vuotta aikaisemmin julkaistulla pitkäsoitolla Nighmare at the Mapple Cross.  The Collection sisältää runsaimmin kappaleita Girlschoolin kahdelta ensimmäiseltä albumilta, eli vuonna 1980 ilmestyneeltä yhtyeen debyyttipitkäsoitto Demolitionilta ja jo aikaisemmin mainitulta Hit and Runilta. Ensimmäisellä cd:llä ovat mukana kaikki Girlschoolin vuoteen 1983 mennessä julkaisemat singlekappaleet. Lisäksi sille sisältyy kokonaisuudessaan yhdessä Motörheadin kanssa työstetty ja vuonna 1981 nimellä Headgirl julkaistu ep St. Valentine's Day Massacre. Sen kappaleista myös Top of the Popsissa esitetty Johnny Kidd & The Pirates-cover Please Don't Touch edustaa yhteistä tuotantoa. Motörhead versioi Girlschoolin Emergencyn ja Girlschool Motörheadin Bomberin sillä erotuksella, että tyttökoulun rumpali Denise Dufort oli mukana kaikissa mainituissa levytyksissä. Ensimmäisen cd:n tuotannon harvinaisiin helmiin lukeutuvat liveversiot Demolition Boysista ja Tonightista. Sitä vastoin Wildlife-ep:n nimikappaleesta ja Don't Stopista kuullaan jostakin syystä reilusti editoidut näkemykset. Mahdollisesti ne eivät olisi mahtuneet cd:lle täyskestoisina versioinaan. Toisen cd:n covertuotantoa edustavat näkemykset The Sweetin Fox on the Runista, Mudin Tigerfeetistä sekä orignaaliesittäjänsä  Gary Glitterin kanssa vuonna 1986 versioidusta I'm the Leader of the Gangistä. Sweet-coverin tavoin The Collectionin tuoreinta tuotantoa edustavat vuonna 1988 ilmestyneellä albumilla Take a Bite alun perin julkaistut kappaleet Head Over Heels, Too Hot to Handle ja This Time.  Vastaavasti Mud-laina, Never Too Late ja Play with Fire julkaistiin ensiksi Girlschoolin vuoden 1986 pitkäsoitolla Nightmare at the Mapple Cross. Vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneiden Girlschoolin pitkäsoittojen Screaming Blue Murder ja Play Dirty, joista jälkimmäisen tuotannosta vastasi Slade -yhtyeen biisintekijäkaksikko Noddy Holder ja Jimmy Lea, osuus The Collectionilla on kahta edeltäjäänsä niukempi, mutta molemmilta mukaan on sentään poimittu muutama ydintuotantoaan edustava kappale. Sellaisiin ensiksi mainitulta lukeutuu erityisesti nimiraita ja jälkimmäiseltä Surrender sekä Slade-cover Burning in the Heat. Hienoisista puutteistaan huolimatta The Collection on suorastaan erinomainen tapa tutustua New Wave of British Heavy Metallin keskeisiin edustajiin lukeutuneen Girlscoolin vuosien 1979 ja 1988 välillä levyttämään tuotantoon. Kaikkien mainitulla tuplakokoelmalla julkaistujen kappaleiden remasteroinnista vastasivat Robert M. Corichin ja Mike Brownin elokuussa 1998.

Maanantain mainio:Hectorin 70-luvun puolivälin merkkialbumi

Hector:Liisa Pien

Vuonna 1975 ilmestynyt Liisa Pien on Hectorin neljäs sooloalbumi ja samalla Top Voicelle työstettyjen edeltäjiensä  jälkeen artistin ensimmäinen Love Recordsille levyttämä pitkäsoitto. Samalla mainittu albumi merkitsi yhteistyön loppumista Hectorin edellisillä pitkäsoitoilla varsin keskeisessä roolissa olleiden Matti ja Pirjo Bergströmin kanssa. Vuonna 1974 ilmestyneen menestysalbumi Hectorock I:n ajoittaisesta helppoudesta Liisa Pienellä siirryttiin suurelta osin silkan progressiivisen rockin pariin. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistääkin suhteellisen onnistunut näkemys tyylisuunnan keskeisiin edustajiin lukeutuvan King Crimson-yhtyeen suurteoksesta Epitaph, joka Hectorin suomennoksena on saanut otsikkoonsa lisäyksen Tuulet kirkuu hautoihin. Muuta lainamateriaalia pitkäsoitolla edustavat laulaja-lauluntekijä-genren huippuihin lukeutuneen Cat Stevensin Sad Lisa (Lasikevät/Surullinen Liisa) ja Procol Harumin upeimpiin näyttöihin kuuluva, alun perin vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Exotic Birds and Fruit julkaistu Strong as Samson (Kuin Juudas), joista etenkin jälkimmäinen onnistuu versioinnissaan liki pitäen erinomaisesti. Hectorin omasta tuotannosta albumin avauskappale Norsunluutorni ja nimiraita Liisa Pien edustavat selkeää parhautta. Kakkospuolen omasta annista Trullilaulun levytti myös Anki Liisa Pien -albumin kanssa samana vuonna ilmestyneelle ja varsin arvostetulle pitkäsoitolleen En anna heille anteeksi. Ainoastaan Liisa Pien -albumin päättävä Pekka Aarnion käsialaa oleva folkkappale Antti-Juhani edustaa selkeämpää täytemateriaalia. Liisa Pien nauhoitettiiin Otto Donerin tuottamana Tukholman Marcus Musicissa huippumuusikoiden, kuten Esa Kotilainen, Antero Jakoila, Nono Söderberg ja Vesa Aaltonen, kanssa. Heistä ensiksi mainitun osuus myös Wigwamin niin ikään vuonna 1975 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Nuclear Nightclub osoittautui varsin merkittäväksi. Lienevätkö syynä olet sopimustekniset syyt, mutta Liisa Pien -pitkäsoiton laadukas kappalemateriaali on  Hectorin kokoelma-albumeilla tullut sivuutetuksi lähes tyystin. Suomen virallisella albumilistalla pitkäsoitto oli parhaimmillaan seitsemäntenä ilmestymisvuotensa marraskuussa. Kyseessä on teema-albumi, joka kertoo Hectorin kuvitteellisen tyttöystävän, työväenluokkaisen Liisan naimisiinmenosta rikkaan lääkäripojan kanssa ja mainitun prosessin seurauksista.

Sunnuntain extra:Kissin edeltäjäänsä tummasävyisempi kakkosalbumi

Kiss:Hotter Than Hell

22. lokakuuta 1974 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hotter Than Hell on Kissin toinen studioalbumi. Kesäkuussa 1977 se saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 1997 Hotter Than Hellistä julkaistiin remasteroitu uusintapainos. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 100. , mutta pitkäsoitolta ei poimittu singlemenestyksiä. Vaikkei albumi siis sisältänyt hittejä, monista sen kappaleista, kuten tyylillisesti brittiläistä Free-yhtyettä muistuttavasta pitkäsoiton nimiraidasta, Parasitesta, Watchin' Yousta ja Let Me Go Rock N' Rollista muodostui standardeja Kissin keikkaohjelmistoon. Kissin esikoispitkäsoiton tuotannosta vastanneet Kenny Kerner ja Richie Wise valikoituivat myös kyseisen albumin seuraajan tuotantotiimiksi. Hotter Than Hell nauhoitettiin tavanomaisesta poiketen Los Angelesissa ja New Yorkin kasvatit eivät tunteneet oloaan kotoisiksi kyseisessä ympäristössä. Esimerkiksi Paul Stanleyn kitara varastettiin enkelten kaupungissa jo ensimmäisenä päivänä. Ace Frehley vastasi kahden Hotter Than Hellin kappaleen, eli Parasiten ja Strange Waysin sävellystyöstä. Ensin mainitussa solistiksi valikoitui silti Gene Simmons ja jälkimmäisessä Peter Criss. Frehleyn Strange Waysiin soittamaa kitarasooloa pidetään yhtenä hänen parhaistaan. Casablanca Recordsin jakeludiili Warner Brosin kanssa oli päättynyt ja niinpä Hotter Than Hell vastaanotti promootiota selkeästi edeltäjäänsä niukemmin. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli albumista työstetty tv-mainos. Hotter Than Helliltä ainoaksi singleksi poimittu Let Me Go Rock N' Roll jäi vaille listamerkintää. Neljä kuukautta albumin julkaisun jälkeen Kiss jätti kiertueensa kesken ja painui studioon työstämään Hotter Than Hellin seuraajaa, josta kappalemateriaalinsa osalta muodostui yhtyeen aliarvostetuimpiin albumeihin lukeutuva Dressed to Kill. Musiikillisesti Hotter Than Helliä voi pitää edeltäjäänsä tummasävyisempänä albumina. Sen huippuhetkiin lukeutuu Gene Simmonsin ja Stephen Coronellin käsialaa oleva 93-vuotiaan miehen ja alaikäisen tytön suhdetta tekstissään käsittelevä Goin' Blind. Hotter Than Hellillä hyödynnettiin myös runsaammin päälleikkäisäänityksiä, kuin Kissin esikoisalbumilla.

