Maanantain mainio:Legendaarisen esipunkyhtyeen rumpali

 16. elokuuta 1949 syntynyt ja 15. maaliskuuta 2014 edesmennyt Scott Randolph Asheton oli yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti rockyhtye The Stoogesin rumpalina. Washington DC:ssä syntynyt Asheton muutti perheineen Ann Arboriin 14 vuoden ikäisenä. Hän perusti The Stoogesin vuonna 1967 vanhemman veljensä Ronin, Iggy Popin sekä Dave Alexanderin kanssa. Ashetonin luoma primitiivinen soundi oli mallina useille tuleville punkyhtyeille. The Stoogesin originaali inkarnaatio työsti kaksi Elekta Recordsin julkaisemaa albumia; vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet pitkäsoitot The Stooges ja Fun House. Niiden jälkeen yhtye koki useita miehistönvaihdoksia ja vuonna 1973 Columbia Records julkaisi nimellä Iggy & The Stooges yhtyeen kolmannen albumin Raw Power. Yhtye lopetti toimintansa seuraavana vuonna. The Stoogesin toiminnan välivuosina Asheton oli eräs niistä harvoista The Stoogesin muusikoista, jotka soittivat Iggy Popin kanssa. Vuoden 1978 Euroopan-kiertueeseen sisältyi pieni reunion, johon Popin ja Ashetonin lisäksi osallistui Scott Thurston. Scott Morganin kanssa Asheton soitti yhtyeissä the Scott Morgan Band, Scots Pirates ja tunnetuimpana Scott's Rendezvous Band. Basisti Captain Sensiblen kanssa Asheton oli mukana neljällä Sonny Vincentin studioalbumilla ja vieraili myös muilla hänen levyjulkaisuillaan. Yhdysvalloissa ja Euroopassa Asheton konsertoi The Devil Dogsin Sonny ja Steve Baisen kanssa. The Stooges kokosi rivinsä vuonna 2003 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 2016. Vuonna 2007 ilmestyi yhtyeen tuotannon neljäs virallinen pitkäsoitto Weirdness. Kitaristi Ron Ashetonin edesmentyä vuonna 2009 The Stooges jatkoi toimintaansa kitaristi James Williamsonin kanssa. Iggy Popin ohella Scott oli tuossa vaiheessa ainoa The Stoogesin pysyvä jäsen. 17. kesäkuuta 2011 Hellfest Festivaalilla soitetun konsertin jälkeen Scott lopetti live-esiintymiset. Iggy Popin yhtyeessä 90-luvulla soittanut Larry Mullins otti hänen paikkansa. Scott menehtyi sydänkohtaukseen maaliskuun puolivälissä 2014 64-vuotiaana.

Sunnuntain extra:Suositun yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1982 menestysalbumi

 Toto:Toto IV

26. maaliskuuta 1982 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Toto IV on yhdysvaltalaisyhtye Toton neljäs studioalbumi. Sen kappaleista ensimmäisenä singlenä julkaistu Rosana nousi Billboard Hot 100-listan kakkossijalle viiden viikon ajaksi. Kolmantena singlenä julkaistusta Africasta muodostui Toton ainoa listaykkössingle. Molemmat kappaleet olivat hittejä myös Britanniassa saavuttaen saarivaltakunnassa sijat 12. ja 3. Neljäntenä singlenä julkaistu I Won't Hold You Back nousi Billboardilla kymmenenneksi mutta saavutti Adult Contemporary-listan kärkipaikan. Britanniassa mainittu single kohosi top 40:een. Africa-kappaleen suosion myötä Toto IV nousi uudelleen albumilistojen top teniin molemmin puolin Atlanttia alkuvuodesta 1983. Mainittuna vuonna Toto IV vastaanotti kolme Grammya. Se valittiin vuoden albumiksi, yhtye itse vuoden tuottajaksi mainitun pitkäsoiton tiimoilta ja Africa voitti vuoden levyn Grammyn. Toto IV saavutti Billboard 200-albumilistalla neljännen sijan pian ilmestymisensä jälkeen. Top teniin pitkäsoitto nousi Kanadassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Alankomaissa, Italiassa, Norjassa, Britanniassa ja Japanissa. Toto IV jäi vuosikymmenien ajaksi viimeiseksi Toto-albumiksi yhtyeen originaalille basistille Dave Hungatelle. Hän teki paluun yhtyeen riveihin vuonna 2014 ja oli jälleen mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Toto XIV. Hungaten paikan Toton riveissä otti välillä Mike Porcaro. Toto IV oli yli vuosikymmenen ajan viimeinen Toton albumi myös yhtyeen originaalille solistille Bobby Kimbalille, joka teki paluun yhtyeeseen vuonna 1998 ja oli jälleen mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä yhtyeen pitkäsoitolla Mindfields.

Lauantain pitkä:Monipuolinen ja runsaasti levyttänyt yhdysvaltalaisartisti

 Viides huhtikuuta 1954 syntynyt Peter Case on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Tyylillisesti hänen uransa on ollut monipuolinen sisältäen rock n' rollia, bluesia, folkrockia ja akustisia soolokeikkoja. Buffalossa, New Yorkissa syntynyt Case varttui lähellä sijainneessa New Yorkin Hamburgissa. Ensimmäisen kappaleensa Stay Away hän kirjoitti 60-luvun puolivälissä ollessaan yksitoistavuotias. Jo teini-ikäisenä Case oli soittanut useissa rockyhtyeissä. Hän jätti koulun viisitoistavuotiaana, vaikka suorittikin myöhemmin tutkinnon. Vuonna 1973 Case saapui San Franciscoon, missä hän vaikutti katusoittajana. Näihin aikoihin valmistui Bert Deivertin ohjaama, paikallista musiikkiskeneä käsittelevä elokuva Nightshift, jossa nähdään myös nuori Case. Vuonna 1976 hän lyöttäytyi yhteen Jack Leen ja Paul Collinsin kanssa ja muodosti varhaisiin punkyhtyeisiin lukeutuneen The Nervesin. Sen samana vuonna ilmestyneen esikoisep:n kapaleista Blondie versioi Hanging on the Telephonen. Tammikuun alussa 1977 The Nerves muutti Los Angelesiin. Mainitussa kaupungissa yhtye soitti ja myös promosi ensimmäisiä punkkkeikkoja esiintyen esimerkiksi The Masquessa ja Whisky A Go Gossa. Vuonna 1977 The Nerves oli tyylisuuntansa ensimmäinen kansainvälisen kiertueen tehnyt yhtye. Se soitti Ramonesin ja Mink Devillen lämmittelijänä ja samoissa konserteissa The Nunsin, Devon ja Pere Ubun kanssa. The Nervesin lopetettua toimintantansa vuonna 1978 Case perusti seuraavana vuonna rockyhtyeen The Plimsouls. The Beat Recordsin julkaistua samaisena vuonna yhtyeen esikoisep:n Zero Hour Plimsoulsista muodostui eräs Kalifornian alueen vetovoimaisimmista livebändeistä. The Plimsoulsin suosio kasvoi ja yhtye julkaisi suurten levy-yhtiöiden kautta kaksi albumia. Yhtyeen nimeä kantava debyytti ilmestyi vuonna 1981 Planet/Elektran ja sen seuraaja kahta vuotta myöhemmin  Geffenin julkaisemana. Vuonna 1982 Shaky City/Bomb julkaisi The Plimsoulsilta 12-tuumaisena singlenä kappaleen A Million Miles Away, josta tuli yhtyeen tunnuskappale. Siitä muodostui radiohitti Kaliforniassa ja myös joissakin muissa osissa Yhdysvaltoja. A Million Miles Away saavutti lopulta Billboardin listalla sijan 82. Mainitun biisin lisäksi The Plimsoulsin tuotannosta kappaleet The Oldest Story in the World ja Everywhere at Once pääsivät mukaan vuonna 1983 valmistuneeseen elokuvaan Valley Girl. Siinä vaiheessa, kun mainitusta elokuvasta muodostui kulttisuosikki, yhtye oli kuitenkin ehtinyt lopettaa toimintansa.   Gurf Morlixin, Victoria Williamsin ja Warren Tornado Kleinin kanssa Case muodosti yhtyeen The Incredible Strung Out Band, mutta se ei julkaissut levytyksiä. Vuonna 1986 Case julkaisi Geffen Recordsilla nimeään kantaneen esikoissooloalbumin. T-Bone Burnettin ja Mitchell Broomin tuottama albumi sisältää kolme Burnettin ja yhden Williamsin kanssa kirjoitetun kappaleen. Williamsin, Morlixin ja Kleinin lisäksi albumilla on hyödynnetty esimerkiksi  Mike Campbellin ( Tom Petty and the Heartbreakers), John Hiattin, Jim Keltnerin, Jerry Marottan, Roger McGuinn (The Byrds) ja Van Dyke Parksin talentteja. Albumin kappaleista Old Blue Coat oli ehdolla parhaan kappaleen Grammyn vastaanottajaksi. New York Timesissa Robert Palmer valitsi Peter Casen esikoispitkäsoiton vuoden 1986 parhaaksi albumiksi. Vuonna 1989 ilmestyi Casen toinen sooloalbumi The Man with the Blue Post- Modern Fragmented Neo-Traditionalist Guitar. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen ottivat osaa Los Lobos-yhtyeen David Hidalgo, Ry Cooder ja Benmnont Tench. Vaikka albumi ei ollut kaupallinen menestys, se saavutti suosiota kriitikoiden ja muusikoiden, kuten esimerkiksi Bruce Springsteenin taholta. Vuonna 1992 Case saavutti radiohitin kappaleellaan Dream About You, joka nousi Billboardin Modern Rock-listalla sijalle 16. Kolmannen Geffenille työstämänsä albumin Six-Pack of Love jälkeen Case nauhoitti livenä studiossa blues, folk- ja countrykappaleista koostuneen coveralbumin Peter Case Sings Like Hell, jonka julkaisijana oli artistin oma yhtiö Travelin' Light. Case solmi sopimuksen Vanguard Recordsin kanssa ja mainittu levy-yhtiö julkaisi kyseisen albumin uudelleen vuoden 1993 aikana. Kahta vuotta myöhemmin niin ikään Vanguardin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto Torn Again työstettiin kokoonpanolla, jossa rytmiryhmänä vaikuttivat Don Heffington ja Jerry Scheff ja kitaristina Greg Leisz. Vuonna 1996 The Plimsouls teki ensimmäisen useista reunioneistaan. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa Case julkaisi useita sooloalbumeita, joilla hän liikkui tyylillisesti entistä akustisempaan suuntaan ja soitti keikkoja clubeissa ja muissa pienissä keikkapaikoissa. Vuosina 1998, 2000 ja 2002 ilmestyivät Vanguardin julkaisuina Casen albumit Full Service No Waiting, Flying Saucer Blues ja Beeline. Vuonna 2001 ilmestynyt Thank You St. Jude oli omakustannealbumi, jonka Case työsti viulistina ja taustavokalistina vaikuttaneen David Peralesin kanssa. Flying Saucers Bluesista laatimassaan arviossa Bill Wasserszieher kirjoitti olevansa tietoinen siitä, ettei kukaan Peter Casen sukupolvesta kirjoita parempia kappaleita tai tee parempaa työtä Woody Guthrien perinteessä. Vuonna 2004 Vanguard julkaisi Casen mainitulla yhtiöllä  julkaisemasta tuotannosta kokoelma-albumin Who's Gonna Go Your Crooked Mile, joka sisälsi lisäksi aikaisemmin julkaisemattomat kappaleet Wake Up Call ja My Generation's Golden Handcuff Blues, jotka olivat todistusaineistoa Casen voimakkaista poliittisista näkemyksistä. 1990-luvun lopussa Case vastasi musiikkiohjelmasta Los Angelesissa sijainneelle Getty Museumille. Vuonna 2001 hän vaikutti organisaattorina, tuottajana ja esiintyjänä bluesmusiikin pioneereihin lukeutuneelle Mississippi John Hurtille työstetyllä tribuuttialbumilla Avalon Blues, joka oli seuraavana vuonna parhaan traditionaalisen folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Hollywood Bowlilla Case esitti Beatlesin tuotantoa George Martinin kanssa. Soolokeikoillaan hän on oman tuotantonsa lisäksi versioinut esimerkiksi Memphis Minnietä, Neil Youngia, Bob Dylania ja Sleepy John Estesiä. Case asuu nykyisin Kaliforniassa, missä hän muiden paikkojen lisäksi ohjaa laulunkirjoitustyöpajoja. Helmikuussa 2006 washingtonilainen Hungry for Music julkaisi Caselle kolmesta albumista koostuvan tribuuttialbumin Case for Case. Sillä esiintyvät esimerkiksi  John Prine, Susan Cowsill, Joe Ely, Dave Alvin ja Maura O'Connell. Vuonna 2006 Case alkoi postata blogissaan näytteitä muistelmateoksestaan As Far as You Can Get without a Passport. Tammikuussa 2007 Everthemore Books julkaisi muistelmat kirjaformaatissa. Ne käsittelevät Casen varhaisaikoja San Franciscossa, jotka inspiroivat häntä eräisiin tuotantonsa keskeisiin kappaleisiin, kuten Travelin' Light ja Entella Hotel. Sanfranciscolaisen punkyhtyeen X:n jäsen John Doe osallistui teoksen esittelytekstin laatimiseen. Case on jatkanut omaelämäkerrallisen aineistonsa kirjoittamista ja postaamista. Joulukuussa 2007 Casen albumi Let Us Now Praise Sleepy John oli ehdolla parhaan traditionaalisen folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Ian Brennanin tuottaman albumin kappaleista Every 24 Hours oli duetto Richard Thompsonin kanssa ja That Soul Twist duetto Merle Haggardin peda steel-kitaristi Norm Hamletin kanssa. Kesäkuussa 2010 ilmestyi sekä lp:nä että cd:nä Yep Roc Recordsin julkaisemana Casen seuraava albumi Wig. Se oli hänen tulkintansa sähköisestä bluesista ja albumin työstämiseen osallistuivat rumpali D. J. Bonebrake ja slidekitarassa ja sähköpianossa memphislainen Ron Franklin. Osan albumin kappaleista Case ja Franklin sävelsivät ainoastaan päivää ennen nauhoituksia, jotka hoidettiin kolmessa päivässä. Vuonna 2012 Alive Naturalsound Records julkaisi outtakeseista, demoista ja livebiiseistä koostuneen albumin The Case Flies. Mukana oli mm. kaksi T-Bone Burnetten kanssa 80-luvun puolivälissä työstettyä demoa, puhetta sisältäviä  kappaleita, joiden musiikkina oli pidempi biisi Bomblight Prayer Vigil ja useita muit Case-harvinaisuuksia. Joulukuussa 2014 Case nauhoitti Carriage House-studiossa Los Angelesissa uudesta tuotannosta koostuneen albumin HWY62, jonka työstämiseen osallistuivat D. J. Bonebrake, soolokitaristi Ben Harper, kosketinsoittaja Jebin Bruni ja basisti David Carpenter. Albumi julkaistiin seuraavana vuonna 2015. Syyskuussa 2016 Casen esikoisalbumi sai uusintajulkaisunsa seitsemän bonuskappaleen kera. Joulukuussa 2016 Case nauhoitti tuottaja Ron Franklinin kanssa The Old Whaling Churchissa Martha's Vineyardissa konseptialbumin The Midnight Broadcast, joka sisälsi sekä traditionaalia että uutta tuotantoa. Pitkäsoiton työstämisessä olivat mukana Cindy Wasserman (laulu), Bert Deivert (mandoliini, rummut), Lee Fortier (huuliharppu, laulu) Franklin (moog, maracas) ja Ross Johnson ( DJ:nä) Boo Mitchellin Royal Recordersilla Memphisissä miksaama albumi julkaistiin vuonna 2021.

Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin toinen sooloalbumi

 Leon Russell:Leon Russell and Shelter People

Kolmas toukokuuta 1971 Yhdysvalloissa Shelterin ja Britanniassa A&M:n julkaisemana ilmestynyt Leon Russell and Shelter People on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän ja multi-instrumentalistin Leon Russellin toinen sooloalbumi. Billboardin Hot 200-listalla se saavutti sijan 17. Yhdysvalloissa ja Kanadassa mainittu pitkäsoitto on saavuttanut kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Sen kakkospuolen avaavan kappaleen Ballad of Mad Dogs and Englishmen Russell kirjoitti niin ikään vuonna 1971 ilmestyneen elokuvan Mad Dogs & Englishmen soundtrack-albumille. Mainitussa biisissä Leonin vokalisointia ja pianon soittoa säestävät ainoastaan jouset. Albumin otsikossa mainittu Shelter People viittaa Russellin ja Denny Cordellin vuonna 1969 perustaman levy-yhtiön Shelterin sessiomuusikoihin. Albumin yhdestätoista raidasta heitä kuullaan tosin ainoastaan viidellä. Muista kappaleista kaksi on kreditoitu Muscle Shoals Swampersille, kaksi Friends in Englandille ja yksi Tulsa Topsille. Russellin ainakin osittain kirjoittaman tuotannon lisäksi albumille sisältyy kolme coverbiisiä. A Hard Rain's a Gonna Fall ja It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry ovat Bob Dylanin ohjelmistosta ja Beware of Darkness George Harrisonin tuotantoa. Albumin cd-versiolle on sisällytetty kolme Dylan-lainaa lisää, eli It's All Over Now Baby Blue, Love Minus Zero/No Limit ja She Belongs to Me, joiden kaikkien originaaliversiot löytyvät vuonna 1965 ilmestyneeltä albumilta Bringing It All Back Home. AllMusiciin albumista laaditussa arviossa Mike DeGagne kohotti Ballad of Mad Dogs and Englishmenin albumin parhaaksi kappaleeksi. Kyseessä on valaiseva selonteko Russellin musiikista hänen huippuajaltaan. Laulunkirjoituksen osalta DeGagne piti Russellin vuonna 1972 ilmestynyttä albumia Carney hieman laadukkaampana, mutta Shelter People tuo paremmin esiin Russellin kyvyt monipuolisena muusikkona.

Torstain terävä:Iron Maidenin vuosien 1979-1982 rumpali ja muutakin

Kahdeksas maaliskuuta 1957 syntynyt ja 12. maaliskuuta 2013 edesmennyt Clive Ronald Burr oli brittiläinen rumpali, joka vaikutti Iron Maidenissa vuosien 1979 ja 1982 välillä. Hänen varhaisempi yhtyeensä oli ollut Samson. Koesoittonsa jälkeen hän liittyi Maideniin kitaristi Dennis Strattonin suosituksesta ja oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla; vuosien 1980 ja 1982 välillä ilmestyneillä pitkäsoitoilla Iron Maiden, Killers ja The Number of the Beast. Albumeista viimeksi mainittu oli solisti Bruce Dickinsonin debyyttipitkäsoitto yhtyeen riveissä. Burr sai lähteä Maidenista vuonna 1982 kesken Beast of the Road-kiertuetta. Hänen paikkansa ottanut Nicko McBrain vaikuttaa edelleen yhtyeen rumpalina. Maidenin tuotannosta Burr oli mukana kirjoittamassa Number of the Beastillä julkaistua kappaletta Gangland sekä Run to the Hills-singlen b-puolella ilmestynyttä biisiä Total Eclipse, joka julkaistiin myöhemmin myös Number of the Beastin remasteroidulla cd-versiolla. Helmikuussa 2011 Classic Rockille antamassaan haastattelussa Burr selvitti syyn erottamiseensa Maidenista. Omien sanojensa mukaan hän oli pitänyt taukoa yhtyeestä tehdäkseen surutyötä isänsä kuoleman johdosta. Bruce Dickinsonin vuonna 2017 ilmestyneen omaelämäkerran mukaan Burrin lähtöön vaikuttivat konfliktit yhtyeen basistin ja perustajajäsenen Steve Harrisin kanssa. Maidenin jälkeen Burr soitti ranskalaisyhtyeessä Trust, jossa hän otti Nicko McBrainin paikan ja sittemmin yhdysvaltalaisessa Alcatrazzissa. Hän oli mukana New Wave of British Heavy Metalin lyhytikäisessä superyhtyeessä Gogmagog, johon kuuluivat Maidenin ex-vokalisti Paul Di' Anno, tuleva kitaristi Janick Gears, Whitesnaken ex-basisti Neil Murray ja Def Leppardin ex-kitaristi Pete Willis. Aikaisemmin nimeä Clive Burr's Escape käyttäneessä Stratus-yhtyeessä Burr soitti Praying Mantis-yhtyeen ex-jäsenten kanssa. Mainittu bändi lopetti toimintansa julkaistuaan yhden albumin. Burr oli lisäksi mukana Dee Sniderin Twisted Sisteriä seuranneessa yhtyeessä Desperado, joka ei koskaan solminut levytyssopimusta. 1990-luvulla Burr vaikutti brittiyhtyeissä Elixir ja Praying Mantis. Hän oli mukana viimeksi mainitun vuonna 1996 ilmestyneellä livealbumilla Captured Alive in Tokyo City, mutta hänestä ei tullut kummankaan yhtyeen virallista jäsentä.  1990-luvun lopussa Burr sairastui MS-tautiin. Hän menehtyi taudin aiheuttamiin komplikaatioihin 12. maaliskuuta 2013 neljä päivää 56-vuotispäivänsä jälkeen. Burrin hautajaiset olivat Lontoossa 25. maaliskuuta 2013. Vuonna 2004 perustettiin MS-tietoisuutta lisännyt hyväntekeväisyysjärjestö Burr Aid, jonka tapahtumiin Burr usein osallistui. Seuraavana vuonna hänen valkoinen nimikkorumpusettinsä lahjoitettiin Hard Rock Cafeeseen Lontoossa.

Keskiviikon klassikko:Ac/Dc:n ensimmäinen singlehitti

 Rock N' Roll Damnation on australialaisen rockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneeltä albumilta Powerage. Singleversio on reilut puoli minuuttia pitkäsoitolla julkaistua lyhyempi. Britanniassa, Saksassa, Belgiassa ja Japanissa singlen b-puolen kappaleena julkaistiin Sin City ja Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Alankomaissa Kicked In the Teeth. Rock N' Roll Damnationin tavoin myös molemmat muut kappaleet lukeutuvat Powerage-albumilla julkaistuun tuotantoon. Australiassa singlen b-puolena julkaistiin Cold Hearted Man. Mainittu kappale oli mukana Powerage-albumin varhaisilla Britanniassa ja Euroopassa julkaistuilla painoksilla ja se poistettiin myöhäisemmiltä painoksilta samalla, kun Rock N' Roll Damnation lisättiin. Angus ja Malcolm Youngin sekä Bon Scottin käsialaa olevaa Rock N' Roll Damnationia soitettiin Ac/Dc:n Powerage-kiertueella ja pääsi myös mukaan vuonna 1978 ilmestyneelle livealbumille If You Want Blood, You've Got It sekä elokuvan Iron Man 2 soundtrackille. Lisäksi Rock N' Roll Damnation oli keikkasetissä Ac/Dc:n vuoden 2003 kiertueella Brian Johnsonin vokalisoimana. Rock N' Roll Damnation oli viimeinen Powerage-albumia varten kirjoitetuista kappaleista. Levy-yhtiö nimittäin kaipasi yhtyeeltä tartuntapintaa omannutta singleä. Rock N' Roll Damnationin ansiosta se myös sai sellaisen, sillä kappale nousi brittilistalla sijalle 24. Kappaleen instrumentaatioon lukeutuu marakassi ja se sisältää kättentaputuksia. Toisin kuin yleisesti Ac/Dc:n tuotannossa, Rock N' Roll Damnation ei sitä vastoin sisällä kitarasooloa. Kappale ei ehtinyt mukaan Powerage-albumin ensimmäiselle brittipainokselle, jonka avaa kappale Gimme A Bullet. Joidenkin myöhemmin ilmestyneiden Powerage-albumin britti- ja Euroopan-painosten avauskappaleeksi päätyi Rock N' Roll Damnationin singleversio. Lopulta kappaleen pitkästä versiosta muodostui standardi. Cold Hearted Man oli mukana Poweragen varhaisilla painoksilla ja se poistui samoihin aikoihin, kun Rock N' Roll Damnation lisättiin. Ainakin Britanniassa, Saksassa ja Portugalissa Powerage-albumista on julkaistu kymmenestä biisistä koostuva versio, jolla ovat mukana sekä Cold Hearted Man että Rock N' Roll Damnationin singleversio. Mainituissa painoksissa kappaleesta Riff Raff on mukana lyhennetty versio. Britanniassa julkaituissa Poweragen kasettiversioissa Riff Raffista oli täyspitkä versio ennen vuotta 1994 julkaistuja remasters-versioita.

Tiistain tukeva:Toistakymmentä top 40-hittiä saavuttanut yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä

 21. maaliskuuta 1949 syntynyt ja 13. syyskuuta 2019 edesmennyt Edward Joseph Mahoney, joka tunnettiin taiteilijanimellään Eddie Money, oli yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä. 70- ja 80-lukujen aikana hän saavutti 11 top 40:ään kohonnutta singleä, joiden joukossa olivat kappaleet Baby Hold On, Two Tickets to Paradise, Think I'm in Love, Shakin', Take Me Home Tonight, I Wanna Go Back, Walk on Water ja The Love in Your Eyes. New York Timesin Nel Genzlinger kuvasi Moneya työväenluokan rockariksi. Vuonna 1987 Money oli ehdolla parhaan miesrocklaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi kappaleestaan Take Me Home Tonight. Money syntyi suureen irlantilaiskatoliseen perheeseen. Hän varttui Levittownissa, New Yorkissa, mutta vietti joitakin teinivuosistaan Woodhavenissa, Queensissa. Money toimi katulaulajana 11-vuotiaasta ja teini-ikäisenä hän soitti rockyhtyeissä. Vuonna 1967 hän valmistui Island Tree High Schoolista. 18-vuotiaana Money pyrki seuraamaan isoisänsä, isänsä ja veljensä jalanjälkiä poliisin uralla. Vuonna 1968 hän päätti kuitenkin siirtyä muusikon ammattiin, sillä poliisille ei sallitt pitkää tukkaa. Poliisiharjoittelunsa aikana Moneyn yhtyetoverit heittivät hänet ulos bändistä ja vastaavasti hänen isänsä ei pitänyt poikansa päätöksestä elättää itseään musiikilla ja repi Jimi Hendrixin julisteet hänen seinältään. Vuonna 1968 Money muutti Berkeleyhin, Kaliforniaan. Siellä hän opiskeli laulua Judy Davisin johdolla ja otti käyttöön taiteilijanimen Eddie Money viitaten sarkastisesti siihen, että oli aina auki. Money ryhtyi esiintymään säännöllisesti San Francisco Bayn alueen clubeissa. Saavutettuaan Bill Grahamin huomion Money varmisti levytyssopimuksensa Columbia Recordsin kanssa.Moneyn nimeään kantava esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1977. Siltä singleformaatissa ilmestyneiden kappaleiden Baby Hold On ja Two Tickets to Paradise teemana oli Moneyn vierailu tyttöystävänsä luona huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Vuonna 1978 Money lämmitteli Santanaa Bostonin Music Hallissa. Seuraavana vuonna häntä kuultiin taustavokalistina bridgeosuudessa Kenny Logginsin kirjoittamassa ja esittämässä kappaleessa I'm Alright. Vuonna 1982 Money hyötyi osaltaan MTV:n musiikkivideoskenestä työstämällä hauskat narratiiviset videot kappaleisiinsa Think I'm in Love ja Shakin'. 80-luvun alussa Money esiintyi tv:n musiikkiohjelmissa The Midnight Special, Fridays ja Solid Gold. American Bandstandissa Money esiintyi vuosina 1978 ja 1984. Vuonna 1983 ilmestynyt Moneyn albumi Where's the Party? ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta kolmea vuotta myöhemmin hän teki comebackin platinaa myyneellä pitkäsoitollaan Can't Hold Back. Siltä singeformaatissa julkaistu kappale Take Me Home Tonight nousi Billboardin listalla neljänneksi. Kappaleen lyriikka sisälsi rivin Phil Spectorin tuottamasta The Ronettesin vuoden 1963 suurhitistä Be My Baby. Money suostui nauhoittamaan kyseisen kappaleen vasta sitten, kun Spectoria kuultiin solistina mainitussa linessa. Kaksi muuta Can't Hold Back-albumilta julkaistua singleä, I Wanna Go Back ja Endless Nights saavuttivat Billbardin listalla sijoitukset 14. ja 21. Vuonna 1988 ilmestyneeltä Moneyn albumilta Nothing to Lose poimittiin top teniin noussut single Walk on Water ja top 40:än saavuttanut single Love in Your Eyes.  Vuodesta 1992 lähtien Money oli kesäkonserttien avajaisesiintyjänä Pine Knobissa, eli nykyisessä DTE Energy Music Theatressa Clarkstonissa, Michiganissa. Vuonna 1996 hän kirjoitti tunnusmusiikin Disney-animaatioon Quack Pack. Vuonna 2008 Money pääsi Long Island Music Hall of Fameen. Esiintyessään Liberty Ballissa tammikuussa 2007 Money esitti singlehiteistään koostuneen medleyn. Money kirjoitti ja esitti omaa tuotantoaan edustavia kappaleita elokuvissa Americathon (1979), Over the Top ja Back to the Beach (molemmat 1987) ja Kuffs (1992) sekä vuosina 1989-1990 esitetyssä tv-sarjassa Hardball. Kymmenes toukokuuta 2019 Money julkaisi singleformaatissa kaavaillun tulevan albuminsa nimikappaleen Brand New Day. Itse pitkäsoiton olisi pitänyt ilmestyä 19. heinäkuuta samaisena vuonna, mutta julkaisu on viivästynyt Moneyn sairastumisen ja sitä seuranneen kuoleman vuoksi. 17. huhtikuuta 2020 Brand New Day-albumin tuotannosta julkaistiin viidestä kappaleesta  koostunut ep. Moneyn lesken Laurien mukaan loput kuusi vintagehenkisempää kappaletta tullaan julkaisemaan myöhemmin ja ne jäävät Moneyn viimeisiksi julkaistuiksi levytyksiksi. Lisäksi Money teki useita tv ym. esiintymisiä. Vuonna 1997 hänet nähtiin Levittownista kertovassa dokumenttielokuvassa Wonderland. Lokakuussa 2011 Money aloitti WSRV:llä kolme kuukautta kestäneen oman radioshownsa Money in the Morning. Tammikuussa 2016 Money teki yhteistyötä MTV:n vj:n Nina Blackwoodin ja Hard Rock Rocksinon kanssa ja tuotti shown Money for the Animals, jossa paitsi kerättiin varoja eläimille, myös pelastettiin niitä. Kahdeksas huhtikuuta 2018 AXS tv:llä alkoi Moneysta ja hänen perheestään kertova reality-show Real Money. Sen jakso, jossa Moneyn syöpädiagnoosi kerrottiin, esitettin päivää ennen hänen kuolemaansa, eli 12. syyskuuta 2019.

