Sunnuntain extra: Joe Cockerin 1970-luvun tuotannon päättänyt albumi

Joe Cocker:Luxury You Can Afford

Elokuussa 1978 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Luxury You Can Afford on ensisijaisesti soulvokalistiksi identifioituneen brittisolistin Joe Cockerin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin ainoa mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Albumin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat Allan Toussaintin sävellystuotantoa edustava avausraita Fun Time, Procol Harumin debyttihitti A Whiter Shade of Pale sekä lisäksi Gladys Knight and Pipsin, Marvin Gayen ja Creedence Clearwater Revivalin levytyksinä muistettu I Heard It through the Grapevine. Albumilla vierailleista muusikoista tunnetuimpia lienevät Billy Preston, Dr. John, Steve Gadd sekä The Bandin Rick Danko. Luxury You Can Afford menestyi parhaiten Australiassa, missä albumi saavutti kahdennentoista sijan. Uudessa Seelannissa Luxury You Can Afford oli parhaimmillaan sijalla 25., Alankomaissa sijalla 47., Kanadassa sijalla 61. ja Billboardin albumilistalla sijalla 76.

Lauantain pitkä:Eräs The Whon Who's Nextin avainteoksista

Song is Over on The Whon tuotantoa edustava kappale, joka julkaistin yhtyeen elokuussa 1971 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Who’s Next. Alun perin Song is Overia kaavailtiin toteutumatta jääneen Lifehouse-projektin päätöskappaleeksi. Se kuultiin tilanteessa, jossa poliisi tunketui Lifehouse Theatreen ja konserttiyleisö katosi. The Song is Over on yksi niistä Who’s Nextin kappaleista, jolla solisteina kuullaan sekä Pete Townshendia että Roger Daltreyta ja pianotyöskentelystä vastaa Nicky Hopkins. Towshendin mukaan kappale on samanaikaisesti surullinen ja haikea, mutta myös kohokohta. Kyseinen sekoitus on saavutettu Townshendin loppua ”Song is over It’s all behind me” ja Daltreyn jatkuvuutta ”I sing my song to the wild open spacies” ilmaisevilla lauluosuuksilla. The Who-elämäkerturi John Atkinsin mukaan solistien kontrastiset äänet toimivat erinomaisesti. Daltreyn vokalisoinnin lisäksi Atkins kehuu Keith Moonin rumpuja, John Entwistlen bassoa ja säkeistöjen kauniita ja rikkaita syntetisaattorisointuja. Musiikki pohjautuu sointuprogressioon, jota Mike Segretto kuvaa surullisena ja toivottomana. Hänen mukaansa kappaleen lauletut metaforat ilmaisevat, että sydän saattaa murtua, mutta se kestää, kuten luonto tekee. Atkins tulkitsee kappaleen kertovan kappaleen käsitteestä itsestään ja se muodostaa Lifehousen kliimaksin kertomalla kappaleen voimasta, joka on lopulta valjastettu yhdenmukaistavaksi vahvuudeksi. Atkins tunnistaa Song is Overin, niin ikään Who’s Nextillä julkaistun Getting in Tunen ja myöhemmin albumilla Odds and Sods julkaistun Pure and Easyn Lifehouse-projektin keskeisimmiksi kappaleiksi, sillä ne heijastavat musiikin keskeistä ideaa sosiaalisen ja spirituaalisen voiman lähteinä. Rolling Stonen John Meldelsohn listaa Song is Overin Pete Townshendin ja Roger Daltreyn parhaiden töiden joukkoon. Hän ylistää kappaleen kauneutta ja henkeäsalpaavia sointuvaihdoksia. Chris Charleswoth ja AllMusicin Thomas Erlewine listaavat Song is Overin Pete Townshendin upeimpien balladikappaleiden joukkoon. Rolling Stone Record Guiden toisessa painoksessa John Swenson kuvaa Song is Overia eräänä Pete Townshendin kauneimmista kappaleista.

 

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut Janet Jacksonin single

When I Think of You on Janet Jacksonin kolmannella ja helmikuun alussa 1986 ilmestyneellä albumilla Control julkaistu kappale. Lisäksi mainittu biisi ilmestyi albumin kolmantena singlenä 28. heinäkuuta samaisena vuonna. When I Think of You on lauluntekijöiden ja tuottajien Jimmy Jammin ja Terry Lewisin käsialaa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli Janetin ensimmäinen listaykkössingle, joka saavutti lisäksi brittilistalla kymmenennen sijan. Pitchforkin laatimalla 80-luvun 200 parhaan kappaleen listalla When I Think of You saavutti sijan 48. Vuonna 1995 When I Think of Yousta julkaistiin Britanniassa rajoitettuna painoksena kaksi cd-singleä. Niistä toinen sisälsi remixejä Deep Dishiltä ja Heller & Farleyltä ja toinen David Moralesilta. Samaisena vuonna mainitut remixit pääsivät mukaan Janetin singlen Runaway joillekin painoksille. When I Think of You sisältyy kaikille Janet Jacksonin tuotannosta koostetuille kokoelma-albumeille; vuonna 1996 ilmestyneelle Design of a Decade 1986-1996:lle, vuonna 2009 julkaistulle Number Onesille ja seuraavana vuonna ilmestyneelle Icon:Number Onesille.

Torstain terävä:The Isley Brothersin vuoden 1966 menestysalbumi

The Isley Brothers:This Old Heart of Mine

17. toukokuuta 1966 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt This Old Heart of Mine on The Isley Brothersin neljäs studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen mainitulle detroitilaisyhtiölle työstämä pitkäsoitto. Sen nimikappaleesta muodostui The Isley Brothersin varhaistuotannon suurin hitti. This Old Heart of Mine saavutti Billboardin R&B-listalla kuudennen sijan ja oli Billboard Hot 100-listalla kahdentenatoista. Listasijoituksen saavuttivat tosin niin ikään singleformaatissa albumilta julkaistut kappaleet Take Some Time Out for Love ja I Guess I’ll Always Love You, joista viimeksi mainittu saavutti R&B-listalla sijan 31. ja Hot 100 -listalla sijan 61. Britanniassa kappaleen sijoitus oli 45. Vaikka The Isley Brothersin Motown Recorsille työstämästä esikoisalbumista muodostui menestys, yhtyeen levy-yhtiöksi tuli pian vaihtumaan Buddah Records. Vuonna 1969 The Isley Brothers perusti oman levy-yhtiönsä T-Neckin, jonka julkaisemilla albumeilla yhtye tuli saavuttamaan menestystä pitkäkestoisesti. This Old Heart of Minen kansikuvaa parodioitiin vuonna 1991 valmistuneessa ja fiktiivisen rhythm and blues-lauluyhtyeen uraa kronikoivassa elokuvassa The Five Heartbeats. This Old Heart of Mine - albumilla The Isley Brothers coveroi myös muiden varsin tunnettujen Motownin lauluyhtyeiden tuotantoa. Pitkäsoitolle sisältyvät mm. näkemykset The Supremesin Stop! In the Name of Lovesta ja I Hear of Symphonystä sekä Martha and the Vandellasin Nowhere to Runista. Vastaavasti The Supremes levytti coverin This Old Heart of Minesta niin ikään vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen Supremes A’ Go-Go.

Keskiviikon klassikko:Ramonesin 90-luvun tuotannon upea avaus

Ramones:Mondo Bizarro

Syyskuun ensimmäisenä 1992 Radioactive Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mondo Bizarro on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin 12. studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen uudelle basistille CJ Ramonelle, joka oli ottanut yhtyeessä originaalibasisti Dee Dee Ramonen paikan. Tämä jatkoi silti edelleen biisinkirjoittajana Ramonesille. Mondo Bizarrolle päätyi kolme Dee Deen sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Main Man, Strenght to Endure ja singlehitiksi ja jopa pieneksi Ramonesin tuotannon klassikkokappaleeksi muodostunut Poison Heart. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Poison Heart saavutti kuudennen sijan. Captain Oi! -levy-yhtiö julkaisi Mondo Bizarron Britanniassa uudelleen elokuussa 2004. Perusalbumin bonuskappaleena mainitussa versiossa oli Ramonesin levyttämä cover Spider Manin tunnusmelodiasta. Myös varsinaiselle Mondo Bizarro-albumille sisältyy originaalituotannon lisäksi yksi coverbiisi. Take It As It Comes edustaa alun perin The Doorsin tammikuussa 1967 ilmestyneen esikoisalbumin tuotantoa. Mondo Bizarro oli Ramonesin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä studioalbumi kolmeen vuoteen ja ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye työsti jätettyään Sire Recordsin. Laadullisesti Mondo Bizarroa on pidetty eräänlaisena Ramonesin tuotannon paluualbumina, mutta Billboardin albumilistalla mainitun pitkäsoiton oli tyytyminen sijaan 190. Brasiliassa Mondo Bizarro saavutti kultalevyn, tosin vasta vuonna 2001. Robert Christgau laati albumista tuoreeltaan varsin myönteisen arvion.

Tiistain tukeva:Rick Wakemanin kolmas sooloalbumi

 

Rick Wakeman:The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table

The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table on brittiläisen kosketinsoittajan Rick Wakemanin kolmas studioalbumi ja kaiken kaikkiaan artistin tuotannon neljäs pitkäsoitto. 27. maaliskuuta 1975 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi edustaa progressiivista rockia ja on konseptialbumi, joka perustuu Kuningas Arthurin legendan kertomuksiin ja henkilöihin. Se alkoi kehittyä kesän 1974 aikana Wakemanin ollessa sairaalassa ja toipumassa saamastaan sydänkohtauksesta. Wakeman alkoi kirjoittaa uutta musiikkia välineinään paperia ja kasettinauhuri. King Arthurin nauhoitukset ajoittuivat samoihin aikoihin kuin Wakemanin ensimmäinen maailmankiertue, jonka hän teki vuoden 1974 aikana edellisen albuminsa Journey to the Centre of the Earth tiimoilta. Wakeman esitti joitakin King Arthurin kappaleita keikkakontestissa Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa alkuvuodesta 1975 ennen King Arthurin ilmestymistä. Wakeman esiintyi viisihenkisen The English Rock Ensemblensa, The New World Orchestran ja David Meashamin ohjaaman The English Chamber Choirin kanssa. King Arthur vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka jotkut pitivät albumia ylettömänä progressiivisena rockina. Brittilistalla albumi saavutti toisen sijan ja oli Billboardin Hot 100- listalla parhaimmillaan sijalla 21. Britannian lisäksi albumi saavutti kultalevyn, Japanissa, Australiassa ja Brasiliassa. King Arthuria promottiin ilmestymisvuoteensa ajoittuneella maailmankiertueella, johon sisältyi kolme Wembley Areenalla jääshowna soitettua konserttia. Niiden jälkeen albumi esitettiin kokonaisuudessaan seuraavan kerran vasta vuonna 2016. Edellisenä vuonna King Arthur julkaistiin uudelleen nelikanavamiksauksena ja vuonna 2016 albumi nauhoitettiin uudelleen. Mukana oli nyt lisäosia, jotka olivat jääneet pois originaalista partituurista aikarajoitusten vuoksi.

Maanantain mainio:Peer Güntin tiukka puolitoistatuntinen Albatrossilla

Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtye Peer Günt soitti ilmaiskeikan Kuopiossa Ravintolalaiva Albatrossilla osana Kuopiorockin ennakkkoclubeja. Setti alkoi tuoreimman studioalbumin Buck the Oddsin päätösraidalla We’re Gonna Rock You ja sitä seurasivat ärhäkkä When Hell Breaks Loose vuoden 1990 Don't Mess with the Countryboysilta ja Hard through the Night esikoisalbumilta. Suurimpiin hitteihin lukeutuva ja vuoden 1987 albumin Good Girls Don't... tuotantoa edustava Bartender kuultiin jo seuraavana ja sitä seurasi harvinaisempaa tuoreempaa tuotantoa Black Trainin version myötä.  Fuck the Jazz aloitti klassikkokimaran ja sitä seurasivat varsin upeat Down by the Shadow, Street 69, I Take Your Money (and Honey) ja She Was Here for Rock N’ Roll. Sudden Death ja Scarecrow Shoes tarjosivat tuoreempaa laatua ja ikiklassikoihin lukeutuvaa Train Trainiä seurasivat balladihelmet Losin’ My Mind ja Years on the Road. Shotgun Wedding edusti vuonna 1994 ilmestyneen Smalltown Maniacs-albumin parhaimmistoa. Let Her In ja T-Bone Steak and a Bottle of Beer olivat laadukkaita välipaloja ennen varsinaisen setin päättäneitä klassikoita Backseat ja I Don’t Wanna Be a Rock N’ Roll Star. Red Chevy Revisited käynnisi ylimääräiset, joihin oli tällä kertaa säästetty tutun Liqueur and Drugs-päätöksen lisäksi sitä edeltänyt ja aivan Güntin ydintuotantoon lukeutuva Bad Boys Are Here. Trio soitti totutun tiukasti, Timo Nikki oli vedossa kitaroineen ja biisivalinnat olivat mainioita; esikoisalbumi ja Backseat olivat tosin selkeästi voimakkaimmin edustettuina ensiksi mainittu viidellä ja Backseat jopa kuudella poiminnallaan.

