Keskiviikon klassikko:Eräs The Bandin esikoisalbumin ydinkappaleista

Chest Fever on kanadalaisen The Band-yhtyeen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen heinäkuun ensimmäisenä 1968 ilmestyneellä esikoisalbumilla Music from the Big Pink. The Band-historioitsija Peter Vineyn mukaan yhtyeen tuotannosta useammille kokoelma- ja livealbumeille on päätynyt ainoastaan samaisen debyytin tuotantoon lukeutuva The Weight. Elokuuhun 1969 ajoittuneilla Woodstockin mammuttifestivaaleilla The Band esiintyi Ten Years Afterin ja Blood, Sweat and Tearsin välissä aloittaen settinsä juuri Chest Feverillä. Kappale on yleisesti kreditoitu pelkästään kitaristi Robbie Robertsonin nimiin, mutta rumpali Levon Helm on maininnut alun perin improvisoineensa kappaleen lyriikat kosketinsoittaja Richard Manuelin kanssa. Lyriikat kertovat miehestä, joka sekoaa rakastamansa naisen hylättyä hänet. Chest Feverin alkuun sijoittuu Garth Hudsonin soittama dramaattinen urkuintro. Livekontekstissa se venyi useiden minuuttien mittaiseksi improvisaatioksi, jossa hyödynnettiin useita musiikillisia tyylejä. Levon Helm piti Garth Hudsonin osuutta mainitussa kappaleessa selvästi aliarvostettuna ja -kreditoituna. Vuodesta 1970 lähtien Chest Feverin urkuintro listattiin omaksi kappaleekseen nimeltä Genetic Method ja se kreditoitiin pelkästään Garth Hudsonin nimiin. Sellaisenaan kappale on mukana esimerkiksi The Bandin vuoden 1972 livetuplalla Rock of Ages. Chest Fever säilyi The Bandin keikkaohjelmistossa vielä Richard Manuelin edesmenon jälkeen Levon Helmin leadvokalisoimana. Vineyn mukaan laadukkaimmat liveversiot Chest Feveristä sisältyvät albumille Live in Washington, joka on italialainen bootleg The Bandin konsertista ohjelmassa King Biscuit Flower Hour vuonna 1976 tai The Complete Last Waltzille. Chest Feveristä ovat levyttäneet coverinsa esimerkikisi Three Dog Night, Sugarloaf sekä John Mayer Battle Studies-kiertueellaan.

Tiistain tukeva:Innovatiivinen, psykedeelistä folkia edustanut brittiyhtye

Amazing Blondel oli brittiläinen akustinen psykedeelistä folkia edustanut yhtye, jonka muodostivat Eddie Baird, John Gladwin ja Terry Wincott. 1970-luvun alkupuolella yhtyeeltä ilmestyi Island Recordsin julkaisemina useampia albumeita. Amazing Blondel on joskus kategorioitu psykedeeliseksi folkiksi tai keskiaikaiseksi folkrockiksi, mutta yhtyeen musiikki oli enemmänkin renessanssiajan musiikin uudelleen luomista, sillä se pohjautui aikakauden instrumentteihin. 1960-luvulla kitaristi/solisit Gladwin ja Wilcott muodostivat yhtyeen The Dimples rumpali Stuart Smithin ja basisti Johnny Jacksonin kanssa. Yhtye solmi levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa ja julkaisi singlen Love of a Lifetime/My Heart is Tied to You. Single ei noussut listoille, mutta sen Gladwinin käsialaa ollut b-puoli muodostui myöhemmin suosituksi northern soul-diggareiden keskuudessa. The Dimplesin lopetettua toimintansa Gladwin ja Wilcott muodostivat sähköisen kovaäänisen yhtyeen Methuselah. Sen konsertteihin sisältyi myös hyvän vastaanoton saavuttanut akustinen numero, joka salli yhtyeen tuoda esiin vokalisointinsa ja instrumentaalityöskentelynsä oveluutta. Vuonna 1969 kaksikko jätti Methuselahin ja alkoi työskennellä oman akustisen tuotantonsa parissa. Aluksi se oli aikakaudelle tyypillisesti johdettu folkmusiikista. Kaksikon voi kuitenkin todeta luoneen oman musiikillisen idiominsa, johon vaikuttivat keskeisesti varhainen musiikillinen musiikkirevivalisti David Munrow ja Robin Hood-tv-sarjan Elton Hayesin käsialaa ollut keskiaikainen soundtrack. Yhtye sai nimensä Richard I:n hovissa vaikuttaneen muusikon ja säveltäjän Jean Blondel de Neslen mukaan. Legendan mukaan Richardin ollessa vangittuna Blondel matkusti halki Keski-Euroopan ja lauloi jokaisessa linnassa pyrkimyksenään löytää kuningas ja auttaa häntä pakenemaan. Mainittua nimeä oli yhtyeelle ehdottanut Eugene McCoy.Yhtyettä kehotettiin lisäämään nimeensä adjektiivi ja niinpä siitä tuli Amazing Blondel esikuvanaan Incredible String Band. Yhtyeen ensimmäinen ja sen nimeä kantanut albumi nauhoitettiin vuonna 1969 ja sen julkaisijana oli Bell Records. Musiikillisena johtajana oli sessiokitaristi Big Jim Sullivan. Yhtyeen kokoonpanon täydensi Eddie Baird, joka oli tuntenut muut yhtyeen jäsenet koulun kautta. 19. syyskuuta 1970 yhtye soitti ensimmäisillä Glastonburyn festivaaleilla. Brittibluesin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen jäsenet esittelivät Amazing Blondelin Island Recordsin Chris Blackwellille. Tämä kiinnitti yhtyeen Islandille ja Amazing Blondel levytti mainitulle levy-yhtiölle albumit Evensong, Fantasia Lindum ja England. Ne nauhoitettiin yhtiön Basing Street-studioilla Lontoossa, joka oli eräs aikakauden innovatiivisen brittiläisen musiikin kehdoista. Amazing Blondel keikkaili ahkerasti soittaen sekä omia konserttejaan että esimerkiksi Genesiksen, Procol Harumin ja Steeleye Spannin lämmittelijänä. Livekeikoillaan yhtye pyrki tekniseen tarkkuuteen hyödyntäen lähes 40:ää instrumenttia. Konflikti syntyi managerin halusta järjestää yhtyeelle entistä vaativampia kiertueaikatauluja ja bändin toiveesta käyttää enemmän aikaa kappaleiden kirjoittamiseen ja studiotyöskentelyyn. Seurauksena oli suurimman osan tuotannosta kirjoittaneen Gladwinin eroaminen yhtyeestä vuoden 1973 aikana. Jäljelle jäänyt kaksikko jatkoi toimintaansa duona ja julkaisi useita albumeita, joiden kappaleet olivat ensisijaisesti Bairdin käsialaa. Niistä ensimmäinen, Blondel, oli yhtyeen viimeinen Island Recordsille työstämä albumi. Uuden levytyssopimuksensa yhtye solmi Dick Jamesin DJM-yhtiön kanssa. Mainitulle yhtiölle bändi työsti albumit Mulgrave Street, Inspiration ja Bad Dreams. Yhtye modernisoi ja sähköisti soundiaan ja mainituilla albumeilla vierailivat esimerkiksi Stevie Winwood ja Paul Kossoff. Virheellisesti uskottiin yhtyeen lyhentäneen nimensä muotoon Blondel, sillä se oli bändin viimeisen Islandille työstämän albumin nimenä ja myös Mulgrave Streetin kannessa yhtyeen nimi nähtiin lyhennettynä. Viimeisimpänä 1970-luvun albumijulkaisunaan Amazing Blondel työsti livealbumin. 1970-luvun loppuun mennessä Baird ja Wincott lopettivat esiintymiset Amazing Blondelin nimellä. Gladwin otti nimen uudelleen käyttöön ja konsertoi yliopistoissa varhaisempien yhtyetovereidensa sekä Amazing Blondelissa sessiomuusikkoina vaikuttaneiden Adrian Hopkinsin ja Paul Empsonin kanssa. Mainittu kokoonpano konsertoi ensiksi nimellä John David Gladwin's Englishe Musicke. Originaali yhtye kokosi rivinsä vuonna 1997 ja työsti uuden albumin Restoration. Vuosien 1997 ja 2000 välillä yhtye konsertoi Euroopassa. Vuonna 2005 Baird soitti kaksi konserttia akustisen kitaristin ja laulaja/lauluntekijä Julie Ellisonin kanssa. Darryl Ebbatsonin kanssa Baird teki musiikillista yhteistyötä nimellä Ebbartson Baird. Vuosien 2003 ja 2024 välillä duolta ilmestyi neljä albumia. Niistä viimeisin, As Good as It Gets oli työstetty orkesterin kanssa ja se sisälsi uusioversioita joistakin yhtyeen varhaisemmista kappaleista.

Maanantain mainio:Huey Lewis and the Newsin viimeinen listaykkössingle

Jacob's Ladder on Bruce Hornsbyn ja hänen veljensä John Hornsbyn käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Huey Lewis and the News vuonna 1986 ilmestyneellä albumillaan Fore. Yhtyeen levytys nousi vuoden 1987 aikana yhdeksi viikoksi Billboardin singlelistan kärkeen. Jacob's Ladder on Huey Lewis and the Newsin kolmas ja samalla viimeiseksi jäänyt listaykkössingle. Kappale sijoittuu Birminghamiin, Alabamaan ja sen lyriikasta on löydettävissä myös raamatullista kuvastoa. Alun perin Jacob's Ladderia kaavailtiin Lewisin tuottamalle Hornsbyn albumille. Hornsby ei kuitenkaan pitänyt yhtyeensä kappaleesta soittamasta versiosta, mutta ehdotti, että Lewis levyttäisi sen samaan tyyliin omalle albumilleen. Jacob's Ladder oli kolmas Huey Lewis and the Newsin pitkäsoitolta Fore poimituista singleistä ja se tavoitti Billboardin listakärjen yhden viikon ajan maaliskuussa 1987. Kanadan Adult Contemporary -listalla Jacob's Ladder oli parhaimillaan toisena ja kohosi Billboardin Mainstream Rock -listalla kymmenenneksi. Billboardin Jacob's Ladderista laatiman arvion mukaan kappale oli oivaltava ja sen lyriikassa kamppailtiin henkisten asioiden parissa. Cash Boxin laatimassa arviossa kehutiin Jacob's Ladderin nousevaa kertosäettä ja voimakasta sovitusta. Kappaleesta työstetty musiikkivideo on kuvattu Huey Lewis and the Newsin soittaessa Oakland-Alameda County Coliseum Arenalla joulukuun viimeisenä päivänä 1986. Bruce Hornsby levytti Jacob's Ladderista oman versionsa vuonna 1988 ilmestyneelle albumilleen Scenes from the Southside. Hornsbyn keikkaohjelmistoon kappale oli päätynyt jo kahta vuotta aikaisemmin. Vuonna 2006 Hornsby levytti veljensä Johnin kanssa Jacob's Ladderista bluegrass- henkisen näkemyksen, joka julkaistiin albumilla Intersections (1985-2005).

Sunnuntain extra:Takuuvarma Kolmas Nainen

Suomirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Kolmas nainen soitti tämänkesäisen Ilovaari-festivaalin päälavalla takuuvarmaa työskentelyä edustaneen keikkansa. Setti käynnistyi tuoreempaan tuotantoon lukeutuvalla biisillä Hän on yhä hän, jota seurasivat 90-luvun alun klassikkokappaleisiin lukeutuvat Päivät kuluu hukkaan ja Bo Diddleytä kunnioittavalla kompilla etenevä Kartat mua. Äiti pojastaan pappia toivoi oli setin ensimmäinen klassikkohitti ja sitä seurasivat laadukkaat 90-luvun alun albumiraidat Uneni on vasta alussa ja Ote talonkirjasta. Suurhitti Tästä asti aikaa soitettiin jo seuraavaksi ja Me ollaan ne-albumin nimiraita osoittautui erääksi setin huippuhetkistä. Maailma on tyly huuliharppusooloineen ja jamitteluineen muistutti Kolmannen naisen rhythm and blues-taustasta ja niin ikään Hyvää ja kaunista-klassikkoalbumin tuotantoon lukeutuvan lauluntyngän Valehtelisin jos väittäisin Pauli Hanhiniemi vokalisoi osittain ranskaksi. Suolaisemmat veet edusti ainoana mutta sitäkin laadukkaampana poimintana yhtyeen tuoreinta pitkäsoittoa Linjassa. Oi suomen nuoria! ja Ooh Sammy! lukeutuvat vuonna 1994 ilmestyneen albumin Onnen oikotiellä hitteihin ja niiden välissä kuultiin edelleen runsaasta radiosoitosta nauttiva Lautalla vuoden 1991 albumilta Elämän tarkoitus. Setti päättyi Hyvää ja kaunista -pitkäsoiton klassiseen nimiraitaan. Hittien osuus konsertissa oli odotustenmukaisesti runsas, mutta yllättäen tuoreimmat biisit lukeutuivat liki pitäen setin parhaimmistoon. Kokonaisuutena kyseessä oli tasaisen laadukasta työskentelyä edustanut keikka eräältä suomirockin ikoneista ja erityiskiitokset totutun upeasti kitaroineelle Sakari Pesolalle.

