Torstain terävä:Eräs psykedeelisen rockin keskeisimmistä albumeista

 Quicksilver Messenger Service:Happy Trails

Happy Trails on yhdysvaltalaisen psykedeelistä rockia edustavan Quicksilver Messenger Service-yhtyeen toinen albumi. Sen nauhoitukset ovat Fillmore Westistä ja Fillmore Eastistä, mutta on jäänyt epäselväksi, kummassa konserttipaikassa mikin albumin kappaleista on nauhoitettu. Happy Trails ilmestyi maaliskuun lopussa 1969 Capitol Recordsin julkaisemana. Albumin ykköspuolen täyttää kokonaisuudessaan versio Bo Diddleyn kappaleesta Who Do You Love. Sen nimeksi on annettu Who Do You Love Suite ja kullekin soolo-osuudelle on annettu omat nimensä. Ne on kreditoitu kunkin osan soolon soittajalle. Mainitun version kokonaiskesto on 27 minuuttia ja Gary Duncanin kappaleeseen soittama kitarasoolo on tyylillisesti rockin ja jazzin välimaastossa. Happy Trailsin kakkospuoli sisältää version toisesta Bo Diddleyn käsialaa olevasta kappaleesta Mona sekä kaksi Duncanin käsialaa olevaa instrumentaalikappaletta; Maiden of the Cancer Moon ja Calvary. Alun perin mainitut biisit soitettiin medleynä. Sekä Gary Duncan että toinen kitaristi John Cipollina sooloilevat Monassa. Maiden of the Cancer Moonissa Cipollina soittaa leadia. Calvaryn liveversio korvattiin albumilla kappaleen studio-otolla. Jäännöslopukkeena yhtye soittaa Roy Rodgersin western televisio shown tunnusmelodian. Rolling Stoneen Happy Trailsin arvioineen Greil Marcusin mukaan albumin kakkospuolen neljä kappaletta ovat erinomaisia, mutta pitkäsoiton ykköspuolen täyttävää Who Do You Love-versiointia hän kuvasi erääksi kaikkien aikojen parhaista San Franciscon alueelta tulleista rocklevytyksistä. Myös tuoreemmat Happy Trailsista laaditut arviot ovat olleet varsin myönteisiä. Vuonna 1992 albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Colin Larkinin kaikkien aikojen tuhat parasta albumia listaavan teoksen vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Happy Trails saavutti sijan 553. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Happy Trailsin sijoitus oli 189. Samaisen musiikkilehden sadan parhaan kitarakappaleen listalla Quicksilver Messenger Servicen Mona-versiointi saavutti sijan 88.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen kotimaisen rockartistin esikoisalbumi

 Rauli "Badding" Somerjoki:Synnyin rokkaamaan

Vuosien 1970-1971 aikana nauhoitettu ja jälkimmäisen vuoden kesäkuussa Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Synnyin rokkaamaan on solistin uransa  alkuvuosina täysiverisestä rock n' rollin lapsesta käyneen Rauli "Badding" Somerjoen esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu ensisijaisesti 50-luvun rockklassikoiden suomennoksista, mutta albumille sisältyy myös muutamia Baddingin omaa tuotantoa edustavia kappaleita. Elvis Presleyltä versioituvat hänen Sun-kauden tuotantoonsa lukeutuvat One Night (Yö kanssas sun), Blue Moon (Oi kuu, jonka Badding levytti rivakampana näkemyksenä uudelleen vuonna 1974 ilmestyneelle toiselle pitkäsoitolleen, esikoista paremmin menestyneelle albumilleen Näin käy rock n' roll) ja Fool Such As I (Tällainen hupsu) sekä hieman myöhäisempää tuotantoa edustava Big Hunk of Love (Iso lemmen pala) Myös Chuck Berryn originaalituotantoa edustavien kappaleiden osuus on Baddingin esikoisalbumille keskeinen, sillä pitkäsoitolla versioituvat kaksi Berryn ydintuotantoon lukeutuvaa klassikkokappaletta, eli itseoikeutettu Johnny B Goode sekä Around and Around (Rokaten ja rollaten). Bill Haley and His Cometsin ohjelmistosta Baddingin debyytille valikoitui See You Later Alligator (Moikataan kun tavataan) ja Little Richardilta Baby Face (Enkelinkasvot). Baddingin omaa tuotantoa edustavista kappaleista albumin ehdoton kultahippu on myös pitkäsoiton tunnetuimmaksi osoittautunut balladikaunokki Valot. Laadukkuudestaan huolimatta Synnyin rokkaamaan-albumista ei vielä muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Albumilla soittaneista muusikoista tunnetuimpia ovat kitaristi Antero Jakoila ja rumpali Matti Oiling. Vuonna 2000 Synnyin rokkaamaan -pitkäsoitosta ilmestyi kolme hieman varhaisempaa bonuskappaletta sisältävä cd-versio.

Tiistain tukeva:Kissin läpimurtohitti ja tunnuskappale

Rock and Roll All Nite on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Kissin kappale, joka julkaistiin bändin kolmannella studioalbumilla, vuonna 1975 ilmestyneellä pitkäsoitolla Dressed to Kill. Singleformaatissa mainittu kappale saavutti Billboardin listalla sijan 69., mikä oli 20 sijaa ylempänä kuin yhtyeen ensimmäinen listasijoituksen saavuttanut single Kissin' Time. Singlenä julkaistun Rock and Roll All Niten studioversion b-puolella oli niin ikään Dressed to Kill-albumilla julkaistuun tuotantoon lukeutuva Getaway. Lokakuussa 1975 singlenä ilmestynyt Rock and Roll All Niten liveversio saavutti Billboardilla parhaimmillaan sijan 12. alkuvuodesta 1976. Kyseessä oli Kissin ensimmäinen kaikkiaan kuudesta mainitulla vuosikymmenellä top 20:een kohonneesta singlestä. Rock and Roll All Nitesta on muodostunut Kissin tuotannon tunnuskappale, joka on soitettu viimeisenä numerona lähes jokaisessa yhtyeen konserteista vuodesta 1976 eteenpäin. VH1 nimesi Rock and Roll All Niten kaikkien aikojen 16:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Kissin nokkamiehet Paul Stanley ja Gene Simmons kirjoittivat Rock and Roll All Niten Kissin ollessa Los Angelesissa kakkosalbuminsa Hotter Than Hell tiimoilta tekemällään kiertueella. Stanley vastasi kertosäkeestä ja Simmons säkeistöistä, joihin hän lainasi aikaisemmin kirjoittamaansa kappaletta Drive Me Wild. Rock and Roll All Nite oli toinen niistä kahdesta kappaleesta, jotka kirjoitettiin Hotter Than Hell-kiertueen loppuvaiheessa ennen Kissin siirtymistä Electric Lady-studioille nauhoittamaan kolmatta studioalbumiaan Dressed to Kill. Taustakuorossa oli mukana useita bändin ulkopuolisia henkilöitä, muun muassa Kissin roudareita. Dressed to Killillä ilmestynyt Rock and Roll All Niten originaali studioversio ei sisällä kitarasooloa, toisin kuin liki pitäen kaikki myöhemmin mainitusta kappaleesta  julkaistut versiot. The Kiss Unpluggedilla ilmestyneessä versiossa kitarasoolosta vastaavat sekä Ace Frehley että Bruce Kulick. Myös mainittu versio julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla kolmannentoista sijan.

Maanantain mainio: 60-luvun puolivälin suositun brittiyhtyeen kolmas studioalbumi

 The Searchers:It's the Searchers

22. toukokuuta 1964 Pyen julkaisemana ilmestynyt It's the Searchers on brittiläisen rockyhtyeen The Searchersin kolmas studioalbumi. Yhtyeen suurista hiteistä se sisältää kappaleet Needles and Pins ja Don't Throw Your Love Away. Covertuotantoon mainitulla pitkäsoitolla lukeutuvat Betty Everettin It's in Her Kiss, Carl Perkinsin Glad All Over, Don Gibsonin Sea of Heartbreak, The Driftersin I Count the Tears sekä Tommy Tuckerin High-Heel Sneakers. It's the Searchers saavutti brittien albumilistalla parhaimmillaan neljännen sijan ja se jäi The  Searchersin levytystuotannossa viimeiseksi albumiksi, jonka työstämisessä originaali basisti ja solisti Tony Jackson oli mukana. Listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan 17 ja mikäli Saksassa julkaistu livealbumi Sweets for My Sweet lasketaan mukaan, kyseessä oli vuoden sisällä The Searchersin neljäs albumijulkaisu. Albumin originaalinimi oli It's Fab It's Gear It's the Searches ja albumin varhaisiin painoksiin painettiinkin sen pitkä otsikko ennen lyhentämistä.  It's the Searchersin nauhoitusten aikaan rumpali Chris Curtisista oli muodostunut The Searchersin johtohahmo. Hän on myöhemmin maininnut, ettei koskaan erityisemmin pitänyt Tony Jacksonista ja It's the Searchersin nauhoitusten aikaan Jackson oli menettänyt asemansa yhtyeen leadvokalistina Mike Pinderille. Albumin kappaleista Jacksonia kuultiin vokalistina ainoastaan kappaleessa Sho' Know A Lot About Love ja siinäkin hän jakoi lauluosuudet Mike Pinderin kanssa. Kun It's the Searchersistä julkaistiin uusintapainos vuonna 1968, albumin kansikuvassa nähtiin jo Jacksonin paikan ottanut Frank Allen, vaikka hän ei vielä soittanut mainitulla pitkäsoitolla. Albumin nauhoituksissa työstettiin myös kaksi tuossa vaiheessa julkaisematonta kappaletta. Niistä toinen on versio italialaista alkuperää olevasta kappaleesta I Who Have Nothing, jota Ben E King oli esittänyt Yhdysvalloissa. Toinen tuoreeltaan julkaisematon kappale oli versio bluesartisti Jimmy Reedin käsialaa olevasta biisistä Shame Shame Shame. Mainitut kappaleet julkaistiin vuonna 1992 The Searchersin kolmen cd:n boxilla 30:th Anniversary Collection 1962-1992.

Sunnuntain extra:Suomipunkin klassikkoyhtyeen takuuvarma uutuusalbumi

 Tumppi Varonen &Problems:Kaupunki

Suomipunkin ikuinen runorebeli Tumppi Varonen palaa Problems -yhtyeensä kanssa uudella ja hyväksi havaittua tyyliä edustavalla täyspitkällä albumillaan Kaupunki. Sen edeltäjä Outoja kiksejä ilmestyi lähes tarkalleen kolme vuotta sitten. Tumppi vastaa Problemsin uutuusalbumilla biiseistä, laulusuorituksista ja myös ajoittain kitarasta ja koskettimista. Soolokitarassa on aikaisemmin muun muassa Ballsista, Cliftersistä ja Flaming Sideburnsista tutuksi tullut Petri Peevo ja bassossa nuorempi lahjakkuus Heikki Hiekkasalmi. Rumpaleina albumilla kuullaan Markus Raiviota ja Kai Haikosta sekä myös Problemsin nykyistä keikkarumpalia, muun muassa ikilegendaarisesta Woude-yhtyeestä muistettua Kimmo Koseniusta. Uuden pitkäsoiton kappaleista sen  mainio nimiraita Kaupunki, upean melodinen Mitä sinulla mä teen ja koulukiusaamiseen puuttuva Sun ei tarvi (niitä miellyttää) ovat nähneet aikaisemmin päivänvalon singleformaatissa. Suorempien punkrypistysten vastapainoksi Kaupungille sisältyy myös melodisempaa ja seesteisempää tuotantoa, josta erityisen myönteisesti erottuvat Kaikella tiedolla ja Niin lähelle sut kadotin.  Rottanaama-biisiin Peevo soittaa varsin upean soolon ja Pelastava enkeli edustaa tyylitajuisesti romanttisempaa tuotantoa. Rivakammasta osastosta Pienen hetken on eräs albumin todellisista valopilkuista. Kokonaisuutena Kaupunki-pitkäsoitto edustaa takuuvarmaa Tumppi Varonen & Problems-tuotantoa. Mainitun albumin edeltäjälle sisältyi kuitenkin muutamia niin laadukkaita ässäbiisejä, että niiden veroisiin uutukaisella ei aivan ylletä. Kyseessä on silti rivakka ja paikoitellen sopivan vakava albumi eräältä suomipunkin kiistattomista klassikkoyhtyeistä.