Maanantain mainio:Merkittävän laulaja/lauluntekijän 2000-luvun tuotannon avaus

 Tracy Chapman:Telling Stories

14. helmikuuta 2000 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Telling Stories on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tracy Chapmanin viides studioalbumi. Samaisena vuonna mainitusta pitkäsoitosta julkaistiin Euroopassa kahdesta cd:stä koostuva special editon-versio, joka sisältää viisi kappaletta; niistä neljä on liveversioita ja kaksi, eli Three Little Birds ja House of the Rising Sun, covereita. Ensiksi mainittu on nauhoitettu joulukuussa 1999 Bob Marleylle työstetyssä tribuuttikonsertissa Oracebessassa. Muut livebiisit, joihin lukeutuvat lisäksi Mountains O' Things ja Behind the Wall, on nauhoitettu vuonna 1988 ja House of the Rising Sun kahta vuotta myöhemmin. Telling Storiesin ykköspuoli koostuu rockvaikutteisemmista kappaleista ja b-puoli folkorientoituneemmasta tuotannosta. Mainitulla albumilla Chapman teki paluun lyhytkestoisempiin kappaleisiin; hänen vuonna 1995 ilmestynyt edellinen albuminsa New Beginning oli kestoltaan selkeästi pidempi. Vuonna 1999 Chapman aloitti työskentelyn uuden albuminsa parissa neljän vuoden levytystauon jälkeen. Hän teki jälleen yhteistyötä David Kershenbaumin kanssa, joka oli tuottanut Chapmanin vuonna 1988 ilmestyneen esikois- ja samalla nimikkoalbumin ja osallistunut myös artistin  vuoden 1990 kakkoslevyn Crossroads tuotantotyöhön. Telling Storiesin kappaleista Unsung Psalm oli kirjoitettu jo New Beginningiä varten, mutta se pääsi mukaan vasta seuraajansa biisilistaan.

Sunnuntain extra:Eräs Slowhandin 70-luvun suosituimmista pitkäsoitoista

Eric Clapton:No Reason to Cry

27. elokuuuta 1976 RSO Recordsin julkaisemana ilmestynyt No Reason to Cry on Eric Claptonin neljäs sooloalbumi, joka julkaistin cd-formaatissa lokakuussa 1990. Pitkäsoitto nauhoitettiin The Band-yhtyeen Shangri-la -studioilla ilmestymisvuotensa maaliskuussa ja sen työstämiseen ottivat osaa kaikki The Band-yhtyeen jäsenet. Heistä basisti Rick Danko jakoi Claptonin kanssa lauluosuudet kappaleessa All Our Past Times, joka edusti myös musiikillisesti kaksikon yhteistyötä. Bob Dylanin kanssa Clapton duetoi albumilla tämän aikaisemmin julkaisemattoman kappaleen Sign Language. Dylan tarjosi Claptonille toista julkaisematonta kappalettaan Seven Days. Clapton hylkäsi sen, mutta Ron Wood julkaisi mainitun biisin kolmannella sooloalbumillaan Gimme Some Neck. No Reason to Cryn kappaleista Innocent Times on Marcy Levyn leadvokalisoima. Hän jakaa leadvokaaliosuudet Claptonin kanssa kappaleessa Hungry. No Reason to Crysta muodostui eräs Claptonin 70-luvun parhaiten menestyneimmistä albumeista. 30 suosituimman joukossa se oli seitsemässä maassa kohoten Britanniassa kahdeksanneksi ja Alankomaissa yhtä sijaa alemmaksi. Britanniassa No Reason to Cry saavutti platinalevyn ja Norjassa sekä Yhdysvalloissa albumin listasijoitukset olivat 13. ja 15. Myös Uudessa Seelannissa albumi nousi 20 suosituimman joukkoon parhaan listasijoituksen ollessa 18. No Reason to Cry saavutti kriitikoiden taholta suhteellisen myönteiset arviot. Albumi kategorioitiin lukeutuvaksi Claptonin pop/rocklevyihin ja vanhaa kunnon bluestaustaa pitkäsoitolla edustaa ainoastaan Otis Rush- cover Double Trouble. Vuonna 1990 ilmestyneen albumin cd-version bonuskappaleena on Walter Jacobsin käsialaa oleva Last Night.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä brittiyhtyeistä