Kolmas nainen Ilovaarissa kolmas heinäkuuta 2026.

Lauantain pitkä:Vuonna 1984 toimintansa aloittanut brittiläinen rockyhtye

All About Eve oli brittiläinen rockyhtye, jonka ytimen muodostivat solisti Julianne Reagan, kitaristi Tim Bricheno ja basisti Andy Cousin muiden yhtyeen jäsenten vaihtuessa yhtyeen toiminta-aikana. All About Even suurin singlemenestys oli vuonna 1988 ilmestynyt Martha's Harbour. Yhtyeen ensimmäinen aktiivikausi ajoittui vuosien 1984 ja 1993 välille ja jälkimmäinen vuosiin 1999-2004. Uransa aikana All About Eve saavutti neljä top 50:een noussutta albumia. Yhtye on tullut tunnetuksi harvinaislaatuisesta, folkrockvaikutteisesta goottirockistaan ja Reagan on 80-luvun loppupuolella tunnustettu erääksi tyylisuuntansa parhaista solisteista. Aikaisemmin journalistina toiminut Julianne Regan vaikutti basistina goottirockyhtye Gene Loves Jezebelin varhaisessa lineupissa ennen kuin hän lähti perustamaan Xmal Deutshland-yhtyeen Manuela Zwingmannin kanssa All About Eveä edeltänyttä yhtyettä The Swarm. All About Eve otti nimensä vuonna 1950 valmistuneesta ja Bette Davisin tähdittämästä samannimisestä elokuvasta. Reganin ja Zwingmannin lisäksi All About Even originaaliin kokoonpanoon kuuluivat aikaisemmin yhtyeessä Aemotti Crii kitaroinut Bricheno ja basisti Gus Ferguson. Yhtye julkaisi 80-luvun puolivälissä itsenäisellä levy-yhtiöllä singlen D for Desire ennen Zwingmannin ja Fergusonin lähtöä. Heistä jälkimmäinen saavutti myöhemmin suosiota yhtyeessä Test Department. Bricheno suositteli Cousinia Fergusonin tilalle ja mainittu trio-kokoonpano julkaisi rumpukoneella vahvistettuna singlet In the Clouds (1986) ja Flowers in Our Hair (1987) Singleistä kaksi ensin mainittua pohjautuivat osittain goottisoundiin, jota verrattiin Cocteau Twinsin ja Siouxcie and The Bansheesin musiikkiin. Reganin oltua taustavokalistina The Missionin albumilla God's Own Medicine All About Eve saavutti runsaammin huomiota ja yhtye kiinnitettiin Phonogramin jäseneksi. Samoihin aikoihin rumpali Marc Price täydensi All About Even kokoonpanon. Yhtyeen vuonna 1988 ilmestynyt ja nimeä kantava esikoisalbumi oli Paul Samwell-Smithin tuottama ja se sisältää Britanniassa listoille nousseet singlet In the Clouds, Wild-Hearted Woman, Every Angel, Martha's Harbour ja What Kind of Fool. Albumi saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja sen tekstit ammensivat hippi-ideoista, valkoisesta magiasta ja unenomaisista saduista. Albumin lempeä, folkrockista inspiraatiota ominut popsoundi voitti yhtyeelle monia diggareita, joita kutsuttiin lempinimeltään enkeleiksi. Media kutsui All About Even musiikkia joskus goottirockiksi. Yhtyeen kakkosalbumi Scarlet and Other Stories ilmestyi seuraaana vuonna ja myös se nousi Britannian albumilistalla top teniin. Vuonna 1990 Bricheno jätti yhtyeen liittyäkseen Vision Thing- albumin aikaiseen Sister of Mercyyn ja myöhemmin XC-NN:n ja Tin Stariin. Hänen paikkansa All About Evessä otti The Church-yhtyeen Marty Willson-Piper. Vuonna 1991 ilmestyneellä ja Britannian albumilistalla top 20:een nousseella albumilla Touched by Jesus kahdessa biisissä vieraili Pink Floydin Dave Gilmour. Yhtye vaihtoi levy-yhtiötä ja julkaisi seuraavana vuonna MCA:n kautta seuraavan albuminsa Ultraviolet, joka saavutti brittilistalla sijan 46. Yhtye alkoi työstää uutta materiaalia, mutta Reagan jätti pian kokoonpanon. Jäljelle jääneet jäsenet jatkoivat yhtyeen toimintaa muutaman kuukauden ajan, mutta alkuvuodesta 1993 All About Eve lopetti siltä erää toimintansa. Albumi, jota yhtyeen jäsenet olivat olleet työstämässä, julkaistiin nimellä Seeing Stars. Regan muodosti yhtyeen Mice, työskenteli Bernand Butlerin ja Jean-Marc Ledermanin kanssa, heistä jälkimmäisen kera projektissa Jules et Jim. Vuonna 1993 Cousin liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen Missioniin, keikkaili yhtyeen kanssa ahkerasti ja oli mukana sen albumeilla Neverland (1995) ja Blue (1996) kunnes yhtye jälleen lopetti toimintansa.

Vuonna 1999 Hassey kasasi Missionin uudellen. Vaikka basistina oli originaalijäsen Craig Adams Cousinin sijaan tätä pyydettiin ottamaan yhteyttä Reganiin, jotta hän kasaisi All About Even uudestaan ja yhtye soittaisi Missionin lämmittelijänä. Tarjous hyväksyttiiin ja yhtye kasattiin kokoonpanolla Regan, Cousin, Wilson-Piper sekä kitaristi/kosketinsoittaja Ric Carter, joka oli ollut mukana Missionissa Cousinin kanssa sekä rumpali Del Hood. Mainittu kokoonpano konsertoi vuosina 200-2001 ja julkaisi konserttitaltioinnin Live and Electric at the Union Chapel. Regan, Wilson-Piper ja Cousin konsertoivat lisäksi pääosin akustisena,triona, joka julkaisi livealbumit Fairy Light Nights ja Fairy Light Nights Volume 2 vuosina 2000 ja 2001. Vuonna 2002 Wilson Piper jätti yhtyeen keskittyäkseen muihin projekteihin ja hänen paikkansa otti uusi kitaristi Toni Haimi, joka oli aikaisemmin ollut mukana yhtyeessä Malluka ja sittemmin Sohodollsissa. Samana vuonna All About Eveltä ilmestyi livelevy ja dvd Cinemasonic, joka oli työstetty lineupilla Regan, Cousin, Haimi, Carter ja Hood. Lisäksi julkaistiin varhaisista nauhoituksista koostunut kokoelma-albumi Return to Eden, Vol 1:The Early Recordings. Vuonna 2002 Regan ja Cousin julkaisivat myös ensimmäiset studionauhoituksena vuosikymmeneen ep:llä Iceland. Kyseessä oli kokoelma talvi-aiheisia kappaleita ja niihin lukeutuivat uusioversio omaa tuotantoa edustavasta kappaleesta December sekä coverit Whamin Last Christmasista, Queenin A Winter's Talesta sekä Walking in the Airista. Originaali, vuonna 1989 ilmestynyt December-versio sisälsi kakkosbiisinään coverin Jethro Tullin kappaleesta The Witch's Promise. Carter ja Hood lähtivät ja Ben Savigearista tuli yhtyeen uusi rumpali. Kesällä 2004 julkaituaan ensin uuden singlen Let Me Go Home yli vuosikymmenen levytystauon jälkeen yhtye hajosi uudelleen. Reganin, Cousin, Haimin ja Savigearin muodostaman lineupin Britannian- kiertueen viimeinen konsertti oli 30. huhtikuuta 2004 Mean Fiddlerissä Lontoossa. Se myös kuvattiin ja kopioita oli saatavilla diggarinettisivuston kautta. Myöhemmin Regan työskenteli yhtyeessä The Eden Hou,se. Huhtikuussa 2009 hän antoi Facebook-sivullaan lausunnon, jonka mukaan All About Eve ei välttämättä enää jatkaisi toimintaansa. Maaliskuun alussa 2006 ilmestyi singleistä, keskeisistä albumiraidoista, aikaisemmin julkaisemattomista harvinaisuuksista sekä uudelleen nauhoitetuista kappaleista koostunut tuplacd Keepsakers. Sen mukana seurasi musiikkivideoita ja tv-esiintymisiä sisältänyt dvd. Kun Apollo 11:n laskeutumisesta kuuhun tuli 20. heinäkuuta 2019 kuluneeksi 50 vuotta Julianne Regan ja Tim Bricheno työstivät kappaleen ja videon Pale Blue Earth. 31. lokakuuta 2019 kaksikko julkaisi toisen biisin Sceale. Molemmat kappaleet ovat löydettävissä Youtubesta. Regan on työskennellyt myös projektissa The Dadaists, jonka julkaisemassa kappaleessa Searching for Sorrow häntä kuullaan leadvokalistina.

Perjantain pohjat:Little Featin neljäs albumi

Little Feat:Feats Don’t Fail Me Now

Yhdeksäs elokuuta 1974 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Feats Don’t Fail Me Now on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Little Featin neljäs studioalbumi, jonka kansikuvan suunnittelusta vastasi Neon Park. Rumpali Richie Haywardin mukaan albumin kappaleista The Fan palautui Little Featin esikoisalbumin aikoihin, mutta mainittua kappaletta ei saatu taltioiduksi tarpeeksi hyvin Sailin Shoes tai Dixie Chicken-albumille sen vaikean tahtilajin vuoksi. Kappaleen originaaliversio pääsi mukaan vuonna 2000 ilmestyneelle boxille Hotcakes & Outtakes: 30 Years Of Little Feat. Samaisena vuonna Feats Don’t Fail Me Now saavutti sijan 718 Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. 14. kesäkuuta 2024 albumista julkaistiin remasteroitu ja laajennettu kolmen cd:n versio. Sen ensimmäinen levy sisältää originaalin albumin, kakkoslevy bonusbiisejä nimellä Hotcakes, Outtakes & Rarities ja kolmas levy livemateriaalia, joka tottelee nimeä If You Bought It , A Truck Brought It. Lowell George oli leadvokalistina kaikilla Feats Don’t Fail Me Nown perusalbumin kappaleista lukuun ottamatta Bill Paynen käsialaa olevaa ja hänen vokalisoimaansa Oh Atlantaa sekä Paul Barreren tuotantoa edustavaa ja niin ikään hänen leadvokalisoimaansa biisiä Skin It Back. Feats Don’t Fail Me Nown kirkkaimmat klassikkokappaleet lienevät silti Rock & Roll Doctor, Spanish Moon sekä pitkäsoiton päättävä ja kappaleista Cold Cold Cold sekä Tripe Face Boogie koostuva medley. Billboardin listalla Feats Don’t Fail Me Nown paras sijoitus oli 30. ja Kanadassa kymmentä sijaa alempana.

Torstain terävä:Blondie-yhtyeen kakkosalbumi

Blondie:Plastic Letters

Helmikuussa 1978 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Plastic Letters on Blondie-yhtyeen toinen studioalbumi. Japanissa manittu pitkäsoitto oli ilmestynyt jo edellisen vuoden joulukuussa erilaisen biisijärjestyksen kera. Plastic Letters on toinen ja samalla viimeinen Richard Gottehrerin tuottama Blondien albumi. Denise on cover Randy & Rainbowsin vuoden 1963 originaalituotantoa edustavasta kappaleesta ja se nousi brittilistalla kakkossijalle maaliskuussa 1978 ja saavutti lisäksi Australiassa sijan 19. Toisena singlenä Plastic Lettersiltä julkaistu Presence, Dear saavutti brittilistalla kymmenennen sijan toukokuussa 1978. Kappale on basisti Gary Valentinen käsialaa. Hän jätti Blondien ennen Plastic Lettersin nauhoituksia ja basistina mainitulla albumilla kuullankin myös rytmikitarasta vastannutta Frank Infantea. Pian Plastic Lettersin ilmestymisen jälkeen Infantesta tuli Blondien täysaikainen jäsen. Blondien kitaristi Chris Stein on kreditoitu Plastic Lettersillä myös basistiksi. Albumin nauhoitusten aikaan Blondie lukeutui vielä vanhan levy-yhtiönsä Private Stockin yhtyeisiin. Plastic Lettersin paras sijoitus brittilistalla oli kymmenentenä ja albumi saavutti platinalevyn. Plastic Lettersin kansiteksteissä The Runaways - yhtyeen jäsenistä kiitetään  Joan Jettiä. Vuonna 2024 antamassaan haastattelussa Chris Infante on maininnut soittaneensa Plastic Letters-albumilla sekä kitaraa että bassoa. Albumi on julkaistu uudelleen remasteroituna kahdesti. Vuoden 1994 uusintapainoksesta vastasi Chrysalis Records ja mukana oli kaksi bonuskappaletta. Vuonna 2001 ilmestyneen uusintapainoksen julkaisijana oli EMI-Capitol ja bonuskappaleita oli tällä kertaa neljä. Niiden joukossa on varhaisin demo Blondien tuossa vaiheessa  tulevasta hitistä Heart of Glass, joka tunnettiin tuolloin nimellä Disco Song.

