Perjantain pohjat:Blue- eyed-soulin taitajien vuoden 1967 klassikkoalbumi

The Young Rascals:Groovin'

Heinäkuun lopussa 1967 ilmestynyt Groovin' on ensisijaisesti blue-eyed soul-yhtyeeksi identifioituvan The Young Rascalsin kolmas studioalbumi. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto nousi viidenneksi ja saavutti seitsemännen sijan myös R&B-listalla. Albumin yhdestätoista raidasta kahdeksan sai julkaisunsa singleformaatissa neljällä pikkulevyllä pitkäsoiton nimikappaleen saavuttaessa poplistan kärkipaikan. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen nimellä The Young Rascals julkaistu albumi. Groovinin seuraaja, vuonna 1968 ilmestynyt Once Upon A Dream oli kreditoitu The Rascalsin nimiin. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye eteni pidemmälle psykedeelisessä tyylissään, joka oli jo idullaan joillakin Groovin' -albumin kappaleista. Atlantic Recordsin singlenä julkaisematonta kappalemateriaalia Groovinilla edustavat Find Somebody, I Don't Love You Anymore sekä coverversio Stevie Wonderin kappaleesta A Place in the Sun. Pitkäsoiton kappaleista If You Knew oli julkaistu alun perin singlen Lonely Too Long kakkospuolella. Tuolloin se oli kreditoitu koko The Young Rascals -kvartetin, eli solisti Eddie Brigatin, kosketinsoittaja/solisti Felix Cavalieren, kitaristi Gene Cornishin ja rumpali Dino Danellin nimiin, mutta albumin kansitiedoissa kyseisen kappaleen tekijöiksi mainitaan ainoastaan parivaljakko Cavaliere ja Brigati. Atlantic Records ei aluksi ollut halukas julkaisemaan Groovinin nimikappaletta singleformaatissa, mutta sen menestys oli siinä määrin vakuuttavaa, että kappaleesta julkaistiin myös italian- ja saksankieliset versiot samaisen singlen eri puolilla. Groovinin päätöskappaleessa It's Love huilistina kuullaan sessiomuusikko Hubert Lawsia. Booker T and the MG's saavutti hitin coverversiollaan Groovinista vuoden 1967 loppupuolella ja pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuva, rankempaa soultyyliä edustava You Better Run oli menestyssingle Pat Benatarin versiona vuonna 1980. Groovin' -pitkäsoiton kansikuva oli yhtyeen rumpalin Dino Danellin suunnittelema ja albumin kannessa nähtiin kahta erilaista tarraa. This LP has the big hit-tekstin jälkeen mainittu kappale oli joko ripeätempoinen popkaunokki A Girl Like You tai todella upea valssin tahdissa keinahteleva ja myös haitaria instrumentaatiossaan hyödyntävä How Can I Be Sure. Molemmat mainituista kappaleista nousivat singlelistalla kymmenen suosituimman joukkoon. Allmusiciiin Groovin' -pitkäsoitosta arvion kirjoittaneen Bruce Ederin mukaan kyseessä on The (Young) Rascalsin historian laadukkain pitkäsoitto, jolla yhtye liikkui psydedeeliseen tyyliin sielukkkaan ytimensä säilyttäen. Lisäksi Groovinin nimikappale on ainoastaan yksi pitkäsoiton useista huippuhetkistä.

Torstain terävä:Merkittävän trashmetallin edustajan 30-vuotias klassikkoalbumi

Anthrax:Among the Living

Maaliskuussa 1987 Megaforce Worldwide/Islandin julkaisemana ilmestynyt Among the Living on yhdysvaltalaisen metalliyhtyeen Anthraxin kolmas studioalbumi, joka saavutti kultalevyn heinäkuun lopussa 1990. BBC on kuvannut kyseistä pitkäsoittoa Anthraxin läpimurtoalbumiksi ja yhtyeen diggareiden suosikkilevyksi yhtyeen tuotannosta. Anthraxin rumpali ja keskeisin biisintekijä Charlie Benante on viitannut Among the Livingiin yhtyeensä tunnusalbumina. Among the Livingin tuottamisesta vastasi merkittävä tuottaja ja äänitysinsinööri Eddie Kramer. Albumilta poimittiin singleiksi kappaleet I Am The Law ja Indians, joista jälkimmäisestä työstetty musiikkivideo saavutti melkoista rotaatiota MTV:llä 80-luvun lopun trashmetalboomin myötä. I Am The Law on omistettu sarjakuvakirjahahmo Judge Dreddille. Kappaleen tekstissä on useita viittauksia Dreddin fiktiivisen maailman hahmoihin ja tarinoiden elementteihin. Efilnikufesin (N.F.L.) käsittelee näyttelijä John Belushin kuolemaa ja huumeaddiktiota. A Skeleton in the Closet on saanut inspiraationsa Stephen Kingin novellista Apt Pupil. Among the Living oli viimeinen Anthraxin pitkäsoitto, jonka biisintekoon yhtyeen jo vuonna 1984 Fistful of Metal -albumin jälkeen jättänyt basisti Danny Lilker osalistui. Suurimman suosionsa Anthrax tuli saavuttamaan Benanten kirjoittamilla ja kitaristi Scott Ianin tekstittämillä kappaleilla. Among the Living oli omistettu vuonna 1986 tapaturmaisesti menehtyneen Metallican originaalibasisti Cliff Burtonin muistolle. Häntä pidettiin merkittävänä hahmona trashmetal-skenessä ja Anthrax ja Metallica olivat kumpikin Megaforce Recordsin artisteja. Marraskuussa 2009 Among the Livingistä julkaistiin deluxe-edition-versio, joka sisälsi bonuksenaan myös konserttidvd:n. Mukana oli myös vaihtoehtoisia ja liveversioita useista albumin kappaleista sekä alun perin I Am The Law -singlen b-puolella julkaistu raita Bud E Luv Bomb And Satan's Lounge Band. Vuonna 2013 Metal Alliance -kiertueellaan Anthrax soitti Among the Living -albumin kokonaisuudessaan. Elokuussa 2014 Revolver sijoitti Among the Livingin 14 essentiaalin trash metal-albumin listalleen ja pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen paluualbumin aliarvostettu seuraaja

Deep Purple: The House of Blue Light

Brittiläisen hardrockin kivijalan, Deep Purplen kaikissa eri kokoonpanoissa on ollut mukana ainoastaan yksi jäsen, rumpali Ian Paice. Legendaarisella Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice -lineupilla, joka tunnetaan myös nimellä Mark II, on ollut kolme elinkaarta. Unohtumattoman maineensa yhtye loi vuosien 1969-1973 välillä työstämällä tuotannollaan. Ensimmäinen reunion ajoittui vuosien 1984 ja 1988 välille ja vielä vuonna 1993 kyseinen viisikko kokoontui yhteen levyttämään joutsenlaulukseen jääneen pitkäsoiton The Battle Rages On. Alkuvuodesta 1987 julkaistu albumi The House of the Blue Light ilmestyi menestyksekkään paluun toisena pitkäsoittona. Vaikka siitä muodostui kaupallisessa mielessä pettymys edeltäjäänsä, vuoden 1984 Perfect Strangersiin verrattuna, myös kyseisellä pitkäsoitolla oli tarjottavanaan aimo annos pätevää classic rockia aikana, jolloin modernit trendit ja tukkaheavybändit dominoivat aluetta, jonka peruskiviä Deep Purple oli ollut aikanaan osaltaan keskeisesti muuraamassa. Perfect Strangersin yllätysmenestyksen jälkeen Purplella oli vaikeutensa saada sen seuraajaa viimeistellyksi. Yhtyeen basisti Roger Glover oli toiminut 70-luvun lopusta eteenpäin voimakkaasti tuottajan roolissa ja tarjosi palveluksiaan myös Purplelle yhtyeen reunionissa. Hän valitsi Pohjois-Vermontissa sijaitsevan kaukaisen linnan ja hyödynsi liikkuvaa äänitysyksikköä etsiäkseen ja löytääkseen sopivan ilmapiirin luovaa prosessia varten. Yhtye kamppaili The House of the Blue Lightin äänitysten ja tuotantoprosessin aikana tiettyjen vanhojen erimielisyyksien noustessa uudelleen pintaan. Kun albumi julkaistiin alkuvuodesta 1987, sen cd-versiolla joistakin kappaleista kuultiin vinyyli- ja kasettiformaatissa julkaistuja pidemmät versiot. Kun The House of the Blue Light remasteroitiin myöhäisempää digitaalista käyttöä varten, sen kappaleiden lyhyemmät albumiversiot säästettiin tulevaisuuden kuuntelijoille. The House of Blue Lightin a-puolen kappaleilla Purple pyrki löytämään 80-lukuisen rockhitin ja kyseisen levypuoliskon kappaleita onkin verrattu Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen mainitun vuosikymmenen tuotantoon. Erityisesti kyseinen väite pitää paikkansa tarttuvan kosketinsoitinriffin ja vokaalikoukkujen hallitsemassa kappaleessa Call of the Wild. Sitä seuraavat raidat Mad Dog ja Black and White edustavat nopeatempoista 80-luvun hardrockia, jollaisen työstämiseen olisi kyennyt myös Purplea keskinkertaisempi  kokoonpano. Kappaleista jälkimmäisellä on silti tarjottavanaan verevää huuliharpismia. The House of the Blue Lightin ykköspuolen huippuhetki on dramaattinen The Unwritten Law, jossa Ian Gillan hyödyntää 70-luvun alun tyyppistä dynaamista vokaali-improvisaatiota ja juuri kyseisessä albumin kappaleista Ian Paice osoittaa lukeutuvansa rockin historian aliarvostetuimpiin rumpaleihin. The House of the Blue Lightin avauskappaleessa Bad Attitude kosketinsoittaja Jon Lord tuo mukaan tavaramerkistään käynyttä urkusoundiaan soittamalla Hammondiaan Marshallin vahvistimen läpi ja luomalla samalla erään rockin historian omintakeisimmista soinneista. Pitkäsoiton kakkospuoli muodostuu kokonaisuutena albumin kiinnostavammaksi. Sen nopeaa riffivetoista avauskappaletta Hard Lovin' Woman seuraa eräs pitkäsoiton huippuhetkistä; ylväs Spanish Archer, jonka kruunaa Blackmoren itämaalaisvaikutteinen kitarointi. Kaikkien jäsenten intensiivisen työskentelyn ansiosta kyseistä kappaletta voi tituleerata klassikoksi Deep Purplen repertuaarissa. Erinomaisen kosketinsoitinriffin varaan rakennettu Strangeways lukeutuu myös pitkäsoiton huippuhetkiin ja tekstissään se sisältää hienoista yhteiskuntakriittisyyttä. Bluessävytteinen MitziDupRee lukeutuu myönteisessä mielessä harvinaisuuksiin Deep Purplen tuotannossa. Gillanin teksti on tarinana kiehtova ja musiikillisesti kappaleessa pääsevät loistamaan erityisesti kapakkatyyppistä pianoa soittava Lord sekä mainiosti bassotteleva Glover. Vaikka The House of Blue Light siis epäonnistui jossakin määrin kaupallisesti, aika on kohdellut sen tarjoamaa musiikkia lempeästi. Vuonna 1988 ilmestynyt livetupla Nobody's Perfect onnistui puolestaan ensisijaisesti kaupallisesti, ja pian sen julkaisun jälkeen Ian Gillan erosi Purplesta väliaikaisesti.

