Keskiviikon klassikko:Ronnie Woodin ensimmäinen sooloalbumi

 Ronnie Wood:I've Got My Own Album to Do

13. syyskuuta 1974 Warnerin julkaisemana ilmestynyt I've Got My Own Album to Do on brittiläisen rockmuusikon Ronnie Woodin ensimmäinen sooloalbumi, jonka hän levytti vielä The Faces-yhtyeen jäsenenä vaikuttaesaan. Woodin soolodebyytin työstämiseen otti osaa useita tunnettuja rockmuusikoita. Britannian NME-listalla I've Got My Own Album to Do saavutti sijan 27. Woodin esikoissooloalbumin nimeä on pidetty heittona Rod Stewartille, joka vaikutti olevan kiinnostuneempi soolourastaan kuin työskentelystään The Facecissä. Ronnie Wood on itse maininnut esikoissoolonsa otsikon olleen suunnattu albumilla vierailleille George Harrisonille ja Mick Jaggerille, jotka olivat halukkaita menemään koteihinsa ja viimeistelemään omat musiikilliset projektinsa. I've Got My Own Album to Do nauhoitettiin The Wickissä, Woodin Richmondissa, Lounais-Lontoossa sijainneessa kodissa. Näihin aikoihin Wood oli osallistunut Rolling Stonesin vuoden 1974 tuotantoa edustavan singlen It's Only Rock N' Roll kirjoittamiseen ja nauhoittamiseeen. Vastaavasti Mick Jagger osallistui Woodin sooloalbumin avausraidan I Can Feel the Fire levytykseen taustavokalistina ja kitaristina. Taustavokalistina Jagger oli lisäksi kappaleessa Am I Grooving You. Keith Richardsin osuus Woodin debyyttisoololla kitaristina ja solistina oli varsin merkittävä. Hän osallistui lisäksi albumin promoamiseen soittamalla Woodin kanssa useita konsertteja Lontoossa. Kappale Far East Man edusti Woodin ja George Harrisonin yhteistyötä ja Harrison julkaisi kappaleesta myös oman levytyksensä kolme kuukautta I've Got My Own Album to Dota myöhemmin ilmestyneellä albumillaan Dark Horse. The Facesin jäsenistöstä I've Got My Own Album to Don levytykseen osallistuivat Rod Stewart ja Ian McLagan, Rolling Stonesin Mick Taylor sekä Willie Weeksistä ja Andy Newmarkista koostunut yhdysvaltalainen rytmiryhmä. Woodin ja Stewartin kanssa The Jeff Beck Groupissa vaikuttanut Micky Waller oli rumpalina raidalla Mystifies Me ja Pete Searsia kuultiin albumilla sekä basistina että celestan soittajana. I've Got My Own Album to Don kappaleista The Faces soitti I Can Feel the Firea ja Take a Look at the Guyta vuoden 1974 Britannian-kiertueellaan ja kahdella vuoden 1975 Yhdysvaltain-kiertueellaan. Sure the One You Need oli Rolling Stonesin ohjelmistossa vuoden 1975 kiertueen alkuvaiheessa. I Can Feel the Fire, Far East Man, Mystifies Me ja Am I Grooving You olivat Woodin soolokeikkojen ohjelmistossa vuosien 1979 ja 2012 välisenä aikana.

Tiistain tukeva:Vuosikymmenten uran tehnyt yhdysvaltalaislaulajatar

24. toukokuuta 1944 syntynyt Patricia Louise Holt, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Patti LaBelle, on yhdysvaltalainen laulajatar ja näyttelijätär. Hänen uransa käynnistyi 60-luvun alussa leadvokalistina yhtyeessä Patti LaBelle & The Blubelles. 70-luvulle siirryttäessä yhtyeen nimeksi vaihtui LaBelle ja se julkaisi myöhemmin Grammy Hall of Fameen päässeen singlemenetyksen Lady Marmalade. LaBellesta tuli ensimmäinen  Rolling Stonen kanteen päässyt afrikkalais-amerikkalainen lauluyhtye ja ensimmäinen Metropolitan Opera Housessa esiintynyt popyhtye. LaBelleä on kutsuttu soulin kummitädiksi. Yhtyeen lopetettua toimintansa LaBelle aloitti menestyksekkäksi osoittautuneen soolouransa julkaisemalla myönteisiä arvioita keränneen esikoisalbuminsa. Sen kappaleista You Are My Friend tuli määrittelemään hänen uransa. Valtavirran yleisölle LaBelle löi itensä läpi sooloartistina vuonna 1984, jolloin hän julkaisi menestyssinglet If Only You Knew, New Attitude ja Stir It Up. Niistä kahdesta viimeksi mainitusta muodostui suosittuja myös popyleisön keskuudessa ja kappaleet saivat osakseen voimakasta radiosoittoa. Vajaata kahta vuotta myöhemmin LaBelle saavutti vuonna 1986 listakärkeen kohonneen albumin Winner in You sekä ykkössijalle kohonneen singlen On My Own, joka oli duetto Michael McDonaldin kanssa. Vuonna 1992 LaBelle voitti parhaan naisR&B-laulusuorituksen Grammyn edellisenä vuonna ilmestyneestä albumistaan Burnin'. Grammyn hän vastaanotti lisäksi konserttitaltioinnistaan Live! One Night Only. LaBellen 90-luvulla ilmestyneistä albumeista nuoren R&B-yleisön keskuudessa saavuttivat menestystä Burnin':in lisäksi vuosina 1994 ja 1997 ilmestyneet albumit Gems ja Flame. 2000-luvun alkajaisiksi artistilta ilmestyivät kohtuullisen hyvän vastaanoton saavuttaneet pitkäsoitot When a Woman Loves ja Timeless Journey. Tämän jälkeen LaBelle teki jälleen yhteistyötä LaBelle-yhtyeessä vaikuttaneiden muusikoiden kanssa. Tuloksena oli albumi Back to Now ja menestyksekäs promootiokiertue. LaBelle on laajentanut uraansa myös näyttelijättären työhön. Hän oli muun muassa mukana Oscar-ehdokkaana olleessa elokuvassa A Soldier's Story ja Different Worldin sekä American Horror Story:Freakshown kaltaisissa tv-show:issa. Vuonna 1992 LaBelle esiintyi omassa tv sitcomissaan Out All Night. Vuosikymmentä myöhemmin hän emännöi TV Onessa omaa lifestyletv-showtaan Living It Up with Patti LaBelle. Vuonna 2015 ollessaan 70-vuotias LaBelle otti osaa tanssikilpailuun ohjelmassa Dancing with the Stars. 70 vuoden mittaisella urallaan LaBelle on myynyt maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa albumia. Hän on päässyt Grammy Hall of Fameen,Hollywood Walk of Fameen ja Apollo Theater Hall of Fameen. LaBelle on Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan solistin listalla. Äänialaltaan hän on dramaattinen sopraano, joka on tullut tunnetuksi lauluvoimastaan, äänialastaan ja tunteikkaasta äänenkäytöstään.

Maanantain mainio:Eräs Creedencen Green Riverin huippuhetkistä

 Lodi on John Fogertyn kirjoittama ja hänen johtamansa Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin ensiksi singleformaatissa huhtikuussa 1969 Bad Moon Risingin b-puolella. Lisäksi se pääsi mukaan samaisen vuoden elokuussa ilmestyneelle Creedencen kolmannelle ja John Fogertyn omaksi suosikikseen nimeämälle albumille Green River. Kappale kertoo muusikosta, joka on jäänyt soittamaan keikkoja Lodin kaupunkiin, joka sijaitsee 56 kilometriä Sacramentosta kaakkoon ja 121 kilometriä Fogertyn kotikaupungista El Cerritosta koilliseen. Fogerty on maininnut, ettei hän ollut vieraillut Lodin kaupungissa ennen kappaleen kirjoittamista. Kaupungilla oli silti maine tylsänä maalaiskaupunkina ja tekstin kertoja löytää itsensä juuttuneena soittamaan mainitun kaupungin pienen kuppiloihin pääsemättä junalla tai linja-autolla pois. Fogerty on maininnut valinneensa kappaleen kaupungiksi Lodin sen vuoksi, että se soundasi parhaalta. Kappaleen sovituksen viimeisessä säkeistössä tapahtuu sointuvaihdos, joka korostaa kappaleen tekstin melankolisuutta. Billboardilla Lodista laaditussa arviossa kappaletta verrattiin Proud Maryyn ja sitä pidettiin yhtä vahvana kuin singlen a-puolta Bad Moon Rising. Lodissa John Fogerty on maininnut kertoneensa selkeästi itseään vanhemmasta henkilöstä. Koska hänen oma uransa oli noususuuntainen, Fogerty toivoi, ettei hänelle koskaan kävisi vastaavalla tavalla, kuin kappaleen henkilöhahmolle. Lodista on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Emmylou Harris, Tesla, The Flying Burrito Brothers, Ronnie Hawkins, Freddie King, Bo Diddley ja New Riders of the Purple Sage.

Sunnuntain extra:The Bandin nimikkoalbumin singlemenestys

 Up on Cripple Creek on rockin klassikoihin lukeutuvan kanadalaisen The Band-yhtyeen järjestyksessään toiselta ja yhtyeen nimeä kantavalta albumilta löytyvä kappale, joka julkaistiin lisäksi editoitussa muodossa singleformaatissa marraskuussa 1969 ja se saavutti Billboard Hot 100 -listalla sijan 25. Kanadan singlelistalla Up on Cripple Creek oli parhaimmillaan kymmenentenä. Kappale on The Bandin kitaristin Robbie Robertsonin kirjoittama ja leadia siinä laulaa rumpali Levon Helm. Liveversiot Up on Cripple Creekistä ovat ilmestyneet konserttielokuvassa The Last Waltz ja sen soundtrackillä, The Bandin ja Bob Dylanin vuoden 1974 yhteiseltä kiertueelta taltioidulla tuplalivealbumilla Before the Flood sekä vuonna 2001 alun perin vuonna 1972 ilmestyneen The Bandin tuplalivealbumin Rock of Ages laajennetulla versiolla. Up on Cripple on Creek on eräs ensimmäisistä kappaleista, jossa Hohner-klavinettia soitetaan wah wah-pedaalilla. Kyseinen riffi on kuultavissa jokaisen kertosäkeen jälkeen. Wah wahilla soitettu klavinetti tuli tunnetuksi 70-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin työstetyillä funklevytyksillä. Marraskuussa 1969 The Band esitti Up on Cripple Creekin Ed Sullivan Showssa. Musiikillisesti kappaleen vaikutteet ovat The Bandin musiikillisissa juurissa, rockissa, countryssa ja bluegrassissa. Kappaleen teksti lauletaan trukkikuskin näkökulmasta. Hän tapaa paikallise naisen Lake Charlesissa, Louisianassa.

