Tiistain tukeva:Vuosikymmenten uran tehnyt laulajatar ja näyttelijätär

1. joulukuuta 1945 syntynyt Bette Midler, joka tunnetaan myös taiteilijanimellään The Divine Miss M, on amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, näyttelijä, komedienne ja elokuvatuottaja. Lähes puoli vuosisataa kestäneen uransa aikana Midler on voittanut kolme Grammya, neljä Golden Globe -palkintoa, kolme Emmy Awardia sekä erityisen Tommy Awardin työstään Broadwaylla. Maailmanlaajuisesti hän on myynyt yli kolmekymmentä miljoonaa albumia ja vastaanottanut neljä kulta-, kolme platina, ja kolme multiplatinalevyä. Honolulussa, Havaijilla syntynyt Midler aloitti ammattilaisuransa useissa Off Off Broadway -näytelmissä ennen esiintymistään näytelmissä Fiddler of the Roof ja Salvation on Broadway 60-luvun lopussa. Vuonna 1970 hän aloitti solistin tehtävät Continental Bathissa ja saavutti diggarikuntaa. Sooloartistina Midler on julkaissut 14 studioalbumia. Vuonna 1972 Atlantic Recordsin kautta ilmestynyt debyyttialbumi The Divine Miss X nousi top teniin ja myi aina platinalevyksi. Seuraavana vuonna Midler ansaitsi albumistaan parhaan uuden artistin Grammyn. Hänen debyyttinsä sisälsi kolme hittiä; Do You Wanna Dance, Friends ja Boogie Woogie Bugle Boy, joista viimeksi mainittu nousi listakärkeen Adult Contemporary -listalla. Alun perin kyseessä oli Andrew Sistersin vuonna 1941 tekemä swingnumero, josta Midler teki svengaavan rocktulkinnan. Midler on usein maininnut Andrew Sistersin merkittäväksi diggauskohteekseen ja inspiraation lähteekseen. Vuoden 1973 lopussa ilmestynyt Midlerin nimeä kantanut kakkosalbumi nousi top teniin ja myi lopulta pelkästään Yhdysvalloissa lähes miljoona kappaletta. Midlerin seuraavat pitkäsoitot olivat vuosina 1976 ja 1977 ilmestyneet Songs for the New Depression ja Broken Blossom.  1977 ensi-iltansa sai Midlerin ensimmäinen televisio speciaali Ol Red Hair is Back. Vieraina ohjelmassa nähtiin tuolloin Dustin Hoffman ja Emmett Kelly. Ohjelma voitti Emmy Awardin.

 Vuonna 1979 Midler teki ensimmäisen elokuvansa The Rose. Siinä hän esitti huumeriippuvaista rocktähteä, jonka roolimallina oli Janis Joplin. Samana vuonna ilmestyi Midlerin viides albumi Thighs and Whispers. Se oli artistin kaupallisesti epäonnistunut kokeilu discomusiikin parissa. Pian kyseisen albumin ilmestymisen jälkeen Midler aloitti maailmankiertueen. Pasadenassa pidetty konsertti kuvattiin ja julkaistiin vuonna 1980 konserttielokuvana nimeltä Divine Madness. Roolistaan Rose-elokuvassa Midler voitti parhaan näyttelijättären Golden Globen. Elokuvan soundtrack myi pelkästään Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta ja ansaitsi tuplaplatinaa. Albumin nimikappaleen singleversio nousi kolmanneksi Billboardin listalla. Midler ansaitsi kappaleesta kultasinglen ja Grammyn parhaasta naispuolisesta poplaulusuorituksesta. Vuonna 1983 ilmestynyt pitkäsoitto No Frills sisälsi kolme singleä; balladi All I Need to Know, You're My Favourite Waste of Time sekä Rolling Stones-cover Beast of Burden. 80-luvun puolivälissä Midler oli mukana hyväntekeväisyyslevyllä We Are the World ja hän esiintyi lukuisten keskeisten musiikin tekijöiden tavoin Live Aidissa. Vuonna 1985 artisti solmi myös useita elokuvia käsittäneen sopimuksen Walt Disney studioiden kanssa. Midler teki useita menestyksekkäitä uudelleen perustetun Touchstone Pictures jaoston tuottamia elokuvia. Beaches-elokuvan, jossa Midler esitti pääosaa Barbara Hersheyn kanssa, soundtrack on artistin kaikkien aikojen menestynein. Se nousi kakkoseksi Billboardin listalla ja myi yli neljä miljoonaa kappaletta. Kyseiseltä pitkäsoitolta poimittu single Wind Beneath My Wings nousi Billboardin listakärkeen ja Midler voitti sillä kolmannen Grammynsa vuoden levy-kategoriassa.

 Vuoden 1990 albumilta Some People's Lives poimittu single From a Distance myi platinaa Yhdysvalloissa. 90-luvulla Midler keskittyi elokuviin. Golden Globe Awardit hän vastaanotti roolistaan vuoden 1992 elokuvassa For the Boys ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Gypsyssa. Columbia Recordsin vuonna 2003 julkaisema albumi Bette Midler sings the Rosemary Clooney Songbook oli vaihteeksi menestys. Vuosina 2003-2004 Midler kiersi Yhdysvaltoja Kiss My Brass- kiertueensa tiimoilta täysille katsomoille. Yhtä menestyksekäs oli myös Australiassa vuonna 2005 operoinut Kiss My Brass Down Under -kiertue. Toinen tribuuttialbumi Bette Midler sings Peggy Lee Songbook palautti artistin Billboardin top teniin. Hyvän vastaanoton saanut joulualbumi Big Yule oli vuorossa seuraavana vuonna. Vegas Show Bette Midler: The Showgirl Must Go On alkoi helmikuussa 2008 ja jatkui aina tammikuun loppuun 2010. Mukana oli 13-henkinen yhtye ja 20 tanssijatarta.Midlerin vuoden 2008 Best of-kokoelma Jackpot nousi Englannissa kuudenneksi ja myi platinaa. Kesäkuussa  2012 Midler vastaanotti elämäntyöstään Sammy Cahn Awardin Songwriters Hall of Famessa New Yorkissa. Marraskuussa 2014 ilmestyi pitkäsoitto It's the Girls!, joka sisälsi covereita erityisesti 60-luvun tyttöyhtyeiden ohjelmistosta. Tuoreinta tuotantoa edustaa versio TLC:n hitistä Waterfalls. Maaliskuussa 2017 hän alkoi esittää Dolly Gallagher Levin roolia Hello Dolly!:n Broadway-versiossa, joka jatkui tammikuuhun 2018. Roolistaan Midler voitti Tony Awardin. Vuonna 2017 hän esiintyi lisäksi elokuvassa Freak Show. Vuonna 2020 hän esitti Bella Abzukia Julie Taymorin ohjaamassa elokuvassa The Glorias, joka kertoi Gloria Steinemin elämästä. Neljäs joulukuuta 2021 Midler vastaanotti elämäntyöstään Kennedy Center Honorin, joka luovutettiin hänelle Kongressin kirjastossa, Washingtonissa.