Tiistain tukeva:Soundgardenin debyytti suurelle levy-yhtiölle

Soundgarden:Louder Than Love

Viides syyskuuta 1989 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Louder Than Love on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Soundgardenin toinen studioalbumi. Konsertoituaan edellisenä vuonna ilmestyneen esikoisalbuminsa Ultramega OK:n tiimoilta Soundgarden solmi sopimuksen A&M:n kanssa ja aloitti työskentelyn ensimmäisen suuren yhtiön julkaiseman albuminsa parissa. Kyseisen pitkäsoiton kappaleet edustivat tyylillisesti metalliin kallistuvaa grungesoundia ja osalla biiseistä hyödynnettiin tavanomaisesta poikkeavia tai vähemmän puhdasoppisia tahtilajeja. Louder Than Lovesta muodostui Soundgardenin ensimmäinen Billboardin listalle noussut albumi ja yhtye keikkaili sen promoamismielessä Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen pitkäsoitto sen originaalibasistille Hiro Yamamotolle. Louder Than Loven uusintapainos julkaistiin tammikuussa 2002. Albumin äänitykset tapahtuivat joulukuussa 1988 ja seuraavan vuoden tammikuussa Seattlen London Bridge -studioilla. Yhtye työskenteli tuottaja Terry Daten kanssa. Albumin miksauksesta vastasivat Steve Thompson ja Michael Barbiero New Yorkin Media Soundissa ja New Jerseyn House of Musicissa. Hiro Yamamoto oli albumin äänitysten aikaan etäännyttänyt itsensä yhtyeestä ja Soundgardenin johtohahmo Chris Cornell päätyikin kirjoittamaan yksin seitsemän albumin kahdestatoista raidasta. Vaikka ilmassa oli Cornellin mukaan runsaasti vihaa ja turhautuneisuutta, kyseiset tunteet eivät kohdistuneet tuottajana toimineeseen Terry Dateen, joka oli kannustava. Albumin äänitykset olivat kokonaisuutena positiivinen kokemus, mutta Yamamoto jätti yhtyeen niiden jälkeen ja palasi kouluun turhautuneena siihen, ettei ollut saanut vaikutetuksi musiikkiin enemmän. Pitkäsoiton tuotannon osalta Cornell mainitsi yhtyeen pyrkineen välttämään 80-luvun tuotantometodeja. Albumin kokonaissoundin Cornell totesi olevan muutamaa astetta liian tuotetun ja puhtaan, mutta hän ei haluaisi muuttaa siitä mitään. Kitaristi Tim Ahyilin mukaan yhtyeen soundiin vaikuttivat yhtä runsaasti Killing Joken ja Bauhausin kaltaiset brittiyhtyeet kuin heavyrock. Cornellin mukaan Soundgarden saattoi edustaa numetallia. Louder Than Loven kappaleiden tekstit sisälsivät Ultramega OK:ta vähemmän huumoria. Säännön vahvistavana poikkeuksena on kappale Big Dump Sex, joka on tulkittavissa parodiaksi glam metal-yhtyeiden edustamasta tyylistä. Billboardin listalla sijan 108. saavuttanutta pitkäsoittoa seurasivat vuonna 1990 ep Loudest Love ja kotivideo Louder Than Live, joka oli kuvattu Whiskey A Go Gossa edellisenä vuonna. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Loud Love, Hands All Over ja ainoastaan radiokäyttöön tarkoitettu Get on the Snake. Kaikista mainituista kappaleista työstettiin myös musiikkivideot ja niistä viimeksi mainittu pääsi vuonna 1989 mukaan elokuvaan Lost Angels ja myös sen soundtrackille. Get on the Snaken musiikkivideo julkaistiin tosin vasta vuonna 2010. Vuonna 2001 musiikkilehti Q nimesi Louder Than Loven 50 kaikkien aikojen raskaimman albumin listalleen. Charles Petersonin käsialaa olleessa albumin kannessa on mustavalkokuva Cornellista. Yamamoton basson varressa Louder Than Loven tiimoilta tehdyillä kiertueilla korvasi aikaisemmin Nirvanassa vaikuttanut Jason Everman. Hän sai lähteä yhtyeestä välittömästi kiertuevelvoitteidensa jälkeen. Kiertueen Yhdysvaltain-osuus kesti joulukuusta 1989 seuraavan vuoden maaliskuuhun. Cornellin huonetoverina ollut Mother Love Bone -yhtyeen solisti Andrew Wood kuoli heroiinin yliannostukseen 19. maaliskuuta 1990, samana päivänä, jolloin Cornell palasi Louder Than Lovea promonneelta kiertueelta. Kun Soundgardenin kiertueen Euroopan-osuus alkoi muutamaa päivää myöhemmin, Cornell alkoi kirjoittaa kappaleita tribuuttina edesmenneelle ystävälleen. Syntyneet kappaleet Reach Down ja Say Hello 2 Heaven, jotka Cornell levytti välittömästi kiertueelta palattuaan, johtivat lopulta Temple of the Dog -projektiin.

Maanantain mainio:Hendrixin pätevä vuonna 1997 julkaistu postuumi albumi

Jimi Hendrix:First Rays of the New Rising Sun

Vuonna 1997 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt First Rays of the New Rising Sun on Jimi Hendrixin postuumi kokoelma-albumi. Se sisältää kappaleita, joita Hendrix oli kaavaillut julkaistavaksi  keskeneräiseksi jääneellä tupla-albumilla ennen syyskuuhun 1970 ajoittunutta kuolemaansa. Suurin osa kyseisistä kappaleista on julkaistu aikaisemmin vuonna 1971 postuumeilla ja laadukkaina pidetyillä albumeilla The Cry of Love ja Rainbow Bridge, sekä joillakin tuoreemmilla kokoelma-albumeilla editoidussa muodossa ennen kuin ääni-insinööri Eddie Kramer kokosi kyseiset kappaleet yhteen vuonna 1997. Kramer valikoi ja järjesti kappaleet niiden alkuperäisessä muodossa parhaan kykynsä mukaan Hendrixin muistiinpanojen ja kunkin kappaleen täydentämisasteen mukaan. First Rays of the New Rising Sun oli pyrkimys viimeistellä Hendrixin neljäs ja samaa nimeä kantanut studioalbumi, jonka parissa hän oli työskennellyt vielä ennen kuolemaansa syyskuussa 1970. Kyseisellä pitkäsoitolla julkaistujen kappaleiden äänitykset ovat maaliskuun 1968 ja elokuun 1970 väliseltä ajalta ja suuri osa mainitun kokoelman kappaleista oli julkaistu aikaisemmin Eddie Kramerin ja rumpali Mitch Mitchellin koostamilla albumeilla Cry of Love ja Rainbow Bridge. 70-luvusta 90-luvulle kyseisiä kappaleita julkaistiin myös erinäisillä tuottaja Alan Douglasin valvomilla kokoelma-albumeilla, joille hän oli dubannut muita instrumenttaja. Vuonna 1997 ilmestyneellä First Rays of the New Rising Sunilla Kramer sitä vastoin hyödynsi originaaleja masternauhoituksia ja viimeisteli kappaleet Hendrixin muistiinpanojen avulla niin lähelle tämän alkuperäistä suunnitelmaa, kuin suinkin oli mahdollista. Ilmestyttyään First Rays of the New Rising Sun saavutti Billboardin listalla 49:n ja Britannian albumilistalla 37:n sijan. Maaliskuussa 2010 Sony Legacy julkaisi kyseisen albumin uudestaan remasteroituna versiona. Blenderiin kirjoittaneen Robert Christgaun mukaan First Rays of the New Rising Sun oli Kramerin uusi näkemys Hendrixin suunnittelemasta tupla-albumista. Se ei ollut musiikillisesti yhtä merkittävä kuin virallinen edeltäjänsä, vuonna 1968 ilmestynyt tupla-albumi Electric Ladyland, mutta kyseessä oli silti The Cry of Loven kelvollinen seuraaja ja voimakas kokoelma mestarilta, jonka biisinkirjoitus kasvoi, ja joka harvoin petti sooloissaan. PopMattersiin kirjoittanut Sean Murphy uskoi First Rays of the New Rising Sunin olevan The Cry of Lovea onnistuneempi pyrkimyksessään oivaltaa Hendrixin visio. Hän ylisti basisti Billy Coxin vapauttavaa läsnäoloa. Murphyn mukaan Cox salli yhtyeen ajaa takaa ympärillään sekä ylä- ja alapuolellaan liitänyttä kitaristia. Rolling Stonen arviossa First Rays of the New Rising Sunia pidettiin hyvin koossapysyvänä ja albumi valottaa, mikä Hendrixin siirtymävaihe olisi ollut.

Sunnuntain extra:Eräs manserockin klassikon kirkkaimmista klassikkolevyistä

Popeda:Pohjantähden alla

Lokakuussa 1985 ilmestynyt Pohjantähden alla jäi viimeiseksi Mansen pettämättömän rockkoneen Popedan pitkäsoitoista, jolla kitaristi Arwo Mikkonen ehti olla mukana. Popeda-levyksi suhteellisen synkkä albumi jatkoi edeltäjiensä, Kaasua ja Harasoo -pitkäsoittojen viitoittamaa menestystä ja oli myyntilistoilla parhaimmillaan kolmantena ilmestymisvuotensa joulukuussa. Kaiken kaikkiaan albumia on myyty noin 40 000 kappaletta. Pitkäsoiton suurin hitti Kuuma kesä oli ilmestynyt singleformaatissa jo kesäkuun alussa samaisena vuonna ja parhaimmillaan se oli singlelistan neljäntenä samaisen vuoden syyskuussa. Pohjantähden alla -albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuivat muilta osin sen upea nimikappale, toinen singlebiisi Tää on se yö, sekä Christina, joka muodostui varsin suosituksi keikkabiisiksi. Popedan ryhtyessä levyttämään Pohjantähden alla -albumia MSL-studioilla syyskuussa 1985 olivat lähes kaikki sen kappaleet harvinaislaatuisesti valmiita. Rolling Stones-lainaa Laitimmainen kerta, joka on suomennos The Last Timesta, oli soitettu entuudestaan myös keikoilla. Rempseästä osastosta albumilla toimivat erityisen mainiosti Keskiyön blues sekä Älä vokota mua baby. Mikkosen käsialaa tekstinsä osalta oleva Viimeinen tanssi edustaa Popeda-tuotantoa vakavimmillaan ja lähes laadukkaimmillaan, mutta ikävä kyllä kappale jäi varsin vähälle huomiolle. Costello Hautamäki vastasi albumilla kaikista sävellyksistä Mikkosen käsialaa olevaa päätösraitaa Mahdollisesti lukuun ottamatta. Popeda-diggareista löytyy koulukunta, jolle Pohjantähden alla on yhtyeen diskografiassa vähäisemmästä myynnistään huolimatta edeltäjäänsä laadukkaampi Popeda-albumi.

