Lauantain pitkä:Kiehtova Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaista koostuva rockyhtye

Redbone on yhdysvaltalainen funkrockyhtye, jonka perustivat vuonna 1969 Vegasin veljekset, kitaristi Lolly ja basisti Pat. Yhtyeen suosion aikaan kaikki sen jäsenet edustivat meksikolais-amerikkalaista alkuperää  tai yhdysvaltojen alkuperäisasukkaita. Mainittu seikka heijastui yhtyeen kappaleiden lyriikoissa, lavapukeutumisessa ja albumien kansitaiteessa. Redbonen vuoden 1974 tuotantoa edustava single Come and Get Your Love nousi Billboardin listalla viiden suosituimman joukkoon ja saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Samalla Redbonesta tuli ensimmäinen Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaista koostuva yhtye, jonka single kohosi Billboardilla top viiteen. Redbonen muihin singlemenestyksiin lukeutuivat We Were All Wounded at Wounded Knee, The Witch Queen of New Orleans, Wovoka ja Maggie, jotka kaikki tosin menestyivät ulkomailla yhtyeen kotimaata paremmin. Lolly Vegasin edesmentyä vuonna 2010 Pat Vegas on ollut Redbonen kokoonpanojen ainoa pysyvä jäsen. Coalingassa, Kaliforniassa syntyneet Patrick ja Candido "Lolly" Vasquez-Vegas muuttivat Los Angelesiin vuonna 1959. Siellä he esiintyivät Hollywoodin ja Sunset Boulevardin kaltaisissa clubeissa kymmenen vuoden ajan nimellä Pat ja Lolly Vegas. Lisäksi kaksikko kirjoitti biisejä ja heitä kuultiin taustamuusikkoina useiden keskeisten artistien, kuten Tina Turnerin, Sonnyn ja Cherin, James Brownin, Little Richardin ja Elviksen levyillä. Sana redbone on sekarotuiseen henkilöön viittaava Cajun-termi.1960-luvun ajan veljekset esiintyivät Las Vegas Tripin kaltaisissa keikkapaikoissa ensiksi Vegas Brothersin ja myöhemmin Crazy Cajun Cakewalk Bandin nimellä. Ennen Redbonen perustamista Pat ja Lolly julkaisivat Mercury Recordsin kautta 60-luvun puolivälissä albumin nimeltä Pat & Lolly Vegas at the Haunted House. Sen 12 kappaleesta puolet edusti veljesten omaa tuotantoa ja kyseisillä kappaleilla he saavuttivat jo jonkinasteista menestystä. Vuosien 1961 ja 1965 välillä ilmestyneistä singleistä menestyi parhaiten Apogee Recordsin julkaisema The Robot Walk/Don't You Remember. Tv-show Shindig!:ssa veljekset esiintyivät säännöllisesti. Vuonna 1967 P.J. Proby levytti ainoan top 30:een nousseen singlensä Niki Hokey, joka oli Jim Fordin ja Vegasin veljesten käsialaa. Seuraavana vuonna Bobbie Gentry esitti kyseisen cajun-vaikutteisen kappaleen The Smothers Brothers Comedy Hourissa ja sisällytti sen myös menestysalbumilleen Ode to Billie Joe. Pat Vegas kirjoitti kappaleita lisäksi esimerkiksi Aretha Franklinille. Pat Vegasin mukaan Jimi Hendrix, joka oli itse osittain Cherokee, kehotti Vegasin veljeksiä perustamaan täysin natiiveista yhdysvaltalaisista koostuvan rockyhtyeen. Vegasin veljesten lisäksi siihen kuuluivat rumpali Peter DePoe ja paremmin taiteilijanimellään Tony Bellamy tunnettu kitaristi Robert Anthony Avila. Nimeä Redbone käyttänyt yhtye solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa vuonna 1969 ja seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi, joka oli tupla. Redbone soitti ensisijaisesti rockia, jota oli maustettu elementeillä R&B:stä, Cajunista, blue-eyed soulista, funkista, countrysta ja latinalaisesta musiikista. Redbonen ensimmäinen maailmanlaajuinen menestys oli vuoden 1971 tuotantoa edustava single Witch Queen of New Orleans, joka saavutti Billboardin listalla sijan 21. Jo kakkosalbumilta Potlach poimittu Maggie oli ollut singlemenestys ja aikaisemmin mainittu Come and Get Your Love saavutti kultalevyn huhtikuussa 1974. Tuolloin Redbone soitti Earth Dayn ensimmäisenä esiintyjänä Philadelphiassa. Keikan avauskappaleena kuultiin tuolloin Chant 13th Hour Potlach-albumilta. Redbonen musiikille oli tunnusomaista Lolly Vegasin kitaravahvistimessaan käyttämä Leslie Rotating speaker ja Peter DePoen hyödyntämä King Kong-tyyppinen rummutus. Euroopassa Epic julkaisi Redbonen esikoisalbumin sekä tuplana että yksittäisenä albumina.Yhtyeen kolmas pitkäsoitto Message from a Drum julkaistiin Euroopassa Espanjaa lukuun ottamatta nimellä Witch Queen of New Orleans ja erilaisella kansikuvalla kuin Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Vuonna 1973 Redbone julkaisi lyriikoiltaan poliittisesti orientoituneen singlensä We Were All Wounded at Wounded Knee. Se nousi listakärkeen Alankomaissa, mutta vedettiin Yhdysvalloissa markkinoilta poliittisesti arkaluontoisen tekstinsä vuoksi. DePoe jätti yhtyeen perhesyistä vuonna 1972 Redbonen neljännen albumin Already Here levytyksen jälkeen. Hänen paikkansa otti ensiksi Arturo Perez, mutta pitempiaikaisesti Bellamyn serkku Butch Rillera, joka oli mukana vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneillä albumella Wovoka ja Beaded Dreams through Turquoise Eyes. Mainitut albumit ja niiltä poimitut singlet olivat menestyksekkäitä. Tony Bellamy jätti Redbonen vuonna 1977 ja Rillera pian hänen jälkeensä. Kokoonpano, jossa Vegasin veljekset olivat ainoat originaalijäsenet, julkaisi vuonna 1977 albumin Cycles. Tony Bellamy menehtyi joulupäivänä 2009 ja Lolly Vegas kuoli kurkkusyöpään neljäs maaliskuuta 2010. Tuosta eteenpäin Pat Vegas on ollut Redbonen ainoa originaalijäsen. Kahdeksas lokakuuta 2018 Redbone soitti pääesiintyjänä Indigenous Peoples Dayssä Los Angleles City Hallissa Grand Parkissa. Mukana olivat Pat Vegasin poika PJ Vegas, tytär Frankie Vegas sekä Black Eyed Peas. Pat Vegas on jatkanut keikkailuaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa sooloalbumiensa Ambergis, Peacepipe, Speed and Sound sekä Buffalo Blutz tiimoilta. Hän johtaa myös konsertoivaa Redbonen lineupia. Sen ohjelmistossa on sekä Redbonen hittejä että Pat Vegasin soolotuotantoa. Vuonna 2008 Redbone pääsi Native American Music Association Hall of Fameen. Kymmentä vuotta myöhemmin Indigenous Music Awards palkitsi Pat Vegasin elämäntyöstään.

Perjantain pohjat:Grand Funk Railroadin ensimmäinen 80-luvun albumi

 Grand Funk Railroad:Grand Funk Lives

Vuonna 1981 Full Moon Recordsin julkaisemana ilmestynyt Grand Funk Lives on Grand Funk Railroadin 12. studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto sitten vuonna 1976 ilmestyneeen ja Frank Zappan tuottaman albumin Good Singing Good Playing. Vaikka Grand Funk Livesilla on maine Grand Funk Railroadin reunion-albumina, yhtyeen legendaarisesta kokoonpanosta sen työstämiseen osallistuivat ainoastaan solisti/kitaristi/biisintekijä Mark Farner ja rumpali/solisti Don Brewer. Basisti Mel Schacterin ja kosketinsoittaja Craig Frostin tilalla albumilla musisoivat Dennis Bellinger ja ainoana albumina Grand Funk Railroadin historiassa Lance Dungan Ong. Albumin kappaleista Queen Bee pääsi lisäksi mukaan vuonna 1981 valmistuneen elokuvan Heavy Metal soundtrackille. Grand Funk Lives saavutti kenties yllättäen myönteisiä arvioita ja tyylillisesti sitä verrattiin yhtyeen tuotannosta vuonna 1971 ilmestyneeseen klassikkoalbumiin Survival. Joissakin Grand Funk Livesin lyriikoista Farner tuo esiin hengellisyyttään, mutta musiikillisesti albumi edustaa silkkaa hardrockia.  Hittipotentiaalisimpana Grand Funk Livesin raidoista pidettiin kappaletta Y.O.U, johon onkin annosteltu kelpo tavalla svengiä ja Farner tarjoaa kappaleessa varsin kipakkaa kitaratyöskentelyä. Can't Be With You Tonight edustaa albumin biiseistä ainoana balladituotantoa. Grand Funk Livesin kappaleet ovat Mark Farnerin käsialaa lukuun ottamatta The Animals-coveria We Gotta Get Out of This Place. Jo uransa alkuvaiheessa Grand Funk Railroad oli versioinut Animalsin repertuaarista vanhan vankilalaulun Inside Looking Out, josta muodostui eräs yhtyeen 70-luvun alun konserttien kohokohdista. Grand Funk Railroadin tuotannon viimeisellä 80-luvun albumilla, vuonna 1983 ilmestyneellä What's Funkilla hyödynnettiin jossakin määrin syntetisaattoreita ja rumpukoneita, eikä lopputulos ollut kokonaisuutena siinä määrin onnistunut, kuin Grand Funk Livesin tapauksessa.

Torstain terävä:Haastattelussa Shiraz Lane

 Elokuussa uuden albuminsa Forgotten Shades of Life julkaisseen Shiraz Lane -yhtyeen Miki Kalske ehti haastatteluun Johnnyn kadulle.

Muistoja ensimmäisistä ulkomaankeikoistanne Torontossa, Tokiossa ja Wacken Open Airissa Saksassa vuonna 2015 sekä ensimmäisestä ulkomaan rundista pääesiintyjän ominaisuudessa Espanjassa helmikuussa 2017? 

"Ensimmäinen ulkomaankeikkamme oli luonnollisesti lätäkön toisella puolella Kanadan Torontossa. Pääsimme sinne voittamalla Hard Rock Cafen järjestämän Hard Rock Rising -bändikilpailun. Upean keikkakokemuksen ja turistiretken (mm. Niagaran putouksille) lisäksi kokonaisuuden tärkein anti oli kuitenkin kilpailun tuomaristossa toimineen - nykyisin managerimme - Heta Hyttisen liittyminen Shiraz- perheeseen.

 

Tokion keikka on itselleni yksi kultaisimmista keikkamuistoista. Japanilainen kulttuuri ja maa itsessään on kiehtova ja kaunis. Tämän lisäksi yleisö on fanaattista ja keikkapaikat ovat järjestäen ensiluokkaisia. Tutustuimme tällä reissulla ensimmäistä kertaa kollegoihin Lost Societystä ja vietimme yhteistä laatuaikaa keikkojen jälkeen. 

 

Wackenin reissu yllätti ja herätti tapahtuman järisyttävän suurella kokoluokalla. Festivaalialue oli aivan kuin toiselta planeetalta, kuin mihin olimme kotosuomessa totuttu. Sateisesta säästä ja mutavellissä möyryämisestä huolimatta tämä reissu muutti käsitystämme ison produktion määritelmästä. 

Espanjan keikat ovat aina hurmoksellisia ja oma kiertue pääesiintyjänä tarjosi meille illasta toiseen mahdollisuuden osoittaa miksi me kuulumme Rock N’ Rollin eliittiin nykypäivänä. Olé, olé, olé huutomyrskyt lämmittävät aina sydäntä. Espanjaan on aina antoisaa palata kaamosta karkuun vastaantottavaisen ja omistautuneen yleisön eteen."

 

Deep Purplen lämmittelykeikasta Helsingin jäähallissa 2017? Kissin viimeisen Suomen-konsertin lämppäyksestä kuluvan vuoden kesäkuussa?

 

"Deep Purplen lämppäys oli meidän ensimmäinen oikea hallikeikka. Kun saimme tiedon kyseisen keikan varmistumisesta, olimme itse asiassa kiertueella viettämässä välipäivää Pariisissa Eiffel-tornin kupeessa. Koko remmi oli onnensa kukkuloilla. Itse keikka meni kuin sumussa adrenaliinivyöryn seurauksena, eikä montaa musitikuvaa lavallaolosta jäänyt. Onneksi Youtubesta pystyy nykypäivänä tarkistamaan jälkikäteen, että siellähän me olimme ja soitimme loistavasti. Keikkamme jälkeen Deep Purplen jäsenet tulivat vielä yksitellen esittäytymään takahuoneeseen ja ottivat aikansa jutellakseen kanssamme mukavia (samaan aikaan kun heidän oma intronauhansa jo pyöri jäähallissa). 