Lauantain pitkä:Eräs 60- ja 70-lukujen vaihteen kiehtovimmista brittiyhtyeistä

Spooky Tooth oli brittiläinen, vuosien 1967 ja 1974 välillä aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen rockyhtye, jonka uraan on myöhempinä vuosina sisältynyt useampia reunioneita. Ennen Spooky Toothia neljä yhtyeen viidestä perustajäsenestä vaikutti yhtyeessä The Art,  jonka originaalinimi oli The V.I.P.'s. The Artin lopetettua toimintansa yhtyeen viimeisen kokoonpanon jäsenet, eli kitaristi Luther Grosvenor, solisti Mike Harrison, rumpali Mike Kellie ja basisti Greg Ridley ryhtyivät lokakuussa 1967 musiikilliseen yhteistyöhön yhdysvaltalaisen kosketinsoittajan/solistin Gary Wrightin kanssa ja perustivat Spooky Toothin. Wrightin The Artin jäsenille esitteli Island Recordsin perustaja Chris Blackwell. Mainittu levy-yhtiö julkaisi kesäkuussa 1968 Spooky Toothin esikoisalbumin It's All About. Pitkäsoiton tuottamisesta vastannut Jimmy Miller oli tuottanut myös Spencer Davis Groupin, Trafficin ja Blind Faithin albumeita. Niin ikään Millerin tuottama ja maaliskuussa 1969 ilmestynyt Spooky Toothin kakkosalbumi Spooky Two herätti rocklehdistön kiinnostusta, mutta se ei osoittautunut myyntimenestykseksi. Mainittu pitkäsoitto jäi Spooky Toothin originaalin line-upin joutsenlauluksi. Se sisälsi muun muassa sittemmin klassikoksi kohotetun näkemyksen Larry Weissin kirjoittamasta kappaleesta Evil Woman. Toinen albumin merkkiteoksista on Better by You, Better Than Me, josta Judas Priest levytti coverin vuonna 1978 ilmestyneelle albumilleen Stained Class. Ridley liittyi brittirockin varhaisiin superyhtyeisiin lukeutuneeseen Humble Piehin vuoden 1969 aikana ja hänen paikkansa Spooky Toothin kolmannella, joulukuussa 1969 ilmestyneellä albumilla Ceremony otti Andy Leigh. Mainitun pitkäsoiton kokeellinen tyyli sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton. Vaikka projekti oli Gary Wrightin ideoima, hän on itse myöhemmin maininnut kyseisen albumin tuhonneen Spooky Toothin uran. Ceremonyn levytykseen otti osaa ranskalainen elektronisen musiikin säveltäjä Pierre Henry ja Spooky Toothin jäsenet olivat albumilla ainoastaan taustamuusikoiden ominaisuudessa. He kertoivat levy-yhtiölle albumin olevan Henryn levy, ja soittavansa sillä ainoastaan muusikkoina. Levy-yhtiön edustajat kuitenkin pitivät valmista albumia onnistuneena ja päättivät julkaista sen Spooky Toothin nimellä. Yhtyeen jäsenet vastustivat ideaa ja totesivat, ettei albumilla ollut mitään tekemistä Spooky Twon musiikillisen suunnan kanssa ja Ceremony tulisi tuhoamaan yhtyeen uran. Ja juuri niin tapahtui. Wright jätti yhtyeen albumin ilmestymisen jälkeen. Harrison, Grosvenor ja Kellie jatkoivat ja levyttivät heinäkuussa 1970 ilmestyneen pitkäsoiton The Last Puff Joe Cockerin Grease Bandiin kuuluneiden kitaristi Henry McCulloughin, kosketinsoittaja Chris Staintonin ja basisti Alan Spennerin kanssa. Syksyllä 1970 yhtye teki kiertueen Euroopassa kokoonpanolla, johon Harrisonin, Grosvenorin ja Kellien lisäksi kuuluivat aikaisemmin The Nashville Teensissä soittanut kosketinsoittaja John Hawken sekä basisti Steve Thompson. Sen jälkeen yhtye hajosi, tosin syyskuussa 1972 Harrison ja Wright kasasivat Spooky Toothin uudelleen muuttuneella kokoonpanolla. Toukokuussa 1973 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi You Broke My Heart So I Busted Your Jaw oli uudelleen toimintansa aloittaneen Spooky Toothin ensimmäinen pitkäsoitto. Grosvenor ei osallistunut reunioniin, sillä hän oli lyöttäytynyt yhteen Mott The Hooplen kanssa ja omaksunut taiteilijanimen Ariel Bender. Grosvenorin paikan otti Mick Jones ja Kellien vastaavan Bryson Graham. Basistin tehtävistä huolehti ensiksi Ian Herbert ja sittemmin Chris Stewart. Marraskuussa 1973 ilmestyneellä seuraavalla albumilla Witness kuultiin jälleen yhtyeeseen paluun tehneen Kellien musisointia. Mainitussa vaiheessa yhtyeen historiaa Gary Wright säilytti asemansa Spooky Toothin keskeisimpänä biisintekijänä. Harrison jätti sitä vastoin yhtyeen albumin ilmestymisen jälkeen ja Spooky Toothin seuraavalla albumilla, lokakuussa 1974 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Mirror kuultiin Wrightin lisäksi uutta solistia Mike Pattoa. Mainitun albumin levytykseen ottivat lisäksi osaa uusi basisti Val Burke ja rumpaliksi palannut Bryson Graham. The Mirror epäonnistui kuitenkin kaupallisesti, Wright siirtyi jälleen sooloartistiksi ja Spooky Tooth lopetti toimintansa jo marraskuussa 1974. Mick Jones perusti Foreigner-yhtyeen vuonna 1976. Grosvenor soitti Stealers Wheelissä ja siirtyi myöhemmin Mott the Hooplen kitaristiksi Bad Companya perustamaan lähteneen Mick Ralphsin tilalle. Tuolloin taiteilijanimen Ariel Bender ottanut Grosvenor perusti vuonna 2005 The Ariel Bender Bandin, jonka kanssa hän esiintyy edelleen ajoittain. Vuosina 2018 ja 2019 hän konsertoi reunionin tehneen Mott The Hooplen riveissä. Kellie liittyi 70-luvun lopussa The Only Onesiin, jonka kanssa hän konsertoi myös seuraavalla vuosikymmenellä. The Only Ones kokosi rivinsä vuonna 2007. Greg Ridley vaikutti Humble Pien basistina ja ajoittaisena solistina 1970-luvun puoliväliin saakka. Hän menehtyi 19. marraskuuta 2003 Alicantessa, Espanjassa keuhkokuumeeseen ja sitä seuranneisiin komplikaatioihin 56-vuotiaana. Wright aloitti kansainvälisen soolouransa 70-luvun lopussa ja saavutti hitin radioystävällisellä kappaleella Dream Weaver, joka on samalla hänen kolmannen, joulukuussa 1975 ilmestyneen sooloalbuminsa nimiraita. Harrison, Grosvenor, Ridley ja Kellie tekivät reunioneita Spooky Toothin nimellä vuosina 1997 ja 1998. Ne johtivat helmikuussa 1999 ilmestyneeseen uuteen albumiin Cross Purpose. Harrison soitti ja levytti The Hamburg Blues Bandin kanssa ja oli mukana yhtyeen vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Touch. Kesäkuussa 2004 Harrison, Wright ja Kellie tekivät Saksassa kaksi reunion-konserttia Spooky Toothin nimellä. Tuolloin yhtyeen kokoonpanon täydensivät kitaristi Joey Albrecht ja basisti Michael Becker. Konserteista julkaistiin vuonna 2007 dvd Nomad Poets. Vuonna 2006 ilmestynyt Late Starter oli Harrisonin ensimmäinen sooloalbumi yli 30 vuoteen. Helmikuussa 2008 Spooky Toothin viimeisin inkarnaatio, johon Harrisonin, Wrightin ja Kellien lisäksi kuuluivat aikaisemmin Mr Misterissä soittanut kitaristi Steve Farris sekä basisti Shem von Schroeck, soitti sarjan konsertteja Euroopassa. 29. toukokuuta 2009 sama kokoonpano, jossa Tom Brechtlein oli ottanut Kellien paikan rumpalina, soitti Island Recordsin 50-vuotisjuhlissa Shepherd's Bush Empiressa ja teki kiertueen Saksassa samaisen vuoden kesäkuussa. Vuonna 2012 Mike Kellie aloitti sooloalbuminsa työstämisen, mutta hän menehtyi 18. tammikuuta 2017 lyhyen sairauden jälkeen. Mike Harrison kuoli 25. maaliskuuta 2018 72-vuotiaana.

Perjantain pohjat:Suositun brittirockarin esikoissooloalbumi

Peter Frampton:Wind of Change

Britanniassa 26. toukokuuta ja Yhdysvalloissa 10. heinäkuuta 1972 ilmestynyt Wind of Change on Peter Framptonin ensimmäinen sooloalbumi, jolla vierailleista muusikoista nostettakoon esiin Ringo Starr, Billy Preston ja Klaus Voormann. Lisäksi pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Spooky Tooth- yhtyeen Mick Jones ja Mike Kellie sekä Framptonin itsensä tavoin aikaisemmin yhtyeessä The Herd vaikuttanut Andy Bown. Erottuaan Humbe Pie-yhtyeestä vuonna 1971 Frampton pysytteli edelleen yhtyeen yhdysvaltalaisen levy-yhtiön A&M:n artistina. Debyyttisooloalbumi  Wind of Change oli Framptonin itsensä tuottama ja ääni-insinöörinä pitkäsoitolla toiminut Chris Cimsey oli aikaisemmin työskennellyt Humble Pien kanssa yhtyeen neljännellä studioalbumilla Rock On. Frampton ja Kimsey osoittivat melodista herkkyyttä, joka oli jäänyt paitsioon Humble Pien hieman myöhemmin tuotannossaan hyödyntämällä boogierocktyylisellä musiikillisella ilmaisulla. Framptonin akustinen kitaratyöskentely nousi hänen debyytillään keskeiseeen osaan. Kimsey jatkoi tuottajana myös Framptonin myöhemmin 70-luvun aikana julkaistuilla albumeilla. Monet Wind of Changen kappaleista rakentuvat akustisten kitarajuttujen varaan, mutta It's a Plain Shame, All I Want to Be (is by Your Side) sekä reilusti yli viisiminuuttnen The Rolling Stones-cover Jumpin' Jack Flash, joka on albumin ainoa lainakappale, omaavat elementtejä hardrockista.Viimeksi mainitun kappaleen sekä The Lodgerin Jim Pricen käsialaa olevat puhallinsovitukset muistuttavat Stonesien edellisenä vuonna ilmestyneen ja sittemmin klassikoksi kohonneen albumin Sticky Fingers kappaletta Bitch, jonka työstämiseen Price oli niin ikään ottanut osaa.

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi

Creedence Clearwater Revival:Live in Europe

Lokakuun puolivälissä 1973 ilmestynyt Live in Europe on Creedence Clearwater Revivalin ensimmäisenä julkaistu konserttitaltiointi, joka dokumentoi yhtyeen joutsenlaluluksi jääneen studioalbumin Mardi Grass tiimoilta tehtyä kiertuetta. Se on työstetty triokokoonpanolla, johon solisti/biisintekijä/kitaristi John Fogertyn lisäksi kuuluivat ainoastaan basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford. Isoveli Tom Fogerty oli nimittäin jättänyt yhtyeen vuoden 1971 alkajaisiksi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin John Fogertyn voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, sillä hänen mukaansa siitä hyötyi ainoastaan levy-yhtiö Fantasy Records. Fogerty mainitsi, ettei esittäisi konserteissaan enää koskaan Creedencen kappaleita. Mainitun lupauksen hän piti noin 20 vuoden ajan. Vaikka Live in Europen biisilista sisältää ainoastaan 14 kappaletta, se julkaistiin tupla-albumina. Creedencen settien pitkä päätöskappale Keep on Chooglin' täyttää yksinään tuplakon viimeisen levypuoliskon. Fogertyn kirjoittamien Creedence-klassikoiden lisäksi mukana on Stu Cookin käsialaa oleva ja myös leadvokalisoima kappale Door to Door. Creedencen debyyttialbumilta setissä on ainoastaan Dale Hawkins-cover Suzie Q ja sekin on osa medleytä, jonka ensimmäisen osan muodostaa Green Riverin nimikappale. Bayou Countrylta mukana ovat  Creedencen konserttien itseoikeutettu avauskappale Born on the Bayou ja debyyttihitti Proud Mary ja Green Riveriltä erinomaisen nimikappaleensa medley-osuuden lisäksi albumin toinen suurhitti Bad Moon Rising, Lodi sekä rankka Commotion. Erinomaisen neljännen albumin Willy and the Poor Boys valinnat kohdistuvat Fortunate Soniin ja harvinaisempaan helmeen It Came Out of the Sky. Cosmo's Factoryn poiminnat albumin useista hittisingleistä ovat Travellin' Band ja Up Around the Bend. Pendulumilta mukana on ainoastaan Hey Tonight ja Mardi Grassilta Door to Doorin lisäksi jo vuoden 1971 puolella singleformaatissa ilmestynyt rankka Sweet Hitch Hiker. Livetaltiointien osalta Creedencen diskografia  sai vuonna 1980 merkittävän lisänsä, jolloin ilmestyi Oakland Coliseumissa tammikuun viimeisenä päivänä 1970 taltioituja nauhoituksia, joissa myös Tom Fogerty oli vielä mukana. Mainittu, niin ikään 14 kappaleesta koostuva albumi on nimeltään The Concert ja se sisältää kuusi sellaista kappaletta, jotka eivät ole mukana Live in Europella.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittilaulajattaren 70-luvun avaus

