Lauantain pitkä:Ensimmäinen Ronnie Woodin kitarointia sisältävä Stones-albumi

The Rolling Stones:Black and Blue

Toinen huhtikuuta 1976 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt Black and Blue on Rolling Stonesin kotimaassaan Britanniassa 13. ja Yhdysvalloissa 15. julkaistu studioalbumi. Kyseessä oli Stonesin ensimmäinen nauhoitettu albumi kitaristi Mick Taylorin erottua yhtyeestä joulukuussa 1974. Kuten edellisen kerran Stonesin etsiessä uutta kakkoskitaristia vuonna 1968, myös Black and Bluen tapauksessa Keith Richards äänitti itse suuren osan kitaraosuuksista, mutta samalla  mainitun albumin nauhoitukset toimivat koesoittoina Taylorin korvaajan löytämiseksi. Harjoituksissa kävivät esimerkiksi Steve Marriott ja Peter Frampton ja jopa Rory Gallagherin ja Jeff Beckin kaltaiset kitaristisuuruudet jamittelivat Stonesien kanssa, mutta Richardsin lisäksi Black and Bluelle päätyi Harvey Mandellin, Wayne Perkinsin ja Ronnie Woodin musisointia. Heistä viimeksi mainittu, joka oli aikaisemmin ollut mukana It's Only Rock N' Roll -albumin nimikappaleella,  päätyi lopulta Stonesien kakkoskitaristiksi. Stonesien  rumpali Charlie Wattsista ja basisti Bill Wymanista muodostunut rytmiryhmä on mukana lähes kaikilla Black and Bluen kappaleista. Kosketinsoittajina albumilla kuullaan Nicky Hopkinsia ja Billy Prestonia ja myös perkussionisti Ollie E Brown on mukana noin puolella Black and Bluen raidoista. Kyseessä on  Stonesien repertuaarissa toinen yhtyeen itsenäisesti tuottama albumi. Mick Jagger ja Keith Richards tosin kätkeytyivät pseudonymin The Glimmer Twins taakse. Tyylillisesti Stones laajensi kyseisellä albumilla vaikutteitaan perinteisestä rock and rollista voimakkaasti reggaen ja funkin suuntaan. Ilmestymisaikanaan Black and Blue vastaanotti ainoastaan muutamia todella myönteisiä arvioita, mutta myöhemmin albumiin on suhtauduttu suopeammin. Esimerkiksi Allmusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan se, että Black and Blue panostaa kappaleiden sijaan voimakkaammin grooveihin ja jameihin, muodostuu lopulta myönteiseksi seikaksi. Joulukuussa 1974 Stones palasi Munichiin, Saksaan, missä yhtye oli nauhoittanut edellisen albuminsa It's Only Rock N' Roll. Jagger ja Richards toimivat jälleen tuottajan tehtävissä, kun Musicland Studioilla alettiin nauhoittaa uutta albumia. Äänitykset ja kitaristikokelaiden koesoitot jatkuivat tammikuussa 1975 Alankomaissa, Rotterdamissa ja albumia kaavailtiin julkaistavaksi samaisen vuoden kesällä, jolloin Stones teki Tour of the Americas-nimisen jenkkirundin. Albumin julkaisu siirrettiin seuraavalle vuodelle ja mainitulla kiertueella Black and Bluelle päätyneistä biiseistä kuultiin ainoastaan Cherry Oh Baby, joka oli cover Eric Donaldsonin vuoden 1971 satoa olevasta reggaekappaleesta. Kun kiertue oli saatu valmiiksi, yhtye teki päällekkäisäänityksiä Sveitsissä Montreuxissa lokakuussa ja Munichissa Musiclandissa samaisen vuoden joulukuussa. Black and Blue viimeisteltiin New Yorkissa helmikuussa 1976. Muotivalokuvaaja Hiro vastasi albumin Floridan Sanibel-saarella napatusta kansikuvasta. Black and Bluen kappaleista Hand of Fate ja Crazy Mama edustivat hardrockia ja Hot Stuff funkia Melodyn hyödyntäessä jazzelementtejä. Balladiosastoa albumille tuovat ympäri maailmaa top teniin noussut singlemenestys Fool to Cry ja yli seitsemän minuuttinen rakkauslaulu Memory Motel, jossa Jagger ja Richards jakoivat leadvocalsit. Britanniassa Black and Blue saavutti toisen sijan ollen Billboardin listan kärjessä yhtäjaksoisesti kuukauden ja myyden Yhdysvalloissa platinalevyksi. Albumin kappaleista Bill Wyman versioi Rhythm Kingsin kanssa Melodyn merkiten kappaleen säveltäjäksi Billy Prestonin. Rotterdamissa nauhoitetut ylimääräiset kappaleet Slave ja Worried About You ilmestyivät vuonna 1981 julkaistulla Stones-albumilla Tattoo You. Black and Bluen remasteroiduista uudelleenjulkaisuista vastasivat vuonna 1994 Virgin Records, vuonna 2009 Universal Music ja vuonna 2011 ainoastaan Japanin-julkaisuna Universal Music Enterprises. Vuonna 1994 albumista ilmestynyt remasteroitu versio oli Collector's Edition, joka sisälsi pienoiskoossa useita originaalin avattavakantisen vinyylin elementtejä.

Perjantain pohjat:Erään naisrockin klassikon neljäs pitkäsoitto

Suzi Quatro:Aggro-Phobia

Syksyllä 1976 nauhoitettu ja seuraavan vuoden tammikuussa julkaistu Aggro-Phobia on detoitilaisrockari Suzi Quatron neljäs studioalbumi. Artistin pitkäsoitoista ainoana sen tuottamiseen oli ottanut osaa Mickie Most. Vaikka albumilla ei ole ainuttakaan Can the Canin tai 48:th Crashin veroista hittiä, se koostuu melkoisen vahvasta ja myös monipuolisesta kappalemateriaalista. Aggro-Phobian tunnetuinta covertuotantoa edustavat Elvis Presleyn Heartbreak Hotel, The Everly Brothersin Wake Up Little Suzie sekä Steve Harleyn Cockney Rebel-yhtyeen menestyskappale Make Me Smile. Dallas Frazierin The Honky Tonk Downstairs edustaa melko tyylipuhdasta countrya ja mainittuun genreen sijoittuu myös Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kynäilemä Tear Me Apart, joka on kuulunut myös Tanya Tuckerin levytysohjelmistoon. Quatron ja hänen kitaristiaviomiehensä Len Tuckeyn käsialaa oleva Don't Break My Heart on tyylitajuinen balladi ja What's It Like to Be Loved rivakampi, mutta silti melodinen rockpala. Myös Half as Much as Melle on on rockhenkisyydestään huolimatta annosteltu tyylikästä nyanssikkuutta. Close the Door tarjoaa yllätyksellisesti, mutta varsin onnistuneesti funksävyjä iskevällä kertosäkeellä kuorrutettuna.  Aggro-Fobian päättävä American Lady lukeutuu tyylikkääseen slovarituotantoon. Määrätynlaisesta keveydestään huolimatta kyseessä on varsin onnistunut pitkäsoitto. Vuonna 2012 ilmestyneellä albumin cd-versiolla on kahdeksan bonusraitaa. Niiden joukossa on alun perin singleformaatissa julkaistuja kappaleita, kuten Roxy Roller, mutta myös American Ladyn ja Tear Me Apartin vaihtoehtoiset versiot.

Torstain terävä:Haastattelussa Tatu Kaihua & The Violent Mood Swings

Aikaisemmin yhtyeissä Monica's Lips ja Vihreä maa vaikuttaneen solisti/kitaristi/biisintekijä Tatu Kaihuan nykyistä musiikillista työsarkaa edustaa yhtye Tatu Kaihua & The Violent Mood Swings. Uuden yhtyeensä tiimoilta Tatu vastasi haastattelukysymyksiin.

Tatu Kaihua & The Violent Swingsin tähänastinen historia?

"Bändissä soittavat siis minun lisäkseni Heikki Kuikka (basso) ja Mikko Varis (rummut). Heikin kanssa meillä on taustaa jo parista aikaisemmasta yhtyeestämme Monica’s Lips ja Vihreä maa, mutta Mikon kanssa emme olleet aiemmin soittaneet. Muutettuani takaisin Joensuuhun päädyimme pelaamaan jalkapalloa Mikon höntsäporukkaan, ja siellä pelitauolla Mikko joskus ehdotti että käytäisiin soittamassa, soittajamies kun hänkin on. Tämä puhe ei realisoitunut ennen kuin saimme tarjouksen hääkeikasta. Häitä varten sitten treenasimme setin vanhaa rokkia, iskelmää ja Baddingia. Homma tuntui toimivan, joten päätimme käydä treenikämpällä soittelemassa muutenkin.  Minulla oli pöytälaatikossa biisejä, joita aloimme sitten hiomaan."

 Mistä  nimenne adjektiiviattribuutti kumpuaa?

 "Luin joskus englanninkielistä artikkelia tunne-elämän myrskyistä, ja siinä oli tuo ilmaisu. Mietin että olisipa hyvä bändin nimi."

 Miten biisinne syntyvät, kuinka runsaasti materiaalia on kasassa ja kuinka sen julkaisemisessa ollaan aikeissa edetä?

"Nämä nyt treenatut biisit ovat siis minun pöytälaatikostani, joita olemme sitten yhdessä sovittaneet lopulliseen asuunsa. Teen yleensä aina ensin sointukulun ja melodian, ja sitten vasta tekstit. Nytkin laatikossa on nippu valmiita sävellyksiä, jotka odottavat vain tekstiä. Joku sävellys voi odottaa tekstiään vuosikausia. Valmista materiaalia on nyt kasassa levyllinen ja muutama b-puoli, sekä lisäksi muutamia covereita. Tämä nippu on selkeä albumikokonaisuus, ja sellainen olisi haaveissa nauhoittaa. Iloksemme Mikko hallitsee äänittämisen ja hän onkin äänittänyt nuo jo julkaistut kappaleemme ja toivottavasti myös tulevat. Uskoisin että pudotamme vielä singlen tai pari, ja sitten lyömme lätyn pihalle. Se voisi olla luultavaa. Singleihin on myös hauska tehdä videoita."

 Olisiko musiikilliselle ilmaisullenne löydettävissä vertailukohteita?

"Tähän olisi hauska kuulla vastaus kuulijoilta. Mutta treenikämpällä mainitaan usein vanha rokki, blues, iskelmä, Agents, Neil Young, Dylan, Beatles, Los Lobos, Ennio Morricone, surf- ja rautalanka…muun muassa näitä kohti siis ainakin silloin tällöin kurkotellaan, mutta voihan olla että lopputulos kuulostaa joltain muulta tai ainoastaan juuri meiltä."

Miten keskeisessä asemassa tekstit ovat musiikissanne?

"Tekstit ovat hyvin keskeisessä asemassa. Laulut ovat keino sanoa asioita, ja siihen pyrin löytämään parhaat mahdolliset sanat. Sanojen estetiikka on myös tärkeää.  Ja se vaatii työtä, helposti alkaa laiskistuttaa ja sitten tyytyy klisheisiin ja helppoihin sanavalintoihin. Mutta pitäisi koittaa aina löytää oma tapa sanoa se asia. Joku sanoi että kirjoittaminen on sotaa klisheitä vastaan, ja sitä sotaa yritän käydä. Välillä - ehkä useinkin - häviän, ja klisheitä tulee. Toisaalta, monet laulunteksti-perinteet nojaavat klisheisiin, ovat klisheisiä avoimesti, kuten vaikkapa suomalainen iskelmä. Silloin pyrkimyksenä ei ole löytää omanlaista ilmaisua vaan pikemminkin toistaa genren lainalaisuuksia. Ja se toimii myös apukeinona, kivijalkana tekstien tekemiselle, ne tutut ilmaisut. Ja eipä siinä. Mutta itseäni kiinnostaa koittaa löytää omaääninen ilmaisu. "

 Ohjelmistossanne on muutamia lainakappaleita. Kuinka ne valikoituvat?

"Keikka-setissä ei tällä hetkellä ole kuin Tamara Lundin Sinun omasi, ja se on valikoitunut paitsi teemansa myös loistavan melodiansa ansiosta. Hää- ja juhlakeikkasetissämme on sitten muitakin. Ei ole sen kummempaa valintaprosessia kuin että mistä biisistä tykkää ja mikä on soitto- ja laulukyvyn rajoissa. "

 Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat?

"Uskoisin puhuvani kaikkien puolesta jos sanon että tällä erää suunnitelmissa on äänittää tämä nippu biisejä, julkaista ne muodossa tai toisessa ja soittaa mahdollisimman paljon keikkoja. Sen pidemmälle ei osaa vielä ajatella, eikä kannatakaan."

