perjantai 31. joulukuuta 2021

Lauantain pitkä:Brittipunkin kenties keskeisin edustaja

 The Clash oli Lontoossa vuonna 1976 perustettu englantilainen rockyhtye, jota voi pitää jopa originaalin brittipunkin keskeisimpänä edustajana. Yhtye vaikutti osaltaan myös post-punkiin ja uuteen aaltoon ja sen musiikissa oli elementtejä  esimerkiksi reggaesta, skasta, dubista sekä rockabillystä. Suurimman osan The Clashin toiminta-ajasta yhtyeen kokoonpanon muodostivat solisti ja rytmikitaristi Joe Strummer, soolokitaristi ja solisti Mick Jones, basisti Paul Simonon sekä rumpali Nicky "Topper" Headon. Vimeksi mainittu jätti yhtyeen vuonna 1982 ja Jones seuraavana vuonna. Puoliksi originaaleista jäsenistä koostunut The Clash jatkoi toimintaansa vuoden 1986 alkuun saakka. Kotimaassaan Britanniassa The Clash saavutti yleisön suosiota ja kriitikoiden arvostusta kahdella ensimmäisellä ja vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneellä albumillaan The Clash ja Give 'em Enough Rope. Kotimaassa joulukuussa 1979 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden tammikuussa ilmestynyt tupla-albumi London Calling saavutti suosiota myös viimeksi mainitussa. Kymmentä vuotta myöhemmin Rolling Stone valitsi London Callingin 80-luvun parhaaksi albumiksi. Vuonna 1980 ilmestynyt tripla-albumi Sandinista! muutti The Clashin soundia aikaisempaa kokeellisemmaksi ja vuonna 1982 ilmestynyt ja samalla yhtyeen legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluksi jäänyt albumi Combat Rock sisälsi Yhdysvalloissa top teniin kohonneen singlen Rock the Cashbah. Itse pitkäsoitto saavutti siellä tuplaplatinaa. The Clash lopetti toimintansa ainoastaan viikkoja viimeisen albuminsa, vuonna 1985 ilmestyneen Cut the Crapin ilmestymisen jälkeen. Alkuvuodesta 2003 pian Joe Strummerin 22. joulukuuta 2002 tapahtuneen edesmenon jälkeen The Clash pääsi Rock and Roll Hall of Fameen yhtyeen originaalirumpali Terry Chimes mukaan lukien. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla The Clash saavutti sijan 28. Ennen The Clashin perustamista yhtyeen tulevat jäsenet vaikuttivat jo aktiivisesti Lontoon musiikkiskenessä. Sittemmin taiteilijanimen Joe Strummer ottanut John Graham Mellor oli ollut solistin ja rytmikitaristin tehtävissä vuonna 1974 perustetussa pubrockyhtyeessä The 101'ers. Mick Jones vaikutti kitaristina protopunkyhtyeessä London SS, joka treenasi suurimman osan vuodesta 1975 soittamatta silti ainuttakaan keikkaa ja teki yhden demon. Paul Simonon ja Terry Chimes pyrkivät yhtyeen jäseniksi ilman tulosta. Topper Headon ehti vaikuttaa London SS:n rumpalina ainoastaan viikon ajan. London SS lopetti toimintansa alkuvuodesta 1976. Helmikuussa Jones todensi Sex Pistolsin konsertin ja tiesi kyseessä olevan oikean musiikillisen jutun. Hänen soittokumppaneikseen valikoituivat Simonon, Chimes sekä kitaristi Keith Levene. Uusi yhtye, jota manageerasi edelleen Bernard Rhodes, etsi edelleen solistiaan. Toukokuun lopussa Levene ja Rhodes lähestyivät Strummeria 101'ersin keikan jälkeen ja antoivat hänelle kaksi päivää aikaa päättää, liittyisikö hän mukaan uuteen yhtyeeseen. Jo vuorokauden päästä Strummerin päätös oli myönteinen. Treenattuaan Strummerin kanssa vajaan kuukauden The Clash soitti debyyttikeikkansa neljäs heinäkuuta 1976 The Black Swanissa, Sheffieldissä. Ainoastaan tunteja debyyttikeikkansa jälkeen Clash, Pistols ja monet muut keskeiset brittipunkin edustajat tsekkasivat Ramonesin konsertin Dingwalls-clubissa. 29. elokuuta 1976 The Clash ja The Buzzcocks soittivat Pistolsin lämmittelijöinä The Screen on the Greenissä. Syyskuun alussa Levene sai lähteä The Clashistä. 25. tammikuuta 1977 The Clash solmi levytyssopimuksen CBS:n kanssa. Yhtyeen debyyttisingle White Riot ilmestyi samaisen vuoden maaliskuussa ja esikoisalbumi The Clash kuukautta myöhemmin. Suorien omaa tuotantoa edustavien punkrypistysten lisäksi se sisältää coverin Junior Murvinin reggaekappaleesta Police and Thieves. Chimes lähti pian albumin levyttämisen jälkeen ja London SS:ssa kokeillut Nicky "Topper" Headon otti hänen paikkansa. Toukokuussa The Clash suuntasi White Riot-kiertueelleen, jolla olivat lisäksi mukana The Buzzcocks, Subway Sect, The Slits ja The Prefects. Headonin ensimmäinen levytys The Clashin kanssa oli single Complete Contol. Helmikuussa 1978 seurasi single Clash City Rockers ja kesäkuussa reggaevaikutteita hyödyntänyt White Man in Hammersmith Palais. Marraskuussa 1978 ilmestynyt ja ensisijaisesti Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen Sandy Pearlmanin tuottama yhtyeen toinen pitkäsoitto Give 'em Enough Rope nousi brittilistalla kakkossijalle ja saavutti myönteiset arviot. Albumista ei silti vielä muodostunut toivottua läpimurtoa Yhdysvalloissa. Single Tommy Gun saavutti brittilistalla sijan 19. ollen siihen mennessä The Clashin suurin singlemenestys. Sort It Out-kiertueella Britanniassa Clashin kakkosbändeinä soittivat The Slits ja The Innocents. Helmikuuhun 1979 ajoittui The Clashin ensimmäinen kiertue Yhdysvalloissa. Elo-syyskuussa yhtye nauhoitti Guy Stevensin tuottaman tupla-albumin London Calling, joka nousi brittien albumilistalla yhdeksänneksi. Vuonna 1980 The Clashin suunnitelmissa oli julkaista yksi single vuoden jokaisena kuukautena. Ideasta luovuttiin ja loppuvuodesta ilmestyi sitä vastoin aina 36 kappaleesta koostunut tripla-albumi Sandinista! Ainoana uutta tuotantoa edustaneena singlebiisinä vuoden 1980 ilmestyi Bankrobber. Vuonna 1981 julkaistiin single This Is the Radio Clash ja toukokuussa 1982 seurasi Glyn Johnsin tuottama albumi Combat Rock, jolta singleformaatissa ilmestyivät kappaleet Should I Stay or Should I Go ja Rock the Gasbah. Headon jätti yhtyeen vuonna 1982 ja Chimes otti jälleen hänen paikkansa. The Clash lämmitteli The Whon Yhdysvaltain-kiertuetta soittaen muun muassa New Yorkin Shea Stadiumilla. Chimes jätti yhtyeen alkuvuodesta 1983 ja samaisen vuoden syyskuussa Strummer ja Simonon antoivat Jonesille lähtöpassit. Nick Sheppard ja Vince White, joista ensiksi mainittu oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Continas, ottivat heidän paikkansa. Cut the Crap-albumin nauhoitukset olivat suorastaan kaoottiset ja yhtye hajosi pian mainitun pitkäsoiton nauhoitusten jälkeen. Maaliskuun alussa 1991 uudelleen julkaistusta Should I Stay Or Should I Gosta muodostui Britanniassa The Clashin ainoa listakärkeen kohonnut single. Vuonna 1999 Strummer, Jones ja Simonon olivat työstämässä The Clashin livealbumia From Here to Eternity sekä videokokoelmaa Westway to the World. Marraskuun puolivälissä Jones ja Strummer esittivät kolme The Clashin tuotantoon lukeutunutta kappaletta Joe Strummer and The Mescalerosin kanssa hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa. Syyskuussa 2009 Jones ja Headon levyttivät Billy Braggin kanssa uusioversion alun perin The Clashin singlekappaleena ilmestyneestä Jail Guitar Doorsista. Britanniassa yhdeksäs syyskuuta ja Yhdysvalloissa päivää myöhemmin ilmestyi The Clashin 12 cd:stä koostunut boxi Sound System. Sen yhteydessä julkaistu dvd sisälsi myös runsaasti aikaisemmin julkaisematonta, yhtyeeseen liittyvää materiaalia. Kuudes syyskuuta 2013 Jones, Simonon ja Headon nähtiin BBC Radio 6 Music Showssa promoamassa perintöään ja Sound Systemin julkaisua.

torstai 30. joulukuuta 2021

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Steven Tylerin ja Joe Perryn kirjoittama Aerosmithin kappale

Movin' Out on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Aerosmithin kappale, joka ilmestyi sen nimeä kantavalla ja vuonna 1973 ilmestyneellä esikoisalbumilla. Movin' Out merkitsi solisti Steven Tylerin ja kitaristi Joe Perryn yhteisen sävellystyön alkua. Joe Perryn kitarakuvion ympärille rakentunut kappale nauhoitettiin Aerosmithin asunnossa 1325 Commonwealth Avenuessa. Movin' Outista yhtyeen kotikonnuilla Bostonissa joulukuussa 1984 taltioitu liveversio ilmestyi Aerosmithin vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Classics Live! Vol 2. Boxilta Pandora's Box on löydettävissä Movin' Outista taltioitu vaihtoehtoinen versio. Vuonna 2007 Movin' Out nauhoitettiin uudestaan videopeliä Guitar Hero:Aerosmith varten. Movin' Out lukeutuu keikkakontekstissa melko harvoin soitettuihin Aerosmithin kappaleisiin. Se kuultiin keskimäärin kerran yhtyeen kiertueilla. Ennen kappaleen alkua Steven Tylerilla on ollut tapana esitellä Movin' Out ensimmäisenä todellisena Aerosmithin kappaleena ja kertoa tarina sen nauhoituksesta ja yleisesti Aerosmithin varhaisesta historiasta. Aerosmith soitti Movin' Outin konsertissaan ensiksi kuudes marraskuuta 1970  Nipmuc Regional High Schoolissa  Mendonissa, Massachusettsissa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Torstain terävä:Edgar Winter Groupin vuoden 1974 pitkäsoitto

 Edgar Winter Group:Shock Treatment


Toukokuussa 1974 Epicin julkaisemana ilmestynyt Shock Treatment on Edgar Winterin neljäs albumi ja samalla toinen hänen Edgar Winter Groupin kanssa levyttämistään pitkäsoitoista. Bllboardin popalbumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 13. Siltä poimittiin kaksi listasijoitukseen yltänyttä singleä. Edgar Winterin saksofonitaiturointia esittelevä Easy Street oli poplistoilla sijalla 83. ja tyylikkään melodista tuotantoa edustava River's Risin' sijalla 33. Kultalevyyn oikeuttavan määrän Shock Treatment saavutti ilmestymisvuotensa heinäkuussa. Kanadassa mainitun pitkäsoiton paras listasijoitus oli yhdeksäntenä kahden viikon ajan. Siellä Shock Treatment oli vuoden 1974 lopussa mainitun vuoden 69:ksi parhaiten myynyt albumi. Suurin osa Shock Treatmentin kappaleista on Dan Hartmanin käsialaa. Avausraita Some Kinda Animal on perinteinen, jopa hieman tylsähkö perusrokkaus. Sundown on tyylitajuinen keskitempoinen, upealla kitarasoololla ryyditetty rockpala. Winterin ja Hartmanin yhteistyötä edustava Miracle of Love jatkaa onnistuneesti operointia melodisen rockin saralla. Winterin Do Like Me on rytmiikaltaan rikas, tekijänsä sielukkaalla vokalisoinnilla kuorrutettu kappale. Varsin innostavaan svengiin ylletään kappaleessa Rock and Roll Woman. Someone Take My Heart Away on upea balladikappale, vaikkei se Winterin slovarituotannossa esimerkiksi Dying to Liven kaltaisen mestariteoksen tasolle ylläkään. Queen of My Dreams edustaa suorastaan revittelevää rokkausta ja Maybe Someday You'll Call My Name on upean melodian kannattelema poprokkaus.  Winterin käsialaa oleva Animal päättää albumin vitaaliseen, joskin jossakin määrin ennalta-arvattavaan rokkaukseen. Shock Treatment on etenkin melodisemman tuotantonsa osalta varsin laadukas albumi, mutta muutama vähemmän inspiroitunut kappale laskee albumin kokonaisarvosanaa siinä määrin, että Edgar Winter Groupin tuotannossa  edeltävä albumi They Only Came Out at Night vedää pitemmän korren. Edgar Winter Groupin mestariteos on silti vuonna 1971 ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Edgar Winter's White Trash.

tiistai 28. joulukuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Motörheadin legendaarisen kokoonpanon joutsenlaulu

