sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Perjantain pohjat:Black Sabbathin 90-luvun avannut albumi

 Black Sabbath:Tyr


20. elokuuta 1990 I.R.S. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tyr on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Black Sabbathin 15. studioalbumi. Sen otsikko ja useat kappaleet viittaavat pohjoismaiseen mytologiaan. Niinpä monet ovat tulkinneet Tyrin konseptialbumiksi, seikka, jonka basisti Neil Murray vuonna 2005 kiisti. Albumi edustaa lähes dramaattista irtiottoa Black Sabbathin traditionaalisesta soundista. Kyseessä on eräs Sabbathin tuotannon raskaimmista albumeista, jolla Geoff Nicholsin koskettimet ovat keskeisessä asemassa. Lopputuloksena suuri osa musiikista on tummasävyisempää kuin useilla Sabbathin albumeilla ja tyylillisesti se muistuttaa edeltäjäänsä, vuonna 1989 ilmestynyttä pitkäsoittoa Headless Cross. Albumin kappaleista Feels Good to Me eroaa tyylillisesti muusta tuotannosta ja se otettiin mukaan ensisijaisesti singlejulkaisuaan varten. Geezer Butler, Ian Gillan ja Brian May vierailivat Tyr-kiertueen Euroopan osuudella. Butler ja May olivat mukana kahdeksas syyskuuta 1990 Lontoon Hammersmith Odeonissa soitetun konsertin encoreissa. Tyrin kappaleista Black Sabbathin keikkasettiin päätyi pidemmäksi aikaa ainoastaan albumin avauskappale Anno Mundi, joka on mukana myös Cross Purposes-dvd:llä. Tony Martin levytti kappaleen Jerusalem uudellen vuonna 1992 ilmestyneelle sooloalbumilleen Get Where I Belong. Tyr-albumin levyttänyt Black Sabbathin kokoonpano kokosi rivinsä vuonna 1995, jolloin se levytti Black Sabbathin 15:n studioalbumin Forbidden.

Sunnuntain extra:Donna Summerin vuoden 1983 ykköshitti

 She Works Hard for the Money on yhdysvaltalaissolisti Donna Summerin kappale, joka julkaistiin artistin vuonna 1983 ilmestyneellä samannimisellä albumilla ja lisäksi singleformaatissa. Se on Michael Omartianin ja Summerin itsensä käsialaa ensiksi mainitun vastatessa tuotannosta. Mercury Recordsin julkaisemasta singlestä muodostui Summerille selkeä hitti. Kappale nousi kolmen viikon ajaksi Billboardin R&B-listan kärkeen. Kyseessä oli diskokuningattaren ensimmäinen listaykkönen sitten vuoden 1979. Billboardin Hot 100-listalla sekä Dance Club Play-listalla. She Works Hard for the Moneysta muodostui Billboardin vuoden 1983 15:ksi suurin hitti. Summer esitti biisin livenä vuoden 1984 Grammy Awardseissa. Summer sai idean kappaleen lyriikkaan Julio Inglesiaksen juhlien jatkoilla. Naistenhuoneessa Summer näki siivoojan, joka oli väsymyksissään nukahtanut. Summer kirjoitti linen She Works Hard for the Money nopeasti muistiin ja kappale valmistui samannimiselle albumille sen viimeisenä biisinä. Arviossaan Cash Box kehui kappaleen bassolinjaa ja Summerin laulusuoritusta. She Works Hard for the Moneysta työstetty ja Brian Grantin ohjaama musiikkivideo pääsi rotaatioon MTV:llä. Itse asiassa kappaleesta työstettiin kaksi videoversiota. Niistä toinen on single edit toisen säilyessä uskollisena kappaleen originaalin albumiversion pituudelle.

Lauantain pitkä:Suosittu brittiläinen heavypuurtajayhtye

Saxon on vuonna 1977 Barnsleyssä perustettu brittiläinen heavy metal -yhtye. Niin kutsutun New Wave of British Heavy Metallin sanansaattajina yhtye saavutti 80-luvulla kahdeksan Britanniassa top 40:ään noussutta albumia. Niistä neljä kohosi kymmenen ja kaksi viiden suosituimman joukkoon. Saxon saavutti Britanniassa useita singlemenestyksiä ja listamenestyksiä myös muualla Euroopassa ja Japanissa. Yhtye oli suosittu myös Yhdysvalloissa. Saxon saavutti maineen eräänä suosituimmista metallin edustajista Euroopassa. Tyylisuunnassaan Saxonia voi pitää klassikkoyhtyeenä ja se on inspiroinut lukuisia yhtyeitä niin speedmetallin, glam metallin, powermetallin kuin progeheavynkin saralta. Yhtyeen ensimmäisen lineupin muodostivat aikaisemmin yhtyeessä Coast vaikuttaneet solisti Peter "Biff" Byford ja kitaristi Paul Quinn sekä aikaisemmin yhtyeeseen Sob kuuluneet kitaristi Graham Oliver, basisti Steve "Dobby " Dawson ja rumpali Pete Gill ja se käytti aluksi nimeä Son of a Bitch. Nimen Saxon käyttöön siirryttiin pian. Yhtye aloitti soittamalla esimerkiksi Motörheadin lämmittelijänä. Vuonna 1979 Saxon solmi levytyssopimuksen ranskalaisen levy-yhtiön Carreren, jonka edustajana Britanniassa oli Freddy Cannon, kanssa. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuoden 1979 aikana. Vuonna 1980 ilmestyi yhtyeen brittilistalla viidennen sijan tavoittanut kakkosalbumi Wheels of Steel. Siltä poimittiin kaksi singlemenestystä; nimikappale ja yleisönsuosikki 747 (Strangers in the Night) Yhtye aloitti sarjan pitkäkestoisia kiertueita Britanniassa. 16. elokuuta Saxon soitti ensimmäisellä Monsters of Rock -festivaalilla ja vastaanotti yleisöltä varsin innostunutta palautetta esiintymisestään. Yhtyeen keikka taltioitiin, mutta se julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2000. Huhtikuussa Saxon vieraili ensi kertaa Top of the Popsissa esittäen singlemenestyksensä Wheels of Steel. Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt kolmas albumi Strong Arm of the Law lisäsi yhtyeen suosiota entisestään. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestyivät nimikappale sekä Dallas 1 PM. Albumi nousi listoille useissa Euroopan maissa ja sen julkaisua seurasivat loppuunmyydyt kiertueet Britanniassa ja muualla Euroopassa. Yhtye oli saavuttanut suosiota myös Japanissa, missä single Motorcycle Man oli pysytellyt listoilla lähes puolen vuoden ajan. Vuonna 1981 Saxon julkaisi neljännen albuminsa Denim and Leather, jonka yhtye omisti diggareilleen. Mainittu pitkäsoitto on säilyttänyt suosionsa ja sen nimikappale on tunnustettu metal anthemiksi. Albumilta poimitut singlet Princess of the Night, Never Surrender ja And The Band Played On nousivat Britanniassa top 20:een. Denim and Leather saavutti kultalevyn useissa Euroopan maissa yhtyeen kotimaa mukaan lukien. Tässä vaiheessa Saxon oli NWOBHM:n suosituin yhtye Iron Maiden ja Def Leppard kannoillaan. Juuri kun yhtye oli aikeissa lähteä pitkälle kiertueelle Denim and Leatherin tiimoilta rumpali Pete Gill jätti yhtyeen loukattuaan kätensä. Hänet korvasi nopeasti aikaisemmin Toyahin kanssa soittanut Nigel Clockler, jonka piti opetella koko setti puolessatoista päivässä ennen kiertueen alkamista. Clockler on edelleen mukana Saxonin nykyisessä lineupissa.  Sarja pääesiintyjänä Britanniassa soitettuja keikkoja ja Ozzy Osbournen lämmittelemä loppuun myyty kiertue Euroopassa johtivat Britanniassa viidenneksi nousseen livealbumin Eagle Has Landed julkaisuun. Alun perin yhtye olisi halunnut julkaista tuplaliven, mutta bändin vastustuksesta huolimatta levy-yhtiö päätyi julkaisemaan yksittäisen albumin. Saxon soitti myös vuoden 1982 Monsters of Rock-festivaalilla.

Kun New Wave of British Heavy Metal -liike alkoi hiipua, vuonna 1983 ilmestyneestä albumista Power & The Glory muodostui tuohon mennessä Saxonin suurin menestys ja yhtye vahvisti asemansa johtavana metalliyhtyeenä Euroopassa Iron Maidenin ja Judas Priestin kanssa. Mainitun albumin tiimoilta tehty kiertue oli Euroopasta alkanut areenakiertue, ja siitä muodostui suuri menestys. Myös kiertueen Yhdysvaltain-osuus, jolla Accept soitti Saxonin lämmittelijänä, osoittautui menestyksekkääksi ja Saxon havaitsi olevansa suuri nimi myös Yhdysvalloissa. Power & The Glorya meni nimittäin pelkästään Los Angelesissa kaupaksi ensimmäisen viikon aikana 15 000 kappaletta. Valtavirran suosioon  nouseva glam metal-skene esti kuitenkin Saxonin lopullisen läpimurron Yhdysvaltain-markkinoille. Albumin kansitaiteesta vastasi hollywoodilainen elokuvaohjaaja Ridley Scott. Loppuvuodesta 1983 Saxon jätti ranskalaisen Carrere-levy-yhtiön. Seuraavana vuonna yhtye solmi sopimuksen EMI Recordsin kanssa ja Crusaderista muodostui yhtyeen ensimmäinen mainitulle levy-yhtiölle työstämä albumi. Raskaudestaan huolimatta kriitikot kokivat albumin soundin aikaisempaa kaupallisemmaksi ja diggarit miettivät, mihin musiikilliseen suuntaan yhtye oli menossa. Kaupallisesta soundistaan huolimatta yhtyeen diggarit pitivät albumin nimikappaleesta. Albumi myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja vuonna 1984 tehty maailmankiertue World Crusader osoittautui menestyksekkääksi sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Mötley Crüe ja Krokus soittivat lämmittelijöinä monissa konserteissa, sillä Saxonin kiertue kesti kokonaisen vuoden. Levy-yhtiöön liittyneet seikat estivät Saxonia osallistumasta vuoden 1984 Monsters of Rock -konserttiin Doningtonissa. Vuonna 1985 ilmestyneellä seuraavalla albumillaan Innocence Is No Excuse Saxon jatkoi kaupallisempaan suuntaan ja mainittu seikka ärsytti yhtyeen diggareita, sillä Saxonin aikanaan raaka soundi oli siloiteltu saavuttaakseen enemmän huomiota Yhdysvaltain-markkkinoilla. Albumin tiimoilta tehtiin loppuunmyyty maailmankiertue, mutta yhtyeen jäsenten välit alkoivat rakoilla ja alkuvuodesta 1986 basisti Steve Dawson sai lähteä yhtyeestä. Saxon nauhoitti kahdeksannen studioalbuminsa Rock the Nations ilman korvaavaa basistia. Byford nauhoitti basso-osuudet ja edeltäjäänsä paremmin listoilla menestynyttä albumia pidettiin menestyksenä. Yhtye palkkasi basisti Paul Johnsonin soittamaan albumin julkaisua seuranneelle areenakiertueelle Euroopassa. Kesällä 1986 Saxon konsertoi Readingin festivaalin pääesiintyjänä ja teki kiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1987 yhtye piti taukoa 70-luvun puolivälissä alkaneesta jatkuvasta keikkailusta ja levytyksistä ja teki ainoastaan pienen kiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Mainitun vuoden alussa Nigel Clockler jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti Nigel Durham.
Listamenestyksen saavuttaminen Yhdysvalloissa oli yhtyeelle hankalaa eikä vuonna 1988 ilmestynyt albumi Destiny muuttanut mainittua seikkaa. EMI pudottikin Saxonin myöhemmin. Samana vuonna Nibbs Carter otti Paul Johnsonin paikan. Tuolloin ainoastaan 22-vuotiaan Carterin voi sanoa piristäneen yhtyettä. Vuonna 1989 ilmestyi edellisen vuoden areenakiertueelta Itä-Euroopassa taltioitu livelevy Rock N' Roll Gypsys. Tuohon mennessä areenakeikat Euroopassa ja Yhdysvalloissa olivat kuitenkin harvassa ja pitkien välimatkojen päässä ja levytyssopimusta vailla olevan Saxonin tulevaisuus vaikutti epävarmalta. Yhtye päätti lopulta tehdä kiertueen Euroopassa nimellä 10 Years of Denim and Leather, jolla se palautti suosiotaan. Vuonna 1990 Saxon solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa ja aloitti työstää seuraavaa albumiaan Solid Ball of Rock. Vuonna 1991 ilmestyneestä pitkäsoitosta muodostui menestys. Nibbs Carter osallistui kolmen kappaleen sävellystyöhön. Saxon jatkoi menestystään vuonna 1992 ilmestyneellä ja Biff Byfordin sekä Hewig Ursinin tuottamalla albumillaan Forever Free. Albumin brittipainos julkaistiin erilaisella kansikuvalla ja singleformaatissa ilmestyi Byfordin Yorkshiren kivihiilikaivoksilla työskennelleelle isälle omistettu kappale Iron Wheels. Vuoden 1994 aikana Saxon levytti albumin Dogs of War. Graham Oliver sai lähteä yhtyeestä heti, kun albumin nauhoitukset oli saatu valmiiksi. Hänen paikkansa ottanut Doug Scarratt oli rumpali Nigel Glocklerin pitkäaikainen ystävä. Saxon työsti musiikkivideon uutuusalbuminsa nimikappaleesta. Vuonna 1996 Saxon julkaisi uuden livealbumin The Eagle Has Landed Pt. II. Yhtye levytti myös kappaleen You've Got Another Thing Comin' Judas Priestille työstetylle tribuuttialbumille Legends of Metal.Vuonna 1997 Saxon julkaisi yhdessä Kalle Trappiin kanssa tuottamansa uuden albumin Unleash The Beast, jonka tiimoilta yhtye aloitti mainitun vuoden toukokuussa kiertueen Euroopassa. Unleash The Beast nousi sadan suosituimman albumin listalle Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä. Marraskuussa Saxon soitti kaksi konserttia Brasiliassa ja vuosi päättyi yhtyeen osalta joulukeikkaan Belgiassa. Vuonna 1998 Saxon teki kiertueen Yhdysvalloissa ja soitti Brasilian Monsters of Rockissa. Pitkän konsertoinnin jälkeen rumpali Nigel Glockler piti taukoa toipuakseen kaulaan ja olkapäähän kohdistuneesta loukkaantumisesta. Hänen paikkansa yhtyeessä otti väliaikaisesti Fritz Frandow. Syyskuussa 1999 ilmestynyt uusi albumi Metalhed keräsi ylistystä Saksassa, missä Saxon aloitti säännölliset esiintymisensä Wacken Open Air -festivaalilla. Yhtye soitti myös ensimmäisen Britanniassa järjestetyn Bloodstock Festivaalin pääesiintyjänä. Vuonna 2001 Saxon soitti jälleen Wacken Open Airin pääesiintyjänä ja nauhoitti livedvd:n Saxon Chronicles. Vielä samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi uusi albumi Killing Ground. Vuonna 2002 ilmestynyt kokoelma-albumi Heavy Metal Thunder sisälsi uudelleen nauhoitettuja versioita Saxonin parhaiten menestyneiden pitkäsoittojen kappaleista. Fritz Randow jätti yhtyeen vuonna 2004. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Stratovariuksessa soittanut Jörg Michael. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen 16. studioalbumi Lionheart, jonka otsikkoa oli inspiroinut Englannin kuningas Richard Lionheart. Kappale Beyond The Grave julkaistiin singlenä ja musiikkivideona. Albumi saavutti myönteisiä arvioita ja sen nimikappale säilyy diggareiden suosikeiden joukossa. Vuonna 2005 Nigel Glockler teki paluun yhtyeen riveihin ja seuraavana vuonna Saxonilta julkaistiin livealbumi The Eagle Has Landed Part 3. Mainittuna vuonna yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Dubai Desert Rock Festivaalilla Megadethin kanssa. Juuri ennen sovittua keikkaa Dubain turismin ja kaupankäynnin osasto kielsi Saxonia esiintymästä. Syyksi on epäilty kappaleen Crusader historiallisia lyriikoita.
  