Lauantain pitkä:Merkittävän naisartistin menestysalbumin onnistunut seuraaja

Tina Turner:Break Every Rule

23. syyskuuta 1986 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Break Every Rule on Tina Turnerin kaksi vuotta hänen paluualbuminsa Private Dancerin jälkeen julkaistu studioalbumi. Break Every Rulen originaalin vinyyliversion ykköspuolen tuotannosta vastasivat Graham Lyle ja Terry Britten, samainen tiimi, joka oli tuottanut myös Turnerin vuonna 1984 ilmestyneen singlehitin What's Love Got to Do With It. Pitkäsoiton kakkospuoli koostui Bryan Adamsin, Bob Clearmountainin, Mark Knopflerin ja Rupert Hinen tuottamista kappaleista. Break Every Rulen yhdestätoista raidasta jopa kahdeksan sai julkaisunsa singleformaatissa joko Yhdysvalloissa tai Euroopassa, tai molemmissa. Phil Collinsin rumpaloima Typical Male nousi Billboardin listalla sijalle kaksi, Eric Claptonin kitaroima What You Get Is What You See saavutti samaisella listalla 13. sijan, balladi Two People nousi Espanjassa kärkisijalle ja saavutti Yhdysvaltojen R&B-listalla 18. sijan, David Bowien käsialaa oleva Girls missasi Puolassa vaivaisesti top tenin ja saavutti 11:n sijan, Bryan Adamsin tuottama ja Jim Vallancen kanssa kirjoittama Back Where You Started nousi Yhdysvaltojen Rock-listan yhdeksänneksi ja Afterglow, jossa kosketinsoittajana kuultiin Stevie Winwoodia, tanssilistan kakkossijalle. Pitkäsoiton nimikappale, Rubert Hinen tuottama ja osittain kirjoittama Break Every Rule saavutti Puolassa 15. sijan ja balladi Paradise Is Here oli Irlannissa parhaimmillaan sijalla 24. Suurin osa albumilta julkaistuista 12-tuumaisista singleistä sisälsi vaihtoehtoisia tai pidennettyjä miksauksia  kyseisistä kappaleista ja lisäksi niiden liveversioita ja/tai pitkäsoitolla julkaisemattomia kappaleita, joista suurinta osaa ei ole julkaistu lainkaan cd-formaatissa. Turner äänitti kyseisissä nauhoitussessioissa myös muita kappaleita Steve Lilywhiten ja Bryan Adamsin kanssa, mutta kyseiset kappaleet ovat jääneet vaille julkaisua. Break Every Rulen julkaisun jälkeen Turner levytti Eric Claptonin kanssa dueton Tearing Us Apart. Se julkaistiin Phil Collinsin tuottamalla Claptonin vuoden 1986 pitkäsoitolla August ja seuraavan vuoden alussa myös singleformaatissa. Break Every Rulea edeltänyt studioalbumi Private Dancer oli asettanut riman myös myyntilukujen osalta korkealle, mutta Break Every Rule täytti odotukset myös kaupallisesta aspektista tarkasteltuna. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto oli parhaimmillaan neljäntenä ja nousi Britanniassa kakkossijalle. Paalupaikan albumi saavutti Sveitsissä ja kolmen kuukauden ajan Saksassa. Miljoonan kappaleen myynnillään Break Every Rule saavutti Yhdysvalloissa platinaa. Euroopan maista Break Every Rule saavutti platinalevyn esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa. Pitkäsoittoa promotakseen Turner toteutti maailmankiertueen. Sen Rio De Janeirossa pidetyssä konsertissa Turner esiintyi ennätysmäiselle 180 000 kuulijan yleisölle. Kyseinen konsertti kuvattiin ja se sai julkaisunsa kotivideona. Kyseisen maailmankiertueen Euroopan-osuudelta taltioitiin tuplalivealbumi Tina Live in Europe, joka julkaistiin vuonna 1988.

Perjantain pohjat:Talking Headsin läpimurtolevy

Talking Heads:More Songs About Buildings and Food

Heinäkuussa 1978 ilmestynyt More Songs About Buildings and Food on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Talking Headsin toinen pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen kolmesta Brian Enon tuottamasta yhtyeen albumista. Musiikillisesti Talking Heads siirtyi kyseisellä albumilla tanssittavampaan suuntaan ja solisti David Byrnen lisäksi More Songs About Buildings and Foodilla korostui basisti Tina Weymouthista ja rumpali Chris Frantzista koostuneen rytmiryhmän osuus. Albumi saavuti kriitikoiden keskuudessa myönteiset arviot ja myös menestyi kohtuullisesti. Billboardin listalla More Songs About Buildings and Foodin sijoitus oli 29. ja brittilistalla se nousi sijalle 21. Pitkäsoitolta poimittiin myös Talking Headsin ensimmänen top 30:een noussut single, joka on cover Al Greenin soulkappaleesta Take Me to the River. Sen sijoitus oli 26. ja itse pitkäsoitto myi kultalevyksi. New Musical Express äänesti More Songs About Buildings and Foodin ilmestymisvuotensa neljänneksi parhaaksi albumiksi. Kappalelistalla Take Me to the River saavutti sijan 16. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla More Songs About Buildings and Foodin sijoitus oli 382. Vuonna 2006 Pitch Fork Median laatimalla 70-luvun parhaiden albumien listalla More Songs About Buildings and Food saavutti sijan 45. Vuonna 2005 albumista julkaistiin remasteroitu ja neljä bonuskappaletta sisältävä versio. Sen tuotannosta vastasi Andy Zax yhtyeen kanssa. Pitchforkiin kirjoittamassaan arviossa Nicky Sylvester totesi, että More Songs About Buldings About Buildings and Food olisi saattanut jäädä kulttiyhtyeen kulttialbumiksi, mutta suuremmalle yleisölle Talking Heads tuli aluksi tutuksi Take Me to the River -coverinsa ansiosta.

Torstain terävä:Eppujen toinen ja joidenkin mielestä paras

Eppu Normaali:Maximum Jee & Jee

Huhtikuussa 1979 ilmestynyt Maximum Jee & Jee on Eppu Normaalin toinen ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen paras albumi. Kakkoskiekollaan yhtye osoitti melkoista soitannolista edistymistä Aknepop-debyytistään. Teksteistä Maximumilla vastasi edeltäjänsä tavoin pääsosin Mikko Saarela. Maximumin ainoat suuret hitit ovat Njet Njet ja Pidetään ikävää. Kappaleista jälkimmäisessä viulua soittava Tuomas Neuvonen on Martti ja marraskuun puolivälissä kuusikymppisiään viettäneen Mikko "Pantse" Syrjän serkku. Maximum Jee & Jeen musiikillisista lainauksista nostettakoon esiin Kaljanlanttauslaulun Eddie Cochranin C'mon Everybodya läheltä liippaava intro, Science Fictionin Tornadoesin Telstarista muistuttava kitaravälike ja kunnianosoituksista John Fogerty, jonka intro lainaa Creedence Clearwater Revivalin Bayou Country-albumin upeaa avauskappaletta Born on the Bayou. Tasaisen vahvasta kappalemateriaalista mainittakoon erityisesti vielä hauska Lainelautaileva lehmänmaha rock n' roll, tiedostava Radio ja albumin päättävä biisikolmikko Jee Jee, Pop Pop Pop sekä Kuolleet kakarat, joista ensimmäisessä Eput laulavat itsestään ja viimeinen edustaa tarkoitukselisesti vähemmän hyvää makua. Albumin nimi tekee kunniaa The Whon Maximum Rhythm and Blues-julisteelle ja myös kansikuvissa Eput poseeraavat Pete Townshendia muistuttavalla tyylillä. Maximum Jee & Jee myi nopeasti 17 000 kappaletta, mutta kultalevyn albumi saavutti vasta vuonna 1986, mihin tuolloin vaadittiin 25 000 myytyä albumia. Vuonna 2009 pitkäsoitosta julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos, jonka kakkoslevy sisälsi mm.kuusi livebiisiä vuodelta 1979 sekä neljä englanninkielistä versiota Maximumin kappaleista, jotka Cherry Red-levy-yhtiö oli alun perin julkaissut vuonna 1980 kokoelma-albumilla The Shape of Finns to Come.

Keskiviikon klassikko:Karjala-soulin suurlähettiläiden taidonnäyttö

Neljä ruusua:Hyvää päivää

Vuoden 1989 lokakuussa EMI Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hyvää päivää esitteli Neljä ruusua -yhtyeen akustisesti svengaavan  soundin. Mainitun albumin äänitystä ja julkaisua oli edeltänyt runsaasti akustista keikkailua vuoden 1988 aikana ja mainittu seikka vaikutti osaltaan onnistuneeseen lopputulokseen.
Pahimman teinidepressionsa yhtye oli huutanut julki kahdella ensimmäisellä ja sinänsä varsin laadukkaalla pitkäsoitollaan, Neljä ruusua sekä Kasvukipuja, jotka molemmat ehtivät ilmestyä vuoden 1987 aikana. Paraisilla nauhoitetun ja Mats Huldenin tuottaman Hyvää päivää -pitkäsoiton biisiaarteisto oli ensisijaisesti yhtyeen solistin Ilkka Alangon käsialaa.
Molempien levypuoliskojen avausraidat Anarkiaa ja Beibi sä oot mun ovat kokonaisuuden  ärhäkimmät esitykset ja niiden vastapainoksi alun perin englanninkielinen Vastaa! huokuu melankoliaa iskevällä vatkaussoundilla höystettynä. Kitaristi Kode Koistisen säveltämä Matkalla ja musiikillisesti koko kvartetin yhteistyötä edustava Rakkauden varkaat lukeutuvat albumin huippuhetkiin, samoin kuin upeasti svengaava Huonot tavat sekä maalailevampi Vaivaistalot. Venäjän Karjalan-matkalla syntynyt  basisti Lade Laakkosen sävellys, albumin nimikappale Hyvää päivää tarjoaa rullaavaa iskevyyttä.
Aivan oma lukunsa on pitkäsoiton kokeellinen päätöskappale Unikuvia. Hyvää päivää -albumille taltioitu musiikki  saattaa erään pitkäsoiton kappaleen otsikon mukaisesti  olla tuttua ja turvallista, mutta albumilla on joka tapauksessa tarjottavanaan kymmenen Neljän ruusun tuotannon klassikoihin lukeutuvaa kappaletta. Hyvää päivää-pitkäsoitto on jo tulkittavissa Neljän ruusun eräänlaisena läpimurtoalbumina, vaikka kultalevylukemiin ylsi vasta tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestynyt yhtyeen neljäs albumi Hyvää yötä Bangkok ja sekin megamenestykseen yltäneen ja kevättalvella 1992 ilmestyneen  viidennen pitkäsoiton Haloo saavuttaman suosion vanavedessä. 