Genesis on Charterhouse Schoolissa, Godalmingissa, Surreyssa vuonna 1967 perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen kaupallisesti suosituimman kokoonpanon muodostivat kosketinsoittaja Tony Banks, kitaristi/basisti Mike Rutherford ja rumpali/solisti Phil Collins. 70-luvulla, jolloin yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat solisti Peter Gabriel ja kitaristi Steve Hackett, Genesis lukeutui progressiivisen rockin keskeisimpiin pioneereihin. Yhtyeen perustivat Charterhousessa opiskelleet Banks, Rutherford, Gabriel ja Anthony Phillips. Nimen yhtyeelle keksi niin ikään Charterhousen opiskelijoihin aikanaan kuulunut Jonathan King. Hän järjesti Genesikselle mahdollisuuden nauhoittaa useita singlejä sekä esikoisalbuminsa From Genesis to Revelation vuoden 1968 aikana. Genesiksen lopetettua yhteistyönsä Kingin kanssa yhtye aloitti keikkailunsa, solmi levytyssopimuksen Charisma Recordsin kanssa ja yhtyeestä tuli progressiivisen rockin edustaja vuonna 1970 ilmestyneen toisen albuminsa Trespass myötä. Vuonna 1971 ilmestyneeseen kolmanteen pitkäsoittoon Nursery Cryme ehdittäessä Genesiksen kokoonpanon olivat täydentäneet kitaristi Steve Hackett ja rumpali Phil Collins. Peter Gabrielin osalta Genesiksen liveshowt alkoivat hyödyntää teatraalisia asuja ja esityksiä. Vuonna 1972 ilmestyneestä albumista Foxtrot muodostui Genesiksen ensimmäinen menestyslevy kotimaassaan. Seuraavana vuonn ilmestynyt pitkäsoitto Selling England by the Pound nousi Britannian albumilistalla kolmanneksi ja sisälsi myös yhtyeen ensimmäisen singlemenestyksen I Know What I Like (In Your Wardrobe). Vuonna 1974 ilmestyneen konseptialbumin Lamb Lies Down on Broadway tiimoilta yhtye teki Atlantin molemmille puolille ulottuneen ja varsin viimeistellyn lavashown sisältäneen kiertueen. Sen jälkeen Gabriel jätti Genesiksen ja siirtyi soolouralleen. Collinsista tuli Genesiksen leadvokalisti. Vuoden 1976 aikana yhtye julkaisi jopa kaksi albumia, eli pitkäsoitot Trick of the Tail ja Wind & Wuthering, jotka jatkoivat osaltaan yhtyeen menestystä. Hackett jätti Genesiksen vuonna 1977 ja seuraavana vuonna ilmestynyt albumi, osuvasti yhtyeen jäljelle jääneeseen lineupiin otsikossaan viitannut ...And Then There Were Three sisälsi Genesiksen ensimmäisen suuren singlehitin Follow You Follow Me. Yhtyeen seuraavat viisi albumia  Duke (1980), Abacab (1981), Genesis (1983), Invisible Touch (1986) ja We Can't Dance (1991) olivat kaikki menestyksekkäitä. Collins jätti Genesiksen vuonna 1996. Banks ja Rutherford ottivat hänen tilalleen Ray Wilsonin, jonka kanssa Genesis työsti joutsenlauluksi jääneen albuminsa Calling All  Stations. Se ei ollut edeltäjiensä veroinen menestys ja Genesis siirtyi tauolle. Banks, Rutherford ja Collins tekivät reunionin vuonna 2007 Turn It On Again-kiertueensa myötä ja vuoteen 2021 ajoittui The Last Domino? -kiertue. Yli sadan miljoonan albumin myynnillään Genesis on eräs maailman parhaiten myyneistä artisteista. Yhtyeen diskografia koostuu 15 studialbumista ja kuudesta livelevystä. Genesis on voittanut useita palkintoja, joista mainittakoon parhaan konseptimusiikkivideon Grammy kappaleesta Land of Confusion. Yhtye on inspiroinut useita tribuuttibändejä luomaan uudelleen livekeikkojen myötä eri aikakausia Genesiksen uralta. Rock and Roll Hall of Fameen Genesis pääsi vuonna 2010.    
Genesiksen perustajajäsenet  Peter Gabriel, Tony Banks, Anthony “Ant” Phillips, Mike Rutherford ja rumpali Chris Stewart tapasivat Charterhouse Schoolissa, Surreyssa. Banks ja Gabriel aloittivat sen syyskuussa 1963, Rutherford kuukautta myöhemmin ja Phillis huhtikuussa 1965. Kaikki yhtyeen tulevista jäsenistä soittivat ensiksi jommassakummassa koulun yhtyeistä. Phillips ja Rutherford vaikuttivat Anonissa solisti Richard Macphailin, basisti Rivers Joben ja rumpali Rob Tyrrellin kanssa Gabrielin, Banksin ja Stewartin muodostaessa Garden Wallin. Tammikuussa 1967 molempien yhtyeiden lopetettua toimintansa Phillips ja Rutherford jatkoivat biisien kirjoittamista ja päättivät tehdä demon ystävänsä kotistudiossa. Kaksikko kutsui Gabrielin, Banksin ja Stewartin mukaan nauhoituksiin. Yhtye nauhoitti kuusi kappaletta; Don't Want You Back, Try a Little Sadness, She's Beautiful, That's Me, Listen of Five ja Patricia, joista viimeksi mainittu oli instrumentali. Yhtyeen tavoitteena oli mainittujen kappaleiden professionaali nauhoittaminen ja se otti yhteyttä samassa koulussa vaikuttaneeseen Jonathan Kingiin. Hän vaikutti luonnolliselta valinnalta yhtyeen tuottajaksi ja julkaisijaksi, sillä hän oli saavuttanut viiden suosituimman joukkoon kohonneen singlen Everyone's Gone to the Moon. Yhtyeen ystävä toimitti nauhan Kingille ja tämä vakuuttui. Iältään 15-17 vuotiaat yhtyeen jäsenet solmivat vuoden mittaisen levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa. Elo-joulukuun 1967 välillä viisikko nauhoitti Trident Sound-studioilla Lontoossa joukon potentiaalisia singlejä. Ne edustivat varhaisempaa pidempiä ja monimuotoisempia sävellyksiä, mutta King kehotti yhtyettä siirtymään suoraviivaisempaan poppiin. Vastauksena pyyntöön Banks ja Gabriel kirjoittivat kappaleen The Silent Sun, joka on tulkittavissa Bee Gees-pastissiksi. Mainittu yhtye oli eräs Kingin suosikeista ja orkesterisovituksista kappaleessa vastasi Arthur Greenslade. Yhtye kaavaili itselleen erilaisia nimivaihtoehtoja. Eräs Kingin ehdotuksista oli Gabriel's Angels, mutta yhtye päätyi toiseen Kingin ehdottamaan nimeen Genesis, joka kuvasi hänen tuottajan uransa alkua. Genesiksen esikoissingle The Silent Sun/That's Me ilmestyi helmikuussa 1968. Se saavutti jonkin verran radiosoittoa BBC Radio Onella ja Radio Carolinella, mutta ei myyynyt. Samaisen vuoden toukokuussa seurannut toinen single A Winter's Tale/One-Eyed Hound koki suosiollisesti edeltäjänsä kohtalon. Kolme kuukautta myöhemmin Stewart jätti yhtyeen ja palasi opintojensa pariin. Hänen paikkansa Genesiksessä otti niin ikään Charterhousen opiskelijoihin lukeutunut John Silver. King uskoi yhtyeen saavuttavan suurempaa menestystä albumin myötä. From Genesis to Revelation syntyi Trident Sound- studioilla kymmenessä päivässä elokuussa 1968 yhtyeen jäsenten kesäloman aikana. King kokosi sen kappaleet tuottamakseen konseptialbumiksi. Greenslade lisäksi biiseihin orkesterisovituksia, mutta yhtyeen jäsenet eivät olleet tietoisia asiasta ennen albumin julkaisua. Mainittu seikka masensi etenkin Phillipsiä. Kun Deccalle selvisi, että myös Yhdysvalloissa vaikutti Genesis-niminen yhtye, King ei suostunut muuttamaan yhtyeen nimeä. Kompromissina Genesiksen esikoisalbumi julkaistiin maaliskuussa 1969 ilman mainintaa yhtyeen nimestä sen kannessa.  Albumin otsikon vuoksi monet levykaupat sijoittivat sen uskonnolliseen musiikkiin, eikä albumi menestynyt. Banks muisteli albumin myyneen vuoden aikana 649 kappaletta. Kesäkuussa 1969 ilmestyi kolmas single When Sour Turns to Sweet/In Hiding. Kaikkien edeltävien Genesiksen levyjulkaisujen tavoin myöskään se ei menestynyt. Niinpä Genesis lopetti yhteistyönsä Kingin ja Deccan kanssa. King säilytti oikeudet Genesiksen esikoisalbumiin, joka on julkaistu useampia kertoja uudelleen. Vuonna 1974 se saavutti Yhdysvaltojen listalla sijan 170. Albumin nauhoitusten jälkeen Genesiksen jäsenet jatkoivat opiskeluaan eri opinahjoissa vuoden verran. Kesällä 1969 yhtyeen jäsenet tapasivat keskustellakseen tulevaisuudestaan. He havaitsivat, että pidempi opiskelu voisi tappaa yhtyeen ja niinpä Rutherford ja Phillips päättivät ryhtyä täysaikaisiksi muusikoiksi työstäen monimutkaisempaa musiikkia kuin se, mitä he olivat levyttäneet Kingin kanssa. Banks ja Gabriel päättivät myös jatkaa yhtyeessä ja elokuussa 1969 Genesis nauhoitti Trident Sound-studioilla Silverin neljä demoa lisää. Tämä jätti yhtyeen ja siirtyi opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Hänen tilalleen tullut John Mayhew löydettiin jättämänsä ilmoituksen perusteella. Loppuvuodesta 1969 Genesis siirtyi Macpailin vanhempien kotitaloon Surreyhin säveltämään uutta tuotantoaan ja hiomaan lavashowtaan. Yhtye otti työnsä vakavasti harjoitellen yksitoista tuntia päivässä. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti ystävänsä syntymäpäivillä syyskuussa 1969. Mainittua esiintymistä seurasi keikkailua ympäri Britanniaa ja 22. helmikuuta 1970 Genesis esiintyi BBC:n Nighride-showssa ja kuukautta myöhemmin Roundhousessa Chalk Farmilla. Pyrkimykset solmia levytyssopimus Island Recordsin ja Chrysaliksen kanssa epäonnistuivat. Genesis esiintyi säännöllisesti Ronnie Scott's Jazz Clubilla Sohossa. Yhtye oli soittanut Rare Earthin lämmittelijänä ja mainitun yhtyeen jäsenet suosittelivat Genesistä Charisma Recordsin John Anthonylle. Tämä tsekkasi erään Genesiksen keikoista ja vakuuttui siinä määrin, että kehotti Charisma Recordsin johtajaa Tony Stratton-Smithiä kuuntelemaan Genesiksen seuraavan konsertin. Stratton-Smith solmi Genesiksen kanssa levytys- ja managementtisopimuksen kahdessa viikossa. Genesis pysytteli Wottonissa huhtikuuhun 1970, jolloin yhtyeellä oli tarpeeksi materiaalia toista albumiaan varten. Pitkäsoiton Trespass nauhoitukset alkoivat samaisen vuoden kesäkuussa Trident-studioilla Anthonyn tuottamina ja David Hentschelin toimiessa apulaisinsinöörinä. Folkista ja progressiivisesta rockista ammentanut albumi sisälsi pitempiä kappaleita kuin edeltäjänsä. Niistä mainittakoon yhdeksänminuuttinen The Knife. Trespass on ensimäinen niistä kolmesta Genesiksen albumista, jonka kansi on Paul Whiteheadin suunnittelema. Hän oli saanut kansi-idean valmiiksi ennen kuin yhtye päätti sisällyttää The Knifen albumille. Originaali kansikuva ei enää heijastanut albumin tunnelmaa, joten yhtyeen jäsenet pyysivät Whiteheadia lisäämään kanteen veitsen. Lokakuussa 1970 ilmestynyt Trespass nousi seuraavana vuonna Belgiassa listakärkeen. Britanniassa albumi saavutti vuonna 1984 sijan 98. Phillipsin viimeinen keikka Genesiksen riveissä oli 18. heinäkuuta 1970. Hänen lähtönsä oli isku, sillä juuri Phillips oli rohkaissut yhtyeen jäseniä ryhtymään ammattilaisiksi. Gabrielin ja Rutherfordin mielestä yhtyeen piti jatkaa ja myös Banks suostui sillä ehdolla, että yhtye löytäisi rumpalin, joka oli merkitykseltään bändin muiden jäsenten veroinen. Mayhew sai sitä vastoin lähteä, sillä hänen työväenluokkainen taustansa oli ristiriidassa yhtyeen muiden jäsenten kanssa. Uuden kitaristin ja rumpalin etsintä alkoi Melody Makeriin laitetuilla ilmoituksilla. Rumpaliksi valikoitui Flaming Youthissa soittanut Phil Collins, joka tiesi entuudestaan Stratton-Smithin. Tuleva Queenin rumpali Roger Taylor hylkäsi kutsun koesoittoon. Collins saapui koesoittotilaisuuteen Flaming Youth-yhtyeen toisen jäsenen Ronnie Carylin kanssa. Tämä ei tullut valituksi, mutta Collinsista tuli Genesiksen täysaikainen rumpali elokuussa 1970. Hänen soittotyylinsä oli svengaava ja lisäksi hän oli pätevä taustalaulaja. Nelimiehinen Genesis alkoi kirjoittaa uusia kappaleita ja treenata Farnhamissa, Surreyssa. Koska uutta kitaristia ei ollut löytynyt, keikkakontenstissa Rutherford lisäsi bassopedaaleja Banksin soittaessa kitaralineja vastaavat osuudet Pianetilla. The Farm-yhtyeen Mick Barnard soitti yhtyeen kanssa kahden kuukauden ajan, johon sisältyi mm. Genesiksen ensimmäinen tv-esiintyminen BBC:n Disco 2-ohjelmassa. Quiet World-yhtyeen Steve Hackett löydettiin yhtyeeseen hänen Melody Makeriin jättämänsä ilmoituksen ansiosta. Hänen koeosoittonsa tapahtui Earl's Courtissa ja Hackett liittyi yhtyeeseen tammikuussa 1971 ja Stratton-Smith järjesti brittikiertueen, jolla Genesis lämmitteli niin ikään Charisman yhtyeisiin lukeutuneita Lindisfarnea ja Van der Graaf Generatoria. Maaliskuussa yhtye konsertoi Belgiassa ja 26. kesäkuuta