Lauantain pitkä:Dylanin suosituimpiin albumeihin lukeutuva artistin 60-luvun päätös

 Bob Dylan:Nashville Skyline

Yhdeksäs huhtikuuta 1969 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nashville Skyline on Bob Dylanin yhdeksäs studioalbumi. Tyylillisesti se erosi kaikesta artistin varhaisemmasta tuotannosta, sillä kyseessä oli ensimmäinen Dylanin tuotannon tyylipuhtaasti countrya edustanut albumi. Hänen Nashville Skylinea edeltänyt pitkäsoittonsa John Wesley Harding oli silti sisältänyt jo jonkinasteisia viitteitä tulevaan. Lyriikoidensa teemojen osalta Nashville Skyline oli perinnetietoisempi albumi, jonka kappaleiden rakenteet olivat konstaileimattomia ja laulutyylillisesti albumi esitteli täysin uuden, väliaikaisesti tupakointinsa lopettaneen Dylanin. Kriitikoiden taholta Nashville Skyline vastaanotti myönteisiä arvioita ja albumista muodostui lisäksi kaupallinen menestys. Yhdysvalloissa se nousi kolmanneksi ja oli Britanniassa Dylanin listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Nashville Skylinen nauhoittamisen aikaan Yhdysvaltojen poliittinen ilmapiiri oli levoton. Martin Luther King ja Robert F. Kennedy oli murhattu ja useissa suurissa kaupungeissa mellakoitiin. Vaikka Nashville Skyline ei lyriikoidensa osalta ollut kantaaottava albumi, Dylan ei milloinkaan kadottanut poliittista merkitystään. Kris Kristoffersonin mukaan counryskene oli konservatiivinen ennen Dylanin saapumista. Hän toi mukanaan tyystin uuden yleisön ja muutti ihmisten ajattelutapaa countrymusiikista. Kesäkuun seitsemäntenä 1969 Dylan promosi uutuusalbumiaan esiintymällä Johnny Cash Showssa. Nashville Skylinen kappaleista mainitulla albumilla julkaistu versio alun perin artistin kakkosalbumilla Freewheelin Bob Dylan ilmestyneestä kappaleesta Girl from the North Country oli duetto Cashin kanssa. Albumista muodostui eräs Dylanin parhaiten menestyneimmistä ja siltä poimittiin kolme singleä; I Threw It All Away, Lay Lady Lay sekä Tonight I'll Be Staying Here with You, jotka kaikki saavuttivat huomattavasti soittoaikaa AM-radioasemilla. Newsweekiin laaditun arvion mukaan Dylan oli sekä säveltäjänä että esiintyjänä hyödyntänyt hienovaraisia eroja harkitun rajoitetulla emotionaalisella ja  verbaalisella asteikolla. Rolling Stoneen laatimassaan arviossa Paul Nelson kirjoitti Nashville Skylinen saavuttavan taiteellisesti mahdottoman; syvän, humaanin ja kiinnostavan lausunnon onnellisuudesta. Nashville Skylinen Village Voiceen arvioineen Robert Christgaun mukaan albumin kauneus oli sen kappaleiden totaalisessa helppoudessa ja yksiulotteisuudessa. Hän arveli Dylanin leikitelleen yleisön odotuksilla omaksumalla countrytenoriäänialan ja mainittuun genreen liitetyn estetiikan. Myöhemmin Christgau sijoitti The Nashville Skylinen 50 - ja 60 -lukujen levytysten keskeiseen äänilevykirjastoon, joka ilmestyi vuonna 1981 teoksessa Christgau's Record Guide:Rock Albums of the Seventies. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Nashville Skyline saavutti sijan 579. Hienoista  Nashville Skylineen kohdistettua pettymystä tuotiin esiin albumista Billboardilla ja BBC:n The Listener-lehdessä julkaistuissa arvioissa.

Perjantain pohjat:Ramonesin vuoden 1978 singlehitti

I Wanna Be Sedated on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen The Ramonesin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin yhtyeen neljännellä, syyskuussa 1978 ilmestyneellä albumilla Road to Ruin. Britanniassa I Wanna Be Sedated julkaistiin samaisessa kuussa myös singlen She's the One b-puolella. Vuonna 1979 kappale ilmestyi singleformaatissa Alankomaissa ja vuonna 1980 RSO Recordsin julkaisemalla soundtrackalbumilla Times Square.  I Wanna Be Sedated on Ramonesin solistin Joey Ramonen käsialaa. Haastattelussa hän kertoi kirjoittaneensa kappaleen vuosien 1977 ja 1978 vaihteessa. Danny Fields oli Ramonesin manageri ja hän piti yhtyeen tien päällä 360 päivänä vuodessa. Joulun aikaan 1977 Ramones oli kiertueella Britanniassa ja juuri tuolloin Lontoo menee kiinni. Yhtyeen päästessä ensi kertaa Lontooseen Joey istui Dee Deen kanssa hotellihuoneessa katsoen Navaronin tykkejä; amerikkalaista elokuvaa. Lontoossa ei tuolloin ollut mitään tekemistä, eikä paikkaa minne mennä. I Wanna Be Sedatedista julkaistiin Bill Fishmanin ohjaama  musiikkivideo niinkin myöhään kuin syyskuussa 1988 promoamaan mainittuna vuonna ilmestynyttä Ramonesin kokoelma-albumia Ramones Mania. Yksi musiikkivideossa esiintyneistä henkilöhahmoista oli nuori Cortney Love. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Marky Ramonen rumpaloimaa Ramonesin tuotantoa edustava  I Wanna Be Sedated saavutti sijan 145. Kirsty MacColl levytti kappaleesta coverin vuonna 1993 ilmestyneelle albumilleen Titanic Days.

Torstain terävä:Keskeisen brittiyhtyeen varsin onnistunut esikoisalbumi

 The Jam:In the City

20. toukokuuta 1977 Polydorin julkaisemana ilmestynyt In the City on brittiläisen modhenkisen rockyhtyeen The Jamin esikoispitkäsoitto. Jo ilmestyttyään myönteiset arviot saavuttaneen albumin kappaleet olivat pääosin sen johtohahmon, solisti/kitaristi Paul Wellerin käsialaa. Mukana on silti kaksi coveria; näkemykset myös useiden muiden, kuten The Beatlesin ja The Young Rascalsin coveroimasta Larry Williamsin rockklassikosta Slow Down sekä Batman tv-sarjan tunnuskappaleesta, josta ennen Welleriä ja kumppaneita olivat ehtineet omat levytyksensä julkaista The Who, The Kinks sekä Link Wray. The Jamin pitkäksi ja vakuuttavaksi osoittautuneen hittisinglejen sarjan aloitti yhtyeen esikoispitkäsoiton nimikappale. Art School käynnistää albumin repäisevästi one two three four-huudahduksella ja yhdistää iskevään ja nopeatempoiseen rokkaukseensa kaivattavaa melodisuutta.  I Got by in Time edustaa aavistuksen sofistikoituneempaa tuotantoa.  The Jamin esikoisen ykköspuolen tarjonnasta etenkin I've Changed My Address ja upean melodinen Away from the Numbers ovat mitä svengaavimpia ja inspiroivimpia rockkappaleita. Peittelemätöntä sixties-henkeä on annosteltu erityisesti Non-Stop Dancingille.  Selkeästi kunniaa The Who-yhtyeelle The Jamin esikoisalbumin tuotannosta tekee  varsinkin Sounds from the Street. Time for the Truth lukeutuu rytmiikaltaan pitkäsoiton kiinnostavimpiin raitoihin. Kokonaisuutena  kyseessä on varsin iskevää ja tyylitajuisen retrohenkistä rockia tarjoava pitkäsoitto, jonka ainoa pieni miinus lienee sävellysmateriaalin hienoinen samankaltaisuus. The Whon ohella The Jamin keskeisimpiin vaikuttajayhtyeisiin on kitaroinnnin osalta kuulunut Wilko Johnsonin aikainen Dr. Feelgood. Erinomaisen esimerkin Johnson-vaikutteista albumilla tarjoaa Takin' My Love. In the Cityn päätöskappale Brick and Mortar lukeutuu albumin hienoisesti  sofistkoituneempaan tuotantoon. Myös The Jamin kappalemateriaalin monipuolisuus koheni ajan myötä ja yhtyeen suorastaan loistavat albumikokonaisuudet käynnisti vuonna 1978 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto All the Mod Cons.

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen boogierockin instituution vuoden 1979 merkkialbumi

Status Quo:Whatever You Want

Vuonna 1979 ilmestynyt brittiläisen boogierockin instituution Status Quon 12. studioalbumi Whatever You Want on joidenkin mielestä yhtyeen viimeinen sen originaalikvartetin (Francis Rossi, Rick Parfitt, Alan Lancaster ja John Coughlan) työstämä klassikkotasoinen albumikokonaisuus. Pitkäsoiton nauhoitukset käynnistyivät joulukuussa 1978 Hilversumin Wisseloord -studioilla. Miksaukset saatettiin päätökseen Lontoossa seuraavan vuoden maaliskuussa. 12. lokakuuta 1979 ilmestynyt ja ilmestymiskuukautensa 20. päivä listoille noussut Whatever You Want saavutti parhaimmillaan brittilistan neljännen sijan. Sen nimikappale oli ilmestynyt singleformaatissa jo syyskuun puolivälissä ja saavutti nin ikään parhaimmillaan neljännen sijan. Pikkulevyn b-puolella julkaistiin basisti Alan Lancasterin sekä Mick Greenin yhteistyötä edustava ja pitkäsoitolta löytymätön kappale Hard Ride. Toinen albumilta julkaistu single oli lokakuun puolivälissä ilmestynyt Rick Parfittin vokalisoima balladi Living on an Island b-puolellaan tällä kertaa myös albumille sisällytetty Runaway. Mainitun singlen paras sijoitus brittilistalla oli 16.  Kymmenestä kappaleesta koostuvan Whatever You Wantin huippuhetkiin lukeutuvat singlekappaleiden lisäksi erityisesti Rossin upean riffin kruunaama Shady Lady sekä Alan Lancasterin käsialaa olevat, terhakasti svengaava Who Asked You sekä tyylitajuisen melodista tuotantoa edustava High Flyer. Vuonna 1980 Whatever You Wantista julkaistiin Yhdysvaltain markkinoille remiksattu versio, joka totteli nimeä Now Hear This. Cd-versio kyseisestä albumista julkaistiin vasta vuonna 2016 remaster deluxe-version osana. Siltä puuttuivat kuitenkin raidat Shady Lady ja Your Smiling Face ja kappaleet Whatever You Want ja Living on an Island olivat vaihtaneet biisilistassa paikkaa. Ensimmäinen cd-versio Whatever You Wantista ilmestyi vuonna 1991 samalla cd:llä sen seuraajan, alun perin vuonna 1980 ilmestyneen albumin Just Supposin' kanssa. Jotta kyseiset albumit olisivat mahtuneet yhdelle cd:lle, kummaltakin pitkäsoitolta poistettiin yksi raita. Whatver You Wantilta pois jäänyt kappale on High Flyer ja Just Supposin' -levyltä biisi The Wild Ones. Vuonna 2005 Whatever You Wantista ilmestyi kuusi bonusraitaa sisältänyt remasteroitu versio. Mukana oli singlenä julkaistun nimikappaleen b-puoli Hard Ride, useita demoversioita ja Living on an Islandin singleversio. Britanniassa mainitun remasteroidun version julkaisijana oli maaliskuussa 2005 Mercury Records ja Yhdysvalloissa ja muualla samaisen vuoden heinäkuussa Universal Records International.