Keskiviikon klassikko:Bowien tähtikauden debyytti

David Bowie:Aladdin Sane

13. huhtikuuta 1973 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Aladdin Sane on David Bowien kuudes studioalbumi. Artistin läpimurtolevyn The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars jälkeen julkaistu pitkäsoitto on ensimmäinen, jonka Bowie työsti tähtiasemassa ollessaan. Vaikka Aladdin Sane sai ilmestyessään ristiriitaiset arvostelut, albumi on sittemmin kohotettu liki pitäen Bowien keskeisimpien töiden joukkoon lukeutuvaksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Aladdin Sane oli yksi kuudesta listalle päätyneestä Bowien albumista ja sen sijoitus oli 277. Myöhemmin Aladdin Sane saavutti sijan 77. Pitchfork Median 70-luvun sadan parhaan albumin listalla. Albumin nimi on sanaleikki A Lad in Sanesta. Persoonassaan ja esiintymisessään Aladdin Sane on tulkittavissa Ziggy Stardustin lavapersoonan jatkoksi. Mainittua seikkaa todistavat osaltaan Bowien vuoden 1973 live-esiintymiset, jotka päättyivät Lontoon Hammersmith Odeonissa heinäkuussa 1973 tapahtuneeseen Ziggyn eläköitymiseen. Bowie on itse kuvannut Ziggyn teatraalisuutta kaivannutta sivupersoonaansa Yhdysvaltoihin menneeksi Ziggyksi. Hänen omat tuntemuksensa Yhdysvaltoja kohtaan olivat ristiriitaiset. Bowie nautti esiintymisestä, toisin kuin linja-autoissa vieraiden ihmisten kanssa vietetystä ajasta. Hän on myöhemmin kertonut ystävilleen albumin nimikappaleen saaneen ideansa Bowien veljestä Terrystä. Albumin kansikuva on eräs Bowien ikonisimmista ja esimerkiksi The Guardianiin kirjoittanut Mick McCann on nimennyt sen albumikansien Mona Lisaksi. Suurin osa Aladdin Sanen kappaleista on nauhoitettu Lontoon Trident -studioilla tammikuussa 1973 Bowien Ziggy Stardust -kiertueen Yhdysvaltain-osuuksien välissä. Kappaleiden Watch That Man ja Cracked Actor miksauksia moitittiin, sillä ne hukuttivat laulun ja huuliharpun. Bowie ja Ken Scott mainitsivat myöhemmin, että heidän työstämänsä, vokalisointia pinnassa hyödyntänyt Watch That Manin remix oli tullut Mainman-managementin ja RCA Recordsin hylkäämäksi ja niinpä kappaleesta julkaistiin sen originaali miksaus. Tyylillisesti Aladdin Sane edusti edeltäjäänsä Ziggy Stardustia tiukempaa rocksoundia erityisesti Bo Diddley-kompin ympärille rakennetun Panic in Detroitin ja Stones-cover Let's Spend the Night Togetherin kaltaisilla raidoilla. Albumilla oli silti tarjottavanaan myös tavanomaisesta erottuvaa tyyliä nimiraitansa avant garde jazzin ja cabaret-tyylisen Timen ansiosta. Kummassakin kappaleessa keskeiseksi muodostuu Mike Garsonin kehuttu pianotyöskentely, joka on dominoiva elementti myös pitkäsoiton päätöskappaleessa, laulajatar Claudea Linnearin inspiroimassa flamencohenkisessä Lady Grinning Soulissa. Albumi sisälsi kaksi hittisingleä, jotka olivat tosin ilmestyneet jo ennen varsinaista pitkäsoittoa. Rankka ja R&B-henkinen Jean Genie oli levytetty RCA:n New Yorkin studioissa loppuvuodesta 1972 Bowien Yhdysvaltain-kiertueen ensimmäisen osuuden aikaan. Tekstinsä osalta kappale viittasi Iggy Popiin. Drive in-Saturday oli tuhmahko doo wop-numero, jonka tekstissä ihmiset katsoivat vuosikymmenten takaista aikuisviihdettä oppiakseen uudelleen fyysisen rakkauden ilot. Aladdin Sanen kappaleista Time julkaistiin myöhemmin singlenä Yhdysvalloissa ja Japanissa ja Let's Spend the Night Together Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuonna 1974 Lulu julkaisi Bowien ja kitaristi Mick Ronsonin tuottaman singlen. Sen paraatipuolella oli hieman iäkkäämpi Bowie-klassikko The Man Who Sold the World ja b-puolella näkemys Watch That Manista. Ilmestyessään Aladdin Sane nousi brittilistan kärkeen ja saavutti Billboardin listalla 17:n sijan. Albumin vastaanottamat arviot olivat Yhdysvalloissa artistin kotimaassa julkaistuja myönteisempiä. Maailmanlaajuisesti Aladdin Sane on myynyt yli neljä ja puoli miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä erään Bowien parhaiten kaupaksi käyneistä albumeista. The Guinness Book of British Hit Albumsin mukaan Bowie hallitsi Britannian albumilistaa vuonna 1973, sillä 182 listaviikon aikana sillä nähtiin artistin kuusi eri albumia. Vuosien 1972-73 kiertueillaan Bowie esitti Aladdin Sanen kaikkia kappaleita Lady Grinning Soulia lukuun ottamatta ja useita niistä myös vuonna 1974 Diamond Dogs -albumin tiimoilta tekemällään kiertueella. Lady Grinning Soulia ja The Prettiest Staria lukuun ottamatta albumin kappaleiden liveversioita on julkaistu useilla albumeilla, kuten Ziggy Stardustin soundtrackversiolla, vuonna 1978 ilmestyneellä David Livellä sekä Aladdin Sanen 30-vuotisjuhlapainoksella. Kyseinen albumi on päässyt myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Tiistain tukeva:Brittirockin klassikon esikoinen

Led Zeppelin:Led Zeppelin I

Yhdysvalloissa 12. tammikuuta 1969 ja yhtyeen kotimaassa maaliskuun lopussa samaisena vuonna  ilmestyneen, myös nimellä Led Zeppelin I tunnetun  Led Zeppelinin esikoisalbumin julkaisijana oli Atlantic Records. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat loka-marraskuussa edellisenä vuonna Lontoon Olympic-studioilla pian yhtyeen perustamisen jälkeen. Valmiiksi treenatun oman materiaalin lisäksi Zeppelinin esikoinen sisältää sovituksia aikakauden blues- ja folkkappaleista. Äänitykset tehtiin ennen levytyssopimuksen solmimista 36 tunnin aikana ja pienellä budjetilla. Tyylillisesti Zeppelinin debyytti oli yhdistelmä bluesia ja rockia. Omalta osaltaan se vaikutti idullaan olleen hardrockin kehitykseen ja saavutti myönteisen vastaanoton sekä Yhdysvalloissa että yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Vaikka albumista laaditut arviot eivät tuoreeltaan olleet erityisen myönteisiä, on Zeppelinin debyytin arvo oivallettu myöhemmin. Heinäkuussa 1968 brittiläisen rhyhm and bluesin keskesiin edustajiin lukeutunut The Yardbirds oli historiaa. Yhtyeen viimeisellä kitaristilla Jimmy Pagella oli edelleen oikeus yhtyeen nimeen ja velvoitteena kiertue Skandinaviassa. Basistiksi uuteen yhtyeeseen valikoitui kokenut studiomuusikko ja sovittaja John Paul Jones. Pagen solistiksi kaavailema Terry Reid ehdotti tilalleen Robert Plantia, jonka vanhasta yhtyetoverista John Bonhamista tuli myös uuden yhtyeen rumpali. Sen ensimmäiset treenit ajoittuivat syyskuuhun 1968 ennen Skandinavian-kiertuetta. Sillä kuultiin The Yardbirds-ohjelmiston lisäksi uudet kappaleet Communication Breakdown, I Can't Quit You Baby, You Shook Me, Baby I'm Gonna Leave You ja How Many More Times. Kiertueen jälkeen yhtye palasi Lontooseen, vaihtoi nimekseen Led Zeppelin ja aloitti esikoisalbuminsa äänitykset Olympic-studioilla 25. syyskuuta. Levytysprosessin nopeutta selittää se, että kappaleet oli treenattu ja sovitettu hyvin Skandinavian kiertueen aikana. Avauskappale Good Times Bad Times julkaistiin Yhdysvalloissa singleformaatissa. Babe I'm Gonna Leave You oli uudelleen sovitettu näkemys folkkappaleesta, joka oli tullut Pagelle tutuksi Joan Baezin versiona hänen vuonna 1962 ilmestyneellä livelevyllään. Willie Dixonin ohjelmistosta poimittu You Shook Me sopi mainiosti tuolloin Britanniassa käynnissä olleeseen bluesboomiin. Versiossa sooloilevat Jones Hammond-uruilla, Plant huuliharpulla ja Page kitaroineen. Albumin ykköspuolen päättävä Dazed and Confused oli keskeinen osa Zeppelinin varhaista keikkasettiä ja vaikka kappaleen originaaliversiosta vastasi vuonna 1967 Jake Holmes, se oli kuulunut loppuaikoina  myös The Yardbirdsin ohjelmistoon nimellä I'm Confused. Kakkospuolen avaavassa Your Time is Gonna Comessa John Paul Jonesin Hammond-työskentely on keskeinen ja Page soittaa kappaleessa myös pedal steel-kitaraa. Sitä seuraa välittömästi akustinen instrumentaaliraita Black Mountain Side, joka perustuu Bert Janschin sovitukseen traditionaalisesta folkkappaleesta Black Water Side. Pagen kitarariffin ympärille rakennettu  Communication Breakdown lukeutui Zeppelinin keikkaohjelmistoon koko yhtyeen uran ajan sijoittuen usein encoreksi. Livenä studiossa soitettu Willie Dixon-cover I Can't Quit You Baby edustaa sovitukseltaan kevyempää tyyliä albumin yleisilmeeseen verrattuna. Howlin Wolfin How Many More Yearsin ympärille rakennettu How Many More Times oli Zeppelinin uran alkuvaiheessa yhtyeen konserttien päätösnumerona. Olympic-studioilla nauhoitettiin lisäksi kappaleet Baby Come on Home ja Sugar Mama, jotka julkaistiin vuonna 2015 Coda-albumin remasteroidun version bonuskappaleina. Tuoreeltaan Led Zeppelin I saavutti myönteistä palautetta esimerkiksi Chris Welchin Melody Makeriin laatiman arvion ansiosta. Billboardin listalla albumi nousi kymmenenneksi ja myi kultalevyksi heinäkuussa 1969. Vuonna 2003 VH1 nimesi Led Zeppelin I kaikkien aikojen 44:ksi parhaaksi albumiksi. Samana vuonna Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Zeppelinin debyytin sijoitus oli 29. Seuraavana vuonna albumi pääsi Grammy Hall of Fameen. Kesäkuussa 2014 Led Zeppelin kolmesta ensimmäisestä albumista julkaistiin remasteroidut versiot. Niistä debyytin deluxe- ja super deluxe-versiot sisältävät bonusmateriaalinaan Pariiisin Olympiassa lokakuussa 1969 soitetun konsertin.

Maanantain mainio:John Fogertyn ensimmäinen livealbumi

John Fogerty:Premonition

Kesäkuussa 1998 ilmestynyt Premonition on John Fogertyn ensimmäinen sooloartistina julkaisema livealbumi. Sen äänitykset taltioitiin Warner Brosin studioilla liveyleisön edessä edellisen vuoden joulukuussa. Albumista julkaistiin myös dvd-versio, joka sisältää myös neljä albumilla julkaisematonta kappaletta, näiden joukossa Blue Moon Swamp-pitkäsoitolla alun perin julkaistu pieni mestariteos Walkin' on a Hurricane. Premonitionilla Fogerty esittää useita Creedence Clearwater Revivalille kirjoittamiaan klassikkokappaleita. CCR:n  omasta coverohjelmistosta mukana ovat yhtyeen esikoisalbumille alun perin versioidut  Dale Hawkinsin Suzie Q ja Screaming Jay Hawkinsin I Put a Spell on You. Fogertyn kirjoittamia Creedence-klassikoita Premonitionilla edustavat Born on the Bayou, Proud Mary, Green River, Bad Moon Rising, Fortunate Son, Down on the Corner, Who'll Stop the Rain ja Travellin' Band. Fogertyn vanhimpaan soolotuotantoon Premonitionilla lukeutuvat vuonna 1975 ilmestyneellä artistin nimikkoalbumilla julkaistut erinomainen, myös Dave Edmundsin versioima Almost Saturday Night ja Status Quon kaksi vuotta originaalin ilmestymisen jälkeen popularisoima Rockin' All Over the World. Paluualbumi Centerfieldin tuotantoa edustaa sen avausraita The Old Man Down the Road ja itse nimikappale Prenomition lukeutuu ennenjulkaisemattomaan tuotantoon. Fogerty esitti Creedence-klassikoitaan vuosien tauon jälkeen ensiksi esimerkiksi Bob Dylanin ja George Harrisonin kanssa tapahtuneessa jamittelusessiossa Palonimo Clubissa. Samana vuonna pidetyssä Vietnam -tribuuttikonsertissa Fogerty esitti jälleen Creedenceä, vaikka oli kieltäytynyt soittamasta vanhaa tuotantoaan vuonna 1986 ilmestyneen albumin Eye of the Zombie tiimoilta tekemällään kiertueella. Vuoden 1988 Rock and Roll Hall of Fame-seremoniassa Fogerty esitti CCR:n repertuaarista kakkosalbumi Bayou Countryn legendaarisen avausraidan Born  on the Bayou.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista amerikkalaisartisteista

26. toukokuuta 1948 syntynyt Stephanie Lynn, eli Stevie Nicks on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka on tullut tunnetuksi sekä jäsenyydestään Fleetwood Macissa, että menestyksekkäästä soolourastaan. Mystisestä visuaalisesta imagostaan ja symbolisista teksteistään tunnetuksi tullut Nicks on saavuttanut yli 40 top 50:een noussutta singlemenestystä ja hänen yhdistetty levymyyntinsä Fleetwood Macin kanssa ja soolourallaan on yhteensä yli 140 miljoonaa albumia. Rolling Stone on nimennyt Nicksin sadan kaikkien aikojen parhaan lauluntekijän ja solistin listoilleen. Fleetwood Macin jäsenenä Nicks pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1998. Fleetwood Macin kanssa Nicks on vastaanottanut Grammy-palkinnon ja ollut useasti Grammy-ehdokkaana. Nicks liittyi Fleetwood Maciin 1970-luvun puolivälissä tuonaikaisen poikaystävänsä Lindsey Buckinghamin kanssa. Yhtyeen mainitun kokoonpanon toinen albumi, vuonna 1977 ilmestynyt Rumours oli kyseisen vuoden myydyin. Sittemmin mainittua pitkäsoittoa on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta, minkä ansiosta Rumours on kaikkien aikojen viidenneksi myydyin albumi. Billboardin listaykkösenä Rumours pysytteli 31 viikon ajan ja nousi listakärkeen myös monissa muissa maissa. Vuonna 1978 Rumours voitti vuoden albumin Grammyn. Siltä poimittiin Yhdysvalloissa neljä top teniin noussutta singleä. Niistä Nicksin käsialaa ollut Dreams oli Fleetwood Macin ainoa listakärkeen noussut single. Vuonna 1981 ollessaan edelleen Fleetwood Macin jäsen Nicks aloitti soolouransa julkaisemalla Billboardin listaykköseksi nousseen albumin Bella Donna. Se saavutti platinalevyn vajaassa kolmessa kuukaudessa ja on sittemmin myynyt nelinkertaista platinaa. Tähän mennessä Nicks on julkaissut kahdeksan sooloalbumia, joista tuorein on lokakuussa 2014 ilmestynyt 24 Karat Gold:Songs from the Vault. Tom Petty &The Heartbreakersiä kuultiin taustayhtyeenä Nicksin sooloalbumeilla useissa kappaleissa ja Nicks ja Petty ovat esiintyneet ahkerasti yhdessä kolmen viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Kaksikon duetto Stop Draggin' My Heart Around lukeutui kummankin artistin suurimpiin menestyskappaleisiin.