Motörhead:Iron Fist

17. helmikuuta 1982 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt Iron Fist on Motörheadin viides studioalbumi, joka jäi samalla viimeiseksi yhtyeen legendaarisen Lemmy Kilmisteristä, Fast Eddie Clarkesta ja Phil "Animal" Taylorista muodostuneen kokoonpanon työstämäksi pitkäsoitoksi. Albumin nimikappale julkaistiin singleformaatissa jo aivan huhtikuun alussa 1982. Itse pitkäsoitto saavutti brittilistalla kuudennen sijan ja Iron Fist-single sijan 29. Albumin nauhoitukset käynnistyivät vuonna 1981 tuottaja Vic Mailen Jackson's-studioilla Rickmansworthissa. Motörheadin suosio oli tuossa vaiheessa kovimmillaan, sillä yhtyeen livealbumi No Sleep 'til Hammersmith oli kohonnut brittien albumilistan kärkeen. Äänitykset keskeytyivät marras-joulukuussa, jolloin Motörhead soitti keikkoja brittiläisen heavy metal-yhtyeen Tankin kanssa ja Fast Eddie tuotti Will Reid Dickin kanssa Tankin esikoisalbumin. Pian tämän jälkeen Maile jättäytyi Motörhead-projektista. Iron Fistin nauhoitukset ajoittuivat toden teolla tammi-helmikuuhun 1982 Lontoossa Morgan ja Ramport-studioilla Clarken toimiessa tuottajana ja Dickin ääni-insinöörinä. Maalis-huhtikuussa 1982 Motörhead soitti kiertueen Britanniassa Tankin lämmittelemänä. Touko-kesäkuussa vuorossa olivat Yhdysvallat, kesäkuun lopussa Japani ja joidenkin kesäfestivaalien jälkeen Keski-Eurooppa loka-marraskuussa. 12. toukokuuta 1982 Toronton silloisella C N E Coliseumilla 12. toukokuuta 1982 soitettu konsertti julkaistiin livevideona ja myöhemmin Iron Fistin cd-version bonuslevynä. Clarke jätti yhtyeen 14. toukokuuta New Yorkin Palladiumilla soitetun konsertin jälkeen. Hänen ja Lemmyn välit olivat olleet tulehtuneet jo pitempään, mutta lopullinen niitti oli Lemmyn Wendy O Williamsin  ja The Plasmaticsin kanssa levyttämä duetto countrykappaleesta Stand by Your Man. Clarken paikan otti aikaisemmin Thin Lizzyssä kitaroinut Robbie Robertson. Hän soitti debyyttikeikkansa Motörheadin riveissä ainoastaan viikkoa myöhemmin Detroitissa. Iron Fist saavutti myönteiset arviot ja erityisesti albumin nimikappale lukeutuu vaivattomasti Motörheadin ydintuotantoon.

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Tiistain tukeva:Rumpali monessa keskeisessä brittiyhtyeessä

 22. joulukuuta 1944 syntynyt Colin Ernest "Barry" Jenkins on brittiläinen rumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittiläisen rhythm and bluesin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Animalsin viimeisessä 60-luvun kokoonpanossa (hän korvasi yhtyeen originaalirumpali John Steelen) ja sen seuraajassa; psykedeelistä rockia edustaneessa yhtyeessä Eric Burdon & The Animals. Vuonna 1963 Jenkins korvasi rumpalina Roger Groomen brittiläisessä rhythm and bluesia edustaneessa yhtyeessä The Nashville Teens. Hän oli mukana yhtyeen vuoden 1964 tuotantoa edustaneessa hitissä Tobacco Road, toisella top teniin nousseella hitillä Google Eye ja lisäksi pienemmillä menestyssingleillä The Little Bird, The Hard Way ja Find My Way Back Home. Maaliskuussa 1966 The Animalsin originaali rumpali John Steel jätti yhtyeen sen julkaistua singlehittinsä Inside-Looking Out. Solisti Eric Burdon oli vakuuttunut Jenkinsin työskentelystä The Nasville Teensin riveissä ja hän  tuli valituksi The Animalsin uudeksi  rumpaliksi ilman koesoittoa. Jenkins oli mukana yhtyeen heinäkuussa ja marraskuussa 1966 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Animalization ja Animalisms. Animalizationilla Jenkinsin soittoa kuullaan neljällä raidalla, niiden joukossa ovat singlehitit Don't Bring Me Down ja See See Rider. Jenkins nähdään Animalizationin etukannen kuvassa; takakannessa on The Animalsin originaalirumpali John Steel. Rhythm and bluesia edustanut The Animals lopetti toimintansa syyskuussa 1966. Eric Burdon muodosti uuden yhtyeen Eric Burdon & The Animals, jonka kokoonpanossa ainoa toinen aikaisemmin The Animalsiin kuulunut jäsen Jenkins oli. Syksyllä 1966 kaksikko levytti studiomuusikoiden kanssa maaliskuussa 1967 ilmestyneen albumin Eric Is Here. Syyskuun 1967 ja joulukuun 1968 välillä Eric Burdon & The Animals julkaisi useita albumeita, joista viimeisimmällä, vuonna 1969 ilmestyneellä pitkäsoitolla Love Is kitaristina kuultiin sittemmin jäsenyydestään The Policessa tunnetuksi tullutta Andy Summersia. Eric Burdon and The Animalsin singlehitteihin lukeutuivat When I Was Young, San Franciscan Nights, Monterey, Good Times ja Sky Pilot. Yhtyeen lopetettua toimintansa joulukuussa 1968 Jenkins palasi välittömästi Britanniaan bändin jäsenistä ainoana. Vuonna 1969 Jenkins liittyi yhtyeeseen Heavy Jelly, jonka solistina vaikutti Jackie Lomax. Ensimmäisiin levytyksiin osallistuivat lisäksi Traffic-yhtyeen jäseninä tuossa vaiheessa tutut Jim Capaldi ja Chris Wood. Jenkinsiä kuultiin pianistina yhtyeen B. B. Blunder vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Worker's Playtime, jolla solistina kuultiin Julie Driscollia ja kosketinsoittajana Brian Augeria. Vuonna 1975 Jenkins oli mukana albumilla A Letter Home, jolla soittaviin muusikoihin lukeutui lisäksi mm. The Animalsin kitaristi Hilton Valentine.  Vuonna 1992 Jenkins oli mukana The Animalsin inkarnaatiossa, jonka muihin muusikoihin lukeutuivat Vic Briggs ja Danny McCulloch. Yhtye soitti Moskovan Punaisella torilla Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhreille järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Jenkins on jo vuosien ajan omistanut Ramsgatessa, Britanniassa sijaitsevan musiikkiliikkeen Lukes Guitars, joka myy sekä uusia että käytettyjä instrumentteja.

Maanantain mainio:Keskeisen yhdysvaltalaiskitaristin esikoissooloalbumi

 Jorma Kaukonen:Quah


Vuonna 1974 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Quah on ensisijaisesti yhtyeiden Jefferson Airplane ja Hot Tuna kitaristina tunnetuksi tulleen Jorma Kaukosen ensimmäinen sooloalbumi, jonka hän nauhoitti Tom Hobsonin kanssa. Alun perin albumin ykköspuolen oli tarkoitus koostua Kaukosen ja kakkospuolen Hobsonin kappaleista. Levy-yhtiö RCA koki kuitenkin, etteivät Hobsonin kappaleet tulisi hyväksytyiksi yleisön taholta. Pitkäsoiton julkaisuajankohdaksi oli alun perin suunniteltu kesää 1973, mutta Hobsoniin liittyvien seikkojen vuoksi Kaukonen palasi studioon seuraavan vuoden toukokuussa nauhoittamaan uusia kappaleita albumin b-puolelle. Originaalin vuonna 1974 ilmestyneen pitkäsoiton kappaleista Hobsonia kuullaan leadvokalistina ainoastaan biiseissä Only Blue Prelude ja Sweet Hawaiian Sunshine, tosin hän on lisäksi kitaristina kappaleessa I'll Let You Know Before I Leave. Vuonna 2003 ilmestyneen Quahin cd-uusintapainoksen neljästä bonuskappaleesta Hobson on mukana kaikilla muilla paitsi raidalla Lord Have Mercy. Vuonna 1980 Grunt Records julkaisi Quahin vinyyliuusintapainoksen. Tuolloin etukannen kuvaksi oli vaihtunut kuva, joka löytyi albumin originaalipainoksen sisäkannesta. Vuonna 1987 Relix Records julkaisi albumin uudelleen RCA:n lisensoimana sekä vinyylinä että cd:nä. Cd-versionsa osalta kyseessä oli eräs ensimmäisistä itsenäisen levy-yhtiön julkaisemista albumeista Yhdysvalloissa. Ensimmäinen Relixin albumista julkaisema versio painettiin ensiksi Sveitsissä, sitten Japanissa ja lanseerattiin lopulta Yhdysvaltain markkinoille. 90-luvun lopussa Relix julkaisi albumista remasteroidun ja uuden grafiikan sisältäneen version, jossa originaaleja masternauhoja oli paranneltu tietokoneella. BMG:n julkaisema ja neljä bonuskappaletta sisältävä versio Quahista ilmestyi viimein vuonna 2003. Colin Larkinin vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa All Time Top 1000 Albums Quah äänestettiin ykkössijalle 50:n kaikkien aikojen pitkään unohduksissa olleen jalokivialbumin listalla.

Sunnuntain extra:Eurythmicsin vuoden 1986 balladiklassikko

 The Miracle of Love on brittiduo The Eurythmicsin vuoden 1986 tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin Britanniassa kolmantena singlenä yhtyeen kuudennelta  albumilta Revenge. Yhdysvalloissa kappale ei ilmestynyt lainkaan singleformaatissa. The Miracle of Love edustaa Annie Lennoxin ja Dave Stewartin yhteistyötä ja kappale on kaksikosta jälkimmäisen tuottama. Lisäksi Stewart ohjasi kappaleesta työstetyn musiikkivideon. Sen alussa Lennox ja Stewart nähdään yksitellen ainoastaan kynttilöiden ympäröimässä tummassa huoneessa. Seuraavaksi kuva siirtyy puuta vasten olevaan Lennoxiin ja välillä nähdään historiallista aineistoa militääristä väkivallasta. Video päättyy lähikuvaan puistossa vaeltavasta Lennoxista, joka lopuksi räpyttää, hymyilee ja nauraa kameralle. The Miracle of Love sisältää Stewartin korkean kitarasoolon, jonka melodia toistaa kappaleen avaussointuja. Brittilistalla The Miracle of Love jäi niukasti top 20:n ulkopuolelle, mutta nousi 20:n suosituimman singlen joukkoon Australiassa, Brasiliassa ja osassa Eurooppaa. Spin-aikakauslehteen The Miracle of Loven arvioineen Glenn O' Brianin mukaan kappale oli taivaallinen, viettelevä ja suorastaan selkeästi parantava. The Miracle of Love -singlen b-puolella julkaistiin Roxyssa, Los Angelesissa taltioitu liveversio niin ikään Revenge-albumin singlehitteihin lukeutuvasta kappaleesta When Tomorrow Comes. Maxisinglellä oli lisäksi mukana Rocklinessa heinäkuussa 1986 nauhoitettu liveversio kappaleesta Who's That Girl, joka pääsi lisäksi mukaan Eurythmicsin kolmannesta albumista Touch vuonna 2005 julkaistulle remasteroidulle versiolle.

