keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Torstain terävä:Hollantilainen rockin klassikko
Vuonna 1974 Mariska Veres jätti yhtyeen siirtyen soolouralle. Hänen seuraavina vuosina ilmestyneet singlensä Take Me High ja Lovin' You olivat suosittuja Alankomaissa, Belgiassa ja Saksassa. Muista Veresin soolosingleistä mainittakoon sittemmin harvinaiset Take It Like It Is, Dusty Springfield-cover Little By Little ja Too Young. Shocking Blue teki comebackin vuonna 1979. Yhtye levytti julkaisematta jääneen singlen Louise. Seuraavana vuonna yhtye teki keikkoja esittäen 70-luvun alun hittejään. Vuonna 1984 oli vuorossa toinen comeback, johon Luxemburgiin muuttanut van Leeuwen ei osallistunut ja yhtye levytti myös singlen Jury and the Judge.Vuonna 1993 Veres perusti jazzyhtyeen The Shocking Jazz Quintet. Yhtye levytti pitkäsoiton Shocking You, joka koostui jazzversioista 60- ja 70-lukujen pophiteistä. Vuodesta 1993 aina vuoteen 2006 Veres esiintyi edelleen eräässä Shocking Bluen inkarnaatiossa. Lisäksi hän levytti van Leeuwenin tuottamana kappaleet Body and Soul sekä Angel. Andrei Serbanin kanssa Veres levytti vuonna 2003 pitkäsoiton Gypsy Heart, jolla hän teki kunniaa romanijuurilleen. Mariska Veres menehtyi syöpään toinen joulukuuta 2006. Shocking Bluen suurimman hitin Venus hän ehti levyttää kaikkiaan neljästi; originaalin ja Shocking Jazz Quintetin lisäksi Forbula Diablosin kanssa vuonna 1997 englantia ja espanjaa yhdistäen. Dolf de Vriesin kanssa tehty loungeversio kappaleesta ilmestyi postuumisti muutama kuukausi Veresin edesmenon jälkeen vuonna 2007. Shocking Bluen kappaleista tehdyistä coverversioista mainittakoon Bananaraman vuonna 1986 ilmestynyt näkemys Venuksesta, joka nousi Yhdysvalloissa aina listakärkeen ja yhtyeen kotimaassa Englannissa kahdeksanneksi. Nirvana coveroi kappaleen Love Buzz debyyttisinglelleen vuonna 1988 ja kyseinen versio oli mukana myös yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneellä esikoisalbumilla Bleach.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Keskiviikon klassikko:Eräs glamrockin supertähdistä ja paljon muuta
Vuonna 1972 T Rex julkaisi listakärkeen nousseet singlet Telegram Sam ja Metal Guru, joista jälkimmäinen esti Elton Johnin Rocket Manin nousemasta kärkeen. Listakakkosia pikkulevyjen osalta tuona vuonna olivat Children of the Revolution ja Easy Action. Samana vuonna Bolan oli mukana Ringo Starrin elokuvassa Born to Boogie, jonka keskeisin osuus oli T Rexin konsertti Wembleyn Empire Poolissa 18. maaliskuuta 1972. Mukana oli lisäksi osuuksia, joissa T Rexin kanssa musisoivat Starr sekä Elton John. Vuonna 1973 Bolan kitaroi Electric Light Orchestran pitkäsoitolla On the Third Day kappaleissa Ma-Ma-Ma Belle ja Dreaming of 4000. Kolmas Bolanin ELO:lle kitaroima kappale Everyone's Born to Die oli mukana vuoden 2006 remasterilla kyseisestä albumista. Ringo Starrin albumilla Ringo Bolan kitaroi kappaleessa Have You Seen My Baby (Hold On). Vuonna 1973 T Rex saavutti vielä suuret hitit kappaleilla 20:th Century Boy ja Groover, joista ensimmäinen sijoittui kolmanneksi ja jälkimmäinen neljänneksi. Kyseisen vuoden joulukuussa Truck On (Tyke) nousi sijalle 12. Vuoden 1974 albumilta Zinc Alloy and the Hidden Riders of Tomorrow julkaistu single Teenage Dream oli osoitus Bolanin halusta kehittää T Rexin suosimaa tyyliä monimuotoisempaa musiikkia. Yhtyeen kakkoskitaristiksi kiinnitettiin Jack Green ja kosketinsoittaja/taustalaulajaksi Bolanin tuonaikainen tyttöystävä Gloria Jones. Vuonna 1974 Bolan toimi kitaristina Ike & Tina Turnerille kappaleissa Sexy Ida (Part 2) ja Baby Get It On. Vaikka T Rex tuli tiensä päähän, Bolan jatkoi levytyksiä julkaisten pitkäsoiton vuodessa. Tekstit olivat aikaisempaa vakavampia ja musiikillinen ilmaisu monimuotoista. Alkuvuodesta 1977 Bolan kasasi uuden yhtyeen ja julkaisi pitkäsoiton Dandy from the Underworld. Brittikiertueen kakkosbändiksi Bolan otti punkyhtye The Damnedin. Bolan isännöi Granada Televisionin kuusisarjaista ohjelmaa nimeltä Marc, jossa hän esitteli uusia yhtyeitä ja esitti myös omia uusia kappaleitaan. Jaksoista viimeinen sisälsi dueton vanhan ystävän David Bowien kanssa. Jo vuonna 1970 Bolan oli toiminut kitaristina Bowien singlehitillä The Prettiest Star. Bolan menehtyi tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa 16. syyskuuta 1977. Autoa ajoi hänen tyttöystävänsä Gloria Jones. Bolanin jättämä musiikillinen perintö on merkittävä. T Rexin musiikkia ovat nimittäin coveroineet esimerkiksi Siouxcie & The Banshees, Girlschool sekä Power Station. Bolan oli kitaristiesikuva esimerkiksi The Smithsin Johnny Marrille.