Dusty Springfield:A Brand New Me

Tammikuun puolivälissä 1970 ilmestynyt A Brand New Me on brittiläisen laulajattaren Dusty Springfieldin kuudes studioalbumi. Pitkäsoitto nauhoitettiin edellisen vuoden lopussa Philadelhiassa Sigma Sound -studioilla. Kyseessä on Springfieldin ainoa albumi, jonka kaikkien kappaleiden tuotannosta vastasi sama tiimi; Kenny Gamble ja Leon Huff. Heistä ensiksi mainittu osallistui myös kaikkien albumin kappaleiden kirjoitustyöhön. 1970-luvun aikana Gamble ja Huff saavuttivat menestystä esimerkiksi Harold Melvin & The Blue Notesin, The Ojay's:in, MFSB:n ja The Three Degreesin kanssa työstämillään levytyksillä. Yhdysvalloissa A Brand New Men julkaisusta vastasi  Atlantic Records. Kolme kuukautta myöhemmin Philips Records julkaisi pitkäsoiton Britanniassa nimellä From Dusty with Love. Brand New Men nimikappale ilmestyi singleformaatissa jo vuoden 1969 loppupuolella. US Adult Contemporary-listalla mainittu kappale nousi kolmanneksi ja se oli myös Billboardin Top 40 -listalla sijalla 24. joulukuussa 1969. Kyseessä oli Dustyn viimeinen top 40-menestys 17 vuoteen. From Dusty with Love oli Springfieldin viimeinen Britanniassa julkaistu albumi, jonka otsikossa mainittiin artistin nimi. Saarivaltakunnassa From Dusty with Lovesta muodostui kohtuullinen menestys, sillä albumi saavutti sijan 35. Yhdysvalloissa pitkäsoitto jäi nippa nappa Top 100 -listan ulkopuolelle. Vuonna 1992 Rhino Records julkaisi Yhdysvalloissa A Brand New Mestä digitaalisesti remasteroidun version, joka sisälsi myös yhdeksän bonuskappaletta. Niiden joukossa oli albumin ilmestymisen jälkeen Yhdysvalloissa alun perin julkaistuja singlekappaleita, joita oli työstetty esimerkiksi Jerry Wexlerin, Tom Dowdin ja Ellie Greenwichin kanssa. Lisäksi mukana oli kappaleita hyllytetyksi jääneeltä, järjestyksessään toiselta Springfieldin Gamblen ja Huffin kanssa työstämältä albumilta sekä yksi Philips Recordsille levytetty, mutta Atlanticin julkaisematta jättämä kappale. Osa mainituista kappaleista julkaistiin Britanniassa ensiksi Springfieldin vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla See All Her Faces. Osa niistä sai odottaa julkaisuaan Britanniassa vuoteen 1980 saakka. Tuolloin Polygram julkaisi Dusty in Memphis-albumista laajennetun version nimellä Dusty in Memphis Plus osana Reflections - midpricesarjaansa. Mercury Records julkaisi mainitun albumin Britanniassa ja muualla Euroopassa syyskuussa 1980. From Dusty with Loven ensimmäisestä cd-versiosta vastasi Philips Records/Polygram ja sen uusintajulkaisu ilmestyi Euroopassa 90-luvun alussa. Vuonna 2002 Mercury/Universal Music Group julkaisi From Dusty with Lovesta Britanniassa ja muualla Euroopassa digitaalisesti remasteroidun cd-version. Sen bonuskappaleina oli vaihtoehtoisia versioita Dustyn Gamblen ja Huffin kanssa vuonna 1970 tekemistä nauhoituksista.

Tiistain tukeva:Merkittävän esipunkyhtyeen keskimmäinen

The Stooges:Fun House

Seitsemäs heinäkuuta 1970 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fun House on The Stoogesin toinen studioalbumi. Vaikka mainitusta pitkäsoitosta ei muodostunut kaupallista menestystä, se nauttii kulttikannatuksesta ja muiden Stoogesin pitkäsoittojen The Stooges (1969) ja nimellä Iggy & The Stooges ilmestyneen Raw Powerin (1973) tavoin myös Fun Housella on ollut oma keskeinen vaikutuksensa punkrockin kehitykseen. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi garagerockyhtye The Kingsmenin kosketinsoittajana vaikuttanut Don Gallucci. Fun House nauhoitettiin Elektra Sound Recordersilla toukokuun 11:n ja 25:n päivän välillä 1970. Tuottajana Galluccin tarkoituksena oli nauhoittaa noin tusina ottoa jokaisesta albumin kappaleesta ja valita niistä levylle onnistuneimmat. Yhtye ei ollut aluksi tyytyväinen lopputulokseen. Onnistuneiden äänitysten saavuttamiseksi yhtye muutti äänitysstudion niin lähelle livekeikkojen olosuhteita, kuin suinkin oli mahdollista. Iggy Popin laulusuoritukset Fun Housella muistuttivat bluesartisti Howlin Wolfia. The Stooges kaavaili Fun Housen avauskappaleeksi Loosea, mutta Elektra Records piti Down on the Streetia vahvempana avausraitana. Down on the Streetin vaihtoehtoinen versio, joka sisälsi Galluccin lisäämän The Doors-tyylisen urkuosuuden, julkaistiin singleformaatissa ja kappale menestyi listoilla hienoisesti Fun House -pitkäsoittoa paremmin. Billboardin mukaan Fun House perustuu hardrockiin ja improvisaatioon. Rolling Stoneen albumista tuoreeltaan arvion kirjoittaneen Charles Burtonin mukaan Fun House oli selkeästi The Stoogesin esikoisalbumia sofistikoituneempi. Allmusicin tuoreemmassa arviossa Mark Deming piti Fun Housea ideaalina dokumenttina The Stoogesista raa'immilaan. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Fun Housen sijoitus oli 191., ja vuoden 2012 päivitetyllä listalla pitkäsoiton sijoitus säilyi muuttumattomana. Melody Maker piti Fun Housea jopa kaikkien aikojen parhaana rockalbumina. Australialaisyhtye Radio Birdman otti nimensä 1970-kappaleen tekstin väärin kuullusta kohdasta. Birthday Party versioi Loosen vuonna 1982 livealbumillleen ja Hanoi Rocks sekä Michael Monroe coveroivat 1970:n nimellä I Feel All Right livelevyilleen All Those Wasted Years ja Another Night in the Sun. Rage Against the Machine versioi Down on the Streetin vuonna 2000 ilmestyneelle coveralbumilleen Renegades. Vuonna 1999 Rhino Records julkaisi rajoitettuna painoksena boxin 1970:The Complete Fun House Sessions, joka sisälsi otsikkonsa lisäksi Down on the Streetin ja 1970:n singleversiot. 16. elokuuta 2005 Elektra ja Rhino julkaisivat Fun Housesta tuplacd:n, jonka ensimmäinen levy sisälsi remasteroidun perusalbumin ja jälkimmäinen outtakeseja, muun muassa Complete Sessionsin parhaat hetket. Maaliskuuhun 2000 mennessä Fun House oli myynyt 89 000 kappaletta. Esimerkiksi Joey Ramone, Nick Cave ja Henry Rollins ovat nimenneet mainitun albumin suosikkilevykseen.

Maanantain mainio:Rudi Lukkarisen ja kumppaneiden musiikillista elämää Ratsian jälkeen

Legendaarisen Ratsia-yhtyeen lopetettua toimintansa yhtyeen jäsenistä kitaristi Juha Aunola, basisti Ari "Rudi" Lukkarinen ja rumpali Pasi Kuusjärvi jatkoivat musiikin työstämistä Savonlinnasta kotoisin olleen solisti/kitaristi/biisintekijä Jussi Ketun kanssa. Hän vastasi suurimmasta osasta Rudi-yhtyeen kappalemateriaalista. Rudin ensimmäinen levytys, vuonna 1982 ilmestynyt single Taivas saa odottaa oli samalla yhtyeen suurin hitti, joka pysytteli Jokamiehen listan kärkipaikalla puolen vuoden ajan. Vuonna 1983  Johannan julkaisemana ilmestyi samanniminen albumi, jonka työstämiseen osallistui myös albumin tuottajana toiminut Timo Kuronen salanimellä Guru. Aikaisemmin valkeakoskelaisessa Sika-yhtyeessä vaikuttanut Kuronen oli Taivas saa odottaa -albumilla kosketinsoittajana, saksofonistina ja taustalaulajana. 80-luvun puolivälissä Rudi-yhtyeeltä julkaistiin kaksi singleä. Tuossa vaiheessa yhtyeen kokoonpanossa oli ehtinyt tapahtua muutoksia. Originaalista line-upista jäljelle olivat jääneet ainoastaan Kettu ja Rudi, kitaristiksi oli vaihtunut Pelle Miljoona &NUS -yhtyeestä ensisijaisesti muistettu ja  nimellä P. B. Hopeland esiintynyt Pasi Huopalainen ja rumpaliksi Mika Hollström. Häntä  ennen  Rudin rumpalina ehti vaikuttaa aikaisemmin Stalker-yhtyeessä soittanut Repa Rantsila, jonka myöhempiä yhtyeitä ovat olleet mm. Pelle Miljoona & Linnunlaulu, loppuvaiheiden Smack sekä Pelle Miljoona & Rockersin nykyinen kokoonpano. Vuonna 1986 Megafon julkaisi Rudin kakkosalbumin, myös pari Lukkarisen sävellystä sisältävän pitkäsoiton Varastaa elääkseen, elää varastaakseen. Sen covertuotantoa edustavat Irwin Goodmanin Kadun kasvatti sekä suomennokset Creedence Clearwater Revivalin Lodista (Luoja) ja Jerry Jeff Walkerin Salvation Army Bandistä (Pelastusarmeija) Myös kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkonen osallistui Varastaa elääkseen, elää varastaakseen albumin levytykseen. Rudin kakkospitkäsoiton tuotannosta MSL-studioilla vastasivat Costello Hautamäki, Heikki Vilenius sekä itse Rudi.

Sunnuntain extra:The Animalsin blueskauden huipentuma

The Animals:Animal Tracks

Toukokuussa 1965 Columbian julkaisemana ilmestynyt Animal Tracks on Newcastlesta kotoisin olleen rhythm and blues-yhtyeen The Animalsin toinen studioalbumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Alan Price otti osaa. Juuri  Pricen voi todeta tuoneen The Animalsin musiikilliseen ilmaisuun määrätynlaista virtuoositeettiä. Edellisenä vuonna ilmestyneen The Animalsin nimeä kantaneen esikoisalbumin tavoin myös Animal Tracks koostuu lähes täysin covermateriaalista, jolla The Animals tekee tyylitajuisesti kunniaa musiikillisille esikuvilleen. Animal Tracksillä Ray Charlesin tuotannosta versioituvat  Mess Around, Hellelujah I Love Her So ja I Believe to My Soul, Elias McDanieliltä, eli Bo Diddleyltä  kotimaassa erityisesti Hurriganesin näkemyksenä tutuksi tullut Roarunner, Chuck Berryltä harvinaisempi ja bluesvaikutteinen How You've Changed, Jimmy Reedin bluesklassikko Bright Lights, Big City, Shirleyn ja Leen veikeä hitti Let the Good Times Roll, The Animalsin lisäksi brittibluesin osalta myös The Yardbirdsin levytysrepertuaariin lukeutunut I Ain't Got You sekä myöhemmin esimerkiksi Eric Claptonin levytyksenä tutuksi tullut Worried Life Blues. Harvinaisempaa covermateriaalia albumilla edustaa Al Smithin ja John Vincentin käsialaa oleva Roberta. Ainoa omaa tuotantoa oleva kappale Animal Tracksillä on solisti Eric Burdonin käsialaa oleva tummasävyinen ja bluesin ydintä huokuva For Miss Caulker. Animal Tracks on Animalsin bluesvaikutteisimman kauden kenties laadukkain albumi ja myös yleisesti eräs brittiläisen rhythm and blues-hurjuuden upeimmista ilmentymistä. Brittilistalla albumi viihtyi 26 viikon ajan ja pitkäsoiton paras sijoitus oli kuudentena.

