Perjantain pohjat:Vixenin nykyinen soolokitaristi ja paljon muuta

Toinen helmikuuta 1985 syntynyt Brittany Denaro, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Britt Lightning, on yhdysvaltalaiskitaristi, joka on vaikuttanut Vixen-yhtyeen soolokitaristina Gina Stilen paikalla vuodesta 2017. Vuosien 2004 ja 2011 välillä Denaro vaikutti Bostonista käsin operoineessa hardrockyhtyeessä Jaded. Se julkaisi kaksi pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen sisälsi aikaisemmin muun muassa Steely Danin kanssa työskennelleen Gary Katzin tuottamia kappaleita. Jaded esiintyi usein Locobazooka-festivaalella, Rock 101 ja WAAH-festivaaleilla ja New Jerseyssä järjestetyssä Kiss Exposissa. Vuonna 2006 yhtye konsertoi Euroopassa W.A.S.P.:in lämmittelijänä. Vuonna 2011 Britt liittyi New Yorkin Queens-teatterissa esitettyyn rockmusikaaliin Chix6. Hänen rooli- ja kitaristihahmonsa nimi oli Lick. Vuosien 2012 ja 2015 välillä Dennaro soitti 18-kertaisen Grammy-voittajan Alejandro Santzin stadioneilla pidetyllä maailmankiertueella. Mainittu kiertue promosi Meksikossa, Espanjassa ja Billboardin latinalaisella listalla kärkeen noussutta albumia La Musica No Se Toca. Lightning oli mukana Santzin cd:llä/dvd:llä La Musica No Se Toca -En Vivo. Vuonna 2013 Lightning esiintyi Santzin kanssa latinalaisessa Grammy Awardsissa ja esitti hänen singlekappaleensa No Me Compares. Vuonna 2013 Lightning promotoi Jason Derulon albumia Tattoos esiintymällä hänen kanssaan ohjelmassa Live with Kelly and Michael. Vuosina 2015-2016 Lightning vaikutti Rachel Plattenin kitaristina esiintyen festivaaleilla ja useissa radio- ja tv-ohjelmissa. Lightning promosi Plattenin Billboardin listalla kuudenneksi noussutta singleä Fight Song esiintyen useissa tv-ohjelmissa,kuten Good Morning America, The Today Show, VH1, The Nikelodeon sekä America's Got Talentin vuoden 2016 finaalissa, joka järjestettiin New Yorkin Radio City Music Hallissa. Vuonna 2017 Lightning  korvasi Gina Stilen Vixenissä, joka on ainoa 80-luvun naishardrockyhtye, joka on myynyt yli miljoona albumia ja saanut neljä singleään Billboardin Hot 100-listalle.

Torstain terävä:Jäsen kahdessa keskeisessä yhdysvaltalaisyhtyeessä

30. tammikuuta 1942 syntynyt ja 27. syyskuuta 2018 edesmennyt Martyn Jerel Buchwald, joka tunnetaan paremmin nimellä Marty Balin, oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja muusikko, joka oli Jefferson Airplanen perustaja ja Jefferson Starshipin jäsen ja yksi leadvokalisteista molemmissa yhtyeissä. Cincinnatissa, Ohiossa syntyneen Balinin isovanhemmat olivat itäeurooppalaista alkuperää. Hänen isänsä oli juutalainen ja äitinsä episkopaalinen. Balin kävi Washington High Schoolia. Buchwald muutti nimensä Marty Baliniksi vuonna 1962. Challenge Recordsille hän levytti singlet Nobody But You ja I Spelialize in Love. Vuoteen 1964 mennessä Balin johti folkkvartettia The Town Criers. Balin perusti Jefferson Airplanen Matrix-musiikkiclubissa ja toimi yhtenä yhtyeen leadvokalisteista vuosien 1965 ja 1971 välillä. Keskeisimpiin Balinin käsialaa oleviin Jefferson Airplanen kappaleisiin lukeutuvat Richie Havensin ja Rickie Lee Jonesin versioima Comin' Back to Me, Today sekä Volunteers-albumin pieneksi hitiksi muodostunut nimikappale. Nopeatempoinen 3/5 Mile of a Mile in 10 Seconds ja Plastic Fantastic Lover lukeutuivat Airplanen keskeiseen keikkaohjelmistoon 60-luvun loppuun saakka. Balin jätti Airplanen huhtikuussa 1971. Hän oli katkaissut välinsä yhtyeen jäseniin syksyn 1970 kiertueen jälkeen. Balin säilyi aktiivisena musiikkiskenessä ja tuotti Berkleystä kotoisin olleen Grootna-yhtyeen albumin. Balin oli solistina hardrockyhtye Bodacious DF:n vuonna 1973 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Seuraavana vuonna Paul Kantner pyysi Balinia kirjoittamaan kappaleen uudelle yhtyeelleen Jefferson Starshipille. Kaksikko kirjoitti voimaballadin Caroline, joka ilmestyi yhtyeen vuoden 1974 esikoisalbumilla Dragon Fly. Balin oli mainitussa kappaleessa vierailevana leadvokalistina. Seuraavana vuonna Balinista tuli Jefferson Starshipin vakituinen jäsen ja kolmen vuoden aikana hän oli leadvokalistina neljällä yhtyeen top 20:een nousseella singlellä. Niistä Miracles oli Balinin käsialaa. Balin jätti Jefferson Starshipin lokakuussa 1978 pian Grace Slickin yhtyeestä eroamisen jälkeen. Vuonna 1979 Balin tuotti rockoopperan Rock Justice. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Balin, jolta top 40-hiteiksi muodostuivat kappaleet Hearts ja Atlanta Lady. Vuonna 1983 ilmestyi Balinin kakkosalbumi Lucky sekä ainoastaan Japanissa julkaistu ep There's No Shoulder. Balinin sopimus EMI:n kanssa loppui pian tämän jälkeen. 80-luvun puolivälissä Balin muodosti Kantnerin ja Jack Casadyn kanssa KCB Bandin. Sen lopetettua toimintansa Jefferson Airplane teki vuonna 1989 paluualbumin ja -kiertueen. Balin jatkoi sooloalbumien työstämistä ja liittyi Kantnerin kanssa Jefferson Starshipin viimeisimpään versioon. Balin menehtyi 27. syyskuuta 2018 76 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Erään kaikkien aikojen brittisolistin koko tarina

30. tammikuuta 1947 syntynyt ja 20. huhtikuuta 1991 edesmennyt Stephen Peter Marriott oli englantilaismuusikko, solisti ja kahden keskeisen brittiyhtyeen johtohahmo kaikkiaan yli kahden vuosikymmenen ajan. Hänet muistetaan voimakkaasta lauluäänestään ja aggressiivisesta kitaransoittotyylistään yhtyeissä Small Faces vuosina 1965-1969 ja 1977-78 sekä Humble Pie vuosina 1969-1975 ja 1980-1981. Small Facesin jäsenenä Marriott pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012. 1960-luvun puolivälistä samaisen vuosikymmenen loppuun Marriottista tuli eräs modikoneista Small Facesin solistin ja kitaristin ominaisuudessaan. Hänen keskeisistä musiikillisista vaikuttajistaan mainittakoon Buddy Holly, Booker T and the MG's, Ray Charles, Otis Redding, Muddy Waters ja Bobby Bland. Myöhäisemmässä elämänvaiheessaan Marriott kyllästyi musiikibisnekseen. Hän käänsi selkänsä levy-yhtiöille ja vietti aikaa suhteellisessa tuntemattomuudessa. Marriott palasi musiikillisille juurilleen soittamalla pubeissa ja clubeissa Essexissä ja Lontoossa. Marriott menehtyi tulipalossa 1700-luvulla rakennetussa kodissaan Arkendesissa, Essexissä. Tulipalon aiheuttajaksi on epäilty savuketta. Vuonna 1996 Marriottille myönnettiin postuumisti Novello -palkinto hänen vaikutuksestaan brittiläiseen musiikkiin. Musiikkilehti Mojo listasi Marriottin sadan kaikkein aikojen parhaan solistin listalleen. Black Sabbathin Ozzy Osbourne listasi hänet kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi solistiksi. Hänet ovat suosikkisolistiensa listalleen nimenneet Kissin Paul Stanley, Rolling Stonesin Keith Richards ja Journeyn Steve Perry. Monega Junior High Schoolia käynyt Marriott tuli työväenluokkaisesta perheestä. Hän osoitti kiinnostusta musiikkiin jo nuorella iällä ja oppi soittamaan ukulelea ja huuliharppua itsenäisesti. Ollessaan 12-vuotias Marriott perusti ensimmäisen yhtyeensä koulutovereidensa Nigel Chapinin ja Robin Andrewsin kanssa. Yhtyeen nimi oli ensiksi The Wheels, sitten The Coronation Kids ja lopulta The Missisippi Five. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanon täydensivät Simon Simkins ja Vic Dickson. Marriottin ensimmäinen suuri musiikillinen idoli oli Buddy Holly. Vuonna 1960 Steven isä Bill Marriott näki lontoolaisessa sanomalehdessä ilmoituksen, jossa Lontoon West-Endissä toimineeseen New Theatreen etsittiin uutta Artful Dodgeria suosittuun musikaaliin Oliver, joka perustui Charles Dickensin novelliin Oliver Twist. Bill vastasi ilmoitukseen ja lähetti poikansa koe-esiintymiseen kertomatta asiasta. Koe-esiintymisessä Marriott esitti Connie Francisin kappaleen Who's Sorry Now ja Buddy Hollyn Rave Onin. Bart vakuuttui Marriottin solistin kyvyistä ja palkkasi hänet. Marriott viihtyi kyseisessä showssa vuoden ajan esittäen useita poikien rooleja. World Record Club julkaisi showsta myös Abbey Roadin studioilla nauhoitetun albumin, jolla Marriottia kuultiin leadvokalistina kolmessa kappaleessa, Consider Yourself näistä tunnetuimpana. Menestyksekästä näyttelydebyyttiä seurasi opiskelua Lontoon teatteritaiteiden Italia Conti-akatemiassa, näyttelyrooleja elokuvissa, tv:ssä ja radiossa. Marriott menetti kuitenkin kiinnostuksensa näyttelemiseen ja palasi ensirakkautensa musiikin pariin. Vuonna 1963 Marriott kirjoitti kappaleen Imaginary Love ja promosi kappaletta Lontoon suurille levy-yhtiöille, joista Decca sainasi hänet. Marriottin kiinnittänyt Dick Reagan oli myös Cliff Richardin agentti. Marriottin ensimmäisen singlen paraatipuolella oli Kenny Lynchin julkaisema Give Her My Regards ja b-puolella edellä mainittu Imaginary Love. Heinäkuussa 1963 julkaistu single ei menestynyt. Samana vuonna Marriott perusti yhtyeen Frantiks, joka äänitti coverin Cliff Richardin hitistä Move It. Rumpalina ja tuottajana sillä vaikutti The Shadowsissa aikaisemmin rumpaloinut Tony Meehan. Levy-yhtiöissä ei kuitenkaan oltu kiinnostuneita ja kappale jäi julkaisematta. Yhtyeen nimeksi vaihtui Moments ja se soitti esimerkiksi The Animalsin, The Nashville Teensin, Georgie Famen ja John Mayallin lämmittelijänä esimerkiksi 100 Clubilla Lontoon Sohossa ja Richmondin Crawdaddy Clubilla. Stuart Tuck piti yhtyeelle hetken aikaa omaa fanzinea Beat '64. Vuoden 1964 aikana Moments soitti 80 keikkaa. Yhdysvaltain-markkinoita varten yhtye levytti World Artistsin julkaiseman version The Kinksin hitistä You Really Got Me. Kun se ei menestynyt, Marriott sai lähteä yhtyeestä, sillä muut pitivät häntä liian nuorena leadvokalistiksi. Marriott haki korvaavan huuliharpistin paikkaa brittiläisessä R&B-yhtyeessä Downliners Sect. Yhtyeen johtohahmo Don Craine ei kutsunut Marriottia koesoittotilaisuuteen, sillä hän tiesi tämän hinkuvan päävokalistiksi. The Momentsin ja The Small Facesin välillä Marriott vaikutti hetken aikaa yhtyeessä The Checkpoints.

