Tamperelaista Kaseva-yhtyettä voi pitää suomalaisessa popmusiikissa suorastaan ainutlaatuisena ilmiönä. Veljekset Mikko ja Nils Jokela, Asko Raivio ja Tapio Rauma olivat soitelleet omaa tuotantoaan treenikämpällä jo vuosien ajan, kun heille yllättäen tarjoutui mahdollisuus työstää biiseistään albumi. Finnvoxilla syksyllä 1973 nauhoitettu Kasevan esikoispitkäsotto Silloin kun olikin yhtyeen ensimmäinen keikka, tosin studioympäristössä toteutettu. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin kesäkuun alussa seuraavana vuonna. Voimakkaasti stemmalaulua hyödyntäneen Kasevan keskeisiin musiikillisiin esikuviin ovat Beatlesin lisäksi lukeutuneet ainakin The Moody Blues ja Crosby, Stills, Nash and Young. Yhtyeen keskeiset biisintekijät olivat vuonna 1989 edesmennyt Asko Raivio ja Mikko Jokela. Kasevan tuotanto oli alun perin englanninkielistä, mutta levy-yhtiö Love Recordsin kehotuksesta kappaleet käännettiin suomeksi. Englanninkielistä perustaa Silloin kun-levyllä edustaa silti albumin kuulas päätösraita Good Night. Silloin kun-albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat Striptease tanssija ja suorastaan riipaiseva erokuvaus Tyhjää. Balladiosastosta Vanha mies sijoittuu laadullisesti varsin lähelle viimeksi mainittua kappaletta ja Tiedäthän kai on niin ikään varsin onnistunut slovari. Kummankin levypuoliskon avauskappaleet Me ja Sä huomannut kai oo edustavat kumpikin lähes klassikkotasoista tuotantoa. Miellyttävän seesteisestä kokonaisuudesta erottuvat myönteisesti erilaisuudellaan rivakkaa rocktyyliä edustava Julie ja musiikillisesti psykedeelishenkisiä sävyjä sitarinsoitossaan tarjoava Rantauni. Albumin nimikappale Silloin kun, Pulsa sekä Karoliina edustavat näin kovassa seurassa onnistuneita laulelmatyyppisiä rallatuksia. Kasevan kokoonpanon täydensi basisti Jouko Järvinen. Kesällä 1975 ilmestyi varsin suosituksi osoittautunut single Mari Silloin kun-albumin vuonna 2002 ilmestyneen cd-version bonuskappaleisiin lukeutuvat mainitun singlen kappaleet sekä Pop-Liisa-ohjelmasta syyskuussa 1976 taltioidut liveversiot kappaleista Striptease tanssija ja Tyhjää . Todeliset leijonankyntensä Kaseva näytti Marcus Music-studioilla Tukholmassa loppuvuodesta 1975 nauhoitetulla ja seuraavan vuoden keväänä ilmestyneellä toisella täyspitkällä albumillaan Kun maailma elää, jonka kirkkaimpiin klassikkokappaleisiin lukeutuvat sen nimiraita, Monen vuoden jälkeen, Naula läpi pään sekä biisikaksikko Kevät ja Syksy. Kaseva lopetti aktiivisimman toimintansa vuonna 1982 ilmestyneen kolmannen albuminsa Meidän huoneessa jälkeen. Yhtye palasi keikkalavoille ensiksi 20 vuotta myöhemmin. Tapio Rauman edesmentyä vuonna 2019 Kaseva ilmoitti lopettavansa esiintymisensä. Alkusyksystä 2023 toteutettiin silti rundi lineupilla, jossa vanhinta perustaa edustavat Nils Jokela ja Jouko Järvinen. Kasevan nykyinen kitaristi on Popedan edesmenneen kitaristin Arwo Mikkosen poika Mathau Mikkojan ja soolokitaristi Tommi Kekonin varhaisempia yhtyeitä ovat muun muassa Sidi & Hermottomat ja Salmela Komitea.
Maailmanlaajuisesti kymmenes toukokuuta 1982 ilmestynyt Rio on brittiläisen uuden aallon yhtyeen Duran Duranin toinen studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa se oli parhaimmillaan albumilistan kakkosena, mutta nousi listakärkeen Australiassa ja Kanadassa. Yhdysvalloissa Rio julkaistiin uudelleen remiksattuna ilmestymisvuotensa marraskuussa. Billboardin listalla albumi sijoittui kuudenneksi maaliskuussa 1983 ja kaikkiaan Rio keräsi Yhdysvalloissa 129 listaviikkoa. Albumi saavuttikin tuplaplatinaa.Ensimmäiset Rioa varten nauhoitetut kappaleet olivat demoversiot biiseistä Last Chance on the Stairway, My Own Way, New Religion, Hungry Like the Wolf ja Like an Angel EMI:n Manchester-studioilla elokuussa 1981. The Chauffeur, Save A Prayer ja Lonely in Your Nightmare demotettiin ääni-insinööri Bob Lambin kotistudiossa. My Own Way julkaistiin alun perin singlenä marraskuussa 1981 b-puolellaan Like an Angel. Singleversio sisälsi vaikutteita discosta ja yhdysvaltalaisesta r&b:stä ja kappale nauhoitettiin albumia varten uudestaan huomattavasti erilaisen sovituksen kera. Loppuosa albumista äänitettiin alkuvuodesta 1982 Lontoossa Air-studioilla tuottaja/insinööri Colin Thurstonin kanssa. Nauhoituksissa yhtye hyödynsi huomattavan erilaisia soundeja. Singleformaatissa ilmestyi ensiksi Hungry Like a Wolf, joka saavutti viidennen sijan kesäkuun loppupuolella 1982. Save a Prayer ilmestyi kolmantena singlenä elokuussa ja saavutti singlelistan kakkossijan seuraavassa kuussa ollen samalla albumin suurin singlemenestys. Marraskuussa julkaistu albumin nimikappale nousi seuraavassa kuussa singlelistan yhdeksännelle sijalle. Syyskuussa 1982 EMI julkaisi ep:n Carnival, joka sisälsi remiksatut versiot kappaleista Rio, Hold Back the Rain, My Own Way, Hungry Like a Wolf ja New Religion. Ep ilmestyi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Espanjassa, Alankomaissa, Japanissa ja Taiwanissa. Joulukuussa 1982 Hungry Like a Wolfin remiksattu versio saavutti Billboardin singlelistalla kolmannen sijan.Colin Thurstonintyöstämät remiksaukset My Own Waysta, Hungry Like A Wolfista ja New Religionista ilmestyivät vuonna 1998 cd-kokoelmalla The Night Versions:The Essential Duran Duran. Syyskuussa 2009 Riosta julkaistiin Collector's Editionina tuplacd-versio, joka sisälsi myös aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin, eli vuonna 2012 ilmestyneessä muistelmateoksessaan In the Pleasure Groove basisti/solisti John Taylor kohotti Rion korkealle Duran Duranin diskografiassa.
Since You Been Gone on aikaisemmin yhtyeessä Argent kitaristina vaikuttaneen Russ Ballardin kirjoittama kappale, jonka originaaliversio ilmestyi hänen vuonna 1976 julkaistulla sooloalbumillaan Winning. Rainbown kappaleesta työstämä ja Graham Bonnettin vokalisoima cover ilmestyi vuonna 1979 albumilla Down to Earth. Singleformaatissa Rainbown versio saavutti brittilistalla kuudennen sijan ja oli Billboardilla parhaimmillaan sijalla 57. VH1 on nimennyt Since You Been Gonen kaikkien aikojen 82:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Rainbown versio on päässyt mukaan vuonna 2018 valmistuneeseen Netflixin dokumenttielokuvaan Three Identical Strangers. Illinoisista kotoisin ollut rockyhtye Head East levytti Since You Been Gonen vuonna 1978 ilmestyneelle ja nimeään kantavalle esikoisalbumilleen. Billboard Hot 100 -listalla mainittu versio saavutti sijan 46. ja oli samalla Head Eastin suurin singlemenestys. Graham Bonnettin vokalisoimista yhtyeistä myös Alcatrazz levytti Since You Been Gonen albumilleen Live Sentence Yngwie Malmsteenin kitaroimana. Niin ikään Graham Bonnettin yhtyeisiin lukeutunut Impellitteri työsti kappaleesta version vuonna 1988 ilmestyneelle albumilleen Stand in Line. Queenin Brian May esitti Since You Been Gonea Back to the Light-sooloalbuminsa tiimoilta tekemällään kiertueella ja biisin versio pääsi mukaan useissa formaateissa julkaistulle Live at Brixton Academylle. Etelä-Afrikasta kotoisin ollut naisyhtye Clout versioi Since You Been Gonen albumilleen Substitute ja The Runawaysin varhaisen solistin Cherie Currien ja hänen siskonsa Marie Currien Since You Been Gonesta levyttämä versio löytyy vuonna 1980 ilmestyneeltä albumilta Messin' with the Boys.
The End of the Game on Fleetwood Macin kitaristin ja perustajajäsenen Peter Greenin ensimmäinen sooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat touko-kesäkuussa 1970 ainoastaan reilu kuukausi hänen Fleetwood Macista tapahtuneen eronsa jälkeen. Tyylillisesti End of the Game merkitsi voimakasta irtiottoa Greenin varhaisemmasta työstä Fleetwood Macin kanssa. Mainittu pitkäsoitto koostuu pitkän studiojamin editoiduista osista. Jami oli kokeellinen ja vapaamuotoinen ja siitä poimittujen kuuden kappaleen musiikillinen rakenne on kevyt. The End of the Gamen kaikki kappaleet edustavat instrumentaaleja. Mainitun albumin kappaleita Greenin repertuaarissa muistuttavat jonkin verran ainoastaan Nigel Watsonin nauhoittamat singlet Heavy Heart/No Way Out ja Beasts of Burden/Uganda Woman. Basistina albumilla vaikuttaneen Alex Dmochowskin yhtyeisiin lukeutuivat Ansley Dunbar Retaliation ja Heavy Jelly. Lisäksi hänen soittoaan kuultiin Frank Zappan albumeilla Apostrophe ('), Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo.