Lauantain pitkä:Eräs upeimmista 70-luvun puolivälin jälkeen esiin nousseista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Vuosien 1974 ja 1986 välillä toiminut Mink DeVille oli rockyhtye, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi yhteyksistään New Yorkin CBGB-yökerhoon ja samalla se toi esiin johtohahmonsa Willy DeVillen musiikilllista talenttia. Vuosien 1977 ja 1985 välillä yhtye levytti ja julkaisi kuusi pitkäsoittoa. Willy DeVilleä lukuun ottamatta yhtyeen originaali lineup soitti ainoastaan sen kahdella ensimmäisellä albumilla, jotka olivat Cabetta ja Return of Magenta. Myöhemmin ilmestyneillä pitkäsoitoilla ja kiertueilla Willy DeVille kokosi muusikoita esiintymään Mink DeVillen nimellä. Kun Willy DeVille alkoi vuoden 1985 jälkeen esiintyä ja konsertoida omalla nimellään, hänen taustayhtyeensä käytti joskus nimeä The Mink DeVille Band. Rock and Roll Hall of Fameen kirjoittanut Doc Pomus on todennut Mink DeVillen tietävän kaupungin katujen totuuden ja gheton rakkauslaulujen rohkeuden. Willy DeVillen äänen rankka todellisuus on samalla tavalla ajatonta, kun yksinäisyys, rahattomuus ja huolet, jotka löytävät toisensa, eivätkä koskaan katoa. Yhtye perustettiin vuonna 1974 Willy DeVillen tavattua rumpali Thomas L Arren Juniorin ja basisti Ruben Siguenzan San Franciscossa. Willy soitti silloin tällöin Lazy Ace-yhtyeen kanssa. Siihen kuuluivat Allen Jr ja pianisti Ritch Colbert. Lazy Acen hajottua  DeVille, Arren Junior, Colbert, Siguenza sekä kitaristi Robert McKenzie muodostivat yhtyeen Billy De Sade and the Marquis. Vuonna 1975 yhtyeen nimeksi vaihtui Mink DeVille ja solisti Billy Borsay otti käyttöön nimen Willy DeVille. Village Voicessa Willy DeVille huomasi ilmoituksen, jossa yhtyeitä pyydettiin koe-esiintymiseen New Yorkiin. Fast Floydin korvasi John Lee Hookerin kanssa soittanut, bluestatsia yhtyeeseen tuonut Louis X. Erlanger ja vuonna 1977 Kaliforniaan palanneen Colbertin tilalle saatiin aikaisemmin Tiffany Shade – yhtyeessä soittanut Bobby Leonards.

 Vuosien 1975 ja 1977 välisenä aikana Mink DeVille oli eräs 70-luvun puolivälin punkrockin kehdon, New Yorkin CBGB:n alkuperäisistä houseyhtyeistä. Tyylillisesti se erosi kuitenkin voimakkaasti virkaveljistään ohjelmistollaan, johon kuului bluesia ja soulia. Yhtyeen coverohjelmistoon sisältyi esimerkiksi Little Walteria, Elmore Jamesia ja James Brownia. Levytyssopimus Capitol Recordsin Ben Edmondsin kanssa syntyi lopulta joulukuussa 1976. Jack Nitzhen tuottaman debyyttialbuminsa Cabretta Mink DeVille äänitti tammikuussa 1977. Steve Douglasin avustuksella Nitzhe tuotti Mink DeVillen neljä ensimmäistä pitkäsoittoa. Kaksikko oli ollut  Phil Spectorin kanssa luomassa Wall of Soundia ja niin Spectorin tuottamat yhtyeet kuin Brill Buildingin soundit lukeutuivat Mink DeVillen muusikoiden diggauskohteisiin. Soulia, rhytm and bluesia rockia yhdistänyttä Cabrettaa pidetään yleisesti eräänä parhaista 70-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä debyyttilevyistä. Sen kappaleista mainittakoon erityisesti tarttuva Spanish Stroll. Steve Douglas soitti sillä saksofonia ja The Immortals- a cappella-yhtye lauloi taustoja. Vuonna 1978 ilmestynyt kakkosalbumi Return to Magenta sisälsi debyytistä poiketen jousia. Dr. John soitti pitkäsoitolla koskettimia ja Douglas jälleen saksofonia. Kyseisenä vuotena Mink DeVille kiersi Yhdysvaltoja Elvis Costellon ja Nick Lowen kanssa. Seuraavana vuonna Willy DeVillen rakkaus taidetta ja ranskalaista kulttuuria kohtaan johti hänet joksikin aikaa Pariisiin. Hän vei yhtyeensä musiikillisesti uuteen suuntaan ja levytti originaalin albumin Le Chat Bleu. Mainitulle pitkäsoitolle DeVille kirjoitti useita kappaleita Rock and Roll Hall of Famen jäsenen Doc Pomusin kanssa. Jousisovituksissa auttamaan DeVille palkkasi Jean Claude Petitin ja kitaristi Erlangeria lukuun ottamatta albumilla kuultiin uusia muusikoita.

 Capitol Records julkaisi Le Chat Bleun Euroopassa vuonna 1980. Vaikka pitkäsoitosta ei muodostunut suurta myyntimenestystä, se saavutti myönteiset arviot. Rolling Stonen kriitikot rankkasivat albumin vuoden 1980 viidenneksi parhaaksi ja musiikkihistorioitsija Glen A Baker nimesi sen kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi albumiksi. Atlanticille Deville levytti kaksi pitkäsoittoa, vuonna 1981 ilmestyneen Cup de Grapen ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistun albumin Where Angels Fear to Tread. Saksofonisti Louis Cortelezi oli mukana molemmilla albumeilla ja ne hyödynsivät myös Bruce Springsteenin ja Southside Johnnyn levyiltä tunnusomaista New Jerseyn rannikon soundia. Mink DeVillen Atlanticille levyttämät pitkäsoitot menestyivät hyvin Euroopassa, mutta eivät Yhdysvalloissa. Mink DeVillen viimeinen pitkäsoitto Sportin’ Life levytettiin Polydorille vuonna 1985. Manitulle albumille DeVille kirjoitti Doc Pomusin kanssa raidat Something Beatiful Dying ja When You Walk My Way. Albumi nauhoitettiin Alabaman Muscle Shoals Sound studioilla Muscle Shoalsin rytmisektion kanssa. Tuottajina toimivat DeVille ja Duncan Cameron. Kappale Italian Shoes oli hitti joissakin Euroopan maissa. Sportin’ Lifen jälkeen DeVille alkoi levyttää omalla nimellään. Mink DeVille soitti viimeisen konserttinsa New Yorkissa 20. helmikuuta 1986. Esimerkiksi vuonna 1993 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Willy DeVille Live ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistulla Acoustic Trio Live in Berlinillä Willy DeVillen taustayhtyettä kutsuttiin joskus nimellä The MinkDeville Band. Jotkut kyseisen yhtyeen muusikoista soittivat ja keikkailivat Willy DeVillen kanssa jopa vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi basisti Bob Curiano ja rumpali Shawn Murray soittivat Willy DeVillen taustalla hänen Euroopan-kiertueillaan vuosina 1984 ja 2007. Jotkut The Mink DeVille Bandissa soittaneet muusikot olivat mukana sekä Mink DeVillen että Willy DeVillen albumeilla. Willy DeVillen kanssa eri kokoonpanoissa yli kymmenen vuoden ajan soittaneista muusikoista mainittakoon pikaisesti rumpali Tommy Price ja saksofonisti Mario Cruz.

Perjantain pohjat:Eräs Thin Lizzyn Jailbreak-albumin klassikkokappaleista

Cowboy Song on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Jailbreak julkaistu kappale. Johtohahmo Phil Lynottin ja rumpali Brian Downeyn käsialaa ollut Cowboy Song julkaistiin editoituna versiona myös singleformaatissa, mutta Billboardin listalla se joutui laadukkuudestaan huolimatta tyytymään sijaan 77. siinä, missä kaksi muuta albumilta poimittua pikkulevyä, eli The Boys Are Back in Town ja pitkäsoiton nimikappale Jailbreak saavuttivat selkeästi runsaammin huomiota. Cowboyn perspektiivistä kirjoitettu Cowboy Songin teksti kuvaa hänen matkustamistaan Yhdysvaltojen halki ja kokemiaan seikkailuja ja romansseja. Cowboy Songin intro on akustinen ja countryhenkinen ennen kuin kappaleesta kehittyy nopeatempoinen, mutta silti mainiosti svengaava hardorckpala. Cowboy Song in sittemmin tunnustettu erääksi Thin Lizzyn tunnuskappaleista erityisesti kappaleen varsin laadukkaan tuplakitaroinnin ansiosta.  AllMusicissa Cowboy Songin kuvattiin tuovan myytin moderniin maailmaan. Teoksen Phil Lynott:The Rocker kirjoittaneen Mark Putterfordin mukaan Cowboy Song on risti Clint Eastwoodin ja Rudolph Valentinon välillä. Ajan mittaan Cowboy Songista on muodostunut Thin Lizzyn diggareiden suosikki ja eräs yhtyeen tuotannon tunnuskappaleista. Se on saavuttanut klassikon statuksen. Helmikuussa 2016 ilmestynyt Phil Lynottin elämäkerta on niin ikään nimeltään Cowboy Song. Kappaleesta levytetyistä coverversioista mainittakoon Anthraxin vuoden 1993 albumin Sound of White Noise Japanin-painoksella ilmestynyt bonusraita.

Torstain terävä:Haastattelussa Joyland

 Joensuulaisyhtye Joyland, jonka kokoonpanon muodostavat kitaristi/solisti Cane Vuorjoki, solisti Janne "Hakki" Martikainen, basisti Sami Salminen, kosketinsoittaja Riku Karttunen ja rumpali Ville-Pekka Tikkanen, saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Kysymyksiin vastasivat  Cane,  Sami ja Hakki.

Kuinka Joylandin kokoonpano muotoutui?

Cane:"Minun kohdalla kävi niin, että Sami pyysi mukaan. Kokeiltiin treeniksellä ja jäin bändiin.
Kokoonpano taisi olla jo ehkä toisissa treeneissä tämä nykyinen."

Sami:"Joyland sai alkunsa muutama vuosi sitten kun oli niin sanotusti tyhjäkäyntiä bändihommissa. Jannen kanssa istuttiin iltaa ja päätimme perustaa bändin. Mietimme, ketä kysyisimme mukaan ja Cane tuli heti molemmille mieleen,rumpalin löysimme pienen etsinnän jälkeen."

 Minkälaista yhteistä musiikillista taustaa yhtyeen jäseniltä on löydettävissä ajalta ennen tätä bändiä?

Cane:"Samin kanssa soitettiin Root Remedyssä."

Sami:"Jannen  kanssa on ollut yhteisiä bändejä ja projekteja vuosien varrella ja Canen kanssa soitin Root Remedy- yhtyeessä."



Miten Joylandin biisit syntyvät ja miten runsaasti niitä tällä hetkellä on valmiina?

Cane:"Meillä on nyt biisejä minun pöytälaatikosta, Samin pöytälaatikosta ja yhteisestä pöytälaatikosta muutaman vuoden takaa, kun pidettiin tyhjäpää-jameja ja äänitettiin ideoita ja aihioita talteen. Niitten pohjalta on sitten työstetty biisejä valmiiksi.
Samin kanssa on myös tehty ihan tuoretta materiaalia pallottelemalla ideoita keskenämme treeniksellä.
Valmiita biisejä on varmaan jo reilun LP:n verran. Sitten on myös työstövaiheessa jonkin verran."

Sami:"Tuomme pöytälaatikkobiisejä treenikselle ja sovitamme ne Joyland- biiseiksi.  Monesti joku biisi lähtee syntymään kun joku soittaa jotain riffiä ja bändi alkaa jammailemaan mukana ja sitten vaan hiotaan sitä sopivaksi."

Kuinka keskeisiä lyriikat ovat yhtyeellenne?

Cane:"Kun tekee tekstejä vieraalla kielellä, voi olettaa että iso osa tätä kotimaista yleisöä ei kiinnitä huomiota teksteihin millään lailla.
Mutta itselle on ihan oman mielenrauhan takia ollut alusta asti tärkeää tehdä parhaansa tekstien eteen niin, että voi itse olla tyytyväinen lopputulokseen. Jos joku niistä saa jotain, se on pelkkää plussaa.
Sama pätee tietysti musiikkiin.
Itselle tekstissä on tärkeää sekä aihe ja tulokulma siihen, että tekninen toteutus. Riimit, rytmitys ja foneettinen sointi.
Kaikki tekstit ovat omalla tavallaan totta. Vähintäänkin runollisen filtterin läpi kuvattuja havaintoja ja tulkintoja ympäröivästä maailmasta.
Varmaankin kävi ilmi, että minä teen bändin tekstit? Se osa-alue lankesi minulle, koska olen kuitenkin jo yli 30 vuotta hionut taitoani sillä saralla."
 

Taustaa kappaleille Pilgrim ja Rock N' Roll Hit sekä jälkimmäisen biisin tuoreelle musiikkivideolle?

Cane:"Pilgrim on tosikertomus henkilökohtaisesta "pyhiinvaellusmatkasta" yhteen keskeisimmistä 60-luvun lopun vastakulttuurin kasvupaikoista, eli San Franciscoon ns. hippeyden alkulähteille. Se on muokattu hiukan "sinne ja takaisin/sankarin matka" -tyyliseksi, arkkityyppiseksi myyttitarinaksi.
Musiikillisestihan se on sellainen rokki-iskusävelmä, johon on sisällytetty psykedeliaa ja reilusti instrumetaali-improvisaatiota.
Kertosäkeestä vielä, että Kalifornia oli tosiaan cool. Ainakin Pohjois Kalifornia. Oli pakko ostaa sieltä talvitakki, että tarkeni iltaisin.