Marriott tapasi tulevat Small Faces-yhtyetoverinsa Ronnie Lanen ja 16-vuotiaan Kenny Jonesin 28. heinäkuuta 1964 Rainhamin Albionissa, missä kaikki esiintyivät omine yhtyeineen. Lane ja Marriott tapasivat uudelleen Manor Parkissa sijainneessa musiikkikaupassa J60 Music Bar. Marriott työskenteli siellä myyjänä ja Lane tuli ostamaan uutta bassoa. Myöhemmin Marriott kutsui hänet kotiinsa kuuntelemaan laajaa kokoelmaansa amerikkalaisia R&B-import-levyjä. Kolmikko jakoi kiinnostuksen amerikkalaiseen R&B-musiikkiin ja Marriott kutsuttiin esiintymään Lanen ja Jonesin yhtyeen The Outcastsin (aikaisemmin yhtye käytti nimeä The Pioneers) keikalle yhtyeen vakiokeikkapaikkaan Bermondseyhin. Keikka päättyi kaaokseen ja merkitsi yhtyeen loppua, mutta Marriott, Lane ja Jones päättivät perustaa oman yhtyeensä, jonka kokoonpanon täydensi Marriottin tuttu, kosketinsoittaja Jimmy Winston. Hänet yhtyeessä korvasi pian Ian McLagan. Nimen Small Faces keksi Marriottin opiskelijaystävä Annabel, joka oli myös opiskellut Italia Contissa. Adjektiiviattribuutti viittasi suoraan yhtyeen jäsenten lyhytkasvuisuuteen Winstonia lukuun ottamatta ja face viittasi arvostettuun modiin. Don Arden sainasi yhtyeen vain kuusi viikkoa sen perustamisen jälkeen ja esikoissingle Whatcha Gonna Do About It nousi brittilistalla sijalle 14. loppukesästä 1965. Jimmy Page kaavaili Marriottia Led Zeppelinin solistiksi ja Whole Lotta Love muistuttaa Small Facesin versiota Willie Dixonin kappaleesta You Need Loving, joka julkaistiin Small Facesin toukokuussa 1966 ilmestyneellä esikoisalbumilla. Marriott osallistui lähes kaikkien Small Facesin singlehittien kirjoittamiseen. Vuonna 1984 tehdyssä haastattelussa Marriott nimesi niistä suosikeikseen vuoden 1966 listaykkösen All Or Nothing ja seuraavan vuoden lopussa yhdeksänneksi nousseen Tin Soldierin. Kappaleista jälkimmäinen oli omistettu tuolloin Rod Stewartia tapailleelle Jenny Rylancelle. Tämä ja Marriott menivät naimisiin Lontoossa toukokuun lopussa 1968.  Jätettyään Small Facesin Marriott perusti pian uuden yhtyeen Humble Pie solisti/kitaristi Peter Framptonin, basisti/solisti Gregg Ridleyn ja nuoren rumpalilahjakkuuden Jerry Shirleyn kanssa. Yhtye treenasi kaikessa hiljaisuudessa Marriottin Clear Sounds-kotistudiossa Essexissä. Yhtyeen esikoisalbumi As Safe as Yesterday is ilmestyi elokuussa 1969 ja Marriottin käsialaa ollut, albumilta löytymätön single Natural Born Bugie saavutti brittilistalla neljännen sijan samaisen vuoden kesällä. Ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa jälkeen Humble Pie oli lähellä  hajoamista, sillä yhtyeen levy-yhtiö Immediate Records oli lopettanut toimintansa. Uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui A&M Records ja yhtyeen uusi manageri Dee Anthony kehotti sitä suosimaan kovaäänisempää ja boogierockvoittoisempaa musiikillista ilmaisua. Seuraavien kolmen vuoden ajan Humble Pie konsertoi ahkerasti tehden pelkästään Yhdysvalloissa 19 kiertuetta. Studioalbumit Humble Pie ja Rock On onnistuivat ja vuonna 1971 ilmestynyt livealbumi Performance:Rockin' the Fillmore oli yhtyeen menestyksekkäin. Tässä vaiheessa Anthony nosti Marriottin lavaesiintyjänä valokeilaan Framptonin  ja  Ridleyn edelle. Tämä vaikutti osaltaan ensin mainitun eroamiseen yhtyeestä. Hänen paikkansa otti aikaisemmin bluesrockyhtyeessä Bakerloo soittanut Clem Clempson. Pitkät kiertueet Yhdysvalloissa vaikuttivat negatiivisesti Marriottin persoonallisuuteen ja hän hankki pahan alkoholi- ja huumeriippuvuuden. Vuonna 1973 Rylancen oli pakko erota Marriottista. 70-luvun puoliväliin mennessä Humble Pien levytysten laatu oli myös kärsinyt. Vuonna 1976 Marriott julkaisi esikoissoolonsa Marriott ja palasi Britanniaan. Hän perusti Steve Marriott All Starsin Ridleyn, rumpali Ian Wallacen ja Heavy Metal Kidsin kitaristin Mickey Finnin kanssa. Marriott oli myös tarjolla kitaristiksi Rolling Stonesiin eronneen Mick Taylorin tilalle. Mick Jagger ei suostunut ottamaan Marriottia yhtyeeseen, sillä koki oman asemansa yhtyeessä uhatuksi. Small Facesin vuosina 1975 ja 1976 uudelleenjulkaistut Small Facesin singlet Itchycoo Park ja Lazy Sunday osoittautuivat menestyksiksi ja Marriott, Jones ja McLagan kasasivat yhtyeen uudelleen kokoonpanolla, jossa Rick Willis otti ainoastaan kaksiin treeneihin osallistuneen Ronnie Lanen paikan. Toiset eivät tienneet hänen sairastavan jo tuolloin MS-tautia. Uuden kokoonpanon vuosina 1977 ja 1978 levyttämät albumit Playmates ja 78 in the Shade muodostuivat pettymyksiksi sekä kriitikoiden mielestä että kaupallisesti ja Small Faces lopetti toimintansa.

Taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi Marriott joutui myymään Beehive Cottagen, jossa hän oli asunut vuodesta 1968 ja muuttamaan pieneen, Lontoon Golders Greenissä sijainneeseen asuntoon. Loppuvuodesta 1978 Inland Revenue ilmoitti Marriottille hänen suurista Humble Pien aikaisista veroveloistaan. Välttääkseen vankilan Marriottin tuli muuttaa pois Britanniasta. Hän myi Golders Greenin asuntonsa ja muutti Kaliforniaan asuen ystäviensä luona Santa Cruzissa. Marriott kasasi uuden yhtyeen The Firm basisti Jim Levertonin ja ennen muuta Mountainista muistetun kitaristi Leslie Westin kanssa. Levertonin piti kuitenkin lähteä Yhdysvalloista luotto-ongelmiensa vuoksi ja yhtye hajosi. Marriott tarvitsi rahaa ja hyväksyi tarjouksen kasata Humble Pie uudelleen. Vuonna 1980 Marriott otti yhteyttä New Yorkissa asuneeseen Jerry Shirleyhin Humble Pien reunionin tiimoilta. Shirley suostui ja Pien uuden kokoonpanon täydensivät Yhdysvaltojen itärannikon muusikoiden keskuudessa arvostettu basisti Anthony "Sooty" Jones ja aikaisemmmin Jeff Beck Groupissa vaikuttanut kitaristi Bobby Tench. Marriottin aikaisemmin kirjoittama Fool for a Pretty Face osoittautui siinä määrin laadukkaaksi kappaleeksi, että yhtye solmi sopimuksen Atco Recordsin kanssa ja julkaisi vuosina 1980 ja 1981 raskasta rockia edustaneet albumit On to Victory ja Go for the Throat. Britanniassa kyseisten pitkäsoittojen julkaisijana oli Small Facesin ex-managerin Don Ardenin omistama Jet Records. Pie konsertoi Yhdysvalloissa osana Rock N' Roll Marathonia. Vuoden 1981 loppupuolella Marriott mursi selkänsä hotellihuoneessa, kaavailtu kiertue Judas Priestin lämmittelijänä peruuntui ja Pie lopetti toimintansa. Vieraillessaan samana vuonna Britanniassa Marriott tapasi Ronnie Lanen. Mukaan tulivat Zoot Money, Jim Leverton, Mick Weaver, Dave Hynes ja Mick Collins ja kyseisellä lineupilla levytettiin albumi Majik Mijis, joka tosin julkaistiin vasta 19 vuotta myöhemmin. Seuraavaksi Marriott palasi New Yorkiin. Hän kiersi yhtäjaksoisesti puolentoista vuoden ajan clubikeikoilla Jim Levertonin, Goldy McJohnin ja Fallon Williamsin kanssa esittäen ensisijaisesti Small Facesin ja Humble Pien tuotantoa. Mc Johin lähdettyä trion nimeksi vaihtui Three Trojans. Marriottin avioliiton kariuduttua hän palasi Britanniaan ja asui siskonsa Kayn luona. Seuraavaksi Marriott kasasi yhtyeen Packet of Three konsertoiden jälleen pubeissa. Inland Revenue ahdisteli Marriottia maksamattomista veroista ja hän vaati jokaisesta keikasta maksua käteisenä. Elokuussa 1984 Aura Records julkaisi livelevyn Steve Marriott: Live at Dingwalls 6. 7. 1984. Vuoden 1985 Live Aid-konsertin aikana Lontoosta käsin operoinut Phoenix Modernist Society saattoi yhteen The Lambrettasin ja Purple Heartsin kaltaisia modrevivalyhtyeitä ja 60-luvun solisteja, kuten P. P. Arnold ja Chris Farlowe. Kenny Lynch pyysi Marriottia mukaan ja Band Aid Trustia varten levytetty versio Small Facesin vuoden 1966 ykköshitistä All Or Nothing julkaistiin kollektiivisella nimellä The Spectrum. Marriott muutti 1700-luvulla rakennettuun taloon pienessä Arkesdenin kylässä. Aikaisemmin sitä oli hyödynnetty Ian McShanen tähdittämän sarjan Lovejoy kuvauksissa. Viimeisinä vuosinaan Marriott kyllästyi musiikkibisnekseen ja hylkäsi isojenkin levy-yhtiöiden, kuten EMI:n hänelle esittämiä tarjouksia. Myös Packet of Three lopetti toimintansa. Toukokuussa 1988 Marriott alkoi treenata Leicesterhiresta kotoisin olleen yhtyeen The DT's:in kanssa. Keikoille yhtye lähti tosin nimellä Steve Marriott & DT's. Elokuvasäveltäjä Stephen Parsons pyysi Marriottia versioimaan tunnussävelmä Shakin' All Overin vuonna 1989 valmistuneeeseen kauhuelokuvaan Gnaw:Food of the Gods II. Marriott suostui ja kappaleen levytyksen yhteydessä Trax Records pyysi Marriottia levyttämään sooloalbumin. 30 Seconds to Midnight-niminen pitkäsoitto nauhoitettiin Alexandra Palacessa. 14. heinäkuuta 1981 Marriott meni naimisiin Toni Poultonin kanssa. Näihin aikoihin Jim Leverton otti yhteyttä Marriottiin ja tuloksena oli kaksikon DT's:in ja The Official Receiversin ex-jäsenten kanssa muodostama uusi yhtye Steve Marriott's Next Band. Taloudellisten erimielisyyksien vuoksi useampi yhtyeen jäsenistä erosi ja nimi Packet of Three otettiin uudelleen käyttöön. Vuonna 1990 Marriott soitti noin 200 keikkaa vuodessa. Peter Frampton palasi Britanniaan ja pyysi Marriottia kasaamaan Humble Pien uudelleen yhtä albumia ja kiertuetta varten. Taloudellisesti kyseinen järjestely helpotti Marriottia, joten hän suostui ja 27. tammikuuta 1991 kaksikko lensi Los Angelesiin tekemään nauhoituksia Framptonin kotistudiossa. Projektia ei kuitenkaan saatu päätökseen, sillä Marriott muutti mielensä ja palasi kotiin. Kaksi Marriottin vokalisoimaa ja kitaroimaa kappaletta, The Bigger They Come ja I Won't Let You Down ilmestyivät Framptonin albumilla Shine On:A Collection. Marriottin ja Framptonin yhteiskappale Out of the Blue julkaistiin jälkimmäisen ensimmäisellä Marriottin kuoleman jälkeen julkaistulla sooloalbumilla. Neljäs kappale An Itch You Can't Scratch on ilmestynyt yhdellä virallisella brittijulkaisulla. Biisin nauhoituspäivämäärää ja Framptonin osallisuutta sen levytykseen ei ole varmistettu.

19. huhtikuuta 1991 Marriott ja Poulton lensivät kotiin Yhdysvalloista. He yöpyivät ystävänsä luona Strawbridgeworthissa, mutta yöllä Poultonille selvisi, että Marriott oli ottanut taksin ja palannut kotiinsa Arkesdenissa. Marriottin kotitalon palon havaitsi ohi ajanut moottoripyöräilijä. Marriottin todennäköisimpänä kuolinsyynä pidetään savuketta. Hän kärsi väsymyksestä ja jet-lagista ja oli todennäköisesti nukahtanut syvään uneen sytytettyään savukkeen. Kuolinsyyksi määriteltiin savun sisäänhengittämisen aiheuttama vahinko. Marriottin verestä löydettiin lentopelkoon käytettyä Valiumia, alkoholia ja kokaiinia. Marriottin hautajaiset pidettiin huhtikuun viimeisenä 1991 Harlow krematoriumissa ja niissä soitettiin Small Facesin All Or Nothing. Paikalle saapuivat esimerkiksi Humble Pien originaalikokoonpanon muut jäsenet, Kenney Jones ja P. P.  Arnold, mutta Ronnie Lanesta ja Ian McLaganista ei kuultu mitään. Kun Marriottin kuolemasta oli kulunut kymmenen vuotta, Lontoon Astoriassa järjestettiin kaksi ja puoli tuntia kestänyt muistokonsertti. Peter Frampton, Greg Ridley, Jerry Shirley ja Clenn Clempson tekivät yhden esiintymisen. Konsertissa vierailivat Kenney Jones, Ian McLagan, Paul Weller, Noel Gallagher ja Bobby Tench. Eri kokoonpanoissa vierailleista muusikoista mainittakoon Alan White, Zak Starkey ja Rabbit Bundrick. Konsertti julkaistiin dvd:nä nimellä Steve Marriott Astoria Memorial Concert. Saadut tuotot lahjoitettiin The Small Faces Charitable Trustille, jonka Kenney Jones oli perustanut Steve Marriottin ja Ronnie Lanen muistoksi. Syyskuussa 2007 Small Facesin jäseniä ja yhtyeen manageria Don Ardenia kunnioitettiin Carnaby Streetille sijoitetulla muistolaatalla. Se sijaitsi Don Ardenin toimistojen, Small Facesin 60-luvun henkisen kodin, paikalla.

Tiistain tukeva:Eräs brittien kaikkien aikojen rocksolisteista

29. tammikuuta 1947 syntynyt ja 28. helmikuuta 1985 edesmennyt David Garrick, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään David Byron, oli brittiläinen solisti ja lauluntekijä, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Uriah Heepissä 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla, karismaattisesta lavaesiintymisestään sekä laajasta äänialastaan. Tanskalainen heavy metal-vokalisti King Diamond on nimennyt Byronin kaikkien aikojen suosikkivokalistikseen. 60-luvun puolivälistä eteenpäin Byron teki sessioäänityksiä Avenue Recordings- nimiselle yhtiölle. Ne olivat pitkäsoitoilla ja ep:illä julkaistuja coverversioita aikakauden top 20-hiteistä ja kyseisillä äänitteillä Byronia säestivät ajoittain kitaristi Mick Box ja basisti Paul Newton. Eppingissä Byron vaikutti kitaristi Boxin kanssa puoliammattimaisesti toimineessa yhtyeessä The Stalkers. Kaksikon työskentely oli toimivaa ja basisti Paul Newtonin sekä rumpali Alex Napierin liityttyä mukaan syntyi yhtye Spice. Newtonin isän manageroima yhtye keikkaili ahkerasti paikallistasolla, solmi levytyssopimuksen United Artistsin kanssa ja julkaisi sen kautta ainoan, nykyisin varsin hintavan singlensä What About the Music/In Love. Byron oli Spicen solistina vuosien 1967 ja 1969 välillä. Yhtyeen soundi kaipasi kosketinsoittimia ja niinpä yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin Newtonin kanssa yhtyeessä The Gods vaikuttaneella kosketinsoittaja/kitaristi/solisti/biisintekijä Ken Hensleyllä. Pian tämän jälkeen Byron keksi yhtyeelle nimen Uriah Heep Charles Dickensin teoksen David Copperfield erään henkilöhahmon mukaan. Heep saavutti suosiota ensin Saksassa, seuraavaksi kotimaassaan Britanniassa ja lopulta myös Yhdysvalloissa. Vuonna 1971 Byron osallistui myös kahden John Croederin albumin levyttämiseen. Byron oli Heepin solistina vuosien 1969 ja 1976 välisen ajan. Hän osallistui kymmenen Heepin albumin levyttämiseen vuoden 1970 Very 'eavy Very 'umblesta vuonna 1976 ilmestyneeseen High and Mightyyn. Kyseisenä aikana Byron loi maineensa eräänä maailman parhaista rockvokalisteista ja keulakuvista. Hänen esikoissooloalbuminsa Take No Prisoners ilmestyi vuonna 1975 ja sen työstämiseen osallistuivat Byronin yhtyetoverit Mick Box, Ken Hensley ja Lee Kerslake. Vuosien myötä Byronille kehittyi alkoholiongelma ja hän sai lähteä Heepistä heinäkuussa 1976 Espanjaan suuntautuneen kiertueen jälkeen. Uriah Heep oli jo tuossa vaiheessa varmistanut hänelle seuraajan. Harjoitukset John Lawtonin kanssa alkoivat lähes välittömästi ja Uriah Heep hoiti sovitut esiintymiset, eli soitti samana vuonna loppukesästä Jugoslaviassa ja syksyllä Australiassa. Byron julkaisi vielä kaksi sooloalbumia; vuonna 1978 ilmestyneen Baby Faced Killerin ja vuonna 1984 ainoastaan vuosi ennen kuolemaansa levytetyn pitkäsoiton That Was Only Yesterday. Vuonna 1977 Byron työsti Colosseumin ja Humble Pien kitaristin Clenn Clempsonin ja Wingsin rumpalin Geoff Brittonin kanssa albumin, jonka Island Records julkaisi Rough Diamondin nimellä. Albumi myi vaatimattomasti ja Byron jätti yhtyeen. Seuraavaksi hän perusti David Byron Bandin kitaristi Robin Georgen kanssa. Creole Records julkaisi yhtyeeltä singlet Every Inch of the Way/Routine ja Never Say Die/Tired Eyes. Vuonna 1981 ilmestyi  pikkulevyjen tavoin vähäiselle huomiolle jäänyt pitkäsoitto On the Rocks. Vuosien 1980-1982 demoista ja livemaeriaalista julkaistiin tupla-albumi Lost and Found, joka sisältää myös yhden Robin Georgen soolokappaleen. Byron menehtyi alkoholin aiheuttamiin komplikaatioihin kotonaan Berkshiressa 38-vuotiaana. BBC Radion The Friday Rock Showssa Tommy Vance soitti Uriah Heepin repertuaarista hänen muistokseen July Morningin. Samoihin aikoihin Uriah Heep omisti Equator-albuminsa tiimoilta tekemällään kiertueella kappaleen The Wizard Byronille.