Vuonna 2007 Saxon oli Harvey Goldsmithin ohjelman Get Your Act Together yhden jakson aiheena. Ohjelmassaan Goldsmith halusi palauttaa yhtyeen suosion ja sementoida sen maineen. Hän järjesti kaksi uutta tuottajaa vastaamaan Saxonin uudesta singlestä If I Was You, joka nousi rocklistojen kärkeen yli kymmenessä maassa ja siitä muodostui yhtyeen suosituin pikkulevy yli 12 vuoteen. Ohjelman lopussa Saxon soitti puolilleen myydyssä Sheffield City Hallissa. Vuonna 2008 yhtye esiintyi Download Festivaalilla. Euroopassa viides maaliskuuta ja Yhdysvalloissa kolmas huhtikuuta 2007 ilmestynyt Saxonin uusi albumi The Inner Sanctum oli kriitikoiden mukaan yhtyeen paras työ vuosiin. Pitkäsoiton promoamista varten Saxon aloitti maailmankiertueen. Saxonin seuraava studioalbumi oli 12. tammikuuta 2009 ilmestynyt Into the Labyrinth vastaanotti myönteisiä arvioita ja jatkoi The Inner Sanctumin luomaa menestystä. Saxon soitti Wacken Open Air -festivaalin pääesiintyjänä Saksassa. Vuoden 2009 alkupuolella yhtye konsertoi Britanniassa Doron kanssa ja saman vuoden loppuun ajoittui uusi kiertue Britanniassa, jolla Saxon vuorotteli pääesiintyjänä Motörheadin kanssa. Mainitun vuoden elokuussa Saxon soitti Sonispheressa. Syyskuussa Saxon ilmoitti julkaisevansa Heavy Metal Thunder -The Movien, dokumentin, joka kertoi yhtyeen historian alusta alkaen. Yhtye esiintyi vuoden 2010 Download Festivaalilla, joka järjestettiin kesäkuun 11.:n ja 13.:n välillä. Saxon soitti Wheels of Steel -albumin kokonaisuudessaan, sillä sen julkaisusta oli ehtinyt kulua 30 vuotta. Saxonin 19. studioalbumi Call to Arms ilmestyi 3. kesäkuuta 2011. Pitkäsoitto debytoi kuudentena brittien rockalbumilistalla. Maailmankiertueellaan Saxon vieraili Yhdysvalloissa ja sen toinen osio kohdistui Britanniaan. Call to Arms -kiertueella pieni määrä yhtyeen diggareita pääsi kussakin keikkapaikassa seuraamaan yhtyeen soundcheckiä maksettuaan pienen summan. Kyseiset rahat menivät hyväntekeväisyyteen. Joulukuussa Byford liittyi Metallican seuraksi stagelle esittämään Motorcycle Manin yhtyeen 30-vuotisjuhlakonsertissa. 26. toukokuuta 2012 Saxon soitti Hammersmith Apollossa Judas Priestin erikoisvieraana. Saxon esiintyi vuoden 2012 Download Festivaalilla ja yhtyeen mainitussa yhteydessä soittama versio Wheels of Steelistä taltioitiin festivaalin kohokohtia esitelleeseen show:hun, joka näytettiin Sky Artsissa. 13. helmikuuta 2012 yhtye ilmoitti julkaisevansa cd ja dvd-paketin Heavy Metal Thunder -Live:Eagles Over Wacken, joka sisälsi yhtyeen vuosina 2004, 2007 ja 2009 mainitulla festivaalilla soittamat konsertit eri formaateissa. Maaliskuussa Saxon voitti Metal Hammerin vuoden 2012 Golden God -palkinnon parhaana brittiyhtyeenä. Lokakuussa yhtye ilmoitti seuraavan studioalbuminsa nimen olevan Sacrifice ja se julkaistiin 25. helmikuuta 2013. Heavy Metal Thunder-The Movie sai kansainvälisen julkaisunsa 11. joulukuuta 2012 ja se oli yhtyeen ensimmäinen blue ray -julkaisu. Vuonna 2013 ilmestyi myös uusi kokoelma-albumi Unplugged and Strung Up. Vuonna 2014 ilmestyi uusi livealbumi St. George's Day Sacrifice - Live in Manchester. Lokakuussa käynnistyi kiertue Warriors on the Road.
Marraskuussa 2014 antamassaan haastattelussa Bill Byford mainitsi Saxonin nauhoittavan uuden albuminsa tammi- ja maaliskuun 2015 välillä. Maaliskuun 2015 haastattelussa Byford kuvasi uutta albumia rock and rollin ja heavy metallin mikstruuraksi. Elokuun ensimmäisenä yhtye ilmoitti uuden albuminsa Battering Ram julkaisupäivän olevan 16. lokakuuta ja samassa yhteydessä ensiesityksensä sai uutuusalbumin nimikappaleesta työstetty musiikkivideo. 14. syyskuuta 2016 Bill Byford ilmoitti Facebookissa Saxonin työskentelevän uuden albuminsa parissa tuottaja Andy Sneapin kanssa. Lokakuussa yhtye mainitsi tekevänsä keväällä 2017 kiertueen Yhdysvalloissa UFO:n kanssa. Kesäkuun puolivälissä 2017 Bryford kertoi Saxonin uuden albumin nimen olevan Thunderbolt. Syksyllä Saxon ja UFO soittivat jälleen yhteiskeikkoja Yhdysvalloissa. Seitsemäs marraskuuta yhtye ilmoitti uuden albumin virallisen julkaisupäivän olevan toinen helmikuuta 2018. Sen tiimoilta Saxon konsertoi helmi-maaliskuussa Euroopassa ja Britanniassa Diamond Headin, Rock Goddessin ja Magnumin kanssa. Black Star Ridersin kanssa Saxon lämmitteli Judas Priestin Firepower -maailmankiertuetta maaliskuun puolivälistä toukokuun alkuun. Lokakuussa 2018 Sonic Perspectivesille antamassaan haastattelussa Bryford mainitsi Saxonin todennäköisesti nauhoittavan uuden albumin vuoden 2019 aikana. 19. maaliskuuta 2021 ilmestyi Saxonin tuotannon ensimmäinen covereista koostunut albumi Inspirations. Yhtyeen tuorein pitkäsoitto on neljäs helmikuuta 2022 ilmestynyt Carpe Diem, jonka tiimoilta Saxon teki Diamond Headin kanssa mainitun vuoden marraskuussa päättyneen Seize the Day -kiertueen.

Torstain terävä:Keskeisiä muusikoita lineupissaan sisältänyt lyhytikäinen brittiyhtye

 Dantalia's Chariot oli brittiläinen, vuonna 1967 perustettu psykedeelistä rockia edustava yhtye. Sen johtohahmona oli kosketinsoittaja Zoot Money ja yhtyeen jäsenistöön kuului myös  The Policen tuleva kitaristi Andy Summers. Yhtye muistetaan parhaiten singlekappaleestaan Mad Man Running through the Fields ja livekeikoistaan, joiden sisältöön kuului ensimmäisiä psykedeelisiä valoshow:ita. Dantalia's Chariot lopetti toimintansa huhtikuussa 1968 Summersin liittyessä Soft Machineen ja Moneyn Eric Burdon & The Animalsiin. Marraskuussa 1961 George Bruno "Zoot" Money perusti soulia, jazzia ja RB:tä tyylissään yhdistäneen Big Roll Bandin. Vaikka yhtyeestä muodostui keskeinen esiintyjä Lontoon clubiskenessä ja bändi julkaisi 1960-luvun puoliväliin mennessä kaksi albumia EMI:n Columbia-yhtiöllä, yhtye ei saavuttanut runsasta kaupallista menestystä. Kesällä 1967 Money jätti Big Roll Bandin ja perusti uuden yhtyeen, jonka kokoonpanon muodostivat muilta osin kitaristi Andy Summers, rumpali Colin Allen ja basisti Pat Donaldson. Uuden yhtyeen nimi oli johdettu teoksesta The Lesser Key of Salomon. Se soitti debyyttikeikkansa Windsor National Blues Festivaalilla elokuussa 1967. Samassa tilaisuudessa suoritti ensiesiintymisensä myös Peter Greenin Fleetwood Mac ja siellä soittivat myös Ten Years After, Arthur Brown ja The Nice. Dantalia's Chariot vakiinnutti nopeasti maineensa vahvana livebändinä ja yhtyeen San Franciscosta tuotua valoshowta pidettiin Lontoossa eräänä aikakautensa parhaista.  Dentalia's Chariotin ensimmäisistä nauhoituksista EMI:n Columbia-yhtiöllä julkaistiin syyskuussa 1967 single Mad Man Running through the Fields, joka saavutti jo tuoreeltaan myönteisiä arvioita, mutta  ei sijoitusta brittilistalla. Myöhemmin kappale on tunnustettu lukeutuvaksi tyylisuuntansa merkkiteoksiin. EMI ei pitänyt Moneyn psykedeelisvaikutteisesta suunnasta ja pudotti Dantalia's Chariotin. Seuraavaksi yhtye esiintyi Fred Marshallin ohjaamassa pienen budjetin elokuvassa Popdown, jossa esiintyi myös useita muita svengaavan Lontoon yhtyeitä, kuten Blossom Toes ja The Idle Race. Dantalia's Chariot solmi uuden sopimuksen CBS:n alamerkin Direction Recordsin kanssa ja aloitti työstää esikoisalbumiaan. Yhtiö ei kuitenkaan julkaissut Moneyn ja Summersin kirjoittamia uusia kappaleita, vaan pisti ulos aikaisemmin työstettyjä nauhoitteita nimellä Transition. Lisäksi mainittu albumi julkaistiin Zoot Moneyn nimellä Dantalia's Chariotin sijaan. Yhtye lopetti toimintansa huhtikuussa 1968. Money liittyi ensiksi Eric Burdon & The Animalsiin. Summersin myöhäisempiä yhtyeitä olivat Soft Machine, Eric Burdon & The Animals, The Kevin Ayers Band ja The Police. Collin Allen soitti sittemmin John Mayall's Bluesbreakesissä, Stone The Crowsissa ja Focuksessa ja Pat Donaldson teki musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Sandy Dennyn kanssa. Eric Burdon & The Animals levytti Mad Man Running through the Fieldistä coverin joulukuussa 1968 ilmestyneelle ja samalla viimeiselle albumilleen Love Is. Money ja Summers kuuluivat kumpikin tuossa vaiheessa yhtyeen lineupiin. Vuonna 1996 levy-yhtiö Wooden Hill julkaisi albumin Chariot Rising. Se sisälsi kymmenen Dantalia's Chariotin vuonna 1967 nauhoittamaa kappaletta. Mad Man Running through the Fields on sittemmin päässyt mukaan useille kokoelma-albumeille, kuten Nuggets II. Record Collectorin laatimalla sadan parhaan psykedeelisen kappaleen listalla mainittu biisi on saavuttanut sijan 28.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän voimapopin edustajan esikoisalbumi