Lauantain pitkä:Eräs 60-luvun loppupuolen tärkeimmistä brittiyhtyeistä

Small Faces oli brittiläinen, Lontoossa vuonna 1965 perustettu rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat Steve Marriott, Ronnie Lane, Kenney Jones ja Jimmy Winston, joista viimeksi mainitun yhtyeen kosketinsoittajana korvasi vuonna 1966 Ian McLagan. Yhtye oli yksi 1960-luvun arvostetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista modyhtyeistä. Se levytti All Or Nothingin, Itchycoo Parkin, Tin Soldierin ja Lazy Sundayn kaltaisia singlehittejä ja julkaisi vuonna 1968 brittilistan kärkeen nousseen konseptialbumin Ogden's Nut Gone Flake. Myöhemmin Small Facesistä kehittyi eräs Britannian suosituimmista psykedeelistä rockia edustaneista yhtyeistä. Marriottin lähdettyä perustamaan Humble Pieta aivan vuoden 1968 lopussa Small Faces ei varsinaisesti hajonnut. Jäljelle jäänyt kolmikko teki yhteistyötä Ronnie Woodin, tämän isoveljen Art Woodin, Rod Stewartin sekä Kim Gardnerin kanssa. Nimellä Quiet Melon julkaistiin neljä kappaletta, joiden jälkeen Art Wood ja Gardner lähtivät. Viidestä jäljelle jääneestä jäsenestä muodostui yhtye The Faces, tosin Yhdysvalloissa yhtyeen ensimmäinen albumi julkaistiin Small Facesin nimellä ja mainittu käytäntö on jatkunut albumista Yhdysvalloissa julkaistujen uusintapainosten tapauksissa. Sekä The Facesin että Humble Pien lopetettua toimintansa vuoteen 1975 mennessä Small Facesin legendaarinen line-up teki paluun Itchycoo Parkin uudelleenjulkaisun muodostuttua hitiksi. Lane lähti pian tämän jälkeen ja hänen paikkansa otti myöhemmin Foreigner-yhtyeessä huomattavaa menestystä saavuttanut Rick Wills. Marriottin Mk-II:ksi nimeämä Small Facesin kokoonpano julkaisi vuonna 1977 albumin Playmates ja täydensi sitten kokoonpanoaan kitaaristi Jimmy McCullochilla. Mainittu line-up levytti vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton 78 in the Shade ja lopetti sitten toimintansa. Small Faces oli eräs keskeisimmistä 90-luvun puolivälin brittipop-liikkeeseen vaikuttaneista yhtyeistä. Vuonna 2012 se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. McCulloch menehtyi yliannostukseen 27. syyskuuta 1979, Marriott kuoli tulipalossa 20. huhtikuuta 1991 ja Ian McLagan menehtyi kolmas joulukuuta 2014. Jones, Wills ja Winston ovat säilyneet musiikillisesti aktiivisina aivan viime aikoihin saakka.

Lane ja Marriott tapasivat vuonna 1965 jälkimmäisen työskennellessä musiikkiliikkeessä Manor Parkissa Lontoossa. Lane tuli isänsä Stanin kanssa liikkeeseen ostamaan bassoa, keskusteli Marriottin kanssa, osti basson ja palasi työpäivänsä jälkeen Marriottin kotiin kuuntelemaan levyjä. Mukaan tulivat ystävät Kenney Jones ja Jimmy Winston, joista jälkimmäisen instrumentti vaihtui kitarasta kosketinsoittimiin. Yhtye kehittyi nopeasti treenatessaan Winstonin vanhempien omistamassa, Lontoon Manor Parkissa sijainneessa The Ruskin Arms Public Housessa. Yhtye soitti pubkeikkoja ja clubeissa puoliammattimaisesti. Yhtyeen nimeksi valikoituneen Small Facesin adjektiiviattribuutti viittasi jäsentensä lyhyyteen Winstonia lukuun ottamatta ja face merkitsi modpiireissä arvostettua henkilöä. Yhtyeen varhaiseen settiin kuului R&B ja soulkappaleita, kuten Jump Back, James Brownin Please Please Please, Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Me ja Ben E Kingin Stand by Me. Mukana oli lisäksi kaksi rankkaa Marriottin ja Lanen käsialaa ollutta originaalia, eli Come On Children ja E Too D, joista jälkimmäisessä Marriott pääsi revittelemään sankariensa ja roolimalliensa Otis Reddingin ja Bobby Blandin hengessä. Molemmat kappaleet ovat mukana Small Facesin esikoisalbumilla ja nistä jälkimmäinen on saanut nimensä kitarasointurakenteensa mukaan ja Yhdysvalloissa julkaituilla kokoelma-albumeilla kappale tunnetaan nimellä Running Wild. Marriottin voimakas laulutyyli alkoi herättää nousevaa kiinnostusta. Elkie Brooks vakuuttui Marriottin lauluäänestä ja lavakarismasta ja suositteli Small Facesiä paikalliselle clubin omistajalle Maurice Kingille. Tämä ryhtyi etsimään yhtyeelle esiintymistilaisuuksia Lontoossa ja kauempanakin. Ensimmäisen keikkansa Lontoon ulkopuolella yhtye heitti Sheffieldissä työläisten pubissa. Yleisörakenteen vuoksi yhtyeelle maksettiin kolmen soitetun kappaleen jälkeen. Pettyneinä yhtye käveli läheisyydessä sijainneeseen modorientoituneeseen, Peter Stringfellown omistamaan King Mojo Clubiin, tarjoutui esiintymään ilmaiseksi ja soitti setin, joka sai modit janoamaan lisää. Leicester Squaren Cavern-clubilla soittaessaan Small Facesiä lämmittelivät tuolloin Lontoossa asuneet Sonny ja Cher. Small Faces solmi managerisopimuksen Don Ardenin kanssa ja se sainattiin Decca Recordsin artistiksi. Mainitulla yhtiöllä yhtye julkaisi useita energisiä mod/soulsinglejä. Debyyttilevytys What'cha Gonna Do About It saavutti brittilistalla sijan 14. Marriott ja Lane on kreditoitu kappaleen instrumentaaliosan tekijöiksi, riffi on lainattu Solomon Burken Everybody Needs Somebody to Lovesta ja lyriikoista vastaavat The Driftersin jäsen Ian Samwell (joka kirjoitti Cliff Richardin debyyttihitin Move It) ja Brian Potter. Marriottin ja Lanen käsialaa ollut raaka modkappale I've Got Mine ei laadukkuudestaan huolimatta noussut listoille. Small Faces esitti kyseisen kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa elokuvassa Dateline Diamonds, jossa Kenneth Cope esitti yhtyeen manageria. Elokuvan ensi-ilta kuitenkin viivästyi, eikä kappale saanut ansaitsemaansa huomiota, vaikka vastaanottikin myönteisiä arvioita. Pian tämän jälkeen Jimmy Winston jätti Small Facesin ja siirtyi näyttelijäksi ja musiikilliselle soolouralleen saavuttaen menestystä sekä tv:ssä että elokuvissa. Vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Kenney Jones ilmoitti Winstonin lähdön syyksi sen, että hän yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Omien sanojensa mukaan Winston lähti Ardenin ja veljensä välisten konfliktien vuoksi. Winstonin paikan ottanut Ian McLagan sopi yhtyeeseen upeasti sekä soittotaitonsa että lyhytkasvuisuutensa ansiosta. Hän soitti debyyttikeikkansa Small Facecissä toinen marraskuuta 1965. Yhtyeen uusiutunut kokoonpano nousi singlelistan kolmanneksi 28. tammikuuta 1966 ilmestyneellä, Mort Shumanin ja Kenny Lynchin kirjoittamalla rallatuksella Sha La La Lee. 11. toukokuuta samaisena vuonna ilmestynyt Small Facesin esikoisalbumi oli myös huomattava menestys.  Yhtyeen menestys kasvoi jokaisen uuden julkaisun myötä ja se esiintyi säännöllisesti useissa brittiläisissä tv-ohjelmissa, kuten Ready, Steady, Gossa ja Top of the Popsissa. Suosionsa senastisen huipentuman Small Faces koki elokuussa 1966, jolloin yhtyeen viides single All Or Nothing nousi brittilistan ykkössijalle. Vuoden 1966 loppuun mennessä Small Facesistä oli muodostunut yksi maan suosituimmista live-esiintyjistä ja yhtye oli työstänyt monia suosittuja singlejä. Silti yhtyeen raha-asiat olivat huonolla tolalla ja se lopetti yhteistyönsä sekä Don Ardenin että Decca Recordsin kanssa.

Small Facesille tarjottiin lähes välittömästi sopimusta aikaisemmin Rolling Stonesin managerina toimineen ja uuden Immediate-yhtiön perustaneen Andrew Loog Oldhamin kanssa. Yhtyeelle tarjoutui tilaisuus työskennellä Olympic-studioilla Barnesissa, Lontoossa. Yhtye kehittyi nopeasti ja teki yhteistyötä insinööri Glyn Jonesin kanssa. Ensimmäinen Immediaten julkaisema single oli uskalias Here Come The Nice, joka jäi hienoisesti top tenin ulkopuolelle. Sitä seurasi edeltäjänsä tavoin Small Faces -niminen yhtyeen kakkosalbumi. Vaikkei mainittu pitkäsoitto ollut huomattava myyntimenestys, monet muusikkokollegat arvostivat sitä ja albumilla oli keskeinen vaikutuksensa useisiin yhtyeisiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Kolmea viikkoa aikaisemmin Decca oli julkaissut hittisinglejä ja aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita yhdistäneen kokoelma-albumin From the Beginning. Se sisälsi muun muassa varhaisemmat versiot myöhemmin Immediatelle levytetyistä kappaleista My Way of Giving ja Tell Me Have You Ever Seen Me. Niistä ensin mainitun Small Faces oli demottanut Chris Farlowea varten ja jälkimmäisen yhtye oli lahjoittanut yhtyeelle Apostolic Intervention. 11. elokuuta 1967 julkaistu single Itchycoo Park oli ensimmäinen Small Facesin kahdesta Billboardin listalle nousseesta pikkulevystä. Yhdysvalloissa se saavutti sijan 16. alkuvuodesta 1968 ja oli Britanniassa pian julkaisunsa jälkeen kolmantena.  Sitä loppuvuodesta 1967 seurannut, Britanniassa yhdeksänneksi noussut ja Yhdysvalloissa sijan 73. tavoittanut Tin Soldier oli Marriottin kirjoittama raaka balladi, jossa taustavokalistina oli yhdysvaltalainen, Immediatella myös kaksi sooloalbumiaan julkaissut laulajatar P. P. Arnold. Immediaten Britanniassa nimellä Small Faces ilmestynyt albumi  Yhdysvalloissa nimellä There Are But Four Small Faces. Siltä puuttui useita brittialbumilla julkaistuja kappaleita, mutta sitä vastoin mukana olivat singlebiisit Here Come The Nice, Itchycoo Park ja Tin Soldier. Vuonna 1968 ilmestynyt seuraava single Lazy Sunday oli East End Music Hall-tyyppinen kappale, jonka Marriott oli kirjoittanut huumorimielessä naapureidensa valitusten innoittamana. Immediate julkaisi mainitun kappaleen vastoin yhtyeen toivomuksia, mutta sen sijoituksena brittien singlelistalla oli toinen sija. Small Facesin viimeinen virallinen single siltä erää oli kesällä 1968 ilmestynyt folkhenkinen The Universal, jonka pohjat Marriott oli äänittänyt nauhurilla kotinsa takapihalla Essexissä akustisen kitaran kanssa. Kappaleen taustalla kuullaan hänen koiransa haukuntaa. Brittilistalla The Universal saavutti ainoastaan sijan 16. ja pettyneenä Marriott lopetti joksikin aikaa musiikin kirjoittamisen. Britanniassa Small Facesin ura saavutti huipentumansa 24. toukokuuta 1968 julkaistun psykedeelisen konseptialbumin Ogden's Nut Gone Flake myötä. Se nousi brittien albumilistan kärkeen kuuden viikon ajaksi ja sisälsi kansiratkaisunaan pyöreän, tupakka-askia muistuttavan kannen. Yhdysvalloissa Ogden's joutui tyytymään listasijoitukseen 159. Kahdesta osasta koostuvan konseptialbumin ykköspuoli sisältää kuusi kappaletta. B-puolen kappaleet niputtaa yhteen Stanley Unwinin kertoma psykedeelinen satu. Originaali idea hankkia Spike Milligan kertomaan kyseinen tarina kariutui. Kriitikot olivat mielissään, mutta Small Faces oli luonut mestariteoksen, joka oli mahdotonta toistaa keikkakontekstissa. Ogden's esitettiin kokonaisuudessaan ainoastaan tv-ohjelmassa Colour Me Pop. Marrott jätti yhtyeen virallisesti vuoden 1968 uuden vuoden aaton konsertissa. Hän oli turhautunut siitä, ettei yhtye päässyt eroon popimagostaan eikä kyennyt kunnolla esittämään sofistikoituneempaa tuotantoaan keikkatilanteessa. Marriott katsoi jo eteenpäin uuteen yhtyeeseensä Humble Piehin, jonka hän kokosi Peter Framptonin kanssa. Myöhemmin vuoden 1969 aikana ilmestynyt postuumi tupla-albumi Autumn Stone sisälsi Small Facesin keskeistä Immediate-tuotantoa ja ennen julkaisemattomia livebiisejä sekä studioraitoja, joita kaavailtiin yhtyeen julkaisematta jääneelle neljännelle albumile 1862. Niiden joukossa olivat instrumentaalikappaleet Collibosher ja Wide Eyed Girl on the Wall sekä Donkey Rides, A Penny A Glass, jonka sävellystyöhön Ian McLagan oli osallistunut. Viimeisenä singlenä yhtyeen jo lopetettua toimintansa julkaistiin pitempi versio sielukkaasta, myös Ogden's:ilta löytyvästä kappaleesta Afterglow of Your Love, mutta se saavutti brittilistalla ainoastaan sijan 36.