Maanantain mainio:Jenkkihardrockin merkittävän edustajan toisen aikakauden kakkosalbumi

Van Halen:OU 812

24. toukokuuta 1988 ilmestynyt OU812 on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Van Halenin kahdeksas studioalbumi ja samalla yhtyeen pitkäsoitoista järjestyksessään toinen, jolla kuullaan Sammy Hagarin vokalisointia. Van Halen aloitti työskentelyn kyseisen albumin parissa syyskuussa 1987 ja se saatiin valmiiksi seuraavan vuoden huhtikuussa, ainoastaan kuukausi ennen pitkäsoiton julkaisua. Kun yhtye oli saattanut päätökseen edellisen albuminsa 5150:n tiimoilta tehdyn kiertueen, Eddie Van Halenilla oli työstettäviä riffejä ja Sammy Hagarilla tekstiaihioita muistikirjoissaan. Niinpä työskentely seuraavan albumin tiimoilta alkoikin pian. Yhtye vastasi itse kirjoitustyöstä ja esityksistä ja Donn Landee äänityksistä. Tuotantokrediittiä ei mainittu lainkaan, sillä Hagarin mukaan yhtye vastasi tuotannosta pitkälti itsenäisesti, mutta yhtyeen jäsenet eivät silti olleet tuottajia perinteisessä merkityksessä. Albumin cd-versiolta löytyy bonuskappaleena sen ainoa cover, näkemys Little Featin kappaleesta A Apolitical Blues. Hagarin tultua studioon Eddie esitteli Alex Van Halenin kanssa työstämänsä piano- ja rumpuosuudet sisältävän demon. Siitä yhtye kehitteli pian kappaleen When It's Love, jonka instrumentaaliosuudet syntyivät lyriikoita nopeammin. Hagar otti muutaman viikon vapaaksi ja matkusti Meksikossa, Cabo San Lucasissa sijaitsevaan asuntoonsa. Siellä hän työsti lisää kappaleita ja sai inspiraation kappaleeseen Cabo Wabo. Se lainasi melodiaansa Hagarin edelliselle yhtyeelleen Montroselle kirjoittamaa kappaletta Make It Last. Myöhemmin Hagar avasi Cabo San Lucasiin myös yökerhon ja ravintolan nimeltä Cabo Wabo. OU 812:n kappaleista viimeisenä kirjoitettiin  Finish What Ya Started, jota työstettiin myöhään aina tuotantoprosessiin saakka. Lauluosuudet Hagar lauloi viimeksi  albumin avauskappaleeseen Mine All Mine, sillä hän tunsi epävarmuutta sen lyriikkaa kohtaan. Sen syvät metafyysiset tekstit kirjoitettiin uudelleen useaan kertaan. Vaikka kappaletta Source of Infection pidettiin yleisesti humoristisena, se kertoo Alex Van Halenin joutumisesta sairaalaan  denguekuumeen vuoksi hänen juhlittuaan keväällä 1988 Australiassa seitsemättä hääpäiväänsä Valerie Bertinellin kanssa. Albumin työnimi oli Bone, josta Alex ei pitänyt. OU 812-nimeen päädyttiin Hagarin havaittua kyseisen tekstin rekka-auton kyljessä. Huhujen mukaan albumin otsikko oli vastaus David Lee Rothin vuonna 1986 ilmestyneelle esikoisalbumille Eat 'em and Smile. OU 812:n kansikuva muistuttaa With the Beatlesia, King Crimsonin vuonna 1974 ilmestynyttä Rediä ja Blue Cheer-yhtyeen vuonna 1968 julkaistua esikoisalbumia Vincebus Eruptum. Joillakin OU812:n painoksilla albumin kappaleet mainitaan takakannessa aakkosjärjestyksessä esitysjärjestyksen sijaan. Albumi on omistettu Alex ja Eddie Van Halenin yhdeksäs joulukuuta 1986 edesmenneelle isälle Janille. Hän oli vieraillut klarinetistina Van Halenin vuoden 1982 albumilla Diver Down kappaleessa Big Bad Bill (Is Sweet William Now). Ilmestymisaikanaan OU 812 vastaanotti ristiriitaiset arvostelut. Positiivisimmin albumiin suhtautui siitä Kerrang!:iin arvion laatinut Xavier Russell. Stephen Thomas Erlewinen Allmusiciin OU 812:sta myöhemmin laatima arvio oli suhteellisen myönteissävyinen. Pari vuotta albumin julkaisun jälkeen Eddie Van Halen antoi eräälle musiikkilehdelle haastattelun, jossa hän mainitsi olevansa tyytymätön albumin miksaukseen. Joidenkin arvostelujen mukaan basso oli albumin miksauksessa matalalla tasolla lauluosuuksiin ja muihin instrumentteihin verrattuna. Kyseisen seikan on spekuloitu heijastaneen Van Halenin veljesten basisti Michael Anthonya kohtaan tuntemaa vihamielisyyttä. Vuosia myöhemmin Anthony sai lähteä yhtyeestä ja hänen biisinkirjoituskrediittejään poistettiin tai vähintään muutettiin.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen kotimaisista yhtyeistä ja albumeista

Bluesounds:Black

Kitaristi/solisti Dave Lindholmin, basisti Ari Vaahteran ja rumpali/taustavokalisti Zape Leppäsen muodostamaa Bluesoundsia on joissakin yhteyksisssä pidetty jopa laadukkaimpana kaikista Lindholmin yhtyeistä. Vaikka kyseessä oli trio, jonka ilmaisu ponnisti bluesrockista, yhtyeen musisointi oli varsin vivahteikasta ja monipuolista. Esikoissingle Cigarette Lean edusti vielä ränttätänttää, mutta keväällä 1980 ilmestynyt pitkäsoitto Black tarjosi  jo jotakin aivan muuta. Albumin a-puolen kolme ensimmäistä raitaa; nakuttava C C Less, pitkä ja vaikuttava, Daven intensiivisellä kitaratyöskentelyllä kruunattu T.H.E. World sekä melodinen kaunokki I'm in Need edustavat Bluesoundsia paitsi liki pitäen tunnetuimmillaan, myös laadukkaimmillaan. Reilun minuutin mittainen, melodisen oivaltava Parahua rikastuttaa instrumentaatiotaan huilulla. Erään kaikkien aikojen kotimaisen albumin kakkospuolen käynnistävä Hop Inside the Wild Camb svengaa mainiosti helisevän kitarasoolon ja tiedostetun junnaavan  kertosäkeen kera. Iskevä ja jälleen kitaraosastonsa osalta loistava pyrähdys ACPW omaa siinä määrin runsaasti tartuntapintaa, että sitä olisi voinut ajatella jopa Blackin avausraidaksi. Burning edustaa tyylitajuisesti hidastempoisempaa ja melodisempaa tuotantoa ja Naked Country rivakampia pyrskähdyksiä. Blackin päätöskappale Waiting for a Heart lukeutuu tarttuvuudessaan albumin runsaimmin hittipotentiaalia omaaviin. Lindholmin osuuden lisäksi Black-albumilla nousevat keskeisiksi niin basisti Ari Vaahteran näkemys kuin hiljattain edesmenneen rumpali Zape Leppäsen tarkoituksellinen minimalistisuus. Bluesounds on eräs kaikkien aikojen kotimaisista trioista ja Black eräs kaikkien aikojen kotimaisista albumeista.  Myös ulkomailla kulttikannatusta saavuttanut Bluesounds julkaisi lisäksi studioalbumit Native Sons of  a Far-away Country ja Here Come the Golden Hearts sekä livenä nauhoitetun pitkäsoiton On, joka sisältää muun muassa Leppäsen vokalisoiman ja ensisijaisesti Al Greenin tunnetuksi tekemän soulklassikon Take Me to the River.  Yhtyeen toiminta-aikana ilmestyneisiin albumijulkaisuihin lukeutuu lisäksi singlekokoelma Greta's Hits.

Lauantain pitkä:Eräs arvostetuimmista yhdysvaltalaisista rockin tekijöistä

24. tammikuuta 1947 syntynyt ja seitsemäs lokakuuta 2003 syöpään menehtynyt Warren William Zevon oli yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja rockmuusikko. Hänen tunnetuimpiin sävellyksiinsä lukeutuvat Werewolfes of London, Lawyers, Guns and Money, Roland the Headless Thompson Gunner ja Johnny Strikes Up a Band, jotka kaikki löytyvät Zevonin kolmannelta, vuonna 1978 ilmestyneeltä albumilta Excitable Boy. Hän kirjoitti myös toisten artistien popularisoimia kappaleita, kuten Poor Poor Pitiful Me, Carmelita ja Hasten Down the Wind. Zevon levytti myös itse covereita, kuten Allen Toussaintin A Certain Girlin, Bob Dylanin Knockin' on Heaven's Doorin, Leonard Cohenin First We Take Manhattanin ja Princen Raspberry Beretin. Vaikka Zevon oli aikaisemmin menestynyt yhtyeen johtajana, hänen oma soolouransa ei lähtenyt kunnolla vauhtiin ennen kuin Linda Ronstadt levytti Zevonin käsialaa olleita kappaleita. Kyseisen seikan seurauksena Zevon alkoi saavuttaa kulttisuosiota, joka kesti 25 vuoden ajan aina hänen syöpään menehtymiseensä saakka. Mainittuna aikana Zevon palasi  ajoittain myös single- ja albumilistoille. 80-luvulla artisti saavutti uutta yleisöä lyöttäytymällä yhteen R.E.M.:n jäsenten kanssa bluesrockyhtyeessä Hindu Love Gods. Zevon vieraili usein ohjelmissa Late Night with David Letterman ja Late Show with David Letterman. Zevon syntyi Chicagossa, Illinoisissa. 13-vuotiaana hän vieraili silloin tällöin Igor Stravinskyn kotona ja opiskeli modernia klassista musiikkia Robert Craftin kanssa. Zevonin vanhemmat erosivat hänen ollessaan 16-vuotias. Hän jätti koulun ja muutti Los Angelesista New Yorkiin työskennellen folklaulajana. Zevon työskenteli nuoresta lähtien sessiomuusikkona ja mainosmusiikin säveltäjänä. Itsensä tavoin White Whale Recordsin artisteihin kuuluneelle The Turtlesille Zevon sävelsi useita kappaleita, joista mainittakoon Outside Chance. Eräs Zevonin varhaisemmista sävellyksistä, She Quit Me, pääsi mukaan vuonna 1969 valmistuneeseen elokuvaan Midnight Cowboy. Sen levytysversiosta vastasi Leslie Miller nimellä He Quit Me. Zevonin ensimmäinen sooloalbumi Wanted Dead Or Alive ilmestyi samana vuonna. Se oli kulttihahmo Kim Fowleyn tuottama, mutta ei menestynyt erityisen hyvin. Zevonin myöhäisemmälle tuotannolle tunnusomaiset romanttisen häviön ja uusväkivallan teemat olivat esillä jo kyseisellä albumilla kappaleissa Tule's Blues ja A Bullet for Ramona. 70-luvun alussa Zevon kiersi The Everly Brothersin kosketinsoittajana ja yhtyeen johtajana. Hän keikkaili myös kummankin Everlyn veljeksen, Donin ja Philin kanssa heidän aloitettuaan soolouransa. Tyytymättömänä uraansa Zevon muutti 70-luvun puolivälissä Espanjaan. Hän asui ja esiintyi Sittgessä, lähellä Barcelonaa sijainneessa tavernassa. Yhdessä sen omistajan David Lindellin kanssa Zevon sävelsi kappaleen Roland the Headless Thompson Gunner. Syyskuuhun 1975 mennessä Zevon oli palannut Los Angelesiin. Jackson Browne tuotti ja promosi hänen toista ja nimeään kantanutta albumiaan. Sillä vierailivat suuri osa Fleetwood Maciä, The Eaglesin jäsenistöä, Carl Wilson, Linda Ronstadt ja Bonnie Raitt. Ronstadt päätyi levyttämään useita Zevonin kappaleita. Ensimmäisellä, vuoteen 1977 ajoittuneella kiertueellaan Zevon esiintyi usein Jackson Brownen settien välissä. Brownen tuottama Zevonin nimikkoalbumi saavutti Billboardin listalla sijan 189. Vuonna 1979 ilmestynyt Rolling Stone Record Guiden ensimmäinen painos piti sitä mestariteoksena. Vuonna 1978 ilmestynyt Brownen ja kitaristi Waddy Wachtellin tuottama albumi Excitable Boy muodostui menestyksekkääksi sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Sen kappaleet saavuttivat runsasta radiosoittoa ja singlelistalla sijalle 21. yltäneellä Werewolwes of Londonilla soittivat Mick Fleetwood ja John McVie. The Rolling Stone Record Guiden ensimmäisessä painoksessa Dave Marsh nimesi Zevonin erääksi kovimmista Etelä-Kalifornian rokkareista. Rolling Stone piti kyseistä albumia eräänä 70-luvun merkittävimmistä albumijulkaisuista ja nimesi Zevonin neljänneksi tärkeimmäksi kyseisellä vuosikymmenellä esiin nousseista artisteista Neil Youngin, Jackson Brownen ja Bruce Springsteenin jälkeen. 11. toukokuuta 1980 Zevon ja Willie Nile esiintyivät King Biscuit Flower Hourissa.