The Blues Brothers on bluesia ja soulia esittävä revival-yhtye, jonka perustivat vuonna 1978 koomikot Dan Aykrod ja John Belushi osana ohjelman Saturday Night Live musiikillista sketsiä. Belushi ja Aykrod johtivat yhtyettä roolihahmoinaan leadvokalisti Joliet Jake Blues ja huuliharpisti/solisti Elwood Blues. Soittajiensa osalta yhtye koostui tunnetuista muusikoista ja se suoritti debyyttiesiiintymisensä vuonna 1978 Saturday Night Livessa. Yhtye avasi ohjelman Hey Bartenderilla ja esitti myöhemmin Soul Manin. Vielä vuoden 1978 puolella yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Briefcase Full of Blues ja soitti Grateful Deadin lämmittelijänä San Franciscossa sijainneen Winterland Arenan päättäjäisissä. Vuonna 1980 valmistunut Blues Brothersin nimikkoelokuva nostatti yhtyeen mainetta entisestään. Belushin edesmentyä vuonna 1982 yhtye jatkoi toimintaansa vierailevien solistien ja muiden yhtyeen jäsenten kera. Vuonna 1988 yhtye kokosi rivinsä maailmankiertueen merkeissä ja kymmentä vuotta myöhemmin valmistui elokuva Blues Brothers 2000. Blues Brothersin alkuna voi pitää 17. tammikuuta 1976 esitettyä Saturday Night Livessa nähtyä sketsiä. Siinä Howard Shore ja hänen All-Bee Bandinsa esittää Slim Harpon kappaleen I'm a King Bee Belushin vokalisoimana Aykrodin soittaessa huuliharppua. Kaksikko on pukeutunut mustiin, kuten The Killer Bees-sketseissään. Vuonna 1978 kitaristi Arlen Roth esiintyi Saturday Night Livessa mainitussa ohjelmassa tuolla viikolla isäntänä olleen Art Garfunkelin kanssa. Ennen varsinaista liveshowta Aykrod pyysi Rothilta ja muilta muusikoilta mahdollisuutta päästä esiinymään heidän kanssaan stagelle puvuissa, jotka tultiin myöhemmin tuntemaan niin kutsuttuna Blues Brothers-lookina. Roth opetti Belushille lyriikat kappaleeseen Rocket '88, jotta he voisivat esittää sen kyseisenä iltana. Pian Saturday Night Liven nauhoitusten jälkeen ohjelman isännillä ja muulla henkilökunnalla oli tapana vierailla Aykroydin Tunnel Blues Barissa, jonka tämä oli vuokrannut pian sen jälkeen, kun oli liittynyt ohjelman henkilökuntaan. Aykroydin ja Belushin ansiosta paikan jukebox täyttyi esimerkiksi Sam & Daven ja punkyhtye The Viletonesin musiikista. Belushi järjesti paikalle instrumentteja ja vahvistimen ja kaikilla halukkailla oli mahdollisuus päästä jammailemaan. Holland Tunnel Blues Barissa Aykroyd ja Ron Gwynne kehittivät ja kirjoittivat tarinan, josta kehittyi Blues Brothers-elokuvan käsikirjoitus. Aykroyd tutustutti Belushin bluesmusiikkiin. Se vei mukanaan ja pian kaksikko aloitti esiintymiset paikallisten bluesyhtyeiden kanssa. Nimi The Blues Brothers oli Saturday Night Live-ohjelman yhtyeen johtajan Howard Storen idea. Osaltaan yhtyeen mallina olivat Aykroydin 70-luvun alkuun ajoittuneet ajoittaiset esiintymiset Downchild Blues Bandin kanssa. Kyseessä oli eräs ensimmäisistä ammattimaisesti toimineista kanadalaisista bluesyhtyeistä. Sen olivat vuonna 1969 perustaneet veljekset Donnie ja Richard "Hock" Walsh. Kaksikko oli esikuvana The Blues Brothersin hahmoille; huuliharpisti ja kitaristi Donnie Aykroydille ja leadvokalisti Richard Belushille. Vuonna 1978 ilmestyneellä Blues Brothersin esikoisalbumilla Briefcase Full of Blues on mukana kolme kappaletta, jotka assosioituvat voimakkaasti Hock Bluesin vokalisointityyliin. Niistä I've Got Everything I Need (Almost) ja Shot Gun Blues edustavat Downchild Blues Bandin tuotantoa ja Flip Flop and Fly on alun perin Big Joe Turnerin kappale. Downchild Blues Bandin levytykset mainituista kappaleista löytyvät yhtyeen vuonna 1973 ilmestyneeltä toiselta albumilta Straight Up ja seuraavana vuonna Flip Flop and Flysta muodostui yhtyeen suosituin single. Belushin kiinnostus bluesiin syveni entisestään lokakuussa 1977 hänen ollessaan Eugenessa, Oregonissa kuvaamassa elokuvaa National Lampoon's Animal House. Paikallisessa hotellissa hän kuuli 25-vuotiasta solistia ja huuliharpistia Curtis Salgadoa. Konsertin jälkeen kaksikko keskusteli bluesista tuntikausia. Salgadon konserteissa Belushi esitti ajoittain Floyd Dixonin kappaletta Hey, Bartender. Pianisti-sovittaja Paul Shafferin myötävaikutuksella Belushi ja Aykroyd alkoivat kasata ympärilleen studiomuusikoista koostunutta taustayhtyettä. Saturday Night Liven yhtyeestä mukaan tulivat saksofonistit "Blue" Lou Marini ja Tom Malone, joista viimeksi mainittu oli soittanut Blood, Sweat and Tearsissa. Shafferin ehdotuksesta kokoonpanon täydensivät Booker T. and the MG's:in kitaristi Steve Cropper ja basisti Donald "Duck" Dunn, jotka olivat 60-luvun aikana soittaneet lähes kaikilla Stax Recordsin julkaisemilla hiteillä. Belushin myötä kokoonpanon täydensivät vielä trumpetisti Alan Trupin ja useiden bluesin klassikoiden kanssa esiintynyt kitaristi Matt "Guitar" Murphy. Yhtyeen raaka ja livemäinen soundi oli aikanaan varsin raikasta suhteessa tuolloin vallinneisiin musiikillisiin trendeihin. Esikoisalbuminsa Briefcase Full of Blues Blues Brothers nauhoitti vuonna 1978 ollessaan Los Angelesin Universal Amphitheatressa lämmittelemässä koomikko Steve Martinia. Albumi nousi Billboardin listakärkeen ja singehiteiksi siltä poimittiin top 40:ään kohonneet näkemykset Sam and Daven Soul Manista ja The Chipsin Rubber Biscuitista. Uuden vuoden aattona 1978 The Blues Brothers lämmitteli New Riders of the Purple Sagen kanssa Grateful Deadiä Winterlandin päättäjäisissä. Elokuvan myötä julkaistiin vuonna 1980 soundtrack-albumi, joka oli yhtyeen ensimmäinen studioalbumi. Cover Gimme Some Lovin':ista kohosi top 40:ään. Konsertointi soundtrackin tiimoilta alkoi kesäkuun lopussa 1980 Poplar Creek Music Theaterista. Kiertueelta julkaistiin Universal Amphitheatressa vuoden 1980 aikana nauhoitettu livelevy Made in America. Se oli yhtyeen viimeinen Belushi's Jake Bluesin kanssa nauhoittama albumi. Vuoden 1980 aikana ilmestyi myös Belushin vaimon Judith Jucklinin ja hänen ystävänsä Tino Insanan kirjoittama teos The Blues Brothers:Private, joka kertoi muun muassa taustarinan yhtyeen elokuvalle. Vuonna 1981 ilmestynyt kokoelma-albumi The Best of the Blues Brothers sisälsi aikaisemmin julkaisemattomana kappaleenaan version The Soul Survivorsin hitistä Expressway to Your Heart sekä vaihtoehtoiset liveversiot Everybody Needs Somebody to Lovesta ja King Biscuitista. Vuosien myötä Blues Brothersilta julkaistiin useita kokoelmia. Vuonna 1998 ilmestynyt brittiläinen cd-kokoelma The Complete Blues Brothers sisälsi Briefcase-albumin nauhoituksista kotoisin olleen The Lamont Cranston Bandin Excuse Moi Mon Cherin, joka oli aikaisemmin julkaistu ainoastaan Soul Man-singlen b-puolella. Belushi menehtyi viides maaliskuuta 1982 Hollywoodissa kokaiinin ja heroiinin yliannostukseen. Hänen edesmenonsa jälkeen Blues Brothers Bandin päivitetyt versiot ovat esiintyneet hyväntekeväisyys- ja poliittisissa tapahtumissa. Aykroydin kanssa ovat esiintyneet Jim Belushi ja John Goodman "Zee" Bluesin ja "Mighty Mack" McTeerin hahmoissa. Vuonna 1995 yhtye teki yhteistyötä italialaissolisti Zucchero Fornaciarin kanssa. Vuonna 1998 ilmestynyttä elokuvaa Blues Brothers 2000 kolmikko promosi esiintymällä Superbowl XXXI:ssä ZZ-Topin ja James Brownin kanssa. Jim Belushi konsertoi yhtyeen kanssa jonkin aikaa nimellä Zee Blues ja nauhoitti Aykroidin kanssa albumin Blues Brothers and Friends:Live from Chicago's House of Blues. Vuonna 2004 Chicagossa sai ensi-iltansa musikaali The Blues Brothers Revival. Se on kirjoitettu ja sävelletty John Belushin lesken ja Aykroydin luvalla. The Blues Brothersin kokoonpano, jossa Elwood ja Zee ovat mukana, konsertoi säännöllisesti House of Bluesissa Jim Belushi's Sacred Hearts Bandin taustoittamana. The Blues Brothers Band konsertoi edelleen ympäri maailmaa Steve Cropper ja Lou Marini ainoina originaalijäseninään. Solisteina ovat Bobby "Sweet Soul" Harden, Rob "The Honeydripper" Papparozi ja Tommy "Pipes" McDonnel. Joskus mukana on lisäksi Eddie Floyd. Viime vuosina Aykroyd on tehnyt radiotöitä. House of Blues Radio Houria lähetettiin Dial Global Networkissa vuoteen 2017 saakka. Viimeksi hän on toimittanut keskiviikkoiltaisin KHBT:llä lähetettävää The Sam T. Blues Revueta.
Hot Lanta on The Allman Brothers Bandin tuotantoa edustava instrumentaalikappale, joka sai ensijulkaisunsa heinäkuussa 1971 ilmestyneellä ja sittemmin klassikoksi kohotetulla tuplalivealbumilla At Fillmore East. Kyseessä on mainitun pitkäsoiton viides biisi ja otsikkonsa osalta kyseessä on Atlantan lempinimi. Alkuteemaa Hot Lantassa seuraavat urkuri Gregg Allmanin ja kitaristien Duane Allmanin sekä Dickey Bettsin soolo-osuudet. Duettona toteutettua rumpubreikkiä biisissä seuraa teeman uudelleen esittely. Se päättyy dissonanssisointuun. Urku- ja virvelirumpuosuuksia seuraa voimakas crescondo, joka syntyy rumpali Butch Trucksin patarumpujen soitosta. Sävellyksellisesti Hot Lanta sisältää elementtejä sekä jazzrockista että progressiivisesta rockista.
24. huhtikuuta 1972 Windfall Recordsin julkaisemana ilmestynyt Road Goes Ever On on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Mountainin toinen livealbumi. Ainoastaan neljästä pitkästä kappaleesta koostuvan pitkäsoiton nauhoitukset ovat Woodstockista elokuulta 1969, joulukuulta 1971 ja seuraavan vuoden tammikuulta. Road Goes Ever Onin tuotannosta vastasi Mountainin basisti ja toinen solisti Felix Pappalardi albumin kansitaiteen ollessa hänen vaimonsa ja yhteistyökumppaninsa Gail Collinsin käsialaa. Nimensä albumi otti J. R. Tolkienin vuonna 1937 valmistuneesta novellista The Hobbit. Billboardin listalla Road Goes Ever Onin paras sijoitus oli 63. ja Britanniassa 23., mikä oli yhtyeen korkein sijoitus saarivaltakunnnassa. Albumin kappaleista Waiting to Take You Away julkaistiin singleformaatissa heinäkuussa 1972. Mountainin lopetettua kiertueensa Euroopassa helmikuussa 1972 kitaristi Leslie West ja rumpali Corky Laing muodostivat Creamin basistin ja solistin Jack Brucen kanssa yhtyeen West Bruce and Laing. Pappalardi keskittyi tuottajan tehtäviin ja kesään 1972 mennessä Mountain oli lopettanut virallisesti toimintansa. Paluu tapahtui kuitenkin jo seuraavana vuonna ilmestyneellä livetuplalla Twin Peaks ja vuonna 1974 ilmestyneellä studioalbumilla Avalanche. Road Goes Ever Onilla julkaistuista kappaleista Long Red ja Waiting to Take You Away ovat Woodstockista, Nantucket Sleighride Academy of Musicista New Yorkista joulukuulta 1971 ja Crossroader tammikuun lopusta 1972 Lontoon Rainbow Theatressa soitetusta konsertista. Heinäkuussa 2018 Iconoclassic Records julkaisi Road Goes Ever Onin uudelleen. Perusalbumin lisäksi mukana oli bonuskappaleena cover T Bone Walkerin Stormy Mondaysta ja mainittu versio oli taltioitu Atlanta Pop Festivaalilla vuonna 1970. Woodstockin konsertin aikaan Mountainin rumpalina oli vielä N D Smart ja tuolloin soitetun Long Redin rumpuintroa on sämplätty runsaasti hip hop-musiikissa. Vaikka Road Goes Ever On vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Billboardilla albumista kirjoitettiin tuoreeltaan varsin positiivissävytteisesti.
Albert Järvisen, Pave Maijasen ja Ippe Kätkän muodostamasta Royalsista ehti suhteellisen lyhyen uransa aikana muodostua kiistaton klassikko kotimaisessa rockissa. Esikoisalbumi Spring 76 myi kultaa ja sisälsi muun muassa yhtyeen kenties kirkkaimman klassikkokappaleen High. Vuoden 1977 Out edusti laadukasta tasoa niin ikään. Jim Pembroken Just My Situation versioitui mainitulla albumilla todella komeasti ja omasta tuotannosta erityisen hyvin toimivat nimikappale Out sekä pitkäsoiton avausraita Kings of Power. Pitkäsoiton päättävät Monoply sekä Not Worth Writing Home About olivat ensimmäiset Paven käsialaa olleet levytetyt kappaleet. Royalsin loppuriuhtaisuun ehti mukaan kosketinsoittaja Mikko Rintanen ja yhtyeen jäähyväiskeikka Tavastialla toukokuussa 1978 nauhoitettiin ja julkaistiin vinyyliformaatissa huippuharvinaiseksi muodostuneella tupla-albumilla. Vielä vuosikymmenten jälkeen Royals kuulostaa olleen vielä loppuvaiheessaankin hyvässä kuosissa. Livellä korostuvat coverbiisit. Järvisen debyyttisooloalbumilta Ride on mukana on niin sen kuin Liven käynnistävä Little Feat-laina Teenage Nervous Breakdown. James Brownin I Got You (I Feel Good) toimii kohtuullisen hyvin. Spring 76:n aineistosta mukana ovat Creamin todella upea Badge, Eric Burdonin rankka The Real Me, Järvisen sooloilua täydeltä laidalta esittelevä instrumentaali blueskappale Rock Me, jossa myös Rintanen pääsee ääneen sekä itseoikeutettu oman tuotannon helmi High. Maijasen osalta Royalsin edeltäjän Rock N’ Roll Bandin ohjelmistosta versioidaan niin ikään ehdoton I’m Gonna Roll. Coverosastosta maininnan ansaitsevat lisäksi The Jimi Hendrix Experiencen Fire, Rufus Thomasin originaali ja myös Rolling Stonesin varhaiseen levytysohjelmistoon lukeutunut Walking the Dog sekä Ted Nugent & The Amboy Dukesin No Holds Barred. Lähes yhdeksänminuuttisessa päätösraidassa Last Jump mukana ovat myös Dave Lindholm ja Kojo. Royals oli upea yhtye, joka kuitenkin ilmaantui maamme yhtyekartalle edustamaansa tyyliin nähden jossakin määrin väärään aikaan. Royals Live oli yhtyeen mitä tyylikkäin joutsenlaulu.