Debyyttialbumiaan First Step lukuun ottamatta kaikki muut The Facesin albumit julkaistiin kyseisellä nimellä. Jones ja McLagan olivat mukana yhtyeessä sen vuoteen 1975 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Lane jätti yhtyeen jo vuonna 1973. Yhtyeensä Slim Chancen kanssa Lane julkaisi vuosien 1973 ja 1976 välillä useita albumeita ja singlejä mukaan lukien vuoden 1974 brittihitti How Come. Myös Steve Marriottin luotsaama Humble Pie muodostui suureksi menestykseksi, mutta lopetti niin ikään toimintansa vuonna 1976. Small Facesin reunion muodostui ajankohtaiseksi Itchycoo Parkin noustua uudelleen listoille samaisena vuonna Ronnie Lane ei riitaan vedoten kuitenkaan lähtenyt mukaan. Toiset eivät tienneet hänen osoittaneen ensimmäisiä oireita ms-taudistaan. Marriott, McLagan ja Jones päättivät kuitenkin jatkaa ja kiinnittivät uudeksi basisti Roxy Musicissa soittaneen Rick Willisin. Paluualbumit Playmates ja 78 in the Shade olivat pettymyksiä sekä arvioidensa osalta että kaupallisesti. Jälkimmäisen pitkäsoiton työstämiseen osallistui lisäksi Jimmy McCulloch. Small Faces lopetti uudelleen toimintansa vuonna 1978. Steve Marriott levytti ja keikaili Humble Pien uuden version kanssa vuosien 1980 ja 1982 välillä. Vuonna 1981 hän perusti uuden yhtyeen Majik Mijits, mutta yhtyeen ainoa albumi Together Again:The Lost Majik Mijits Recordings julkaistiin vasta vuonna 2000. Myöhemmin 80-luvun aikana Marriott siirtyi sooloartistiksi soittaen lähes 200 keikkaa vuodessa. Marriott menehtyi kotonaan Essexissä, Britanniassa tulipalossa, joka oli saanut alkunsa savukkeesta. Vain muutamaa päivää aikaisemmin hän oli aloittanut Yhdysvalloissa uuden albumin nauhoitukset Peter Framptonin kanssa. Ronnie Lane työsti 70-luvun loppupuolella yhteiset albumit Pete Townshendin ja Ronnie Woodin kanssa. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja jatkoi keikkailuaan 90-luvun alkuun. Lane menehtyi neljäs kesäkuuta 1997 Trinidadissa, Coloradossa taisteltuaan lähes 20 vuoden ajan ms-tautia vastaan. Kenney Jonesista tuli The Whon rumpali Keith Moonin kuoleman jälkeen ja hän vaikutti yhtyeessä vuoteen 1984 saakka. Ian McLagan esiintyi esimerkiksi Bonnie Raittin, Rolling Stonesin, Bob Dylanin ja myöhemmin Billy Braggin kanssa. Vuonna 1998 hän julkaisi omaelämäkertansa All the Rage. McLagan asui pienessä Manorin kaupungissa Teksasissa ja johti omaa yhtyettään Bumb Band. Mc Lagan menehtyi kolmas joulukuuta 2014.  Rick Wills soitti David Gilmourin vuonna 1978 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Myöhemmin samana vuonna Wills liittyi Foreigner-yhtyeeseen, jonka kokoonpanossa hän pysytteli vuoteen 1992. Bad Companyssa Wills vaikutti vuosien 1993 ja 1999 välillä ja jälleen vuonna 2001. Nykyisin hän asuu Cambridgessa, Britanniassa ja soittaa Kenney Jonesin kanssa The Jones Gangissä. Small Facesin jälkeen Jimmy McCulloch vaikutti yhtyeessä Wild Horses Brian Robertsonin, Jimmy Bainin ja Kenney Jonesin kanssa. McCulloch ja Jones jättivät yhtyeen ennen kuin se  ehti julkaista levytyksiä. Seuraavaksi McCullochista tuli vuonna 1979 yhden albumin julkaisseen The Dukesin jäsen. Hän menehtyi heroiinin yliannostukseen 27. syyskuuta 1976 26-vuotiaana kotonaan Maida Valessa. Rock and Roll Hall of Fameen Small Faces pääsi 14. huhtikuuta 2012.

Perjantain pohjat:Dave Edmundsin onnistunut 90-luvun avaus

Dave Edmunds:Closer to the Flame

Huhtikuussa 1990 ilmestynyt Closer to the Flame on walesilaisrockari Dave Edmundsin ainoa Capitol Recordsille levyttämä pitkäsoitto ja samalla artistin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä albumi kuuteen vuoteen. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistu King of Love saavutti Britanniassa sijan 68. Mainitussa kappaleessa vieraili kaksi Stray Catsin jäsentä Brian Setzerin vastatessa taustalaulusta ja Lee Rockerin pystybasssottelusta. Muita tunnettuja vierailijoita Closer to the Flamella ovat rumpali Jim Keltner ja kosketinsoittaja Chuck Leavell.  Itse pitkäsoitto nousi Billboardilla sijalle 146. ollen Edmundsin toistaiseksi viimeinen listasijoitus Yhdysvalloissa. Sitä vastoin Britanniassa Edmunds nousi top 40:ään vielä vuonna 2008 Best of-kokoelmallaan. Closer to the Flamen päätöskappale Stay with Me Tonight on albumin ainoa Edmundsin oma sävellys. Se oli  ilmestynyt aikaisemmin jo vuonna 1987 elokuvan Light of Day soundtrackillä. Muun muassa erinomaisen rullaavan nimikappaleen sisältävä Closer to the Flame nauhoitettiin Capitol -studioilla Kaliforniassa ja Ardent-studioilla Mississippissä. Vaikka albumia ei yleisesti tunnusteta aivan Edmundsin parhaisiin töihin lukeutuvaksi, saavutti Closer to the Flame yleisesti myönteisiä arvioita. Albumin kappaleista I Got Your Numberin sävellystyöhön otti osaa muun muassa John Hiatt. Never Take the Place of You on Closer to the Flamen tyylitajuinen tunnelmapala, Billy Burnetten ja Dan Navarron käsialaa oleva Test of Love lukeutuu onnistuneesti albumin musiikillisesti kunnianhimoisimpiin raitoihin ja Falling through a Holella on tarjottavaan todella intensiivinen kitarasoolo.

Torstain terävä:Melodisen brittipunkin edustajan kakkosalbumi

The Buzzcocks:Love Bites

22. syyskuuta 1978 United Artistsin julkaisemana ilmestynyt Love Bites on melodista brittipunkia edustavan The Buzzcocksin kakkosalbumi, joka saavutti ilmestymisaikanaan brittilistalla 13:n sijan. Buzzcocks nauhoitti ja miksasi Love Bitesin albumin tuottajana toimineen Martin Rushentin kanssa reilun kahden ja puolen viikon aikana. Tuolloin oli ehtinyt kulua alle puoli vuotta yhtyeen esikoispitkäsoiton Another Music in Different Kitchen ilmestymisestä. Love Bitesin kappaleista Late for the Train sekä basisti Steve Garveyn käsialaa ollut instrumentaalikappale Walking Distance soitettiin ja nauhoitettiin ensiksi John Peelin Radio Onea varten. Kappaleesta Just Lust kirjoituskrediitin sai myös Buzzcocksin tuonaikainen manageri Richard Boon, tosin salanimellä Alan Dial. Albumin kappaleista Nostalgiasta levytti coverversion Newcastlesta kotoisin ollut yhtye Penetration, jonka kanssa Buzzcocks teki vuoden 1978 aikana Britanniassa Entertaining Friends -nimisen kiertueen. Pitkäsoiton suorastaan erinomainen singlehitti Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldn't 've) saavutti brittilistalla sijan 12. Love Bitesin kansikuvan käsinkirjoitettu teksti tekee tietoisen viittauksen belgialaisen surrealistitaiteilijan Rene Magritten maalaukseen. Maaliskuussa 1994 EMI julkaisi Love Bitesista neljä bonuskappaletta sisältävän cd-version. Albumi saavutti myönteiset arviot jo ilmestymisensä aikaan. Kehuja vastaanottivat niin Rushentin tuotanto kuin solisti/kitaristi Pete Shelleyn biisinkirjoitustaidot. Tuoreemmissa arvioissa BBC Music kuvasi Love Bitesia essentiaaliana albumia jokaiselle punkrockin historiasta kiinnostuneelle.AllMusicin laatiman arvion mukaan musiikillisesti viimeistellymmällä, mutta edelleen esitystensä osalta energisellä Love Bitesilla Buzzcocks pääsee omilleen.