Lauantain pitkä:John Sykesin johtama hardrockyhtye

 Blue Murder oli britiläinen, kitaristi/solisti John Sykesin vuonna 1987  perustama rockyhtye, joka sai alkunsa Sykesin lähdettyä Whitesnakesta. Blue Murderin rytmiryhmän muodostivat basisti Tony Franklin ja rumpali Carmine Appice. Solisti Ray Gillen ja rumpali Cozy Powell täydensivät projektin. Vuonna 1989 Blue Murder julkaisi nimeään kantaneen ja Billboard 200 -listalle kohonneen esikoisalbuminsa, jonka kappaleista Jelly Rollista muodostui singlemenestys. 90-luvun alussa grungen suosion myötä Blue Murderin edustama musiikki siirtyi pois muodista ja Appice sekä Franklin jättivät yhtyeen. Sykes muodosti Blue Murderin uuden lineupin ja vuonna 1993 ilmestyi albumi Nothing But Trouble. Seuraavana vuonna julkaistiin livelevy, jonka jälkeen Blue Murder pudotettiin levy-yhtiöltään. Yhtye on pyrkinyt tekemään useampia reunioneita. Saatuaan lähtöpassit Whitesnakesta John Sykes kokosi uuden yhtyeen helmikuussa 1987. Ensiksi mukaan liittyi rumpali Cozy Powell, joka oli soittanut Sykesin kanssa Whitesnakessa, seuraavaksi aikaisemmin The Firmissä vaikuttanut basisti Tony Franklin ja viimeisenä solisti Ray Gillen, joka oli ehtinyt hetken aikaa vokalisoida Black Sabbathissa. Uuden yhtyeen työstettyä demoja Sykes lähetti ne Geffen Recordsille, jonka kanssa hän oli työskennellyt Whitesnaken jäsenenä. Ray Gillen ehti vaikuttaa Blue Murderissa ainoastaan kuukausia ja myös Cozy Powell lähti ja liittyi Black Sabbathiin, sillä hän oli kyllästynyt tapahtumattomuuteen uuden yhtyeen tiimoilta. Powellin paikan Blue Murderissa otti Carmine Appice, jonka varhaisempia yhtyeitä olivat olleet muun muassa Vanilla Fudge, Cactus sekä King Kobra. Helmikuussa 1988 Blue Murder alkoi nauhoittaa esikoisalbumiaan tuottaja Bob Rockin kanssa. Se julkaistiin 24. huhtikuuta 1989 ja saavutti parhaan listasijoituksensa Billboardilla, joka oli 69., ilmestymisvuotensa kesäkuussa. Brittilistalla Blue Murderin debyytin paras sijoitus oli 45.  Leadvokaaleista albumilla vastasi lopulta Sykes itse. Albumi saavutti myönteisiä arvioita ja siltä poimittu single Jelly Roll nousi Album Rock Tracks-listalla sijalle 15. Yhdysvalloissa Blue Murder soitti Bon Jovin ja Billy Squierin lämmittelijänä ja joitakin konsertteja pääesiintyjänä Yhdysvalloissa ja Japanissa. Carmine Appicen mielestä oli virhe julkaista Valley of the Kings Blue Murderin ensimmäisenä videobiisinä varsinkin, kun kyseessä ei ollut singleformaatissa julkaistu kappale. Jelly Rollista työstettyä videota MTV ei puolestaan ottanut rotaatioonsa. Sykes viivytteli Blue Murderin toisen albumin julkaisussa ja lopulta Appice ja Franklin jättivät yhtyeen. Basisti Marco Mendoza ja rumpali Tommy O' Steen muodostivat Sykesin ohella Blue Murderin uuden kokoonpanon. Kosketinsoittaja Nik Green oli osallistunut jo yhtyeen esikoisalbumin nauhoituksiin. Blue Murderin toinen albumi Nothin' But Trouble ilmestyi elokuun viimeisenä 1993. Se vastaanotti myönteisiä, joskaan ei yhtyeen debyytin veroisia arvioita. Single All Fall Down saavutti sijan 35. Album Rock Tracks-listalla, mutta itse pitkäsoitto jäi vaille listasijoitusta. Vuonna 1994 Blue Murder julkaisi livelevyn Screaming Blue Murder:Dedicated to Phil Lynott, jonka myötä yhtye oli täyttänyt sopimuksensa Geffenin kanssa. Sykes solmi Japanissa sopimuksen Mercury Recordsin kanssa ja Mendoza ja O' Steen soittivat hänen sooloyhtyeessään. Vuosien 2000 ja 2012 välillä Carmine Appice yritti useita kertoja saada Blue Murderin kasatuksi uudelleen. Vuonna 2019 hän mainitsi yhtyeen treenanneen, mutta John Sykes olisi tahtonut keikkailun tapahtuvan nimellä John Sykes & Blue Murder, mikä ei ollut Appicen mieleen. Vuonna 2020 Appice kertoi uudelleen keskustelleensa Sykesin kanssa Blue Murderin mahdollisesta reunionista. Vuonna 1989 John Sykes kuvasi Blue Murderin musiikkia sekoituksena Whitesnakesta, Thin Lizzystä ja bluesista. Etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi nauttii eräänlaisesta kulttikannatuksesta.

Perjantain pohjat:Keskeisen kotimaisen rockin tekijän muistelmien toinen osa

 Kauko Röyhkä:Vaeltava vitsaus -Muistelmat osa 2


Kotimaisen rockin keskeisimpiin oman tiensä kulkijoihin lukeutuvan Kauko Röyhkän muistelmien ensimmäinen osa Marjatan poika, joka käsitteli hänen lapsuus- ja nuoruusvuosiaan, oli mitä mainioin. Muistelmien jälkimmäinen osa Vaeltava vitsaus kattaa Röyhkän elämän 80-luvun alkupuolelta aivan viime vuosiin saakka. 80-lukua käsittelevä osuus vie teoksesta reilun kolmanneksen, eli toistasataa sivua. Mainitulla ajanjaksolla on tarjottavanaan kirjan kiinnostavinta antia, mutta silti siitä muodostuu  hienoinen pettymys. Mainitun vuosikymmenen aikana Röyhkä julkaisi Narttu-yhtyeensä kanssa esimerkiksi sellaiset tuotantonsa ytimeen lukeutuvat albumit kuin Lauralle, Pikku enkeli sekä Mieluummin vanha kuin aikuinen. Röyhkän tuonaikaisten keskeisten klassikkokappaleiden taustoista olisi teoksessa toivonut kerrottavan vuolaammin. Sitä vastoin kirja sisältää paikoin suorastaan hersyvää kerrontaa Röyhkän kanssa soittaneista muusikoista. Heihin lukeutuukin koko joukko merkittäviä musikantteja, kuten Heikki Tikka, Riku Mattila, Mats Hulden, Jari Paulamäki, Ari Vaahtera ja Tommi Viksten, vain muutama mainitakseni. Viittaukset muihin kotimaisen rockin edustajiin jäävät sitä vastoin melko niukoiksi, vaikka esimerkiksi Dingoon ja Popedaan liittyy hauskoja yksityiskohtia.  Röyhkän 90-luvun alkua sävytti satanismi-kohu, joskin juuri mainitun ajan albumi Jumalan lahja lukeutuu artistin kyseisen vuosikymmenen tuotannon parhaimmistoon. Nykyaikaa lähestyttäessä Röyhkän ura kirjailijana alkaa muodostua hänen biisintekijän rooliaan merkittävämmäksi. Esimerkiksi vuonna 2003 ilmestyneestä kirjasta Miss Farkku-Suomi työstettiin myös elokuva. Röyhkän tuoreemmista levytyksistä erityisen keskeiseksi on muodostunut Riku Mattilan kanssa työstetty yhteinen albumi. Selkeästä kronologisuudestaan huolimatta Röyhkän muistelmien kakkososaa värittää tietynlainen  anekdoottimaisuus, eikä hienoisesti setämäisiltä äijäilyiltäkään tekstissä täysin vältytä. Erityisesti 80-luvun osalta Röyhkän muistelmien toisella osalla on toki tarjottavanaan paljon kiinnostavaa, mutta kokonaisuutena vakuuttavaan ensimmäiseen osaan verrattuna  Röyhkän muistelmien jälkimmäinen osa on työstetty pintapuolisemmin.

Torstain terävä:Chris Robinsonin Black Crowesin jälkeinen yhtye

Chris Robinson Brotherhood oli yhdysvaltalainen bluesrockyhtye, jonka The Black Crowesin solisti Chris Robinson perusti vuonna 2011 hänen pääyhtyeensä pitäessä taukoa. Yhtyeeltä on ilmestynyt kuusi albumia. Robinsonin lisäksi yhtyeen kokoonpanon muodostavat kosketinsoittaja Joel Robinow, basisti Jeff Hill ja rumpali Tony Leone. Yhtyeen toinen perustajajäsen ja kitaristi Neal Casal menehtyi elokuussa 2019 ja samalla Chris Robinson jäi yhtyeen ainoaksi originaaliksi jäseneksi. Chris Robinson Brotherhood soitti hänen muistokonserttinsa ja lopetti sen jälkeen toimintansa The Black Crowesin ilmoittaessa reunionistaan. Chris Robinson Brotherhood alkoi kokeiluna, mutta  Kalifornian-kiertueensa aikana siitä muodostui oikea yhtye. Chris Robinsonin mukaan yhtyeen originaalina tarkoituksena oli soittaa ainoastaan Kaliforniassa ja katsoa, minne musiikki yhtyeen vie. Vuonna 2011 yhtye teki 118 keikasta koostuneen kiertueen Yhdysvalloissa. Great Music Hallissa soitetussa konsertissa mukana olleet Grateful Deadin jäsenet Phil Leshin ja Bob Weirin Robinson nimesi sekä musiikillisiksi inspiraation lähteiksi että ystäviksi. Chris Robinson Brotherhoodiin kuuluivat lisäksi niin ikään Black Crowesin jäseniin lukeutunut Adam MacDougall, Ryan Adamsin kanssa yhteistyötä tehnyt Neal Casal, basisti Mark Dutton ja rumpali George Sluppick. Levykauppapäivänä 21. huhtikuuta 2012 Chris Robinson Brotherhood julkaisi singlen, jonka paraatipuolella oli näkemys Carl Perkinsin klassikosta Blue Suede Shoes ja b-puolella liveversio Eddie Floydin ja All Bellin käsialaa olevasta kapaleesta Baby, I Love You. Cd-versiolla on lisäksi näkemys Jimmy Reedin bluesklassikosta Bright Lights Big City. Yhtyeen esikoisalbumi Big Moon Ritual nauhoitettiin Los Angelesissa Sunset Sound -studioilla ja se julkaistiin viides kesäkuuta 2012. Robinsonin mukaan CRB ei ollut yhtye, joka työstäisi albumin neljäminuuttisista kappaleista, vaan pyrkii luomaan pidempiä sävelteoksia. Chris Robinson Brotherhoodin toinen pitkäsoitto The Magic Door julkaistiin 11. syyskuuta 2012 ainoastaan kolme kuukautta edeltäjänsä jälkeen. Se oli nauhoitettu samaan aikaan Big Moon Ritualin kanssa ja sisälsi coverin yhtyeen usein keikoillaan soittamasta Hank Ballardin kappaleesta Let's Go, Let's Go, Let's Go. Syyskuussa 2013 Chris Robinson Brotherhood julkaisi albumin Betty's S. F. Blends, Volume One. Se sisälsi Grateful Deadin tuottajan Betty Cantor-Jacksonin valitsemia kappaleita, joita yhtye oli soittanut viiden illan aikana San Franciscossa. Kaiken kaikkiaan yhtye soitti 96 kappaletta, joista Cantor-Jackson valitsi levylle parhaat. Albumi on julkaistu ainoastaan vinyyliformaatissa, mutta kaikki viisi konserttia ovat saatavilla digitaalisesti ladattavina. 29. huhtikuuta 2014 Silver Arrow Records julkaisi Chris Robinson Brotherhoodin kolmannen studioalbumin Phosporescent Harvest. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi Chris Robinsonin ja Neal Casalin yhteistyötä edustavista kappaleista. Thom Monahanin tuottama albumi ilmestyi 12-tuumaisena vinyylinä, cd:nä ja digitaalisesti ladattavana. Chris Robinson Brotherhoodin neljäs studioalbumi Anyway You Love, We Know How You Feel ilmestyi 29. heinäkuuta 2016. Neljäs marraskuuta samaisena vuonna ilmestyi viidestä samaisissa nauhoituksissa taltioidusta kappaleesta koostunut ep If You Lived Here, You Would Be Home By Now. Cris Robinson Brotherhoodin seuraava albumi Barefoot in the Head ilmestyi seuraavana vuonna. Yhtyeen kuudes studialbumi on 14. kesäkuuta 2019 ilmestynyt Servants of the Sun. Robinsonin mukaan uuden albumin kappaleet kirjoitettiin sillä ajatuksella, että ne kaikki oli tarkoitus ottaa myös mukaan livesettiin, toisin kuin yhtyeen parin edellisen pitkäsoiton tapauksissa.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Rolling Stonesin vuoden 1968 klassinen singlehitti

Britanniassa 24. toukokuuta ja Yhdysvalloissa kesäkuun ensimmäisenä 1968 ilmestynyt Jumpin' Jack Flash on Rolling Stonesin tuotannon keskeisimpiin lukeutuva ja alun perin ainoastaan singleformaatissa julkaistu kappale. Rolling Stone kuvasi sitä yliluonnolliseksi Delta Bluesiksi svengaavan Lontoon tyyliin. Monet pitivät Jumpin' Jack Flashia Stonesien paluuna bluesjuurilleen poppia ja psykedeliaa edustaneiden, vuosina 1966 ja 1967 ilmestyneiden albumien Aftermath, Between the Buttons ja Their Satanic Majestic Request jälkeen. Rolling Stonesin tunnuskappaleisiin lukeutuvasta Jumpin' Jack Flashista on levytetty useita coverversioita ja niistä ovat vastanneet esimerkiksi Aretha Franklin, Tina Turner, Johnny Winter, Peter Frampton, Leon Russell  ja Alex Chilton. Jumpin' Jack Flashin julkaisun jälkeen Stonesit ovat soittaneet kappaleen jokaisella kiertueellaan. Jumpin' Jack Flash on Stonesien uran soitetuin kappale, joka on esitetty yli 1100 kertaa. Kappaleen avausrivit "I Was Born in a crossfire hurricane" ovat Keith Richardsin käsialaa ja niissä viitataan hänen syntymäänsä Dartfordissa 18. joulukuuta 1943 toisen maailmansodan aikaan. Jumpinin b-puolella ilmestyi kappale Child of the Moon ja Britanniassa kyseessä oli Stonesin ensimmäinen julkaisu viiteen ja puoleen kuukauteen, eli kyseessä oli ollut yhtyeen siihen mennessä pisin julkaisutauko. Omaelämäkerrassaan Stone Alone Bill Wyman on maininnut vastanneensa kappaleen kitarariffistä ja työskennelleensä sen parissa Brian Jonesin ja Charlie Wattsin kanssa ennen kuin se kreditoitiin Jaggerin ja Richardsin nimiin. Levytyksessä Richards vastasi sekä kitarasta että bassosta ja Wyman uruista. Britanniassa single nousi kärkeen ja Billboardilla kolmanneksi. Cashboxissa se oli ykkössijalla viikon ja WLS 890 Hit Paradessa kuukauden ajan. Joissakin kyseisen singlen varhaisissa  London Recordsin julkaisemissa Yhdysvaltain-painoksissa on pieni tekninen vika. Hieman ennen kappaleen bridgea masternauhan nopeus nimittäin hidastuu hetkeksi. Ensimmäinen Stonesin kokoelma-albumeista, jolla Jumpin' Jack Flash on mukana, on vuonna 1969 ilmestynyt Through the Past, Darkly (Big Hits Vol 2). Sittemmin kappale on päässyt mukaan useille Stonesin kokoelmille, joista pikaisesti mainittakoon Hot Rocks 1964-1971, Singles Collection:The London Years sekä Forty Licks sekä livelevyille, kuten Get Yer Ya Ya's Out, Love You Live sekä Flashpoint. Ainoa Jumpin' Jack Flashin live-esitys Brian Jonesin kanssa oli loppuvuodesta 1968 taltioidussa ja vuonna 1996 julkaistussa Rock and Roll Circuksessa. Lisäksi Jonesin kitara erottuu miksauksessa selkeänä. Keith Richards on nimennyt Jumpin' Jack Flashin kaikkien aikojen suosikkiriffikseen. Maaliskuussa 2005 musiiikkilehti Q sijoitti kyseisen kappaleen kakkossijalle sadan parhaan kitarakappaleen listallaan. VH1:n laatimalla sadan parhaan rockkappaleen listalla Jumpin' Jack Flashin sijoitus oli 65. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Jumpinin sijoitus oli 125. Samaisen lehden parhaiden Rolling Stones-kappaleiden listalla kyseinen biisi saavutti seitsemännen sijan. Toukokuussa 1968 Stones kuvasi Jumpin' Jack Flashista kaksikin promovideota. Niistä toinen on live-esitys ja playbackvideossa yhtyeen jäsenet on meikattu.