Seitsemäs marraskuuta 1983 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt Undercover on Rolling Stonesin 17. Britanniassa ja 19. Yhdysvalloissa julkaistu albumi. Vuonna 1986 ilmestyneen Stonesien seuraavan albumin Dirty Work julkaisijana oli Columbia Records. Stonesien 80-luvun tuotannosta Undercover oli yhtyeen ensimmäinen täysin tuoreesta tuotannosta koostunut pitkäsoitto. Yhtyeen keskeiset biisintekijät halusivat kukin viedä yhtyettä eri suuntiin. Solisti Mick Jagger suosi reggaeta, worldbeatia ja uutta aaltoa kitaristi Keith Richardsin halutessa yhtyeen palaavaan bluesjuurilleen. Lopputuloksena oli tyylillisesti monipuolinen, jopa hieman hajanainen albumi. Undercover oli Stonesien viimeinen yhtyeen alkuaikojen pianistin Ian Stewartin elinaikana työstetty pitkäsoitto. Stonesien peruskokoonpanon lisäksi Undercoverin levytykseen osallistui useita vierailijoita. Yli vuosikymmeneen Undercover oli ensimmäinen Stonesien albumi, joka ei noussut Yhdysvalloissa listakärkeen. Sen paras listasijoitus oli neljäntenä. Albumilta poimittiin neljä singleä, joista Undercover of the Night oli top 40-menestys.Sitten Jimmy Millerin Stonesit hyödynsivät Undercoverilla myös yhtyeen ulkopuolista tuottajaa Chris Kimseytä. Albumin nauhoitukset alkoivat marraskuussa 1982 Pathe Marconi -studioilla Pariisissa ja ne saatettiin päätökseen seuraavan vuoden kesällä New Yorkissa. Jaggerin ja Richardsin väliset ristiriidat alkoivat Undercoverin nauhoituksissa. Jagger halusi pitää yhtyeen tietoisina uusista trendeistä edellistä vuosikymmentä aktiivisemman roolin ottaneen Richardsin pysyessä uskollisena Stonesien rock- ja bluesjuurille. Lyriikoidensa osalta Jagger näyttäytyi Undercoverilla makaabereimmillaan. Musiikillisesti Undercover hyödynsi elementtejä reggaesta, hardrockista ja uudesta aallosta. Albumin kappaleista Pretty Beat Up oli Ronnie Woodin sävellys ja Jagger sekä Richards eivät olisi olleet halukkaita sisällyttämään sitä mukaan albumille. Ainoastaan She Was Hot-singlen b-puolella julkaistu Think I'm Going Mad oli Emotional Rescue-albumin nauhoituksista vuodelta 1979 ja cd-formaatissa kappale ilmestyi vasta boxilla Rarities 1971- 2006. Britanniassa Undercoverin paras listasijoitus oli kolmantena. Rolling Stoneen albumista laaditussa arviossa Kurt Loder antoi albumille neljä ja puoli tähteä, mutta muilta osin Undercoverista laaditut arviot ovat olleet ristiriitaisempia. Jopa Jagger itse laskee albumin Stonesin vähemmän onnistuneiden joukkoon. Undercoverin ensimmäisestä uudelleenjulkaisusta vastasi vuonna 1986 CBS/Sony Music yhtyeen solmittua sopimuksen mainitun yhtiön kanssa. Undercoverin remasteroidut cd-versiot ilmestyivät vuosina 1994 ja 2006 ja niistä vastasivat Virgin Records ja Universal Music. Albumin originaalit kasettiversiot ja cd-uudelleenjulkaisut sisältävät kappaleesta Wanna Hold You eri version kuin alkuperäisellä vinyylillä julkaistu.
11. marraskuuta 1983 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt 90125 on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Yes-yhtyeen yhdestoista studioalbumi. Yhtye oli väliaikaisesti lopettanut toimintansa vuoden 1981 aikana tehtyään kiertueen edeltäneen albuminsa Draman tiimoilta. Basisti Chris Squire ja rumpali Alan White olivat muodostaneet yhtyeen Cinema ja alkaneet levyttää albumia kitaristi/laulaja-lauluntekijä Trevor Rabinin ja Yesin originaalin kosketinsoittajan, yhtyeestä vuonna 1971 lähtöpassit saaneen Tony Kayen kanssa. Rabinin demoista johdetut kappaleet edustivat aikaisempaa poporientoituneempaa ja jopa kaupallisempaa tyyliä. Tuottajana oli Yesin edellisellä albumilla Dramalla vokalisoinut Trevor Horn. Miksausvaiheessa Yesin vuonna 1980 jättänyt solisti Jon Anderson hyväksyi kutsun palata yhtyeeseen ja nauhoittaa leadvocalsit. Näin ollen Cinemasta muodostuikin Yesin uusi kokoonpano. Atcon kataloginumeronsa mukaan nimetty 90125 vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja albumi esitteli Yesin uudelle diggarisukupolvelle. Billboardin listalla 90125:n paras sijoitus oli viidentenä ja Britanniassa sijalla 16. Kolmen miljoonan kappaleen myynnillään albumi säilyttää asemansa Yesin menestyneimpänä pitkäsoittona Yhdysvalloissa. 90125:lta poimituista neljästä singlestä menestynein oli Owner of a Lonely Heart, joka Yesin singleistä ainoana nousi Billboardin Hot 100-listan kärkisijalle. Albumin b-puolen avaavasta Cinemasta Yes vastaanotti parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn. 90125:n tiimoilta Yes teki kiertueet vuosina 1984 ja 1985. Rock in Rio-festivaalilla yhtye soitti kaksi konserttia pääesiintyjän ominaisuudessa. Vuonna 2004 90125:sta julkaistiin remasteroitu ja myös kuusi aikaisemmin julkaisematonta bonuskappaletta sisältävä versio.
Free Fallin' on avausraita Tom Pettyn huhtikuussa 1989 ilmestyneeltä esikoissooloalbumilta Full Moon Fever. Pettyn ja Jeff Lynnen käsialaa olevassa kappaleessa viimeksi mainittua kuullaan basson varressa sekä taustavokalistina. Kahdessa päivässä kirjoitettu ja nauhoitettu Free Fallin' oli ensimmäinen Full Moon Feverille valmistuneista biiseistä. Free Fallin' lukeutuu Pettyn tuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin ja se on myös hänen suurin listahittinsä. Mainittu biisi kohosi Billboardin listalla seitsemänneksi tammikuussa 1990 muodostuen tekijänsä kolmanneksi ja samalla viimeiseksi top teniin kohonneeksi singleksi. Vuoden 1989 MTV Music Awardseissa Tom Petty and the Heartbreakers esitti Free Fallin':in Guns N' Rosesin Axl Rosen ja Izzy Stradlinin kanssa. Helmikuussa 2008 yhtye soitti samaisen biisin Super Bowl XLII Halftime Showssa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Free Fallin' saavutti sijan 219. Kappale pääsi mukaan vuonna 1996 valmistuneeseen elokuvaan Jerry Maguire ja erääseen Sopranos-sarjan vuoden 2000 jaksoista. Pettyn mukaan hän ei kirjoittanut Free Fallin':ia kenestäkään tietystä henkilöstä, vaan siitä, mitä näki ajaessaan säännöllisesti pitkin Ventura Boulevardia. Billboard ja Rolling Stone rankkasivat molemmat Free Fallin':in Pettyn tuotannon neljänneksi parhaaksi kappaleeksi ja WatchMojo kaikkien aikojen parhaaksi. Kappaleesta työstettiin Piers Garlandin ja Julian Templen ohjaama musiikkivideo.
Marjo Leinonen ja Tommi E Virtanen:Punaisia päin (Johnny Kniga)
Maamme keskeisimmän blueslaulajattaren, myös useilla muilla roots-musiikin osa-alueilla ansiokkaasti kunnostautuneen Marjo Leinosen elämäkertateos on lähemmäs 300 sivun mittainen vaikuttava lukukokemus. Kajaanissa vietettyjen lapsuusaikojen seikkaperäisen kuvauksensa jälkeen teos siirtyy Leinosen kouluaikaan. Hänen keskeisiin intreisseihinsä lukeutuivat maalaaminen, piirtäminen, tanssikoreografiat ja näytteleminen. Töidensä tiimoilta Leinonen ehti asua jo nuorena New Yorkissa ja Lontoossa. Ensimmäistä todellista musiikillista räjähdystä hänelle tuli merkitsemään rockabillyä uudistanut yhdysvaltalaistrio Stray Cats. Kajaanin Record Centeristä alkoi juurevaan musiikkiin tutustuminen laajalta skaalalta Gene Vincentistä ja Eddie Cochranista Chuck Berryn kautta Albert Collinsiin, Rory Gallagheriin ja Frank Marinoon. Janis Joplinin tuotanto Pearl-albumista alkaen tuli Leinoselle tutuksi hänen muutettuaan Helsinkiin. Tuossa vaiheessa Leinosen levy- ja kasettikokoelma saivat täydennystä bluesin klassikoista tyyliin Muddy Waters, Elmore James ja Etta James. Ensimmäiset Leinosen työstämät kappaleet Treat Right Your Heart, sittemmin Ballsin levytyksenä Levyraadin voittanut Raven ja Funny Woman edustivat yhteistyötä Petri Anttosen kanssa. Rane Raitsikan kanssa Leinonen treffasi Startti-pubissa ja ensimmäiset treenit Ballsin solistina ajoittuivat marraskuulle 1988. Leinosen ensimmäisiin Ballsin kanssa vokalisoimiin kappaleisiin lukeutuivat hienoisesti yllättäen southern rockin klassikkoyhtyeen Lynyrd Skynyrdin Simple Man sekä Gimme Back My Bullets. Seuraavana vuonna ilmestyi Ballsin nimeä kantanut minilp ja vuonna 1990 yhtyeen esikoispitkäsoitto, Jani Viitasen äänittämä Drunkfish, joka sisälsi muun muassa Ballsin ainoaksi selkeämmäksi hitiksi muodostuneen kappaleen Crazy Rhythm. Tuossa vaiheessa Ballsista oli muodostunut jo todella runsaasti keikkaillut ja rajusti elänyt rockyhtye. Ulkomaiden osalta yhtye kävi vuonna 1991 heittämässä rundin Torontossa. Pääsin todentamaan Ballsin ensiksi keikalla vuoden 1992 Ilosaarirockissa, missä bändi avasi sunnuntai-iltapäivän kakkoslavalla. Marjon lavapresence jätti lähtemättömän vaikutuksen ja coverpainotteisesta setistä jäivät mieleen Presleyn Stuck on You, myös Stray Catsin esikoisalbumilta löytyvä Wild Saxophone sekä Otis Reddingin Hard to Handle, joka oli tuossa vaiheessa ajankohtainen Black Crowesin levyttämän coverin ansiosta. Jimi Seroa Ballsin basistina tuurasi tuolloin kotimaisen rockin todellisiin pitkän matkan tekijöihin lukeutuva Maria Hänninen. Yhtyeen seuraavaa albumia, Pave Maijasen tuottamaa ja runsaasti kitaristi Pera Huuskosen sävellyksiä sisältänyttä albumia Balls Change When Balls Want to Change saatiin odotella vuoteen 1993. Vuonna 1995 ilmestynyt ja Jukka Orman tuottama Ballsin seuraava albumi Jungle in a Barrel hyödynsi varsin erikoisia äänityksellisiä ratkaisuja, mutta on silti kappalemateriaaliltaan eräs yhtyeen laadukkaimmista. Ballsin edustaman juurevan hippirockin momentum alkoi tuossa vaiheessa formaattiradioiden aikakaudella kuitenkin ikävä kyllä olla ohi. Leinonen rauhoitti tuossa vaiheessa elämäänsä ja muutti rumpali Sande Vettenrannan kanssa Porvooseen. Ballsin paluu tapahtui vuonna 2001 Mitja Tuuralan tuottamalla albumilla Skinny Dipping. Marjon ja Sanden lisäksi lineupissa olivat Ballsin originaaleista kitaristeista mukana perustajajäsen Tipi Järvinen sekä Petri Peevo, mutta basistiksi oli Rane Raitsikan ja Jimi Seron jälkeen vaihtunut Jari Paulamäki. Skinny Dipping oli onnistunut albumi, jonka tunnetuimmaksi poiminnaksi osoittautui tosin sen ainoa coverbiisi, näkemys The Temptationsin I Can't Get Next to Yousta. 2000-luvun alussa tarjoutui tilaisuus tsekata Balls keikalla kahdesti Kuopion Henry's Pubissa ja etenkin heinäkuuhun 2002 ajoittunut keikka jäi mieleen varsin onnistuneena. Stand by Me-musikaalissa Leinonen pääsi esittämään Jerry Leiberin ja Mike Stollerin biisiaarteistoa, kuten The Coasters-yhtyeen tuotantoa. Hänen Ballsin jälkeisistä yhtyeistään Viranomaiset julkaisi albumin Uusi päivä vuonna 2005 ja keikkojensa osalta yhtye esiintyi esimerkiksi Keitele JazzissaLeinosen keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuvan skotlantilaislaulajatar Maggie Bellin, jonka Leinonen myös tapasi, kanssa. Viranomaisten toinen albumi Vanha schäferi ilmestyi vuonna 2020. Balls teki pienen paluun vielä vuosien 2009-2010 aikana lähes alkuperäisellä kokoonpanollaan. Keikoista keskeisin oli Järvenpään Puistobluesissa 2010, missä Balls soitti yhtenä ZZ-Topin lämppäreistä. Perustajajäsen Tipi Järvinen oli nimittäin menehtynyt joulukuun alussa 2007. Rane Raitsikka oli tuolloin jo palannut Suomeen ja Marjosta, Sandesta, Peevosta, Pera Huuskosesta, Ranesta ja Jimi Serosta koostunut lineup heitti ikimuistoisen keikan myös Iisalmen Sandels Rockissa kesällä 2009. Biisivalinnat olivat yhtyeen nimikkominilp:ltä ja Drunkfishiltä encorena soitettua Temptationsin I Can't Get Nex to Youta lukuun ottamatta. Leinosen muista Ballsin jälkeisistä yhtyeistä Huff n' Puffin ainoa, mutta sitäkin laadukkaampi albumi oli vuorossa vuonna 2012 ja musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Jukka Orman kanssa edustanut Big Feet & La La julkaisi albuminsa Pet Me! vuonna 2018. Imatran Big Band-festivaaleilla 2013 Huff n' Puff esiintyi ennen Johnny Winterin viimeiseksi jäänyttä Suomen-keikkaa. Leinonen oli todentanut Winterin keikalla Helsingin Kulttuuritalolla jo 1986, mutta ennen Huff n' Puff-vetoaan hän ehti myös tavata Winterin ja sai bluesin klassikolta ikimuistoista palautetta vokalisoinnistaan. Leinosen tuorein levyttävä yhtye Marjo Leinonen &Bublicans julkaisi debyyttinsä Holy Roller keväällä 2023. Siloittelemattomuudessaan ja aidossa kiinnostavuudessaan Marjo Leinosen elämäkerta on eräs parhaista koskaan ilmestyneistä kotimaisista rockbiografioista.