Rock n' Roll Hit on lähinnä kieli poskessa tehty pastissi, johon on ympätty läjäpäin hyviksi havaittuja rock-kliseitä. Teksti on lähinnä kyseisen musiikinlajin hurmoksellista ylistystä.
Video on tietenkin biisin henkeen kuuluvaa keekoilua jalka monitorilla, haara-asentoja, Marshallin kaappeja  yms."

Hakki:"Yhdyn edellisiin."

Jos Joylandille pitäisi nimetä musiikillisia verrokkeja, mainitsisitteko joitakin?

Cane:"En kyllä ala vertailemaan.
Kuten sanassa sanotaan:
'Joyland on yhtye, jonka musiikin juuret ovat laajalla ja syvällä klassisen rockin maaperässä.'
Meidän musiikkihan on semmonen sekametelisoppa, johon jokainen soittaja tuo omat vaikutteensa.
Muut saavat tehdä joko oikeaan tai väärään osuvia arvailuja vaikutteista.
Tärkeintä on, että bändillä on oma identiteettinsä huolimatta esivanhemmilta saaduista geeneistä."

Sami:"Hankala kysysymys kun Joylandin musiikki on suuri sekoitus kaikkea." 

Hakki:"Joyland on sekoitus kaikkea, mitä soittajille tarttunut matkaan vuosikymmenien varrelta."

Löytyykö yhtyeen jäsenistöstä southern rockin ystäviä?

Cane:"Löytyy."
Sami:"Löytyy 😎 Kaikki southern rock on hyvää."

Hakki:"Toki etelän ystäviäkin löytyy:"

 
Mainitsisitteko Joylandin jäsenten joitakin ehdottomia sellaisia musiikillisia diggauskohteita, jotka eivät välttämättä kuulu lainkaan omassa musiikillisessa ilmaisussanne?

Cane:"Omalta kohdaltani voin sanoa, ettei siinä kauheasti taida kuulua esim. kuubalainen, bossanova, ym. lattarimusiikki, impressionistinen pianomusiikki, Jazz, italialainen tai puolalainen elokuvamusiikki, argentiinalainen tango nuevo, etc. etc....
Toisaalta en vanno, etteikö kaikesta itselle läheisestä musiikista uisi jotain aineksia omaan ilmaisuun."

Sami:":Itse olen musiikin suhteen ns. kaikkiruokainen ja sitä kautta tulee varmasti vaikutteita omaan soittotyyliin ja sitä kautta myös bändin soundiin."

Hakki:" Jaahaa....Virran Ola. Vai kuuluuko? Jääköön vastuu kuulijalle." 

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat?

Cane:"Eteen päin!" sano mummo lumessa."

Sami:"Eteenpäin." 

Hakki:"Uutta videoo ja musaa eetteriin."

 

Keskiviikon klassikko:Brittipunkin keskeisen edustajan legendaarinen tupla-albumi

The Clash:London Calling

14. joulukuuta 1979 ilmestynyt tupla-albumi London Calling oli se levyjulkaisu, jolla The Clash viimeistään lunasti paikkansa brittiläisistä punkyhtyeistä monipuolisimpana. Tuplakko käynnistyy solisti/kitaristi Joe Strummerin ja kitaristi/solisti Mick Jonesin käsialaa olevalla albumin nimikappaleella, josta muodostui ilmestymisaikanaan sen suosituin. Brand New Cadillac on päivitetty näkemys Vince Taylorin 50-luvun rockkappaleesta. The Irish Horns värittää tupla-albumin ensimmäistä kokeellisempaa raitaa Jimmy Jazz. Hateful on kiinnostava, kysymys-vastaus-lauluosuuksia hyödyntävä rockapala. Rudie Can't Fail on melko puhdas puhuttelevan tekstin sisältävä rock/reggaekappale, joka päättää tuplan ensimmäisen levypuoliskon. Kakkospuolen aloittaa bassovoittoinen ja melodinen uutta aaltoa edustava Spanish Bombs, joka on eräs koko albumin laadukkaimmista yksittäisistä kappaleista. Funkhenkisessä The Right Profilessa keskeisessä osassa on niin Paul Simonon nelikielisineen kuin The Irish Hornskin. Strummerin kirjoittama, mutta tavanomaisesta poiketen Jonesin leadvokalisoima Lost in the Supermarket sisältää lyriikoidensa osalta todellisuuspohjaa. Clampdownin esiasteena oli instrumentaalikappale nimeltä Working and Waiting, mutta Strummer laati kappaleeseen status quota kritisoivan tekstin. Reggaeraita Guns of Brixton on basisti Paul Simononin käsialaa ja hän on kappaleessa myös leadvokalistina. London Callingin kakkoslevyn käynnistävä Wrong 'em Boyo sisältää myös pätkän Lloyd Pricen klassikkokappaletta Stagger Lee. Death Or Glory tekee paluun vahvaan rocktyyliin koko yhtye suoriutuessa kappaleesta ja sen kekseliäästä sovituksesta erinomaisesti. Instrumentaatioltaan basson dominoima Koka Kola on kaikista tuplan kappaleista lähimpänä perinteistä punkrockia. Jonesin Card Cheat sisältää instrumentaatiossaan runsaasti pianoa ja tekee tyylillisesti kunniaa Phil Spectorin Wall of Soundille. Viimeisen levypuoliskon aloittava Lover's Rock on tyylillisesti lähimpänä ilmestymisaikansa popkappaletta, tosin biisin pitkä outro vie kappaletta toiseen suuntaan. Four Horsemen on melodisuudestaan huolimatta edeltäjäänsä suoraviivaisempi raita ja Jonesin käsialaa oleva I'm Not Down yhdistää rockilmaisuun vaikutteita funkista ja jopa discomusiikista Kappaleen introssa tehdään tyylitajuisesti kunniaa The Kinksin kirkkaimpiin klassikkokappaleisiin lukeutuvalle Waterloo Sunsetille. Cover Danny Ray&The Revolutionariesin Revolution Rockista on viihdyttävä yhtyejamittelu, jonka lauluosuuksissa Strummer on vedossa. Viime hetkellä mukaan päätynyt ja Jonesin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa Train in Vain ei ehtinyt mukaan albumin kansitietojen biisilistaukseen. Melodinen ja funkhenkinen kappale julkaistiin singleformaatissa ja siitä muodostui lopulta tuplan nimibiisiä suositumpi. London Calling oli alun perin huomattavasti suositumpi The Clashin kotimaassa Britanniassa, missä se nousi albumilistan top teniin. Albumi myi kuitenkin lopulta Yhdysvalloissa platinalevyyn oikeuttavan määrän.

Tiistain tukeva:2000-luvun lopussa levytysuransa aloittanut brittirootsin edustaja

 25. elokuuta 1985 Hullavingtonissa, Wiltshiressa, Britanniassa syntynyt Dani Wilde on brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi, joka tyylissään yhdistää rootsmusiikin eri osa-alueita, kuten countrya, gospelia, soulia ja Americanaa popvaikutteisiin. Valmistuttuaan Brightonin modernin musiikin instituutista vuonna 2005 Wilde solmi syyskuussa 2007 levytyssopimuksen rootsmusiikin julkaisijana tunnetuksi tulleen Ruf Recordsin kanssa. Hänen esikoisalbuminsa oli seuraavan vuoden tammikuussa ilmestynyt Heal My Blues. Tuosta lähtien Wilde on konsertoinut Britanniassa, Euroopassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Afrikassa. Hänen toinen albuminsa on veteraanituottaja Mike Vernonin kanssa työstetty ja vuonna 2009 ilmestynyt Shine. Wilden kolmas pitkäsoitto on toukokuussa 2012 julkaistu Juice Me Up. Vuonna 2015 Wilde lanseerasi oman levy-yhtiönsä Bri-Tone Recordsin ja julkaisi sen kautta kolmannen albuminsa Songs About You. Se nousi I-Tunesin countryalbumilistoille kymmenessä maassa, kuten Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Espanjassa, Italiassa, Sveitsissä, Itävallassa, Japanissa ja Etelä-Afrikassa. Myös Suomessa albumi kohosi 30 suosituimman joukkoon. Euroopan virallisella I-Tunes blueslistalla Wilde on saavuttanut kolme kärkeen noussutta kappaletta, jotka ovat Bring Your Lovin' Home (albumilta Heal My Blues), Abandoned Child (albumilta Shine) ja Bitch (albumilta Girls with Guitars). Wilden single Open Road saavutti kahdeksannen sijan Unkarin I-Tunes blueslistalla vuonna 2017 ja sijoittui myös Sveitsissä top 30:een. Vuonna 2017 Wilde oli ainoa brittiläinen artisti, joka sijoittui  Roots Music Report Chart's Bluesissa 50 suosituimman joukkoon. Hänen sijoituksensa oli 28. juuri Terechi Trucks Bandin jälkeen. Lokakuussa 2017 Wilden kappale Deeper Than Black sijoittui viidenneksi brittiläisellä I-Tunes-blueslistalla ja Wilde pääsi samaan sarjaan esimerkiksi Van Morrisonin ja Joe Bonamassan kanssa. Vuonna 2015 British Blues Awards palkitsi Wilden parhaana naisvokalistina. Vuonna 2017 Wilde solmi levytyssopimuksen VizzTone Groupin kanssa ja mainitun vuoden kesäkuussa ilmestyi artistin uusi albumi Live at Brighton Road. Sitä julkaistiin cd:n lisäksi myös dvd ja vinyyliversio. Wilden tuoreinta tuotantoa edustaa maaliskuussa 2020 ilmestynyt single Howling at the Moon.

Maanantain mainio:Lepakon yhtyeiden ja keskeisten taustavaikuttajien ansiokas historiikki

 Marco Kosonen:Bändi Laboratorio- tarinoita Lepakkoluolasta (Like)

Kun Helsingin legendaarinen rockclubi Kill City purettiin, sen paikan otti Ruoholahdessa sijainnut vanha maalitehdas, jonka valtaamisesta vastasivat muusikot ja muut aktiivit. Lepakossa treenasi useita maamme eturivin yhtyeitä Hanoi Rocksista, Pelle Miljoona Oy:stä ja Sielun Veljistä alkaen.  Shadowplay-yhtyeen, jonka tarina kerrotaan myös seikkaperäisesti tässä kirjassa, jäseniin lukeutuvan Marco Kososen ansiokkaassa teoksessa Bändilaboratorio ääneen pääsee jäsenistöä useista hieman vähemmän tunnetuista, mutta varsin keskeisiksi osoittautuneista yhtyeistä. Sellaisiin lukeutuvat esimerkiksi maamme kenties ensimmäinen hardcorepunkyhtye Lama, eräänlaista postpunkia edustanut ja arvostetun esikoisalbuminsa Peilitalossa julkaissut Musta paraati, kitararockin kulttiklassikkoyhtyeisiin lukeutuva Fucking World sekä naisgaragerockyhtye PIM, joka sai kunnian olla 90- ja 2000-lukujen vaihteessa ansaitusti kulttisuosiota saavuttaneen Thee Ultra Bimboos-yhtyeen esikuvana. Varsin kiinnostavaksi osoittautuu Mustan paraatin myöhäisempi, pitkäsoiton Käärmeet työstänyt lineup, jossa oli mukana niinkin yllättäviä muusikoita, kuin Laman solisti Jari Epe Kronholm, esimerkiksi Ballsista ja Cliftersistä tutuksi tullut rumpali Sami Vettenranta sekä basisti Jesu Hämäläinen, jonka tunnetuimmat yhtyeet ovat olleet Pelle Miljoona Oy ja Yö. Kotimaisen rockin klassikkosarjaan kohonneista yhtyeistä Bändilaboratoriossa ovat esittelyssä kotimaisen katurockin tärkein yhtye Smack, niin ikään kansainvälistä tasoa edustanut ja myös 60-luvun loppupuolen hämy-yhtyeiden musiikista inspiroitunut Nights of Iguana, rockia, rockabillya ja psychobillyä esimerkillisesti yhdistänyt Melrose ja maamme keskeisin ja todennäköisesti myös ilkein prätkäyhtye  Backsliders. Erityisen onnistuneiksi ja kiinnostaviksi Bändilaboratoriossa osoittautuvat Smackiin, Melroseen, Kebaan ja PIM:iin liittyvät luvut. Kokonaisuutena yhtyeiden tarinat eivät tässä teoksessa toki tule käsitellyiksi erityisen laajasti, mutta perustietojen lisäksi kiehtovia anekdootteja on löytynyt runsaasti ja tässä tapauksessa se on tarpeeksi.  Bändihistoriikkien loppuun  on sijoitettu mainio suositeltavaa kuunneltavaa- osio, johon  suurelta osalta teokseen päässeistä yhtyeistä on valittu niiden tuotannon todennäköisesti keskeisin albumi. Yhtyeiden lisäksi osansa Kososen kirjassa saavat  rockin ajankohtaislehti Rumba, jonka toimitus sijaitsi Lepakossa ja 80-luvun puolivälin tienoilla toimintansa aloittanut Radio City sekä keskeiset Lepakon taustavaikuttajat. Marco Kosonen on saanut kiehtovasta aiheesta irti melkoisen runsaasti ja Bändilaboratorio onkin liki pitäen erinomainen teos.