Keskiviikon klassikko:Stonesien balladikappale Beggars Banquetilla

No Expectations on The Rolling Stonesin joulukuussa 1968 ilmestyneellä albumilla Beggars Banquet julkaistu kappale. Alun perin kyseinen biisi ilmestyi silti singlen Street Fighting Man b-puolena samaisen vuoden elokuussa. Toukokuussa 1968 nauhoitettu No Expectations on eräs viimeisistä yhtyeen kappaleista, jonka nauhoituksissa Brian Jones oli täysipainoisesti mukana. Hän vastasi No Expectationsin slidekitaraosuuksista. Mick Jaggerin ja Keith Richardsin kirjoittama kappale on muusikko ja journalisti Bill Jakovitzin mukaan sekä musiikillisesti että lyriikaltaan Stonesien tribuutti Robert Johnsonin Love in Vainin kaltaisille blueskappaleille. Yksinäisyyden metaforasta käy esimerkiksi aseman jättävä juna. Stones levytti Love in Vainistä coverinsa vuosi Beggars Banquetin jälkeen ilmestyneelle albumilleen Let It Bleed. Rolling Stonelle vuonna 1995 antamassaan haastattelussa Mick Jagger muisteli No Expectationsin nauhoitustilannetta. Yhtye oli istunut piirissä lattialla vokalisoiden avoimiin mikkeihin ja kitaroiden. Jaggerin mukaan kyseessä oli viimeinen kerta, kun hän muistaa Brian Jonesin olleen täyspainoisesti mukana tekemisen arvoisessa jutussa. Akustista rytmikitaraa soittanut Keith Richards käytti Jakovitzin mukaan samaa rytmiikkaa myöhemmin kappaleessa You Can’t Always Get What You Want. Charlie Watts soitti clave-rytmiä ja Nicky Hopkins pianollaan koristeellisia käännöksiä.

Tiistain tukeva:Suomirockin instituutiota kronologisesti käsittelevä teos

Pekka Ruissalo:Eppu Normaalista-vuosi vuodelta (Readme)

Pekka Ruissalon Eppu Normaalista-vuosi vuodelta on aihettaan kronologisesti läpikäyvä teos. Sitä varten ei ole tehty ainuttakaan uutta haastattelua. Eppujen perustamista edeltävä aikakausi saa tiiviydestään huolimatta osakseen kiehtovan käsittelyn. Syrjän veljesten Martin ja Pantsen kirjailijavanhempia Kirsi Kunnasta sekä Jaakko Syrjää sivutaan ja veljesten luonteenpiirteet tulevat mainiosti esiin. Eppujen esikoisalbumi Aknepop ilmestyi toukokuussa 1978 ja yhtyeen tiukimman punkvuoden osalta teddyjen ja punkkien välisiin kahnauksiin liittyy myös jossakin määrin uutta tietoa. Niiden vuoksi Eput peruivat loput vuoden 1978 keikoistaan. Keväällä 1979 ilmestynyt Eppujen kakkosalbumi Maximum Jee & Jee saa teoksessa ansaitsemaansa suitsutusta ja se tunnustetaan erääksi yhtyeen parhaista töistä. Originaali basisti ja alkuaikojen keskeinen lyyrikko, tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela erosi yhtyeestä itsenäisyyspäivänä 1979, mutta Eput kiinnittivät uudeksi nelikielisen taitajakseen aikaisemmin ikilegendaarisessa Kollaa kestää -yhtyeessä musisoineen Mikko ”Vaari” Nevalaisen. Kevättalvella 1980 ilmestyneestä ja otsikossaan ja kansi-ideassaan Creedence Clearwater Revivalin heinäkuussa 1970 ilmestynyttä klassikkoalbumia Cosmo’s Factory kunnioittaneesta Eppujen kolmannesta albumista Akun tehdas muodostui myyntimenestys Puhtoinen lähiöni ja Suomi-ilmiö-hitteineen.. Vuosi 1980 oli Epuille tapahtumarikas ja keikkatäyteinen ja mainitun vuoden marraskuussa ilmestyi vielä Mäntässä ja Karhulassa taltioitu tuplalivealbumi Elävänä Euroopassa, jonka otsikko teki niin ikään kunniaa Creedencelle. Eppujen vuoden 1981 pitkäsoitto Cocktail Bar jäi jonkinasteiseksi välityöksi ja samalla viimeiseksi pääosin Mikko Saarelan tekstittämäksi Eppu-albumiksi. Kesäkuussa 1982 ilmestyneellä ja progevaikutteisella albumilla Tie vie sanoitusvastuu siityi Martti Syrjälle. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy klassikkohitti Murheeliisten laulujen maa, mutta myös paljon muuta laadukasta biisistöä, josta mainittakoon albumin nimikappale sekä b-puolen avaava swamp rock-henkinen Vahantajoki.. Vuoden 1983 Eppu-albumi Aku ja köyhät pojat (vrt. Creedence Clearwater Revival:Willy and the Poor Boys) työstettiin Syrjän veljesten kotipaikassa Rantalassa hankalissa olosuhteissa ja ne huomioon ottaen kyseessä on onnistunut ja edeltäjäänsä rockorientoituneempi pitkäsoitto, jolle sisältyy mm. kiistaton klassikko Balladi kaiken turhuudesta. Kesällä 1984 ilmestyneellä seitsemännellä albumillaan Rupisia riimejä, karmeita tarinoita Eput löysivät sen musiikillisen ilmeen, jota yhtye jalosti tuosta eteenpäin. Albumille sisältyvät mm. suurhitit Nyt reppu jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango sekä upea rakkauslaulu Viides toukokuuta. Elokuussa 1985 ilmestynyt Kahdeksas ihme kohotetaan teoksessa Eppujen laadukkaimmaksi albumiksi .Mainitulle pitkäsoitolle sisältyykin todellinen hittikimara, jonka muodostavat ensimmäinen single Kitara, taivas ja tähdet, Voi kuinka me sinua kaivataan, Vuonna ’85 sekä Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Jouluksi 1986 ilmestynyt Valkoinen kupla oli edeltäjiään synkempi levykokonaisuus, mutta sille sisältyvät esimerkiksi suurhtti Joka päivä ja jokaikinen yö sekä todella upea balladikappale Kaikki häipyy on vain nyt. Kesällä 1988 ilmestynyt Imperiumin vastaisku oli edeltäjäänsä rokkaavampi albumi ja sen hitteihin lukeutuvat Pantsen vokalisoima Baarikärpänen sekä ensimmäinen single Afrikka, sarvikuonojen maa. Vaari Nevalainen bassoineen hyvästeli Eppu Normaalin syksyllä 1989 ja uudeksi basistiksi valikoitui Cairossa ja Ilonan viimeisessä lineupissa soittanut Sami Ruusukallio, joka osasi Eppujen biisit muita paremmin. Kesäkuussa 1990 ilmestynyt Historian suurmiehiä jatkoi laadukkaiden Eppu-albumien sarjaa ja sille sisältyy mm. yhtyeen balladituotannon suurimpiin hitteihin lukeutuva Tahroja paperilla sekä niin ikään varsin laadukas ensimmäinen single Sydän tyhjää lyö. Seuraavaa Eppu-pitkäsoittoa Studio Etana saatiin odotella kevääseen 1993. Albumin tunnetuimman kappaleen Hipit rautaa sanoitustyöhön oli ottanut osaa myös Mikko Saarela. Vuonna 1996 ilmestyneestä tuplakokoelmasta Repullinen hittejä muodostui maamme kaikkien aikojen toiseksi myydyin äänite. Saman vuoden syksyllä Eput soittivat sarjan suurmenestyksiksi osoittautuneita keikkoja. Levytystensä osalta yhtye piti sittemmin varsin verkkaista tahtia, sillä Sadan vuoden päästäkin-niminen pitkäsoitto Suolaista sadetta ja Ei sankariainesta hitteineen ilmestyi vasta vuonna 2004 ja sen seuraaja, Eppujen viimeiseksi uutta tuotantoa sisältäväksi studioalbumiksi jäänyt Syvään päähän kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 2011 ilmestyi 32:sta kappaleesta koostunut akustinen tuplacd ja triplavinyyli Mutala. Teoksen loppuosa keskittyy käsittelemään esimerkiksi Eppujen viime vuosien suurkonsertteja, joista mainittakoon Ratinan stadionilla elokuussa 2016 soitettu 40-vuotisjuhlakonsertti. Samaisena vuonna valmistui Saku Pollarin ohjaama Eput-dokumenttielokuva, jonka haastateltaviin lukeutui myös yhtyeen ex-basisti Mikko Nevalainen. Lokakuussa 2025 yhtye ilmoitti soittavansa 50-vuotisjuhlavuonnaan viimeiset konserttinsa ensin konserttisaleissa ja kesällä festivaaleillla. Eppu Normaalista vuosi vuodelta on ansiokas dokumentointi maamme kaikkien aikojen suosituimmasta yhtyeestä, jonka tuotantoon sisältyy sekä rockia että poppia.

Maanantain mainio:Petra Garganon perusteellinen elämäkertateos

Petra Gargano:Comeback (Tammi)

Comeback on Tiktak-yhtyeen solistina maineeseen nousseen Petra Garganon perusteellinen elämäkertateos. Kirjassa käsitellään definitiivisesti hänen myös lapsuuttaan, jota väritti muun muassa vanhempien avioero. Koulussa Petra oli perfektionisti. Musiikilliset tiet muiden tulevien Tiktakin muusikoiden kanssa kohtasivat Helsingin bändikoulussa. Yhtyeen uran alusta asti merkittäväksi muodostui manageri Petteri Kokljushkinin osuus. Hänestä Petra esittää elämäkertateoksensa loppupuolella myös melko voimakkaan syytöksen. Tiktakin ensimmäinen keikka ei ollut enempää eikä vähempää kuin Helsingin Olympiastadionilla Puhdas elämä-lapselle konsertissa. Yhtyeen vuonna 1999 ilmestynyt esikoisalbumi Frendit oli jo suurmenestys. Sitä seuranneella ja vuonna 2001 ilmestyneellä kakkospitkäsoitollaan Jotain muuta Tiktak alkoi jo selkeästi löytää syvintä musiikillista olemustaan. Albumin nimikappale sekä Aerosmithin Cryin’:iin verrattu balladi Satuprinsessa edustavat Tehosekoitin-yhtyeen voimakaksikon Matti Mikkolan ja Otto Grundstömin biisituotantoa. Jotain muuta- albumin suuriin hitteihin lukeutuu lisäksi toinen slovari, Edu Kettusen tekstittämä Kyyneleet. Marraskuussa 2003 ilmestyneen Tiktakin kolmannen albumin Ympyrää Petra itse kohottaa yhtyeen laadukkaimmaksi työksi. Mainitun pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat etenkin balladiklassikko Tuuleksi taivaanrantaan ja rankka Tänä yönä taivaaseen. Viime hetkellä syntyneestä Heilutaan-biisistä muodostui suosiollisesti Tiktakin tuotannon Paranoid. Vuonna 2005 ilmestynyttä ja Tiktakin joutsenlauluksi jäänyttä albumia Myrskyn edellä Petra pitää kappalemateriaaliltaan hajanaisena kokonaisuutena. Pitkäsoitolle sisältyvät joka tapauksessa esimerkiksi yhtyeen suurimpiin hitteihin lukeutuva avausraita ja samalla ensimmäinen single Sankaritar sekä balladituotantoa vakuuttavasti edustavat Kuka vaan ja Miten onni korjataan. Lyriikoiltaan Myrskyn edellä on kaikkia Tiktakin varhaisempia albumeita selkeästi tummasävyisempi kokonaisuus. Yhtyeen keikkailun osalta erityisen mielenkiintoiseksi osoittautuu sen Yhdysvaltain-kiertuetta käsittelevä osuus. Tiktakin ura päättyi vuonna 2007 soitettuun jäähyväisrundiin. Muutamia paluukeikkoja yhtye soitti kesän 2018 aikana. Petran perfektionismi purkautui Tktakin jälkeisenä unettomuutena ja pakko-oireisena häiriönä. Ensimmäisellä sooloalbumillaan, vuonna 2009 ilmestyneellä pitkäsoitolla Rakas kaupunki Petra pyrki rockorientoituneempaan musiikilliseen ilmaisuun. Vuonna 2013 ilmestynyt kakkossoolo Kaksi pintaa oli tekijänsä mielestä onnistunut, vaikkei siitäkään muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Petran tuoreimmat sooloalbumit ovat vuosina 2016 ja 2020 ilmestyneet Aikuisten satuja ja Miljoona syytä. Petran osallistuminen Vain elämää -ohjelmaan vuonna 2017 kuvataan hänen elämäkertateoksessaan varsin puhuttelevasti. Musiikin lisäksi kemian maisteriksi valmistunut Gargano on toiminut personal trainerina, sosiaalisen median sisällöntuottajana, yrittäjänä ja puhujana. Huomattavasta definitiivisyydestään huolimatta Garganon elämäkerralla on varsin paljon tarjottavanaan myös Tiktakin ja Petran tuotantoa ainoastaan jossakin määrin diggaavalle.