11. kesäkuuta 1976 A&M:n julkaisemana ilmestynyt A Kind of Hush on yhdysvaltalaisduo The Carpentersin kuudes studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimitut kolme singleä osoittautuivat kaikki jonkinasteisiksi hiteiksi. Nimikappale, alun perin Herman's Hermitsin levytystuotantoa edustava Kind of Hush kohosi Britanniassa 30:n ja Billboardilla 20:n suosituimman joukkoon ja Adult Contemporary-listan kärkeen. I Need to Be in Love nousi Yhdysvalloissa sijalle 25. ja Britanniassa sijalle 36. Goofus saavutti Yhdysvalloissa sijan 56., mutta oli Adult Contemporary-listalla top ten -menestys. John Bettis piti kappaleeseen I Need to Be in Love kirjoittamaansa lyriikkaa kaikkien aikojen suosikkinaan Karen Carpenterin laulettavaksi kirjoittamistaan teksteistä. Richard Carpenterin mukaan mainitusta kappaleesta muodostui myös Karenin oma suosikki The Carpentersin levytysrepertuaarista. A Kind of Hush on ensimmäinen The Carpentersin albumeista, jolla Karen ei soittanut rumpuja. Rumpuosuuksista vastasi suurimmaksi osaksi Jim Gordon ja kappaleissa Goofus sekäSandy Cubby O' Brien. A Kind of Hush saavutti kultalevyn, mutta silti albumin menestys Yhdysvalloissa osoittautui jonkinasteiseksi pettymykseksi. Billboardilla pitkäsoitto ei nimittäin saavuttanut top 30:a. Edeltäjänsä Horizonin tavoin A Kind of Hush menestyi paremmin Britanniassa, missä pitkäsoitto saavutti kolmannen sijan. A Kind of Hushin cd-versio on ollut loppuunmyyty vuodesta 2006 Japanin-painostaan lukuun ottamatta. Albumi sai osakseen kohtuullisen myönteisiä arvioita.
Marraskuussa 1971 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Gonna Take a Miracle on yhdysvaltalaisen solistin, biisintekijän ja pianistin Laura Nyron viides studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen otti lisäksi osaa taustavokaaleista vastannut lauluhtye Labelle. Kyseessä on Nyron tuotannon ainoa täysin covereista koostuva albumi. Sen biisivalinnat painottuvat 50- ja 60-lukujen R&B- ja soulkappaleisiin. Nyro oli saanut idean coveralbumin työstämisestä vuoden 1970 aikana. Ollessaan kiertueella edellisen albuminsa Christmas and the Beads of Sweat tiimoilta hän esitteli useita Gonna Take a Miraclelle päätyneistä kappaleista. kuten Spanish Harlem sekä Dancing in the Street.Sekä musiikillisten ansioidensa että Kenny Gamblen ja Leon Huffin klassista Philadelphia-soulia edustavan tuotantonsa ansiosta Gonna Take a Miracle on säilyttänyt asemansa kriitikoiden suosikkialbumina Laura Nyron tuotannosta. Samalla kyseessä on Nyron diskografian viimeinen kaupallisesti hyvin menestynyt albumi, joka saavutti Billboardin listalla sijan 46. Gonna Take a Miraclen jälkeen Nyro piti yli neljän vuoden levytystauon. Hän muodosti elämän kestäneen ystävyyden albumin työstämisessä mukana olleen Patti La Bellen kanssa. Vuonna 2005 musiikkilehti Word listasi Gonna Take a Miraclen 60 parhaan aliarvostetun albumin listalleen. Pitkäsoiton sofistikoituneimpaan tuotantoon lukeutuvat kappaleet The Wind ja Desiree, joista ensiksi mainittu edustaa doo wop-yhtye Nolan Strong and the Diablosin vuoden 1954 originaalituotantoa.
Heinäkuussa 1959 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Chuck Berry is on Top on rockin pioneeriartisteihin lukeutuvan Chuck Berryn tuotannon kolmas studioalbumi. Sen päättävää kappaletta Blues for Hawaiians lukuun ottamatta kaikki muut pitkäsoitolla julkaistut biisit olivat ilmestyneet aikaisemmin seitsemäntuumaisina singleinä. Monet niistä koostuivat kahdesta a-puolesta ja nousivat näin ollen listoille kahdesti. Chuck Berry is on Top onkin liki pitäen tulkittavissa Berryn tuotannon tuohonastisena greatest hits-kokoelmana, jonka tunnetuimpaan antiin lukeutuvista kappaleista mainittakoon klassikkotasoiset biisit Almost Grown, Carol, Maybellene, Johnny B Goode, Little Queenie, Roll Over Beethoven sekä Around and Around. Cub Koda ylisti Chuck Berry is on Topia mainitusta albumista All Musiciin laatimassaan arviossa. Vuonna 2008 Mobile Fidelity Sound Lab julkaisi Chuck Berry is on Topin uudelleen pitkäsoiton St. Louis to Liverpool kanssa. Vuonna 2012 Hoodoo julkaisi mainitun pitkäsoiton uudelleen samalla cd:llä Berryn tuotannon Chuck Berry is on Topia edeltäneen albumin albumin One Dozen Berrys kanssa.
14. lokakuuta 1948 syntynyt Marcia Barrett on brittiläis-jamaikalainen solisti, joka on eräs Boney M- yhtyeen originaaleista vokalisteista. Saint Catherinen pitäjässä, brittiläisellä Jamaikalla syntynyt Barrett muutti vuonna 1963 Croydoniin, Britanniaan vanhempiensa kanssa. 1960-luvun lopussa Barrett muutti Saksaan, missä hän konsertoi Karell Gottin ja Rex Gildon kanssa. Vuonna 1971 Barrett solmi levytyssopimuksen Metronome Recordsin kanssa ja levytti ensimmäisen singlensä, joka oli Drafi Deutscherin käsialaa ollut Could You Love. Samoihin aikoihin Barrettin keikkaohjelmistoon lukeutuivat esimerkiksi Dusty Springfieldin Son of a Preacher Man, Staple Singersin Oh Happy Day ja Peggy Leen Big Spender. Vuonna 1975 Barrett liittyi tanssijoiden ja mallien muodostamaan yhtyeeseen Boney M, joka teki aluksi tv-esiintymisiä tuottajansa Frank Farianin käsialaa olevan kappaleen Baby Do You Wanna Bump tiimoilta. Singleä myytiin Benelux-maissa. Solisti Claudja Barryn jätettyä Boney M:n alkuvuodesta 1976 Barrett ehdotti hänen tilalleen jamaikalaista solistia Liz Mitchelliä. Hän oli vokalisti ja työsti Barrettin kanssa uuden kappaleen Daddy Cool. Boney M:n ensimmäinen albumi oli vuonna 1976 ilmestynyt Take the Heat off Me. Syyskuussa 1976 yhtye esiintyi saksalaisessa musiikkiohjelmassa Musikladenissa ja sitä seurasi useita vuosia kestänyt menestys albumien ja singlejen muodossa. Mitchell miellettiin yhtyeen leadvokalistiksi. Barrett lauloi taustoja, mutta myös leadia Mitchellin kanssa Boney M:n hiteillä, kuten Daddy Cool, Ma Baker, Rasputin ja Gotta Go Home. Vuonna 1981 ilmestyneeseen Christmas Albumiin saakka Barrettilla oli myös muutama soolonumero jokaisella Boney M:n albumeista. Niistä keskeisin lienee vuonna 1978 ilmestyneellä pitkäsoitolla Nightflight to Venus julkaistu Never Change Lovers in the Middle of the Night. Esikoisalbumilta julkaistu single Take the Heat off Me/Lovin' or Leavin' julkaistiin vuonna 1977 Barrettin soolosinglenä. Kakkosalbumilta, vuonna 1977 ilmestyneeltä Love for Salelta singlenä julkaistu Belfast oli niin ikään Barrettin leadvokalisoima ja se nousi Saksassa listakärkeen. Vuonna 1983 Barrett esiteltiin Eddy Grantille, jonka kanssa hän työsti demoja CBS:lle. Boney M lopetti toimintansa vuonna 1990. Vuonna 1997 Barrett työskenteli Scott Christinan kanssa tanssikappaleilla. Marraskuussa 1999 ilmestyi Barrettin esikoisssooloalbumi Survival ja vuonna 2005 toinen soolo Come into My Life, joka sisälsi mm. coverin Hey Joesta ja uuden version Belfastista. Biisilistassa oli myös Fleetwood Macin Albatross, johon Barrett työsti lyriikat Peter Greenin luvalla. Barrett konsertoi oman Boney M-kokoonpanonsa kanssa. Farianin ja Mitchellin kanssa hänet nähtiin lokakuussa 2007 Daddy Cool-musikaalin ensi-illoissa Lontoossa ja Berliinissä. Barrett asuu Berliinissä, aviomiehensä,Eddy Grantin kitaristin Marcus Jamesin kanssa. Pari on ollut naimisissa vuodesta 1984. Vuonna 2018 ilmestyi Marcia Barrettin elämäkertateos Forward-My life with and without Boney M. Mainitusta kirjasta julkaistiin myös saksankielinen painos.
One More Saturday Night on Bob Weirin käsialaa oleva ja hänen yhtyeensä Grateful Deadin levyttämä kappale. Mainitun biisin ensimmäinen levytysversio ilmestyi tosin Weirin vuonna 1972 julkaistulla esikoissooloalbumilla Ace. Grateful Deadin keikkasetissä kappale debytoi lokakuussa 1971 ja sittemmin se on päässyt mukaan useille Grateful Deadin konserttitaltioinneille. Weir on kreditoitu One More Saturday Nightin tekijäksi, vaikka on löydettävissä todistusaineistoa siitä, että hän kirjoitti mainitun kappaleen Robert Hunterin kanssa. Weir olisi halunnut versionsa nimeksi US Blues, mutta Hunter ei suostunut tähän, vaan kirjoitti samannimisen kappaleen Grateful Deadin vuonna 1974 ilmestyneelle albumille From the Mars Hotel. Vaikka Ace-albumilla ilmestynyt One More Saturday Nightin studioversio on kreditoitu Weirin nimiin, muita Grateful Deadin jäseniä kuultiin taustayhtyeenä sekä kyseisessä biisissä että yleisesti koko albumilla. Grateful Deadin versio kappaleesta ilmestyi livetriplalla Europe '72 ja kappale kuultiin odotustenmukaisesti usein yhtyeen launtai-illoiksi osuneissa konserteissa. Kyseessä oli iskevä rocknumero Grateful Deadin haasteellisemman tuotannon välissä. Kappale on päätynyt myös useiden Grateful Deadia seuranneiden yhtyeiden, kuten The Other Onesin, Phil Lesh & Friendsin, The Deadin, Furthur, RatDog, Dead & Companyn sekä Weirin useiden sooloprojektien ohjelmistoon. Yhdysvaltalainen poliittinen kommentaattori ja Grateful Dead-diggari Al Franken, joka soitti yhtyeen musiikkia radioshowssaan, nimesi vuonna 1986 valmistuneen komediaelokuvansa One More Saturday Nightiksi. Ace-albumilla julkaistu versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa The Grateful Dead with Bobby Acelle kreditoituna. Se promosi yhtyeen vuoteen 1972 ajoittunutta Euroopan-kiertuetta, mutta ei saavuttanut listasijoitusta.