Maanantain mainio:Deep Purplen ja Rainbown herrasmiesbasisti

Alun perin Deep Purplen Mark II-kokoonpanoon  vuonna 1969 liittynyt ja vuodesta 1984 lähtien kyseisessä hard rockin kivijalassa jälleen vaikuttanut basisti Roger Glover täyttää marraskuun viimeisenä 2023 78 vuotta. Yhtyetoverinsa Ian Gillanin tavoin hän oli ennen Purplea osa Episode Six-yhtyettä. Purplen 70-luvun alun urotekojen, joista Gloverin osalta erityisen huomionarvoinen on kitarariffi vuoden 1972 klassikkoalbumi Machine Headin kappaleeseen Maybe I’m a Leo, jälkeen basisti joutui jättämään Purplen vuonna 1973. Glover siirtyi tuottajaksi ja ryhtyi ensiksi yhteistyöhön skotlantilaisen hardrockyhtye Nazarethin kanssa tuottaen yhtyeen klassikkoalbumit Razamanaz, Loud n’ Proud sekä Rampant. Muista Gloverin tuottamista merkittävistä albumeista mainittakoon Judas Priestin Sin After Sin , David Coverdalen soololevyt White Snake ja Northwinds sekä irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin 70-luvun parhaisiin töihin lukeutuva Calling Card. Gloverin ensimmäinen sooloalbumi The Butterfly Ball and The Grasshopper’s Feast ilmestyi vuonna 1974. Sen seuraaja Elements oli vuorossa vuonna 1978.

 Vuonna 1979 Glover siirtyi basistiksi ja tuottajaksi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeeseen. Hän oli mukana pitkäsoitoilla vuoden 1979 Down to Earthista vuonna 1983 ilmestyneeseen Bent Out of Shapeen. Niiden väliin sijoittuivat suurmenestys Difficult to Cure sekä Rainbown myöhäisemmän tuotannon rankinta osastoa edustanut Straight Between the Eyes. Suurimpia tuonaikaisia Rainbown hittejä olivat Since You’ve Been Gone sekä I Surrender. Vuonna 1983 Glover levytti kolmannen sooloalbuminsa Mask. Se sai julkaisunsa seuraavana vuonna. Vuonna 1988 ilmestyi Gloverin ja Ian Gillanin yhteinen pitkäsoitto Accidentally on Purpose. Vuonna 2001 Glover oli yksi Gov't Mulen tupla-albumilla The Deep End vierailleista basisteista. Kyseessä oli tribuuttilevy yhtyeen originaalibasistille Allen Woodylle ja Glover soitti Purple-biisissä Maybe I'm a Leo, joka lukeutui Woodyn suosikkikappaleisiin. Toukokuussa 2003 New Orleansissa Glover oli mukana Gov't Mulen soittamassa speciaalikonsertissa, johon ottivat osaa kaikki The Deep End- albumilla musisoineet basistit. Gloverin neljäs sooloalbumi, vuoden 2002 Snapshot julkaistiin nimellä Roger Glover & Guilty Party. Viides soololevy If Life Was Easy ilmestyi vuonna 2011 ja sillä vierailivat Nazarethin solisti Dan McCafferty sekä basisti Pete Agnew. Gloverin keskeisistä livevierailuista mainittakoon osallistuminen Jon Lordin Concerto for Group and Orchestra-teoksen esittämiseen Royal & Derngrate Teatterissa Northamptonissa lokakuussa 2007. Maaliskuussa 2012 Ian Paice soitti keikan Deep Purple-tribuuttiyhtye Purpendicularin kanssa Sveitsissä, Prattelnissa. Yhtyeen yllätykseksi legendaarinen rytmiryhmä täydentyi, kun paikalle sattunut Roger Glover saapui stagelle musisoimaan. Glover asuu Ranskassa. Hänen ensimmäisestä avioliitostaan oleva, vuonna 1976 syntynyt tytär Gillian Glover on myös muusikko.

Sunnuntain extra:Blue-eyed soulin taitajat viriileimmillään

The Young Rascals:Collections

New Yorkissa vuonna 1965 perustettu The Young Rascals on eräs blue-eyed soulin laadukkaimmista ilmentymistä. Yhtyeen jäsenistä solisti Eddie Brigati ja solisti/kosketinsoittaja Felix Cavaliere olivat kyseisen vuosikymmenen alussa olleet mukana Joey Deen säestysyhtyeessä The Starlighterissa ja jazztaustaa omannut rumpali Dino Danelli oli teininä soittanut Lionel Hamptonin orkesterin kanssa. Young Rascalsin vuonna 1966 ilmestynyt debyyttialbumi koostui vielä ensisijaisesti lainakappaleista. Good Loving nousi singlenä aina listakärkeen ja kyseisen pitkäsoiton muista huippuhetkistä mainittakoon revittelevä näkemys Larry Williamsin Slow Downista sekä riipaiseva balladi I Believe. Jo samana vuonna ilmestyneellä kakkosalbumilla Collections oman tuotannon määrä kasvoi ratkaisevasti. Kaksikko Eddie Brigati ja Felix Cavaliere vastaa melodisesti svengaavista raidoista What Is the Reason ja Love Is A Beautiful Thing. Felix Cavalieren käsialaa ovat kaunokki Lonely Too Long sekä niin musiikillisessa toteutuksessaan kuin tekstillisesti yllättävänkin rankka Come On Up.

Levytyksillä silloin tällöin myös basistin vakanssia hoitaneen kitaristi Gene Cornishin tekemä No Love to Give on tyylikäs, jousien sävyttämä slovari. Cornishin ja Danellin yhteistyötä edustava Nineteen Fifty-Six edustaa rokkaavimmillaan paitsi kyseistä albumia, myös liki pitäen yhtyeen tuotantoa myös yleisellä tasolla. Covereista rauhallisempaa osastoa tarjoavat Too Many Fish in the Sea, Since I Fell for You sekä ehkä albumin kirkkain ja harvinainen helmi More, jossa Felix Cavalieren urkutyöskentely hakee vertaistaan. Lainoista tunnetuimpia ovat Love Lightsin kanssa medleyn muodostava Mickey’s Monkey sekä Wilson Pickettin näkemyksenä tunnetuimmaksi tullut Land of 1000 Dances. Vuonna 1967 ilmestyneen Young Rascalsin seuraavan pitkäsoiton Groovin’ Amerikassa listakärkeen noussut leppeä nimikappale lienee yhtyeen tunnetuin hitti ja varsin hyvin menestyi myös samaiselta albumilta poimittu rivakampi With A Girl Like You. Vuoden 1968 alkaessa yhtyeen nimi lyheni muotoon The Rascals. Tuon aikakauden menestyksistä mainittakoon Beautiful Morning sekä niin ikään Yhdysvalloissa ykköseksi noussut, Marthin Luther Kingin ja Robert F Kennedyn murhista Felix Cavalierelle tekstillisen aiheen antanut People Got to Be Free.

Lauantain pitkä:Eräs rockin historian keskeisimmistä debyyttialbumeista

The Jimi Hendrix Experience:Are You Experienced?