Sunnuntain extra:Eppujen komppikitaristin mainiot tuoreet muistelmat

 Juha Torvinen:Vasenkätisen päiväkirja -merkintöjä rokkielämästä (Docendo)

Juha Torvinen on Eppu Normaalin komppikitaristi, joka lavaesiintymisensä osalta muistetaan 80-luvulla huimasta lavahyppimisestään. Suuren osan vuodesta 2021 myös useista muista toimenkuvistaan tutuksi tullut Torvinen piti päiväkirjaa lopputuloksen ollessa selkeästi odotettua kiinnostavampi. Sujuvasti laadituista päiväkirjamerkinnöistä selviää muun muassa Eppujen keikkailleen vuoden 2021 aikana melkoisen ahkerasti. Samoilla festivaaleilla esiintyneisiin yhtyeisiin ja artisteihin päiväkirjassa tehdään viittauksia tyylitajuisesti. Eppu Normaalin musiikkituotantotilat ja sitä pyörittävä firma ovat kirjassa esillä, samoin kuin yhtyeensä Nokia Areenan avajaiskonsertin pitkiksi osoittautuvat valmistelut. Ennen Torvisen päiväkirjan lukemista olisi  mieluummin saattanut kaivata tietoa hänen 80-luvun tapahtumistaan. Tuoreissa päiväkirjamerkinnöissä tehdään silti toki viittauksia myös kyseiseen vuosikymmeneen  esimerkiksi Eppu Normaalin historiassa Punkalaitumella 80-luvun alkuvuosina soitetun epäonnisen keikan sekä vuoden 1986 Roskilde-esiintymisen myötä. Vanhoista kollegoista teoksessa pääsevät voimakkaammin esiin sen kirjoitusvaiheessa edesmennyt ja myös Eppujen varhaisten levyjen tuottajana toiminut Mika Sundqvist sekä Juice Leskinen, jonka pää oli Torvisen mukaan viimeiseen asti terävä kuin partaveitsi. Musiikin ulkopuolisista aktiviteeteista melko suuren osuuden haukkaa Torvisen pieni rooli elokuvassa 70 on vain numero. Myös teatterissa kitaristi vierailee mielellään. Torvisen päiväkirjan kuvamateriaali on niin ikään varsin laadukasta ja siinä esiintyvistä kollegoista Torvinen mainitsee Pantse Syrjän kanssa ihailleensa Kolmas nainen -yhtyeen kitaristin Sakari Pesolan soittoa jo ennen kuin hänen yhtyeensä oli ehtinyt levyttää mitään. Torvisen keskeisimmiksi ulkomaisiksi musiikillisiksi tajunnanräjäyttäjiksi osoittautuvat Creedence Clearwater Revival, The Who, Led Zeppelin ja Rolling Stones. Viimeksi mainitun vuonna 1971 ilmestyneen ja sittemmin klassikoksi kohonneen albumin Sticky Fingers Torvinen löysi diggailtavakseen kotikaupunkinsa Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolta.  Vaikka Vasenkätisen päiväkirja ei ole Juice Leskisen kesän 1977 tapahtumia kuvaavan teoksen Kuka murhasi rock n' roll tähden veroinen huikea lukukokemus, se on kirjoitettu kiinnostavasti ja on odotettua laadukkaampi teos. Torvinen ei avaa yksityiselämäänsä ja toteaa useampaan kertaan, ettei uutta Eppu Normaalin albumia enää ilmesty. Keikkayhtyeenä bändi on kuitenkin siinä määrin viriilissä vedossa, että toivottavasti kitara soi myös yleisön edessä vielä usean vuoden ajan.

Lauantain pitkä:Merkittävä varhainen swamprockin edustaja

 22. elokuuta 1936 syntynyt ja 13. helmikuuta 2010 edesmennyt Delmar Allen "Dale" Hawkins lukeutui yhdysvaltalaisen rockin laulunkirjoittajien ja rytmikitaristien pioneereihin. Omalta osaltaan hän vaikutti erityisen keskeisesti niin kutsutun swamprock boogien kehitykseen. Ronnie Hawkins on Dalen serkku. Hawkinsin levytysura käynnistyi vuonna 1956. Seuraavana vuonna hän esiintyi Louisianan clubeissa ja vaikka häneen kitaristina vaikutti esimerkiksi Scotty Moore, Hawkinsin oma tyyli edusti raskasta bluessoundia esimerkiksi hänen legendaarisimmalla singlemenestyksellään Suzie Q. Riffistä ja soolosta levytyksessä vastasi silti James Burton. Suzie Q valikoitui Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Se ilmestyi myös vuonna 1958 julkaistulla Hawkinsin albumilla Oh! Suzy Q. Creedence Clearwater Revival levytti Suzie Q:sta menestyneen coverversion toukokuussa 1968 ilmestyneelle esikoisalbumilleen ja mainittu levytys kyseisestä kappaleesta lieneekin tunnetuin. Vuoden 1958 aikana Hawkins levytti Chessin studioilla myös version Willie Dixonin bluesklassikosta My Babe ja slidekitaristina mainitussa levytyksessä vaikutti Roy Buchanan. Hawkinsin levytysura Chessillä jatkui pitkälle 60-luvulle. Levytuottajan ominaisuudessa Hawkins saavutti menestystä The Uniquesin, Five Americansin ja Bruce Channelin kanssa tekemillään levytyksillä. Vuonna 1998 Ace Records julkaisi Hawkinsilta kokoelma-albumin Dale Hawkins, A Rock 'n' Roll Tornado, joka sisälsi myös ennenjulkaisematonta tuotantoa. Hawkinsin muuhun keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti vuonna 1969 ilmestynyt ja countryrockia edustanut albumi  L.A., Memphis & Tyler, Texas sekä vuonna 1999 julkaistu ja täysin uudesta tuotannosta koostunut pitkäsoitto Wildcat Tamer, joka vastaanotti Rolling Stonessa neljän tähden arvion. Hawkins toimi varapääjohtajana useissa levy-yhtiöissä ja työskenteli esimerkiksi Michael Nesmithin ja Harry Nilssonin kanssa. 90-luvulla Hawkins tuotti R. L. Burnsiden slidekitaristin Kenny Brownin albumin Goin' Back to Mississippi. Hawkins on päässyt Rockabilly Hall of Fameen ja Louisiana Music Hall of Fameen. Vuonna 2007 ilmestyi Hawkinsin viimeinen albumi Back Down to Louisiana, joka menestyi erinomaisesti esimerkiksi musiikkilehti Mojon arviossa. Vuonna 2005 Hawkinsilla diagnosoitin paksusuolen syöpä, johon hän menehtyi 13. helmikuuta 2010 73 vuoden ikäisenä Little Rockissa, Arkansasissa.

Perjantain pohjat:Madonnan ensimmäinen Billboardilla top teniin kohonnut single

 Borderline on Madonnan vuonna 1983 ilmestyneellä ja artistin nimeä kantavalla esikosalbumilla julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa 15. helmikuuta 1984 mainitun pitkäsoiton viidentenä singlejulkaisuna. Myöhemmin Borderline pääsi lisäksi mukaan Madonnan vuosina 1990 ja 2009 ilmestyneille kokoelma-albumeille The Immaculate Collection ja Celebration. Tuottaja Reggie Lucasin kirjoittama ja säveltämä Borderline oli Madonnan tuonaikaisen poikaystävän John "Jellybean" Benitezin remiksaama. Lyriikaltaan kappale kertoo täyttymättömästä rakkaudesta ilmaisuvoimaisen laulusuorituksen kera. Borderline saavutti myönteisiä arvioita ja kriitikot kuvasivat kappaletta Madonnan harmonisesti monimutkaisimmaksi biisiksi ja kehuivat myös hänen laulusuoritustaan. Billboard Hot 100-listalla Borderlinesta muodostui Madonnan ensimmäinen top teniin kohonnut single. Se saavutti juuri kymmenennen sijan kesäkuussa 1984. Britanniassa Borderline julkaistiin uudelleen singleformaatissa vuonna 1986 ja tuolloin tuloksena oli jo toinen sija. Irlannissa Borderline nousi listakärkeen ja kymmenen tai vähintään 20 suosituimman joukkoon kappale kohosi useissa Euroopan maissa. Borderlinesta työstetyssä musiikkivideossa Madonna nähdään espanjalaismiehen tyttöystävänä, jolla on suhde myös valokuvaajaansa. Video vaikutti osaltaan keskeisesti Madonnan varhaiseen menestykseen. Borderline oli mukana settilistassa Madonnan vuoden 1985 Virgin Tourilla sekä vuoden 2008 kiertueella Sticky & Sweet. Borderlinesta ovat levyttäneet coverversionsa Duffy, Jody Watley, Counting Crows sekä The Flaming Lips.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon roudarin leppoisat muistelmat

 Steve Newhouse:Roudari Iron Maidenin kyydissä 1978-1984 (Docendo)

Tässä teos, jossa jo otsikko kertoo pääpiirteissään sen sisällön. Steve Newhouse vaikutti brittiheavyn kaikkein suurimmaksi nimeksi kohonneen Iron Maidenin roudarina taukoa lukuun ottamatta yhtyeen alkuvaiheista sen suosion huippukauden alkuun, eli Piece of Mind-kiertueen loppuvaiheisiin saakka. Roudari ei toisin sanoen ole tavanomainen Iron Maiden-biografia, ja juuri mainitusta seikasta muodostuu pitkässä juoksussa teoksen vahvuus. Yhtyeen alkuvaiheet käydään kirjassa läpi melko seikkaperäisesti lukuisten konserttien, ahkeran työnteon  ja anekdoottien avulla. Perustajajäsen Steve Harrisin terävyys ja määrätynlainen ehdottomuus ja kitaristi Dave Murrayn lempeys ovat ne komponentit, jotka alusta alkaen pitivät Maidenin kasassa. Solisti Paul Di' Annoon Newhousen välit olivat kaikkein läheisimmät. Teoksen alkuosan lähes kiinnostavinta antia tarjoavat yhteiskeikat useiden muiden brittiheavyn edustajien, kuten Angel Witchin, Saxonin ja kyllä vain myös Samsonin kanssa. Bruce Dickinsonin lavaesiintyminen teki Harrisiin ja Murrayhin välittömästi vaikutuksen. Maiden soitti myös Trust-yhtyeen kanssa. Sen jäsenistöstä rumpali Nicko McBrain on vaikuttanut Maidenissa vuodesta 1982 eteenpäin. Hänen edeltäjänsä Clive Burrin osuus on Newhousen kirjassa melko keskeinen jo hänen työnkuvansa vuoksi. Hän toimi nimittäin rumpuroudarina. Iron Maidenin esikoisalbumi saavutti brittilistalla neljännen sijan. Yhtye soitti brittiheavyn keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Judas Priestin kakkosbändinä ja lämmitteli myös Kissin Unmasked-kiertuetta. Ensimmäisen Suomen-keikkansa Maiden soitti vuoden 1980 Kuusrockissa. Vuonna 1981 ilmestyneeseen kakkospitkäsoittoonsa Killers ehdittäessä Adrian Smith oli ottanut Dennis Strattonin paikan yhtyeen toisena keppimiehenä. Jätettyään välillä Maidenin rumpuroudarin tehtävät Newhouse työskenteli useiden pienempien yhtyeiden kanssa. Niistä Lonewolf ja Lionheart liittyivät keskeisesti Maideniin, sillä kyseessä olivat yhtyeen jättäneiden solisti Paul Di' Annon ja kitaristi Dennis Strattonin luotsaamat yhtyeet. Newhouse palasi Maidenin roudariksi Piece of Mind-albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella vuonna 1983. Tuossa vaiheessa Maidenista oli tullut jo todella suuri nimi brittiheavyn saralla ja Bruce Dickinson oli debytoinut levyllä yhtyeen solistina vuoden 1982 klassikkoalbumilla Number of the Beast. Silti Dickinsonin vaikutusajasta Maidenissa kerrotaan teoksessa varsin niukasti. Yhtyeen suosion huippukaudelta Newhousen kirjalla ei niin ikään juurikaan ole tarjottavanaan keikka-anekdootteja, mutta joulukuussa 1983 Sveitsin Lausannessa tapahtuneisiin Rock-Pop-ohjelman kuvauksiin osallistuivat Maidenin lisäksi Ozzy Osbourne, Scorpions, Judas Priest, Def Leppard, Michael Schenker Group, Krokus ja Quiet Riot, eli siis varsin edustava kattaus aikakauden heavy- ja hardrockin kermaa. Newhousen teokseen sisältyy paljon mainioita tarinointia ja se on kirjoitettu leppoisaan sävyyn. Itse olisin odottanut  laadukkaalta kirjalta silti vielä  enemmän.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän southern rock- yhtyeen toinen studioalbumi