The Story in Your Eyes on brittiläisen rockyhtyeen The Moody Bluesin vuoden 1971 tuotantoa edustava kappale. Kitaristi Justin Haywardin käsialaa oleva biisi ilmestyi ensiksi singleformaatissa b-puolellaan kappale My Song ja pian sen jälkeen albumilla Every Good Boy Deserves a Favour. The Moody Bluesin tuotannossa The Story in Your Eyes on viimeinen kappale, jonka instrumentaatiossa hyödynnettiin Mellotronia. Vuonna 1972 ilmestyneeseen yhtyeen seuraavaan albumiin Seventh Sojourn ehdittäessä Mellotronin oli yhtyeen instrumentaatiossa korvannut Chamberlin. SACD:n Every Good Boy Deserves a Favourista julkaisemassa versiossa Mellotron oli vielä keskeisemmässä roolissa. Cashboxissa ja The Record Worldissa Story in Your Eyesista kirjoitettiin myönteisesti. Classic Rock Historyn Brian Kachejian nimesi Story in Your Eyesin The Moody Bluesin tuotannon toiseksi parhaaksi kappaleeksi. Hänen mukaansa kappaleen avaava kitaralikki lukeutuu classic rockin helpoimmin tunnistettaviin. Kachejian ylisti kappaleen kitarasooloa, lauluosuuksia sekä Mellotronin soittoa. Ultimate Classic Rockin Dave DeRison nimesi The Story in Your Eyesin The Moody Bluesin tuotannon kolmanneksi laadukkaimmaksi kappaleeksi.
The Ramones oli New Yorkin läheisyydestä Forest Hillsistä, Queensistä kotoisin ollut yhdysvaltalainen punk rock-yhtye. Vaikka se saavutti toiminta-aikanaan ainoastaan rajallista kaupallista menestystä, yhtye on sittemmin tunnustettu varsin vaikutusvaltaiseksi ja jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi todelliseksi punkrockyhtyeeksi. Kaikki yhtyeen jäsenet ottivat käyttöönsä pseudonymit, joiden sukunimenä oli Ramone. Idean mainittuuun käytäntöön tarjosi Paul McCartney, joka oli kirjautunut hotelleihin salanimellä Paul Ramon. The Ramones konsertoi yhtäjaksoisesti 22 vuoden ajan ja soitti 2263 konserttia. Vuonna 1996 Lollapalooza-festivaalilla soittamansa keikan jälkeen Ramones soitti jäähyväiskonserttinsa Los Angelesissa ja lopetti toimintansa. Vuoteen 2014 mennessä kaikki yhtyeen originaalijäsenet (solisti Joey Ramone 1951-2001, basisti Dee Dee Ramone 1951-2002, kitaristi Johnny Ramone 1948-2004 ja rumpali Tommy Ramone 1949-2014) olivat edesmenneitä. Ramonesin henkiinjääneet jäsenet, Dee Deen paikan vuonna 1989 ottanut ja yhtyeen hajoamiseen saakka bändissä vaikuttanut basisti C. J. Ramone ja rumpalit Marky, Richie ja Elvis Ramone ovat kaikki säilyneet musiikillisesti aktiivisina. Ramonesin merkittävyys on lisääntynyt vuosien myötä. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla yhtye saavutti sijan 26. ja sijan 17. VH1:n sadan parhaan hardrockartistin listalla. Vuonna 2002 yhdysvaltalainen musiikkijulkaisu Spin rankkasi Ramonesin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi yhtyeeksi heti The Beatlesin jälkeen. 18. maaliskuuta 2002 Ramonesin originaalinelikko ja Tommyn paikan rumpalina ottanut Marky Ramone pääsivät Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 2011 Ramonesille myönnettiin Grammy elämäntyöstään. Tulevista Ramonesin jäsenistä John Cummings ja Thomas Ederlyi olivat vuosien 1965 ja 1967 välillä vaikuttaneet garagerockyhtyeessä The Tangerine Puppets. He ystävystyivät Forrest Hillsiin Saksasta muuttaneen Douglas Colvinin ja vuonna 1972 perustetussa glamrockyhtyeessä Sniperissa vokalisoineen Jeffrey Hymanin kanssa. The Ramones alkoi muotoutua alkuvuodesta 1974 Cummingsin ja Colvinin pyydettyä Hymania liittymään yhtyeeseensä. Colvin vaikutti lineupissa solistina ja kitaristina, Cummings kitaristina ja Hyman rumpalina. Basistiksi tuli heidän ystävänsä Richie Stern. Hänen taitonsa eivät olleet riittävät, joten Colvin siirtyi basistiksi ja Cummingsista tuli yhtyeen ainoa kitaristi. Colvin ryhtyi yhtyeen jäsenistä ensimmäisenä käyttämään Ramone-nimeä. Hänestä tuli Dee Dee Ramone ja inspiraation lähteenä oli Paul McCartneyn Silver Beetles-aikoihin käyttämä pseudonymi Paul Ramon. Dee Dee kehotti muita yhtyeen jäseniä ottamaan käyttöön Ramone-sukunimen ja ehdotti yhtyeen nimeksi Ramonesia. Hymanista ja Cummingsista tuli näin ollen Joey Ramone ja Johnny Ramone. Yhtyeen ystävä ja tuleva kiertuemanageri Monte A. Melnick järjesti yhtyeelle treeniaikaa Manhattan's Performance-studioilta, joissa hän työskenteli. Dee Dee havaitsi, ettei kyennyt soittamaan ja laulamaan samanaikaisesti ja Ederlyin rohkaisemana Hymanista tuli yhtyeen uusi solisti. Vastaavasti hän ei osannut soittaa rumpuja ja laulaa samanaikaisesti. Rumpalin paikka jäi vapaaksi ja koska ilmeni, että Ederlyi kykeni soittamaan yhtyeen musiikkia paremmin kuin kukaan toinen, hänestä tuli nimen Tommy Ramone ottanut bändin rumpali. Ramones soitti debyyttikeikkansa 30. maaliskuuta 1974 Performance-studioilla. Yhtyeen kappaleet olivat nopeita ja lyhyitä; suurin osa niistä kesti alle kaksi minuuttia. Näihin aikoihin ala-Manhattanin clubeissa, erityisesti Max Kansas Cityssä ja CBGB's:ssä oli nousemassa uusi musiikkiskene. Ramones soitti niistä jälkimmäisessä ensiksi 16. elokuuta 1974. Seuraavana vuonna Punk-magazinea perustamassa ollut Legs McNeal kuvasi myöhemmin yhtyeen keikan aiheuttamaa voimakasta vaikutusta. Ramonesista tuli säännöllinen esiintyjä CBGB's:issä ja yhtye esiintyi mainitussa clubissa 74 kertaa vuoden 1974 loppuun mennessä. Yhtyeen keskimäärin seitsemäntoista minuuttia kestoltaan olleet keikat herättivät merkittävää huomiota ja loppuvuodesta 1975 Sire Recordsin Seymour Stein solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen. Hänen vaimonsa Linda Stein toimi myöhemmin yhtyeen managerina Danny Fieldsin kanssa. Tuohon mennessä Ramones tunnustettiin uuden, punkiksi kutsutun tyylisuunnan johtohahmoina. Muiden New Yorkista kotoisin olleiden yhtyeiden solistit matkivat New York Dollsin David Johansenia, mutta Jeffrey oli Dee Deen mukaan ainutlaatuinen. Helmikuussa 1976 Ramones nauhoitti nimeään kantaneen esikoisalbuminsa. Sen 14 kappaleesta pisin, I Don't Wanna Go Down to the Basement, oli kestoltaan kaksi ja puoli minuuttia. Vaikka kappaleet merkittiin koko yhtyeen nimiin ja kaikki yhtyeen jäsenet osallistuivat kirjoitustyöhön jossakin määrin, keskeisin biisintekijä tässä vaiheessa oli Dee Dee. Tuotannosta vastasi Siren Craig Leon Tommyn ollessa apulaistuottajana. Matalalla budjetilla työstetty albumi ilmestyi samaisen vuoden huhtikuussa. Sittemmin ikoniseksi muodostuneesta albumin kansikuvasta vastasi Punk-Magazinen Roberta Bayley. Huhtikuussa ilmestyi myös Ramones-kansikuvajutun sisältänyt Punk-Magazinen kolmas numero. Esimerkiksi Village Voicessa, Rolling Stonessa ja Newsdaysissä Ramonesin esikoisalbumista julkaistiin ylistävät arviot. Silti pitkäsoitto joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 111. Singleinä julkaistut Blitzkrieg Bop ja I Wanna Be Your Boyfriend jäivät vaille listasijoitusta. New Yorkin ulkopuolella Ramonesin ensimmäinen suuri keikka oli kesäkuussa Youngstownissa, Ohiossa. Paikalla yleisössä olivat clevelandilaisen The Dead Boysin jäsenet, jotka ystävystyivät Ramonesin kanssa. Vasta Britanniassa tekemänsä kiertueen myötä Ramones alkoi päästä nauttimaan työnsä hedelmistä. Neljäs heinäkuuta 1976 Lontoon Roundhousessa Flamin' Grooviesin lämmittelijänä soitettu keikka oli huomattava menestys. Seuraavana iltana soitetun clubikeikan yhteydessä Ramonesit tapasivat The Clashin ja Sex Pistolsin jäsenet ja tämä oli merkittävää brittiläiselle punkskenelle. Seuraavassa kuussa Flamin' Groovies ja Ramones soittivat menestyksekkäästi Roxy Theatressa Los Angelesissa. Syyskuussa seurasi esiintyminen Torontossa ja punkrockin ilosanomaa levitettiin myös Kanadaan. Ramonesin kaksi seuraavaa albumia, Leave Home ja Rocket to Russia ilmestyivät molemmat vuoden 1977 aikana. Ne olivat Tommyn ja Jon Bon Jovin pikkuserkun Tony Bongiovin tuottamia. Leave Home menestyi edeltäjäänsä heikommin, vaikka sisälsi muun muassa Ramonesin tunnuskappaleisiin lukeutuvan Pinheadin. Rocket to Russia saavutti Billboardin listalla sijan 49. ja Dave Marsh kutsui albumia Rolling Stonessa vuoden parhaaksi yhdysvaltalaiseksi rockalbumiksi. Rocket to Russialta julkaistuista singleistä Sheena is a Punk Rocker saavutti sijan 81. ja Rockaway Beach sijan 66., mikä on Ramonesin paras listasijoitus singlejen osalta Yhdysvalloissa. Joulukuun viimeisenä 1977 Ramones nauhoitti Lontoon Rainbow-teatterissa tuplalivealbumin It's Alive, joka julkaistiin tosin vasta huhtikuussa 1979. Tuplakon otsikko on viittaus vuonna 1974 valmistuneeseen kauhuelokuvaan. Keikkailuun kyllästynyt Tommy jätti yhtyeen alkuvuodesta 1978. Hän jatkoi yhtyeen levyjen tuottajana omalla nimellään Erdelyi. Hänen paikkansa rumpalina ottanut Marc Bell oli aikaisemmin soittanut 70-luvun alun hardrockyhtyeessä Dust, Wayne Countyssa ja punkrockin pioneereihin lukeutuneessa yhtyeessä Richard Hell & The Voivoids. Hän omi taiteilijanimen Marky Ramone. Myöhemmin vuoden 1978 aikana ilmestynyt albumi Road to Ruin oli Tommyn ja Ed Stasiumin tuottama. Se sisälsi uusia elementtejä, kuten akustista kitaraa, balladituotantoa ja kaksi yli kolmeminuuttista biisiä. Vaikka Road to Ruin jäi Hot 100-listan ulkopuolelle, albumilta poimittu single I Wanna Be Sedated muodostui erääksi Ramonesin tunnetuimmista kappaleista. Albumin kansitaiteesta vastasi Punk-magazinen perustajiin lukeutunut John Holmstrom. Yhtyeen esiinnyttyä Roger Cormanin vuonna 1979 valmistuneessa elokuvassa Rock N' Roll High School, uudelleen tuotantotyöt aloittanut Phil Spector kiinnostui yhtyeestä ja tuotti sen vuonna 1980 ilmestyneen albumin End of the Century. Se oli Ramonesin suurin myyntimenestys nousten Yhdysvalloissa sijalle 