Sunnuntain extra:Muskan laadukas tuplakokoelma

Muska:Krokotiilirockista kaipuuseen

18. huhtikuuta 2007 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Krokotiilirockista kaipuuseen on Muska Babitzinin 32 kappaleesta koostuva tuplakokoelma-albumi. Mainitulle tuplakolle sisältyy kaksi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta; sen avaava Kaipuu ja päätöskappale Jää. Tuplakon ensimmäinen levy sisältää ensisijaisesti Muskan 1970-luvun tuotantoa. Mukana ovat mm debyyttisingle Kirjoita postikorttiin, joka edustaa Shocking Bluen originaalituotantoa ja vuonna 1973 ilmestyneeltä esikoisalbumilta löytyvät Johnny B Goode ja Häämuistojen valssi. Vuonna 1977 ilmestyneeltä kakkosalbumilta Tää se päivä on kokoelmalle sisältyvät mm. Buddy Holly and The Cricketsin originaalituotantoa edustava nimikappale sekä Martha and the Vandellas- cover Ota kyytiin. Kokoelman jälkimmäinen albumi käynnistyy Muskan 1990-luvun tuotannon aloittaneella hitillä Pidä kii. Mainitulle vuosikymmenelle sisältyy Muskan tuotannossa useita radiohittejä, kuten vuonna 1993 ilmestyneen Pienet suuret pojat -albumin nimikappale, Laulan pimeää pois sekä Jari ja Mari, joka on suomennos Robert Palmerin 1980-luvun alun hitistä Johnny and Mary. Myös Muskan tuoreempiin levytyksiin sisältyy varsin laadukasta tuotantoa, kuten Anna mulle aikaa sekä Etelän juna. Albumin kansiteksteissä mainitaan kaikkien sen kappaleiden soittajatiedot ja Muskan historiikista vastaa Olavi Pekkola. Muska on maamme rocklaulajattarien todellinen pioneeri ja on paikallaan, että hänen tuotannostaan on kasattu laadukas tuplakokoelma.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Pelle Miljoona

 Johnnyn katu sai kunnian haastatella Suomipunkin isähahmoa Pelle Miljoonaa  sekä uutuusalbuminsa Kaiho että nostalgisempien aiheiden tiimoilta.

Miten pitkältä ajanjaksolta uuden Kaiho-albumisi kappaleet ovat ja yleiskatsaus koko pitkäsoiton levytysprosessiin?

”BARDI-single äänitettiin Haminassa lähes kaksi vuotta sitten. Albumin muut biisit tipottain kiireettömällä aikataululla. Rumpali Jusan studiossa ei laskettu päiviä, mut biisit sovitettiin ja treenattiin valmiiksi ennen taltiointia.”

Taustaa uutuusalbumisi tiukasti rokkaavalle avausraidalle Wanha Hamina sekä biisille Joku jota rakastaa?

”WANHA HAMINA-biisin tarina vois olla jostain musta-valkoisesta leffasta, joka alkaa 60-luvulta ja päättyy nykyisyyteen. JOKU JOTA RAKASTAA  on mun suosikki. Mielestäni kaunis melodia ja ajaton, universaali teema.”

Millainen on uuden albumisi kappaleiden ja vanhojen klassikkobiisien välinen suhde Pelle Miljoona Bandin tämänhetkisessä keikkasetissä?

”Bändin keikkasetissä on biisejä koko uran varrelta, myös jotain Kaiho-albumilta.”

Onko myös Pelle Miljoona & Pispala Punks aikeissa jatkaa aktiivista keikkailuaan?

”Pispala Punks on tykki! Keikkailemme satunnaisesti: Punk ja Yäk Turus, Pyhtään Kulttuurikeskus, sekä Stadissa.” 

Nimeä kolme ikimuistoista keikkaa koko tähänastisen urasi ajalta pienien perusteluiden kera

”1. Uuden Vuoden aatto Helsingin Kauppatorilla. Muutama aste pakkasta. Diinarit ryysäs lavalle ja alko hajottaa bändin kamoja. Oli pakko paeta stagelta, sujahdin Lainapeitteen alta lavan taakse about metrin levyiselle, jäiselle kiveykselle. Steppailin ku Fakiiri Veltsu, oli hyvää karmaa etten pudonnu Kolera-altaaseen.

2. Roskilde 1981. Soitettiin päälavalla lauantai-aamuna kello 10. Yleisönä sateen pehmittämällä, mutaisella kentällä about 200 suomalaista. Toimittaja Mikko Montonen raportoi Iltalehden lööpissä: Pelle Miljoona Oy räjäytti Roskilden!

3. Neuvostoliiton rundi joskus 1980-luvulla. Lennettiin Tupolevilla, skulattiin kulttuuripalatseissa ja kolhoosissa. Yks suora TV-lähetys, kuus miljoonaa katsojaa. Tulkin piti kääntää biisien tekstit venäjäks ja hyväksyttää ne komsomolin virkailijalla.”

Mainitse kuusi ikuista suosikkirockalbumiasi ja kerro suhteestasi kyseisiin levyihin ja niiden esittäjiin.

”1. Bob Dylan: Highway 61 revisited. 

    Ei yhtään täytebiisiä, svengaava Hammond-soundi ja surrealistiset lyriikat. Like a rolling stone-biisi on klassikkoiden klassikko.

2. The Clash: London Calling!

    Bändi liekeissä!  Punkin ja klassisen rokin harmooninen hegemonia. 

3. Pekka Streng: Magneettimiehen kuolema

    Nuorena nukkuneen artistin herkkyys yhdistettynä Tasavallan Presidentti-bändin, etenkin Jukka Tolosen Gibson 335-kitaran säestämät laulut ovat ugrilaista aarteistoa.

4. The Beatles: Sergeant Pepper´s Lonely Hearts Club Band

    Fab Fourin taiteellinen kliimaksi. Albumi joka ammensi brittiläisen tradition kirkasvetisestä lähteestä. Masterpiecen raidoilla oli hopeareunus, aavistus loisteliaan uran loppusuorasta.

5. Bob Marley & Wailers: Koko tuotanto. Rastaman Vibration all the way! 

6. Hurriganes: Roadrunner. "Stop this building, rocking is too slow!"

Kelasin ekan LP:n (Pelle Miljoona & N.U.S) jälkeen tekeväni toisen albumin, missä olis Hammond-urkuja ja Dylan-vaikutteisia balladeja, sit jatkaa elämääni opettajana jossain maalaiskoulussa. Nyt, about neljänkymmenen albumin jälkeen en enää haaveile maalaiskoulusta ja opettajan ammatista. Ehkä kirjoitan vielä romaanin ja äänitän balladi-albumin, jossa säestän itseäni akustisella kitaralla ja huuliharpulla, myyttisen Woody Guthrien hengessä. Olen jo kaivertanut kitarankanteen Woodyn legendaarisen lauseen: This machine kills fascists!”

Perjantain pohjat:Gary Mooren toinen sooloalbumi

Gary Moore:Corridors of Power

Lokakuussa 1982 Virginin julkaisemana ilmestynyt Corridors of Power on irlantilaiskitaristi, solisti ja biisintekijä Gary Mooren toinen sooloalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy cover brittirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free- yhtyeen klassikkotuotantoa edustavasta kappaleesta Wishing Well. Biisissä End of the World Mooren kanssa duetoi Creamin basisti/solisti Jack Bruce. Mooren ja Brucen musiikillinen yhteistyö tuli jatkumaan vuoden 1993 aikana projektissa Baker Bruce Moore. Corridors of Powerin nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa Deep Purplen rumpaliksi ensisijaisesti identifioituva Ian Paice, Whitesnaken basisti Neil Murray, kosketinsoittajat Tommy Eyre ja Don Airey, rumpali Bobby Chouinard, basisti Mo Foster sekä taustavokalistina Uriah Heepissä vaikuttanut John Sloman. Corridors of Powerin ensimmäisen, 25 000 kappaleen vinyylipainoksen bonuksena oli kolmesta kappaleesta koostuva live-ep. Sen nauhoitukset oli taltioitu Lontoon Marqueella 25. elokuuta 1982. Japanilainen rockvokalisti Mari Hamada levytti 80-luvun puolivälissä ilmestyneelle albumilleen Rainbow Dream coverinsa Corridors of Powerin tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Love Can Make a Fool of You nimellä Love, Love, Love. Bluesvaikutteisempi näkemys mainitusta biisistä ilmestyi Gary Mooren postuumisti julkaistulla albumilla How Blue Can You Get. Yhdysvaltalaiskitaristi Jeff Kollmanin vuonna 2012 ilmestyneen albumin Silence in the Corridor nimikappale on tribuutti Moorelle. Vuonna 2002 Corridors of Powerista julkaistiin perusalbumin lisäksi kolme bonuskappaletta sisältävä remasteroitu versio. Brittilistalla albumin paras sijoitus oli 30., mutta Billboardilla pitkäsoitto joutui tyytymään sijaan 149.

Torstain terävä:Duffyn menestyksekäs esikoisalbumi

Kolmas maaliskuuta 2008 Britanniassa A&M Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rockferry on walesilaisartisti Duffyn esikoispitkäsoitto. Albumin työstäminen kesti neljä vuotta ja sen tiimoilta Duffy työskenteli useiden kirjoittajien ja tuottajien, kuten Bernard Butlerin, Steve Bookerin, Jimmy Hogartin ja Eg Whiten kanssa. Musiikillisesti Rockferry on ensisijaisesti soulalbumi ja se koostuu balladeista, sentimentaalisista rakkauslauluista sekä nopeatempoisista kappaleista, jotka tyylillisesti muistuttavat 1960-luvun popmusiikkia. Musiikkijournalistit suhtautuivat albumiin myönteisesti. Kehuja osakseen saivat albumin musiikillinen ja lyriikallinen syvyys ja ajoittainen tummasävyisyys, Duffyn laulusuoritukset sekä lämpimän soundin luoneet albumin instrumentaatio ja tuotanto. Kriitikot vertasivat Duffyn työtä Rockferryllä myönteisesti Dusty Springfieldiin ja Duffyn aikalaisartisteista Amy Winehouseen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Rockferrystä muodostui menestyksekäs. Maailmanlaajuisesti se oli ilmestymisvuotensa neljänneksi myydyin albumi ja Britanniassa kaikista myydyin.Vielä tarkalleen vuosi ilmestymisensä jälkeen Rockferry oli Britannian albumilistalla viiden suosituimman joukossa. Suurimman osan listaviikoistaan Rockferry oli ollut top tenissä ja niistä huomattavan osan kolmen suosituimman joukossa. Vuonna 2010 albumi rankattiin Britanniassa 2000-luvulla 22:ksi parhaiten myyneeksi pitkäsoitoksi. Julkaisunsa jälkeen albumi on vastaanottanut monia palkintoja ja tullut muun muassa valituksi vuoden parhaaksi poplaulualbumiksi vuoden 2009 seremoniassa. Vuoden 2009 Brit Awardseissa Duffy vastaanotti kolme palkintoa työstään Rockferryllä. Niiden joukossa oli mm. paras brittiläinen albumi, josta Eg White vastaanotti tuottajan palkinnon. Rockferry oli myös niiden kymmenen albumin joukossa, jotka Brit Awards oli vuonna 2010 nimennyt ehdokkaiksi parhaiksi brittiläisiksi albumeiksi viimeisten 30 vuoden ajalta. Singleformaatissa Rockferryltä julkaistiin jopa viisi kappaletta. Niistä ensimmäisenä ilmestyi Duffyn eurooppalaiselle musiikkiteollisuudelle esitellyt albumin nimikappale. Kansainvälisesti toisena singlenä julkaistusta kappaleesta Mercy muodostui kansainvälinen menestys. Se nousi listakärkeen yli 12:ssa maassa ja kappaleesta muodostui Britanniassa ilmestymisvuotensa kolmanneksi myydyin single. Kolmannesta singlestä Warwick Avenue muodostui niin ikään mernestyksekäs. Neljäntenä singlenä albumilta julkaistiin Stepping Stone ja viimeisenä Rain on Your Parade. Mainittua singleä seurasi pian, eli 24. marraskuuta 2008 ilmestynyt Deluxe Edition-versio.Sen jälkimmäinen cd koostui seitsemästä kappaleesta mukaan lukien tuorein singlebiisi, joka ei ollut sisältynyt albumin orginaalille, kymmenestä kappaleesta koostuvalle versiolle.