Keskiviikon klassikko:Purplen erinomaista keikkamateriaalia vuodelta 1972

Deep Purple:Live in Denmark 1972

Ensimmäinen maaliskuuta 1972 Tanskassa nauhoitettu ja vuonna 2007 ilmestynyt Live in Denmark 1972 on yksi Deep Purplen lukuisista livealbumeista ja samalla mainitun brittihardrockin klassikkoyhtyeen Kööpenhaminassa soittaman konsertin ääniraita dvd:lle Live in Concert 72/73. Kyseessä on yksi viidestä Deep Purplen vuoden 1972 satoa edustavasta levyformaatissa ilmestyneestä konserttitaltioinnista ja se nauhoitettiin lähes kuukausi ennen klassikkoalbumi Machine Headin ilmestymistä. Mainituista livelevyistä ainoana Live in Denmark 1972 sisältää liveversion vuonna 1971 ilmestyneen Purple-albumin Fireball nimikappaleesta. Jo reilua viikkoa myöhemmin Smoke on the Water korvasi sen yhtyeen keikkasetissä. Muilta osin kyseessä on kappalevalinnoiltaan melko standardi, mutta versioiltaan suorastaan erinomainen Purple-keikka, joka käynnistyy odotustenmukaisesti Blackmoren ja Lordin soolonäytöksestä käyvällä Highway Starilla. Singlehitti Strange Kind of Woman on erityisesti Gillanin ja Blackmoren taidonnäyttö ja suurteoksesta Child in Time kuullaan yli 17 minuuttia kestävä näkemys. Harvinaisempaa herkkua edustavasta ja Ian Paicen rumpusoolon sisältävästä The Mulesta kuullaan tyylitajuisesti koossa pysyvä reilu yhdeksänminuuttinen versio. Lähes 12-minuuttia kestävä Lazyn näkemys edustaa todellista jamittelun juhlaa varsinaisen setin päättävän Space Truckinin version yltäessä lähes 24 minuutin maratonmittaan. Ylimääräisistä encoreista ensimmäinen on aikaisemmin mainittu Fireballin nimikappale, sitä hienoisesti yllättäen coverina seuraa Little Richardin ohjelmistosta poimittu Lucille ja ammattitaitoisen hardrockin esitelmästä käyvän konsertin päättää vuoden 1970 satoa edustava suuri singlemenestys Black Night. Vuonna 2013 Live in Denmarkista ilmestyi ulkomailla kahden cd:n versio, jolla olivat lisäksi mukana New Yorkissa vuoden 1973 puolella taltioidut versiot Strange Kind of Womanista, Smoke on the Waterista sekä Space Truckin':ista. Bonuksena on lähes kuusiminuuttinen haastattelupätkä Australiasta vuodelta 1971. Live in Denmark 1972 saattaa varsin hyvin olla  Deep Purplen mainituna vuonna taltioiduista livealbumeista laadukkain. Yhtyeen varhaisempaa tuotantoa edustavista mammuttilivebiiseistä settilistasta tuossa vaiheessa pudonneita kappaleita edustivat Wring That Neck ja Mandrake Root. Vastaavasti Purple soitti Stonesien Paint It Blackia coverina ainoastaan vuoden 1970 aikana. Niinpä yhtyeen vuoden 1970 konserteista suorastaan erinomaisen dokumentin tarjoaakin vuonna 1988 alun perin ilmestynyt tupla-albumi Scandinavian Nights.

Tiistain tukeva:Keskeinen rockabillyä uudistanut yhdysvaltalaisyhtye

Stray Cats on kitaristi/solisti Brian Setzerin, pystybasisti Lee Rockerin ja rumpali Slim Jim Phantomin New Yorkin Long Islandilla vuonna 1979 perustama rockabilly-yhtye. Britanniassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa yhtye on saavuttanut useita singlemenestyksiä, kuten Runaway Boys, Stray Cat Strut, (She's) Sexy + 17 ja Rock This Town, joista viimeksi mainitun Rock and Roll Hall of Fame on listannut yhdeksi rockia muovanneista kappaleista. Tyylillisesti Stray Catsiin vaikuttivat Sun Recordsille levyttäneet ja muut 50-luvun artistit. Yhtyeen keskeisimmistä esikuvista mainittakoon Eddie Cochran, Carl Perkins, Gene Vincent ja Bill Haley & His Comets. Stray Cats saavutti nopeasti kannatusta New Yorkin alueen musiikkiskenessä. Yhtyeen tärkeisiin keikkapaikkoihin lukeutuivat CBGB ja Max's Kansas City sekä Long Islandilla sijainneet keikkapaikat. Kun Catsit kuulivat 50-luvun teddynuorison  alakulttuurin tekevän uutta tulemistaan Britanniassa, yhtyeen jäsenet muuttivat sinne. Yhtyeestä muodostui orastavan rockabillyrevivalin keskeinen edustaja, joka yhdisti musiikillisessa ilmaisussaan Sun-studioiden soundia modernimpiin, punkrockista vaikutteita ammentaneisiin elementteihin. Myös visuaalisen imagonsa osalta Stray Cats yhdisti 50-luvun rockabillykuteita punkvaatetukseen. Yhtye ilmaantui skeneen vuoden 1979 kesällä ja se esiintyi useilla eri nimillä, kuten The Tomcats, The Teds ja Bryan and The Tom Cats. Brian Setzerin mukaan yhtye muutti nimeään hämätäkseen clubien omistajia, jotka eivät suostuneet buukkaamaan samaa yhtyettä useina iltoina. Yhtye säilytti silti nimessään Cats-osion, jotta yleisö tietäisi kyseessä olleen saman yhtyeen. Setzer aloitti ensiksi musiikillisen yhteistyön Phantomin kanssa ja pian yhtyeen täydensi jälkimmäisen koulutoveri ja ystävä Lee Rocker. Myöhemmin kolmikko havaitsi asuneensa samalla seudulla ja he kaikki pitivät sekä rockabillystä että punkrockista. Vuodesta 1983 lähtien yhtyeen nimi on ollut ainoastaan Stray Cats ilman määräistä artkkelia. The Stray Cats oli esiintynyt yhtyeen nimenä jo vuonna 1973 rockelokuvassa That'll Be the Day ja sen seuraavana vuonna valmistuneessa jatko-osassa Stardust. Kesään 1980 mennessä Stray Catsit havaitsi Virgin Recordsin, Stiff Recordsin ja Arista Recordsin kaltaisten levy-yhtiöiden osoittavan kiinnostuksensa yhtyettään kohtaan. Tieto erinomaisesta yhtyeestä levisi ja Rolling Stonesin, The Whon ja Led Zeppelinin jäsenet löysivät yleisöksi Stray Catsin konsertteihin. Erään Lontoossa soitetun keikan jälkeen Stray Catsit tapasivat juurevan rockin entusiastina tunnetun muusikon ja tuottajan Dave Edmundsin, joka muistetaan lisäksi esimerkiksi soolourastaan ja jäsenyydestään yhtyeessä Rockpile. Edmunds ilmaisi halukkuutensa työskennellä Stray Catsin kanssa. Yhtye painui studoon ja helmikuussa 1981 Arista Records julkaisi Stray Catsin nimeä kantavan esikoisalbumin. Mainittuna vuonna yhtye saavutti singlemenestykset debyytiltään poimituilla singlekappaleilla Runaway Boys, Stray Cat Strut ja Rock This Town. Jo samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi Stray Cats, Gonna Ball ei saavuttanut yhtä myönteistä vastaanottoa, eikä se sisältänyt hittejä. Stray Catsin kahden ensimmäisen albumin yhteenlaskettu myynti oli silti siinä määrin vakuuttavaa, että vuonna 1982 EMI America julkaisi Yhdysvalloissa niiden parhaat palat albumilla Built for Speed. Miljoonan kappaleen myynnillään se saavutti platinaa sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa ja oli Billboardin albumilistalla kakkossijalla 15 viikon ajan. Vuonna 1983 Stray Cats alkoi nauhoittaa Britannian julkaisujen osalta kolmatta albumiaan Rant n' Rave with The Stray Cats. Toisin kuin yhtyeen edellisten pitkäsoittojen tapauksissa, puolet Rant n' Ravesta nauhoitettiin New Yorkissa ja puolet Lontoossa. Kriitikot suhtautuivat elokuussa 1983 julkaistuun Rant n' Raveen myönteisesti ja he kehuivat Stray Catsin tribuutteja Gene Vincentin ja Bo Diddleyn kaltaisille 50-luvun rockin klassikkoartisteille. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Rant n' Rave ei Yhdysvalloissa menestynyt Built for Speedin veroisesti. Albumilta poimituista singleistä (She's) Sexy + 17 oli silti top ten- menestys ja I Won't Stand in Your Way nousi top 40:ään. Jälkimmäisen kappaleen levytykseen otti lisäksi osaa doo wop -yhtye 14 Karat Soul. Musiikilliset ja henkilökohtaiset konfliktit alkoivat näkyä tavoissa, joilla yhtyeen jäsenet käsittelivät uudelleen löytämäänsä menestystä. Phantom meni naimisiin näyttelijätär Britt Eklandin kanssa. Brian Setzer vieraili Bob Dylanin ja Stevie Nicksin kaltaisten artistien keikoilla ja lisäksi hänestä tuli Robert Plantin sivuprojektin The Honeydrippersin konserttikitaristi. Loppuvuodesta 1984 Stray Cats täydensi kokoonpanoaan Long Islandista kotoisin olleella ja aikaisemmin BMT':ssä kitaroineella Tommy Byrnesillä kakkoskitaristina ja taustavokalistina. Yhtye lopetti siltä erää toimintansa Euroopan ja Yhdysvaltain-kiertueiden jälkeen. Niistä jälkimmäinen päättyi New Orleansin World's Fairiin. Päätös Stray Catsin hajottamisesta oli Setzerin ja se loukkasi yhtyeen muita jäseniä. Haastattelussa Setzer mainitsi levottomuutensa syyksi yhtyeen hajoamiseen. Hän koki kyllästyneensä Stray Catsissa soittamiseen.