maanantai 28. syyskuuta 2015
Tiistain tukeva:Miljoonia myynyt kanadalainen boogierockin helmi
Tim Bachmanin tilalle tuli Blair Thornton, ja uuden line upín esikoisalbumista Not Fragile muodostui BTO:n suurin menestys kautta aikojen. Se nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa ja sisälsi ykköseksi nousseen singlehitin You Ain't Seen Nothing Yet sekä radiosuosikin Roll on Down the Highway. Menestystä jatkoivat vuonna 1975 ilmestyneet pitkäsoitot Four Wheel Drive ja Head On. Niiden singlehitit olivat Hey You ja Take It Like A Man ja jälkimmäisessä vieraili pianistina Little Richard. Head Onilta löytyi lisäksi jazzahtava Randy Bachmanin sävellys Lookin' Out for Number One, joka saavutti huomattavasti radiosoittoa. Vuonna 1976 ilmestyi BTO:n ensimmäinen kokoelmalevy, kaikilta viideltä siihenastiselta studioalbumilta kappaleita sisältänyt Best of BTO (So Far) Singlenä kokoelmalta julkaistiin Gimme Your Money Please. Tuplaplatinaa myynyt kokoelma on BTO:n kaikkien aikojen suosituin levy. Vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton Freeways jälkeen Randy Bachman jätti BTO:n. Hänet korvasi aikaisemmin April Wine -yhtyeessä soittanut basisti Jim Clench. Seuraavat yhtyeen pitkäsoitot Street Action ja Rock N' Roll Nights eivät menestyneet edeltäjien veroisesti. Jälkimmäiseltä poimittiin sentään singlemenestys Heartaches. Randy Bachmanin sooloalbumi Survivor ilmestyi vuonna 1978. Bachman-Turner Overdriven reunion oli vuorossa viisi vuotta myöhemmin. Mukana olivat Randy ja Tim Bachman, Fred Turner ja aikaisemmin Guess Whossa vaikuttanut Garry Peterson. Konstailemattomasti BTO:ksi nimetty paluulevy ilmestyi vuonna 1984. Vuonna 1986 julkaistulla livelevyllä oli myös kaksi uutta kappaletta; Bad News Travel Fast ja Fragile Man. Samaisena vuonna BTO oli lämmittelijänä Van Halenin 5150-pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonna 1988 Randyn, Fredin, Blairin ja Robbien muodostama kokoonpano teki paluun.
Loppuvuodesta 1991 Randy lähti ja hänen tilalleen otettiin Randy Murray. Kyseinen line up jatkoi keikkailua aina vuoden 2004 loppuun. Randy Bachman ja Fred Turner ilmoittivat jatkavansa musiikin tekemistä yhdessä loppuvuodesta 2009. Albumi Bachman & Turner ilmestýi syyskuussa 2010.Kolmas marraskuuta samaisena vuonna Jim Clench menehtyi syöpään Montrealissa 61 vuoden ikäisenä. Pohjois-Amerikan kiertueeseen lukeutui esiintyminen New Yorkin Roseland Ballroomissa. Konsertista taltioitiin sekä tuplalive että dvd. Bachman Turner Overdriven tuotannosta julkaistiin vuonna 2013 26 kappaletta sisältävä tuplacd 40:th Anniversary. Se sisältää neljä aiemmin julkaisematonta kappaletta ja kakkoscd:llä on mukana kahdeksan näytettä jo aikoja sitten loppuunmyydyltä, alun perin vuonna 1976 ilmestyneeltä, Japanissa taltioidulta livelevyltä. Robbie Bachman menehtyi 12. tammikuuta 2023 69 vuoden ikäisenä ja Tim Bachman 28. huhtikuuta samaisena vuonna syöpään 71-vuotiaana.