Peer Günt Ravintolalaiva Albatrossilla 13. toukokuuta 2026.

Sunnuntain extra:Merkittävän brittiartistin esikoissooloalbumi

Stevie Winwood:Stevie Winwood

Kesäkuussa 1977 Islandin julkaisemana ilmestynyt Stevie Winwood on samannimisen brittiläisen kosketinsoittajan, solistin ja kitaristin esikoissooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin kolme vuotta Winwoodin edellisen yhtyeen, eli Trafficin lopetettua toimintansa. Vaikka Winwoodin soolodebyytti oli Yhdysvalloissa suhteellisen menestyksekäs, voi sen Billboardin listalla tavoittamaa sijoitusta 22. pitää pettymyksenä Trafficin viimeisimpien albumien myyntilukuihin verrattaessa. Britanniassa Trafficin viimeisimmät pitkäsoitot olivat menestyneet vain kohtuullisesti ja saarivaltakunnassa Winwoodin esikoissooloalbumi menestyi suhteellisesti paremmin saavuttaen parhaimmillaan sijan 12. Island julkaisi mainitulta pitkäsoitolta singleformaatissa kappaleet Hold On ja Time is Running Out, jotka molemmat jäivät vaille listasijoitusta.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun brittipopskenen suurimmista menestyjistä

Ocean Colour Scene on vuonna 1989 Birminghamissa perustettu brittiläinen rockyhtye. Sillä on plakkarissaan viisi top teniin noussutta albumia, joista vuonna 1989 ilmestynyt Marching Already nousi listakärkeen. Yhtyeen singleistä 17 on noussut top 40:ään ja niistä kuusi on ollut top ten -menestyksiä. Ocean Colour Scene syntyi yhtyeiden The Boys ja Fanatics lopetettua toimintansa. Niistä viimeksi mainitun levytyssaldoon lukeutui ep Suburban Lovesongs. Ocean Colour Scene solmi vuonna 1990 levytyssopimuksen Phfftt Recordsin kanssa. Yhtyeen debyyttisingle oli samaisen vuoden syyskuussa ilmestynyt ja aikakauden indietyyliä edustanut Sway. Kun yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Phonogram, sen vuonna 1992 ilmestynyt ja nimeä kantanut esikoisalbumi miksattiin vastoin yhtyeen omaa tahtoa uudelleen vastaamaan aikakauden Manchesterin musiikkitrendejä. Ilmestymisaikanaan Ocean Colour Scenen esikoisalbumi jäi vähälle huomiolle. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin vuoden 1993 aikana, jolloin Paul Weller pyysi Ocean Colour Sceneä kakkosbändiksi joihinkin kiertueensa konsertteihin. Yhtyeen kitaristi Steve Cradock pääsi soittamaan eräälle Wellerin singleistä ja solisti Simon Fowler vokalisoimaan Wellerin albumille Wild Wood. Cradock pääsi myös kitaristiksi Wellerin kiertueelle. Ocean Colour Scene äänitti demon, joka päätyi useiden alan vaikuttajien mukaan lukien Noel Gallagherin korviin. Mainitun seikan seurauksena Ocean Colour Scene pääsi soittamaan Oasiksen lämmittelijänä yhtyeen vuoden 1995 kiertueella. Samana vuonna Ocean Colour Scene solmi levytyssopimuksen MCA Recordsin kanssa. Brittipop-skenen suosion myötä Ocean Colour Scene saavutti kansainvälistä huomiota. Yhtyeen kakkosalbumi Moseley Shoals saavutti suhteellisen myönteiset arviot, nousi brittilistalla kakkoseksi ja albumilta poimittiin neljä singlehittiä. Elokuussa 1996 Ocean Colour Scene lämmitteli Oasista Knebworth Housessa. Ocean Colour Scenen kolmas albumi Marchin' Already nousi brittilistan kärkeen ja syrjäytti Oasiksen Be Here Nown ykkössijalta. Kolmannen albuminsa tiimoilta Ocean Colour Scene teki areenakiertueen, jonka aikana yhtye soitti kolme loppuunmyytyä keikkaa Stirling Castlessa, Skotlannissa. Vuonna 1999 ilmestynyt Ocean Colour Scenen seuraava albumi One from the Modern nousi brittilistalla neljänneksi ja siltä poimittuja singlehittejä olivat Profit in Peace, So Low ja July, jotka kaikki nousivat top 40:ään. Vuonna 2001 ilmestyi yhtyeen Greatest Hits-kokoelma Songs for the Front Row. Basisti Damon Minchella jätti yhtyeen, mutta Ocean Colour Scene jatkoi konsertointiaan ja levytyksiään. Yhtye julkaisi uuden albumin kahden vuoden välein. Vuonna 2001 ilmestyi Mechanical Wonder, vuonna 2003 North Atlantic Drift, vuonna 2005 A Hyperactive Workout for the Flying Squad ja vuonna 2007 On the Leyline.

Vuonna 2004 ilmestyi Ocean Colour Scenen ensimmäinen konserttitaltiointi Live:One for the Road. Kyseessä oli eri konserteista taltioitu ja 19 kappaletta sisältävä kokoelma. Vuonna 2006 oli vuorossa akustinen albumi Live at the Jam House, joka sisälsi 15 biisiä niiden joukossa uutuudet Great Man in Waiting, The Word, Still Trying ja Matilda's England. Joulukuussa 2006 yhtyeeltä ilmestyi Birmingham Academyssä taltioitu tuplalive, jonka paikalla ollut yleisö pystyi hankkimaan tuoreeltaan konsertin jälkeen.Vuonna 2009 yhtye meni studioon tuottaja Gavin Monaghanin kanssa ja alkoi työstää albumia Saturday, joka ilmestyi helmikuun ensimmäisenä 2010. Kyseessä oli yhtyeen toiminnan 21-vuotisjuhlalevy ja sen työnimenä oli Rockfield, sillä albumi oli nauhoitettu mainituissa studioissa ja se sisälsi sekä Rockfield, että Saturday-nimiset kappaleet. Ensimmäinen albumilta poimittu single Magic Carpet Days ilmestyi 25. tammikuuta. Brittien albumilistalla pitkäsoitto saavutti sijan 35. 24. heinäkuuta 2010 Ocean Colour Scene esiintyi Wickerman Festivaalilla. 11. lokakuuta 2010 yhtyeeltä ilmestyi sen 21 -vuotista olemassaoloa juhlistanut neljän cd:n boxi 21, joka sisälsi myös useita ennen julkaisemattomia kappaleita ja uuden biisin Twenty One. Maaliskuussa 2011 ilmestyi 15-vuotisjuhlapainos Ocean Colour Scenen vuoden 1996 menestysalbumista Moseley Shoals, jolla oli perusalbumin lisäksi mukana singlejen b-puolia ja liveversioita. Uudelleenjulkaisua seurasi kiertue Britanniassa. Joulukuussa ilmestyi rajoitettuna painoksena cd/dvd, joka sisälsi yhtyeen 02 Academy Birminghamissa 26. helmikuuta 2011 soittaman konsertin. Vuonna 2011 yhtye soitti hyväntekeväisyyskeikan Teenage Cancer Trustille. Joulukuussa 2012 yhtye ilmoitti kymmenennen albuminsa Painting julkaisupäivämäärän, joka oli 11. helmikuuta 2013. Vuonna 2014 Marchin' Alreadysta ilmestyi tuplacd ja neljän cd:n speciaaliboxi, joka sisälsi dvd:nä yhtyeen Stirling Castlessa vuonna 1998 soittaman konsertin. Alkuvuodesta 2015 yhtye juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan soittamalla sarjan akustisia keikkoja. Mainitun kiertueen Manchesterissa soitetusta konsertista julkaistiin tuplacd. Vuoteen 2016 sijoittui useita speciaalikeikkoja Britanniassa, sillä albumin Moseley Shoals ilmestymisestä oli kulunut 20 vuotta. Yhtye soitti myös uransa ensimmäiset konsertit Australiassa. 22. kesäkuuta 2016 yhtye ilmoitti skotlantilaisen Raymond Meaden liittyvän Ocean Colour Sceneen pysyväksi jäseneksi sekä Dan Sealeyn että Andy Bennettin jätettyä yhtyeen. Meaden oli soittanut ensimmäiset keikkansa Ocean Colour Scenen riveissä jo vuoden 2016 alussa. Marraskuussa 2018 yhtye julkaisi neljästä kappaleesta koostuvan ja valkoiselle vinyylille painetun ep:n, jota oli saatavilla ainoastaan yhtyeen joulukonserteissa. Flick of the Fingerin arviossa ep vastaanotti viisi tähteä. Steve Cradock soittaa säännöllisesti Paul Wellerin kanssa ja lisäksi Amy MacDonaldin keikoilla. Moseley Shoalsin ilmestymisen aikoihin Ocean Colour Scene soitti usein Oasiksen Liam ja Noel Gallagherin kanssa. Eräässä mainitunlaisessa konsertissa taltioitiin cover Beatlesin Day Dripperistä ja kyseinen versio jukaistiin Ocean Colour Scenen singlen The Ocean kakkosbiisinä ja se pääsi mukaan kokoelma-albumille B-Sides, Seasides and Freerides. Oasiksen Knebworth Housessa soitettuun konserttiin lippuja yritti hankkia  2, 6 miljoonaa ihmistä, mikä oli ennätys Britanniassa ja Ocean Colour Scene oli yksi konsertin, jonka yleisömäärä oli 250 000, lämmittelyesiintyjistä. Vuonna 2023 Ocean Colour Sceneltä ilmestyi yhtyeen uran kattava boxi Yesterday, Today 1992-2018. Sille sisältyvät kaikki yhtyeen albumit sekä viisi bonuscd:tä, jotka sisältävät yhteensä 230 kappaletta. Lisäksi seurasi 72-sivuinen kirja. Julkaistu vinyyliboxi sisälsi yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1992 ja 1997 välillä ilmestynyttä albumia. Toukokuussa ilmestyi toinen, vuosien 1999 ja 2003 välillä ilmestyneet kolme albumia sisältävä vinyyliboxi. Elokuussa ilmestynyt viimeinen boxi sisälsi neljä vuosien 2005 ja 2013 välillä ilmestynyttä albumia.

Perjantain pohjat:The Animalsin esikoisalbumi

The Animals:The Animals

The Animalsin nimeä kantava, kyseisen Newcastlesta kotoisin olevan R&B-yhtyeen esikoisalbumi ilmestyi vuoden 1964 aikana sekä yhtyeen kotimaassa Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta toisistaan eroavien biisilistojen kera. Yhdysvalloissa pitkäsoitto ilmestyi mainitun vuoden syyskuussa ja se esitteli  yhtyeelle tunnusomaisen rujon R&B-soundin pääpainon ollessa bluesissa. Albumille sisältyy useita R&B -ja rockstandardeja, joiden originaaliversioista olivat vastanneet esimerkiksi John Lee Hooker (I’m Mad Again, Boom Boom Boom ja Dimples), Little Richard (The Girl Can't Help It) ja Chuck Berry (Memphis, Tennessee ja Around and Around.) Lisäksi mukana on Atlantin molemmin puolin listakärkeen kohonnut single The House of the Rising Sun, tosin hienoisesti editoidussa radiosoittoon paremmin soveltuneessa muodossa. Kun The Animalsilta julkaistiin helmikuussa 1966 kokoelma-albumi Best of the Animals, mainitusta kappaleesta kyseiselle kokoelmalle  sisältyi täyspitkä versio samoin kuin myöhäisemmille The Animalsin tuotannosta koostetuille cd:ille ja digitaalisille julkaisuille. Albumin kappaleista Fats Dominon ja Dave Bartholomewn nimiin merkitty I’m in Love Again on itse asiassa cover Jimmy Reedin tuotantoa edustavasta kappaleesta Early in the Morning. The Animalsin esikoisalbumin Yhdysvaltain-painos saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan seitsemännen sijan ja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 27 listaviikkoa. Kappalevalinnoiltaan eronnut albumin brittipainos julkaistiin kuukautta myöhemmin.