Vuonna 2012 Setzer mainitsi, että oli ajattelematonta hajottaa Stray Cats yhtyeen suosion ollessa huipussaan. Hän laajensi musiikillista fokustaan rockabillystä juurevaan rockiin ja Americanaan vuonna 1986 ilmestyneellä albumillaan The Knife Feels Like Justice. Uuden yhtyeen nimeksi tuli Brian Setzer & The Radiation Ranch Setzerin samannimisen kappaleen mukaan. Yhtye soitti ensimmäisen suuren konserttinsa vuonna 1985 Farm Aid -hyväntekeväisyysfestivaalilla. Rocker ja Phantom muodostivat trion Rocker, Phantom & Slick, jonka kolmas jäsen oli ensisijaisesti yhteistyöstään David Bowien kanssa tunnetuksi tullut kitaristi Earl Slick. Yhtyeen debyyttialbumilta poimittiin singleksi kappale Men Without Shame ja sillä vierailivat Rolling Stonesin Keith Richards ja ennen kaikkea runsaasti sessiomuusikkona hyödynnetty pianisti Nicky Hopkins. Vuonna 1986 Stray Cats kokosi rivinsä Los Angelesissa ja nauhoitti covereista koostuneen albumin Rock Therapy. Hiljaiseloa seurasi vuonna 1989 ilmestynyt uusi albumi Blast Off! ja sitä kiertue blueskitaristi Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vuonna 1990 Liberation julkaisi Stray Catsiltä jälleen uuden albumin Let's Go Faster. Vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton Choo Choo Hot Fish tuottajana oli jälleen Dave Edmunds ja sitä seuranneen coveralbumin Original Cool jälkeen Stray Cats pisti jälleen pillit pussiin. Vuonna 2004 Stray Cats teki kuukauden mittaisen kiertueen Euroopassa. Mainituista konserteista koottiin livelevy Rumble in Brixton, joka sisälsi lisäksi yhden uuden studioraidan Mystery Train Kept A Rollin'. Vuonna 2007 Stray Cats teki kiertueen Yhdysvalloissa ZZ-Topin ja The Pretendersin kanssa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Jenkkirundi yli 15 vuoteen. 2000-luvulla yhtye konsertoi Euroopassa osana jäähyväisrundiaan. Vuonna 2008 Stray Cats konsertoi Australiassa ja Uudessa Seelannissa ensi kertaa 18 vuoteen. Australian jäähyväiskiertueen osalta kiertueeseen sisältyi useita loppuunmyytyjä konsertteja. Huhtikuussa 2009 Stray Cats soitti yksittäisen keikan Fine Line Music Cafessa Minneapolisissa, Minnesotassa juhlistaen Brian Setzerin 50-vuotispäivää. Toinen tammikuuta 2018 Brian Setzer ilmoitti facebook-sivullaan Stray Catsin soittavan konsertin Las Vegasissa 21. huhtikuuta samaisena vuonna. Lisäksi yhtye konsertoi Pasific Amphitheatressa, Costa Mesassa Kaliforniassa 16. ja 17. elokuuta samaisena vuonna. 16. lokakuuta 2018 yhtye ilmoitti julkaisevansa seuraavana vuonna uuden, Nashvillessa nauhoitetun albuminsa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto 25 vuoteen. Albumia seuraisi 40-vuotisjuhlakiertue. 26. maaliskuuta 2019 julkaistiin video albumin ensimmäisestä singlestä Cat Fight (Over A Dog Like Me) ja uuden pitkäsoiton 40 ilmestymispäivämääräksi mainittiin 24. toukokuuta samaisena vuonna. 11. syyskuuta 2020 ilmestyi albumin tiimoilta tehdyltä kiertueelta eri keikkapaikoissa taltioitu livealbumi Rocked This Town:From LA to London, julkaistiin vinyylinä, cd:nä ja erilaisissa striimauspalveluissa. Livekeikkojensa osalta Stray Catsit ovat tehneet reunioneita periodiluontoisesti. Setzer vaikuttaa lisäksi edelleen 90-luvulla perustamassaan swing revival-yhtyeessä Brian Setzer Orchestra. Hän oli myös apulaistuottajana Drake Bellin rockabillyrevival-albumilla Ready Steady Go. Lee Rocker on jatkanut levyttämistä ja keikkailua 90-luvulta lähtien. Hänen levyttämistään albumeista mainittakoon Black Cat Bone ja Bulletproof. Stray Catsin lisäksi Lee Rocker on levyttänyt ja esiintynyt esimerkiksi  Carl Perkinsin, George Harrisonin, Ringo Starrin, Willie Nelsonin, Leon Russellin, Scotty Mooren ja  Keith Richardsin kanssa.Slim Jim Phantom vaikuttaa rumpalina myös rockabilly-yhtyeessä 13 Cats ja rock and roll-yhtyeessä The Head Cat, jonka jäsenistöön on kuulunut Motörheadin Lemmy ja 13 Catsin sekä RocKatsin Danny B. Harvey. Lisäksi hän on aktiivinen jäsen The Alarm-yhtyeen Mike Petersin kanssa perustamassaan hyväntekeväisyysjärjestössä Love Hope Strenght Organisationissa. Lokakuun puolivälissä 2006 Stray Cats tuli valituksi Long Island Hall of Fameen. Vuonna 2007 Slim Jim Phantom muodosti yhtyeen Kat Men Imelda Mayn kitaristin Darrel Highamin kanssa.

Maanantain mainio:Keskeisen naisrockyhtyeen legendaarisen kokoonpanon joutsenlaulualbumi

Fanny:Mother's Pride

Vuonna 1973 ilmestynyt erinomaisen, mutta suhteellisen vähälle huomiolle jääneen Fanny -yhtyeen neljäs albumi Mother's Pride jäi sen kitaristi/solisti June Millingtonista, basisti/solisti Jean Millingtonista, kosketinsoittaja/solisti Nickey Barclaysta ja rumpali/taustalaulaja Alice deBuhrista muodostuneen originaalikokoonpanon joutsenlauluksi. Vuonna 1974 ilmestyneellä ja Casablanca Recordsin julkaisemalla yhtyeen viimeisellä albumilla Rock N' Roll Survivors Suzin isosisko Patti Quatro ja Brie Howard olivat ottaneet yhtyeessä Junen ja Alicen paikat kitaristin ja perkussionistin tehtävissä. Todd Rundgrenin tuottama Mother's Pride on eräs Fannyn onnistuneimmista ja kunnianhimoisimmista albumikokonaisuuksista. Randy Newmanin säveltämää avausraitaa Last Night I Had a Dream ja albumin kärkikastiin sijoittuvaa harvinaista Uncle Dog-coveria Old Hat lukuun ottamatta albumi koostuu yhtyeen omasta sävellystuotannosta. Osa siitä on tulkittavissa Fannyn yleislinjaa tummasävyisempänä mahdollisesti heijastaen sitä kamppailua, jota yhtyeen jäsenet olivat jo noihin aikoihin joutuneet kokemaan. Barclayn käsialaa oleva Is It Really You kuvastaa määrätynlaista kaipausta ja  albumi sisältää harvinaislaatuisesti kaksi Barclayn ja June Millingtonin yhteistyötä edustavaa kappaletta. Niistä Feelings on hieman vajaan kahden minuutin mittainen tunnelmapala ja vakavia tunteita huokuva Beside Myself lukeutuu Fannyn tuotannon todellisiin kultahippuihin. Barclayn käsialaa oleva Mother's Priden päätöskappale I'm Satisfied on eräs hänen vahvimmista Fannylle säveltämistään rockkappaleista ja revittelevämpää osastoa albumilla edustaa lisäksi erityisesti June Millingtonin käsialaa oleva Polecat Blues. Summer Song svengaa letkeästi ja rumpali Alice deBuhr on Mother's Pridella harvinaislaatuisesti leadvokalistina tietoisesti kieli poskessa työstetyssä kappaleessa Solid Gold, jonka Keith Moon versioi vuonna 1975 ainoaksi jääneellä sooloalbumillaan Two Sides of the Moon, jonka nauhoituksiin Barclay osallistui. Long Road Home on albumin balladituotannon huipentuma. Fannyn legendaarisimman line-upin tuotannossa Mother's Pride kohoaa varsin korkealle, mutta kyseessä ei silti kenties ole yhtyeen laadukkain albumi. Vuonna 2002 Rhino julkaisi Fannyltä neljän cd:n boxin First Time in a Long Time:The Reprise Recordings. Yhtyeen neljän ensimmäisen pitkäsoiton  lisäksi se sisältää liveversioita, studio-outtakeseja sekä demoja.

Sunnuntain extra:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen johtohahmon ainoa sooloalbumi

Lowell George:Thanks I'll Eat It Here

Toinen maaliskuuta 1979 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Thanks I'll Eat It Here on keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen Little Featin  johtohahmona toimineen Lowell Georgen ainoaksi jäänyt sooloalbumi. Vuoteen 1977 mennessä George oli kokenut Little Featin siirtyneen kohti jazzrockia, genreä, jota kohtaan hänen oma mielenkiintonsa oli vähäistä. Niinpä hän ryhtyi työstämään ensimmäistä sooloalbumiaan, joka muistuttaa tyylillisesti emoyhtyettä ja erityisesti sen vuonna 1973 ilmestynyttä kolmatta albumia Dixie Chicken, jolla myös Thanks I'll Eat It Herellä julkaistu kappale Two Trains alun perin ilmestyi. Pitkäsoitto ehti julkaisuun juuri ennen Lowell Georgen kuolemaa. Sen yhdeksästä raidasta George oli osallistunut neljän sävellystyöhön, mutta niistä kolme edusti yhteistyötä. Pitkäsoiton coverversioihin luketuivat Allen Toussaintin What Do You Want the Girl to Do, Rickie Lee Jonesin Easy Money sekä tunnetuimpana Ann Peeblesin I Can't Stand the Rain. Neon Parkin käsialaa oleva albumin kansikuva on versio Edouard Manetsin kuuluisasta maalauksesta Le Dejeuner sur l'herbe, jossa päivällisvieraina olivat Marlene Dietrich, Fidel Castro sekä Bob Dylan. Little Featin jäsenistä Thanks I'll Eat It Heren levytykseen osallistuivat Georgen itsensä lisäksi Richie Hayward ja Bill Payne, tosin he eivät soittaneet samoissa biiseissä. Muista albumilla soittaneista muusikoista mainittakoon kosketinsoittaja Nicky Hopkins sekä rumpalit Jim Keltner ja Jim Gordon.