maanantai 20. joulukuuta 2021

Tiistain tukeva:Frank Zappan ja Mothersin joulukuussa 1973 taltioitu tuplalivealbumi

 Frank Zappa &Mothers:Roxy & Elsewhere

Kymmenes syyskuuta 1974 DiscReetin julkaisemana ilmestynyt Roxy & Elsewhere on Frank Zappan ja hänen Mothers-yhtyeensä tuplalivealbumi, jonka materiaalista suurin osa on nauhoitettu joulukuun kahdeksannen ja kymmenennen päivän välillä 1973 Roxy Theatressa, Kaliforniassa. Tuplakon Elsewhere-osioon lukeutuvat kappaleet Son of Orange County ja More Trouble Every Day on nauhoitettu kahdeksas toukokuuta 1974 Edinboro State Collegessa. Ainutlaatuisen albumin Roxy &Elsewheresta tekee Zappan tuotannossa se seikka, että se sisältää kappaleita, joita Zappa yhtyeineen ei julkaissut millään muulla tuotantoonsa lukeutuvalla albumilla koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Avauskappale Penguin in Bondage on editoitu Roxyssa ja Chicagossa soitetuista konserteista. Zappan kappaleeseen Son of Orange County soittama kitarasoolo on hänen tuotannossaan eräs niistä harvoista, jotka on editoitu useammasta konsertista; kyseisessä tapauksessa Edinborossa ja Chicagossa soitetuista. Jotkin Roxyn konserteissa soitetuista ja julkaisemattomista kappaleista ovat kiertäneet bootleg-versioina, samoin kuin Edinborossa soitettu konsertti kokonaisuudessaan. Muut kappaleet on julkaistu You Can't Do That On Stage Anymore -sarjan ensimmäisessä, kolmannessa ja neljännessä osassa. Vuonna 2014 ilmestynyt cd Roxy by Proxy sisältää Roxyn konserteissa soitettua muuta tuotantoa. Mukana on vaihtoehtoisia versioita joistakin Roxy & Elsewherella julkaistuista kappaleista ilman päällekkäisäänityksiä. Dokumentissa Genesis:Together and Apart Phil Collins mainitsee, että tuplarumpusoolot kappaleessa Don't You Ever Wash That Thing innoittivat Genesistä pyytämään Chester Thompsonia mukaan Genesiksen kiertuekokoonpanoon. Helmikuun toisena 2018 Zappa Records/UMe julkaisi The Roxy Performancesin, joka sisältää kokonaisuudessaan kaikki yhdeksäs ja kymmenes joulukuuta 1973 soitetut neljä konserttia sekä elokuvan ja souncheckin kahdeksannelta päivältä ilman päällekkäisäänityksiä. Bonuskonsertti sisältää harjoituksissa taltioituja harvinaisia kappaleita, julkaisemattomia biisejä sekä kohokohtia Bolic Soundilla tapahtuneista nauhoituksista.

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Maanantain mainio:Brittiläisen bluesrockin klassikkoyhtyeen vuoden 1989 paluualbumi

 Ten Years After:About Time

Marraskuussa 1989 ilmestynyt About Time on 1960-luvun puolivälin paikkeilla uransa aloittaneiden brittiläisten blues- ja rhythm and blues-yhtyeiden ydinryhmään lukeutuvan Ten Years Afterin onnistunut, mutta aikanaan melko vähälle huomiolle jäänyt paluualbumi. Järjestyksessään kyseessä on yhtyeen tuotannon yhdeksäs pitkäsoitto. Sen edeltäjä Positive Vibrations oli nimittäin julkaistu vuonna 1974, eli Ten Years Afterin uraan oli ehtinyt sisältyä 25 vuotta kestänyt levytystauko. Mikä merkittävintä, About Time työstettiin yhtyeen originaalilla kokoonpanolla, jonka muodostivat kitaristi/solisti Alvin Lee, basisti Leo Lyons, rumpali Ric Lee ja kosketinsoittaja Chic Churchill. About Timella Ten Years After päivitti tyylitajuisesti soundiaan musiikillisia juuriaan silti kunnioittaen. Suurimmaksi osaksi pitkäsoitto koostuu varsin rivakoista rockpaloista ja niinpä albumin ainoa slovarituotantoa edustava kappale Outside My Window onkin mitä upein. Toinen hidastempoisempi ja samalla varsin tiivistunnelmainen raita albumilla on kestoltaan  yli seitsenminuuttinen Bad Blood. Kiekon käyntiin polkaisevat Highway of Love ja Let's Shake It Up edustavat tyylillisesti Ten Years Afterin vanhaa perustaa, joskin niistä ensiksi mainittu sisältää soundillisesti hienoisia vivahteita esmerkiksi ZZ-Topin suuntaan. I Get All Shook Up on kevyempi, mutta mainiosti akustisvoittoisesti svengaava raita. Victim of Circumstance on eräs albumin ärhäkimmistä rockpaloista ja Going to Chicago jo teemansa vuoksi hieman sinisävyisempi. Iskevällä kertosäkellä kuorrutettu Wild is the River lukeutuu pitkäsoiton hittipotentiaalisimpaan antiin. Rullaavampi Working in a Parking Lot ja suorastaan revittelevä albumin päätöskappale Judgement Day edustavat niin ikään varsin laadukasta tasoa. Silti About Time joutui Billboardin 200 -albumilistalla tyytymään sijaan 120. Kenties 80- ja 90-lukujen vaihde ei kaikesta hyvästä huolimatta ollut Ten Years Afterille otollista aikaa. Suurimmasta osasta brittibluesin klassikkoyhtyeen kyseisen paluualbumin kappaleista vastasivat Alvin Lee ja brittiläisen progressiivisen rockyhtyeen Rare Birdin solisti/basisti Steve Gould. Myös Leo Lyons osallistui useamman About Timen biisin sävellystyöhön. Albumin cd-versiolla kappale Wild is the River on sijoitettu loppupäähän, eli Working in a Parking Lotin ja Outside My Windown väliin.

lauantai 18. joulukuuta 2021

Sunnuntain extra:Eräs Kissin esikoisalbumin kirkkaimmista klassikkokappaleista

 Black Diamond on Kissin helmikuussa 1974 ilmestyneeltä esikoisalbumilta löytyvä, yhtyeen rytmikitaristi/solistin Paul Stanleyn kirjoittama, rumpali Peter Crissin leadvokalisoima ja yhtyeen debyyttipitkäsoiton päättävä kappale. Paul Stanleyn mukaan Black Diamond kirjoitettiin lähes sellaisenaan, kuin se levytysversiossaan kuullaan. Originaalista versiosta puuttui ainoastaan basisti/solisti Gene Simmonsin käsialaa oleva kappaleen riffi. Kyse oli sovittamisesta ja lisäämisestä. Black Diamond käynnistyy akustisella kitaralla ja Stanleyn lauluosuudella. Niitä seuraavat kappaleen voimakas riffi Crissin laulaessa leadia. Black Diamond päättyy Ace Frehleyn kitarasooloon ja lopuksi toistetaan yhtä sointua hidastettua nauhaa hyödyntäen. Kappaleen liveversiot ovat yleensä olleet nopeatempoisempia ja niissä hyödynnetään lavapyrotekniikkaa. Black Diamond on päässyt mukaan useille Kissin kokoelma-albumeille. Gold and Platinumilla kappaleesta kuullaan remiksattu ja editoitu studioversio. Black Diamondin varhaisin liveversio on Alivella! ja tuoreempia edustaa Kiss Symphony:Alive IV:lta löytyvä versio. Alive 1975-2000 -koosteella Black Diamondista kuullaan sekä Alive!-albumilla alun perin ilmestynyt  että uusi liveversio. The Replacements levytti Black Diamondista coverin vuonna 1984 ilmestyneelle albumilleen Let It Be. Pearl Jam versioi kappaleen fan club-keikallaan Chicagossa elokuun toisena 2007 rumpali Matt Cameronin ollessa leadvokalistina. Smashing Pumpkins soitti Black Diamondia coverina joillakin keikoillaan vuonna 2012 rumpali Mike Byrnen vokalisoimana.

perjantai 17. joulukuuta 2021

Lauantain pitkä:Laadukas tuplakokoelma erään brittirockin klassikkoyhtyeen tuotannosta

 Free:Chronicles


Vuonna 2006 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Chronicles on brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kattava ja kronologinen, 35 kappaleesta koostuva tuplakokoelma-cd. Esikoisalbumin Tons of Sobs kappaleista sillä ovat mukana bluesrypistykset Walk in My Shadow ja Going Down Slow, joista ensiksi mainittu on Paul Rodgersin kaikkien aikojen ensimmäinen Freen ohjelmistoon työstämä kappale, svengaavampi I'm a Mover ja suorastaan uhkaavia tunnelmia maalaileva Moonshine, jota on tyylillisesti verrattu jopa Black Sabbathin tuotantoon. Yhtyeen nimeä kantavan kakkosalbumin kappaleisiin Chroniclesilla lukeutuvat mainitun pitkäsoiton terävintä kärkeä edustavat shufflemainen I'll Be Creepin' ja hienoisesti funkahtava Songs of Yesterday, jotka kumpikin sisältävät kitaristi Paul Kossoffilta erinomaista soolotyöskentelyä. Laadullisest lähelle edellä mainittua kaksikkoa  sijoittuu  ärhäkkä Woman sekä balladimaisempaa tuotantoa edustavat Lying in the Sunshine ja Moutfull of Grass. Freen kakkosalbumin kappaleista ne tosin olisivat ladullisesti saaneet tehdä tilaa upeille Free Melle ja Mourning Sad Morningille. Harvinaista ja laadukasta, alun perin singleformaatissa julkaistua tuotantoa Chroniclesilla edustaa Sugar for Mr Morrison. Kesäkuun loppupuolella 1970 ilmestyneeltä Freen läpimurtoalbumilta Fire and Water Chroniclesilla ovat mukana kaikki kappaleet Rememberiä lukuun ottamatta. Singlemenestys All Right Nowsta kuullaan tosin lyhennetty singleversio. Oh I Wept ja Heavy Load edustavat mainitun albumin tuotannosta Freen balladituotannon ehdotonta eliittiä, eikä Don't Say You Love Me jää niistä kauaksi. Revittelevämästä tuotannosta nimikappale Fire and Water ja Andy Fraserin bassosoolon sisältävä Mr Big lukeutuvat vaivattomasti Freen tuotannon klassikkokappaleisiin. Fire and Wateria Freen diskografiassa seurannut albumi Highway ei laadukkuudestaan huolimatta menestynyt edeltäjänsä veroisesti. Mainitun pitkäsoiton kappaleista Chroniclesille on valikoitunut terävin kärki, eli rockvaikutteisemmat The Stealer ja Ride on a Pony, svengaava Highway Song sekä slovarituotannon selkeää parhautta edustavat Be My Friend sekä Soon I Will Be Gone. Vuoden 1971 singlehitti, pianovoittoinen My Brother Jake  kuullaan stereoversiona. Sunderlandista ja Croydonista nauhoitetuista livetallenteista mukana on  originaalilla albumilla Free Live! julkaistuja kappaleita (Mr Big, The Hunter, Fire and Water) sekä Freen Live!.n remasteroidun cd-version bonuksina ja boxilla Songs of Yesterday ilmestyneitä versioita, joihin lukeutuvat Double on Trouble Time sekä bluesklassikko Crossroads.Free at Last -albumin valinnat kohdistuvat nyansikkaaseen Magic Shipiin, upeaan singlehittiin Little Bit of Love sekä rokkaavampiin Catch a Trainiin sekä Travellin' Maniin. Joutsenlauluksi jääneeltä Freen albumilta Heartbreaker mukana ovat itseoikeutetusti klassikkotasoinen singlehitti Wishing Well ja albumin pitkä ja vakuuttava nimikappale. Balladi Muddy Water ja niin ikään kevyempää osastoa edustava Easy on My Soul ovat laadukkaita niin ikään, mutta slovariosaston parhautta albumilla edustava Come Together in the Morning olisi puolustanut paikkaansa Chroniclesin biisilistassa. Chroniclesin kappalevalinnoista jää siis puuttumaan muutama kultahippu, mutta kokonaisuutena mainittu tuplakokoelma tarjoaa kattavan ja varsin laadukkaan otoksen  erään kaikkien aikojen parhaan brittiläisen rockyhtyeen tuotannosta.