se soitti ensimmäisen kolmesta peräkkäisestä konsertistaan Readingin festivaaleilla. Harjoitukset yhtyeen kolmatta albumia Nursery Cryme varten alkoivat Luxford Housessa ja nauhoitukset tapahtuivat elokuusta 1971 alkaen Anthonyn ja Hentschelin toimiessa edellisen albumin tavoin tuottajana ja apulaisinsinsinöörinä. Yhtyeen soundi kehittyi Hackettin tarjotessa aggressiivista kitarointia ja Banksin lisätessä aikaisemmin King Crimsonille kuuluneen Mellotronin kosketinsoitinsettiinsä. Avauskappale The Musical Box edusti Phillipsin ja Mayhewn aikaa yhtyeessä. Sitä oli kuitenkin kehitetty eteenpäin Hackettin uusilla kitaraosuuksilla. Hackettin ja Collinsin käsialaa oleva For Absent Friends oli ensimmäinen Collinsin leadvokalisoima kappale Genesiksen repertuaarissa. Marraskuussa 1971 ilmestynyt Nursery Cryme saavutti brittilistalla sijan 39. vuonna 1974. Kotimaassaan Genesis alkoi saavuttaa kulttisuosiota, mutta sekä ostavan yleisön että kriitikoiden suosio oli suurempaa Keski-Euroopassa. Italiassa albumi nousikin aina neljänneksi. Marraskuun 1971 ja elokuun 1972 välillä Genesis konsertoi Nursery Crymen tiimoilta. Yhtye soitti uudelleen Belgiassa ja sai Italiassa innostuneen vastaanoton. Tammi- ja maaliskuussa 1972 Genesis teki nauhoituksia BBC:n Sound of the Seventies-ohjelmaan ja kesällä yhtye esiintyi jälleen Readingin festivaaleilla myönteiset arviot saavuttaen. Kiertueen aikana Genesis nauhoitti albumilta löytymättömän singlen Happy The Man, jonka b-puoli Seven Stones lukeutui sitä vastoin myös Nursery Crymella julkaistuihin kappaleisiin. Shepherd's Bushin tanssikoulussa tapahtuneiden harjoitusten jälkeen Genesis nauhoitti seuraavan albuminsa Foxtrotin Islandin studioilla elo-syyskuussa 1972. Äänitysten alkuvaiheessa Anthonyn ja Charisma Recordsin välillä ilmeni eripuraa ja niinpä tuottaja sai lähteä. Uudeksi tuottajaksi valikoitui lopulta David Hitchcock ja insinööriksi John Burns. Foxtrotin huippuhetkiin lukeutuvat 23-minuuttinen Supper's Ready, science-fiction aiheinen Watcher of the Skies sekä Get 'em Out by Friday. Foxtrot nousi brittilistalla sijalle 12. ja Italiassa aina listakärkeen. Myös albumista laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Foxtrotin tiimoilta Genesis konsertoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa syyskuusta 1972 seuraavan vuoden elokuuhun. Ensimmäiset keikat Yhdysvalloissa olivat joulukuussa 1972 ja New Yorkin Philharmonic Hallissa Genesistä lämmitteli String Driven Thing. Kiertueen Britannian-osuudelta tehtiin nauhoituksia yhdysvaltalaista radio-ohjelmaa King Biscuit Flower Hour varten. Samaiset nauhoitukset julkaistiin heinäkuussa 1973 albumilla Genesis Live, joka nousi Britanniassa yhdeksänneksi ja saavutti Yhdysvalloissa sijan 105. Kesän 1973 aikana Genesis uusi sopimuksensa Charisman kanssa. Elokuussa 1973 yhtye nauhoitti Islandin studioilla seuraavan albuminsa Selling England by the Pound. Sen kappaleista Firth of Fifth sisältää Hackettin pitkän kitarasoolon. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja nousi Britanniassa kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 70. Promoottori Tony Smithistä tuli Genesiksen uusi manageri ja tuosta eteenpäin yhtye julkaisi musiikkiaan hänen yhtiönsä Hit & Run Publishingin kautta. Selling England by the Pound-kiertue vieraili Euroopassa ja Yhdysvalloissa syyskuun 1973 ja seuraavan vuoden toukokuun välillä. Los Angelesin The Roxyssa kolmessa päivässä soitetut kuusi konserttia saivat hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Kiertueen menestyksen myötä NME:n lukijat valitsivat Genesiksen Top Stage Bandiksi. Kiertueen päätyttyä Macphall erosi Genesiksen kiertuemanagerin tehtävistä, sillä hänellä oli muita intressejä. Britanniassa I Know What I Like (In Your Wardrobe) julkaistiin singlenä b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön ja vuonna 1972 nauhoitettu Twilight Alehouse. Se saavutti Britanniassa sijan 21. julkaisunsa jälkeen helmikuussa 1972. Menestyksen myötä Genesistä pyydettiin esiintymään BBC:n Top of the Pops-ohjelmaan. Yhtye ei kuitenkaan pitänyt mainittua esiintymistä imagoonsa sopivana ja kieltäytyi tarjouksesta.     
Kesäkuussa 1974 Genesis alkoi työstää tuplakonseptialbumia The Lamb Lies Down on Broadway. Tässä vaiheessa Gabielin ja muiden yhtyeen jäsenten välillä alkoi ilmetä seikkoja, jotka johtivat Gabrielin eroon yhtyeestä. Albumi nauhoitettiin Headley Grangessa, East Hampshiressa. Siellä Genesiksen asuttama rakennus oli jäänyt huonoon kuntoon edellisen yhtyeen jäljiltä. Gabrielin kehotuksesta The Lamb Lies Down on Broadwayn ideana oli tarina nuoresta New Yorkissa asuvasta puertoricolaisesta, joka tekemänsä henkisen matkan avulla löytää vapautensa ja identiteettinsä tavatessaan matkallaan useita kiinnostavia hahmoja. Gabrielin kirjoittamaan tarinaan vaikuttivat West Side Story, Pilgrim's Process, Carl Jung ja Alejandro Jodorovskyn elokuva El Topo. Suurin osa albumin lyriikoista oli Gabrielin ja sävellykset muun yhtyeen käsialaa. Elokuussa 1974 albumin tuotanto siirtyi Carmartshenhireen, Walesiin, missä Burns oli apulaistuottajana hyödyntäen Islandin liikkuvaa kalustoa. Lopputyö ja miksaaminen tapahtuivat Islandilla, missä Brian Eno vaikutti syntetisaattoreihin ja efekteihin, jotka oli  albumin kansiteksteissä nimetty Enossificiationiksi. Maksuksi työstään Eno tarvitsi rumpalia kappaleeseensa Mother Whale Eyeless  ja Collins mainitsi tulleensa lähetetyksi soittamaan yläkertaan. Marraskuussa 1974 ilmestynyt The Lamb Lies Down on Broadway oli Britanniassa parhaimmillaan kymmenentenä ja saavutti Yhdysvalloissa sijan 41. Kappaleet Counting Out Time ja The Carpet Crawlers ilmestyivät singleformaatissa vuosina 1974 ja 1975. The Lamb Lies Down on Broadwayn kansi on ensimmäinen neljästä Hipgnosiksen Storm Thorgersonin ja Aubrey Powellin suunnittelemista. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Genesis soitti marraskuun 1974 ja toukokuun 1975 välillä 102 konserttia Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Konserteissa kuultiin uutuusalbumi kokonaisuudessaan ja lisäksi encore. Kaikki yhtyeen jäsenet eivät kannattaneet mainittua toimintatapaa, sillä suuri osa yleisöstä ei ollut vielä tutustunut uuteen tuotantoon noin laajasti. Lavashowssa kolmelta screeniltä näytettiin kahdeksalla projektorilla 1450 slidekuvaa ja lisäksi hyödynnettiin laservaloa. Musiikkikriitikoiden kirjoitukset painottivat ensisijaisesti Gabrielin teatraalisuutta ja jättivät yhtyeen musiikillisen esityksen vähemmälle huomiolle, mistä muut bändiläiset eivät pitäneet. Yhtyeen ollessa Clevelandissa Gabriel ilmoitti jättävänsä Genesiksen kyseisen kiertueen päätyttyä. Elokuussa 1975 hän julkaisi brittilehdistössä statementin otsikolla Out Angels Out ilmoittaen kyllästyneensä musiikkiteollisuuteen ja haluavansa viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Banks on myöhemmin maininnut Gabrielista tulleen yhtyeelle liian suuri. Hänet esitettiin yhtyeen johtajana, mikä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Mainittu seikka oli vaikeaasti sulatettavissa. Lamb-kiertueen jälkeen Hackett julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Voyage of the Acolyte, sillä hän ei ollut varma Genesiksen uran  jatkuvuudesta Gabrielin lähdön jälkeen. Collinsin Lontoossa heinäkuussa 1975 esittämä idea Genesiksen jatkamisesta instrumentaaliyhtyeenä tyrmättiin nopeasti. Harjoitukset seuraavaa albumia A Trick of the Tail varten tapahtuivat Actonissa, missä uudet biisit myös kirjoitettiin nopeasti. Dance on a Volcano ja Squonk syntyivät pääosin kolmessa päivässä. Nauhoitukset alkoivat lokakuussa 1975 Trident-studioilla Hentschelin toimiessa tuottajana. Koska korvaavaa solistia ei ollut löytynyt, yhtye päätti ensin nauhoittaa albumin musiikin ja koelaulattaa solistikandidaatteja sitä mukaa, kun heitä ilmaantui. Melody Makeriin jätettiin ilmoitus, jossa etsittiin solistia Genesis-tyyliseen yhtyeeseen ja vastauksia tuli nelisen sataa. Witches Brew-yhtyeen johtohahmo ja huilisti Mick Strickland kävi studiossa kokeilemassa, mutta taustaraidat olivat hänen luonnollisen rekisterinsä ulkopuolella. Collins meni studioon pyrkimyksenään laulaa Squonk. Hänen esityksensä sai muilta yhtyeen jäseniltä myönteisen vastaanoton ja niinpä Collins lauloi myös loput albumin kappaleista. Helmikuussa 1976 ilmestynyt A Trick of the Tail oli menestys sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Brittilistalla se nousi kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 31. Kesäkuussa albumi saavutti Britanniassa kultaa 100 000 kappaleen myynnillään. Ensikertaa uransa aikana Genesis kuvasi promootiokäyttöön musiikkivideot uutuusalbuminsa nimikappaleesta ja biisistä Robbery, Assault and Battery. Ennen kiertuetta Collins etsi rumpalia, jonka kanssa hän koki laulamisen mielekkääksi. Hän valitsi tehtävään tarjoutuneen Bill Brufordin. Maaliskuusta heinäkuuhun 1976 ajoittunut Trick of the Tai -kiertue sai innostuneen vastaanoton Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Collinsin humoristisempi ote keulahahmona otettiin myönteisesti vastaan. Glasgowssa ja Staffordissa soitetut konsertit kuvattiin ja helmikuussa 1977 teattereihin saapui yhtyeen konserttielokuva Genesis:In Concert. Syyskuussa 1976 Genesis siirtyi Alankomaissa, Hilvarenbeekissä sijainneisiin Relight-studioihin nauhoittamaan Hentschelin kanssa albumia Wind & Wuthering. Myös se valmisteltiin nopeasti. Suuri osa materiaalista oli kirjoitettu etukäteen ja sopivimmat kappaleet valittiin kehiteltäviksi eteenpäin. Albumi kirjoitettiin kuudessa viikossa ja jokaisen kappaleen pohjat oli nauhoitettu 12 päivässä. Loppunauhoitukset ja tuotanto tapahtuivat Trident-studioilla samaisen vuoden lokakuussa. Hackett oli jo julkaissut sooloalbuminsa ja nautti nauhoituksissa tavanomaista suuremmasta kontrollista. Monet Hackettin kappaleista, kuten hänen toisella sooloalbumillaan julkaisema Please Don't Touch jäivät kuitenkin käyttämättä ja Collinsin mukaan albumille valikoituivat vahvimmat kappaleet riippumatta siitä, kenen käsialaa ne olivat. Joulukuussa 1976 ilmestynyt Wind&Wuthering nousi Britanniassa kuudenneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 26. Singleformaatissa julkaistu Rutherfordin Your Own Special Way saavutti Britanniassa sijan 43. Sen b-puolella julkaistua It's Yourselfia oli alun perin kaavailtu A Trick of the Tailille. Ennen vuoden 1977 kiertuetta Bruford ilmoitti, ettei ollut osallistumassa kyseiselle rundille. Collins kuuli Frank Zappan yhtyeessä ja Weather Reportissa soittaneesta Chester Thompsonista, joka päätyi Genesikseen ilman koesoittoa. Tammi- ja heinäkuun 1977 välillä Genesis keikkaili Wind & Wutheringin tiimoilta Yhdysvalloissa, Britanniassa ja ensi kertaa myös Brasiliassa. Kiertue alkoi kolmella loppuunmyydyllä konsertilla Lontoon Rainbowssa. Britanniassa Genesis soitti myös Earls Courtissa Richie Havensin lämmittelemänä. Yhdysvalloissa yhtye soitti aikaisempaa suuremmissa keikkapaikoissa, muun muassa Madison Square Gardenissa. Brasilian konserttehin saapui yli 150 000 kuulijaa. Toukokuussa 1977 ilmestynyt Spot the Pigeon sisälsi kolme Wind & Wutheringin nauhoituksista ylijäänyttä raitaa. Se saavutti brittien singlelistalla sijan 14. ja oli viimeinen yhtyeen levytyksistä, jolla Hackett oli mukana. Hän oli kirjoittanut runsaasti omaa tuotantoaan ja oli kiinnostunut testaamaan sen toimivuutta soolokontekstissa. Samoihin aikoihin Hackettin eron kanssa, eli lokakuussa 1977 Genesikseltä julkaistiin tuplalivealbumi Seconds Out, joka oli taltioitu Pariisissa yhtyeen kahden edellisen albumin tiimoilta tekemillään kiertueilla. Se nousi Britanniassa neljänneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 47.