Lauantain pitkä:Bluespohjaisen hardrockin merkittävä ja menestynyt edustaja

The Black Crowes on vuonna 1989 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen diskografia sisälsi kahdeksan studioalbumia, neljä livelevyä ja useita singlemenestyksiä. Tuottaja George Drakoulias kiinnitti yhtyeen Def Jam Recordsille sen perustamisvuonna. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen esikoispitkäsoitto Shake Your Money Maker. Kakkosalbumi Southern Harmony and  The Musical Companion nousi Billboardin albumilistan kärkeen keväällä 1992. Yhtyeen toiminnassa oli pidempi tauko vuosien 2002 ja 2005 välillä. Koottuaan rivinsä Black Crowes keikkaili usean vuoden ajan ennen kuin julkaisi vuonna 2008 paluualbuminsa Warpaint, joka nousi Billboardin listalla viidenneksi. Elokuussa 2010 ilmestyi tupla-albumi Croweology, jonka ykköscd sisälsi yhtyeen tuotannon suurimmat hitit ja kakkoslevy muuta akustista tuotantoa. Kokoelman julkaisua seurasi 20-vuotisjuhlakiertue ja sen jälkeen toinen tauko. Vuoteen 2013 ajoittuneen viimeisen kiertueensa jälkeen yhtye ilmoitti lopulta hajoamisestaan vuonna 2015. Uransa aikana Black Crowes on myynyt yli 30 miljoonaa albumia. VH1:n sadan parhaan hardrockartistin listalla yhtye saavutti sijan 92. Melody Makerissa yhtyettä kutsuttiin maailman rokeimmaksi rock n' roll-yhtyeeksi ja vuonna 1990 Rolling Stonen lukijat äänestivät Black Crowesin parhaaksi uudeksi amerikkalaisyhtyeeksi.

Yhtyeen ensimmäinen inkarnaatio Mr Crowe's Garden aloitti toimintansa vuonna 1984. Nimensä se otti Leonard Leslie Brookesin lastenkirjasta Johnny Crow's Garden. Yhtyeen musiikillisista vaikuttajista nostettakoon esiin REM, 60-luvun psykedeelinen pop ja 70-luvun klassinen southern rock. Crow's Gardenin keskeiseksi tyylilajiksi muotoutui 70-luvun bluesrock. Yhtyeen moottorina toimivat sen Walton High Schoolia käydessään perustaneet Robinsonin veljekset, solisti Chris ja kitaristi Rich.  Ensimmäiset ammattimaiset demoäänityksensä veljekset tekivät A&M Recordsille vuonna 1987. Ensimmäisellä demolla rumpalina vaikutti Jeff Sullivan, myöhemmillä myös Black Crowesista tuttu Steve Gorman. Loppuvuodesta 1987 hänestä tuli Mr Crowe's Gardenin virallinen jäsen. George Drakouliasin yhtye tapasi A&M:n kautta soittaessaan clubeissa New Yorkissa. Drakoulias tutustutti Crowesin The Facesin ja Humble Pien kaltaisten yhtyeiden musiikkiin. Näihin aikoihin Black Crowesin ohjelmistossa ei ollut myöskään Stones-covereita. Vuonna 1990 yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Shake Your Money Maker, jolta singleinä julkaistiin Otis Redding -cover Hard to Handlen lisäksi She Talks to Angels, Jealous Again, Twice as Hard, Sister Luck ja Seeing Things. Albumi myi kolminkertaisesti platinaa ja sen singleistä Otis Redding-cover ja akustinen She Talks to Angels olivat top 30-menestyksiä. Black Crowes soitti ZZ-Topin lämmittelijänä Miller -oluen sponsoroimalla kiertueella. Maaliskuussa 1991 yhtye sai kenkää kyseiseltä kiertueelta Chris Robinsonin Millerille kohdistaman verbaalisen huonokäytöksisyyden vuoksi. Crowesit lähtivät omalle kiertueelleen samaisen vuoden toukokuussa. Myöhemmin yhtye soitti Monsters of Rock-kiertueella Venäjällä esimerkiksi Mötley Crüen ja Queensrüchen kanssa. Kitaristi Jeff Cease vaihtui aikaisemmin bluesvoimatriossa Burning Tree soittaneeseen Marc Fordiin ja Black Crowes julkaisi Billboardin listakärjessä debytoineen kakkosalbuminsa The Southern Harmony and the Musical Companion keväällä 1992. Albumin singlejulkaisut Remedy, Sting Me, Thorn in My Pride ja Hotel Illness nousivat ykkösiksi Album Rock Tracks-listalla ja niistä Remedy ja Thorn in My Pride nousivat myös Bilboardin singlelistalle. Black Crowesin debyytillä oli kuultu myös Allman Brothers Bandista tutun Chuck Leavellin piano- ja urkuosuuksia ja niinpä yhtye palkkasi oman kosketinsoittajansa. Eddie Harchista tuli yhtyeeseen pysyvä jäsen High as the Moon -kiertueen alkaessa.Vuonna 1994 kuusimiehiseksi kasvanut yhtye julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa Amorica hyllytettyään varhaisemman albuminsa Tall. Amorica saavutti puolen miljoonan kappaleen myynnillään kultalevyn. Sen seuraaja, varsin onnistunut Three Snakes and One Charm ilmestyi heinäkuussa 1996. Albumin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen kuului muun muassa esiintyminen Furthur Festivaalilla vuonna 1997 esimerkiksi Ratdogin ja Bruce Hornsbyn kanssa. Yhtye hylkäsi noihin aikoihin äänittämänsä albumin Band. Kitaristi Marc Ford sai lähteä ja basisti Johnny Colt erosi yhtyeestä. Kolmella edellisellä Crowesin albumilla kuultu yhtyeen kokoonpano lopetti näin ollen toimintansa. Tall ja Band-albumien julkaisematta jääneet kappaleet kiersivät bootleg-nauhoina ja ne ilmestyivät virallisesti vuonna 2006 nimellä The Lost Crowes.

Basisti Sven Pipien täydensi Crowesin kokoonpanon ja yhtyeen seuraava albumi By Your Side ilmestyi tammikuussa 1999. Sillä kahden edeltävän pitkäsoiton kokeilunhaluisempi tyyli oli vaihtunut maanläheisempään ja soulvaikutteisempaan ilmaisuun. Lokakuussa 1999 Led Zeppelinin Jimmy Page soitti Crowesin kanssa yhteensä  neljä konserttia New Yorkissa ja Los Angelesissa ja kuun puolivälissä vielä yhden Worcesterissa. TVT Records julkaisi siitä albumin Live at Greek. Sopimukselliset seikat Columbian kanssa aiheuttivat sen, ettei albumi sisältänyt yhtyeen omia Pagen kanssa soittamiaan kappaleita. Kesällä 2000 Crowes teki pidemmän kiertueen Pagen ja The Whon kanssa. Tuolloin Pipienin paikan otti Greg Rzab. Toukokuussa 2001 Richard Bransonin V2-yhtiöllä julkaistu albumi Lions nousi albumilistalla sijalle 20. Touko-kesäkuussa 2001 oli vuorossa Tour of Brotherly Love-kiertue Oasiksen ja Spacehogin kanssa. Loppuvuosi kului varsinaisella Lionsia promonneella Listen Massive -kiertueella. Euroopan ja Japanin jälkeen se koostui 36 Yhdysvalloissa soitetusta konsertista. Tammikuussa 2002 yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa rumpali Steve Gormanin lähdettyä. Tauon aikana Chris Robinson julkaisi sooloalbuminsa New Earth Mud vuonna 2002 ja This Magnificent Distance kahta vuotta myöhemmin. Rich Robinson kasasi lyhytikäisen yhtyeen Hookah Brown ennen vuonna 2004 ilmestynyttä esikoissooloalbumiaan Paper. Alkuvuodesta 2005 Robinsonin veljekset kasasivat Eddie Harschin kanssa Black Crowesin uudelleen. Marc Ford ja Sven Pipien tulivat mukaan, mutta Steve Gormanin paikan otti Richin sooloyhtyeen rumpali Bill Dobrow. Gorman teki paluun yhtyeeseen Atlantassa. Kesällä 2005 Crowes soitti muun muassa Tom Petty and the Heartbreakersin kanssa  ja viisi keikkaa San Franciscon Fillmoressa. Niistä toinen kuvattiin ja julkaistiin loppuvuodesta 2006 dvd:nä, blue-rayna ja audiocd:nä nimellä Freak n' Roll into the Fog. Syksyllä 2006 Harsch ja Ford jättivät yhtyeen. Heidän paikkansa ottivat Rob Clores ja Paul Stacey. Staceyn korvasi ensiksi elokuussa 2007 Adam MacDougal. North Missisippi All Starsin kitaristi Luther Dickinson valikoitui soittamaan yhtyeen tulevalla albumilla Warpaint, jonka tuottajana Stacey kuitenkin vaikutti. Heinäkuussa 2010 ilmestynyt livealbumi Live at Roxy sisälsi Robinsonin veljesten akustisia ja sähköisiä livevetoja. Äänitykset olivat alkuvuodesta 2006 soitetuista kolmesta Brothers of Feather- esiintymisestä. Maaliskuussa 2008 julkaistu uusi Black Crowes -albumi Warpaint saavutti kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton. Sen viides sija oli Billboardin listalla Crowesin kolmanneksi paras ykköseksi nousseen Southern Harmony and the Musical Companionin ja neljännen sijan saavuttaneen esikoisalbumi Shake Your Money Makerin jälkeen. Maalis-huhtikuussa yhtye soitti Australiassa ja Uudessa Seelannissa ensi kertaa sitten vuoden 1992. Lyhyen Euroopan-pyrähdyksen jälkeen Crowes soitti Yhdysvalloissa touko-joulukuussa. Kiertue päättyi viiteen San Franciscon Fillmoressa soitettuun konserttiin.

Huhtikuussa 2009 ilmestyi tupla-albumi Warpaint Live. Sen ykköslevy sisälsi kyseisen albumin soitettuna konsertissa ja kakkoscd valikoituja paloja omista klassikoista ja coverpoiminnoista. Koko konsertti taltioitiin 20. maaliskuuta 2008 Los Angelesin Wiltern Theatressa. Kesäkuun lopussa samaisesta konsertista ilmestyi dvd. Saman vuoden loppupuolella ilmestyi Crowesin kahdeksas studioalbumi Before the Frost..Until the Freeze. Sen jälkimmäistä osiota varten albumin ostajat saivat latauskoodin. Albumin vinyyliversio on tupla, joka sisältää kaikki biisit, mutta eri järjestyksessä. Ne äänitettiin viiden päivän aikana Levon Helmin studioilla Woodstockissa. Uuden oman tuotannon lisäksi mukana on muutama livenä soitettu coverkappale. Warpaintin tavoin kyseiset albumit sisälsivät runsaammin bluegrass- ja countryvaikutteita. Mainituista nauhoituksista julkaistiin myös mm. haastatteluja sisältänyt dvd Cabin Fever. Huhtikuussa 2010 yhtye ilmoitti julkaisevansa elokuussa täysin akustisen tupla-albumin Croweology ja julkisti Say Good Night to the Bad Guys- kiertueensa päivämäärät. Sen konsertit koostuivat kahdesta 90 minuutin setistä, joista toinen oli akustinen ja toinen sähköinen. Kiertueen päätyttyä yhtye meni jälleen telakalle. Fillmoreen päättyneen Yhdysvaltain-osuuden Crowes soitti heinäkuussa 2011 Euroopassa festivaaleilla esimerkiksi Espanjassa, Italiassa, Alankomaissa ja Belgiassa. Joillakin pääesiintyjänä soittamillaan keikoilla Crowes heitti jälleen kaksi 90- minuuttista settiä. Kahdesta viimeisestä Lontoon-konsertista toisessa vieraili Jimmy Page ja Amsterdamin Paradisossa yhtye soitti niin ikään kahdesti. Joulupäivänä 2012 ilmoitettiin Crowesin soittavan seuraavan vuoden maaliskuussa viisi keikkaa Britanniassa ja myöhemmin huhti-toukokuussa Yhdysvalloissa 21 konserttia. Luther Dickinsonin sijaan kitaristina ja taustavokalistina vaikutti Jackie Greene. 19. maaliskuuta yhtye julkaisi neljännen konserttitaltiointinsa Wiser for the Time. Se julkaistiin digitaalisesti ja tuplavinyylinä ja äänitykset olivat New Yorkista vuodelta 2010. 23. huhtikuuta 2013 Crowes palasi kotikaupunkiinsa Atlantaan ja soitti Tabernaclessa loppuunmyydyn konsertin. Heinäkuussa starttasi kiertue Tedeshi Trucks Bandin kanssa ja joulukuussa 2013 Crowes siirtyi jälleen tauolle. Tammikuun puolivälissä 2015 Rich Robinson ilmoitti yhtyeen toiminnan päättyvän lopullisesti.Hajoamisen jälkeen Black Crowesin jäsenet siirtyivät muihin musiikillisiin projekteihinsa, joista osa oli toiminut aktiivisesti jo aikaisemmin. Chris Robinson on jatkanut esiintymistään Chris Robinson Brotherhoodissa, jonka hän perusti jo vuonna 2011. Yhtyeeseen kuuluu myös mm. Adam MacDougall. Vuonna 2016 Robinson julkaisi yhtyeen kanssa kolmannen albuminsa  Any Way You Love, We Know How You Feel. Sitä seurasi vielä samana vuonna ep If You Lived Here, You Would Be Home By Now. Vuonna 2017 ilmestyi albumi Barefoot in the Head ja Robinsonin soittamilla akustisilla keikoilla ohjelmistossa oli myös Black Crowesin kappaleita, kuten Hotel Illness ja Bad Luck, Blue Eyes Goodbye. Rich Robinson on jatkanut soolouraansa ja julkaissut neljännen sooloalbuminsa Flux vuonna 2016. Loppuvuodesta 2016 hän perusti yhtyeen Magpie Salute, jossa ovat myös mukana Marc Ford ja Sven Pipien. Yhtyeen ohjelmistossa on Black Crowesia, covereita ja poimintoja Robinsonin ja Fordin soolotuotannosta. Steve Gorman jatkaa esiintymistään Trigger Hippyssa, jota hän oli perustamassa vuonna 2009. Myös Jackie Greene oli mukana yhtyeessä, mutta hän keskittyi soolouraansa loppuvuodesta 2015 lähtien. Kosketinsoittaja Eddie Harsch menehtyi neljäs joulukuuta 2016 59-vuotiaana. Loppuvuodesta 2019 The Howard Stern Showssa antamassaan haastattelussa Chris ja Rich Robinson ilmoittivat vuoteen 2020 ajoittuvasta paluukiertueesta, joka juhlistaa Shake Your Money Makerin 30 vuotta sitten ajoittunutta julkaisua. Robinsonin veljesten lisäksi lineup koostuu uusista muusikoista, eli kitaristi Isiah Mitchellistä, basisti Tim Lefebvrestä, kosketinsoittaja Joel Robinovista ja rumpali Raj Ojhasta. Mainittu line-up soitti debyyttikeikkansa New Yorkin Bowery Ballroomissa 11. marraskuuta esittäen Shake Your Money Maker -albumin kokonaisuudessaan. Koronapandemia keskeytti kiertueen, mutta sen uusia päivämääriä on kaavailtu kesäksi ja syksyksi 2021. Kahdeksas tammikuuta 2021 The Black Crowes ilmoitti julkaisevansa esikoisalbuminsa Shake Your Moneymaker 30-vuotisuudelleenjulkaisun useissa formaateissa. Samassa yhteydessä julkaistiin entuudesaan kuulematon kappale Charming Mess. Neljäs toukokuuta 2022 The Black Crowes julkaisi ensi kertaa levytystuotantoa reunioninsa jälkeen. Kuudesta kappaleesta koostuva ep 1972 sisältää covereita mainitun vuoden klassikkokappaleista ja mainitulla ep:llä The Black Crowes versioi Rolling Stonesia (Rocks Off), T. Rexiä (The Slider), Rod Stewartia(You Wear It Well), Little Featiä (Easy to Slip), David Bowieta (Moonage Daydream) sekä The Tempatationsia (Papa Was a Rolling Stone).  