44. ja Britanniassa aina sijalle 14. Johnny ei kuitenkaan pitänyt mainitusta albumista. Hänelle se ei edustanut todellista Ramonesia, vaikkakin jotkin albumin hitaammista kappaleista, kuten Danny Says toimiat myös hänen mielestään. Rock N' Roll Radiota Johnny piti todella hyvänä. Jousilla kuorrutettu Ronettes-cover Baby I Love You julkaistiin albumilta singleformaatissa ja se nousi brittilistalla kahdeksanneksi. Vuonna 1981 ilmestynyt kuudes pitkäsoitto, 10CC-yhtyeen Graham Gouldmanin tuottama Pleasent Dreams jatkoi tyylillisesti edeltäjänsä viitoittamalla linjalla. Levy-yhtiö pyrki saamaan Ramonesille radiosoittoa Yhdysvalloissa. Itse albumi nousi Billboardilla sijalle 58., mutta siltä poimitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Vuonna 1983 ilmestyi Richie Cordellin ja Glen Kolotkinin tuottama albumi Subterranean Jungle, joka merkitsi Ramonesille jonkinasteista paluuta musiikillisille juurilleen. Johnny Thunders and the Heartbreakersin rumpali Billy Rogers oli rumpalina albumin toisella singlellä, coverilla Chamber Brothersin hitistä Time Has Come Today. Albumilla kappale kreditoitiin silti Markylle ja sen musiikivideolla nähtiin Richie. Billboardilla Subterranean Junglen sijoitus oli 83. Kyseessä oli Ramonesin viimeinen top 100:n Yhdysvalloissa kohonnut albumi. Vuonna 2002 Rhino Records julkaisi Subterranean Junglesta seitsemän bonuskappaletta sisältäneen version. Albumin julkaisun jälkeen Marky sai lähteä yhtyeestä alkoholisminsa vuoksi. Hänen paikkansa otti taiteilijanimen Richie Ramone ominut Richard Reinhardt. Hänestä tuli ainoa leadia laulanut Ramonesin rumpali ja Richien sävellyksistä Somebody Put Something in My Drinkistä muodostui standardi Ramonesin keikkaohjelmistoon. Ensimmäinen Ramonesin albumeista, jolla Richie oli mukana, on vuonna 1984 ilmestynyt Too Tough to Die, jolle Erdelyi ja Ed Stasium palasivat tuottajiksi. Mainittua pitkäsoittoa pidettiin Ramonesin eräänlaisena paluuna juurilleen. Vuonna 1985 yhtye julkaisi singlen Bonzo Goes to Bitburg, joka saavutti runsaasti soittoa collegeradioissa. Vuonna 1986 ilmestyi Jean Beauvoirin tuottama yhtyeen yhdeksäs albumi Animal Boy. Vuonna 1987 ilmestynyt Halfway to Sanity oli yhtyeen viimeinen pitkäsoitto Richien kanssa. Hän jätti Ramonesin mainitun vuoden elokuussa. Nimellä Elvis Ramone esiintynyt tuossa vaiheessa hajonneen Blondie-yhtyeen rumpali Clem Burke soitti Ramonesissa vain kaksi konserttia. Vuonna 1989 ilmestyneen albumin Brain Drain tuotannosta vastasivat Beauvoir, Rey ja Bill Laswell. Basso-osuuksista vastasivat Daniel Rey ja The Dictators-yhtyeen Andy Shernoff. Dee Dee Ramone vastasi albumilla ainoastaan joistakin lauluosuuksista, mutta oli mukana sen tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella soittaen viimeisen keikkansa Ramonesin riveissä viides heinäkuuta 1989 One Step Beyondissa Santa Clarassa. Alkuvuodesta 1989 ilmestynyt albumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta siltä poimittu single Pet Semetery oli Ramonesin suurin singlemenestys Yhdysvalloissa. Deen Deen paikan otti taiteilijanimeä C J Ramone käyttänyt Christopher Joseph Ward, joka vaikutti Ramonesissa yhtyeen toiminnan loppumiseen saakka. Dee Dee jatkoi biisintekijänä bändille, mutta ei ollut enää sen jäsen. Viimeisenä velvoitteenaan Sire Recordsille Ramones julkaisi vuonna 1991 Loco Liven. Yhtyeen uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui Radioactive Records. Vuonna 1992 ilmestynyt albumi Mondo Bizarro merkitsi yhtyeelle jonkinasteista comebackia. Se sisälsi Yhdysvalloissa top teniin kohonneen singlemenestyksen Poison Heart ja itse albumi saavutti Brasiliassa kultaa 100 000 kappaleen myynnillään. Vuonna 1993 ilmestyi covereista koostunut albumi Acid Eaters. Samaisena vuonna Ramones oli mukana animaatiosarjan The Simpsons jaksossa Rosebud. Vuonna 1995 Ramones julkaisi joutsenlauluksi jääneen albuminsa Adios Amigos ja ilmoitti lopettavansa toimintansa seuraavana vuonna. Yhtye konsertoi vielä ympäri Yhdysvaltoja osana Lollapalooza-festivaalia. Viimeisen konserttinsa Ramones soitti kuudes elokuuta 1996 The Palacessa, New Yorkissa. Se julkaistiin myöhemmin cd:nä ja dvd:nä nimellä We're Outta Here. Dee Dee Ramonen lisäksi mukana oli useita vieraita, kuten Motörheadin Lemmy, Pearl Jamin Eddie Vedder, Soundgardenin Chris Cornell ja Ben Shepherd ja Rancidin Tim Armstrong ja Lars Frederiksen.
Kuudes helmikuuta 1976 ilmestynyt Rain on Status Quon levyttämä ja yhtyeen toisen kitaristi/solistin Rick Parfittin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen 12. maaliskuuta samana vuonna ilmestyneeltä ja järjestyksessään yhdeksänneltä pitkäsoitolta Blue for You. Sen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön ja Francis Rossin ja Bob Youngin yhteistyötä edustava kappale You Lost the Love. Rainiä kaavailtiin mukaan jo Blue for Youn edeltäjälle, vuonna 1975 ilmestyneelle albumille On the Level, mutta Parfitt ei vielä tuolloin ollut saanut kappaletta viimeistellyksi. Brittilistalla Rain saavutti parhaimmillaan seitsemännen sijan, Alankomaissa mainittu kappale nousi viidenneksi, Sveitsissä ja Uudessa Seelannissa kahdeksanneksi, Ruotsissa ja Australiassa yhdeksänneksi ja Belgiassa kymmenenneksi. Vuonna 2014 Rain levytettiin uudelleen Status Quon järjestyksessään 31:lle albumille Acuostic (Stripped Bare). 22. lokakuuta kyseisenä vuonna Quo soitti mainitun albumin tiimoilta puolentoista tunnin konsertin Lontoon Roundhousessa. BBC Radio 2 lähetti mainitun konsertin suorana osana In Concert- sarjaansa.
19. lokakuuta 1964 Columbian julkaisemana ilmestynyt Wednesday Morning 3 A. M. on Simonin ja Garfunkelin esikoisalbumi. Levytyssopimus solmittiin loppuvuodesta 1963, jolloin kaksikko oli jo tehnyt keikkoja Tomin ja Jerryn nimellä. Maaliskuussa 1964 nauhoitetun debyyttipitkäsoiton tuottajana oli Tom Wilson ja ääni-insinöörinä Roy Halee. Koska Simonin ja Garfunkelin esikoisalbumista ei muodostunut vielä suurta menestystä, Paul Simon muutti Lontooseen ja viimeisteli esikoissooloalbuminsa The Paul Simon Songbook. Art Garfunkel jatkoi opiskeluaan Columbia Universityssa New Yorkissa ja lyöttäytyi Simonin kanssa uudellen yhteen loppuvuodesta 1965. Wednesday Morning, 3 A M julkaistiin uudelleen tammikuussa 1966. The Sound of Silencen sähköinen versio oli nimittäin saavuttanut singleformaatissa menestystä ja Simonin ja Garfunkelin esikoisalbumi kohosi Billboardin listalla sijalle 30. Vuonna 1968 albumi julkaistiin uudelleen Britanniassa sekä mono- että stereoversiona. Wednesday Morning, 3 A.M:in kappaleista He Was My Brother oli omistettu Andrew Goodmanille, joka oli kaksikon ystävä ja Simonin luokkatoveri Queens Collegessa. Hän osallistui Freedom Summeriin vuoden 1964 aikana ja tuli murhatuksi kahden muun aktivistin; Chaneyn ja Schwarnerin tavoin. Simonin ja Garfunkelin esikoisalbumi sisältyy kokonaisuudessaan kaksikon tuotannosta kasatuille boxeille Collected Works ja The Columbia Studio Recordings 1964-1970. Simonin ja Garfunkelin esikoisalbumia varten otetut valokuvat inspiroivat Simonia kirjoittamaan albumilla Parsley, Sage, Rosemary and Thyme julkaistun kappaleen A Poem on the Underground Wall. Vaikka Wednesday Morning, 3 A. M. julkaistiin keskellä voimakkainta britti-invaasiota, albumi menestyi brittilistalla kohtuullisesti sijoittuen parhaimmillaan sijalle 24.
Vuonna 2000 Essential! Recordsin julkaisemana ilmestynyt Decadent Delicious Dangerous on Hanoi Rocksin tuotantoa melkoisen kattavasti esittelevä tuplakokoelma-albumi, joka sisältää kyseisen kotimaisen kiehtovan vientituotteemme levytystuotantoa vuosien 1980 ja 1983 väliseltä ajalta. Mukana on myös muutamia melko harvinaisia poimintoja. Helmikuussa 1981 ilmestyneeltä suorastaan erinomaiselta esikoisalbumilta Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks mukana ovat hitti Tragedy, Village Girl, kertosäkeensä osalta Guns N' Rosesin Paradise Cityn inspiraation lähteenä ollut Lost in the City, upea 11:th Street Kids sekä päätöskappale Pretender. Vuonna 1982 ilmestyneen toisen pitkäsoiton Oriental Beatin valinnat ovat nimikappale, Motorvatin', Teenangels Outsiders, No Law Or Order, Hoyt Axtonin ohjelmistosta poimittu Lightning Bar Blues, Don't Follow Me, Fallen Star sekä MC Baby. Alun perin kokoelma-albumilla Self Destruction Blues julkaistuista kappaleista mukana ovat nimibiisinsä lisäksi Namikon remiksaama versio kappaleesta Kill City Kills, Taxi Driver, melko suureksi singlehitiksi osoittautunut Love's an Injection, Dead by Xtmas, Beer and a Cigarette, räyhäpunk Problem Child sekä esikoissingle I Want Youn vaihtoehtoinen versio. Melko korkealle arvostetun ja keväällä 1983 ilmestyneen albumin Back to Mystery City valinnat ovat itseoikeutettu nimikappaleensa, Malibu Beach Nightmare, josta mukana on lisäksi harvinaisempi Calypso versio, Tooting Bec Wreck, balladikaunokki Until I Get You sekä Mental Beat.Harvinaisuuksia edustavat It's Too Late, I Feel All Rightin liveversio, Malibu Beach- singlen b-puolena ilmestynyt Rebel on the Run sekä Two Steps from the Moven varsinaisella pitkäsoitolla julkaisematta jäänyt nimikappaleensa. Mukana ei siis ole lainkaan virallista Two Steps from the Move-albumilla alun perin ilmestynyttä tuotantoa. Livetupla All Those Wasted Years kuitataan yhdellä raidalla ja myös Back to Mystery Cityn osuus on niukahko, sillä sen valinnoista jää puuttumaan ainakin ehdoton Ice Cream Summer. Laajuudessaan ja myös laadukkuudessaan Decadent Delicious Dangerous päihittää joka tapauksessa useat muut Hanoi Rocksin tuotannosta kasatut kokoelma-albumit.