Kesäkuun KISS- lämppäys oli ehdottomasti yksi uramme merkkipaaluista. Moni yhtyeemme jäsenistä on varsinkin nuorempana ollut suuria faneja, joten tämä oli unelmien täyttymys monellakin tasolla. Tällä kertaa keikasta jäi jopa muistijälkiä ja fiilis keikan aikana oli uskomaton, mutta jätti nälkää myös päästä pysyvästi tämän kokoluokan ympyröihin. 

Jo soundchekkien lomassa pääsimme tapaamaan kaikki KISSin jäsenet, mutta heidän vedettyä sotamaalaukset- ja haarniskat päälle vaikuttivat he lähes supersankareilta. Erityishuomiona voisin mainita myös KISSin legendaarisen managerin Doc McGheen lämpimät kiitokset keikastamme ja yhteystietojen vaihdon. Katsotaan mihin tie vie tulevaisuudessa…"

 

Uusi albuminne Forgotten Shades of Life on taltioitu pääosin livenä Tuusulassa? Taustaa albumin nimibiisille sekä kappaleille Disconnect from the Matrix, Letter to Yourself sekä Imagination?

 

"Päätimme yhdessä tuottajamme Juho Salaterän kanssa äänittää koko paketin livenä sisään, jotta saamme vangittua yhtyeen energian autenttisesti. Äänitykset tapahtuivat Lammaskallion Audion tiloissa Tuusulan maalaisidyllissä. Vahva suositus ja onnistunut kokemus. 

Forgotten Shades Of Life:n tarkoitus on herättää kuulijan avartamaan katseensa elämän eri sävyille. Harmaassa arjessa saatamme juurtua putkinäköisyyteen ja unohtaa kuinka siistiä ja moninaista elämä on, jos vain uskallamme kurkistaa oman mukavuusalueen, rutiinien ja kaavojen ulkopuolelle. Albumi itsessään sisältää myös monia eri värejä ja vivahteita, jotka sitovat sen luontevasti yhteen levyn nimen kanssa. 

Disconnect From The Matrix on jatkumoa tälle ajattelutavalle. Sen dystooppisen tummanpuhuva tunnelma kehottaa irtautumaan mielen kahleista ja valitsemaan toiveikkaamman ja yhtenäisemmän tulevaisuuden. 

 

Letter To Yourself on synkästä hetkestä kumpuava sävellys. Jokaisella on varmasti ollut hetkiä elämässään, jossa on ollut allapäin, tehnyt virheitä ja vääryyksiä tai kokenut epäoikeudenmukaisuutta. Kappale tarjoaa keinon samaistua tähän tilaan, mutta viestii myös, että elämä jatkuu – kokemukset vahvistavat ja kasvattavat ja lopulta muovaavat paremmaksi versioksi itsestäsi, vaikka juuri sillä hetkellä ei tuntuisikaan siltä.   

Imagination on rajoja rikkova ja itseoikeutetusti levyn päättävä biisi. Sisäistäkseen kappaleen on ymmärrettävä, että se kertoo nimenomaan mielikuvituksesta. Mielikuvituksessa (esimerkiksi unissa) voi tapahtua mitä vain, voi olla mitä vain - olet itse sen maailman arkkitehti. Kappale on sukellus meidän mielikuvitusmaailmaan, joten yllätyksiltä ei voi välttyä. Kehotankin kuuntelijaa keskittymään, sulkemaan silmänsä ja nauttimaan matkasta avoimin mielin. "

 

Nimeäisittekö kymmenkunta  Laneen lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä yhtyettä/artistia?

"Michael Jackson, Dire Straits, Kingston Wall, Red Hot Chili Peppers, KISS, Guns N’ Roses, Skid Row, Hanoi Rocks, Oasis, Led Zeppelin"

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat? 

"Olemme elokuusta lähtien kiertäneet Suomea albumijulkaisun tiimoilta. Jäljellä ovat vielä Tampere, Kuopio, Kajaani & Oulu. Helsingin On the Rocksissa vietämme uuttavuotta hyvin erityisen keikan merkeissä.  Suurimmat tähtäimet ovat kuitenkin kevätkaudella ulkomailla ja tietenkin vuoden 2023 festarikesässä. Keväälle on jo tiedossa Monsters Of Rock – Karibian rokkiristeily, jolle on kunnia päästä toistamiseen. Uutta musiikkiakin alamme varmasti työstämään jossain vaiheessa kiertuekiireiden tauottua."

Keskiviikon klassikko:Jerry Lee Lewisin vuoden 1958 tuotantoon lukeutuva hitti

 High School Confidential on Jerry Lee Lewisin ja Ron Hargraven käsialaa oleva ja ensiksi mainitun Sun-studioilla 14. helmikuuta 1958 nauhoittama kappale, joka on päässyt lisäksi mukaan Jack Arnoldiin ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Basistinsa Jay W. Brownin ja kiertuerumpalinsa Russ Smithin kanssa Lewis esitti kappaleen elokuvassa playbackinä. Mainituissa nauhoituksissa Jerry Lee teki High School Confidentialista ainakin 14 ottoa, joista ainuttakaan ei kuitenkaan julkaistu tuoreeltaan. Yksi niistä ilmestyi Britanniassa vuonna 1982 julkaistulla albumilla Wild One at the High School Hop ja kolme  muuta Charity Recordsin vuonna 1983 julkaisemalla 12 lp:n boxilla Jerry Lee Lewis:The Sun Years. Lewis palasi High School Confidentialin pariin 24. huhtikuuta 1958, jolloin hän levytti kappaleesta kolme hidastempoista versiota. Ensimmäisestä ja kolmannesta versiosta miksattiin toukokuussa 1958 julkaistun singlen a-puoli. Britanniassa single ilmestyi London Recordsin julkaisemana tammikuussa 1959, Sun Recordsin julkaisemalla ep:llä ja lisäksi Jerry Lee Lewisin nimeä kantaneella albumilla. Kaikki Yhdysvalloissa ilmestyneet versiot edustavat vuosikertaa 1959. Elokuvaversiota High School Confidentialista ei koskaan julkaistu. Brittibändi The Nashville Teensin kanssa Lewis levytti kappaleesta liveversion vuonna 1964 ilmestyneelle albumilleen Live at Star Club, Germany, joka on yleisesti tunnustettu rockin historian parhaiden livelevyjen joukkoon lukeutuvaksi. Vuonna 1972 Lewis esitti High School Confidentialin Lontoon Wembleyllä pitämässään konsertissa. Seuraavana vuonna konsertista julkaistiin dokumenttielokuva The London Rock and Roll Show, johon High School Confidentialin versio sisältyi. Kappale on lisäksi mukana Richard Geren ja Valerie Kapriskyn tähdittämässä, vuonna 1983 valmistuneessa elokuvassa Breathless. Vuoden 1983 Dick Clark tv-speciaalissa High School Confidentialista kuultiin versio, jossa Lewisin lisäksi musisoivat Keith Richards kitarassa, Mick Fleetwood rummuissa ja vokalistina Gary Busey. Vuonna 1989 Lewis levytti High School Confidentialista uuden version elämäkertaelokuvaansa Great Balls of Fire varten. Mainittu näkemys on lisäksi mukana Polydor Recordsin julkaisemalla elokuvan soundtrackalbumilla. Sun Recordsin julkaisemana High School Confidential ilmestyi singlenä 20. toukokuuta b-puolellaan Fools Like Me. R&B-listalla se kohosi viidenneksi, countrylistalla yhdeksänneksi ja Billboardin listalla sijalle 21. Britanniassa kappale oli poplistalla parhaimmillaan kahdentenatoista ja Kanadassa yhtä sijaa alempana. Yhdysvalloissa singleä myytiin kultalevyyn oikeuttava määrä. The Beatles nauhoitti High School Confidentialista kaksi versiota tammikuussa 1969 Get Back-nauhoituksissaan Paul McCartneyn vokalisoimana. Adam Faithin ja Cliff Richardin kappaleesta työstämät coverit ilmestyivät tuoreeltaan 1958. Muista kappaleista nauhoitetuista coverversioista mainittakoon The Refreshmentsin, Johnny Hallydayn, Brian Setzerin, Sha Na Nan ja Fairport Conventionin tekemät levytykset. Bruce Springsteen esitti High School Confidentialia konserteissaan E-Street Bandin kanssa 1970-luvun lopussa.

Tiistain tukeva:Merkittävä kanadalainen metalliyhtye

Voivod on Quebecistä kotoisin oleva kanadalainen heavy metal-yhtye. Sen tämänhetkisen kokoonpanon muodostavat  Denis "Snake" Bélanger (laulu), Daniel "Chewy" Mongrain (kitara), Dominic "Rocky" Laroche (basso) ja Michel "Away" Langevin (rummut). 1980-luvun alkuun ajoittuneen yhtyeen perustamisen jälkeen Voivodin musiikillinen tyyli on vaihtunut useampaan otteeseen. Yhtye aloitti speed metallin ja esimerkiksi kylmän sodan politiikkaa ja science fictiota käsitelleiden lyriikoiden edustajana. Yhdistämällä progressiivista metallia ja trash metallia Voivod on luonut oman tunnusomaisen soundinsa. Coronerin ja Watchtowerin kanssa Voivod on ollut mukana luomassa teknistä trash metallia. Yhdessä Sacrificen, Razorin ja Annhilatorin kanssa Voivod on yksi neljästä suuresta kanadalaisesta trash metal -yhtyeestä. Kitaristi Denis "Piggy" D' Amour perusti Voivodin vuonna 1982. 90-luvun alussa kaksi Voivodin originaalijäsentä, eli basisti Jean-Yves Thériault ja solisti Denis Bélanger jättivät yhtyeen. 90-luvun puolivälistä mainitun vuosikymmenen loppuun Voivod levytti nejä albumia triokokoonpanolla, jossa uusi jäsen Eric Forrest vastasi sekä bassottelusta että vokalisoinnista. Voivodin seuraavassa kokoonpanossa oli mukana kolme yhtyeen originaalijäsentä, eli  Denis Bélanger (a.k.a. "Snake"; laulu), Denis D'Amour ("Piggy"; kitarat), ja Michel Langevin ("Away"; rummut) Basistina vaikutti tässä vaihessa ensisijaisesti Metallicasta muistettu Jason Nestedt. Vuonna 2003 Voivod julkaisi nimikkoalbuminsa. Perustajajäsen Denis D' Amour menehtyi syöpään 26. elokuuta 2005. Heinäkuussa 2006 ilmestynyt albumi Katorz rakentui D' Amourin nauhoittamien riffien ympärille. Ennen edesmenoaan hän antoi yhtyeen jäsenille ohjeet, kuinka niitä tulisi hyödyntää. Voivodin seuraava albumi oli kesäkuussa 2009 ilmestynyt Infini. Tammikuussa 2013 julkaistu pitkäsoitto Target Earth edustaa progressiivisempaa tyyliä, kuin monet yhtyeen varhaisemmat albumit. Se on paluuta 80-luvun lopussa ilmestyneiden pitkäsoittojen Dimension Hatros ja Nothingface edustamaan soundiin.   Yhtyeen tähänastinen diskografia koostuu 15 albumista, yhdestä ep:stä, yhdestä livelevystä, kahdesta kokoelma-albumista, seitsemästä demosta ja yhdestä livekonsertin sisältävästä dvd:stä. Jonkinasteista valtavirran suosiota Voivod saavutti 80-luvun lopussa. Yhtyeen viides ja vuonna 1989 ilmestynyt albumi Nothingface kohosi yhtyeen albumeista ainoana Billboardin Hot 200-listalle ja saavutti sijan 114. Vuoden 2017 Progressive Music Awardseissa Voivod voitti visionäärin palkinnon. Vuonna 2019 Voivodin 14. albumi The Wake voitti vuoden metallialbumin Junno Awardin. Yhtyeen tuorein studioalbumi on helmikuussa 2022 ilmestynyt Sychro Anarchy. Voivodin keskeisistä musiikillisista vaikuttajista mainittakoon pikaisesti Genesis, Hawkwind, Judas Priest, Iron Maiden, Killing Joke, King Crimson, Motörhead, Sodom,  Pink Floyd, Ramones, Rush, Van der Graaf Generator ja UFO.