Torstain terävä:Jack Brucen 1980-luvun lopussa ilmestynyt sooloalbumi

Jack Bruce:A Question of Time

Kolmas lokakuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Question of Time on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen kahdeksas sooloalbumi ja samalla ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty pitkäsoitto lähes vuosikymmeneen. A Question of Timen kappaleista Living Colour -yhtyeen Vernon Reid vieraili kitaristina kappaleessa Life on Earth ja Brucen kanssa Creamissä soittanut Ginger Baker rumpalina kahdessa biisissä. Albumin covertuotantoa edustaa Willie Dixonin originaalikappale Blues You Can’t Lose. The Washington Postin albumista laatiman arvion mukaan sen musiikki kuulostaa itseheijastukselliselta ikään kuin Brucen tarkoituksena olisi saada kuulijat tietoisiksi keskeisestä, mutta ylenkatsotusta roolistaan Creamin alkuvaiheessa. The Orlando Sentinelin mukaan Brucen tenori on ketterä ja intohimoinen ja hänen biisinkirjoituksensa laaja-alaista. The Columbus Dispach kuvasi A Question of Timea kovaa kulkevaksi bluesin, funkin ja rockin amalgaamiksi. The San Jose Mercury News kuvasi Brucen lauluääntä livertäväksi aarteeksi. AllMusic kirjoitti A Question of Timen käyttävän Jack Brucen mestaruutta jazzissa, popisssa, akustisessa ja bluesissa antaakseen kuuntelijoille sitä, mitä Jack Bruce tekee parhaiten, elirockia.

Keskiviikon klassikko:Stevie Wonderin ykköshitti Talking Bookilta

Superstition on Stevie Wonderin tuotantoa edustava kappale, joka ilmestyi 24. lokakuuta 1972 Tamlan julkaisemana ensimmäisenä singlenä Wonderin järjestyksessään viidenneltätoista albumilta Talking Book. Kappaleen lyriikassa kuvataan suosittuja uskomuksia ja niiden vähemmän myönteisiä vaikutuksia. Tammikuussa 1973 Superstition nousi Billboardin Hot 100 -listan sekä soulsinglelistan ykkössijalle. Kyseessä oli Wonderin ensimmäinen listaykkössingle sitten vuonna 1963 ilmestyneen Fingertips, Part 2:n. Soulsinglelistalla Superstitionista tuli vuoden 1973 ensimmäinen listaykkönen. Se syrjäytti kärkisijalta Billy Paulin Me and Mrs Jonesin ja pysytteli kärjessä kolmen viikon ajan. Soulsinglelistalla kyseessä oli Wonderin kuudes listakärkeen kohonnut single. Brittilistalla Superstitionin paras sijoitus oli yhdentenätoista helmikuussa 1973. Rolling Stonen marraskuussa 2004 laaatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Superstition saavutti sijan 74. Vuonna 2004 laaditulla vastaavalla listalla kappale oli noussut yhden sijan ja noussut vuoden 2021 listalla jopa kahdenneksitoista. Järjestyksessään 16:issa Grammy Awardseissa Wonder vastaanotti Superstitionista parhaan R&B-kappaleen ja parhaan miespuolisen R&B-lauluesityksen Grammyt. Vuonna 2018 Superstition tuli valituksi Grammy Hall of Fameen. Superstition on vastaanottanut positiivisia arvioita. Cash Box kuvasi kappaletta erääksi Wonderin vaikuttavimmista julkaisuista. James Perone piti sen klavinetti-introa kenties Wonderin muistettavimpana pentatonisen asteikon hyödyntämisenä.

Tiistain tukeva:Pubrockin saralla menestynyt brittiyhtye

Ace oli kohtuullista menestystä saavuttanut brittiläinen 70-luvun rockyhtye, jonka jäsenistä Paul Carrack vaikutti myöhemmin yhtyeen Mike + The Mechanics solistina ja loi lisäksi soolouraansa. Acen tunnetuinta tuotantoa edustaa kappale How Long, joka nousi vuonna 1974 Britanniassa top 20:een ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa seuraavana vuonna jopa kolmanneksi. Yhtye aloitti toimintansa joulukuussa 1972 Sheffieldissä nimellä Ace Flash and the Dynamos, mutta nimi lyheni pian Ace-muotoon. Carrackin ja Terry Comerin varhaisempi yhtye oli ollut Warm Dust ja Alan "Bam" Kingin Mighty Baby, jonka jäsenistöä oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Action. Acen musiikkia voi kuvata popin ja funkin yhdistelmäksi. Yhtye saavutti silti suosiota pubrock-ympyröissä. Ennen kuin yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa Five-A-Side Steve Witheringtonin paikan Acen rumpalina otti aikaisemmin bändissä Bees Make Honey musisoinut Fran Byrne. Esikoisalbumita poimittu How Long oli huomattava listamenestys ja myös pitkäsoitto saavutti menestystä nousten Billboardin listalla yhdenneksitoista. Yhtyeen kosketinsoittajana ja keskeisimpänä biisintekijänä vaikuttanut Carrack oli leadvokalistina How Longilla, mutta myöhäisemmillä albumilta julkaistuilla singleillä solisteina olivat muut yhtyeen jäsenistä. Ace siirtyi lopulta Yhdysvaltoihin ja kesäkuussa 1976 Jon Woodhead otti yhtyeessä Phil Harrisin paikan. Tammikuussa 1977 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla No Strings Carrack vastasi lähes kaikista leadvokaaleista myös singleformaatissa ilmestyneillä kappaleilla. Ne eivät kuitenkaan menestyneet ja Ace lopetti toimintansa heinäkuussa. Carrack, Byrne ja Comer siirtyivät kaikki Frankie Millerin taustayhtyeen jäseniksi. Soolouransa ohessa Carrack on sittemmin soittanut Eric Claptonin ja Nick Lowen yhtyeissä, Roger Watersin Bleeding Heart Bandissa, Roxy Musicin albumilla Manifesto ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella sekä Squeeze-yhtyeessä 80-luvun alussa. Parhaiten Carrack tunnetaan Mike + The Mechanicsin vokalistina. Vuonna 1996 hän levytti How Longista uuden version, josta siitäkin muodostui Britanniassa top 40 -menestys.

Maanantain mainio:Jay Fergusonin Spiritiä seurannut yhtye

Jo Jo Gunne oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Jay Ferguson ja Mark Andes perustivat Los Angelesissa vuonna 1971 jätettyään Spirit-yhtyeen. Jo Jo Gunne otti nimensä samannimisestä ja vuoden 1958 tuotantoa edustavasta Chuck Berryn kappaleesta. Bändi julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1972 ja saavutti Britanniassa top teniin kohonneen hitin kappaleellaan Run Run Run. Jo Jo Gunne julkaisi vielä kolme albumia ennen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamistaan. Vielä vuonna 2005 yhtye kokosi rivinsä ja työsti viidennen albuminsa Big Chain. Yhtyeen perustivat kosketinsoittaja, solisti ja kitaristi Jay Ferguson, veljekset Mark (basso, laulu) ja Matt Andes (kitara, laulu) rumpali, solisti ja huuliharpisti William ”Curly” Smithin kanssa. Ensimmäisen keskeisen keikkansa Jo Jo Gunne soitti Los Angelesissa toukokuussa 1971 ja solmi sen jälkeen levytyssopimuksensa Asylum Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna ja se saavutti Billboardin listalla sijan 57. Huhtikuussa 1972 debyyttialbumilta poimittu single Run Run Run nousi Britanniassa kuudenneksi. Kanadassa mainittu biisi kohosi sijalle 30. ja se saavutti radiosoittoa FM-tyyppisillä radioasemilla. Jo Jo Gunnen kakkosalbumi Bite Down Hard saavutti Billboardin listalla sijan 75. Edeltäjäänsä heikompaan menestykseen vaikutti osaltaan singlehitin puuttuminen. Mainitun pitkäsoiton tuottanut Bill Szymczyk oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi Joe Walshin ja B. B. Kingin kanssa. Kolmas albumi Jumpin’ the Gunne joutui tyytymään Billboardin listalla sijoitukseen 169. Neljänteen pitkäsoittoon So...Where’s the Show? ehdittäessä yhtyeen kitaristiksi oli vaihtunut aikaisemmin Spiritissä vaikuttanut John Staehely. Tyylillisesti kyseessä oli Jo Jo Gunnen varhaisempia töitä raskaampaa rocksoundia edustanut albumi, mutta sekään ei saavuttanut menestystä. Jo Jo Gunne lopetti toimintansa siltä erää vuoden 1974 aikana. Jimmie Randall oli ottanut yhtyeessä Mark Andesin paikan basistina ensimmäisen albumin jälkeen. Matt Andes poistui yhtyeen rivistöstä Jumpin’ the Gunne -albumin jälkeen. Hänen paikkansa otti ensiksi Starr Donaldson ja sittemmin aiemmin mainittu John Staehely. Jo Jo Gunnen lopetettua toimintansa Ferguson työsti useita sooloalbumeita ja saavutti hittisinglet kappaleillaan Thunder Island ja Shakedown Curse. Mark Annes liittyi Firefalliin ja myöhemmin Heart-yhtyeeseen. Smith vaikutti sessiorumpalina, Spirit-yhtyeen jäsenenä 80-luvun aikana ja Boston-yhtyeessä vuosien 1994 ja 2000 välisenä aikana. Jo Jo Gunne palasi levytysten pariin vuonna 2005 Santa Barbarassa Jay Fergusonin studioilla. Blue Hand Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Big Chain, joka oli yhtyeen yhteisesti tuottama Fergusonin toimiessa ääni-insinöörinä.

Sunnuntain extra:Billy Joelin esikoisalbumi

Billy Joel:Cold Spring Harbor

Marraskuun ensimmäisenä 1971 Family Productionsin julkaisemana ilmestynyt Cold Spring Harbor on yhdysvaltalaisartisti Billy Joelin ensimmäinen studioalbumi. Se myi aluksi niukasti ja saavutti huomiota vasta Joelin tehtyä läpimurtonsa vuonna 1973 ilmestyneellä toisella albumillaan Piano Man. Masterointivirheen vuoksi originaali albumi soi alkuperäistä nauhoitusta nopeammin. Vuonna 1983 tuottaja Artie Ripp työsti Joelin esikoisalbumista remiksatun, editoidun ja nopeudeltaan korjautun version, jonka julkaisusta vastasi Columbia Records. Cold Spring Harbor nimettiin New Yorkissa Huntingtonin kaupungissa sijainneen kylän mukaan. Se sijaitsi Long Island Soundilla lähellä Joelin kotikaupunkia. Joelin esikoisalbumin etukannen kuva on napattu Harbor Roadilla. Albumin kappaleista Tomorrow is Today oli saanut ideansa vuotta aikaisemmin ajoittuneesta Joelin masennuksesta ja sairaalahoidosta. Kun mainittu kappale julkaistiin singleformaatissa Record World mainitsi Joelilla olevan kykyjä rikkaille dramaattisille soundeille. Vuonna 1981 ilmestyneelläe Joelin livealbumille Songs in the Attic sisältyvät liveversiot Cold Spring Harborilla alun perin julkaistuista kappaleista She’s Got Away ja Everybody Loves You Now. Kappaleista ensiksi mainitun liveversio julkaistiin singleformaatissa vuonna 1982 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 23. Joelin vuonna 2012 näyttelijä Alec Baldwinille antamassaan haastattelussa hän mainitsi, ettei Cold Spring Harbor remiksauksestaan huolimatta kuulosta hänestä oikealta.