Tiistain tukeva:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen upea esikoinen

The Allman Brothers Band:The Allman Brothers Band

Neljäs marraskuuta 1969 Atco Recordsin ja Capricorn Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Adrian Barberin tuottama The Allman Brothers Band on samannimisen, uraa uurtaneen southern rock- yhtyeen esikoisalbumi. Ennen The Allman Brothers Bandin konkretisoitumista jokaisella yhtyeen jäsenellä oli takanaan jo merkittävä ura musiikin parissa. Kitaristi Duane Allman oli toiminut sessiomuusikkona Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Muutettuaan Floridaan Duane johti pitkiä jamisessioita uuden yhtyeensä kanssa. Sen kokoonpanolle oli tunnusomaista kahden soolokitaristin ja kahden rumpalin mukana olo. Duanen veljen Gregg Allmanin liityttyä kokoonpanoon yhtye soitti ilmaiskonsertteja kansanpuistoissa ja muutettuaan Georgiaan yhtyeestä tuli yksi ensimmäisistä Capricornille kiinnitetyistä artisteista. The Allman Brothers Bandin esikoispitkäsoitto äänitettiin ja miksattiin kahden viikon aikana New Yorkissa. Suurta osaa albumin kappaleista oli soitettu keikoilla edeltäneiden kuukausien aikana ja musiikillisesti kyseessä on onnistunut mikstruura bluesia, jazzia ja counrya. The Allman Brothers Bandin debyytin covereista mainittakoon Trouble No More ja Don't Want You No More ja originaaleista yhtyeen jazzvaikutteita voimakkaimmin esiin tuova Dreams sekä Whipping Post, josta muodostui nopeasti keskeinen yleisösuosikki yhtyeen repertuaarista. The Allman Brothers Band suunnitteli esikoisalbuminsa tuotajaksi esimerkiksi Creamin kanssa työskennellyttä Tom Dowdia, mutta hän ei ollut kyseisellä hetkellä käytettävissä. Niinpä yhtye päätyi työstämään esikoisensa insinööri Adrian Barberin kanssa. Pitkäsoiton kansikuvat ovat useista paikoista Maconissa ja sen lähiympäristöstä. Vaikka The Allman Brothers Bandin debyytti nousi ainoastaan Billboardin 200-listan häntäpäähän, albumi saavutti myönteisiä arvosteluja esimerkiksi Rolling Stonessa. Esikoisensa ilmestymisen jälkeen The Allman Brothers Band keikkaili huomattavan pitkän ajan. Vaikka levy-yhtiön edustajat kehottivatkin yhtyettä siirtymään suurempiin kaupunkeihin huomattavamman kaupallisen hyväksynnän saavuttamiseksi, The Allman Brothers Band piti edelleen Maconia tukikohtanaan. The Allman Brothers Band perustettiin Jacksonvillessä maaliskuussa 1969 pitkien jamisessioiden tuloksena. Duane Allmanin kasaamaan yhtyeeseen liittyi ensiksi basisti Berry Oakley, jonka Duane oli tavannut Jacksonvillessä joitakin kuukausia aikaisemmin. Yhtyeen toiseksi soolokitaristiksi tuli Dickey Betts, joka oli soittanut aikaisemmin Oakleyn kanssa yhtyeessä The Second Coming. Duane ja Gregg Allman olivat työstäneet Butch Trucksin kanssa demon vajaata vuotta aikaisemmin ja hänestä tuli yhtyeen toinen rumpali. Toinen patteristi, eli Jay Johanny Johanson oli Duanen tuttuja jo Muscle Shoalsin ajoilta.

Duane koki, että hänen veljensä pitäisi olla yhtyeen leadvokalisti ja Gregg suostui ehdotukseen 26. maaliskuuta 1969 yhtyeen treenatessa Muddy Watersin kappaletta Trouble No More. Yhtye soitti debyyttikeikkansa Jacksonville Armoryssa neljää päivää myöhemmin. Toukokuun ensimmäisenä yhtye muutti Maconiin, missä sen manageriksi ryhtynyt Phil Walden oli perustamassa Capricorn Recordsia. Paikalliskeikkojen lisäksi The Allman Brothers Band soitti Atlantan Piedmont Parkissa ja treenasi lähes päivittäin. Aivan toukokuun lopussa The Allman Brothers Band soitti kaksi keikkaa Bostonissa Velvet Undergroundin lämmittelijänä. Vaikka The Allman Brothers Band coveroi biisimateriaalin puutteessa vanhoja bluesnumeroita, muodostui Gregg Allmanista yhtyeen keskeinen biisintekijä, joka kirjoitti The Allman Brothers Bandin esikoisalbumille esimerkiksi Whipping Postin ja Blackhearted Womanin kaltaiset kappaleet. Suurin osa albumin originaaleista oli kirjoitettu touko-elokuun 1969 välillä ja niitä oli  soitettu myös keikkakontekstissa. Pitkäsoitolle valikoituivatkin parhaan vastaanoton keikalla saaneet kappaleet. Yhtyeellä oli studioon mennessään selkeä visio siitä, mitä se halusi musiikillisesti tehdä ja se erosi kaikkien muiden siihenastisesta soitosta. Kolmas elokuuta 1969 yhtye äänitti pitkäsoitolle kappaleet Don't Want You No More, It's Not My Cross to Bear sekä Dreams, joista viimeksi mainitun yhtye oli demottanut huhtikuussa. Viides päivä olivat vuorossa Black Hearted Woman ja Trouble No More sekä Whipping Post, jonka yhtye viimeisteli vasta yhden vapaapäivän jälkeen elokuun seitsemäntenä siitä huolimatta, että Whipping Postista oli jo muodostunut standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon. Seuraavana päivänä aloitettiin slidekitaranumero Statesborro Bluesin nauhoitukset, mutta yhtyeelle kelvollista jälkeä syntyi vasta seuraavana päivänä. Every Hungry Woman äänitettiin elokuun yhdentenätoista ja seuraavana ja samalla viimeisenä studiopäivänä nauhalle saatiin Dreamsin lopullinen versio. The Allman Brothers Bandin biografiasta vastanneen Alan Paulin mukaan kyseisistä äänityssessioista ei jäänyt outtake-versioita. New Yorkissa ollessaan The Allman Brothers Band soitti debyyttikeikkansa Manhattanin Unganossa ja kyseisestä clubista muodostui yhtyeelle myöhemmin kuin toinen koti. The Allman Brothers Bandin debyytin kappaleiden sovitukset tehtiin pitkälti vasta Gregg Allmanin liityttyä yhtyeeseen. Berry Oakleyn osuus niissä oli varsin keskeinen ja hänen myötään esimerkiksi alun perin balladimainen Whipping Post muuttui tyylillisesti lähemmäksi hardrockia. Gregg Allmanin kyseiselle albumille kirjoittamia lyriikoita on pidetty nuoren miehen kirjoittamiksi varsin kypsinä lyyrisinä konseptioina. Debyyttinsä ilmestymisen jälkeen The Allman Brothers Band konsertoi joulukuussa 1969 itärannikolla. Seuraavan vuoden tammikuussa yhtye soitti keikat Philadelphian Electric Factoryssa ja San Franciscon Fillmore Westissä ennen Los Angelesin Whiskey A Go Gota. Yhtyeen soittaessa siellä kolmatta iltaa sen debyytialbumi saavutti Billboardin listalla sijan 188. Allmusicin arvion mukaan The Allman Brothers Bandin debyytti saattaa olla kaikkien aikojen laadukkain amerikkalaisen bluesyhtyeen käsialaa oleva esikoisalbumi.

Maanantain mainio:Eräs Frank Marinon ja Mahogany Rushin huipputöistä

Frank Marino & The Mahogany Rush:What's Next

Vuonna 1980 ilmestynyt What's Next lukeutuu kandalaiskitaristi Frank Marinon ja hänen luotsaamansa Mahogany Rush -yhtyeen laadukkaimpiin albumikokonaisuuksiin. Kyseisellä pitkäsoitolla Marinon oma tyyli alkoi viimeistään kukoistaa. Heti avausraita You Got Livin' edustaa moitteetonta, luontevan kitaravetoista rockilmaisua. Sitä seuraava Finish Line tarjoaa svengaavampaa ja irrottelevampaa soitantaa. Something's Comin' Our Way tekee paluun revittelevämpään ilmaisuun, mutta tarjoaa sooloilussaan myös progevivahteita. Rock N' Roll Hall of Fame on soolotyöskentelynsä lisäksi myös inspiroituneesta riffittelystä kiinnostavuutensa ammentava raita. Omaa tuotantoa edustavan kappalemateriaalinsa lisäksi  What's Next sisältää kolme melko standardia coverbiisiä;  esimerkiksi Johnny Winterin näkemykseen verrattuna melko hidastempoisesti versioitu Rock Me Baby, Bo Diddleyn Mona sekä The Doorsin Roadhouse Blues, joista viimeksi mainitussa kuullaan Mahogany Rushin perustriokokoonpanon lisäksi huuliharpisti Jim Zellerin mainiota musisointia. Pitkäsoiton päättää yli kahdeksanminuuttinen, myös nopeita osuuksia sisältävä bluesrockraita Loved by You, joka on maanisuudessaan upea päätös myös kokonaisuutena varsin laadukkaalle albumille. What's Next lukeutuu vuonna 1978 ilmestyneen Frank Marinon ja Mahogany Rushin livelevyn ja vuonna 1982 julkaistun menestyksekkään pitkäsoiton Juggernaut tavoin Frank Marinon tuotannon kärkikastiin. What's Nextin cd-versio sisältää bonuksinaan viisi livekappaletta Kalifornian Salinasista Frank Marinon ja Mahogany Rushin vuoden 1983 kiertueelta. Pääpaino niissä on luontevasti Juggernautin biiseissä ja What's Nextin kappaleista extroissa mukana onkin ainoastaan Something's Comin' Our Way.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen rytmikitaristeista

Kuudes tammikuuta 1953 syntynyt ja 18. marraskuuta 2017 menehtynyt Malcolm Mitchell Young oli australialainen muusikko ja biisintekijä, joka muistetaan parhaiten yhtenä Ac/Dc:n perustajajäsenistä, rytmikitaristina, säveltäjänä ja taustalaulajana.  Vuoteen 1988 ajoittunutta taukoa lukuun ottamatta Malcolm oli mukana Ac/Dc:ssä sen marraskuussa 1973 tapahtuneesta perustamisesta vuoden 2014 huhtikuuhun, jolloin hänen täytyi jättää yhtye terveyssyistä. Ac/Dc:n jäsenenä Malcolm pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003. Vaikka Angus on Ac/Dc:n näkyvin hahmo, Malcolmia saattoi kitarariffiensä ja sävellystensä ansiosta pitää eräänlaisena Ac/Dc:n johtohahmona. Malcolm oli yksi skotlantilaispari William ja Margaret Youngin kahdeksasta lapsesta. Glasgowssa syntynyt Malcolm muutti vuonna 1963 Sydneyhin vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Malcolmin vanhemmista veljistä Alex jäi Skotlantiin ja perusti myöhemmin Lontoosta käsin operoineen yhtyeen Grapefruit. Malcolm perusti Ac/Dc:n Newcastlessa vaikuttaneen The Velvet Undergroundin hajottua. Hän oli tuolloin 20-vuotias ja Angus kahta vuotta nuorempi. Vuonna 1976 Ac/Dc siirtyi Britanniaan ja aloitti kansainvälisen keikkailun. Yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia olivat The Easybeats-yhtyeestä tuttujen Harry Vandan ja George Youngin tuottamia. Suurimpaan menestykseensä Ac/Dc ylsi ensimmäisellä Brian Johnsonin vokalisoimalla pitkäsoitollaan, vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Back in Black.  Malcolm missasi suurimman Ac/Dc:n Blow Up Your Video-kiertueesta alkoholiongelmansa takia. Hänet korvasi tuolloin vanhimman veljensä Stephenin poika, huomattavasti enoaan ulkoisesti muistuttanut Stevie Young. Raitistuttuaan Malcolm teki paluun yhtyeeseen.  50-luvun rockkkitaristien inspiroimaa Malcolmia pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen parhaista rytmikitaristeista rockin saralla. Guitar Playerin mukaan Malcolm Youngin soittotyylin salaisuus oli se, että hän soitti avoimia sointuja Marshallin vahvistinsarjan läpi suhteellisen alhaisella volyymilla. Vuonna 2004 antamassaan haastattelussa Megadethin Dave Mustaine nimesi Malcolm Youngin ja Metallican James Hetfieldin kaikkien aikojen parhaiksi rytmikitaristeiksi itsensä lisäksi.