Maanantain mainio:Jussi & The Boysin vuoden 1974 menestyksekäs livelevy

 Jussi & The Boys:Pojat asialla

26. ja 27. maaliskuuta 1974 Tavastia-clubilla nauhoitettu ja samaisen vuoden loppupuolella ilmestynyt Pojat asialla on Jussi & The Boysin livelevy, joka koostuu ensisijaisesti 50-luvun rockklassikoiden suomennoksista Bill Haley and His Cometsin Rock Around the Clockista lähtien. Säännön vahvistavana poikkeuksena on näkemys Dave "Isokynä" Lindholmin tuossa vaiheessa varsin tuoreesta kappaleesta Rockadillo, joka kuitenkin istuu tyylillisesti mainiosti kokonaisuuteen. Elvis Presleyn tuotannosta versioituvat That's All Right Mama, Treat Me Nice (Kunnolla), Jailhouse Rock (Vankila Rock) ja erityisen ärhäkkä Heartbreak Hotel (Murtuneen sydämen hotelli). Kevyempään tuotantoon lukeutuvat Paul Ankan Dianan, Louis Priman Buona Seran ja Ricky Nelsonin Hello Mary Loun (No niin Mary Lou) suomennokset. Chuck Berryltä versioituu itseoikeutetusti Johnny B Goode ja Eddie Cochranilta etenkin soitannollisesti liki pitäen erinomaisen käsittelyn saava C'mon Everybody. Little Richardin ohjelmistosta mukana ovat Tutti Frutti, Rip It Up (Juhlimaan) sekä Long Tall Sally (Rehtorin luiseva salli). Tuoreempaa hittituotantoa edustaa Elton Johnin Crocodile Rock, jonka Jussi käänsi Boysille Tavastia rockiksi. Muskan hittiversio Krokotiilirock oli ilmestynyt jo keväällä 1973.  Vokalisoinnista, kitarasta ja bassosta vastanneen Jussi Raittisen lisäksi The Boysiin kuuluivat Pojat asialla- albumin työstövaiheessa kitaristi Antero Jakoila, pianosta ja bassosta vastannut Kaj Westerlund sekä rumpali Aimo "Aikka" Hakala. Pojat asialla oli kovan diggailun kohteena aivan 80-luvun alussa kaverin kasetilta. Omaksi sellaista ei tuossa vaiheessa ikävä kyllä voinut enää hankkia, vaan Pojat asialla-vinyyli löytyi omiin kokoelmiin vasta vuonna 1993. Ilmestymisaikanaan albumi oli menestys ja se saavutti kultalevyn. Vuonna 1980 ilmestyi sitä vastoin mainio ja välittömästi hankintaan mennyt kokoelma-albumi Eero ja Jussi 20 vuotta.

Sunnuntain extra:Keskeisen kotimaisen naisartistin vuoden 1972 pitkäsoitto

 Anki:Ennen aurinkoa

Vuonna 1971 nauhoitettu ja seuraavana vuonna Top Voicen julkaisemana ilmestynyt Ennen aurinkoa on Ankin diskografian viides sooloalbumi. Tyylllisesti kyseessä on hänen varhaisempia, folkhenkisempiä pitkäsoittojaan popvaikutteisempi albumi. Mukana on suomennoksia useiden keskeiden naisartistien tuotannosta. Varsin onnistuneesti pitkäsoitolla versioituvat Joni Mitchellin Chelsea Morning (Kaupungin aamu), Buffy Sainte-Marien Guess Who I Saw in Paris (Arvaa Kenet Pariisissa näin) sekä Now That the Buffalons Gone (Viimeinen apashi). Erityisen laadukas on nimellä Onnellinen levytetty  Carole Kingin Beautiful, jonka originaaliversio on mukana Kingin vuoden 1971 klassikkoalbumilla Tapestry, eli Ankin tulkinta oli levytys- ja myös julkaisuvaiheessaan varsin tuore versiointi. Suurimmasta osasta Ennen aurinkoa - albumin lyriikoista vastasi Ankin bänditoveri Cumulus-yhtyeestä, eli Hector. Anki on itse kirjoittanut lyriikat neljään albumin kappaleista. Niiden joukossa on toinen Buffy-Sainte Marie-covereista, ruotsalaista alkuperää oleva En Kärlek Som Ej Fanns, jonka Anki levytti nimellä Katoavaisuus, Al Gorgonin käsialaa oleva One Fine Summer Morning, jonka suomiversio on Niin syntyy laulu muistojen sekä aikaisemmin mainitun Carole Kingin biisin suomennos. Ennen aurinkoa-albumilla on tarjottavanaan tyylitajuisia kappalevalintoja ja Ankin herkkiä tulkintoja. Onnistunutta popvaikutteista tyyliä artistin tuotannossa jatkoi vuonna 1973 ilmestynyt ja edeltäjänsä tavoin useita covereita naisartistien tuotannosta sisältävä pitkäsoitto Aikalintu.

Lauantain pitkä:80-luvun puolivälin tienoilla perustettu yhdysvaltalainen indierock-yhtye

 The Lemonheads on yhdysvaltalainen, Bostonissa, Massachusettsissa vuonna 1986 perustettu vaihtoehtorockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat  Evan Dando, Ben Deily ja Jesse Peretz. Dando on yhtyeen ainoa kaikissa lineupeissa mukana ollut jäsen. 1980-luvun lopussa yhtye julkaisi punkvaikutteisia albumeita ja konsertoi eräänlaisena college rock-yhtyeenä. Suuren yleisön yhtye The Lemonheadsista tuli vuonna 1992, jolloin bändi julkaisi suuren levy-yhtiön kautta The Robb Brothersin tuottaman albuminsa It's a Shame About Roy. Seuraavaksi yhtye julkaisi coverin Simonin ja Garfunkelin keskeisimpiin klassikkokappaleisiin lukeutuvasta Mrs. Robinsonista, josta muodostui eräs yhtyeen suosituimmista singleistä. The Lemonheads toimi ensiksi aktiivisesti vuoteen 1997 saakka. Vuonna 2005 yhtye teki hiljaiselon jälkeen paluun ja julkaisi seuraavana vuonna nimikkoalbuminsa. The Lemonheadsin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto on helmikuussa 2019 ilmestynyt Varshons 2. The Lemonheadsin perustamisen jälkeen yhtyeen levytys- ja keikkakokoonpanoihin ovat perustajajäsenten Deilyn ja Peretzin lisäksi kuuluneet John Strohm (Blake Babies), Doug Trachten, Corey Loog Brennan, Byron Hoagland (Folks On Fire), Ben Daughtrey (Squirrel Bait), Juliana Hatfield (Blake Babies), Nic Dalton (Godstar (band), Sneeze, The Plunderers), David Ryan (Fuzzy), Patrick "Murph" Murphy (Dinosaur Jr), George Berz (Dinosaur Jr, Gobblehoof), Josh Lattanzi, Bill Gibson (The Eastern Dark), Mark 'Budola' Newman, Kenny Lyon, Vess Ruhtenberg, Devon Ashley, Karl Alvarez and Bill Stevenson (Descendents), P. David Hazel, Farley Glavin ja useat muut. The Lemonheadsin kolme ensimmäistä albumia Hate Your Friends (1987), Creator (1988) ja Lick (1989) olivat paikallisen Taang! Recordsin julkaisemia. Niillä Deily ja Dango vastasivat biisinkirjoituksesta ja myös jakoivat leadvocalsit, soolokitarat ja rumpuosuudet. Yhtye saavutti suosiota indierock-skenessä, kunnes Deily jätti yhtyeen vuoden 1989 aikana. Dando kiinnitti yhtyeeseen rumpaliksi David Ryanin ja kakkoskitaristiksi Corey Loog Brennanin. Yhtye solmi levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa, joka julkaisi siltä elokuussa 1990 albumin Lovey. Punkrockin, countryn ja heavy metallin yhdistelmässään albumi oli edellä aikaansa ennen grungen suosiota ja jäi valitettavan vähälle huomiolle. Ystäviensä Nic Daltonin ja Tom Morganin kanssa Dando kirjoitti Australiassa kappaleita, jotka ilmestyivät vuonna 1992 The Lemonheadsin läpimurroksi osoittautuneella albumilla It's a Shame About Roy. Peretzin paikan yhtyeessä otti bassosta ja taustalauluista vastannut Juliana Hatfield. Pian albumin nauhoitusten jälkeen hän siirtyi omaan yhtyeeseensä Juliana Hatfield Threehen ja hänen paikkansa Lemonheadsissä otti Nic Dalton. Simon ja Garfunkel-cover Mrs. Robinson pääsi mukaan elokuviin Wayne's World 2 ja The Wolf of Wall Street. Menestyksensä myötä cover pääsi myös It's a Shame About Royn uudelle painokselle. Myös albumin nimikappale osoittautui menestyksekkääksi. The Lemonheadsin seuraava albumi oli lokakuussa 1993 ilmestynyt Come on Feel the Lemonheads, jolla Hatfieldiä kuultiin jälleen taustavokalistina. Steelkitaristi Sneaky Pete Kleinow sekä solistit Belinda Carlisle ja Rick James vierailivat niin ikään mainitulla albumilla. Sen singlemenestys Into Your Arms oli The Lemonheadsin suurin brittihitti. Vuonna 1996 Dando muodosti The Lemonheadsin uuden kokoonpanon, johon tulivat mukaan rumpali Murph (aikaisemmin Dinosaur Jr:ssa), basisti Bill Gibson (aikaisemmin The Eastern Darkissa) sekä varhaisvuosina myös Lemonheadsissa vaikuttanut kitaristi John Strohm (aikaisemmin Blake Babiesissa). Mainittu lineup työsti vuonna 1996 ilmestyneen albumin Car Button Cloth, jonka kappaleista osalla Dando toi esiin myös synkempää puoltaan. Vuoden 1997 aikana The Lemonheads konsertoi menestyksekkäästi ja soitti siltä erää viimeisen konserttinsa Readingin festivaaleilla. Tämän jälkeen Dando teki soolokeikkoja. Lemonheadsin mentyä tauolle Atlantic julkaisi yhtyeen tuotannosta elokuussa 1998 Best of-kokoelman. The Lemonheadsin paluu ajoittui kesään 2005 ja seuraavan vuoden huhtikuussa yhtye solmi levytyssopimuksen Vagrant Recordsin kanssa. Syyskuun puolivälissä 2005 Dando, Stevenson ja Lattanzi olivat soittaneet It's a Shame About Roy -albumin kokonaisuudessaan Shepherd's Bush Empiressa Lontoossa osana ATP Don't Look Back-sarjaa. 26. syyskuuta 2006 ilmestyi yhtyeen nimikkoalbumi, jolla valikoiduilla kappaleilla vierailivat Garth Hudson ja J Mascis. Albumia promotakseen Dando konsertoi Britanniassa, muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa lineupilla, johon kuuluivat basisti Vess Ruthenberg ja rumpali Devon Ashley yhtyeestä The Pieces. Sama kokoonpano keikkaili lisäksi vuosina 2007 ja 2008. Loppuvuodesta 2007 Dando, Alvarez ja Stevenson tekivät 20 konsertista koostuneen kiertueen Yhdysvalloissa. Keväällä 2008 Rhino Records julkaisi It's a Shame About Roy-albumista deluxe editionin. Sen dvd-osio sisälsi aikaisemmin ainoastaan VHS:nä julkaistun Two Weeks in Australian yhtyeen suosion alkuvaiheilta. Maalis- ja toukokuun 2008 välillä Dando, Ruthenberg ja Ashley esittivät albumin kokonaisuudessaan useissa keikkapaikoissa. Vuoden 2008 jälkimmäiselle puoliskolle ajoittui kiertue Euroopassa kokoonpanolla, jossa rumpaliksi oli vaihtunut Beta Male-yhtyeen P. David Hazel. Kesäkuussa 2009 The Lemonheads julkaisi 11 coverista koostuvan albumin Varshons. Syksyn 2010 Australian-kiertueellaan yhtye soitti jälleen muun muassa It's a Shame About Roy-albumin kaikki kappaleet. Kevääseen 2012 ajoittui yhdeksän viikon kiertue Yhdysvalloissa. It's a Shame About Royn biisit soitettiin jälleen. Loppuvuodesta 2012 The Lemonheads lämppäsi The Psychedelic Fursia ja mainitulla kiertueella Juliana Hatfield oli mukana. Lokakuuhun 2015 ajoittui lyhyt kiertue Britanniassa ja Irlannissa. Elokuussa 2017 Atlantic siirsi The Lemonheadsin backkatalogin Fire Recordsille. Mainittu levy-yhtiö julkaisi useita The Lemonheadsin albumeista uudelleen Britanniassa.