Lauantain pitkä:Keskeisen jazzrockin edustajan esikoisalbumi

 Chicago:Chicago Transit Authority

28. huhtikuuta 1969 Columbian julkaisemana ilmestynyt Chicago Transit Authority on jazzrockyhtyeenä uransa aloittaneen Chicago-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka paras listasijoitus Billboardilla oli 17, tosin vasta vuonna 1971. Albumista  muodostui toisin sanoen  menestyksekäs hitaasti. Chicago Transit Authoritylta poimittuihin singlemenestyksiin luketuivat Does Anybody Really Know What Time It Is, Questions 67 and 68 sekä Beginnings. Billboardin albumilistalla Chicago Transit Authoritylle kertyi 171 listaviikkoa ja albumia on myyty tuplaplatinaan oikeuttava määrä. Vuonna 1969 Chicago olikin ehdolla vuoden parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Chicago Transit Authority tuli valituksi Grammy Hall of Fameen ja vuonna 2025 albumi pääsi Kongressin kirjastoon kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä ja valittiin säilytettäväksi kansalliseen ääniterekisteriin. Chicago aloitti toimintansa alkuvuodesta 1967 ensiksi nimellä The Big Thing ja tuottaja James William Guercion myötä seuraavaana vuonna nimeksi vaihtui Chicago Transit Authority. Chicagon tavaramerkkinä oli yhdistää puhaltimia ja jazzia soulhenkiseen rocksoitantaan ja Guercio oli halukas kiinnittämään yhtyeen oman yhtiönsä artistiksi. Levytyssopimus solmittiin loppuvuodesta 1968 ja Chicago Transit Authority nauhoitti esikoisalbuminsa seuraavan vuoden tammikuussa Columbian studioilla 52:nd Streetillä New Yorkissa. Guercio oli tuottanut aikaisemmin Blood, Sweat and Tearsin suureksi menestykseksi osoittautuneen toisen albumin, ja hän päätti tehdä samoin Chicago Transit Authorityn esikoisen tapauksessa. Nauhoitusten loppuvaiheessa yhtye päätti, että sen debyytistä tulisi tupla-albumi. Levy-yhtiö suostui mainittuun käytäntöön ainoastaan siinä tapauksessa, että yhtye teksi rojaltileikkauksen. Chicago Transit Authorityn esikoisalbumin nauhoitusten ajalta ovat lisäksi yhtyeen toisella pitkäsoitolla julkaistut kappaleet Wake Up Sunshine ja It Better End Soon sekä kolmannelle albumille päätynyt Loneliness is Just a Word. Mississippi Delta City Bluesin varhainen versio erosi musiikillisesti voimakkaasti albumeilla Live in Japan ja Chicago XI ilmestyneistä. Kaikkia edellä mainituista kappaleista soitettiin joka tapauksessa Chicagon konserteissa jo niinkin varhain, kuin vuonna 1968. Toistaiseksi julkaisematta ovat jääneet Chicagon varhaistuotantoon lukeutuvat kappaleet Dedicated to Girl Number One ja Once Upon in a Lifetime. Britanniassa Chicago Transit Authority saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Albumiorientoitunut FM-radio soitti runsaasti albumin tuotantoa vuosina 1970 ja 1971 ja niinpä singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Does Anybody Really Know What Time It Is? ja Beginnings saavuttivat seitsemännen sijan ja Questions 67 and 68 sijan 24. Oikean Chicago Transit Authorityn uhattua yhtyettä oikeustoimilla se joutui lyhentämään nimensä Chicagoksi. Kosketinsoittaja Robert Lamm, kitaristi Terry Kath ja basisti Peter Cetera jakoivat Chicagossa leadlauluosuudet, rumpalina vaikutti Danny Seraphine ja eri puhaltimia yhtyeessä soittivat  James Pankow, Lee Loughnane ja Walter Parazaider. Yhtyeen jäsenet lisäsivät kappaleisiin perkussio-osuuksia silloin, kun he eivät soittaneet varsinaista pääinstrumenttiaan. Näin tapahtui esimerkiksi Spencer Davis Group-coverin I'm a Man tapauksessa. Lamm, Kath ja Pankow oli tuossa vaiheessa Chicagon keskeisimmät säveltäjät. Kappaleen Free Form Guitar Kath nauhoitti yhdellä otolla käyttämättä lainkaan pedaaleja. Chicago Transit Authority on Chicago V:n ohella ainoa Chicagon albumeista, jolla Peter Cetera ei vaikuttanut säveltäjänä. Ensimmäiset hänen sävellyksistään ilmestyivät toisin sanoen Chicagon järjestysessään toisella albumilla. Chicagon esikoisalbumin nauhoitukset tapahtuivat kymmenessä päivässä. Pohjat nauhoitettiin viidessä ja päällekkäisäänityksiin käytettiin niin ikään viisi päivää. Tuottaja Guercion mukaan Chicagon esikoisalbumi työstettiin kasiraiturilla. Ensiksi nauhoitettiin rummut, basso, kitarat ja koskettimet ja puhaltimet sekä lauluosuudet lisättiin myöhemmin. Vuonna 1974 albumista julkaistiin nelikanavamiksaus sekä lp:nä että kasiraiturina. Vuonna 2002 Rhino Records ja Columbia Records julkaisivat Chicago Transit Authorityn remasteroituna yhdellä cd:llä. Mainitussa versiossa kappaleista Questions 67 and 68 ja Free Form Guitar mukana ovat muutamaa sekuntia pidemmät versiot. Vuonna 2010 Rhino Handmade julkaisi uudelleen albumin nelikanavaisen miksauksen rajoitettuna painoksena ja vuonna 2016 osana Chicago Quadio Box Settiä. Vuonna 2019 Chicago Transit Authoritysta julkaistiin 50-vuotisjuhlapainoksena remix-versio sekä cd:nä että 180 gramman tuplavinyylinä. Yhtye työskenteli insinööri Tm Jessupin, joka miksasi lisäksi Chicagon Live at the Isle of Wight-tallenteen, kanssa.  Chicago Transit Authorityn remasteroidusta versiosta All That Jazziin laatimassaan arviossa Doug Colette antoi cd:lle neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hän ylisti etenkin rumpali Danny Seraphinesta ja basisti/solisti Peter Ceterasta muodostuneen rytmiryhmän työskentelyä. Yhtyeen esikoisalbumi Chicago Transit Authority pääsi Chicagon diskofrafiasta ainoana levynä mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Perjantain pohjat:Link Wrayn vuonna 1971 nauhoitettu ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi

Link Wray:Beans and Fatback

Beans and Fatback on yhdysvaltalaiskitaristi Link Wrayn vuonna 1971 nauhoittama ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu albumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Wrayn veljen Vernon ”Ray Vernon” Wrayn Wray’s Shack Tree Track-studiossa Accokeekissa, Marylandissa samaan aikaan, kun Wray työsti albumeitaan Link Wray ja Mordicai Jones. Beans and Fatbackin miksauksesta vastasi Simon Heyworth The Manor Studiossa, Oxfordhiressa, Britanniassa. Wrayn aikakauden levytyksille tunnusomaisesti myös Beans and Fatback koostuu yhdistelmästä yhdysvaltalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Tyylillisesti Beans and Fatback rokkaa kuitenkin hienoisesti Link Wrayn nimikkoalbumia voimakkaammin. Vuonna 2005 ilmestynyt kahden cd:n kokoelma Wray’s Three Track Shack sisältää albumit Link Wray, Mordicai Jones ja Beans and Fatback sillä erotuksella, että kappaleen Take My Nand (Precious Lord) oli ilman krediittiä korvannut alun perin Polydorin vuonna 1974 julkaisemalla albumilla Link Wray Rumble julkaistu Tony Joe White-cover Backwoods Preacher Man. Steve Verroca oli varastanut Beans and Fatbackin demonauhat ja myynyt ne Virgin Recordsille. Wray nauhoitti mainitulle levy-yhtiölle albumin Stuck in Gear, joten Beans and Fatback poistui yhtiön kataloogista. AllMusicissa albumista julkaistiin varsin positiivissävyinen retrospektiivinen arvio.

Torstain terävä:Useiden keskeisten yhtyeiden ja artistien ohjelmistoon lukeutunut R&B-kappale

I Don’t Need No Doctor on Nicholas Asfordin, Valerie Simpsonin ja Joe Armsteadin käsialaa oleva kappale. Elokuussa 1966 Verve julkaisi mainitusta biisistä ensiksi Asfordin version, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi Ray Charlesin I Don't Need No Doctorista levyttämä näkemys. Vuosien mittaan kappaleesta on julkaistu useita covereita. Garagerockyhtye Chocolate Watchbandin näkemys ilmestyi vuonna 1969, brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien liveversio kahta vuotta myöhemmin tuplakonserttitaltioinnilla Rockin’ the Fillmore, psykedeelisen rockin edustajiin lukeutuva New Riders of the Purple Sage levytti I Don't Need No Doctorin vuonna 1972, metalyhtye W.A.S.P. kolmannella albumillaan Inside the Electric Circus vuonna 1986 ja hardrockyhtye Great White vuotta myöhemmin, garagepunkyhtye The Nomads vuonna 1989 ja Styx livealbumillaan vuonna 2006. Humble Pien I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 73. ja oli Kanadassa yhtä sijaa ylempänä. Jazzkitaristi John Scofieldin I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi vuonna 2005 albumilla What I Say:John Scofield Plays the Music of Ray Charles. Mainitussa versiossa John Mayeria kuullaan toisena kitaristina sekä solistina. Kappale oli Mayerin ohjelmistossa hänen kesään 2007 ajoittuneella kiertueellaan ja Los Angelesissa soitettu versio pääsi mukaan cd/dvd -julkaisulle Where the Light Is. Jazzsolisti Roseanna Vitron I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio sisältyy vuonna 1997 ilmestyneelle tribuuttialbumille Catchin’ Some Rays:The Music of Ray Charles.

Keskiviikon klassikko:Bob Segerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt menestysalbumi

Bob Seger and the Silver Bullet Band:Against the Wind

Helmikuussa 1980 ilmestynyt Against the Wind on detroitilaisrockari Bob Segerin kaikkiaan yhdestoista albumi, neljäs pitkäsoitto, jonka työstämiseen otti ainakin osittain osaa Silver Bullet Band ja toinen albumi, jonka työstössä oli mukana niin ikään Muscle Shoals Rhythm Section. Vaikka Segerin musiikilinen ura oli käynnistynyt jo 1960-luvun alkupuolella, hän oli saavuttanut lopullisen läpimurtonsa vasta vuonna 1976 ilmestyneellä albumillaan Night Moves. Lähes vastaavanlaiseen menestykseen oli yltänyt myös kahta vuotta myöhemmin julkaistu seuraava studioalbumi Stranger in Town. Against the Windin Seger tuotti Punch Andrewsin ja Bill Szymczykin kanssa. Tyylillisesti albumi yhdistää Segerin keskitempoisia ja lyriikoiltaan itseheijastavia balladikappaleita sekä musiikillisesti että teksteiltään suoraviivaisempiin rockbiiseihin. The Horizontal Bop käynnistää albumin raskaalla bluesrokkauksella ja kappaleen loppuun on säästetty pitkä jamittelu. Kappale julkaistiin lisäksi pitkäsoiton neljäntenä singlenä, mutta se ei saavuttanut top 40:ää. You’ll Accomp’ny Me on edeltäjänsä vastapainoksi onnistunut akustinen balladi, joka tarjoaa Segeriltä dynaamisen laulusuorituksen. Kappale nousi singleformaatissa Billboardilla top 20:een. Riffin hallitsema ja tuhdisti rokkaava Her Strut saattaa hyvinkin olla albumin ykköspuolen huippuhetki. Segerin vahvan vokalisoinnin lisäksi kappaleessa nousevat keskeisiksi Chris Campbellin bassottelu ja Drew Abbottin kitarariffi. The Muscle Shoals Rhythm Section on mukana kahdella seuraavalla kappaleella, akustisvoittoisella No Man’s Landilla, jonka loppuun Pete Carr soittaa oivallisen kitaraliidin ja nopeasti rokkaava Long Twin Silver Line sisältää kiinnostavan säkeistömelodian. Silver Bullet Band on jälleen mukana albumin erinomaisessa nimikappaleessa, jossa musiikillisesti keskekeksi osoittautuu silti pianistina vieraileva Paul Harris. Sävellys on oivallinen ja lyriikassa Seger vertaa lukioaikojaan pitkän matkan juoksuun. Good for Me on onnistunut countryvalssi, Betty Lou’s Gettin’ Out Tonight edustaa vanhakantaista rockia suhteellisen innostavasti, albumin päättää tyylillisesti The Eaglesia muistuttava Shinin’ Brightly, jossa vierailee saksofonistina Alto Reed. Nimikappaleensa lisäksi albumin kakkospuolen parhautta edustaa Fire Lake, jossa taustavokalisteina kuultiin The Eaglesin Glenn Freytä ja Don Henleytä. Fire Lake julkaistiin lisäksi Against the Windin ensimmäisenä singlenä ja kappale nousi viiden suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Against the Wind -pitkäsoitto saavutti viisinkertaisesti platinaa ja albumin nimikappale palkittiin parhaan lauletun rockesityksen Grammyllä. Myöhemmin Seger on maininnut pyrkimyksenään olleen työstää ykköshitti hänen saapuessaan studioon nauhoittamaan mainittua pitkäsoittoa.