Tiistain tukeva:Useita hittejä työstänyt Detroitissa vaikuttava soulyhtye

 Chairmen of the Board on yhdysvaltalais-kanadalainen, Detroitissa, Michiganissa tukikohtaansa pitävä soulyhtye, jonka suurin suosio ajoittui 70-luvulle. Vuonna 1941 syntynyt ja vuonna 2010 edesmennyt General Johnson saavutti 1960-luvun alussa hitin The Showmen-yhtyeen jäsenenä New Orleansilaisen rockin anthemiksi muodostuneella kappaleella I Will Stand ja Carolina Beach-tyyliä edustaneella kappaleella 39-21-40 Shape. Hittejä työstänyt kolmikko Holland/Dozier/Holland jätti Motownin vuonna 1967 ja perusti oman Invictus/Hot Wax-levy-yhtiöidensä ryhmän. Sen lippulaivayhtyeeksi muodostui Johnsonista, Eddie Custisista, Danny Woodsista ja Kanadassa syntyneestä Harrison Kennedystä muodostunut Chairmen of the Board. Custis jätti yhtyeen sen toisen vuonna 1970 ilmestyneen albumin In Session jälkeen. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suurin menestyslevy, joka saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 16. Vaikka kaikki yhtyeen jäsenistä lauloivat vuorollaan leadia, Johnsonin vokalisointi ja myös hänen biisinkirjoittamisensa muodostuivat keskeisiksi Chairmen of the Boardille. Joulukuussa 1969 ilmestynyt single Gimme Just a Little More Time nousi Billboardin Hot 100-listan kolmanneksi ja saavutti seuraavan vuoden toukokuussa kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Chairmen of the Boardin muita singlemenestyksiä olivat (You've Got Me) Dangling on a String, Everything's Tuesday, Pay to the Piper ja Finders Keepers. Britanniassa yhtyeen singleistä listasijoituksen saavuttivat Working on a Building of Love ja Elmo James. Chairmenin levytystuotantoon lukeutuu myös originaaliversio kappaleesta Patches, josta muodostui vuonna 1970 hitti Clarence Carterin levytyksenä. Seuraavana vuonna kappale vastaanotti Grammyn. Kennedy, Woods ja Johnson levyttivät myös sooloalbumeita heistä viimeksi mainitun vaikuttaessa lisäksi biisintekijänä ja Greg Perryn kanssa tuottajana muille invictus/Hot Wax-yhtiön artisteille, heistä keskeisimpänä Honey Coneylle. Kennedyn lähdettyä Johnson ja Woods konsertoivat vuoden 1976 aikana kuuden muusikon kanssa Chairmen of the Boardin nimellä. Viimeinen konsertti oli Middleton Civic Hallissa 11. maaliskuuta mainittuna vuonna. Yhtye lopetti toimintansa sen jälkeen ja Johnson solmi levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa sooloartistina. Vuonna 1978 Johnson muodosti Chairmen of Boardin uudelleen Danny Woodsin ja Ken Knoxin kanssa. Kahta vuotta myöhemmin uusi yhtye perusti Surfside Recordsin ja alkoi levyttää surfmusiikkia saavuttaen suosiota mainitussa genressä. Surfside Records jatkaa toimintaansa itsenäisenä Charlottessa, North Carolinassa sijaitsevana levy-yhtiönä. Vuonna 1999 Chairmen of the Boardin viimeisin kokoonpano pääsi North Carolina Music Hall of Fameen. General Johnson jatkoi Chairmen of the Boardissa vuoteen 2010 ajoittuneeseen ja kurkkusyövästä johtuneeseen kuolemaansa saakka. Vuonna 2012 Chairmen of the Board julkaisi Knoxin kirjoittaman ja tuottaman singlen You. Seuraavana vuonna yhtyeen ex-jäsen Harrison Kennedy oli ehdolla Blues Music Awardin vastaanottajaksi akustisen artistin kategoriassa. Danny Woods menehtyi 12. tammikuuta 2018 75 vuoden ikäisenä. Vuonna 2021 Chairmen of the Board ryhtyi yhteistyöhön tuottaja Wheeler del Torron kanssa tuodakseen tavaramerkkisoundiinsa modernimpia elementtejä. Del Torro kokosi joukon remiksaajia, jotka vastasivat yhtyeen tuoreimman singlen Reach Out remiksaamisesta.

Maanantain mainio:Eppujen yhdestoista studioalbumi

 Eppu Normaali:Historian suurmiehiä

14. kesäkuuta 1990 Pokon julkaisemana ilmestynyt Historian suurmiehiä on Eppu Normaalin kymmenes studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto esitteli yhtyeen uusiutuneen kokoonpanon, jossa Sami Ruusukallio oli ottanut Mikko "Vaari" Nevalaisen paikan yhtyeen basistina. Maalis-toukokuussa 1990 nauhoitettua pitkäsoittoa oli edeltänyt listakärkeen kohonnut single Sydän tyhjää lyö, jonka mainio b-puoli Hihnalla ei ole mukana itse pitkäsoitolla. Albumin tunnetuin kappale on silti sen toisena singlenä julkaistu Tahroja paperilla, joka nousi niin ikään sinkkulistan kärkisijalle. Myös mainitun nelivitosen albumilta löytymätön b-puoli Puolustuksen puheenvuoro lukeutuu  Eppujen tuotannossa laadukkaiden flipsidejen kastiin. Slovariosastoa Historian suurmiehillä edustavat melkoisen tunnettu Kun olet poissa, Egotripin coverohjelmistoon päätynyt Lautturi sekä a-puolen päätöskappale Näissä sanoissa. Rivakampaan osastoon albumilla lukeutuvat Puu ja kuori, Hei Joe, Ajan kaupunkiin sekä Älä katso. Historian suurmiehiä -albumin ainoa selkeästi täytettä edustava kappale on Eppu-parodiaksi tarkoitettu Nyt käytämme valkoista takkia. Ilmestymiskuukautenaan Historian suurmiehiä oli kahden viikon ajan Suomen virallisen myyntilistan kärkisijalla. Albumi sisältää sekä vakavahenkisempää tuotantoa että muutaman rallin, jotka osoittivat Eppujen osanneen pitää lystiä vielä vanhoilla päivillään. Kappalemateriaalinsa vahvuudessa albumi päihitti ainakin joidenkin Eppu-diggareiden mielestä kaksi edeltäjäänsä; vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet pitkäsoitot Valkoinen kupla ja Imperiumin vastaisku. Historian suurmiesten ilmestymisen jälkeen Eput tekivät syksyyn 1990 ajoittuneen konserttisalikiertueen nimeltä Suuri kiertue, jonka pysähdyspaikkoihin lukeutui Kuopion Musiikkikeskus. Yhtyeen peruskokoonpanoa kyseisissä konserteissa täydensi kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkonen.Viimeisenä encorena soitettu Popedan Sukset sai Tampereen-konsertissa toiseksi solistikseen ansaitusti Pate Mustajärven.

Sunnuntain extra:Dusty Hillin vokalisoima ZZ-Top-klassikko

Tush on ZZ-Topin tuotannon tunnetuimpiin lukeutuva kappale, joka julkaistiin ainoana singlenä yhtyeen vuonna 1975 ilmestyneeltä ja sekä live, että studionauhoituksia sisältävältä neljänneltä albumilta Fandango. VH1 on listannut Tushin kaikkien aikojen 67:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Basisti Dusty Hill on maininnut Tushin kirjoitetun soundcheckissä noin kymmenessä minuutissa. Kappaleen levytysversio on Bill Hamin tuottama ja Terry Manningin nauhoittama ja miksaama. Billy Gibbons on kertonut, että Tush kirjoitettiin Florencossa, Alabamassa sijainneella rodeoareenalla soundcheckin aikana. Kappaleen nimellä on kaksoismerkitys; se viittaa sekä adjektiivina ylenpalttisuuteen, että slangiterminä pakaroihin. Teksasilaissolisti Roy Head levytti vuonna 1966 singlensä b-puolelle kappaleen nimeltä Tush Hog. Tush oli ZZ-Topin repertuaarissa melko harvinaislaatuisesti Dusty Hillin leadvokalisoima kappale ja se soitettiin usein Teksasin pienen boogieyhtyeen konserttien päätösnumerona. Tush jäi myös keikkakontekstissa viimeiseksi Hillin vokalisoimaksi ZZ-Topin kappaleeksi.Hillin kuoleman jälkeen ZZ-Top soitti Tushin ensi kertaa Billy Gibbonsin vokalisoimana jo kahta päivää myöhemmin, eli 30. heinäkuuta 2021 Tuscaloosassa, Alabamassa. Tuosta eteenpäin ZZ-Top on esittänyt Tushia konserteissaan versiona, jossa leadvocalsit kuullaan audiona viimeisenä Hillin vokalisoimana liveversiona. Billboardin singlelistalla Tush saavutti kahdennenkymmenennen sijan ja nousi WLS-FM-listalla jopa viidenneksi. Tushista levytetyistä covereista mainittakoon naisrockin keskeisiin edustajiin lukeutuvien Girlschoolin ja Joan Jettin työstämät versiot. Niistä ensiksi mainittu löytyy Tyttökoulun vuoden 1981 menestysalbumilta Hit and Run ja jälkimmäinen Jettin vuonna 1990 ilmestyneeltä, pelkästään covereista koostuvalta pitkäsoitolta The Hit List.