Vuonna 1980 Zevonilta ilmestyi albumi Bad Luck Streak in Dancing School. Se oli omistettu Zevonin kirjalliselle sankarille, salapoliisikirjailija Ross Macdonaldille. Cover Ernie K-Doen A Certain Girlistä saavutti singlelistalla sijan 57. Sen kappaleista Jeannie Needs a Shooter edusti yhteistyötä Bruce Springsteenin kanssa ja balladissa Empty-Handed Heart vieraili Linda Ronstadt. Myöhemmin vuoden 1980 aikana Zevonilta ilmestyi livelevy Stand by the Fire, joka oli taltioitu viitenä iltana Los Angelesin Roxy Theatressa. Zevonin vuoden 1982 albumi The Envoy säilytti Excitable Boyn veroisen laadun olematta vastaavanlainen kaupallinen menestys. Sen aiheuttaman kaupallisen pettymyksen vuoksi jakelijana toiminut Asylum Records pudotti Zevonin palkkalistoiltaan. Artisti sai itse tietää asiasta vasta Rolling Stonen kolumnista ja seurauksena olivat alkoholismi ja huumeet. Paranemisaikanaan Zevon perusti Hindu Love Godsin R.E.M.:in jäsenten Bill Berryn, Peter Buckin ja Mike Millsin sekä taustalaulaja Bryan Cookin kanssa. Yhtye julkaisi IRS Recordsilla vuonna 1984 listoille päätymättömän singlen Narrator ja lopetti sen jälkeen toimintansa useiksi vuosiksi. Berry, Buck ja Mills muodostivat Zevonin seuraavan studiokokoonpanon hänen solmiessaan levtyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa ja julkaistuaan sen kautta vuonna 1987 albumin Sentimental Hygiene. Humoristisia rockkappaleita sisältäneen pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat R.E.M.:in jäsenten lisäksi Neil Young, Bob Dylan, Flea, Brian Setzer, George Clinton ja Zevonin pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Jorge Calderon ja Waddy Wachdel. R.E.M.:in jäsenten kanssa Zevon päätyi jammailemaan blues- ja rockklassikoita esimerkiksi Bo Diddleyn, Muddy Watersin ja Robert Johnsonin ohjelmistosta. Niitä ei ollut tarkoitus julkaista, mutta ne ilmestyivät joka tapauksessa Hindu Love Godsin albumina. Zevonin seuraava albumijulkaisu oli vuonna 1989 ilmestynyt konseptialbumi Transverse City. Sillä vierailivat Little Featin rumpali Richie Hayward, Jefferson Airplanen basisti Jack Cassidy, kuuluisa jazzkosketinsoittaja Chick Corea ja kitaristeista esimerkiksi David Lindley, Jerry Garcia, Jorma Kaukonen, David Gilmour ja Neil Young.  Albumin ydintuotantoon lukeutuvat etenkin nimikappale, Splendid Isolation, Gilmourin kitaroima Run Straight Down ja balladi They Moved The Moon. Vaikka Virgin Records pudotti Zevonin kaupallisen epäonnistumisen vuoksi, artisti solmi nopeasti uuden sopimuksen Giant Recordsin kanssa. Kyseinen yhtiö julkaisi ensiksi Hindu Love Godsin albumin, jolta Prince-cover Raspberry Beret saavutti Yhdysvaltojen Modern Rock -listalla sijan 23. Vuonna 1991 Zevon oli jälleen sooloartisti ja hän julkaisi albumin Mr Bad Example. Se sisälsi muun muassa pophitin Searching for a Heart ja rockrypistyksen Things to Do in Denver When You're Dead. Näihin aikoihin Zevon konsertoi Yhdysvalloissa, Euroopassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa; ensiksi mainitussa The Oddsin kanssa. Vuonna 1993 ilmestynyt livealbumi Learning to Flinch dokumentoi Zevonin tuonaikaista pelkistettyä keikkailua, jossa hän säesti itseään kitaralla ja pianolla. Vuonna 1998 Zevon otti osaa tuplacd:n mittaiseen projektiin Stranger Than Fiction. Vuosien 1982 ja 2001 välillä Zevon tuurasi Paul Shafferia ohjelmien Late Night with David Letterman ja Late Show with David Letterman yhtyeenjohtajana. Vuonna 1995 Zevon julkaisi itse tuottamansa albumin Mutineer. Sen nimikappaleen Bob Dylan coveroi Yhdysvaltain-kiertueellaan syksyllä 2002. Rhino Records julkaisi Zevonilta Best of-kokoelman vuonna 1996. Viiden vuoden tauon jälkeen Zevon solmi sopimuksen Danny Goldbergin Artemis Recordsin kanssa ja vuonna 2000 ilmestyi albumi Life'll Kill You. Positiiviset arvostelut vastaanottanutta albumia pidettiin Zevonin toisena comebackina. Sitä seurasi kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto My Rider's Here. Näihin aikoihin Zevon ystävystyi näyttelijä Billy Bob Thorntonin kanssa.

Perjantain pohjat:Suositun soul ja R&B-lauluyhtyeen perustajajäsen

23. tammikuuta 1948 syntynyt ja joulukuun viimeisenä 2022 syöpään menehtynyt Anita Marie Pointer oli yhdysvaltalainen soul/ R&B-solisti ja lauluntekijä. Parhaiten hänet muistetaan Grammyn voittaneen lauluyhtyeen The Pointer Sistersin perustajajäsenenä. Anita syntyi Oaklandissa, Kaliforniassa, mutta hänen vanhempansa olivat kotoisin Arkansasista. Niinpä perhe matkusti lähes vuosittain Prescottiin tapaamaan siellä asuneita Anitan isovanhempia. Mainittuna aikana Anitan äiti antoi hänen asua isoäitinsä luona, kunhan Anita suoritti sovitut opinnot McRaessa eri luokka-asteilla. Prescottissa ollessaan Anita soitti alttosaksofonia koulun yhtyeessä. Vuonna 1969 hän jätti sihteerin työnsä perustaakseen The Pointer Sistersin nuorempien siskojensa Bonnien ja Junen kanssa. Yhtyeen suosio alkoi vuonna 1973, jolloin Anitan leadvokalisoima kappale Yes We Can saavutti Billboardin poplistalla yhdennentoista sijan. Anitan käsialaa ollut kappale Fairytale nousi seuraavana vuonna countrylistalle. The Pointer Sisters teki historiaa esiintymällä ensimmäisenä tummana naisyhtyeenä Nashvillessa viikoittain järjestetyssä countrykonsertissa Grand Ole Opryssa. Fairytale-kappaleesta The Pointer Sisters vastaanotti ensimmäisen Grammynsa, jonka yhtye sai parhaasta yhtyeen tai duon countryesityksestä. 70-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa The Pointer Sisters saavutti vielä suurempaa suosiota singleillä Fire (1978), He's So Shy (1980), Slow Hand (1981) ja I'm So Excited (1982). The Pointer Sistersin vuonna 1983 ilmestynyt pitkäsoitto Break Out myi moninkertaisesti platinaa ja yhtye vastaanotti siitä kaksi Grammya lisää. Vuonna 1986 Anita levytti countryartisti Earl Thomas Conleyn kanssa countrylistalla kakkossijalle kohonneen singlen Too Many Times. Pointerin esikoissooloalbumi Love for What It Is ilmestyi seuraavana vuonna. Siltä poimittu ensimmäinen single Overnight Success saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 41. ja toisena pikkulevynä ilmestynyt More Than a Memory nousi sekin samaisella listalla sijalle 73. vuonna 1988. Vuonna 1994 The Pointer Sistersit saivat tähtensä Hollywood Walk of Fameen ja neljä vuotta myöhemmin Anita pääsi Arkansas Black Hall of Fameen. Hän jatkoi aktiivisesti biisien kirjoitustyötä, levytyksiä ja konsertointia The Pointer Sistersin kanssa aivan viime vuosiin saakka. The Pointer Sistersin esikoisalbumilla julkaistu ja yhtyeen suosituimpiin lukeutuva kappale Jada on omistettu Anitan samannimiselle lapselle. Jada menehtyi syöpään kesäkuussa 2003.

Torstain terävä:80-luvun alussa aktiivikauttaan viettänyt brittiläisen hardrockin pieni superyhtye

Wild Horses oli 70-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa vaikuttanut brittiyhtye. Sen perustivat kesällä 1978 aikaisemmin Thin Lizzyssä kitaroinut Brian Robertson ja Rainbowssa bassotellut Jimmy Bain. Yhtyeen varhaisen kokoonpanon täydensivät Thunderclap Newmanista, loppuvaiheen Stone the Crowsista sekä Paul McCartneyn Wingsistä tuttu kitaristi Jimmy McCulloch ja Small Facesin ja The Facesin rumpali Kenney Jones, mutta heidän paikkansa yhtyeen pysyvässä kokoonpanossa ottivat Pat Traversin ja Uli Rothin kanssa aikaisemmin soittanut rumpali Clive Edwards sekä kitaristi/kosketinsoittaja Neil Carter. Kyseinen Wild Horsesin lineup levytti Trevor Rabinin tuottaman ja  yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbuminsa vuonna 1980. Sen julkaisijana oli EMI, joka oli kiinnittänyt Wild Horsesin vuonna 1979 todennettuaan yhteen konsertin Readingin festivaaleilla. Carter jätti yhtyeen elokuussa 1980 sen tehtyä kiertueen Britanniassa Ted Nugentin kanssa. Carterin myöhäisempää musiikillista työsarkaa ovat edustaneet UFO ja Gary Moore. Hänen korvaajansa Wild Horsesissa oli aikaisemmin Next Bandissa soittanut John Lockton. Wild Horsesin uusi kokoonpano teki syksyllä 1980 kiertueen Japanissa ja yhtyeen kakkosalbumi Stand Your Ground ilmestyi seuraavan vuoden keväällä. Kesäkuussa 1981 Robertson ja Edwards jättivät Wild Horsesin. Vuotta myöhemmin Robertson liittyi Motörheadiin ja oli mukana yhtyeen vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Another Perfect Day. Seuraavaksi Robertson ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön toisen skotin, Frankie Millerin kanssa vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla Dancing in the Rain. Edwards jatkoi musiikin työstämistä esimerkiksi yhtyeissä Bernie Marsden's SOS ja Lionheart. Bain muodosti uuden Wild Horsesin kokoonpanon, johon tulivat mukaan solisti Reuben ja kitaristi Laurence Archer sekä rumpali Frank Noon. Ainoastaan kuukausia myöhemmin kyseinen kolmikko muodosti oman yhtyeensä Stampeden. Wild Horses lopetti toimintansa Bainin siirryttyä vanhan yhtyetoverinsa Ronnie James Dion luotsaaman Dio-yhtyeen basistiksi ja Locktonista tuli jäsen saksalaiseen hardrockyhtyeeseen Victoryyn. Laurence Archer ja Clive Edwards olivat osa 90-luvun alussa albumit High Stakes &Dangerous Men ja Lights Out in Tokyo julkaissutta UFO:n kokoonpanoa. Heidän seuraava yhtyeensä oli Medicine Head. Oltuaan  mukana uudelleen toimintansa aloittaneessa Stampedessa Archer ja Edwards perustivat kesällä 2011 yhtyeen X-UFO Rocky Newtonin ja Danny Preyronelin kanssa. Wildhorsesin molemmat albumit on julkaistu uudelleen useampaan otteeseen. Ensimmäisistä uudelleenjulkaisuista vastasi vuonna 1993 EMI- Toshiba Japan osana sarjaa Legendary Masters. Useita bonuskappaleita sisältävät Euroopan-painokset albumeista ilmestyivät vuosina 1999, 2009 ja 2013. Helmikuussa 2014 Krescendo julkaisi Wild Horsesin bootlegtasoisen livealbumin Live in Japan 1980. Se oli nauhoitettu 29. lokakuuta 1980 yhtyeen Tokion Nakano Sun Plazassa soittamasta konsertista. Samainen nauhoitus oli kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt japanilaisena bootlegina nimellä Heavy Ride.

Keskiviikon klassikko:Legendaarisen trion joutsenlauluksi jäänyt paluualbumi

Peer Günt:No Piercing No Tattoo

Kouvolan vankkumattoman boogiemasiinan Peer Güntin legendaarisen Timo Nikistä (kitara/laulu) ja Teijoista Erkinharju (rummut) ja Kettula (basso) muodostuneen kokoonpanon 11 vuoden mittaan venynyt levytystauko päättyi kevättalvella 2005 ilmestyneeseen pitkäsoittoon No Piercing No Tattoo. Jo sitä ennen uutta tuotantoa oli vuonna 1994 ilmestyneen albumin Smalltown Maniacs jälkeen ollut tarjolla kahden singlen, eli Backdoor Menin ja suorastaan erinomaisen Scarecrow Shoesin ansiosta. Ensin mainitun kakkosbiisinä oli  albumilla jostakin syystä julkaisemattomaksi jäänyt ja mainiosti svengannut suoranainen helmi Flyin' Man. Yhdestätoista kappaleesta muodostuneen No Piercing No Tattoo - pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat etenkin keskitempoisempi, mutta varsin iskevä avaus Comin' Back to You, rivakampi sivallus Middleage Teenage sekä kiistattomat hardrockkillerit King of the Hill, Wash Me in the Rain ja It Happens Here. Vanhaa kunnon bluestaustaansa T Nikki toi kyseisellä albumilla esiin Backseat-läpimurtoalbumin I Take Your Money And Honeysta miellyttävällä tavalla muistuttavalla raidalla Scarecrow Shoes. Varsinaista bluesherkkua on säästetty pitkäsoiton päätösraidalle, vuoden 1990 aliarvostetun Günt-pitkäsoitto Don't Mess with the Countryboysin hitteihin lukeutuvan You Let A Good Man Gon suuntaan kumartavalle Wanna Shake Your Boom Boomille. Albumin ainoa hienoinen täyteraita on balladi Alone in the Night I Whisper Your Name, joka ei tavoita Güntin 80-luvun harvojen slovarikappaleiden, eli Losin' My Mindin, Down by the Shadown, Handfull of Sandin ja erityisesti Years on the Roadin veroista vakuuttavuutta. Ilmestymisaikanaan No Piercing No Tattoota verrattiin varhaisemmasta PG-tuotannosta vuoden 1988 lopussa ilmestyneeseen albumiin Fire Wire. Güntin onnistuneen paluulevyn jälkeen seurasi entiseen tapaan parhaimmillaan suorastaan hurmoksellisia livekeikkoja, joita todensin vuoden 2005 aikana kolmen mainion esiintymisen verran. Legendaarinen Nikki-Kettula-Erkinharju -lineup tuli silti lopullisesti tiensä päähän samaisen vuoden syksyllä.