Tiistain tukeva:1960-luvun puolivälin suosittu espanjalainen beatyhtye

Los Bravos oli vuonna 1965 perustettu espanjalainen ja Madridissa tukikohtaansa pitänyt beatyhtye. Parhaiten se tunnetaan debyyttisinglestään Black is Black, joka nousi heinäkuussa 1966 Britanniassa kakkossijalle ja Yhdysvalloissakin neljänneksi. Kyseessä oli espanjalaisen yhtyeen korkein listasijoitus Yhdysvalloissa. Yhtyeen kokoonpano oli yhdistelmä madridilaisesta bändistä Los Sonor ja Mallorcalta kotoisin olleesta The Runawaysistä. Los Bravosin solisti Mike Kogel on tosin kotoisin Saksasta. Kanadassa Black is Black nousi listakärkeen ja maailmanlaajuisesti singleä on myyty yli miljoona kappaletta. Black is Blackin kirjoitustyöstä vastasivat Michelle Grainger, Tony Hayes ja Steve Wadey Hoo St. Werburghissa, lähellä Rochesteria, Kentissä, Englannissa sijainneessa studiossaan, jota käytettiin demojen työstämiseen. Coverinsa Black is Blackista levyttivät Johnny Halliday sekä ranskalaisyhtye Belle Epoque, jonka discoversio nousi vuonna 1977 brittilistalla kakkossijalle. Lokakuussa 1966 Los Bravosin seuraava single I Don't Care saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1967 yhtye osallistui San Remon musiikkifestivaaleille, mutta ei päässyt loppukilpailuun kappaleellaan Une Come noi. Los Bravos oli kahden espanjalaisen komediaelokuvan aiheena.  Vuonna 1967 ilmestyi Los chicos con las chicas (The Boys With the Girls), joka oli Javier Aguirren ohjaama ja vuonna 1968 ¡Dame un poco de amooor...! (Give Me a Little Looove!), jonka ohjauksesta vastasivat José María Forqué ja Francisco Macián. Ensiksi mainitun soundtrackiltä löytyvä Los Bravosin kappale Going Nowhere oli saavuttanut Kanadassa sijan 55. Rhino Records julkaisi mainitun kappaleen uudelleen sarjassaan Nuggets II:Original Artyfacts from the British Empire and Beyond 1964-1969. Heinäkuussa 1968 Los Bravosin tuotannosta kappale Bring A Little Lovin' saavutti Saksassa sijan 22. Los Bravosin perustajajäseniin lukeutunut Manuel Fernández teki itsemurhan 20. toukokuuta 1968 ainoastaan 23-vuotiaana, kun hänen morsiamensa Lottie Ray oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Samaisena vuonna Kogel jätti yhtyeen ja alkoi luoda soolouraa nimellä Mike Kennedy. Hänen paikkansa solistina otti ensiksi Bob Wright ja sitten Anthony (Tony) Anderson, joka ennen Los Bravos-pestiään vaikutti veljensä Jon Andersonin kanssa yhtyeessä The Warriors. Kogel teki paluun Los Bravosin riveihin vuosina 1975 ja 1976. Vuonna 2004 yhtye teki paluun lineupilla, jossa olivat mukana Pablo Sanllehí, Miguel Vicens Danus ja Mike Kogel/Kennedy. Vuonna 2015 Mike Kennedy ja Miguel Vicens Danus elvyttivät Los Bravosin nimen ja levyttivät Black is Blackista uuden studioversion. Se julkaistiin iTunesissa ja kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 2019  Miguel Vicens Danus ja Pablo Sanllehi esittelivät Bruce Gamen Los Bravosin uutena solistina. Yhtyeen tarkoituksena oli nauhoittaa uusi studioalbumi. Vuonna 2020 yhtye julkaisi kaksi uutta ja seuraavana vuonna neljä uutta singleä iTunesissa ja Spotifyssa Los Bravosin nimellä. Mainittuihin biiseihin lukeutuivat Gotta Be Strong ja Chariot. Miguel Vicens menehtyi keuhkokuumeeseen 12. helmikuuta 2022 Palmassa 78 vuoden ikäisenä. 20. maaliskuuta 2019 Los Bravosin kappale Bring a Little Lovin' oli mukana Quentin Tarantinon kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Once Upon a Time in Hollywood soundtackillä ja ensimmäisellä trailerilla.

Maanantain mainio:Suosittu australialainen pubrock-yhtye

Adelaidessa vuonna 1973 solisti/kitaristi Ian Mossin, rumpali Steve Prestwitcin, basisti Les Kazmareckin ja pianisti/kosketinsoittaja Don Walkerin perustama Cold Chisel on australialainen pub rock-yhtye. Solisti Jimmy Barnes täydensi pian yhtyeen kokoonpanon ja vuoden 1975 aikana Phil Smallista tuli yhtyeen uusi basisti. Cold Chisel lopetti toimintansa vuoden 1983 aikana, mutta on sittemmin tehnyt useampia reunioneita. Musikologi Ian McFarlanen mukaan Cold Chisel on paitsi eräs Australian rakastetuimmista yhtyeistä, myös eräs laadukkaimmista livebändeistä. Tyylillisesti yhtye on yhdistelmä rockabillyä, hardrockia, soulia ja bluesia, jossa on määrätynlaista kotikutoisuutta. Cold Chiselin studioalbumeista kahdeksan on kohonnut yhtyeen kotimaassa viiden suosituimman joukkoon. Listaykkösiksi niistä ovat nousseet vuoden 1982 Circus Animals, vuoden 1984 Twentieth Century ja vuoden 2019 Blood Moon. ARIA-listoilla Cold Chiselin albumeista kuusi on tavoittanut ykkössijan. Top teniin yhtyeen singleistä ovat kohonneet vuoden 1980 Cheap Wine, vuoden 1982 Forever Now, vuoden 1994 Hands Out of My Pocket ja vuonna 1998 ilmestynyt The Things I Love in You. Vuonna 1993 Cold Chisel tuli valituksi Aria Music Hall of Fameen. Vuonna 2001 Australasian Performing Right Association listasi Cold Chiselin toukokuussa 1978 ilmestyneen kappaleen Khe Sanh sijalle kahdeksan kaikkien aikojen parhaiden australialaisten kappaleiden listallaan. Lokakuussa 2010 yhtyeen albumeista Circus Animals saavutti neljännen sijan teoksessa 100 Best Australian Albums ja East sijan 53. Vuoden 2016 APRA Music Awardseissa Cold Chisel palkittiin The Ted Albert Awardilla palveluksistaan australialaiselle musiikille. Yhtyeen työväenluokan näkökulmasta kirjoitetut kappaleet ovat saavuttaneet suosiota Australian lisäksi ensisijaisesti Uudessa Seelannissa. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Cold Chiselissä bassotellut Les Kazmareck edesmeni joulukuussa 2008 ja Steve Prestwich tammikuussa 2011.

Sunnuntain extra:Useissa keskeisissä yhtyeissä soittanut yhdysvaltalaisrumpali

Huhtikuun viimeisenä 1947 syntynyt Dennis Joseph ”Denny” Carmassi on yhdysvaltalainen rumpali, joka on ehtinyt vaikuttaa useissa keskeisissä rockyhtyeissä. Carmassin voi todeta syntyneen rumpaliperheeseen; hänen isänsä, setänsä ja veljensä ovat kaikki rumpaleita. Denny pääsi joskus harjoittelemaan heidän kanssaan. Hänen isänsä tutustutti Dennyn useiden keskeisten rumpaleiden, kuten Buddy Richin, Jimmy Vincentin ja Richard Goldbergin musisointiin. Radion kuuntelun myötä Denny tutustui useisiin keskeisiin rumpaleihin, joista mainittakoon Earl Palmer, DJ Fontana, Al Jackson Jr, Clyde Stubblefield, Jabo Starks, Dino Danelli, Ginger Baker, Mitch Mitchell, John Bonham ja Tony Williams. Carmassi liittyi yhtyeeseen Sweet Linda Livine ja levytti sen riveissä Columbian julkaiseman ja Al Kooperin tuottaman albumin. Kun Carmassin ja yhtyeen muiden jäsenten tiet erkanivat hän soitti useissa yhtyeissä San Francisco Bayn alueella ja aloitti työskentelynsä Montrosen ja Sammy Hagarin kanssa 1970-luvun aikana. Montrosessa Carmassi oli mukana yhtyeen neljässä ensimmäisessä kokoonpanossa. Sen jälkeen hän soitti Montrosessa vokalisoineen Sammy Hagarin sooloyhtyeessä ja niin ikään mainitun yhtyeen jäseniin lukeutuneiden Ronnie Montrosen ja Jim Alcivarin kanssa yhtyeessä Gamma. Lisäksi Carmassi on soittanut Heart-yhtyeessä, Coverdale-Pagessa, Whitesnakessa sekä David Coverdalen kanssa tämän vaikuttaessa sooloartistina.

Lauantain pitkä:1960-luvun puolivälissä perustettu monipuolinen yhdysvaltalaisyhtye

The Blues Project on Greenwich Villagesta kotoisin oleva yhtye, joka aloitti toimintansa 60-luvun puolivälissä ja hajosi alun perin vuonna 1967. Tyylikirjoltaan kyseessä oli varsin monipuolinen yhtye, joka muistetaan ensisijaisesti taiteellisen popmusiikin esittäjänä. Myös folkilla, bluesilla, rhythm and bluesilla ja jazzilla oli vaikutuksensa yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Vuonna 1964 Elektra Records julkaisi eri artistien kokoelma-albumin nimeltä The Blues Project, jolla Greenwich Villagen alueelta kotoisin olleet valkoiset muusikot esittivät akustista bluesia tummaihoisten virkaveljiensä tavoin. Yksi albumilla esiintyneistä muusikoista oli kaksi biisiä esittänyt nuori kitaristi Danny Kalb. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Kalb vaihtoi kitaransa sähköiseen. Beatlesin saavuttua konsertoimaan Yhdysvaltoihin siellä vallalla ollut blues ja akustinen folkliike saivat väistyä. Alkuvuodesta 1965 Kalb muodosti Danny Kalb Quartetin kitaristi Artie Traumin, basisti Andy Kulbergin ja rumpali Roy Blumenfeldin kanssa. Kun Traum muutti mainitun vuoden kesällä Eurooppaan, Kalbin tavoin kitaristi Dave Van Ronkin oppilaana vaikuttanut Steve Katz liittyi yhtyeeseen ensiksi Traumin korvaajaksi ja sittemmin pysyväksi jäseneksi. Myöhemmin vuoden 1965 aikana yhtye täydensi kokoonpanoaan solisti Tommy Flandersilla ja vaihtoi nimekseen The Blues Project viittauksena Kalbin ensimmäiseen vierailuun levyllä. Myöhemmin samaisen vuoden aikana yhtye teki koe-esiintymisen Columbia Recordsille. Koe-esiintymisen aikana tuottaja Tom Wilson toi studioon pianistiksi ja urkuriksi sessiomuusikko Al Kooperin, jonka kanssa hän oli työskennellyt Bob Dylanin Like A Rolling Stonella. Kooper oli työskennellyt Blumenfeldin ja Kulbergin kanssa kokoelma-albumia What's Shakin' varten tehdyillä nauhoituksilla ja häntä pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Columbia kieltäytyi kiinnittämästä yhtyettä. Loppuvuodesta 1965 Wilson oli siirtynyt MGM Recordsille ja hän kiinnitti The Blues Projectin mainitun yhtiön alamerkille Verve/Folkwaysille. Marraskuun lopussa 1965 yhtye alkoi nauhoittaa livenä esikoisalbumiaan Greenwich Villagen Cafe Au Go Go:ssa. Nauhoituksia tehtiin viikon verran vielä alkuvuodesta 1966, ennen kuin albumi Live at The Cafe Go Go saatiin valmiiksi. Tuohon mennessä Flanders oli jättänyt yhtyeen ja hän oli mukana ainoastaan muutamalla albumin kappaleista. The Blues Projectin esikoisalbumista muodostui kohtuullinen menestys ja yhtye konsertoi Yhdysvalloissa sitä promoten. The Blues Projectin huhtikuussa 1966 San Franciscossa, Fillmore Auditoriumissa soittama konsertti vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Myös yleisön joukossa olleet Grateful Deadin jäsenet olivat varsin vakuuttuneita mainitusta esiintymisestä. Palattuaan New Yorkiin yhtye nauhoitti syksyllä 1966 toisen albuminsa Projections, jonka MGM julkaisi mainitun vuoden marraskuussa. Tyylillisesti albumin skaala vaihteli bluesista ja rhythm and bluesista jazziin, psykedeliaan ja folkrockiin. Albumin ydintuotantoon lukeutuivat 11- ja puoliminuuttinen näkemys Muddy Watersin kappaleesta Two Trains Running, jossa Kalbia kuultiin solistina ja soolokitaristina sekä Kooperin instrumentaalikappale Flute Things, jossa Kulberg oli huilistina. Pian Projectionsin valmistumisen jälkeen yhtyeen rivit alkoivat kuitenkin rakoilla. Kooper jätti The Blues Projectin keväällä 1967 ja yhtye työsti kolmannen albuminsa Live at Town Hall ilman häntä. Tosi asiassa albumin kappaleista ainoastaan yksi oli nauhoitettu Town Hallissa muiden ollessa livenauhoituksia muilta keikkapaikoilta tai studio outtakeseja. Viimeksi mainittuun kategoriaan kuulunut ja Kooperin käsialaa ollut No Time Like The Right Time oli yhtyeen ainoa listamenestystä saavuttanut single. Kesäkuussa 1967 The Blues Project ehti esiintyä Montereyn popfestivaaleilla. Tuolloin puolet yhtyeen originaalista kokoonpanosta oli kuitenkin jo poistunut. Myös Katz ja Kalb jättivät The Blues Projectin pian tämän jälkeen. Vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Planned Obsolescence enää Blumenfeld ja Kulberg edustivat yhtyeen originaalia kokoonpanoa, mutta mainittu pitkäsoitto julkaistiin silti The Blues Projectin nimellä. Myöhemmin ilmestyneet mainitun kokoonpanon levytykset julkaistiin uudella nimellä Seatrain. Vuonna 1968 Kooper ja Katz toteuttivat ensiksi mainitun idean puhallinsektiolla vahvistetusta rockyhtyeestä. Tuloksena oli Blood, Sweat and Tears, jonka ensimmäisellä albumilla Child is a Father to the Man Kooper oli johtavassa roolissa, mutta hän ei ottanut lainkaan osaa yhtyeen myöhäisempiin levytyksiin. Kooper vaikutti tuolloin tuottajana Columbia Recordsilla ja levytti Michael Bloomfieldin, Stephen Stillsin ja Harvey Brooksin kanssa menestyneen jamilevyn Super Session. Kooper työsti myös useita sooloalbumeita, joista yhdellä oli mukana Shuggie Otis. Katz sitä vastoin jatkoi Blood, Sweat and Tearsin jäsenenä 70-luvulle. The Blues Project teki 70-luvun alussa paluun muuttuneella kokoonpanolla ja julkaisi vuosien 1971 ja 1973 välillä albumit Lazarus, Blues Project ja The Original Blues Project Reunion in Cenral Park. Kooper osallistui albumeista viimeksi mainitun työstämiseen toisin kuin Flanders. Mainitut albumit jäivät suhteellisen vähälle huomiolle ja sittemmin The Blues Project on soittanut valikoidusti reunion-konsertteja esimerkiksi hyväntekeväisyyskonsertissa Valley Stream Central High Schoolissa New Yorkissa. Vuonna 1969 The Blues Projectin basisti/huilisti Andy Kulberg ja rumpali Roy Blumenfeld muodostivat yhtyeen Seatrain Jim Robertsin, yhtyeessä Mystery Trend soittaneen kitaristin John Gregoryn, Jim Kweskin Jug Bandissa soittaneen viulisti Richard Greenen ja saksofonisti Don Kretmarin kanssa. Esikoisalbuminsa Planned Obsolescence yhtye joutui sopimuksellisista syistä julkaisemaan vielä The Blues Projectin nimissä. Vuonna 1969 A&M julkaisi Seatrainin nimikkoalbumin, mutta yhtyeen lineupissa tapahtui ratkaisevia muutoksia muutamaa kuukautta myöhemmin. Vuonna 1970 yhtye julkaisi toisen Seatrain-nimisen albumin, vuonna 1971 Capitol julkaisi yhtyeeltä albumin The Marblehead Messenger ja Warner Bros vuonna 1973 pitkäsoiton Watch. Vuosien 2001 ja 2007 välillä Roy Blumenfeld vaikutti rumpalina Country Joe and The Fishistä tutuksi tulleen Barry Meltonin Barry Melton Bandissa.