Lauantain pitkä:80-luvulla huippusuosittu skotlantilaisyhtye

Big Country on Dumferlinessa, Fifessä vuonna 1981 perustettu skotlantilainen rockyhtye. Vaikka sen suosion huippukausi ajoittuu 80-luvun puoliväliin saakka, yhtye saavutti kulttisuosiota vielä useita vuosia myöhemmin. Musiikissaan Big Country hyödynsi elementtejä skotlantilaisesta folkista ja yhtye rikasti kitaravetoista soundiaan säkkipilleillä, huiluilla ja muilla traditionaalisen folkin  instrumenteilla. Big Countryn originaalikokoonpanon muodostivat aikaisemmin yhtyeessä Skids vaikuttanut solisti/kitaristi/kosketinsoittaja Stuart Adamson, kitarasta, mandoliinista, sitarista ja vokalisoinnista vastannut Bruce Watson, basisti/solisti Tony Butler ja rumpali/perkussionisti/solisti Mark Brzezicki. Ennen mainitun rytmiryhmän mukaan liittymistä Big Country oli ollut viisimiehinen ja sen kokoonpanossa olivat olleet mukana myöhemmin yhtyeessä Runrig vaikuttanut kosketinsoittaja Peter Wishart, bassossa hänen veljensä Alan ja rummuissa yhtyeissä Spizz Energi/Athletico Spizz vaikuttanut Clive Parker. Heistä viimeksi mainittu oli Skidsin toiminnan loputtua lähestynyt Adamsonia ja ilmaissut kiinnostuksensa liittyä hänen uuteen yhtyeeseensä. Vuonna 1980 Adamson koesoitatti Parkeria The Members-yhtyeen treenikämpässä Ladbroke Grovessa, Lontoossa ja seuraavana päivänä häntä pyydettiin soittamaan rumpuja CBS Recordsia varten nauhoitetuilla demoilla Whitfield Streetillä sijainneissa studioissa. Adam Sieffin tuottamilla demoilla soittivat ainoastaan Adamson, Parker ja Watson. Adamson oli pyytänyt Gang of Four-yhtyeen Dave Allenia liittymään yhtyeeseen, mutta tämä oli kieltäytynyt tarjouksesta. Adamson pyysi Parkeria liittymään yhtyeeseen ja seurauksena oli kahdeksan kuukautta treenausta Dunfermlinessa. Keskeisiksi muodostuivat Glen Pavilionissa soitettu konsertti ja BBC Radio Scotlandille annettu haastattelu, jossa kuultiin CBS Recordsia varten nauhoitettuja demoja. Vuonna 1982 yhtye pääsi soittamaan kaksi konserttia Alice Cooperin Special Forces-kiertueen lämmittelijänä Brighton Centressä. Nimellä Rhythm for Hire työskennelleet Butler ja Brzezicki kutsuttiin soittamaan Big Countryn debyyttisinglelle Harvest Home ja he saivat yhtyeeseen pysyvän kiinnityksen. Big Countryn vuonna 1983 ilmestynyt toinen single Fields of Fire (400 Miles) nousi brittilistalla jo top teniin, vaikka sen edeltäjä oli kohtuullisesta menestyksestään huolimatta jäänyt vaille listamerkintää. Sitä seurasi nopeasti Big Countryn esikoisalbumi The Crossing, joka nousi Yhdysvalloissa Billboardin Hot 100-listan top 20:een. Kappaleesta In a Big Country muodostui yhtyeen ainoa Yhdysvalloissa top 40:ään kohonnut single. Kappaleella Adamson ja Watson saavuttivat jousia muistuttavan kitarasoundin soittamalla instrumenttejaan magneetin kanssa. Britanniassa The Crossing myi yli miljoona kappaletta ja saavutti myös Yhdysvalloissa kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Big Country esiintyi Grammy Awardseissa ja Saturday Night Livessä. Ollessaan maailmankiertueella Big Country julkaisi vuonna 1984 albumilta löytymättömän singlen Wonderland. Kriitikot ovat kohottaneet sen yhtyeen parhaimmistoon ja brittilistalla mainittu kappale nousi kahdeksanneksi. Yhdysvalloissa se joutui tyytymään sijaan 86., ja siellä kyseessä oli Big Countryn viimeinen listoille noussut single. Vuonna 1984 ilmestynyt Big Countryn toinen albumi Steeltown nousi suoraan brittilistan kärkisijalle. Britanniassa siltä poimittiin kolme top 30:een noussutta singleä ja albumi saavutti myönteiset arviot Atlantin molemmin puolin. Silti sen listasijoitukseksi Yhdysvalloissa jäi 70. Jouluna 1984 neljä Big Countryn jäsentä oli mukana Band Aidin hyväntekeväisyyssinglellä Do They Know It's Christmas? Kyseinen nelikko oli myös niiden suhteellisen harvojen artistien joukossa, jotka vastasivat puhutusta viestistä singlen kakkospuolella. Vuosien 1984 ja 1985 aikana Big Country esiintyi Britanniassa, muualla Euroopassa ja vähemmässä määrin myös Yhdyvalloissa sekä pääesiintyjänä että Queenin ja Roger Daltreyn lämmittelijänä. Big Country nauhoitti myös musiikin vuonna 1985 valmistuneeseen skotlantilaiseen independent-elokuvaan Restless Natives. Se julkaistiin tosin vasta vuonna 1998 ilmestyneellä yhtyeen kokoelma-albumilla Restless Natives and Rarities. The Big Country oli soittanut taustat Roger Daltreyn 80-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla Under the Raging Moon ja Tony Butler vastasi bassosta ja taustalaulusta Pete Townshendin vuonna 1980 ilmestyneellä singlellä Let My Love Open the Door. Big Countryn rytmiryhmä oli mukana Townshendin vuonna 1985 ilmestyneellä albumilla White City:A Novel. Brzezicki oli mukana The Cultin 80-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla Love ja sen videobiisillä She Sells Sanctuary.

Vuonna 1986 ilmestynyt Big Countryn kolmas albumi The Seer oli niin ikään suuri menestys, joka nousi brittilistan kakkossijalle. Pitkäsoitolta poimittiin kolme top 30:een noussutta singleä, joista Look Away nousi Irlannissa listakärkeen ja oli listasijoituksellaan seitsemän myös yhtyeen suurin hitti Britanniassa. Kate Bushia kuultiin taustavokalistina albumin nimikappaleessa ja se vastaanotti myönteisiä arvioita musiikkilehdistössä. Yhdysvalloissa The Seer menestyi hieman Steeltownia paremmin ja saavutti Billboardin listalla sijan 59. Big Countryn seuraava, vuonna 1988 ilmestynyt albumi Peace in Our Time levytettiin Los Angelesissa Peter Wolfin tuottamana. Se nousi brittilistalla yhdeksänneksi, mutta menestyi Yhdysvalloissa vaatimattomammin. Albumin julkaisua seurasi kiertue Venäjällä. Peace in Our Timen tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella Big Counrya lämmittelivät Diesel ParkWest ja Cry Before Dawn. Vuonna 1991 ilmestynyt albumi No Place Like Home liki pitäen hajotti yhtyeen. Brzezicki palasi studioon sessiorumpalina jätettyään yhtyeen. Mainitulla albumilla Big Country yritti löytää itsensä uudelleen ja siirtyä pois 80-luvun imagostaan. Pitkäsoitosta ei muodostunut menestystä, eikä sitä julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Kaksi albumin kappaleista ilmestyi tosin uudelleen nauhoitettuina versioina Big Countryn vuonna 1993 ilmestyneellä albumilla The Buffalo Skinners. Vuonna 1991 Mercury ja sen jakelijana toiminut Phonogram, jotka olivat julkaisseet kaiken Big Countryn materiaalin vuodesta 1983 lähtien, pudottivat yhtyeen. Myöhäisemmillä albumijulkaisuillaan Big Country saavutti Britanniassa ja muualla Euroopassa alempia listasijoituksia. Niistä ainoastaan vuonna 1993 ilmestynyt The Buffalo Skinners sai julkaisun suuremman levy-yhtiön, eli Chrysalis Recordsin kautta. Albumi merkitsi yhtyeelle myös jonkinasteista suosiollista paluuta, sillä se nousi Britanniassa top 25:een ja albumilta poimittiin kaksi top 30:een noussutta singleä; Alone ja Ships. Myös albumista laaditut arviot olivat myönteisiä. Stuart Adamsonin vuosia kestänyt kamppailu alkoholismia vastaan tuli ilmi. 90-luvun puolivälissä hän muutti Nashvilleen, missä tapasi countrymuusikko Marcus Hummonin. Neljä kuukautta ennen Adamsonin kuolemaa kaksikko julkaisi yhteisen albumin nimellä The Raphaels. Vuonna 1995 Big Countrylta ilmestyi albumi Why The Long Face. Vuonna 1999 ilmestynyt Driving to Damascus oli Big Countryn viimeinen albumi Stuart Adamsonin kanssa. Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä John Wayne's Dream. Albumin vähäinen menestys oli pettymys Adamsonille. Hän hävisi joksikin aikaa ja ilmoitti palattuaan tarvinneensa lepoaikaa. Adamson palasi Big Countryn Final Fling -jäähyväiskiertueelle, joka huipentui toukokuun viimeisenä vuonna 2000 Glasgowssa, Barrowland Ballroomissa soitettuun loppuunmyytyyn konserttiin. Viimeiseksi jääneen konserttinsa yhtye soitti Kuala Lumpurissa, Malesiassa mainitun vuoden lokakuussa. Marraskuussa 2001 Adamson katosi jälleen. Big Countryn kotisivulle laitettiin useita vetoomuksia, joissa häntä pyydettiin olemaan yhteydessä yhtyeen jäseniin, managementtiin tai ex-vaimoonsa. Myös Adamsoniin mahdollisesti yhteydessä olleita diggareita pyydettiin ottamaan yhteyttä managmenttiin ja kertomaan hänen sijainnistaan. Big Countryn rytmiryhmän mukaan yhtye oli pysynyt toiminnassa niin kauan, koska sen jäsenet eivät muilta osin olleet tekemisissä toistensa kanssa. He eivät kuitenkaan olleet tietoisia Adamsonin ongelmien laajuudesta. Adamson löydettiin kuolleena hotellihuoneesta Honolulusta, Havaijilta 16. joulukuuta 2001.

Adamsonin muistotilaisuus pidettiin Dumferlinessa, Carnagie Hallissa tammikuussa 2002 ja sitä seurasi muistokonsertti Glasgow Barrowlandsissa samaisen vuoden toukokuussa. Se toi yhteen Big Countryn ja The Skidsin jäljelle jääneet jäsenet, Adamsonin teini-ikäiset lapset Callumin ja Kirstenin sekä Steve Harleyn, Runrigin, Simon Townshendin, Midge Uren ja Bill Nelsonin. Vuonna 2007 perustajajäsenet Watson, leadvokalistina toiminut Butler sekä Brzezicki muistivat Big Countryn 25 vuotta aikaisemmin ajoittunutta perustamista tekemällä kiertueen Britanniassa ja soittamalla lisäksi keikkoja Skotlannissa ja yhden konsertin Colognessa, Saksassa. Track Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Twenty Five Live. Juhlallisuuksien jälkeen yhtye palasi viettämään hiljaiseloa. Joulukuussa 2010 ja seuraavan vuoden tammikuussa jäljelle jääneet Big Countryn originaalijäsenet konsertoivat jälleen kokoonpanolla, jonka täydensivät The Alarm-yhtyeestä tuttu Mike Peters ja Brucen poika Jamie Watson. Mainittu miehistö alkoi keikkailla säännöllisemmin ja kirjoitti myös uutta materiaalia mahdollista julkaisua varten. Yhtye aloitti yhteistyön tuottaja Steve Lilywhiten kanssa. Tuloksena oli 11 vuoden tauon jälkeen uutta tuotantoa edustanut Big Countryn single Another Country. Syyskuussa 2012 antamassaan lehdistötiedotteessa Bruce Watson ilmoitti Butlerin jättäneen yhtyeen viimeisimmän kiertueen jälkeen. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Simple Mindsissa bassotellut Derek Forbes. Hän olisi ollut Adamsonin alkuperäinen valinta Big Countryn basistiksi, mutta tämä oli ollut liian ujo kysyäkseen Forbesia yhtyeeseen. Samoihin aikoihin Butlerin lähdön kanssa ajoittui yhtyeen yhteistyön loppuminen pitkäaikaisen managerinsa Ian Grantin kanssa. Forbesin kanssa yhtye nauhoitti loppuvuodesta 2012 ja seuraavana vuonna Walesissa, Wrexhamissa uuden albuminsa The Journey. Forbes vastasi kaikista basso-osuuksista albumilla, mutta Butler vastaanotti silti suuren osan kirjoituskrediiteistä. Myös Forbes oli osallistunut joidenkin albumin kappaleiden kirjoitustyöhön. Cherry Red Recordsin vuonna 2013 julkaisemasta albumista muodostui Big Countryn ensimmäinen studiolevy sitten vuoden 1999. Yhtye keikkaili läpi vuoden soittaen muun muassa kuukauden mittaisen kiertueen Yhdysvalloissa heinä-elokuussa. Mike Peters jätti Big Countryn yhdeksäs marraskuuta 2013. Hän ei pystynyt sitoutumaan Big Countryyn täysipainoisesti, sillä myös The Alarm ja sooloprojektit vaativat oman aikansa. Yhtye jatkoi toimintaansa nelimiehisenä ja kaikki kappaleet palautuivat originaaleihin sävellajeihinsa. Petersin syvän äänialan vuoksi kappaleet oli nimittäin soitettu matalammissa sävellajeissa. Big Countryn palatessa joulukuussa 2013 yhtyeen kokoonpanoa täydensi kuitenkin myös huuliharpusta ja ajoittaisesta kitarasta vastannut brittiläinen solisti Simon Hough, joka lauloi leadia suurimmassa osassa kappaleista. Maaliskuussa 2014 lähetetyssä podcastissa Bruce Watson vahvisti Houghin olevan yhtyeen viides jäsen. Lisäksi hän mainitsi yhtyeen olevan työstävässä Houghin kanssa uutta tuotantoa mahdollista tulevaisuudessa tapahtuvaa julkaisua varten. Yhdeksäs heinäkuuta 2015 Big Country ilmoitti Facebook-sivullaan, ettei Derek Forbes ollut enää yhtyeen basisti. Hänen paikkansa on ottanut Scott Whitley ja Big Country on jatkanut konsertointiaan.