 The Outlaws:Lady in Waiting

Toukokuussa 1976 Arista Recordsin julkaisemana ja Paul A Rotchildin tuottamana ilmestynyt Lady in Waiting on southern rockiksi kategorioitavissa olevan The Outlawsin toinen studioalbumi. Sen covertuotantoa edustaa näkemys aikaisemmin Keith Allisonin ja Paul Revere&The Raidersin levyttämästä kappaleesta Freeborn Man, josta muodostui lopulta suorastaan standardi myös The Outlawsin keikkaohjelmistoon. Mainitun kappaleen studioversiolla solistina on Henry Paul, mutta keikkakontekstissa Freeborn Man päätyi sittemmin The Outlawsiin basistiksi jo yhtyeen seuraavalla studioalbumilla Hurry Sundown liittyneen Harvey Dalton Arnoldin vokalisoimaksi. Vuonna 1978 ilmestyneellä The Outlawsin tuplalivealbumilla Bring It Back Alive Freeborn Manista kuullankin Arnoldin vokalisoima näkemys. Tyylilisesti Lady in Waitingia voi kokonaisuutena pitää The Outlawsin tuotannossa kevyempänä albumina kuin edeltäjäänsä The Outlaws (1975) ja seuraajaansa Hurry Sundown (1977). Silkkaa southern rock-revitystä albumilla edustaa nimittäin ainoastaan sen päätöskappale Stick Around for Rock N' Roll. Hughie Thomassonin käsialaa oleva avausraita Breaker Breaker ja mainiota kitarointia ja kekseliäitä tempovaihdoksia  tarjoileva South Carolina ovat selkeän countryhenkisiä paloja. Jonesin Ain't So Bad on keskitempoinen ja lyriikoiltaan ironinen raita etenkin, kun ottaa huomioon sen tekijän päätyneen omaan ratkaisuunsa 90-luvun puolivälissä. Henry Paulin käsialaa oleva Girl from Ohio on niin ikään countryhenkinen ja upeita harmonioita sisältävä raita. Jonesin käsialaa oleva Prisoner on kiitettävän nyanssikas, jopa hienoisia jazzelementtejä sisältävä popkappale. Jo aikaisemmin mainitun Stick Around for Rock N' Rollin tavoin Hughie Thomassonin käsialaa olevat Lover Boy  sekä Just For You lukeutuvat albumin rivakimpiin raitoihin, joskin etenkin niistä jälkimmäiselle on annosteltu kiitettävästi kaivattavaa upeaa melodisuutta. Vaikka Lady in Waitingillä ei kokonaisuutena ole tarjottavanaan The Outlawsin esikoisalbumilta löytyvien There Goes Another Love Songin ja High Tides and Green Grassin veroisia klassikkokappaleita, kyseeessä on joka tapauksessa varsin laadukas albumi, joka julkaistiin cd-formaatissa vuonna 2001.

Tiistain tukeva:Poppia, countrya ja gospelia levyttänyt yhdysvaltalaisartisti

 Seitsemäs elokuuta 1942 syntynyt ja 29. toukokuuta 2021 edesmennyt Billy Joe Thomas oli yhdysvaltalainen solisti, joka on tullut laajalti tunnetuksi poppia, countrya ja gospelia edustaneista hiteistään 60-, 70- ja 80-luvuilla. Thomasin tunnetuimpiin singlemenestyksiin lukeutuvat  Hooked on a Feeling (1968), Raindrops Keep Fallin' on My Head (1969), (Hey Won't You Play) Another Somebody Done Somebody Wrong Song (1975), Don't Worry Baby (1977) ja Whatever Happened to Old-Fashioned Love (1983). Vuonna 1966 Thomas and The Thriumpsilta ilmestyi Pacemaker Recordsin julkaisemana albumi I'm So Lonesome I Could Cry, jonka nimikappale on cover Hank Williamsin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Thomasin ja The Thriumpsin versio myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Seuraava single Mama kohosi sekin sijalle 22. Myöhemmin Thomasilta ilmestyi Scepter Recordsin julkaisemana samanniminen albumi. Vuonna 1968 Thomas saavutti valtavirran suosiota kappaleella The Eyes of a New York Woman. Scepter Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi On My Way sisälsi Thomasin toisen miljoonamyyntiin yltäneen singlen Hooked on a Feeling. Reggie Youngin soittama sähköinen sitar on kappaleessa keskeisessä asemassa. Vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi Butch Cassidy and the Sundance Kid sisälsi Thomasin levytyksen Bacharachin ja Davidin käsialaa olevasta kappaleesta Raindrops Keep Falling on My Head. Se voitti parhaan originaalikappaleen palkinnon ja nousi Billboardin singlelistan kärkeen tammikuussa 1970, myi yli miljoona kappaletta ja Thomas vastaanotti kappaleesta kolmannen kultalevynsä. Raindrops Keep Falling on My Head julkaistiin myös samannimisellä albumilla. Thomasin muihin 70-luvun hitteihin lukeutuivat Everybody's Out of Town, I Just Can't Help Believin', joka saavutti yhdeksännen sijan ja päätyi Elvis Presleyn versioimaksi), No Love at All, Mighty Clouds of Joy ja Rock and Roll Lullaby. Oltuaan kuuden vuoden ajan Scepter Recordsin artisti Thomas jätti mainitun yhtiön vuonna 1972 ja siirtyi kahdeksi vuodeksi Paramount Recordsin artistiksi. Mainitulle levy-yhtiölle Thomas levytti albumit Songs ja Longhorns &Londonbridges. Vuonna 1975 ABC Records julkaisi Thomasilta albumin Reunion, jolta löytyvästä kappaleesta  (Hey Won't You Play) Another Somebody Done Somebody Wrong Song Thomas sai neljännen kultalevynsä. Nimeltään kyseessä oli kaikkien aikojen pisin Billboardin listakärkeen noussut single. Vuonna 1976 Thomas julkaisi Myrrrh Recordsilla Chris Christianin tuottaman albumin Home Where I Belong, joka oli ensimmäinen hänen useista gospel-albumeistaan. Kyseessä oli ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt gospel-levy. MCA Records julkaisi Thomasin viimeisen pophitin Don't Worry Baby. 80-luvun aikana Thomas saavutti muutamia countrylistan kärkeen kohonneita singlejä, joihin lukeutuivat vuonna 1983 ilmestyneet Whatever Happened to Old-Fashioned Love ja New Looks from an Old Lover. Thomas saavutti myös hitin levyttämällä tv-sarjan Growing Pains tunnusmelodian As Long as We Got Each Other. Toista ja kolmatta tuotantokautta varten Thomas levytti kappaleen uudestaan ja tällä kertaa duettona Jennifer Warnesin kanssa. Thomasin ensimmäinen versio mainitusta kappaleesta ilmestyi 80-luvun puolivälissä Columbia Recordsin julkaisemalla albumilla Throwing Rocks on the Moon. Thomas on kirjoittanut kaksi teosta mukaan lukien elämäkertansa Home Where I Belong. Huhtikuussa 2013 Thomasilta ilmestyi albumi The Living Room Sessions, joka sisälsi akustisia tulkintoja tunnetuista hiteistä. Raindrops Keep Falling on My Head pääsi vuonna 2014 Grammy Hall of Fameen. Thomas menehtyi kurkkusyöpään 78 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Yli kaksi tuntia Ruusujen juhlahurmosta

 Neljä Ruusua on ollut olemassa jo huikean 40 vuoden ajan. Ilkan, Koden, Laden ja Kämyn juhlakonsertti Ilosaaressa kännistyi aikataulun mukaisesti iltayhdeksältä  tuoretta tuotantoa edustavalla kappaleella 80-luvulla, jonka jälkeen monituhatpäinen yleisö toivotettiin tervetulleeksi Popmuseoon. Uusimman albumin nimikappale 1000X rokkasi melkoisen vakuuttavasti ja 2000-luvun tuotannon Ruusu-klassikoihin keikan alkuosassa lukeutuivat Elän vain kerran sekä Valuva taivas-albumin suorastaan majesteetillinen nimikappale. Viikatemies diilaa oli mitä mainioin poiminta Ruusujen lopulliselta läpimurtoalbumilta, 30 vuotta sitten ilmestyneeltä yhtyeen viidenneltä pitkäsoitolta Haloo. Katkera kuu-albumin nimiraita edusti hieman harvinaisempia huippuhetkiä. Setin puolivälin akustinen osuus käynnistyi harvinaisella poiminnalla Ilosaari, jonka jälkeen kuultiin suorastaan erinomaiset näkemykset Ruusujen  80-luvun tuotannon kolmesta klassikkokappaleesta. Itkupilli vuoden 1987 jälkimmäiseltä albumilta Kasvukipuja oli niistä iäkkäin. Huonot tavat ja Anarkiaa ovat Karjala-soulia edustavan ja vuonna 1989 ilmestyneen yhtyeen kolmannen albumin Hyvää päivää kultahippuja. Vuonna 1990 ilmestynyt Ruusujen neljäs pitkäsoitto Hyvää yötä Bangkok lukeutuu monien yhtyeen tosidiggareiden suursuosikkeihin. Mainitun albumin ainoa poiminta settlistassa oli akustiseen ympäristöön mitä parhaiten sopinut Bangkok. Akustisen osuuden harvinaisinta herkkua edusti lähes bossanovaksi kääntynyt näkemys kappaleesta Älä luovuta ja Pop-uskonnolta löytyvä Idänprinsessa oli myös eräs akustisen osuuden huippuhetkistä. Kappaleen kitarariffi liippaa muuten melko läheltä Juppihippipunkkaria. Setin loppuosa käynnistyi 2011-kappaleen tarjoamalla rankemmalla rockvaihteella ja tuoreempaan tuotantoon lukeutuvat upea balladi Sininen sunnuntai sekä Surutulitus pitivät laadukasta tasoa lähes kiitettävästi yllä. Varsinaisen setin päättivät Ruusujen 90-luvun alkupuolen tuotannon  ytimeen luketuvat Juppihippipunkkari, slovarikaunokki Tie ajatuksiin ja Poplaulajan vapaapäivä. Encoreissa juhlavaa tunnelmaa jatkoivat akustinen Sun täytyy mennä-versiointi, lähes itkettävän koskettava Veri ja konsertin päättäneet rokimpaan tuotantoon lukeutuvat Nuori ikäisekseen ja bailubiisi Hunningolla. Hyvää yötä Bangkok-albumin osuus olisi settilistassa kenties voinut olla  hieman runsaampi ja balladiosastosta jäivät puuttumaan lähes klassikoita edustavien kappaleiden Uusi aika ja Esirippu kaltaiset ehdottomuudet. Kyseessä oli joka tapauksessa kerrassaan upea ja kestoltaan yli kaksituntinen juhlakeikka. Kiitos Ruusut.

Neljän ruusun 40-vuotisjuhlakonsertti Ilosaaressa 13. elokuuta 2022.

Sunnuntain extra:Snadisti pervon aikuisviihdetaiteilijan elämäkerta

 Sami Lotila:Pornotähti Cindy Sun (Bazar Kustannus)

Sami Lotilan käsialaa oleva Pornotähti Cindy Sun on sujuvasti monologin muotoon kirjoitettu, lähemmäs 300 sivun mittainen elämäkerta Viitasaaren tytöstä Sini Paanasesta, josta kehittyi aikuisviihteen ammattilainen. Hän strippasi jo teini-ikäisenä ja aloitti pornouransa Prahassa. Paananen oli kiinnostunut myös musiikista ja hänen keskeisin diggauskohteensa oli Spice Girls. Mainittua yhtyettä imitoineessa tyttöviisikossa Paananen esitti yleensä Geriä tai Emmaa. Ulkomaista Cindy menestyi sittemmin valitsemallaan uralla etenkin Britanniassa ja Espanjassa. Kotimaassa hänen uravalintansa ei silti ollut kaikkien mieleen ja Paananen sai fudut työpaikastaan, turkulaisesta kemikaliosta. Vaikka hänen elämäkertateoksensa on peittelemätön, on sen kaikkein roiseimmistakin kuvauksista tisseineen, tussuineen ja spermoineen  löydettävissä huumoria. Teoksen lukemisen jälkeinen olo ei ole paha tai saastainen. Miessuhteiden osalta teoksen rankinta osastoa edustaa ikäviä jälkiseurauksia aiheuttanut yhden yön juttu Mikko Koivun kanssa. Kokonaisuutena elämäkerrasta välittyy joka tapauksessa Paanasen aito kiintymys ja suoranainen kutsumus valitsemaansa työtä kohtaan. Vaikka porno ei sovi kaikille, se tarjoaa Paanasen mukaan mahdollisuuden seksuaalisten paineiden purkamiseen. Hän toteaa edelleen, että sitä on joka tapauksessa kulutettava kohtuudella. Omasta mielestään Paananen on ainoastaan snadisti pervo.