Perjantan pohjat:Joe Cockerin tuoreemman tuotannon parhaimmistoa

Joe Cocker:Night Calls

Seitsemäs lokakuuta 1991 ilmestynyt Night Calls on englantilaisen soullaulajan Joe Cockerin 13. studioalbumi. Siitä julkaistiin vuosien 1991 ja 1992 aikana kaikkiaan kolme erilaista versiota, jotka kaikki erosivat toisistaan sekä biisilistansa että kansitaiteensa osalta. Ehkäpä yleisin on eurooppalainen versio, joka käynnistyy Gary Wrightin käsialaa olevalla rivakalla rockpalalla Love is Alive. Brittirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvalta Free-yhtyeeltä Cocker versioi alun perin vuodelta 1972 ja pitkäsoitolta Free at Last löytyvän ja herrojen Andy Fraser ja Paul Rodgers käsialaa olevan raidan Little Bit of Love, jonka originaaliversio oli ansaitusti singlehitti. Please No More edustaa Cockerin tuoreemmalle tuotannolle melko tunnusomaista balladiosastoa ja John Hadleyn sekä Wally Wilsonin kirjoittama There's a Storm Coming on verevä keskitempoinen pala. Beatlesin You've Got to Hide Your Love Awaysta tarjolla on sielukkuutta huokuva näkemys. Don Dixonin käsialaa oleva I Can Hear the River jatkaa tunteikkaalla ja kyseisessä tapauksessa myös rytmiikaltaan rikkaalla ilmaisulla. Onnistuneita versiointeja Night Callsilla jatkaa näkemys Elton Johnin Don't Let the Sun Go Down on Mestä. Tempoltaan raskaahko, mutta tulkinnaltaan totutun vakuuttava albumin nimikappale on Electric Light Orchestran johtohahmon Jeff Lynnen käsialaa ja Five Womenin originaaliversiosta vastasi Prince. Blind Faithin Can't Find My Way Homen coverointi on melkoinen  tehtävä, mutta Cocker suoriutuu siitä melko vakuuttavasti. Brent Bourgeoisin käsialaa oleva Not Too Young to Die of an Broken Heart lukeutuu pitkäsoiton rivakimpiin rocksivalluksiin. Night Calls päättyy sielukkaasti näkemykseen Tony Joe Whiten kappaleesta Out in the Rain. Night Calls lukeutuu niin kappalevalintojensa kuin tulkintojensa osalta vaivattomasti Joe Cockerin tuoreemman tuotannon parhaimmistoon.

Torstain terävä:Progeklassikon toinen vuoden 1971 merkkialbumi

Yes:Fragile

26. marraskuuta 1971 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fragile on brittiläisen progeyhtye Yesin neljäs studioalbumi. Lopetettuaan keikkailun edellisen pitkäsoittonsa, niin ikään vuonna 1971 ilmestyneen Yes Albumin tiimoilta Yes siirtyi harjoittelemaan uutta tuotantoaan seuraavaa albumiaan varten. Kosketinsoittaja Tony Kaye sai tässä vaiheessa lähteä yhtyeestä, sillä hän ei ollut halukas hyödyntämään sähköisiä syntetisaattoreita. Kayen korvasi pian aikaisemmin The Strawbs-yhtyeessä vaikuttanut Rick Wakeman, jonka kokemus useiden instrumenttien, kuten sähköpianon, Mellotronin ja Minimoog- syntetisaattorin kanssa helpotti yhtyettä laajentamaan soundiaan. Fragilen yhdeksästä kappaleesta neljä on koko yhtyeen esittämiä ja viisi kunkin Yesin jäsenen kestoltaan osin hyvinkin lyhyitä sooloesityksiä. Niistä Rick Wakemanin Cans on Brahms on sovitus Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Fragilen kansi on Yesin ensimmäinen Roger Deanin suunnittelema. Hän tuli myöhemmin vastaamaan useista yhtyeen levynkansista ja logoista. Fragile sai ilmestyttyään positiivisen vastaanoton sekä kriitikoiden että diggareiden taholta. Billboardin listalla albumi saavutti parhaimmillaan neljännen ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa seitsemännen sijan. Singleformaatissa yhtye julkaisi Fragilelta Yhdysvalloissa lyhennetyn version kappaleesta Roundabout. Se nousi sijalle 13.,  ja säilyy eräänä yhtyeen tuotannon tunnetuimmista kappaleista. Singlen b-puolella julkaistiin niin ikään pitkäsoitolta löytyvä, solisti Jon Andersonin käsialaa oleva ja albumin parhaimmistoon lukeutuva Long Distance Runaround, josta tuli radiosoiton osalta itsessään yllätyshitti.  Fragile on saavuttanut Yhdysvalloissa tuplaplatinaa kahden miljoonan kappaleen myynnillään. Albumista on myöhemmin ilmestynyt useita remasteroituja versioita, joista jotkut sisältävät aikaisemmin julkaisemattomia bonusraitoja. Albumi nauhoitettiin syyskuussa 1971 Advision-studioilla 16-raitaista nauhuria hyödyntäen. Yesin varhaisemmasta tuotannosta vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Time and a Word äänitysinsinöörinä toiminut Eddy Offord tuotti Fragilen yhdessä yhtyeen itsensä kanssa. Roundaboutin lisäksi Fragilen teoksia ovat albumin kummankin puolen päätöskappaleet, Jon Andersonin ja basisti ja perustajajäsen Chris Squiren käsialaa oleva South Side of the Sky sekä Andersonin, Squiren ja Bill Brufordin yhteistyötä edustava, lähes 11 ja puoliminuuttinen Heart of Sunrise, jossa Rick Wakemanin klassisen musiikin tausta pääsi esiin.  Fragilesta tuoreeltaan laaditut arviot olivat suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä. Ainoastaan Melody Makerissa julkaistu arvio oli selkeästi kielteinen. Fragilen uudelleenjulkaisuista kenties merkittävin on Rhinon ja Elektran  kautta vuonna 2003 ilmestynyt remasteroitu versio. Se sisältää bonuskappaleinaan coverin America ja varhaisen raakamiksauksen Roundaboutista. Fragile on päässyt myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Paul Wellerin suosikkialbumi The Jamin tuotannosta

The Jam:Sound Affects

28. marraskuuta 1980 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Sound Affects on brittiläisen The Jam-yhtyeen viides studioalbumi. Sen kansikuva on pastissi BBC:n 70-luvulla tuottamien Sound Effects-levyjen kansitaiteesta. Kyseessä on ainoa The Jamin albumeista, jonka tuottamiseen yhtye itse osallistui ja sen biisimateriaalista Music for the Last Couple on ainoa koko trion yhteistyötä edustava kappale The Jamin repertuaarissa. Kitaristi, solisti ja keskeisin biisintekijä Paul Weller on pitänyt Sound Affectsia yhtyeensä parhaana albumina ja suureen osaan sillä julkaistuista kappaleista oli vaikuttanut Beatlesin vuoden 1966 klassikkoalbumi Revolver. Muista Sound Affectsiin keskeisesti inspiraatiota tarjonneista yhtyeistä mainittakoon postpunkin edustajat Wire, Gang of Four ja Joy Division. Rick Buglerin rumputyöskentelyyn vaikutti erityisesti Michael Jacksonin edellisenä vuonna ilmestynyt albumi Off the Wall. Sound Affectsin ilmestymisen aikoihin Weller sijoitti albumin Revolverin ja Off the Wallin väliin. BBC Radio 6 Musicin dokumentissa The Jam:Made in Britain Weller nimesi Sound Affectsin suosikkialbumikseen The Jamin tuotannosta. Pitkäsoitto sisältää The Jamin toisen listaykkössinglen Start!, jonka bassolinja ja kitarasoolo muistuttavat Beatlesin Revolverin avauskappaletta Taxman. Levy-yhtiö olisi tahtonut julkaista Pretty Greenin singleformaatissa, mutta Wellerin valinta pikkulevyks oli Start! Hän ja levy-yhtiön pr-vastaava Dennis Munday kysyivät mielipidettä singlekappaleesta pieneltä ystäväjoukolta, joka oli ollut paikalla sekä Town Housessa tapahtuneissa albumin äänityksissä että Polydorin studioilla tehdyissä demonauhoituksissa. Ystävien valinta oli Start! ja se osui ja upposi, sillä single nousi heti brittilistan kolmanneksi ja kolmannella listaviikollaan kärkeen. Pretty Greenin basso ja rytmi hyödyntävät funkvaikutteita. Mukana on myös melodisia kitarabreikkejä ja psykedeelisiä ääniefektejä. That's Entertainment on akustinen balladi. Boy About Townissa ja Dream Timessa hyödynnetään puhaltimia. Vuonna 2006 musiikkilehti Q:n laatimalla listalla 40:sta 80-luvun parhaasta albumista Sound Affects saavutti sijan 15. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sound Affectsin sijoitus oli 487. Brittilistalla albumi viihtyi 19 viikon ajan ollen parhaimmillaan kakkossijalla loppuvuodesta 1980. Billboardilla listaviikkoja kertyi 11 parhaan sijoituksen ollessa 72. helmikuussa 1981. Vuonna 2010 Sound Affectsista julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos, jonka toinen levy sisälsi demoja, singlejen b-puolia ja kappaleiden vaihtoehtoisia versioita. Myös mainittu juhlapainos saavutti brittilistalla sijan 63. ilmestymisvuotensa marraskuussa.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Lionhide

Joensuulaistaustainen, esimerkiksi stoner rockista ja psykedeliasta musiikillisia elementtejä ammentava Lionhide on julkaissut Dream-ep:nsä. Yhtyeen jäsenistä haastatteluun ehtivät solisti Suvi Laaninen ja basisti Riina Suikkanen.

Lionhiden tähänastinen historia? Kuinka yhtyeenne kokoonpano ja musiikillinen ilmaisu ovat muotoutuneet?

Riina:"Yhtye perustettiin 2015. Jäsenet ovat Jaakko Kauppinen kitarassa, Suvi Laaninen laulussa, Riina Suikkanen bassossa, vuoteen 2018 asti rumpuja soitti Jani Suvivuo ja nykyään Misca Muhli. Musiikillinen ilmaisu on muotoutunut yhtyeen jäsenten musikillisten mieltymysten ja pitkänlinjan yhteissoiton tuloksena tälläiseksi mitä se tällä hetkellä on, mennään vahvasti garage rockin – stonerinja psykedelian maisemissa."

Miten Lionhiden tekstit ja sävellykset syntyvät ja olisiko lyriikoista poimittavissa esimerkiksi viisi ydinteemaa?

Suvi:"Lyriikat kertovat ihmeellisestä maailmastamme sellaisena kuin mie sen näen ja koen. Kappaleessa Rabbit Hole teemana on kaipuu kadonneeseen lapsuuteen leikkeineen ja puhuvine eläimineen. What Is Fear syntyi unen jälkitunnelmissa. Näen edelleen jatkuvasti unia lapsuudenkodistani, joka oli vanha kansakoulu keskellä metsää. Sanoitukseen tallentui tuon talon pihapiiri ja unen synnyttämä painostava kesäpäivän tunnelma. Pohjavireenä kappaleessa, kuten monissa muissakin teksteissäni kulkee hylätyksi tulemisen ja rakkauden menettämisen pelko. Mary´s Gone kertoo Marie Antoinetten viimeisistä hetkistä mestauslavalla. Hänen kerrotaan legendan mukaan pyytäneen anteeksi pyöveliltään sitä, että astui vahingossa tämän jalalle. Aloin pohtia silloin muutenkin hyväksymisen ja anteeksiannon teemoja, kenties jossain elämänvaiheessa samaistuinkin tähän huikentelevaiseen aikakautensa lapseen. Demons on perinteisempi parisuhteen päättymisen kuvaus, ja kappaleessa Dream pohdin sitä, millainen maailmamme on, ja millainen sen kenties pitäisi olla. Yhtenäistä teemaa taitaa olla todella vaikeaa löytää, mutta kaikista lyriikoista löytyy varmasti ainakin pieniä ripauksia  rakkautta tai kaipausta."