torstai 16. joulukuuta 2021

Perjantain pohjat:Eräs psykedeelisen rockin merkkiteoksista

 Journey to the Center of the Mind on Amboy Dukes -yhtyeen tuotantoon lukeutuva ja vuonna 1968 julkaistu kappale, joka saavutti Billboardin listalla sijan 16. ja oli Kanadassa parhaimmillaan kolmea sijaa alempana. Musiikillisesti Journey to the Center of the Mind sisälsi soundissaan elementtejä psykedeelisestä rockista, garagerockista, hardrockista ja happorockista. Kappaleen lyriikasta vastasi The Amboy Dukesin kakkoskitaristi Steve Farmer ja melodiasta Ted Nugent. Journey to the Center of the Mindin nauhoituksiin oli käytettävissä runsaammin rahaa kuin Amboy Dukesin varhaisempiin levytyksiin. Kappaleen nauhoitusten aikana yhtyeen jäsenten välillä ilmeni eripuraa ja muutama jäsenistä jätti The Amboy Dukesin samannimisen albumin nauhoitusten päätyttyä. Kesän 1968 aikana ilmestynyt single määritteli osaltaan psykedeelisen rockin soundia ja kohosi Billboardin listalla top 20:een. Journey to the Center of the Mindista levytetyistä coverversioista mainittakoon Sladen nimellä Ambrose Slade esikoisalbumilleen Beginnings vuonna 1969 nauhoittama näkemys sekä Ramonesin albumilla Acid Eaters vuonna 1994 ilmestynyt versio. The Amboy Dukesin originaalilevytys pääsi mukaan arvostetun kokoelma-albumin Nuggets:Original Artyfacts from the First Psychedelic Era 1965-1968 vuonna 1998 ilmestyneen cd-version bonusraidaksi. Vuonna 2007 Ted Nugent levytti Journey to the Center of the Mindista uuden version albumilleen Love Grenade.

keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Torstain terävä:Billy Gibbonsin ZZ-Topia edeltänyt psykedeelinen bluesrockyhtye

 The Moving Sidewalks oli yhdysvaltalainen ja psykedeelistä bluesrockia edustanut yhtye. Kuuluisaksi yhtyeen tekee erityisesti se, että myöhemmin ZZ-Topin kitaristina ja solistina tunnetuksi tulleen Billy Gibbonsin levytysura käynnistyi mainitussa yhtyeessä. Kitarasta vastanneen Gibbonsin lisäksi The Moving Sidewalksin kokoonpanoon kuuluivat basisti Don Summers, rumpali Dan Mitchell ja kosketinsoittaja Tom Moore. Gibbons perusti The Moving Sidewalksin 60-luvun puolivälissä ja paikallistasolla Houstonissa yhtye saavutti suosiota nuorison keskuudessa. The Moving Sidewalks nauhoitti useita singlejä sekä yhden Tamtara Recordsin vuonna 1969 julkaiseman ja yhtyeen managerin Steve Amesin tuottaman albumin Flash. Single 99th Floor nousi paikallistasolla singlelistan kärkeen kuuden viikon ajaksi. Menestyksensä myötä yhtye solmi levytyssopimuksen Wand Recordsin kanssa. Mainitun levy-yhtiön kautta ilmestynyt single Need Me oli yhtyeelle top ten -hitti. Mooren ja Summersin jouduttua Yhdysvaltain armeijaan Gibbons ja Mitchell kiinnittivät kokoonpanoon Lanier Greigin ja samalla syntyi ZZ-Topin ensimmäinen kokoonpano. Ensimmäiset yhtyeensä, joihin kuuluivat The Saints, Billy G & the Blueflames sekä The Coachmen Gibbons oli perustanut opiskellessaan Warner Brothersin taidekoulussa Kaliforniassa. Vuonna 1967 Gibbons palasi Houstoniin ja perusti taiteellisesti suunnitellun yhtyeen, jonka inspiraation lähteenä oli hänen muusikkoystävänsä, 13:th Floor Elevators-yhtyeen johtohahmo Rocky Erickson. Kappale 99:th Floor nauhoitettiin melko pian sen jälkeen kun The Moving Sidewalks oli valikoitunut yhtyeen nimeksi. Gibbons loi ystävyyssuhteen Jimi Hendrixin kanssa ja The Moving Sidewalks soitti hänen lisäkseen esimerkiksi The Doorsin lämmittelijänä. The 13:th Floor Elevatorsin kanssa The Moving Sidewalks soitti Love Street Light Circusissa Allen's Landingissa, Houstonissa. 30. maaliskuuta 2013 The Moving Sidewalksin originaalikokoonpano soitti loppuunmyydyn reunion-konsertin B. B. King's Blues Clubissa New Yorkissa. Paluukeikkoja soitettiin lopulta kaksi lisää. Toukokuun ensimmäisenä 2013 The Moving Sidewalksia kuultiin Austin Psych Festin pääesiintyjänä ja 28. syyskuuta samaisena vuonna yhtye heitti keikan hyväntekeväisyysgaalassa Houstonissa.

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen juurimusiikin helmen rujo ja rakas debyytti

 The Balls:The Balls

Kotimaisen juurevan rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva The Balls -yhtye aloitti  musiikillisen uransa covereita laajalta skaalalta soittaneena housebandina Natsalla. Joulukuussa 2007 edesmenneen kitaristi Tipi Järvisen soittokavereiksi valikoituivat kitaristit Petri Peevo ja Pera Huuskonen, joista ensiksi mainittu oli tuohon mennessä ehtinyt vaikuttaa esimerkiksi vuonna 1987 ilmestyneen esikoisalbuminsa Kuningas aikaisessa Cliftersissä, useissa merkittävissä yhtyeissä Problemsista ja Cliftersistä lähtien soittanut rumpali Sami Vettenranta ja Ballsin ensimmäisen kokoonpanon basisti oli ensisijaisesti maamme legendaarisimman katurockkokoonpanon, eli Smackin kitaristina tunnetuksi tullut Rane Raitsikka.Viimeinen kiinnitys yhtyeeseen oli huomattavat Janis Joplin -valmiudet omannut kajaanilaislähtöinen solisti Marjo Leinonen. Ballsin nimeä kantanut ja vuonna 1989 ilmestynyt minilp taltioitiin Helsingin Vanhalla. Omasta tuotannosta sen kirkkaimpia helmiä ovat pienestä teoksesta käyvä Treat Right Your Heart, Levyraadin voittanut pelkistetyn intensiivinen Raven sekä ärhäkkä menopala Funny Woman. Kappaleista ensiksi mainittu on Leinosen  kaikkien aikojen ensimmäinen Ballsille työstämä.  Covereista Elvis Presleyn  That’s Allright on kenties turhan tunnettu, mutta Larry Williamsin originaali ja myös Beatlesin ohjelmistosta löydettävissä oleva Bad Boy edustaa sitä vastoin silkkaa dynamiittia. Shakey Ground-kappaletta Antti Kirvesmäki ehti äänittää vajaan minuutin ajan. Ballsin debyytti edustaa rujoa ja primitiivistä rootsrockia varsin vakuuttavalla tavalla. Seuraavana vuonna ilmestynyt Ballsin esikoistäyspitkä Drunkfish oli jossakin määrin yhtyeen minilp:tä hiotumpi kokonaisuus. Yhtyeen basistiksi oli vaihtunut esimerkiksi jäsenyydestään Pelle Miljoonan Miljoonaliiga-yhtyeessä ja Smackissä muistettu Jimi Sero ja albumi koostui miltei yksinomaan ykkösluokan biiseistä. Sellaisista  mainittakoon ensi alkuun svengaavariffinen avausraita Tallman, Ballsin suurimmaksi hitiksi muodostunut Crazy Rhythm, tiivistunnelmanen balladi Spring Time Deal sekä covereista tyylitajuisesti revittelevä Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin Sock It to Me sekä pelkistetyn tyylikäs näkemys Leinosen keskeisiin musiikillisiin diggauskohteisiin luketuvan skotlantilaislaulajatar Maggie Bellin kappaleesta Suicide Sal.

Tiistain tukeva:Pitkän uran luonut skotlantilaisyhtye

 Del Amitri on skotlantilainen, Glasgowssa vuonna 1980  perustettu rockyhtye. Vuosien 1985 ja 2002 välillä yhtye julkaisi kuusi studioalbumia. Del Amitrin tuotannosta vuoden 1995 satoa edustava single Roll to Me saavutti kymmenennen sijan Billboardin Hot 100-listalla. Britanniassa Del Amitrin albumeista viisi on kohonnut top teniin. Maailmanlaajuisesti yhtyeen levyjä on myyty kuusi miljoonaa kappaletta. Del Amitri muotoutui yhtyeen johtohahmon Justin Currien varhaisesta, Jordanhillissä vaikuttaneesta koulubändistä. Bassosta ja vokalisoinnista vastanneen Currien lisäksi yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristit James Sobbie ja Donald Bentley sekä rumpali Paul Tyagi. Vuoteen 1982 ehdittäessä Scobbie ja Bentley vaihtoivat jäsenyytensä yhtyeessä yliopisto-opintoihin. Kitaristit Iain Harvie ja Bryan Tolland ottivat mainitun kaksikon paikat ja heidät löydettiin Currien musiikkikaupan ikkunaan jättämän ilmoituksen ansiosta. Vuonna 1984 Del Amitri solmi levytyssopimuksen Chrysalis Recordsin kanssa ja seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen ensimmäinen ja sen nimeä kantanut albumi. Ryhdyttäessä nauhoittamaan toista albumia kosketinsoittaja Andy Alston täydensi yhtyeen kokoonpanon ja Tolland ja Tyagi jättivät bändin. Heidän paikkansa ottivat Mick Slaven ja The Commotions-yhtyeessä aikaisemin vaikuttanut Stephen Irvine. Kaksikko ei kuitenkaan liittynyt Del Amitriin täysaikaisesti, vaan heidät korvasivat David Cummings ja David McDermott. Vuonna 1989 ilmestynyt Del Amitrin kakkosalbumi Waking Hours nousi brittilistalla kuudenneksi ja siltä poimittu single Nothing Ever Happens saavutti yhdennentoista sijan ja näin ollen mainitusta kappaleesta muodostui Del Amitrin suurin singlemenestys.  Billboardilla top 40:ään kohosi toinen albumilta poimittu singlekappale Kiss This Thing Goodbye. Ennen vuonna 1992 ilmestynyttä Del Amitrin toista albumia Change Everything julkaistu single Spit in the Rain saavutti brittilistalla sijan 21. Change Everythingin nousun brittien albumilistan kärkeen esti ainoastaan Lionel Richien Best of-kokoelma Back to Front. Change Everythingiltä poimittu single Always the Last to Know nousi briteissä sijalle 13. ja oli myös Yhdysvalloissa top 40 -menestys. Siellä Del Amitri esiintyi tv-ohjelmassa Late Night with David Letterman ja myös Woodstock '94-festivaalilla. Vuonna 1995 ilmestynyt Del Amitrin kolmas albumi Twisted saavutti brittilistalla kolmannen sijan. Ash Soanista tuli yhtyeen pysyvä rumpali, vaikka hän oli soittanut Del Amitrin kanssa keikoilla jo vuodesta 1994 lähtien. Twisted-albumin rumpuosuuksista vastasi sitä vastoin Chris Sharrock. Single Roll to Me nousi Yhdysvalloissa top teniin ollen Britanniassa sitä vastoin vasta sijalla 22. Vuonna 1997 ilmestynyt Del Amitrin neljäs albumi Some Other Sucker's Parade saavutti brittilistalla kuudennen sijan. Yhtyeen seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta. Vuonna 1998 Del Amitri julkaisi Skotlannin maailmancupin virallisen anthem-kappaleen Don't Come Home Too Soon, joka saavutti brittilistalla sijan 15. ollen samalla yhtyeen viimeinen top 20- menestys. Del Amitri julkaisi lisäksi Best of-kokoelmansa Hat Full of Rain. Siltä löytynyt uutta tuotantoa edustava kappale Cry to Be Found saavutti brittilistalla sijan 40.  Keväällä 2002 ilmestynyt albumi Can You Do Me Good? ja siltä poimittu single Just Before You Leave nousivat kumpikin top 40:ään. Tämän jälkeen Del Amitri siirtyi tauolle. BBC Radio 2:n Terry Voganille 18. elokuuta 2013 antamassaan haastattelussa Currie kertoi Del Amitrin brittikiertueen sisältävästä reunionista.  Sen aikana yhtye soitti 24. tammikuuta 2014 Glasgowssa 8000:lle diggarilleen. Kiertueen jälkeen ilmestyi livealbumi Into the Mirror. Heinäkuussa 2018 Del Amitri soitti kahdeksan konserttia seitsemässä brittiläisessä kaupungissa. Keikkasettiin kuului myös uutta tuotantoa edustanut kappale You Can't Go Back. Toinen maaliskuuta 2020 Ash Soan kertoi uuden Del Amitrin albumin nauhoitusten käynnistyneen Vada-studioilla Vorcestershiressa. Viides toukokuuta yhtye ilmoitti videoklipin välityksellä solmineensa levytyssopimuksen Cooking Vinylin kanssa. Uusi single Close Your Eyes and Think of England ilmestyi marraskuussa 2020 ja uusi albumi Fatal Mistakes seuraavan vuoden toukokuussa. Rajoitetun ajan sen kylkiäisenä oli saatavilla toinen albumi Outtakes & B-Side. Fatal Mistakes saavutti brittilistalla julkaisuviikollaan viidennen sijan. Albumin tiimoilta tehtävä kiertue käynnistyi syyskuussa 2021. Glasgowssa yhtye konsertoi 20. joulukuuta. Del Amitrista on työstetty dokumentti You Can't Go Back ja se nähtiin ensiksi brittiläisellä tv-kanavalla Sky Artsilla neljäs syyskuuta 2021.