Lauantain pitkä:Fanny-yhtyeen originaalirumpali/solisti ja paljon muuta

Brie Howard-Darling, joka tunnetaan myös nimillä  Brie Darling, Brie Howard, Brie Brandt ja Brie Berry, on filippiinäläistä ja eurooppalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen rumpali, solisti, perkussionisti, biisintekijä, taiteilija ja näyttelijä. Artisteihin, joiden kanssa hän on levyttänyt, lukeutuvat  Carole King, Ringo Starr, ELO, Keith Moon, The Temptations, Jimmy Buffett, Melissa Manchester, Janiva Magness ja Glen Campbell. Brie Howard on ollut mukana  Martin Mullin, Kiki Deen, Jack Wagnerin, Bruce Willisin, Robert Palmerin, Carole Kingin, Jimmy Buffettin, Robbie Nevilin ja Duran Duranin kiertueilla. Howardin yhtyeisiin lukeutuvat Fanny, American Girls, Boxing Gandhis ja Fanny Walked the Earth. Howard-Darling syntyi elokuun yhdeksäntenä 1949 Stocktonissa, Kaliforniassa ja varttui Folsomissa, Sacramenton alakaupungissa. Hän on kuudennen sukupolven kalifornialainen. Ammattimaisesti hän aloitti soittamisen 14-vuotiaana yhtyeessä The Kee-Notes. Sacramenton musiikkiunioniin Howard-Darling pääsi vuonna 1964. Seuraavana vuonna Knee-Notes nauhoitti kolme kappaletta Esar Musicille. Mainittujen nauhoitteiden ansiosta Howard-Darlingista tuli eräs ensimmäisistä levyttäneistä naisrockrumpaleista. Ensimmäisiksi musiikillisiksi vaikuttajikseen Howard on nimennyt veljensä. Vuonna 1966 Howard-Darling liittyi sacramentolaiseen naisrockyhtyeeseen The Sveltsiin, josta kehittyi ensimmäisenä levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa solminut Fanny-yhtye. Vuonna 1967 Howard-Darling meni naimisiin Mike Brandtin kanssa. Tytär Brandi Brandt syntyi seuraavana vuonna. Vuonna 1970 Howard-Darling ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön vanhojen yhtyetovereidensa kanssa Los Angelesissa muodostaen Fanny-yhtyeen ensimmäisen ja lyhytikäisen kokoonpanon, jossa hän vaikutti solistina. Yhtyeen jäsenmäärä väheni kuitenkin viidestä neljään ja Howard-Darling keskittyi muihin musiikillisiin intresseihinsä. Hän liittyi Fannyyn uudelleen vuonna 1974 ja oli mukana yhtyeen viimeisellä, samaisena vuonna ilmestyneellä ja Casablanca Recordsin julkaisemalla albumilla Rock N' Roll Survivors. Siltä julkaistu ensimmäinen single I've Had It saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 79., ja toinen, Butter Boy huhtikuussa 1975  sijan 29. ollen samalla Fannyn suurin singlemenestys.Howard-Darling jätti Fannyn yhtyeen tehtyä Yhdysvalloissa Rock N' Roll Survivorsia promonneen kiertueen. Vuonna 2018 Fannyn originaalijäsenet, kitaristi/solisti June Millington, basisti/solisti Jean Milington ja Howard-Darling tekivät reunionin nimellä Fanny Walked the Earth. Samana vuonna ilmestyi myös samanniminen albumi, joka sisälsi kolmikon ensimmäiset yhteiset levytykset yli 40 vuoteen. Albumilla vierailee useita keskeisiä naisrockin edustajia, joille Fanny oli eräs tärkeimmistä esikuvista. Heihin lukeutuvat The Runawaysin Cherie Currie, The Go Go's:in Kathy Valentine, The Banglesin Susanna Hoffs ja Vicki Peterson, veteraanirockari Genya Ravan sekä Howard-Darlingin tavoin Fannyn viimeiseen kokoonpanoon kuulunut Suzi Quatron isosisko, kitaristi Patti Quatro. American Girls-yhtyeeseen kuuluivat vokalisoinnista, rummuista ja perkussioista vastaneen Howard-Darlingin lisäksi  Hilary Shepard (laulu/perkussiot), DB Tressler (kitara), Miiko Watanabe (basso/taustalaulu) and Teresa James (kosketinsoittimet/taustalaulu).Vuonna 1986 ilmestyi American Girlsin nimeä kantanut albumi, jonka nimikappaleesta käyneen American Girlin musiikkivideo saavutti jonkin verran näkyvyyttä MTV:llä ja itse kappale pääsi lisäksi mukaan elokuvan Out of Bounds soundtrackille. Kappale Androgynous oli mukana vuonna 1986 valmistuneessa elokuvassa Tough Guys. Samaisena vuonna American Girls soitti The Lords of the New Churchin lämmittelijänä mainitun yhtyeen vuoden 1986 kiertueella. American Girlsin managerina vaikutti The Policen Stewart Copelandin veli Miles Copeland III. Viiden vuoden aikana Howard-Darling oli mukana viidellä Jimmy Buffettin kiertueella. Robert Palmerin kanssa Howard-Darling teki kaksi kiertuetta Yhdysvalloissa ja yhden kansainvälisen kiertueen. Howard-Darling ja hänen aviomiehensä Dave Darling ovat perustajajäseniä vuonna 1993 Mesa Blue Moonin kanssa levytyssopimuksen solmineessa yhtyeessä The Boxing Gandhis. Se on levyttänyt kolme albumia. Niistä debyyttipitkäsoitolta poimittu kappale  If You Love Me (Why Am I Dyin') saavutti Billboardin Adult Album Alternative -listoilla viidennen sijan The Boxing Gandhisin soitettua Yhdysvalloissa The Dave Matthews Bandin ja Big Head Todd and The Monstersin lämmittelijänä. Brian Lockwoodin mainitusta kappaleesta ohjaama musiikkivideo palkittiin Billboard Music Awardissa vuoden videona. Vuonna 2016 Brie Howard-Darling heitti  livekeikan  Jean ja June Millingtonin kanssa. Se johti yhtyeen Fanny Walked the Earth perustamiseen. Maaliskuussa 2018 ilmestyi yhtyeen nimikkoalbumi. Elokuun alussa 2019 Blue Elan Records julkaisi Brie Darlingin ja Cherie Currien yhteistyötä edustavan albumin The Motivator.

Perjantain pohjat:Dire Straitsin kolmannen albumin kolmas singlekappale

Tunnel of Love on Dire Straitsin kolmannella ja vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Making Movies julkaistu kappale, joka ilmestyi singleformaatissa mainitun pitkäsoiton kolmantena singlenä seuraavan vuoden lokakuussa. Lisäksi kappale on mukana yhtyeen livealbumeilla Alchemy ja Live at the BBC sekä greatest hits-tyyppisillä kokoelma-albumeilla Money for Nothing, Sultans of Swing:The Very Best of Dire Straits ja The Best of Dire Straits & Mark Knopfler:Private Investigations. Tunnel of Love on Money for Nothingin ja What's The Matter Babyn tavoin eräs niistä kappaleista Dire Straitsin repertuaarissa, joka ei ole täysin Mark Knopflerin käsialaa. Itse biisi on Knopflerin, mutta sen introna kuullaan sovitus Carousel Waltzista Rodgersin ja Hammersteinin musikaalista Carousel. Tunnel of Loven tekstissä mainitaan Whitley Bayssä sijainnut Spanish City, kuten myös Cullercoats. Vaikka Tunnel of Love on keikkakonstekstissa muodostunut erääksi Dire Straitsin suosituimmista kappaleista, sen listasijoitukseksi brittilistalla jäi 54. Kappaleesta on työstetty kaksi erilaista musiikkivideota. 80-luvun konserteissaan Dire Straits soitti kappaleen pitkässä instrumentaali-introssa The Animalsin levyttämää teemaa kappaleessa Don't Let Be Me Misunderstood samalla, kun Knopfler kertoi Dire Straitsin kotikaupungista Newcastlesta. Joskus ennen Carousel Waltzia Mark Knopfler soitti lisäksi The Supremesin hittikappaleen Stop! In the Name of Love kertosäkeen melodiaa. Knopflerin kappaleen loppuun soittama outro on vuosien mittaan saanut runsaasti kiitosta osakseen.

Torstain terävä:Kaikkien aikojen parhaaksi tyttöyhtyekappaleeksi kohotettu vuoden 1963 single

 Be My Baby on Jeff Barryn, Ellie Greenwichin ja Phil Spectorin käsialaa oleva kappale, jonka tyttöyhtye The Ronettes levytti Gold Star -studioilla viides heinäkuuta 1963. Kappale julkaistiin jo samaisen vuoden elokuussa ja myöhemmin se pääsi lisäksi mukaan vuonna 1964 ilmestyneelle The Ronettesin esikoisalbumille Presenting The Fabulous Ronettes Featuring Veronica. Ronnie Spector oli itse asiassa ainoa kappaleen levytykseen osallistunut The Ronettesin jäsen ja kyseinen Phil Spectorin tuottama kappale oli eräs keskeisistä esimerkeistä hänen niin kutsutusta Wall of Sound -tuotantotyylistään. NME:n, Timen ja Pitchforkin kirjoittajien mukaan kyseessä on eräs 1960-luvun parhaista kappaleista, joka pääsi vuonna 1999 Grammy Hall of Fameen. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla kaikkien aikojen 500 parhaan kappaleen listalla Be My Baby saavutti sijan 22. AllMusicissa on mainittu Be My Babyn olevan The Beach Boysin johtohahmon Brian Wilsonin mukaan kaikkien aikojen paras koskaan levytetty popkappale. Vuonna 2006 Kongressin kirjasto kunnioitti mainittua The Ronettesin esikoissingleä valitsemalla sen Yhdysvaltojen kansalliseen ääniterekisteriin. Vuonna 2017 Billboardin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyekappaleen listalla Be My Baby saavutti kärkisijan. Kappaleen nauhoituksissa Spector äänitti useita instrumentteja, kuten kitaroita, saksofoneja, useita pianoja ja puhaltimia ja hyödynsi lisäksi innovatiivista studiomiksausta ja päällekkäisäänityksiä. Spector itse kutsui tuotantometodiaan Wagneria muistuttavaksi lähestymistavaksi rock and rolliin, ja sille lanseerattiin nimi Wall of Sound. Rumpalina levytyksessä vaikuttanut Hal Blaine kehitti sittemmin runsaasti imitoidun rumpukompin. Kitaristeina levytyksellä olivat mukana Tommy Tedesco ja Bill Pitman ja Be My Baby -singlen b-puolella julkaistu instrumentaalikappale Tedesco and Pitman sai nimensä kaksikon mukaan. Be My Babyn sovituksesta vastasi Spectorin kanssa runsaasti yhteistyötä tehnyt Jack Nitzche ja ääni-insinöörinä oli Larry Levine. Kappale oli The Ronettesin tuotannossa ensimmäinen Phil Spectorin tuottama ja se julkaistiin hänen Philles Recordsillaan. The Ronettes oli jo aikaisemmin nauhoittanut Barryn ja Greenwichin kirjoittaman kappaleen Why Don't They Let Us Fall in Love, mutta Be My Baby julkaistiin sen sijaan yhtyeen esikoissinglenä. Yhdysvalloissa se nousi listakakkoseksi  sekä Billboardilla että R&B-listalla. Billboardilla kappaleen nousun kärkeen esti The Fireballs-yhtyeen kappale Sugar Shack. Britannian Record Retailer-listalla Be My Baby oli parhaimmillaan neljäntenä. Singleä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Omaelämäkerrassaan solisti Ronnie Spector mainitsee olleensa kiertueella Joey Dee and The Starlightersin kanssa, kun Dick Clark esitteli Be My Babyn American Bandstand-ohjelmassa vuosikymmenen levynä. Be My Baby on ollut mukana esimerkiksi Martin Scorcesen vuonna 1973 valmistuneessa elokuvassa Mean Streets sekä vuoden 1987 satoa edustavassa elokuvassa Dirty Dancing. Vuonna 1987 Ramones levytti albumilleen Halfway to Sanity kappaleen Bye Bye Baby. Vuonna 1999 Ronnie Spector julkaisi ep:n She Talks to Rainbows, jolla hän duetoi kyseisen kappaleen Ramones-solisti Joey Ramonen kanssa.

Keskiviikon klassikko:Jethro Tullin 90-luvun puolivälin merkkialbumi

 Jethro Tull:Roots to Branches

Syyskuussa 1995 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Roots to Branches on Jethro Tullin 19. studioalbumi. Samalla se jäi viimeiseksi mainitun levy-yhtiön julkaisemaksi Tullin pitkäsoitoksi. Tyylillisesti kyseessä on varsin monipuolinen albumi, joka Jethro Tullin 70-luvun tuotannolle tunnusomaisten progessiivisen rockin ja folkrockin lisäksi sisältää elementtejä jazzista sekä arabialaisesta ja intialaisesta musiikista. Kaikki Roots to Branchesin kappaleet ovat yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin käsialaa ja ne on nauhoitettu hänen kotistudiossaan. Kyseessä on Jethro Tullin tuotannon viimeinen albumi, jolla Dave Pegg vaikutti basistina ja ensimmäinen, jolla kosketinsoittaja Andrew Kiddings oli yhtyeen täysvaltainen jäsen. Jo Roots to Branchesin edeltäjällä, vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla Catfish Rising Kiddingsiä oli tosin kuultu studiomuusikon ominaisuudessa. Lopputuloksena Roots to Branchesillä musisoivat viisi pisimpään Jethro Tullin riveissä viihtynyttä muusikkoa. Tammikuussa 2007 albumista julkaistiin remasteroitu versio. Roots to Branchesiin oli vaikuttanut Ian Andersonin Intiaan tekemä matka. Hän on kuvannut albumia 90-luvun versioksi Jethro Tullin varhaisesta klassikkoalbumista Stand Up, sillä molemmilla albumeilla on runsaasti samoja elementtejä, eli ne sisältävät runsaasti huilua, kitarariffejä ja myös itämaisia vaikutteita. Jälkikäteen Anderson on hieman harmitellut ainoastaan sitä, että hän työsti Roots to Branchesista soundeiltaan hieman liian 70-lukuhenkisen. Albumista työstettiin livekontekstin tyyppinen ja Andersonin mielestä sen olisi ollut syytä olla hieman varioidumpi. Yhdysvalloissa Roots to Branches jäi Billboard Hot 100-listan alapuolelle, mutta saavutti yhtyeen kotimaassa Britanniassa sijan 20.