Lauantain pitkä:Monta tulevaa keskeistä muusikkoa kokoonpanossaan sisältänyt yhdysvaltalaisyhtye

Rising Sons oli Los Angelesissa, Kaliforniassa 60-luvun puolivälissä perustettu yhtye. Vaikka sen ura ei ollut pitkäkestoinen, yhtye on  jälkikäteen saanut osakseen arvostusta. Rising Sonsissa olivat nimittäin aloittaneet uransa sekä solisti Taj Mahal että kitaristi Ry Cooder. Heistä jälkimmäinen oli Rising Sonsin aloittaessa 17-vuotias ja hän vastasi kuusi ja 12-kielisestä kitarasta, mandoliinista, slidesta ja pullonkaulakitarasta, dobrosta sekä vokalisoinnista. Vokalisointinsa ohella Taj Mahal vastasi kitarasta ja pianosta. Muilta osin Rising Sonsin kokoonpanon muodostivat basisti Gary Marker, solisti/kitaristi Jesse Lee Kincaid sekä myöhemmin keskeisestä yhdysvaltalaisyhtyeestä Spiritistä muistettu rumpali Ed Cassidy. Viimeksi mainittu jätti yhtyeen vuonna 1965 loukattuaan ranteensa  soitettuaan yhtyeen riveissä monumentaalista versiota Statesboro Bluesista. Hänen paikkansa otti Kevin Kelley.  Rising Sons soitti usein Los Angelesin clubeissa The Troubadourissa ja The Ash Grovessa. Niistä jälkimmäinen paloi maan tasalle vuonna 1973, eikä sitä rakennettu uudestaan. Yhtye solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Rising Sons nauhoitti toiminta-aikanaan yhden Terry Melcherin tuottaman albumin, jota ei kuitenkaan julkaistu tuoreeltaan. Ainoastaan single Candy Man/Devil's Got My Woman ehti ilmestyä ennen Rising Sonsin toiminnan loppumista vuonna 1966. Rising Sonsit olivat toisen merkittävän Los Angelesista kotoisin olleen yhtyeen The Byrdsin aikalaisia ja diggarit arvuuttelivat, kumpi yhtyeistä tulisi olemaan menestyksekkäämpi. Asia ratkesi The Byrdsin julkaistua esikoisalbuminsa Mr. Tambourine Man. Rising Sonsin levytykset olivat ahkerasti bootlegattuja ja lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin; vuonna 1992 Columbia Records julkaisi ne virallisesti nimellä Rising Sons featuring Taj Mahal and Ry Cooder. Marker on myöhemmin maininnut yhtyeen itsensä olleen ongelma. Sillä oli hankaluuksia tislata moninkertaista musiikillista agendaansa tuotteeksi, joka myisi. Rising Sonsilla ei ollut  lineupissaan johtohahmoa eikä selkeää musiikillista visiota. Marker arveli Mercherin lähteneen pois tehdäkseen yhtyeen jäsenet tyytyväisiksi tietämyksensä rajoissa. Hän teki kaikkensa mukaan lukien livenä akustisesti toteutettu nauhoitussessio, josta jälkipolville jäi muistoksi kappale 2:10 Train. Rising Sonsin toiminnan loputtua Mahalista tuli merkittävä sooloartisti bluesin ja folkin genreissä. Cooder ja Marker olivat mukana Captain Beefheartin Magic Bandissa. Cooderista tuli keskeinen sessiomuusikko ja hän levytti huomattavan määrän sooloalbumeita ja osallistui myös soundtrackien työstämiseen. Kincaid vaikutti Kalifornian taideinstituutissa, minne hän sai stipendin klassisen kitaran tiimoilta. Kincaid vaikutti välillä kuuden vuoden ajan Euroopassa. Hänen albuminsa Brief Moments Full Measure ja kirjansa Ibiza Chronicles julkaistiin molemmat vuonna 2014. Nykyisin Kincaid asuu Mill Valleyssa, Kaliforniassa. Kelley liittyi serkkunsa Chris Hillmanin yhtyeeseen The Byrdsiin ja oli mukana sen samana vuonna ilmestyneellä ja uraauurtavasti countryrockia sisältäneellä albumilla Sweetheart of the Rodeo. Marker jätti musiikkibisneksen, mutta säilytti aiheeseen liittyneen kiinnostuksensa erityisesti Captain Beefheartin liittyneiden toimien osalta aina kahdeksas joulukuuta 2015 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Marker oli 72-vuotias. All Music Guiden mukaan Rising Sonsin rauhallinen, blues- ja folktyylinen soitanta vaikutti esimerkiksi Moby Graben, Buffalo Springfieldin, The Grateful Deadin ja jopa The Byrdsin tuleviin levytyksiin.

Perjantain pohjat:Eräs Janet Jacksonin suurimmista singlehiteistä

Jimmy Jamesin ja Terry Lewisin kirjoittama Miss You Much on Janet Jacksonin kappale, joka julkaistiin 22. elokuuta 1989 ensimmäisenä singlenä hänen myynti- ja arviomenestykseksi osoittautuneelta albumiltaan Rhythm Nation. Listakärkeen nousseesta singlestä muodostui Janetin toinen listaykkönen. Se pysytteli kärkisijalla kuukauden ajan. Paremmin artistin singleistä ovat menestyneet ainoastaan vuoden 1993 That's The Way Love Goes ja vuonna 2001 ilmestynyt All for You, jotka pysyttelivät kärjessä kahdeksan ja seitsemän viikon ajan. Miss You Much saavutti platinaa yli miljoonan kappaleen myynnillään. Radiosoitossa se oli vuoden suosituin ja myynnillisesti toiseksi suosituin häviten ainoastaan Phil Collinsin Another Day in Paradiselle. Billboard on listannut Miss You Muchin Janet Jacksonin kaikkien aikojen suurimmaksi Hot 100-listalle nouseeksi hitiksi. Kappaleesta työstettiin Dominic Senan ohjaama musiikkivideo, jonka tuolikoreografiasta ovat ammentaneet inspiraatiota useat artistit Britney Spearsista lähtien. Billboardilla Miss You Much voitti vuoden singlen ja American Awardseissa vuoden tanssi- ja vuoden r&b-singlen palkinnot. Lisäksi kappale on päässyt mukaan kaikille Janetin kokoelma-albumeille, joihin lukeutuvat , Design of a Decade: 1986–1996 (1995), Number Ones (2009) ja Icon: Number Ones (2010). Kappale on ollut mukana biisilistassa kaikilla Janetin kiertueilla, eli  the Rhythm Nation 1814 Tourilla, janet. Tourilla, The Velvet Rope Tourilla, All for You Tourilla, Rock Witchu Tourilla, Number Ones: Up Close and Personal, Unbreakable World Tourilla, State of the World Tourilla ja Las Vegas Residency Janet Jackson: Metamorphosiksella. Vuonna 2019 Janet teki Rhytm Nationin tiimoilta 30-vuotisjuhlakiertueen, jonka biisilistassa Miss You Much oli odotustenmukaisesti mukana. Promotoidessaan toista kokoelma-albumiaan Number Ones Janet esitti vuoden 2009 American Music Awardseissa kahdeksan minuutin medleyn kuudesta kappaleestaan. Miss You Much oli tuolloin mukana Controlin, What Have You Done For Me Latelyn, Ifin, Make Men ja päätöskappale Together Againin tavoin.

Torstain terävä:Keskeisen kotimaisen garagerockin edustajan joutsenlaulualbumi

 Thee Ultra Bimboos:Bimboo Wizard

Keväällä 2003 ilmestynyt Bimboo Wizard on melkoisen puhdashenkisenä garagerockyhtyeenä uransa aloittaneen, mutta sittemmin musiikillista palettiaan voimakkaastikin rikastaneen Thee Ultra Bimboosin neljäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Mainitulla Ruotsissa nauhoitetulla albumilla yhtye teki jossakin määrin tyylillisesti paluuta alkuaikojensa suoraviivaisuuteen. Bimboo Wizardia yhtyeen diskografiassa edeltäneen ja keväällä 2000 ilmestyneen pitkäsoiton Four Fans Can't Be Wrong tarjoamasta monipuolisuudesta oli hienoisessa määrin luovuttu. Revittelevän kitararockin saralla Bimboo Wizardilla on silti tarjottavaan useita suorastaan riemastuttavia biisejä. Sellaisiin lukeutuvat etenkin The Hellacoptersin Robert Dahlqvistin kitarasoololla ryyditetty Black Mustang, rytmiikaltaan rikas Sparkles ja albumin videobiisiksi päätynyt, varsin tarttuvalla kertosäkeellä kuorrutettu No Return. Melodisemmasta tuotannosta albumilta nousevat erityisen myönteisesti esiin myös singleformaatissa ilmestynyt Sleeping Dogs sekä pitkäsoiton päättävä balladihelmi Fadeaway.  Sleeping Dogs-singlen kakkosbiisinä on pitkäsoitolta löytymätön cover 80-lukuisen glam/hardrockin ikoneihin lukeutuvan Twisted Sisterin ehkäpä legendaarisimmasta hitistä We're Not Gonna Take It.Tummasävyinen Guided by Shadows lukeutuu Bimboo Wizardin sävykkäämmän tuotannon huippuhetkiin. Toinen albumilta singlenä julkaistu kappale on sen rivakka avausraita Get There Fast, jonka upea kakkosbiisi, niin ikään melodisempaan osastoon lukeutuva Hard to Say pääsi ansaitusti mukaan Bimboo Wizardista julkaistulle vinyyliversiolle. Albumin kappaleista Kallio Lovelle lienee annosteltu kaikkein runsaimmin teiniromantiikkaa ja melodiaansa mainittu kappale on lainannut hitusen Elton Johnin Crocodile Rockia. Rumpali Milla Palovaara  ja soolokitaristi Maria Laiho olivat Bimboosin keskeisimmät biisintekijät, mutta varsin iskevän kertosäkeen sisältävä Mars is Rising on tavanomaisesta poiketen solisti/rytmikitaristi Susanna "Suffeli" Rapinojan käsialaa. Bimboo Wizardin ainoa lainabiisi on Sleepy Sleepersin vuonna 1982 ilmestyneen In the Rio-albumin hitti, alun perin Tiina Tiikerin vokalisoima Tuu tuu juntti, jonka englanninkieliseksi nimeksi valikoitui Pa-Pa-Party. Albumin ärhäkimpiin garagerockrevityksiin lukeutuvat Jukka Perkele ja PMS 666 olivat ilmestyneet singleformaatissa jo selkeästi ennen pitkäsoittoa.  Vaikka Bimboo Wizardille sisältyy muutama hieman täytteenomaisempi kappale, on myös Thee Ultra Bimboosin joutsenlaulualbumi yhtyeen diskografiassa siinä määrin vahva kokonaisuus, että bändin levytysuran olisi suonut jatkuneen myös mainitun pitkäsoiton jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Pete Townshendin esikoissooloalbumi