The Jimi Hendrix Experiencen vuoden 1967 toukokuussa ilmestynyt ja The Animalsin basistina aikaisemmin kunnostautuneen Chas Chandlerin tuottama Are You Experienced? on kiistatta eräs rockin historian laadukkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista debyyttialbumeista. Sen merkitys niin psykedeelisen kuin hardrockin kehitykselle on varsin merkittävä. Albumin levytykseen aikaa käytettiin noin viisi kuukautta, mikä oli vähän verrattuna Hendrixin myöhempiin levytyksiin, joista erityisen keskeisenä nousee esiin vuonna 1968 ilmestynyt tupla-albumi Electric Ladyland. Are You Experiencedin britti- ja amerikanpainokset erosivat toisistaan kappalemateriaaliltaan suhteellisen runsaasti ja koska Jimi Hendrix, rumpali Mitch Mitchell ja basisti Noel Redding tekivät läpimurtonsa Englannissa, olkoon tarkastelussa ensisijaisesti brittiversio kyseisestä merkkipaalusta. Siltä puuttuvat singlemenestykset Hey Joe, Purple Haze sekä Wind Cries Mary, mutta niiden sijaan albumi sisältää upean bluesin Red House ja psykedeliahelmen Can You See Me kaltaiset ehdottomuudet, jotka jenkkiversiolta siis jäävät uupumaan. Are You Experiencedin brittipainoksen ainoa balladi on näin ollen May This Be Love. Manic Depression, I Don’t Live Today ja Love or Confusion edustavat kaikki virtuoositeettiä esittelevää psykedeelistä rockia komeimmillaan ja melkoista soolotyöskentelyä on säästetty myös nimiraidalle Are You Experienced? Avausraita Foxy Lady on riffittelyn ja sooloilun ilotulitusta ja sen vastapainoksi Remember huokuu melankoliaa. Häpeilemättömän pelkistetyn riffin varaan rakennettu Fire ja monimuotoinen sävelteos Third Stone from the Sun edustanevat kuitenkin tyylillisesti pitkäsoiton ääripäitä. The Jimi Hendrix Experiencen kakkosalbumi Axis:Bold as Love ehti sekin ilmestyä vuoden 1967 aikana. Loisteliaaseen debyyttiin verrattuna kyseessä on hieman hajanaisempi kokonaisuus, joka vakuuttaa kuitenkin erityisesti balladituotannollaan. Niin upea nimiraita Bold as Love, harvinaisemmat helmet Castles Made of Sand, One Rainy Wish kuin Hendrixin todennäköisesti tunnetuin slovarikaunokki, lukuisia coverversioita osakseen saanut Little Wing edustavat Axisin biisimateriaalia laadukkaimmillaan.

Perjantain pohjat:Skotlantilaisylpeyden legendaarisin pitkäsoitto

The Sensational Alex Harvey Band:Next  

 

Skotlantilainen The Sensational Alex Harvey Band lukeutuu glamista vaikutteita ottaneen hardrockin keskeisimpiin nimiin. Alex Harvey aloitti musiikillisen uransa jo 50-luvun lopulla skiffleympyröissä. Ensimmäisen pitkäsoittonsa Alex Harvey and His Soul Band Harvey levytti niinkin varhain kuin vuonna 1963. Aivan 1970-luvun alussa Harvey muodosti The Sensational Alex Harvey Bandin, jonka muusikot olivat aikaisemmin vaikuttaneet Tear Gas- nimisessä skotlantilaisyhtyeessä. TSAHB:n esiintyminen vuoden 1976 Ruisrockissa jätti lähtemättömät jälkensä esimerkiksi Pate Mustajärveen. Parhaimmillaan yhtye onnistui myös levytystensä osalta erinomaisesti ja studioalbumeista legendaarisin lienee vuoden 1973 Next. Avausraita Swampsnake sisältää raakaa kitarointia ja Gang Bang sekä Vambo Marble Eye hyödyntävät tyylitajuisesti glamrockvaikutteita. Albumin suurteoksia ovat yli seitsenminuuttiset Faith Healer ja The Last of the Teenage Idols. Faith Healer sisältää Harveyn intensiivisen laulusuorituksen ja raa’an kitaroinnin hallitsemaa äänivallia. Nextin tuottajana oli muun muassa The Sweetin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut Phil Weinman. Hänen ansiostaan albumi paitsi rokkasi tuhdisti, myös toi yhtyeen musiikilliset ansiot esiin kaikessa komeudessaan. The Last of the Teenage Idolsin teksti sisältää omaelämäkerrallisia aineksia ja on hardrock, doo wop ja big band-vaikutteissaan musiikillisesti varsin monipuolinen. Juice Leskinen suomensi kyseisen kappaleen nimellä Viimeinen kultahammas ja sen esittäjäksi valikoitui liki pitäen itseoikeutetusti  Pate Mustajärvi. Myös Jacques Brelin käsialaa olevan nimiraidan Next Pate levytti ensimmäisen sooloalbuminsa Nyt nimikkoraidaksi. Coverrallatuksen Giddy Up Ding Dongin Juice Leskinen puolestaan levytti Grand Slamin kanssa nimellä Hellurei ja Onni Gideon. The Sensational Alex Harvey Bandin vaikutusta kotimaiseen ja ensisijaisesti manserockiin voinee näin ollen pitää kiistämättömänä. Lavalla yhtye antoi palaa, mutta myös musiikillisesti sen panos oli varsin vahva. Erityisesti kitaristi Zal Cleminsonin taidot ansaitsevat osakseen vakavaa huomiota.

Torstain terävä:Tina Turnerin soolouran kirkkain klassikko

 Tina Turner:Private Dancer

 

Toukokuun lopussa 1984 ilmestynyt Private Dancer on Tina Turnerin viides studioalbumi ja samalla ensimmäinen Capitol Recordsin julkaisema Turnerin levy. Albumi äänitettiin useissa studioissa Englannissa ja sitä oli työstämässä neljä eri tuotantotiimiä. Pitkäsoiton tuotantoon osallistuneista mainittakoon Heaven 17 -yhtyeen Martyn Ware ja Ian Graig Marsh. Albumi merkitsi suorastaan radikaalia irtiottoa siitä rhythm and blues-tyylistä, jota Turner oli esittänyt aviomiehensä ja esiintymiskumppaninsa Ike Turnerin kanssa. Private Dancer oli mikstuura nopeatempoisia kappaleita ja balladeja. Popin ja rockin lisäksi albumi sisälsi vaikutteita smooth jazzista ja R&B:stä. Erottuaan Ike Turnerista Tina oli sinnitellyt useita vuosia soolourallaan. Private Dancer teki hänestä huomattavan sooloartistin ja itse asiassa erään levyteollisuuden keskeisimmistä crossoverartisteista. Albumista tuli maailmanlaajuinen kansainvälinen menestys. Moninkertaista platinaa se on myynyt Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Saksassa. Pohjois-Amerikan osalta Private Dancer on Turnerin kaikkien aikojen myydyin albumi. Pitkäsoitolta julkaistiin seitsemän singleä, näiden joukossa nimikappale, What's Love Got to Do with It, Let's Stay Together ja Better Be Good to Me. Albumi myös saavutti myönteiset arviot jo ilmestyessään.