sunnuntai 27. syyskuuta 2015
Maanantain mainio:Puolitoista tuntia Flaming Sideburnsin rockhurmosta
Melkoisen pitkään hiljaisuutta viettänyt kitararockin sanansaattaja The Flaming Sideburns juhlistaa 20 vuotta sitten tapahtunutta perustamistaan rundilla, joka onneksemme koukkasi Joensuun Kerubin kautta. Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa ovat mukana kitaristit Jukka Suksi, alias Ski Williamson ja Petri Peevo, alias Peevo De Luxe, rumpali Jarkko Jokelainen, alias Jay Burnside, solisti Edvardo Martinez ja basistina yhtyeessä Sky Pilots -pitkäsoiton aikoihin kitaroinut Junnu Alajuuma alias Johnny Volume. Keikka käynnistyi Little Richard-klassikon Lucille vitaalisella näkemyksellä, jota seurasi yhtyeen settien loppuhuipennuksiin ainakin 2000-luvun alussa lukeutunut Get Down and get out. Sky Pilots -albumilta ensimmäisenä soitettu Invisible Hands edusti koko konsertin psykedeelisintä antia. Samaiselta levyltä löytyvä Heavy Tiger kaasutteli hallitusti ja todella innostavaa riffittelyä sisältävä Into the Golden Shade oli yksi setin alkupuolen todellisista ässistä. Kenties Flamareiden tähän mennessä parhaalta Hallelujah Rock and Rollah -pitkäsoitolta tarjoiltiin seuraavaksi kaksi keskeistä raitaa; In Flames ja albumin kaikkein kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Flowers. Since the Beginning -kappaleessa Suksi ja Volume vaihtoivat instrumentteja ja Keys to the Highway -albumin laadukkain iskusävelmä Lost Generation ja Sky Pilotsin vastaava Save Rock n' Roll olivat eräitä koko konsertin kiistattomia huippuhetkiä. Varsinaisen setin viimeiset todelliset ässät olivat Ungrounded Confusionista ja Empty Heartista muodostunut medley, Street Survivor sekä päätösnumerona soitettu World Domination. Encoreissa oli tarjolla vielä puoli tuntia lisää rockin ilosanomaa. Ylimääräisistä nousivat erityisesti esiin lempeästi svengaava Let Me Take You Far, The Sonicsin versiona erityisen tutuiksi tulleet Dirty Robber ja The Hustler sekä Hallelujah Rock n' Rollahilta löytyvät Lose My Soul ja Spanish Blood, joista etenkin ensin mainittu edusti vitaalisuudessaan suorastaan räjähtävää rockia. Samaa voi toki todeta lähes koko konsertista. Viimeisenä soitetun Rock N' Roll Boogaloon aikana yleisö pääsi lopulta heittämään kyykkyä ja konsertin päättyessä olo oli lähes katharttinen. Flamarit ovat todellisia ammattilaisia sekä soittajina että esiintyjinä. Yhtyeen puolitoistatuntinen konsertti tarjosi erään parhaista rockkeikoista vuosiin, joten sitä kannatti totisesti odottaa.
Flaming Sideburns Joensuun Kerubissa 26. syykuuta 2015.
lauantai 26. syyskuuta 2015
Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista
perjantai 25. syyskuuta 2015
Lauantain pitkä:Monessa keskeisessä yhtyeessä vaikuttanut skotlantilaiskitaristi
Kyseisen vuoden huhtikuussa Jimmy oli useamman yhtyeen soolokitaristina Lontoon Alexandra Palacessa järjestetyssä 14 tuntia kestäneessä Technicolour Dream -tapahtumassa. Vuonna 1967 One in a Million McCulloch kitaristinaan keikkaili esimerkiksi Upper Cutissa ja myös muissa Lontoon keikkapaikoissa. Menestykseen Jimmy nousi vuonna 1969 Thunderclap Newman -yhtyeen jäsenenä. Siihen kuuluivat lisäksi pianisti Andy "Thunderclap" Newman ja solisti, rumpali ja biisintekijä John "Speedy" Keen. Yhtyeen kyseisenä vuotena julkaisema single Something in the Air nousi brittilistan kärkeen. Kyseisen kappaleen ansiosta McCulloch on tähän saakka nuorin muusikko, joka on ollut mukana brittiykköseksi kohonneella kappaleella. Yhtyeen pitkäsoitolla Hollywood Dream oli mukana McCullochin nimikkoinstrumentaali sekä toinen hänen käsialaansa oleva kappale I See It All. Albumi myi hyvin, mutta ei kuitenkaan singlehitin veroisesti. Vuoden 1971 tammikuusta huhtikuun puoliväliin Thunderclap Newman konsertoi Englannissa, Skotlannissa, Hollannnissa ja Skandinaviassa ennen hajoamistaan. Kyseisen vuoden lokakuussa McCulloch vieraili John Mayall's Bluesbreakersin kitaristina yhtyeen konsertoidessa Englannissa ja Saksassa. Samoihin aikoihin Jimmyn uusi yhtye Bent Frame teki debyyttikeikkansa Lontoossa. Yhtyeen nimeksi vaihtui Jimmy McCulloch Band ja seuraavan vuoden helmikuussa se lämmitteli Englannissa ja Skotlannissa Leslie Westin Mountain-yhtyettä. Tuohon mennessä McCulloch oli toiminut sessiomuusikkona esimerkiksi Klaus Voormanille ja Harry Nilssonille. Samaisen vuoden kesäkuussa McCulloch liittyi bluesrockyhtye Stone the Crowsiin. Hän korvasi sähköiskuun menehtyneen kitaristi Les Harveyn ja auttoi yhtyettä viimeistelemään vielä vuoden 1972 aikana ilmestyneen pitkäsoittonsa Ontinuous Performance, jolla McCulloch soitti kappaleissa Goodtime Girl ja Sunset Cowboy, joista jälkimmäinen oli omistettu Harveyn muistolle. Stone the Crows lopetti toimintansa seuraavan vuoden kesäkuussa.