Lauantain pitkä:Jethro Tullin 80-luvun ensimmäinen menestysalbumi

Jethro Tull:Crest of A Knave

11. syyskuuta 1987 ilmestynyt Crest of A Knave on Jethro Tullin 17. studioalbumi. Kyseinen pitkäsoitto äänitettiin kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen, jonka yhtye oli joutunut pitämään johtohahmonsa Ian Andersonin kurkkuinfektion vuoksi. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna epäonnistuneen Under Wraps -pitkäsoiton jälkeen Jethro Tull palasi raskaampaan ja sähköisempään tyyliin tiettyjä akustisia elementtejä soundissaan silti kaihtamatta. Kyseessä olikin eräs yhtyeen keskeisistä tunnusmerkeistä. Crest of A Knavesta muodostui Jethro Tullin menestynein pitkäsoitto sitten 70-luvun ja yhtye saavutti median huomion niin radiossa, MTV:n erikoisohjelmissa kuin musiikkivideoidensa rotaation osalta. Kyseisestä pitkäsoitosta muodostui myös kriitikoiden suosikki ja vuonna 1989 se voitti hieman yllättäen parhaalle hardrock/heavymetalesitykselle myönnetyn Grammyn. Albumia seurasi veikeästi nimetty kiertue The Not Quite The World, The More Here and There Tour. Vaikka Doanne Perry oli ollut Jethro Tullin jäsen vuodesta 1984, useilla Crest of A Knaven raidoilla kuultiin rumpukonetta oikean rumpalin sijaan. Pitkäsoiton kansitiedoissa ainoastaan Ian Anderson, Martin Barre ja Dave Pegg listattiin yhtyeen virallisiksi jäseniksi. Barre muistaa Krest of Knaven tuotannon olleen omalta osaltaan keskeinen, sillä monet albumilla hyödynnetyt ideat olivat lähtöisin häneltä. Osalla albumin kappaleista Anderson tiesi tarkkaan, mitä hän halusi, mutta Barren osuus Crest of a Knavella oli hänen mielestään suurempi, kuin millään muulla Jethro Tullin pitkäsoitolla. Albumin kansitaiteesta vastasi heraldinen taiteilija Andrew Stewart Jamieson. Singlejulkaisussa Steel Monkey on John Paschen suunnittelema kansikuva. Krest of A Knave ilmestyi samanaikaisesti vinyyli- ja cd-formaatissa. Albumin vinyyliversiolta puuttuivat kuitenkin kappaleet Dogs in the Midwinter ja Waking Edge, jotka julkaistiin vinyyliformaatissa singlejen kakkospuolina. Tyylillisesti Crest of a Knave sisälsi voimakkaimmin Martin Barren sähkökitaraa sitten Jethro Tullin 70-luvulla julkaistujen pitkäsoittojen. Kyseistä albumia on verrattu Dire Straitsiin osittain siksi, ettei Ian Anderson yltänyt vokaalisuorituksissaan yhtä korkealle kuin aikaisemmin kurkkuleikkauksensa vuoksi. Sekvensseririffin ympärille rakennettu Steel Monkey ei sisältänyt instrumentaatiossaan lainkaan huilua ja vaikka siitä muodostui radiohitti, kyseessä oli Andersonin mukaan tavanomaisesta poikkeava Jethro Tull-kappale. Sitä vastoin Farm on the Freeway ja Budapest olivat tyypillisiä Jethro Tull-kappaleita. Runsaasti nyansseja sisältävä Budapest lukeutui Andersonin henkilökohtaisiin suosikkeihin siirtyessään klassistyyppisestä musiikista bluesin kautta folkiin. Tekstiensä osalta Crest of Knavea voi pitää monipuolisena albumina, kuten Jethro Tullin levyjä useinkin. She Said She Was A Dancer käsittelee seksuaalisuutta, Man on the Freewayn aiheena on maansa yläluokalle menettänyt viljelijä ja sotateemoja käsittelevästä Mountain Menistä tuli Euroopassa tunnettu. Crest of A Knavesta muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa. Jo aikaisemmin mainittujen kappaleiden lisäksi erityisen laadukkaina nostettiin esiin pitkäsoiton rokkaavampaa tuotantoa edustaneet raidat Jump Start sekä Raising Steam. Albumi myi kultaa Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Yhtyeen kotimaassa sen listasijoitus oli 19. ja Billboardin listalla 32. Crest of a Knave nousi listoille myös Saksassa ja saavutti kymmenennen sijan.

Perjantain pohjat:Petula Clarkin vuoden 1964 menestyssingle

Lokakuussa 1964 ilmestynyt Downtown on Tony Hatchin säveltämä ja Petula Clarkin levyttämä kappale, joka nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja myös Britanniassa kakkossijalle. Kappaleen säveltäjä vastaanotti siitä vuonna 1981 Ivor Navallo -palkinnon musiikillisesti ja lyriikaltaan parhaasta kappaleesta. Hatch oli työskennellyt Clarkin kanssa jo vuonna 1961 avustaessaan artistin tuottajana toiminutta Alan A. Freemania Clarkin kyseisen vuoden ykköshitillä Sailor. Hatch sai idean kappaleeseen syksyllä 1964 ollessaan New Yorkissa ja kulkiessaan Time Squarelle ja Broadwaylle ja ajatelleensa olleensa alakaupungissa. Hänen mieleensä tuli aluksi R&B-vaikutteinen doo wop-kappale, jota hän kaavaili The Driftersin ohjelmistoon.  Hatch esitteli Downtownin  Petula Clarkille kuitenkin jo vaiheessa, jolloin hänellä oli mielessään vasta kappaleen melodia. Sen tekstit syntyivät lopullisesti vasta sen jälkeen, kun Clark oli pyytänyt lupaa saada levyttää kyseisen kappaleen. Muutamaa päivää New Yorkin vierailunsa jälkeen Hatch soitti Clarkille Pariisissa useampia kappaleita, joita hän kaavaili tämän levytettäväksi Lontoossa 16. lokakuuta 1964. Clark ei ollut erityisen viehättynyt mainituista kappaleista ja hän tiedusteli, oliko Hatch itse työskentelemässä jonkin uuden kappaleen parissa. Niinpä Hatch esitti vastahakoisesti Downtownin, joka ei tuossa vaiheessa sisältänyt kertosäkeensä lisäksi tekstinsä osalta kuin muutamia rivejä. Clark halusi ehdottomasti levyttää kappaleen ja toivoi siihen hyvää tekstiä ja hienoa sovitusta. Vaikkei kappaleesta olisi edes tullut hittiä, Clark uskoi kaksikon saavan aikaan kappaleen, jonka levyttämisestä se olisi tyytyväinen, vaikkei siitä edes tulisi hittiä. Downtown nauhoitettiin 16. lokakuuta 1964 Pyen studioilla Marble Archissa. Puoli tuntia ennen äänitysten alkamista Hatchin kerrotaan vielä viilanneen kappaleen sanoitusta. Kappaleen juju oli saada suuri orkesteri kuulostamaan rockyhtyeeltä. Jousisoittajien lisäksi levytykseen osallistuivat kitaristit Jimmy Page, Big Jim Sullivan ja Vic Flick, rumpali Ronnie Verrell ja lauluyhtye The Breakaways. Clarkin mukaan Downtown äänitettiin kolmella otolla, joista keskimmäinen valittiin. Warner Brosin Joe Smith oli juuri noihin aikoihin Britanniassa ja etsi paikallista musiikkia julkaistavakseen. Hän viehättyi Downtowniin ja kaavaili sitä julkaistavaksi Yhdysvalloissa. Lokakuussa Britanniassa julkaistu single nousi joulukuussa kolmen viikon ajaksi listakakkoseksi ja sen pääsyn kärksijalle esti ainoastaan Beatlesin I Feel Fine. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään Downtown ansaitsi Britanniassa kultalevyn. Listaykköseksi kappale nousi Australiassa ja Uudessa Seelannissa, ja kakkoseksi Irlannissa ja Tanskassa. Warner Bros julkaisi Downtownin Yhdysvalloissa jo marraskuussa 1964 ja se nousi lopulta listakärkeen 23. tammikuuta seuraavana vuonna pitäen sijoituksensa kahden viikon ajan ja tehden sitten tilaa The Righteous Brothersin You've Lost That Loving Feelingille. Kyseessä oli ensimmäinen vuoden 1965 ykköshitti ja Petula Clarkista tuli ensimmäinen brittiläinen naisartisti, joka saavutti Yhdysvalloissa listaykkösen rock and rollin aikakaudella. Ensimmäisenä brittiläisenä naisartistina Clark saavutti myös Yhdysvalloissa kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillä. Downtown oli Clarken ensimmäinen 15:stä Yhdysvalloissa top 40:ään nousseesta singlestä. Kotimaassaan Britanniassa hän sai top 40:ään kahdeksan singleä. Clark levytti kappaleesta myös ranskan, saksan ja italiankieliset versiot. Listasijoitukset olivat järjestyksessään 6. 2. ja 1. Saksankielinen versio sijoittui lisäksi kolmanneksi Itävallassa.

