Maanantain mainio:Myös Keith Moonin vokalisointia sisältävä The Whon kappale Quadrophenialla

Bell Boy on The Whon tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin bändin lokakuussa 1973 ilmestyneellä tupla-albumilla Quadrophenia ja samannimisellä soundtackillä vuonna 1979. Kappaletta ei julkaistu milloinkaan singleformaatissa. Solisti Roger Daltreyn vokalisoinnin lisäksi kappaleessa sekä puhuu että laulaa harvinaislaatuisesti aikaisemmin ainoastaan muutamilla The Whon 1960-luvun levytyksillä vokalisoinut rumpali Keith Moon. Mainitut osuudet hän esittää cockney-aksentilla, mutta kappaleen bridgen ja viimeisen säkeistön Moon esittää tavanomaisella äänellään. Lyriikkansa osalta kappale kertoo Jimmystä, joka havaitsee modaikoinaan ylöspäin katsomansa Ace the Facen työskentelevän ovimiehenä samassa Brightonin hotellissa, jonka modit olivat aikanaan hajottaneet. Bell Boyn lyriikan kohta Hundred Faces viittaa The Whon varhaisten managerien Kit Lambertin ja Chris Stampin perustamaan ja yhtyetttä varhaisvaiheissaan promonneeseen samannimiseen fanclubiin. Albumin lyhyissä kansiteksteissä Pete Townshend mainitsee Jimmyn olettaneen, ettei häntä koskaan petettäisi siksi, että hän on mod. The Who esitti Bell Boyta ensiksi vuosina 1973-1974 osana Quadrophenia-kiertuettaan. Kun kappale putosi keikkasetistä vuonna 1975, The Whon diggarit toivoivat sitä aina Keith Moonin edesmenoon saakka. Bell Boy palasi settiin vuosiin 1996-1997 ajoittuneella Quadrophenia-maailmankiertueella ja tuolloin Moonin osuudet korvasi vieraileva Ace-Face. 30. maaliskuuta 2010 Bell Boy kuultiin vielä Royal Albert Hallissa  The Whon Teenage Cancer Trustille soitetussa hyväntekeväisyyskonsertissa. Tuolloin Kasabianin Tom Meighan vastasi kappaleessa Moonin osuuksista. Kun Bell Boy esitettiin Quadrophenia and More-konserteissa ja 12-12-12 Sandy Reliefissä taustalla nähtiin Keith Moonista Charlingtonissa kuvattua arkistomateriaalia.

Sunnuntain extra:The Banglesin viimeinen top 30:een kohonnut single

Be With You on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen The Banglesin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin Yhdysvalloissa huhtikuussa ja Euroopassa toukokuussa 1989 kolmantena singlenä yhtyeen edellisen vuoden lokakuussa ilmestyneeltä ja järjestyksessään kolmannelta albumilta Everything. Rumpali Debbi Petersonin sekä Doug Ingleheartin käsialaa oleva Be with You oli Davitt Sigersonin tuottama. Kyseessä on toinen kahdesta Debbi Petersonin vokalisoimasta singlen a-puolena ilmestyneestä The Banglesin kappaleesta. Se toinen on yhtyeen esikoisalbumilta, toukokuussa 1984 ilmestyneeltä pitkäsoitolta All Over the Place poimittu ja niin ikään Katrina and the Wavesin levytysohjelmistoon lukeutuva Going Down to Liverpool. Be With Youn singleversion remiksauksesta vastasi Chris Lord-Alge. Kyseessä oli järjestyksessään yhtyeen kolmas peräkkäinen Billboardin listalla top 40:ään kohonnut single, jonka kirjoitustyöhön oli osallistunut vähintään yksi The Banglesin jäsenistä. Edeltäneen ykköshitin Eternal Flamen jälkeen Be With You joutui tyytymään Billboardilla sijaan 30. Britanniassa kappale saavutti sijan 23. ja oli Suomessa parhaimmillaan yhdeksäntenätoista. Be with Youn b-puolella julkaistiin edellisen yhtyeen albumin, alkuvuodesta 1986 ilmestyneen Different Lightin tuotantoon lukeutuva ja koko The Bangles-kvartetin yhteistyötä edustava biisi Let It Go. Be with Yousta muodostui The Banglesin viimeinen listoille kohonnut single ja mainittu seikka vaikutti osaltaan yhtyeen toiminnan väliaikaiseen loppumiseen vuoden 1989 loppupuolella.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Saa kiljua

Vuonna 2019 perustettu oululaiskvartetti Saa kiljua saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle.

Lyhyt katsaus yhtyeenne jäsenten varhaisempiin yhtyeisiin ajalta ennen Saa kiljua-bändin perustamista? Kuinka Saa kiljua:n lineup muotoutui ja onko se ollut sama koko yhtyeen tähänastisen toiminta-ajan?

"Kaikilla bändin jäsenillä on pitkä muusikkotausta. Ollaan soitettu vuosien varrellla monissa eri kokoonpanoissa yhdessä ja erikseen --
kaikkea vaihtoehtorockista bilemusaan. Taustalta löytyy mm. bändit Grand Manoeuvre, The George Double Use ja Warbird Over Waikiki. Tiina on tehnyt musiikkia myös sooloartistina. Ensimmäisillä EP:illä ja keikoilla rumpalina toimi Ville Väisänen. Matias tuli mukaan jo 2021 ja sitten kokoonpano onkin pysynyt vakiona."
 

Mainitkaa muutamia keskeisiä musiikillisia innoittajianne bändin perustamisvaiheesta?

"Ilkka ja Jyrki niin innostuivat ajatuksesta perustaa punkbändi Deposit Manin & Huolet ja Murheet -orkesterin keikalla aiheesta kesällä 2019. Sen tarkempia rajoja ei missään vaiheessa asetettu, että minkälaista punkkia sen pitäisi olla. Nuoruuden suosikit, kuten NOFX, Descendents, Misfits ja Pelle Miljoona toki siellä taustalla vaikutteina ovat."
 

Kuinka Saa kiljua-biisit syntyvät?

"Biisit lähtevät yleensä rakentumaan jonkun kotona väsäämän biisihahmotelman päälle. Siitä lähdetään sitten ruuvaamaan yhdessä treenikämpällä Saa kiljua-muottiin sopiva biisi. Tiina vastaa laulumelodioista ja sanoituksista."
 

Kuinka keskeisiä lyriikat ovat yhtyeellenne?

"Lyriikat on varmasti monille kuulijoille hyvin keskeisessä osassa ja meillekin on tärkeää, että on oikeasti jotain sanottavaa. Punkissa on tunteen lisäksi tärkeää myös viesti. Toisaalta me itse tehdään musaa hyvin tasa-arvoisesti eli sävellys ja sanoitus on yhtä tärkeitä. Monet ei-suomenkieliset ovat tulleet sanomaan, etteivät ymmärtäneet mitään, mutta tunsivat energian silti ja olivat ihan fiiliksissä. Toisaalta he ovat kyllä sitten uteliaita kuulemaan, mitä biiseissä laulettiinkaan."


Taustaa esikoisalbumillenne Voitko olla hiljaa kappaleille Selvitään kyllä, Sunnuntaiaamu ja Hullu poika?

"Selvitään kyllä -biisin lyriikka syntyi lapsiperheen köyhyydestä kertovan TV-dokumentin pohjalta. Sanoma on valitettavasti yhä ajankohtaisempi.

Sunnuntaiaamu on Weezer-henkinen suora ja menevä rockralli kesäisen leppoisine lyriikoineen. Kyseessä on tarina ihmisestä, joka herää rannalla sunnuntaiaamuna eikä ihan heti muista, mitä on tapahtunut. Elämä heittelee joskus, eikä auta kuin ottaa se mikä vastaan tulee ja kääntää kasvot aurinkoon, kertoo bändin laulaja-sanoittaja

Hullu poika -biisissä rakastutaan ja löydetään oma tapa elää jossain valtavirran reunamilla. Vähän hulluja ollaan, joo, mutta eipä se haittaa, kun saa sekoilla yhdessä toisen kanssa. Perusvireeltään varsin iloinen punkrockralli perustuu tositapahtumiin - lukuunottamatta yhtä selkeää valhetta. Eedenistä itään on yhä lukematta." 
 

Miten runsaasti keikkailitte ensimmäisen pitkäsoittonne tiimoilta ja voisiko kyseisistä keikoista nostaa esiin joitakin erityisen onnistuneita ja mieleen jääneitä?

"Keikkaa tehtiin niin ahkerasti kuin se ajallisesti ja rahallisesti oli mahdollista, eli vajaa parikymmentä keikkaa vuodessa. Tähtihetkistä mieleen tulee ensimmäisenä täysi Lepakkomiehen alakerta sekä festarivedot QStockissa, Ostarifestareilla ja Hässäkkä-Päivillä." .

 Taustaa kakkospitkäsoittonne Ihmisroska  kappaleille Tilttiin, Isi musta tulee isona punkkari ja Haudankaivaja?


"Tilttiin on yksi albumin ‘vanhimpia’ biisejä ja sitä oli ehditty soittaa keikoillakin jo vuoden päivät, ensiesitys taisi olla Espoossa elokuussa 2024. Basisti Ilkka sävelsi tämän Bad Religionin innoittaman groovemman punkrock-biisin, jonka tahtiin väkisinkin pää nyökkii. Se on albumin viimeinen sinkku ja vastapainoa muuten melko nopeatempoiselle levylle.

Ehkä tämä rento fiilis vaikutti Tiinan lyriikkaankin, hitaampaa tempoa kaipaa nimittäin myös biisin kertoja, jolla on mennyt pata jumiin nykymaailman kiihtyvien vaatimusten kanssa.

Isi musta tulee isona punkkari -biisi lähti muotoutumaan Jyrkin ideasta, että pitäisi tehdä suoraviivainen punkrykäisy, jossa ei ole mitään turhia kikkailuja tai venkoiluja. Teksti on vastaus vaatimuksille kunnon kansalaisuudesta, joka tällä hetkellä tuntuu olevan yhtä kuin rahantekijä ja kuluttaja."

Mitkä ovat olleet tämänvuotisen keikkailunne kohokohtia?

"Kevään Tallinnan minikiertue oli hieno kokemus myös itse keikkojen ulkopuolella. Oli mukava tutustua paikallisiin bändeihin ja keikkajärjestäjiin. Kesällä taas on päästy soittamaan upeita festarikeikkoja Nummirockissa, Ilovaarissa ja Työväen Musiikkitapahtumassa. Syksyllä päästään vielä kolumaan meille uusia keikkamestoja esimerkiksi Joensuun Kerubiin ja Jyväskylän Lutakokkoon. Niitäkin odotetaan jo innolla!"

Onko luvassa runsaamminkin yhteiskeikkoja Aino ja hajonneiden tai joidenkin muiden yhtyeiden kanssa?

"Eipä juuri. Nyt teemme vielä viisi sovittua keikkaa ja jäämme keikkatauolle työstämään uusia biisejä."

Minkälainen yleisö on löytänyt keikoillenne? Onko se selkeän punkorientoitunutta vai onko joukossa myös perinteisempiä rockdiggareita?

"Meidän keikoille tulee ihan kaikenikäistä ja -taustaista porukkaa. Ikärajattomia keikkoja kysellään paljon, ja eturivistä voikin bongata niin nuoria kuin eläkeikäisiäkin. Mukana on punkkareita, perinteisempiä rockin ystäviä ja myös ihan erilaista musiikkia yleensä kuuntelevia."
 

Koska olisi lupa odottaa kolmatta albumianne?

"Syyskuun loppuun asti painetaan keikkaa tukka putkella, mutta loppuvuoden kalenteri onkin sitten raivattu tyhjäksi uuden materiaalin työstämistä varten. Toki biisiaihoita on tehty jo pidemmän aikaa, joten ihan tyhjältä pöydältä ei tarvitse lähteä liikkeelle. Tarkoitus on julkaista kolmas albumi ensi vuoden aikana."

Nimetkää puolisen tusinaa ehdotonta suosikkibändiänne/artistianne ja albumianne perusteluiden kera.

" NOFX: Punk In Drublic - Nerokkuudessaan täydellinen punklevy. Tiukka soittom älytön energia ja hienot biisit löivät jo nuorena täysin ällikällä. Tämän levyn pariin tulee palattua yhä uudelleen.

- Rancid: ...And Out come the wolves - Toinen suosikki nuoruusajoilta. Tämä levy innosti tarttumaan kitaraan ja melodiset kertosäkeet jäivät soimaan päähän.

- Disco Ensemble - Viper Ethics - Yksi 2000-luvun alun kovimmista kotimaisista bändeistä ja levyistä. Täynnä vauhtia, hienoja kitarariffejä, loistavia kertosäkeitä ja juuri sopivasti rosoa laulussa. Mitäpä sitä muuta voisi levyltä tai bändiltä kaivata? Disco Ensemblen keikoilta ei juuri koskaan poistuttu niin, ettei paita olisi ollut hiestä märkä.