Perjantain pohjat:Spooky Toothin 1970-luvun tuotannon joutsenlaulualbumi

Spooky Tooth:The Mirror

Lokakuussa 1974 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Mirror on englantilaisen rockyhtyeen Spooky Toothin ainoa albumi, jonka työstämiseen Mike Harrison ei ottanut osaa. The Mirror jäi lisäksi Spooky Toothin viimeiseksi pitkäsoitoksi lähes 25 vuoden ajaksi. Sen seuraaja Cross Purpose ilmestyi nimittäin vasta vuonna 1999. Spooky Tooth lopetti toimintansa kuukausi The Mirrorin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen jäsenet vaikuttivat sittemmin esimerkiksi yhtyeissä Foreigner ja The Only Ones. All Musiciin albumin arvioinut Jason Anderson antoi The Mirrorille neljä tähteä viidestä. Hänen mukaansa elementit popista ja gospelista/RB.stä on The Mirrorilla yhdistetty saumattomaan rockjakeluun ja ne tarjoavat albumille Spooky Toothin kataloogissa harvinaislaatuista syvyyttä. Vuonna 2000 Dressed to Kill Records julkaisi The Mirrorin uudelleen eriävän kansitaiteen ja biisijärjestyksen kera nimellä Comic Violence. Atmosphere sämpläsi nimikappaletta The Mirror vuonna 2003 ilmestyneen albuminsa Seven’s Travels keskeiseen kappaleeseen Trying to Find a Balance. Kanadan albumilistalla The Mirror-pitkäsoitto saavutti sijan 88.

Torstain terävä:Iggy Popin 90-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

Iggy Pop:Brick by Brick

Kesäkuussa 1990 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Brick by Brick on Iggy Popin tuotannon yhdeksäs studioalbumi. Leijonanosa Popin 1980-luvun tuotannosta oli vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Brick by Brickille hän valitsi tuottajakseen Don Wasin ja albumille oli tunnusomaista hardrockia muistuttava soundi. Monien Brick by Brickin kappaleiden lyriikoiden teemana on Yhdysvaltojen kulttuuriin kohtaamat vaarat mätänemisestä ja lahoamisesta. Guns N’ Rosesin jäsenistä kitaristi Slash ja basisti Duff McKagan vaikuttivat Brick by Brickillä sekä muusikkoina että biisintekijöinä. Albumin kansikuva on yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjän Charles Burnsin käsialaa. Brick by Brickin nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa studiomuusikot Waddy Wachtel ja Kenny Aronoff. Brick by Brick on Popin studioalbumeista ensimmäinen, jolla häntä kuullaan lisäksi kitaristina. Pop vastasi Slashin ja Wachtelin kanssa suurimmasta osasta albumin kitaraosuuksista. Don Was tuli myöhemmin vaikuttamaan tuottajana Popin vuonna 1999 ilmestyneellä albumilla Avenue B. Billboard 200-listalla Brick by Brick saavutti parhaimmillaan sijan 90. ja pitkäsoitolle kertyi 37 listaviikkoa. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan sijalla 50., Norjassa yhdeksäntenätoista ja Ruotsissa kolmantenatoista. Brick by Brickin kappaleista Livin’ on the Edge of the Night oli julkaistu aikaisemmin Michael Douglasin ja Andy Garcian tähdittämän elokuvan Black Rain soundtacalbumilla. Mainittu kappale saavutti Modern Rock Tracks -listalla kuudennentoista sijan. Popin the B 52’:in Kate Piersonin kanssa duetoima Candy saavutti Mainstream Rock-listalla sijan 30, oli Modern Rock Tracks -listalla viidentenä ja Billboardin listalla sijalla 28. Ensimmäisenä singlenä Brick by Brickiltä julkaistu Home oli Modern Rock -listalla parhaimmillaan toisena. Candystä muodostui lisäksi Popin ensimmäinen MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut hitti. Brick by Brickin kappaleista myös Homesta, Butt Townista ja Livin’ on the Edge of the Nightista työstettiin musiikkivideot. MTV-duon Beavis and Butt-Head viimeksi mainittu jäsen piti Butt Townin lyriikoita parhaina koskaan kuuleminaan.

 

Keskiviikon klassikko:Eräs Creedence Clearwater Revivalin kirkkaimmista klassikkokappaleista

Who'll Stop the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen suurimmalla menestysalbumilla, heinäkuussa 1970 ilmestyneellä viidennellä pitkäsoitolla Cosmo's Factory. Mainitun singlen kakkospuolella ilmestyi Little Richardille kunnianosoituksena tulkittavissa oleva rockjyräys Travelin' Band, ja kyseessä on yksi niistä kolmesta Cosmo's Factorylta julkaistusta kaksipuoleisesta singlestä, joka nousi Billboardin popsinglelistalla viiden suosituimman joukkoon. Samalla kyseessä oli ensimmäinen kahdesta singlestä, jotka nousivat mainitun listan kakkossijalle. Toinen saman listasijoituksen saavuttanut Cosmo's Factorylta poimittu single oli Lookin' Out My Backdoor/Long As I Can See the Light. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Who'll Stop the Rain saavutti sijan 188. Lyriikoidensa osalta kappale jakaantuu kolmeen säkeistöön. Niistä ensimmäinen on historiallinen, toinen käsittelee vähän aikaa sitten tapahtunutta ja kolmas on preesensissä. Kaikissa säkeistöissä käsitellään loppumatonta mielipahaa. Musiikillisesti Who'll Stop the Rainissä on kuultavissa folkrockin henkeä. Kappale alkaa akustisella kitarafiffillä, mutta on silti taustoiltaan selkeästi rootsrockhenkisempi kuin suurin osa folkrockiksi laskettavista levytyksistä. Lyriikoidensa osalta Who'll Stop the Rain on usein tulkittu protestiksi Vietnamin sotaa vastaan ja sen viimeinen säkeistö viittaa Creedence Clearwater Revivalin esiintymisen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Ultimate Classic Rockin journalisti Bryan Wawzenek on rankannut Who'll Stop the Rainin lyriikan John Fogertyn kolmanneksi parhaaksi. Hänen mielestään kyseessä on Fogertyn älykkäimmin kirjoitettu allegoria vastasipa pahoinvoinnin korjauksesta sivistyneistö, poliitikot tai Woodstock-sukupolvi. Bruce Springsteen on ajoittain esittänyt Who'll Stop the Rainia konserteissaan. Kappale oli mukana The River-kiertueella vuosina 1980/81 ja The Rising-kiertueen kesän 2003 osuudella. Sateen sattuessa Bruce on avannut konserttinsa mainitulla kappaleella. Creedencen tullessa valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993 John Fogerty ja Bruce Springsteen esittävät kappaleen yhdessä. Vuonna 2013 ilmestyneellä albumillaan Wrote a Song for Everyone Fogerty duetoi Who'll Stop the Rainin Bob Segerin kanssa. Kappale on lisäksi mukana Fogertyn vuonna 1998 ilmestyneellä livecd:llä ja dvd:llä Premonition.Kotimaassa joensuulainen katurockia edustanut Salvador-yhtye esitti 1980- ja 90-lukujen taitteessa Who'll Stop the Rainistä akustisesti kitaristinsa Pekko Mantsisen käsialaa olevaa suomennosta Miks toit sä sateen.

Tiistain tukeva:Johnny Thunders and the Heartbreakersin kitaristi ja paljon muuta