Pete Townshend:Who Came First

Lokakuussa 1972  Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa Deccan julkaisemana ilmestynyt Who Came First on Pete Townshendin esikoissooloalbumi. Se sisältää demoja hylätyksi jääneeltä konseptialbumilta Lifehouse. Osa kyseisistä kappaleista tosin julkaistiin The Whon kenties kirkkaimmalla klassikkoalbumilla, elokuussa 1971 ilmestyneellä pitkäsoitolla Who's Next. Who Came Firstin originaalipainos oli avattavakantinen ja se sisälsi Louis Van Gasterenin elokuvaa Beyond Words varten otettuja valokuvia Towshendin henkisestä oppi-isästä Meher Babasta. Britanniassa Townshendin esikoissooloalbumi saavutti sijan 30. ja Billboardilla sijan 69. Townshend oli jo aikaisemmin osallistunut kahdelle painosmääriltään hyvin pienille Meher Baban kunniaksi työstetyille tribuuttialbumeille Happy Birthday ja As I Am. Ne oli julkaistu Britanniassa vuosien 1970 ja 1972 välillä. Decca tiedusteli Townshendilta pian kyseisten albumien julkaisuoikeuksia, sillä ne levisivät Yhdysvalloissa bootlegversioina. Mainittujen pitkäsoittojen uusintapainosten sijaan Townshend päätti vaihtaa kappalejärjestystä ja julkaista ensimmäisen virallisen sooloalbuminsa. Loppujen lopuksi Who Came Firstille valikoitui kolme demoa Lifehouse-projektista, kaksi kappaletta kummaltakin tribuuttialbumilta sekä kaksi muuta biisiä. Lifehousen kappaleita albumilla edustivat Pure and Easy, Let's See Action ja Time is Passing. Mainuista kappaleista Let's See Action oli julkaistu The Whon levytyksenä singleformaatissa vuonna 1971 ja kaksi muuta pääsivät mukaan vuonna 1974 kokoelma-albumille Odds and Sods sekä Who's Nextin uusintapainoksille. Kaikki Townshendin Lifehousea varten työstämät demot julkaistiin vuonna 2000 nimellä Lifehouse Chronicles. Tribuuttialbumilta Happy Birthday mukaan Who Came Firstille pääsivät Townshendin Content ja Ronnie Lanen käsialaa ollut Evolution. Kyseessä on uusioversio vuonna 1970 The Facesin esikoisalbumilla First Step ilmestyneestä kappaleesta Stone. I Am-albumilta mukana olivat Billy Nichollsin Forever's No Time at All ja Townshendin Parvardigar. Jälkimmäisen tekstit on mukautettu Meher Baban Universal Prayerista. Lisäksi mukana olivat Townshendin käsialaa ollut Sheraton Gibson sekä hänen coverinsa Ray Parkerin säveltämästä kappaleesta There's A Heartache Following Me, joka oli vuonna 1964 ollut Britanniassa top ten - menestys countrylaulaja Jimmy Reevesin levytyksenä. Kappaleet nauhoitettiin Townshendin kotistudiossa. Hän ei ollut mukana Nichollsin kappaleessa, mutta kitaroi Lanen biisissä ja vastasi kaikilla muilla albumin kappaleilla kaikista instrumenteista. Who Came Firstin uusintapainokset olivat Britanniassa Polydor Recordsin julkaisemia vuonna 1978 ja Yhdysvalloissa MCA Recordsin julkaisuja jo vuonna 1973. Ensimmäisestä cd-versiosta vastasi Rykodisc vuonna 1992 ja mukana oli kuusi bonuskappaletta. Vuonna 2006 Hip-O Records julkaisi Who Came Firstistä remasteroidun version. Mukana oli tällä kertaa yhdeksän bonuskappaletta, joista kuusi samoja, kuin Rykodiscin julkaisemalla versiolla.Mukana ovat kaikki Townshendin Happy Birthday -albumilla julkaisemat kappaleet.

Tiistain tukeva:Kolme studioalbumia julkaissut kiehtova brittiläinen rockyhtye

 Streetwalkers oli loppuvuodesta 1973 perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen perustajajäsenistä solisti Roger Chapman ja kitaristi John "Charlie" Whitney olivat aikaisemmin kuuluneet brittirockin kiehtovimpiin kakkosdivarilaisiin lukeutuvaan yhtyeeseen Family. Streetwalkers kehittyi kvintettikokoonpanoksi, jonka esiasteena oli Chapman Whitney Band. Michael Alphandaryn ja Harvey Goldsmithin manageroima Streetwalkers tuli tunnetuksi erityisesti livekeikoistaan sekä vuonna 1976 ilmestyneestä albumistaan Red Card. Yhtyeen nousun todella merkittäväksi brittirockin edustajaksi esti vuoteen 1977 ajoittunut punkrockin ja myöhemmin uuden aallon nousu, jotka osaltaan vaikuttivat keskeisesti eurooppalaiseen kulttuuriin. Streetwalkers saavutti joka tapauksessa menestystä Yhdysvalloissa ja Euroopan maista erityisesti Saksassa. Vuonna 1973 Chapman ja Whitney solmivat levytyssopimuksen Reprise Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestyneen albumin Chapman Whitney Streetwalkers levytykseen ottivat Familyn jäsenistä osaa basistit Ric Crech, John Wetton ja Jim Cregan, joista viimeksi mainittua kuultiin tosin ainoastaan taustavokalistina. Wetton oli vaikuttanut myös King Crimsonissa ja mainitun yhtyeen jäsenistästä Chapman Whitney Streetwalkers-albumin työstämiseen osallistuivat lisäksi saksofonisti Mel Collins ja rumpalit Ian Wallace sekä Michael Gilles. Näihin aikoihin kosketinsoittaja Blue Weaver täydensi yhtyeen kokoonpanon konserteissa, esimerkiksi Readingin festivaaleilla kesän 1974 aikana. Kiertuekokoonpanoon kuului lisäksi The Jeff Beck Groupista ja Hummingbirdistä tuttu Bobby Tench, joka soitti Streetwalkersin riveissä esimerkiksi Lontoon Hyde Parkissa samaisena kesänä. Chapman Whitney Streetwalkers-albumin levytyksen jälkeen Chapman ja ja Whitney vaihtoivat yhtyeensä nimeksi Streetwalkersin ja Bobby Tenchistä tuli bändin virallinen jäsen. Vuonna 1975 solmittiin levytyssopimus Phonogram Incin kanssa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät sittemmin Iron Maideniin liittynyt rumpali Nicko McBrain sekä basisti Jon Plotel. Chapman Whitney Streetwalkersina yhtye oli ehtinyt esiintyä saksalaisessa tv-showssa Rockpalast. Streetwalkersin vuoden 1975 esikoisalbumi Downtown Flyers julkaistiin sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Sen vastaanottama palaute oli rohkaisevampaa viimeksi mainitussa maanosassa.  Vuoden 1976 satoa edustava groovaava heavyalbumi The Red Card saavutti brittilistalla sijan 16. ja se on säilyttänyt asemansa arvostettuna pitkäsoittona. Touko-kesäkuussa 1976 Streetwalkers esiintyi konserttisarjassa The Who Put the Boot brittiläisillä jalkapallostadioneilla The Sensational Alex Harvey Bandin, Little Featin, The Outlawsin ja brittiläisen Widowmakerin kanssa. Streetwalkers esiintyi aina kattauksen toisena yhtyeenä. Yhdysvalloissa Streetwalkers lämmitteli Wingsiä, 10CC:tä ja Joe Cockeria. 12. kesäkuuta 1976 Streetwalkers teki ensimmäiset nauhoituksensa John Peelille BBC:tä varten lineupilla, joka koostui Chapmanista, Whitneystä, Tenchistä, McBrainista ja Plotelista. Toiset nauhoituksensa John Peelille yhtye työsti 14. maaliskuuta 1977. 19. huhtikuuta samaisena vuonna Streetwalkers teki viimeisen esiintymisensä Rockpalastissa kokoonpanolla, jonka muodostivat  Chapman, Whitney, Tench, kosketinsoittaja Brian Johnstone, basisti Mickey Feat and rumpali David Dowle, joista viimeksi mainittu liittyi myöhemmin Whitesnakeen. Ehdittäessä yhtyeen viimeiseen ja vuonna 1977 ilmestyneeseen albumiin Vicious But Fair levy-yhtiö Vertigon painopiste oli siirtynyt punkrockiin ja uuteen aaltoon. Sopimusteknisistä syistä vuoden 1977 aikana ilmestyi vielä huonosti nauhoitettu konserttitaltiointi Streetwalkers Live. Tuohon mennessä Streetwalkers oli lopettanut toimintansa ja Bobby Tench sekä basisti Micky Feate siirtyneet työskentelemään Van Morrisonin kanssa.

Maanantain mainio:Keskeisen biisintekijän ensimmäinen sooloalbumi

 Graham Gouldman:The Graham Gouldman Thing

Vuonna 1968 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Graham Gouldman Thing on keskeisen biisintekijän ja myöhemmin yhtyeessä 10CC vaikuttaneen ja myös sen perustaneen Graham Gouldmanin esikoissooloalbumi. Ennen debyyttipitkäsoittonsa nauhoittamista Gouldman oli ehtinyt säveltää menestyneitä singlejä The Yardbirsille, The Holliesille sekä Herman's Hermitsille. Esikoissooloalbumilleen Gouldman levytti omat näkemyksensä mainittuun kategoriaan lukeutuneista The Yardbirdsin For Your Lovesta, The Holliesin Bus Stopista sekä Herman's Hermitsin No Milk Todaysta. Mainitulla albumilla hän versioi lisäksi käsialaansa olevat ja aikaisemmin Wayne Fontanan levyttämät kappaleet Pamela Pamela ja The Impossible Years sekä St. Louis Unionin ja Cherin levyttämän Behind Every Doorin. The Graham Gouldman Thingille sisältyy lisäksi hänen käsialaansa olevia ja tuossa vaiheessa tuoreita sävellyksiä. Gouldman nauhoitti esikoissoolonsa Lontoossa Olympic-studioilla, joilla Led Zeppelin tuli työstämään useita albumeitaan. Graham Gouldman Thingin nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa John Paul Jones ja Eddie Kramer, jotka tulivat kumpikin saavuttamaan huomattavaa menestystä Led Zeppelinin kanssa; ensiksi mainittu yhtenä yhtyeen jäsenistä ja jälkimmäinen tuottajan ominaisuudessaan. Albumin kansiteksteissä mainittiin sen nauhoituksiin osallistuneen useita merkittäviä muusikoita, joskaan heidän henkilöllisyyttään ei kuitenkaan kerrottu. The Graham Gouldman Thingistä vuonna 2004 ilmestyneen cd-version kansiteksteissä Gouldman mainitsee, että idea albumista tuli hänen manageriltaan Harvey Lesbergiltä ja se sisältäisi sekä Gouldmanin versioita hänen muille kirjoittamistaan hiteistä että myös uusia sävellyksiään. Albumin sovituksista vastanneen John Paul Jonesin Gouldman on maininnut olevan upea basisti ja kosketinsoittaja, jonka vaikutus hänen omaan soittoonsa oli varsin merkittävä. The Graham Gouldman Thingin apulaistuottajaksi kaavailtiin Herman's Hermitsin solistia Peter Noonea. Ideana oli, että biisien esittäjä tuottaisi niiden kirjoittajaa. Ensimmäisten nauhoitusten jälkeen Noonea ei kuitenkaan näkynyt, joten albumin tuotannosta vastasivat Gouldman ja John Paul Jones Eddie Kramerin toimiessa ääni-insinöörinä. The Graham Gouldman Thing julkaistiin aluksi ainoastaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Britanniassa albumilta ilmestyi ainoastaan yksi single. Saarivaltakunnassa pitkäsoitto oli saatavilla vasta vuonna 1992, jolloin jukaistiin sen ensimmäinen cd-painos.