Saman vuoden aikana McCulloch teki visiitin skotlantilaisyhtyeessä Blue. Wingsiin hän liittyi elokuussa 1974 ja ensimmäinen levytys oli kyseisenä vuotena ilmestynyt singlemenestys Junior's Farm. Wingsin kappaleista McCulloch sävelsi vuoden 1975 pitkäsoitolta Venus and Mars löytyvän Medicine Jarin sekä Wings at the Speed of Sound -pitkäsoiton raidan Wino Junko. McCulloch oli leadvokalistina molemmissa kappaleissa ja niiden teksteistä vastasi Stone the Crowsin rumpali Colin Allen. Wingsissä vaikutusaikanaan McCulloch muodosti yhtyeen White Line rumpaliveljensä Jackin ja basisti/kosketinsoittaja/solisti Dave Clarkin kanssa. Yhtye keikkaili satunnaisesti ja julkaisi singlen Call My Name/Too Many Miles. Clarke's Mouse Records julkaisi vuonna 1994 13 kappaleesta koostuneen cd:n White Line-Complete. Marraskuussa 1976 White Line esiintyi brittiläisessä televisio-ohjelmassa Supersonic. McCulloch toimi äänittäjänä ja tuottajana kahdella The Knyber Trifles-yhtyeen kappaleella. Hän myös konsertoi kyseisen yhtyeen kanssa Lontoossa ja Glasgowssa. Syyskuussa 1977 McCulloch jätti Wingsin ja liittyi uudeksi jäseneksi uudelleen kasatun Small Facesin yhdeksästä konsertista koostuneelle Englannin-kiertueelle. McCulloch oli myös mukana yhtyeen jälkimmäisellä reunion-albumilla 78 in the Shade. Alkuvuodesta 1978 McCulloch perusti yhtyeen Wild Horses Brian Robertsonin, Jimmy Bainin ja Kenney Jonesin kanssa. Jo saman vuoden keväänä hän jätti yhtyeen. Seuraavana vuonna McCulloch liittyi The Dukesiin. Hänen viimeinen levytetty kappaleensa Heartbreaker julkaistiin yhtyeen ainoaksi jääneellä pitkäsoitolla The Dukes. McCulloch oli melodinen, voimakkaasti bluesista vaikutteita ottanut kitaristi. Yleisimmin hän soitti Gibson SG:tä ja Gibson Les Paulia. Basistina hän toimi Wingsissä silloin, kun Paul McCartney soitti pianoa tai akustista kitaraa. Hän menehtyi kotonaan Maida Valessa, luoteis-Lontoossa heroiinin yliannostukseen ainoastaan 26-vuotiaana.
torstai 24. syyskuuta 2015
Perjantain pohjat:Mark III:n tyylikäs avaus
Deep Purple:Burn
Vuoden 1974 helmikuussa julkaistu, mutta jo edellisen vuoden marraskuussa Montreuxissa nauhoitettu Burn on Deep Purple Mark III:n laadukas esikoisalbumi. Kitaristi Ritchie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen seuraksi erotettujen solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin tilalle oli kiinnitetty solistiksi lupaava tulokas David Coverdale sekä aikaisemmin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut ja myös laulajana varsin laadukas basisti Glenn Hughes. Liekkikantinen Burn-pitkäsoitto käynnistyy klassikkotasoisella nimikappaleellaan, jota voinee pitää eräänä Purplen koko tuotannon kohokohdista. Täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden osatekijöinä ovat iskevä kitarariffi, upeaa sooloilua niin Blackmorelta kuin Lordilta, jälkimmäisen klassisia vaikutteita hyödyntävä väliosa sekä Coverdalen ja Hughesin erinomaiset vokaalisuoritukset. Iisimpi Might Just Take Your Life on irtonaisuudessaan ehkäpä koko albumikokonaisuuden paras raita. Se on sitä ilman varsinaista kertosäettä ja minimalistisella sooloilulla. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että viimeisessä säkeistössä Glenn Hughes kuulostaa erehdyttävän paljon Paul Rodgersilta, joka oli tarjolla Purplen vokalistiksi Freen hajoamisen jälkeen. Lay Down Stay Down on ärhäkämpi rockpala, jossa Ian Paice paiskoo intensiivisiä komppiviidakoita ja Blackmore tarjoaa inspiroituneen kulkevaa soolotyöskentelyä. Sail Away on hieman laidbackimpi raita, jossa Coverdalen ja Hughesin vuorotteleva leadvokalisointi toimii varsin upeasti. You Fool No-One on psykedeelisempi pala, jossa Blackmore pääsee todella ääneen ja Paicen taidot kimuranttien komppien taitajana tulevat erinomaisesti esiin. What’s going on Here saa kantaa pitkäsoiton suorimman rockkappaleen kunniakasta titteliä. Sen kertosäe sisältää mainion koukun ja Blackmore ja Lord sooloilevat viriilisti. Levyn slovariklassikko on seitsemän ja puoliminuuttinen Mistreated. Siitä muodostui livebravuuri, joka löysi tiensä myös Ronnie James Dion vokalisoiman Rainbown keikkaohjelmistoon. Albumin päättää kiintoisa, kevyesti progeen kallistuva instrumentaali ”A” 200. Kokonaisuutena Burn saattaa hyvinkin edustaa laadukkainta Purplea sitten Mark II:n vuosien 1970 ja 1972 välillä julkaisemien kiistattomien klassikoalbumien In Rock, Fireball ja Machine Head sekä vuonna 1968 ilmestyneen erinomaisen debyyttipitkäsoiton Shades of Deep Purple. Liekki ei sammu, vaan palaa vahvasti.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Torstain terävä:Springsteenin klassikkotupla
tiistai 22. syyskuuta 2015
Keskiviikon klassikko:Kitararockin kuningattaren upea paluu