Perjantain pohjat:Eräs Brucen vuoden 1978 pitkäsoiton avainteoksista

 Adam Raised a Cain on Bruce Springsteenin kesäkuussa 1978 ilmestyneen neljännen pitkäsoiton Darkness on the Edge of Town keskeisimpään tuotantoon lukeutuva kappale. Musiikillisesti mainittu biisi edustaa lähes hardrockia. Kappaleen lyriikassa hyödynnetäään raamattua muistuttavaa kuvastoa. Isää ja poikaa kuvattaessa heitä verrataan Aatamiin ja Kaihin. Springsteen on itse kuvannut Adam Raised a Cainin olevan emotionaalisesti omaelämäkerrallinen. Isän ja pojan katkera, mutta rakastava suhde vertautuu Springsteenin suhteeseen omaan isäänsä Douglasiin. Springsteenin mukaan hänen suhteensa isäänsä oli monimutkaisempi kuin Adam Raised a Cainissä kuvattu. Mainitunkaltaiset tekstit olivat Springsteenin tapa puhua isälleen, sillä heidän tapauksessaan isän ja pojan välillä ei juurikaan esiintynyt todellista kommunikaatiota. Adam Raised a Cain edustaa Darkness on the Edge of Townin raainta tuotantoa ja Springsteen antoi miksaajalleen Chuck Plotkinille ohjeita siitä, kuinka mainitun kappaleen tulisi livetilanteesa kuulostaa ikään kuin kuolleelta ruumiilta muihin Darkness-albumin kappaleisiin verrattuna. Boxilla Live/1975-85 Adam Raised a Cainistä julkaistiin studio-ottoaan pidempi liveversio. Lisäksi kappale pääsi mukaan John Saylesin ohjaamaan elokuvaan Baby It's You. Sayles on vastannut myös Springsteenin kappaleista Born in the U.S.A., I'm on Fire sekä Glory Days työstämien musiikkivideoiden ohjauksesta. Adam Raised a Cain on lisäksi päässyt mukaan yhdysvaltalaiseen rikossarjaan Sons of Anarchy.

Torstain terävä:David Coverdalen toinen sooloalbumi

David Coverdale:Northwinds

Maalis-huhtikuussa 1977 nauhoitettu ja kymmenes huhtikuuta 1978 Britanniassa Purple Recordsin ja Japanissa Polydorin julkaisemana ilmestynyt Northwinds on David Coverdalen toinen sooloalbumi. Sen originaalinimi oli North Winds ja tyylillisesti mainittu pitkäsoitto edustaa bluespohjaista rockia Coverdalen vuonna 1977 ilmestyneen esikoissooloalbumin White Snake tavoin. Northwindsin originaali versio koostuu kahdeksasta kappaleesta ja albumin vuonna 200 ilmestyneelle cd- uusintapainokselle on lisätty kappaleet Shame the Devil ja Sweet Mistreater. Albumin aivan originaalilla versiolla a-puolen ensimmäisenä biisinä oli Northwinds ja toisena Keep on Giving Me Love; myöhäisemmillä painoksilla mainitut kappaleet ovat vaihtaneet paikkaa. Northwindsin kappaleista Keep on Giving Me Love, Queen of Hearts, Only My Soul ja Breakdown muodostivat Whitesnaken Snakebite-nimisellä ep:llä julkaistujen kappaleiden kanssa Whitesnaken virallisen esikoisalbumin, joka oli niin ikään nimeltään Snakebite. Samoihin aikoihin Northwindsin kanssa Coverdale kirjoitti esimerkiksi kappaleet It Would Be Nice, Love's a Crazy Game ja Til the Sun Doesn't Shine Anymore, jotka ovat toistaiseksi jääneet julkaisematta. Northwindsillä soittaneista muusikoista mainittakoon kitaristi Micky Moody ja basisti Alan Spenner. Albumin tuottajana vaikuttanut Roger Glover soitti levyllä syntetisaattoria ja lehmänkelloa. Dr. Feelgoodin solistia Lee Brilleauxia kuultiin huuliharpistina kappaleessa Keep on Giving Me Love ja Ronnie James sekä Wendy Dioa taustavokalisteina kappaleessa Give Me Kindness.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän yhdysvaltalaisen progeyhtyeen kolmas studioalbumi

Kansas:Masque

20. syyskuuta 1975 Yhdysvalloissa Kirshnerin ja muualla maailmassa Epicin julkaisemana ilmestynyt Masque on yhdysvaltalaisen progressiiviseen rockiin kategorioitavissa olevan yhtyeen Kansasin kolmas studioalbumi. Remasteroitu cd-versio albumista ilmestyi vuonna 2001. Sillä oli mukana myös kaksi bonuskappaletta; demoversiot myös varsinaiselta pitkäsoitolta löytyvistä kappaleista Child of Innocence ja It's You. Remasteroitu vinyyliversio Masquesta ilmestyi vuonna 2014. Albumin Steve Walshin käsialaa oleva ja tyylillisesti hardrockiin kallistuva It Takes a Woman's Love (to Make a Man) julkaistiin remasteroituna ja muutoinkin albumiversiostaan eroavana näkemyksenä singleformaatissa, mutta siitä ei muodostunut menestystä. Walshin ja Kerry Livgrenin yhteistyötä edustava Two Cents Worth on upean melodian kannattelema ja sooloilussaan selkeitä proge-elementtejä hyödyntävä raita. Livgrenin käsialaa oleva Icarus-Borne on the Wings of Steel on yksi albumin kolmesta suurteoksesta, joka erinomaisen, piano- viulu ja kitarasoolon ja sävellyksensä lisäksi sisältää tartuntapintaa omaavan kertosäkeen.  Walshin ja Robby Steinhardtin yhteistyötä edustava, albumin ykköspuolen päättävä All the World on pitkäsoiton toinen, virtuoositeettinsä lisäksi myös hiljaisempia ja hitaita osia sisältävä suutyö. Livgrenin Child of Innocence tekee raskaine kitarariffeineen ja kosketinsoitintaiturointeineen paluun lähempänä hardrockia olevaan tyyliin jälleen iskevän kertosäkeen kuorruttamana. Walshin It's You tarjoaa instrumentaation juhlaa ja Livgrenin ja Walshhin yhteistyötä edustava Mysteries and Mayhem on selkeistä progevaikutteistaan huolimatta kenties Masquen positiivisessa mielessä revittelevin raita. Albumin päättää Livgrenin lähemmäs kymmenminuuttinen ja majesteettinen The Pinnacle, joka säästää instrumentaalisoolonsa vasta reilun viiden minuutin tienoille Steve Walshin erinomaisten lauluosuuksien jälkeen. Laadukkuudestaan huolimatta Masque on Kansasin 70-luvun  tuotannosta jäänyt  useaan muuhun yhtyeen albumiin verrattuna vähäisemmälle huomiolle. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vasta vuonna 1976 ilmestynyt sen neljäs pitkäsoitto Leftoverture Carry On Wayward Son -hittisingleineen.

Tiistain tukeva:Eräs 2000-luvun kiistattomista klassikkoalbumeista

 Amy Winehouse:Back to Black

27. lokakuuta 2006 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Back to Black on Amy Winehousen toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Hän pohjasi kakkoslevynsä suhteeseensa tuossa vaiheessa entiseen poikaystäväänsä Blake Fielder-Civiliin, josta tuli myöhemmin Winehousen aviomies. Lyhyt ero inspiroi Winehousen työstämään albumin, jonka lyriikoissa käsiteltiin useita tunteita syyllisyydestä sydämen särkymiseen ja traumaan.  Tyylillisesti Back to Blackiin vaikuttivat 1960-luvun soulia ja poppia edustaneet tyttöyhtyeet. Mainitulla albumilla Winehouse teki yhteistyötä tuottajien Salaam Remin ja Mark Ronsonin sekä Sharon Jonesin taustayhtyeen The Dap-Kingsin kanssa. Mukana oli lisäksi elementtejä aikakauden R&B:stä ja niin kutsutusta neosoulista. Vuosien 2005 ja 2006 aikana Winehouse  nauhoitti Back to Backin kappaleet Remin kanssa Instrumental Zoo -studioilla Miamissa ja Ronsonin sekä Dap-Kingsin kanssa Chung King-studioilla ja Daptone Recordsissa New Yorkissa. Tom Elmhirst miksasi albumin Metropolis-studioilla Lontoossa. Kriitikoiden keskuudessa Back to Black saavutti varsin myönteisen vastaanoton. Kehuja osakseen saivat niin Winehousen vokalisointi ja biisinkirjoitus kuin albumin tuotanto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet  "Rehab", "You Know I'm No Good", "Back to Black", "Tears Dry on Their Own" ja "Love Is a Losing Game". Back to Blackin on mainittu raivanneen tietä 2000-luvun brittiläiselle soulrevivalille, jonka edustajiin ovat lukeutuneet etenkin Adele, Duffy ja Estelle. Vuoden 2008 Grammy Awardseissa albumi vastaanotti parhaan lauletun popalbumin Grammyn. Back to Black myi pelkästään Britanniassa yli kolme ja puoli miljoonaa kappaletta ja siitä muodostui saarivaltakunnassa 2000-luvun toiseksi myydyin albumi. Maailmanlaajuisesti Back to Blackia on myyty yli 16 miljoonaa kappaletta. Marraskuussa 2007 Back to Blackistä julkaistiin deluxe edition, joka sisälsi sinkkujen b-puolista ja livebiiseistä koostuvan bonuslevyn. Samassa kuussa julkaistiin Winehousen dvd I Told You I Was Trouble:Live In London. Se sisältää Lontoon Shepherd's Bush Empiressa soitetun konsertin sekä 50-minuuttisen dokumentin, joka käsittelee Winehousen uraa tuossa vaiheessa viimeisimpien neljän vuoden ajalta. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Back to Black saavutti sijan 33.

Maanantain mainio:Motörheadin varhaistuotantoa edustava ep

 Motörhead:Beer Drinkers and Hellraisers

27. marraskuuta 1980 ilmestynyt Beer Drinkers and Hellraisers on Motörheadin neljästä kappaleesta koostuva ep. Sen nauhoitukset on tosin tehty jo vuonna 1977 Escape-studioilla Kentissä, Britanniassa samoihin aikoihin yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin kanssa, mutta tuolloin ne jäivät vaille julkaisua. Mainitut outtakesit julkaistiinkin vasta sen jälkeen, kun niin ikään vuonna 1980 ilmestynyt Motörheadin albumi Ace of Spades oli saavuttanut brittien albumilistalla neljännen sijan. ZZ-Topin originaalissa vuonna 1973 albumilla Tres Hombres julkaistussa versiossa Beer Drinkers and Hellraisersista leadvokaalit on jaettu basisti Dusty Hillin ja kitaristi Billy Gibbonsin kesken. Vastaavasti Motörheadin näkemyksessä solistina kuullaan Lemmyn lisäksi kitaristi Fast Eddie  Clarkea. Kyseessä oli hänen debyyttilevytyksensä Motörheadin solistina. Motörheadin levtysrepertuaarin muut kappaleet, joissa solistina on Lemmyn sijasta joku muu, ovat Step Down, niin ikään ep:ltä löytyvä John Mayall & Bluesbreakers-cover I'm Your Witchdoctor sekä Emergency. Beer Drinkers and Hellraisers ep:n ainoa omaa tuotantoa edustava kappale on harvinainen instrumentaaliraita Instro. Vinyyliep julkaistiin sekä 7, että 12-tuumaisena mustana, sinisenä, oranssina, vaaleanpunaisena ja valkoisena vinyylinä. Seiskatuumaisessa oli lisäksi Radio Play-kansi. Kun Big Beat Records julkaisi Motörheadin esikoisalbumin uudelleen cd-formaatissa vuonna 1988, sen bonuskappaleina olivat mainitun ep:n neljä kappaletta sekä alun perin vuonna 1982 singlen  b-puolella ilmestynyt City Kids. Big Beat Recordsin vuonna 1982 julkaisemilla Saksan ja Ranskan-painoksilla olivat bonuskappaleina Vibrator, White Line Fever, City Kids, Keep Us on the Road, Lost Johnny sekä Motörhead. Mainitut painokset ilmestyivät perinteisen mustan vinyylin lisäksi kuvalevyinä. Chiswick ja Ace Recordsin Motörheadin esikoisalbumista vuonna 2001 julkaisemalla remasteroidulla versiolla on niin ikään mukana bonuskappaleita.