22. huhtikuuta 1949 syntynyt ja 21. elokuuta 2020 edesmennyt Walter Lure oli yhdysvaltalainen rockkitaristi ja solisti, jonka tunnetuin yhtye oli The Heartbreakers. Lure syntyi Queensissä ja varttui Floral Parkissa Long Islandilla. Hän valmistui Fordhamin yliopistosta kemia pääaineenaan ja työskenteli New Yorkissa terveyspalvelujen edustajana soittaen samanaikaisesti useissa paikallisissa yhtyeissä. Johnny Thundersin Lure tapasi 1970-luvun alussa käydessään konserteissa Fillmore Eastissä ja myöhemmin hänestä tuli Thundersin luotsaaman yhtyeen New York Dollsin diggari. Dollsin lopettaessa toimintansa vuoden 1975 alussa Lure soitti glamrockyhtyeessä nimeltä Demons. Hän kävi koesoitossa Thundersille ja tuli hyväksytyksi tämän uuteen yhtyeeseen The Heartbreakersiin. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti heinäkuun neljäntenä CBGB:ssä samaisena vuonna. Omaelämäkerrassaan Lure on maininnut soittaneensa viimeisen keikansa The Demonsin kanssa samaisen päivän, eli heinäkuun neljännen 1975 aamuna noin parillekymmenelle ihmisille. The Heartbreakersin kanssa hänen ensimmäinen keikkansa oli samaisen päivän iltana useile sadoille kirkuville diggareille. The Heartbreakersistä muodostui suosittu New Yorkin alueella. Yhtyeen siirryttyä Lontooseen se julkaisi esikoisalbuminsa L.A.M.F. vuonna 1977. Vaikka mainittu pitkäsoitto kärsi huonosta miksauksesta, se edustaa tyylillisesti klassista varhaista punkrockia. Lure osallistui useiden albumien kappaleiden, kuten One Track Mind, Too Much Junkie Business, All by Myself ja Get Off the Phone kirjoitustyöhön. The Heartbreakers lopetti kuitenkin toimintansa pian albumin ilmestymisen jälkeen. Thunersista, Luresta, rumpali Jerry Nolanista ja basisti Billy Rathista koostunut The Heartbreakersin kokoonpano soitti reunion-keikkoja New Yorkissa koko 80-luvun ajan ja vuonna 1984 yhtye teki paluukiertueen Britanniassa ja Euroopassa. Lure jatkoi soittamista Thundersin kanssa tämän vuoteen 1991 ajoittuneen edesmenoon saakka. The Hearbreakersin lopetettua toimintansa Lyre säilyi musiikillisesti aktiivisena. Hän perusti yhtyeen The Waldos, jolta julkaistiin 90-luvun puolivälissä albumi Rent Party. The Waldos konsertoi New Yorkissa eri lineupeilla 1990- ja 200-luvuilla. Yhtyeen toinen albumi julkaistiin vuonna 2018. Vuonna 2016 Lure perusti The Planetsissa kitaroineen Binky Philipsin kanssa yhtyeen The Last Ditches, jossa olivat lisäksi mukana rumpali Bobby Rondinelli basisti Randy Pratt. Vuonna 2016 yhtyeeltä ilmestyi albumi Spilt Milk. Lure osallistui lisäksi Ramonesin albumien Subterranean Jungle ja Too Touch to Die levytykseen. Kun L.A.M.F. -albumin ilmestymisestä oli tullut kuluneeksi 40 vuotta, Lure kasasi yhtyeen, joka esitti albumin tuotantoa konseteissa vuosina 2016-2017. Hänen itsensä lisäksi yhtyeeseen kuuluivat Blondie-yhtyeen Clem Burke, Jesse Malin, Social Distortion -yhtyeen Mike Ness sekä Sex Pistolsin originaalibasisti Glenn Matlock. New Yorkissa soitettujen keikkojen lisäksi yhtye teki kiertueen länsirannikolla. New Yorkin keikat soitettiin Bowery Electric Manhattanilla 15.-16. marraskuuta 2016. Seuraavan vuoden joulukuussa Jungle Records julkaisi mainituilta keikoilta taltioidun albumin. Kitaroinnista ja vokalisoinnista vastanneen Luren lisäksi mainitulla levyllä olivat mukana kitaristi Wayne Kramer, basisti Tommy Stinson, rumpali Clem Burke ja erikoisvieraina solistit Jesse Malin ja Liza Colby sekä kitaristi Cheetah Chrome. Stinson oli ottanut Matlockin paikan juuri Bowery Electricissä vuonna 2016 soitetuissa konserteissa. Matlock oli sitä vastoin mukana New Yorkissa ja Kaliforniassa vuoden 2017 aikana soitetuilla keikoilla. Vuoteen 2019 ajoittui lyhyt kiertue Britanniassa kokoonpanolla, jonka muodostivat muilta osin kitaristi/solisti Mick Rossi, basisti Nigel Mead ja rumpali Mark Laff. Musiikkiuransa lisäksi Lure vaikutti finanssialalla vuoteen 2015 saakka. Alkuvuodesta 2020 hän julkaisi elämäkertateoksensa To Hell and Back:My Life in Johnny Thunder’s Heartbreakers, In the Words of the Last Man Standing. Lure menehtyi 21. elokuuta 2020 71 vuoden ikäisenä kahden eri syövän jälkeisiin komplikaatioihin.

Maanantain mainio:Ann Peeblesin kolmas albumi

Ann Peebles:Straight from the Heart

Vuonna 1972 ilmestynyt Straight from the Heart on Memphisistä kotoisin olevan soullaulajattaren Ann Peeblesin kolmas albumi. Hi-yhtiön julkaisemalta pitkäsoitolta poimittiin lisäksi singleformaatissa ilmestyneiksi kappaleet I Pity the Fool ja Breaking Up on Somebody’s Home. Peeblesin edellinen albumi Part Time Love oli  hänen tuotannostaan ensimmäisenä saavuttanut sijoituksen Billboardin listalla. Peebles alkoi työstää sen seuraajaa myöhemmin vuoden 1971 aikana The Royal Recording-studioilla Memphisissä. Peebles valitsi albuminsa tuottajaksi William Mitchellin ja kappaleita albumille sävelsivät esimerkiksi Peeblesin tuleva aviomies Don Bryant ja George Jackson. Albumilla vierailee myös Hi- levy-yhtiön housebändi Hi Rhythm Section. Loppuvuodesta 1971 ilmestyneen Straight from the Heartin ensimmäinen singlekappale, joka on cover Bobby Blandin vuoden 1961 tuotantoa edustavasta I Pity the Foolista, saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 85. Kyseessä oli Peeblesin uran toinen mainitulle listalle kohonnut single; Part Time Loven nimikappale oli vuonna 1970 saavuttanut samaisella listalla sijan 45. Kappaleen Trouble, Heartaches & Sadness avausrivit Wu-Tan Clang sämpläsi esikoisalbumilleen Enter the Wu-tan (36 Chambers) sisältyvään kappaleeseen Da Mystery of Chessboxin’. Straight from the Heartista laativat myönteiset arviot esimerkiksi AllMusicin Richie Underberger ja Robert Christgau teoksessaan Christgau’s Record Guide:Rock Albums of the Seventies. Straight from the Heartista muodostui lisäksi Peeblesin ensimmäinen Billboardin 200- listalle kohonnut albumi. Pitkäsoitto saavutti sijan 188. ja soullistalla sijan 42. Peebles tuli saavuttamaan suurempaa suosiota vuonna 1974 ilmestyneellä albumillaan I Can’t Stand the Rain, joka nousi soullistalla sijalle 25. Sen singlekappaleista nimibiisi oli Billboardilla sijalla 38. ja I’m Gonna Tear Your Playhouse Down R&Blistalla sijalla 31.

Sunnuntain extra:Vuosikymmenten uran luoneen rockkitaristin esikoisalbumi

Duane Eddy:Have ’Twangy’ Guitar Will Travel

Tammikuun yhdeksäntenä 1958 Jamie Recordsin julkaisemana ilmestynyt Have ’Twangy’ Guitar Will Travel on Duane Eddyn esikoisalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin viisi listalle noussutta singleä sekä yksi listasijoituksen saavuttanut singlen b-puoli. Ennen esikoisalbumiaan Eddy oli julkaissut muutamia menestyksekkäitä singlejä. Hänen esikoispitkäsoittonsa oli yhdistelmä varhaista rock n’ rollia, countrya, bluesia ja swingiä ja sille sisältyi sekä covereita että Eddyn originaalituotantoa edustaneita kappaleita. The Rebels- yhtyeen muodostistivat rytmikitaristit Al Casey ja Corki Casey, saksofonisti Steve Douglas, basisti Buddy Wheeler sekä rumpalit Mike Bermani ja Bob Taylor. Lisäksi mukana oli vierailevia muusikoita sekä sittemmin nimensä The Rivingtoniksi muuttanut yhtye The Sharps, joka vastasi ilman sanoja toteutetusta vokalisoinnista. Duane Eddyn esikoisalbumi pysytteli Billboardin listalla 82 viikon ajan vuosien 1959-1960 aikana ja pitkäsoiton paras listasijoitus oli viidentenä. Viisi singleä julkaistiin sekä ennen albumia että sen ilmestymisen jälkeen. Seuraavan viiden vuoden aikana Eddy tuli julkaisemaan vielä yhdeksän listasijoituksen saavuttanutta albumia ja 26 listoille noussutta singleä.

Lauantain pitkä:Useissa yhtyeissä vokalisoinut australialaissolisti

22. huhtikuuta 1946 syntynyt Jeffrey Leo Newton, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jeff St. John, oli australialainen muusikko, joka tuli tunnetuksi paikallisista hiteistään Big Time Operator (1967), Teach Me How to Fly (1970) ja A Fool in Love (1977). Newton edesmeni maaliskuun kuudentena 2018 71 vuoden ikäisenä. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Newton vaikutti solistina Sydneyssä useissa rockia, R&B:tä ja soulia edustaneissa yhtyeissä. Niihin lukeutuivat Syndicate aka The Wild Oats (1965), vuosina 1966-67 vaikuttanut The Id, jossa Bob Bertles vaikutti saksofonistina jälkimmäisenä vuonna, Jeff St. John & Yama (1967-68), vuosien 1969 ja 1972 välillä vaikuttanut Jeff St. John &Copperwine, jossa Harry Brus vaikutti basistina vuosien 1970 ja 1972 välisenä aikana ja Wendy Saddington toisena solistina vuosien 1970-71 aikana, Jeff St. John Band vuosina 1972-73 ja Red Cloud vuosina 1975-76. St. Johnin ensimmäinen levytys oli helmikuussa 1966 Spin Recordsin julkaisemana ilmestynyt, mutta ilman listasijoitusta jäänyt Idin debyyttisingle Lindy Lou. Vokalisoinnista vastanneen St. Johnin lisäksi yhtyeen lineupiin kuuluivat kitaristi Pete Anson, trumpetisti King Fisher, basisti John Helman, tenorisaksofonisti Bruce Johnson, rumpali Don McCormack ja trumpetista sekä huilusta vastannut Ian Walsh. Joulukuussa 1966 yhtye julkaisi neljännen singlensä, joka oli cover Zoot Money’s Roll Bandin samaisen vuoden brittihitistä Big Time Operator. Idin versio saavutti sijan 12. Go-Set National top 40-listalla maaliskuussa 1967 ja oli Kent Music Reportin listalla yhtä sijaa korkeammalla. St. Johnin seuraava listasijoituksen saavuttanut single oli cover Rotary Connectionin toisella albumilla Aladdin vuonna 1968 julkaistusta kappaleesta Teach Me How to Fly. Marraskuussa 1970 ilmestynyt Jeff St. John &Copperwinen cover saavutti Go-Set Nationalissa sijan 16. Vuonna 1969 perustettu Copperwine oli St. Johnin varhaisempia yhtyeitä rockorientoituneempi ja sen lineupin muodostivat muilta osin rumpali Peter Figures, kitaristi Ross East, pianisti, urkuri ja tastavokalisti Barry Kelly sekä basisti ja solisti Alan Ingram. Brus vaihtui basistiksi ja Saddington liittyi mukaan toiseksi solistiksi vuoden 1970 aikana. Australialainen musikologi Ian McFarlane vertasi Copperwinea myönteisesti samaan aikaan vaikuttaneisiin sydneylaisyhtyeisiin Tullyyn ja Tamam Shudiin. St. John jätti Copperwinen tammikuussa 1972 biisintekokrediitteihinsä liittyneiden riitojen vuoksi. Vuoden 1972 aikana hän julkaisi useita singlejä nimikkoyhtyeensä St. Johnin kanssa, mutta yksikään niistä ei noussut listoille. Yhtye lämmitteli muun muassa Bo Diddleyn ja Chuck Berryn kiertueita. St. John hajotti nimikkoyhtyeensä loppuvuodesta 1973 ja muutti Britanniaan luomaan soolouraansa. Hän konsertoi Lontoossa pienissä keikkapaikoissa ja palasi Sydneyhin elokuussa 1974. Vuonna 1975 St. Johnin taustayhteeksi vaihtuneessa Red Cloudissa vaikuttivat rumpali Neil Bamford, basisti Tony Lyon ja kitaristi Russell Moran. Kesän 1976 aikana yhtye soitti Bo Diddleyn Australian-kiertueen lämmittelijänä. Sooloartistina St. John solmi vuonna 1977 levytyssopimuksen Asylum Records/Warner Musicin kanssa. Andy Fraserin ja Frankie Millerin käsialaa ollut single A Fool in Love saavutti kymmenennen sijan KPR-listalla kymmenennen sijan samaisen vuoden elokuussa. Top 100:n tavoittivat vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneet singlet Rock ’n’ Roll Man ja Starbrite. Vuonna 1980 St. John oli aiheena Peter Luckin esittelemässä dokumenttisarjassa The Australians jaksossa Jeff St. John -Rock ’n’ Roll Man. Vuonna 1983 St. John ilmoitti jättävänsä live-esiintymiset. McFarlane listasi hänet 1960- ja 70-lukujen parhaaksi rockvokalistiksi. 1990-luvun lopussa St. John palasi Perthiin, Länsi-Australiaan ja elvytti solistin uransa vuosikymmenen viimeisenä vuonna. 2000-luvun alussa St. John johti yhtyettä Jeff St. John & The Embers, jonka muodostivat muilta osin  kosketinsoittaja/solisti Bill Blissett, rumpali Ace Follington, basisti/solisti Peter Slatter ja kitaristi/solisti Russell Smith. Vuonna 2001 yhtyeeltä ilmestyi albumi Will the Real Jeff St. John Please Stand Up. Vuonna 2015 Starman Books julkaisi James Anfuson editoiman Jeff St. Johnin elämäkertateoksen The Jeff St. John Story:The Inside Outsider.