Torstain terävä:Bon Jovin vuoden 1986 suurmenestys

Bon Jovi:Slippery When Wet

18. elokuuta 1986 ilmestynyt Slippery When Wet on Bon Jovin kolmas studioalbumi. Bruce Fairbairnin tuottama pitkäsoitto ilmestyi Yhdysvalloissa Mercury Recordsin ja muualla Vertigo Recordsin julkaisemana. Slippery When Wetin äänitykset tapahtuivat albumin julkaisuvuoden tammi- ja heinäkuun välillä Little Mountain Sound -studioilla Vancouverissa, Kanadassa. Pitkäsoitosta muodostui huomattava kaupallinen menestys. Se pysytteli Billboardin listaykkösenä kahden kuukauden ajan. Billboard nimesi Slippery When Wetin vuoden 1987 myydyimmäksi albumiksi. Pitkäsoitto sisältää useita Bon Jovin tuotannon parhaimmin tunnettuja kappaleita, joihin lukeutuvat erityisesti You Give Love a Bad Name, Livin' on a Prayer sekä Wanted Dead Or Alive. 12 miljoonan kappaleen myynnillään Slippery When Wet on yksi sadasta Yhdysvalloissa eniten myyneestä albumista. Se pääsi myös mukaan vuonna 2005 ilmestyneeseen teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Bon Jovi ei ollut vielä saavuttanut supertähtiasemaa kahdella ensimmäisellä albumillaan. Slippery When Wet tuli tyylillisesti edustamaan voimakkaammin valtavirtaa. Yhteistyökumppaniksi valittiin hittinikkari Desmond Child, joka oli mukana kirjoittamassa neljää albumin raidoista. Yhtye kirjoitti 30 kappaletta, joita se treenasi New Jerseystä ja New Yorkista kotoisin olleelle nuorisolle. Slippery When Wetin kappalejärjestys määräytyi heidän toiveidensa mukaisesti. Bruce Fairbairnin valintaan tuottajaksi vaikutti hänen aikaisempi työskentelynsä Black N' Blue -yhtyeen vuonna 1985 ilmestyneellä albumilla Without Love, jonka soundimaailmaa solisti Jon Bon Jovi oli digannut. Hän ei ollut tyytyväinen Livin' on a Prayerin originaaliin versioon. Niinpä kappale äänitettiin uudestaan ja siitä muodostui eräs Jovin tunnuskappaleista. Kyseisen singlen b-puolella julkaistiin alun perin pitkäsoitolle päätymätön, mutta Jon Bon Jovin mukaan sinne kuulunut Edge of a Broken Heart. Nimi-idean albumille yhtye sai vieraillessaan strippiclubissa Vancouverissa. Siellä heidän katseensa oli vanginnut suihkussa ollut ja itseään saippuoimaan ryhtynyt tytsy. Albumin kansi-ideaksi kaavailtiin aluksi Slippery When Wet -tekstillä varustettuun märkään t-paitaan verhoutunutta naista. Kyseinen kansi-idea todettiin viime hetkellä turhan rohkeaksi ja niinpä kansikuvana päädyttiin jätesäkkiin, jossa mainittiin albumin nimi. Slippery When Wetiltä poimittiin kolme Billboardin listalla top teniin noussutta singleä. You Give Love a Bad Name ja Livin' on a Prayer olivat listaykkösiä ja Wanted Dead or Alive saavutti sekin seitsemännen sijan. Niinpä Slippery When Wetistä muodostui ensimmäinen hardrockalbumi, jolta poimittiin kolme top ten-menestyssingleä. Britanniassa albumi myi kolminkertaista platinaa, kuusinkertaista platinaa Australiassa ja saavutti timanttilevyn Kanadassa. Rock and Roll Hall of Famen 200 kaikkien aikojen albumin listalla Slippery When Wetin sijoitus oli 44.

Keskiviikon klassikko:Neil Youngin onnistunut paluu kitaravetoisen rockin pariin

Neil Young & Crazy Horse:Ragged Glory

Yhdeksäs syyskuuta 1990 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ragged Glory on Neil Youngin 19. ja kuudes Crazy Horse-yhtyeen kanssa työstämä studioalbumi. Musiikillisesti Ragged Glory elvytti Youngin hardrockia lähestyvää tyyliä, jonka parissa artisti oli operoinut erityisesti 70-luvun tuotantoa edustavalla pitkäsoitollaan Zuma ja jo edellisen vuosikymmenen lopussa ilmestyneellä albumillaan Everybody Knows This Is Nowhere, joista jälkimmäinen on tehty yhteistyössä Crazy Horsen kanssa. Ragged Gloryn avauskappaleet Country Home ja White Line olivat 70-luvulla kuuluneet Youngin ja Crazy Horsen keikkaohjelmistoon ja niistä ensin mainittua oli soitettu erityisen runsaasti vuoden 1976 kiertueella. Farmer John on cover 1960-luvulla rhythm and blues- duo Don and Deweyn, britti-invaasiota edustaneen The Searchersin sekä garagerockyhtye The Premiersin levyttämästä kappaleesta. Voimakkaasta kitaralatauksestaan huolimatta Ragged Gloryn kappaleet olivat tarttuvia ja vahvojen melodioiden sekä iskevien kertosäkeiden kuorruttamia.  Ragged Gloryn kenties kaikkein tarttuvinta antia edustava Mansion on the Hill julkaistiin singleformaatissa kakkoskappaleenaan muualla julkaisematon ja kestoltaan yli seitsemän ja puoliminuuttinen Don't Spook the Horse. Vähintään kymmenen minuutin mittaan Ragged Gloryn kappaleista ylsivät Love to Burn sekä Love and Only Love. Days That Used to Be oli saanut inspiraationsa The Byrdsin näkemyksestä Bob Dylanin kappaleesta My Back Pages. Ragged Gloryn kappaleista Fucking Up lukeutui Pearl Jamin ahkerasti keikkakontekstissa versioimiin ja grungen esi-isästä käynyt Young ja Pearl Jam levyttivät vuonna 1994 yhteisen pitkäsoiton Mirror Ball. Ragged Gloryn outtakeseihin kuulunut kappale Interstate julkaistiin vuoden 1996 Young-albumin Broken Arrown vinyyliversiolla sekä cd-singlen Big Time kakkosbiisinä. Ragged Glory saavutti yleisesti myönteiset arviot. Esimerkiksi The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä se valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi albumiksi ja Rolling Stonen vuoden 2010 äänestyksessä Ragged Glory valittiin 90-luvun 77:ksi parhaaksi albumiksi.

Tiistain tukeva:Yksi Dion kitaristeista ja paljon muuta

Kuudes marraskuuta 1961 syntynyt yhdysvaltalaiskitaristi Craig Goldy muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Dio-yhtyeessä. San Diegossa, Kaliforniassa syntyneen Goldyn Dioa edeltäneitä yhtyeitä  olivat Vengeance, Rough Cutt sekä Giuffria. Rough Cuttissa Goldy otti Jake E. Leen paikan ja hänet korvasi Amir Derakh. Rough Cuttin jäsenenä Goldy soitti demoilla, joiden tuottajana oli Ronnie James Dio. Rough Cuttin jälkeen Goldy liittyi aikaisemmin yhtyeessä Angel vaikuttaneen kosketinsoittajan Gregg Giuffrian nimikkoyhtyeeseen Giuffriaan. Goldy oli mukana yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneellä ja sen nimeä kantaneella esikoisalbumilla. Goldyn soittoa kuultiin myös yhtyeen suurimmalla hitillä Call to the Heart, joka saavutti Billboardin singlelistalla sijan 15. alkuvuodesta 1985. Goldy oli mukana Dion vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla Dream Evil, mutta hän jätti yhtyeen pian sen jälkeen tuntemattomista syistä. Vuonna 2000 Goldy palasi Dioon ja oli osallistui pitkäsoiton Magica levyttämiseen. Hän jätti yhtyeen kuitenkin toistamiseen ja tällä kertaa perhesyistä. Dion seuraavalla pitkäsoitolla Killing The Dragon Goldyn korvasi Doug Aldrich. Goldy oli silti jälleen mukana Dion joutsenlauluksi jääneellä ja vuonna 2004 ilmestyneellä albumilla Master of the Moon. Seuraavana vuonna Goldy joutui väliaikaisesti jättämään Dion kolmannen kerran, sillä hän loukkasi kätensä Venäjän-kiertueella. Hänen paikkansa otti loppukiertueen ajaksi uudelleen Doug Aldrich. Goldy oli originaalikitaristi superyhtyeessä, jonka muita jäseniä olivat solisti Rob Rock, basisti Rudy Sarzo ja rumpali Tommy Aldridge. Ennen Project Driverin levyttämistä Goldy siirtyi Dioon ja hänen paikkansa otti Tony MacAlpine. Diosta lähdettyään Goldy perusti oman yhtyeensä Craig Goldy's Ritual. Se solmi levytyssopimuksen Grand Slamm Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1991 albumin Hidden in Plain Sight. Solistina oli Euffrian David Glen Eisley ja lisäksi albumilla kuultiin tulevan Queensrÿchen kitaristin Mike Stonen soittoa. Goldy oli mukana kirjoittamassa kappaletta Lady Luck David Lee Rothin vuonna 1991 ilmestyneelle albumille A Little Ain't Enough. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi Goldyn ensimmäinen sooloalbumi, Shrapnel Recordsin julkaisema Unsuffisient Therapy. Merkittäväksi albumilla muodostui myös neljä kappaletta leadvokalisoineen ja myös kappaleiden tekoon osallistuneen Jeff Pilsonin osuus. Vuonna 1995 ilmestyi sen seuraaja, täysin instrumentaali albumi Better Late Than Never. Goldy ja Pilson työskentelivät myös progressiivista heavyrockia edustaneessa projektissa nimeltä 13:th Floor, mutta se ei julkaissut albumia. Helmikuussa 2008 Goldy osallistui walesilaisen hardrockpioneeriyhtyeen Budgien ensimmäiselle Australian-kiertueelle ja jatkoi yhtyeessä vierailevana kitaristina. Vuonna 2011 Goldysta tuli yhtyeen Dio Disciples jäsen Diossa niin ikään soittaneiden Scott Warrenin, Rudy Sarzon ja Simon Wrightin sekä aikoinaan Judas Priestissä vokalisoineen Tim "Ripper" Owensin kanssa. Yhtyeen originaalista kokoonpanosta ovat jäljellä enää Goldy ja Warren. Vuonna 2014 Goldy ilmoitti yhteistyöstään Quiet Riot-solisti Mark Huffin kanssa. Dio-tribuutilla kaksikko julkaisi kappaleet Hole in My Heart ja Dark Rainbow. Duoa ovat sittemmin täydentäneet brasilialainen basisti Dario Seixas, MSG:n kitaristi/kosketinsoittaja Wayne Finday ja aikaisemmin Cry Wolfissa rummuttanut Chris Moore. Lokakuussa 2014 Goldyn ilmoitettiin olevan mukana 2015 XG Extreme Guitar Tourin kokoonpanossa Uli Jon Rothin ja Vinnie Mooren kanssa. Goldy esiintyi Black Knights Rising-yhtyeessä rumpali Vinnie Appicen, solisti Mark Boalsin, kosketinsoittaja  Allesandro Bertonin ja basisti Elliott Rubinsonin kanssa. Tammikuussa 2016 Goldy julkaisi Fronties Recordsilla debyyttialbuminsa  Resurrection Kingsin kanssa. Sen kokoonpanoon kuuluvat lisäksi Vinnie Appice, basisti Sean McNabb ja solisti Chas West. Syyskuussa 2018 Goldyn tuorein projekti Dream Child julkaisi esikoisalbuminsa Until Death Do We Meet Again Frontiers Recordsilla. Muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostavat kitaristi/kosketinsoittaja Wayne Findlay, basisti Rudy Sarzo, rumpali Simon Wright ja solisti Diego Waldez.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista albumeista

Joni Mitchell:Blue

22. kesäkuuta 1971 ilmestynyt Blue on kanadalaisen laulajatar/lauluntekijän Joni Mitchellin neljäs studioalbumi. Sen tekstit käsittelevät ihmissuhteita ja musiikillisesti albumi sisältää pelkistettyjä piano- ja kitarasäestyksiä. Britannian albumilistalla Blue saavutti kolmannen sijan ja oli myös Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 15. Nykyisin Blueta pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen parhaista albumeista. Sekä Joni Mitchellin laulunkirjoitus että sävellykset ovat saaneet osakseen ylistystä. Vuonna 2012 Rolling Stonen laatiman 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Bluen sijoitus oli 30., mikä oli kaikkein korkein naisartistin käsialaa olevan albumin listasija. Heinäkuussa 2017 NPR listasi Bluen kaikkien aikojen parhaaksi naisartistin työstämäksi albumiksi. Vaikka Mitchell oli saavuttanut menestystä kolmella ensimmäisellä albumillaan ja Woodstockin kaltaisilla kappaleilla, tammikuussa 1970 hän päätti lopettaa esiintymiset. Samaisen vuoden keväällä hän teki lomamatkan Eurooppaan. Formenteran saarella Mitchell kirjoitti muutamia Bluelle päätyneistä kappaleista. Euroopan-matka oli inspiraationa kappaleille Carey ja California. Ihmissuhteiden osalta Bluen kappaleisiin vaikuttaneita henkilöitä olivat Graham Nash ja James Taylor. Oli erittäin lähellä, että Blue olisi julkaistu kutakuinkin erilaisessa muodossa. Maaliskuussa 1971 albumin masternauhat olivat valmiina tuottamista varten. Viime hetkellä Mitchell päätti kuitenkin tiputtaa pois kaksi kolmesta vanhasta kappaleesta. Pois jääneistä kappaleista Urge for Going julkaistiin myöhemmin You Turn Me On I'm A Radio -singlen kakkospuolella, mutta Hunter (The Good Samaritan) on jäänyt tähän mennessä vaille julkaisua. Vuonna 1967 sävelletty Little Green oli ainoa vanha Bluelle päätynyt raita. Viime hetkellä mukaan tulleet uutuudet olivat All I Want ja The Last Time I Saw Richard. Blue oli kaupallinen menestys heti ilmestyttyään. Myöhemmin albumi on saavuttanut platinalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Singleformaatissa julkaistu kappale Carey nousi Billboardin listalla sijalle 93.