 Big Star:Number One Record


Memphisissä vaikuttaneen Ardent Recordsin julkaisemana vuonna 1972 ilmestynyt Number One Record on voimapopin todellisiin kulttiklassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Big Starin esikoisalbumi. Monet kriitikot ylistivät albumia heti sen ilmestyttyä, mutta huonon jakelun vuoksi Big Starin debyytti myi ensi alkuun alle 10 000 kappaletta. Albumiin kohdistui joka tapauksessa kiinnostusta ja 70-luvun lopussa se julkaistiin Britanniassa uudelleen samalla tupla-albumilla Big Starin erinomaisen kakkospitkäsoiton Radio City kanssa. Vuonna 1992 Big Starin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin samalla cd:llä. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Number One Record saavutti sijan 474. 500 parhaan kappaleen listalla pitkäsoiton kappaleista Thirteen saavutti sijan 406. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Number One Record saavutti sijan 188. Number One Record sisältää sekä yhtyeen varhaisten johtohahmojen, Alex Chiltonin ja Chris Bellin yhteissävellyksiä että kummankin yksin työstämiä kappaleita. Feel, My Life is Right ja Try Again olivat Bellin käsialaa ja The Ballad of El Goodo, In the Street ja akustiset balladit Thirteen ja Watch the Sunrise Chiltonin sävellyksiä. Number One Recordilla Big Starin perustajajäsenen Chris Bellin osuus niin biisintekijänä, kitaristina, solistina kuin tuottajana ovat varsin keskeisiä. Kyseessä on ainoa yhtyeen albumeista, jonka työstämiseen Bell osallistui. Kun ensisijaisesti John Fryn tuottama Number One Record ilmestyi elokuussa 1972, albumi saavutti puolen vuoden ajan varsin myönteisiä arvioita kriitikoiden taholta. Ainoa ongelma oli siinä, että albumin ilmestymisen aikaan Big Star oli tyylillisesti melko yksinäinen susi; vastaavanlaista kitaroiden dominoimaa, mutta silti melodista poppia edustivat samoihin aikoihin ainoastaan The Raspberries ja Badfinger.

Tiistain tukeva:50-luvun alussa uransa aloittanut ja 80-luvun puolivälin paikkeilla menehtynyt R&B-vokalisti

 23. joulukuuta 1935 syntynyt ja seitsemäs elokuuta 1984 edesmennyt Esther Mae Jones, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Esther Phillips, oli yhdysvaltalainen solisti, joka tuli tunnetuksi erityisesti R&B-levytyksistään. Vuonna 1950 hän saavutti useita R&B-hittejä, kuten Double Crossing Blues ja Mistrustin' Blues, jotka hän levytti nimellä Little Esther. 1960-luvulla hän saavutti listamenestystä kappaleella Release Me ja levytti poppia, jazzia, bluesia ja soulia. Vuonna 1973 Phillips oli ehdokkaana Grammyn vastaanottajaksi kappaleellaan Home is Where the Hatre Is ja hänen diskolevytyksensä kappaleesta What a Difference a Day Makes oli hitti 70-luvun puolivälissä. Galvestonissa, Teksasissa syntyneen Phillipsin vanhemmat erosivat ja hän vietti aikaansa sekä isänsä luona Houstonissa että äitinsä luona Los Angelesissa. Phillips oli kypsä solisti jo 14-vuotiaana ja tuolloin hän voitti amatöörilaulukilpailun Johnny Otisin omistamassa Barrelhouse Clubissa. Otis vakuuttui Phillipsin vokalisoinnista siinä määrin, että antoi tämän levyttää Modern Recordsille ja otti Phillipsin mukaan The California Rhythm and Blues Caravaniin, jossa tämä esiintyi Little Estherin nimellä. Myöhemmin hänen solistisukunimekseen vaihtui Phillips bensa-asemalla olleen kyltin inspiroimana. Phillipsin ensimmäinen hitti oli Johnny Otis Quintette and the Robinsin kanssa levytetty Double Crossing Blues, jonka Savoy Records julkaisi vuonna 1950 ja kappale nousi Billboardin R&B-listan kärkeen. Mel Walkerin kanssa levytetty duetto Mistrusting Blues sekä Cupid's Boogie nousivat niin ikään R&B-listan kärkisijalle. Top teniin samaisena vuonna nousivat Misery (yhdeksäs), Deceivin' Blues (neljäs) sekä Wedding Boogie ja Far Away Blues (Xmas Blues), jotka kumpikin nousivat kuudenneksi. Loppuvuodesta 1950 Phillipsin levy-yhtiöksi vaihtui Federal Records. Vaikka hän levytti mainitulle yhtiölle yli 30 singleä, niistä ainoastaan Ring-a-Ding-Doo oli listamenestys saavuttaen kahdeksannen sijan vuonna 1952. Kymmentä vuotta myöhemmin Kenny Rogers löysi Phillipsin laulamasta houstonilaisessa yökerhossa. Rogers auttoi Phillipsiä solmimaan levytyssopimuksen Lenox Recordsin kanssa. Mainitun levy-yhtiön omisti hänen veljensä Lelan. Bob Gansin tuottama countrykappale Release Me nousi R&B-listan kärkeen ja oli myös poplistalla parhaimmillaan kahdeksantena. Phillips levytti Lenoxille useita pienempiä hittejä ja solmi sitten levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Hänen Beatles-coverinsa And I Love Him nousi vuonna 1965 R&B-listalle lähes 20 suosituimman joukkoon. Fab Four kutsui Phillipsin esiintymään Britanniaan. Phillipsin 60-luvulla Atlanticille levyttämiin hitteihin lukeutui muun muassa Jimmy Radcliffen käsialaa oleva Try Me, jonka saksofoniosuudesta vastasi King Curtis. Vuonna 1969 Phillips teki Roulettelle ensisijaisesti Lelan Rogersin tuottamia levytyksiä.  Loppuvuodesta 1969 ilmestyi Jett's Pied Piper clubilla taltioitu livealbumi Burnin'. Vuonna 1970 Phillips esiintyi Monterey Jazz Festivaalilla Johnny Otis Shown kanssa. Kudu-yhtiölle vuonna 1972 levytetty albumi From Whisper to a Scream oli eräs Phillipsin suurimmista menestyksistä 50-luvun jälkeen. Vuonna 1975 levytetty discoversio Dinah Washingtonin kappaleesta What Difference a Day Makes nousi Yhdysvalloissa top 20:een ja Britanniassa aina kymmenen suosituimman joukkoon. Samannimisestä albumista muodostui Phillipsin suurin menestys ja sen työstämiseen osallistuivat kitaristi ja sovittaja Joe Beck, tenorisaksofonisti Michael Brecker, alttosaksofonisti David Sanborn, trumpetisti Brandy Brecker, kitaristi Steve Khan ja kosketinsoittaja Don Grolnick. Kudulle Phillips työsti seitsemän albumia. Vuonna 1977 hän solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa ja levytti mainitulle levy-yhtiölle neljä pitkäsoittoa. Niistä ensimmäinen on mainittuna vuonna ilmestynyt You've Come a Long Way Baby, jota Village Voicen Robert Christgau piti artistin 70-luvun tuotannon laadukkaimpana albumina. Vuonna 1983 R&B-listalla sijan 85. tavoittanut Turn Me Out oli Phillipsin viimeinen listoille noussut single. Hän viimeisteli joutsenlaulukseen jääneen albuminsa A Way to Say Goodbye muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Jazziin erikoistunut yhtiö Muse julkaisi mainitun albumin vuonna 1986. Phillips menehtyi seitsemäs elokuuta 1984 48 vuoden ikäisenä huumeiden käytön aiheuttamiin maksa- ja munuaisvaivoihin. Hänen hautajaisjärjestelyistään vastasi Johnny Otis.

Maanantain mainio:Annie Lennoxin ja Dave Stewartin Euryhthmicsiä edeltänyt yhtye

 The Tourists oli brittiläinen rockia ja poppia edustanut yhtye. Se saavutti jonkinasteista menestystä 70-luvun lopulla, mutta lopetti toimintansa vuonna 1980. The Touristsin jäsenistä solisti Annie Lennox ja kitaristi Dave Stewart saavuttivat kansainvälistä menestystä Euryhtmicsin riveissä. Stewart ja toinen kitaristi Peet Coombes olivat aikaisemmin vaikuttaneet Elton Johnin Rocket Recordsille levyttäneessä folkrockyhtyeessä Longdancer. Muutettuaan Lontooseen kaksikko tapasi Annie Lennoxin. Tämä oli jättänyt Royal Academy of Musicin keskittyäkseen popmusiikin työstämiseen. Coombesin, Stewartin ja Lennoxin vuonna 1977 perustama trio oli originaalinimeltään The Catch. Samaisena vuonna Logo Records julkaisi yhtyeeltä singlen Borderline/Black Blood. Britanniassa, Alankomaissa, Espanjassa ja Portugalissa julkaistusta singlestä ei muodostunut kaupallista menestystä. Vuoteen 1978 mennessä yhtyeen kokoonpanon olivat täydentäneet kitaristi Eddie Chinn ja rumpali Jim Toomey ja sen nimeksi oli vaihtunut The Tourists. Yhtye oli tuottelias ja se julkaisi kolme pitkäsoittoa. Niistä debyytti The Tourists ja Reality Effect ilmestyivät vuoden 1979 aikana ja Luminous Basement seuraavana vuonna. The Tourists julkaisi myös puoli tusinaa singleä. Niihin lukeutuivat  "Blind Among the Flowers" (1979), "The Loneliest Man in the World" (1979) ja "Don't Say I Told You So" (1980). Britanniassa top teniin kohosivat vuonna 1979 ilmestynyt Dusty Springfield-cover I Only Want to Be with You sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Good to Be Back Home Again. I Only Want to Be with You-versiointi kohosi top teniin myös Australiassa ja saavutti Billboardilla sijan 88. Coombes oli The Touristsin keskeisin biisintekijä, tosin yhtyeen uran loppuvaiheessa ilmestyivät myös Lennoxin ja Stewartin käsialaa olleet ensimmäiset  yhtyeen levyttämät sävellykset. Vuonna 1980 yhtye solmi levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. The Tourists konsertoi tiiviisti Britanniassa ja myös ulkomailla ja lämmitteli Roxy Musicin vuoteen 1979 ajoittunutta Manifesto-kiertuetta. Yhtye lopetti toimintansa loppuvuodesta 1980. Coombes ja Chin aloittivat uuden projektin Acid Drops, joka ei kuitenkaan menestynyt. Vaikka Coombes oli ollut The Touristsin taiteellinen johtohahmo, hän jätti musiikkibisneksen yhtyeen hajoamisen jälkeen. Lennox ja Stewart erosivat, mutta jatkoivat yhteistä musiikillista uraansa nimellä Eurythmics ja edelleen RCA Recordsilla. Saksalainen Conny Plank tuotti yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneen esikoisalbumin In the Garden. Loppuvuoteen 1997 ajoittunut Coombesin edesmeno toimi katalysaattorina Eurythmicsin toiminnan jatkumiselle. Yhtye oli siltä erää lopettanut toimintansa vuonna 1990. Vuonna 2018 Jim Toomey julkaisi kirjan We Were Tourists, jossa hän kuvasi yhtyeen uran.

Sunnuntain extra:Motörheadin vuoden 1986 albumi

 Motörhead:Orgasmatron


Yhdeksäs elokuuta 1986 GWR:n julkaisemana ilmestynyt Orgasmatron on Motörheadin seitsemäs studioalbumi ja samalla ensimmäinen mainitun levy-yhtiön julkaisema Motörheadin pitkäsoitoista. Orgasmatron on lisäksi ensimmäinen Motörheadin pitkäsoitto, jonka työstämiseen osallistuivat kitaristit  Phil "Wizzö" Campbell ja Michael "Würzel" Burston sekä rumpali Randy Gill. Mainittu kolmikko oli tosin soittanut Lemmyn kanssa jo vuonna 1984 ilmestyneen kokoelma-albumin No Remorse uutta tuotantoa edustaneilla kappaleilla. Orgasmatron on myös Motörheadin ensimmäinen kvartettikokoonpanolla työstetty pitkäsoitto tavanomaisen trion sijaan. Albumin tuotannosta vastasi muusikko ja biisintekijä Bill Laswell, joka oli aikaisemmin tuottanut niinkin erityyppisiä artisteja ja yhtyeitä, kuin Herbie Hancockia, Mick Jaggeria ja John Lydonin luotsaamaa PIL-yhtyettä. Ennen GWR:n kanssa sopimaansa levytyssopimusta Motörhead oli jonkin aikaa konsertoinut ilman levytyssopimusta, sillä yhtyeen edellinen sopimus Bronze Recordsin kanssa oli  tullut päätökseen. 80-luvun puolivälissä Motörhead vaikutti joka tapauksessa osaltaan keskeisesti suosioon nousseeseen trash metal-genreen. Orgasmatron nauhoitettiin Master Rock-studioilla Lontoossa yhdessätoista päivässä. Motörheadin diskografian  edellinen albumi, vuonna 1983 ilmestynyt ja Brian Robertsonin kitaroima Another Perfect Day oli ollut ainoastaan arvostelumenestys. Orgasmatron palautti jossakin määrin myös Motörheadin kaupallista suosiota saavuttamalla brittilistalla sijan 21. Motörhead nauhoitti pitkäsoiton nimikappaleen uudelleen vuonna 2000 nimellä Orgasmatron. Mainittu versio oli aluksi saatavilla ainoastaan downloadina ja vuonna 2003 Motörheadin viidesta cd:stä koostuvalla boxilla Stone Deaf Forever! Useita Orgasmastronin kappaleista päätyi Motörheadin keikkasettiin pidemmäksi aikaa. Doctor Rock avasi jossakin vaiheessa yhtyeen konsertit, Built for Speediä soitettiin muutamien vuosien ajan ja myös Deaf Foreverilla, Nothing Up My Sleevellä ja Mean Machinellä oli keskeinen asemansa Motörheadin keikkasetissä. Vuonna 2005 rockjulkaisu Rock Hard julkaisi kirjan 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time. Mainitussa teoksessa Orgasmatron saavutti sijan 313.