Maanantain mainio:Tom Waitsin vuoden 1982 soundtrackalbumi

 Tom Waits ja Crystal Gayle: One from the Heart

One from the Heart on Tom Waitsin sävellyksistä koostuva soundtrackalbumi Francis Ford Coppolan samannimiseen elokuvaan. Sen nauhoitukset ajoittuivat lokakuun 1980 ja syyskuun 1981 välille ja albumi julkaistiin helmikuussa 1982. Näihin aikoihin Waits tapasi tulevan vaimonsa Kathleen Brennanin, joka työskenteli samaisessa studiossa, jossa albumin nauhoitukset tapahtuivat. Toisena solistina albumilla kuullaan Crystal Gaylea, joka vokalisoi levyllä sekä soolona että duetoi Waitsin kanssa. One from the Heartin soundtrack oli ehdolla parhaan elokuvamusiikin palkinnon vastaanottajaksi. Elokuva julkaistiin dvd-formaatissa 27. tammikuuta 2004. Soundtrackistä se sisältää remiksatun ja remasteroidun Dolby Digital 5.1. Surround Sound -version Waitsin originaaleista studionauhoituksista, soundtrackin työstämisestä valmistuneen dokumentin sekä ennenjulkaisemattomia demonauhoituksia ja vaihtoehtoisia ottoja soundtrackin kappaleista. Myös  itse albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa vuonna 2004 ja mukana oli kaksi aikaisemmin julkaisematonta bonuskappaletta; Candy Apple Red ja Once Upn a Time / Empty Pockets. One from the Heart merkitsi Waitsille hänen lähes vuosikymmenen kestäneen yhteistyönsä loppua tuottaja Bones Howen kanssa. Waits koki paineita siitä, millaisen vastaanoton hänen uudet kappaleensa Howen taholta saisivat. Tämä mainitsi Waitsille, ettei halunnut olla syy siihen, ettei artisti kyennyt luomaan uutta. Waitsille oli kuitenkin tullut aika löytää itselleen uusi tuottaja. Hän ja Howe paiskasivat kättä vuosikymmenen kestäneen yhteistyön päätteeksi. The Austin Chronicleen albumista laaditun arvion mukaan Waits-diggarit saattoivat kokea Crystal Gaylen mukana olon albumilla tavanomaisesta poikkeavaksi, mutta sen duetoista nimikappale oli laadukkain ja kuvasi otsikkonsa osalta myös albumin syntyprosessia.

Sunnuntain extra:Keskeisen southern rock-yhtyeen menestysalbumin seuraaja

The Allman Brothers Band:Win, Lose Or Draw

Elokuussa 1975 Capricorn Recordsin julkaisemana ilmestynyt Win, Lose Or Draw on The Allman Brothers Bandin viides studioalbumi, jonka tuottamisesta yhtye vastasi itse Johnny Sandlinin kanssa. Kyseessä oli viimeinen Allman Brothersin pitkäsoitoista, jonka työstämiseen basisti Lamar Williams ja pianisti Chuck Leavel osallistuivat. Allman Brothers Bandin edellinen pitkäsoitto, elokuussa 1973 ilmestynyt Brothers and Sisters oli ollut suuri menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa ja sen tiimoilta yhtye teki stadionkeikkoja seuraavan vuoden aikana. Syksyllä 1974 ilmestyivät Gregg Allmanin ja Dickey Bettsin ensimmäiset sooloalbumit The Gregg Allman Tour ja The Highway Call. Niistä viimeksi mainittu teki kunniaa tekijänsä musiikillisille juurille nousten Billboardin listalla sijalle 19. Gregg Allmanin sooloalbumi oli nimensä mukaisesti konserttitaltiointi, jonka nauhoitukset oli työstetty Carnegie Hallissa ja Capitol Theatressa New Jerseyssä. Win, Lose Or Drawn nauhoitukset ajoittuivat helmikuun ja heinäkuun 1975 väliselle ajalle. Albumi työstettiin huonoissa fiiliksissä, eikä se saavuttanut edeltäjänsä veroista vastaanottoa kriitikoiden keskuudessa. Billboardin listalla Win, Lose Or Draw saavutti sentään viidennen sijan. The Allman Brothers Band lopetti väliaikaisesti toimintansa vuonna 1976. Samaisen vuosikymmenen lopussa yhtye teki reunionin albumillaan Enlightened Rogues. Menestyksekkääseen paluuseen The Allman Brothers Band ylsi silti vasta aivan 80-luvun lopussa.

Lauantain pitkä:Lyhyen uransa aikana paljon aikaan saanut singer/songwriter

Seitsemäs joulukuuta 1942 syntynyt ja 16. heinäkuuta 1981 menehtynyt Harry Forster Chapin oli amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä, jonka keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat folkrockiksi tulkittavissa olevat kappaleet Taxi, W.O.L.D. sekä listakärkeen noussut Cats in the Cradle. Lisäksi hän tuli tunnetuksi humanitääristä työstään maailman nälänhädän lopettamiseksi. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin postuumisti kongressionaalinen kultamitali humaanista työstään. Chapin syntyi New Yorkissa. Hän oli toinen perheen neljästä lapsesta, joihin lukeutuivat myös tulevaisuudessa työnsä musiikin parissa tehneet Tom ja Steve. Heidän isänsä Jim Chapin oli legendaarinen perkussionisti. Chapinin esivanhemmat olivat muuttaneet Englannista 1800-luvun loppupuolella. Harryn musiikillinen koulutus alkoi hänen laulaessaan Brooklynissa poikakuorossa. Siellä hän tapasi tenori John Wallacen, jonka ääniala kattoi viisi oktaavia. Myöhemmin Wallacesta tuli Chapinin basisti ja taustalaulaja. Teini-ikäisenä Harry aloitti esiintymiset veljiensä kanssa ja Jim liittyi joskus rumpuineen mukaan stagelle. Harryn ensimmäinen instrumentti oli kitaran sijaan trumpetti. Hän otti soittotunteja Greenwichin kuuluisassa House Music Schoolissa. Chapin valmistui Brooklynin teknisestä korkeakoulusta vuonna 1960.  Seuraavaksi hän opiskeli Cornellin yliopistossa, mutta ei suorittanut tutkintoa. Chapin suunnitteli uraa dokumenttielokuvien ohjaajana. Hän ohjasi vuonna 1968 elokuvan Legendary Champions, joka oli ehdolla palkinnon saajaksi. Vuonna 1971 Chapin alkoi keskittyä uraan musiikin parissa. John Wallacen, Tim Scottin ja Ron Palmerin kanssa Chapin aloitti esiintymiset New Yorkin musiikkiclubeissa. Veljiensä kanssa Chapin oli työstänyt menestymättä jääneen albumin. Hänen esikoissooloalbuminsa oli vuonna 1972 ilmestynyt Heads & Tales. Itse pitkäsoitto saavutti sijan 60., mutta siltä poimittu single Taxi nousi 24:ksi.

Chapin antoi  myöhemmin tunnustusta dj Jimmy Connorsille kyseisen singlen löytäjänä ja tämän ansiosta sitä soittivat Yhdysvalloissa myös Connorsin kollegat. Chapinin manageri Fred Kewley järjesti Chapinin veljeksille viiden viikon esiintymisen Greenwich Villagen Village Gatessa. Harry halusi toimia avausesiintyjänä, sillä täten hän uskoi pystyvänsä hankkimaan itselleen julkaisudiilin. Muutaman viikon kuluttua paikalle saapuivatkin Elektra Recordsin Jack Holzman ja Columbian Clive Davis. Chapin päätyi solmimaan sopimuksen yhtiöistä pienemmän, eli Elektran kanssa. Hän teki kyseisen ratkaisun siksi, että uskoi pienemmän yhtiön kiinnittävän enemmän huomiota hänen ainutlaatuiselle työlleen. Vielä samaisena vuotena ilmestynyt Chapinin kakkosalbumi Sniper and Other Lovesongs oli edeltäjäänsä pienempi menestys. Silti se sisälsi muun muassa Chapinin tuotannon anthemeihin lukeutuvan kappaleen Circle, josta The New Seekers sai coverillaan suuren hitin. Vuonna 1973 ilmestynyt Chapinin kolmas albumi Short Stories oli kohtuullinen menestys. Seuraavana vuonna julkaistu Verities & Balderdash oli huomattavasti edeltäjäänsä suurempi menestys. Itse ptkäsoitto nousi neljänneksi ja siltä poimittu, Chapinin vaimon kirjoittamaan runoon perustunut single Cats in the Cradle nousi aina listakärkeen. Kyseessä oli Chapinin uran ainoa listaykkössingle. Hän oli myös kirjoittajana ja esiintyjänä Broadway-musikaalissa What Made America Famous. Chapin vastasi myös musiikista ja lyriikoista Cotton Patch Gospelissa. Kyseessä oli Tom Keyn ja Russell Freyzin musikaali, joka pohjautui Clarence Jordanin kirjaan Cotton Patch Version of Matthew and John. Chapin Productions julkaisi sen Tom Chapinin tuottaman original castin soundtrackalbumin vuonna 1982. 

Chapinin ainoa hittisingle Britanniassa oli vuonna 1974 sijalle 34. noussut W.O.L.D. Yhdysvalloissa kappaleen menestystä juhlisti Jim Connors, joka osaltaan toimi sille inspiraation lähteenä. Dj:t, joiden oli helppo samaistua kyseiseen kappaleeseen ja sen eräänä teemana olleeseen ikääntymiseen ja sen tuomiin ongelmiin viihdeteollisuudessa. Lisäksi W.O.L.D. inspiroi esimerkiksi Hugh Wilsonia, joka loi sen pohjalta suositun dj:istä ja radiosta kertovan televisiosarjan WKRP in Cincinnati. Chapinin interaktio yleisönsä kanssa konserteissa oli huomattavaa. Esimerkiksi esiintyessään vuonna 1977 Penascolassa, Länsi-Floridan yliopistossa ainoastaan kontrabasistin säestämänä hän pyysi yleisöä mukaan taustalaulajiksi kappaleeseen Mr Tanner. Vuosikymmenen loppuun mennessä Chapinin sopimus Elektran kanssa oli tullut päätökseen, eikä levy-yhtiö tarjoutunut uusimaan sitä. Pyrkimys solmia sopimus Casablanca Recordsin kanssa epäonnistui ja Chapin päätyi yhden albumin mittaiseen sopimukseen Boardwalk Recordsin kanssa. Casablancan tavoin myös kyseinen yhtiö oli Neil Bogartin perustama. Boarwalkin julkaisema pitkäsoitto Sequel jäi Chapinin elinaikana hänen joutsenlaulukseen. Sen nimikappale oli jatko-osa hänen debyyttihitilleen Taxi, ja siinä olivat jälleen esillä samat henkilöhahmot kymmenen vuotta myöhemmin. Sequel nousi Taxia kaksi sijaa korkeammalle, eli saavutti sijan 22. Hot 100 –listalla se tosin viipyi kahta viikkoa lyhyemmän ajanjakson. Ne kappaleet, joita Chapin oli ollut työstämässä ennen kuolemaansa julkaistiin teema-albumina nimellä The Last Protest Singer.

Perjantain pohjat:Eräs The Doorsin kakkosalbumin merkkiteoksista

 Moonlight Drive on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Doorsin kappale, joka julkaistiin loppuvuodesta 1967 ilmestyneellä yhtyeen toisella albumilla Strange Days. Kappaleen albumiversio kestää kolme minuuttia, mutta editoitu ainoastaan kahden minuutin ja 16 sekunnin mittainen singleversio julkaistiin niin ikään myös Strange Days -albumilta löytyvän kappaleen Love Me Two Times b-puolella. Vaikka Moonlight Drive oli pohjimmiltaan bluessävellys, sen rytmiikka oli tavanomaisesta poikkeava ja lisäksi kappaleessa keskeiseksi muodostui Robbie Kriegerin pullonkaula-slidekitarointi. Aluksi kappaleesta työstettiin demoversio Trans World Pasific-studioilla. Moonlight Drive lukeutuu ensimmäisiin solisti Jim Morrisonin kirjoittamiin kappaleisiin. Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Morrison-biografia No-One Here Gets Out Alive mukaan Morrison kirjoitti Moonlight Driven lyriikat katolla Venice Beachissa, Los Angelesissa vuonna 1965. Kun Morrison tapasi kosketinsoittaja Ray Manzarekin, tämä vakuttui juuri Moonlight Driven avausriveistä "Let's swim to the moon, let's climb through the tide, penetrate the evening that the city sleeps to hide" ja kaksikko päätti perustaa yhtyeen. Nimi The Doors Morrisonilla oli mielessään jo entuudestaan. Moonlight Driven liveversioissa Morrison teki viittauksia hukkumiskuolemaan murhana, itsemurhana tai yksinkertaisesti liian pitkälle tapahtuneen uimisen seurauksena. Mahdollisesti improvisoidusti tapahtuneissa viittauksissa valtameren pohjassa makaavan mädäntyneen ruumiin yhteydessä Morrison viittasi samanaikaisesti Shakespeareen.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisen keskeisen hardrockyhtyeen 90-luvun ensimmäinen studioalbumi