Sunnuntain extra:Definitiivinen biografia kaikkien aikojen rockkitaristista

 Philip Norman (suom. Jussi Niemi):Wild Thing Jimi Hendrixin lyhyt ja vaikuttava elämä (Aviador)

Jimi Hendrix lienee merkittävin yksittäinen muusikko koko rockmusiikin historiassa. Niinpä hänestä on myös kirjoitettu huomattava määrä elämäkertoja. Jussi Nimen ansiokkaasti suomentama Philip Normanin Wild Thing lienee lajissaan eräs ansiokkaimmista teoksista. Lähemmäs neljäsataa sivuisessa opuksessa käsitellään perinpohjaisesti Hendrixin lapsuus ja nuoruusajat. Hendrixin varhaisaika muusikkona esimerkiksi The Isley Brothersin kanssa  ja Little Richardin taustalla käydään varsin kiehtovasti läpi. Erityisen kiinnostavaksi kokoonpanoksi ajalta ennen The Jimi Hendrix Experiencen perustamista osoittautuu  Hendrixin johtama varhainen yhtye Jimmy James and the Blue Flames, jonka lineupiin kuului Hendrixin lisäksi muun muassa tuleva Spirit-yhtyeen kitaristi Randy California. Koska Hendrixin manageriksi ryhtynyt The Animalsin basisti Chas Chandler ei omannut tunnettuutta Yhdysvalloissa, Hendrixin oli tehtävä läpimurtonsa ensiksi Britanniassa. Live-esiintyjänä hänestä tuli välittömästi sensaatio, jonka ihailijoihin brittimuusikoiden ykkösdivisionasta lukeutuivat esimerkiksi Eric Clapton ja The Whon Pete Townshend. Hendrixin läpimurtoa Yhdysvalloissa tuli merkitsemään esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967. Myös yhteiskiertuetta The Monkeesin kanssa käsitellään tarkasti.  Hendrixin levytyksiä ei  teoksessa sitä vastoin esitellä erityisen seikkaperäisesti. The Jimi Hendrix Experiencen esikoisalbumi Are You Experienced? kohotetaan rockin historian parhaaksi debyyttialbumiksi ja sen seuraajalta, vuoden 1967 lopussa ilmestyneeltä Axis:Bold as Lovelta nostetaan esiin yksittäisiä keskeisiä kappaleita, kuten Little Wing, Castles Made of Sand ja Spanish Castle Magic. Melko suuren huomion teoksessa saa The Jimi Hendrix Experiencen viimeiseltä albumilta, vuonna 1968 ilmestyneeltä tuplalta Electric Ladyland löytyvä Bob Dylan-cover All Along the Watchtower, jonka levytyksessä olivat mukana Traffic- yhtyeen kitaristi Dave Mason ja Rolling Stonesin Brian Jones. Musiikin lisäksi osansa saavat naissuhteet ja huumeet, mutta niitä ei teoksessa silti ylikorosteta. The Jimi Hendrix Experiencen hajoaminen, Gypsy Sun & Rainbowsin konsertti Woodstockin mammuttifestivaalin viimeisenä esiintyjänä ja Band of Gypsysin esiintymiset Fillmore Westissä, joista koostettiin viimeinen Hendrixin elinaikana julkaistu albumi Band of Gypsys, käydään sitä vastoin läpi varsin definitiivisesti, samoin Jimin viimeisiin jäänyt esiintyminen Isle of Wightin festivaaleilla. Musiikillisesti hän oli uransa loppuvaiheissa siirtymässä avaruusbluesista ja hardrockista funkiin. Jimin viimeiset päivät käsitellään äärimmäisen tarkasti ja vaihtoehto hänen itsemurhastaan lähes tulkoon kielletään.

Lauantain pitkä:Kattava tuplakokoelma erään naisrockin pioneerin tuotannosta

 Joan Jett & The Blackhearts:Greatest Hits

Yhdeksäs maaliskuuta 2010 Blackheart Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on Joan Jett and the Blackheartsin 21 kappaleesta koostuva tuplakokoelma-albumi. Yhdysvalloissa top teniin maintun koosteen kappaleista kohosivat The Arrowsin originaalituotantoa edustava I Love Rock N' Roll, Tommy James & The Shondells-cover Crimson and Clover sekä I Hate Myself for Loving You. Vuonna 2013 mainittu albumi julkaistiin uudelleen Australiassa kahdella bonuskappaleella, eli TMI ja Reality Mentality vahvistettuna. Mainitut biisit pääsivät lisäksi mukaan samaisen vuoden syksynä ilmestyneelle Joan Jett and The Blackheartsin uudesta tuotannosta koostuneelle albumille Unvarnished. The Runawaysin originaalituotantoon lukeutuvasta I Love Playin' with Firesta työstetty uusioversio pääsi ITunesiin ja Greatest Hitsin Japanissa ilmestyneen version bonuskappaleeksi. Vuonna 2019 Blackheart/Sony Legacy julkaisi Greatest Hitsistä tiivistetyn 12 biisin ja samalla yhden albumin mittaan typistetyn version. Greatest Hitsin iäkkäintä tuotantoa edustavat vuonna 1979 nauhoitettu ja 90-luvun puolivälissä alun perin julkaistu kappaleen I Want You originaali versio. Vuonna 1980 ilmestyneeltä Joan Jettin esikoisalbumilta Bad Reputation mukana ovat pitkäsoiton nimikappale sekä Gary Glittter-cover Do You Wanna Touch Me (Oh Yeah). The Blackheartsin vuonna 1981 julkaistulta ja suurmenestykseksi osoittautuneelta esikoisalbumilta I Love Rock N' Roll ovat mukana itseoikeutetusti The Arrowsin originaalituotantoa edustava nimiraita ja onnistunut näkemys Tommy James & The Shondellsin kappaleesta Crimson and Clover sekä laadukas albumiraita (I'm Gonna) Runaway. Niin ikään mainitulla pitkäsoitolla alun perin julkaistusta biisistä Love is Pain kuullaan sitä vastoin uusi, vuonna 2009 nauhoitettu versio. Vuoden 1983 pitkäsoitolta Album mukana ovat hitit Fake Friends ja The French Song sekä Sly & The Family Stonen ohjelmistosta poimittu Everyday People. Seuraavana vuonna ilmestyneeltä pitkäsoitolta Glorious Results of the Misspent Youth kuullaan uusioversio alun perin The Runawaysin levytysohjelmiston ilmeisesti suurimmasta hitistä Cherry Bomb. Kahdesta muusta The Runawaysin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta, eli You Drive Me Wildista ja School Daysistä Greatest Hitsille ovat päätyneet Joanin ja The Blackheartsin uudelleen vuonna 2009 nauhoittamat näkemykset. Light of Day on tunnuskappale vuonna 1987 ilmestyneestä elokuvasta, jossa Jett esitti naispääosaa. I Hate Myself for Loving You on vuonna 1988 ilmestyneen pitkäsoiton Up Your Alley suurin singlemenestys ja kitarasoolosta kyseisessä kappaleessa vastaa Mick Taylor. Backlash on varsin tarttuva ralli vuoden 1991 Blackhearts-pitkäsoitolta Notorious ja Activity Grrrl vuonna 1994 ilmestyneeltä ja kokonaisuutena hieman kevyempää soundia edustavalta albumilta Pure and Simple. Greatest Hitsin kakkoslevy päättyy kolmeen coverbiisiin, jotka ovat Sonny Curtisin Love is All Around, The Replacementsin Andogynous sekä The Sweetin Ac/Dc. Mainittujen kappaleiden Blackhearts-versiot ilmestyivät alun perin albumeilla Great Hits (1997), Naked (2004) sekä Sinner (2006). Greatest Hits on vahva todiste The Blackheartsin levytystuotannon vakuuttavuudesta siitä huolimatta, että  albumi sisältää melko runsaasti covetuotantoa.

Perjantain pohjat:Extremen vuoden 1992 albumin viimeinen singlebiisi

 Tragic Comic on kolmas ja samalla viimeinen single Extreme-yhtyeen vuonna 1992 ilmestyneeltä albumilta III Sides to Every Story. Kyseessä on akustisvoittoinen kappale, joka tyylillisesti muistuttaa edeltäjäänsä Hole Heartedia. Britanniassa Tragic Comic saavutti viidennentoista sijan, mutta saarivaltakunnassa se tuli samalla jäämään Extremen viimeiseksi top 40:ään kohonneeksi singleksi. Kyseisen nelivitosen kansikuva on Charlie Chaplin-aiheinen. Tragic Comic-singlestä julkaistiin eri maissa useita erilaisia versioita. Yhdysvalloissa mainitusta singlestä julkaistun version muina kappaleina olivat The Beatles-cover Help!, Hole Heartedin puhallinmiksaus sekä Leave Me Alone. Niin ikään Yhdysvalloissa ilmestynyt promosingle sisälsi Tragic Comicista sekä radio editin että albumiversion. Britanniassa julkaistu cd-single sisälsi Tragic Comicista sekä radio editin että albumiversion, Help-coverin sekä liveversion kappaleesta When I'm President. Japanissa ilmestyneeltä cd-singleltä löytyivät Tragic Comicin radio edit, puhallinmiksaukset Hole Heartedista sekä Cupid's Deadista, When I'm Presidentin liversio sekä Beatles-cover Help! Tragic Comicista työstettiin mustavalkoinen musiikkivideo.

Torstain terävä:Esittelyssä 55 keskeistä kotimaista kitaristia

Pekka Laine & Tommi E. Virtanen:Suomalaiset sähkökitaristit (Tammi)

Pekka Laine ja Tommi E. Virtanen ovat tehneet kulttuuriteon pistämällä kirjojen ja kansien väliin 55 keskeisen kotimaisen kitaristin tarinat. Laajemmin ne on sijoitettu otsikoiden Täyskäsi, Ikonit, Pioneerit, 1970-luvun kasvatit, Punkin jälkeiset, 1990-luku ja uusi vuosituhat, Lauluntekijäja kitara, Raskas rock, Roots, Jazz sekä Sessiomuusikot alle. Edelleen hengissä olevien muusikoiden osalta pääosassa on suurimmaksi osaksi mainiosti toimiva monologi, jossa keskeiset keppimiehet ja ainoana naiskitaristina Erja Lyytinen kertovat musiikillisista vaikuttajistaan ja vaikutteistaan ja omasta musiikillisesta historiastaan. Kaikkein pisimmät, eli yli 20 -sivuiset luvut ovat kahdesta edesmenneestä klassikosta, eli Albert Järvisestä ja Children of Bodom-yhtyeen johtohahmosta Alexi Laihosta. Järvisen tapauksessa erityisen merkittäväksi osoittautuu bluesin keskeinen asema hänen musiikillisissa vaikutteissaan. Järvinen oli 70-luvun alussa mukana Eddie Boydin Euroopan-kiertueella, hänen ensimmäinen levytyksensä oli St. Louis Blues Eero Raittisen ensimmäisellä sooloalbumilla Eeron elpee, joka julkaistiin myöhemmin nimellä Blues from the North ja varhainen keskeinen inspiraation lähteensä britiblues, kuten John Mayallin albumi Bluesbreakers with Eric Clapton sekä Peter Greenin johtama Fleetwood Mac. Tuoreemmista tekijöistä Laineen teos sisältää erityisen kiehtovan henkilökuvan esimerkiksi Timo Kämäräisestä. 80-luvulla pinnalle nousseista tekijöistä etenkin 22-Pistepirkon P. K. Keräseen, Popedan ja Sensuurin Costello Hautamäkeen, Peer Güntin Timo Nikkiin ja Melrosen Tokelaan liittyvät artikkelit tarjoavat huimia anekdootteja. Klassikoista esimerkiksi Jukka Tolonen, Hasse Walli ja Dave Lindholm nousevat kokonaisuudesta upeasti esiin. Jopa Andy McCoysta on saatu irti varsin runsaasti. Kitaristikaksikoista teokseen ovat päässeet mukaan Eppujen Pantse Syrjä ja Juha Torvinen, Radiopuhelimet-yhtyeen Mällinen ja Katz sekä Egotripin Knipi ja Skele. Mainittuun osioon olisi mieluusti toivonut Kolmas nainen-yhtyeen Sakari Pesolaa ja Timo Kivikangasta. Lauluntekijä ja kitara-osio sisältää erinomaiset osuudet Tuomari Nurmiosta ja Ismo Alangosta. Juuripuolella kokonaisuudesta nousee esiin esimerkiksi Esa  "T-Bone Ed" Kuloniemi, mutta jos teoksesta puuttuu jotakin todella keskeistä, on se mielestäni Kangasalan Clapton, eli Heikki Silvennoinen. Kokonaisuutena kyseessä on joka tapauksessa  liki pitäen loistava teos.