Lauantain pitkä:Keskeisesti rockiin vaikuttanut brittiläinen laulaja/lauluntekijä

 23. joulukuuta 1935 syntynyt ja seitsemäs lokakuuta 1966 auto-onnettomuudessa edesmennyt Frederick Albert Heath, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Johnny Kidd, oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä, joka identifioituu rockyhtye Johnny Kidd & The Piratesin solistiksi. Hän oli eräs harvoista brittiläisistä rockareista, joka saavutti maailmanlaajuista menestystä ennen britti-invaasiota ensisijaisesti vuoden 1960 tuotantoa edustavalla kappaleellaan Shakin' All Over. Willesdenissä, Pohjois-Lontoossa syntynyt Heath aloitti musiikkiuransa kitaristina skiffle-yhtyeessä vuoden 1956 paikkeilla. Ensiksi nimeä The Frantic Four, sittemmin nimeä The Nutters käyttänyt yhtye versioi skifflen lisäksi poppia ja rockabillyä. Heathin rooli myös biisintekijänä oli keskeinen. Reilun kolmen kuukauden aikana hän kirjoitti 30 kappaletta ja järjestyksessään 31:stä biisistä muodostui yhtyeen läpimurto. Vuonna 1959 Heathille ja hänen yhtyeelleen annettiin koelevy ensimmäisestä singlestään Please Don't Touch. Levytyssopimus HMV:n kanssa seurasi pian ja yhtyeen nimi Freddie Heath and The Nutters vaihtui Johnny Kidd and the Piratesiksi. Please Don't Touch saavutti brittilistalla sijan 25. Vaikka Shakin' All Overista muodostui vielä selkeästi suurempi menestys, myös Johnny Kidd and The Piratesin debyyttisingle edustaa aikakautensa keskeistä brittirockia. Toisin kuin Bill Fury ja Marty Wilde, Johnnny Kidd ei laulutyylissään imitoinut Elvis Presleytä tai muita aikakauden yhdysvaltalaissolisteja. Please Don't Touchissa ei myöskään ollut tyylillisesti suoria viittauksia rockabillyyn. Johnny Kiddin ja Piratesin tuotannosta Shakin' All Over kohosi Britanniassa listakärkeen, mutta ei menestynyt Euroopan ulkopuolella. The Guess Whon vuonna 1965 levyttämä coverversio nousi Kanadassa listakärkeen ja saavutti Yhdysvalloissa sijan 22. Australiassa Normie Rowen coverversio nousi listakärkeen niin ikään vuonna 1965. The Who versioi Shakin' All Overin vuonna 1970 ilmestyneelle erinomaiselle livelevylleen Live at Leeds. Alun perin Shakin' All Overia kaavailtiin b-puoleksi Ricky Nelsonin kappaleesta Yes Sir, That's My Baby levytetylle coverille. Se päätettiin kuitenkin julkaista paraatipuolena ja kirjoitettiin ainoastaan päivä ennen nauhoitustaan  Freight Train coffee barin kellarissa. Levytykseen osallistuivat Kidd (laulu), Alan Caddy (kitara), Clem Cattini (rummut) ja Brian Gregg (basso) sekä sessiokitaristi Joe Moretti, joka vastasi kappaleen tunnusomaisesta kitarasoundista. Vuonna 1961 Cattini, Caddy ja Gregg jättivät The Piratesin ja vaikuttivat sittemmin yhtyeessä The Tornadoes. The Piratesin uuden kokoonpanon muodostivat basisti Johnny Spence, rumpali Frank Farley ja soolokitaristi Mick Green. Piratesin uuden lineupin kanssa Kidd konsertoi ahkerasti Britanniassa ja muualla Euroopassa. Johnny Kidd and the Piratesin singleistä I'll Never Get Over You saavutti Britanniassa neljännen sijan ja Hungry for Love sijan 20. vuonna 1963. Molemmat kappaleet olivat Gordon Millsin käsialaa. The New Piratesin kanssa Kidd levytti ensisijaisesti R&B- ja popcovereita. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa 30 vuoden ikäisenä. Hänen levyttämiinsä covereihin lukeutuivat esimerkiksi  Willie Dixonin "I Just Want To Make Love To You", Bo Diddleyn "I Can Tell", Willie Perrymanin "Dr Feel-good" ja Richie Barrettin "Some Other Guy". Johnny Kidd and the Piratesin vuoden 1962 levytystä A Shot of Rhythm and Blues pidetään siltana brittiläisen rock and rollin ja beatin/R&B:n välillä. Kidd oli merkittävä rockille sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Screaming Lord Suchin kanssa hän oli eräs ensimmäisistä konserttejaan varten varta vasten pukeutuneista artisteista.

Perjantain pohjat:Keskeisen yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen esikoishitti

 Do You Believe in Magic on John Sebastianin kirjoittama ja hänen johtamansa yhtyeen The Lovin' Spoonfulin marraskuussa 1965 julkaistuksi ensisinglekseeen levyttämä kappale, joka saavutti Billboardin listalla yhdeksännen sijan. Shaun Cassidyn kappaleesta vuonna 1978 levyttämä cover oli top 40 -hitti saavuttaen parhaimmillan sijan 31. Do You Believe in Magicista on levytetty myös useita muita coverversioita joista mainittakoon kotimaisen uuden aallon yhtyeen Wouden vuonna 1980 nimellä Uskot säkin taikaan? levyttämä johtohahmonsa Ari Voutilaisen tekemä suomennos. Lovin' Spoonfulin Do You Believe in Magicistä levyttämä originaalivesio on myös yhtyeen esikoisalbumin nimikappale. Kappaleen otsikossa mainittu taika viittaa musiikin voimaan, joka tarjoaa onnellisuutta ja vapautta sekä tekijöilleen että kuuntelijoilleen. Tamburiinia originaalilevytyksessä soitti sessiorumpali Gary Chester. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Do You Believe in Magic saavutti sijan 216. Vuonna 2007 valmistuneella dvd:llä The Lovin' Spoonful with John Sebastian- Do You Believe in Magic Sebastian itse kertoo keksineensä Do You Believe in Macicin intron nopeuttamalla Martha & The Vandellasin kappaleen Heatwave introa. Lovin' Spoonfulin originaaliversio Do You Believe in Magicista on päässyt lisäksi mukaan useisiin elokuviin, joista mainittakoon pikaisesti American Pie. Se oli myös lyhytikäisen tv-sarjan State of Grace tunnuskappale. Do You Believe in Magic on keskeisessä osassa myös Jim Sheridanin tähdittämässä elokuvassa In America.

Torstain terävä:Keskeisen retrorockin edustajan vuoden 2005 konserttitaltiointi

 The Black Crowes:Freak 'n' Roll ...Into the Fog: The Black Crowes All Join Hands, The Fillmore, San Francisco


Maaliskuussa 2006 ilmestynyt Freak 'n' Roll ...Into the Fog: The Black Crowes All Join Hands, The Fillmore, San Francisco on The Black Crowesin konserttitaltiointi, joka on cd:n lisäksi julkaistu dvd- ja blue ray-formaateissa. The Fillmoressa elokuussa 2005 taltioitu konsertti oli järjestyksessään toinen yhtyeen mainitussa paikassa soittamista viidestä keikasta. The Black Crowesin peruskokooonpanon lisäksi konsertissa vierailivat Dave Ellis ja Left Coast Horns. Kaikki versiot mainitusta konsertista sisältävät samat kappaleet, mutta cd-formaatissa kyseessä on tuplalevy, jonka ensimmäinen albumi päättyy Sunday Night Buttermilk Waltziin ja jälkimmäinen alkaa Cursed Diamondilla. 19 kappaleen kattaus on pätevä läpileikkaus yhtyeen tuotannosta. Kahden ensimmäisen ja joidenkin mielestä laadukkaimman Black Crowesin albumin, eli Shake Your Moneymakerin ja Southern Harmony and the Musical Companion osuus on konsertissa melko runsas, sillä mainittujen pitkäsoittojen tuotannosta mukana ovat Sting Me, No Speak No Slave, Jealous Again, My Morning Song, She Talks to Angels, Seeing Things, Otis Redding-cover Hard to Handle sekä Remedy. Muuhun covertuotantoon konsertissa lukeutuivat Matthew Mooren Space Captain, Willie Dixonin bluesklassikko Mellow Down Easy sekä konsertin päättävä Robbie Robertsonin käsialaa oleva The Band-klassikko The Night They Drove Old Dixie Down. Kuudes elokuuta 2005 soitetun konsertin settilistasta puuttuu ainoastaan Rolling Stones-cover Loving Cup, joka soitettiin Welcome to the Goodtimesin ja Jealous Againin välissä. Wal-Mart-kaupoissa albumista oli tarjolla versio, jonka bonuksena oli mahdollisuus ladata puuttuva biisi digitaalisesti.

Keskiviikon klassikko:Stonesien viides Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi

The Rolling Stones:December's Children (And Everybody's)

Joulukuussa 1965 London Recordsin julkaisemana ilmestynyt December's Children (And Everybody's) on Rolling Stonesin viides Yhdysvalloissa julkaistu pitkäsoitto. Kyseessä on viimeinen Stonesien varhaisista, runsaasti covertuotantoa sisältäneistä albumeista. Mick Jagger ja Keith Richards nimittäin vastasivat ainoastaan puolesta pitkäsoiton kappalemateriaalista. December's Childreniä varten ei pidetty varsinaisia nauhoituksia. Suuri osa albumin kappaleista koostuu pitkäsoiton Out of Our Heads brittipainoksella alun perin ilmestyneistä kappaleista ja mainitut nauhoitukset ovat syyskuulta 1965 Los Angelesista. Useat December's Childrenillä julkaistuista kappaleista olivatkin entuudestaan tuttuja Stonesien Britanniassa julkaistuilta albumeilta, mutta ne eivät olleet aikaisemmin ilmestyneet yhtyeen Yhdysvaltain-julkaisuilla. Mukana oli myös aikaisemmin albumeilla julkaisemattomia ja muista nauhoituksista kotoisin olleita kappaleita. Niiden joukossa oli silti aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneitä biisejä. Jaggerin, Richardsin, Charlie Wattsin ja Bill Wymanin lisäksi albumin kappaleilla kuultiin pianisti Ian Stewartia. December's Childrenin tuotannosta vastasi Stonesin varhaisten albumien yleiseen tapaan yhtyeen manageri Andrew Loog Oldham. Myös December's Childenin otsikko oli Oldhamin idea ja albumin takakannen teksteissä hän kreditoi sen yhdysvaltalaiselle levytuottajalle Lou "Folk Rock" Adlerille. Jaggerin mukaan kyseessä oli Oldhamin idea Beat-runoudesta. Albumin kannessa oleva Gered Mankovitzin käsialaa oleva yhtyekuva oli sama, jota oli aikaisemmin hyödynnetty Out of Our Headsin brittipainoksen kansikuvana. Billboardin albumilistalla December's Children (And Everybody's) nousi neljänneksi ja albumi saavutti kultalevyn. Basisti Bill Wymanin mukaan kyseessä ei ollut varsinainen albumi; ainoastaan kokoelma kappaleita. Myös Wymanin kirjassa Rolling with the Stones December's Children tulee käsitellyksi yliolkaisesti. Albumilla julkaistuista kappaleista suurin singlehitti on Yhdysvaltojen ja Britannian lisäksi myös monissa muissa maissa listakärkeen noussut Get Off Of My Cloud. Mukana on myös mainitun singlen brittiversion b-puoli, Jaggerin ja Richardsin tuotantoa edustava balladi The Singer not the Song. December's Childrenillä julkaistu toinen singlebiisi on slovari As Tears Go By. Out of Our Headsin brittiversion lisäksi albumi sisältää kaksi alun perin Got Live If You Want It-ep:llä julkaistua kappaletta; Route 66 ja I'm Moving On. Arthur Alexander-cover You Better Move On ilmestyi Britanniassa alun perin Stonesien nimikkoep:llä. December's Childrenin kappaleista mainitulla albumilla ensijulkaisunsa saavat Jaggerin ja Richardin balladi Blue Turns to Grey sekä Muddy Waters-cover Look What You've Done. Elokuussa 2002 ABKCO Records julkaisi December's Childrenin remasteroituna cd:nä ja SACD digipakinä. Vaikka suurin osa albumin kappaleista oli nauhoitettu 5.-6. syyskuuta 1965 RCA-studioilla, You Better Move On äänitettiin kahdeksas elokuuta 1963 Decca-studioilla Lontoossa, Look What You've Done 11. kesäkuuta 1964 Chess-studioilla Chicagossa ja As Tears Go By 26. lokakuuta 1965 IBC -studioilla Lontoossa. Got Live If You Want It:illä alun perin ilmestyneet livebiisit on taltioitu Britanniassa 5.-7. maaliskuuta 1965.  Look What You've Done säilyy albumin ainoana tosi asiassa stereona taltioituna kappaleena.