Tiistain tukeva:Gunnareiden originaalirumpali ja muutakin

22. tammikuuta 1965 syntynyt Michael Coletti, joka on  sittemmin tullut tunnetuksi nimellä Steven Adler, on yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan jäsenyydestään Guns N' Rosesissa. Hän saavutti Gunnareiden riveissä maailmanlaajuista menestystä, mutta joutui jättämään yhtyeen vuonna 1990 heroiiniaddiktionsa vuoksi. Seuraavaksi Adler kasasi uudelleen vanhan yhtyeensä Road Crewn ja liittyi BulletBoysiin, mutta kumpikaan mainituista yhtyeistä ei menestynyt. 2000-luvulla Adler vaikutti Adler's Appetiten rumpalina ja vuodesta 2012 lähtien hänen yhtyeensä on ollut Adler.  Samana vuonna Adler pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Guns N' Rosesin jäsenenä. Alkuvuodesta 2017 Adler ilmoitti kyseisen yhtyeen lopettaneen toimintansa konserttien vähäisen lipunmyynnin vuoksi. Adler syntyi Clevelandissa, Ohiossa italialais-amerikkalaisen isän ja juutalais-amerikkalaisen äidin lapsena. Isä Michael Colettin jätettyä perheen äiti Deanna muutti lastensa kanssa Los Angelesiin. Michaelin uudeksi etunimeksi vaihtui Steven, sillä askenasijuutalainen nimikäytäntö kieltää lasten nimeämisen elävien ihmisten mukaan. Myöhemmin Steven otti sukunimekseen Adler äitinsä uuden aviomiehen Melvin Adlerin mukaan. Stevellä on isoveli Kenny ja velipuoli Jamie. Adler varttui San Fernando Valleyssä 13-vuotiaaksi. Tuolloin hänet lähetettiin asumaan Hollywoodissa isovanhempiensa kanssa huonon käytöksensä vuoksi. Bancroft Junior Highssa Adler tutustui Saul Hudsoniin, joka on sittemmin tunnettu nimellä Slash. Tämä auttoi rullalautaonnettomuuteen joutunutta Adleria. Yhdeksännen luokan jälkeen Adler palasi vanhempiensa kotiin Valleyhin lopuksi kouluajakseen. Tuolloin hän oppi soittamaan rumpuja. Palattuaan Hollywoodiin vuonna 1983 Adler kävi koesoitossa Sunset Stripillä heavyrockyhtye Londonille, mutta ei tullut valituksi. Adler perusti Motörheadin kappaleesta (We Are the) Road Crew nimensä ottaneen yhtyeen Road Crew ystävänsä Slashin kanssa. Basistia etsineeseen kaksikon lehti-ilmoitukseen vastasi Duff McKagan. He koelaulattivat useita solisteja, joiden joukossa oli Black Flagin vokalisti Ron Reyers. Yhtyeen työstämän materiaalin joukossa oli tulevan Guns N' Roses-kappaleen Rocket Queen riffi. Slash hajotti yhtyeen seuraavana vuonna ensisijaisesti siksi, ettei kelvollista solistia löytynyt. Lisäksi Adler oli laiska soittaja häneen ja McKaganiin verrattuna. Adler liittyi paikalliseen yhtyeeseen Hollywood Rose, johon kuuluivat solisti Axl Rose ja pian yhtyeen jättänyt kitaristi Izzy Stradlin. Kesäkuussa 1985 Adler liittyi Guns N' Rosesiin, jonka Rose ja Stradlin olivat perustaneet LA Gunsin jäsenten Tracii Gunsin, Ole Beichin ja Rob Gardnerin kanssa. Viimeksi mainitun lähdettyä Adler ja Slash täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Road Crewssa vaikuttanut McKagan oli liittynyt yhtyeeseen jo samaisen vuoden huhtikuussa. Yhtye soitti Whisky A Go Go:n, The Roxyn ja The Troubadourin kaltaisssa clubeissa. Levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa solmittiin maaliskuussa 1986. Heinäkuussa 1987 Guns N' Roses julkaisi esikoisalbuminsa Appetite for Destruction, jota on tähän mennessä myyty maailmanlaajuisesti 28 miljoonaa kappaletta, niistä 18 miljoonaa Yhdysvalloissa, missä kyseessä on kaikkien aikojen myydyin esikoisalbumi. Joulukuussa 1987 yhtyeen ollessa kiertueella Alice Cooperin kanssa Adler mursi kätensä ja useissa konserteissa ennen toipumista häntä tuurasi Cinderellan Fred Coury. Marraskuussa 1988 ilmestynyttä Guns N' Roses Liesia myytiin pelkästään Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta. Adler sai lähteä Guns N' Rosesista 11. heinäkuuta 1990 huumeongelmiensa vuoksi. Viimeisen konserttinsa yhtyeen riveissä hän soitti seitsemäs huhtikuuta neljännessä Farm Aidissa. Marraskuussa 1991 Guns N' Rosesin jättäneen Izzy Stradlinin mukaan Adlerin korvaamisella Matt Sorumilla oli suuri vaikutus Guns N' Rosesin soundiin. Yhtye tavallaan muuttui rockyhtyeestä heavybändiksi. Adler kasasi Road Crewn uudelleen Vain-yhtyeen jäsenten, solisti Davy Vainin, kitaristi Jamie Scottin ja basisti Ashley Mitchellin kanssa. Yhtye levytti suurta levy-yhtiötä kiinnostaneen albumin, mutta hajosi Adlerin ongelmien takia. Kesäkuussa 1998 Adler liittyi BulletBoysiin kitaristi Dj Ashban kanssa. Vuonna 2003 Adler perusti yhtyeen Adler's Appetite solisti Jizzy Pearlin, Slash's Snakepitissä kitaroineen Kerry Kellin ja Faster Pussycatin kitaristin Brent Myscatin ja Rattin basistin Robbie Cranen kanssa. Miehistönvaihdoksia kokenut yhtye keikkaili Yhdysvalloissa ja Euroopassa 2003 ja 2004. Appetiten biisien lisäksi sen ohjelmistossa oli Aerosmithia, Led Zeppeliniä ja Queenia. Syyskuussa 2003 yhtyeen Hollywoodin Key Clubilla soittamassa konsertissa vierailivat Slash ja Izzy Stradlin, jotka olivat mukana Mr Brownstonen, Paradise Cityn ja Knockin' on Heaven's Doorin versioissa. Tammikuussa 2005 lähtenyttä Muscatia vajaa Adler's Appetite julkaisi virallisella kotisivullaan nimikkoep:nsä, joka sisälsi neljä originaalikappaletta sekä coverit Thin Lizzyn Hollywoodista ja Aerosmithin Draw the Linesta. Julkaisua seurasi kiertue Yhdysvalloissa, Euroopassa, Japanissa ja Argentiinassa. Suunnitelma julkaista kokonainen albumi Scrapnel Recordsin kautta ei sitä vastoin toteutunut. Heinäkuussa 2007 yhtye juhlisti Appetite for Destructionin 30-vuotista olemassaoloa soittamalla Key Clubilla keikan, jolla vierailivat Stradlin ja McKagan. Vuonna 2010 Adler oli mukana Slashin debyyttisooloalbumillakappaleessa Baby Can't Drive Red Hot Chili Peppersin Flean ja Alice Cooperin kanssa. Kappale ilmestyi albumin laajennetulla, Classic Rockin julkaisemalla versiolla. Heinäkuussa Adler's Appetitelta ilmestyi single Alive samanaikaisesti Adlerin omaelämäkerran Sex Drgus and Guns N' Roses kanssa. Joulukuussa yhtyeeltä ilmestyivät singlet Stardog ja Fading. Vuonna 2011 Adler perusti uuden yhtyeen Adler kitaristi Lonny Paulin ja solisti/kitaristi Jacob Buntonin kanssa. Yhtyeen kokoonpanon täydensi basisti Johnny Martin, joka oli soittanut LA Gunsissa. Yhtyeen esikoisalbumi Back from Dead ilmestyi New Ocean Median julkaisemana 26. marraskuuta 2012. Sitä edelsi kymmenes huhtikuuta iTunesissa julkaistu single The One You Hated. Loka-marraskuussa Adler soitti Floridalta Bahamalle purjehtineessa Kiss Kruisessa. Kuudes heinäkuuta 2016 Adler osallistui Guns N' Rosesin Not on This Lifetime...-kietueen Cincinnatin konserttiin soittaen kappaleissa Out Ta Get Me ja My Michelle. Kyseessä oli hänen ensiesiintymisensä yhtyeessä potkujen jälkeen. Hän osallistui myös Gunnareiden konsertteihin Nashvillessa, Los Angelesissa ja Buenos Airesissa.  Vuonna 2018 kitaristi Alex Grossi ilmoitti Adler's Appetiten palaavan juhlistamaan Appetite for Destructionin 30-vuotista olemassaoloa. Seuraavana vuonna Adler esiintyi yhtyeensä kanssa yhdeksännessä Kiss Kruisessa.

Maanantain mainio:Monessa merkittävässä yhtyeessä vaikuttanut skotlantilaisrumpali

Kymmenes maaliskuuta 1950 syntynyt ja 19. tammikuuta 2019 edesmennyt Edward, eli Ted McKenna oli skotlantilaisrumpali, joka muistetaan erityisesti jäsenyydestään The Sensational Alex Harvey Bandissa, Rory Gallagherin yhtyeessä sekä Michael Schenker Groupissa. Vuonna 1990 hän keikkaili hetken aikaa Ian Gillanin yhtyeessä toisen SAHB:n jäsenen, basisti Chris Glenin kanssa. McKenna oli taideluennoitsijana Pohjois-Glasgowssa vuosien 1996 ja 2011 välillä. Hän syntyi Lennoxtownissa, itäisessä Dunbartonshiressa. McKenna opiskeli St. Patrick's High Schoolissa kontrabasson soittoa, pianoa ja yhden vuoden Glasgown big band-veteraani Lester Penmanin opissa. Vuosina 1978-1981 hän vaikutti Rory Gallagherin yhtyeessä, vuosina 1980-81 Greg Laken ja Gary Mooren kanssa The Greg Lake Bandissa, Michael Schenker Groupissa vuosina 1981-1984, Bugatti & Muskerissa vuonna 1982 ja Nazarethin solistin Dan McGaffertyn sooloalbumilla 70-luvun puolivälissä. Vuoden 1986 lopussa perustettu McKenna's Gold toimi reilun kahden vuoden ajan ja muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat solisti Charles Bowyer, kitaristi Julian Hutson-Saxby, basisti Alex Bowler ja kosketinsoittaja Steve Franklin. Myöhemmin Hutson-Saxby soitti uudelleen toimintansa aloittaneessa Sensational Alex Harvey Bandissa vuonna 2008. Vuonna 1992 McKenna ja Zal Cleminson perustivat yhtyeen The Party Boys. McKennalla oli ollut kyseinen idea mielessään hänen työskennellessään Womack and Womackin kanssa Australiassa. Kosketinsoittajaksi tuli yhtyeestä Stone the Crows muistettu Ronnie Leahy ja solisteina vieraili useita tunnettuja rockvokalisteja, kuten Dan McCafferty, Fish ja Stevie Doherty. Pian yhtye löi hynttyyt yhteen SAHB:n kosketinsoittajan ja Tedin serkun Hugh McKennan kanssa ja kasasi SAHB:n uudelleen. Kyseiseen kokoonpanoon kuuluivat Zero Zeron Stevie Doherty ja solistina Peter Goes to Partick. He julkaisivat albumin Live in Glasgow '93. Yhtye hajosi vuonna 1995 soitettuaan viimeisen keikkansa Maggie Bellin kanssa Glasgown The Kings Theatressa. Vuonna 2004 McKenna muodosti SAHB:n uudelleen Zal Cleminsonin, Hugh McKennan ja Chris Glenin kanssa. Solistina oli aikaisemmin The Shamenissa vaikuttanut Max Maxwell. Yhtyeen jäähyväiskiertue osoittautui siinä määrin menestyksekkääksi, että se konsertoi vielä vuosien 2004 ja 2009 välillä esimerkiksi Sweden Rockissa vuonna 2006. Kiertueet olivat vuoden 2004 Brick by Brick, vuoden 2005 Zalvation, vuoden 2006 Dogs of War ja vuoden 2007 Hail Vibrania. Livealbumi Zalvation oli yhtyeen ensimmäinen virallinen albumi sitten Alex Harveyn kanssa vuonna 1977 levytetyn Rock Drillin. Yhtye teki kiertueita Britanniassa, Euroopassa ja Australiassa ja soitti kaksi loppuunmyytyä joulukonserttia kotikaupunkinsa Glasgown ABC:ssä. Vuonna 2008 Cleminson lopetti esiintymiset. Hänen paikkansa otti Julian Hutson Saxby, mutta yhtye lopetti toimintansa lopullisesti samaisena vuonna. Rockin lisäksi McKenna soitti esimerkiksi jazzkitaristi John Etheridgen, blueskitaristi Amos Garettin ja Womack and Womackin kanssa. Terry McAvoyn ja Marcel Scherpenzeen kanssa McKenna kunnioitti Rory Gallagherin musiikkia Band of Friendsissä. European Blues Awardsissa kyseinen yhtye valitiin parhaaksi bluesyhtyeeksi vuoden 2013 Blues Awardseissa ja julkaisi cd:n/dvd:n Too Much Ain't Enough. Vuoden 2015 Blues Awardseissa McKenna valittiin parhaaksi muusikoksi. Band of Friends julkaisi konserttitallenteen Live n' Kickin' ja studioalbumin Repeat After Me. McKenna ja Chris Glen tekivät paluun Michael Schenkerin kanssa Michael Schenker Festissä, johon osallistuivat myös kaikki yhtyeen solistit, eli Gary Barden, Graham Bonnet ja Robin McAuley. Vuonna 2016 yhtye äänitti Tokion-konserttinsa ja julkaisi dvd:n sekä tuplacd:n. Vuonna 2018 ilmestyi studioalbumi Resurrection. McKenna menehtyi tyräleikkauksen jälkeiseen verenvuotoon 19. tammikuuta 2019.