 Tesla:Psychotic Supper

Syksyllä 1991 ilmestynyt Psychotic Supper on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan neljäs studioalbumi. Mainittua pitkäsoittoa edeltäneestä yhtyeen tuotannosta vuonna 1989 ilmestynyt kakkosalbumi The Great Radio Controversy nousi top 20:een ja sisälsi singlemenestyksenään todellisen voimaballadin esimerkistä käyvän kapppaleen Love Song. Psychotic Supperilla hyödynnettiin suhteellisen pelkistettyä tuotantoa. Albumin ongelma oli siinä, että se julkaistiin samoihin aikoihin kuin kaksi grungen merkkiteosta, eli Pearl Jamin Ten ja Nirvanan Nevermind. Samaan julkaisuryppääseen osuivat lisäksi Guns N' Rosesin huippumenestyksekkäät Use Your Illusion-tuplat sekä Metallican myös mustana albumina tunnettu nimikkolevy. Melodisuudessaan, tuplakitaroinnissaan, suhteellisen nopeasssa tempossaan ja dynaamisessa laulusuorituksessaan Call It What You Want lukeutuu vaivattomasti Psychotic Supperin parhaisiin raitoihin. Yhtyeen eräänlaisesta teemakappaleesta albumilla käy Edison's Medicine, joka kertoo merkittävästä keksijästä Thomas Alva Edisonista ja hänen jossakin määrin vähemmän tunnetusta virkaveljestään Nikola Teslasta, josta yhtye nappasi nimensä. Bluesvaikutteinen Song and Emotion on eräs albumin sielukkaimmista raidoista, joka räjähtää lopulta nopeampaan rytmiin ja sisältää Jeff Keithin sielukkaan laulusuorituksen. Raskaammasta Psychotic Supperin tuotannosta päätösraita Toke About It sisältää tyylillisesti ripauksen Van Halenia ja Had Enough hienoisia bluesvivahteita Don't De-Rock Men ollessa pitkäsoiton suorin huudatus. What You Give lienee vastaavasti albumin balladiosaston huipentuma. Mainitussa kappaleessa Frank Hannon ja Tommy Skeoch saavat aikaan upeaa jälkeä ensin mainittu akustisen ja jälkimmäinen sähkiksen varressa. Myös sovituksensa osalta kyseessä on eräs albumin todellisista huippuhetkistä. Laadullisesti Tesla oli useita aikakauden jonkinasteisista verrokeista käyneitä virkaveljiään, kuten Poisonia ja Mötley Crüeta selkeästi kiinnostavampi yhtye. Edustamassaan skenessä Tesla ei kuitenkaan ollut sijoitettavissa puhtaasti esimerkiksi heavy metalin tai grungen alle. Niinpä yhtye jäi saavutuksiinsa nähden turhan vähäiselle huomiolle. Vuonna 1994 ilmestynyt Bust a Nut oli Teslan viimeinen 90-luvulla julkaisema albumi, mutta 2000 ja 2010-luvuilla neljältä viidesosaltaan legendaarinen Teslan lineup on ollut yllättävänkin aktiivinen.

tiistai 7. joulukuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Quiet Riotin ja Ozzy Osbournen sooloyhtyeen kitarataituri

Kuudes joulukuuta 1956 syntynyt ja 19. maaliskuuta 1982 lentokoneturmassa menehtynyt Randall Wiliam Rhoads oli yhdysvaltalainen heavy metal-kitaristi, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään Quiet Riotissa sekä Ozzy Osbournen sooloyhtyeessä. Rhoads omasi klassisen musiikin taustan. Yhdistäessään klassisia vaikutteita heavy metalliin hän oli osaltaan luomassa myöhemmin nimellä uusklassinen metalli tunnetuksi tullutta heavyn alagenreä. Ozzy Osbournen soolourallaan julkaisemasta tuotannosta Rhoads ehti oli mukana kahdella ensimmäisellä albumilla, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Blizzard of Ozz ja Diary of a Mad Man. Rhoads menehtyi lentoturmassa ollessaan kiertueella Floridassa Osbournen kanssa maaliskuussa 1982. Suhteellisen lyhyeksi jääneestä urastaan huolimatta hän vaikutti nopeilla ja teknisillä sooloillaan osaltaan keskeisesti heavy metallin kehitykseen 1980-luvun aikana. Rhoads pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen lokakuussa 2021. 16-vuotiaana Rhoads liittyi Quiet Riot-yhtyeeseen, josta muodostui eräs suosituimmista yhtyeistä Los Angelesin clubiskenessä. Loppuvuodesta 1976 Quiet Riot solmi levytyssopimuksen CBS/Sony Recordsin kanssa. Vaikka yhtye oli kotikulmillaan varsin suosittu, sen kaksi ensimmäistä albumia; Quiet Riot ja Quiet Riot II julkaistiin ainoastaan Japanissa. Vuonna 1979 Black Sabbathista erotettu solisti Ozzy Osbourne oli Los Angelesissa ja Slaughterin tuleva basisti Dana Strum soitti Rhoadsille ja pyysi tätä koesoittoon Osbournelle. Mainitussa tilaisuudessa jamittelivat Osbourne, Rhoads ja rumpali Frankie Banali. Jet Recordsin henkilökunnan kautta basistiksi tuli aikaisemmin Rainbowssa Long Live Rock N' Roll-albumin aikaan soittanut Bob Daisley. Loppujen lopuksi Blizzard of Ozz-yhtyeen rumpaliksi valikoitui Uriah Heepissä vuodesta 1972 vaikuttanut Lee Kerslake ja yhtye siirtyi studioon työstämään esikoisalbumiaan. Suorastaan erinomaiset arviot saavuttaneelta esikoisalbumilta Blizzard of Ozz ilmestyivät singleformaatissa kappaleet Mr Crowley ja Crazy Train. Guitar Worldin laatimalla sadan parhaan kitarasoolon listalla mainitut biisit saavuttivat sijat 28. ja 9. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Crazy Train saavutti sijan 51. Tehtyään kiertueen Britanniassa Blizzard of Ozz levytti toisen albuminsa Diary of a Mad Man.  Joulukuussa 1981 Guitar Playerin lukijat äänestivät Rhoadsin parhaaksi uudeksi kyvyksi ja brittiläisen Soundsin lukijat valitsivat hänet parhaaksi heavy metal-kitaristiksi. Jo ennen Rhoadin hengen vienyttä lentokone-onnettomuutta hän oli maininnut Osbournelle jättävänsä pestinsä tämän yhtyeessä, sillä Rhoads oli ehtinyt täyttää sopimukselliset velvoitteensa Osbournen kanssa.

maanantai 6. joulukuuta 2021

Tiistain tukeva:Haastattelussa Loretta Problem

Parhaillaan voimakkaasti paluuta maamme musiikkiskeneen tekevän Loretta Problem- yhtyeen Hantta ehti haastateltavaksi Johnnyn kadulle.


Katsaus Loretta Problemin syntyyn ja uranne alkuvaiheisiin?

"Loretta Problem perustettiin 1991 Turussa ja oli nimeltään aluksi Loretta Problem and The Unbelievable Warmachine. Bändi oli aluksi trio (viulu,laulu ja kaksi akustista kitaraa) siihen kuuluivat Tarja Huntus, Jappe Mutanen ja Hantta Viinamäki.
Tämä kokoonpano esiintyi vain kerran. Keikalla soitettiin pääasiassa coverbiisejä.
Aika pian yhtyeeseen etsittiin basisti ja rumpali ja The Unbelievable Warmachine jäi nimestä pois.
Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset omat kappaleet, Celebration Song ja Soldierboys.

1992 Tarja ja Hantta muuttivat Turusta Vaasaan. Pienen etsiskelyn jälkeen bändiin liittyivät
veljekset Jakke ja Pasi Helin (nyk. Klamydia) sekä Pasi Lehtola (basso).
Omien kappaleiden teko jatkui.


Muistoja Rockin SM-kilpailuista vuodelta 1994, jolloin sijoituitte kilpailussa kakkossijalle?

"Juu Turun Kårenilla käytiin häviämässä ;-). Saatiinhan me paljon kuulla, että väärä bändi voitti ja harmitti se meitäkin, mutta hauska muisto siitä jäi. Vaasasta Turun Kårenille matkustaneet kannatusjoukot heitteli Tero Lietettä muovituopeilla, kun hän julkisti tuloksen. Rock SM- kisojen tuoma julkisuus herätti kuitenkin kiinnostusta bändiin ympäri Suomea ja yhtye alkoi esiintyä muuallakin kuin kotipaikkakunnallaan".


Muistoja Celebrate Now- pitkäsoittonne nauhoituksista ja albumin jälkeisestä keikkailusta? Soititteko kimppakeikkoja muiden yhtyeiden kanssa?

"Celebrate Now"- albumi äänitettiin Headline -studiossa Tampereella, Jani Viitasen () toimiessa äänittäjnä. Into oli kova ja korvasi osittain jonkinlaista osaamattomuutta, puutteet huomaa kun kuuntelee esim.seuraavaksi ilmestynyttä Justice Or Crime / Far Away joka on jo selkeästi parempi toteutukseltaan. Iso asiahan se oli päästä tekemään levyllinen omia biisejä oikeaan studioon, jossa äänittäjänä oli oikea rockstara.
Kierrettiin ympäri Suomea 1995-1997. Tykättiin tosissamme livenä soittamisesta ja ilmeisesti se välittyi ulospäinkin. Meidän keikoilla on yleensä aina kaikilla hauskaa.
Klamydia oli luonnollisesti se yleisin kimppakeikkakaveri, mutta ainakin Kauko Röyhkän kanssa tehtiin muutama todella onnistunut veto."


Mitkä seikat johtivat Loretta Problemin toiminnan väliaikaiseen loppumiseen sekä uuteen tulemiseen osittain muuttuneella lineupilla?


"Loretta Problem hajosi -97 joidenkin jäsentensä välien rikkoutumiseen.
Yhtyettä kyseltiin kuitenkin keikoille tasaisin väliajoin ja vuonna 2016 Loretta aloitti keikkailemaan harvakseltaan. "Welcome To The Circus"- biisi ja siihen tehty video julkaistiin 2017.
Biisi sai mukavan vastaanoton, vaikka edellisestä julkaisusta olikin ehtinyt kulua jo 20 vuotta."

Taustaa vuoden 2019 singlebiisille ja videolle The Waltz of My Drunken Dream?


"Pitkän paussin aikana sitä tietenkin kerääntyy biisejä varastoon. Tämä on yksi sellainen. Jonkunlainen kertomus eroamisesta missä ei olla katkeroiduttu, vaan toivotaan entiselle kumppanille onnellista loppuelämää. Mä halusin tän ehdottomasti julkaista ja väsättiin sitten sinkku ja video kokoon sekalaisella kokoonpanolla ja muutamalla vierailevalla muusikolla. Laulajaksi ”fiittamaan” pyysin hyvän ystäväni Juha Lagströmin (ex- Elonkerjuu).
”Waltz Of My Drunken Dream” Poguesy perfection as anyone has ever got .
Tämä on koskettavin kritiikki mitä olen koskaan saanut biisistäni. Ja kun se tuli sellaisestakin lähteestä kuin London Celtic Punks sivusto, niin aiheuttihan se hetken hiljaisuuden.
Biisi valittiinkin vuoden 2019 kolmanneksi parhaaksi Celtic Punk -singleksi heidän toimestaan".

Taustaa vuoden 2020 singlekappaleille It's Your Bloody Fault ja Another Kind of Love Song sekä tuoreelle singlelle This is My Way ?

"Ensimmäinen ja kolmas ovat aivan uusia biisejä ja niitä toteuttamassa on tämän hetkinen jo muutaman vuoden kasassa ollut kokoonpano. En mä osaan sen kummempaa taustaa näille kertoa. Biisejä tulee tehtyä siitä, miltä maailma näyttää mun silmistä katsottuna. Niitä sitten sovitellaan yhdessä treeniksellä.
Another Kind Of Love Song löytyy jo Celebrate Now levyltä. Se on hieno versio, varsinkin Mikko Kangasluoman (Yö) haitari on todella kaunis. Mutta mua on hieman häirinnyt biisin slaavilainen meno ;-).
Soiteltiin sitä treeniksellä, ja kun kuultiin se Maijan laulamana niin päätettiin, että tehdään tästä nyt vähän keltimpi versio. Ja näin tehtiin. Hienoja versioita molemmat."


Yhtyeenne mahdolliset tulevat levyjulkaisut ja muut tulevaisuuden suunnitelmanne?

Teimme juuri keikkamyyntisopimuksen Stupido Bookingin kanssa joten toivomme, mikäli korona suo, pääsevämme piankin tien päälle. Uusia biisejä julkaistaan tällä hetkellä sitä mukaa kuin niitä tulee valmiiksi."

Olisiko löydettävissä ja mainittavissa joitakin musiikillisia diggauskohteitanne, esikuvianne ja sukulaissielujanne?

Meillä kaikilla on omat esikuvamme, eivätkä ne liity välttämättä millään tavalla tähän musiikkiin mitä Loretalla teemme. Joka tapauksessa Loretta Problemin kohdalla on pakko mainita The Levellers ja etenkin Levelling the land- levy. Se on bändi, joka potkaisi sen verran tanakasti, että sai aikaan aikanaan Loretan perustamisen."