Tiistain tukeva:Pitkäikäinen japanilaisen punkpopin sanansaattaja

 Shonen Knife on japanilainen, vuonna 1981 Osakassa perustettu poppunkyhtye. Sen musiikilliseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet 60-luvun tyttöyhtyeet, popbändit, The Beach Boys sekä varhaiset punkyhtyeet, etenkin Ramones. Shonen Knifen levytystuotanto koostuu sekä englannin, että japaninkielisistä kappaleista. Shonen Knife on saanut krediittiä luomalla kansainvälistä popundergroundia entistä kansainvälisemmäksi tuomalla tietoisuuteen japanilaisia yhtyeitä. Shonen Knife on esiintynyt myös tribuuttiyhtyeenä Ramonesille nimellä Osaka Ramones. Kitaristi/solisti Naoko Yamano on vaikuttanut yhtyeen lineupissa koko sen toiminta-ajan. Hänen siskonsa Atsuko Yamano oli Shonen Knifen perustajajäsen ja teki paluun yhtyeen riveihin pitkän tauon jälkeen vuonna 2016. Shonen Knifen diskografia käsittää 21 studioalbumia, joista viimeisin Our Best Place ilmestyi vuonna 2023. Naoko Yamano perusti Shonen Knifen joulukuussa 1981 koulutoverinsa basisti Michie Nakatanin ja tuolloin 17-vuotiaan rumpalisiskonsa Atsuko Yamanon kanssa. Punkrocksoundinsa vastapainoksi yhtye hyödynsi nopeatempoisia melodioita ja hauskoja lyriikoita. Debyyttikeikkansa Shonen Knife soitti Osakassa maaliskuussa 1982. Myöhemmin samaisena vuonna yhtye julkaisi kasettiformaatissa ensimmäisen äänitteensä Minna Tanoshiku. Ensimmäinen täyspitkä albumi Burning Farm ilmestyi vuonna 1983 ja sen seuraaja Yama-no Attchan seuraavana vuonna. Vaikka Shonen Knifen varhaistuotanto julkaistiin ainoastaan Japanissa, levyjen import-versioiden ansiosta Shonen Knife saavutti kulttisuosiota vaihtoehtorockin diggareiden keskuudessa Yhdysvalloissa. Vuonna 1985 Burning Farm herätti kiinnostusta Olympiassa, Washingtonissa vaikuttaneessa K Recordsissa, joka julkaisi albumin uudelleen Yhdysvalloissa. Vuonna 1986 ilmestyneestä albumista Pretty Little Baka Guy julkaistiin useita erilaisia kansainvälisiä versioita. Yhdysvalloissa levyn julkaisijana oli Sub Pop ja Shonen Knifen tuotannosta kappale One Day of the Factory ilmestyi mainitun levy-yhtiön julkaisemalla kokoelma-albumilla. Vuonna 1987 Shonen Knife soitti Sonic Youthin lämmittelijänä Osakassa ja debyyttikeikkansa Los Angelesissa. Mainittuun konserttiin yhtye oli vastaanottanut tukea Sonic Youthilta ja Red Kross-yhtyeeltä. Vuonna 1991 ilmestyi tribuuttialbumi Every Band Has a Shonen Knife Who Loves Them, jolla 23 punk- ja vaihtoehtorockyhtyettä versioi bändin tuotantoa. Mainittuna vuonna Shonen Knife julkaisi albumin 712. Bändi saavutti merkittävää huomiota Kurt Cobainin kutsuttua sen lämmittelybändiksi Nirvanan Euroopan-kiertueelle. Albumi Nevermind ei ollut tuolloin vielä ilmestynyt. Naoko Yamana opetti Cobainin soittamaan yhtyeensä tuotannosta kappaleen Twist Barbie, jonka Nirvana coveroi useita kertoja kiertueen aikana. Vuonna 1992 Shonen Knife solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Let's Knife sisälsi uudelleen levytettyjä ja englanninkielisiä versioita yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta. Virgin Records julkaisi kansainvälisesti vuonna 1994 albumin Rock Animals ja Shonen Knifen kappaleesta Tomato Head työstetty musiikkivideo pääsi tv-sarjaan Beavis and Butthead. Vuoden 1994 aikana Shonen Knife konsertoi ympäri Yhdysvaltoja Lollapalooza Festivaalilla. Myöhemmin samana vuonna Shonen Knife oli mukana The Carpentersille työstetyllä tribuuttialbumilla If I Were a Carpenter. Vuosina 1997 ja 1998 ilmestyivät albumit Brand New Knife ja Happy Hour. Ensimmäisen naisistonvaihdoksensa Shonen Knife koki vuonna 1999, jolloin Michie Nakatani jätti musiikkibisneksen kokonaan. Seuraavilla Shonen Knifen albumeilla Atsuko Yamano vastasi sekä rummuista että bassosta. Konserteissa Mana Nishiura vaikutti yhtyeen rumpalina. Hän ei soittanut yhtyeen levyillä, eikä hänestä tullut Shonen Knifen virallista jäsentä, sillä hän jatkoi pääbändissään DMBQ:ssa. Albumit  Strawberry Sound (2000), Heavy Songs (2002), Candy Rock (2003) ja Genki Shock (2006) työstettiin duokokoonpanolla. Nishiura menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 2005 ollessaan kiertueella DMBQ:n kanssa. Shonen Knifen täysaikaiseksi rumpaliksi vaihtui Etsuko Nakanishi. Loppuvuodesta 2006 Atsuko Yamano jätti yhtyeen. Hän avioitui ja muutti Yhdysvaltoihin. Hänen paikkansa ottanut basisti Ritsuko Taneda oli aikaisemmin vaikuttanut japanilaisessa popyhtyeessä Denki Candyssä. Seuraavina vuosina Atsuko soitti silloin tällöin Shonen Knifen kiertueilla Japanin ulkopuolella. Tällöin Taneda siirtyi rytmikitaristiksi. Atsuko ei ollut mukana yhtyeen tuonaikaisilla studioalbumeilla. Kokoonpano Naoko Yamano, Ritsuko Taneda, ja Etsuko Nakanishi julkaisi vuosina 2008 ja 2010 albumit Super Group ja Free Time. Vuonna 2009 Shonen Knifen levy-yhtiöksi vaihtui Britanniassa Damnably ja Yhdysvalloissa Good Charamel levy-yhtiön omistajan Robby Takacin kutsusta. Nakanishi jätti yhtyeen vuonna 2010 ja hänen paikkansa otti Emi Morimoto. Matt Groeningin kutsumana Shonen Knife teki näihin aikoihin merkittävän keikan All Tomorrows Parties-festivaalilla Britanniassa. Vuonna 2011 Shonen Knifelta ilmestyi Ramones-tribuuttialbumi Osaka Ramones, jota seurasivat vuosina 2012 ja 2014 julkaistut originaalituotannosta koostuneet pitkäsoitot Pop Tune ja Overdrive. Taneda oli äitiyslomalla huhtikuusta 2015 seuraavan vuoden toukokuuhun. Naru Ishizuka tuurasi häntä basson varressa mainitun ajan. Vuoden 2015 aikana Morimoto jätti Shonen Knifen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Brinky vaikuttanut 22-vuotias rumpali Risa Kawano. Näihin aikoihin Shonen Knife esiintyi toistamiseen All Tomorrows Parties-festivaalilla. Kesän 2016 aikana Taneda teki paluun yhtyeeseen, mutta rytmikitaristin roolissa jättäen Ishizukan Shonen Knifen basistiksi. Ensimmäistä kertaa uransa aikana yhtye oli virallisesti kvartetti. Melko pian perustajajäsen Atsuko Yamano teki paluun basistiksi ja Shonen Knife oli jälleen trio lineupilla, johon kuuluivat Yamanon siskot sekä Risa Kawano. Taneda ja Ishizuka vierailivat yhtyeen kahdella seuraavalla albumilla. Mainittu yhtyeen inkarnaatio julkaisi vuonna 2016 1970-luvun classic rockista inspiraatiota ammentaneen albumin Adventure. Shonen Knifen seuraava pitkäsoitto oli vuoden 2019 satoa edustava Sweet Candy Power. Bändin tuorein albumi on helmikuun puolivälissä 2023 ilmestynyt Our Best Place, jonka tiimoilta yhtye pystyi koronapandemian jälkeen jälleen konsertoimaan.

Maanantain mainio:Keskeisimmän brittipunkin edustajan basisti ja muutakin

 15. joulukuuta 1955 syntynyt Paul Gustave Simonon on brittiläinen muusikko ja taiteilija, joka identifioituu ensisijaisesti The Clashin basistiksi. Myöhemmin hän on ollut mukana superyhtyeessä The Good, The Bad & the Queen ja Gorillazin vuonna 2010 ilmestyneellä albumilla Plastic Beach. Mainitulla pitkäsoitolla Simonon teki pitkästä aikaa yhteistyötä The Clashin kitaristin Mick Jonesin sekä Blur-yhtyeen johtohahmon Damon Albarnin kanssa. Simononista tuli myös kiertuebasisti Gorillazin Escape to Plastic Beach-rundille. Samaisella kiertueella Mick Jones vaikutti kitaristina. The Gorillaz soitti Coachella Festivaalin pääesiintyjänä vuonna 2010 ja huhtikuun lopussa samaisena vuonna yhtye esiintyi kahtena iltana Camden Roundhousessa. Simonon toimii myös visuaalisena artistina. Croydonissa, Surreyssa syntynyt Simonon asui Brixtonissa ja Länsi-Lontoossa sekä vuoden päivät Sienassa ja Roomassa äitinsä sekä isäpuolensa kanssa. Ennen liittymistään The Clashiin Simonon opiskeli Byam Shawn taidekoulussa. Simonon tapasi Mick Jonesin vuonna 1976. The Clash syntyi puoli vuotta myöhemmin Joe Strummerin liityttyä mukaan yhtyeeseen. Simonon vaikutti keskeisesti The Clashin visuaalisuuteen. 14. joulukuuta 1979 ilmestyneen tupla-albumin London Calling kannessa Simonin nähdään hakkaavan Fender Presicion -bassoaan New Yorkissa vuonna 1979 soitetussa The Clashin konsertissa. Mainitusta kuvasta on muodostunut eräs punkskenen ikonisimmista. Simonon vastasi basso-osuuksista suurimmalla osalla The Clashin levytystuotannosta. Keskeisimmät kappaleet, joissa hän ei soita, ovat Norman Watt-Royn bassottelema The Magnificent Seven tripla-albumilla Sandinista! ja singlehitti Rock the Cashbah albumilla Combat Rock, jossa basso-osuuksista vastasi rumpali Topper Headon. London Callingin kappaleessa Guns of Brixton Headon oli lisäksi leadvokalistina. Mainitun biisin live-esityksissä Simonon ja Strummer vaihtoivat instrumentteja, sillä Simononille oli helpompaa soittaa samanaikaisesti kitaraa vokalisoidessaan. Useissa Simononin soittamissa bassolinjoissa oli elementtejä reggaesta ja skasta ja mainittu seikka erotti hänet suurimmasta osasta punkyhtyeiden nelikielisen taitajia. The Clashin lopetettua toimintansa vuonna 1986 Simonon perusti yhtyeen Havana 3am. Sen riveissä hän levytti yhden albumin ja osallistui Sex Pistolsin kitaristin Steve Jonesin kanssa Bob Dylanin albumin Down in the Groove nauhoituksiin. Simonon on suunnitellut levynkansia, kuten Big Audio Dynamiten albumin Tighten Up, Vol 88 ja The Good The Bad & the Queenin singlen Herculean, joka oli debyyttisinkku bändin ensimmäiseltä albumilta. Vuonna 2011 Simonon esiintyi The Good the Bad & the Queenin kanssa Greenpeacen 40-vuotisjuhlissa. Vuonna 2016 valmistuneessa elokuvassa London Town Pete Morrow esitti Simononia.

lauantai 17. joulukuuta 2022

Sunnuntain extra:ZZ-Topin Tres Hombresin avaava biisikaksikko

 Waitin' for the Bus ja Jesus Just Left Chicago ovat ZZ-Topin kappaleita, jotka avaavat medleynomaisesti yhtyeen vuonna 1973 ilmestyneen ja järjestyksessään kolmannen albumin Tres Hombres. Waitin' for the Bus on kitaristi/solisti Billy Gibbonsin ja basisti/solisti Dusty Hillin käsialaa, Jesus Just Left Chicagon sävellystyöhön on osallistunut lisäksi rumpali Frank Beard. Spin Magazinelle 80-luvun puolivälissä antamassaan haastattelussa Dusty Hill on maininnut pitäneensä aina Waitin' for the Busista. ZZ-Topin tuotannosta kappale on neljänneksi soitetuin La Granden, Tushin ja Jesus Just Left Chicagon jälkeen. Hill on maininnut pitävänsä linja-autolla matkustamisesta. Kiinnostavaa oli se, kenen viereen linjurissa päätyi istumaan. Billy Gibbonsin mukaan Jesus Just Left Chicagolla on spirituaalinen ulottuvuutensa ja nimensä kappale oli saanut Gibbonsin teini-ikäisenä ystävänsä kanssa käymästä puhelinkeskustelusta. Vaikka Jesus Just Left Chicago edustaa tyylillisesti melko perinnetietoista bluesia, sävellyksestä on tehty ylimääräisillä jipoilla entistä kiinnostavampi. Waitin' for the Bus ja Jesus Just Left Chicago on yleisesti kohotettu ZZ-Topin tuotannossa aivan keskeisimpien kappaleiden joukkoon. Rolling Stonessa biisikaksikko on ZZ-Topin kymmenen parhaan kappaleen listalla ja Ultimate Classic Rock on listannut ne jopa neljänneksi parhaaksi.

perjantai 16. joulukuuta 2022

Lauantain pitkä:Punkin ja vaihtoehtorockin kehitykseen vaikuttanut yhdysvaltalaisyhtye