Turner kykeni tarjoamaan energiaa ja raakaa tunnetta taidokkaasti tuotettuihin pop- ja rockkappaleisiin. Ajan myötä albumin perintö on siinä, että Turnerin raa'an etelävaltioiden soultyylin pehmentäminen merkitsi osaltaan merkkipaalua pop/soulmusiikin kehityksessä. Albumin julkaisua seurasi 177 konserttia käsittänyt Private Dancer Tour. John Carteria saadaan kiittää Tina Turnerin sainaamisesta Capitol Recordsille. Pitkäsoiton hiteistä Heaven 17-jäsenet Ware ja Craig Marsh tuottivat Al Green-coverin Let's Stay Together, Terry Britten reggaevaikutteita hyödyntäneen What's Love Got to Do with Itin ja Rupert Hine suurimman osan muista kappaleista. Niistä nostettakoon erityisesti esiin Holly Knightin, Mike Chapmanin ja Nicky Chinin kirjoittama Better Be Good to Me. John Carter tuotti albumin nimikappaleen, joka oli Mark Knopflerin säveltämä, mutta kitarasoolosta siinä vastasi Jeff Beck. Temptations-cover Ball of Confusion ei päässyt mukaan Turnerin albumille, mutta sitä vastoin British Electric Foundationin levylle Music of Quality and Distinction Volume One vuonna 1982. Samannimisen albumin kakkososalla vuonna 1991 kuultiin remiksattuna versiona Turnerin näkemys Sam Cooken klassikosta A Change is Gonna Come.  Private Dancerille päässeen Beatles-cover Helpin Turner levytti The Crusadersin kanssa.  Kaiken kaikkiaan Private Danceria on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.

 Albumin seitsemästä singlestä What's Love Got to Do with It nousi listakärkeen. Vuoden 1985 Grammy Awardseissa Private Dancer voitti neljä niistä kuudesta palkinnosta, joiden saajaksi albumi oli asetettu ehdolle. Vuonna 1997 EMI julkaisi albumista remiksatun version neljän bonusraidan kera. Kyseessä olivat demoversiot, jotka oli aikaisemmin julkaistu Private Dancerilta poimittujen singlejen b-puolilla sekä myös 12-tuumaisten maxisinglejen extramateriaalina. Kyseiset demot oli äänitetty loppuvuodesta 1983 ja seuraavan vuoden alussa tuottaja John Carterin kanssa. Albumin tiimoilta tehty kiertue alkoi 8. helmikuuta 1985 ja päättyi 28. marraskuuta samana vuonna. Keikoista 60 oli Euroopassa, 105 Pohjois-Amerikassa, kymmenen Australiassa ja kaksi Japanissa. Vuonna 1989 Rolling Stone rankkasi Private Dancerin sijalle 46. sadan 80-luvun parhaan albumin listallaan. Vuonna 2003 VH1 nimesi Private Dancerin kaikkien aikojen 95:ksi parhaaksi albumiksi. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan Mike Dieryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Yksinäisen hahmon ritarin mestarillinen debyytti

Nick Drake:Five Leaves Left

25. marraskuuta 1974 ainoastaan 26-vuotiaana menehtynyt Nick Drake on kuolemansa jälkeen saavuttanut singer/songwriter – genressä todellisen kulttiklassikon aseman. Artistin diskografia käsitti hänen elinaikanaan ainoastaan kolme pitkäsoittoa. Niistä ensimmäinen, vuonna 1969 ilmestynyt Five Leaves Left on kohotettu ehkäpä kaikkein legendaarisimman maineen omaavaksi. Se on menestynyt hyvin erilaisissa kaikkien aikojen parhaat levyt – tyyppisissä äänestyksissä.  Esimerkiksi New Musical Express rankkasi kyseisen albumin sijalle 74. kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallaan vuonna 1993. Vaikka Five Leaves Left on merkitty ainoastaan Draken nimiin, kuultiin albumilla taustamuusikkoina soittajia folkrockyhtyeistä Fairport Convention ja Pentangle. Heistä tunnetuin on mitä ilmeisimmin kitaristi Richard Thompson. Five Leaves Leftin kymmenen raidan joukkoon mahtuu useita kiistattomia klassikkokappaleita.

Sellaisiin lukeutuvat ainakin loistavan melodian omaava River Man, erinomaisen koskettava Day Is Done, instrumentaatiostaan huolimatta kokonaistoteutuksessaan rivakampi Cello Song, folkrockin eliittiä edustava avausraita Time Has Told Me, pianovetoinen päätöskappale Saturday Sun sekä todellinen balladikaunokki The Thoughts of Mary Jane. Jousien sävyttämä Way to Blue sijoittuu niin ikään lähelle kärkeä. Man in a Shed on tyylitajuinen kitaroinnin ja pianotaituroinnin kombinaatio ja Grapefruit Free jälleen tyylikkäine jousineen eräs slovariosaston huippuhetkistä. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Bryter Layter on muodostunut debyytin tavoin varsin arvostetuksi levyksi. Muutamalla pitkäsoiton kappaleista oli mukana Velvet Undergroundin John Cale ja taustavokaaleissa kappaleessa Poor Boy kuultiin muun muassa The Small Facesin kanssa yhteistyötä tehnyttä ja myös sooloartistina muutaman legendaarisen singlehitin julkaissutta P. P. Arnoldia sekä toista upeaa laulajatarta Doris Troyta. Bryter Layterin kappaleista ensi alkuun mainittakoon One of These Things First sekä ehkäpä pitkäsoiton tunnetuinta antia edustava kiistaton helmi Northern Sky. Myös vuoden 1972 lähestulkoon soolona toteutettu pitkäsoitto Pink Moon on pelkistetyssä ilmaisussaan varsin onnistunut albumi.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen sielukkaimmista soulvokalisteista

25. marraskuuta 1940 syntynyt ja 14. huhtikuuta 2015 edesmennyt Percy Thorne Sledge oli Afrikan amerikkalainen solisti, jonka repertuaari käsitti rhythm and bluesin, soulin, gospelin ja perinteisen popmusiikin. Hänen levytysuransa suurin hitti on vuonna 1966 Billboardin sekä R&B-listojen kärkeen noussut single When A Man Loves a Woman. Miljoonamyyntiin yltänyt kappale saavutti kultalevyn. Suurimmat menestyksensä Sledge saavutti 60-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa sarjalla tunteikkaita soulkappaleita. Myöhemmin hän vastaanotti Rhythm and Blues säätiön myöntämän palkinnon saavutuksistaan musiikkiurallaan. Rock and Roll Hall of Fameen Sledge pääsi vuonna 2005. Hän syntyi Leigtonissa, Alabamassa. Sledge teki maanviljelyyn liittyviä töitä Leightonin pelloilla ennen siirtymistään työskentelemään Colbert Countyn sairaalassa, Sheffieldissä, Alabamassa. 60-luvun puoliväliin ehdittäessä Sledge keikkaili viikonloppuisin Yhdysvaltojen kaakkoisosissa The Esquires Combo -nimisen yhtyeen kanssa ja työskenteli viikot sairaalaympäristössä. Levytuottaja Quin Ivyn Sledgelle esitteli kaksikon yhteinen ystävä. Levytyssopimuksen Sledge solmi koe-esiintymisensä seurauksena. Sledgen sielukas äänenkäyttö sopi erinomaisesti sarjalle Ivy ja Marlin Greenen tuottamia soulballadeita. Arvostettu rockkriitikko Dave Marsh on kuvannut kyseisiä kappaleita emotionaalisiksi klassikoiksi kaiken ikäisille romantikoille. When A Man Loves A Woman oli Sledgen ensimmäinen levytyssopimuksensa solmimisen jälkeen levyttämä kappale. Sledgen mukaan hän kirjoitti kappaleen menetettyään työnsä ja tyttöystävänsä loppuvuodesta 1965. Basisti Calvin Lewis ja urkuri Adrian Wright auttoivat Sledgeä kyseisen kappaleen kirjoittamisessa ja niinpä hän antoikin kaksikolle kaikki laulunkirjoituskrediitit. Kotimaassaan When A Man Loves a Woman nousi listakärkeen ja siitä muodostui myös kansainvälinen menestys. Britanniassa kappale on ollut hitti kahteen otteeseen. Ilmestymisvuotenaan se nousi neljänneksi ja vuoden 1987 uusintajulkaisu saavutti aina kakkossijan.