Keskiviikon klassikko:The Kinksin vuoden 1968 singlehitti

Days on 28. kesäkuuta 1968 ilmestynyt Ray Daviesin kirjoittama ja hänen johtamansa The Kinks-yhtyeen levyttämä single, jonka varhainen versio julkaistiin lisäksi The Kinksin samana vuonna ilmestyneen albumin The Kinks Are the Village Green Preservation Society Keski-Euroopassa ja Uudessa Seelannissa ilmestyneillä painoksilla. Sittemmin kappale on ollut bonusbiisinä albumin remasteroidulla cd-versiolla. Vuonna 2018 julkaistussa haastattelussa Ray Davies on maininnut kappaleen saaneen aiheensa hänen siskonsa Rosien muutosta Australiaan, samoin kuin The Kinksin tuotannosta lisäksi esimerkiks kappalei Rosie Won't You Please Come Home. Davies on lisäksi maininnut, että Daysin nauhoitusten aikaan hän ajatteli, että kyseessä saattaisi olla jopa yhtyeen viimeinen single. Onneksi The Kinks jatkoi levytyksiään myös tuosta eteenpäin. Lyriikaltaan Days oli melankolinen kappale, jossa kerrottiin jostakusta tärkeästä ja lähtevästä henkilöstä. Vaikka kyseessä on jäähyväiskappale, se saattaa Daviesin mukaan merkitä myös uutta alkua. Vaikka Days jäi siis pois albumin The Kinks Are The Village Preservation Society useimmilta painoksilta, levy-yhtiö piti kappaleesta siinä määrin, että tahtoi julkaista sen singleformaatissa. The Kinks ei ollut saavuttanut singlehittejä vähään aikaan. Niinpä kyseessä olikin yhtyeelle varsin keskeinen biisi, joka saavutti brittilistalla kahdennentoista sijan. Vaikkei menestys siis ollut valtaisa, Daysistä on muodostunut eräs monien Kinksin tosidiggareiden suosikkikappaleista. Suomessa Clifters levytti Daysin nimellä Mies vuonna 1989 ilmestyneen ja suureksi menestykseksi osoittautuneen coveralbuminsa Sexi on in päätösraidaksi. Vaikka kyseessä on liki pitäen albumin onnistunein raita, se jäi pitkäsoitolla monien muiden suomennosten, etenkin raitojen Elekieltä ja Angelica varjoon.

Tiistain tukeva:Cyndi Lauperin soolouraa edeltänyt yhtye

Blue Angel oli yhdysvalalainen yhtye, jossa Cyndi Lauper vaikutti ennen nousuaan kuuluisuuteen sooloartistina. Blue Angelin lineupin muodostivat muilta osin kosketinsoittaja/saksofonisti John Turi, kitaristi Arthur ”Rockin’ A” Neilson, basisti Lee Brovitz ja rumpali Johnny Morelli. Lauper ja Turi vastasivat valtaosasta Blue Angelin sävellysmateriaalista. Yhtyeen ohjelmistoon sisältyi lisäksi covereina popstandardeiksi tulkittavissa olevia kappaleita, kuten Barry Mannin ja Cynthia Weilin käsialaa oleva I’m Gonna Be Strong. New Yorkin clubiskenessä Blue Angelista muodostui suhteellisen suosittu yhtye. Vuonna 1987 Blue Angel teki paluun tosin ilman Lauperia nimellä Bobbin’ the Blues. Lauper esiiintyi kuitenkin kerran kyseisen bändin kanssa sen konsertoidessa New Yorkin Lone Star Cafessa. Lauper vieraili stagella esittäen Big Mama Thorntonin originaalituotantoa edustavan ja lisäksi etenkin Elvis Presleyn levytyksenä muistetun Hound Dogin. Yhtye on sittemmin lopettanut toimintansa. Blue Angelin ainoaksi jäänyt ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1980. Se menestyi muualla Yhdysvaltoja paremmin. Albumilta poimittu single I’m Gonna Be Strong saavutti Alankomaissa sijan 37. Toisen Blue Angelin albumilta löytyvän kappaleen Maybe He’ll Know Cyndi Lauper levytti uudelleen vuonna 1986 ilmestyneelle ja järjestyksessään toiselle sooloalbumilleen True Colors. Blue Angel nauhoitti vuoden 1980 aikana toisen albuminsa Polydorille. Mainittua pitkäsoittoa ei kuitenkaan julkaistu koskaan, sillä PolyGram Germanyn managementissa tapahtui vaihdos, jonka myötä monet yhtiön artistit Blue Angel mukaan lukien saivat lähtöpassit kyseiseltä yhtiöltä. Blue Angel jatkoi keikkailuaan vuoden 1982 syksyyn saakka ja soitti viimeisen keikkansa Studio 54:ssä.

Maanantain mainio:The Troggsin esikoisalbumi

The Troggs:From Nowhere

Britanniassa 22. kesäkuuta 1966 ilmestynyt From Nowhere on The Troggs-yhtyeen esikoisalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto ilmestyi eriävällä biisilistalla nimellä Wild Thing. Brittilistalla The Troggsin esikoisalbumi saavutti kuudenen sijan ja oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 52. Mainitun pitkäsoiton julkaisua oli edeltänyt 22. huhtikuuta samaisena vuonna ilmestynyt single Wild Thing/From Home. Muilta osin The Troggsin esikoisalbumin kappaleet nauhoitettiin ainoastaan kolmessa ja puolessa tunnissa Olympic-studioilla Lontoossa solisti Reg Presleyn säveltäessä kappaleita vielä studiossa. Pete Staples kommentoi albumin kappaleista With a Girl Like Youn nauhoitetun puolessa tunnissa toisten kappaleiden nauhoitusten kestäessä kaksi tuntia biisiä kohden. Levytysprosessin nopeutta selittää se, että yhtye oli harjoitellut kappaleet ennen niiden nauhoituksia. From Nowherella julkaistuista kappaleista viisi edusti Reg Presleyn sävellystuotantoa muiden ollessa covereita. Journalisti Chris Welschin mukaan albumin coverkappaleet heijastavat The Troggsin R&B-orientoituneisuutta. Paste Magazineen albumista arvion laatineen Annie Blackin mukaan kaikki albumin kappaleet eroavat tyylillisesti toisistaan. Albumin Yhdysvaltain-painoksen 12 kappaleesta kahdeksan on samoja, kuin brittiversiolla julkaistut. Vuonna 2003 Repertoire Records julkaisi From Nowheresta uusintapainoksen originaalista eroavan biisilistan kera. Lisäksi mukana oli viisi bonuskappaletta. From Nowhere vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Record Mirrorin Peter Jones aisti albumilla Lee Dorseyn vaikutuksen; sisältyyhän sille cover Ride Your Ponysta. Disc and Music Echon Penny Valentinen suosikkikappale From Nowherella oli Our Love Will Still Be There. Reg Presleyn originaalikappaleita pidettiin yleisesti covereita laadukkaampina. Esimerkiksi The Los Angeles Timesin Randall Roberts kuvasi albumia aliarvostetuksi helmeksi.

Sunnuntain extra:Beatlesin Please Please Men avausraita

I Saw Her Standing There on Beatlesin levyttämä ja Paul McCartneyn ja John Lennonin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin Fab Fourin esikoispitkäsoiton Please Please Me avausraitana sekä yhtyeen ensimmäisellä Yhdysvalloissa ilmestyneellä albumilla Introducing...The Beatles. Joulukuussa 1963 Capitol Records julkaisi I Saw Her Standing Theren yhtiön ensimmäisenä julkaiseman Beatlesin singlen I Want to Hold Your Hand b-puolella. Sen paraatipuoli nousi seitsemäksi viikoksi Billboardin listakärkeen ensimmäinen helmikuuta 1964 alkaen. I Saw Her Standing There nousi samaiselle listalle kahdeksas helmikuuta, listaviikkoja kappaleelle kertyi 11 parhaan sijoituksen ollessa neljäntenätoista. Samalla viikolla, kun I Saw Her Standing There nousi Billboardin listalle, se saavutti Cashboxin listalla sadannen sijan. Mainitulla listalla kappale pysytteli ainoastaan yhden viikon ajan. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Saw Her Standing There saavutti sijan 139. Kappale nauhoitettiin 11. helmikuuta 1963, McCartney on maininnut napanneensa kappaleen bassoriffin Chuck Berryn Talking ’Bout Yousta, joka oli eräs niistä lukuisista covereista, joita Beatles soitti Hampurissa ollessaan ja mainittu biisi on päässyt mukaan albumille Live at the Star Club Hamburg 1962 sekä On Air- Live at the BBC Volume 2:lle. Nauhoitustensa aikaan I Saw Her Standing There oli Beatlesin keikkasettien avausnumerona. Kotimaassa I Saw Her Standing There päätyi Ile Kallion vaikutusaikaan Hurriganesin levytysohjelmistoon ja se sisältyy vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelma-albumille Sixteen Golden Greats.

Lauantain pitkä:Kotimaisen äijärockin klassikkoyhtyeen vuonna 2005 ilmestynyt tuplakokoelma

The Ronski Gang:Still Shakin’ -The Ronski Gang Anthology

Vuonna 2005 ilmestynyt Still Shakin’ -The Ronski Gang Anthology on kotimaisen äijärockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan The Ronski Gangin kattava tuplakokoelma. Sen ensimmäinen cd sisältää yhtyeen tuotantoa vuodesta 1980 eteenpäin. Vuosina 1980 ja 1983 ilmestyneet albumit Night Attack ja Rock N’ Roll ovatkin ykköscd:llä voimakkaasti edustettuina. Niistä ensiksi mainittu saattaa hyvinkin olla Ronski Gangin diskografian laadukkain albumi ja mainitun pitkäsoiton kultahipuista mainittakoon kummankin levypuoliskon avausraidat Roll Me ja Cry Cry Cry, Albert Järvisen kitarasoololla kruunattu albumin päätösraita Hitch Hike, melodisempaa tuotantoa edustava Come and Love Me sekä mainiosti svengaava On the Road Again. Vuonna 1983 ilmestynyt albumi Rock N’ Roll edustaa The Ronski Gangin tuotannossa niin ikään varsin laadukasta tasoa ja sen parhaimmistosta nostettakoon esiin biisit Oh My My, Down on My Knees, sekä slovarimpaa tuotantoa edustavat Let Me Whisper ja You Keep On Running. Vuonna 1981 ilmestyneen Rokkidiggari-elokuvan soundtrackiltä mukana ovat vimmaiset Lotta Lies ja Small Time Clown ja 1980-luvun alkupuolen laadukkaita singlebiisejä edustavat Restless Child, Stop the World sekä hulvaton Baby Baby. Vuoden 2005 tuossa vaiheessa tuoreeseen studiotuotantoon lukeutuu niin ikään laadukas biisi Someone to Call My Own ja Lohjan Rantajameissa vuonna 2004 taltioituihin kappaleisiin Coming Home Baby sekä melko tunnettua covertuotantoa edustavat Tommy James and the Shondellsin Mony Mony, Swinging Blue Jeansin levytyksenä todennäköisesti tunnetuimmaksi osoittautunut Hippy Hippy Shake sekä Bobby Womackin balladikaunokki I’m Sorry About That. Still Shakin’-tuplakon jälkimmäinen cd kuorii kermat päältä Ronski & Exoticin sekä Ronski Gangin 1970-luvun lopulla työstämästä tuotannosta. Ronski & Exotic julkaisi vuosien 1975 ja 1977 välillä kolme pitkäsoittoa, eli Ronski & Exotic, yli 20 00 kappaletta myynyt kakkosalbumi Here We Come! sekä viimeiseksi pitkäsoitokseen jääneen albumin The Rollicking Good Times. Mainittujen albumien huippuhetkiin lukeutuvat etenkin Railroad Boogie, Like A Whip sekä singlebiisi Julie Ann. Vuonna 1978 yhtyeen nimeksi vaihtui The Ronski Gang ja samalla Olavi Pekkola siirtyi yhtyeen kitaristiksi Kaj Lindströmin paikalle. The Ronski Gang julkaisi 70-luvun jälkipuoliskolla vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet albumit Sold Out ja Run Don’t Walk. Niistä jälkimmäisen tuotannosta vastas ensisijaisesti Hurriganesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Richard Stanley. Sold Outille sisältyvät mm. mainio hitti Larry and Johnny ja upean melodinen Number One. Run Don’t Walkin poiminnat Still Shakin’:illä ovat Tweety Pie ja Hippy Hippy Shake, mutta sitä vastoin mukana ovat vuonna 1978 ilmestyneen joulusinglen Santa Claus is Coming to Town/Reindeer Twist molemmat biisit. Livebonuksena on The Renegadesin originaalituotantoa edustava Do The Shake vuoden 2004 Lohjan Rantajameista. Mainitun coverin studioversio edustaa Run Don’t Walkin tuotantoa. Still Shakin’ on kattava ja varsin suositeltava vaihtoehto aloittaa  The Ronski Gangin sekä Ronski & Exoticin tuotantoon tutustuminen. Tyylilajissaan yhtye säilyy eräänä maamme kiistattomista klassikoista.