Varhaisemmasta tuotannostanne kappaleista Windmills ja With You on työstetty musiikkivideot. Taustaa niiille?

Riina:"With You kuvattiin puolivillaisella sekoilumeiningillä, ilman suurempia paineita, mutta Windmills-kappaleen videoon panostettiin jo hivenen enemmän. Video on Tuomas Sormusen käsialaa; hänen lopputyönsä media-alan koulutuksessa. Käsikirjoitusta mietittiin bändin poppoolla."

Lähitarkasteluun juuri suoratoistopalveluihin tiensä löytänyt Dream-ep, sen kappaleet ja nauhoitukset?

Riina:"Ep on äänitetty rumpujen ja basson osalta Kotkassa treenikämpällä, Juha-Pekka Pusan (Evil Driven kitaristi) kanssa". Laulut äänitettiin ja tuotettiin Joensuussa Mika Variksen kanssa ja kitaran äänitykset, sekä miksauksen ja masteroinnin teki Janne Roiha Joensuussa."
Suvi:"Melkoista sillisalaattia oli äänittäminen tällä tyylillä. Ensi kerralla laitamme ehkä hieman suoraviivaisemmin biisit pakettiin, vaikka tälläkin kertaa olimme lopputulokseen tyytyväisiä."

Kuinka runsaasti olette tähän mennessä keikkailleet ja miltä alkanut vuosi näyttää Lionhidelle esiintymistilaisuuksien osalta?

 Riina:"Lionhide on keikkaillut harvakseltaan, ja tässä oli hetkenaikaa jäsenistössä rumpalin puutostila. Ensimmäinen keikka uuden rumpalimme Misca Muhlin kanssa on Susiraja Metal Clubin Ruttokäräjillä La Barressa Joensuussa pe 31.5."

Yhtyeenne muut tulevaisuuden suunnitelmat?

Riina: "Hittibiisit lisääntykää ja täyttäkää maa!"
Suvi: "Uusia (hitti-)biisejä on siis nippu valmiina ja ne on tarkoitus äänittää mahdollisimman pian."

Löytyykö teille musiikillisia sielun veljiä tai sisaria?

Riina: "Kaippa noita liuta löytyisi. Lionhiden esikuvat löytyvät garage rockin, stonerin ja grungen saralta, unohtamatta metallia ja poppia pienenä mausteena joukossa."

Maanantain mainio:Pete Townshendin ensimmäinen omasta tuotannosta koostuva sooloalbumi

Pete Townshend:Empty Glass

21. huhtikuuta 1980 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt Empty Glass on Pete Townshendin ensimmäinen pelkästään originaalista materiaalista koostuva ja järjestyksessään kolmas sooloalbumi. Sen edeltäjä, vuonna 1977 ilmestynyt Rough Mix edusti yhteistyötä Small Faces ja The Faces-yhtyeiden johtohahmoihin lukeutuneen Ronnie Lanen kanssa. Empty Glassin tekstit käsittelevät Townshendin alkoholiin, huumeisiin ja avioliittoon liittynyttä kamppailua. Pitkäsoiton singlenä julkaistuista kappaleista Let My Love Open the Door oli top ten -menestys Yhdysvalloissa ja suhteellisen hyvin menestyivät myös muut pikkulevyinä ilmestyneet kappaleet Rough Boys ja Little is Enough. Rolling Stonen sadan parhaan 80-luvulla julkaistun albumin listalla Empty Glass saavutti sijan 57. Albumin kirjoitus- ja nauhoitustyö tapahtui vuosien 1978 ja 1980 välillä, jolloin Townshend työsti uutta musiikkia myös emoyhtyeelleen. Kriitikoiden keskuudessa Empty Glass saavutti myönteisemmät arviot kuin The Whon seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Face Dances. Roger Daltreyn mielestä Empty Glassin nimiraita ja Rough Boys olisivat sopineet The Whon ohjelmistoon. Niistä ensin mainitusta onkin olemassa The Whon levyttämä versio. Se pääsi tosin mukaan vasta The Whon vuoden 1978 menestysalbumi Who Are Youn vuonna 1996 ilmestyneen remasteroidun cd-version bonusraitojen joukkoon. Townshend vastasi Empty Glassin tuotannosta muun muassa Pink Floydin Dark Side of the Moonin ja The Pretendersin debyytin tuottaneen Chris Thomasin kanssa. Townshend tosin suunnitteli albumin tuottajaksi Todd Rundgrenia. Kappaleen Rough Boys Townshend omisti lapsilleen Emmalle ja Mintalle sekä The Sex Pistols -yhtyeelle.

Sunnuntain extra:Stevie Wonderin vuoden 1974 menestysalbumi

Stevie Wonder:Fullfillingness' First Finale

22. heinäkuuta 1974 Tamla Motownin julkaisemana ilmestynyt Fullfillingness' First Finale on Stevie Wonderin klassiseen tuotantoon luokiteltavissa oleva albumi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on artistin 19. pitkäsoitto ja 17. studiolevy.  Lisäksi Fullfillingness' First Finale on Wonderin ensimmäinen popalbumilistan kärkeen noussut pitkäsoitto. Mainitulla listalla se piti kärkipaikan kolmen viikon ajan. R&B-listalla kyseessä oli Wonderin kolmas listaykköseksi noussut pitkäsoitto ja mainitulla listalla se oli kärjessä yhdeksän yhtäjaksoisen viikon ajan. Wonderin tuotannossa sitä olivat edeltäneet kiistattomiksi klassikoiksi kohotetut pitkäsoitot Music of My Mind, Talking Book ja Innervisions. Viimeksi mainitun albumin sosiaalisen tietoisuuden vastapainoksi Fullfillingness' First Finale tarjosi synkkää ja heijastavaa ilmaisua. Albumin sovitukset lukeutuvat Wonderin 70-luvun mestariteoksiin. Tästä esimerkkeinä ovat erityisesti kappaleet They Won't Go When I Go ja Creepin. Vaikka albumi on soundillisesti melko pelkistetty, ei Wonder ollut sen teksteissä täysin hylännyt myöskään sosiaalista tiedostavuuttaan. Mainitusta seikasta selkeimpänä esimerkkinä oli listakärkeen noussut ja Richard Nixonia kritisoinut raita You Havent' Done Nothin'. Fullfillingness' First Finale vastaanotti kolme Grammya, näiden joukossa vuoden 1974 paras albumi.

Lauantain pitkä:Suositun yhdysvaltalaisyhtyeen solisti ja sooloartisti

Toinen toukokuuta 1950 Rochesterissa, New Yorkissa syntynyt Louis Andrew Grammatico, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Lou Gramm, on yhdysvaltalainen rocksolisti ja biisintekijä, joka identifioituu ensisijaisesti yhdysvaltalaisista ja brittiläisistä muusikoista koostuvan Foreigner-yhtyeen solistiksi. Grammin isä oli yhtyeenjohtaja ja trumpetisti ja äiti solisti. Gramm valmistui Gates-Chilin lukiosta vuonna 1968. Musiikkiuransa hän aloitti paikallisissa yhtyeissä. Seuraavaksi Grammista tuli yhtyeen Black Sheep solisti, rumpali ja lopulta johtohahmo. Yhtyeestä tuli ensimmäinen Chrysalis Recordsille kiinnitetty yhdysvaltalaisbändi ja se julkaisi esikoissinglensä Stick Around vuonna 1974. Black Sheep keikkaili New Yorkin alueeella Rochesterin ja Buffalon yökerhoissa. Paikallistasolla saavutetun menestyksen jälkeen Black Sheep solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa ja levytti sille kaksi albumia; Black Sheep ja Encouraging Words, jotka  ehtivät kumpikin ilmestyä vuoden 1975 aikana. Black Sheepin ollessa lämmittelijänä Kissin kiertueella yhtyeen keikkavälineistöä kuljettanut auto joutui onnettomuuteen jouluaattona 1975 ja Black Sheepin täytyi keskeyttää kiertueensa ja lopettaa toimintansa. Vuotta aikaisemmin Gramm oli tavannut tulevan yhtyetoverinsa Mick Jonesin. Jones oli esiintymässä Rochesterissa Spooky Toothin jäsenenä ja Gramm lahjoitti hänelle Black Sheepin ensimmäisen albumin. Alkuvuodesta 1976 Jones etsi solistia uuteen kokoamaansa yhtyeeseen ja pyysi Grammia koelaulutilaisuuteen. Gramm matkusti New Yorkiin ja sai solistin paikan. Uusi yhtye käytti nimeä Trigger ennen Foreigner-nimen lanseeraamista käyttöön. Taiteilijanimellä Lou Gramm Grammaticosta tuli eräs 70- ja 80-lukujen vaihteen suosituimmista rocksolisteista. Vuonna 1978 Circus Magazinessa hänen lauluääntään verrattiin Robert Plantiin. Foreignerin kahdeksan ensimmäistä singleä nousivat Billboardin listalla 20 suosituimman joukkoon. Foreignerista tuli ensimmäinen mainittuun saavutukseen yltänyt yhtye sitten Beatlesin. Gramm oli solistina kaikilla Foreignerin singlemenestyksillä, kuten Hot Blooded, Cold As Ice, Long Long Way from Home, Double Vision, Jukebox Hero ja Say You Will. Gramm oli mukana kirjoittamassa suurinta osaa Foreignerin kappaleista. Yhtye saavutti suurimmat singlehittinsä balladikappaleella Waiting for a Girl Like You, joka oli Yhdysvaltojen listakakkosena kymmenen viikon ajan vuosien 1981 ja 1982 vaihteessa sekä toisella slovarilla, joka oli  kahdeksassa maassa Yhdysvallat ja Britannia mukaan lukien  80-luvun puolivälissä listakärkeen noussut I Want to Know What Love Is.  Grammilla ja Jonesilla oli räjähdysherkkää kemiaa, joka johti useisiin listakärkeen nousseisiin hitteihin. Miehistönvaihdokset yhtyeessä alkoivat toisen albumin Double Vision jälkeen. Albumin Head Games jälkeen kaksikko supisti yhtyeen originaalin kuusimiehisen kokoonpanon neljään jäseneen. Gramm piti yhtyeen seuraavaa albumia 4. uransa kohokohtana Foreignerissa. Gramm tahtoi yhtyeen pysyvän uskollisena originaalille rockilmaisulleen tukevine biitteineen ja kitarararakenteineen Jonesin suosiessa syntetisaattoreita hyödyntäneitä 80-luvun balladeita, joista hän tuli tunnetuksi. Yhtyeen seuraavan albumin Agent Provocateurin julkaisua saatiin odottaa kolmen vuoden ajan Grammin ja Jonesin välillä vallinneiden luovien eroavaisuuksien vuoksi. Vuonna 1987 Foreigner jatkoi kamppailua sisäisten konfliktiensa kanssa.

Grammin ensimmäinen sooloalbumi oli tammikuussa 1987 ilmestynyt, myönteiset arviot saavuttanut ja viiden suosituimman joukkoon nousseen singlen Midnight Blue sisältänyt Ready Or Not. Samana vuonna Gramm oli mukana kauhuelokuva Lost Boysin soundtrackilla kappaleella Lost in the Shadows. Pian Grammin esikoissooloalbumin julkaisun jälkeen alkoivat harjoitukset Foreignerin seuraavaa pitkäsoittoa varten. Grammin asema yhtyeessä oli tässä vaiheessa epävarma, mutta saatuaan soololevynsä promootion ja siihen liittyneen kiertueen päätökseen Gramm palasi studioon Foreignerin jäsenenä. Yhtyeen seuraava albumi Inside Information ilmestyi loppuvuodesta 1987. Grammin toinen sooloalbumi oli lokakuussa 1989 ilmestynyt Long Hard Look. Se sisälsi top ten-menestyksen Just Between You and Me ja top 40:än tavoittaneen singlen True Blue Love. Soolomenestyksensä rohkaisemana Gramm jätti Foreignerin ja keskittyi täysin viimeisimmän sooloalbuminsa promoamiseen. Hän esiintyi Steve Miller Bandin lämmittelijänä kesällä 1990. Mainitun kiertueen päätyttyä Gramm perusti lyhytikäisen yhtyeen Shadow King, joka julkaisi ainoaksi jääneen nimikkoalbuminsa Atlanticilla lokakuussa 1991. Samana vuonna Gramm oli mukana elokuvan Highlander II:The Quickening soundtrackillä kappaleella One Dream. Vuonna 1991 Foreignerilta ilmestyi uuden solistin Johnny Edwardin kanssa työstetty ja suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt albumi Unusual Heat. Jonesin kutsumana Gramm teki paluun Foreigneriin vuonna 1992 ja oli mukana levyttämässä kolmea uutta kappaletta yhtyeen kokoelma-albumille The Very Best of... and Beyond. Vuonna 1995 Rhythm Safari julkaisi Foreignerilta uuden albumin Mr Moonlight, joka menestyi suhteellisen hyvin Euroopassa, mutta jäi Yhdysvalloissa vähäiselle promootiolle. Sen kappaleista Until the End of Time saavutti joka tapauksessa radiosoittoa adult contemporary radio -tyyppisillä kanavilla. Vuonna 1996 Jones pyysi Grammia taustavokalistiksi australialaisen solistin Tina Arenan levyttämään coverversioon I Want to Know What Love Isistä.  Myös mainitusta coverista muodostui hitti ympäri Eurooppaa. Vuonna 1998 Gramm keikkaili jälleen Foreignerin riveissä. Hän jätti yhtyeen toistamiseen alkuvuodesta 2003 ja siirtyi sooloartistiksi. Vuonna 2012 Grammin yhtyeen nimeksi vaihtui Lou Gramm The Original Voice of Foreigner. Grammin keikkaohjelmistossa oli sekä monia Foreignerin hittejä että hänen soolomenestyksiään. Grammin taustayhtyeen muodostivat basisti AD Zimmer ja rumpali Ben Gramm. Kitaristina oli vuosien 2004 ja 2014 välillä Don Mancuso ja siitä eteenpäin vuoteen 2018 saakka Michael Staertow. Grammin tuoreemman säestysyhtyeen täydentävät saksofonistina ja rytmikitaristina myös Foreignerissa kiertuemuusikkona vaikuttanut Scott Gilman ja kosketinsoittaja Jeff Jacobs. Kesäkuussa 2013 Gramm pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. 20. heinäkuuta 2017 Gramm oli kolmen kappaleen ajan mukana Jonesin, Al Greenwoodin, Ian McDonaldin ja Foreignerin nykyisen lineupin kanssa yhtyeen 40-vuotisjuhlakonsertissa New Yorkin Long Islandin Jones Beach Theatressa. Vuonna 2019 Gramm on konsertoinut Asia Featuring John Paynen kanssa ja myös kyseisen yhtyeen säestämänä. Grammin suunnitelmissa on ollut sekä uusi sooloalbumi että greatest hits-tyyppinen kokoelma hänen tähänastisesta soolotuotannostaan.