No shame - White of hope turning black
Tämä levy tuli ostettua Ilosaarirockin Töminä-klubin jälkeisissä höyryissä, bändi veti huikean keikan ja muistutti, että ai niin, tämä punkkihan on ihan mahtava laji! Albumi edustaa omissa mielikuvissa koko tuon ajan skeneä."

Perjantain pohjat:ZZ-Topin legendaarisen lineupin joutsenlaulualbumi

ZZ-Top:La Futura

Syyskuussa 2012 American Recordingsin ja Universal Republicin julkaisemana ilmestynyt La Futura on ZZ-Topin diskografian 15. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton edeltäjä Mescalero oli ilmestynyt yhdeksää vuotta aikaisemmin. La Futura jäi ZZ-Topin legendaarisen lineupin viimeiseksi studioalbumiksi basisti Dusty Hillin ja rumpali Frank Beardin edesmentyä vuosina 2021 ja 2026. Kymmenestä kappaleesta koostuvan albumin biiseistä neljä, eli I Gotsta Get Paid, Chartreuse, Consumption ja Over You julkaistiin ensiksi ainoastaan iTunesissa ilmestyneellä kokoelmalevyllä Texicali. Best Buy-kaupoissa La Futurasta julkaistiin versio, joka sisälsi perusalbumin lisäksi kaksi bonusbiisiä, eli kappaleet Treshold of a Breakdown ja Drive-By Lover. La Futura vastaanotti suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä arvioita, joista eräästä vastasi Guitar Internationalin William Clark. Hänen mukaansa La ´Futura sisältää osittain laadukkainta ZZ-Topin milloinkaan julkaistua tuotantoa. AllMusicin Thomas Erlewinen mielestä kyseessä on ZZ-Topin paras albumi sitten maaliskuussa 1983 ilmestyneen menestysalbumi Eliminatorin.

Torstain terävä:Thin Lizzyn vuoden 1977 singlehitti

Dancing in the Moonlight (It’s Caught Me in Its Spotlight) on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn tuotantoa edustava kappale. Mainittu biisi ilmestyi yhtyeen vuonna 1977 julkaistulla albumilla Bad Reputation ja lisäksi singleformaatissa muutamaa kuukautta ennen pitkäsoittoa, eli 29. heinäkuuta 1977. Brittilistalla Dancing in the Moonlightin paras sijoitus oli neljäntenätoista ilmestymisvuotensa syyskuussa. Kanadassa kappale saavutti sijan 84. Kappaleen saksofoniosuudesta vastasi Supertramp-yhtyeen John Helliwell. The Smashing Pumpkins on soittanut Dancing in the Moonlightia coverina konserteissaan akustisvoittoisesti ja yhtye on lisäksi julkaissut kyseisen kappaleen Disarm-singlensä kakkosbiisinä. Muista Dancing in the Moonlightin coveroineista artisteista mainittakoon brittiläinen indie pop laulaja/lauluntekijätär Diana Wickers, brittiläinen indiepopyhtye Alt-J, vuonna 2017 brittisolisti Josh Dally levytti Dancing in the Moonlightin akustisena balladina ja yhdysvaltalaisyhtye Cannons työsti kappaleesta dreampop-henkisen coverinsa marraskuussa 2023 ilmestyneen pitkäsoittonsa Heartbeat Highway päätösraidaksi.

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen In Rock-albumin avausraita

Speed King on brittiläisen hardrockyhtyeen Deep Purplen tuotantoa edustava kappale, joka avaa yhtyeen kesäkuussa 1970 ilmestyneen ja sittemmin  klassikkoksi kohonneen albumin Deep Purple In Rock. Kappaleen on mainittu osaltaan vaikuttaneen speed metallin kehitykseen. Speed King julkaistiin singlen Black Night b-puolena Britanniassa ja monissa muissa maissa. Singlen a-puolena Speed King ilmestyi kuitenkin Alankomaissa ja Saksassa ennen Deep Purple In Rockin ilmestymistä. Speed King oli ensimmäinen solisti Ian Gillanin kirjoittama Deep Purplen kappale. Hän on maininnut kappaleen työnimenä olleen Kneel & Pray. Speed Kingin on mainittu kehittyneen Roger Gloverin käsialaa olleesta bassoriffistä, jossa hän pyrki imitoimaan The Jimi Hendrix Experiencen Firea. Gillan kehitti kappaleen lyriikkaa kirjoittamalla ylös lineja Little Richardin, Chuck Berryn ja Elvis Presleyn kappaleista sitä mukaa, kun ne tulivat hänen mieleensä. Haastattelussa kappaleen lyriikan tiimoilta Gillan on maininnut Chuck Berryn ja Little Richardin lyriikoiden olleen ensimmäisiä, jotka tulivat hänen mieleensä, joten hän tavallaan varasti ne. Speed Kingin on mainittu vaikuttaneen speed metallin kehitykseen. Kappaleen aggressiiviset kitarariffit, kova volyymi ja suhteellisen nopea tempo muodostuivat määritteleviksi tunnusomaisiksi piirteiksi niin speed metallille kuin monille muille heavy metallin alagenreille.

Tiistain tukeva:Huippulahjakkaan biisintekijän puhutteleva elämäkertateos

Timo Kalevi Forss:Joutsenlaulu Jussi Hakulisen elämäkerta (Like)

300-sivuisessa teoksessaan Joutsenlaulu Jussi Hakulisen elämäkerta Timo Kalevi Forss käy perusteellisesti läpi lahjakkaan biisintekijän, Yö-yhtyeen kosketinsoittajana ja biisintekijänä läpimurtonsa tehneen Jussi Hakulisen elämäntarinan. Ennen Yötä Hakulinen vaikutti Stryx-yhtyeessä ja tulevista Yön muusikoista hän tunsi pisimpään yhtyeen originaalibasistin Juha Rauängin, jonka haastattelulainaukset ovatkin teoksen kiinnostavimpien joukossa. Suomipunkin edustajista Hakulisen keskeisin suosikki oli Kollaa kestää, mutta myös Pelle Miljoona & 1980 ja Problems vaikuttivat; samoin laadukas suomi-iskelmä. Suomipunkin edustajista Pihtiputaalta kotoisin ollut ja  Jyri Honkavaaran johtama Ratsia oli Hakulisen mukaan liian duuria. Hakulisen 1980-lukuinen Yössä vaikutusaika, johon levytysten osalta sisältyivät suurmenenestykseksi osoittautunut ja marraskuussa 1983 ilmestynyt esikoisalbumi Varietee, seuraavan vuoden kesällä julkaistu  livelevy Ja tapahtui niinä päivinä, jota painettiin ainoastaan 14 000 kappaletta sekä toinen studioalbumi, Joutsenlaulun ansiosta yli 50 000 kappaletta myynyt Nuorallatanssija, ei sisällä erityisen runsaasti uutta tietoa, mutta tarjoaa joka tapauksessa varsin mielenkiintoista taustoitusta Yön tuonaikaisesta levytystuotannosta. Varsin kiinnostavaan vaiheeseen teoksessa päästään Hakulisen vuonna 1985 ilmestyneen sooloalbumin Vaaleanpunainen majatalo ja Kinsky-yhtyeen vaiheiden läpikäynnin aikana. 1990-luvun alkuvuosina Hakulinen valmistui opettajaksi ja levytti useampia sooloalbumeita. Hakulisen ja Yön solistin Olli Lindholmin välinen yhteistyö jatkui jälleen vuonna 1991 ilmestyneestä albumista Antaa soittaa  lähtien. Olli Lindholmin ensimmäiselle sooloalbumille Voima Hakulinen teki jälleen runsaasti biisejä ja Yön tuotannon osalta hän työsti myös sävellyksiä jälleen vuonna 1999 ilmestyneestä 13. Yö-albumista lähtien. Vuonna 2003 ilmestyneen Rakkaus on lumivalkoinen -albumin nimikappale lukeutuu Hakulisen keskeisimpään Yölle kirjoittamaan klassikkotuotantoon Varieteen suurimpien hittien ja Joutsenlaulun tavoin. Hakulisen myöhäisemmästä soolotuotannostaan tunnetuin yksittäinen biisi lienee melodiassaan Ralph McTellin Streets of Londonia lainaava ja vuonna 1998 julkaistu Hän tanssi kanssa enkeleiden. Vuonna 2012 Hakulinen teki vielä paluun punkrockjuurilleen Jussi Hakulinen Distortion-yhtyeen kanssa. Sen rumpalina vaikutti Yön alkukauden rumpali, suurimman osan 90-luvusta soittamatta ollut Veikko Lehtiranta. Jo vuonna 2009 Hakulinen oli useiden vuosien levytystauon jälkeen aktivoitunut julkaisemalla albumin Tähtipölyä, jonka levytyskokoonpanossa Lehtiranta oli niin ikään ollut mukana. Hakulinen osallistui useisiin Yön suuriin kiertueisiin, joista erityisen onnistunut oli Loisto-albumin tiimoilta toteutettu. Viimeisinä vuosinaan Hakulinen teki runsaasti duokeikkoja ja palasi vielä musiikilisille sylttytehtaalleen Varietee83-yhtyeessä, joka soitti ensisisijaisesti Yön esikoisalbumin tuotantoa raakoina tulkintoina. Hakulisen edesmeno teoksessa käydään läpi varsin nopeasti. Joutsenlaulu -elämäkerta on suururakka ja se luo ansiokkaan henkilökuvan herkästä ja lahjakkaasta, mutta myös jossakin määrin ristiriitaisesta taiteilijasta, jonka parhaat työt ovat lähellä neroutta.

Maanantain mainio:Madonnan True Blue-albumin viimeinen singlehitti

La Isla Bonita (espanjankielinen ilmaisu kauniille saarelle) on Madonnan kolmannelta ja kesäkuun lopussa 1986 ilmestyneeltä albumilta True Blue löytyvä kappale. Patrick Leonard ja Bruce Gaitsh työstivät mainitusta biisistä instrumentaalidemon, jota he tarjosivat Michael Jacksonille, joka ei kuitenkaan innostunut kyseisestä biisistä. Leonard tapasi Madonnan tämän alkaessa työstää True Blue -albumiaan ja soitti biisin hänelle. Madonna keksi biisin nimen, kirjoitti siihen lyriikat ja tuotti kappaleen Leonardin kanssa. Madonnan tuotannosta ensimmäisenä biisinä La Isla Bonita sisältää latinalaisvaikutteita. Kappaleen instrumentaatioon sisältyy Flamenco-kitara, latinalainen perkussio, marakassi sekä neljä enspanjaksi laulettua säettä. Lyriikoissa kerrotaan saaresta nimeltä San Pedro, mutta sen sijainnista on esitetty eriäviä näkemyksiä. Madonnan mukaan La Isla Bonita on hänen tribuuttinsa latinalais-amerikkalaisille. La Isla Bonita julkaistiin True Blue-albumin viidentenä ja viimeisenä singlenä 25. helmikuuta 1987. Kappale vastaanotti myönteisiä arvioita kriitikoiden ylistäessä La Isla Bonitan latinalaisvaikutteista soundia. Retrospektiivisissä arvioissa kappale on kohotettu Madonnan parhaiden joukkoon ja se on mukana artistin tuotannosta kasatuilla ja vuosina 1990 ja 2009 ilmestyneillä kokoelma-albumeilla The Immaculate Collection ja Celebration. La Isla Bonitalla on ollut vaikutuksensa tuoreempien artistien tuotantoon. Bilboard Hot 100-listalla La Isla Bonitasta tuli Madonnan yhdestoista viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Adult Contemporary -listalla kyseessä on Madonnan toinen paalupaikan tavoittanut single. La Isla Bonita nousi listakärkeen Kanadassa ja Euroopan maista Britanniassa, Ranskassa, Länsi-Saksassa ja Itävallassa. Kappaleesta työstettiin Mary Lambertin ohjaama musiikkivideo. Siinä Madonna esittää sekä nuorta katolilaista naista että flamencotanssijatarta. La Isla Bonita on ollut mukana settilistassa kahdeksalla Madonnan konserttikiertueista. Viimeksi kappale kuultiin Celebration-kiertueella vuosina 2023-2024. La Isla Bonitasta on levytetty useita covereita, joista ovat vastanneet Ricky Martin, Alitzee ja The Bright Light Social Hour.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittiyhtyeen kakkosalbumi

 Spencer Davis Group:The Second Album

Seitsemäs tammikuuta 1966 Fontanan julkaisemana ilmestynyt Second Album on nimensä mukaisesti The Spencer Davis Groupin toinen pitkäsoitto. Suuri osa albumin kappaleista on tulkittavissa hienoisesti kokeellisena yhdistelmänä beatista, folkista, jazzista ja bluesista. The Second Albumin kappaleisiin sisältyivät Jackie Edwardsin käsialaa oleva Keep on Running, josta Spencer Davis Group nappasi Britanniassa ensimmäisen listakärkeen kohonneen singlensä sekä etenkin Ray Charlesin levytyksenä muistettu R&B-standardi Georgia on My Mind, jonka Stevie Winwood tulkitsee niin ikään varsin sielukkaasti. Britanniassa The Second Albumille kertyi 18 listaviikkoa parhaan listasijoituksen ollessa kolmantena. Itse pitkäsoittoa ei julkaistu Yhdysvalloissa, mutta single Keep on Running ilmestyi helmikuussa 1966. Billboardilla se viihtyi neljän viikon ajan parhaan listasijoituksen ollessa 47. 12. maaliskuuta. Muut albumin kappaleista ilmestyivät Yhdysvalloissa myöhemmin Spencer Davis Groupin eri kokoelma-albumeilla. Säännön vahvistavana poikkeuksena olivat kappaleet Strong Love, I Washed My Hands in Muddy Water, Since I Met You Baby ja You Must Believe Me. Niistä ensiksi mainittukin ilmestyi lopulta Yhdysvalloissa vuonna 1984 eräällä Spencer Davis Groupin kokoelma-albumilla ja Kanadassa niinkin varhain kuin vuonna 1967.