Tiistain tukeva:Keskeisen suomirockin edustajan tuplakokoelma

 Kolmas nainen:Ura -38 maamerkkiä matkan varrelta 

Vuonna 1998 ilmestynyt Ura-38 maamerkkiä matkan varrelta on suomenkielisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Kolmas nainen-yhtyeen tuplakokoelma, joka sisältää edustavan otoksen yhtyeen tuotantoa vuonna 1985 ilmestyneestä omakustannesinglestä Etsikää Asseri yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumilla Onnen oikotiellä julkaistuun tuotantoon. Vuonna 1986 ilmestyneeltä ja vielä melko suoraa rock n' rollia edustaneelta yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta mukana ovat itseoikeutettu esikoishitti Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita, Avaruusmies sekä elokuussa 1993 taltioitu liveversio mitä terhakimmasta rockrypistyksestä Iso tyttö ja pikkutyttö.  Yhtyeen raskaimman albumikokonaisuuden Paha minut iski  valinnat ovat slovarihelmi Maanantai, melkoisen rankka Raatona maantiellä, vuoden 1993 liveversio nuotiolaulusta Liity meihin sekä Asserin kapakkaan. Kappaleista ainoastaan viimeksi mainittu on mukana albumin originaalilla, vuonna 1987 ilmestyneellä painoksella. Maanantai/Raatona maantiellä-single lisättiin albumin jälkimmäiseen, vuonna 1988 julkaistuun painokseen. Uralla on mukana myös alun perin Asserin kapakkaan-singlen b-puolella ilmestynyt Krokotiilikuppila. Vuonna 1988 ilmestyneeltä singleltä Onneksi voin unohtaa/Vuoret tuuli pois puhaltaa Uralle sisältyvät molemmat kappaleet, joista kakkosbiisi on lähellä klassikkotasoa.  Vuonna 1989 ilmestyneen kolmannen albuminsa Hikiset siivut yhtyeen muusikot ovat joissakin yhteyksissä kohottaneet tuotantonsa parhaaksi. Siltä mukana ovat hitti Äiti pojastaan pappia toivoi, jo vuoden 1988 puolella singleformaatissa eri versiona ilmestynyt Sylistäsi heräsin, nimikappale Hikiset siivut sekä Tavastialla vuonna 1991 taltioitu liveversio Lentojätkä ja tyttökulta-biisistä. Kevättalvella 1990 ilmestyneestä Kolmannen naisen neljännestä albumista Hyvää ja kaunista muodostui ansaitusti yhtyeen lopullinen läpimurtolevy.  Sen tuotantoon Uralla lukeutuvat jättihitti Tästä asti aikaa, nimikappale Hyvää ja kaunista, Valehtelisin jos väittäisin-biisin vuoden 1993 remix, Päivät kuluu hukkaan, vuoden 1997 Provinssirockissa taltioitu liveversio Maailma on tyly-biisistä sekä kyseisen albumin upea päätöskappale Lamppu ikkunallasi.  Vuoden 1991 albumilta Elämän tarkoitus valinnat kohdistuvat nimikappaleensa vuonna 1998 julkaistuun jousiversioon, Lautalla-hittiin, balladikaunokkiin Helsinki ja rivakkaan avausraitaan Ote talonkirjasta. Syksyllä 1992 ilmestyneen ja Pauli Hanhiniemen mukaan kauniin albumin Tiheän sisään valinnat ovat upea avausraita Paskanhajua, slovariosastoa tyylikkäästi edustava Uneni on vasta alussa, vahvaan kitararockiin kallistuva Niin sen täytyi olla,Tango taisteluni, upean musiikillisen kokonaistoteutuksen sisältävä nimikappale sekä jo kevättalvella 1992 ep:llä Ajatuskatkoja ilmestynyt Bo Diddley-tyyppisellä kompilla etenevä Kartat mua. Kolmannen naisen 90-luvun tuotannon joutsenlauluksi jääneen albumin Onnen oikotiellä osuus on myös melko kattava. Uralle mainitulta albumilta ovat päätyneet Ooh Sammy, Oi Suomen nuoria!, vuoden 1998 edit Jerusalemin suutari-biisistä, En oo kuullut mitään, Tytöt on kaunistuneet, Pyörteeseen sekä liki pitäen yhtyeen tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuva Sekunnit ja tunnit.  Ura on varsin suositeltava tapa tutustua erään suomirockin ikonin vuosien 1985-1994 tuotantoon. Tuplakon kappaleista Toverukset julkaistiin alun perin  various artists-tyyppisellä kokoelma-albumilla Onnellisten kotimaa ja Onpa kadulla mittaa edustaa singletuotantoa vuodelta 1993.

Maanantain mainio:Ensimmäisen Motownin listaykkösen saavuttanut naisyhtye

 The Marvelettes oli yhdysvaltalainen tyttöyhtye, jonka suosio ajoittui 60-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin. The Marvelettesin muodostivat koulutoverit Gladys Horton, Katherine Anderson, Georgeanna Tillman, Juanita Cowart (nykyisin Cowart Motley) ja Georgia Dobbins. Viimeksi mainitun paikan yhtyeessä otti ennen levytyssopimuksen solmimista vuonna 2021 edesmennyt Wanda Young. The Marvelettesista muodostui Motown Recordsin toinen suosittu yhtye The Miraclesin jälkeen ja ensimmäinen huomattavaa suosiota saavuttanut naisyhtye. Alkuvuodesta 1961 ilmestyneestä Please Mr Postmanista muodostui Motownin ensimmäinen listakärkeen kohonnut single ja yleisesti eräs varhaisimmista tyttöyhtyeen levyttämistä paalupaikalle nousseista singleistä. The Marvelettes perustettiin vuonna 1960 ja aluksi yhtye konsertoi Inksterissa, Michiganissa. Seuraavana vuonna The Marvelettes solmi levytyssopimuksen Motownin Tamla-yhtiön kanssa. The Marvelettesin jäsenet osallistuivat itse jossakin määrin kappaleidensa kirjoitustyöhön. Lisäksi niistä vastasivat Smokey Robinsonin ja Marvin Gayen kaltaiset tuossa vaiheessa nousevat biisintekijät. Heistä viimeksi mainittu vaikutti rumpalina useilla The Marvelettesin varhaisilla levytyksillä. Varhaisessa vaiheessa saavuttamastaan menestyksestä huolimatta The Marvelettes jäi sittemmin suosiossa The Supremesin kaltaisten yhtyeiden varjoon. Vuonna 1966 The Marvelettes teki silti comebackin kappaleella Don't Mess with Bill ja saavutti myös useita muita hittejä. Motowin promosi The Marvelettesia huonosti ja yhtyeen jäsenet kamppalivat terveysongelmiensa kanssa. Cowart jätti yhtyeen ensimmäisenä vuonna 1963, ja häntä seurasivat Georeanna Tillman vuonna 1965 ja Gladys Horton vuonna 1967. The Marvelettes lopetti keikkailunsa vuonna 1969 ja lopetti toimintansa julkaistuaan seuraavana vuonna albumin The Return of the Marvelettes. Mainitulla pitkäsoitolla vanhasta lineupista oli mukana enää Wanda Rodgers. The Marvelettes on vastaanottanut monia kunniapalkintoja ja on päässyt mm. lauluyhtyeiden Hall of Fameen sekä vastaanottanut Rhythm and Blues Foundationin lahjoittaman pioneeripalkinnon. Vuonna 2005 yhtyeen singlet Please Mr Postman ja Don't Mess with Bill saavuttivat kultasinglet miljoonan kappaleen myynnillään. 17. elokuuta 2013 The Marvelettes pääsi Clevelandissa Rhythm and Blues Hall of Famen ensimmäiseen luokkaan.

Sunnuntain extra:Brittiheavyn klassikon vuoden 1988 ensimmäinen singlehitti

 Can I Play with Madness on ensimmäinen Iron Maidenin vuonna 1988 ilmestyneeltä albumilta Seventh Son of the Seventh Son singleformaatissa ilmestynyt kappale. Kaiken kaikkiaan kyseessä on Maidenin tuotannon 16. pikkulevy. Brittilistalla Can I Play with Madness saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Kappale kertoo nuorukaisesta, joka tahtoo oppia tulevaisuuden profeeltalta kristallipallon avulla. Nuorukainen pelkää menettävänsä järkensä ja pyytää profeettaa auttamaan visioidensa ja painajaistensa käsittelyssä. Nuorukainen ei kuitenkaan ota vastaan profeetan neuvoja ja heidän välilleen muodostuu riita. Can I Play with Madnessin pohjana oli Maidenin kitaristin Adrian Smithin käsialaa oleva balladikappale On the Wings of the Eagles. Tintern Abbeyssa ja Chislehurts Cavesissa kuvatussa Can I Play with Madnessistä työstetyssä musiikkivideossa nähdään myös Monty Pytonin Graham Chapman. Kyseessä oli eräs hänen viimeisistä esiintymisistään ennen lokakuuhun 1989 ajoittunutta menehtymistään syöpään. Can I Play with Madness-singlen b-puolella julkaistiin Seventh Son of the Seventh Son-pitkäsoitolta löytymätön kappale Black Bart Blues.

Lauantain pitkä:Muun muassa runsaasti yhteistyötä Stevie Wonderin kanssa tehnyt soulvokalisti ja biisintekijä