Sunnuntain extra:Fred Colen luotsaama garagerockin kulttiklassikko

The Lollipop Shoppe oli Las Vegasissa, Nevadassa vuonna 1966 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Vuonna 1964 kuluvan vuoden marraskuun yhdeksäntenä 69 vuoden iässä edesmennyt solisti Fred Cole levytti r&b:tä edustaneen debyyttisinglensä The Lords-yhtyeen kanssa. Yhtyeen elinkaari jäi kuitenkin lyhyeksi ja vuonna 1966 Cole perusti yhtyeen The Weeds, jonka kokoonpanon muodostivat muilta osin kitaristit Eddie Bowen ja Ron Buzzell, basisti Bob Atkins ja rumpali Tim Rockson. The Weeds saavutti kulttisuosiota clubiesiintyjänä ja levytti paikallistasolla menestyneen singlen It's Your Time. MCA:n alamerkki Uni Records kiinnostui The Weedsistä ja sainasi yhtyeen. Sen manageri Tim Hudson kehotti yhtyettä vaihtamaan nimekseen The Lollipop Shoppe. Yhtyeen levytykset, joihin lukeutuu mm. vuonna 1968 ilmestynyt pitkäsoitto Just Colour, ovat itse asiassa yhdistelmä garage- ja psykedeelistä rockia. Vaikkei kyseinen levy noussut listoille, kyseessä on diggareiden varsin korkealle arvostama albumi. Kaksi The Lollipop Shoppen kappaletta pääsi mukaan elokuvaan Angels from Hell. Yhtye keikkaili ja julkaisi vielä yhden singlen Someone I Knew/Through My Window ennen vuoteen 1969 ajoittunutta hajoamistaan. Vuonna 1971 yhtye kokosi rivinsä The Weedsin nimellä ja julkaisi singlen Stop/No Good News, jonka jälkeen yhtye lopetti lopullisesti toimintansa. Vuonna 2007 Way Back Records julkaisi uudelleen The Lollipop Shoppen kaikki levytykset. Yhtyeen tunnetuimman kappaleen You Must Be A Witch ovat versioineet ainakin australialainen garageyhtye The Philisteins vuonna 1988 ja memphisiläinen punkyhtye Lost Sounds vuonna 2000 pitkäsoitolleen Memphis is Dead.

Lauantain pitkä:Brittirockin klassikon eteerisempää soundia

The Pretty Things:Emotions

18. huhtikuuta 1967 ilmestynyt Emotions on brittiläisen rockyhtyeen The Pretty Thingsin kolmas studioalbumi. Sen äänitykset ajoittuivat useamman kuukauden ajanjaksolle. Niiden aikana yhtyeen kokoonpanossa tapahtui useampikin miehistönvaihdos. The Pretty Thingsin levy-yhtiö Fontana Records ei ollut ollut tyytyväinen yhtyeen kolmen vuonna 1966 ilmestyneen singlen; Midnight to Six Man, See Me sekä House in the Country saavuttamaan kaupalliseen menestykseen. Kappaleista viimeksi mainittu oli työstetty Dave Dee, Dozy, Bicky, Mick and Tichille hittejä tuottaneen Steve Rowlandin kanssa. Levy-yhtiössä nimittäin oletettiin Rowlandin kykenevän saavuttamaan kaivattua kaupallista potentiaalia omannutta soundia myös Pretty Thingsin kanssa. Yhtye ei ollut mielissään kyseisestä väliintulosta ja oli halukas jättämään Fontanan. Fontanan kanssa solmittu sopimus edellytti Pretty Thingsiltä kuitenkin vielä kolmatta kyseiselle yhtiölle työstettyä pitkäsoittoa. Nauhoitukset kyseistä albumia varten käynnistyivät vuoden 1966 loppupuolella. Ensimmäinen äänitetty kappale, Progress, julkaistiin singleformaatissa kyseisen vuoden joulukuussa. Kappaleessa yhtyettä täydensi puhallinsektio, mutta tarttuvuudestaan huolimatta kappaleesta ei muodostunut hittiä. Brian Pendleton ei ollut tyytyväinen siihen musiikilliseen suuntaan, jota kohti yhtye oli  siirtymässä ja hän jättikin Pretty Thingsin kyseisen vuoden jouluna. Kuukautta myöhemmin yhtyeen rivistöistä poistui niin ikään uuteen musiikilliseen ilmastoon tyytymätön basisti John Stax. Phil May otti tässä vaiheessa yhteyttä lapsuudenaikaiseen ystäväänsä Wally Walleriin. Tämän yhtye The Fenmen oli hiljattain hajonnut ja Wallerilla oli mahdollisuus osallistua Pretty Thingsin uuden pitkäsoiton loppuosan nauhoituksiin. Weller huolehti basistin vakanssista ja toi myös mukanaan The Fenmenissä rumpalina vaikuttaneen Jon Poveyn, joka hallitsi myös kosketinsoittimet. Waller ja Povey olivat kovia Beach Boys -diggareita ja kun heidän väliset erottuvat harmoniansa yhdistettin Phil Mayn vokalisointiin, tuloksena oli uusi ulottuvuus The Pretty Thingsin musiikkiin. Emotionsn raidoilla yhtyeen vanha R&B-tausta ei ollut enää juurikaan kuultavissa. Phil May ja Dick Taylor kirjoittivat tyypillisistä eroavia seikkalunhaluisia popkappaleita esimerkiksi Ray Daviesin tapaan.

Steve Rowlandin mielestä uudet kappaleet kuulostivat melko tyhjiltä ja niinpä hän järjesti sovittaja Reg Tilsleyn kirjoittamaan ja hoitamaan orkesterisovitukset suurimpaan osaan Emotions -pitkäsoiton kappaleista. Yhtye ei ollut edelleenkään mielissään, mutta levy-yhtiötä rauhoittaakseen ja tietoisena tulevasta vapaudestaan suostui ideaan. Tilsley vastaanotti uuden albumin kappaleiden työstövaiheessa olleet demoversiot ja kirjoitti niihin sovitukset. Osaan kappaleista riitti vaskisektio taidokkaampien vaatiessa jousia. Vaikka osa sovituksista hoidettiin päällekkäisäänityksinä valmiiden taustojen päälle, Dick Taylor muistaa myös muutamat äänitykset, joissa Pretty Things ja Tilsleyn yhtye olivat samanaikaisesti studiossa. Koska suurin osa albumin kappaleista oli jo kirjoitettu ennakkoon, uudet yhtyeen jäsenet Waller ja Povey eivät juurikaan voineet osallistua albumin kirjoitusprosessiin, tai lisätä harmonioitaan sen kappaleisiin. Uusia harmonioita hyödynnettiin kappaleessa Children, joka julkaistiin singlenä toukokuussa 1967. Harmonioita käytettiin myös kappaleissa Out in the Night, Bright Lights of the City sekä My Time, joissa niitä tosin käytettiin niukasti ja eteeriseen tyyliin. Studion ulkopuolella Pretty Thingsin soundi oli muuttunut ratkaisevasti yhtyeen tultua tietoiseksi kehittyvästä psykedeelisestä tyylistä. Emotionsin julkaisemisen aikaan yhtyeen soundin ero levyllä ja lavalla oli suorastaan valtava. Pretty Things ei ollut tyytyväinen Emotionsin lopputulokseen, eikä tehnyt mitään promotoidakseen kyseistä albumia. Emotionsin julkaisun myötä yhtye oli kuitenkin täyttänyt velvoitteensa Fontanan kanssa ja oli vapaa etsimään itselleen uuden levy-yhtiön. Mitkään Emotionsin kappaleista eivät päätyneet Pretty Thingsin keikkasettiin ennen kyseisen levyn julkaisua tai sen jälkeen. Kun kappale Children julkaistiin singlenä, Pretty Things kuitenkin esitti sen livenä Pariisissa ranskalaisessa tv-showssa. 1990-luvun puolivälistä kyseisen vuosikymmenen loppuun Pretty Things esitti kuitenkin silloin tällöin konserteissaan Emotionsilta kappaletta Growing in My Mind, josta Phil May myönsi pitävänsä. Kun albumi remasteroitiin Snapperin cd-uudellenjulkaisua varten, manageri Mark St. John kaivoi originaalit kolmiraitanauhoitukset esiin ja teki remiksaukset kappaleista There Will Never Be Another Day, The Sun, Photographer, My Time sekä pitkäsoittoa edeltäneen singlen Progress Reg Tilsleyn somistuksia lukuun ottamatta. Kyseiset kappaleet olivat Emotionsin remasteroidun cd-version bonusraitoina. Joulukuussa 2009 Wally Waller ja Jon Povey julkaisivat cd:n Sunstroke, joka sisälsi heidän ennen julkaisemattomia äänityksiään The Fenmen-yhtyeen ajoilta Jotta kyseinen cd saatiin täysmittaiseksi, kaksikko äänitti nimellä The Bexley Brothers kahdeksan uutta kappaletta, joista parilla vieraili myös Dick Taylor. Uutuuksien joukossa oli uusi näkemys Emotionsin kappaleesta The Sun, jossa Povey oli leadvokalistina.