Perjantain pohjat:Eppujen vuoden 1982 merkkiteos

Eppu Normaali:Tie vie

Keväällä 1982 ilmestynyttä Eppu Normaalin viidettä studioalbumia Tie vie voi pitää yhtyeen uralla monessakin mielessä käänteentekevänä pitkäsoittona. Mainitulla albumilla solisti Martti Syrjä kantoi ensi kertaa päävastuun lyriikoista yhtyeen aikaisemman tekstittäjän ja orignaalibasistin  Mikko Saarelan sijaan. Suurhitti Murheellisten laulujen maan lisäksi Tie vieltä on poimittavissa myös useita muita kultahippuja. Sellaisiin lukeutuvat etenkin Martin ja kitaristi/säveltäjä Pantse Syrjän vuorottelevaa vokalisointia hyödyntävä Viihteen kuningas, pitkäsoiton b-puolen avaava, musiikillisessa ilmaisussaan Creedence Clearwater Revivalin swamp rock-tyyliä kunnioittava ja tekstissään onnistuneesti retrospektiivinen Vahantajoki sekä albumin erinomainen nimikappale Tie vie. Synkkäsävyiset Pahan puun metsä, Näinä päivinä ja Jumalan poika ja niiden vastapainoksi varsin veikeää tuotantoa edustava Kuulen parran kasvun eivät jää laadullisesti kauaksi edellä mainitusta kolmikosta. Pitkäsoiton päätöskappale Terve vaan ja onnea piruilee rauhanjuna-aatteelle ja itse asiassa Tie vie -pitkäsoiton ainoat hieman täytteenomaisemmat raidat  ovat kenties turhan imelä Jackpot ja kosketinsoitinvetoinen Argentiina. Eppujen vuosien 1978 ja 1982 välillä julkaisemasta tuotannosta Tie vie saattaa varsin todennäköisesti olla yhtyeen toiseksi laadukkain pitkäsoitto sitten vuonna 1979 ilmestyneen ja suorastaan erinomaisen kakkosalbumi Maximum Jee & Jeen.

Torstain terävä:Janet Jacksonin vuoden 1993 menestysalbumi

Janet Jackson:janet.

18. toukokuuta 1993 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt janet. on Janet Jacksonin viides studioalbumi. Vuonna 1991 Janetin originaali levy-yhtiö A&M olisi halunnut uusia hänen sopimuksensa. Myös Atlantic, Capitol ja Virgin olisivat kaikki olleet halukkaita sainaamaan artistin. Tavattuaan Virginin johtajan Richard Bransonin Janet solmi sopimuksen yhtiön kanssa. 40 miljoonan dollarin arvoinen sopimus teki Janetista tuossa vaiheessa maailman parhaiten palkitun musiikintekijän. janet.-albumilla Jackson vastasi itse kaikista teksteistä, osallistui kaikkien kappaleiden tuottamiseen ja sovittamiseen, jälkimmäiseen biisintekijä/tuottajakaksikko Jimmy Jammin ja Terry Lewisin kanssa. janet-albumilla Jackson laajensi musiikillisia vaikutteitaan popista ja R&B:stä hip hopiin, oopperaan, houseen ja jazziin ja hylkäsi samalla edellisille albumeilleen tunnusomaisen teollisen soundin. Monet albumin kappaleiden teksteistä käsittelevät naisen näkökulmaa seksuaalisuuteen ja turvallisen seksin vaatimukseen. Albumin singlekappaleista julkaistut, eroottista kuvastoa hyödyntäneet musiikkivideot vaikuttivat osaltaan naisten seksuaaliseen vapautumiseen. janet. nousi albumilistan kärkeen Yhdysvaltojen lisäksi Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Britanniassa. Ensiksi mainitussa kyseessä oli Janetin kolmas listakärkeen noussut pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, joka saavutti suoraan ykköspaikan. Julkaisuviikollaan pitkäsoitto myi 350 000 kappaletta, mikä oli tuonaikainen ennätys naisartistille. Yhdysvalloissa janet. on myynyt yli seitsemän miljoonaa ja maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta. Albumi vahvisti Janetin aseman kansainvälisenä ikonina ja seksisymbolina. Rock and Roll Hall of Fame on listannut janetin. 200 merkittävän albuminsa joukkoon. Guinness World Recordsin mukaan janet. on 90-luvun parhaiten myynyt tanssialbumi. Siltä poimittiin kuusi Billboardin singlelistan top teniin noussutta kappaletta. Kyseessä on yksi seitsemästä mainittuun saavutukseen yltäneestä albumista listan historiassa. Kahdeksan viikkoa ykköspaikalla pysytellyt That's The Way Love Goes oli Janetin suurin singlemenestys ja se nousi listakärkeen myös Australiassa, Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1994 kappale voitti parhaan R&B-kappaleen Grammyn. Vuonna 1993 valmistuneeseen elokuvaan Poetic Justice kirjoitettu balladi Again nousi niin ikään listakärkeen. janet.-albumin julkaisua seurannut MTV:n sponsoroima Janet -maailmankiertue oli menestys myös kriitikoiden keskuudessa ja Jacksonista muodostui eräs MTV-sukupolven johtavista artisteista.

Keskiviikon klassikko:Jack Brucen vuoden 1974 merkittävä sooloalbumi

Jack Bruce:Out of the Storm

Marraskuussa 1974 ilmestynyt Out of the Storm on skotlantilaisen rockmuusikon Jack Brucen neljäs soololevy. Se oli hänen ensimmäinen albumijulkaisunsa kolmeen vuoteen ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, joka ilmestyi voimatrio West Bruce and Laingin lopetettua toimintansa. Bruce kaavaili albumin originaaliksi nimeksi Into the Stormia, mutta koska kyseistä kansi-ideaa ei voitu toteuttaa, nimi muutettiin ja kansikuva kuvattiin metsässä. Myös Bruce on itse löydettävissä kannesta. Insinööri Andy Johnsin kehotuksesta Bruce nauhoitti Out of the Stormin pitkälti Los Angelesissa ja San Franciscossa paikallisten muusikoiden kanssa. Rumpaleina albumilla vaikuttivat Jim Keltner ja Jim Gordon ja kitaristina Steve Hunter. Heidän kanssaan nauhoitukset tapahtuivat brittikolleegoja nopeammin. Vaikka Out of the Stormin listasijoitukseksi Billboardilla jäi vaatimattomasti sija 160., albumi saavutti kriitikoiden keskuudessa varsin myönteisen vastaanoton. Esimerkiksi Melody Makeriin kirjoittaneen Allan Jonesin mukaan Bruce oli yksi keskeisimmistä kyseisellä hetkellä rockin parissa työskennelleistä muusikoista. Out of the Stormin uusintapainokset ilmestyivät vuosina 2003 ja 2011. Ne sisältävät myös joitakin albumille kaavailtuja originaaleja miksauksia. Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustanee sittemmin klassikkostatuksen saavuttanut raita Keep It Down.

Tiistain tukeva:The Cultin perustajajäsen ja solisti ja paljon muuta

14. toukokuuta 1962 syntynyt Ian Robert Astbury on brittiläinen laulaja ja lauluntekijä, joka identifioituu ensisijaisesti The Cult-yhtyeen perustajajäseneksi ja solistiksi. Astburyn perhe muutti Ontarioon, Kanadaan vuonna 1973 hänen ollessaan yksitoistavuotias. Siellä Astburyn musiikkidiggaus käynnistyi David Bowien, Iggy Popin ja New York Dollsin innoittamana. Itse hän alkoi esiintyä kuitenkin vasta palattuaan Britanniaan. Asuessaan Glasgowssa Astbury kuuli vuonna 1979 The Doorsin kappaleen The End elokuvassa Apocalypse Now ja on myöhemmin kuvannut mainittua tapahtumaa uskonnollisena kokemuksena. 80-luvun alkajaisiksi Astbury siirtyi Liverpooliin. Siellä hän vaikutti aktiivisesti paikallisessa punkrock-skenessä, joka kulminoitui Eric's Clubin ympäristöön. Loppuvuodesta 1980 Astbury muutti Bradfordiin, missä perusti goottirockia edustaneen yhtyeen Southern Death Cult vuonna 1981. Mainittu yhtye jatkoi toimintaansa maaliskuuhun 1983. Kitaristi Billy Duffyn, basisti Jamie Stewartin ja rumpali Raymond Taylor Smithin kanssa Astbury muodosti uuden yhtyeen The Death Cult ja julkaisi sen nimeä kantaneen ep:n. Tammikuussa 1984 yhtyeen nimi lyheni The Cultiksi ja se esiintyi Channel 4:n tv-ohjelmassa The Tube. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Dreamtime ilmestyi samana vuonna ja seuraavana vuonna julkaistiin The Cultin kakkosalbumi Love. Siltä poimittu single She Sells Sanctuary esitteli The Cultin suuremmalle yleisölle. Monet yhtyeen ensialbumien kappaleet liittyvät teksteiltään Amerikan alkuperäiskansoihin. Kolmannella albumillaan, Rick Rubinin kanssa työstetyllä pitkäsoitolla Electric The Cult siirtyi hardrocksoundin edustajaksi. Vuonna 1989 ilmestyneen albumin Sonic Temple ja siltä poimitun singlen Fire Woman jälkeen Astbury palasi Los Angelesiin, Kaliforniaan. Vuonna 1994 ilmestyneellä The Cultin nimikkoalbumilla yhtyeen tyyli oli siirtynyt vaihtoehtomusiikin suuntaan. Mainitusta pitkäsoitosta ei muodostunut menestystä, mutta siltä julkaistiin singleformaatissa kappaleet Coming Down ja Star. The Cultin nimikkoalbumin julkaisua seuranneella kiertueella Astburyn ja kitaristi Duffyn luovuuteen liittyneet erot saivat Astburyn jättämään The Cultin. Hän muodosti uusien muusikoiden kanssa yhtyeen The Holy Barbarians, jonka vuonna 1996 ilmestynyt albumi Cream ei ollut kaupallinen menestys. Turnbridge Wells Forumilla soitetussa konsertissa Vic Reeves liittyi yhtyeen seuraksi lavalle kappaleessa Wildflower. Henkilökohtaiset syyt ajoivat Astburyn pois myös uudesta yhtyeestään. Hän alkoi työstää sooloalbumiaan, joka ilmestyi lopulta nimellä Spirit\Light\Speed). Vuonna 1999 Astbury ja Duffy kasasivat The Cultin uudelleen. Levytyssopimus solmittiin Atlantic Recordsin kanssa ja vuonna 2001 ilmestyi uusi albumi Beyond Good and Evil. Siltä poimittu single Rise saavutti radiosoittoa, mutta Atlantic Recordsin lopetettua yhteistyönsä yhtyeen kanssa myös uuden albumin radiosoitto päättyi. Astbury kuvasi taistelua levy-yhtiön kanssa sielua raastavaksi ja vuonna 2002 The Cult siirtyi jälleen tauolle. Samana vuonna Astburysta tuli The Doors of the 21:st Centuryn solisti. Yhtyeessä olivat mukana The Doorsin originaalijäsenet kitaristi Robbie Krieger ja urkuri Ray Manzarek. Vuonna 2003 Astbury esiintyi Lontoon 100 -clubilla jäljelle jääneiden MC5:n jäsenten kanssa. Vuonna 2006 hän kasasi The Cultin jälleen Duffyn kanssa. Lokakuussa 2007 yhtyeeltä ilmestyi uusi albumi Born into This. Vuonna 2009 The Cult ilmoitti konserteistaan Yhdysvalloissa, Kanadassa ja useissa Euroopan maissa. Nimen Love, Live omanneella kiertueella soitettiin kokonaisuudessaan The Cultin kakkosalbumi Love. Syyskuussa 2010 Astbury julkaisi japanilaisyhtye Borisin kanssa Southern Lord and Daymare Recordsin kautta neljästä kappaleesta koostuvan ep:n, jonka biiseistä Rain on The Cult-cover. Los Angelesissa asuva Astbury on vieraillut esimerkiksi Tony Iommin sooloalbumilla Iommi, Deborah Harryn vuoden 1989 sooloalbumilla Def, Dumb and Blonde sekä Slashin nimikkosooloalbumilla.