Lauantain pitkä:Yhdysvaltalainen jättihitin työstänyt funkrockyhtye

Wild Cherry oli yhdysvaltalainen funkrockyhtye, joka muistetaan ensisijaisesti hittisinglestään Play That Funky Music. Solisti/kitaristi Rob Parissi varttui Mingo Junctionissa, Ohiossa. Hän valmistui koulusta vuonna 1968 ja perusti Wild Cherryn vuonna 1970 Steubenvillessa, Ohiossa. Yhtyeen nimi oli napattu yskänpastillilaatikosta. Wild Cherry soitti Ohio Valleyn alueella, länsi-Virginian raja-alueella ja Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat rumpali/solisti Ben Difabbio, kitaristi/solisti Louie Osso, basisti/solisti Larry Brown ja kosketinsoittaja/solisti Larry Mader. Ajan myötä yhtyeessä tapahtui miehistönvaihdoksia. Osson, Brownin ja Maderin lähdettyä heidän paikkansa ottivat Parissin serkku, kitaristi/solisti Coogie Stoddart ja basisti Joe Buchmelter. Viimeksi mainitun paikan otti pian Bucky Lusk. 70-luvun alussa yhtye julkaisi oman yhtiönsä kautta useita levyjä, joihin lukeutuivat vuonna 1971 ilmestyneet You Can Be High (But Lay Low) ja Something Special on Your Mind. Tuossa vaiheessa yhtye esitti melko puhdasta rockmusiikkia. Levytyssopimus syntyi lopulta Brown Bag Recordsin kanssa. Mainitun yhtiön omistajana oli ennen muuta Grand Funk Railroadin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut Terry Knight. Brown Bag oli Wild Cherryn useiden demojen ja singlejen tuottajana. Niiden jakelusta vastasi United Artists ja kyseisiin levytyksiin lukeutuivat esimerkiksi vuonna 1973 ilmestyneet Get Down ja Show Me Your Badge. Yhtye lopetti toimintansa ja Parissi jätti väliaikaisesti musiikkibisneksen. Hän kokosi Wild Cherryn uudelleen 70-luvun puolivälissä. Yhtyeen uuteen kokoonpanoon kuuluivat Parissin itsensä lisäksi kitaristi/solisti Bryan Basset, bassosta, syntetisaattorista ja vokalisoinnista vastannut Allen Wentz ja rumpali Ronald Beintle. Kun uusi lineup alkoi saavuttaa suosiota Pittsburghin alueella, discomusiikista oli tullut suosittua ja yhtyettä pyydettiin toistuvasti esittämään tanssimusiikkia. Beitle kuuli keikalla diggarin huudon "aikovatko valkoiset pojat soittaa funkia?" Parissi viehättyi kyseiseen sanontaan ja kirjoitti sen innoittamana kappaleen. Kun yhtye oli levyttänyt Play That Funky Musicin, studioinsinööri Ken Hamann toi yhtyeen Epic/CBS:n jakeleman Sweet City Recordsin tietoisuuteen. Mainittu yhtiö kiinnitti Wild Cherryn. Parissi oli päättänyt julkaista Play That Funky Musicin The Commodores-cover I Feel Sanctified b-puolella, mutta levy-yhtiö kehotti julkaisemaan sen singlen paraatipuolena. Kun Play That Funky Music julkaistiin vuonna 1976, kappaleesta tuli valtaisa hitti. Se nousi sekä Billboardin R&B-listan että poplistan kärkeen ja Wild Cherry vastaanotti Amerikan musiikkipalkinnon vuoden R&B-singlestä. Billboard myös nimesi Wild Cherryn vuoden popyhtyeeksi. Sekä single että Wild Cherryn nimeä kantanut esikoisalbumi myivät platinaa. Play That Funky Music oli kuitenkin albumin ainoa hitti, eivätkä Wild Cherryn myöhäisemmät albumit yltäneet vastaavanlaiseen menestykseen. Niihin lukeutuivat vuoden 1977 Electrified Funk, vuonna 1978 ilmestynyt I Love My Music sekä vuoden 1979 Only the Wild Survive. Coogie Stoddart palasi yhtyeeseen Electrified Funkin tiimoilta tehdylle kiertueelle. Hän osallistui I Love My Musicin levytykseen ja albumia promonneelle kiertueelle, mutta jätti yhtyeen ennen Only the Wild Surviven levyttämistä. Marc Avsec perusti 80-luvun alussa yhtyeen Donnie Iris and the Cruisers, joka saavutti hitin kappaleella Ah! Leah! Niin ikään Cruisersin jäseniin kuuluneen Kevin Valentinen kanssa Avsec muodosti 80-luvun puolivälissä kaksi albumia levyttäneen  projektin Cellarful Noise. Avsecin sävellyksiin lukeutuneesta She Don't Know Mestä tuli Bon Jovin esikoisalbumin toinen singlebiisi. Allen Wentz muutti New Yorkiin ja on työskennellyt studiomuusikkona esimerkiksi Luther Vandrosin, Roberta Flackin ja Cyndi Lauperin kanssa. Bryan Bassettista tuli tuottaja ja insinööri Floridan Sandfordissa sijaitsevaan King Snake -studioon. Hän on soittanut Foghatin ja Molly Hatchetin kanssa. Parissi muutti Miamiin, Floridaan vuonna 1979 ja muodosti kiertueyhtyeen Bobby Caldwellin kanssa. Seuraavana vuonna Parissi muutti New Yorkiin ja teki nauhoituksia Billy Squierin yhtyeen kanssa. Samaan aikaan hän tuotti Gary US Bondsin ja Bruce Springsteenin kanssa edellisen albumin Dedication. Siltä poimittu single This Little Girl myi yli puoli miljoonaa kappaletta ja Parissi ansaitsi kultalevyn. 2010 -luvulla hän on asunut Floridasssa työstäen adult contemporary ja jazz-tyylistä musiikkia. Sitä edustaa accapellaa edustava Parissin sooloalbumi The Real Deal.

Perjantain pohjat:Vaikuttava Erja Lyytinen Utran Uittotuvalla

Erja Lyytinen saapui yhtyeensä kanssa konsertoimaan Utran Uittotuvan idyllisiin maisemiin kolme vuotta edellisen samaisessa paikassa soittamansa konsertin jälkeen. Kahdesta osasta koostunut konsertti käynnistyi tuoreimman albumin Smell The Roses tarttuvan kertosäkeen omaavalla Ball and Chain -kappaleella, jota seurasi pitkäsoiton nimibiisi. Otsikkonsa mukaisen tummasävyinen Going to Hell edusti vielä samaisen pitkäsoiton tuotantoa nyanssikkaan Dragonflyn lukeutuessa ensimmäisen setin huippuhetkiin. Hard as Stone teki paluun raskaampaan musiikilliseen ilmaisuun, Torn edusti hidastempoisempaa tuotantoa ja ensimmäisen setin päätti rootshenkisempi ja upeasti svengaava One Thing I Won’t Change. Puolen tunnin tauon jälkeen kakkossetti käynnistyi upean melodisella biisillä Bird positiivisia fiilareita huokuvan Wings to Flyn jatkaessa tietyllä tavalla samaa teemaa. You Talk Dirty edusti onnistuneesti keikan iäkkäämpää tuotantoa, Stoney Creek oli eräs uusimman albumin kultahipuista ja varsinaisen setin päättänyttä ja vanhempiin iskusävelmiin lukeutuvaa Wedding Daytä väritettiin esimerkiksi Deep Purplen Smoke on the Waterin ja Black Sabbathin Iron Manin riffeillä sekä biisillä Lullaby. Encorena kuultiin mainiosti svengannut Ring. Lyytinen tarjosi rikasta, suorastaan rönsyilevää kitarointia koko konsertin ajan ja hänen yhtyeensä muusikot; basisti Heikki Saarenkangas, rumpali Jesse Lehto ja pisimpään Lyytisen yhtyeessä mukana ollut, muun muassa jäsenyydestään varhaisessa Q-Stonessa muistettu kosketinsoittaja Harri Taittonen osoittivat kaikki niin ikään vakuuttavaa työskentelyä.

Erja Lyytinen Utran Uittotuvalla 13. elokuuta 2026.

 

Torstain terävä:The Outlawsin neljäs studioalbumi

The Outlaws:Playin’ to Win

Lokakuussa 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Doravillessa, Georgiassa Studio Onessa nauhoitettu Playin’ to Win on yhdysvaltalaisen southern rock-yhtyeen The Outlawsin tuotannon neljäs studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen studioprojekti, johon uusi kitaristi/solisti Freddie Salem otti osaa. Hän oli ottanut The Outlawsin perustajajäseniin lukeutuneen kitaristi/solisti/biisintekijä Henry Paulin paikan yhtyeessä. Paul oli toiminut The Outlawsin toisena johtohahmona Hughie Thomassonin ohella. Billboardin poplistalla Playin’ to Win saavutti sijan 65. ja oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 60. Kriitikoiden taholta Playin’ to Win ei vastaanottanut The Outlawsin kolmen edeltävän studioalbumin (The Outlaws, Lady in Waiting ja Hurry Sundown) veroista palautetta. Albumilla musisoi ja vokalisoi joka tapauksessa edelleen puoliksi legendaarinen The Outlawsin kokoonpano, joka jatkoi toimintaansa vuoteen 1981 ja Billy Jonesin lähtöön saakka. Playin’ to Winin tuotannosta The Outlawsin keikkasetissä keskeisiksi kappaleiksi osoittautuivat etenkin Jonesin ja Thomassonin yhteistyötä edustava avausraita Take It Any Way You Want It, Thomassonin voimakas You Are the Show sekä yhtyeen ulkopuolista, eli Iain Sutherlandin sävellystuotantoa edustava albumin päätösraita Dirty City.

Keskiviikon klassikko:Eräs Dire Straitsin Making Moviesin singlekappaleista

Skateaway on Dire Straitsin vuoden 1980 tuotantoa edustava kappale. Kyseisen biisin teemana on naisskeittaaja, joka liikkuu vilkkailla kaduilla kuunnellen samalla radiota kuulokkeillaan. Skateaway lukeutuu Dire Straitsin vuonna 1980 ilmestyneen kolmannen albumin Making Movies tuotantoon. Kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja tammikuussa 1981 se saavutti Britanniassa sijan 37. ja Billboardin listalla sijan 58. Skateawaysta työstetiin lisäksi MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut musiikkivideo. Rullaluistelijattarena siinä nähtiin vuonna 1958 syntynyt ja vuonna 2008 edesmennyt muusikko Jayzik Azikive, joka oli Nigerian ensimmäisen presidentin Nnamdi Azikiven tytär. Lester Bookbinderin ohjaamassa musiikkivideossa hänet on kreditoitu nimellä Jay Carly. Record Worldiin kappaleesta laaditussa arviossa kehuttiin sekä kappaleen tarinaa että Mark Knopflerin kitarointia. Classic Rockin Michael Gallucci nimesi Skateawayn Dire Straitsin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi kappaleeksi ja Making Moviesin kappaleista se sijoittuu hänen mielestään kaikkein lähimmäksi traditionaalista rockradio-formaattia. Pitchforkin mukaan Dire Straits siirtyy juuri Skateaway-kappaleellaan nöyristä pubrock-juuristaan kohti MTV-tulevaisuuttaan. Kehuja mainitussa arviossa osakseen saavat niin Knopflerin tunnusomainen twang-kitarointi, lempeä syntetisaattorisoundi kuin kappaleen discogroovekin.