Seconds Outin ilmestyessä Collins, Banks ja Rutherford olivat jo syyskuun 1977 aikana nauhoittaneet seuraavan albuminsa ...And Then There Were Three Relight-studioilla Hentschelin tuottamana. Miksaukset tapahtuivat Trident-studioilla. Tällä kertaa yhtyeen tarkoituksena oli saada albumille suurempi määrä musiikillisia ideoita ja niinpä ...And Then There Were Threelle valikoitui kokoelma lyhytkestoisempia kappaleita. Albumin yhdestätoista raidasta neljä oli Banksin ja kolme Rutherfordin kirjoittamia,  yksi Collinsin käsialaa ja kolme yhteisesti kirjoitettuja.Yhtyeen soundista oli tullut poporientoituneempaa, josta esimerkkinä yhtyeen yhteisesti kirjoittama Follow You Follow Me. Rutherford vaikutti albumilla tavanomaisista basistin ja rytmikitaristin rooleistaan poiketen soolokitaristina. Hän piti uudesta toimestaan, vaikka yhtye oli harkinnut soolokitaristin kiinnittämistä tai sessiokitaristin käyttämistä albumilla. Collins on myöhemmin maininnut ...And Then There Were Threen olleen varsin laulupainotteinen albumi, jolta puuttuivat voimakkaamin rytmiikkaa hyödyntäneet kappaleet. Ideoita biiseihin hän sai asuessaan Ealingissä. Maaliskuussa 1978 ilmestynyt ...And Then There Were Three sai kriitikoilta hienoisesti ristiriitaisen vastaanoton. Uusi yleisönosa viehättyi lyhyemmistä kappaleista, mutta vieraannutti vanhoja, pitkään Genesistä seuranneita diggareita. Chris Welsh laati albumista myönteisen arvion Melody Makeriin. ...And Then There Were Threestä muodostui kaupallinen menestys, joka nousi Britanniassa kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 14. Follow You Follow Me nousi briteissä singlelistan seitsemänneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 23. ollen yhtyeen tuotannon siihen mennessä suurin singlemenestys. Kappaleen menestys esitteli Genesistä uudelle yleisönosalle ja kappaleesta työstetty musiikkivideo esitettin Top of the Popsissa. Kiertuekitaristiksi valikoitui lopulta yhdysvaltalainen Daryl Stuemer, joka oli vaikuttanut Jean-Luc Pontyn jazzfuusioyhtyeessä. Hänelle annettiin treenattavaksi 26 kappaletta viiden biisin päivävauhdilla. Maalis-joulukuuhun 1978 ajoittunut ...And Then There Were Three-kiertue vieraili Yhdysvalloissa, Euroopassa ja ensimmäistä kertaa yhtyeen historian aikana Japanissa. Eräässä konsertissa vieraili I Know What I Liken esittänyt Peter Gabriel. Kesäkuussa Genesis soitti Knobworth Festivaalin pääesiintyjänä ja kyseessä oli yhtyeen ainoa konsertti Britanniassa mainittuna vuonna. Joulukuussa 1978 alkoi Genesiksen tauko, jonka aikana Collins pyrki Vancouverissa rakentamaan perheensä uudelleen. Banks ja Rutherford julkaisivat kyseisenä aikana esikoissooloalbuminsa A Curious Feeling ja Smallcreep's Day, jotka oli nauhoitetu Polar Music-studioilla Tukholmassa. Huhtikuussa 1979 Collins palasi Britanniaan hänen yrityksensä pelastaa avioliittonsa kariuduttua. Ennen seuraavan Genesiksen albumin työstämisen aloittamista Collins esiintyi Brand X:n kanssa, soitti rummut Peter Gabrielin kolmannella sooloalbumilla ja aloitti ensimmäisen sooloalbuminsa Face Value kirjoittamisen Shalfordissa, Surreyssa. Vuoden 1979 aikana myös Rutherford ja Banks siirtyivät Collinsin kotiin kirjoittamaan ja harjoittelemaan materiaalia Genesiksen seuraavaa albumia Duke varten. Kolmikko havaitsi kirjoitusprosessin mainitulle albumille edeltäjäänsä helpommaksi. Banksin mukaan tauko oli tehnyt luovassa mielessä hyvää. Myös Duke sisälsi lyhyempiä kappaleita, joita kukin yhtyeen jäsenistä kirjoitti kaksi. Loput viisi biisiä edustivat kolmikon yhteistyötä. Niiden joukossa ollut Duchess on Genesiksen tuotannon ensimmäinen rumpukonetta hyödyntävä kappale. Duke nauhoitettiin Polar-studioilla edelleen Hentschelin tuottamana marraskuussa 1979. Albumin kansikuva sisälsi Albertin hahmon ja oli ranskalaisen taiteilijan  Lionel Koechlinin käsialaa. Maaliskuussa 1980 ilmestynyt Duke oli siihen mennessä Genesiksen historian menestynein albumi. Se nousi Britanniassa listakärkeen kahden viikon ajaksi ja Yhdysvalloissa sijalle yksitoista. Kolmesta albumilta julkaistusta singlestä Turn It on Again nousi Britanniassa kahdeksanneksi, Misunderstanding Yhdysvalloissa sijalle 14. ja Duchess Britanniassa sijalle 46. Duken tiimoilta Genesis konsertoi Britanniassa ja Yhdysvalloissa huhti-kesäkuussa 1980. Kiertue alkoi 40 konsertilla Britanniassa ja sen 106 000 lippua myytiin loppuun muutamassa tunnissa.
Marraskuussa 1980 Genesis osti nauhoituspaikakseen lähellä Chiddingfoldia, Surreyta sijainneen Fisher Lane Farmin. Rakennus muutettiin neljän kuukauden aikana studioksi ennen kuin seuraavan Genesis-albumin Abacab nauhoitukset alkoivat maaliskuussa 1981. Uudella ympäristöllä oli tuottoisa vaikutus kappaleiden kirjoitusprosessiin. Genesis työsti tupla-albumin verran kappaleita, mutta koska osa niistä kuulosti turhan samankaltaisilta kahteen edelliseen pitkäsoittoon verrattuna, yhtye päätyi julkaisemaan yksittäisen pitkäsoiton. Musiikillisena suunnanmuutoksena yhtye pyrki tietoisen pelkistettyihin melodioihin ja yhtyeen tuottajana ja insinöörinä 70-luvun puolivälistä vaikuttanut Hetschel vaihtui Hugh Padghamiin, jonka työskentelystä omalla Face Value-albumillaan ja Peter Gabrielin kolmannella sooloalbumilla Collins oli pitänyt. Padgham kreditoitiin kuitenkin insinööriksi ja yhtye itse ensi kertaa uransa aikana tuottajaksi. Abacab koostuu yhtyeen yhteisesti kirjoittamista kappaleista, joiden lisäksi jokaiselta bändiläisiltä on mukana yksi itsenäisesti kirjoitettu biisi. Kappaleessa No Reply At All vierailee yhdysvaltalaisyhtye Earth, Wind & Firen puhallinsektio Phoenix Horns. Syyskuussa 1981 ilmestynyt Abacab nousi brittien albumilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Sen singleformaatissa julkaistuista biiseistä nimikappale nousi Britanniassa yhdeksänneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 26., No Reply Yhdysvalloissa sijalle 29. ja ainoastaan Euroopassa julkaistu Keep It Dark Britanniassa sijalle 33. Albumin tiimoilta konsertoitiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa syys- ja joulukuun 1981 välillä. Kiertueen viimeiset konsertit olivat Wembley Areenalla ja NEC Birminghamissa. Toukokuussa 1982 Genesikseltä julkaistiin Euroopassa  ep 3x3, joka sisälsi kolme Abacabin nauhoituksissa taltioitua kappaletta; Paperlate, You Might Recall ja Me and Virgil. Se saavutti Britanniassa kymmenennen sijan. Albumin kansi tekee kunniaa The Beatlesin ep:lle Twist and Shout ja kansiteksteistä vastasi yhtyeen kanssa myös aikaisemmin työskennellyt Tony Barrow. Kesäkuussa 1982 Genesis julkaisi livetuplan Three Sides Live kahtena erilaisena versiona. Yhdysvalloissa ilmestyi kolme levypuoliskoa liveäänitteitä neljännen koostuessa 3x3-ep:n kappaleista ja kahdesta The Duken nauhoituksista kotoisin olleesta biisistä. Euroopassa julkaistussa versiossa neljäs levypuolisko koostuu ylimääräisistä livebiiseistä. Albumin julkaisun kanssa ilmestyi samanaikaisesti kotivideoversiona konserttielokuva Three Sides Live Concert film, joka oli taltioitu edellisenä vuonna. Elo-syyskuuhun 1982 ajoittui kiertue Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sillä vierailivat Phoenix Horns ja Bill Bruford. Toinen lokakuuta Genesis soitti yksittäisen konsertin pääesiintyjänä Peter Gabrielin kanssa Milton Keynes Bowlilla nimellä Six of the Best. Konsertilla kerättiin varoja Gabrielin World of Music, Arts and Dance-projektille ja paikalle ulkomailta lentänyt Steve Hackett ehti soittaa konsertin kahdessa viimeisessä kappaleessa. Maaliskuussa 1983 alkoi työskentely Genesiksen 12:n ja samalla nimikkoalbumin tiimoilta Padghamin toimiessa insinöörinä. Kyseessä oli ensimmäinen pitkäsoitto, joka kirjoitettiin nauhoitettiin ja miksattiin uudelleenmuotoillussa studiossa The Farmilla. Albumin suurin singlehitti Mama sai alkunsa Rutherfordin TinDrum-rumpukoneesta löytyneestä rytmistä, joka kulki hänen kitaravahvistimensa ja kaikulaitteensa läpi. Collinsin kappaleessa hyödyntämä nauru oli lähtöisin Grantmaster Flash and the Furious Fiven kappaleesta Message. Lokakuussa 1983 ilmestynyt Genesis nousi brittilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa yhdeksänneksi. Siellä albumi saavutti platinaa ilmestymisvuotensa joulukuussa ja myi yli neljä miljoonaa kappaletta. Singleformaatissa julkaistuista kappaleista Mama nousi Britanniassa neljänneksi ollen yhtyeen suurin hitti saarivaltakunnassa ja That's All saavutti Yhdysvalloissa kuudennen sijan. Loppuvuodesta 1983 käynnistynyt Mama Tour kesti suurimman osan seuraavaa vuotta. Yhdysvaltojen lisäksi siihen sisältyi viisi Birminghamissa soitettua konserttia, joista koostettiin konserttielokuva Genesis Live-The Mama Tour. Helmikuussa 1984 Genesiksen jäsenet pitivät taukoa yhtyeestä, mikä mahdollisti sen jäsenten soolourien jatkumisen. Rutherford muodosti yhtyeen Mike + The Mechanics, Banks työskenteli sooloalbuminsa Soundtracks parissa ja Collins julkaisi seuraavan sooloalbuminsa No Jacket Required. Siitä muodostui kansainvälinen menestys, joka lisäsi Collinsin suosiota entisestään. Mainitun vuoden kesäkuussa Collins ilmoitti Genesiksen aikomuksesta aloittaa uuden albuminsa nauhoitukset samaisena vuonna. Samalla hän laittoi pisteen BBC Radio 1:ssa levinneelle virheelliselle huhulle, jonka mukaan Genesis olisi lopettanut toimintansa.    
Lokakuussa 1985 Genesis palasi The Farmille työstämään seuraavaa albumiaan Invisible Touch. Eri vaiheissaan projekti kesti puolen vuoden ajan. Edeltävän albumin tavoin yhtye jatkoi biisinkirjoitusmetodia, jossa sävellyksiä kehitettiin yhtyeen harjoittamista improvisaatioista. Banks muistaa kyseisen ajan olleen luovassa mielessä yhtyeelle varsin vahva ideoiden suorastaan virratessa ulos yhtyeen jäsenistä. Invisible Touchin nimikappale syntyi mainitulla tavalla Genesiksen ollessa työstämässä Domino-kappaleen toista osaa The Last Domino. Rutherford keksi improvisoidun kitarariffin, johon Collins keksi lyriikan "She seems to have an invisible touch", josta muodostui kappaleen kertosäkeen koukku. Kesäkuussa 1986 ilmestynyt Invisible Touch nousi kolmen viikon ajaksi Britannian albumilistan kärkeen ollen myös Yhdysvalloissa parhaimmillaan kolmantena. Seitsemän miljoonan kappaleen myynnillään kyseessä on Genesiksen parhaiten kaupaksi käynyt albumi. Albumilta julkaistut singlet, eli nimikappale, Throwing It All Away, Land of Confusion, In Too Deep ja Tonight Tonight Tonight nousivat kaikki Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon ja nimibiisi viikon ajaksi listakärkeen. Genesiksestä tuli ensimmäinen yhtye ja ensimmäinen Yhdysvaltojen ulkopuolelta kotoisin oleva musiikintekijä, jonka kaikki samalta albumilta poimitut singlet ylsivät viiden suosituimman joukkoon. Vastaavanlaiseen menestykseen olivat aikaisemmin yltäneet Michael ja Janet Jackson sekä Madonna. Land of Confusionista työstetyssä musiikkivideossa yhtyeen jäsenistä hyödynnettiin samankaltaisia karikatyyrisiä hahmoja, joita Peter Fluck ja Roger Law käyttivät brittiläisessä tv-showssa Spitting Image. The Invisible Tour oli Genesiksen historian laajin maailmankiertue. Se ajoittui syyskuusta 1986 seuraavan vuoden heinäkuuhun. 112 konsertista koostunut kiertue päättyi neljään loppuunmyytyyn konserttiin Lontoon Wembleyllä. Vuonna 1988 mainituista konserteista julkaistiin livevideo The Invisible Touch Tour. Kiertueen loputtua Genesis piti viiden vuoden tauon, jonka aikana yhtyeen jäsenet keskittyivät sooloprojekteihinsa. Mainittuna aikana yhtye esiintyi kahdesti. 14. toukokuuta 1988 Genesis heitti 20 minuutin setin Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlissa Madison Square Gardenissa. 30. heinäkuuta 1990 yhtye esiintyi Knewworth Festivaalilla hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka pääesiintyjänä oli Pink Floyd. Maalis- ja syyskuun 1991 välillä Genesis nauhoitti 14. studioalbuminsa We Can't Dance uuden insinöörinsä ja apulaistuottajansa Nick Davisin kanssa. Yhtye hyödynsi cd:n tarjoamia mahdollisuuksia ja albumin 12 kappaleen kokonaiskesto oli yli 71 minuuttia. Kappaleen Since I Lost You lyriikat Collins kirjoitti ystävälleen Eric Claptonille, jonka nelivuotias poika Conor oli menehtynyt tapaturmaisesti. Marraskuussa 1991 julkaistu We Can't Dance nousi viikoksi brittien albumilistan kärkeen ja oli Yhdysvalloissa parhaimmillaan neljäntenä. Siellä albumi saavutti nelinkertaisesti platinaa. Pitkäsoitolta poimituista singleistä No Son of Mine oli Britanniassa kuudentena ja I Can't Dance Atlantin molemmin puolin yhtä sijaa alempana. Touko-marraskuuhun 1992 ajoittunut We Can't Dance-kiertue vieraili Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kussakin sen konserteista oli keskimäärin 56 000 kuulijaa. Kiertueelta julkaistiin kaksi livealbumia. The Way We Walk, Volume One:The Shorts saavutti Britanniassa kolmannen sijan ja The Way We Walk, Volume Two:The Longs nousi aina listakärkeen. Livevideo The Way We Walk taltioi yhden kuudesta Earl's Courtissa marraskuussa 1992 soitetuista konserteista. Kiertueen päätyttyä Banks, Collins ja Rutherford esiintyivät syyskuussa 1993  Cowdray Castlessa, Midhurstissa hyväntekeväisyystapahtumassa Pink Floydin kiertuekitaristin Tim Renwickin ja rumpali Gary Wallisin sekä Queenin rumpalin Roger Taylorin kanssa. Rutherford oli lisäksi basistina Pink Floydin konsertissa samassa tilaisuudessa. Maaliskuussa 1996 Collins jätti Genesiksen 25 vuoden jälkeen. Hän koki suunnanmuutoksen musiikillisessa elämässään keskeisenä ja soolouransa lisäksi Collins oli aikeissa työstää musiikkia elokuviin ja jazzprojekteihin.
Banksin ja Rutherfordin päätettyä jatkaa Genesistä he menivät Farmille ja alkoivat työstää kappaleita albumille Calling All Stations. Rutherford koki nauhoitukset hankalina, sillä hän oli tottunut Collinsin paikkaan hänen ja Banksin välillä ja työskentelyä parantavaan vaikutukseen. Parhaita syntyneitä ideoita kehiteltiin ja samalla koelaulatettiin potentiaalisia uusia solistikandidaatteja. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Francis Dunnery ja Nick Van Eede. Keskeisimmät vaihtoehdot olivat myöhemmin Big Big Trainissa vokalisoinut David Longdon ja Stiltskinin skottilainen solisti Ray Wilson, joiden harjoituksia tehtiin vuoden 196 aikana. Kaksikon tuli vokalisoida Genesis-kappaleiden, joista leadlaulut oli feidattu pois, mukana. Kesäkuussa 1997 Wilsonin ilmoitettiin olevan Genesiksen uusi solisti. Vaikka suuri osa Calling All the Stationsista oli jo kirjoitettu Wilsonin liittyessä yhtyeeseen, Banks oli varsin tyytyväinen hänen osuuteensa albumilla. Wilson vastasi lyriikoista kappaleessa Small Talk ja riffeistä kappaleissa Not About Us ja There Must Be Some Other Way. Banks ja Rutherford hyödynsivät Calling All the Stationsilla kahta sessiorumpalia; israelilaista  Nir Zidkyahua ja Spock's Beard-yhtyeen Nick D' Virgiliota. Syyskuussa 1997 ilmestynyt Calling All the Stations oli menestys Euroopassa. Britanniassa se oli parhaimmillaan toisena, mutta joutui tyytymään Yhdysvalloissa sijaan 54., joka oli yhtyeen toiseksi alhaisin Selling England by the Poundin jälkeen. Albumilta poimittu single Congo nousi Britanniassa top 30:een. Tammi-toukokuussa 1998 Calling All Stationsin timoilta tehtiin kiertue Euroopassa. Kokoonpanossa olivat mukana rumpali Zidkyahu ja irlantilainen kitaristi Anthony Drennan. Yhdysvaltain-kiertue sitä vastoin peruttiin vähäisen lipunmyynnin vuoksi ja vuonna 2000 Banks ja Rutherford ilmoittivat, ettei Genesis ollut enää aikeissa tehdä levyjä tai kiertueita. Vuonna 1998 Banks, Collins, Gabriel, Hackett, Phillips, Rutherford ja Silver tekivät yhteisen valokuvaussession Genesiksen neljän cd:n boxin Genesis Archive 1967-1975 tiimoilta. Suppers Readysta ja Itistä kuultiin boxilla versiot, jotka sisälsivät uudet päällenauhoitukset Gabrielilta ja Hackettilta. Seuraavana vuonna ilmestyneelle kokoelma-albumille Turn It On Again:The Hits Banks, Collins, Rutherford, Hackett ja Gabriel nauhoittivat uuden version kappaleesta The Carpet Crawlers. 21. syyskuuta 2000 Banks, Collins ja Rutherford esiintyivät Music Managers Forumissa managerinsa Tony Smithin kunniaksi. Gabriel saapui seremoniaan, mutta ei esiintynyt. Vuonna 2002 Genesis esiintyi Gabrielin häissä. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi kappaleita koko Genesiksen uralta sisältävä triplacd Platinum Collection, joka saavutti Britanniassa sijan 21. Lontoossa marraskuussa 2006 pidetyssä lehdistötilaisuudessa Banks, Collins ja Rutherford ilmoittivat tekevänsä reunionin Turn It On, Again-kiertueella. Kyseessä oli Genesiksen ensimmäinen rundi Collinsin kanssa 14 vuoteen. Chester Thompson ja Daryl Stuermer vaikuttivat kiertueen rumpalina ja kitaristina. Maaliskuussa 2007 New Yorkissa pidetyssä lehdistötilaisuudessa ilmoitettiin kiertueen Yhdysvaltain-osuudesta. Euroopan osuudesta Saksassa ja Alankomaissa soitettuihin konsertteihin myytiin 40 minuutissa lähes 400 000 lippua. Euroopan osuus päättyi 14. heinäkuuta Circus Maximuksessa, Roomassa soitettuun ilmaiskonserttiin puolelle miljoonalle kuulijalle. Seuraavana vuonna konsertista julkaistiin dvd When In Rome 2007. Euroopassa soitetuista konserteista ilmestyi myös livealbumi Live over Europe 2007. Seitsemäs heinäkuuta yhtye soitti Live Earth-konsertissa Lontoon Wembleyllä. Yhtyeen kovakantinen ja 359-sivuinen omaelämäkerta Genesis Chapter & Verse ilmestyi vuonna 2007. Philip Doddin editoiman teoksen kirjoitustyöhön osallistuivat Banks, Collins, Gabriel, Hackett ja Rutherford. Vuonna 2007 Nick Davis remasteroi digitaalisesti Genesiksen albumit Trespassista Calling All the Stationsiin. Ne ilmestyivät boxeilla Genesis 1970-1975, Genesis 1976-1982 ja Genesis 1983-1998. Jokainen albumeista on tupla sisältäen Super Audio cd:n uuden stereomiksauksen, dvd:n 5.1 surround sound-miksauksella ja bonuksia, joihin sisältyy ennen julkaisemattomia liveversioita, haastatteluja ja konserttiohjelmia. Vuoden 2009 aikana ilmestyi vielä kaksi boxia. Genesis Live 1973-2007 sisälsi kaikki yhtyeen livelevyt ja Genesis Movie Box 1981-2007, joka kokosi yhteen kaikki yhtyeen kotivideot. Vuoden 2011 jälkeen Genesiksen jäsenet ovat ilmaisseet ristiriitaisia mielipiteitä yhtyeen mahdollisesta reunionista. Collins lopetti aktiivisen musiikkiuransa ja on maininnut, ettei terveyssyistä voi enää soittaa rumpuja. Vuonna 2014 Gabriel, Banks, Rutherford, Collins ja Hackett tekivät reunionin BBC:n  työstämän dokumentin Genesis:Together and Apart tiimoilta. Yhtyeen historian lisäksi siinä käsitellään bändin jäsenten työstämiä sooloalbumeita. Hackett oli mukana dokumentissa ja sen promoamisessa, mutta on myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä mainittua dokumenttia kohtan. Hackettin sooloura nimittäin skipataan dokumentissa täysin, vaikka hän tarjosi runsaasti informaatiota sen tiimoilta. Vuonna 2016 Collins julkaisi omaelämäkertansa. Tammikuussa 2020 Madison Square Gardenissa Collins, Banks ja Rutherford ilmoittivat mahdollisesta Genesiksen reunionista. Neljäs maaliskuuta yhtye vahvisti uudellenkasautumisensa ja Last Domino-kiertueensa Zoe Ballin BBC Radio 2:lla lähetetyssä ohjelmassa. Kiertueen oli tarkoitus käsittää 17 konserttia Britanniassa ja Irlannissa marras-joulukuussa samaisena vuonna. Pandemian vuoksi kiertueen alku jouduttiin siirtämään kahdesti. Genesiksen ydintrion lisäksi siihen osallistuivat pitkäaikainen kiertuebasisti/kitaristi Daryl Stuermer ja rumpalina oli Collinsin poika Nic. Aikaisempaa kiertuerumpalia Chester Thompsonia ei kysytty mukaan kiertueelle, sillä hän ei ollut keskustellut Collinsin kanssa kymmeneen vuoteen. Kiertue, jonka Collins ilmoitti terveyssyistä jäävän viimeisekseen Genesiksen riveissä,  alkoi 20. syyskuuta 2021. Kahdeksas lokakuuta jäljellä olevat neljä konserttia joudutiin siirtämään seuraavan vuoden maaliskuuhun yhtyeen jäsenistössä ilmenneen sairastapauksen vuoksi. Kiertue päättyi 24.-26. maaliskuuta kolmeen Lontoossa soitettuun konserttiin. Kiertueen aikana julkaistiin myös kokoelma-albumi The Last Domino?-The Hits. Maaliskuussa 2023 ilmestyi viiden cd:n liveboxi BBC Broadcasts, joka koostuu alun perin vuosien 1970 ja 1998 välillä lähetystä materiaalista.