Syys- ja lokakuun vaihteessa 2013 ilmestynyt Unvarnished oli Joan Jett & The Blackheartsin ensimmäinen pitkäsoitto sitten vuoden 2006. Sen perusversio tarjoaa kymmenen kappaleen kimaran pelkistetyn nerokasta ja äärimmäisen toimivaa kitararockia. Mukana on tosin myös pari slovarimpaa kappaletta. Ensimmäinen uutta tuotantoa edustanut single, Dave Grohlin kanssa kirjoitettu Any Weather oli jo varsin lupaava ja positiivisia viboja huokunut esitys, mutta 22. syyskuuta 2023 65 vuotta täyttäneellä Joanilla oli tarjottavanaan laadukkaita kappaleita koko pitkäsoiton verran. TMI:n kertosäe on mieleen porautuvaa laatua ja Soulmates to Strangers toinen pitkäsoiton balladinomaisemmista kappaleista. Make It Back sijoittuu iskevine riffeineen, asiapitoisine teksteineen ja tarttuvine kertosäkeineen liki pitäen terävimpään kärkeen, eikä kertosäkeensä osalta suora, mutta muilta osin koukukas Hard to Grow Up jää siitä juuri jälkeen. Upealla jousisovituksella kruunattu Fragile lukeutuu sekin parhaimmistoon ja biisikolmikon, jonka muodostavat Joanin yksin kirjoittama Reality Mentality, ehkäpä kaikkein hittipotentiaalisin iskusävelmä Bad as We Can Be sekä tyylitajuisen pelkistetty Different, tarttuvuus on sellaista luokkaa, että kyseiset kappaleet toimivat taatusti jopa stadionkontekstissa. Vuonna 2015 Joan Jett & The Blackhkearts oli lämmittelyesiintyjänä The Whon Yhdysvaltain-kiertueella. Jousilla sävytetty Everybody Needs A Hero päättää pitkäsoiton erinomaisen tyylikkäästi. Näennäisen suora rokkaus toimii laadukkaan kappalemateriaalin ansiosta kuin rasvattu. Unvarnishedin myötä Joan Jett lunasti takaisin valtikkansa kitararockin kuningattarena. Mainitun albumin kappaleet edustavat luontaista jatkumoa I Love Rock N’ Rollin ja I Hate Myself for Loving Youn kaltaisille 80-luvun suurille hiteille, joista ensimmäinen nousi aina listakärkeen. Olisi suotavaa, että tuoreimman albumin laadukkuus olisi heijastunut jossakin määrin myös levymyyntiin. Huhtikuussa 2015 Joan ja Blackhearts palkittiin pitkästä ja ansiokkaasta urastaan, kun yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Tiistain tukeva:Eräs 90-luvun alun suosituimmista hardrockyhtyeistä
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Maanantain mainio:Gary Holtonin johtama kulttiklassikko
Sunnuntain extra:Eräs legendaarisimmista brittirumpaleista
perjantai 18. syyskuuta 2015
Lauantain pitkä:Eräs naishardrockin keskeisistä tekijöistä
torstai 17. syyskuuta 2015
Perjantain pohjat:Brittiläisen heavymetallin kivijalka
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Torstain terävä:Progeheavyn taitajien kolmas ja siihen mennessä kovin
tiistai 15. syyskuuta 2015
Keskiviikon klassikko:Rämäryhmän ensimmäinen huipputyö
maanantai 14. syyskuuta 2015
Tiistain tukeva:Eräs vuosituhannen vaihteen keskeisimmistä naisartisteista
Albumin ensimmäisestä singlepoiminnasta Fast as You Can muodostui Applen ensimmäinen hitti Britanniassa. Se sijoittui myös 20:n suosituimman joukkoon Billboardin Modern Rock Tracks-listalla. Kakkosalbumia seurasi konserttikiertue vuonna 2000. Sen jälkeen Apple piti taukoa musiikkibisneksestä, mutta teki musiikillista yhteistyötä Johnny Cashin kanssa. Duettocover Simonin & Garfunkelin ikiklassikosta Bridge over Troubled Water ilmestyi Cashin albumilla American IV:The Man Comes Around ja toinen Applen Cashin kanssa levyttämä cover oli Cat Stevensin Father and Son, joka ilmestyi vuoden 2003 Cash-kokoelmalla Unearthed. Kolmas pitkäsoitto Extraordinary Machine ilmestyi lopulta lokakuussa 2005. Sen äänitykset olivat alkaneet 2002 Jon Brionin tuottamina, mutta julkaistussa versiossa Mike Elizondon osuus oli keskeinen. Julkaistun albumin 11 kappaleesta kaksi säilyi muuttumattomina ensimmäisistä äänityksistä. Extaordinary Machine saavutti yli 600 000 kappaleen myynnillään kultalevyn ja Apple teki albumin tiimoilta kiertueen. Toukokuussa 2006 Apple teki tribuutin Elvis Costellolle esittämällä coverin Costellon keskeiseen tuotantoon lukeutuvasta I Want Yousta VH1:n konserttisarjassa Decades Rock Live. Elokuussa 2007 hän konsertoi itärannikolla Nickel Creekin kanssa. Vuonna 2009 Apple coveroi Cy Colemanin tribuuttilevylle kappaleet Why Try to Change Me Now ja I Walk a Little Faster. Tammikuussa 2010 Apple ja Jon Brion esiintyivät Haitin maanjäristyksen uhrien hyväksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Samana vuonna Apple oli mukana Margaret Chon albumilla Chon Dependent. Loppuvuodesta 2010 Billboard julkaisi artikkelin, jonka mukaan Apple oli aikeissa julkaista uuden albumin keväällä 2011. Applen neljäs albumi The Idler Wheel... sai julkaisunsa Yhdysvalloissa lopulta kesäkuussa 2012. Sen jälkeen Apple on työstänyt musiikkia useammalle soundtrackille, joista mainittakoon This Is 40. Vuonna 2014 Apple osallistui useampaan konserttiin Blake Millsin kiertueella. Jo edellisenä vuotena kaksikko oli työstänyt akustisen version Applen kappaleesta I Know. Applen viides ja samalla tuorein studialbumi on 17. huhtikuuta 2020 ilmestynyt Fetch the Bolt Cutters.