Television on New Yorkista kotoisin oleva yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka aktiivikausi sijoittui 70-luvulle. Yhtyeen perustajäseniin lukeutuivat Tom Verlaine, Richard Lloyd, Billy Ficca ja Richard Hell. New Yorkin rockskenen varhaisena edustajana Television vaikutti osaltaan voimakkaasti sekä punkrockin että vaihtoehtorockin kehitykseen. Vaikka yhtyeen levytykset olivat pelkistettyjä ja kitaravoittoisia, aikakautensa virkaveljiin verratuuna Televisionin musiikki hyödynsi improvisaatiota, oli teknisesti sujuvaa ja sen keskeiset vaikutteeet tulivat 60-luvun rockista ja jopa avant garde jazzista. Televisionin vuonna 1977 ilmestynyttä esikoispitkäsoittoa Marquee Moon pidetään eräänä keskeisimmistä post punkia määritelleistä albumeista. Televisionin juuret juontavat Tom Verlainen ja Richard Hellin teini-ikäiseen ystävyyteen. Molemmat kävivät koulua Hockessinissa, Delawaressa ja muuttivat vuorotellen 70-luvun alussa New Yorkiin suunnitellen uraa runoilijoina. Kaksikon ensimmäisessä yhtyeessä The Neon Boysissa vaikutti Verlainen (kitara/laulu) ja Hellin (basso/laulu) lisäksi rumpali Billy Ficca. Yhtyeen aktiivikausi kesti vuoden verran loppuvuodesta 1972 seuraavan vuoden loppuun. The Neon Boysin tuotannosta julkaistiin vuonna 1980 single That's All I Know (Right Now)/Love Comes in Spurts. Loppuvuodesta 1973 yhtye kokosi rivinsä uudelleen. Sen nimeksi oli vaihtunut Television ja yhtyeen kokoonpanoa oli täydennetty kakkoskitaristi Richard Lloydilla. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Townhouse Theatressa toinen maaliskuuta 1974. Televisionin managerina toiminut Terry Ork kehotti CBGB-klubin omistajaa Hilly Kristalia kiinnittämään yhtyeen säännölliseksi esiintyjäksi. Soitettuaan mainitussa clubissa useita keikkoja alkuvuodesta 1974 Television siirtyi konsertoimaan Max Kansas Cityyn ja muihin clubeihin. Yhtye teki paluun CBGB:hen tammikuussa 1975 ja saavutti mainitussa clubissa huomattavaa kulttikannatusta. Biisintekemisestä Televisionissa vastasivat ensisijaisesti Hell ja Verlaine, mutta myös Lloyd. Verlaine, Lloyd ja Ficca kehittyivät muusikkoina Helliä nopeammin. Verlaine ei pitänyt Hellin hyppivästä lavaesiintymisestä ja hän kieltäytyi ajoittain soittamasta konserteissa Hellin sävellyksiä, kuten Blank Generationia. Mainittu konflikti ja eräs Island Recordsin poimima yhtyeen kappale johtivat Hellin eroon Televisionista. Hän vei myös joitakin kappaleista lähtiessään. Vuonna 1975 Hell oli perustamassa The Heartbreakersiä New York Dollsissa vaikuttaneiden Johnny Thundersin ja Jerry Nolanin kanssa. Hänen myöhäisempi yhtyeensä oli Richard Hell & The Voivoids. Hellin paikan Televisionin basistina otti aikaisemmin Blondiessa soittanut Fred Smith. Televisionin debyyttilevytys oli kahteen osaan jaettu vinyylisingle Little Johnny Jewel, jonka julkaisijana oli yhtyeen managerin Terry Orkin itsenäinen levy-yhtiö Ork Records. Richard Lloyd olisi halunnut yhtyeen debyyttisingleksi kappaletta O Mi Amore siinä määrin voimakkaasti, että hän harkitsi jättävänsä yhtyeen. Näihin aikoihin Television koesoitattikin Pere Ubu-yhtyeen kitaristia Peter Laughneria Lloydin mahdollisena korvaajana. Televisionin esikoisalbumi Marquee Moon saavutti myönteisen vastaanoton sekä kriitikoiden että yleisön keskuudessa. Se nousi Billboardin top 200-listalle ja useissa Euroopan maissa aina top 30:een. Marquee Moon on lisäksi menestynyt erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkiksi vuonna 2000 VH1:n laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan rockalbumin listalla Marquee Moonin sijoitus oli 83. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Marquee Moon saavutti sijan 128. Uncut rankkasi Marquee Moonin kakkossijalle sadan parhaan debyyttialbumin listallaan ja Pitchfork kolmanneksi 1970-luvun parhaiden albumien listallaan. AllMusicin Stephen Thomas Erlewine kuvasi albumia vallankumoukselliseksi ja vaikka sen sisältämä musiikki on luokiteltavissa garagerockiksi, pitkät instrumentaalijaksot vievät ilmaisua älylliselle maaperälle.  Televisionin kakkosalbumi oli sekä vuoden 1978 aikana nauhoitettu että julkaistu Adventure. Edeltäjäänsä kevyempää soundia edustanut albumi saavutti kriitikoilta myönteisen vastaanoton, vaikka se ei menestynyt kaupallisesti edeltäjänsä veroisesti. Yhtyeen jäsenten itsenäiset ja vahvat taiteelliset visiot yhdistettyinä Richard Lloydin huumeidenkäyttöön johtivat yhtyeen hajoamiseen heinäkuussa 1978. Lloyd ja Verlaine käynnistivät soolouransa ja Ficca siirtyi rumpaliksi uutta aaltoa edustaneeseen yhtyeeseen The Waitresses. Televisionin paluu ajoittui vuoteen 1992. Yhtye julkaisi nimeään kantaneen kolmannen albumin ja on jatkanut esiintymisiään vuonna 2001 All Tomorrow's Parties- festivaalilla Camber Sandsissa soittamansa keikan jälkeen ympäri maailmaa silloin tällöin.  Kesällä 2007 New Yorkin Central Parkissa soitetussa konsertissa Jimmy Rip tuurasi keuhkokuumeen takia estynyttä Richard Lloydia. Seitsemäs heinäkuuta 2011 Televisionin uusi kokoonpano esiintyi Beco 203-festivaalilla Sao Paulossa, Brasiliassa. MTV Brazil Televisionille antamassaan haastattelussa yhtye mainitsi uuden ja kymmenestä kappaleesta koostuvan albumin olleen lähes valmis, mutta sitä ei ole tähän mennessä julkaistu. Televisionin keskeisistä vaikuttajayhtyeistä mainittakoon Velvet Underground. Tom Verlaine on maininnut diggaavansa The Venturesia, Dick Dalea sekä tuplakitarointia hyödyntäneitä yhtyeitä Love ja Buffalo Springfield. 60-luvun loppupuolen garagerockyhtyeiden tuotannosta Television soitti konserteissaan covereina The Count Fiven Psychotic Reactionia ja 13:th Floor Elevatorsin Fire Engineä. Lester Bangs kuuli Televisionin musiikissa Quicksilver Messenger Service-yhtyeen vaikutusta Verlainen ja John Cipollinan kitaroinnin samankaltaisuudessa. Marquee Moon-albumin nimikappaleen alussa ovat kuultavissa Televisionille tunnusomaista melodisten ja rytmisten kitaralinjojen yhdistämistä.

torstai 15. joulukuuta 2022

Perjantain pohjat:The Allman Brothers Bandin kitaristin esikoissooloalbumi

 Dickey Betts:Highway Call


Vuonna 1974 ilmestynyt Highway Call on The Allman Brothers Bandin jäsenistöön lukeutuvan kitaristi Dickey Bettsin esikoissooloalbumi, jonka hän julkaisi Richard Bettsin nimellä. Maconissa, Georgiassa Capricorn-studioilla nauhoitetulla esikoissooloalbumillaan Betts vei eteenpäin The Allman Brothers Bandin tuossa vaiheessa tuoreimmalla pitkäsoitollaan Brothers and Sisters orastanutta countryrocksoundia. Kuudesta kappaleesta koostuvan Highway Callin ydintuotantoon lukeutuvat Long Time Gone, pitkäsoiton nimikappale sekä yli 14-minuuttinen countryjamittelu Hand Picked. Pitkäsoitolla vierailleisiin muusikoihin lukeutuvat Vassar Clements viulussa ja Jeff Hanna akustisessa kitarassa. Bettsin esikoissooloalbumi myös menestyi melko hyvin, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 19. Albumista laaditut arviot olivat niin ikään suhteellisen myötämielisiä. Rootsmusiikkiin erikoistuneessa No Depressionissa  Bettsin bluegrassista, läntisestä swingistä ja jazzista kiehtovasti elementtejä ammentanutta esikoisalbumia kehuttiin. Sitä vastoin Rolling Stone Album Guidessa tuotiin esiin hienoista kritiikkiä Bettsin laulusuorituksia kohtaan hänen kitarointiinsa verrattuna. All Music Guidessa Highway Call kohotettiin Bettsin laadukkaimmaksi sooloalbumiksi, jossa hänen todellinen äänensä ilmaisee helposti itseään, vaikka onkin tyylilisesti kaukana The Allman Brothers Bandin perustana pysyvästä bluesista.

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Torstain terävä:Alice Cooperin kiertuekitaristi ja paljon muuta

 Seitsemäs joulukuuta 1986 syntynyt Nita Strauss on yhdysvaltalainen rockmuusikko, joka vaikuttaa parhaillaan Demi Lovaton kiertuekitaristina. Alice Cooperin kiertuebändissä hän soitti vuosien 2014 ja 2022 välillä ja on lisäksi luonut menestyksekkään soolouran. Guitar Playerin laatimalla listalla 10 Female Guitar Player You Should Know Strauss vei kärkipaikan. Oman yhtyeensä Lia-Failin kanssa hän aloitti keikkailun jo teini-ikäisenä. Strauss jätti koulun keskittyäkseen täyspainoisesti musiikkiin. Hänen yhtyeessään vaikutti mm. tuleva maailmanmestaruusnyrkkeilijä Mikaela Mayer. Vaikka Strausin yhtyeistä tunnetuin onkin naisista koostuva Iron Maiden-tribuuttiyhtye The Iron Maidens, hän on vaikuttanut myös useissa muissa yhtyeissä, kuten  Consume the Fire, Femme Fatale ja videopelisuperyhtye Critical Hit. Kesäkuussa 2014 Strauss korvasi Orianthin Alice Cooperin kiertuekitaristina ja jatkoi mainitussa pestissä heinäkuuhun 2022 saakka. Muutamaa päivää myöhemmin hän ilmoitti liittyneensä Demi Lovaton kiertueyhtyeen kitaristiksi. Tammikuussa 2016 ilmestyneellä Docker's Guildin albumilla The Heisenberg Diaries – Book A: Sounds of Future Past Straussia kuultiin leadkitaristina seitsemässä kappaleessa. Sumerian Records julkaisi vuonna 2018 Straussin esikoissooloalbumin Controlled Chaos. Sen tiimoilta hän teki menestyksekkään Kickstarter-kampanjan. Albumi kohosi top teniin useilla eri Billboardin listoilla ja kärjessä se oli top new artist-listalla. Tammikuussa 2019 Strauss vastaanotti Inspire Awardin seitsemänsissä vuosittaisissa She Rocks Awardseissa. Sen hänelle luovuttivat Nick Bowcott ja Straussin oma esikuva Steve Vai. Tammikuussa 2022 Straussista tuli ensimmäinen naisartisti 32 vuoteen, jonka kappale nousi Billboardin Mainstream Rock-listan kärkeen. Kyseessä oli biisi Dead Inside. Strauss on opettanut kitaransoittoa jopa kiertueilla Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Euroopassa ja Aasiassa. Isänsä puolelta Nita on sukua itävaltalaiselle säveltäjälle Johann Strausille.

tiistai 13. joulukuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Pitkäaikainen funkyhtye

 Cold Blood on pitkäikäinen puhaltimia hyödyntävä funkyhtye, jonka Larry Field perusti vuonna 1968. Alun perin yhtye piti tukikohtanaan San Francisco Bayn itärannikkoa. Leadvokalistinsa Lydia Pensen saavuttaman suosion vuoksi yhtye käytti ajoittain nimeä Lydia Pense and Cold Blood. Vuonna 1969 rockpromoottori Billy Graham kiinnitti yhtyeen sen suoritetua koe-esiintymisensä. Cold Blood esiintyi Fillmore Westissä. Pensen laulutyyliä on verrattu Janis Jopliniin ja juuri hän suositteli yhtyeelle koe-esiintymistä Grahamille. San Francisco Bayn alueelta tulevaa raskasta puhaltimien värittämää 60-80-lukujen funksoundia on kutsuttu nimellä East Bay Grease. Mainitun tyylin pioneeriyhtyeisiin lukeutuu Cold Bloodin lisäksi Tower of Power. Viimeksi mainitun yhtyeen puhaltajat ovat esiintyneet säännöllisesti Cold Bloodin kanssa 70-luvun alkuvuosista lähtien. Skip Mesquite ja Mic Gillette ovat olleet jäseninä molemmissa yhtyeissä. Cold Blood lopetti toimintansa 70-luvun lopussa. Lydia Pense kasvatti välillä tyttärensä Denisen, mutta kokosi yhtyeen uudelleen vuonna 1988. Yhtyeen tuorein albumi on vuonna 2015 nimellä Lydia Pense and Cold Blood julkaistu Soul of the Gypsy. Yhtyeen vanhasta lineupista albumin työstämiseen on osallistunut lisäksi Raul Matute ja joitakin niin ikään Tower of Powerissa vaikuttaneita muusikoita. Cold Blood on mukana dokumenttielokuvassa Fillmore:The Last Days, joka kertoo Fillmore West Auditoriumissa heinäkuussa 1971 pidetyistä viimeisistä konserteista. Mainitussa dokumentissa Cold Blood esittää kappaletta You Got Me Hummin'. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Larry Field (soolokitara), Lydia Pense (laulu), Danny Hull (tenorisaksofoni ja biisintekijä), Larry Jonutz (trumpetti, syntynyt 15. maaliskuuta 1947), Pat O'Hara (pasuuna, syntynyt 25. toukokuuta 1946 (?), kuoli elokuussa 1977 yliannokseen), Raul Matute (Hammond -urut, piano, sovittaja ja biisintekijä, syntynyt 19. helmikuuta 1946), Jerry Jonutz (baritoni, altto ja tenorisaksofoni, syntynyt 15. maaliskuuta 1947), David Padron (trumpetti, syntynyt 4. toukokuuta 1946), Rod Ellicott (basso) ja Frank Davis, jonka rumpalina korvasi Sandy McKee (oikealta nimeltään Cecil James Stoltie, syntynyt  12. heinäkuuta 1945, kuoli 15. lokakuuta 1995  Sisyphus -albumin nauhoitusten aikaan.