Sunnuntain extra:Eräs Stevie Wonderin klassisen kauden pitkäsoitoista

Stevie Wonder:Talking Book


28. lokakuuta 1972 Motownin julkaisemana ilmestynyt Talking Book on Stevie Wonderin 15. studioalbumi. Se lukeutuu artistin klassisen kauden pitkäsoittoihin ja sisältää kaksi listakärkeen kohonnutta singleä. You Are the Sunshine of My Life nousi ykköseksi Billboardin listalla sekä Easy Listening –listalla ja pitkäsoitolta poimittu ensimmäinen singlejulkaisu Superstition kärkeen Billboardin lisäksi Hot Soul Singles – listalla. Kappaleista ensin mainittu toi Wonderille hänen ensimmäisen Grammynsa parhaasta miesvokaalisuorituksesta. Pitkäsoittojen Music of My Mind ja Innervisions välillä ilmestynyt Talking Book tarjosi Wonderille tavanomaista runsaammin taiteellista vapautta artistin levy-yhtiön Motownin taholta. Albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon Jeff Beck, Buzz Feiten sekä Ray Parker Jr. Albumin soundille oli tunnusomaista Wonderin kosketinsoitintyöskentely ja myös syntetisaattoreita hyödynnettiin esimerkiksi funkpoljentoisessa raidassa Maybe Your Baby. Albumin tuotannosta vastanneet Cecil ja Margouleff tekivät Stevie Wonderin lisäksi yhteistyötä esimerkiksi Isley Brothersin kanssa. Talking Book julkaistiin vaiheessa, jolloin Wonder konsertoi Rolling Stonesin kanssa ja albumista muodostui menestys. Poplistoilla se nousi kolmanneksi ja R &Blistalla aina listakärkeen. Superstition voitti parhaan R & B -laulusuorituksen ja kappaleen Grammyt. Vuonna 2003 Rolling Stone listasi Talking Bookin sijalle 90. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan. Kyseessä oli suorastaan uraa uurtava pitkäsoitto, joka osaltaan osoitti R & B-artistien kykenevän miellyttämään myös rockyleisöä.

Lauantain pitkä:U2:n ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut albumi

 U2:War

Helmikuun viimeisenä 1983 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt War on U2:n kolmas studioalbumi. Steve Lillywhiten tuottamaa pitkäsoittoa pidetään U2:n ensimmäisenä selkeästi poliittisena albumina sekä otsikkonsa että Sunday Bloody Sundayn ja New Year's Dayn kaltaisten kappaleiden vuoksi. Solisti Bono mainitsi sodan olevan vuoden 1982 motiivi. War-pitkäsoitto nauhoitettiin syys-marraskuussa 1982 Windmill Lane-studioilla edeltäjiensä, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneiden albumien Boy ja October tavoin Lillywhiten tuottamana. Siinä, missä mainittujen pitkäsoittojen keskeisiä teemoja olivat olleet aikuisuus ja henkisyys, Warilla yhtye keskittyi sekä sodankäynnin fyysisiin vaikutuksiin että henkisiin jälkivaikutuksiin. Musiikillisesti War oli edeltäjiään raaempi albumi ja sitä on kuvattu pitkäsoitoksi, jolla U2:n voi todeta kääntäneen pasifismin ristiretkeksi. Warista muodostui yhtyeelle menestysalbumi. Britanniassa siitä tuli U2:n ensimmäinen albumilistan kärkeen noussut pitkäsoitto, joka pudotti Michael Jacksonin Thrillerin ykkössijaltaan. Yhdysvalloissa Warin korkein listasijoitus oli 12. ja albumista muodostui siellä U2:n ensimmäinen kultalevyn saavuttanut pitkäsoitto. Muutamia Britanniassa laadittuja vähemmän mairittelevia arvioita lukuun ottamatta kriitikot suhtautuivat War-albumiin myönteisesti. Pitkäsoiton tiimoilta U2 teki vuoden 1983 loppuun kestäneen kiertueen. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla War saavutti sijan 223. Albumin aikaisempaa raaempaan soundiin vaikutti osaltaan se, että kitaristi Edge hyödynsi pitkäsoitolla aikaisempaa niukemmin kaikua ja delayta. Warin avaavaa Sunday Bloody Sundayta on kuvattu erääksi kaikkien aikojen laadukkaimmista poliittisista protestilauluista. Albumin voimakkaimmin poliittisorientoituneista kappaleista New Year's Day kertoo sotilasliikkeestä Puolassa. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla New Year's Day saavutti sijan 435. U2:n keikkaseteissä New Year's Daystä on vuosien mittaan muodostunut yhtyeen kolmanneksi useimmin soitettu kappale I Will Follown ja Pride (in the Name of Loven) jälkeen. Like a Song... oli kirjoitettu viestiksi niille, joiden mielestä U2 ei ollut tarpeeksi punkorientoitunut. Mainitun kappaleen U2 on vastaavasti soittanut livekontekstissa ainoastaan kerran. Seesteinen Drowning Man eroaa tyylillisesti kaikista muista Warilla julkaistuista kappaleista. Muista albumin biiseistä Red Light käsittelee prostituutiota ja Two Hearts Beat as One rakkautta. New Year's Day julkaistiin Warin ensimmäisenä singlenä tammikuussa 1983. Britanniassa se kohosi top teniin ja oli Billboardilla U2:n ensimmäinen Hot 100-listan tavoittanut single. Two Hearts Beat as One julkaistiin singlenä Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa, joista ensiksi mainitussa se saavutti sijan 18. Sunday Bloody Sunday ilmestyi singleformaatissa Alankomaissa ja Saksassa, joista ensiksi mainitussa se nousi kolmanneksi. Warin kappaleista 40 ilmestyi promootiokäyttöön tarkoitettuna singlenä Saksassa. Warin tiimoilta U2 aloitti keikkailunsa jo joulukuun ensimmäisenä 1982 reilusti ennen albumin ilmestymistä tarkoituksenaan testata sen kappaleita keikkakontekstissa. Varsinainen War-kiertue starttasi 26. helmikuuta 1983 ja kesti mainitun vuoden marraskuun loppuun. Mainittuna aikana U2 soitti 110 konserttia Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Viides kesäkuuta 1983 Red Rocks Amphitetressa soitetun konsertin Rolling Stone listasi 50 rock n' rollin historiaa muuttaneen hetkensä listalleen. Mainitusta konsertista taltioitiin konserttivideo Live at Red Rocks ja se oli yksi niistä useista konserteista, jotka nauhoitettiin livelevyä Under the Blood Red Sky varten. Mainitut julkaisut saavuttivat kuuluvuutta radiossa ja näkyvyyttä MTV:llä ja kasvattivat samalla U2:n mainetta livebändinä. War-kiertueen konserttien päätöskappaleeksi muodostui 40, jonka aikana kitaristi Edge ja basisti Adam Clayton vaihtoivat instrumentteja ja yhtyeen jäsenet poistuivat stagelta yksi kerrallaan jättäen yleisön laulamaan fraasia "How Long to Sing This Song".  Rolling Stonen vuonna 1989 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla War saavutti sijan 40.  Samaisen musiikkilehden vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Warin sijoitus oli 221. Vuoden 2012 updeitatulla listalla pitkäsoiton sijoitus oli ainoastaan kahta pykälää alempana.

Perjantain pohjat:Trafficin vuoden 1973 tuotantoa edustava studioalbumi

 Traffic:Shoot Out at the Fantasy Factory

Helmikuussa 1973 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Shoot Out at the Fantasy Factory on brittiläisen rockyhtyeen Trafficin kuudes ja viidestä kappaleesta koostuva studioalbumi. Vaikka mainittu pitkäsoitto vastaanotti edeltäjäänsä niukemmin myönteisiä arvioita, se saavutti Billboardin popalbumien listalla kuudennen sijan, eli oli edeltäjäänsä, marraskuussa 1971 ilmestynyttä albumia The Low Spark of High Heeled Boys yhtä sijaa korkeammalla. Vuonna 2003 Shoot Out at the Fantasy Factorysta julkaistiin remasteroitu cd-versio. Albumin työstämiseen osallistuivat Trafficin jäsenten lisäksi Muscle Shoals Rhythm Sectioon kuuluneet basisti David Hood, rumpali Roger Hawkins, kosketinsoittaja Barry Beckett ja kitaristi Jimmy Johnson. Hood ja Hawkins ovat mukana kaikilla Shoot Out at the Fantasy Factoryn kappaleilla ja itse asiassa heidät listataan kansiteksteissä Trafficin jäsenistöön kuuluviksi. Beckettin ja Johnsonin soittoa kuullaan albumin kappaleista ainoastaan raidalla Tragic Magic. Hood, Hawkins ja Beckett olivat lisäksi mukana Trafficin Shoot Out at the Fantasy Factoryn tiimoilta tekemällä kiertueella ja näin ollen myös järjestyksessään Trafficin toisella livealbumilla, Euroopassa tupla-albumina ja Yhdysvalloissa sekä Kanadassa yksittäisenä levynä ilmestyneellä pitkäsoitolla On the Road.

Torstain terävä:Eric Burdonin War-yhtyeen kanssa työstämiä nauhoitteita vuosien 1969 ja 1971 väliltä

 War Featuring Eric Burdon:Love is All Around

Marraskuussa 1976 ABC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Love is All Around on Eric Burdonin ja War-yhtyeen albumi, joka sisältää yhtyeen nauhoituksia vuosien 1969 ja 1971 väliseltä ajanjaksolta. Mainitulla pitkäsoitolla julkaistuja kappaleita ei ole mukana bändin kahdella vuoden 1970 aikana ilmestyneellä pitkäsoitolla. Vuosia myöhemmin Avenue Records julkaisi Love is All Aroundin cd-formaatissa ja tuolloin albumin kannessa käytettiin yhtyeen originaalinimeä Eric Burdon and War. Love is All Aroundin kuudesta kappaleesta kaksi oli joka tapauksessa julkaistu aikaisemmin. Magic Mountain oli ilmestynyt listakärkeen nousseen singlen Spill the Wine b-puolella ja Home Dream Eric Burdonin ja Jimmy Witherspoonin nimissä julkaistulla yhteisellä ja vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Guilty. Mainittua nimikäytäntöä hyödynnettiin siitä huolimatta, että kappaleen esittäjänä oli tosi asiassa Eric Burdon and War. Muista albumilla ilmestyneistä kappaleista nimibiisi Love is All Around oli aikaisemmin julkaisematon, John Loudermilk-cover Tobacco Road on lyhennetty versio Eric Burdon and Warin vuoden 1970 esikoisalbumilla Eric Burdon's Declares War ilmestyneestä näkemyksestä mainitusta kappaleesta. A Day in the Life on aikaisemmin julkaisematon cover The Beatlesin Sergeant Pepperin päättävästä klassikkokkappaleesta ja Paint It Black kahdeksas syyskuuta 1969 Whiskey-clubilla Los Angelesissa taltioitu liveversio samaisesta Rolling Stonesin vuoden 1966 suurhitistä, josta Eric Burdon and War nauhoitti studioversion jälkimmäiselle albumilleen Blackman's Burdon. Vuonna 1977 Love is All Aroundin kappaleista julkaistiin singleformaatissa Magic Mountain b-puolellaan editoitu versio Home Dreamistä.