Keskiviikon klassikko:Aerosmithin vuosien 1973-1982 tuotannosta kasattu kokoelma-albumi

 Aerosmith:Gems

Marraskuun puolivälissä 1988 viikkoa alun perin kaavailtua myöhemmin Columbian julkaisemana ilmestynyt Gems on Aerosmithin kokoelma-albumi, joka sisältää Bostonin hardrockjätin tuotantoa vuosien 1973 ja 1982 väliseltä aikakaudelta. Vuonna 1980 ilmestynyt Aerosmithin edellinen kokoelma-albumi Greatest Hits painottui radioystävällisempään tuotantoon kuin raskaammista kappaleista koostuva Gems. Albumin harvinaisuus on studioversio kappaleesta Chip Away the Stone, jonka livetulkinta on löydettävissä vuonna 1978 ilmestyneeltä albumilta Live! Bootleg. Vuonna 2007 Sony BMG julkaisi Gemsin uudelleen osana Collections-sarjaansa, mutta tällä kertaa nimellä Greatest Hits. Seuraavana vuonna Sony julkaisi Gemsin vielä uudelleen Steel Box-sarjassaan. Aerosmithin vuonna 1973 ilmestyneeltä ja yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta Gemsillä on mukana Guns N' Rosesille coverksi kelvannut Mama Kin ja seuraavana vuonna ilmestyneeltä kakkospitkäsoitolta Get Your Wings Lord of the Thighs sekä cover Train Kept a Rolling. Vuonna 1975 ilmestyneen ja Aerosmithin 70-luvun tuotannon ytimeen lukeutuvan albumin Toys in the Attic valinnat Gemsillä ovat Adam's Apple ja ei aivan albumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuva Round and Round. Vuonna 1976 ilmestyneen albumin, lähes edeltäjänsä veroisen pitkäsoiton Rocks osuus Gemsillä on melko runsas, sillä siltä mukana ovat Rats in the Cellar, Lick and a Promise sekä Nobody's Fault. Vuonna 1977 ilmestyneeltä albumilta Draw the Line mukana on Critical Mass, vuoden 1979 Aerosmith -albumilta Night in the Ruts No Surprize ja vuonna 1982 ilmestyneeltä ja muuttuneella kokoonpanolla työstetyltä Rock in a Hard Placelta Jailbait. Gems on laadukas kokoelma-albumi Aerosmithin tuotannosta yhtyeen 80-luvun loppupuolella saavuttamaa suurmenestystä edeltäneeltä aikakaudelta.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä trash metallin kehitykseen vaikuttaneista albumeista

Megadeth:Peace Sells...But Who's Buying?

19. syyskuuta 1986 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Peace Sells...But Who's Buying? on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Megadethin toinen studioalbumi. Projektista vastasi alun perin Combat Records ja niinpä Randy Burns osallistui albumin originaaliin miksaukseen. Capitol Records osti oikeudet mainittuun albumiin ja sen uudesta miksauksesta vastasi tuottaja Paul Lani. Megadethillä oli albumin nauhoitusten aikaan omat hankaluutensa ja rumpali Gar Samuelson sekä kitaristi Chris Poland saivat lähteä yhtyeestä pian Peace Sells...-albumin tiimoilta tehdyn promootiokiertueen jälkeen huumeongelmiensa vuoksi. Mainittu pitkäsoitto ja Samuelsonin viimeiseksi ennen hänen edesmenoaan. Polandia kuultiin Megadethin riveissä seuraavan kerran vasta vuonna 2004 ilmestyneellä albumilla The System Has Failed ja tuolloinkin sessiomuusikon ominaisuudessa. Singleformaatissa Peace Sells...But Who's Buying-albumilta julkaistiin sen poliittisesti tiedostava nimikappale. Pitkäsoiton kansikuva, jossa nähdään yhtyeen maskotti Vic Rattlehead, oli Ed Repkan käsialaa. Peace Sells...But Who's Buying? on yleisesti tunnustettu klassikkoalbumiksi trash metallin saralla. Osaltaan albumi on raivannut tietä äärimmäiselle metallille. Peace Sells...But Who's Buying? on päässyt mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die ja Martin Popoffin teokseen Top 500 Heavy Metal Albums of All Time. Vuosien mittaan albumista on ilmestynyt useita uudelleenjulkaisuja. Vuonna 2004 julkaistiin Megadethin johtohahmon Dave Mustainen remiksaama ja remasteroima versio, joka sisälsi myös informatiivisen kansivihkon albumin työstämisestä. Vuonna 2011 Peace Sells...But Who's Buyingin? originaalista julkaisusta oli kulunut 25 vuotta ja juhlan kunniaksi albumista ilmestyi kolme erilaista versiota. Vuoden 2004 miksauksia lukuun ottamatta kaikki muut versiot sisältävät uuden remasteroinnin.

Maanantain mainio:Keskeisen uuden aallon yhtyeen esikoisalbumin toinen singlekappale

 Kid on Chrissie Hynden kirjoittama kappale, joka julkaistiin The Pretendersin vuonna 1980 ilmestyneellä ja yhtyeen nimeä kantavalla esikoisalbumilla. Kappaleen teemana oli fiktiivinen poika, joka havaitsi äitinsä olevan prostituoitu. Kappaleen pophenkisestä melodiasta vastasi kitaristi James Honeyman-Scott. Hän kirjoitti myös kappaleen kitarasoolon, jota oli suunnitellut muutaman päivän ajan. Singleformaatissa Kid saavutti brittilistalla sijan 33. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita, joista tunnetuimmasta vastaa Everything But the Girl. Kidin tekstin Hynde on maininnut perustuvan prostituoidun äidin ja hänen poikansa väliseen keskusteluun. The Pretendersin rumpali Martin Chambers on maininnut Kidin demoversion lopun eroavan levytetystä, mutta molempien kitarasoolo on täysin sama. The Smiths-yhtyeen Johnny Marr, joka on maininnut Honeyman-Scottin erääksi esikuvistaan, soitti Kidiä usein lämmittelybiisinään ennen yhtyeensä konsertteja. AllMusicin Stewart Mason on kuvannut Kidiä mahdollisesti The Pretendersin mestariteokseksi ja ylistänyt erityisesti Hynden laulusuoritusta ja Honeymoon-Scottin kitarointia, joka kuulostaa ajoittain The Byrdsiltä, mutta voi olla tarvittaessa myös selkeästi raskaampaa. Jeremy Simmondsin mukaan Kid yhdistää 60-luvun popmusiikin koukukkuutta tarkasti vaikutteisiin uudesta aallosta. Rolling Stone Album Guiden J. D. Considinen mukaan kappaleen melodia heijastaa emotionaalista haavoittuvuutta. Kid julkaistiin Stop Your Stobbingin jälkeen The Pretendersin toisena singlenä vuoden 1979 aikana. Se menestyi kohtuullisesti saavuttaen sijan 33., mutta Pretendersin seuraava single Brass in Pocket nousi aina listakärkeen. Pretendersin debyyttialbumin lisäksi Kid on julkaistu useilla yhtyeen kokoelmalevyillä, kuten The Singles ja Greatest Hits. Live if View -konserttitaltioinnilla Kidistä kuullaan versio, jossa Hyndeä säestää jousikvartetti.

Sunnuntain extra:Mickey Hartin perkussioiden alkuperää tutkiva sooloalbumi

 Mickey Hart:At the Edge

At the Edge on instrumentaatiossaan runsaasti perkussioita sisältävä Grateful Deadin rumpalin Mickey Hartin maailmanmusiikiksi kategorioitavissa oleva ja vuonna 1990 ilmestynyt sooloalbumi. Rykodisc Records julkaisi mainitun pitkäsoiton 18. syyskuuta kyseisenä vuonna. Kyseessä oli Hartin ensimmäinen monikansallisen perkussioryhmän kanssa työstämä albumi. Kyseinen ryhmä tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Planet Drum. Vuonna 2008 antamassaan haastattelussa Hart mainitsi At the Edgen sisältävän perkussioiden pehmeän puolen. Syyskuun ensimmäisenä 1990 Harper San Francisco julkaisi Hartin, Jay Stevensin ja Fredric Liedermanin käsialaa olleen teoksen Drumming at the Edge of Magic: A Journey into the Spirit of Percussion. Kyseisessä kirjassa tutkitaan rummuttamisen alkuperää ihmiskulttuurissa ja sen suhdetta henkisyyteen. Teoksen parina on albumi At the Edge ja vastaavanlaiset kirjan ja albumin yhdistelmän Hartin tuotannossa edustavat lisäksi vuosina 1991 ja 2000 ilmestyneet Planet Drum ja Spirit into Sound. Vuonna 2011 antamassaan haastattelussa Hart mainitsi kyseisessä kirjassa tutkivansa perkussioiden alkuperää. William Ruhlman laati At the Edgestä AllMusic Guideen varsin myönteisen arvion. Hänen mukaansa albumilla, jonka työstämiseen otti osaa esimerkiksi Jerry Garcia, hyödynnettiin tavanomaisesta erottuvia instrumentteja.

Lauantain pitkä:Sladen toinen omaa tuotantoa edustava singlemenestys

 Britanniassa 28. tammikuuta 1972 ilmestynyt Look Wot You Dun on Slade-yhtyeen single, joka saavutti brittilistalla parhaimmillaan neljännen sijan. Listaviikkoja kappaleelle kertyi kaikkiaan kymmenen ja Chas Chandlerin tuottama biisi pääsi lisäksi mukaan vuonna 1973 ilmestyneelle Sladen kokoelma-albumille Sladest. Look Wot You Dunin kirjoitustyöstä vastasivat Noddy Holder, Jimmy Lea sekä Don Powell. Saavutettuaan läpimurtonsa singlellä Get Down and Get With It Slade oli jatkanut menestystään ensimmäisellä Holderin ja Lean käsialaa olleella ja lokakuussa 1971 brittilistan kärkeen nousseella singlellään Coz I Luv You. Look Wot You Dun kohosi neljänneksi, eli myös kyseinen kappale oli melko suuri menestys. Look Wot You Dun oli ensisijaisesti Lean ja Powellin kirjoittama Holderin lisätessä biisin omat osuutensa. Powellia kuultiin Look Wot You Dunissa lisäksi harvinaislaatuisesti taustavokalistina hänen vastatessaan muun muassa kappaleen raskaasta hengityksestä sen kertosäkeessä. Nauhoitukset tehtiin joulun aikoihin ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi Dave Hillin kitara ei saapunut studiolle ajoissa. Niinpä hän lainasi levytyksessä Peter Framptonin kitaraa. Look Wot You Dunin julkaisina oli Polydor Britanniassa, muualla Euroopassa, Jugoslaviassa, Etelä-Afrikassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Argentiinassa, Brasiliassa, Libanonissa ja Japanissa. Yhdysvalloissa singlen julkaisi Cotillion. Look Wot You Dunin b-puolella julkaistu kappale Candidate pääsi mukaan Euroopassa vuonna 1972 ilmestyneelle Sladen kokoelma-albumille Coz I Luv You sekä vuonna 2007 julkaistulle kokoelmalle B Sides. Look Wot You Dunista työstettiin kaksi Caravellen kuvaamaa musiikkivideota. Niistä toinen kuvattiin Chessington eläintarhassa Lontoossa ja toinen studiossa, jolloin yhtyeen jäsenistä Holder oli pukeutunut taikuriksi. Helmikuussa 1972 Cash Box valitsi Look What You Dunin erääksi viikon valinnoistaan. Kappaleesta työstettiin useita covereita ja esimerkiksi Markku Aron suomeksi levyttämä Täyttä totta ilmestyi jo samaisena vuonna originaalin kanssa, eli 1972.

Perjantain pohjat:Eräs ensimmäisistä discolevytyksistä koostuneista albumeista

 Gloria Gaynor:Never Can Say Goodbye

Tammikuussa 1975 MGM Recordsin julkaisemana ilmestynyt Never Can Say Goodbye on Gloria Gaynorin esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto on tullut tunnetuksi eräänä ensimmäisistä diskolevytyksiä sisältävistä albumeista. Billboardin R&B-listalla Never Can Say Goodbye saavutti sijan 21. ja oli myös poplistalla sijalla 25. Britanniassa albumin paras listasijoitus oli 32. Never Can Say Goodbyen nimikappale julkaistiin singleformaatissa ja Britanniassa se nousi jopa kakkossijalle alkuvuodesta 1975. Never Can Say Goodbyen muita hittejä olivat Honey Bee ja The Four Tops-cover Reach Out I'll Be There. Mainitut biisit muodostivat Never Can Say Goodbye-nimikappaleen lisäksi 19-minuuttisen medleyn, josta albumin ykköspuoli koostuu. Never Can Say Goodbyen albumiversio sisältää tuplarumpuja, joita ei kuulla kappaleen singleversiossa. Pitkäsoiton kappaleista Gaynor osallistui itse päätösraidan Real Good People kirjoitustyöhön. Vuonna 2010 Big Break Records julkaisi Never Can Say Goodbyesta remasteroidun ja seitsemän bonuskappaletta sisältävän version. Niiden joukossa oli kappaleiden singleversioita, yhden biisin Columbia singleversio sekä kolme alun perin sinkkujen kakkosbiiseinä julkaistua kappaletta (All It Took Boy Was Losing You, Come Tonight ja We Just Can't Make It).