Tiistain tukeva:Tyylillisesti monipuolinen Ramonesin vuoden 1986 albumi

Ramones:Animal Boy

19. toukokuuta 1986 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Animal Boy on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin yhdeksäs studioalbumi. Yhtyeen jäsenten sisäisten konfliktien vuoksi solisti Joey Ramone ja kitaristi Johnny Ramone ovat Animal Boylla tavanomaista pienemmissä rooleissa. Basisti Dee Dee sitä vastoin sekä kirjoitti Animal Boylle aikaisempaa runsaammin biisejä että myös esitti niitä. Rumpali Richie Ramone kirjoitti kappaleita sekä Animal Boylle että sen edeltäjälle, albumille Too Tough to Die. Richie olikin originaalirumpali Tommy Ramonen jälkeen toinen Ramonesille biisejä kirjoittanut rumpali yhtyeen jäsenistössä. Hänen käsialaansa olevista Animal Boylla julkaistuista kappaleista Somebody Put Something in My Drink julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja mainitusta biisistä ovat levyttäneet coverinsa esimerkiksi Childen of Bodom ja The Meteors. Animal Boylta julkaistiin kaikkiaan neljä singleä-, jotka kaikki nousivat brittilistalle ja myös joidenkin muiden maiden listoille. Kappaleesta Something to Believe In Ramones työsti lisäksi musiikkivideon. Mainitussa videossa parodioidaan tuolloin ajankohtaisia hyväntekeväisyyskonsetteja Live Aidiä ja Hands Across Americaa. Yhtyeensisäisten ihmissuhteiden lisäksi Animal Boylle sisältyi poliittisaiheisia kappaleita, mikä on harvinaislaatuista Ramonesin musiikissa. Kappaleessa My Brain is Upside Down kritisoidaan presidentti Ronald Reaganin matkaa sotilaiden hautausmaalle Bitsburgissa, Saksassa. Yhtyeen jäsenistä kitaristi Johnny ei tosin allekirjoittanut kappaleen sanomaa. Kriitikoiden taholta Animal Boy sai edeltäjäänsä Too Tough to Dieta ristiriitaisemman vastaanoton. Joidenkin kriitikoiden mielestä Ramones oli erkaantunut liian kauaksi musiikillisista juuristaan kokeillessaan useita erilaisia musiikillisia tyylejä. Animal Boy nousi joka tapauksessa listoille neljässä maassa mukaan lukien Yhdysvallat ja Britannia.

Maanantain mainio:Pate Mustajärven puhutteleva muistelmateos

Tiina Finn:Pate Mustajärvi Testamenttini (Docendo)

Tiina Finnin Pate Mustajärven kanssa laatima Testamenttini on monipuolinen ja myös uutta informaatiota tarjoava Mustajärven muistelmateos. Kirjassa pääsevät Paten itsensä lisäksi ääneen esimerkiksi Popedan alkuaikojen kitaristin ja keskeisen biisintekijä Tapani ”Arwo” Mikkosen poika Matti Mikkonen ja Popedan varhainen basisti, jo Paten lapsuudenystävä Risto ”Eebo” Lehtinen. Mainitun kaksikon kanssa Pate vaikutti loppuaikoinaan Raswaa Koneeseen Vol 2-projektissa. 24. helmikuuta  1986 edesmenneen Arwo Mikkosen paikan oli ottanut hänen poikansa, mutta muilta osin lineup oli sama kuin helmikuussa 1980 ilmestyneen Popedan kakkosalbumin Raswaa koneeseen levyttänyt Popedan kokoonpano. Albumin kappaleista Älä kirjoita tauluun, Hautajaiset ja Kitara eivät aikaisemmin olleet kuuluneet Popedan keikkasettiin. Lisäksi Raswaa koneeseen Vol 2 esitti keskeistä tuotantoa muun muassa Popedan esikoisalbumilta sekä muutamia oleellisia varhaisia singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita. Testamenttini-teoksesta selviää esimerkiksi, että niin Mustajärvelle kuin Lehtiselle varhaisiin keskeisiin vaikuttajayhtyeisiin oli lukeutunut detroitilainen esipunkyhtye MC5, jonka konsertin kaksikko todensi vuoden 1972 Ruisrockissa. Vielä suuremman vaikutuksen Pateen oli jättänyt samaisella festivaalilla skotlantilainen The Sensational Alex Harvey Band neljä vuotta myöhemmin. Luvussa Popedan Pate Mustajärvi summaa uransa Mansen Rolling Stonesissa varsin onnistuneesti vajaassa 30:ssa sivussa. Teoksen loppuosassa sanansa sanovat esimerkiksi Mustajärven kanssa melko loppuvaiheessa muusikillista yhteistyötä tehneet Ari ”Kankku” Kankaanpää, Esa Eloranta ja Mikko Kangasjärvi. Rockjournalisteista Pasi Kostiaisen osuus on varsin mielenkiintoinen ja viimeisistä puhuttelevista luvuista kirjassa vastaavat  tytär Jenni ja vaimo Tiina Mustajärvi. Testamenttini on ansiokas teos ja se tuo osaltaan esiin tapaninpäivänä 2026 edesmenneen Mustajärven huomattavaa laaja-alaisuutta taiteilijana.

Sunnuntain extra:Kaikilla U2:n kiertueilla soitettu vuoden 1980 singlebiisi

I Will Follow on irlantilaisyhtye U2:n tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin toisena singlenä yhtyeen esikoisalbumilta Boy lokakuussa 1980. Solisti Bono kirjoitti I Will Follown lyriikat tribuuttina äidilleen Irish Hewsonille, joka oli edesmennyt Bonon ollessa 14-vuotias. U2:n tuotannosta I Will Follow on ainoa kappale, jonka yhtye on esittänyt jokaisella kiertueellaan sen jälkeen, kun bändi julkaisi esikoisalbuminsa. I Will Followsta työstettin myös U2:n ensimmäinen musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi Meiert Avis Dublinissa, Irlannissa. I Will Follow julkaistiin ensiksi seitsemäntuumaisena singlenä Irlannissa, Britanniassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Seuraavaksi kappale julkaistiin seiskatuumaisena Britanniassa ja Kanadassa, vuonna 1982 Alankomaissa toisena biisinään eräs kappale vuoden 1981 albumilta October. Vuonna 1983 I Will Followsta julkaistiin liveversio ja vielä vuonna 2011 Glastonbury Festivaalilla taltioitu liveversio.

Lauantain pitkä:Usean keskeisen brittiyhtyeen basisti

Elokuun ensimmäisenä 1958 syntynyt Paul Murray Granville Gray on brittiläinen basisti, joka on tullut tunnetuksi jäsenyydestään yhtyeissä Eddie and the Hot Rods, The Damned sekä UFO. Leigh-On-Seassa syntynyt Gray inspiroitui todentamastaan Hawkwindin keikasta ja alkoi opetella bassonsoittoa 13 vuoden ikäisenä. Häneen keskeisesti vaikuttaneisiin basisteihin lukeutuvat Stevie Currie, Lemmy, John Entwistle, Felix Pappalardi ja Roger Glover. Gray liittyi Eddie and the Hot Rodsin basistiksi vastattuaan Southend Evening Echo-lehteen jätettyyn ilmoitukseen. 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Eddie and the Hot Rods saavutti useita menestysalbumeita ja -singlejä, joista jälkimmäisistä tunnetuin on kakkosalbumilta Life on the Line poimittu Do Anything You Wanna Do. Ollessaan Eddie and the Hot Rodsin jäsen Gray teki nauhoituksia myös Larry Wallisin, Rob Tynerin ja Johnny Thundersin kanssa ja soitti väliaikaisesti yhtyeessä The Members. Alkuvuodesta 1980 Gray jätti Eddie and the Hot Rodsin Graeme Douglasin esimerkkiä seuraten. Captain Sensiblen ja Rat Scabiesin kehotuksesta Gray liittyi brittiläiseen punkrockyhtyeeseen The Damnediin, jossa hän otti aikaisemman basistin Algy Wardin paikan. Gray oli mukana The Damnedin pitkäsoitoilla Black Album ja Strrawberries, ep:llä Friday the 13:th ja useilla singleillä. Yhtyeen sisäiset konfliktit johtivat Grayn eroamiseen helmikuussa 1983. Pian tämän jälkeen hän liittyi UFO-yhtyeeseen, jossa vaikutti sen vuoteen 1987 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Grayllä oli lyhyet pestit Heavy Loadissa, Fast Eddie Clarken Fastwayssä ja Andrew Ridgeleyn kanssa. Vuonna 1989 Gray palasi The Damnedin jäseneksi ja oli mukana Yhdysvaltoihin Britanniaan ja Japaniin suuntautuneella yhtyeen reunion-kiertueella. Mainitun rundin myötä Gray ja Captain Sensible tekivät jälleen yhteistyötä, joka jatkui Sensiblen soolomateriaalin ja sen tiimoilta tehdyn keikkailun myötä. Kyseinen Sensiblen johtama yhtye johti vielä yhteen The Damnedin reunioniin. Gray kasasi myös Eddie and the Hot Rodsin uudelleen. Tuloksena oli albumi Gasoline Days, jolla Gray osallistui biisinkirjoitustyöhön ja albumia promottiin useilla kiertueilla Britanniassa ja Saksassa. Grayllä oli lisäksi aikaa bassotella Canvey Island All Starsissa ja Rene Bergin kanssa. Lisäksi hän alkoi tuottaa paikallisia yhtyeitä. Community Music Walesissä Graystä tuli johtava tutori. Kyseessä on hyväntekeväisyys, jolla autetaan Cardiffin alueelta kotoisin olevia nuoria yhtyeitä. Gray osallistui useisiin kansallisiin ja kansainvälisiin projekteihin vuosien 1995 ja 2004 välillä. Vuonna 1997 Gray muodosti Alan Lee Shawn kanssa studioprojektin Mischief. Vuonna 2005 Gray otti vastaan postivirkailijan tehtävän British Musician’s Unionissa, jossa hänen vastuualueitaan olivat Wales ja Lounais-Englanti. Vuonna 2013 Gray muodosti psykedeelisen rockyhtyeen The Sensible Gray Cells Captain Sensiblen ja rumpali Ant Thickettin kanssa. Esikoisalbumi A Postcard from Britain jälkeen Grayllä diagnosoitiin kurkkusyöpä ja hän joutui vetäytymään live-esiintymisistä. Gray on sittemmin toipunut. 27. helmikuuta 2014 Gray soitti Eddie and the Hot Rodsin jäsenten Barrie Mastersin, Steve Nicolin, ja Graeme Douglasin kanssa Canvey Islandilla tribuuttikonsertin kyseisen yhtyeen perustajajäsenelle Dave Higgsille. Vuonna 2017 Gray liittyi The Damnedin rumpalin Rat Scabiesin kanssa yhtyeeseen Professor and the Madman. Hän oli mukana yhtyeen albumeilla Disintegrate Me ja Live at the Hundred Club. Syyskuussa 2017 Gray palasi The Damnedin rumpaliksi Stu Westin lähdettyä, oli mukana albumilla Evil Spirits ja palasi sen jälkeen täysaikaiseen keikkailuun lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Viimeisen keikkansa Eddie and the Hot Rods soitti huhtikuussa 2019. Grayn lisäksi lineupissa olivat mukana perustajajäsenet Barry Masters, Graeme Douglas ja Steve Nicol. Vuonna 2020 sekä The Damned että The Sensible Gray Cells julkaisivat uutta tuotantoaan. Jälkimmäiseen lukeutuva What’s the Point of Andrew? The Damnedin vuonna 2020 ilmestynyt ep The Rockfield Files sisältää Grayn käsialaa olevat kappaleet Manipulator ja The Spider & The Fly. Koronapandemian aikana Gray avasi nettisivuston Paul Gray Bass Online, jolla hän tarjosi palveluksiaan sessiobasistina nauhoituksia tehneille artisteille. Vuonna 2020 Gray perusti sivuprojektin The Wingmen, johon kuuluvat lisäksi kitaristit Baz Varne (The Stranglers) ja Leigh Heggarty (Ruts DC) sekä rumpali Marty Love (Johnny Moped). Vuonna 2023 yhtye julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa. Vuosina 2024-2025 Gray keikkaili The Damnedin legendaarisessa lineupissa Dave Vanianin, Scabiesin ja Sensiblen kanssa Britanniassa ja Euroopassa keikkasetin painottuessa yhtyeen 1980-luvun albumeihin Machine Gun Etiquette, The Black Album ja Strawberries.