Sunnuntain extra.Myös uutta tuotantoa sisältänyt Kiss-kokoelma

Kiss:Killers

Kesäkuun puolivälissä 1982 ilmestynyt Killers on Kissin toinen kokoelma-albumi. Se julkaistiin alun perin ainoastaan Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta ilmaantui myös sinne import-versiona. Albumin 12 kappaleen joukossa on neljä uutuutta; I'm a Legend Tonight, Down on Your Knees, suorastaan erinomainen Nowhere to Run sekä Partners in Crime. Ne nauhoitettiin Phonogram Recordsin kehotuksesta, sillä Kissin edellinen studioalbumi, sinänsä pätevä Music from the Elder ei ollut kaupallisesta aspektista tarkasteltuna menestys. Vaikka originaalikitaristi Ace Frehley nähtiin vielä Killersin kannessa, kitaraosuuksista neljällä uudella kappaleella vastasi Bob Kulick, jota oltiin Kissin riveissä kuultu aiemmin jo vuonna 1977 ilmestyneen Alive II:n studioraidoilla. Tuossa vaiheessa Kulickia oli pyydetty imitoimaan Frehleyn tyyliä, mutta Killersin uutuuksilla hänellä oli lupa hyödyntää omia soittotekniikoitaan. Vaikka Kissiltä oli jo entuudestaan ilmestynyt useita kokoelma-albumeita, Killers menestyi suhteellisen hyvin. Norjassa sen listasijoitus oli parhaimmillaan kuudes, Australiassa 21:s ja Britanniassa 42:s. Debyytiltä Killersillä on mukana Cold Gin, Alivelta Rock And Roll All Nite, Destroyerilta Detroit Rock City, God of Thunderin alkuintron pois jättävä versio ja Shout It Out Loudin singleversio. Love Gunilta mukana on nimikappale ja Dynastylta I Was Made for Loving You ja Sure Know Something. Killersin Japanin-painoksella ovat lisäksi mukana paikalliselta Elderin painokselta puuttuva Escape from the Island sekä Unmaskedin singlemenestys Shandi. Viimeksi mainittu kappale ja alun perin niin ikään Unmaskedilta löytyvä Talk to Me on lisätty Killersin Australian-painokselle.

Lauantain pitkä:Eräs psykedeelisen rockin keskeisimmistä edustajista

Big Brother and the Holding Company on San Franciscossa 60-luvun puolivälissä perustettu rockyhtye, joka lukeutuu samaan psykedeelistä rockia edustavaan skeneen Grateful Deadin, Quicksilver Messinger Servicen ja Jefferson Airplanen kanssa. Erityisen tunnetuksi Big Brother & The Holding Company on tullut siitä, että yhtyeen originaalikokoonpanon solistina vaikutti Janis Joplin. Yhtyeen kakkosalbumi, vuonna 1968 ilmestynyt Cheap Thrills nousi Billboardin listakärkeen ja sitä pidetään yleisesti eräänä San Franciscon psykedeelisen soundin mestariteoksista. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Cheap Thrills saavutti sijan 338. Albumi pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. BB&THC:n johtohahmo oli country- ja bluestaustaa omannut kitaristi Pete Albin, joka oli aikaisemmin soittanut tulevien Grateful Deadin perustajajäsenten Jerry Garcian ja Ron McKernanin kanssa. Hän tapasi Sam Andrewn, jazz- ja klassisen musiikin taustaa omanneen ammattilaisen rockkitaristin. Kaksikon soitettua Albinin kotona Andrew ehdotti yhteisen yhtyeen perustamista. Parivaljakko lähestyi kitaristi James Gurleytä ja kolmikko soitti yrittäjä Chet Helmsin isännöimiä avoimia jamisessioita 60-luvun puolivälissä. Helms löysi yhtyeelle rumpaliksi Jack Jonesin ja Big Brother and the Holding Company soitti debyyttikeikkansa Trips -festivaalilla tammikuussa 1966. Yleisössä ollut taiteilija ja jazzrumpali David Getz otti yhtyeessä Jonesin paikan. Big Brotherista tuli Avalon Ballroomin houseyhtye ja se soitti kokeellista instumentaalirockia. Yhtye kaipasi voimakasta solistia ja Helms otti yhteyttä Janis Jopliniin, joka harkitsi tuossa vaiheessa liittymistä Rocky Ericksonin 13:th Floor Elevatorsiin. Joplinin debyyttikeikka Big Brother & The Holding Companyssa oli Avalonissa kymmenes kesäkuuta 1966. Kesti hetken, ennen kuin Big Brotherin diggarit hyväksyivät yhtyeen uuden solistin. Joplinin musiikkityyli erosi selkeästi Big Brotherin tuossa vaiheessa soittamasta ja hänen myötään yhtyeen kokeellinen tyyli muuttui kurinalaisemmaksi. Yhtyeen kappaleiden rakenteet muuttuivat perinteisemmiksi ja Big Brother & The Holding Company alkoi kasvattaa suosiotaan San Franciscon psykedeelisen rockin skenessä. Syyskuussa 1966 Big Brother juuttui Chicagoon lopetettuaan keikkansa Wells Streetillä sijainneessa Mother Bluesissa. Clubin omistaja pystyi maksamaan yhtyeelle kahden viikon esiintymisten palkat, mutta käteistä ei ollut riittävästi lentolippujen hankkimiseen takaisin San Franciscoon. Big Brother solmi sopimuksen Mainstream Recordsin kanssa ja äänitti neljä kappaletta ensimmäistä ja samalla nimkkoalbumiaan varten. Loppuosa pitkäsoitosta nauhoitettiin Los Angelesissa 12.-14. joulukuuta. Mainstream oli tullut tunnetuksi jazz-levyistään ja Big Brother oli ensimmäinen yhtiölle kiinnitetty rockyhtye. Niinpä yhtyeen debyytti kuulosti akustiselta ja folkvaikutteiselta  odotetun raskaan happorockin sijaan. Ensimmäinen single Blind Man/All is Loneliness oli albumin nauhoituksista ja se julkaistiin heinäkuussa 1967. Single saavutti menestystä ainoastaan San Franciscon alueella. Toinen single Down on Me/Call on Me ja yhtyeen esikoisalbumi seurasivat kumpikin elokuussa. Niitä oli edeltänyt yhtyeen menestyksekäs esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla. Pitkäsoitto debytoi Billboardin listalla toinen syyskuuta 1967 ja saavutti sijan 60. Listaviikkoja Big Brotherin debyytille kertyi 30. The Pop Chroniclesin mukaan albumia oli vaikea löytää ja se oli teknisessä mielessä pettymys. Down on Me nousi lopulta Billboardin singlelistalle elokuun lopussa 1968. Se saavutti sijan 43. ja pysyi listoilla kahden kuukauden ajan. Albumilta poimittiin lisää singlejä loppuvuodesta 1967 ja seuraavan vuoden aikana. Viimeinen Maintreamin julkaisema pikkulevy Coo Coo/The Last Time ilmestyi marraskuussa 1968, jolloin Columbia Records oli jo julkaissut yhtyeen kakkosalbumin Cheap Thrills. Kyseiset singlekappaleet olivat Big Brotherin esikoisalbumin äänityksistä, mutta ne pääsivät mukaan vasta Columbian albumista 70-luvulla julkaisemalle uusintapainokselle.
Yhtyeen historiallinen esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 herätti valtakunnalista huomiota. Big Brotherin keikka oli lauantaina iltapäivällä ja setti koostui kappaleista Down on Me, Combination of the Two, Harry, Roadblock ja Ball and Chain. Yhtyeen manageri ei sallinut Pennebakerin filmiryhmän kuvaavan keikkaa maksamatta yhtyeelle. Festivaalin promoottorien mielestä keikka oli mitä onnistunein ja he pyysivät yhtyettä esiintymään myös seuraavana iltana, jotta keikka kuvattaisiin. Kyseisellä kerralla Big Brother esitti ainoastaan kappaleet Combination of the Two ja Ball and Chain.

Kyseisen vuoden marraskuussa Big Brother solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa ja Albert Grossmanista tuli yhtyeen manageri. Montereyn esiintymisen jälkeen Columbia buukkasi Big Brotherille esiintymisiä ympäri maata. Ensimmäisen konserttinsa itärannikolla yhtye soitti 17. helmikuuta 1968 New Yorkin Anderson Theatressa. Village Voicen arviossa Joplinin mainittiin yhdistävän tyylissään Bessie Smithiä, Aretha Franklinia ja James Brownia. Big Brotherista tuli ensimmäinen Fillmore Eastissa konsertoinut yhtye ja konserttipäivä oli kahdeksas maaliskuuta kyseisenä vuonna. Yhtyeen ensimmäistä Columbian julkaisemaa albumia oli tarkoitus äänittää kevään ja kesän 1968 aikana. Siitä kaavailtiin livelevyä ja yhtye nauhoitti kaksi Detroitin Grande Ballroomissa soittamaansa konserttia, mutta nauhoitusten taso ei tyydyttänyt tuottajana toiminutta John Simonia eikä manageri Grossmania. Livealbumin ideasta luovuttiin ja suurin osa albumin kappaleista nauhoitettiin uudelleen studiossa. Grande Ballroomissa taltioidut versiot Down on Mestä ja Piece of My Heartista julkaistiin vuonna 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Joplin in Concert. Robert Crumbin käsialaa olevaa Cheap Thrillsin etukantta kaavailtiin alun perin sen takakanneksi. Takakanteen valikoitui Joplinin mustavalkokuva. Albumin kappaleista ainoa täysin live on Ball and Chain ja vaikka krediiteissä livenauhoituksen mainitaan olevan Bill Grahamin Winterland Auditoriumista, se on tosi asiassa Winterland Ballroomista. Samainen versio Ball and Chainista pääsi mukaan vuonna 1998 ilmestyneelle Big Brotherin konserttitaltioinnille Live at Winterland '68. Kyseisellä levyllä julkaistun Ball and Chainin alussa kuullaan silti Gurleyn erilainen avauskitarasoolo. Cheap Thrills julkaistiin elokuussa 1968, vuosi yhtyeen debyytin jälkeen. Se nousi Billboardin listakärkeen kahdeksannella listaviikollaan kyseisen vuoden lokakuussa. Albumi pysytteli kärjessä kahdeksan viikon ajan ja Cheap Thrillsistä muodostui eräs julkaisuvuotensa suosituimmista albumeista. Myös albumilta julkaistusta singlestä Piece of My Heart tuli suuri hitti.  Cheap Thrills saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään jo julkaisuvuotensa lokakuun puolivälissä. Vaikka Cheap Thrills sisälsi ainoastaan seitsemän kappaletta, kahdeksan kyseisen albumin sessioissa nauhoitettua muuta biisiä sai julkaisunsa toisilla albumeilla. Catch Me Daddy, Farewell Song, Magic of Love, medley Amazing Grace/ Hi Heeled Sneakers ja outtake kappaleesta Harry ilmestyivät ensiksi vuonna 1981 julkaistulla postuumilla albumilla Farewell Song. Ne pääsivät myös mukaan vuonna 1993 ilmestyneelle boxille Janis. It's a Deal ja  Easy Once You Know How julkaistiin vuonna 1999 Box of Pearls-nimisellä koosteella. Flower in the Sun ja Roadblock ilmestyivät Cheap Thrillsin cd-version bonuskappaleina. Piece of My Heart julkaistiin uudelleen singlenä Columbia Hall of Famen oldies-sarjassa ja sen b-puolella oli Joplinin ensimmäisen sooloalbumin I've Got Dem All Kozmic Blues Again, Maman eräänlainen nimiraita Cosmic Blues. Big Brotherin esiinnyttyä San Franciscossa Palace of Fine Arts Festivaalilla loppukesästä 1968 Joplin ilmoitti jättävänsä yhtyeen samaisen vuoden syksyllä. Viralliseksi lähdön syyksi ilmoitettiin Joplinin halu siirtyä sooloartistiksi ja perustaa soulia edustava yhtye. Andrew ja Ryder suunnittelivat myös lähtöä yhtyeestä ja osanottoa Joplinin uuteen projektiin. Loka-marraskuussa 1968 Big Brother and the Holding Company teki koko maan kattaneen kiertueen. Joplinin viimeinen konsertti yhtyeen riveissä oli San Franciscossa joulukuun ensimmäisenä. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti hippikommuuni Family Doggille, jonka jäseniin yhtyeen ensimmäinen manageri Chet Helms oli kuulunut. Kolme viikkoa kyseisen konsertin jälkeen Joplin ja Andrew soittivat Memphisissä debyyttikeikkansa uudella yhtyeellä, joka tultiin tuntemaan myöhemmin nimellä Kozmic Blues Band. Joplinin ja Andrewn lähdettyä Albin ja Getz liittyivät Country Joe & The Fishiin ja konsertoivat Yhdysvalloissa ja Euroopassa. He olivat myös mukana Country Joen vuonna 1969 ilmestyneellä ja Vanguard Recordsin julkaisemalla albumilla Here We Go Again. Toukokuussa 1969 Albin ja Getz jättivät Country Joe & The Fishin tarkoituksenaan kasata Big Brother uudestaan kitaristi David Nelsonin kanssa. Koelaulatettujen solistikandidaattien joukossa oli muun muassa Eddie Money. Syksyllä 1969 Big Brother palasi lähes entisessä kokoonpanossaan Joplinia lukuun ottamatta. Albinin, Andrewn, Getzin ja Gurleyn muodostaman ydinjoukon täydensivät solistit Nick Gravenites ja Kathi McDonald sekä kitaristi Dave Shallock. Vuonna 1970 yhtyeeltä ilmestyi albumi Be a Brother. Gurley siirtyi basistiksi Andrewn soittaessa rytmikitaraa. Andrew jakoi leadvokaalit McDonaldin kanssa ja Getz soitti rumpujen lisäksi ajoittain kosketinsoittimia. Gravenites toimi albumin tuottajana, biisintekijänä ja myös leadvokalistina muutamilla kappaleilla. Yhtyeen viimeinen studioalbumi oli vuonna 1971 ilmestynyt How Hard It Is ja sen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Mike Finnigan. Vuonna 1972 yhtye lopetti toimintansa useiden negatiivisten seikkojen uuvuttamana. Vuonna 1978 Big Brother teki yhden reunion-keikan Berkleyn Greek Theatressa.