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen brittikitaristeista
Free palasi helmikuussa 1972 ilmestyneen viidennen studioalbuminsa Free at Last myötä. Sen jälkeen Fraser lähti perustamaan Sharksia. Tetsu ja Rabbit täydensivät Freen line upin ja yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi, muun muassa klassikkotasoisen singlehitin Wishing Well sisältävä Heartbreaker ilmestyi aivan vuoden 1973 alussa. Sen jälkeen Free hajosi lopullisesti. Rodgers ja Kirke perustivat menestyksekkään Bad Company -yhtyeen. Kossoff julkaisi sooloalbumin Back Street Crawler vuonna 1973. Pari vuotta myöhemmin hän perusti samannimisen yhtyeen, joka julkaisi albumit The Band Plays on vuonna 1975 ja 2:nd Street seuraavana vuonna. Lisäksi yhtyeeltä julkaistiin konserttitaltiointi Live at Croydon Fairfield Halls 15/6/75. Back Street Crawlerin muodostivat muilta osin kosketinsoittaja/laulaja Mike Montgomery, basisti Terry Wilson ja rumpali Tony Braunagel. Vuonna 1975 Kossoff oli myös mukana John Martynin kiertueella. Hän ehti myös toimia josakin määrin sessiokitaristin tehtävissä ja Kossoffin soittoa kuullaan esimerkiksi Jim Capaldin vuoden 1972 albumilla Oh How We Danced ja Mike Vernonin 1971 ilmestyneellä levyllä Bring It Back Home. Kossoffin muista sessioista mainittakoon neljä Ken Hensleyn kanssa nauhoitettua demokappaletta, jotka julkaistiin vuonna 1994 Hensleyn kokoelma-albumilla From Time to Time. Kossoffin kitarointia kuullaan myös John Martynin vuoden 1975 livelevyn Live at Leeds cd-version kolmella kappaleella. Vuonna 1977 ilmestyi 16 kappaleesta koostunut retrospektiivinen kokoelma-albumi Koss. Parikymmentä vuotta myöhemmin vuorossa oli 14 kappaleen kokoelma Blue Soul. Itse asiassa se oli uusintajulkaisu vuonna 1986 ilmestyneestä samannimisestä tuplavinyylistä. Julkaisunsa saivat myös viiden cd:n Free-boxi Songs of Yesterday sekä erinomainen David Claytonin ja Todd Smithin kirjoittama Free-biografia Heavy Load:The Story of Free. Freen hajoamista seurannut tyytymättömyys johti viimeistään Kossoffin vakaviin huumeongelmiin. Hän menehtyi sydänkohtaukseen lennolla matkalla Los Angelesista New Yorkiin 19. maaliskuuta 1976. Päivää ennen kuolemaansa Kossoff jammaili kosketinsoittaja Dennis Provisorin kanssa. Kossoff on haudattu Golders Greenin krematorioon. Hänen hautakirjoituksessaan lukee Allright Now.
lauantai 12. syyskuuta 2015
Sunnuntain extra:Suomirockin ikonin klassikkokimara
Kolmas nainen Kuopion Tähdessä 11. syyskuuta 2015.
perjantai 11. syyskuuta 2015
Lauantain pitkä:Grateful Deadin toinen rytmitaituri
Vuonna 1994 Hart pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Grateful Deadin jäsenenä. Vuonna 2000 hänestä tuli musiikin parantavaa voimaa opiskelevan organisaation jäsen. Hartin Grateful Deadin jälkeisistä yhtyeistä mainittakoon Mystery Box, joka soitti esimerkiksi vuoden 1996 Furthur Festivaaleilla. Kymmentä vuotta myöhemmin muodostui yhtye Rhythm Devils, jossa olivat lisäksi mukana muun muassa Bill Kreutzmann ja aikaisemmin yhtyeen The Other Ones soolokitaristina toiminut Steve Kimock. Yhtyeen ensimmäinen kiertue päättyi Vegoseen, Las Vegasiin. Kesä-heinäkuussa 2008 Hart johti omaa Mickey Hart Bandiaan Yhdysvaltain-kiertueella. Kesällä 2010 konsertoi Rhythm Devilsin uusi kokoonpano. Seuraavana vuotena yhtye soitti ainoastaan yhden konsertin Gathering of the Vibes -musiikkifestivaalilla Connecticutissa. Samana vuonna debytoi Mickey Hart Bandin uusi kokoonpano. Lokakuussa 2011 Smithsonian Folkways julkaisi Hartilta aina 25 albumista koostuneen The Mickey Hart Collectionin. Elokuussa 2013 Mickey Hart Band teki yhteisen kiertueen Tea Leaf Trion kanssa. 29. syyskuuta samaisena vuonna Washingtonissa ensi-iltansa sai lopullinen versio Hartin ja George Smootin elokuvasta Rhythms of the Universe.