Perjantain pohjat:Michael Monroen vuoden 2011 arvostettu albumi

 Michael Monroe:Sensory Overdrive

14. maaliskuuta 2011 Spinefarm Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sensory Overdrive on Michael Monroen kuudes sooloalbumi. Se on hänen ensimmäinen uuden, alkuvuodesta 2010 muodostuneen yhtyeensä kanssa työstetty pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, jonka Monroe sai valmiiksi Hanoi Rocksin jälkimmäisen, vuoteen 2009 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Sensory Overdriven tuotannosta vastannut Jack Douglas oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi John Lennonin ja Aerosmithin kanssa. Britannian rocklistalla Sensory Overdriven paras sijoitus oli 13. Kotimaassa pitkäsoitto nousi listakärkeen ja viihtyi top 40:ssä 22 viikon ajan. Ilmestymisvuotensa joulukuuhun mennessä albumi oli myynyt yli 10 000 kappaletta ja saavutti nykyisten vaatimusten mukaan kultalevyn. Kyseessä onkin Monroen suosituin albumi kotimaassaan. Yhdeksäs marraskuuta 2011 Classic Rock-lehti valitsi Sensory Overdriven vuoden albumiksi. Albumin ensimmäinen single 78 valittiin Yhdysvalloissa iTunesin vuoden rockkappaleeksi ja Little Stevenin Underground Garage Radio -ohjelmien kuuntelijat äänestivät albumin avauskappaleen Trick of the Wrist vuoden kappaleeksi. Sensory Overdrivelta keikkastandardeiksi muodostuivat lisäksi erityisesti kappaleet Superpowered Superfly ja Modern Day Miracle. Albumin Deluxe Edition ja Japanin-painos sisälsivät kumpikin kaksi muualla julkaisematonta bonuskappaletta.

Torstain terävä:Sladen Nobody's Fools -albumin eräänlainen nimikappale

Nobody’s Fool on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kappale, joka julkaistiin singleformaatissa vuonna 1976 ilmestyneeltä yhtyeen pitkäsoitolta Nobody’s Fools. Britanniassa kyseessä oli kolmas ja viimeinen albumilta poimittu single, mutta Yhdysvalloissa ainoa. Totuttuun tapaan solisti Noddy Holderin ja basisti Jimmy Lean käsialaa oleva ja Chas Chandlerin tuottama kappale katkaisi Sladen vuonna 1971 alkaneen 17 hittisinglen jakson. Nobody’s Fool saavutti silti brittien Chart Maker-listalla kolmannen sijan 24. huhtikuuta 1976. Nautittuaan menestyksestä suurimmassa osassa maailmaa neljä vuoden ajan Slade yritti läpimurtoaan Yhdysvallloissa. Siellä nauhoitettu Nobody’s Fools ei kuitenkaan osoittautunut menestysekkääksi, vaikka saavuttikin parempia myyntilukuja Britanniassa ja muualla Euroopassa. Sladen varhaisempiin albumeihin verrattuna Nobody’s Foolsin myyntiluvut osoittautuivat vähäisemmiksi myös Britanniassa. Jimmy Lea oli kiinnostunut Queenin musiikista ja kaavaili Nobody’s Foolista ensiksi 20-minuuttista kaikenkattavaa teosta. Mainitusta ideasta kuitenkin luovuttiin, sillä oli selvää, ettei Sladen diggarikunta pitäisi kyseisestä ratkaisusta. Nobody’s Fool toteutettiin stardardinomaisemmin ja taustavokalistina kappaleessa kuultiin Tasha Thomasia. Nobody’s Foolsista työstettiin Bruce Gowersin ohjaama musiikkivideo, joka tosin esitettiin singlen ilmestymisaikaan tv:ssä ainoastaan kerran; Sally Jamesin London Weekend Televisionin ohjelmassa Saturday Scene. Ilmestymisaikanaan Nobody’s Fool vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Record Mirror & Discin Sue Byrom ylisti kappaleen tarttuvuutta ja piti sitä Sladen laadukkaimpana singlenä aikoihin. The Shepherds Bush Gazette kehui kappaleen seesteisen soundin ja nopean tempon yhdistelmää. Thanet Timesin John Hutson huomioi kappaleen laadukkaan piano-osuuden, onnistuneet kitarasoinnut ja Noddy Holderin laulusuorituksen. Trouser Pressin Jim Green piti Nobody’s Foolia Nobody’s Fools-albumin epäilemättä parhaana ja myös kaupallisimpana kappaleena.

Keskiviikon klassikko:Rory Gallagherin vuoden 1974 livetupla

Rory Gallagher:Irish Tour '74

Heinäkuun ensimmäisenä 1974 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Irish Tour '74 on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin kuudes albumi ja samalla toinen livelevy. Se on taltioitu hänen Irlannin-kiertueeltaan tammikuussa 1974. Nauhoituksia Ronnie Lanen Mobile-studiolla tehtiin Belfast Ulster Hallissa, Dublin Carlton Cinemassa sekä Cork City Hallissa. Gallagher ei pitänyt studioympäristössä työskentelystä ja siksi useat hänen studioalbumeistaan työstettiinkin melkoisen nopeasti. Esimerkiksi Gallagherin vuoden 1973 ensimmäisen studiolevyn Blueprint nauhoituksiin käytettiin aikaa ainoastaan kaksi viikkoa. Vuonna 1976 ilmestyneeseen pitkäsoittoon Calling Card ehdittäessä Roryn taustayhtye oli hitsautunut parhaaseen mahdolliseen kuosiinsa ja kaikki muusikot tiesivät entuudestaan toistensa soittotyylin. Gallagherin kiertue Irlannissa tammikuussa 1974 ajoittui varsin väkivaltaisiin aikoihin maan historiassa. Vaikka kaupungissa oli edellisenä iltana räjähtänyt kymmenen pommia, Gallagher ei perunut esiintymistään Belfastissa, vaan soitti siellä erään parhaista keikoistaan koskaan. Rockelokuvaohjaaja Tony Palmer kuvasi useita Gallagherin Irlannin-kiertueen konserteista. Hän suunnitteli niistä ensiksi tv-speciaalia, mutta lopputuloksena oli teatterilevitykseen päässyt konserttielokuva. Irish Tour '74:n biisilistassa melko keskeisessä osassa on Gallagherin tuossa vaiheessa tuoreimman ja lisäksi tuotantonsa terävään kärkeen lukeutuvan albumin Tattoo biisistö. Mainitulta pitkäsoitolta tupla-albumille sisältyvät rockrypistykset Cradle Rock ja Tattoo'd Lady, todella upea slovarikappale Million Miles Away sekä akustisvoittoisempi Who's That Coming. Blueprintiltä Irish Tour '74:lle sisältyvät mainitun albumin klassikkotuotantoon lukeutuva Walk on Hot Coals sekä kiertueelle ajoittuneesta jamittelusessiosta taltioitu Back on My Stompin' Ground. Rory Gallagher ei kiertueaikatauluissaan milloinkaan unohtanut kotimaataan ja Irish Tour '74:sta muodostui menestyksekäs, sillä albumia on myyty kaikkiaan kaksi miljoonaa kappaletta. Albumin coverbiiseistä mainittakoon Muddy Watersin I Wonder Who, Tony Joe Whiten As the Crow Flies sekä Rosco Gordonin käsialaa oleva ja myös Sladen levytysohjelmistoon päätynyt Just a Little Bit. Lokakuussa 2014 Sony Music ja Legacy Recordings julkaisivat Irish Tourin 40-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi seitsemästä cd:stä ja Irish Tour-elokuvan sisältävästä dvd:stä koostuvan boxin.

Tiistain tukeva:Gregg Rolien Journeytä seurannut yhtye

The Storm oli yhdysvaltalainen superyhtye, joka perustettiin lähellä Bay Areaa San Franciscossa 1990-luvun alussa. Sen ensimmäinen single, voimaballadi I’ve Got a Lot to Learn About Love, saavutti Billboardin Mainstream Rock-listalla kuudennen sjan ja oli Billboard Hot 100 -listalla parhaimmillaan sijalla 26. Yhtyeeseen kuului kolme aikaisemmin yhtyeessä Journey vaikuttanutta jäsentä, joista kaksi lukeutui sen perustajajäseniin. Mukana olivat kosketinsoittaja/leadvokalisti Gregg Rolie, basisti/taustalaulaja Ross Valory ja rumpali Steve Smith. Solisti Kevin Shalfant oli aikaisemmin toiminut solistina AOR:ää edustaneessa yhtyeessä 707 ja soolokitaristi Josh Ramos on nimennyt Journeyn soolokitaristin ja perustajajäseniin lukeutuneen Neal Schonin keskeisiin vaikuttajiinsa. Chalfant ja Valory olivat julkaisseet albumin sivuprojektiyhtyeensä The V.U.:n kanssa ja kaipasivat sille jatkoa. Rolien osuus The Stormin synnyssä muodostui kuitenkin keskeisimmäksi. Hän oli työskennellyt biisien parissa Chalfantin kanssa ja lähettänyt kappaleen Show Me the Way tuottaja Beau Hillille, joka oli Jimmy Iovinen kanssa perustanut juuri hardrockiin ja AOR.ään erikoistuneen levy-yhtiön Interscope Records Atlantic Recordsin johtajalle Doug Morrisille. Interscope kiinnostui toden teolla ja kiinnitti nimeä The Storm käyttäneen yhtyeen vuonna 1990. Beau Hillin tuottama The Stormin esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1991. Se saavutti Billboardin listalla sijan 133. ja albumilta poimituista singleistä pienemmäksi hitiksi osoittautunut Show Me the Way sijan 22. Smith jätti yhtyeen loppuvuodesta 1991 ja hänen paikkansa otti seuraavan vuoden alussa aikaisemmin Cherin yhtyeessä soittanut Ron Wikso. Maaliskuussa 1992 The Storm teki Yhdysvaltain-kiertueen lämmitellen mm. Bryan Adamsia ja Peter Ceteraa sekä Eddie Moneyta. Vuonna 1993 The Storm nauhoitti toisen albuminsa Eye of the Storm Intercopelle. Mainittu yhtiö ei kuitenkaan koskaan julkaissut mainittua albumia. Se oli nimittäin solminut jakeludiilin Death Row Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö oli erikoistunut gansta rapiin ja Dr Dren sekä Snoop Doggin kaltaisten artistien musiikkiin. Euroopassa Eye of the Stormin julkaisi lopulta itsenäinen brittiläinen Music for Nations, Japanissa Avex Trax ja Yhdysvalloissa Miramar Records. 1990-luvun puolivälissä Eye of the Storm tuli myyntiin myös iTunesin Musiikkikauppaan. Tässä vaiheessa The Stormin jäsenet olivat kuitenkin jo suuntautuneet toisiin projekteihin. Rolie soitti Abraxas Poolissa useiden muiden originaalien Santanan jäsenten, kuten Michael Shrieven ja Neil Schonin kanssa. Seuraavaksi hän siirtyi soolouralleen ja vaikutti lisäksi Ringo Starr All Star Bandissa. Wikso on soittanut esimerkiksi Foreignerin ja Steve Miller Bandin kanssa. Chalfant työskenteli uudelleen toimintansa aloittaneessa Journeyssa, mutta lopulta orginaalijäsen Steve Perry otti hänen paikkansa. Chalfant ja Ramos perustivat kolme albumia julkaisseen Two Firesin, mutta siirtyivät sitten soolourilleen. Chalfant vaikutti leadvokalistina Alan Parsons Projectissa ja Kansasista kotoisin olleessa AOR-yhtyeessä Shooting Star. Loppuvuodesta 1999 Rolie ja Wikso tuottivat ensiksi mainitun sooloalbumin Roots. Sen julkaisi vuonna 2001 Yhdysvalloissa 33:rd Street Records ja Euroopassa Sanctuary Records. Kaksikko on sittemmin konsertoinut osana Gregg Rolie Bandia, johon kuuluvat lisäksi Michael Carabello, Adrian Areas, Kurt Griffey, Alphonso Johnson ja Wally Minko. Wikso työskentelee ajottain REO Speedwagonin kitaristin Dave Amaton ja Styxin basistin Ricky Phillipsin kanssa.