Big Brotherin viimeisin inkarnaatio aloitti toimintansa vuonna 1987 ja tuolloin siihen kuuluivat Andrew, Albin, Getz ja Gurley. Heistä viimeksi mainittu jätti yhtyeen kymmenen vuotta myöhemmin, sillä hän ei suostunut yhtyetoveriensa ideaan korvata Joplin naissolistilla. Gurleyn paikan otti Tom Finch. Yhtyeen konserteissa vieraili useita solisteja. Vasta vuonna 2011 Cathy Richardsonista tuli yhtyeen virallinen leadvokalisti. Ben Nieves oli korvnnut Finchin kitaristina vuonna 2008. Vuonna 1999 yhtyeeltä ilmestyi Lisa Battlen leadvokalisoima albumi Do What You Love. Vuonna 2005 Saksassa nauhoitettiin livelevy Hold Me, jolla solistina kuultiin Sophia Ramosia ja kitaristina Chad Quistia. Kyseinen albumi julkaistiin seuraavana vuonna. Vuonna 2008 ilmestyi tuplacd The Lost Tapes, joka sisälsi San Franciscossa vuosina 1966 ja 1967 nauhoitettuja Janis Joplinin vokalisoimia Big Brother & The Holding Companyn konsertteja. Osa sen kappaleista oli ilmestynyt aikaisemmin bootleg-nauhoituksilla, mutta mukana oli 12 aikaisemmin julkaisematonta biisiä. Gurley menehtyi sydänkohtaukseen 20. joulukuuta 2009 ainoastaan kaksi päivää ennen 70-vuotispäiväänsä. Andrew menehtyi 12. helmikuuta 2015 sydänkohtausta seuranneen sydänleikkaukseen aiheuttamiin komplikaatioihin. Lokakuussa 2016 Big Brother & The Holding Company teki Alankomaissa pienen kiertueen kokoonpanolla Getz, Albin, Finch, sähköviulisti/kosketinsoittaja/solisti Kate Russo ja leadvokalisti Eileen Humpries. Keikkapaikkoihin lukeutui North Sea Jazz Club Amsterdamissa ja lisäksi yhtye soitti konsertit Weertissä, Haguessa ja Arnhemissa. Marista Records julkaisi vuonna 1987 cd:n ja dvd:n Big Brother and the Holding Co Live in the Lowlands, joka sisälsi mainitun kokoonpanon Weertissä soittaman konsertin.

Perjantain pohjat:Suositun brittiyhtyeen kakkosalbumi

Sade:Promise

Britanniassa neljäs marraskuuta 1985 Epic Recordsin julkaisemana ja Yhdysvalloissa 15. marraskuuta samaisena vuonna Portrait Recordsin julkaisemana ilmestynyt Promise on brittiläisen Sade-yhtyeen toinen studioalbumi. Edellisenä vuonna ilmestynyt yhtyeen esikoispitkäsoitto Diamond Life oli osoittautunut varsin menestyksekkääksi myyden kuusi miljoonaa kappaletta. Kakkosalbumi Promisen äänitykset alkoivat helmikuussa 1985 ja kestivät kyseisen vuoden elokuuhun. Albumin tuotantotiimi oli sama kuin yhtyeen esikoisalbumilla, eli siihen kuuluivat muun muassa Robin Millar, Mike Pela ja leadvokalisti Sade Adu. Albumin nimi on otettu Adun isältä tulleesta kirjeestä, jossa hän viittaa toivon lupaukseen syövästä toipuessaan. Ilmestyessään Promise saavutti kriitikoiden taholta myönteiset arvostelut. Kaupallisesti albumi nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin ollen yhtyeen ensimmäinen kyseiseen saavutukseen yltänyt pitkäsoitto. Promise saavutti moninkertaisesti platinaa molemmilla alueilla ja nousi listakärkeen myös Sveitsissä ja Italiassa. Viiden suosituimman joukkoon albumi nousi esimerkiksi Kanadassa, Saksassa ja Uudessa Seelannissa. Promiselta poimittiin kolme singleä, joista suurimmaksi menestykseksi osoittautui The Sweetest Taboo. Suurin osa albumin kappaleista nauhoitettiin Record Plantilla, mutta äänityksiä tehtiin myös kahden viikon aikana Provencessa. Record Plantin Studio Onessa tuotantotiimi kuuli demoversioita useista albumin kappaleista. Mike Pela tosin kuuli yhden uusista kappaleista ollessaan Royal Albert Hallissa. Saden debyyttialbumi Diamond Lifen tavoin Promise oli nauhoitettu livenä kuitenkin sämplättyjä rumpuja hyödyntäen. Sade Adu vastasi albumin tuottamisesta Nick Ingmanin kanssa. Saden peruskokoonpanon lisäksi Promise-albumilla kuultiin myös yhtyeen ulkopuolisia muusikoita. Stuart Matthewman vastasi joka tapauksessa kitaroista ja saksofonista, Paul Denman bassosta ja Andrew Hale kosketinsoittimista. Albumin singlekappaleista The Sweetest Taboo pysytteli listoilla puolen vuoden ajan. Se nousi Yhdysvalloissa Adult Contemporary-listan kärkeen ja oli Billboardin listalla parhaimmillaan viidentenä. Vuoden 1986 puolella pikkulevynä julkaistu Never as Good as the First Time oli Adult Contemporary -listan kuudes ja Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 20. Promisen albumiraidoista Tar Baby saavutti myös radiosoittoa. Promise pysytteli vuonna 1986 Billboardin listakärjessä. Syyskuuhun 1988 mennessä albumi oli myynyt Yhdysvalloissa miljoona kappaletta. Kyseisellä alueella Promise tuli saavuttamaan nelinkertaisesti platinaa. Vuonna 2010 Sade julkaisi kuudennen albuminsa Soldier of Love, joka nousi myös Billboardin listakärkeen. Niin tehdessään Sadesta tuli yhtye, jolla oli pisin tauko listakärkeen nousseiden albumien välillä. Promisen ja Soldier of Loven välinen aikaero oli nimittäin lähemmäs 24 vuotta. Vaikka Promise saavutti jo ilmestyessään myönteiset arviot, Rolling Stoneen albumista kirjoitaneen Anthony DeCurtisin mukaan albumin tuotannon ja instrumentaaliosuuksien huolellinen eleganssi päihittivät kuitenkin Saden taidot solistina ja kappaleiden tyylittelijänä.

Torstain terävä:60-luvulla Britanniassa menestynyt amerikkalaisyhtye

60- ja 70-luvuilla vaikuttanut The Walker Brothers oli yhdysvaltalainen popyhtye, jonka jäsenistöön kuuluivat myöhemmin nimeä Scott Walker käyttämään ryhtynyt Scott Engel, jo teini-iässä nimeä John Walker käyttänyt John Maus sekä Gary Leeds, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Gary Walker. Yhtyeen muutettua Britanniaan vuonna 1965 se saavutti saarivaltakunnassa useita top teniin nousseita albumeita ja singlejä. Pikkulevyistä listakärkeen nousivat Make It Easy on Yourself ja The Sun Ain't Gonna Shine (Anymore), jotka nousivat 20 suosituimman joukkoon myös Yhdysvalloissa. Niiden välissä ison veden toisella puolella menestyi  myös My Ship is Coming In -niminen single. Vuonna 1964 perustettu yhtye otti käyttöön nimen Walker Brothers sen showbisnekseltä soundanneen konneksion vuoksi. Yhtyeen jäsenet eivät siis olleet toisilleen lainkaan sukua. Walker Brothers edusti ainutlaatuista vastakkainasettelua britti-invaasiolle menestymällä Britanniassa selkeästi kotimaataan paremmin. Noihin aikoihin brittiyhtyeet Beatles etunenässään hallitsivat hittilistoja Yhdysvalloissa. Solisti/kitaristi John Walker, basisti/taustalaulaja Scott Engel ja rumpali Al "Tiny" Schneider perustivat The Walker Brothers Trion vuonna 1964 Los Angelesissa. Jo varhaisemmin John Walker oli levyttänyt siskonsa kanssa useita menestymättömiä singlejä nimellä John and Judy ja Engel oli toiminut basistina instrumentaaliyhtyeessä The Routers. Vuonna 1963 Walker ja Engel olivat myös konsertoineet kahden muun muusikon kanssa keskilännessä The Surfaris-yhtyeen riveissä, tosin kukaan heistä ei soittanut yhtyeen levyillä. Trio-nimikkeestä luopuneet Walker ja Engel sainattiin Mercury Recordsille. He levyttivät singlen Pretty Girls Everywhere ja saavuttivat menestystä Hollywoodin Gazzari's-clubilla. He esiintyivät myös Jack Goodin luotsaamassa tv-showssa Shinding! ja viikottain esitetyssä tv-showssa Ninth Street A Go Go. Loppuvuodesta 1964 he tapasivat vuosina 1962-64 The Standellsissa soittaneen rumpalin Gary Leedsin. Viimeksi hän oli keikkaillut brittisolisti P. J. Probyn kanssa. Leeds ja clubeissa ahkerasti vieraillut Brian Jones uskoivat yhtyeen rockista ja bluesista vaikutteita ammentaneen tyylin menestyvän Lontoossa, missä Proby oli jo saavuttanut suosiota. Ennen lähtöään he levyttivät Jack Nitzchen sovittaman kakkossinglensä Love Her, jossa Scott Engeliä kuultiin Walkerin sijasta leadvokalistina. He esiintyivät myös elokuvassa Beach Ball ja lähettivät demonauhoja ympäri Britanniaa. Saatuaan taloudellista tukea Leedsin isäpuolelta Walker, Engel ja Leeds matkustivat Britanniaan helmikuussa 1965. Levytuottaja Johnny Franz oli halukas kiinnittämään yhtyeen. Lyhyen ajan kuluessa Walker ja Engel varmistivat levytyssopimuksen Philips Recordsin kanssa ja soittivat keikkoja ympäri saarivaltakuntaa Leeds rumpalinaan. Varhaisista levytyksistä Love Her nousi top 20:een kesäkuussa. Kyseessä oli The Everly Brothersin originaalikappale, jonka yhtye oli levyttänyt vuonna 1963 singlensä Girl Who Sang the Blues b-puolelle. Seuraavaksi Philips julkaisi Walker Brothersilta näkemyksen Bacharachin ja Davidin käsialaa olleesta kappaleesta Make It Easy on Yourself, jonka originaalilevytyksestä vastasi Jerry Butler. Englenin nyt nimellä Scott Walker vokalisoiman kappaleen sovituksesta vastasi Ivor Raymonde. Kappaleella soittaneisiin studiomuusikoihin lukeutuivat Alan Parker ja Big Jim Sullivan. Make It Easy on Yourself nousi Britanniassa top teniin elokuussa 1965 ja lopulta listakärkeen. Myös Yhdysvalloissa kappale saavutti sijan 16. Sitä myytiin kaikkiaan yli miljoona kappaletta ja tuloksena oli kultalevy. Walker Brothersin soullaulaja Jimmy Radcliffen alun perin levyttämästä My Ship is Coming Inistä työstämä versio nousi brittilistalla kolmanneksi. Maaliskuussa 1966 The Walker Brothers saavutti toisen listaykkösensä Britanniassa kappaleella Sun Ain't Gonna Shine Anymore. Saarivaltakunnassa yhtyeen fan clubissa kerrotaan olleen enemmän jäseniä kuin Beatlesin vastaavassa. Sun Ain't Gonna Shine Anymore nousi top 20:een myös Yhdysvalloissa.The Walker Brothersin singlemenestykset Britanniassa jatkuivat vuosina 1966 ja 1967 Scott Walkerin ottaessa niissä aikaisempaa enemmän dominoivan roolin. Alkuvuodesta 1967 yhtye joutui työlupaongelmiensa vuoksi jättämään Britannian puolen vuoden ajaksi. Popmusiikin muuttuessa voimakkaasti yhtye alkoi kuulostaa vanhanaikaiselta. Loppuvuodesta 1967 vuorossa oli Britannian-kiertue The Jimi Hendrix Experiencen, Cat Stevensin ja Engelbert Humberdinckin kanssa. Seuraavana vuonna Walker Brothers teki kiertueen Japanissa ja lopetti sen jälkeen toimintansa. Yhtyeen jäsenet julkaisivat kaikki soololevyjä. Kulttisuosion saavuttanut Scott oli heistä menestyksekkäin. Vuonna 1975 Walker Brothers palasi yhteen. Samana vuonna julkaistiin albumi No Regrets, jonka singlenä julkaistu nimikappale saavutti brittilistalla seitsemännen sijan seuraavan vuoden alussa. Kaksi myöhäisempää albumia Lines (1976) ja Night Flights (1978) eivät menestyneet vastaavalla tavalla, tosin jälkimmäiselle sisältyvät Scottin kokeelliset kappaleet loivat pohjaa hänen myöhäisemmälle soolouralleen. Cabaret-esiintymisten jälkeen yhtyeen sopimus  GTO Recordsin kanssa umpetui ja sen jäsenet kulkivat luontevasti omia teitään. John Walker perusti oman äänitysstudionsa Kaliforniaan ja jatkoi keikkailua jälleen vuonna 2004. Gary Walker on jatkanut  aktiivisesti musiikin parissa Britanniassa. Scott keikkailee aika ajoin. Johnin ja Garyn julkaisema elämäkerta The Walker Brothers: No Regrets Our Story ilmestyi vuonna 2009. John menehtyi kotonaan Los Angelesissa seitsemäs toukokuuta 2011. Scott Walker:30 Century Man on vuonna 2006 valmistunut ja Stephen Kijakin ohjaama dokumenttielokuva Scott Walkerista. Hänen musiikkiuraansa painottunut elokuva sisältää myös materiaalia albumin The Drift levytyksestä. Apulaistuottajana elokuvassa oli David Bowie.

Keskiviikon klassikko:Kalifornialaiskvartetin suurin menestysalbumi

The Bangles:Different Light

Yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa tammikuussa ja Britanniassa maaliskuussa 1986 ilmestynyt Different Light on kalifornialaiskvartetti The Banglesin toinen pitkäsoitto. Tyylillisesti se merkitsi jonkinasteista irtiottoa yhtyeen kahta vuotta aikaisemmin julkaistun esikoispitkäsoiton All Over the Place garagerockhenkisyydestä. Viiden singlekappaleensa ansiosta Different Lightia voinee pitää Banglesin tunnetuimpana albumina. Princen salanimellä Christopher kirjoittama Manic Monday nousi listakakkoseksi Atlantin molemmin puolin ja Liam Sternbergin käsialaa oleva tanssinumero Walk Like an Egyptian Yhdysvalloissa jopa listakärkeen ja Britanniassa kolmanneksi. Jules Shearin originaali If She Knew What She Wants on albumin coverkappaleista lähimpänä popnirvanaa, vaikka sijoittuikin yhtyeen kotimaassa top 30:n loppupäähän ja Britanniassa juuri sen ulkopuolelle. Pitkäsoiton singlemenestyksistä tahtoen tai tahtomattaan yhtyeen tähdeksi nouseva rytmikitaristi/solisti Susanna Hoffs oli kirjoittamassa Billboardilla yhdenneksitoista ja Britanniassa sijalle 16. noussutta tyylitajuisen rivakkaa poppausta Walking Down Your Street. Musiikkiuransa alussa jo The Runawaysin originaalissa line upissa mukana ollut basisti Michael Steele leadvokalisoi Different Lightilla kaksi kappaletta. Hänen omaa käsialaansa oleva vakakasävyinen ja tekstinsä osalta omaelämäkerrallisia aineksia sisältänyt Following julkaistiin albumin viimeisenä singlenä ja Steele on solistina myös onnistuneessa näkemyksessä Alex Chiltonin johtaman voimapopyhtyeen Big Starin kappaleesta September Gurls. Soolokitaristi/solisti Vicki Petersonin vokalisoimat albumin nimikappaleesta käyvä In a Different Light ja etenkin Angels Don't Fall in Love edustavat albumin tiukinta rockosastoa Return Postin tarjotessa jamittelevampaa musiikillista ilmaisua. Keikkakontekstissa mainittua kappaletta maustettiin ripauksella Creedence Clearwater Revivalin swamp rock-klassikkoa Born on the Bayou. Rumpali/solisti Debbi Peterson vokalisoi kaksi sävykästä poppalaa, jotka ovat Standing in the Hallway ja albumin päätöskappale Not Like You. Different Lightin kappaleista Let It Go on ainoa koko Bangles-kvartetin yhteistyötä edustava raita koko yhtyeen repertuaarissa ja Different Light-kiertueella sitä soitettiin  konserttien avausnumerona. Keskeisimpänä aktiiviaikanaan Bangles julkaisi kolme laadukasta pitkäsoittoa, joilla kaikilla on omat diggarinsa. All Over the Place viehättää 60-luku ja garagerockhenkisyydessään ja kolmannella, lokakuussa 1988 ilmestyneellä albumillaan Everything Banglesit esittäytyivät biisintekijöinä edellistä pitkäsoittoaan voimakkaammin. Different Light on kovan kolmikon albumeista suosituin ja hyvää laadukkaampi, muttei kenties paras.