Perjantain pohjat:The Guess Whon 1970-luvun alun rytmikitaristi ja muutakin

Viides elokuuta 1946 syntynyt Gregory Leskiw on kanadalainen solisti ja kitaristi, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään yhtyeessä The Guess Who vuosien 1970 ja 1972 välisenä aikana rytmikitaristina ja taustavokalistina. Brandonissa, Manitobassa syntyneen ja Shilossa varttuneen Leskiwin isä oli jazzkitaristi, joka oli konsertoinut Manitobassa 1930- ja 40-luvuilla. Leskiw aloitti kitaransoiton ollessaan 12-vuotias. Hän oppi jazzsointuja ja -standardeja isältään. Lukioaikanaan Leskiw soitti Winnipegista kotoisin olleissa rockyhtyeissä The Shags, Logan Avenue ja Wild Rice. Niistä viimeksi mainittu oli lopettanut toimintansa vuoden 1969 aikana. Kesällä 1970 Leskiw liittyi The Guess Whon jäseneksi.. Eronneen Randy Bachmanin tilalle otettiin hänen lisäkseen myös toinen kitaristi; Kurt Winter. The Guess Whon vuonna 1971 ilmestyneelle albumille So Long, Bannatyne Leskiw kirjoitti kappaleen One Divided. Hän jätti The Guess Whon maaliskuussa 1972 muutaman albumin jälkeen ja perusti sittemmin yhtyeen Mood jga jga . 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Leskiw vaikutti yhtyeissä Crowcuss ja Kilowatt niin ikään The Guess Whossa soittaneen basistin Bill Wallacen kanssa. Vuosien 1986 ja 1997 välisenä aikana Leskiw vaikutti Vox Pop-studioilla Fort Garryssa. Kyseessä on suosittu äänitysstudio ja siellä nauhoittaneisiin yhtyeisiin lukeutuvat Crash Test Dummies, New Meanies ja Mood jga jga .

Torstain terävä:Ensimmäinen Bruce Dickinsonin vokalisoima Iron Maidenin single

Run to the Hills on Iron Maidenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen kuudentena singlenä ja samalla ensimmäisenä nelivitosena yhtyeen kolmannelta ja 22. maaliskuuta 1982 ilmestyneeltä albumilta The Number of the Beast. Run to the Hills on Maidenin tuotannosta ensimmäinen aikaisemmin Samson-yhtyeen solistina vaikuttaneen Bruce Dickinsonin vokalisoima single. Kappale on kreditoitu ainoastaan basisti Steve Harrisin nimiin. Dickinson osallistui Run to the Hillsin kirjoitustyöhön, mutta ilman krediittiä Samsoniin liittyneistä sopimusteknisistä syistä johtuen. Run to the Hills on säilyttänyt asemansa eräänä Iron Maidenin tuotannon suosituimmista kappaleista. VH1:n laatimalla parhaiden hardrockkkappaleiden listalla se saavutti sijan 14., 40 parhaan metallikappaleen listalla sijan 27. ja Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan heavy metal-kappaleen listalla Run to the Hillsin sijoitus oli kymmenentenä. Vuonna 1985 livetuplalta Live After Death julkaistiin singleformaatissa Run to the Hillsin livetulkinta. Vuonna 2002 originaali single julkaistiin uudelleen ja kaikki siitä saadut tulot lahjoitettiin yhtyeen varhaisemman rumpalin Clive Burrin MS Trust Fundille. Vuonna 1990 osana boxia The First Ten Years sekä originaali single että Run to the Hillsin vuoden 1985 satoa edustava liveversio julkaistiin uudelleen cd-formaatissa sekä 12-tuumaisena vinyylinä The Number of the Beastin nimikappaleen sekä Running Freen liveversion kanssa.

Keskiviikon klassikko:Creedence Clearwater Revivalin Green River-albumin ensimmäinen single

Bad Moon Rising on John Fogertyn käsialaa oleva ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin 16. huhtikuuta 1969 ensimmäisenä singlenä elokuun kolmantena samaisena vuonna ilmestyneeltä yhtyeen kolmannelta albumilta Green River. 28. kesäkuuta mainittuna vuonna Bad Moon Rising nousi Billboardin singlelistalla kakkossijalle, mikä oli kappaleen paras sijoitus Yhdysvalloissa. Britanniassa Bad Moon Rising nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen ilmestymisvuotensa syyskuussa. Kyseessä on Creedencen tuotannon toinen kultalevyksi myynyt single. Bad Moon Risingista on levytetty parisenkymmentä coveria, jotka vaihtelevat tyylillisesti folkista reggaen kautta psykedeeliseen rockiin. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Bad Moon Rising saavutti sijan 364. Kyseessä on yksi niistä Creedencen viidestä singlestä, jotka saavuttivat Billboardin listalla toisen sijan. Bad Moon Risingin nousun listakärkeen esti Henry Mancinin Love Theme from Romeo and Juliet. John Fogertyn on mainittu kirjoittaneen Bad Moon Risingin katsottuaan vuonna 1941 valmistuneen elokuvan The Devil and the Daniel Webster. Lisäksi hän on maininnut havainneensa kappaleen iloisen melodian ja apokalyptisen lyriikan välisen ristiriidan vasta selkeästi myöhemmin. Bad Moon Risingin kitarariffiä on inspiroinut Scotty Mooren soitto Elvis Presleyn vuoden 1955 singlellä I’m Left, You’re Right, She’s Gone. Bad Moon Risingista kirjoitettiin positiivissävyisesti esimerkiksi Billboardilla ja Cash Boxissa. Ultimate Classic Rockin Cliff M. Junior on nimennyt Bad Moon Risingin Creedence Clearwater Revivalin tuotannon viidenneksi parhaaksi kappaleeksi.

Tiistain tukeva:Toinen Wishbone Ashin kitaristeista ja paljon muuta

Toinen elokuuta 1950 syntynyt David Alan ”Ted” Turner on brittiläinen kitaristi ja solisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Wishbone Ash-yhtyeessä. Mainitussa bändissä Turner vastasi kahden kitaran leadsoitosta ja sovituksista toisen kitaristin Andy Powellin kanssa. Turner vastasi lisäksi lap steel-kitaroinnista useilla Wishbone Ashin levytyksillä. David Turner syntyi Sheldonissa, itäisessä Birminghamissa. Hänen perheensä muutti Lydneyhin, Cloucestershireen, mutta palasi Birminghamiin Davidin ollessa kahdeksanvuotias. Kitaransoiton hän aloitti kuusitoistavuotiaana keskeisimpinä esikuvinaan Fleetwood Macin Peter Green sekä Cream-yhtye. Turner asui South Yardleyssä 19-vuotiaaksi. Tuolloin hän muutti Lontooseen ja aloitti uransa ammattimuusikkona. Ennen Wishbone Ashiä Turner soitti birminghamilaisyhtyeessä King Biscuit. Hän suoritti koesoittonsa Colosseum-yhtyeelle, mutta ei tullut valituksi mainitun yhtyeen jäseneksi. Wishbone Ashiin David liittyi vuoden 1969 aikana vastattuaan Martin Turnerin Melody Makeriin jättämään ilmoitukseen. Andy Powellin kanssa hän tuli tunnetuksi kahden kitaran harmonisesta sooloilusta. Seurasi ahkeraa keikkailua ja David Turner oli lisäksi mukana Wishbone Ashin albumeilla Wishbone Ash, Pilgrimage ja Argus. Hän jätti yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneen albumin Wishbone Four jälkeen. John Lennonin vuonna 1971 ilmestyneellä toisella sooloalbumilla Imagine Turner vastasi akustisesta kitarasta kappaleissa Crippled Inside ja How Do You Sleep. Lisäksi Turner osallistui Cilla Blackin, George Harrisonin ja Al Stewartin levytyksiin. Jätettyään Wishbone Ashin Turner muutti Yhdysvaltoihin ja soitti paikallisissa yhtyeissä 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Palattuaan Britanniaan vuoden 1980 aikana Turner teki studiotöitä Stewart Copelandin, Gene Octoberin sekä Brian Jamesin kanssa. Seuraavana vuonna Turner palasi Yhdysvaltoihin, avioitui ja perusti yhtyeen Choice, jossa hänen lisäkseen vaikuttivat Greg Cook (kitarat, kosketinsoittimet ja laulu), Robbie Hewlett (basso) ja Bobby Dean Wickland (rummut). Vuosien 1983 ja 1985 välillä Turner oli mukana erilaisissa äänitysprojekteissa. Vuonna 1985 hän muutti Chicagoon ja teki nauhoituksia eri artistien, esimerkiksi Sugar Bluen kanssa. Vuonna 1987 Turner teki paluun Wishbone Ashin riveihin ja osallistui Miles Copeland III:n yhtiön No Speak vuonna 1987 julkaiseman albumin Nouveau Calls levytykseen. Keväällä 1988 Wishbone Ashin originaali lineup konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ensi kertaa 15 vuoteen. Mainitun vuoden syksyllä Powell ja Turner kutsuttiin Copelandin Night of the Guitar -kiertueelle. Sen yhtyeeseen kuuluneista kitaristeista mainittakoon Randy California, Steve Howe, Robbie Krieger, Leslie West, Alvin Lee ja Jan Akkerman. David Alan Turner on vieraillut ajoittain Wishbone Ashin originaalin solistin ja basistin Martin Turnerin luotsaamassa yhtyeessä Martin Turner ex Wishbone Ash. Esimerkiksi vuonna 2012 David Alan oli mukana Birminghamissa soittamassa Wishbone Ashin esikoisalbumin 40-vuotisjuhlallisuuksien tiimoilta. Vaimonsa Majellan kanssa David Alan on työstänyt vuosina 2017 ja 2020 ilmestyneet albumit Better Together ja Divine Timing.

Maanantain mainio:Takuuvarma Haloo Helsinki!

Haloo Helsinki! -yhtyeen laadukas, joskin suhteellisen yllätyksetön setti päätti Joensuun tämänvuotisen Osuuskaupparockin. Keikka käynnistyi lupaavasti tuoreimman albumin Voiko enkelitkin eksyä nimikappaleella. Niin ikään tuoretta tuotantoa edustanutta Gardeniaa seurasi kaksi iäkkäämpää lähes klassikkotasoista kappaletta, eli Jos mun pokka pettää kolmosalbumilta ja koko setin vanhinta tuotantoa edustanut ja yhtyeen kitararocktaustasta upeasti muistuttanut Perjantaina. Köpis 2012 edusti vuonna 2014 ilmestyneen albumin Kiitos ei ole kirosana tuotantoa ja Vegas jälleen tuoreimman pitkäsoiton biisistöä. Kuule minua oli mainio poiminta yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta setin jälkimmäisen puoliskon koostuessa vain ja ainoastaan hittikappaleista. Kiitos ei ole kirosana ja Hulluuden highway -albumeilta kuultiin molemmilta nimikappaleet, Maailman toisella puolen on bändin tuotannon ensimmäinen suurhitti ja Huuda! eräs vuonna 2012 ilmestyneen albumin Maailma on tehty meitä varten menestyskappaleista. Varsinainen setti päättyi Kiitos ei ole kironsana -albumin ehkäpä suurimpaan hittiin Beibi. Encoreosuuden käynnistänyt Pulp Fiction edusti niin ikään samaisen pitkäsoiton lähes yhtä tunnettua tuotantoa ja viimeisenä soitettu Reiviluola setistä ainoana vuonna 2021 ilmestyneen albumin Älä pelkää elämää biisistöä. Kokonaisuutena Haloo Helsinki! tarjosi totutun ammattitaitoisen ja hittipainotteisen setin. Esimerkiksi Kuussa tuulee ja Maailma on tehty meitä varten -albumin nimikappale olisivat saattaneet tehdä keikan sisällöstä vielä kuultua kiinnostavamman. Selkeää slovarituotantoa ei tällä kertaa soitettu lainkaan; etenkin Vapaus käteen jää olisi mainitussa tyylilajissa ollut liki pitäen ehdoton valinta. Hyvä joka tapauksessa näinkin. 

Haloo Helsinki! Joensuun Osuuskaupparockissa ensimmäinen elokuuta 2026. 