Maanantain mainio:Ranskalainen laulaja/lauluntekijätär

17. tammikuuta 1944 syntynyt ja 11. kesäkuuta 2024 edesmennyt Francoise Madeleine Hardy oli ranskalainen laulajatar/lauluntekijä, näyttelijätär ja kirjailija. Hän tuli tunnetuksi melankolisista, sentimentaalisista balladikappaleistaan. Hardy nousi tunnettuuteen 1960-luvun alussa ja hänestä muodostui kulttuuri-ikoni sekä Ranskassa että kansainvälisesti. Äidinkielensä lisäksi Hardy teki levytyksiä englanniksi, italiaksi ja saksaksi. Yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana Hardy levytti yli 30 studioalbumia. Lisäksi hän osallistui vuoden 1963 Eurovision laulukilpailuihin Monacon edustajana. Pariisissa syntynyt ja varttunut Hardy teki musiikillisen debyyttinsä vuonna 1962 Disques Voguelle ja saavutti välittömästi menestystä kappaleellaan Tous les garcons et les filles. Hardy erkaantui varhaisista rockjuuristaan ja aloitti levytyksensä Lontoossa vuonna 1964. Hän laajensi soundiaan albumeilla Mon amie la rose, L’amitie, La maison au j’ai grandi ja Ma jeunesse fout le camp.. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Hardy julkaisi albumit Comment te dire adieu, La question ja Message Personnel. Mainittuna ajanjaksona Hardyn yhteistyökumppaneita olivat sellaiset lauluntekijät, kuin Serge Gainsbourg, Tuca, Patrick Modiano, Michel Berger ja Catherine Lara. Vuosien 1977 ja 1988 välillä Hardy työskenteli tuottaja Gabriel Yaredin kanssa albumeilla Star, Musique saoûle, Gin Tonic ja A Suivre. Hardyn vuonna 1988 ilmestynyttä albumia Decalages mainostettiin artistin viimeisenä, mutta hän palasi kahdeksan vuotta myöhemmin pitkäsoitolla Le danger, jolla hän teki paluun vaihtoehtorockin pariin. 2000-luvulla ilmestyneet albumit Clair-Obscur, Tant de belles choses ja Parentheses edustivat jälleen kevyempää tyyliä. 2010-luvulla Hardy julkaisi viimeiset albuminsa La pluie sans parapluie, L’amour fou ja Personne d’aute. Näyttelijättärenä Hardy nähtiin elokuvissa Chateau en Suede, Une balle au cuer ja Grand Prixin Yhdysvaltain-tuotannossa. Hän kehitti pitkäkestoisen uran astrologian parissa ja kirjoitti aiheesta tiiviisti 1970-luvulta lähtien. 2000-luvulla Hardy työsti useita kirjoja, joihin sisältyi sekä faktaa että fiktiota. Julkisena hahmona Hardy tuli tunnetuksi ujoudestaan. Vuonna 1981 hän avioitui ranskalaisen laulaja-lauluntekijän Jaques Dutroncin kanssa. Parin poika Thomas on niin ikään muusikko. Hardy on säilynyt eräänä ranskalaisen musiikkihistorian menestyneimmistä artisteista ja tärkeänä ja vaikutusvaltaisena hahmona sekä ranskalaiselle popmusiikille että taiteelle. Vuonna 2006 Academie francaise pallkitsi Hardyn elämäntyöstään musiikin parissa. Hän menehtyi syöpään kesäkuussa 2024 80 vuoden ikäisenä.

Sunnuntain extra:Kaksi tiukkaa settiä HDTV:tä

Joensuulaislupaus HDTV saapui heittämään keikan Kesäravintola Tuulaakiin lähes tarkalleen vuosi edellisen samaisessa paikassa soittamansa konsertin jälkeen.Ensimmäinen setti starttasi tasan kahdeksalta iskevästi Lost Controlilla ja seuraava huippuhetki oli kolmantena soitettu Flower Pot. Ensimmäisenä coverina kuultiin Blondie-yhtyeen keskeisiin hitteihin lukeutuva One Way Or Another. Instrumentaalibiisi Project # 1 saa kunnian kantaa HDTV.n tuotannon kaikkien aikojen ensimmäisen kappaleen titteliä. Do You Wanna Known tiukkuus ja More Thanin ja Hyrbidin nyansikkuus toivat mainiosti esiin HDTV:n tähänastisen tuotannon monipuolisuutta. Ensimmäisen setin päätti toinen cover, 1960-luvun alun rockklassikoihin lukeutuva ja Johnny Kidd and the Piratesin originaalituotantoa edustava Shakin’ All Over, jonka coverversioista mainittakoon pikaisesti The Whon ja Suzi Quatron levytykset. Jälkimmäinen setti käynnistyi uutuuskappalella The World, jota seuranneissa ja varsin laadukkaissa biiseissä Rain ja People Hurry Usva ja Akseli vaihtoivat jo totutusti instrumentteja. Seuraavaksi kuultiin coverrypäs, jonka muodostivat The Lollipopsin originaali ja etenkin Hurriganesin coverina muistettu I Will Stay, Creedence Clearwater Revivalin ikiklassikko Proud Mary, The Venturesin instrumentaaliklassikko Walk Don’t Run sekä Freemanin debyyttihitti Ajetaan tandemilla. Omasta tuotannosta viimeisenä tarjoiltiin rivakka Stuck on the Floor, varsinaisen setin viimeisenä The Jimi Hendrix Experiencen aina vakuuttava Fire ja encorena vierailevan solistin kera Apulannan Mato. Kiitos taas HDTV.

Lauantain pitkä:Deep Purplen Mark III:n upea esikoisalbumi

 Deep Purple:Burn

15. helmikuuta 1974 muualla Purple Recordsin ja Yhdysvalloissa Warner Bros. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Burn on Deep Purplen kahdeksas studioalbumi. Samalla kyseessä on Purplen niin kutsutun Mark III-kokoonpanon esikoispitkäsoitto. Kitaristi Richie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen lisäksi siihen kuuluivat tuossa vaiheessa tuntematon solisti David Coverdale sekä aikaisemmin yhtyeessä Trapeze vaikuttanut basisti/solisti Glenn Hughes, jotka olivat Purplen lineupissa ottaneet Mark II:n solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin paikat. Tyylillisesti Burn koostuu ensisijaisesti hardrockista ja bluesista, jotka olivat olleet keskeisiä genrejä myös Purplen varhaisemmilla albumeilla. Uutena mukana on funkelementti, jonka osuus tuli kasvamaan Purplen viimeisillä 1970-luvun aikana julkaisemilla albumeilla Stormbringer ja Come Taste the Band, joista jälkimmäinen edustaa yhtyeen tuotannosta ainoana kitaristi Tommy Bolinin, eli Purplen Mark IV-lineupin aikakautta. Burn vastaanotti suhteellisen myönteisiä arvioita ja nousi listoille 13 maassa. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumi oli parhaimmillaan kolmantena ja se nousi Yhdysvalloissa yhdeksänneksi. Burnin tiimoilta Purple teki menestyksekkään kiertueen, mutta mainitun pitkäsoiton seuraajaa, albumia Stormbringer levytettäessä yhtyeen jäsenten välit olivat kiristyneet siinä määrin, että Blackmore jätti Purplen alkuvuodesta 1975. Vuonna 2004 Burnista julkaistiin remasteroitu versio, jolle sisältyy remiksattuja kappaleita ja lisäksi yksi aikaisemmmin julkaisematon biisi. Albumin avauskappale Burn on eräs pitkäsoiton huippuhetkistä. Sitä pidetään yleisesti eräänä Purplen tuotannon parhaista avausraidoista Speed Kingin ja Highway Starin tavoin. Burnin riffi on lainattu George Gershwinin sävellyksestä Fascinating Rhythm. Burn  oli inspiraation lähteenä Paul Stanleylle hänen kirjoittaessaan Kissin Love Gun-albumin avauskappalen I Stole Your Love. Might Just Take Your Life on keskitempoinen, sekä funk, että blueselementtejä sisältävä kappale, johon oli vaikuttanut The Bandin esikoisalbumin Music from the Big Pink kappale Chest Fever. Lay Down, Stay Down saatiin valmiiksi albumin kappaleista ensimmäisenä. Sekä funk, että rockelementtejä sisältävän kappaleen sovitus oli alun perin hienoisesti erilainen ja sen työnimenä oli That's Alright. Bluesvaikutteista a-puolen päätösraitaa Sail Away on verrattu vuotta myöhemmin Led Zeppelinin tupla-albumilla Physical Graffiti ilmestyneeseen Trampled Under Footiin. Kappaleessa You Fool No One Paicen rumputyöskentely muodostui erityisen merkittäväksi. What's Going On Heren viimeisessä säkeistössä Lord soittaa pianoa ja Blackmore slidekitaraa. Coverdale ja Hughes jakavat kappaleessa lauluosuudet ja ensiksi mainitun mukaan kappale pohjautui melko voimakkaasti Jimi Hendrixin biisiin Highway Chile. Blueskappale Mistreated on Burnin pisin ja Coverdale vokalisoi sen yksin. Burnin 30-vuotisjuhlapainoksen kansitekstien mukaan Blackmore oli kirjoittanut mainitun kappaleen jo muutamia vuosia aikaisemmin ja sitä oli kaavailtu osaksi Who Do We Think We Are-albumia, mutta kappale pääsi Purplen levytysohjelmistoon vasta Coverdalen kirjoitettua siihen lyriikat. Bolero-rytmissä soitettu A 200 on Blackmoren, Lordin ja Paicen säveltämä ja Mark III-lineupin tuotannosta kyseessä on ainoa instrumentaalikappale singlen b-puolella ja Burnin 30-vuotisjuhlapainoksella ilmestyneen Coronarias Redigin lisäksi. A 200:n syntetisaattoriosuuksista vastasi Lord. Burnilta julkaistiin singleformaatissa Might Just Take Your Life, joka jäi Billboardin listalla sijalle 95. Nimikappale saavutti Britannian singlelistalla sijan 45., mutta vasta vuonna 1978. Vuonna 2005 Burn-albumista työstettiin dokumentti osana sarjaa The Ultimate Critical Review. Se sisälsi tuossa vaiheessa tuoreen Glenn Hughesin haastattelun.

Perjantain pohjat:Simply Redin kakkosalbumi

Simply Red:Men and Women

Yhdeksäs maaliskuuta 1987 ilmestynyt Men and Women on brittiläisen pop- ja soulyhtye Simply Redin toinen studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin viisi singleä. Niistä The Right Thing saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Infidelity nousi sijalle 31., mutta Maybe Someday… joutui tyytymään sijaan 88. Seuraava Men and Womenilta poimittu single oli Cole Porter-cover Ev’ry Time We Say Goodbye ja mainitulla singlellä Simply Red palasi miltei top teniin, sillä se saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Viidentenä ja samalla viimeisenä singlenä Men and Womeniltä julkaistiin I Won’t Feel Bad, joka saavutti sijan 68. Mainittu kappale oli julkaistu alun perin jo vuonna 1985 Holding Back the Years -hitin b-puolena. Stewart Levine oli tuolloin kreditoitu kappaleen tuottajaksi. Men and Women-albumilla ja singlen a-puolena I Won’t Feel Badin tuottajakrediitin sitä vastoin vastaanotti  Alex Sadkin. Brittilistalla Men and Women oli parhaimmillaan toisena ja Billboardin listalla sijalla 31. Italiassa ja Sveitsissä albumi nousi listakärkeen.