Perjantain pohjat:Eräs 80-luvun merkittävimmistä kotimaisista debyyttialbumeista

Clifters:Kuningas

Beatles-fanaatikko Jiri Nikkisen ja erityisesti 1960-luvun Elvistä diganneen Ari "Luri" Luokkalan luotsaaman Clifters-yhtyeen esikoispitkäsoitto Kuningas on eräs 1980-luvun kotimaisen rockin merkittävimmistä albumidebyyteistä. Longaria olivat edeltäneet kulttihiteiksi nousseet pikkulevyt Hyvä bore ja Yeah sun tyrkky oon ja yhtyeen kokoonpanon olivat vakiintuneet täydentämään kitaristit Lare Murtomaa ja Petri Peevo sekä vasta vuonna 1986 mukaan tullut rumpali Sami "Sande" Vettenranta. Sande ja Peevo siirtyivät jo runsasta vuotta myöhemmin rootsmusiikin lipun korkealle nostaneeseen Balls-yhtyeeseen. Musiikillisesti Kuningas on sixties- ja bailuhenkinen kitararocklevy, jolla sopivan rosoinen soitanta ja kauniisti soiva stemmalaulu täydentävät upeasti toisiaan. Oman lisänsä Cliftersin maailmaan toi sanoittaja Jaana Rinne, jonka tekstit olivat stadilaisuudessaan elämänmakuisia. Clifters ei jäänyt kuitenkaan turhan Helsinki-keskeiseksi ilmiöksi, vaan saavutti suosiota opiskelijakaupungeissa ympäri maata. Kuningas-levyllä on ensisijaisesti Jirin käsialaa olevien omien kappaleiden lisäksi mukana kolme lainaa:The Kinksin Set Me Free, The Whon Can’t Explain sekä harvinaisempi Knickerbockersin One Track Mind saavat ansaitsemansa käsittelyn. Omasta tuotannosta kokonaisuudesta nousevat jo entuudestaan singleinä julkaistujen kappaleiden lisäksi erityisesti esiin kerrassaan onnistuneet raidat Bonnie & Clyde, Tyhjä arpa, Lurin mainion urkusoolon kruunaama Please, viis kaljaa sekä psykedeelinen nimikkobiisi Kuningas. Yhtyeellä oli tarkoitus ujuttaa jo debyyttialbumilleen pitempiä teoksia, mutta Cliftersin kehittyneempi vaihe sai odottaa seuraavaan, vuonna 1988 ilmestyneeseen pitkäsoittoon Kuningatar saakka, mikä olikin varsin toimiva ratkaisu. Kuningas-levyn aikainen Clifters-kokoonpano tuli tiensä päähän keväällä 1988. Aivan vuoden 1988 lopussa ilmestynyttä yhtyeen kakkosalbumia olivat Jirin ja Lurin lisäksi työstämässä ensisijaisesti Nights of Iguanasta tutut kitaristi Puka Oinonen ja rumpali Sika Kukkonen. Debyyttiin verrattuna Kuningatar kallistui selkeästi psykedeliaan suurimman musiikillisen esikuvan hengessä. Onnistuneen ja vuoden levyksi valitun albumin parhaimmistoa edustavat etenkin psykedeelinen nimikkoraita, rokkaavammat Purkkaa (Chicagoo) ja Mä vihaan työtä, upean melodinen Ei kai sekä yllättävänkin raskas Joo. Vuonna 1989 kitaristi Lare Murtomaa teki paluun yhtyeeseen ja sen rumpaliksi vaihtui etenkin Juice Leskinen Grand Slamista tuttu Vesa Sytelä. Suuren yleisön suosikki Cliftersistä muodostui 1960-luvun popaarteistoa kierrättäneen Sexi on in – coverlevyn myötä. Cliftersin kolme ensimmäistä albumia muodostavat yhtyeen tuotannon kivijalan, vaikka toki myös tuoreemmasta tuotannosta, kuten 2000-luvun paluulevyiltä Nyt ja Bang Bang, on poimittavissa yksittäisiä todellisia onnistumisia.

Torstain terävä:Vanhemman Fogertyn veljeksen tarina

Yhdeksäs marraskuuta 1941 syntynyt ja kuudes syyskuuta 1990 menehtynyt Thomas Richard Fogerty oli yhdysvaltalaismuusikko, joka ensisijaisesti identifioituu Creedence Clearwater Revivalin rytmikitaristiksi. Hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993. Berkeleyssä, Kaliforniassa syntynyt Tom alkoi laulaa rockia kouluaikoinaan. Tomilla ja hänen nuoremmalla veljellään Johnilla oli kummallakin omat yhtyeensä. Tomin yhtye, joka oli nimeltään Spider Webb and The Insects, solmi sopimuksen Del-Fi Recordsin kanssa , mutta ehti lopettaa toimintansa ennen kuin julkaisi mitään levytyksiä. Yhtyeen kokoonpanoon kuului Tomin lisäksi muun muassa The Seeds-yhtyeestä tutuksi tullut Jeremy Levine. Johnin johtama yhtye The Blue Velvets alkoi toimia isoveljensä säestäjänä. Tomista tuli lopulta kyseisen yhtyeen jäsen ja hänen leadvokalisoimanaan se levytti vuosien 1961-62 aikana Orchestra Recordsille kolme singleä. 1960-luvun puoliväliin mennessä yhtyeen nimeksi oli vaihtunut The Colliwogs. John ja Tom jakoivat lauluosuudet ja yhtye teki levytyksiä Fantasy Recordsille. Vuonna 1968 yhtyeen nimeksi vaihtui Creedence Clearwater Revival ja John Fogertystä oli muodostunut sen leadvokalisti ja biisintekijä. CCR:n muutaman vuoden kestäneen uran aikana Tom oli taustalaulajana ja kirjoitti myös kappaleita, mutta CCR:n levytystuotannosta hän osallistui ainoastaan yhden kappaleen, Walk on the Waterin, sävellystyöhön. Pitkäaikainen erimielisyys Johnin kanssa johti Tom Fogertyn eroamiseen Creedencesta vuoden 1971 alussa. Hän aloitti soolouransa ja jo samana vuonna ilmestynyt nimikkosooloalbumi saavutti Billboardin listalla sijan 78. Hän saavutti myös pieniä singlemenestyksiä Goodbye Media Manin kaltaisilla kappaleilla. Tom Fogertyn toisen sooloalbumin Excaliburin levytykseen ottivat osaa Jerry Garcia sekä Merl Saunders. Vuonna 1974 ilmestyneen pitkäsoiton Zephyr National nauhoituksiin otti osaa koko muu Creedence-miehistö, eli basisti Stu Cook, rumpali Doug Clifford ja myös John Fogerty. Reunion tapahtuu kappaleessa Mystic Isle Avalon. John Fogerty tosin äänitti omat osuutensa itsekseen. Vuonna 1974 Tom Fogerty ehti julkaista vielä toisenkin sooloalbumin Myopia. Myös sillä kuultiin Cookin ja Cliffordin musisointia. Tom Fogerty jatkoi levytyksiään 80-luvun puolivälin tienoille saakka. Lokakuussa 1980 originaali CCR-kokoonpano esiintyi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja kyseessä olivat Tom Fogertyn häät. Vielä kolme vuotta myöhemmin yhtye teki paluun luokkajuhlissa. Tom Fogerty asui elämänsä loppuajat Scottsdalessa, Arizonassa. Hän esiintyi silloin tällöin yllätysvieraana paikallisella radioasemalla KSLX-FM:llä. Scottsdalessa asuessaan Tom meni selkäleikkaukseen ja sai verensiirron yhteydessä HIV-tartunnan. Se johti hänen kuolemaansa, jonka aiheutti tuberkuloosi kuudes syyskuuta 1990. Tom Fogerty polttohaudattiin ja tuhkat annettiin hänen vaimolleen. Vanhemmalta Fogertylta julkaistiin postuumisti Best of-kokoelma.

Keskiviikon klassikko:Bonnie Raittin 90-luvun alun menestysalbumi

Bonnie Raitt:Luck of the Draw

Laadukkaimpiin blueskitaristeihin lukeutuva Bonnie Raitt oli ehtinyt levyttää jo lähemmäs 20 vuoden ajan, kun hän saavutti lopullisen kaupallisen läpimurtonsa vuonna 1989 julkaistulla albumillaan Nick of Time, joka oli jo artistin uran kymmenes pitkäsoitto. Suosiota jatkoi kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Raittin albumi Luck of the Draw. Siitä muodostui vielä edeltäjäänsäkin suurempi menestys, sillä kyseinen pitkäsoitto on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa lähes kahdeksan miljoonaa kappaletta. Useita radiohittejä sisältänyt albumi esitteli Raittin tavanomaiselle popyleisölle. Kyseistä seikkaa voi pitää jossakin määrin ironisena, sillä Raitt oli aikaisemmin tullut tunnetuksi valtavirran ulkopuolella operoineena bluesartistina, jonka tavaramerkkinä oli hänen soittamansa pullonkaula-slide. Vaikka Luck of the Draw sisälsi vielä jossakin määrin mainittuja elementtejä, nostivat sen suosituksi albumiksi ensisijaisesti muut musiikilliset vaikutteet. Raitt kiinnostui bluesista kouluaikoinaan 1960-luvun lopussa ja soitti myöhemmin useampien tyylisuunnan klassikoiden kanssa aina Howlin Wolfista lähtien. Syksyllä 1970 Newsweekin toimittaja löysi Raittin esiintymistä clubissa New Yorkissa ja hänen artistista laatimansa artikkeli herätti kiinnostusta useissa suurissa levy-yhtiöissä. Raitt levytti esikoisalbuminsa vuonna 1971 ja kyseisen vuosikymmenen aikana hän julkaisi sarjan rootsvaikutteisia pitkäsoittoja, jotka yhdistivät elementtejä bluesista, rockista, folkista ja countrysta. 1980-luvun puolivälissä Raittin levyjen myynti alkoi laskea ja dramaattinen kaupallinen comeback osui juuri oikeaan ajanjaksoon. Raitt oli Luck of the Drawlla säveltäjänä neljällä raidalla. Mitkään niistä eivät lukeutuneet albumin hitteihin, ja niinpä kyseinen pitkäsoitto tuokin ensisijaisesti esiin Raittin kyvyt esiintyjänä. Albumin avauskappale Something to Talk About on kanadalaisen lauluntekijän Shirley Eikhardin käsialaa. Hän on tehnyt kappaleita esimerkiksi Ann Murraylle, Emmylou Harrisille ja Cherille. Kyseessä on myös An Murrayn samannimisen albumin nimiraita. Kitaratyöskentely lienee Raittin version parasta antia. Delbert McClintonin kanssa levytetty duetto Good Man, Good Woman on toimiva popvaikutteinen raita, jossa McClinton saa aikaan komeaa jälkeä huuliharppuineen. Kyseistä kappaletta albumilla seuraa sen suurin hitti I Can't Make You Love Me, jonka pelkistyneisyyteen ja rehellisyyteen lähes kuka tahansa kuulija voi samaistua. Kappaleen pehmeästä pianonsoitosta vastaa Bruce Hornsby. Luck of the Drawn muita hittikandidaatteja edustavat Slow Ride ja Not the One. Niistä olisi voinut muodostua suuriakin menestyksiä jonkun muun tulkitsemana, mutta ne puolustavat mainiosti paikkaansa Raittin esittäminä osana Luck of the Draw-albumikokonaisuutta. Raittin itsensä kirjoittamiin kappaleisiin pitkäsoitolla lukeutuvat jazzahtava, mainion saksofoniväliosan sisältävä Tangled in Dark sekä musiikillisesti karibialaisrytmejä tarjoava Come to Me. Pitkäsoiton koskettavimpaan antiin I Can't Make You Love Men ohella lukeutuu sen päätöskappale All at Once, joka tekstinsä osalta puntaroi avioeroa läpikäyvän perheen ongelmia. Levy-yhtiöt olivat pyrkineet tekemään Bonnie Raittista supertähteä jo vuosien ajan. Pyrkimyksessään ne onnistuivat vasta ryhtyessään hyödyntämään artistin todellisia vahvuuksia, hänen ilmaisukykyistä vokalisointiaan ja kitaristin taitojaan yhdistettynä osittain myös ulkopuolisten tahojen käsialaa oleviin kappaleisiin. Lopullisen kaupallisen täysosuman saavuttaminen merkitsi Raittille siirtymistä tyylillisesti bluesista popahtavampaan laatumateriaaliin.