Keskiviikon klassikko:Rehdin yhdysvaltalaisrockarin lopullinen läpimurtolevy

 Bob Seger & The Silver Bullet Band:Night Moves

Vaikka rehti detroitilaisrockari Bob Seger saavutti lopullisen läpimurtonsa vasta vuonna 1976 ilmestyneellä studioalbumillaan, kyseessä oleva Night Moves on järjestyksessään jo Segerin tuotannon yhdeksäs pitkäsoitto. Kotikonnuillaan Seger aloitti uransa jo niinkin varhain kuin vuonna 1961. Musiikkiuransa ensimmäisen vuosikymmenen aikana hän vaikutti yhtyeissä The Decibels, The Town Criers sekä Doug Brown and The Omens. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Segerin johtamia yhtyeitä olivat Bob Seger and the Herd ja Bob Seger System. Vuosien kuluessa hän saavutti hittejä paikallistasolla ja jonkinasteisia meneskappaleita myös laajemmassa mittakaavassa. Suursuosio antoi silti odottaa itseään siihen saakka, kun Seger perusti Silver Bullet Bandinsa. Vuonna 1974 perustetun yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi Drew Abbott, saksofonisti Alto Reed, basisti Chris Campbell ja rumpali Charlie Allen Martin. Vuonna 1975 ilmestyneeseen albumiin Beautiful Loser ehdittäessä yhtyeen lineupin oli täydentänyt kosketinsoittaja Robyn Robbins. Huhtikuussa 1976 ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi Live Bullet sisälsi useita huomattavaa radiosoittoa saavuttaneita kappaleita. Vaikka Night Moves-albumi on kreditoitu Silver Bullet Bandin nimiin, lähes puolella pitkäsoiton kappaleista taustamuusikkoina kuullaan Muscle Shoalsin kuuluisaa rytmiryhmää Alabamassa sijainneilta studioilta. Night Movesin avauskappale Rock and Roll Never Forgets haikailee jo vanhakantaisen rockin perään ja muutamaa vuotta myöhemmin Seger ja Bullet Band levyttivät hitiksi muodostuneen, teemaltaan samanhenkisen kappaleen Old Time Rock N' Roll. Kriitikot suhtautuivat albumiin suopeasti ja tähän mennessä Night Moves on myynyt  maailmanlaajuisesti yli yhdeksän miljoonaa kappaletta. Pitkäsoiton nimibiisi Night Moves on saanut inspiraationsa Bruce Springsteenin kappaleesta Jungleland. Seger nauhoitti kyseisen kappaleen Torontossa ja se sisältää kiinnostavan sovituksen, jonka aikana kuuntelija ikään kuin siirtyy menneisyydestä nykyisyyteen. Albumin huippuhetkiin lukeutuu nuoresta viattomuutensa menettäneestä stripparista kertova Mainstreet. Mainitussa kappaleessa hänen tarinansa kerrotaan ulkopuolisen havainnoijan perspektiivistä. Musiikillisesti kitaralinja on Mainstreetissä keskeinen. Katu, josta kappaleessa lauletaan, on Segerin lapsuudenmaisemien Ann Street Ann Arborissa, Michiganissa. Teemaltaan naisaiheisiin kappaleisiin Night Movesilla lukeutuvat myös Fire Down Below, Suspot Baby sekä Come to Poppa. Night Movesin jälkeen Segerin ja Silver Bullet Bandin tuotannon suurmenestyksiin edeltäjänsä tavoin lukeutuivat vuosina 1978 ja 1980 ilmestyneet albumit Stranger in Town ja Against the Wind.

Tiistain tukeva:Rumpali kahdessa yhdysvaltalaisen punkrockin klassikkoyhtyeessä

 Seitsemäs toukokuuta 1946 syntynyt ja 14. tammikuuta 1992 edesmennyt Jerry Nolan oli yhdysvaltalaisrumpali, jonka keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuivat New York Dolls ja Johnny Thunders and The Heartbreakers. Williamsburghissa, Brooklynissa syntyneestä Nolanista tuli New York Dollsin rumpali syksyllä 1972. Yhtyeessä hän otti edesmenneen Billy Murcian paikan. Vuonna 1973 New York Dolls solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Nolan oli Kissin rumpalin, niin ikään Dollsille koesoitossa käyneen Peter Crissin lapsuudenystävä. Nolanin varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet Wayne Countyn Queen Elizabeth, Billy Squierin Kicks sekä Suzi Quatron johtama ja Detroitista kotoisin ollut Cradle, jonka ainoa miesjäsen Nolan oli ollut. Kun Nolania pyydettiin New York Dollsin rumpaliksi, hän vaikutti voimatriossa nimeltä Shaker, joka oli soittanut useasti Dollsin lämmittelijänä. Nolan osallistui New York Dollsin kahden ensimmäisen albumin, vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiden pitkäsoittojen New York Dolls ja Too Much Too Soon työstämiseen. Nolan ja Johnny Thunders jättivät Dollsin keväällä 1975. Kaksikko otti yhteyttä Neon Boysissa ja Televisionissa soittaneeseen basistiin Richard Helliin aikomuksenaan perustaa uusi yhtye The Heartbreakers. Pian Walter Lure täydensi yhtyeen kokoonpanon ja Hellin paikan otti Billy Rath. Vuonna 1976 The Heartbreakersia pyydettiin mukaan Sex Pistolsin Anarchy in the UK-kiertueelle, jolla soittivat lisäksi The Clash ja The Damned. Pian kiertueen jälkeen The Heartbreakers asettui pysyvästi Lontooseen ja keikkaili ahkerasti vuosien 1976 ja 1977 aikana. Nolan jätti yhtyeen pian sen julkaistua ainoan albuminsa L.A.M.F lokakuussa 1977, sillä hänen mielestään mainittu pitkäsoitto oli huonosti miksattu. Hän jatkoi The Heartbreakersissä palkattuna rumpalina vuoden 1977 loppuun saakka. Alkuvuodesta 1978 Nolan liittyi Steve Diorin ja Barry Jonesin johtamaan yhtyeeseen The Idols. Yhtyeessä Chelsea soittaneen basistin Simon Vitessen kanssa The Idols äänitti Lontoossa neljä demoa Track Recordsille. Myöhemmin samaisena vuonna yhtye konsertoi Yhdysvalloissa Arthur Kane basistinaan. Vuoden 1978 aikana Ork Records julkaisi The Idolsilta singlen You/The Girl That I Love. Syyskuussa 1978 Nolan, Arthur Kane ja Steve Dior säestivät Sid Viciousia tämän soolokeikoilla New Yorkissa. Niistä viimeisimmälle osallistui myös The Clashin Mick Jones. Mainituista konserteista kasattiin livelevy Sid Sings. The Idols jatkoi konsertointiaan itärannikolla, mutta lopetti toimintansa vuonna 1979. Viimeisessä kokoonpanossa olivat mukana Nolan, Dior, Barry Jones, Arthur Kane ja Walter Lure. 80-luvun alussa Nolan jatkoi musisointiaan Diorin ja Jonesin kanssa yhtyeessä The London Cowboys, jonka lineupissa oli lisäksi mukana Sex Pistolsin originaalibasisti Glenn Matlock. Nolan ei ollut rumpalina The London Cowboysin vuosina 1982 1984 ilmestyneillä studioalbumeilla Animal Pleasure ja Tall in the Saddle, mutta sitä vastoin vuonna 1986 julkaistulla konserttitaltioinilla On Stage. Konsertoidessaan Johnny Thundersin kanssa vuonna 1982 Nolan tapasi Charlotte Nedebyn, josta tuli hänen vaimonsa. Samaisena vuonna Tandan Records julkaisi Nolanilta Teneriffa Cowboysin kanssa levytetyn singlen Take a Chance with Me/Pretty Baby. Muihin Teneriffa Cowboysin kanssa vuosien 1982-83 levytettyihin kappaleisiin lukeutuivat muun muassa Chuck Berry- cover Havana Moon sekä Countdown Love, joka ilmestyi vuonna 1997 postuumisti julkaistulla split-singlellä  Johnny Thundersin kanssa. Vuonna 1983 Nolan julkaisi ruotsalaisyhtye Pilsnerin kanssa työstetyn singlen I Refuse (to Live in the USA)/Sleep with You, jolla hän vaikutti sekä rumpalina että solistina. Lyhytikäisessä yhtyeessä Ugly Americans oli mukana myös toinen New York Dollsiin kuulunut jäsen, eli kitaristi Sylvain Sylvain. Thundersin kanssa Nolan jatkoi ajoittaista yhteistyötään aina Thundersiin vuoteen 1991 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Nolan eli itse ainoastaan reilua puolta vuotta kauemmin. Hänen viimeinen musiikillinen projektinsa edusti yhteistyötä solisti/biisintekijä/kitaristi Greg Allenin ja basisti Chicago Vin Earnshawn kanssa. Loppuvuodesta 1991 ollessaan hoidettavana St. Vicent's Hospitalissa New Yorkissa Nolan vaipui koomaan, josta hän ei enää herännyt. 14. tammikuuta 1992 edesmennyt Nolan on haudattu Mount Saint Maryn hautausmalle New Yorkissa. Vuonna 2017 ilmestyi Beat Rodeossa ja Rockatsissa rummuttaneen Curt Weissin käsialaa oleva Nolanin elämäkertateos Stranded in the Jungle: Jerry Nolan's Wild Ride - A tale of drugs, fashion, the New York Dolls, and Punk Rock.