Maanantain mainio:Merkittävä yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä

Ensimmäinen toukokuuta 1945 syntynyt Rita Coolidge on yhdysvaltalaisartisti, joka saavutti 70- ja 80-lukujen aikana listasijoituksia Billboardin pop, country, adult contemporary ja jazz-listoilla. Coolidge vastaanotti kaksi Grammya muusikkotoverinsa ja tuonaikaisen aviomiehensä Kris Kristoferssonin kanssa. Hänen kuuluisimpiin levytyksiinsä lukeutuvat (Your Love Keeps Me Lifting Me) Higher and Higher, We're All Alone sekä All Time High, joista viimeksi mainittu on tunnussävelmä vuonna 1983 valmistuneeseen James Bond -elokuvaan Octopussy. Florida Staten yliopistosta valmistunut Coolidge lauloi Memphisissä esimerkiksi mainoksia. Hänet löysivät Delaney ja Bonnie Bramlett, joiden kanssa Coolidge työskenteli Los Angelesissa. Coolidge oli taustavokalistina Leon Russelin, Joe Cockerin, Harry Chapinin, Bob Dylanin, Jimi Hendrixin, Eric Claptonin, Dave Masonin, Graham Nashin ja Stephen Stillsin levyillä. Coolidge osallistui Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen-kiertueelle ja albumille. Soolonumerona Coolidge esitti Leon Russellin ja Bonnie Bramlettin käsialaa olevan kappaleen Superstar. Hän tuli tunnetuksi Delta Ladyna ja inspiroi Russellia kirjoittamaan samannimisen ja Joe Cockerin versiona menestyneen kappaleen. Marraskuussa 1970 Coolidge tapasi Kris Kristoferssonin Los Angelesin lentokentällä. Kaksikko oli nimitäin matkalla samalle lennolle Tennesseehen. Molemmat jättäytyivät pois Memphisissä, vaikka Kristoferssonin suunniteltu määränpää oli Nashville. Kaksikko meni naimisiin vuonna 1973 ja levytti useita menestyksekkäitä duettoalbumeita. Parhaan countryesityksen Grammyn kaksikko saavutti vuonna 1974 kappaleella From the Bottle to the Bottom ja kahta vuotta myöhemmin kappaleella Lover Please. Coolidgen suurimmat menestykset poplistoilla ajoittuivat vuosiin 1977-1978. 25 suosituimman joukkoon nousivat coverversiot Jackie Wilsonin Higher and Higherista, Boz Scaggsin We're All Alonesta, The Temptationsin The Way You Do the Things You Dosta ja Marcia Hinesin Yousta. Coolidge lukeutui myös yhdysvaltalaisen tv-kanavan VH1:n ensimmäisiin juontajiin. Derek & The Dominosin levyttäessä vuonna 1970 originaaliversiota Laylasta Eric Clapton palasi studioon, missä hän kuuli rumpali Jim Gordonin soittavan pianokappaletta, jonka tämä oli säveltänyt yksin. Kappaleesta vakuuttunut Clapton pyysi Gordonilta lupaa käyttää sitä osana Lalan coda-osuutta. Vaikka mainittu osio on kreditoitu pelkästään Gordonin nimiin, Derek & The Dominosin kosketinsoittajan Bobby Whitlockin mukaan Gordon lainasi kyseisen pianomelodian entisen tyttöystävänsä Coolidgen kappaleesta nimeltä Time antamatta hänelle siitä kirjoituskrediittiä. Time päätyi vuonna 1973 Ritan siskon Priscilla Coolidgen ja Booker T Jonesin yhteiselle albumille Chronicles. Vuonna 1997 Rita Coolidge oli perustamassa yhdysvaltalaisten natiivien muodostamaa trioa Walela. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat Priscilla Coolidge ja tämän tytär Laura Satterfield. Yhtyeen studioalbumeita ovat vuonna 1997 ilmestynyt nimikkodebyyttilevy ja vuonna 2000 julkaistu Unbearable Love. Vuonna 2004 ilmestyi sekä albumi, että dvd-formaatissa konserttitaltiointi Live in Concert ja Best of- kokoelma vuonna 2007. Cherokee-kielellä Walela merkitsee kolibria. Coolidgelle kyseinen yhtye ei ollut merkittävä ainoastaan Cherokee-esivanhempiaan kunnioittaessaan vaan myös tuodessaan heidän kulttuuriaan muiden tietoisuuteen. Osana natiiviamerikkalaista perintöään Coolidge esiintyi The Bandin kitaristin Robbie Robertsonin kanssa vuoden 2002 talviolympialaisissa. Robertson on Mohawk.

Sunnuntain extra:Merkittävän brittimuusikon läpimurto sooloartistina

Stevie Winwood:Arc of a Diver

Aivan vuoden 1980 lopussa Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Arc of a Diver on brittiläisen solistin ja multi-instrumentalistin Stevie Winwoodin toinen sooloalbumi. Hän vastasi sillä kaikista sävellyksistä, instrumenteista ja myös tuotannosta. Billboardin listalla itse pitkäsoitto nousi kolmanneksi ja siltä poimittu single, myös albumin parhaana kappaleena pidetty I See a Chance nousi sekin singlelistalla parhaimmillaan seitsemänneksi. Arc of a Diver merkitsi Stevie Winwoodille lopullista kaupallista läpimurtoa sooloartistina. Albumin kansitaide on Tony Wrightin käsialaa ja sen inspiraationa oli ollut Henri Matissen taidekirja Jazz ja erityisesti sen kahdeksas osa Icarus. Arc of a Diver nauhoitettiin Clocesterhiressa Winwoodin Netherturkdonic -studioilla. AllMusicin William Ruhlmannin mukaan Winwood keksi itsensä uudelleen artistina kyseisellä merkittävällä albumilla. New York Timesiin kirjoittanut Robert Palmer ylisti Winwoodin laulusuorituksia, musisointia kuin myös sovitustyötä. Albumin parhaimmistoon hän kohotti Will Jenningsin kanssa työstetyn kappaleen Night Train. Arc of a Diver pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Lauantain pitkä:Eräs keskeisistä 50-luvun rockin tekijöistä

Kymmenes toukokuta 1935 syntynyt ja seitsemäs tammikuuta 1980 edesmennyt Lawrence Eugene, eli Larry Williams oli New Orleansista, Louisianasta kotoisin ollut yhdysvaltalainen rhythm and blues ja rock and roll-laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja pianisti. Ensisijaisesti hän on tullut tunnetuksi Specialty Recordsille vuosien 1957 ja 1959 välillä levyttämistään rockklassikoista, joihin lukeutuvat vuonna 1958 ilmestyneet Slow Down, Dizzy Miss Lizzy, Short Fat Fanny ja Bony Moronie sekä seuraavana vuonna julkaistut Bad Boy ja She Said Yeah. John Lennon lukeutui Williamsin diggareihin ja The Beatlesin lisäksi myös monet muut britti-invaasion edustajat levyttivät versioitaan useista Williamsin kappaleista. Williams, jonka menestys sekoittui väkivaltaan ja kiellettyihin nautintoaineisiin, oli Little Richardin pitkäaikainen ystävä. Williams oppi soittamaan pianoa nuorella iällä ja hänen ollessaan teini-ikäinen perhe muutti Oaklandiin, Kaliforniaan. Siellä Williams liittyi rhythm and blues-yhtyeeseen The Lemon Drops. Williams palasi New Orleansiin vuonna 1954 ja alkoi toimia serkkunsa, solisti Lloyd Pricen kamaripalvelijana. Lisäksi hän soitti Pricen, Roy Brownin ja Percy Mayfieldin yhtyeissä. Vuonna 1955 Williams ystävystyi tapaamansa Little Richardin kanssa. Tämä levytti juuri noihin aikoihin New Orleansissa. Price ja Little Richard olivat kumpikin Specialty Recordsin artisteja ja Williams esiteltiin mainitun levy-yhtiön tuottajana olleelle Robert Blackwellille. Sen seurauksena myös Williams kiinnitettiin Specialtyn artistikaartiin. Vuonna 1957 Little Richard oli Specialtyn suosituin artisti, mutta hän siirtyi papinvirkaan. Blackwell pyrki tekemään Williamsista suosiollisesti Richardin seuraajan. Myös Williamsin tyyliin kuuluivat raa'at laulusuoritukset ja pianon dominoiva intensiteetti. Mainitulla reseptillä Williams saavutti useita singlemenestyksiä. Williamsin kolme suurinta hittiä olivat Billboardin listalla viidennen sijan saavuttanut Short Fat Fanny, joka oli hänen suurin menestyksensä. Bony Moronie nousi sijalle 14. ja sen kääntöpuolella julkaistu You Bug Me Baby saavutti sijan 45. Seuraavana vuonna julkaistu Dizzy Miss Lizzy oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 69. Short Fat Fanny ja Bony Moronie myivät yli miljoona kappaletta ja saavuttivat kumpikin kultalevyn. Williamsin tunnetuimmista kappaleista The Beatles levytti Slow Downin, Bad Boyn ja Dizzy Miss Lizzyn ja The Rolling Stones ja The Animals She Said Yeahin. John Lennon versioi vielä Bony Moronien 70-luvun puolivälissä ilmestyneelle coveralbumilleen Rock N' Roll. Vuoden 1958 jälkeen Williamsilla ei ollut enää runsaasti listamenestyksiä. Levytystensä osalta Williams oli aktiivinen vuoteen 1959 saakka. Hän levytti kappaleita, kuten Heebie Jeebies kokoonpanolla, johon kuuluivat tenorisaksofonisti Plas Johnson ja baritonisaksofonisti Jewell Grant. Kitaroissa olivat Rene Hall ja Howard Roberts, trumpetissa Gerald Wilson ja rummuissa Earl Palmer. Pianossa kuultiin joko itseään Williamsia tai Ernie Freemania. Vuonna 1960 Williams sekaantui huumeisiin ja kärsi kolmevuotisen vankilatuomion. Hän teki musiikillisen comebackin 60-luvun puolivälissä funkvaikutteisella soulkappaleella, jossa kitaristina kuultiin Johnny "Guitar" Watsonia. Wiliams muistutti näin ollen jälleen musiikillisesti  paluun maallisen musiikin pariin tehnyttä Little Richardia. Williams oli tuottajana Richardin vuosina 1966 ja 1967 ilmestyneillä kahdella Okeh Recordsin julkaisemalla albumilla. Samoihin aikohin ilmestyi myös Richardin singlemenestys Poor Dog. Williams toimi myös Richardin Okeh Clubilla tekemien konserttien musiikillisena ohjaajana. Näihin aikoihin Little Richardin keikkojen määrä kasvoi nopeasti. Myös Williams levytti ja julkaisi omaa tuotantoaan ja saavutti Watsonin kanssa myös jonkinasteista listamenestystä. Muutamia hittejä keskeisempää on, että mainitulla aikakaudella Williams julkaisi kenties laadukkainta omaa tuotantoaan. 1960-luvulla Williams aloitti myös työskentelyn näyttelijänä esiintyen elokuvissa Just for the Hell of It (1968), The Klansman (1974) ja The Drum (1976). 70-luvulla Williams levytti myös discomusiikkia, mutta tuossa vaiheessa huumeet ja väkivalta olivat jo ottaneet artistista yliotteen. Hän kuoli kotonaan Los Angelesissa 44-vuotiaana päässään olleeseen ampumahaavaan. Tapausta on pidetty itsemurhana, vaikka myös toisenlaisia spekulaatioita on esitetty. Ketään epäilyksenalaista ei silti ole pidätetty tai haastettu oikeuteen. Williams pääsi postuumisti The Louisiana Hall of Fameen helmikuussa 2014.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittibluesin edustajan ensimmäinen kokoelma-albumi

The Animals:Best of The Animals

Helmikuussa 1966 Yhdysvalloissa ilmestynyt Best of the Animals on brittiläisen r&b:n keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan, Newcastlesta kotoisin olleen The Animals -yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Britanniassa samaisena vuonna ilmestyi kokoelmalevy Most of The Animals. Yhtyeen ensimmäinen kokoelma niputtaa yhteen sen popahtavammat hittisinglet ja rhythm and blues-taustasta muistuttavat raa'at covertulkinnat. Hittikappaleista We Gotta Get Out of This Placesta kuullaan hienoisesti brittiversiosta eroava näkemys ja hittisinglejen huippuhetkistä  ilmeisen The House of the Rising Sunin lisäksi mainittakoon suorastaan erinomaiset näkemykset Nina Simonen Don't Let Me Misunderstoodista ja Sam Cooken Bring It on Home to Mestä. The Animalsin omasta tuotannosta singleformaatissa menestyi solisti Eric Burdonin ja urkuri Alan Pricen yhteistyötä edustava I'm Cryin'. Todellista blueshurjuutta kokoelmalla tarjoavat etenkin John Lee Hookerin Boom Boomin ja I'm Mad Againin versiot. Best ofin kansikuvissa nähtiin The Animalsin pitkäsoitoista ensimmäisenä yhtyeen uusi kosketinsoittaja, Alan Pricen paikan ottanut Dave Rowberry. The Best of The Animalsista muodostui Yhdysvalloissa suuri menestys. Albumin paras sijoitus Billboardin listalla oli kuudes ja se pysytteli listoilla kahden vuoden ajan. Julkaisuvuotensa heinäkuuhun mennessä albumi oli  saavuttanut The Animalsin pitkäsoitoista ainoana kultalevyn. Vuonna 1997 Rolling Stone valitsi Best of The Animalsin 60-luvun osionsa essentiaalisen rockkokoelman listalle. Myöhäisempinä vuosikymmeninä ilmestyi useita Best of The Animals-nimisiä kokoelmia. Ne kuitenkin erosivat biisilistoiltaan ensiksi julkaistusta, vaikka sisälsivät joskus jopa täysin saman kansikuvan kuin vuoden 1966 satoa oleva  The Animalsin ensimmäinen Best of. -kokoelma.