When A Man Loves a Womanin nousun listakärkeen esti toinen 60-luvun soulklassikko, Ben E Kingin Stand by Me. Molempia kappaleita hyödynnettiin Levis-farkkujen mainoksessa. Kaiken lisäksi When A Man Loves a Woman oli ensimmäinen Atlantic Recordsin julkaisema kultalevy. Suoranaisesta soulanthemista käyneestä kappaleesta muodostui Sledgen uran kulmakivi. Sitä seuranneita menestyksiä olivat Elkie Brooksin vuonna 1981 versioima Warm and Tender Love, It Tears Me Up, yhdenneksitoista kotimaassaan noussut ja Steve Davisin tekstittämä Take Time to Know Her, joka oli Sledgen toiseksi suurin hitti sekä Cover Me. Sledgen 70-luvun menestyksiin lukeutuivat I'll Be Your Everything sekä Sunshine. Kyseisellä vuosikymmenellä Sledgestä muodostui varsin suosittu esiintyjä erityisesti Alankomaissa, Saksassa sekä Etelä-Afrikassa, joista viimeksi mainitussa hän heitti keskimäärin 100 konserttia vuodessa. 90-luvun alussa Michael Bolton saavutti suuren menestyksen coverillaan Sledgen klassisimmasta hitistä. Boltonin näkemys on hänen albumiltaan Time, Love & Tenderness. Boltonin näkemys When A Man Loves a Womanista nousi Billboardin listakärkeen heti marraskuun puolivälin jälkeen, ts. 25 ja puoli vuotta Sledgen originaalia myöhemmin. Vuonna 1994 Sally Davis ja Barry Goldberg tuottivat Virgin Recordsin julkaiseman Sledgen pitkäsoiton Blue Night. Albumilla vierailivat muiden muassa Bobby Womack, Steve Cropper ja Mick Taylor. Vuonna 1996 albumi voitti parhaalle blues- tai soulalbumille myönnetyn W. C. Haward Awardin. Vuonna 2004 Davis ja Goldberg toimivat tuottajina Sledgen albumilla Shinin' through the Rain, joka edelsi artistin pääsyä Rock and Roll Hall of Fameen. Pitkäsoitolle kappaleita kirjoittivat esimerkiksi Steve Earle, The Bee Gees, Alan Clarke sekä Jackie Lomax. Toukokuussa 2007 Sledge pääsi The Louisiana Music Hall of Fameen kotikaupungissaan Los Anglesin Baton Rougessa. Joulukuussa 2010 Rhino Handmade julkaisi Sledgeltä neljästä cd:stä koostuneen retrospektiivisen kokoelman The Atlantic Recordings, joka sisältää kaikki artistin kyseiselle levy-yhtiölle tekemät masterit. Mukana on aikaisemmin Yhdysvalloissa julkaisematonta tuotantoa, josta osa on tosin ainoastaan monoversioita aikaisemmin stereona julkaistuista kappaleista. Kokoelman ensimmäinen cd sisältää Sledgen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, joita ei ollut äänitetty stereona. Vuonna 2011 Sledge osallistui Sir Cliff Richardin Soulicious-kiertueelle. Kahdesti naimisissa ollut artisti sai 12 lasta, joista kahdesta tuli laulajia. Eräs kaikkien aikojen sielukkaimmista soullaulajista menehtyi maksasyöpään ja hänen leposijansa on Baton Rougen Heavenly Gates -hautausmaalla.

Maanantain mainio:Eräs keskeisistä amerikkalaisista soulvokalisteista

23. marraskuuta 1939 syntynyt ja 19. elokuuta 2001 menehtynyt Betty Everett oli amerikkalainen soulvokalisti ja pianisti, joka tunnetaan ensisijaisesti suurimmasta hitistään, miljoonamyyntiin yltäneestä singlestä Shoop Shoop Song (It's in His Kiss). Hän aloitti pianonsoiton yhdeksänvuotiaana ja lauloi gospelia kirkossa. Vuonna 1957 Everett muutti Chicagoon, missä aloitti uransa maallisemman musiikin parissa. Hän levytti useille paikallisille, pienille soulmusiikkiin erikoistuneille levy-yhtiöille. Vuonna 1963 itsenäisen, mutta eteenpäin päässeen levy-yhtiön Vee-Jay Recordsin johtohahmo Calvin Carter sainasi Everettin. Toinen kyseiselle levy-yhtiölle tehty levytys, Clint Ballard Juniorin kirjoittama ja myöhemmin Linda Ronstadtin menestyksekkäästi coveroima You're No Good jäi juuri ja juuri top 50:n ulkopuolelle. Everettin seuraava single, tarttuva Shoop Shoop Song oli artistin suurin hitti. Rudy Clarkin käsialaa oleva kappale nousi Billboardin listalla kuudenneksi ja Cashbox R&B-listan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Everettin muista hiteistä mainittakoon muun muassa Dusty Springfieldin coveroima I Can't Hear You sekä Elvis Costellon vuonna 1980 versioima Getting Mighty Crowded. Everett levytti myös useita duettoja Jerry Butlerin kanssa. Niistä Let It Be Me nousi vuonna 1964 Billboardin listalla viidenneksi ja Cashboxin kärkeen. Vee-Jay Recordsin toiminnan lakattua vuonna 1966 Everett jatkoi levyttämistä useille muille levy-yhtiöille. Unille vuonna 1969 levytetty There'll Come a Time nousi Cashboxin kärkeen, toiseksi Billboardin R&B-listalla ja Hot 100-listalla sijalle 26. Kappaletta oli ollut kirjoittamassa Chi-Litesin tuottaja ja leadvokalisti Eugene Record. Everettin myöhäisempiin menestyssingleihin lukeutuivat It's Been A Long Time ja I Got to Tell Somebody, joista jälkimmäinen, vuoden 1970 satoa edustava kappale oli yhteistyötä Calvin Carterin kanssa.