Torstain terävä:Viimeinen Roger Watersin aikainen Pink Floydin pitkäsoitto

 Pink Floyd:The Final Cut

Britanniassa 21. maaliskuuta 1983 Harvestin ja Yhdysvalloissa huhtikuun toisena samaisena vuonna Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Final Cut on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Pink Floydin 12. studioalbumi. Se koostuu sekä yhtyeen edelliseltä albumilta, vuonna 1979 ilmestyneeltä tuplalta The Wall pois jääneestä tuotannosta että aivan uusista, vuoden 1982 aikana nauhoitetuista kappaleista. The Final Cut jäi viimeiseksi Pink Floydin albumeista, jonka työstämiseen yhtyeen perustajajäsen Roger Waters osallistui. Hän jätti yhtyeen 80-luvun puolivälissä. Kosketinsoittaja Richard Wright oli lähtenyt Floydista jo The Wall-albumin nauhoitusten jälkeen, eikä hän ollut enää mukana The Final Cutilla. Kitaristi David Gilmour oli tyytymätön useisiin albumilla julkaistuihin kappaleisiin ja vastaavasti Waters tyytymätön siihen, ettei Gilmour osallistunut The Final Cutilla biisien kirjoitustyöhön. Rumpali Nick Masonin osuus albumilla rajoittui suurimmaksi osaksi ääniefekteihin. Waters suunnitteli The Final Cutista aluksi soundtrackiä vuoden 1982 elokuva-adaptaatioon The Wallista. Hän kirjoitti sen kuitenkin uudelleen konseptialbumiksi, jolla hän tutki toisessa maailmansodassa menehtyneen isänsä kavallusta. The Final Cutilla Watersia kuultiin leadvokalistina kaikilla kappaleilla yhtä lukuun ottamatta. Hän vastaa albumilla kaikista biisintekokrediiteistä. Samana vuonna The Final Cutin ilmestymisen kanssa julkaistiin lyhytelokuva. Ilmestymisaikanaan The Final Cut vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisempiä. Vaikka The Final Cut nousi Britanniassa listakärkeen ja saavutti Yhdysvalloissa parhaimmillaan kuudennen sijan, kyseessä on vähiten kaupaksi käynyt Pink Floydin albumi sitten vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Meddle.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen toinen single

Britanniassa 21. toukokuuta ja Yhdysvalloissa viides kesäkuuta 1965 ilmestynyt Anyway Anyhow Anywhere on The Whon diskografian järjestyksessään toinen single. Yhtyeen varhaisille levytyksille tunnusomaisesti kappaleessa hyödynnetään kutsu-vastaus-tyyppisiä lyriikoita ja se sisältää erään varhaisimmista feedback-kitarasooloista. The Whon levytystuotannon ainoana kappaleena Anyway Anyhow Anywhere edustaa kitaristi Pete Townshendin ja solisti Roger Dalteyn yhteistyötä. Kyseessä on ensimmäinen The Whon levytyksistä, jolla muun muassa jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettua Nicky Hopkinsia kuultiin pianistina. Tyylillisesti Anyway Anyhow Anywhere muistuttaa The Whon esikoisalbumilla My Generation julkaistua kappaletta Out in the Street. Viimeksi mainittu on sävellyksenä selkeästi iäkkäämpi ja molempien biisien nauhoitukset tapahtuivat 13.-14. huhtikuuta 1965. Feedbackin käyttöä Townshend perusteli sillä, että yhtye pyrki saamaan levytyksensä muistuttamaan livesoundia kappaleessa, joka myisi. Hänen mukaansa Roger Datrey auttoi selkeästi kappaleen sovituksessa ja sai siitä krediittinsä. Udiscovermusicin Brett Milano on listannut Townshendin Anyway Anyhow Anywhereen soittaman kitarasoolon sadan kaikkien aikojen parhaan joukkoon. Britanniassa kappaleesta tuli The Whon top teniin noussut single, joka saavutti juuri kymmenennen sijan. Singlen julkaisun aikaan The Who esitti sen ohjelmasarjassa Ready Steady Go samoin kuin kappaleen Shout and Shimmy. Anyway Anyhow Anywheresta muodostui myös joksikin aikaa Ready Steady Gon tunnuskappale. Mainitulle singlelle kertyi Britanniassa 11 listaviikkoa, joista kuusi top 20:ssa ja yksi top tenissä. Britanniassa singleä myytiin 88 000 kappaletta. Anyway Anyhow Anywheresta muodostui The Whon keikkasetissä harvinaisuus vuoden 1965 jälkeen. Vuodesta 1999 lähtien kappaletta on kuitenkin soitettu jälleen säännöllisesti. Kappaleen liveversiot ovat päässeet mukaan The Whon albumeille Live at the Royal Albert Hall, BBC Sessions sekä The Kids Are Alright sekä orginaalina singleversionaan muun muassa vuosina 1971 ja 1988 ilmestyneille erinomaisille kokoelma-albumeille Meauty Beauty Big and Bouncy ja Who's Better, Who's Best. Singlen originaalin brittipainoksen b-puolella julkaistiin Daddy Rolling Stone, joka on cover bluessolisti Otis Blackwellin vuoden 1953 tuotantoa edustavasta kappaleesta. Yhdysvalloissa julkaistun singlen b-puoleksi päätyi näkemys Garnet Mimmsin balladikappaleesta Anytime You Want Me. Molemmat mainitut kappaleet pääsivät mukaan My Generation-albumin vuonna 2002 ilmestyneelle cd-uudelleenjulkaisulle.

Tiistain tukeva:Keskeisen uuden aallon edustajan läpimurtolevy

 Elvis Costello & The Attractions:This Year's Model

Vuosi 1978 tuli merkitsemään Elvis Costellon uralla artistin läpimurtoa. Mainitun vuoden keväällä ilmestyi hänen toinen pitkäsoittonsa This Year's Model, joka oli samalla artistin ensimmäinen taustayhtyeensä The Attractionsin kanssa työstämä albumi. Kun Costello oli solminut levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa, myös hänen esikoisalbuminsa My Aim is True julkaistiin uudelleen. Osa This Year's Modelin kappaleista edustaa My Aim is Truelta ylijäänyttä tuotantoa. Osan kakkospitkäsoittonsa kappaleista Costello sävelsi ollessaan kiertueella esikoisalbuminsa tiimoilta. My Aim is Truen retrohenkiseen yleissoundiin verrattuna This Year's Model edusti selkeämmin punkorientoitunutta soitantaa jo The Attractionsin tarjoaman raakuuden ansiosta. This Year's Model on Nick Lowen tuottama ja albumin eri maissa julkaistut versiot sisältävät eri biisejä. Radion kaupallistumista kritisoiva Radio Radio on mukana albumin Yhdysvalloissa ilmestyneellä painoksella. Joulukuussa 1977 Elvis Costello & The Attractions pääsi viime hetkellä mukaan Saturday Night Liveen. Yhtyeen oli tarkoitus esittää ohjelmassa kappale Less Than Zero, mutta biisi vaihtui Radio Radioon, minkä seurauksena yhtyeen esiintyminen Saturday Night Livessa kiellettiin 12 vuoden ajaksi. Steve Nieven urkutyöskentely rauhoittaa hieman silkkaa punkrockia edustavaa ja kestoltaan vajaan kahden minuutin energialatausta No Action. Selkeämmin popvaikutteisesta This Year's Girlistä muodostui eräs Costellon varhaistuotannon keskeisimmistä kappaleista. Rockorientoitunut Pump It Up sisältää varsin koukukkaan riffin. This Year's Modelin kappaleista Little Niggers on lähimpänä balladituotantoa. Albumin ykköspuolen päättävä You Belong to Me on tulkittavissa tribuutiksi garagerockille. Kakkospuolen käynnistävä Hand in Hand lukeutuu Costellon varhaisten popvaikutteisempien kappaleiden terävään kärkeen. (I Don't Want to Go to) Chelsea rikastaa uudesta aallosta versovaa rosoisuttaan hienoisilla ska-elementeillä. Kappaletta pidettiin teemaltaan liian brittiläisenä ja niinpä se jäi pois albumin Yhdysvalloissa ilmestyneeltä painokselta. Miellyttävää riffittelyä sisältävää poppalaa Lip Servide seuraa uusi aalto-henkisempi Living in Paradise. Lipstick Vogue on ensisijaisesti The Attractionsin rytmiryhmän, Pete Thomasin ja Bruce Thomasin, jotka eivät ole sukua toisilleen, taidonnäyttö. Kyseessä lienee albumin kaikkein voimakkaimmin punkorientoitunut kappale, jonka lyriikoissa Costello on aikaisemmin kuultua kyynisempi. This Year's Modelin päätöskappale Night Rally on kuin 70-luvun uudeksi aalloksi kääntynyt 60-lukuhenkinen popkappale. This Year's Modelin tiimoilta Elvis Costello & The Attractions teki kiertueen Yhdysvalloissa. Vuoden 1979 puolella ilmestyi yhtyeen seuraava albumi Armed Forces.

Maanantain mainio:Haastattelussa Aleksi Ojala

 Soolouransa lisäksi muun muassa yhtyeistä James the Beaver/James X ja Montevideo muistettu joensuulainen biisintekijä, solisti ja muusikko Aleksi Ojala julkaisee syyskuun lopussa kolmannen sooloalbuminsa Retrospektiivi  ja saapui muun muassa sen tiimoilta haastateltavaksi Johnnyn kadulle.

 Miksi kolmannen sooloalbumisi Retrospektiivi ja sen edeltäjän, pitkäsoiton Koditon mies välinen aika vierähti 15 vuodeksi?

"Vaikka edellisen levyn eka sinkku “Rakastaa ja tulla rakastetuksi”
meni suht hyvin (oli mm. kevään ja kesän 2007 ajan Yle X:n
soitetuimpia biisejä ja video pyöri telkkarissa tiuhaan), niin albumi
ei ollut kaupallisesti menestys, enkä vieläkään breikannut artistina.
Tuli vähän sellainen fiilis, että pitäkää tunkkinne, teen jotain
muuta. Päätin, että julkaisen uutta musaa vasta sitten, kun oon
löytänyt itseni uudestaan artistina. Lisäksi halusin oppia tuottamaan
levyni itse, ettei tarvitsisi tehdä niin paljon kompromisseja, vaikka
yhteistyöstä diggaankin. Koska musahommilla ei elantoa saanut, niin
olin tietysti kokopäiväisesti päivätöissä ja lisäksi halusin olla
lasteni elämässä vahvasti läsnä sen ajan, kun he ovat pieniä.
Koulutukseltani olen musiikinopettaja ja halusin sitäkin puolta
itsessäni kehittää, koska se on kuitenkin osa mun identiteettiä. Luin
sitten töiden ohella itseni musiikin tohtoriksi. Pikku hiljaa alkoi
kuitenkin tulla yhä voimakkaampana kaipuu itseilmaisuun ja aloin tehdä
uutta musiikkia omassa kotistudiossani. Jossain vaiheessa huomasin,
että mulla on kasassa kokonaisuus, jonka biisit linkittyvät toinen
toisiinsa. Kun albumin runko alkoi hahmottua, olin kuitenkin vielä
pitkään hukassa tuotannollisten vaihtoehtojen suossa. Saatoin tehdä
samasta biisistä kymmenen ihan erilaista versiota. Pyysin lopulta
vanhoja soittokavereitani Vito Sallista ja Pasi Hartikaista liittymään
levyn tuotantotiimiin, jolloin visio siitä, miltä mun tulevan levyn
pitäisi kuulostaa, alkoi muodostumaan."

 Olet maininnut havainneesi aikaisemman musiikin tekemisesi kiinnittyneen liikaa oman egosi pönkitykseen. Allekirjoitatko silti edelleen täysin kaiken varhaisemman levytystuotantosi sekä soolomateriaalisi, että eri yhtyeiden osalta?

"Allekirjoitan, ehdottomasti. Mutta ehkä syyt tehdä musiikkia ja tehdä
musiikkia mahdollisimman hyvin oli osin oman egon pönkityksessä (ja
kai sitä on siellä taustalla vielä nykyäänkin, ei siitä mihinkään
pääse)."