Perjantain pohjat:Brittirockin superyhtyeen esikois- ja samalla suurin hitti

 Kymmenes toukokuuta 1974 Swang Songin julkaisemana ilmestynyt Can't Get Enough on brittiläisen rockin superyhtyeisiin lukeutuvan Bad Companyn tuotannon debyyttisingle.Yhtyeen jäsenistä solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke olivat aikaisemmin kuuluneet brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisiin edustajiin lukeutuvaan Free-yhtyeeseen, kitaristi Mick Ralphs Ian Hunterin johtamaan Mott the Hoopleen ja basisti Boz Burrell brittiläisen progressiivisen rockin merkkipaaluihin lukeutuvaan yhtyeeseen King Crimson. Mainittu kappale saavutti brittilistalla viidennen sijan, eli kyseessä on yhtyeen suurin singlemenestys. Cashboxilla Can't Get Enough nousi aina listakärkeen ja kappaletta kuulee edelleen säännöllisesti classic rock-tyyppisillä radiokanavilla. Can't Get Enough edustaa kitaristi Mick Ralphsin sävellystuotantoa. Hän hyödynsi kappaleessa avointa C-viritystä. Billboard kuvasi Can't Get Enoughia tiukaksi rockkappaleeksi ja ylisti solisti Paul Rodgersin laulusuoritusta. Cash Box piti Can't Get Enoughia eräänä parhaista vuosiin Britanniasta tulleista rockkappaleista. Vaikka biisissä oli ainesta suureksi hitiksi, jollainen siitä myös muodostui, Can't Get Enough sisälsi myös raskaampia elementtejä.

Torstain terävä:Eräs 70- ja 80-lukujen vaihteen keskeisimmistä yhdysvaltalaisyhtyeistä

 The Cars oli yhdysvaltalainen, Bostonissa vuonna 1976 perustettu rockyhtye. Tyylillisesti se lukeutui mainitun vuosikymmenen lopun uuden aallon skeneen ja yhtyeen kokoonpanon muodostivat rytmikitaristi Ric Ocasek, basisti Benjamin Orr, soolokitaristi Elliot Easton, kosketinsoittaja Greg Hawkes ja rumpali David Robinson. Ocasek ja Orr jakoivat lauluosuudet Ocasekin ollessa yhtyeen keskeisin biisintekijä. Tyylillisesti yhtye sijoittui 70-luvun kitaraorientoituneen rockin ja seuraavan vuosikymmenen alussa suosioon nousseeen syntetisaattoriorientoituneen popin välimaastoon. The New Yorkin Timesiin ja Rolling Stoneen kirjoittaneen musiikkijournalisti Robert Palmerin mukaan The Carsin musiikissa oli elementtejä useista toisistaan eroavista aikakauden musiikillisista trendeistä; punkin minimalismista, taiderockin sokkeloisista syntetisaattori- ja kitaratekstuureista ja voimapopin melodisuudesta ja yhtye muovasi niistä kiehtovan ja omaleimaisen kokonaisuutensa. Rolling Stonen vuoden 1978 lukijaäänestyksessä The Cars tuli valituksi vuoden parhaaksi uudeksi artistiksi. Kesäkuussa 1978 ilmestynyt The Carsin nimeä kantava esikoisalbumi myi kuusi miljoonaa kappaletta ja Billboardilla pitkäsoitto saavutti 139 listaviikkoa. Paras listasijoitus oli sijalla 18. ja pitkäsoitolta poimitut singlet Just What I Needed, My Best Friend's Girl ja Good Times Roll kohosivat Billboardin Hot 100 -listalle ja huomattavaa radiosoittoa saavuttivat lisäksi kappaleet You're All I've Got Tonight, Bye Bye Love ja Moving in Stereo. Kesäkuussa 1979 julkaistu The Carsin toinen albumi Candy-O oli vielä edeltäjäänsä suurempi menestys. Se nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja sisälsi muun muassa yhtyeen ensimmäisen top 20:een nousseen singlen Let's Go.  Top teniin The Carsin singleistä kohosivat vuonna 1981 ilmestynyt Shake It Up, vuonna 1984 julkaistut You Might Think sekä Drive ja vuonna 1985 ilmestynyt Tonight She Comes. Albumilta Heartbeat City poimittu Drive oli The Carsin suurin singlehitti ja se nousi kolmanneksi. Tonight She Comesin sijoitus Billboardilla oli seitsemäntenä, mutta  Rock Tracks-listalla kappale kohosi ykkössijalle. You Might Thinkista työstetty musiikkivideo palkittiin ensimmäisissä ja vuonna 1984 järjestetyissä MTV Music Video Awardseissa vuoden videona. The Cars lopetti toimintansa vuonna 1988. Orr menehtyi syöpään vuonna 200. Easton ja Hawkes muodostivat muun muassa Todd Rundgrenin kanssa uuden yhtyeen The New Cars. Vuonna 2010 The Carsin henkiin jääneet jäsenet nauhoittivat yhtyeen seitsemännen ja joutsenlauluksi jääneen albumin Move Like This, joka julkaistiin seuraavan vuoden toukokuussa. Albumin tiimoilta tehtiin lyhyt kiertue, jonka jälkeen The Cars siirtyi jälleen hiatus-tilaan. The Cars pääsi Rock and Roll Hall of Fameen huhtikuussa 2018 ja esiintyi mainitussa seremoniassa. Kyseinen esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi Ric Ocasekin kanssa. Hän menehtyi syyskuun puolivälissä 2019 75 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Kahden keskeisen soulartistin duettoalbumi

 Diana Ross and Marvin Gaye:Diana & Marvin

26. lokakuuta 1973 Motownin julkaisemana ilmestynyt Diana & Marvin on yhdysvaltalaisten soulmuusikoiden Diana Rossin ja Marvin Gayen duetoista koostuva albumi, jonka nauhoitukset tapahtuivat Motownin studioilla vuosien 1971 ja 1973 välillä. Tuolloin sekä Ross että Gaye lukeutuivat huippusuosittujen popmusiikin edustajien kastiin. Heidän duettoalbumistaan muodostui kansainvälinen menestys, joka myi yli miljoona kappaletta. Remasteroitu ja neljä bonuskappaletta sisältänyt albumin cd-versio julkaistiin kuudes helmikuuta 2001. Bonuskappaleista Alone, The Things I Won't Miss sekä Asfordin ja Simpsonin kirjoittama ja tuottama I've Come to Love You So Much edustivat vuoden 1972 nauhoituksia ja I'll Keep My Light in My Window vuosikertaa 1978. Diana & Marvin -albumi sisältää sillä erää viimeisen Asfordin ja Simpsonin tuottaman kappaleen Just Say, Just Say. Kaksikko palasi tuottajan tehtäviin jälleen Diana Rossin toukokuussa 1979 ilmestyneellä albumilla The Boss. Ennen duettoalbumin julkaisua sekä Ross että Gaye julkaisivat vuoden 1973 aikana omat soololevynsä Touch Me in the Morning ja Let's Get It Onn. Molemmat kohosivat Billboardin listalla top teniin ja Gayen albumi myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja siitä muodostui artistin suurin menestys, joka myyntiluvuissaan ohitti vuonna 1971 ilmestyneen klassikkoalbumin What's Going On? Billboard 200 -listalla Diana & Marvin  saavutti parhaimmillaan sijan 26. ja oli R&B-listalla seitsemäntenä. Yhdysvalloissa albumia meni kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta. Duettoalbumin menestys oli suurempi Britanniassa, missä se oli parhaimmillaan kuudentena. Singleformaatissa Motown julkaisi albumilta Yhdysvalloissa kolme kappaletta, joista parhaiten menestyi R&B-listan neljännen sijan tavoittanut You're Special Part of Me. Britanniassa singleformaatissa julkaistiin albumilta kaksi biisiä, joista Stylisticsin ohjelmistosta poimittu You Are Everything saavutti upeasti viidenen sijan. You Are Everythingistä ovat coverversionsa levyttäneet esimerkiksi Billy Ocean ja Elaine Page sekä vuonna 1994 omalla versiollaan Britanniassa top 30 -hitin saavuttaneet Melanie Williams ja Joe Roberts. Diana & Marvin -albumilla versioiduista kappaleista Stop, Look, Listen (to Your Heart) päätyi Michael McDonaldin ja Toni Braxtonin versiona ensiksi mainitun albumille Motown II.