 Everettin vuoden 1975 pitkäsoiton Happy Endings sovituksista vastasi Gene Page ja se sisälsi muun muassa näkemyksen Beach Boysin vuoden 1966 klassikkohitistä God Only Knows. Vuonna 1980 ilmestynyt viimeinen single Hungry for You oli jälleen Carterin tuottama. Everett vastaanotti BMI:n Pop Awardin vuosina 1964 ja 1991 ja vastaavan R&B Awardin vuonna 1964. Everett asui South Beloitissa, Illinoisissa 80-luvusta kuolemaansa saakka. Hän liittyi Rhythm and Blues Foundationiin. Vuonna 1989 Everettin manageri alkoi elvytellä hänen laulajanuraansa. Seuraavana vuonna Everettin suurin hitti Shoop Shoop Song kuultiin elokuvan Mermaids loppukrediiteissä Cherin versioimana. Se nousi brittilistan kärkeen ja menestyi hyvin myös muualla Euroopassa. Brittiläisessä sanomalehdessä The Mail on Sundayssa olleen artikkelin innoittamana diggarit soittivat lontoolaisille radioasemille ja toivoivat kuulevansa kappaleesta Everettin originaaliversion. Suositussa tv-showssa Current Air Everett heitti 20 minuutin setin. Hän esiintyi myös vuoden 1991 Chicago Blues Festivaaleilla ja konsertti lähetettiin yli 400 radiokanavalla. Kyseinen konsertti jäi myös Everettin viimeiseksi radioiduksi esiintymiseksi. Terveyssyistä hän ei enää kyennyt lanseeraamaan uraansa uuteen kukoistukseen. Rhythm and Blues Foundationin Hall of Fameen Everett pääsi vuonna 1996. Neljää vuotta myöhemmin hän teki viimeisen julkisen esiintymisensä PBS:n speciaalissa Doo Wop 51 Jerry Butlerin kanssa. Konsertti sai osakseen hyvät arvostelut ja elämäkerrassaan Only the Strong Survive Butler vertasi Everettiä Gladys Knightiin. Everett menehtyi kotonaan 61-vuotiaana.

Sunnuntain extra:Neljän ruusun uuden vuosikymmenen upea avaus

Neljä ruusua:Hyvää yötä Bangkok

Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen 90-luku käynnistyi lokakuussa 1990 julkaistulla Neljän ruusun neljännellä pitkäsoitolla Hyvää yötä Bangkok. Reilut 26 vuotta myöhemmin kyseessä on edelleen vahva ja monipuolisesta kappalemateriaalista koostuva kokonaisuus. Sen hittejä edustivat todella pitkään keikkasetissä säilynyt säkättävä Sukellus ja melodinen popraita Tiina tanssii taas. Selkeää kitaravetoisuutta tarjoavat raidat Elämä ja Pelimies Welin, joista ensin mainitusta muodostui jonkinasteinen hitti ja se  syntyi Neljän ruusun ja Pääkkösten yhteiskiertueella. Slovariosastolla Hyvää yötä Bangkok sisältää useamman pienen klassikon. Kode Koistisen säveltämä Muisto tarjoaa puhuttelevassa tekstissään todellisia takautumia Ilkan ja Koden rippikoululeiriin. Tekstinsä osalta jopa ekologiseksi kannanotoksi tulkittavissa oleva Tänä keväänä muistuttaa musiikillisesti Stone Rosesin ja Charlatansin kaltaisia, tuolloin pinnalla olleita brittiyhtyeitä.

Balladiosaston kunnianhimoisin näyte albumilla on kuitenkin vakavan tekstin ja tyylikkäästi paisuttelevan musiikillisen kokonaistoteutuksen yhdistävä James. Pitkäsoitto on saanut nimensä kappaleiden Hyvää yötä ja Bangkok yhdistelmästä. Niistä edellinen on albumin konevoittoisin. Bangkok ja Koden säveltämä Luotan itseeni muistuttavat vastustamattomalla svengillään edellisellä pitkäsoitolla Hyvää päivää lopulliseen kukkaansa puhjenneesta karjalasoulista. Iskevä Hei! lukeutui keikkasetissä albumin keskeisimpään tuotantoon ja pitkäsoiton päättää upean melodinen ja akustisvoittoinen Sisko. Hyvää yötä Bangkok on eräs Ruusujen laadukkaimmista albumikokonaisuuksista kautta aikojen. Haloo-pitkäsoiton suurmenestyksen vanavedessä se myi ansaitusti kultalevyksi, mikä noihin aikoihin tarkoitti kunnioitettavaa 25 000 myytyä albumia. Kyseisten pitkäsoittojen väliin Neljän ruusun diskografiassa sijoittuu erinomainen maxisingle 06:00 (Eräs päiväkirja), joka sai kunnian olla Ruusujen keikkojen avauskappaleena kesällä 1991.

Lauantain pitkä:Eräs 60-luvun loppupuolen keskeisistä folkrockyhtyeistä

The Youngbloods oli amerikkalainen folkrockyhtye, jonka muodostivat solisti/basisti Jesse Colin Young, kitaristi Jerry Corbitt, kitaristi/pianisti Lowell Levinger ja rumpali Joe Bauer. Vaikka yhtye saavutti kriitikoilta positiivista vastakaikua, suuri suosio yleisön keskuudessa jäi saavuttamatta. The Youngbloodsin ainoa kotimaassaan top 40:ään yltänyt singlemenestys oli Get Together. Queensissä, New Yorkissa syntynyt Jesse Colin Young loi aluksi suhteellisen menestyksekkään uran folklaulajana. Hän julkaisi kaksi pitkäsoittoa; Soul of a City Boy vuonna 1964 ja Youngblood seuraavana vuonna. Young tapasi toisen folklaulajan ja myös bluegrassin soittajana kunnostautuneen, Cambridgesta kotoisin olleen Jerry Corbittin. Kaksikko soitteli yhdessä ja harjoitteli lauluharmonioita. Alkuvuodesta 1965 duo aloitti esiintymiset Kanadan alueella ja sen nimeksi valikoitui The Youngbloods. Young soitti bassoa Corbittin huolehtiessa pianosta, huuliharpusta ja soolokitarasta. Corbitt esitteli Youngin bluesgrassmuusikko Lowell Levingerille. Viimeksi mainitun instrumenttiarsenaaliin kuuluivat piano, banjo, mandoliini, kitara ja basso. Hän oli soittanut yhtyeissä The Proper Bostoners ja The Trolls. The Youngbloodsissa Levingerin keskeisimmät instrumentit olivat piano ja kitara. Levinger tunsi pätevän jazzrumpalin, Memphisistä, Tennesseestä kotoisin olleen Joe Bauerin, joka omasi taustaa tanssiyhtyeissä. Bauer täydensi yhtyeen kokoonpanon. Nimen Jesse Colin Young and the Youngbloods ottanut yhtye alkoi kerätä mainetta keikkailemalla clubeissa. Yhtyeen varhaiset, vuoden 1965 satoa olleet demot Mercury Records julkaisi myöhemmin albumilla nimeltä Two Trips. Yhtyeen ensimmäinen konsertti oli Greenwich Villagen Gerde's Folk Cityssä. Muutamaa kuukautta myöhemmin yhtyeestä oli tullut Cafe Au Go Gon housebandi ja se oli solminut sopimuksen MCA Recordsin kanssa.