 Kolmas elokuuta 1946 syntynyt ja kuudes heinäkuuta 2004 edesmennyt Syreeta Wright, joka levyttävänä artistina käytti nimeä Syreeta, oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä. Hänen keskeisin tuotantonsa ajoittuu 70-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Wrightin uran huippuhetkiin lukeutuivat musiikillinen yhteistyö hänen aviomiehensä Stevie Wonderin sekä artisti Billy Prestonin kanssa. Pittsburghissa, Pennsylvaniassa syntynyt Wright aloitti laulamisen  neljävuotiaana. Hän oli mukana useissa lauluyhtyeissä, kunnes aloitti työskentelyn Motown Recordsilla vastaanottoapulaisena. Vuoden sisällä hän työskenteli mainitussa levy-yhtiössä Mickey Stevensonin sihteerinä, aivan kuten Martha Reeves ennen häntä. Vuotta myöhemmin lauluntekijätiimiin Holland-Dozier-Holland kuulunut Edward Holland havaitsi Wrightin solistinkyvyt ja työsti hänellä demoja, joilla Wright esitti The Supremesin tuotantoa. Asfordin ja Simpsonin sekä Edwardin veljen Brian Hollandin kirjoittama I Can't Give Back The Song I Feel for You julkaistiin vuonna 1968 Wrightin ensimmäisenä singlenä b-puolellaan kappale Something on My Mind. Mainitun singlen tuottajana Hollandin veljesten kanssa oli Lamont Dozier. Diana Ross levytti sen paraatipuolesta oman versionsa vuonna 1971 ilmestyneelle albumilleen Surrender. Wrightia kuultiin taustavokalistina The Supremesin ja Martha and the Vandellasin levytyksillä. Vuonna 1968 Wright tapasi Stevie Wonderin, kaksikko alkoi seurustella seuraavana vuonna ja Wonderin rohkaisemana Wrightista tuli myös biisintekijä. Ensimmäinen Wonderin ja Wrightin yhteistyötä edustava kappale oli The Spinnersin levyttämä It's a Shame, joka saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 14. Wrightia kuultiin taustavokalistina muun muassa Wonderin vuoden 1970 tuotantoon lukeutuvassa suuressa hitissä Signed, Sealed, Delivered (I'm Yours), joka edusti Wrightin ja Wonderin yhteistyötä. Kaksikko meni naimisiin Detroitissa syyskuussa 1970. Niin ikään Wonder-Wright-yhteistyötä edustanut If You Really Love Me saavutti vuonna 1971 Yhdysvalloissa kahdeksannen sijan. Wrightin ja Wonderin puolitoista vuotta kestänyt avioliitto päättyi vuonna 1972. Mainitun vuoden kesäkuussa ilmestynyt Wrightin esikoissooloalbumi Syreeta sisälsi muun muassa coverversiot Wonderin I Love Everything About Yousta, Smokey Robinsonin What Love Has Joined Togetherista ja The Beatlesin She's Leaving Homesta. Wright jatkoi Wonderin taustavokalistina ja myös biisintekijänä seuraavien 20 vuoden ajan. Kesäkuussa 1974 ilmestyneellä albumilla Stevie Wonder Presents Syreeta taustavokalistina kuultiin Minnie Rippertonia, jonka osuus oli erityisen keskeinen albumiraidalla Heavy Day. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Britanniassa kappaleet I'm Goin' Left, Spinnin and Spinnin' sekä reggaevaikutteinen Your Kiss is Sweet, joka saavutti brittilistalla sijan 12. vuonna 1975. Pitkäsoitto sisälsi myös The Spinners-yhtyeeseen kuuluneen G. C. Cameronin kanssa levytetyn dueton. Ensisijaisesti Leon Waren tuottamaa Wrightin kolmatta albumia One to One työstettiin melko tarkalleen kahden vuoden ajan. Pitkäsoiton kappaleista Wonderin tuottama Harmour Love saavutti jonkinasteista menestystä oltuaan mukana vuonna 2005 valmistuneessa elokuvassa Junebug. Näihin aikoihin Wright oli mukana kahdella jazzsaksofonisti Gary Bartzin albumilla. Vuonna 1977 imestyi Wrightin ja G. C. Cameronin yhteinen albumi Rich Love, Poor Love. Vuonna 1979 Wright ja Billy Preston työstivät musiikin elokuvaan Fastbreak. Ensimmäisestä heidän yhteistyötään edustavasta kappaleesta With You I'm Born muodostui suuri hitti, joka nousi Billboardilla neljänneksi ja Britanniassa kakkossijalle. Wrightin ja Prestonin yhteistyö jatkui 80-luvun alkupuolelle ja vuonna 1981 heiltä ilmestyi yhteinen albumi Billy Preston & Syreeta. Wrightin yhteistyö Wonderin kanssa jatkui 90-luvun puolivälissä ilmestyneeseen albumiin Conversation Peace saakka. Motownille Wright levytti toisen nimeään kantavan albumin vuonna 1980 ja seuraavan vuoden loppupuolella ilmestyi funk/boogievaikutteinen pitkäsoitto Set My Love in Motion. Sen kappaleista Quick Slick saavutti R&B-listalla sijan 41. seuraavan vuoden alussa. Samoihin aikoihin Wright lauloi Melissa Sue Andersonin tähdittämän kanadalaisen kauhuelokuvan Happy Birthday to Me tunnuskappaleen. Vuonna 1983 Wrightilta ilmestyi Jermaine Jacksonin tuottama albumi Spell. Kahta vuotta myöhemmin hän teki yhteistyötä Smokey Robinsonin kanssa Berry Gordyn elokuvan The Last Dragon soundtrackillä. Motownin jätettyään hän levytti Motorcity Recordsille 90-luvun puoliväliin saakka ja asettui sen jälkeen lapsineen asumaan Los Angelesiin. Vuonna 1993 Wright osallistui Jesus Christ Superstariin kahden vuoden ajan Maria Magdaleenan roolissa. Originaalit näyttelijät Ted Neeley ja Carl Andersson olivat niin ikään mukana.  Vuonna 1997 Wright oli mukana brittiläisen soulvokalistin Omarin albumilla This Is Not a Love Song laulaen duettoa kappaleessa Lullaby. Wright menehtyi sydänkohtaukseen heinäkuussa 2007. Hän kärsi rinta- ja luusyövästä, joiden hoitoon hän oli vastaanottanut kemoterapiaa ja radiaatiota.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin vuoden 1987 tuotantoa edustava balladikappale

 Build on Hullista kotoisin olleen brittiyhtyeen The Housemartinsin kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä yhtyeen toiselta ja samalla joutsenlauluksi jääneeltä, syyskuussa 1987 ilmestyneeltä albumilta People Who Grinned Themselves to Death samaisen vuoden marraskuussa.  Edeltäjiensä tavoin The Housemartinsin kevyempää tyyliä edustava Build saavutti brittien singlelistalla parhaimmillaan sijan 15. The Housemartinsin repertuaarissa Build on siinä mielessä harvinaislaatuinen biisi, että sen kertosäkeessä solistina kuullaan yhtyeen rumpalia Dave Hemingwayta. Varsinainen Housemartinsin leadvokalisti Paul Heaton on äänessä kappaleen säkeistöissä ja bridgessa. Buildista työstettiin myös musiikkivideo, joka saavutti kuitenkin selkeästi vähemmän näkyvyyttä kuin esimerkiksi The Housemartinsin suurista singlemenestyksistä Happy Hour ja Caravan of Love työstetyt musiikkivideot. Brasiliassa Buildista muodostui yllättäen hitti kappaleen päästessä ohjelmaan Bebe a Bordo päähenkilö Anan teemakappaleeksi.

Torstain terävä:Keskeisen kotimaisen uuden aallon edustajan kakkosalbumi

 Woude:Kauniit päivät

Loppuvuodesta 1981 Johannan julkaisemana ilmestynyt Kauniit päivät on kotimaisen uuden aallon upeimpiin ilmentymiin lukeutuvan Woude-yhtyeen toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Mainittuun pitkäsoittoon ehdittäessä yhtyeen lineupissa oli ehtinyt tapahtua yksi miehistönvaihdos.Solisti/rytmikitaristi Ari "Woude" Voutilaisen, soolokitaristi Risto Schirayn ja basisti Jarmo "Häkä" Halttusen lisäksi Wouden originaalin kokoonpanoon kuuluneen rumpali Timo "Droppis" Wahlbergin paikan oli ottanut jo Hymy Taskinen &co-projektin singlellä Hei tyttö hei/Yöt kaduilla soittanut Kimmo Kosenius, joka oli ollut mukana myös Kauniita päiviä Wouden diskografiassa edeltäneellä singlellä Tytöt/Tänään on kun eilen. Lyriikoiltaan Kauniit päivät on edeltäjäänsä, alkuvuodesta 1981 ilmestynyttä pitkäsoittoa Keskellä aikaa synkempi kokonaisuus. Pitkäsoiton huippuhetkiin sen tummasävyisemmästä tuotannosta lukeutuvat albumin upea avausraita Läpi varjojen huoneen, En pääse pakoon, Juhlat on ohi, vaikuttava albumin päättävä nimiraita Kauniit päivät sekä kenties kaikkein kirkkaimpana timanttina albumin kakkospuolen starttibiisi, otsikkonsa veroinen Helminauha. Romanttisemmasta osastosta Kauniit päivät -albumilla on niin ikään tarjottavanaan useampi kultahippu. Tuhat yötä, Yön runoilija ja Marjaana edustavat kaikki varsin laadukasta biisimateriaalia. Hieman keskinkertaisempaan tuotantoon lukeutuvat ainoastaan kestoltaan vajaa kaksiminuuttinen ykköspuolen päätöskappale Kun valot sammuu, Aamulaulu sekä Sunnuntai-iltapäivä. Kauniita päiviä Wouden diskografiassa seurasi varsin onnistunut ja vuoden 1982 puolella ilmestynyt single Kuin lentohiekkaan/Kuka uskoo aurinkoon. Sen paraatipuoli lukeutuu aivan Wouden tuotannon terävimpään kärkeen ja b-puolen biisi on suomennos Velvet Undergroundin albumilta Loaded löytyvästä kappaleesta Who Loves the Sun. Kauniit päivät-pitkäsoiton vuonna 2009 ilmestynyt cd-versio sisältää runsaasti bonuskappaleita. Edellä mainittujen kahden singlen biisien lisäksi mukana ovat vuonna 1983 ilmestynyt single Aika hyvä ihmiseksi/Vuodet vierii ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Teksasin pojat/Tänä syyskuun yönä, Sunnuntaina sataa aina-kokoelmalevyllä alun perin ilmestynyt versio Kulkurista ja joutsenesta sekä kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta; Väärät kortit ja Joutopojan laulu. Keskellä aikaa-esikoisalbumille sisältyy useita Wouden tuotannon klassikkokappaleita, mutta Kauniit päivät saattaa olla edeltäjäänsä tasavahvempi kokonaisuus.

Keskiviikon klassikko:Jerry Garcia Bandin ainoa studioalbumi

 Jerry Garcia Band:Cats Under the Stars

Huhtikuussa 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Cats Under the Stars on Grateful Deadin johtohahmon, kitaristi/solisti/biisintekijä Jerry Garcian johtaman pitkäaikaisen sivuprojektin Jerry Garcia Bandin ainoaksi jäänyt studioalbumi. Sitä vastoin livebändinä kyseessä oli pitkäaikainen yhtye, joka jatkoi toimintaansa aina Garcian edesmenoon, eli 90-luvun puoliväliin saakka. Myös Grateful Deadin jäsenistöön tuossa vaiheessa kuuluneet Keith ja Donna Godhaux olivat niin ikään mukana Jerry Garcia Bandin lineupissa. Cats Under the Stars oli ensimmäinen San Rafaelissa sijainneessa Grateful Deadin studiossa nauhoitettu albumi. Sillä rumpalina vaikuttanut Ronn Tutt piti mainitun paikan soundista ja niinpä siitä kehkeytyi äänitysstudio. Vaikka Cats Under the Stars jäi kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Billboardin Hot 100-listan ulkopuolelle, (sen paras listasijoitus oli 114.) albumi säilytti asemansa Jerry Garcian omana suosikkina kaikesta hänen levyttämästään tuotannosta. Cats Under the Starsin kappaleista Grateful Dead soitti keikkakontekstissa ainoastaan biisiä Rubin and Cherise, joka sekin päätyi yhtyeen settiin vasta vuonna 1991. Cats Under the Stars saavutti myös myönteisiä arvioita ja monet ovat kohottaneet sen Garcian soolotöistä laadukkaimmaksi. Huhtikuussa 2004 ilmestyi boxi All Good Things:Jerry Garcia Studio Sessions, joka sisältää viisi hänen sooloalbumiaan.  Cats Under the Starsin perusalbumin kappaleiden lisäksi boxilla on mukana seitsemän bonusbiisiä, joista neljä on taltioitu marraskuushun 1976 ajoittuneissa treeneissä.

Tiistain tukeva:Tyylillisesti uusia ovia Rushin tuotannossa avannut pitkäsoitto

 Rush:Grace Under Pressure

12. huhtikuuta 1984 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt Grace Under Pressure on kadanalaisen rockyhtyeen Rushin kymmenes studioalbumi. Kun yhtyeen edellisen pitkäsoiton, vuonna 1982 ilmestyneen Signalsin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen kesän 1983 alussa, uusien kappaleiden työstäminen mainitun albumin seuraajalle alkoi samaisen vuoden elokuussa. Grace Under Pressure tuli merkitsemään yhteistyön loppumista Rushin pitkäaikaisen tuottajan Terry Brownin kanssa. Mainitulla albumilla Rush siirtyi  vielä edeltäjäänsä voimakkaammin syntetisaattoreiden dominoimaan soundiin. Albumi päädyttiin lopulta nauhoittamaan Peter Hendersonin kanssa. Listasijoitusten osalta Grace Under Pressure nousi Kanadassa neljänneksi, Britanniassa viidenneksi ja Yhdysvalloissa kymmenenneksi. Biisien kirjoituksesta ja treenauksesta muodostui varsin tuottoisia, sillä yhtye antoi itselleen runsaasti aikaa ja studioaika oli lisäksi buukattu etukäteen. Torontolaisen sanomalehden The Globe and Mailin kirjoitukset inspiroivat Neil Peartin käsialaa olevia  lyriikoita tietyissä albumin kappaleissa; erityisesti raidoilla Distant Early Warning, Red Lenses ja Between the Wheels. Peartin mukaan ensimmäinen Grace Under Pressurelle kirjoitettu kappale oli Between the Wheels, jota seurasivat muutamaa päivää myöhemmin Kid Gloves ja Afterimage. Kolmessa viikossa yhtye oli työstänyt demonauhan, joka sisälsi edellä mainittujen kappaleiden lisäksi biisit Red Sector A ja Body Electric. Syyskuussa 1983 Rush soitti viisi konserttia Radio City Music Hallissa, jonka jälkeen treenit uutta albumia varten jatkuivat. Varsinaiset Le Studiossa, Morin Heightsissa, Quebecissä tapahtuneet nauhoitukset ajoittuivat marraskuun 1983 ja seuraavan vuoden maaliskuun välille. Kyseessä oli siihen mennessä pisin aika, jonka yhtye oli käyttänyt albuminsa nauhoituksiin. Grace Under Pressuren otsikko oli saanut inspiraationsa yhdysvaltalaiselta novellistilta Ernest Hemingwayltä. Musiikillisesti albumi merkitsi Rushille myös uutta aluevaltausta, sillä joissakin Grace Under Pressuren kappaleissa kuultiin elementtejä skasta ja reggaesta. Lisäksi pitkäsoitolta ei ollut löydettävissä ainuttakaan selkeää balladikappaletta. Grace Under Pressuren biiseistä Distant Early Warning, Afterimage, The Body Electric ja The Enemy Within yhtye työsti lisäksi musiikkivideot. Niistä viimeksi mainittu oli ensimmäinen kanadalaisen musiikkikanavan, elokuussa 1984 toimintansa aloittaneen Much Musicin esittämä musiikkivideo. Guitar World sijoitti Grace Under Pressuren vuoden 1984 50 ikonisen albumin listalleen.