Runnin' with the Devil on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Van Halenin tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin huhtikuussa 1978 toisena singlenä yhtyeen nimettömältä esikoisalbumilta. Mainitun biisin lyriikoiden inspiraation lähteenä oli ollut funkyhtye Ohio Playersin vuoden 1974 tuotantoa edustava kappale Runnin from the Devil. Vuonna 2009 VH1 nimesi Runnin' with the Devilin kaikkien aikojen yhdeksänneksi parhaaksi hardrockkkappaleeksi. Vulturen Chuck Klosterman rankkasi mainitun biisin Van Halenin tuotannon kahdeksanneksi parhaaksi ja ylisti sen bassotyöskentelyä sekä David Lee Rothin laulusuoritusta. Toisen ja kolmannen kertosäkeen jälkeen Runnin' with the Deviliin sisältyy kitarasoolo. Van Halenin kokoelma-albumin Best of, Vol. 1 varhaisissa painoksissa Runnin' with the Devilistä kuullaan vaihtoehtoinen edit, jossa säkeistöt, kertosäe ja kitarasoolo ovat toisessa järjestyksessä, kuin kappaleen originaalilla albumiversiolla. Kyseessä on mainittu olleen vahinko ja myöhemmin ilmestyneet mainitun kokoelma-albumin painokset sisältävät Runnin' with the Devilistä originaalin version. Kappaleen lyriikoiden on tulkittu kertovan nuoren kiertueella olevan yhtyeen elämästä. Sen säkeistöt liittyvät yksilön kokemuksiin ja niissä muun muassa opitaan, ettei yksinkertainen elämäntyyli ole niin yksinkertaista, kuin miltä se vaikuttaa. Kappaleen otsikko on tulkittu viittauksena vapauteen. Kappaleessa vapaus esitetään sosiaalisten riippuvuuksien puutteena ja elämisenä nykyhetkessä. Kappaleen merkityksen on lisäksi tulkittu vakuuttavan, ettei yksinkertaisen elämän teema ole väärin. Siksi Runnin with the Devilin lyriikat eivät olisi vakavia. Cash Boxin kappaleesta laatima arvio kehui kitaratyöskentelyä, beatia ja laulusuorituksia, Record World livehenkistä tuotantoa ja kitaroita.
17. helmikuuta 1975 ilmestynyt Rock N' Roll on John Lennonin kuudes sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu rockcovereista, joiden originaaliversiot ovat 50-luvun loppupuolelta ja seuraavan vuosikymmenen alusta. Rock N' Rollilla julkaistujen kappaleiden originaaliversioista olivat vastanneet esimerkiksi Chuck Berry, Little Richard, Fats Domino ja Gene Vincent. Albumin nauhoitukset olivat tuskaiset ja ne kestivät kokonaisen vuoden ajan. Phil Spector vastasi tuotannosta A&M-studioilla lokakuussa 1973 ja Lennnon itse Record Plantilla vuotta myöhemmin. Lennonin Beatles-tuotantoa edustavan Abbey Road-albumin avauskappaleen Come Together lyriikka sisälsi linen, jonka copyright kuului Marcy Levylle. Vastapalveluksena Lennonin tuli sisällyttää Rock N' Rollille kolme Levyn omistamaa kappaletta. Spector joutui moottoripyöräonnettomuuteen kesken Rock N' Roll-albumin nauhoitusten ja niinpä hänen tuottamiinsa albumin raitoihin päästiin seuraavan kerran käsiksi vasta Lennonin albumia Walls and Bridges työstettäessä. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi ennen Rock N' Rollia ja se sisälsi yhden Levyn omistaman kappaleen. Rock N' Rollin korkein listasijoitus oli kuudentena sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Singleformaatissa albumilta julkaistu Stand by Me nousi Billboardilla sijalle 20. ja oli Britanniassa kymmentä sijaa alempana. Rock n' Rollin kansikuvasta vastasi Jürgen Vollmer Beatlesin ollessa Hampurissa. Sen oli tarkoitus olla Lennonin viimeinen sooloalbumi, sillä hänellä ei ollut levytyssopimukseensa liittyneitä uusia velvoitteita. Lennon pitikin taukoa musiikkibisneksestä ja kasvatti poikaansa Seania. Lennonin ja Yoko Onon yhteinen albumi Double Fantasy ilmestyi vuonna 1980.
Huhtikuussa 1983 Columbian julkaisemana ilmestynyt Fastway on samannimisen brittiyhtyeen esikoisalbumi. Bändin jäsenistöön lukeutuivat muun muassa Motörheadista muistettu kitaristi Fast Eddie Clarke ja Humble Pien rumpalina ensisijaisesti muistettu Jerry Shirley. Aikaisemmin yhtyeessä UFO bassotellut Fastwayn perustajajäsen Pete Way ei ollut enää mukana albumin nauhoitusten aikaan ja niinpä basso-osuuksista levyllä vastasikin tosin kreditoimattomana Rafaelito Benitez. Fastwayn esikoisalbumi on julkaistu uudelleen yhtyeen kakkospitkäsoiton All Fired Up kanssa. Mainitusta versiosta puuttuu tosin bonuskappale Far From Home, joka sitä vastoin sisältyy Fastwayn esikoisalbumista ilmestyneeseen yksittäiseen cd-versioon. Alun perin kyseessä oli yksittäinen promosingle, joka oli mukana albumin ensimmäisellä vinyylipainoksella. Brittiläinen Rock Candy Records on sittemmin julkaissut Fastwayn esikoisalbumista version, johon sisältyvät uudet kansitekstit sekä bonuskappaleita, kuten sinkkujen b-puolia ja BBC-nauhoituksia.
28. syyskuuta 1938 syntynyt ja 30. huhtikuuta 2015 edesmennyt Benjamin Earl King oli yhdysvaltalainen r&b- ja soulvokalisti sekä levytuottaja. Parhaiten hänet tunnetaan kappaleen Stand by Me esittäjänä ja myös yhtenä säveltäjistä. Mainittu kappale oli top ten-menestys sekä ilmestymisvuonnaan 1961 että vuonna 1986, jolloin se oli mukana samannimisessä elokuvassa. Vuonna 1987 Stand by Me nousi vielä brittilistan kärkeen ja saavutti sijan 25. RIAA:n Songs of the Century -listalla. Soolouransa lisäksi King oli yksi r&b-lauluyhtye The Driftersin vokalisteista. Hän lauloi leadiä muun muassa yhtyeen suurimmalla hittisinglellä, Yhdysvalloissa listakärkeen nousseella kappaleella Save the Last Dance for Me. Kingin soolohiteistä myös There Goes My Baby ja Spanish Harlem ovat päässeet Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Kaikki mainitut kappaleet ovat päässeet lisäksi Grammy Hall of Fameen. Hendersonissa, Pohjoisessa Carolinassa syntynyt King muutti Harlemiin, New Yorkiin yhdeksän vuoden ikäisenä. Laulamisen hän aloitti kirkkokuoroissa ja muodosti kouluaikanaan doo wop-yhtyeen the Four B's, joka esiintyi ajoittain Apollo Theatressa. Vuonna 1958 King liittyi doo wop-yhtyeeseen The Five Crowns. Mainitun vuoden aikana The Drifters-yhtyeen manageri George Treadwell erotti alkuperäisen The Drifters-yhtyeen jäsenet ja korvasi heidät The Five Crownsin jäsenistöllä. Atlantic Recordsilla The Drifters julkaisi sarjan menestyssinglejä, joista ensimmäinen oli vuonna 1959 ilmestynyt There Goes My Baby. King oli leadvokalistina mainitussa kappaleessa samoin kuin Doc Pomusin ja Mort Shumanin käsialaa olleilla kappaleilla Save the Last Dance for Me, Magic Moment ja I Count the Tears. The Driftersin kanssa King levytti ainoastaan 13 kappaletta, joista leadvokalistina hän oli 11:ssä. Niistä Temptation julkaistiin tosin vasta Johnny Mooren vokalisoimana versiona. Viimeinen Kingin leadvokalisoima The Driftersin kappaleista oli 19. toukokuuta 1960 nauhoitettu, mutta vasta kesäkuussa 1962 julkaistu Sometimes I Wonder. Nimeä Ben E King käyttämään ryhtynyt King jätti The Driftersin toukokuussa 1960. Hänen soololevytystensä julkaisijana oli Atlantic Recordsin alamerkki Atco. Ensimmäisen soolohittinsä King saavutti vuonna 1961 balladilla Spanish Harlem. Sitä seurasikin hänen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa kirjoittamansa Stand by Me. Kingin laulutyyliin olivat mainitussa kappaleessa vaikuttaneet Sam Cooke, Brook Benton ja Roy Hamilton. Kingin muihin tunnettuihin soolohitteihin lukeutuvat "Don't Play That Song (You Lied)", "Amor", "Seven Letters", "How Can I Forget", "On the Horizon", "Young Boy Blues", "First Taste of Love", "Here Comes the Night", "Ecstasy" ja "That's When It Hurts." Kesän 1963 aikana King saavutti top 30-hitin versiollaan kappaleesta I (Who Have Nothing). New Yorkin WMCA:n listalla mainittu levytys nousi top teniin. Billboardin listalla Kingin levytykset menestyivät hyvin vuoteen 1965 saakka. Britti-invaasion menestyksestä huolimatta King saavutti edelleen hittejä R&B-listalla. Hänen mainitun aikakauden menestyskappaleisiinsa lukeutuvat "What is Soul?", "Tears, Tears, Tears" , "So Much Love" , and "Til I Can't Take It Anymore". Vuonna 1974 King teki paluun Billboardin top teniin discohitillä Supernatural Thing. Se nousi viidenneksi ja R&B-listalla aina kärkisijalle. Vuonna 1977 King teki musiikillista yhteistyötä Average White Bandin kanssa albumilla Benny & Us. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin kaksi top 40-hittiä; A Star in the Ghetto ja Get It Up. King teki paluun The Driftersin riveihin Britanniassa loppuvuodesta 1982. Hän jatkoi yhtyeen jäsenenä vuoteen 1986, jolloin sen kokoonpanossa tapahtui uudelleenjärjestelyjä. Stand by Men uudelleenjulkaisu nousi listakärkeen kolmen viikon ajaksi myös Irlannissa helmikuussa 1987. Sen myötä Kingistä tuli ensimmäinen artisti, joka oli saavuttanut Billboardin listalla top tenin joko yhtyeen jäsenenä tai sooloartistina 50, 60, 70, ja 80-lukujen aikana. Vuonna 1990 King, Bo Diddley ja Doug Lazy levyttivät hip hop-version The Monotones-yhtyeen vuoden 1958 hitistä Book of Love, joka pääsi myös samannmisen elokuvan soundtrackille. Vuonna 1998 King levytti palkitun Bobby Susserin kirjoittaman ja tuottaman lastenlevyn I Have Songs in My Pocket. Vuonna 2009 King pääsi North Carolina Music Hall of Fameen. Vuonna 2013 King konsertoi Britanniassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa raportoiduista terveysongelmistaan huolimatta. Hän menehtyi Hackensack University Medical Centerissä huhtikuun viimeisenä 2015 76 vuoden ikäisenä.
Maamme blueskuningattaren Erja Lyytisen ura on kestänyt jo kunnoitettavan 20 vuoden ajan ja juhlakiertue pysähtyi myös Joensuun Kerubissa lähes tarkalleen vuosi edellisen Lyytisen Kerubissa soittaman konsertin jälkeen. Juhlakiertueen setti käynnistyi Diamonds on the Roadilla, joka on myös Lyytisen uunituoreen livealbumin nimikappale. Sitä seurannut Oil and Water edusti vuonna 2010 ilmestyneen pitkäsoiton Voracious Love tuotantoa. Grip of the Blues oli eräs setin sofistikoituneimmista poiminnoista. Sitä seurasi seitsemän minuuttia kitaran revitystä liki pitäen Lyytisen konserttien standardeihin lukeutuvan Black Oceanin erinomaisen version myötä. Bad Seed on artistin tuoreimman studioalbumin Waiting for Daylight ensimmäinen singlekappale ja sitä seurasi levyttämättömään tuotantoon lukeutuva Lullaby. Erja's Contribution to Jazz sisälsi viitteitä The Champsin Tequilasta ja tunnelmapalan Change of Season Lyytinen esitti duettona koko konsertin ajan mainiota työskentelyä tarjonneen kosketinsoittaja Harri Taittosen kanssa. Waiting for Daylightin nimikappale lukeutui niin ikään konsertin huippuhetkiin. Vuonna 2017 ilmestyneeltä albumilta Stolen Hearts kuultiin Lyytisen Alan Darbyn kanssa kirjoittamaan tuotantoon lukeutuva 24 Angels. Waiting for Daylightin biisistöön palattiin You Talk Dirtyn version myötä instrumentaalikappaleen Skinny Girl edustaessa vuonna 2012 ilmestyneen pitkäsoiton Dreamland Blues tuotantoa. Varsinainen setti päättyi Wedding Dayhin ja encorena kuultiin On the Roof vuonna 2003 ilmestyneeltä albumilta Wildflower. Juhlakiertueensa konsertissa Lyytinen tarjosi tyylikkään kimaran tuotantoaan vuosikymmenten varrelta. Kyseessä oli takuuvarman ammattitaitoista työskentelyä edustanut keikka, jolla artisti myös otti yleisönsä tuttuun tapaansa. Erityisen myönteisesti setissä erottuivat muutamat harvemmin soitetut helmet kohokohtanaan 24 Angels.