Elää ikuisesti-kappaleessa mainitset nimeltä useita nuoruusvuosiesi keskeisiä musiikillisia vaikuttajia. Nimeä niiden lisäksi lyhyiden perusteluiden kera puolisen tusinaa ehdotonta  musiikillista diggauskohdettasi, jotka eivät päässeet mukaan kyseisen kappaleen lyriikkaan. Poison Whiskey on muuten Lynyrd Skynyrdin, ei Molly Hatchetin biisi."

 "Molly Hatchetista diggasin bändinä vähän enemmän, kun oli vähän ehkä
raskaampaa mastkua, joka oli teinin mieleen, vaikka parhaat
yksittäiset biisit oli Lynyrd Skynyrdillä.
Kasiriheyvystä/Hardrockista/trashistä tietty: AC/DC, Scorpions, Accept
ja Metallican ekat levyt, nämä samat, jotka kaikilta muiltakin mun
ikäisiltä pojilta silloin löytyi levyhyllystä ja seiniltä julisteina.
Mutta ehkä mielenkiintoisempia on myöhemmät vaikutteet teini-iän
lopulla ja varhaisessa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa The Police ja
Sting oli merkittäviä, kuten myös esim. Bruce Sprinsteen ja Tracy
Chapman. Dylan oli iso vaikuttaja ja on tietysti vieläkin! Viimeistään
kun menin opiskelemaan, niin olin kyllä todella kaikkiruokainen
musiikin suhteen. Löysin kunnolla jazzin (Esim. John Coltrane),
"maailman musiikin", suomalaisen kansanmusiikin ja länsimaisesta
taidemusiikistakin alkoi löytyä juttuja joita diggasin isosti (mm.
Arvo PÄRT). Monia monia merkittäviä artisteja on kyllä matkan varrella
ollut."

 Voisiko tulevan albumisi Retrospektiivi nimikappaleen lyriikassa omien yhtyeidesi lisäksi tulkita viitattavan epäsuorasti esimerkiksi The Crash-yhtyeeseen?

"Biisissähän todetaan, että

"Se nivusista lähti, vedettiin ku starat.
Tän maan klubit nähtiin, niin tutut kolmoslavat.
Tie ei vieny tähtiin, se vaan siellä käytti.
Kai ne oli lahjakkaampii, tai paremmilta näytti, jotka Tavastian täytti."
Oon nähnyt aika monen bändin, joiden kanssa olemme uran
alkuvaiheessa olleet samassa pisteessä, nousevan isoksi bändiksi (esim.
Kotiteollisuus). En tuossa suoraan miettinyt Crashia, mutta olisin
kyllä voinut miettiä, hyvä nosto sinänsä."

Uudella albumillasi kanssasi soittavat  pitkäaikaisiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihisi lukeutuvat Jani Sallinen ja Pasi Hartikainen. Neljän ruusun juhlakonsertin lämppärinä Ilosaaressa soitit soolokeikan. Millä lineupilla olet aikeissa konsertoida uutuusalbumisi tiimoilta? Minkälainen fiilis itsellesi jäi Ruusujen lämmittelykeikasta?

"Voin soittaa keikkoja tilanteen mukaan soolona tai bändin kanssa.
Ruusujen lämppärikeikasta jäi hyvä fiilis, vaikka tietysti aina vähän
haastavaa olla lämppärinä ja soittaa tulevan levyn matskua."

Sunnuntain extra:Keskeisen naisrockin pioneeriyhtyeen vuoden 1972 konserttitaltiointi

 Fanny:Live 1972

Fanny Live 1972 on 12 kappaleesta koostuva, naisrockin keskeisimpiin pioneereihin lukeutuvan Fanny-yhtyeen konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu Ohiossa huhtikuussa 1972. Mainitussa vaiheessa, kolmannen studioalbuminsa Fanny Hillin julkaisun aikaan Fannyn voi  livebändinä todeta olleen kutakuinkin tiukimmillaan. Mainitun konserttitaltioinnin kappaleista ovat olleet helpoimmin saatavilla, eli boxilla The First Time in a Long Time:The Reprise Recordings yhtyeen revittelevämpää tuotantoa edustavat Borrowed Time, suorastaan erinomaisen  sielukas Place in the Country, Beatles-cover Hey Bulldog sekä jopa progressiivisia sävyjä tavoittava Knock on My Door, joista viimeksi mainitun liveversio päihittää Fanny Hill-albumilla julkaistun näkemyksen. Sama pitää kenties vielä selkeämmin paikkansa myös todellisen dynamiittilatauksen Blind Alleyn tapauksessa. Fannyn puhtaasti rockia edustavaan tuotantoon Live 1972:lla lukeutuvat lisäksi Rock Bottom Blues, yhtyeen ensimmäiseksi singlehitiksi osoittautunut sen  toisen ja vuonna 1971 ilmestyneen albumin nimikappale Charity Ball sekä todella upeasti svengaava Cat Fever. Smokey Robinsonin Ain't That Peculiar versioituu June Millingtonin kiitettävän ärhäkästi kitaroimana ja balladimaisempaa tuotantoa albumilla edustavat Wonderful Feeling, upea Think About the Children sekä The First Time, jotka kaikki lukeutuvat alun perin yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreimmalla studioalbumilla Fanny Hill julkaistuun tuotantoon. Keskeisimpänä kautenaan Fanny julkaisi neljä studioalbumia ja Live 1972 täydentää yhtyeen diskografiaa osaltaan keskeisesti, vaikka kaikista sen kappaleista on toki ilmestynyt myös viralliset studioversiot.

Lauantain pitkä:Myös rockia levyttänyt menestyksekäs countryartisti

 Syyskuun ensimmäisenä 1933 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 1993 edesmennyt Harold Lloyd Jenkins, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Conway Twitty, oli yhdysvaltalainen countysolisti ja biisintekijä. Hänen levytystuotantoonsa sisältyy myös rockia, R&B:tä ja poppia. Vuosien 1971 ja 1976 välillä Twitty saavutti Loretta Lynnin kanssa työstämillään duetoilla Country Music Assosiationin palkitsemia levytyksiä. Hän on päässyt Country Music Hall of Fameen ja Rockabilly Hall of Fameen. Twittyn levytystuotannolle olivat tunnusomaisia romanttiset ja sentimentaaliset teemat. Hänen keskeisiin hitteihinsä lukeutuivat Hello Darlin', You Never Been This Far Before ja Linda On My Mind. Uransa aikana Twitty nousi countrylistan kärkeen 40 kertaa. Billboardin poplistan kärkeen hänen kappaleistaan kohosi ainoastaan It's Only Make Believe. Twittyn levytystuotannosta listakärkeen nousi 55 kappaletta. Kyseessä oli 20 vuotta kestänyt ennätys, jonka rikkoi lopulta George Strait. Twitty vastasi itse yhdentoista Billboardin countrylistan kärkeen kohonneen levytyskappaleensa kirjoitustyöstä. Nuoruudessaan hänellä oli lauantai-aamuisin oma radio-ohjelmansa. Rockkappaleiden kirjoitustyön Jenkins aloitti kuultuaan Elvis Presleyn Mystery Trainin. Kaivattavan soundin löytääkseen Jenkins työskenteli Sam Philipsin kanssa Sunin studioilla Memphisissä. Jenkinsin säveltämistä kappaleista Roy Orbison levytti Rockhousen singlensä You're My Baby b-puolelle. Taiteilijanimeen Conway Twitty Jenkins päätyi selattuaan Yhdysvaltojen tiekarttaa ja havaittuaan sieltä paikannimet Conway, Arkansas ja Twitty, Texas. Mercury Recordsille hän levytti uudella taiteilijanimellään kaksi singleä, jotka eivät saavuttaneet listasijoitusta. Twittyn MGM:lle levyttämän singlen I'll Try b-puolella julkaistu It's Only Make Believe päätyi soittoon ohiolaisella radioasemalla. Kesti lähes vuoden, kun kappale nousi Billboardin poplistan kärkeen ja ykkössijalle myös 21 muussa maassa. Kyseessä oli Twittyn ensimmäinen yhdeksästä top 40:ään kohonneesta singlestä. Singleä myytiin kaikkiaan yli neljä miljoonaa kappaletta ja se saavutti kultalevyn. Twittyn levyttämistä singleistä Danny Boy nousi kymmenenneksi ja Lonely Blue Boy kuudenneksi. Hänen taustayhtyeensä nimi oli ensiksi Lonely Blue Boys, mutta se vaihtui The Twitty Birdsiksi. Twittyn ensimmäinen countrya edustanut hitti oli heinäkuussa 1968 ilmestynyt The Image of Me, jota seurasi samaisen vuoden marraskuussa hänen ensimmäinen listakärkeen kohonnut singlensä Next in Line. Twittyn suurin countryhitti on hänen vuoden 1970 tuotantoaan edustava Hello Darlin', joka pysytteli countrylistan kärjessä kuukauden ajan. Seuraavana vuonna hän levytti ensimmäisen menestyksekkään duettonsa Loretta Lynnin kanssa, After the Fire is Gone. Sitä seurasivat Lead Me On (1971),Louisiana Woman, Mississippi Man (1973), As Soon As I Hang Up the Phone (1974), Feelins (1975), I Still Believe in Waltze, I Can't Love You Enough ja useat muut. Vuosien 1972 ja 1975 välillä Twitty ja Lynn voittivat neljästi Country Music Assosiationin myöntämän lauluduon palkinnon ja myös useiden muiden organisaatioiden myöntämiä palkintoja. Twittyn vuonna 1978 julkaisema single The Grandest Lady of Them All jäi sijalle 16. ollen artistin ensimmäinen single sitten vuoden 1967, joka ei noussut top teniin. Uransa loppuajan Twitty levytti countrypoppia. Hänen seuraavat 23 singleään nousivat kaikki top teniin ja niistä 13 listaykkösiksi näiden joukossa Don't Take It Away, I May Never Get to Heaven, Happy Birthday Darlin' sekä The Rosen ja Slow Handin kaltaisten pophittien uusioversiot. Kesäkuussa 1981 ilmestynyt Tight Fittin' Jeans oli artistin 26. ykkössingle countrylistalla. Vuonna 1985 ilmestynyt Don't Call Him a Cowboy oli Twittyn 50. listaykkössingle. 90-luvun aikana Twitty saavutti vielä viisi listaykkössingleä lisää. George Strait löi Twittyn ennätyksen vuonna 2007 saavuttamalla 56:n listakärkeen kohonneen singlensä. Decca Recordsin artistina Twitty vaikutti vuodet 1965-1981. 80-luvulla Twitty vaikutti Warner Brosin artistina vuosien 1983 ja 1987 välisen ajan , mutta hän palasi vielä Decan/MCA:n artistiksi ja levytti mainitulle levy-yhtiölle hieman ennen kuolemaansa vuonna 1993 ilmestyneen albumin Final Touches.

Perjantain pohjat:Scorpionsin viimeinen todellinen klassikkoalbumi

Scorpions:Crazy World

Kuudes marraskuuta 1990 ilmestynyt Crazy World on saksalaisen hardrockyhtye Scorpionsin yhdestoista studioalbumi. Seuraavana vuonna se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 21. Samana vuonna Billboardin singlelistalla Wind of Change nousi neljänneksi ja Send Me an Angel saavutti sijan 44. Crazy World jäi viimeiseksi Scorpionsin klassisen kokoonpanon työstämäksi albumiksi, jolla yhtyeen basisti Francis Buzholz oli mukana. Crazy World sisältää myös ainoan Buckholzin säveltämän Scorpions-kappaleen Kicks After Six. Kyseessä on ensimmäinen Scorpionsin albumi viiteentoista vuoten, jonka tuottamisesta Dieter Dierks ei vastannut. Tuotantopuolesta huolehti yhtye itse Keith Olsenin kanssa. Crazy Worldilla on myös maine viimeisenä klassisena Scorpionsin pitkäsoittona. Vuoden 1991 marraskuuhun mennessä Crazy World oli myynyt Britanniassa 600 000 kappaletta ja savuttanut siellä Scorpionsin albumeista ainoana hopealevyn. Yhdysvalloissa Crazy World on Scorpionsin toiseksi parhaiten menestynyt albumi vuonna 1984 ilmestyneen Love at First Stingin jälkeen ja samalla siellä yhtyeen viimeinen kultaa saavuttanut pitkäsoitto. Albumin kappaleista Hit Between the Eyes soi vuonna 1992 valmistuneen elokuvan Freejack loppukrediittien aikana. Send Me an Angel soi vuonna 2004 poliisisarja Cold Casen jakson Who's Your Daddy loppukohtauksessa. Wind of Changea kuultiin vuonna 2009 elokuvassa Gentlemen Broncos ja vuonna 2014 elokuvan The Interview lopussa. Ensimmäisenä singlenä Crazy Worldilta julkaistiin Tease Me Please Me.