Myöhemmin Young on Rolling Stonen haastattelussa ilmaissut tyytymättömyytensä kyseistä levy-yhtiötä kohtaan. Se yritti markkinoida Younbloodsia purkkapopyhtyeenä koseptuaalistamatta yhtyeen todellista musiikillista luonnetta. Vuoden 1967 singlejulkaisuihin lukeutunut Grizzly Bear saavutti sijan 52. ja yhtye julkaisi useita hyvät arvostelut saavuttaneita pitkäsoittoja. Vuonna 1967 ilmestyivät albumit The Youngbloods, joka julkaistiin myöhemmin nimellä Get Together sekä Earth Music ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Elephant's Mountain, joka sisälsi muun muassa kappaleen Darkness Darkness. Kun Get Together julkaistiin vuonna 1967, se ei aluksi noussut listoilla sijaa 62. korkeammalle. Kristittyjen ja juutalaisten kansanneuvoston hyödynnettyä kyseistä kappaletta televisiossa ja radiomainoksissaan single nousi viiden suosituimman joukkoon ja myi lopulta yli miljoona kappaletta. Kultalevyn Get Together saavutti lokakuussa 1969. The Youngbloods ei päässyt esiintymään Johnny Carsonin The Tonight Showssa. Vuonna 2009 antamassaan haastattelussa Young mainitsi tämän johtuneen siitä, että yhtyeelle oli aluksi annettu lupa esittää kappale uudelta albumiltaan Elephant's Mountain. Lopulta yhtye olisi kuitenkin saanut esittää ainoastaan Get Togetherin. Corbitt lähti yhtyeestä soolouralle vuonna 1969 ennen pitkäsoiton The Elephant Mountain levyttämistä. Levinger keskittyi tästä eteenpäin ensisijaisesti Luzinger-sähköpianonsa kurittamiseen. Yhtye tuli tunnetuksi pitkistä improvisaatioista konserteissaan. Niitä tallennettiin jälkipolville myös pitkäsoitoille The Rock Festival ja Ride the Wind. Kyseiset albumit julkaisi yhtyeen oma yhtiö Raccoon, jonka jakelijana toimi Warner Bros.

Vuonna 1971 yhtye täydensi kokoonpanoaan basisti Michael Kanella. Se julkaisi vielä samana vuonna ilmestyneen albumin High & Dusty sekä seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton High on a Ridgetop ennen hajoamistaan. Pitkäsoitoista ensin mainittu sisältää muun muassa vastauksen Merle Haggardin kappaleeseen Okie from Muskogee Hippie from Olema -nimisen biisin muodossa. Young, Levinger ja Bauer siirtyivät soolourilleen, mutta heistä ainoastaan ensiksi mainittu saavutti mainittavaa menestystä. Vuonna 1972 Levinger, Bauer ja Kane olivat myös osa yhtyettä The Noggins, joka julkaisi ainoastaan yhden albumin Crab Tunes. Bauer menehtyi aivokasvaimeen syyskuussa 1982 ainoastaan 40-vuotiaana. Vuonna 1971 Corbitt ja The Youngbloodsia tuottanut Charlie Daniels muodostivat yhtyeen Corbitt & Daniels, jonka kanssa he myös keikkailivat. Viittä vuotta myöhemmin Alias-yhtyeen rumpali H T Rabin liittyi The Youngbloodsiin yhden kiertueen ajaksi. Levinger huolehti kitarasta, banjosta, syntetisaattorista ja taustalauluista Mimi Farinan vuoden 1985 pitkäsoitolla Solo. Levinger myös keikkaili Farinan kanssa vuodesta 1973 aina 90-luvulle saakka. 80- ja 90-luvuilla hän lauloi ja soitti rytmikitaraa ja koskettimia jamittelua harjoittaneessa rockyhtyeessä nimeltä Zero. Loppuvuodesta 1984 The Youngbloods teki paluun clubikiertueen merkeissä. Mukana olivat Young, Corbitt ja Levinger sekä uudet jäsenet, aikaisemmin Pablo Cruice -yhtyeessä soittanut rumpali David Perper ja koskettimista ja puupuhaltimista vastannut Scott Lawrence. Kiertueen päätyttyä The Youngbloods hajosi vuoden 1985 kesällä.  Jerry Corbitt menehtyi yhdeksäs maaliskuuta 2014. Samaisena vuonnna Sony Music Japan julkaisi remasteroidut versiot The Youngbloodsin kolmesta ensimmäisestä albumista nimellä The Youngbloods - 3 Albums Collection 1967-1969. The Youngbloods ja Earth Music sisältävät sekä mono, että stereoversiot sekä bonuskappaleita. Elephant Mountain sisältää albumista stereoversion, monoversioita muutamista kappaleista sekä bonusbiisejä.

Perjantain pohjat:Eräs rockkitarismin suurimmista

20. marraskuuta 1954 syntynyt Frank Marino lukeutuu kitarismin osalta rockin historian suuriin tuntemattomiin jos joku. Vaikean lapsuuden kokenut Marino ajautui pahaan huumekoukkuun. Toipuessaan sairaalassa pahasta LSD-tripistä Marino kuuli selväpäisenä esimerkiksi Jimi Hendrixin musiikin aivan uudella tavalla ja opetteli itsenäisesti soittamaan kitaraa. Siinä hän onnistuikin varsin hyvin. Marinoa on syytetty Hendrixin plagioinnista, mihin eivät voi olla vaikuttamatta Marinon Hendrixin kappaleista tekemät coverversiot. Marino on itse todennut kyseisen tyylin valinneen hänet, eikä toisinpäin. Marinon johtama yhtye Mahogany Rush perustettiin vuonna 1970. Useiden kokoonpanonvaihdosten jälkeen oikea line up löytyi basisti Paul Harwoodin ja rumpali Tim Bieryn ansiosta. Mahogany Rush julkaisi debyyttipitkäsoittonsa Maxoom vuonna 1973. Seuraavan kolmen vuoden aikana ilmestyi kolme pitkäsoittoa, eli Child of the Novelty, Strange Universe sekä yhtyeen nimeä kantanut albumi.

 Seuraavana vuonna yhtyeen nimi piteni muotoon Frank Marino & The Mahogany Rush. Vuonna 1978 ilmestyi klassikkostatuksen ansaitseva livealbumi. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa yhtye julkaisi Columbia Recordsin kautta pitkäsoitot World Anthem, Tales of the Unexpected sekä What’s Next. Omissa nimissään Marino julkaisi vuonna 1981 pitkäsoiton Power of Rock and Roll sekä seuraavana vuonna erityisen onnistuneen albumin Juggernaut.  80-luvun puolivälissä Frank Marino & The Mahogany Rush siirtyi Maze Recordsille ja julkaisi Double Liven. Soolona Marino julkaisi pitkäsoiton Full Circle. Sen seuraaja From the Hip ilmestyi vuonna 1990. Niiden jälkeen Mahogany Rushin toiminta oli hiljaista pitemmän aikaa. Vuonna 1993 Marino jättäytyi musiikkibisneksestä, mutta palasi kuvioihin vuonna 2001. Vuonna 1995 Big Beat Records julkaisi uudelleen kolme Mahogany Rushin varhaista albumia tupla-cd:llä ja seuraavana vuonna oli vuorossa Best of -kokoelma. Vuonna 2000 oli viimein tarjolla uutta tuotantoa, kun yhtye julkaisi omakustanteisesti pitkäsoiton Eye of the Storm. Marino jatkoi keikkailua omissa nimissään, kunnes ilmoitti vetäytymisestään keikkalavoilta kesäkuun lopussa 2021 terveydellisistä syistä. Hän on ollut lisäksi mukana esimerkiksi Albert Kingille ja Stevie Ray Vaughanille tehdyillä tribuuttilevyillä. Mahogany Rush julkaisi vuonna 2004 tuplalivealbumin Real Live!