Perjantain pohjat:Amerikan rockareiden 70-luvun mestariteos
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Torstain terävä:Sladen varhaistuotannon mestariteos
tiistai 8. syyskuuta 2015
Keskiviikon klassikko:Soulin kuninkaan tarina
maanantai 7. syyskuuta 2015
Tiistain tukeva:Chrissie Hynden luotsaama klassikkoyhtye
Yhtyeen nimeä kantanut debyyttipitkäsoitto ilmestyi joulukuussa 1979 ja se oli paitsi kriitikoiden suosima, myös menestys Atlantin molemmin puolin. VH1:n listalla kaikkien aikojen rockalbumeista Pretendersin debytti saavutti sijan 52. Elokuussa 1980 yhtye soitti Heatwave-festivaaleilla lähellä Torontoa. Maaliskuussa 1981 ilmestyi ep Extended Play, joka sisälsi muun muassa singlemenestyksen Message of Love. Kakkosalbumi Pretenders II ilmestyi samaisen vuoden elokuussa. Se sisälsi Extended Play-ep:n singlemenestykset ja niiden lisäksi radiosoitosta nauttineita kappaleita, kuten The Adultress, Birds of Paradise ja English Roses. Kesäkuussa 1982 Farndon sai lähteä yhtyeestä huumeidenkäyttönsä vuoksi. Hän menehtyi 14. huhtikuuta 1983 otettuaan heroiinia. Hän oli ollut kasaamassa uutta yhtyettä The Clashin Topper Headonin kanssa. Honeyman-Scott oli menehtynyt kokaiinin yliannostukseen jo 16. kesäkuuta 1982. The Pretenders oli nyt vailla kahta originaalijäsentään. Jo heinäkuussa 1982 kokoonpano, jonka muodostivat Hynde, Chambers, Rockpilen kitaristi Billy Bremner ja Big Countryn basisti Tony Butler levytti singlen Back on the Chain Gang. Kappaleesta muodostui Pretendersin suurin menestys Yhdysvalloissa. Se nousi viidenneksi kolmen viikon ajaksi. Singlen kakkospuoli My City Was Gone päätyi sittemmin The Rush Limbaugh Shown tunnusmusiikiksi. Pysyvämmän uuden Pretenders-line upin täydensivät kitaristi Robbie McIntosh ja basisti Malcolm Foster. Marraskuussa 1983 julkaistu Middle of the Road oli uuden kokoonpanon debyyttilevytys. Yhdysvalloissa se nousi top 20:een ja singlen b-puoli 2000 Miles julkaistiin Britanniassa a-puolena. Uuden line upin debyyttipitkäsoitto oli tammikuussa 1984 ilmestynyt Learning to Crawl. Se sisälsi edeltäneet singlet ja lisäksi coverin The Persuadersin kappaleesta Thin Line Between Love and Hate. Kosketinsoittajana levytysversiolla kuultiin Paul Carrackia, mutta kiertuekokoonpanon kosketinsoittajaksi tuli Rupert Black.
Vuonna 1985 alkoivat äänitykset seuraavaa albumia varten. Chambers ehti olla mukana ainoastaan yhdellä uuden albumin kappaleista, kun Hynde erotti hänet. Pian tämän jälkeen Foster lähti. Hynde ja McIntosh äänittivät loppuosan levystä eri sessioissa New Yorkissa ja Tukholmassa. Mukana äänityksissä olivat lisäksi esimerkiksi Carlos Alomar ja Eurythmicsin kanssa yhteistyötä tehnyt basisti Chucho Merchan. Albumi Get Close ilmestyi 1986 ja sisälsi singlemenestykset Don't Get Me Wrong ja Hymn to Her, joista jälkimmäinen nousi kotimaassaan kahdeksanneksi. Don't Get Me Wrong ja My Baby nousivat molemmat Billboardin Mainstream Rock-listan kärkeen. Albumille päätymättömät kappaleet If There Was a Man ja Where is Everybody Gone? julkaistiin Bond-elokuva The Living Daylightsin soundtrackillä. Get Close-kiertueella yhtyettä täydensi kosketinsoittaja Bernie Worrell. Kiertueen päätyttyä loppukesästä 1987 McIntosh jätti yhtyeen ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin The Smithsissä soittanut Johnny Marr. Hän ehti olla mukana syksyn kiertueella ja singlellä Windows of the World/1969 ennen eroamistaan. Tässä vaiheessa yhtye piti taukoa. Foster liittyi Simple Mindsiin, Cunningham palasi studiotyöskentelyn pariin ja Hynde piti kolmen vuoden tauon musiikkibisneksestä. Vuonna 1990 hän palkkasi studiomuusikoita ja levytti pitkäsoiton Packed! Hynde oli tässä vaiheessa ainoa yhtyeen virallinen jäsen. Packedin singlejulkaisu Never Do That nousi Kanadassa sijalle 26. Vuonna 1993 Hynde muodosti kitaristi Adam Seymourin kanssa uuden Pretenders-kokoonpanon. Samana vuonna äänitettiin seuraavana vuonna julkaistu albumi Last of the Independents ja yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Primitivesissä soittanut basisti Andy Hobson sekä yhtyeeseen paluun tehnyt rumpali Martin Chambers. Vuonna 1993 Pretenders levytti myös coverit The Jimi Hendrix Experiencen Bold as Lovesta Hendrix-tribuutille Stone Free sekä 10 CC:n I'm Not in Lovesta.