Torstain terävä:Suosittu australialais/uusseelantilaisyhtye

Crowded House on australialainen/uusseelantilainen rockyhtye, joka perustettiin Melbournessa 1980-luvun puolivälissä. Sen perustajajäsenet olivat solisti, kitaristi ja keskeinen biisintekijä Neil Finn, rumpali Paul Hester sekä basisti Nick Seymour. Finn ja Hester olivat aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeessä Split Enz. Crowded Housen myöhäisempiin jäseniin ovat lukeutuneet niin ikään Split Enzissä vaikuttanut Finnin veli Tim, pojat Liam ja Elroy sekä yhdysvaltalaiset Mark Hart ja Matt Sherrod. Neil Finn ja Seymour ovat ainoat Crowded Housen kaikissa kokoonpanoissa mukana olleet jäsenet. Crowded Housen ensimmäinen aktiivikausi kesti vuodesta 1985 vuoteen 1996. Yhtye saavutti menestystä ensiksi kotikonnuillaan ja sen esikoisalbumilta poimittiin hiteiksi kappaleet Don’t Dream It’s Over ja Something So Strong. Crowded Housen kolmas ja neljäs albumi Woodface ja Together Alone sekä kokoelma-albumi Recurring Dream saavuttivat lisäksi menestystä Euroopassa, Britanniassa ja Etelä-Afrikassa. Niille sisältyivät mm. hitit Fall at Your Feet ja Weather with You. Kesäkuussa 1993 Neil ja Tim Finn palkittiin vaikutuksestaan uusseelantilaiseen musiikkiin. Crowded House lopetti toimintansa vuonna 1996 soitettuaan sitä ennen mainittuna vuonna useita jäähyväiskonsertteja mm. Farewell to the World-konsertit Melbournessa ja Sydneyssä. Vuonna 2005 Hester päätyi itsemurhaan. Vuotta myöhemmin Crowded House kokosi rivinsä ja julkaisi Matt Sherrodin rumpaloimina albumit Time on Earth ja Intriguer, jotka molemmat nousivat Australiassa listakärkeen. Crowded Housen seuraava reunion ajoittui vuoteen 2020. Neil Finnin ja Seymourin lisäksi lineupissa olivat nyt mukana Mitchell Froom ja Finnin pojat Liam ja Elroy. Crowded Housen tuorein albumi on vuonna 2024 ilmestynyt Gravity Stairs. Vuoteen 2021 mennessä Crowded Housen levyjä oli myyty yli 15 miljoonaa kappaletta. Marraskuussa 2016 yhtye tuli valituksi ARIA Music Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Howlin Wolfin joutsenlaulualbumi

Howlin Wolf:Back Door Wolf

14. ja 17. elokuuta 1973 nauhoitettu ja samaisena vuonna Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Back Door Wolf on merkittävän bluesartistin Chester Burnettin, alias Howlin Wolfin viimeinen studioalbumi. Myös yhtyeestä Browsville Station muistettu Cub Koda laati mainitusta albumista AllMusiciin retrospektiivisen arvion. Hän mainitsi, että pitkäsoitto oli nauhoitettu Wolfin vakioyhtyeen Wolf Gangin kanssa ja kaikki albumilla toimi hyvin. Codan mukaan Back Door Wolf ei ollut suinkaan paras tapa aloittaa Howlin Wolfin tuotantoon tutustuminen, mutta mainio paikka lopettaa se. Back Door Wolfin perusalbumi koostuu kymmenestä kappaleesta, joiden joukossa on myös muutama Wolfin itsensä käsialaa oleva. Albumin cd-uudelleenjulkaisun bonuskappaleena on vaihtoehtoinen versio James Odenin käsialaa olevasta biisistä Speak Now Woman.

Tiistain tukeva:Vuonna 1994 perustettu brittiläinen vaihtoehtorockyhtye

Republica on brittiläinen, vuonna 1994 perustettu vaihtoehtorockia edustava yhtye, jonka suosion huippu sijoittui vuosien 1996 ja 1999 välille. Republican nykyisen kokoonpanon muodostavat solisti Saffron, kosketinsoittaja Tim Dorney, kitaristi Tony Malley ja rumpali Conor Lawrence. Republica  kuvasi itse soundiaan technopop punk rockiksi. Vuonna 2001 yhtye meni tauolle, jolta palasi vuonna 2008. Parhaiten Republica muistetaan singlestään Ready to Go. Republican perustivat aikaisemmin yhtyeessä Flowered Up vaikuttanut kosketinsoittaja Tim Dorney sekä Andy Todd. Nigerialaissyntyinen Saffron oli tuossa vaiheessa näyttelijä, joka oli esiintynyt kahden vuoden ajan Lontoon Starlight Expressissä. Hän oli laulanut leadia N-Join vuonna 1990 ilmestyneellä hitillä Anthem ja ollut mukana samaisen artistin kappaleesta Mindflux työstetyllä musiikkivideolla. Saffron oli esiintynyt myös Chesney Hawkesin hitistä The One and Only työstetyllä musiikkivideolla. Republican debyyttisingle Out of This World ilmestyi vuonna 1994, ja sitä seurasi seuraavan vuoden maaliskuussa kakkossingle Bloke. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi heinäkuussa 1996 ja nousi neljänneksi brittilistalla. Yhtyeen tunnuskappaleeksi muodostuneesta Ready to Gosta työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota ja kappale nousi Britanniassa singlelistalla sijalle 13. Neljäs single Drop Dead Gorgeous saavutti brittilistalla seitsemännen sijan. Lehdistössä Republica saavutti myönteisen vastaanoton. Esimerkiksi Elastican, Sleeperin ja Lushin kaltaisten yhtyeiden ansiosta Britanniassa oli esiintynyt naissolistien johtamien rockytyeiden aalto. Republica erosi Garbagen tavoin joukosta muita aggressiivisemmalla ja elektronisemmalla soundillaan. Vuonna 1997 Republica levytti kappaleen Are Friends' Electric? Gary Numanille työstetylle tribuuttialbumille Random. Samana vuonna Saffron oli leadvokalistina Prodigyn albumilta The Fat of the Land löytyvällä kappaleella Fuel My Fire. Vuonna 1998 ilmestynyt Republican kakkosalbumi Speed Ballads saavutti brittilistalla sijan 37. ja siltä poimittu single Rush Hour with Love nousi sijalle 20. Yhtye kärsi sen levy-yhtiön Decondstruction Recordsin lopetettua toimintansa pian Speed Balladsin ilmestymisen jälkeen. Yhdysvalloissa albumi jäi tyystin vaille julkaisua. Vuonna 2001 Republica siirtyi tauolle ja seuraavana vuonna BMG julkaisi yhtyeeltä vastoin sen toiveita kokoelma-albumin Ready to Go:The Best of. Republican tauon aikana Saffron työskenteli The Curen kanssa ollen mukana yhtyeen Greatest Hits-kokoelmalta poimitulla singlellä Just Say Yes. Hän oli myös mukana Junkie XL:n vuonna 2003 ilmestyneellä albumilla Radio JXL:A Broadcast from the Computer Hell Cabin. Republican paluu tapahtui syyskuussa 2008 Windsorissa Contra Mundum -konsertissa. Siellä Republican setti koostui kappaleista Ready to Go, Drop Dead Gorgeous sekä The Source-yhtyeen vuoden 1986 originaalituotantoa edustavasta You Got the Lovesta. Alkuvuodesta 2010 Republican viralliselle Facebook-sivulle ilmestyi tuoretta kuvamateriaalia studiosta ja yhtye teki myös sarjan keikkoja. Ready to Gosta ilmestyi myös remiksattu versio Ready to Go 2010. Mainitun vuoden kesäkuussa julkaistu remix nousi Upfront Club -listan kärkeen ja sen tuotannosta vastasivat Andy Gray ja Alan Moulder. Paluukeikkansa yhtye soitti lokakuussa 2010 02 Academy Islingtonissa. Seuraavana vuonna seurasi useita esiintymisiä Keski-Euroopassa ja Lähi-idässä. Heinäkuussa 2012 Republica esiintyi GuilFestissä. Yhtyeeltä ilmestyi uusi ep Christiana Obey ja huhtikuussa 2013 Republica teki nauhoituksia brentwwoodilaista radioasemaa Phoenix FM:ää varten. Kevääseen 2014 ajoittui Republican 20-vuotisjuhlakiertue yhtyeen Space kanssa. Lokakuussa ja marraskuun alussa mainittuna vuonna Republica lämmitteli Boomtown Ratsin Ratclife-kiertuetta, jonka aikana yhtye testasi konserttitilanteessa myös joitakin uusia kappaleitaan. Toukokuun lopussa 2015 Republica esitti lisää uutta tuotantoaan esiintyessään Under the Bridgessä Lontoon Chelseassa Tenek and Keneliksen lämmittelemänä. Helmikuun lopussa 2020 Cherry Red Records julkaisi Republican esikoisalbumista Deluxe Edition -version.

Maanantain mainio:Pitkän uran luonut bluesrockin edustaja

 Neljäs kesäkuuta 1957 syntynyt Tinsley Ellis on yhdysvaltalainen rock- ja bluesmuusikko, joka syntyi Atlantassa, Georgiassa ja varttui Etelä-Floridassa. Billboardin mukaan Ellis on johdonmukaisimmin laadukkaita bluesalbumeita julkaissut muusikko. Ellisin rakkaus sähköiseen bluesiin syntyi britti-invaasion raaempien edustajien, kuten The Yardbirdsin, The Animalsin, Creamin ja The Rolling Stonesin ansiosta. Ensimmäiset hänen muistamansa kappaleet ovat Johnny Riversin Secret Agent Man ja The Standellsin Dirty Water, mutta hänen bluesdiggauksensa alkoi Freddie Kingin myötä. 15-vuotiaana Ellis todensi B. B. Kingn konsertin, jossa tämä rikkoi yhden kitaransa kielistä ja lahjoitti sen Ellisille. 1970-luvun puolivälissä Ellis pyrki Atlantan lähellä sijainneeseen Emoryn yliopistoon ja näihin aikoihin hän vaikutti yhtyeessä Haygood Band. Kahta vuotta myöhemmin Ellis palasi Atlantaan ja liittyi ensimmäiseen ammattimaisesti toimineeseen yhtyeeseensä The Alley Catsiin, jonka lineupiin kuului mm. sittemmin The Fabulous Thunderbirdsissä soittanut Preston Hubbard. Ellis valmistui Emorysta vuonna 1979 historia pääaineenaan. Kahta vuotta myöhemmin hän perusti yhtyeen The Heartfixers solisti/huuliharpisti Chicago Bob Nelsonin kanssa. Yhtye levytti kolme albumia pienelle yhtiölle Landslidelle, niistä yhden solisti Nappy Brownin kanssa ja lopetti toimintansa vuonna 1988. Samana vuonna Ellis solmi levytyssopimuksen chicagolaisen Alligator Recordsin kanssa. Esikoissooloalbumi Georgia Blue ehti ilmestyä vuoden 1988 aikana. Hänen seuraavat sooloalbuminsa olivat Fanning the Flames (1989), Trouble Time (1992), Storm Warning (1994) ja Fire It Up (1997). Ellis teki studiotöitä esimerkiksi R.E.M:in Peter Buckin, Derek Trucksin ja Chuck Leavelin kanssa. Hänen kanssaan työskennelleisiin tuottajiin lukeutuvat Tom Dowd ja Eddy Offord. Vuonna 2000 Ellisin levy-yhtiöksi vaihtui Capricorn Records, jolle hän levytti jo mainittuna vuonna albumin Kingpin. Vuonna 2002 artistin levy-yhtiöksi vaihtui Talarc Records, jolle Ellis levytti albumit Hell or High Water ja The Hard Way. Ellis palasi Alligator Recordsille ja vuonna 2005 mainittu levy-yhtiö julkaisi häneltä konsertttaltioinnin Live - The Highwayman. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi studioalbumi Moment of Truth ja vuonna 2009 sen seuraaja Speak No Evil. Alkuvuodesta 2013 Ellis oli mukana kiertueella Blues at the Crossroads 2, jolla esitettiin Muddy Watersin ja Howlin Wolfin tuotantoa ja sillä olivat lisäksi mukana esimerkiksi The Fabulous Thunderbirdsin Kim Wilson ja James Cotton. Vuoden 2013 aikana Ellis lanseerasi myös oman levy-yhtiönsä Heartsfixer Musicin, jolle hän on levyttänyt useita albumeita; instrumentaali Get It!, Midnight Blue, Tough Love sekä vuonna 2016 ilmestynyt Red Clay Soul. Vuonna 2017 Ellis lanseerasi sivuprojektinsa Tinsley Ellis Blues is Dead, jonka kanssa hän esittää blues -ja rhythm and blues-henkisesti ensisijaisesti Grateful Deadin tuotantoa. Tammikuussa 2022 ilmestynyt albumi Devil May Care vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Yhdeksäs helmikuuta 2024 ilmestynyt Naked Truth on Ellisin tuotannon ensimmäinen täysin akustinen albumi.