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Maanantain mainio:Oklahoman trubaduurin kolmas studioalbumi

J.. J. Cale:Okie

Huhtikuun lopussa 1974 ilmestynyt Okie on oklahomalaistrubaduuri J. J. Calen kolmas studioalbumi. Vuonna 1970 Eric Clapton oli saavuttanut top 20 -hitin levyttämällään coverilla Calen sävellyksestä After Midnight. Vuonna 1974 Cale sai toisen jättipotin Lynyrd Skynyrdin versioitua hänen tuotannostaan kappaleen Call Me the Breeze. Vaikka Cale ei saavuttanut omilla levytyksillään vastaavanlaista menestystä, hänen tuotannostaan levytetyistä covereista vastaanotetut rojaltit mahdollistavat Calelle mahdollisuuden levytyksiin ja keikkailuun tarkoituksenmukaisella tavalla. Vuonna 2013 Cale mainitsi haastattelussa, että jos hänestä olisi tullut liian tunnettu, hänen elämänsä olisi muuttunut dramaattisesti. Tietty rahamäärä muutti asioita ainoastaan sen verran, ettei hänen tarvinnut mennä muihin töihin. Kuten J. J. Calen edellisen albumin Really tapauksessa, myös Okie nauhoitettiin useissa eri studioissa tuottaja Audie Ashworthin kanssa. Okie oli Calen albumeista ensimmäinen, jossa hän kerrosti lauluraitojaan. Musiikillisesti Okie on varsin monipuolinen albumi, jonka tuotannossa gospelstandardi Precious Memories ja suoraa countrya edustava Ray Price -cover I'll Be There If You Ever Want Me tarjoavat tyylillisesti eräänlaisia ääripäitä. Calelle tunnusomaista Tulsa-soundia albumilla edustavat erityisesti raidat Anyway The Wind Blows ja Cajun Moon. Reggaevaikutteita hyödyntävä Okien avauskappale Crying osoitti Calen mielenkiintoa tutkia uusia musiikillisia tyylejä. Albumin nimiraita on Calen ensimmäinen levytys hänen sittemmin pitkässä instrumentaalikappaleidensa ketjussa. Oklahoma Music Hall of Famen Calesta vuonna 2014 julkaiseman biografian mukaan mainittu kappale nauhoitettiin hänen Tulsassa sijaitsevan kotinsa takapihan kuistilla. Okie sisältää joitakin Calen uran eniten versioiduimmista kappaleista. Captain Beefheart levytti I Got the Same Old Bluesin nimellä Same Old Blues jo samana vuonna ilmestyneelle albumilleen Bluejeans &Moonbeams. Kyseessä on eräs harvoista mainitun artistin koskaan levyttämistä covereista. Mainitusta kappaleesta ovat levyttäneet versionsa myös Eric Clapton, Bobby Bland, Lynyrd Skynyrd ja Bryan Ferry. Herbie Mann levytti Cajun Moonista Cissy Houstonin vokalisoiman version vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Suprises. Mainitun biisin ovat lisäksi coveroineet Poco albumilleen Cowboys & Englishmen ja Randy Crawford pitkäsoitolleen Naked and True. Viimeksi mainittua versiota Cale on itse pitänyt sekä parhaana coverina kyseisestä kappaleesta että yleisesti eräänä suosikkinaan hänen tuotannostaan levytetyistä covereista. Bill Wyman's Rhythm Kings versioi Anyway the Wind Blowsin vuonna 1999 ja Cale itse levytti mainitun kappaleen uudestaan vuonna 2006 Eric Claptonin kanssa työstämälleen yhteiselle albumille The Road to Escondido. Tom Petty & The Heartbreakers versioi I'd Like to Love You, Babyn vuonna 2003 ja kyseinen versio ilmestyi vuonna 2009 albumilla The Live Anthology.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Sunnuntain extra:Legendaarisen southern rock-yhtyeen vuoden 1977 singlehitti

What's Your Name on Lynyrd Skynyrdin kappale, joka avaa kyseisen southern rockin klassikkoyhtyeen legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluksi jäänen ja lokakuussa 1977 ilmestyneen albumin Street Survivors. Mainittu kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla 13. sijan ja nousi Kanadassa kuudenneksi. Singlen b-puolella julkaistiin niin ikään Street Survivorsilta löytyvä ja kitaristi Steve Gainesin käsialaa oleva kappale I Know a Little. Skynyrdin solisti Ronnie Van Zant ja kitaristi Gary Rossington kirjoittivat What's Your Namen ollessaan Miamissa Booker T and the MG's -yhtyeen kitaristin Steve Cropperin ja tuottajansa Tom Dowdin kanssa. Kappaleen lyriikassa kerrotaan tositarina kiertueensa aikana baarissa ryyppäävästä Skynyrdista sekä tappelusta, johon yksi heidän roudareistaan joutui. Yhtye lensi ulos baarista, mutta se meni hotellihuoneeseen ja tilasi shampanjaa. Toisin kuin kappaleen tekstissä kerrotaan, mainittu tapahtuma ei tosi asiassa sijoittunut Boiseen, Idahoon. Ronnie Van Zant vaihtoi mainitun kaupungin kappaleen tekstin tapahtumapaikaksi kuultuaan, että hänen pikkuveljensä, solisti Donnie Van Zantin luotsaama yhtye 38 Special aloittaisi ensimmäisen suuren kiertueensa juuri kyseisestä kaupungista. What's Your Namesta työstetty musiikkivideo kuvattiin vasta yhtyeen reunionin aikaan Pensacola Civic Centerissä soitetussa konsertissa Ronnien pikkuveljen Johnny Van Zantin leadvokalisoimana. Lisäksi mukana on kuvamateriaalia soittokamoja pystyttävistä roudareista, sekä yhtyeen muusikoista, jotka virittävät instrumenttejaan, tapaavat diggareitaan, nimmaroivat levyjään ja pelaavat pesäpalloa.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Lauantain pitkä:70-luvun alun kiinnostava brittiläinen kakkosdivarilainen

 McGuinness Flint oli aikaisemmin basistina ja kitaristina Manfred Mannissa vaikuttaneen Tom McGuinnnessin ja John Mayllin rumpalina toimineen Hughie Flintin vuonna 1970 perustama rockyhtye. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät solisti/kosketinsoittaja Dennis Coulson sekä multi-instrumentalistit Benny Gallagher ja Graham Lyle. Loppuvuodesta 1970 ilmestynyt yhtyeen ensimmäinen single When I'm Dead and Gone saavutti brittilistalla toisen sijan ja oli Billboardilla parhaimmillaan sijalla 47. ja Cashboxin listalla sijalla 35. Irlannissa mainittu kappale oli viidentenä ja Kanadassa sijalla 31. McGuinness Flintin nimeä kantava esikoisalbumi nousi Britanniassa top teniin. Yhtyeen toinen single Malt and Barley Blues kohosi Britanniassa viiden suosituimman joukkoon. McGuinness Flint koki kuitenkin paineita levy-yhtiönsä taholta eikä yhtye pystynyt aina keikkakontekstissa parhaimpaan mahdolliseen suoritukseensa. Gallagheria ja Lyleä lukuun ottamatta yhtyeen jäsenet pitivät silti live-esiintymisiä levytyksiä tärkeämpinä. Yhtyeen kakkosalbumi Happy Birthday Ruthy Baby ei saavuttanut listasijoitusta, kuten ei myöskään pitkäsoiton singleformaatissa ilmestynyt nimikappale. Gallagherin ja Lylen käsialaa olleista mainitun albumin kappaleista Sparrow sai silti osakseen useita levytettyjä coverversioita. Gallagher ja Lyle jättivät yhtyeen loppuvuodesta 1971 ja alkoivat työskennellä duona. Erityisen menestyksekkääksi osoittautui kaksikon vuonna 1976 ilmestynyt ja järjestyksessään viides albumi Breakaway. Dixie Deanista tuli McGuinness Flintin pysyvä basisti ja yhtye julkaisi Bob Dylanin tuotannosta koostuneen albumin Lo and Behold. Vuonna 1972 ilmestynyt albumi oli kreditoitu nimelle Coulson, Dean, McGuinness, Flint. Coulson siirtyi sooloartistiksi ja levytti albumin Elektra Recordsille. Hänen paikkansa yhtyeessä täyttivät kosketinsoittaja Lou Stonebridge ja kitaristi Jim Evans. Mainittu lineup levytti kaksi vähemmän suosituksi muodostunutta albumia ja vuonna 1975 McGuinness Flint oli siltä erää historiaa. Stonebridge McGuinness saavutti Britanniassa sijalle 54. nousseen singlen Oo-Eeh Baby ja seuraavana vuonna RCA julkaisi yhtyeeltä albumin Corporate Madness. McGuinness ja Flint liittyivät The  Blues Bandiin, jonka solistina vaikutti Manfred Mannin vokalisti ja huuliharpisti Paul Jones. Stonebridge vaikutti 80-luvun alussa 60-luvun soulklassikoita kierrättäneessä yhtyeessä Dance Band. Vuonna 1983 muotoutui Lyle McGuinness Band, joka levytti singlen Elise ja albumin Acting on Impulse. Saksassa albumin julkaisijana oli Polydor. Lylen käsialaa olevasta kappaleesta What's Love Got to Do with It muodostui Tina Turnerin levytyksenä suurmenestys ja Lyle McGuinness Band lopetti toimintansa. Diamond Records julkaisi yhtyeen albumin uudelleen vuonna 1997 nimellä Elise Elise. Mukana oli originaalilla albumilla alun perin julkaisematon single ja yksi aikaisemmin julkaisematon kappale. McGuinness on jatkanut sekä levyttävänä että keikkailevana artistina sekä The Blues Bandin että The Manfredsin riveissä. Viimeksi mainittu, useita Manfred Mannin muusikoita kokoonpanossaan sisältävä yhtye on toiminut vuodesta 1992 saakka. Dennis Coulson menehtyi tammikuun puolivälissä 2006.

torstai 2. joulukuuta 2021

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Blue Öyster Cult:On Your Feet Or on Your Knees

Helmikuussa 1975 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt On Your Feet or On Your Knees on yhdysvaltalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan, Blue Öyster Cult-yhtyeen ensimmäinen livealbumi ja lisäksi kyseessä on tuplalevy, joka sisältää kolme näytettä jokaiselta yhtyeen tuohon astiselta studioalbumilta ( Then Came the Last Days of May, Cities on Flame with Rock N' Roll ja Before the Kiss a Redcap esikoispitkäsoitolta, 7 Screaming Diz-Busters, Hot Rails to Hell ja The Red and the Black kakkosalbumilta Tyranny and Mutation sekä Harvester of Eyes, ME 262 ja The Subhuman yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta Secret Treaties). BÖC:in esikoisliven covertuotantoon lukeutuvat tekstiltään modifioitu ja aikaisemmin muun muassa keskeisen brittiläisen rhythm and bluesin edustajan, eli The Yardbirds-yhtyeen levyttämä bluesklasikko I Ain't Got You ja Steppenwolfin tunnetuin hitti Born to Be Wild. Lisäksi tuplalle sisältyy yhtyeen omaa tuotantoa edustava instrumentaalikappale Buck's Boogie, joka on säilyttänyt pitkään paikkansa BÖC:in keikkaseteissä. On Your Feet or On Your Knees on nauhoitettu New Yorkissa, Portlandissa, Seattlessa, Phoenixissa, Long Beachissa, Vancouverissa ja New Jerseyssä. Gerard Huertan suunnittelema ja kyseisen albumin kannessa nähtävä bändilogo on eräs ensimmäisitä niin kutsutuista heavy metal-logoista. On Your Feet or on Your Knees saavutti Billboardin albumilistalla sijan 22. ja siitä muodostui BÖC:in suurin menestys Yhdysvalloissa.

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Torstain terävä:Deep Purplen erään klassikkoalbumin mestarillinen albumiraita

 Pictures of Home on Deep Purplen maaliskuussa 1972 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Machine Head julkaistu albumiraita, joka käynnistyy Ian Paicen rumpuintrolla. Kulkevan kitarariffin ja bassolinjan dominoima kappale sisältää lisäksi soolo-osuudet kitaristi Richie Blackmorelta, kosketinsoittaja Jon Lordilta ja myös basisti Roger Gloverilta. Hienoisesta tuntemattomuudestaan huolimatta Pictures of Home sijoittuu Deep Purplen Mark II -kokoonpanon tuotannossa  lähes tulkoon terävimpään kärkeen. Kappaleen harhauttava lopetus ja uudelleen paluu tekevät Pictures of Homesta Classic Rockin arvion mukaan entistä mielenkiintoisemman. Richie Blackmore on maininnut saaneensa inspiraation kappaleen riffiin kuullessaan bulgarialaista tai turkkilaista lyhytaaltoradiota. Ian Gillanin käsialaa olevat Pictures of Homen lyriikat syntyivät studiotyöskentelyn aiheuttamasta vainoharhaisuudesta ja koti-ikävästä. Machine Headin kappaleista ainoana Pictures of Home ei ollut mukana Purplen keikkasetissä yhtyeen vuoden 1972 kiertueella. Richie Blackmore nimittäin kieltäytyi soittamasta mainittua kappaletta. Steve Morsen yhtyeessä vaikuttamisen aikaan vuodesta 1994 eteenpäin Pictures of Homea on sitä vastoin soitettu usein keikkakontekstissa. Rapture of The Deep -kiertueella Pictures of Home oli Purplen konserttien avausnumerona. Vuonna 2010 Ian Gillanista työstetiin dokumentti nimeltä Pictures of Home. Suuri osa sen materiaalista kuvattiin lokakuussa 2009 Gillanin tehdessä matkan Armeniaan Armenia Grateful Rock 2-projektin tiimoilta. Dokumentti sisältää myös Gillanin seuraavan vuoden maaliskuussa kuvatun haastatteluosuuden.