 

Sunnuntain extra:Merkittävä keikkadokumentti Jerry Garcia Bandin alkuvaiheesta

Jerry Garcia Band:Let It Rock:The Jerry Carcia Collection, Vol 2

Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2 on Jerry Garcia Bandin 17.- 18. marraskuuta 1975 Keystonessa, Berkeleyssä, Californiassa taltioitu livealbumi. Rhino Records julkaisi sen tuplacd:nä marraskuun kymmenentenä. Vuosien 1975-1995 välillä The Jerry Garcia Band oli Grateful Deadin johtohahmon Jerry Garcian keskeisimpänä musiikillisena sivuprojektina. Vuosien mittaan Jerry Garcia Band koki useita miehistönvaihdoksia. Yhtyeen originaali lineup oli toiminnassa elokuun ja joulukuun 1975 välisenä aikana. Kitarasta ja vokalisoinnista vastanneen Garcian lisäksi siihen kuuluivat pianisti Nicky Hopkins, basisti John Kahn, ja rumpali Ron Tutt. Rytmiryhmä oli kuulunut myös Garcian edelliseen yhtyeeseen Legion of Mary. Korkealle arvostettuna sessiomuusikkona tunnetuksi tullut Hopkins oli soittanut britti-invaasion keskeisten edustajien lisäksi esimerkiksi Jefferson Airplanen ja Quicksilver Messenger Servicen kanssa. Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2:sta laativat myönteiset arvionsa esimerkiksi Music Boxin John Metzger, Relixin Rob Turner, jonka mukaan Nicky Hopkinsin soitto inspiroi Garciaa jazzvaikutteisempaan soittotyyliin kuin Jerry Garcia Bandin myöhäisemmissä inkarnaatioissa sekä JamBase.Tuplakon käynnistää lähes 13 ja puoliminuuttinen näkemys Chuck Berryn Let It Rockista. Tunnetuimmat poiminnat Grateful Deadin repertuaarista ovat Friend of the Devil ja Sugaree. Hopkinsin sävellystuotantoa edustavat kaksi lähes kymmenminuuttista biisiä; Pig’s Boogie ja Edward, The Mad Shirt Grinder. Stonesien Let’s Spend the Night Togetherista kuullaan lähes 19-minuuttinen ja soulvaikutteinen tulkinta.

Lauantain pitkä:Etenkin jäsenyydestään King Crimsonissa ja Bad Companyssa muistettu basisti

Ensimmäinen elokuuta 1946 syntynyt ja 21. syyskuuta 2006 edesmennyt Raymond ”Buzz” Burrell oli brittiläinen muusikko. Hänet muistetaan ensisijaisesti King Crimsonin basistina ja solistina vuosien 1971-1972 välisenä aikana sekä Bad Companyn originaalina basistina vuosien 1973 ja 1982 välillä. Burrell teki paluun Bad Companyyn vielä vuosien 1998-1999 välisenä aikana. Hän menehtyi Espanjassa 60 vuoden ikäisenä. Hollbeachissä, Lincolnshiressä syntynyt Burrell asui Saracens Headissä ja Hollbeach Hurnissa. Ollessaan teini 1950-luvun lopussa Burrell ryhtyi rytmikitaristiksi yhtyeeseen The Tea Time 4, jonka hän perusti koulutovereidensa Bernie Ruddin ja Brian Rocky Brownen kanssa. Molemmat pitivät jazzista ja Mose Allisonin, John Coltranen ja Charles Mingusin kaltaisten artistien tuotannosta. Myöhemmin Burrell kävi King’s Lynnin teknistä koulua. Yhtye koki monia miehistönvaihdoksia ja muutti 1960-luvun puolivälissä Lontooseen managerinsa Jack Barrien kehotuksesta. Ian McLaganin liittyttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi ja sen muutettua nimensä Bozz Peopleksi bändi varmisti levytyssopimuksensa EMI:n Columbia-yhtiön kanssa. Burrellin tyyli nojasi selkeämmin jazziin ja McLaganin keskeisin vaikuttaja oli Booker T Jones. Yhtye nauhoitti neljä singleä ja toimi Kenny Lynchin ja Elkie Brooksin säestysbändinä. Suosio oli kuitenkin vähäistä ja pian McLagania kutsui pesti Small Facesin kosketinsoittajana. Loppuvuodesta 1965 Burrellia kaavailtiin The Whohun Roger Daltreyn paikalle. Hänen seuraava pestinsä oli soulyhtyeessä Feel for Soul Norwichissa vuoden 1966 aikana. Vuosien 1966 ja 1968 välillä Burrell julkaisi Columbia-yhtiöllä kuusi singleä nimellä Bozz. Niihin sisältyi muun muassa I Shall Be Released/Down in the Flood, jonka molemmat kappaleet edustivat Bob Dylanin tuotantoa. Tässä vaiheessa Burrell soitti hetken aikaa pian Deep Purplen perustaneiden kosketinsoittaja Jon Lordin, kitaristi Richie Blackmoren ja rumpali Ian Paicen sekä myöhemmin Chass and Davessa vaikuttaneen basisti Chas Hodgesin kanssa. Burrell osallistui yhtyeen Centipede vuonna 1971 ilmestyneen albumin Septober Energy levytykseen. Vuonna 1971 Burrell liittyi progeyhtye King Crimsonin uudeksi solistiksi. Hän oli tavannut Robert Frippin molempien vaikuttaessa Centipedessä. Yhtye etsi lisäksi uutta basistia. Rick Kempin kieltäydyttyä viime hetkellä pestistä Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrelille basson soittoa uuden basistin etsimisen sijaan. Kyseinen King Crimsonin lineup keikkaili ja julkaisi diskografiansa neljännen albumin, vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Islands, joka on yhtyeen ainoa jousiorkesterin kanssa työstämä. Yhtyeen jäsenten väliset kitkat alkoivat sosiaalisesti kiertueella ja luovassa mielessä bändin tuossa vaiheessa tuoreimmasta albumista. Yhtyeen seuraavan kiertueen jälkeenn lyyrikko Peter Sinfield sai lähteä. Alkuvuoteen 1972 ajoittuneiden harjoitusten jälkeen koko yhtye hajosi, mihin vaikutti osaltaan Robert Frippin laatufriikkiys. Yhtyeen jäsenten oli palattava yhteen ja täytettävä keikkavelvoitteensa mainitun vuoden osalta tarkoituksenaan lopettaa toimintansa sen jälkeen. Vuonna 1972 ilmestynyt livealbumi Earthbound koostuu nauhoituksista juuri kyseiseltä kiertueelta. Myös vuonna 2017 ilmestynyt boxi Sailor’s Tales (1970-1972) sisältää tuotantoa koko Burrellin King Crimsonissa vaikuttamisen ajalta. Muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet jatkaa King Crimsonissa, mutta Fripp oli tehnyt päätöksensä ja mennyt eteenpäin. Vuonna 1973 Burrell, Wallace ja Mel Collins osallistuivat Peter Sinfieldin sooloalbumin Still nauhoituksiin. Lisäksi he muodostivat yhtyeen Snape CCS:n Alexis Kornerin ja Thorupin kanssa. Mainittu yhtye oli konsertoinut edellisenä vuonna Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa. Yhtye julkaisi studioalbumin Accidentally Born in New Orleans ja livelevyn Live on Tour in Germany. Vuoden 1974 aikana Burrell oli mukana Chapman Whitney Streetwalkersissa Familyn ja King Crimsonin muiden jäsenten kanssa. Burrell oli perustajajäsenenä brittiläisessä superyhtyeessä Bad Company, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin aikaisemmin Mott the Hooplessa kitaroinut Mick Ralphs sekä aikaisemmin brittiläisessä blues- ja hardrockyhtyeessä Freessä vaikuttaneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke. Yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1974 ja 1976 välillä ilmestynyttä albumia Bad Company, Straight Shooter ja Run with the Pack saavuttivat kaikki platinalevyn. Vuonna 1977 ilmestynyt Burnin’ Sky ei ollut yhtä menestyksekäs, mutta vuonna 1979 ilmestyneellä albumillaan Desolation Angels Bad Company palasi platinalevykantaan. Vuonna 1982 ilmestynyt  Bad Companyn orginaalikokoonpanon viimeinen albumi Rough Diamonds menestyi yhtyeen albumeista suhteellisesti heikoimmin ja pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye lopettikin toimintansa. Ralphs ja Kirke jatkoivat toimintaa Bad Companyn nimellä, mutta vasta vuonna 1998 Burrell ja Rodgers liittyivät mukaan reunion-kiertueelle. Tuplakokoelma The ’Original Bad Co’ Anthology sisälsi myös neljä uutuuskappaletta. Burrell jätti yhtyeen jälleen seuraavana vuonna. Tammikuussa 1981 hän oli liittynyt Roger Chapmanin sooloyhtyeeseen The Shortlistiin, josta hän erosi vuoden 1983 aikana. Burrell teki paluun yhtyeen riveihin jälleen toukokuussa 1987, mutta lähti uudelleen seuraavan vuoden kesäkuussa. Burrell oli mukana yhdellä raidalla Jon Lordin vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla Before I Forget. Hän liittyi myös lyhytikäiseen yhtyeeseen Nightfly. 1990-luvun aikana Burrell työskenteli esimerkiksi Alvin Leen kanssa Best of British Blues-kiertueella vuonna 1996 sekä Ruby Turnerin kanssa. Mainitulla vuosikymmenellä Burrellin keskeisin musiikillinen yhteistyökumppani oli skotlantilainen bluessolisti Tam White, jonka kanssa Burrell vaikutti triossa The Shoe String Band sekä big bandissä The Celtic Groove Connection. White oli paikalla Burrellin asunnossa Espanjassa hänen menehtyessään sydänkohtaukseen kesken harjoitusten. Vuonna 2025 Burrell pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Bad Companyn jäsenenä.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin esikoisalbumin balladikappale

 Think for a Minute! on The Housemartinsin esikoisalbumilla London 0 Hull 4 vuonna 1986 ja lisäksi singleformaatissa ilmestynyt balladikappale. Paul Heatonin ja Stan Cullimoren käsialaa oleva Think for a Minute! saavutti brittilistalla sijan 18., oli Irlannissa sijalla 14. ja kohosi Espanjassa jopa listakärkeen. Kappaleesta työstettiin myös Jeff Baynesin ohjaama musiikkivideo ja The Housemartinsin esikoisalbumin lisäksi Think for a Minute! pääsi  mukaan hullilaisyhtyeen vuonna 1988 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Now That's What I Call Quite Good. 

Torstain terävä:Kate Bushin Lionheart-albumin singlemenestys

Wow on brittiartisti Kate Bushin kappale, joka ilmestyi alunperin hänen toisella ja vuonna 1978 ilmestyneellä albumillaan Lionheart. Lisäksi Wow julkaistiin albumin toisena singlenä maaliskuussa 1979. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja singlelle kertyi kymmenen. Kappaleesta muodostui lisäksi hitti esimerkiksi Irlannissa, missä sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista. Wown Kanadassa julkaistu painos oli painettu keltaiselle vinyylille. Kanadalaisen musiikkilehden RPM Magazinen Adult Contemporary -listalla kappaleesta muodostui niin ikään kohtuullinen menestys. Fan club magazinelleen vuonna 1979 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi pyrkineensä Wowta kirjoittaessaan Pink Floydia muistuttavaan lopputulokseen. Kappaleen lyriikoissa käsitellään showbisneksen epäoikeudenmukaisuuksia. Huhtikuussa 1979 Bush vieraili tv-showssa ABBA in Switzerland, jossa hän esitti kyseisen kappaleen. Samoihin aikoihin ajoittui Bushin tekemä livekonserttikiertue. Sen ja Wow-singlen julkaisun myötä Bushin kakkosalbumi Lionheart herätti uutta kiinnostusta ostavassa yleisössä ja pitkäsoitto palasi brittilistalle top teniin usean viikon ajaksi. Vuonna 2012 The Guardian nimesi Wown Lionheart-albumin kiistattomaksi kohokohdaksi. Kaikki Wow-singlen Euroopassa julkaistut painokset sisältävät kappaleesta 12 sekuntia editoidun version, vaikkei kyseistä seikkaa ole mainittu leijonanosassa painoksista. Brasiliassa ja Kanadassa singlestä julkaistut painokset sisältävät Wowsta täyspitkän version. Kappale on lisäksi mukana Kate Bushin vuonna 1986 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Vuonna 2002 Wow oli mukana Rock Star Northin videopelissä Grand Theft Auto:Vice City osana voimaballadeihin erikoistunutta radioasemaa Emotion 98.3. Sitä vastoin Wow ei sisältynyt mainitun videopelin kymmenvuotisjuhlajulkaisuun eikä sen Definitive Editioniin. Wowsta työstettiin musiikkivideo, jossa Bush esittää kyseisen biisin tummennetussa huoneessa, mutta kertosäkeen aikana taustalla nähdään valokeila.