Tiistain tukeva:Pitkän ja menestyksekkään uran tehnyt amerikkalaislaulajatar

Kymmenes tammikuuta 1953 syntynyt Patricia Mae Benatar on yhdysvaltalainen laulajatar, lauluntekijä, näyttelijätär ja nelinkertainen Grammy-voittaja. Hän on saavuttanut kaksi moninkertaisesti platinaa myynyttä albumia, viisi platinalevyä, kolme kultalevyä ja 15 Billboardin top 40:ään noussutta singleä, joista Hit Me with Your Best Shot, Love is a Battlefield, We Belong ja Invincible ovat nousseet top teniin. Benatar syntyi New Yorkin Brooklynin Greenpointissa. Hänen isänsä oli puolalaista sukujuurta ja äitinsä sukujuuret Saksasta, Britanniasta ja Irlannista. Perhe muutti Long Islandin Babylonin kaupungissa sijainneeseen kylään. Benatar kiinnostui teatterista ja aloitti laulutunnit. Ensimmäisen soolonumeronsa hän lauloi kahdeksanvuotiaana Daniel Streetin ala-asteella. Lukioaikanaan Lindenhurstissa vuosien 1967 ja 1971 välillä Benatar osallistui musiikkiteatteriin ja esitti kuningatar Guinevereä koulun versiossa Camelotista. Richmondissa, Virginiassa hän työskenteli kolmen vuoden ajan pankkivirkailijana. Vuonna 1971 Benatar piti aikaa kypsänä siirtyä solistin uralle. Kyseiseen päätökseen inspiroi erityisesti hänen Richmondissa todentamansa Liza Minellin konsertti. Benatar pääsi solistiksi yhtyeeseen Coxon's Army, joka esiintyi säännöllisesti Sam Millerin kellariclubissa. Yhtyeen basistina vaikuttaneesta Roger Cappsista tuli myöhemmin Benatarin originaalin säestysyhtyeen nelikielisen taitaja. Benatarin debyyttisingle oli Trace Recordsin vuonna 1974 julkaisema Day Gig. Sen tuottamisesta vastasi Coxon's Armyn johtohahmo Bill Coxon ja pikkulevy julkaistiin paikallisesti Richmondissa. Seuraavana vuonna Benatar esitti New Yorkin komediaclubilla Catch a Rising Star näkemyksensä Judy Garlandin kappaleesta Rock-a Bye Baby with a Dixie Melody. Clubin omistaja Rick Newman vakuuttui siinä määrin, että ryhtyi Benatarin manageriksi. Seuraavan kolmen vuoden ajan Benatar esiintyi säännöllisesti Catch a Rising Starissa. Harry Chapinin futuristisessa rockmusikaalissa, kuukauden ajan vuonna 1976 Long Islandin Huntington Stationilla esitetyssä The Zingerissä Benatar esitti Zephyrin osan. Vuoden 1977 Halloween muodostui merkittäväksi Benatarin lavapersoonalle. Greenwich Villagen Cafe Figarossa hän esiintyi pukeutuneena elokuvan Cat Women of the Moon hahmoksi. Myöhemmin samana iltana hänet nähtiin Catch a Rising Starin lavalla samassa kostyymissa. Esiintymistensä välissä Benatar äänitti mainoksia Pepsi Colalle ja myös paikallisille brändeille. Keväällä 1978 Benatar esiintyi neljästi New Yorkin Tramps-yökerhossa ja monien levy-yhtiöiden edustajat kävivät kuuntelemassa häntä. Chrysalis Recordsin Terry Elis sainasi Benatarin seuraavalla viikolla.

Artistin esikoisalbumi In the Heat of the Night ilmestyi elokuussa 1979 ja saavutti Billboardin listalla sijan 12. seuraavan vuosikymmenen alussa. Mike Chapman tuotti kolme albumin kappaleista ja insinööri Peter Coleman loput. Chapmanin ja Nicky Chinin kirjoittamia pitkäsoiton kappaleista olivat sen nimikappale ja If You Think You Know How to Love Me, jotka oli alun perin levyttänyt yhtye Smokie. No You Don't oli uudellensovitettu näkemys alkuaan The Sweetin ohjelmistoon kuuluneesta kappaleesta. Kaksi biiseistä olivat Benatarin ja Roger Coppsin yhteistyötä, I Need a Loverista vastasi John Mellencamp ja Don't Let It Show oli Alan Parsonsin ja Eric Woolfsonin kirjoittama. Yhdysvalloissa albumi saavutti platinaa joulukuussa 1980. Kanadassa se myi nelinkertaisesti platinaa ja oli parhaimmillaan RPM-listalla kolmantena. Lokakuussa 1979 singlenä julkaistu Hearbreaker saavutti Billboardin singlelistalla sijan 23. Seuraavan vuoden helmikuussa julkaistu, Benatarin tulevan aviomiehen Neil Giraldon kirjoittama We Live for Love saavutti sekin sijan 27. Elokuussa 1980 ilmestyi Benatarin kakkosalbumi Crimes of Passion. Se sisälsi hänen tunnuskappaleensa, Billboardin singlelistalla yhdeksänneksi nousseen Hit Me with Your Best Shotin. Benatarin ensimmäinen top ten-hitti myi yli miljoona kappaletta saavuttaen kultalevyn ja pitkäsoitto oli yhtäjaksoisesti viisi viikkoa albumilistan kakkosena alkuvuodesta 1981. Sen pääsyn kärkisijalle esti ainoastaan John Lennonin ja Yoko Onon Double Fantasy. Crimes of Passionista Benatar vastaanotti ensimmäisen Grammynsa parhaasta naislaulusuorituksesta. Albumin muita singlejulkaisuja olivat Billboardin listalla sijan 18. saavuttanut Treat Me Right ja sijalle 42. yltänyt The Rascals-cover You Better Run. Jälkimmäisestä työstetty video nähtiin MTV:llä kaikkien aikojen toisena musiikkivideona The Bugglesin Video Killed the Radiostarin jälkeen. Albumilta löytyy myös tempoltaan muuttunut versio Kate Bushin Wuthering Heightsista. Keith Olsenin tuottama Crimes of Passion pysytteli Billboardin listalla 93 viikon ajan ja oli top tenissä yli puoli vuotta. Albumista muodostuikin Benatarin ensimmäinen platinalevy. Kanadassa se myi viisinkertaisesti platinaa ollen Benatarin suurin menestysalbumi kyseisessä maassa ja saavutti listalla parhaimmillaan toisen sijan. Heinäkuussa 1981 ilmestynyt Benatarin kolmas albumi Precious Time nousi kuukautta myöhemmin Billboardin listakärkeen. Kyseessä oli artistin ensimmäinen Britanniassa listoille noussut albumi, joka saavutti saarivaltakunnassa sijan 30. Scott Sheetsin kanssa kirjoitettu Fire and Ice nousi Billboardin listalla sijalle 17. Kyseisestä kappaleesta Benatar voitti vuoden 1981 parhaan naispuoleisen lauluesityksen Grammyn ja itse pitkäsoitto oli artistin kolmas platinalevy Yhdysvalloissa. Kanadassa kakkossijalle yltänyt albumi myi tuplaplatinaa ja singleistä Promises in the Dark nousi Billboardin listalla sijalle 38. Yhdysvalloissa sijan 13. saavuttanut single Shadows of the Night edelsi loppuvuodesta 1982 ilmestynyttä albumia Get Nervous. Singlestä Benatar vastaanotti kolmannen Grammynsa jälleen samassa kategoriassa. Siitä työstetyssä musiikkivideossa nähtiiin vielä tuolloin tuntemattomat näyttelyt Judge Reinhold ja Mike Paxton.  Albumin myöhemmät singlejulkaisut Little Too Late ja Looking for Stranger saavuttivat Billboardin listalla sijat 20. ja 39.  Kanadassa Get Nervous saavutti platinalevyn ja oli albumilistalla parhaimmillaan sijalla 16. Loppuvuodesta 1983 ilmestyneestä Mike Chapmanin ja Holly Knightin kirjoittamasta kappaleesta Love is a Battlefield muodostui eräs Benatarin suurimmista hiteistä. Aikaisempaa popvaikutteisempaa tyyliä edustanut kappale nousi Yhdysvalloissa viidenneksi ja Australiassa listakärkeen seitsemän yhtäjaksoisen viikon ajaksi. Kappaleen juonellisessa videossa Benatar nähtiin osallistumassa Michael Jackson-tyyppiseen tanssinumeroon. Kyseisen kappaleen laulusuorituksesta Benatar ansaitsi jälleen Grammyn ja se oli toinen Get Nervous-kiertueella Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuosien 1982 ja 1983 aikana äänitetyn livelevyn Live from Earth uusista studiokappaleista toisen ollessa Lipstick Lies. Yhdysvalloissa sijan 13. saavuttanut albumi oli Benatarin viides platinalevy. Kanadassa se saavutti sijan 25. Elokuussa 1984 ilmestyi Benatarin viides studioalbumi Tropico. Vaikka se saavutti Yhdysvalloissa vain 14:n sijan, albumi myi platinaa. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt single We Belong nousi Yhdysvaloissa viidenneksi ja Australiassa seitsemänneksi. Kyseessä oli myös Benatarin ensimmäinen Britanniassa top 40:ään noussut single, joka tavoitti sijan 22. Toinen albumin pikkulevy Ooh Ooh Song nousi Billboardilla sijalle 36. Kyseisellä albumilla Benatar kokeili aikaisempaa lempeämpiä soundeja. Kanadassa Tropico saavutti sijan 21. We Belongin menestyksen myötä Love is a Battlefield julkaistiin Britanniassa uudelleen ja kappaleesta tuli saarivaltakunnassa Benatarin suurin menestys, sillä se tavoitti sijan 17.

Vuonna 1985 ilmestyi Benatarin kuudes albumi Seven the Hard Way. Elokuvan The Legend of Billie Jean tunnuskappaleena julkaistu Invincible nousi Billboardin listalla kymmenenneksi. Edellisen tavoin Grammy-ehdokkuuden saanut single Sex as a Weapon saavutti Billboardin listalla sijan 28. tammikuussa 1986 ja Le Bel Age sijan 54. samaisen vuoden helmikuussa. Pitkäsoitto nousi Billboardin listalla sijalle 26. ja saavutti kultalevyn. Kanadassa kyseessä oli artistin seitsemäs platinalevy, vaikka sen korkein listasijoitus oli 36. Elämäkerrassaan Between a Heart and a Rock Place Benatar mainitsee Seven the Hard Wayn levyttämisen maksaneen hänen albumeistaan eniten ja myyneen vähiten. Yhdysvalloissa albumia meni kaupaksi 600 000 kappaletta. Heinäkuussa 1988 ilmestynyt Benatarin seitsemäs studioalbumi Wide Awake in Dreamland saavutti Billboardilla sijan 28. ja oli Britanniassa yhdentenätoista. Singlekappale All Fired Up saavutti sijan 19. Atlantin molemmin puolin. Australiassa kappale oli parhaimmillaan toisena muodostuen siellä erääksi kyseisen vuoden suurimmista hiteistä. Albumin muista singlekappaleista Don't Walk Away oli Britanniassa sijalla 42. ja One Love sijalla 59. Kanadassa Wide Awake in Dreamland oli artistin kahdeksas  platinalevy ja sen listasijoitus oli parhaimmillaan yhdestoista. Huhtikuussa 1991 ilmestynyt True Love oli jump bluesia edustanut albumi, jolla Roomful of Blues säesti Benataria, Neil Giraldoa ja Myron Grombacheria. Britanniassa albumi saavutti sijan 37. ja oli Billboardin listalla parhaimmiollaan sijalla 40. Singleinä julkaistiin albumin nimikappale, Payin' Cost to the Boss ja So Long. Kanadassa albumi saavuti kultaa ja oli parhaimmillaan sijalla 22. Vuonna 1993 ilmestynyt Gravity's Rainbow merkitsi tyylillisesti paluuta AOR-genreen. Sen kappaleista Everybody Lay Down saavutti Album Rock Tracks- listalla kolmannen sijan, mutta biisiä ei julkaistu singlenä, toisin kuin kappaletta Somebody's Baby. Kanadan albumilistalla Gravity's Rainbow saavutti sijan 44. Yhdysvalloissa se myi 160 000 kappaletta ja on sittemmin saatavissa Two on One sarjassa edeltäjänsä True Loven kanssa. Kyseessä oli Benatarin viimeinen Chrysalis Recordsille levyttämä pitkäsoitto. Vuonna 1997 ilmestyneen albumin Innamorata julkaisijana oli CMC International. Sen kappaleista Strawberry Wine (Life is Sweet) julkaistiin videoversiona. Benatarin tuorein pitkäsoitto on vuonna 2003 ilmestynyt Go. Sen bonuskappaleena on syyskuun yhdettätoista muistanut hyväntekeväisyyssingle Christmas in America. Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo. Pitkäsoiton nimikappaleesta muodostui Benatarin konserttien uusia suosikkeja. Marraskuussa 2015 Benatar levytti ja julkaisi joulukappaleen One December Night. Tammikuussa 2017 Benatar levytti naistenmarssia sponsoroineen kappaleen Shine. Saman vuoden syyskuussa hän teki yhteistyötä tuottaja Linda Perryn kanssa kappaleella Dancing through the Wreckage, joka julkaistiin dokumentista Served Like a Girl työstetyn soundtrackin singlekappaleena. Marraskuussa se nousi Adult Contemporary -listan sijalle 22.Kriitikkoäänestyksessä kyseinen biisi oli ehdokkaana parhaasta dokumentissa julkaistusta kappaleesta.