Torstain terävä:Laaja-alainen lousianalaissolisti

Kahdeksas toukokuuta 1941 syntynyt ja 14. huhtikuuta 2005 menehtynyt Baton Rougesta, Louisianasta kotoisin John Fred Gourier, joka muistetaan taiteilijanimellään John Fred, oli yhdysvaltalainen blue-eyed soul, swamp rock, rock and roll ja  R&B-solisti. Parhaiten hänet muistetaan vuoden 1968 singlemenestyksestään Judy in Disguise (with Glasses). Fredin yhtye John Fred & The Playboys perustettiin vuonna 1956 Fredin ollessa ainoastaan viisitoistavuotias. Ensimmäinen yhtyeen menestyssingle oli maaliskuussa 1959 listoille noussut Shirley. Vuoteen 1967 mennessä yhtyeen nimeksi oli vaihtunut John Fred & His Playboy Band, jottei yhtyettä sekoitettaisi vuonna 1965 listaykkössinglen This Diamond Ring työstäneeseen yhtyeeseen Gary Lewis & The Playboys. Fredin ja hänen yhtyeensä jäsenen Fred Bernardin yhteistyötä edustava Judy in Disguise (with Glasses) oli nimensä osalta parodia Beatles-kappaleesta Lucy in the Sky with Diamonds. Tammikuussa 1968 kyseinen single pudotti Beatlesin Hello Goodbyen kärkipaikalta. Singlen julkaisijana oli louisianalaisen Jewel Recordsin alamerkki Paula. Mainittu nelivitonen pysyi listakärjessä kahden viikon ajan ja saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Sitä seurannut single Hey, Hey, Banny saavutti Billboardilla sijan 57., ja sen jälkeen John Fred & His Playboy Band ei enää saavuttanut myöhäisemmillä singlekappaleillaan uusia listasijoituksia. Fred jatkoi esiintymisiä eri yhtyeissä ja juonsi suosittua paikallista radio-ohjelmaa The Roots of Rock N' Roll. Vuonna 2002 ilmestyi hänen joutsenlaulukseen jäänyt albuminsa Somebody's Knockin'. Vuonna 2004 Fredin terveys alkoi reistailla ja hän menehtyi New Orleansissa huhtikuun puolivälin tienoilla seuraavana vuonna. Kahta vuotta myöhemmin 63-vuotiaana edesmennyt Fred pääsi postuumisti Louisiana Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Eräs vuosikymmenten vaihteen tärkeimmistä brittiyhtyeistä

Traffic oli Britanniassa, Birminghamissa  huhtikuussa 1967 perustettu rockyhtye, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat Spencer Davis Groupin jättänyt solisti/kosketinsoittaja  Stevie Winwood, kitaristi Dave Mason, rumpali Jim Capaldi ja huilisti Chris Wood. Uransa alussa instrumentaatiossaan esimerkiksi mellotronia hyödyntänyt Traffic edusti psykedeelistä rockia, jossa oli lisäksi vaikutteita jazzista sekä improvisaatiota. Yhtyeen kolme ensimmäistä singleä olivat Paper Sun, Hole in My Shoe ja Here We Go Round the Mulberry Bush. Trafficin toiminta keskeytyi vuonna 1969, jolloin Stevie Winwood siirtyi Blind Faith-yhtyeeseen Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Rick Grechin kanssa. Traffic palasi vuonna 1970 erinomaiset arviot keränneellä albumilla John Barleycorn Must Die ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1974 saakka. Vuonna 1994 Traffic palasi kokoonpanolla, jossa originaalijäseniä edustivat Winwood ja Capaldi. Kymmentä vuotta myöhemmin yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Spencer Davis Groupin jäsenenä Winwood oli saavuttanut neljä top teniin noussutta singleä ja kolme vastaavaan sijoitukseen yltänyttä albumia. Myös lyriikoista vastanneen Capaldin ja Masonin aikaisempi yhtye oli ollut The Hellions and Deep Feeling ja Woodin vastaava Locomotive. Kvartetti jammaili ensiksi Astonissa, Birminghamissa The Elbow Roomissa. Capaldi keksi yhtyeen nimen sen jäsenten odotellessa kadun ylitystä Dorchesterissa. Traffic kirjoitti ja treenasi kappaleita Berkshiren Aston Tirroldissa. Yhtye solmi sopimuksen Chris Blackwellin Island Recordsin kanssa ja sen esikoissingle Paper Sun oli hitti Britanniassa kesällä 1967. Myös Kanadassa kyseinen pikkulevy oli parhaimmillaan neljäntenä. Masonin käsialaa ollut psykedeelinen kakkossingle Hole in My Shoe oli vielä edeltäjäänsä menestyksekkäämpi. Kolmas pikkulevy Here We Go Round the Mulberry Bush oli työstetty samannimisen brittiläisen elokuvan soundtrackille. Jimmy Millerin tuottama Trafficin esikoisalbumi Dear Mr Fantasy oli yhtyeen kotimaassa varsin menestyksekäs, mutta saavutti myös Yhdysvalloissa sijan 88. Vuonna 1968 ilmestynyt Trafficin nimeä kantanut kakkosalbumi sisälsi muun muassa Masonin kappaleen Feelin' Alright, josta Joe Cocker ja Three Dog Night levyttivät menestyksekkäät coververisonsa. Vuonna 1969 ilmestyneen albumin Last Exit kakkospuoli oli nauhoitettu livenä. Vuoden 1968  aikana Winwood ja Wood osallistuivat The Jimi Hendrix Experiencen tupla-albumi Electric Ladylandin levyttämiseen. Niin teki myös Mason, mutta vailla krediittiä. Alkuvuodesta 1969 Winwood liittyi vajaan vuoden toimineeseen superyhtyeeseen Blind Faith.  Se julkaisi yhden albumin ja teki kiertueen Yhdysvalloissa. Lyhytikäinen projekti Mason Capaldi Wood and Frog teki keikkoja ja nauhoituksia BBC:lle, mutta ehti lopettaa toimintansa ennen virallisia levytyksiä.

Blind Faithin hajoamisen jälkeen Winwoodin uudesta levytysprojektista, johon Wood ja Capaldi ottivat osaa, kehittyi lopulta uusi Trafficin albumi John Barleycorn Must Die. Vuonna 1970 ilmestyneestä pitkäsoitosta muodostui Trafficin uran menestynein. Saman vuoden lopussa Blind Faithin basistina toiminut Rick Grech täydensi Trafficin kokoonpanoa ja seuraavana vuonna mukaan tulivat vielä Derek & The Dominosin rumpali Jim Gordon ja lisäksi kokoonpanoa täydensi perkussionisti Rebob Kvaku Baah. Syyskuussa 1971 ilmestyneellä livelevyllä Welcome to the Canteen Mason oli jälleen mukana. Kyseinen  albumi päättyi Spencer Davis Groupin hittiin Gimme Some Loving ja myös mainittu liveversio oli jonkinasteinen hitti. Masonin lähdettyä Traffic julkaisi vuonna 1971 albumin Low Spark of the High Heeled Boys, joka nousi Yhdysvalloissa top teniin, mutta ei saavuttanut listamerkintää yhtyeen kotimaassa. Albumi saavutti kultalevyn vuonna 1972 ja myi platinaa maaliskuussa 1976. 21. helmikuuta 1972 Trafficin Santa Monica Civic Auditoriumissa soittama konsertti kuvattiin ja julkaistiin lopulta dvd:nä ja kotivideona. Yhtyeen seuraava albumi, vuonna 1973 ilmestynyt Shoot Out at the Fantasy Factory oli myynti- ja myös osittainen arvostelumenestys. Sen tiimoilta taltioitu tuplalive On the Road nousi pitkästä aikaa Britanniassa sijalle 40. Basistina viime ajat vaikuttaneen David Hoodin paikan otti Rosko Gee ja vuonna 1974 Trafficilta ilmestynyt albumi When The Eagle Flies nousi Yhdysvalloissa top teniin ja oli myös Britanniassa jonkinasteinen menestys. Albumia seuranneella Yhdysvaltain-kiertueella Winwood poistui lavalta kesken viimeisen, Chicagossa soitetun konsertin. Trafficin lopetettua toimintansa United Artists julkaisi yhtyeeltä kokoelma-albumit Heavy Traffic ja More Heavy Traffic, jotka molemmat painottuivat yhtyeen varhaistuotantoon. Vuonna 1994 Trafficin hengissä olleet jäsenet, joihin Chris Wood ei kuulunut, lämmitteli Grateful Deadia yhtyeen kesärundilla. Uuden Trafficin albumin Far From Home työstämiseen yhtyeen originaalijäsenistä osallistuivat ainoastaan Winwood ja Capaldi. Se nousi top 40:ään sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Vuoden 1994 reunion-kiertuetta dokumentoivat vuonna 2005 julkaistu tuplalive ja dvd The Last Great Traffic Jam. Muut Traficiin liittyneet projektit jäivät toteutumatta Capaldin menehdyttyä tammikuussa 2005 60 vuoden ikäisenä. 21. tammikuuta 2007 Lontoon Camdentownin Roundhousessa järjestettiin Capaldia ja hänen musiikkiaan muistanut Dear Mr Fantasy -niminen juhlatilaisuus. Winwoodin lisäksi sen  vieraisiin luketuivat esimerkiksi Pete Townshend ja Paul Weller.

Tiistain tukeva:Merkittävä yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja tuottaja

29. huhtikuuta 1947 syntynyt Thomas Gregory Jackson, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Tommy James, on yhdysvaltalainen muusikko, solisti, biisintekijä ja tuottaja, joka on vaikuttanut yhtyeen Tommy James & The Shondells johtohahmona. Daytonissa, Ohiossa syntynyt James perusti vuonna 1959 ensimmäisen yhtyeensä The Echoes, josta muodostui Tommy & The Tornadoes. Vuonna 1964 yhtyeen nimeksi vaihtui Tommy James & The Shondells. Samana vuonna radioasema WNIL:llä työskennellyt dj Jack Douglas perusti oman levy-yhtiönsä Snap Recordsin. The Shondells oli yksi Douglasin ensimmäisistä studiossaan nauhoittamista paikallisista yhtyeistä. The Shondellsin levytystuotantoon lukeutui Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin käsialaa ollut kappale Hanky Panky, jonka kaksikko oli levyttänyt nimellä The Raindrops. Kappaleesta tuli hitti paikallistasolla, mutta levy-yhtiöllä ei ollut varaa sen laajempaan promoamiseen. Vuonna 1965 paikallinen tanssipromoottori Bob Mack löysi Hanky Pankysta kopion ja alkoi soittaa kappaletta Pittsburghissa tanssiclubeissa. Alueella biisistä tehtiin bootlegkopio, jota alettiin painaa. Kymmenessä päivässä tempoltaan hieman nopeutettua kappaleen bootlegversiota myytiin arviolta 80 000 kappaletta. Alkuvuodesta 1966 Hanky Pankysta tuli Pittsburghin radioasemien soitetuin kappale. Douglas kuuli kappaleen äkillisestä suosiosta Pittsburghissa, sillä hänen nimensä ja sijaintinsa olivat näkyvillä Snap Recordsin julkaisuilla. Jamesia kehotettiin menemään Pittsburghiin, missä hän tapasi Mackin ja tämän tanssiclubien buukkauksista vastanneen Chuck Rubinin. Pian kolme keskeisintä musiikkilehteä; Billboard, Cashbox ja Record World listasivat Hanky Pankyn paikallistasolla hitiksi. Konneksioita musiikkiteollisuuteen omannut Rubin kehotti kolmikkoa siirtymään New Yorkiin levytyssopimusta etsiessään. Useat levy-yhtiöt osoittivat kiinnostuksensa, mutta Roulette Recordsin Morris Levy taktikoi Tommy Jamesin oman yhtiönsä artistiksi.  The Shondells oli hajonnut jo kahta vuotta aikaisemmin. Greensburgissa, Pennsylvaniassa James vokalisoi paikallisen yhtyeen The Racountersin solistina. Mainitusta yhtyeestä muodostui The Shondellsin uusi kokoonpano ja Jacksonin taiteilijanimeksi muodostui Tommy James. Heinäkuun kolmannella viikolla 1966 Hanky Pankysta tuli ykkössingle Yhdysvalloissa. The Shondellsin legendaarisen kokoonpanon muodostivat kitaristi Eddie Gray, basisti Mike Vale, kosketinsoittaja Ron Rosman ja rumpali Pete Lucia. Uuden lineupin ensimmäinen levytys oli coverversio Jimmy Gilmer and The Fireballsin kappaleesta Say I Am, joka tyylillisesti erosi voimakkaasti Hanky Pankysta. Yhtyeen esikoisalbumi, niin ikään nimeltään Hanky Panky, oli Mackin tuottama. Lauluntekijä Richie Gordell osallistui yhtyeen hittikappaleiden I Think We're Alone Now, Mirage ja Mony Mony kirjoittamiseen. Viimeksi mainitun rivakan rockkappaleen kirjoittamiseen osallistuivat Cordell, James, Peter Lucia, tuottaja Bo Gentry sekä Bobby Bloom. Nimensä kappale otti newyorkilaisen vakuutusyhtiön mainoskyltistä. Kappaleesta tehty musiikkivideo pääsi toden teolla esille vasta MTV:n myötä.

Vuoteen 1968 mennessä rockmusiikista alkoi tulla albumiorientoituneempaa. Tommy James & The Shondellsin seuraava single Crimson and Clover edusti sofistikoituneempaa tyyliä, tosin WLS-studioilla kappaleen taustat nauhoitettiin salaa sen jälkeen, kun James oli tuonut kuultavaksi kappaleesta tehdyn raakademon. Crimson and Cloverista muodostui suuri menestys ja  myös Tommy James and The Shondellsin seuraavat singlet Sweet Cherry Wine ja Crystal Blue Persuasion olivat top ten-hittejä. Maaseudulle vegetaristiksi siirtynyttä Jamesia vajaa The Shondells julkaisi 70-luvun alussa kaksi albumia nimellä Hog Heaven. Vuonna 2006 Tommy James and The Shondells pääsi Michigan Rock and Roll Legendsien Hall of Fameen. Vuonna 2010 Crimson and Clover valittiin legendaariseksi michiganilaiskappaleeksi ja seuraavana vuonna saman statuksen saavuttivat Hanky Panky, I Think We're Alone Now sekä Mony Mony. Jamesin soolokappaleista vuonna 1971 ilmestynyt ja Bob Kingin kanssa kirjoitettu Draggin' the Tail saavutti neljännen sijan ja vuonna 1980 ilmestynyt Three Times in Love oli parhaimmillaan sijalla 19. Hot 100-listalle kohosi lisäksi 11 muuta Jamesin kappaletta. Vuonna 1970 hän tuotti ja Bob Kingin kanssa kirjoitti Alive n' Kickin' -yhtyeen miljoonamenestyksen Tighter, Tighter. Jamesin Nashvillessa nauhoittama albumi My Head, My Bed and My Red Guitar oli arvostelu-, mutta ei myyntimenestys. Hän jätti Roulette Recordsin vuonna 1974 ja jullkaisi Fantasy Recordsilla vuosina 1976 ja 1977 albumit In Touch ja Midnight Rider. Loppuvuodesta 1979 Millenium Records julkaisi Jamesilta pitkäsoiton Three Times in Love. Vuonna 1990 itsenäinen Aegis Records julkaisi Jamesilta albumin Hi-Fi. Jamesin musiikista on työstetty covereita yli 300 muusikon levyttäminä. Suurimpia menestyksiä ovat olleet Joan Jett and The Blackheartsin Crimson and Clover, Billy Idolin Mony Mony ja Tiffanyn I Think We're Alone Now. Lokakuussa 2008 James ja The Shondellsin henkiin jääneet kolme jäsentä (Lucia menehtyi vuonna 1987) levyttivät 37 vuoden levytystauon jälkeen uuden albumin I Love Christmas. Helmikuussa 2010 ilmestyi Jamesin elämäkerta Me, The Mob and The Music. Kahdeksan vuotta myöhemmin hänestä tuli Sirius XM -radioasemalla 60s on 6 viikoittain lähetettävän radio-ohjelman  Gettin Together with Tommy James juontaja.