The Last of the Independents myi kultaa ja sen singlehittejä olivat Night in My Veins sekä balladi I'll Stand by You, joka nousi top teniin kotimaassaan ollen myös Yhdysvalloissa top 20-menestys. Albumin kappaleita olivat työstämässä myös hittinikkarit Billy Steinberg ja Tom Kelly. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella oli mukana myös jousikvartetti ja vuonna 1995 ilmestyi albumi ja dvd The Isle of View. Pianistina sillä kuultiin Blur-yhtyeen johtohahmoa Damon Albarnia. Vuonna 1997 Pretenders levytti kappaleet Homecoming ja Goodbye Ridley Scottin elokuvaan GI Jane. Vuosikymmenen lopussa Hynde kiinnostui poliittisesta aktivismista ja vuonna 1999 ilmestyi pitkäsoitto Viva El Amor. Vuonna 2000 ilmestyi Pretendersin Greatest Hits -kokoelma ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu uusi albumi Loose Screw jäi vähälle huomiolle, mutta vastaanotti kriitikoiden suosion. Vuonna 2005 Pretenders pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Samana vuonna basistiksi vaihtui Nick Wilkinson ja Rhino Recordsin kautta julkaistiin cc-boxi Pirate Radio 1979-2005. Remasteroituja vanhojen pitkäsoittojen tuplaversioita seurasi lokakuussa 2008 uusi pitkäsoitto Break Up the Concrete, joka oli yhtyeen ensimmäinen top 40:ään Yhdysvalloissa noussut albumi 22:een vuoteen. Kiertue alkoi tammikuussa 2009 Yhdysvalloista. Kesällä vuorossa oli Eurooppa ja syksyllä Kanada ja uudelleen Yhdysvallat. Helmikuussa 2010 kiertueelta julkaistiin cd/dvd Pretenders:Live in London. Kiertue Blondien kanssa Uudessa Seelannissa ja Australiassa alkoi kyseisen vuoden toukokuussa. Syyskuussa 2012 Pretenders-kokoonpano, jonka muodostivat Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson kokoontui 2012 Singapore Grand Prixin tiimoilta. Kuudes syyskuuta 2016 Steve Nicks ilmoitti The Pretendersin tekevän hänen kanssaan 27 kaupungissa vierailevan kiertueen kyseisen vuoden kolmen viimeisen kuukauden aikana. Pretendersin kokoonpanon muodostivat Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson, kuten myös aikaisemmin.21. lokakuuta 2016 ilmestyi The Pretendersin uusi albumi Alone. Chrissie Hyndea lukuun ottamatta kyseisellä pitkäsöoitolla soittivat silti studiomuusikot.
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
Maanantain mainio:Merkittävä amerikkalainen laulaja/lauluntekijä
Vuonna 1999 Mann levytti materiaalia Paul Thomas Andersonin elokuvan Magnolia soundtrackille. Sen kappaleista Save Me pääsi ehdokkaaksi sekä Grammyn että Academy Awardin saajaksi. Mann neuvotteli irti sopimuksestaan Geffen Recordsin kanssa ja perusti oman levy-yhtiönsä nimeltä Superego Records. Vuonna 2000 ilmestyi pitkäsoitto Bachelor n:o 2, joka sisälsi kappaleita niin Magnolian soundtrackilta kuin myös aivan uutta tuotantoa. Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli albumi Lost in Space ja vuonna 2003 kyseisestä pitkäsoitosta julkaistu special edition. Sen kakkoslevy sisälsi kuusi livebiisiä, sinkkujen b-puolia ja kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta. Vuonna 2004 Mann julkaisi Live at St. Ann's Warehousen, joka ilmestyi sekä cd, että dvd-formaatissa. Se oli taltioitu Brooklynissa, New Yorkissa soitetuista konserteista. Seuraavana vuonna ilmestyi The Forgotten Arm. Kyseessä oli konseptialbumi, joka sijoittui 70-luvun Virginia State Fairiin ja kertoi rakastavaisista, jotka valitsivat lopulta omat tiensä. Joe Henryn tuottama albumi äänitettiin pääosin livenä ja seuraavana vuonna se vastaanotti Grammyn parhaasta kansitaiteesta. Vuonna 2006 ilmestynyt joululevy One More Drifter in the Snow sisälsi sekä originaaleja että covereita. Vuonna 2008 ilmestynyt pitkäsoitto Fucking Smilers oli kaupallinen menestys; se sijoittui Billboardin listalla sijalle 32. ja itsenäisellä albumilistalla aina sijalle kaksi. Vuonna 2012 oli vuorossa pitkäsoitto Charmer, joka sisältää muun muassa dueton The Shins -yhtyeen James Mercerin kanssa. Helmikuussa 2013 Mann aloitti musiikillisen yhteistyön Ted Leon kanssa ja seuraavan vuoden huhtikuussa parivaljakon yhteinen yhtye The Both julkaisi esikoispitkäsoittonsa. Vuonna 2017 ilmestyi Mannin yhdeksäs sooloalbumi Mental Illness, joka voitti vuoden parhaan folkalbumin Grammyn. Viides marraskuuta 2021 julkaistiin hänen toistaiseksi tuorein pitkäsoittonsa Queens of the Summer Hotel.