maanantai 12. joulukuuta 2022

Tiistain tukeva:Merkittävä bluesartisti ja huuliharpisti

 Yhdeksäs joulukuuta 1934 syntynyt ja 15. tammikuuta 1998 edesmennyt Amos Wells Blakemore Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Junior Wells, oli yhdysvaltalainen solisti ja huuliharpisti. Hänen tunnetuinta tuotantoaan edustavat artistin tunnuskappaleesta käyvä Messin with the Kid sekä 1960-luvun puolivälissä ilmestynyt  albumi Hoodoo Man Blues, jota Bill Dahl on kuvannut erääksi 1960-luvun todellisista klassisista bluesalbumeista. Wells on levyttänyt ja esiintynyt useiden keskeisten bluesartistien, kuten Muddy Watersin, Buddy Guyn ja Earl Hookerin kanssa. Rolling Stonesin kanssa konseroidessaan Wells löysi myös rockorientoitunutta yleisöä. Hieman ennen Wellsin edesmenoa blueshistorioitsija Gerard Herzhaft kuvasi häntä erääksi harvoista bluesin kultaisen aikakauden aktiivisista selviytyjistä. Wells syntyi Memphisissä ja varttui Arkansasissa. Serkkunsa Junior Parkerin ja Sonny Boy Williamson II:n opettamana Wells oppi soittamaan huuliharppua seitsemänvuotiaana. Äitinsä avioeron jälkeen Wells muutti tämän kanssa Chicagoon vuonna 1948. Hän kuunteli paikallisia muusikoita musiikin esittämispaikoissa ja perusti yhtyeen The Aces kitaristiveljiensä Dave ja Louis Myersin ja rumpali Fred Belowin kanssa. Heidän kanssaan Wells kehitti modernin vahvistetun huuliharppusoundin, jonka inspiraation lähteenä oli Little Walter. Vuonna 1952 hän otti Muddy Watersin yhtyeessä Little Walterin paikan ja teki ensimmäiset levytyksensä Chess Recordsille. Seuraavana vuonna Wells teki ensimmäiset levytyksensä yhtyeenjohtajana States Recordsille. 50-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Wells levytti singlejä Chief Recordsille ja sen alamerkille Profile Recordsille. Niihin lukeutuivat Messin with the Kid, Come On In This House ja It Hurts Me Too, jotka kaikki säilyttivät asemansa Wellsin keikkaohjelmistossa koko hänen uransa ajan. Mel Londonin käsialaa oleva Little by Little saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 23. Kyseessä oli ensimmäinen Wellsin  kahdesta listasijoituksen saavuttaneesta singlestä. Delmark Recordsin vuonna 1965 julkaisemalla albumilla Hoodoo Man Blues kitaristina kuultiin Buddy Guyta. 1970-luvun aikana kaksikko teki runsaasi yhteistyötä Rolling Stonesin kanssa. Vuonna 1971 Wellsiltä ilmestyi albumi South Side Blues Jam ja vuonna 1975 pitkäsoitto On Tap. Vuonna 1996 ilmestyneellä pitkäsoitolla Come on In This House vierailevat muun muassa slidekitaristit Alvin Youngblood Hart ja Derek Trucks. Wellsille ilmaantui useita terveydellisiä ongelmia, kuten syöpä ja sydänkohtaus. Hän menehtyi Chicagossa tammikun puolivälissä 1998 ja on haudattu Chicagossa sijaitsevalle Oak Woods-hautausmaalle.

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Maanantain mainio:J. J. Calen 90-luvun tuotannon onnistunut avaus

 J. J. Cale:Travel-Log


Helmikuussa 1990 Silvertone/BMG:n julkaisemana ilmestynyt Travel-Log on J. J. Calen yhdeksäs studioalbumi. 70-luvulla hänen sävellyksensä olivat tulleet tunnetuiksi esimerkiksi Eric Claptonin (After Midnight) ja Lynyrd Skynyrdin (Call me the Breeze ja I've Got the Same Old Blues) levytyksinä. Cale vältteli kuitenkin itse tietoisesti julkisuuden valokeilaa ja niinpä hänen omat levynsä eivät menestyneet erityisen hyvin. Vuonna 1983 ilmestynyt Calen kahdeksas studioalbumi oli hänen ensimmäisensä vaille listasijoitusta jäänyt pitkäsoittonsa. Cale kyllästyi musiikkibisnekseen ja otti siitä kuuden vuoden tauon. Paperisota Calen edellisen levy-yhtiön kanssa kesti tosin pari vuotta. Travel-Log oli Calen studioalbumeista  ensimmäinen, jonka tuottamisesta hän vastasi itsenäisesti ilman pitkäaikaista yhteistyökumppaniaan Audie Ashworthia. Tämä kirjoitti Calen kanssa albumin avausraidan Shanghaid. Cale vastusti työstäneensä konseptialbumin, mutta Travel-Login kappaleet, kuten Tijuana ja New Orleans, käsittelivät matkustamisen teemaa. Vasta albuminsa kuunneltuaan Cale oivalsi kirjoittaneensa viimeisimmän neljän, viiden vuoden aikana kappaleita, joiden teemoina olivat kaupungit, paikat ja matkustaminen. Cale oli jatkanut nauhoituksia kotistudiossaan ja muissa studioissa ja todennut Travel-Login olevan kaikkien noiden koottujen asioiden summa. Pitkäsoiton työstämiseen osallistui useita keskeisiä muusikoita, kuten rumpali Jim Keltner, kosketinsoittaja Spooner Oldham sekä kitaristi James Burton. Folkveteraani Hoyt Axtonin vokalisointia kuullaan albumin kappaleessa Lean on Me. Calen vaimo, solisti ja kitaristi Christine Lakeland osallistui Travel-Login työstämiseen. Albumi sisältää hänen diggareidensa odottamaa, vahvasti bluesiin pohjaavaa rockia, tosin Hold on Babyn ja No Timen kaltaiset kappaleet ovat taustoiltaan raskaampia ja AllMusicin William Ruhlmanin mukaan Calen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä albumi kuuteen vuoteen sisältääkin tempoiltaan ja soitoltaan aikaisempaa aggressiivisempaa tyyliä, tosin etenkin solistina Cale säilyy edelleen minimalistina. Travel-Login kappaleista Tijuana kertoo tarinan rikkoutuneiden unelmien maasta ja jazzhenkinen End of the Line muistuttaa tyylillisesti Calen tuotannon varhaisia klassikkokappaleita Call the Doctor ja You've Got Me on So Bad. Calen ja neljän sessiomuusikon nimiin laitettu Disadvantage kuulostaa studiojamilta kun taas Riverboat Song on intiimi akustinen blueskappale, jossa hyödynnetään Calen tavaramerkistä käyvää moniraitaista vokalisointia.

lauantai 10. joulukuuta 2022

Sunnuntain extra:Beatlesin ensimmäinen kaksi a-puolta sisältänyt single

 Day Tripper on The Beatlesin singlekappale, joka julkaistiin joulukuussa 1965 kaksi a-puolta sisältävänä singlenä We Can Work It Outin kanssa. Day Tripper oli ensisijaisesti John Lennonin käsialaa, mutta Paul McCartney oli kappaleen kirjoitustyössä mukana siinä määrin, että se kreditoitiin kaksikon Lennon-McCartney nimiin. Molemmat singlekappaleet nauhoitetiin samaan aikaan albumin Rubber Soul biisien kanssa. Day Tripper / We Can Work It Out nousi listakärkeen Britanniassa, Irlannissa, Alankomaissa ja Norjassa. Billboardin listalla Day Tripper oli parhaimmillaan viidentenä siinä, missä We Can Work It Out kohosi listakärkeen. Day Tripper on kitarariffinsä varaan rakennettu rockkappale, jossa on elementtejä yhdysvaltalaisesta soulmusiikista. Kappale oli loppuvaiheessa mukana Beatlesin keikkaseteissä, ennen kuin yhtye lopetti livekeikkansa elokuun lopussa 1966. Britanniassa Day Tripper/We Can Work It Out oli ensimmäinen esimerkki kaksi a-puolta sisältäneestä singlestä ja sen voi todeta popularisoineen mainitun formaatin ja tuoneen esiin artistien monipuolisuuden. The Beatles työsti molemmista kappaleista lisäksi promovideot. Britanniassa kyseessä oli 1960-luvun osalta seitsemänneksi parhaiten myynyt single. Joulukuussa 2018 Day Tripper /We Can Work It Out oli Britanniassa kaikkien aikojen 54:ksi eniten myynyt single. Kyseessä on yksi Beatlesin kuudesta Official Charts Companyn listaukseen yltäneestä singlestä.

perjantai 9. joulukuuta 2022

Lauantain pitkä:Eräs The Doorsin keskeisimmistä klassikkokappaleista

Riders on the Storm on The Doorsin kappale, joka julkaistiin kesäkuussa 1971 toisena singlenä yhtyeen originaalikokoonpanon joutsenlauluksi jääneeltä albumilta L. A. Woman. Billboardin listalla mainittu biisi saavutti sijan 14., Britanniassa sijan 22. ja oli Alankomaissa parhaimmillaan seitsemäntenä. Riders on the Stormia on kuvattu psykedeeliseksi rockiksi, jazzrockiksi, taiderockiksi ja goottimusiikin edeltäjäksi. Kitaristi Robby Kriegerin ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin mukaan kappale oli saanut inspiraationsa Stan Jonesin kirjoittamasta ja Vaughn Monroen popularisoimasta kappaleesta Ghost Riders in the Sky:A Cowboy Legend. Jim Morrisonin käsialaa olleet ja hänen treeneihin tuomansa lyriikat kertoivat liftaritappaja  Billy "Cockeyed" Cookista, joka oli ollut vuonna 1953 valmistuneen elokuvan Hitch-Hiker aiheena. Manzarekin mukaan jotkin kappaleen lyriikat viittasivat Morrison rakkauteen Pamela Coursoniin. Yleisen uskomuksen mukaan The Doorsin pitkäaikainen tuottaja Paul A. Rotchild piti Riders on the Stormia cocktail-musiikkina ja mainittu kappale oli keskeinen syy hänen jättäytymisestään pois L. A. Womanin nauhoituksista. Rotchild kielsi asianlaidan, mutta L. A. Womanin tuotannosta vastasivat lopulta The Doorsin jäsenet pitkäaikaisen ääni-insinöörinsä Bruce Botnickin kanssa. Riders on the Storm nauhoitettiin Doorsien työpajassa joulukuussa 1970 ja Morrisonin lauluosuudet seuraavan vuoden tammikuussa. Kyseessä on viimeinen nelimiehisen Doorsin nauhoittama kappale ja viimeinen The Doors-biisi, joka julkaistiin Morrisonin elinaikana. Riders on the Storm nousi Billboardin listalle heinäkuun kolmantena 1971, siis Morrisonin kuolinpäivänä päättyneellä viikolla. Saksalaisen filosofin Thomas Collmerin mukaan Riders on the Stormin tekstin kohta "into this world we're thrown" heijastaa filosofi Martin Heideggerin vaikutusta. Kappale on listattu säännöllisesti The Doorsin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvaksi ja se on säilyttänyt asemansa classic rock-radioiden soittolistoilla. Vuonna 1990 The Doorsin rumpali John Densmore julkaisi Riders on the Stormiksi nimeämänsä kirjan. Vuonna 2010 Riders on the Storm pääsi Grammy Hall of Fameen kestävän laadullisen tai historiallisen merkityksensä ansiosta. Kappaleen lyriikat ovat inspiroineet elokuvia The Hitcher (1986) ja Point Break (1991). Vuonna 1971 Riders on the Stormin paras listasijoitus oli Kanadassa, missä kappale nousi viidenneksi. Vuoden 1991 uusintajulkaisullaan Riders on the Storm saavutti Irlannissa sijan 12. ja oli myös Suomen virallisella listalla sijalla 24.

torstai 8. joulukuuta 2022

Perjantain pohjat:Myös soolouraansa luonut useiden artistien kanssa työskennellyt basisti ja kitaristilahjakkuus