Tiistain tukeva:Keskeisen yhdysvaltaisen folkrockyhtyeen johtohahmo

 17. maaliskuuta 1944 syntynyt John Benson Sebastian on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, solisti, kitaristi ja huuliharpisti, joka on lisäksi rockyhtye Lovin' Spoonfulin perustajajäsen. Hän teki yllätysesiintymisen Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Sebastianin soolotuotannosta vuonna 1976 ilmestynyt Welcome Back nousi Billboardin listakärkeen. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Lovin' Spoonfulin jäsenenä. New Yorkissa syntynyt Sebastian varttui Italiassa ja Greenwich Villagessa. Hänen isänsä John Sebastian Pugliese soitti klassista huuliharppua ja äitinsä Mary Jane Bishir teki käsikirjoituksia radiolle. Sebastianin isäpuoli oli lastenkirjallisuutta kuvittanut Garth Williams. Sebastian varttui musiikin ja muusikoiden ympäröimänä. Heistä tunnetuin oli Woody Guthrie. Omassa naapurustossaan Sebastian kuuli Lead Bellyn ja Mississippi John Hurtin kaltaisten muusikoiden soitantaa. Vuonna 1962 hän valmistui Blairstownissa, New Jerseyssä sijainneesta yksityiskoulusta Blair Academystä. New Yorkin yliopistoa Sebastian kävi ainoastaan vuoden verran, sillä musiikki vei hänet mukanaan. 1960-luvun alussa Sebastian kiinnostui bluesmusiikista ja alkoi soittaa huuliharppua bluestyyliin. Isänsä konneksioiden kautta Sebastian tutustui mainittua tyylisuuntaa edustaneisiin muusikoihin Sonny Terryyn ja Lightning Hopkinsiin. Hän oli jopa jälkimmäisen epävirallisena kiertueapulaisena Hopkinsin ollessa New Yorkissa. Sebastianista tuli osa Greenwich Villagessa kehittynyttä folk- ja bluesskeneä, joka vaikutti osaltaan myöhemmin folkrockin nousuun. Huuliharpun lisäksi hän soitti ajoittain kitaraa ja sointusitraa. Sebastian oli kitaristina ja huuliharpistina Billy Faierin vuonna 1964 ilmestyneellä albumilla The Beat of Billy Faier. Lisäksi hänen soittoaan kuultiin Fred Neilin albumilla Bleecker & MacDougal sekä Tom Rushin vuonna 1965 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Hän soitti yhtyeissä Even Dozen Jug Band ja The Mugwumps, joista kehittyivät The Lovin' Spoonful ja The Mamas & The Papas. Bob Dylan kutsui Sebastianin basistiksi albumilleen Bringing It All Back Home, tosin hänen osuuksiensa säilyminen lopullisella albumilla on epävarmaa ja myös uuteen sähköiseen kiertuebändiinsä. Sebastian kuitenkin kieltäytyi jälkimmäisestä tarjouksesta, sillä hän halusi keskittyä omaan projektiinsa The Lovin' Spoonfuliin. Sen kokoonpanon muodostivat muilta osin kitaristi Zal Yanovsky, basisti Steve Boone ja rumpali Joe Butler. Yhtye otti nimensä Mississippi John Hurtin kappaleen Coffee Blues lyriikasta. Tyylillisesti yhtye täydensi folkrockiaan ja poppiaan elementeillä bluesista, countrysta ja jug band-musiikista. Lovin' Spoonfulista tuli osa Yhdysvaltojen vastinetta britti-invaasiolle ja yhtye sai plakkariinsa useita klassikon aseman saavuttaneita singlehittejä, joihin lukeutuvat Do You Believe in Magic, You Didn't Have to Be So Nice, Did You Ever Have to Make Up Your Mind, Summer in the City, Rain on the Roof, Nashville Cats, Darling Be Home Soon ja Six O' Clock. Zal Yanovskyn lähdettyä yhtyeestä vuonna 1967 hänen paikkansa otti Jerry Yester ja Lovin' Spoonfulin tyyli muuttui aikaisempaa poporientoituneemmaksi. Sebastian jätti Lovin' Spoonfulin vuonna 1968, eikä esiintynyt yhtyeen myöhemmin toimineissa lineupeissa. Sitä vastoin hän oli mukana Lovin' Spoonfulin originaalikokoonpanossa Paul Simonin vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa One-Trick Pony ja yksittäisessä esiintymisessä Rock and Roll Hall of Fame-seremoniassa vuonna 2000. Lovin' Spoonfulin jätettyään Sebastian vastasi musiikista ja lyriikoista Murray Schisgalin ohjaamassa musiikkinäytelmässä Jimmy Shine. Sen ensi-esitys oli Broadwaylla joulukuussa 1968. Pääosassa oli Dustin Hoffman ja esityksiä, joita kertyi kaikkiaan yli 150, jatkettiin seuraavan vuoden huhtikuuhun. 1970- ja 80-lukujen taitteessa Sebastian kirjoitti stagemusikaaliadaptaation E. B. Whiten Charlotte's Webistä yhdessä kummisetänsä, originaalin Whiten kirjan kuvituksesta vastanneen Garth Williamsin kanssa. Musikaali, joka ei lopulta toteutunut, sisälsi 20 kappaletta, joista osaa Sebastian esitti soolokonserteissaan. Elokuussa 1969 Sebastian teki yllätysesiintymisen Woodstockin mammuttifestivaaleilla 16. elokuuta 1969 Country Joe and the Fishin keikan jälkeen. Hänen settinsä koostui kolmesta tuossa vaiheessa nauhoitetusta, mutta vielä julkaisemattomasta kappaleesta hänen nimikkosooloalbumiltaan (How Have You Been, I Have a Dream ja Rainbows All Over Your Blues). Lovin' Spoonfulin repertuaarista Sebastian esitti kappaleet Darling Be Home Soon ja Younger Generation, joista jälkimmäisen hän omisti juuri Woodstockissa syntyneelle lapselle. Syyskuussa 1969 Sebastian esitti saman setin Big Sur Folk Festivaalilla ja oli lisäksi mukana vuonna 1971 valmistuneessa dokumentissa Celebration at the Big Sur. 25 vuotta originaalin Woodstockin jälkeen John Sebastian esiintyi Woodstock '94:ssä. Hän vaikutti huuliharpistina Crosby, Stills and Nashille ja esiintyi oman yhtyeensä the J-Bandin kanssa. Tammikuussa 1970 Reprise Records julkaisi John Sebastianin esikois- ja samalla nimikkosooloalbumin, jolla häntä säestivät useat losangesilaismuusikot, kuten Crosby, Stills ja Nash. Sebastianin esikoissooloalbumi oli hänen suurin menestyksensä, joka saavutti Billboardin listalla sijan 20. Ilman Sebastianin tai hänen managementtinsa lupaa MGM julkaisi niin ikään Sebastianin esikoisalbumin erilaisella kansikuvalla, mutta samalla biisilistalla nimellä John B. Sebastian ja lisäksi John Sebastian Liven, jotka molemmat vedettiin myöhemmin pois markkinoilta. Sebastianin toinen Reprisen julkaisema albumi Cheapo Cheapo Productions Presents Real Live John Sebastian oli hänen ensimmäinen virallinen livelevynsä. Sebastianin kolmas ja vuonna 1971 ilmestynyt albumi The Four of Us oli työstetty taustayhtyeen kanssa, ja siihen kuuluivat kosketinsoittaja Paul Harris, rumpali Dallas Taylor ja basisti Kenny Altman. Sebastian kaavaili kokoonpanosta pysyvää, mutta Harris ja Taylor valitsivat yhtyeekseen Stephen Stillsin Manassasin. Vuonna 1972 Sebastianilta ilmestyi pitkäsoitoilla julkaisematon single Give Us a Break/Music for People Who Don't Speak English, joka ei saavuttanut listasijoitusta. Sebastianin vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Tarzana Kid hän työskenteli jälleen tunnettujen sessiomuusikoiden kanssa. Albumin työstämiseen ottivat osaa  Lowell George ( joka oli Sebastianin kanssa kirjoittamassa albumin kappaletta Face of Appalachia), Phil Everly, Emmylou Harris, the Pointer Sisters, David Grisman, Russell DaShiell, Ry Cooder ja Buddy Emmons. Sebastianin, Georgen ja Everlyn aikomuksena oli kasata superyhtye, mutta ideasta luovuttiin. Tarzana Kid ei noussut listoille ja Sebastian halusi eroon sopimuksestaan Reprisen kanssa. Vuonna 1976 Sebastian sai yllätysykköshitin kappaleellaan Welcome Back, joka oli tunnusmelodia sitecomiin Welcome Back, Kotter. Sebastian koki kuitenkin turhautumista, sillä Reprise ei promonnut hänen Welcome Back-albumiaan ykköshitistä huolimatta. Sebastianin myöhempien albumien julkaisijoina ovatkin olleet etupäässä itsenäiset levy-yhtiöt. Rappari Mase sämpläsi Welcome Backia vuonna 2004 samannimisessä hitissään. Vuonna 2001 Rhino Entertainment julkaisi uudelleen Sebastianin viisi sooloalbumia ja singlen Give Us a Break rajoitettuna painoksena cd-boxilla Faithful Virtue:The Reprise Recordings. Mukana sillä ovat myös kaikki biisit Sebastianin Woodstockin-keikalta ja kuusi ennenjulkaisematonta kappaletta Winterland Ballroomissa, San Franciscossa neljäs lokakuuta 1969 soitetusta konsertista. Vuonna 2006 Collector's Choice Music julkaisi Sebastianin viisi Repriselle työstämää sooloalbumia yksittäisinä cd:inä. Niiden kansiteksteistä vastasi Richie Unterberger. 1960- ja 70-luvuilla Sebastian vieraili useiden yhtyeiden ja muusikoiden levyillä. The Doorsin Roadhouse Bluesissa albumilla Morrison Hotel hän vaikutti huuliharpistina salanimellä G. Pugliese. Doorsin livealbumeista Sebastian on mukana Little Red Roosterissa Alive She Criedilla ja seitsemässä kappaleessa Live in Detroitilla. Molemmat albumit ilmestyivät vuonna 1991 triplacd:llä In Concert. Jim Morrison esitteli Sebastianin ennen Little Red Roosteria. Gordon Lightfootin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Sit Down Young Stranger Sebastian on mukana kolmessa biisissä soittaen niistä kussakin eri instrumenttia. Sebastian soittaa huuliharppua Crosby, Stills, Nash and Youngin vuoden 1970 albumin Deja Vu nimikappaleessa. Crosby, Stills ja Nash olivat pyytäneet Sebastiania liittymään yhtyeeseensä, mutta tämän kieltäydyttyä he kääntyivät Neil Youngin puoleen. Vuonna 1977 Sebastian oli mukana Artie ja Happy Traumsin Woodstock Mountain Revuessa mainitun folkyhteenliittymän albumilla More Music from Mud Acres. Muihin albumeihin, joiden työstämisessä Sebastian oli mukana, lukeutuvat Stephen Stillsin vuoden 1970 nimikkoalbumi, Timothy Learyn samaisena vuonna ilmestynyt pitkäsoitto You Can Be Anyone This Time Around, jolla Sebastian jamittelee Jimi Hendrixin kanssa sekä Keith Moonin ainoa ja 70-luvun puolivälissä ilmestynyt sooloalbumi Two Sides of the Moon. Lisäksi häntä kuultiin Randy Van Varmerin vuonna 1979 ilmestyneellä hitillä Just When I Needed You Most. Sebastian on jatkanut live-esiintymisiään sooloartistina ja yhtyeen NRBQ kanssa, jonka vuonna 1983 ilmestyneen albumin Grooves in Orbit työstämisessä hän oli mukana. Sebastian on käyttänyt kyseistä yhtyettä soundtrack-projekteissaan ja myös taustabändinään. 1990-luvun aikana Sebastian on esiintynyt säännöllisesti jugband-musiikkia edustavan J-Bandin kanssa ja ollut mainitun yhtyeen kanssa mukana vuonna 2007 valmistuneessa, jugband-musiikin juuria ja merkitystä luotaavassa dokumentissa Chasin' Gus' Ghost. Ensiesityksensä elokuva sai elokuussa 2007 San Francisco Jug Band Festivaalilla, jolla Sebastian esiintyi useiden muiden elokuvassa mukana olleiden muusikoiden, kuten  Geoff Muldaurin, Maria Muldaurin, Jim Kweskinin ja David Grismanin kanssa. Elokuvafestivaaleilla mainittu elokuva debytoi lokakuussa 2007 Woodstock Film Festivaalilla. Vuonna 2002 Sebastian on esiintynyt Paul Rishellista ja Annie Rainesista muodostuneen country blues duon kanssa triona. Maria Muldaurin ja hänen Garden of Joy jugbandinsa kanssa Sebastian esiintyi vuonna 2009. Ajoittain Sebastian on tehnyt keikkoja mandolisti David Grismanin kanssa, jonka kanssa Sebastian soitti 60-luvulla Even Dozen Jug Bandissa ja vielä vuonna 2007 ilmestyneellä yhteisellä albumilla Satisfied. Muista Sebastianin keskeisemmistä tuoreemmista levytyksistä mainittakoon vuonna 1993 Shanachie Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tanar Beach. Se koostuu 11 ennenjulkaisemattomasta Sebastianin kappaleesta, joista neljä edustaa yhteistyötä lauluntekijä Phil Galdstonin kanssa. Vuosina 1996 ja 2000 ilmestyneet albumit I Want My Roots ja Chasin' Gus' Ghost Sebastian on työstänyt the J-Bandin kanssa. Sebastian on työskennellyt runsaasti elokuva ja tv- soundtrackien parissa. Hän on kirjoittanut ja esittänyt musiikkia useissa lasten elokuvissa ja tv-produktioissa. Nelvana Enterpisen vuonna 1978 lähettämässä animaatiotv-speciaalissa The Devil and the Daniel Mouse Sebastian vastasi musiikista ja Daniel Mousen lauluäänestä. Vuonna 1986 hän oli juontajana Disney Channelin lähettämässä perhespeciaalissa What a Day for a Daydream.

Maanantain mainio:Brittiprogen klassikon vuoden 1974 triplalivealbumi

 Emerson Lake & Palmer:Welcome  My Friends to the Show That Never Ends Ladies and Gentlemen

Elokuussa 1974 Manticore Recordsin julkaisemana ilmestynyt Welcome My Friends on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Emerson Lake & Palmerin toinen konserttitaltiointi ja laajuudeltaan kyseessä on vieläpä tripla.Se nauhoitettiin helmikuussa 1974 Anaheimissa, Kaliforniassa yhtyeen ollessa maailmankiertueella sillä erää tuoreimman studioalbuminsa Brain Salad Surgery tiimoilta. Livelevystä muodostui menestyksekäs. Billboardin listalla sen paras sijoitus oli neljäntenä, mikä oli samalla yhtyeen paras listasijoitus Yhdysvalloissa. Siellä albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Britanniassa Welcome My Friendsin paras listasijoitus oli kuudentena. Brain Salad Surgeryn tiimoilta tehdyn maailmankiertueen jälkeen Emerson Lake & Palmer piti pidemmän tauon sekä biisien kirjoitustyöstä että konsertoinnista. Suuri osa triplalivealbumin kappaleista kuultiin ensiksi yhdysvaltalaisessa rockmusiikkiin keskittyneessä radioshowssa King Biscuit Flower Hour. Vuonna 1999 mainitut radionauhoitukset ilmestyivät cd-formaatissa.  Welcome My Friends vastaanotti AllMusicissa ristiriitaiset retrospektiiviset arviot. Myönteisenä pidettiin sitä, että triplalla olivat yhtä lukuun ottamatta mukana kaikki Brain Salad Surgeryn kappaleet. Kehuja osakseen vastaanotti etenkin Karn Evil 9:n versio. Welcome My Friendsillä ei hyödynnetty lainkaan päällekkäisäänityksiä. Toisaalta kyseessä oli siis sataprosenttisesti aito live, toisaalta äänentoistoa esimerkiksi feedbackeineen pidettiin laadultaan toivomisen varaa jättävänä.