Keskiviikon klassikko:Rushin originaalirumpali

23. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 11. toukokuuta 2008 edesmennyt John Rutsey oli kanadalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Rush-yhtyeen originaaliksi rumpaliksi ja lisäksi yhtyeen perustajajäseneksi. Rutsey osallistui Rushin vuonna 1974 ilmestyneen esikoisalbumin nauhoituksiin. Hänen terveytensä rajoitti keikkailua ja niinpä Rutsey joutui jättämään Rushin. Hänen tilalleen tullut Neil Peart pysytteli Rushin rumpalina ja lyyrikkona vuoteen 2015 saakka. St-Patrick’s Schoolissa opiskellessaan Rutsey tapasi tulevat yhtyetoverinsa Geddy Leen ja Alex Lifesonin. Kaksikko diggasi ensisijaisesti progressiivista rockia, kuten Yesiä, Pink Floydia ja Genesistä siinä, missä Rutsey kuunteli raskaampaa rockia. Nimen Rush keksi Rutseyn veli Bill yhtyeen treenatessa Rutseyn perheen kellarissa kesän 1968 aikana. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Rutsey rummuissa, Lifeson kitarassa ja solisti/basisti Jeff Jones, joka jätti Rushin yhtyeen ensimmäisen konsertin jälkeen. Hänen paikkansa otti Geddy Lee. Rushin esikoisalbumin lisäksi Rutsey oli mukana yhtyeen singlellä Not Fade Away/Can’t Fight It . Rushin esikoispitkäsoiton lyriikat ovat Rutseyn käsialaa. Yhtyeen varhaisissa konserteissa hän esitteli Rushin jäsenet sekä esitettävät biisit. Viimeisen konserttinsa Rushin riveissä Rutsey soitti 25. heinäkuuta Centennial Hallissa, Lontoossa, Ontariossa. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Rutsey mainitsi, ettei katunut lähtöään Rushista ja ilmoiti lähteneensä, koska ei enää pitänyt yhtyeen musiikista. Vuonna 1978 The City-aikakauslehti mainitsi Rutseyn kirjoittavan kappaleita ja vaikuttavan yhtyeessä Stinger, jonka ura oli kuitenkin lyhytkestoinen. Myöhemmin Rutsey vaikutti kehonrakentajana. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Alex Lifeson mainitsi nähneensä Rutseytä säännöllisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan My Effin’ Life Lee mainitsi Rutseyn olleen vuonna 1976 yksi hänen häävieraistaan. Rutsey edesmeni 11. toukokuuta 2008 äkilliseen sydänkohtaukseen, joka liittyi diabeteksen komplikaatioihin. Hautajaiset pidettiin yksityisinä, mutta lahjoituksia otettiin vastaan Markhamissa, Ontariossa sijainneelle diabetes-säätiölle. Vuonna 2010 valmistuneessa dokumentissa Rush:Beyond the Lighted Stage käydään läpi myös yhtyeen varhaisia vaiheita, eli Rutseyn aikaa Rushissa. Häneltä kuullaan nauhoitettuja kommentteja ja dvd:n bonuksina on kaksi biisiä, joissa Rutsey on mukana. Kolmas Rutseyn aikainen kappale sisältyy kotivideolle Time Machine 2011:Live in Cleveland.

Tiistain tukeva:Monipuolinen instrumentaaliyhtye

 The Dixie Dregs on yhdysvaltalainen, Augustasta, Georgiasta kotoisin oleva rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1970 ja yhtyeen musiikki koostuu pelkästään instrumentaalikappaleista. Niissä vaikeasti kategorioitavissa olevaan soundiin yhdistyy elementtejä niinkin erityyppisistä genreistä, kuin rockista, klassisesta, bluegrassista ja jazzista. Virtuoosimaista soittoa tarjoavan yhtyeen musiikkia on 70-luvun aikana kuvattu southern rockiksi, progressiiviseksi rockiksi sekä jazz-fuusioksi. Vuonna 1976 yhtye nauhoitti demoalbuminsa The Great Spectacular ja julkaisi sitä omakustanteisesti rajoitettuna painoksena. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi Free Fall ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Night of the Living Drecks sisälsi sekä studio, että livetuotantoa ja se oli ehdolla parhaan instrumentaalialbumin Grammyn vastaanottajaksi. Samaisen ehdokkuuden vastaanottivat myös The Dixie Dregsin kolme seuraavaa pitkäsoittoa. Capricorn Recordsin lopetettua toimintansa The Dixie Dregs solmi uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeeltä vuonna 1980 albumin Dregs of the Earth. Seuraavana vuonna yhtye lyhensi nimensä muotoon The Dregs. Mainitulla nimellä yhtyeeltä ilmestyivät vuosina 1981 ja 1982 albumit Unsung Heroes ja Industry Standard. Pitkäsoitoista jälkimmäinen on yhtyeen tuotannossa ainoa myös vokalisointia sisältävä. The Dregs lopetti toimintansa vuonna 1983, mutta yhtyeen reunion ajoittui vuoteen 1988. Sen jälkeen The Dregs on julkaissut vuonna 1994 ilmestyneen studioalbumin Full Circle sekä vuosina 1992 ja 2000 ilmestyneet konserttitaltioinnit Bring 'em Back Alive ja California Screamin'.
Dixie Dregsin esiasteena oli Steve Morsen ja Andy Westin vuonna 1970 Augustassa, Georgiassa yhtye Dixie Grift. Morsen isoveli Dave vaikutti mainitussa yhtyeessä rumpalina, Frank Brittingham kitaristina ja solistina ja Johnny Carr kosketinsoittajana. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin Mark Parrish. Dixie Grift lopetti toimintansa Steve Morsen siirryttyä opiskelemaan musiikkia Miamin yliopistoon. Morse ja West jatkoivat musiikin esittämistä duona nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1973 kaksikko tapasi Miamin yliopiston musiikkiopintojen tiimoilta viulisti Allen Sloanin ja rumpali Bart Yarnalin ja alkoi soittaa nimellä Rock Ensemble II. Morsesta, Westistä, Parrisista ja rumpali Gilbert Frayeristä koostunut kvartetti soitti lämmittelykeikkoja toisille yhtyeille ja paikallistasolla pääesiintyjänä nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1974 kosketinsoittaja Frank Josephs täydensi yhtyeen kokoonpanon. Vuonna 1975 yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa The Great Spectacular, josta otettiin noin tuhannen kappaleen painos. Vuonna 1997 albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kolmesta kappaleesta koostuneen demon ja The Allman Brothers Bandin Chuck Leavelin ja Twiggs Lyndonin vihjeestä Capricorn Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuoden 1976 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin esikoisalbumi Free Fall, jolla kosketinsoittajana vaikutti Steve Davidowski. Hänen lähdettyään työskentelemään viulisti Vassar Clementsin kanssa originaali kosketinsoittaja Parrish teki paluun Dixie Dregsin riveihin. Free Fall oli saavuttanut myönteisiä arvioita ja lisäksi jonkin verran menestystä. Niinpä Dixie Dregs teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa vuonna 1978 ilmestyneen kakkospitkäsoittonsa What If...tiimoilta. Huhtikuussa 1979 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Night of the Living Dregs, joka työstetiin kokoonpanolla Morse, West, Sloan, Parrish ja Morgenstein, oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sen voitti tosin Paul McCartneyn Wings.Night of the Living Dregs koostui sekä studiotallenteista että Montreuxin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1978 taltioiduista nauhoituksista. What Ifin ja Night of the Living Dregsin tuotannosta vastasi George Martinin kanssa tekemästään yhteistyöstä muun muassa tunnetuksi tullut ääni-insinööri Ken Scott. Tammikuussa 1980 Dixie Dregs solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parrishin paikan otti T Lavitz ja uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli myöhemmin samaisena vuonna ilmestynyt Dregs of the Earth. Parrish vaikutti pianistina ja kosketinsoittajana kitaristi Larry Coryelille sekä solisteille  Andy Williams, Roberta Flack, Natalie Cole, Luther Vandross, Peabo Bryson, Celine Dion, Regina Belle, Deborah Gibson, Pat Boone , tytär Debby Boone sekä Glenn Campbell. Charles Landin albumilla With Reverence Parrish vaikutti muusikkona kaikilla biiseillä ja lisäksi sovittajana. Mainitusta albumista hänet palkittiin Angel Awardilla. Musiikillisena ohjaajana ja kosketinsoittajana hän on vaikuttanut useissa stageshow:issa, kuten Cats, Meet Me in St. Louis, The Wizard of Oz, Little Shop of Horrors, Nunsense, Brigadoon, The Phantom of the Opera ja  Anything Goes. Vuonna 1981 ilmestyneen albuminsa Unsung Heroes yhtye julkaisi nimellä The Dregs. Mark O' Connor otti viulisti Sloanin paikan. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi Industry Standard palkittiin Nashvillessa viulukilpailussa. Kyseessä oli The Dregsin ensimmäinen myös vokalisointia sisältänyt albumi, jolla vierailivat The Doobie Brothersin Pat Simmons ja Santanan Alex Ligertwood. Myös Industry Standard oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Levymyynti ei kuitenkaan parantunut  merkittävästi ja vuonna 1983 yhtye laitettiin väliaikaisesti jäihin. 1980-luvun lopussa Dixie Dregsin kokoonpano, jossa olivat mukana Morse, myös Wingerissä soittanut Morgenstein, Lavitz ja Sloan, teki paluukiertueen. Vuonna 1989 ilmestyi Best of-tyyppinen kokoelma-albumi Divided We Stand. Basisti Dave LaRue täydensi yhtyeen kokoonpanon seitsemästä konsertista koostuneella minikiertueella, jolta julkaistiin livealbumi Bring 'em Back Alive. Tammikuussa 1993 kyseinen albumi oli yhtyeen tuotannosta järjestyksessään viidentenä ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Mainitulla kerralla palkinto meni Stevie Ray Vaughan & Double Troublen tulkinnalle The Jimi Hendrix Experiencen Little Wingistä. The Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman otti lääkärin uraansa luoneen Sloanin paikan. Yhtye solmi uudelleen sopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja vuonna 1994 ilmestyi vuosien jälkeen uusi pitkäsoitto Full Circle.Nykyisin The Dregs tekee ajoittain lyhyitä kiertueita ja studiotyötä. Vuoden 1997 albumijulkaisut olivat retrospektiiviset The Great Spectacular ja King Biscuit Flower Hour Presents, joista viimeksi mainittu on nauhoitettu vuonna 1979. Vuonna 2000 ilmestynyt California Screamin' koostui edellisen vuoden elokuussa Roxy Theatressa työstetyistä livenauhoituksista. Mainitulla albumilla covereita edustavat The Allman Brothers Bandin Jessica ja Frank Zappan Peaches en Regalia, joista viimeksi mainitussa Dweezil Zappa vierailee toisena soolokitaristina. Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma-albumi 20:th Century Masters:The Best of Dixie Dregs sekä dvd Sects, Degs and Rock 'n' Roll. Yhtyeen paluukiertue alkoi helmikuun viimeisenä 2018 Clearwaterista, Floridasta. Se työstettiin originaalilla Morsesta, Westistä, Morgensteinista, Sloanista ja Davidowskista koostuneella lineupilla.

Maanantain mainio:Bobbie Gentryn 1960-luvun tuotannon päättänyt coverpainotteinen albumi

Bobbie Gentry:Touch ’em with Love

Seitsemäs heinäkuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Touch ’em with Love on yhdysvaltalassolisti ja biisintekijä Bobbie Gentryn viides studioalbumi. Nashvillessa, Tennesseessä nauhoitetun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Kelso Herston. Gentryn edellinen, Glen Campbellin kanssa työstämä albumi oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan musiikillisesta tyylistä väännettiin kättä. Helmi-maaliskuussa 1969 Gentry nauhoitti kahdeksan jazzvaikutteista kappaletta, jotka julkaistiin vasta vuonna 2018 boxilla The Girl from Chickasaw Country:The Complete Capitol Masters. Touch ’em with Lovesta muodostui blue -eyed soul-tyyppinen albumi, jonka kappaleista ainoastaan kaksi edusti Gentryn omaa sävellystuotantoa. Suuri osa albumista nauhoitettiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä ja jouset, taustalaulut sekä rytmiryhmän osuus lisättiin myöhemmin. Albumin kymmenestä kappaleesta kuusi nauhoitettiin huhtikuun viidentenä 1969. Ensisijaisesti Dusty Springfieldin levytyksenä tunnetunSon of a Preacher Manin sekä kappaleen Where’s the Playground Johnny Gentry nauhoitti 29. huhtikuuta ja Blood, Sweat and Tearsin ohjelmistosta tutuksi tulleen You’ve Made Me So Very Happyn sekä biisin I Wouldn’t Be Surprised toukokuun ensimmäisenä. Billboard ja Cashbox laativat Touch ’em with Lovesta myönteiset arviot. Myös AllMusicin retrospektiivinen arvio albumista oli positiivissävytteinen.