25. lokakuuta 1983 ilmestynyt Uh-Huh on John Mellencampin seitsemäs pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, jonka hän julkaisi nimellä John Cougar Mellencamp. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Uh-Huhilta poimittiin kolme Billboardin Hot 100-listalla top 20:een kohonnutta singleä. Crumblin' Down saavutti yhdeksännen sijan, Pink Houses oli yhtä sijaa ylempänä ja Authority Songin paras sijoitus oli viidentenätoista. Rolling Stonen laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Uh-Huh saavutti sijan 32. Maaliskuun lopussa 2005 Mercury/Island julkaisi albumista remasteroidun ja lisäksi yhden bonuskappaleen sisältävän version. Mellencamp vastaa lähes täysin itse kaikesta sävellysmateriaalistaan. Uh-Huhilla julkaistuista kappaleista Jackie O edustaa yhteistyötä John Prinen ja Lovin Mother Fo You vähemmän tunnetun Will Caryn kanssa. Viimeksi mainitun kappaleen Mellencamp oli kirjoittanut aikaisemmin ja esitti sitä vuoteen 1982 ajoittuneella American Fool-kiertueellaan ennen kappaleen levytystä. Vuonna 2003 Louisville.comissa ilmestyneen artikkelin mukaan Cary oli lähettänyt Mellencampin kitaristille Mike Wanchicille The Nighcrawlers-yhtyeen kanssa levyttämänsä albumin Out of My Dreams. Se sisälsi muun muassa kappaleen Cruisin' in the Park, jonka Mellencamp olisi halunnut levyttää Uh-Huh-albuminsa ensimmäiseksi singleksi. Lopulta hän käytti ainoastaan mainitun biisin neljättä säkeistöä kappaleensa Lovin' Mother Fo Youn alkajaisiksi. Kirjoituskrediittidiili sainattiin ja Cary vastaanotti 15 % mainitun biisin rojalteista. Albumin kappaleista Play Guitar edustaa Mellencampin, hänen kitaristinsa Larry Cranen sekä Dan Rossin yhteistyötä. Musiikillisesti mainitussa kappaleessa on yhtäläisyyksiä Van Morrisonin varhaisen Them-yhtyeen kappaleeseen Gloria. Arviossaan Cash Box ylisti etenkin singlebiisiä Authority Song sekä albumiraitaa Serious Business.
Vuoden 1976 toukokuussa ilmestyneellä albumillaan Fly Like an Eagle Steve Miller Band saavutti nelinkertaisesti platinaa. Tyylillisesti kyseessä on rootsmusiikin osa-alueita laajasti hyödyntävä pitkäsoitto, joka sisältää silti riittävästi popherkkyyttä ja tarttuvuutta ollakseen helposti lähestyttävä. Miller perusti Steve Miller Bandin 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja vuonna 1967 hän neuvotteli yhtyeelleen viisi albumia käsittäneen sopimuksen Capitol/Emin kanssa. Kyseiset albumit ilmestyivät vuosien 1968 ja 1971 välillä ja niiden parhaat palat koottiin vuonna 1972 ilmestyneelle tupla-albumille Anthology. Vuonna 1973 Steve Miller Bandin kokoonpanossa tapahtui runsaasti muutoksia ja samaisena vuonna yhtye julkaisi lopullisen läpimurtolevynsä The Joker. Myös Fly Like an Eaglen tuotannosta vastannut Miller meni vuonna 1975 studioon basisti Lonnie Turnerin ja rumpali Gary Mallaberin kanssa ja äänitti kahden albumin verran materiaalia. Kyseiset kappaleet julkaistiin silti kahtena erillisenä pitkäsoittona, eli Fly Like an Eaglella ja vuotta myöhemmin ilmestyneellä ja edeltäjänsä tavoin suureksi menestykseksi osoittautuneella albumilla Book of Dreams. Sielukas ja Joachim Youngin Hammon B3-urkuja hyödyntävä albumin nimikappale nousi singleformaatissa viiden suosituimman joukkoon. Steve McCartyn käsialaa oleva Wild Mountain Honey edustaa psykedeelistä folkia. Serenade tekee paluun juurevampaan musiikilliseen ilmaisuun Joseph ja Brenda Cooperin käsialaa olevan Dance Dance Dancen edustaessa melkoisen tyylipuhdasta blue grassia. 40-luvulla kirjoitetusta Mercury Bluesista Steve Miller Band tarjoaa tyylitajuisesti 70-luvun puolivälin rockhenkeen päivitetyn näkemyksen. Pitkäsoiton kakkospuolen alkuun on sijoitettu singlemenstykset Take The Money and Run ja Rock N' Me, joista jälkimmäinen muistuttaa riffiltään tyylitajuisesti Freen vuoden 1970 suurmenestystä All Right Now. Sam Cooken You Send Mestä levytetyn coverin jälkeen Fly Like an Eagle säästää loppuunsa pari varsin kiinnostavaa kappaletta. Akustisvoittoisessa bluesbiisissä Sweet Maree kuullaan James Cottonin verevää huuliharpun soittoa ja The Window päättää pitkäsoiton sielukkaasti ja urkuvoittoisesti. Fly Like an Eagle -pitkäsoitosta muodostui maailmanlaajuinen menestys ja Millerin kotimaassa Yhdysvalloissa albumi saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan.
Seitsemäs toukokuuta 1951 syntynyt ja 24. elokuuta 2023 edesmennyt Bernard John Marsden oli brittiläinen blues- ja rockkitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Whitesnake-yhtyeessä. David Coverdalen kanssa hän kirjoitti esimerkiksi yhtyeen hitit Fool for Your Loving ja listakärkeen kohonneen Here I Go Againin. Soitettuaan Buckinghamissa paikallisissa yhtyeissä, joista mainittakoon aikaisemmin nimellä Daystorms toiminut Clockwork Mousetraps, Marsden perusti 17-vuotiaana yhtyeen Skinny Cat. Vuonna 1972 Marsden soitti ensimmäisen ammattikeikkansa UFO:n riveissä. Seuraavaksi hän oli mukana Glenn Cornickin Wild Turkeyssa vuonna 1973 ennen liittymistään Cozy Powellin yhtyeeseen Cozy Powell's Hammer. Marsdenin seuraava yhtye oli Babe Ruth, jonka Capitol Recordsin julkaisemilla ja vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneillä albumeilla Stealin' Home ja Kid's Stuff Marsden oli mukana. Marsdenin ollessa Babe Ruthissa Cozy Powell suositteli häntä Jon Lordille, joka oli muodostamassa Tony Ashtonin kanssa Deep Purplen jälkeistä yhtyettä Paice Ashton Lord. Albumia Malice in Wonderland nauhoitettaessa Marsden työskenteli kosketinsoittaja Howie Caseyn kanssa. Tämä kehotti Marsdenia liittymään Paul McCartneyn Wingsiin, mutta tätä ei tapahtunut, sillä Whitesnakea oltiin kasaamassa samaan aikaan. Paice Ashton Lord sai valmiiksi albumin Malice in Wonderland ja teki muutamia keikkoja. Yhtye lopetti toimintansa ollessaan työstämässä toista albuaan Munichissa, missä David Coverdale ja Bernie Marsden tapasivat. Vuonna 1978 Marsden muodosti uuden yhtyeen Coverdalen ja kitaristi Micky Moodyn kanssa. Se oli originaalilta nimeltään David Coverdale's Whitesnake, mutta lyhensi nimensä muotoon Whitesnake. Marsden oli mukana yhtyeen ep:llä, viidellä studioalbumilla sekä yhdellä livelevyllä. Whitesnaken jätettyään Marsden muodosti lyhytikäisen yhtyeen Bernie Marsden's SOS. Sitä seurasi yhtye Alaska solisti Robert Hawthornen ja kosketinsoittaja Richard Baileyn kanssa. Mainittu yhtye julkaisi vuosina 1984 ja 1985 ilmestyneet albumit Heart of the Storm ja The Pack. Vuonna 1986 hän perusti yhtyeen MGM Whitesnakessa vaikuttaneiden Neil Murrayn ja Neil Galleyn kanssa. Yhtyeeseen kuului lisäksi Totossa vokalisoinut Bobby Kimball. Yhtye teki nauhoituksia, mutta ne ovat säilyneet julkaisemattomina. Vuonna 1989 Marsden muodosti Micky Moodyn kanssa The Moody Marsden Bandin, joka julkaisi Norjassa nauhoitetun akustisen livealbumin Live in Hell ja Britanniassa taltioidun liven Never Turn Our Back on the Blues, jonka nauhoituksiin osallistui rumpali Zak Starkey. Marsden ja Moody konsertoivat ympäri Eurooppaa ja vuonna 1994 ilmestyi studioalbumi The Real Faith. Norjalaisen solistin Jorn Landen kanssa kaksikko muodosti yhtyeen The Snakes, jonka ohjelmistossa oli ainoastaan Moodyn ja Marsdenin aikaista Whitesnaken tuotantoa. Vuonna 1998 yhtyeeltä ilmestyi sekä studioalbumi Once Bitten että livelevy Live in Europe. Marsdenin seuraavat yhtyeet olivat niin ikään Whitesnakea versioineet Company of the Snakes ja M3. Viimeksi mainitulta ilmestyi triplacd/dvd Rough and Ready ja vuonna 2006 konserttitaltiointi Classic Snake Live Vol 1, jolla solistina vaikutti Black Sabbathista muistettu Tony Martin. Jo Whitesnakessa vaikutusaikanaan Marsden julkaisi sooloalbumit And About Time Too ja Look at Me Now. Marsdenin BBC Radio Rock Showlle tekemät nauhoitukset ilmestyivät cd-formaatissa. Marsdenin seuraava sooloalbumi oli vuonna 1994 ilmestynyt Green and Blues, joka on hänen tribuuttinsa John Mayall's Bluesbreakersissä soittaneille kitaristeille. Hän on työstänyt myös kaksi soundtrack-albumia. Marsden tuotti Mississippissä kuvatun bluesdokumentti-dvd:n. Sillä erityisesti James 'Super Chikan' Johnsonin osuus muodostuu merkittäväksi. Marsden tuotti Larry Johnsonin albumin Blues from Harlem ja soitti Honey Boy Edwardsin, John Jacksonin ja Louisiana Redin kanssa. 2000-luvulla Marsden tuotti Big Boy Blue-tuplacd:nsä. Tuplacd Bernie Plays Rory sisälsi Marsdenin covereita Rory Gallagherin tuotannosta. Akustinen live Going to My Hometown on nauhoitettu Buckinghamissa. Castle Communicationsin julkaisema tuplacd Blues and Scales sisälsi tuotantoa lähes kaikilta niiltä yhtyeiltä, joissa Marsden on soittanut. Marsden kitaroi Elkie Brooksin yhtyeessä, The Diesel Bandissa John Coglanin kanssa ja The Allman Brothers Bandin Warren Haynesin kanssa. Monacossa ja Britanniassa Marsden pääsi soittamaan Ringo Starr Bandissa. Vuonna 2021 Conquest julkaisi Marsdenin sooloalbumin Kings, joka on hänen tribuuttinsa bluesin kolmelle suurelle Kingille, Albertille, BB:lle ja Freddielle. Mainittu albumi saavutti Britanniassa sijan 18. ja sitä seurannutta albumia Chess oli inspiroinut Chicagosta käsin operoinut samanniminen levy-yhtiö. Marsden jatkoi konsertointiaan Britanniassa ja muualla Euroopassa. Hän osallistui Joe Bonamassan Blues-risteilyille ja syksyllä 2019 Marsden soitti kokonaisuudessaan Whitesnaken albumin Ready n' Willing. Hän menehtyi 24. elokuuta 2023 aivokalvontulehdukseen 72 vuoden ikäisenä.
Tammikuussa 1972 ilmestynyt Jackson Browne, joka tunnetaan erheellisesti myös nimellä Saturate Before Using, on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Jackson Brownen esikoisalbumi. Billboardin 200-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 53. Siltä poimittiin kaksi singleä, joista Doctor,My Eyes saavutti kahdeksannen sijan ja Rock Me on the Water sijan 48. Ennen levytyssopimuksensa solmimista Browne oli saavuttanut jo jonkin verran menestystä biisintekijänä. Alkuvuodesta 1970 hän lähetti David Geffenille demon kappaleestaan Jamaica Say You Will ja Geffen alkoi etsiä Brownelle levy-yhtiötä. Hän päätyi perustamaan oman Asylum Recordsinsa ja kiinnitti Brownen erääksi sen artisteista. Jackson Brownen esikoispitkäsoitto saavutti kultalevyn vuonna 1976 ja platinalevyyn vaadittaviin lukemiin albumi ylsi vuonna 1997. Jackson Brownen debyytti vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. AllMusicin William Ruhlman suorastaan ylisti albumia. Rolling Stoneen tuoreeltaan laaditussa arviossa Jackson Brownen esikoisalbumi vastaanotti kuusi tähteä kymmenestä mahdollisesta. Ed Kelleher laati albumista arvion Circus-lehteen sen ilmestymisvuonna. Hänen mukaansa Browne oli itse omien kappaleidensa paras tulkki. Robert Christgaun laatimaarvio oli sitä vastoin hieman varovaisempi; hän antoi albumille arvosanan B ja piti sekä albumin sisältämää musiikkia että ideoita jossakin määrin vaisuina.