Maanantain mainio:Keskeisen brittiläisen rhythm and blues-yhtyeen perustajajäsen

 Kahdeksas toukokuuta 1943 Richmondissa, Surreyssa, Britanniassa syntynyt Paul Granwille Samwell-Smith on brittiläinen muusikko ja levytuottaja. Hän oli saarivaltakunnan keskeisimpiin rhythm and blues-yhtyeisiin lukeutuvan The Yardbirdsin basisti ja perustajajäsen. Yhtyeen kitaristeina vaikuttivat Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Nuoruudessaan Samwell-Smith kävi Hampton Schoolia The Yardbirdsin tulevan rumpalin Jim McCarthyn kanssa. The Yardbirdsissä vaikutusaikanaan Samwell-Smith osallistui yhtyeen musiikin tuottamiseen ja työskenteli useiden keskeisten tuottajien, kuten Mickie Mostin, Simon Napier-Bellin ja Giorgio Gomelskyn kanssa. The Yardbirdsissä vaikutusaikanaan Samwell-Smith osallistui osaltaan keskeisesti yhtyeen kappaleiden kirjoitustyöhön. Hän jätti yhtyeen kesäkuussa 1966 ja siirtyi levytuottajaksi. Samwell-Smith perusti The Yardbirdsin toukokuun lopussa 1963  solisti/huuliharpisti Keith Relfin, soolokitaristi Anthony Tophamin, rytmikitaristi Chris Drejan ja aikaisemmin mainitun rumpali Jim McCarthyn kanssa. Useimmiten Samwell-Smithin instrumentti oli Epiphone Rivoli -basso. Hän oli mukana The Yardbirdsin Britanniassa julkaistuilla albumeilla Five Live Yardbirds ja Roger the Engineer sekä Yhdysvalloissa ilmestyneillä pitkäsoitoilla For Your Love sekä Having a Rave Up, joiden kaikkien julkaisijana oli Epic Records. Samwell-Smithiä kuultiin taustavokalistina useissa keskeisissä The Yardbirdsin levytyskappaleissa, kuten Good Morning Little Schoolgirl, For Your Love, Heart Full of Soul ja Evil Hearted You. Hän sävelsi gregoriaanisen kuorosovituksen kappaleeseen Still I'm Sad. 80-luvun alkuvuosina Samwell-Smith soitti The Yardbirds-tribuuttiyhtyeessä Box of Frogs Chris Drejan ja Jim McCarthyn kanssa. Vuonna 1992 Samwell-Smith pääsi Rock and Roll Hall of Fameen The Yardbirdsin jäsenenä. Tuottajan ominaisuudessa Samwell-Smith vastasi esimerkiksi Cat Stevensin suosituimmista albumeista. Lisäksi hänen tuottamiinsa yhtyeisiin ja artisteihin lukeutuvat muun muassa Jethro Tull, Carly Simon, Renaissance sekä All About Even kaksi ensimmäistä albumia. Paul Simonin kanssa Samwell-Smith tuotti Simonin 70-luvun alun soolotuotannon ytimeen lukeutuvan kappaleen American Tune.  Samwell-Smith oli musiikillisena johtajana vuonna 1971 ilmestyneessä elokuvassa Harold and Maude, josta muodostui kulttiklassikko. Sen musiikista vastasi Cat Stevens. Lähes kahta vuosikymmentä myöhemmin, eli vuonna 1990 Samwell-Smith vaikutti tuottajana elokuvassa Postcards from the Edge.

Sunnuntain extra:Suositun yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän vuoden 1976 albumi

 Billy Joel:Turnstiles

19. toukokuuta 1976 ilmestynyt Turnstiles on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Billy Joelin neljäs studioalbumi. Artisti nauhoitti mainitun pitkäsoiton osaltaan juhlistaakseen paluutaan kotikaupunkiinsa New Yorkiin. Turnstilesin kappaleista kolmessa viitataan New Yorkiin; Summer, Highland Falls, Say Goodbye to Hollywood sekä Miami 2017 (Seen the Lights Go Down on Broadway.) Albumi käynnistyy kappaleella Say Goodbye to Hollywood, joka on ottanut inspiraationsa The Ronettesin klassisesta esikoishitistä Be My Baby. I've Loved These Days-kappaleen tekstissä kadutaan kieli poskessa Hollywoodin dekadenssin taaksejättämistä. Kappaleen Prelude (Angry Young Man) alun ja lopun voimakkaissa piano-osuuksissa Joel on pyrkinyt imitoimaan The Surfaris-yhtyeen vuoden 1963 instrumentaalihitin Wipe Out rytmiä. Joel nauhoitti Turnstilesille kaavailemansa kappaleet ensiksi Hollywood Ranchilla Elton Johnin taustamuusikoiden, eli rumpali Nigel Olssonin ja basisti Dee Murrayn kanssa. Tuottajan tehtävissä oli ennen kaikkea Chicaco-yhtyeen kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut James William Guercio. Joel ei kuitenkaan ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Niinpä hän nauhoitti kappaleet uudestaan New Yorkissa oman kiertueyhtyeensä kanssa vastaten itse albumin tuotantotyöstä. Kiertuebändin muodostivat Richie Cannata sekä Topper-yhtyeen jäsenet  Liberty DeVitto, Russell Javors, Howie Emerson ja Doug Stegmeyer. Turnstilesin kansi kuvattiin New York City Subwayn Astor Place Stationilla. Joelin mukaan kukin kannen henkilöhahmoista viittaa yhteen albumin kappaleista. Ilmestymisaikanaan Turnstiles vastaanotti hienoisesti ristiriitaisia arvioita, mutta tuoreemmat kirjoitukset albumista ovat olleet positiivissävytteisempiä. Pitkäsoiton erityisvahvuudeksi on koettu sen sisältämän tuotannon monipuolisuus.

Lauantain pitkä:Grateful Deadin 80-luvun tuotannon avaus

 Grateful Dead:Go to Heaven

Vaikka vuonna 1980 ilmestynyt Go to Heaven ei lukeudukaan Grateful Deadin laajan diskografian arvostetuimpien studioalbumien kategoriaan, kyseessä on silti musiikillisesta aspektista tarkasteltuna tiukka pitkäsoitto. Suurinta musiikillista muutosta vanhempaan Grateful Deadin tuotantoon mainitulla albumilla merkitsi kosketinsoittaja Bret Mydlandin liittyminen yhtyeen riveihin. Mydland soitti pianoa, urkuja ja syntetisaattoreita ja hänen tyylinsä säveltää erosi kaikista muista yhtyeen jäsenistä. Grateful Deadin originaali kosketinsoittaja Pigpen McKernan oli menehtynyt maaliskuussa 1973 ja hänen paikkansa ottanut Keith Godhaux oli vaikuttanut Grateful Deadin kiertuekokoonpanossa jo niinkin varhain kuin vuonna 1971. 70-luvun aikana Grateful Dead julkaisi helposti omaksuttavaa tuotantoa edustavien, mutta silti varsin laadukkaiden albumiensa Workingman's Deadin ja American Beautyn jälkeen useita niin ikään tasokkaita ja tyylillisesti monipuolisia pitkäsoittoja, joista mainittakoon jazzvaikutteinen, vuonna 1973 ilmestynyt Wake of the Flood, vuoden 1975 kokeellinen Blues for Allah sekä vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneet Terrapin Station ja Shakedown Street, joista ensiksi mainittu sisältää elementtejä progressiivisesta rockista ja jälkimmäinen jopa hienoisia discovaikutteita. Go to Heavenillä hyödynnetään kaikkia edellä mainittuja tyylisuuntia ja eri genret pitää kasassa rumpalikaksikon Mickey Hart ja Phil Kreutzmann tarkka työskentely. Go to Heavenin avaa Jerry Garcian ja Robert Hunterin käsialaa oleva bluesvaikutteinen Alabama Getaway. Mydlandin sävellystuotantoa edustava  Far from Me on tarttuva ja tukeva rockkappale, joka edustaa kenties hänen laadukkainta tuotantoaan Go to Heavenillä. Garcian käsialaa olevassa Altheassa kuullaan Phil Leshin erinomaista bassotyöskentelyä. Seuraavaksi Go to Heaven sisältää kolme rytmikitaristi/solisti Bob Weirin ja lyyrikko John Perry Barlowin yhteistyötä edustavaa kappaletta. Niistä Feel Like a Stranger on svengaava funkrockkappale, jossa kuullaan kirkkaita kitarariffejä ja Mydlandin analogista syntetisaattoria. Lost Sailor on tummasävyinen, jazzelementtejä sekä filosofisen tekstin sisältävä raita. Saint of Circumstance on nopeatempoisempi ja popvaikutteisempi kappale, jonka huippuyksityiskohtiin lukeutuvat Garcian tehokkaat kitaralikit. Antwerp's Placebo (The Plumber) on Hartin ja Kreutzmannin puoliminuuttinen ja psykedeelisvivahteinen rumpukappale, joka johtaa Go to Heavenin kahteen viimeiseen raitaan. Mydlandin Easy to Love You edustaa harvinaislaatuisen kevyttä musiikillista ilmaisua, jota voisi verrata esimerkiksi Michael McDonaldin tuotantoon. Pitkäsoiton päättää traditionaalinen kappale Don't Ease Me In, jota tulevat Grateful Deadin muusikot jamittelivat jo The Warlocks-vaiheessaan 1960-luvun puolivälin tienoilla. Garcian blueskitaroinnin ohella levytysversiossa ääneen pääsee myös Mydland Hammondeineen. Yhdysvaltain albumilistalla Go to Heaven nousi top 30:een, mitä voi pitää Grateful Deadilta hyvänä suorituksena. Yhtyeen suurimmat myyntimenestykset antoivat silti odottaa samaisen vuosikymmenen loppupuolelle.

Perjantain pohjat:Eräs Black Sabbathin Heaven and Hell -albumin kirkkaimmista klassikkokappaleista

 Children of the Sea on Black Sabbathin kappale, joka julkaistiin yhtyeen yhdeksännellä ja huhtikuussa 1980 ilmestyneellä albumilla Heaven and Hell. Kyseessä oli yhtyeen tuotannossa ensimmäinen kappale, jonka sävellystyö oli tapahtunut solisti Ozzy Osbournen erottua Sabbathista. Children of the Sean lyriikat ja melodia olivat Ozzyn paikan ottaneen Ronnie James Dion käsialaa ja musiikista vastasi suurimmaksi osaksi kitaristi Tony Iommi. Dio ja Iommi tapasivat viimeksi mainitun kotona vuonna 1979 ja kehittyneestä jamittelusta tuli muodostumaan käännekohta koko Sabbathin tulevalle uralle. Iommin mukaan Children of the Seasta oli olemassa hyvin varhainen Ozzy Osbournen kanssa nauhoitettu demo, mutta kappaleen lyriikat ja melodia olivat erilaiset. Kun Dio oli liittynyt Sabbathiin, Children of the Seasta nauhoitettiin uusi, Geoff Nicholsin bassottelema versio. Sabbathin nelikielisen taitaja Geezer Butler oli nimittäin mainitussa vaiheessa käymässä läpi avioeroaan, mutta lopulta hän sai asiansa järjestykseen ja palasi Sabbathin riveihin Nichollsin siirtyessä yhtyeeseen kosketinsoittajan vakanssiin. Children of the Sea nauhoitettiin Deeside Leisure Centressä  ja Heaven and Hell-albumin lisäksi kappale julkaistiin singlen Neon Knights b-puolella. Rock - Das Gesamtwerk der größten Rock-Acts im Check rankkasi Children of the Sean kaikkien aikojen 18:ksi parhaaksi kappaleeksi Black Sabbathin tuotannosta. Children of the Sean liveversio pääsi mukaan vuonna 1983 ilmestyneelle tupla-albumille Live Evil.