Perjantain pohjat:Dingon esikoisalbumi

Dingo:Nimeni on Dingo

Huhtikuun viimeisenä 1984 Finnlevyn julkaisemana ilmestynyt Nimeni on Dingo on porilaisen poprockyhtye Dingon ensimmäinen pitkäsoitto. Levytyssopimus oli solmittu edellisenä vuonna Dingon lähettämän demonauhan ansiosta, mutta kyseiselle demolle sisältyneistä kappaleista Dingon esikoisalbumille päätyi ainoastaan Aino. Demon instrumentteihin lukeutui myös saksofoni, joka jäi pois levytysversioista albumin tuottajana toimineen Pave Maijasen kehotuksesta. Debyyttisinglensä Sinä ja Minä Dingo oli esittänyt Levyraadissa jo tammikuussa 1984 ja voittanut mainitun ohjelman. Nimeni on Dingo -pitkäsoiton muita singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita olivat Levoton Tuhkimo ja Pistoolisankari ja muista albumin tunnetuimmista biiseistä mainittakoon Lähetyssaarnaaja ja Apinatarhaan. Nimeni on Dingo nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen kuukauden ajaksi. Listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan 58. Platinaa pitkäsoitto saavutti jo ilmestymisvuonnaan ja tuplaplatinaa seuraavana vuonna. Nimeni on Dingo on myynyt yli 108 000 kappaletta. Albumin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1994 ja Warner Musicin julkaisema remasteroitu cd-versio vuonna 2012. Mainitulta versiolta puuttuu pitkäsoiton päätöskappale Jokainen aamu. Syyskuussa 2020 Lipposen Levy ja Kasetti julkaisi Nimeni on Dingosta 250 kappaleen rajoitetun ja käsin numeroidun vinyylipainoksen ja vuonna 2022 200 kappaleen rajoitetun cd-painoksen. Kun albumin ilmestymisestä tuli kuluneeksi 40 vuotta, toukokuun alussa 2024 Nimeni on Dingosta julkaistiin vielä neon-keltainen rajoitettu vinyylipainos. Albumi työstettiin lineupilla, jossa oli vielä mukana kuluvana vuonna tuoreinta soolotuotantoaan julkaissut basisti Jarkko Eve . Nimeni on Dingon kappaleista albumin kakkospuolen avaava Hän on se on lisäksi Even käsialaa. Pepe Laaksosen aikaisen Dingon tunnetuimman kokoonpanon ensimmäinen levytys oli yhtyeen suosituimmaksi singleksi osoittautunut Autiotalo. Nimeni on Dingo-nimikappale ilmestyi samaisen singlen b-puolena.

Torstain terävä:Small Facesin originaali kosketinsoittaja

20. huhtikuuta 1945 syntynyt ja 26. syyskuuta 2020 edesmennyt James Edward Winston Langwith, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jimmy Winston, oli brittiläinen muusikko ja näyttelijä. Hän oli brittien keskeisimpiin modyhtyeisiin lukeutuneen The Small Facesin originaali kosketinsoittaja. Ennen mainittua pestiään Winston oli esiintynyt taiteilijanimellä James Moody. Hänen näyttelijäntyöhönsä lukeutuvat vuonna 1968 valmistunut stagemusikaali Hair ja vuonna 1972 valmistuneen Doctor Who -sarjan jakso Day of the Daleks. Winston ja Steve Marriott perustivat Small Facesin alkuvuodesta 1965 Ronnie Lanen ja Kenney Jonesin kanssa. Jones oli alun perin kitaristi, mutta hänen roolinsa vaihtui pian kosketinsoittajaksi. Winstonin vaikutusta Small Facesin uran alkuun voi pitää varsin keskeisenä, sillä hänen vanhempansa omistivat Manor Parkissa sijainneen Ruskin Arms pubin, jossa Small Faces harjoitteli ja joskus myös esiintyi. Cavern Clubilla, Leicester Squaressa soitetun konsertin jälkeen manageri Don Ardenin avustaja lähestyi yhtyettä ja onnistui vahvistamaan sille levytyssopimuksen. Myöhemmin samaisen vuoden aikana Small Faces julkaisi esikoissinglensä What'cha Gonna Do About It, joka saavutti brittilistalla sijan 14. Sitä seurannut toinen single I've Got Mine ei vastaanottamistaan myönteisistä arvioista huolimatta saavuttanut listasijoitusta. Small Faces esitti mainitun kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa musiikkielokuvassa Dateline Diamonds. Winston jätti Small Facesin pian kakkossinkun ilmestymisen jälkeen. On esiintynyt eriäviä näkemyksiä siitä, saiko Winston lähtöpassit yhtyeestä, vai lähtikö hän bändistä omasta tahdostaan. Thank You Lucky Starsin kuvauksen yhteydessä Winstonin on mainittu loukanneen Marriottia ja mainittu seikka on saattanut vaikuttaa hänen lähtemiseensä yhtyeestä. Ronnie Lanen mukaan Winston sai kenkää ja Kenney Jonesin mukaan hän ylitti asemansa yhtyessä ja yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Pian Small Facesistä lähtemisensä jälkeen Winston johti omaa yhtyettään Jimmy Winston and the Reflections. Sen ura jäi lyhyeksi ja vuoden 1967 aikana Winston johti toista lyhytikäistä yhtyettä Winston's Fumbs. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi soolosingle Sun in the Morning/Just Wanna Smile. Winston vaikutti myös näyttelijänä. Edellä mainitussa elokuvassa Dateline Diamonds hänet nähtiin Small Facesin jäsenenä. Winstonin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli oli vuonna 1969 valmistuneen sarjan Doctor in the House jaksossa, jossa hän esitti Hairya. Winstonin tv- ja elokuvaura jatkui 1980-luvun alkuun saakka. Hän oli mukana vuonna 1972 valmistuneen Doctor Whon kaikissa ensimmäisen sarjan Date of the Daleks jaksoissa. Tohtoria tuolloin esitti Jon Pertwee. Vuonna 1983 Winston nähtiin BBC 2:n ohjelmassa Playhouse. Hänen viimeinen esintymisensä tv:ssä oli vasta 26 vuotta myöhemmin vuonna 2009 Small Faces-dokumentissa Small Faces All Or Nothing 1965-1968. Winston menehtyi syöpään 26. syyskuuta 2020 75 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Vuosikymmenten uran tehnyt rockabillyartisti

 20. huhtikuuta 1934 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2021 edesmennyt Raymond Douglas Campi oli yhdysvaltalainen solisti ja muusikko, jota kutsuttiin lempinimellä Rockabillyn kuningas. Ensimmäiset levytyksensä Campi teki 50-luvun puolivälissä. Hänen tavaramerkkinsä oli pystybasso, jonka päälle Campi nousi usein soittamaan. New Yorkissa syntynyt Campi asui varhaisvuotensa Younkersissa. Vuonna 1944 Campin perhe muutti Austiniin, Teksasiin ja tuosta alkoi Campin eliniän kestänyt ura musiikin esittäjänä ja levyttäjänä. Rockabillyn ja rock and rollin lisäksi hänen edustamiinsa tyylilajeihin lukeutuivat folk ja country. Varhaisimmat levytyksensä Campi työsti Domino Recordsin artistina. 1950-luvun aikana hän levytti useille levy-yhtiöille, kuten Dot Recordsille. Jo vuonna 1959 Campi levytti Big Bopperin yhtyeen säestämänä ensimmäisen tribuutin lentoturmassa menehtyneelle Buddy Hollylle nimellä The Ballad of Donna and Peggy Sue. Campi työskenteli useiden eri solistien, kuten Mae Westin ja Ian Whitcombin kanssa. Heistä ensiksi mainittu levytti coverin Campin kappaleesta Caterpillar. Campi keskittyi harvoin pelkästään musiikkiuraansa. Vuodesta 1967 lähtien hän toimi 25 vuoden ajan lukion opettajana Van Nuysissa, Kaliforniassa. Campi kritisoi musiikkiteollisuuden lieveilmiöitä. Campin ura muusikkona saavutti toden teolla suosiota vasta 70-luvun alussa, jolloin Rollin' Rock Recordsin omistaja Ronny Weiser löysi hänet ikään kuin uudelleen. Campi konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ja esiintyi usein festivaaleilla. Yli kahden vuosikymmenen aikana hän teki yhteislevytyksiä saksalaisten, suomalaisten, brittiläisten ja alankomaalaisten rockabillyä edustaneiden yhtyeiden kanssa. Campi toimi omien albumiensa tuottajana Rosie Floresin, Bobby "Fats" Mizellin ja Ian Whitcombin kaltaisten artistien kanssa. Campi osallistui useiden Kevin Fennellin albumien levytykseen ja vaikutti hänen soolokitaristinaan vuosien 1977 ja 2015 välillä. Rip Mastersin kanssa Campi teki musiikillista yhteistyötä vuosien ajan. Rockabilly Hall of Fameen päässyt Campi menehtyi luonnollisesti kotonaan 11. maaliskuuta 2021 86-vuotiaana. Monet Campin varhaisista 50-luvulla työstämistä levytyksistä ilmestyivät vasta 80- ja 90-lukujen aikana Euroopassa julkaistuilla albumeilla. Vuosien 1956 ja 1960 välillä julkaistiin silti seitsemän vinyylisingleä suurimmaksi osaksi 45-kierroksisina versioina. Niistä TNT:n vuonna 1956 julkaisema Caterpillar oli Campin suosituin levytys ennen hänen 70-luvun alkuun ajoittunutta comebackiään.

Tiistain tukeva:Randy Newmanin käsialaa oleva ja Alan Pricen popularisoima kappale

Simon Smith and His Amazing Dancing Bear on Randy Newmanin käsialaa oleva kappale, jonka teemana on nuori mies, jonka nöyränä tarkoituksena on viihdyttää varakkaiden lounastamista tanssivan karhunsa kanssa. The Alan Price Set julkaisi Simon Smith and His Amazing Dancing Bearistä versionsa 24. helmikuuta 1967 kaksi ykköspuolta sisältäneenä singlenä, jonka toisena kappaleena oli niin ikään Newmanin sävellystuotantoa edustava Tickle Me. Mainittu single saavutti neljännen sijan Britannian Record Retailer-listalla ilmestymisvuotensa huhtikuussa. The Alan Price Set kuvasi kappaleesta lisäksi promovideon ja mainittu levytys toi Alan Pricen korkealle arvostaman Randy Newmanin yleisön tietoisuuteen biisintekijänä. Newman saavutti levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa ja hän levytti oman näkemyksensä mainitusta biisistä vuonna 1972 ilmestyneelle albumilleen Sail Away. Newman oli kirjoittanut Simon Smith and His Amazing Dancing Bearin ragtime-tyyppisenä kappaleena vuonna 1964 ja piti sitä merkittävänä kehityksessään biisintekijänä. Elämänkerturi Kevin Corrier on maininnut kappaleen Newmanin ensimmäisenä vihjeenä maailmaa viihdyttävästä ulkopuolisesta. Newman on viitannut karhuun pakanana, joka palvelee salliakseen Smithin sopeutua. Newman tarjosi Simon Smith and His Dancing Bearia ensiksi yhdysvaltalaiselle sunshine poppia edustaneelle yhtyeelle Harper’s Bizarre, jonka levytys ilmestyi yhtyeen huhtikuussa 1967 julkaistulla esikoisalbumilla Feelin’ Groovy. The Alan Price Setin levytys oli kuitenkin se, joka teki kappaleesta suositun. Ennen  Newmania Simon Smith and His Dancing Bearin ehti levyttää Harry Nillson vuonna 1969 ilmestyneelle albumilleen Harry. Aikaisemmin julkaisematon Bobbie Gentryn kappaleesta levyttämä versio julkaistiin hienoisesti muuttuneella nimellä Salome Smith and Her Amazing Dancing Bear vuonna 2018 ilmestyneellä boxilla The Girl from Chicasaw County:The Complete Capitol Masters. Record Mirroriin The Alan Price Setin levytyksen tuoreeltaan arvoinut Peter Jones kehui Pricen vokalisointia, kappaleen jazzvivahteita ja piano-osuutta. Daily Mirrorin Don Short sitä vastoin epäili The Alan Pricen levytyksen hittipotentiaalia. Paul McCartneyn arvioidessa uutuussinglejä Melody Makerissa hän uskoi mainitun kappaleen hittipotentiaaaliin kiitos sen moderniuden.