Torstain terävä:Gunnareiden ensimmäinen klassikkotupla

Use Your Illusion I on Guns N' Rosesin toinen täyspitkä studioalbumi. Samalla se on ensimmäinen yhtyeen Use Your Illusion -kiertueen yhteydessä julkaistuista tupla-albumeista. Use Your Illusion I debytoi Billboardin listalla kakkosena ja myi ensimmäisellä viikollaan 685 000 kappaletta.  Julkaisuviikkonsa 770 000 kappaleen myynnilllään Use Your Illusion II oli vielä suurempi menestys. Kumpikin Use Your Illusion- albumeista on myynyt seitsemänkertaista platinaa. Musiikillisesti kyseiset albumit merkitsivät käännekohtaa Guns N' Rosesin soundissa. Vaikka yhtye ei täysin hylännytkään debyyttipitkäsoitolleen, vuoden 1987 Appetite for Destructionille tunnusomaista hardrocksoundia, osoittivat Use Your Illusion-tuplat monipuolisuudessaan melkoista musiikillista kypsyyttä. Ne sisälsivät vaikutteita bluesista, klassisesta musiikista, heavy metallista, punkrockista ja klassisesta rock n' rollista. Solisti Axl Rose ja kosketinsoittaja Dizzy Reed hyödynsivät pianoa useilla kummankin tupla-albumin kappaleista. Toinen keskeinen tekijä muuttuneeseen soundiin oli rumpalinvaihdos. Aikaisemmin The Cultissa soittanut Matt Sorum oli nimittäin korvannut vakavasta heroiiniaddiktiosta kärsineen originaalijäsen Steven Adlerin. Erityisesti kitaristi Izzy Stradlin olisi toivonut Adlerin jatkaneen yhtyeessä, mutta Guns N' Roses oli pitänyt kaksi vuotta taukoa, eikä voinut enää odottaa pitempään. Osa Use Your Illusion I:n kappaleista oli kirjoitettu Guns N' Rosesin uran alkuvaiheessa. Niiden varhaisia versioita oli mukana niin kutsutuilla Rumbo Tapeseilla, suositulla bootlegalbumilla, joka koostui varhaisista demoista. Back off Bitch, Bad Obsession, Don't Cry, November Rain ja The Garden kuuluvat varhaisiin kappaleisiin. Axl Rosen mukaan Don't Cry oli ensimmäinen yhtyeen yhdessä kirjoittama kappale.

Tyylillisten muutosten lisäksi Use Your Illusion-albumit sisälsivät selkeästi aikaisempaa tuotantoa pitempiä kappaleita. Eeppinen balladi November Rain kesti yli yhdeksän minuuttia ja  Use Your Illusion I:n päättävä Coma jopa yli kymmenen minuuttia. Use Your Illusionit sisältävät lisäksi leadvokalisointia myös muilta yhtyeen jäseniltä Axl Rosen lisäksi. Yhtyeen keskeisin biisintekijä Izzy Stradlin on solistina kappaleissa Dust N' Bones, You Ain't the First ja Double Talkin' Jive Use Your Illusion I:llä ja raidalla 14 Years Use Your Illusion II:lla. Viimeksi mainitulla albumilla basisti Duff McKagan vokalisoi käsialaansa olevan kappaleen So Fine. Yhtyeellä oli vaikeutensa molempien pitkäsoittojen lopullisen kaivatun soundin saavuttamisessa, erityisesti tuotannon osalta. Soolokitaristi Slashin mukaan suuri osa albumin kappaleista sävellettiin parin yön aikana akustisilla kitaroilla hänen kotonaan Walnut Housessa pitkän sävellysten osalta kuivan kauden jälkeen. 17. elokuuta 1991 julkaistut Use Your Illusion-tuplat lukeutuvat rockin historian odotetuimpiin. Use Your Illusion I saavutti pääosin myönteiset arviot ja sitä pidettiin tuplista raskaammin rokkaavana. Albumin avausraita Right Next Door to Hell kuvaa tekstissään Axl Rosen ja hänen länsihollywoodilaisen naapurinsa Gabriella Kantorin välistä riitaa. Kappaleen kertosäkeen riffi on Cherry Bombzissa soittaneen Timo Caltion käsialaa. Hän soitti sen kotonaan vierailleelle Stradlinille. Tuohon mennessä ensisijaisesti Hanoi Rocksista tuttu Michael Monroe vieraili tenorisaksofonistina ja huuliharpistina kappaleessa Bad Obsession. Voimaballadi Don't Crysta Use Your Illusion I:llä kuullaan originaali teksti. Kappaleesta on olemassa myös kolmas versio, joka äänitettiin vuonna 1986 Appetite for Destructionin sessioissa. Double Talkin' Jiven lopussa Slash soitti pitkän flamenco-tyylisen soolon. Wings-cover Live and Let Die julkaistiin Use Your Illusion I:n toisena singlenä ja kappaleesta tehty musiikkivideo on viimeinen, jolla Izzy Stadlin oli vielä mukana. Tuplakon keskeiseen hittimateriaaliin lukeutuva voimaballadi November Rain julkaistiin singleformaatissa vasta kesäkuussa 1992.

Keskiviikon klassikko:40-vuotiset hullut päivät

Hurriganes:Crazy Days

Jouluksi 1975 ilmestynyt Hurriganesin kolmas pitkäsoitto Crazy Days oli varsinainen näytönpaikka etenkin yhtyeen originaalille kitaristille ja Albert Järvisen lähdön jälkeen Ganesiin palanneelle, 18. marraskuuta kuusikymppisiään viettävälle Ile Kalliolle. Ilmestymisaikanaan Crazy Days ei täysin saavuttanut kriitikoiden varauksetonta suosiota, mutta albumi on kestänyt aikaa varsin hyvin ja osoittautunut erääksi Ile Kallion aikaisen yhtyeen parhaista levyistä-ellei kyseessä sitten ole se kaikkein tasokkain. Crazy Days sisältää straight rock-osastossaan muutamia Ganesin tuotannon kiistattomista merkkiteoksista. Sellaisiksi ovat kevyesti laskettavissa rankka nimikkobiisi Crazy Days, Ile Kallion kitarointia komeimmillaan tarjoava Jailbait Stalemate, kertosäkeessään New York Dollsia ja alun alkaen Archie Bell & The Drellsiä surutta lainaava 11:th Street Boogie sekä kakkospuolen avaava riffijyrä Chinatown. Slovariosaston tunnetuin pala on tietenkin Jim & The Beatmakersin ohjelmistosta napattu ja jo Järvisen aikaan keikkaohjelmistoon kuulunut My Only One. Billy J. Kramer & The Dakotasin versiona tunnetuksi tullut Bad to Me on myös Cisse Häkkisen leadvokalisoima, mutta uusia musiikillisia uria aukoo erityisesti ykköspuolen päättävä I Can't Get the Feeling. Reptile Womanin on keikkasettiinsä poiminut toinen kivenkova rocktrio Melrose ja Bye Bye Birdie on niin ikään eräs albumin parhaita raitoja. Levyn päätösraita, energinen näkemys Chuck Berryn klassikosta Talking 'Bout You loppuu tarkoituksellisesti musiikilliseen sekametelisoppaan. Crazy Days on ilmestymisaikanaan saamiaan arvosteluja laadukkaampi albumi ja muutama vuosi sitten se julkaistiin uudestaan myös vinyyliformaatissa.