 Toinen joulukuuta 1986 syntynyt Tal Wilkenfeld on australialainen solisti, lauluntekijä, basisti ja kitaristi. Tunnetuimpiin artisteihin, joiden kanssa hän on esiintynyt, lukeutuvat  Jeff Beck, Prince, Eric Clapton, Herbie Hancock ja Mick Jagger. Bass Playerin vuoden 2008 lukijaäänestyksessä Wilkenfeld valittiin vuoden jännittävimmäksi uudeksi soittajaksi. Vuonna 2013 Wilkenfeld vastaanotti mainitun musiikkilehden Young Gun-palkinnon Don Wasilta. Mainitussa tilaisuudessa Wilkenfeld esitti Leonard Cohenin Chelsea Hotelin. Omissa yhtyeissään Wilkenfeld on vaikuttanut solistina, basistina ja kitaristina. Aikaisemmin hänen kanssaan soittaneisiin muusikoihin ovat lukeutuneet esimerkiksi Wayne Krantz ja Vinnie Colaiuta. Vuonna 2016 Wilkenfeld esiintyi lämmittelijänä The Whon kiertueen The Who Hits 50! Yhdysvaltain-osuudella. Samana vuonna Wilkenfeldiltä ilmestyi single Corner Painter, jonka työstämiseen olivat osallistuneet Blake Mills ja Belmont Tench. Maaliskuun puolivälissä 2019 Wilkdenfeld julkaisi ensimmäisen myös vokalisointia sisältävän albuminsa Love Remains, joka nousi ilmestymisviikollaan Billboardin Heatseeker-listan kärkeen. Se saavutti myös varsin myönteiset arviot esimerkiksi Rolling Stonessa ja Billboardilla. Wilkenfeld on vieraillut useissa suosituissa podcasteissa. Artisteihin, joiden levytysprojekteihin Wilkenfeld on osallistunut, lukeutuvat lisäksi  Ringo Starr, Brian Wilson, Toto, Todd Rundgren, Macy Gray, Dr. John, Trevor Rabin, Jackson Browne, Joe Walsh, Rod Stewart, John Mayer, Sting, Ben Harper, David Gilmour, Pharrell, Buddy Guy, Billy Gibbons, Lee Ritenour, Hiram Bullock, Susan Tedeschi ja Hans Zimmer.

keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Torstain terävä:Keskeinen brittiläinen solisti, biisintekijä ja yhtyeenjäsen

 12. heinäkuuta 1943 syntynyt ja 30. marraskuuta 2022 edesmennyt Christine Anne McVie (syntymänimeltään Perfect) oli brittiläinen muusikko ja solisti. Vuonna 1967 McVie liittyi bluesyhtye Chicken Shackiin pianistiksi ja solistiksi. Hän oli mukana mainitun yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Chicken Shack saavutti hitin versiollaan kappaleesta I'd Rather Go Blind. McVie vastaanotti Melody Makerin naissolistin palkinnon vuosina 1969 ja 1970. Parhaiten hänet tunnetaan jäsenyydestään Fleetwood Macissa, johon McVie liittyi vuonna 1970 vaikuttaen yhtyeessä solistina ja kosketinsoittajana. McVien diskografia sisältää lisäksi kolme sooloalbumia; vuonna 1970 ilmestynyt Christine Perfect, vuonna 1984 ilmestynyt Christine McVie, jonka kappaleista Got a Hold On Me nousi kymmenenneksi poplistalla sekä vuonna 2004 julkaistu In the Meantime. Vuonna 2017 ilmestyi McVien yhdessä Lindsey Buckinghamin kanssa työstämä albumi Lindsey Buckingham Christine McVie. McVie osallistui useiden keskeisten Fleetwood Macin hittikappaleiden kirjoitustyöhön. Niistä mainittakoon pikaisesti Don't Stop, Everywhere ja Little Lies. Vuonna 1988 ilmestyneellä Fleetwood Macin Greatest Hits-kokoelmalla on kahdeksan biisiä, joiden kirjoitustyössä McVie oli mukana mukaan lukien edellä mainittu biisikolmikko. Jo vuonna 1975 ilmestyneellä Fleetwood Macin nimikkoalbumilla olivat mukana McVien kirjoittamat kappaleet Over My Head ja Say You Love Me, jotka nousivat Billboardin listalla 20 suosituimman joukkoon. Vuoden 1977 miljoonamenestysalbumilla Rumours McVien kirjoittamiin kappaleisiin luketuivat kymmenenneksi noussut You Make Loving Fun ja kolmannen sijansa ansiota McVien käsialaa olevista Fleetwood Macin hiteistä suurimmaksi osoittautunut Don't Stop. Vuonna 1979 ilmestyneellä Fleetwood Macin tupla-albumilla Tusk McVien kirjoittamiin hitteihin lukeutui Think About Me. Vuonna 1998 McVie pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Fleetwood Macin jäsenenä ja vastaanotti Brit Awardin merkittävästä vaikutuksestaan musiikkiin. Samaisena vuonna McVie jätti Fleetwood Macin väliaikaisesti 15 vuodeksi oltuaan yhtyeen jäsen lähes 30 vuoden ajan. Syyskuussa 2013 McVie nähtiin stagella Fleetwood Macin kanssa yhtyeen esiintyessä 02 Areenalla Lontoossa. Virallisesti McVie palasi Fleetwood Macin riveihin vuonna 2014 ennen On with the Show -kiertuetta. Vuonna 2006 nykyinen Ivors Academy palkitsi McVien. Vuonna 2014 The British Academy of Songwriters, Composers and Authors lahjoitti McVielle Ivor Novello Awardin.Vuoden 2021 UK Americana Awardseissa McVie vastaanotti Trailblazer Awardin ja voitti kaksi Grammy Awardsia.

tiistai 6. joulukuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Ensimmäinen Mariska Veresin vokalisoima Shocking Bluen albumi

 Shocking Blue:At Home


Syyskuun lopussa 1969 Pink Elephant-yhtiön julkaisemana ilmestynyt At Home on hollantilaisyhtye Shocking Bluen toinen albumi ja samalla ensimmäinen solisti Mariska Veresin kanssa työstetty pitkäsoitto. Shocking Bluen kitaristi  Robbie van Leeuwen tahtoi Veresin mukaan yhtyeeseen, jotta sillä olisi naissolisti ja keulakuva Jefferson Airplanen Grace Slickin tyyliin. Sekä äänivaroja että visuaalisuutta omannut Veres olikin Shocking Bluelle merkittävä keulahahmo. Tyylillisesti At Home oli monipuolinen pitkäsoitto, joka sisälsi elementtejä sekä poprockista että psykedeelisestä rockista. Hienoisia Americana-sävyjä oli annosteltu albumin kappaleisiin California Here I Come ja Harley Davidson. Hittisingle Venus ei sisältynyt albumin originaalille painokselle, mutta se on lisätty At Homen kansainvälisille versioille joko a-puolen avaus- tai päätöskappaleeksi. Singleformaatissa ilmestyneet kappaleet Long and Lonesome Road ja Mighty Joe olivat niin ikään mukana useilla At Homesta julkaistuilla painoksilla. Yhdysvalloissa At Home ilmestyi Shocking Bluen nimikkoalbumina. Mainitun painoksen biisilistasta oli pudotettu I'll Write Your Name through the Fire, mutta mukana olivat sitä vastoin kaikki aikakauden singlebiisit, eli Venus, Long and Lonesome Road ja Mighty Joe. Ensimmäinen uusintapainos At Homesta julkaistiin vuonna 1989 ja tuosta lähtien Venus ja Long and Lonesome Road ovat olleet mukana albumin biisilistoissa. Cd-versioiden bonuskappaleina oli aikakauden sinkkujen  b-puolia, kuten Fireball of Love, Hot Sand ja Wild Wind.

maanantai 5. joulukuuta 2022

Tiistain tukeva:Pelle Miljoonan vuonna 1982 ilmestynyt singlekokoelma

 Pelle Miljoona:Nämä päivät, nämä yöt


Vuonna 1982 Johannan julkaisemana ilmestynyt Nämä päivät, nämä yöt on kokoelma-albumi, joka sisältää Pelle Miljoonan eri kokoonpanojen alun perin ensisijaisesti singleformaatissa ilmestynyttä tuotantoa vuosien 1979 ja 1982 väliltä. Mainitun kokoelman iäkkäintä biisimateriaalia edustaa Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen Intiaanikesä, joka julkaistiin  alun perin Hair-musikaalista poimitun Lanka palaa -singlen kakkosbiisinä. Kitaristihirmu Nisse Rikama, alias Rubberduck Jones ei muuten suostunut soittamaan mainitussa biisissä sen huonouden vuoksi. Vuoden 1980 tuotantoa edustavasta kappaleesta Olen kaunis- mukana on Pelle Miljoona Oy:n keväällä 1980 julkaisema singleversio, joka on raakasoundisempi kuin samaisen vuoden syksynä klassikkoalbumilla Moottoritie on kuuma ilmestynyt näkemys. Viesti (teille kovikset), joka on suomennos The Specials - yhtyeen kappaleesta Message to Rudy, ilmestyi aluksi Moottoritie on kuuma -automaattisinglen b-puolella. Jalokiviä yössä -kappaleesta kuullaan singleformaatissaan selkeästi pitempi versio kuin helmikuussa 1981 ilmestyneeltä ja Pellen Avoimet Ovet-yhtyeen kanssa työstämältä upealta albumilta Rakkaudesta elämään löydettävissä oleva. Nimikappale Nämä päivät, nämä yöt edustaa alun perin singletuotantoa  vuodelta 1982 ja versio Puukko-Mackistä julkaistiin mainitun nelivitosen b-puolella. Lisäksi kokoelmalle ovat päässeet kahden vuonna 1981 ilmestyneen tuplasinglen, tummasävyisen Varjo seuraa onneain/Kuolemaantuomitun laulu ja romanttisen Kun aurinko paistaa/Rakastavaisten laulu kaikki kappaleet. Niistä Varjo seuraa onneain lukeutuu aivan Pellen tuotannon terävimpään kärkeen ja mainitusta kappaleesta muodostui ansaitusti myös hitti. Singlekokoelman ennen julkaisemattomaan aarteistoon lukeutuu Matkalla tuntemattomaan -albumin nauhoituksista kotoisin oleva Ne päivät ovat taas täällä, joka edustaakin siinä määrin laadukasta kappalemateriaalia, että se hakkaa muutaman mainitulla albumilla julkaistun vähemmän keskeisen biisin. Nämä päivät, nämä yöt todistaa osaltaan Pelle Miljoonan työstäneen ja julkaisseen 80-luvun alkuvuosina varsin laadukasta tuotantoa myös pitkäsoittolevyjensä ulkopuolella.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Maanantain mainio:Southern rockin klassikon paluukonserteista kasattu tupla-albumi

Lynyrd Skynyrd:Southern by the Grace of God


21. maaliskuuta 1988 MCA:n julkaisemana ilmestynyt Southern by the Grace of God on Lynyrd Skynyrdin tuplalivealbumi, joka on taltioitu yhtyeen edellisen vuoden tribuuttikiertueelta. Mainitut konsertit olivat Lynyrd Skynyrdin tribuutti niille yhtyeen jäsenille, jotka olivat menehtyneet lento-onnettomuudessa kymmentä vuotta aikaisemmin. Heihin lukeutuivat solisti Ronnie Van Zant, kitaristi Steve Gaines sekä hänen siskonsa, taustakuorossa laulanut Cassie Gaines. Konsertteja varten yhtyeen kokoonpano oli eräänlainen toisen sukupolven Skynyrd. Aivan originaaleista kitaristeista mukana olivat Gary Rossington ja vuonna 1975 yhtyeen jättänyt Ed King. Halvaantuneen Allen Collinsin paikan oli ottanut Randall Hall. Mainittu kolmikko vastasi konserteissa Skynyrdille tunnusomaisesta kolmen kitaran hyökkäyksestä. Rumpali Artimus Pyle oli ollut mukana Skynyrdissä 70-luvun puolivälistä alkaen ja basisti Leon Wilkeson ja pianisti Billy Powell vielä aikaisemmin. Solistina oli Ronnie Van Zantin pikkuveljiin lukeutuva Johnny ja uusina taustalaulajattarina originaalit Honkettesit korvasivat Carol Bristow ja Dale Krantz-Rossington. Southern by the Grace of God sisältää Skynyrdin ensimmäiset uudet nauhoitukset sitten lokakuussa 1977 tapahtuneen lento-onnettomuuden. Kappaleet ovat toki yhtyeen legendaarisimmalta kaudelta. Liki pitäen loistavalta esikoisalbumilta Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd mukana on ainoastaan kaikkein legendaarisin raita, eli yleisön laulama anthem Free Bird. Second Helpingiltä tuplakolle sisältyvät Skynyrdin konserttien vakioavaus Workin' for MCA, hitti Sweet Home Alabama, J. J. Cale-cover Call Me the Breeze ja niin ikään parhaimmistoon lukeutuva Swamp Music. Kolmas pitkäsoitto Nuthin' Fancy feidataan Southern by the Grace of Godin biisilistassa jostakin syystä kokonaan, vaikka albumi sisältää esimerkiksi kiistattomiin Skynyrd-klassikoihin lukeutuvan Saturday Night Specialin. Gimme Back My Bulletsilta mukana on nimiraita, jossa vieraileva Steve Morse pääseekin revittelemään täydeltä laidalta. Originaalin Skynyrdin joutsenlauluksi jääneen albumin Street Survivors osuus on runsas. Mukana ovat hitit What's Your Name ja That Smell sekä melko keskeiset albumiraidat I Know a Little ja You Got That Right. Varhaisista demoista koostuvalta Skynyrd's First and...Last-albumilta mukana on balladikaunokki Comin' Home. Billboardin listalla Southern by the Grace of Godin paras sijoitus oli 68. Skynyrdin ensimmäistä uutta tuotantoa sisältänyttä albumia 1991 saatiin odotella mainittuun vuoteen saakka.