Sunnuntain extra:Earth, Wind & Firen vuoden 1978 suurhitti

September on yhdysvaltalaisyhtye Earth, Wind & Firen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 18. syyskuuta 1978. Allee Willisin ja Maurice Whiten käsialaa oleva kappale pohjautui kitaristi Al McKayn luomaan musiikilliseen jaksoon. September pääsi mukaan Earth, Wind and Firen tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille The Best of Earth, Wind & Fire Vol 1. Kaupallisesti kappaleesta muodostui varsin suosittu, sillä se kohosi listakärkeen sekä Billboardin R&B-listalla että poplistalla ja oli myös brittilistalla parhaimmillaan kolmantena. Kyseessä on Earth, Wind & Firen ydintuotantoon lukeutuva kappale, jota on sämplätty, coveroitu, remiksattu ja levytetty uudelleen lukuisia kertoja. Vuonna 2018 September pääsi Kongressin kirjaston kansallisen ääniterekisterin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeiden levytysten joukkoon.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt australialainen vaihtoehtorockyhtye

Died Pretty, jonka nimeä nähtiin joskus myös kirjoitusasussa The Died Pretty, oli australialainen vaihtoehtorockyhtye. Sen perustivat vuonna 1983 solisti Ron Peno ja soolokitaristi/taustalaulaja Brett Myers. Yhtyeen musiikkiin vaikuttivat varhainen sähköinen Bob Dylan ja psykedeliavivahteita toivat The Velvet Undergroundin ja Televisionin kaltaiset yhtyeet. Yhtyeen managerina toiminut John Needham oli myös sen levy-yhtiön Citadel Recordsin omistaja. Died Prettyn 90-luvulla ilmestyneet albumit Doughboy Hollow, Trace ja Sold näyttäytyivät Australian albumilistalla, mutta saavuttivat voimakkaampaa suosiota vaihtoehtoskenessä. Rochistorioitsija Ian McFarlanen mukaan yhtye tuotti osaltaan inspiroituneinta Australiassa kuultua rockmusiikkia. Died Pretty lopetti virallisesti toimintansa vuonna 2002, mutta yhtye on tehnyt ajoittain sen jälkeen lyhyitä paluuturneita Australiassa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteinen kiertue Radio Birdmanin kanssa. Ennen Died Prettyn perustamista Peno oli vaikuttanut sydneyläisessä punkyhtyeessä The Hellcats Ronnie Popin nimellä vuonna 1977, sitä seurannut the 31:st oli toiminut Brisbanessa vuosien 1979 ja 1981 välillä ja Screaming Tribesmen vuosien 1981 ja 1983 välillä ensiksi Brisbanessa ja myöhemmin Sydneyssä. Huhtikuussa 1983 yhtyeessä Super K vaikuttanut kosketinsoittaja, myös musiikkijournalistina toiminut Frank Brunetti oli perustanut duon The End- yhtyeen soolokitaristin ja solistin Brett Myersin kanssa. Myers diggasi Velvet Undergroundia ja imagollisesti duoon vaikutti kokeellinen New Yorkista kotoisin ollut protopunk-yhtye Suicide. Brunetti ehdotti Penoa liittymään mukaan solistiksi. Ensimmäiset viisi keikkaansa yhtye soitti Brisbanessa nimellä Final Solution, joka oli napattu Pere Ubun kappaleesta. Peno keksi nimen Died Pretty ja kahden kuukauden ajan yhtyeen rumpalina vaikutti Radio Birdmanin ja Super K:n Rob Younger. Useiden basistikokelaiden joukosta valituksi tuli Jonathan Lickliter. Youngerin paikan rumpalina otti Colin Barwick. Uuden rytmiryhmän jäsenet olivat aikaisemmin Myersin tavoin kuuluneet The Endiin. Younger keskittyi uraansa tuottajana Citadeli Recordsilla. Died Pretty solmi levytyssopimuksen samaisen yhtiön kanssa. Died Pretty alkoi saavuttaa huomiota Australian indiemusiikkiskenessä ja tammikuussa 1984 yhtye nauhoitti ensimmäisen singlensä Out of the Unknown. Ennen Brisbaneen suuntautunutta kiertuetta Lickliterin paikan yhtyeen basistina otti aikaisemmin The Phantom Agentsissa ja Endissä soittanut Mark Lock. Samaisen vuoden elokuussa yhtye nauhoitti kymmenminuuttisen eeppisen kappaleen Mirror Blues, joka julkaistiin Australiassa seiskatuumaisen singlen eri puolilla ja Britanniassa 12-tuumaisena singlenä. Barwick oli tyytymätön Died Prettyyn ja basistiksi vaihtui lopulta Chris Welsh ja hänen kanssaan yhtye nauhoitti elokuussa 1985 ilmestyneen ep:n Next to Nothing. Se pysytteli vaihtoehtolistalla top tenissä lähes vuoden ajan ja siltä poimittiin kolme samaisen listan kärkisijan tavoittanutta singleä. What Goes On julkaisi Died Prettyn varhaiset singlet kolmesta biisistä koostuneella ep:llä The Died Pretty ja ranskalaisyhtiö Closer julkaisi Next to Nothingin niin ikään vuoden 1985 aikana.Kolme kappaletta Died Prettyn tuotannosta tuli valituksi Melody Makerissa viikon singleiksi. Silti yhtye ei saavuttanut kovin suurta huomiota britiläisessä musiikkilehdiistössä. Kesäkuussa 1986 ilmestyi seuraava single Stoneage Cinderella, jota elokuussa seurasi yhtyeen esikoisalbumi Free Dirt. What Goes On ja Citadel julkaisivat albumin kansainvälisesti. Lokakuussa Died Pretty teki ensimmäisen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Etenkin Ranskassa ja Italiassa yhtyeestä muodostui suosittu. Kahden viikon Ranskan-osuudella Andrew Edge tuurasi jalkansa loukannutta Welshiä. Kesäkuussa 1988 ilmestyi Died Prettyn kakkospitkäsoitto Lost. Sen julkaisijana oli Citadelin ja Festival Recordsin alamerkki Blue Mosque. Australian ulkopuolella albumin julkaisijoina olivat Beggars Banquet ja Closer. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa toiseksi parhaiten menestynyt alternative-albumi, joka saavutti Italiassa kolmannen sijan. Myers tuotti kaksi albumia niin ikään Citadelille levyttäneelle Porcelain Busille. Lock jätti yhtyeen Lostin nauhoitusten jälkeen, mutta ennen sen julkaisua. Hän oli väsynyt keikkailuun. Lockin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin The Glassissä ja 30/40 Purplessa soittanut Steve Clark. Died Pretty teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lostilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Winterland, Towers of Strenght ja Out of My Hands. Brunetti oli jättänyt yhtyeen huhtikuussa 1988. Hänen viimeiseksi jäänyt levytyksensä yhtyeen riveissä, eli Everybody Moves julkaistiin seuraavana vuonna. Brunettin paikan kosketinsoittajana ottaneen John Hoen varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Thought Criminals, X-Men ja New Christs. Died Pretty teki kolmannen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta jäi Los Angelesiin valmistautumaan kolmannen albuminsa nauhoituksiin. Kyseinen pitkäsoitto Every Brilliant Eye julkastiin esimerkiksi The Gun Clubin, Plimsoulsin ja The Blastersin kanssa yhteistyötä tehneen Jeff Eyrichin tuottamana. Selkeämmin rockorientoituneelta albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Whitlam Square, True Fools Fall ja Is There Anyone? Sitä seurannut ja elokuussa 1991 Beggars Banquetin ja Blue Mosquen julkaisemana ilmestynyt Doughboy Hollow saavutti Australiassa sijan 24. Pitkäsoiton tuottanut brittiläinen Hugh Jones oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi The Damnedin, Echo & The Bunnymenin ja Simple Mindsin kanssa. Singleformaatissa ilmestyneet Stop Myself, DC ja Sweetheart edustivat tarttuvaa poppia, mutta eivät saavuttaneet listasijoituksia. Albumin nauhoitusten jälkeen yhtyeen basistiksi vaihtui Robert Warren. Welschiä rumpalina tuurasivat Murray Shepherd (Screaming Tribesmen), Warwick Fraser (Screaming Tribesmen) ja Stuart Eadie (Clouds) kunnes hän palasi vuoden lopulla. Syyskuussa 1993 ilmestyneellä seuraavalla ja Sony Musicin julkaisemalla albumillaan Trace Died Pretty teki jälleen yhteistyötä tuottaja Hugh Jonesin kanssa. Pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suosituin sen saavuttaessa Australiassa yhdennentoista sijan. Singleinä ja videoina albumilta julkaistiin kappaleet Caressing Swine, Harness Up, Headaround ja A State of a Graceful Morning. Pian albumin julkaisun jälkeen pitkäaikainen rumpali Welsh jätti yhtyeen ja ryhtyi englannin opettajaksi. Loppuvuodesta 1994 ilmestyneellä ep:llä Days rumpalina kuultiin Big Heavy Stuffissa soittanutta Nick Kennedyä. Alkuvuodesta 1994 Died Pretty soitti R.E.M:in Monster-kiertueen Australian-osuuden lämmittelijänä mainitun yhtyeen itsensä pyynnöstä. Helmikuussa 1996 ilmestyneellä seuraavalla albumilla Sold rumpaleina vaikuttivat sekä Kennedy että hänen paikkansa ottanut ja aikaisemmin Sidewinderissä soittanut Shane Melder. Originaali tuottaja Younger tuotti mainitun albumin Wayne Connollyn kanssa. Paul Korderie ja Sean Slade miksasivat albumin Fort Apache-studioilla Bostonissa. Edeltäjiään raakasoundisempi albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja kohosi top 30:een. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät nousseet listoille ja Sony Music pudotti Died Prettyn huhtikuussa 1996. Toukokuussa aikaisemmin Juicessa soittanut Simon Cox vaihtui yhtyeen rumpaliksi. Died Pretty palasi Citadelin artistiksi ja jukaisi marraskuussa ep:n Deeper. Hoodoo Gurusin kitaristi Brad Shepherd vieraili ep:llä ja avauskappaleessa You Need Wings. Connollystä oli tullut yhtyeen tuottaja ja hän jatkoi yhteistyötä kaikilla Died Prettyn myöhäisemmnillä studiotallenteilla. Died Prettyn kaksi viimeistä albumia Using My Gills as a Roadmap (1998) ja Everydaydream edustivat varhaisempaa sähköisempää soundia esimerkiksi Kraftwerkin ja David Bowien Lown innoittamana. Vuonna 1999 Citadel julkaisi Died Prettyltä kokoelma-albumin Out of the Unknown-The Best of Died Pretty. Toukokuussa 2002 Died Pretty ilmoitti lopettavansa toimintansa tehtyään viimeisen kiertueensa Australiassa. Mainitun vuoden elokuussa ilmestyi vielä kolmesta kappaleesta koostuva jäähyväissingle My Generation Landslide. Solisti/kitaristi Kim Salmonin kanssa Peno muodosti vuonna 2005 country-yhtyeen Darling Downs, joka julkaisi vuosina 2005 ja 2007 albumit How Can I Forget This Heart of Mine ja From One to Another. Vuonna 2007 Peno ja Myers julkaisivat itsenäisesti albumin Noises and Other Voices, joka sisältää myös Died Prettyn julkaisematta jääneelle albumille alun perin kaavailtua tuotantoa. Helmikuussa 2008 Died Prettyn Doughboy Hollown aikainen lineup soitti mainitun albumin osana All Tomorrow’s Partiesin Don’t Look Back -sarjaa. Samaan aikaan Citadel julkaisi albumista laajennetun ja remasteroidun version ja sen tiimoilta tehtiin suurissa kaupungeissa vieraillut kiertue. Tammikuuhun 2009 ajoittui Big Day Out -kiertue. Loppuvuodesta 2008 Actez Music julkaisi Died Prettyn esikoisalbumista Free Dirt kahden cd:n deluxe-version ja kesäkuussa 2013 seurasi laajennettu versio kakkosalbumista Lost. Lokakuussa 2010 Doughboy Hollow pääsi mukaan teokseen 100 Best Australian Albums. Peno oli palannut soolouralleen samaisen vuoden toukokuussa. Huhtikuussa 2012 Died Pretty esiintyi ympäri Australiaa Dig it up!-konserttisarjassa, jossa juhlistettiin Hoodoo Gurusin 30-vuotista levytysuraa. Maaliskuussa 2016 Died Pretty soitti ympäri Australiaa osana the 'A Day on the Green' – konserttisarjaa Hoodoo Gurusin, Sunnyboysin, Violent Femmesin ja Ratcatin kanssa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteiskiertue Radio Birdmanin kanssa. Virallisen paluunsa Died Pretty teki 17. huhtikuuta 2021 soittaessaan Factory Theatressa, Sydneyssä. 24. maaliskuuta 2023 ilmestyi tupla-albumi Live, joka oli taltioitu Melbournen Forum Theatressa vuonna 2008  Don’t Look Back-konserttisarjaa edustaneessa konsertissa. Peno edesmeni 10. elokuuta 2023 68 vuoden ikäisenä.