Sunnuntain extra:Eräs retrohenkisen jenkkirockin huipuista

Brownsville Station on Michiganissa vuonna 1969 perustettu rockyhtye, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristit Cub Koda ja Mike Lutz, rumpali T. J. Conley ja basisti Tony Griggins. Vuonna 1971 rumpaliksi vaihtui Henry Weck. Brownsville Station keskeisistä vaikutteiden antajista mainittakoon Chuck Berryn, Bo Diddleyn ja Jerry Lee Lewisin kaltaiset rockin pioneerit. Ensimmäisillä pitkäsoitoillaan yhtye coveroikin inspiraationsa lähteinä toimineiden  suurten diggauskohteidensa tuotantoa. Brownsville Stationin debyyttialbumi No BS  ilmestyi vuonna 1970. Pitkäsoiton covereita edustivat muun muassa Link Wrayn Rumble ja Ricky Nelsonin Mary Lou. Yhtyeen nimeä kantanut kakkosalbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen  huippuhetki oli ehkäpä Lady (Put the Light On Me.)Vuonna 1972 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto A Night on the Town koostui pelkästään yhtyeen omaa tuotantoa edustaneista kappaleista. Keikkakontekstissa Brownsville Station onnistui vielä paremmin, kuin levyillään. Erityisesti Cub Koda oli todella vitaalinen esiintyjä, josta monet aina Alice Cooperista lähtien ottivat mallia. Vuoden 1973 Brownsville Station -albumi Yeah! sisälsi yhtyeen suurimman singlehitin Smokin' in the Boys Room. Michael Lutzin ja Cub Kodan käsialaa ollut kappale nousi Billboardin singlelistalla aina kolmanneksi ja myös brittilistalla sijalle 27. Se myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja saavutti kultalevyn tammikuussa 1974. 80-luvun puolivälissä LA:n glammetallin keskeisiin nimiin kuuluva Mötley Crüe teki kappaleesta menestyksekkään coverin. Yeah-pitkäsoiton muusta keskeisestä tuotannosta mainittakoon All Night Long sekä Lou Reed ja Robert Parker-coverit Sweet Jane ja Barefootin'. Seuraavina vuosina ilmestyneet albumit School Punks ja Motor City Connection pitivät yllä hyvää tasoa. Yhtyeen toiseksi suurin singlehitti oli vuonna 1974 Billboardin listalla sijalle 31. kivunnut Kings of the Party.

Myös vuonna 1977  ilmestynyt pikkulevy Martian Boogie menestyi. Originaali Brownsville Station hajosi vuonna 1979 julkaistuaan edellisenä vuonna Epicin kautta viimeiseksi jääneen albuminsa Air Special. Cub Koda menehtyi munuaissairauteen heinäkuussa 2000 51-vuotiaana. Lutz jatkoi tuottajana. vaikutti yhtyeessä No Mercy  ja teki yhteistyötä muun muassa Ted Nugentin kanssa, jonka kanssa hän myös keikkaili 90-luvulla. Lutz asuu Ann Aborissa, toimii kitaran ja basson soiton opettajana, kirjoittaa materiaalia ja myös tuottaa edelleen monia yhtyeitä. Weck teki jo Brownsville Stationissa ollessaan yhteistyötä Blackfoot-yhtyeen kanssa tuottaen useampia yhtyeen klassikkoalbumeita. Hän on nykyisen Brownsville Station-kokoonpanon kantava voima ja toimii myös äänittäjänä ja tuottajana Ann Aborin Lutz Tazmania-studioilla. Vuonna 1975 yhtyeeseen liittynyt kitatisti/basisti/kosketinsoittaja Bruce Nazarian toimi tuottajana ja äänittäjänä ja pyöritti suosittua digitaaliseen mediaan keskittynyttä websivustoa. Hän vaikutti myös yhtyeessä The Automatix, mutta menehtyi lokakuussa 2015. Weck ja Lutz kävivät läpi valtavan määrän Brownsville Stationin demoja, harjoituksia ja  liveäänityksiä. Lopputuloksena oli vuonna 2012 ilmestynyt albumi Still Smokin', joka sisälsi 12 uutta kappaletta sekä uusioversion klassikosta Smokin' in the Boys Room. Seuraavana vuonna yhtye palasi tien päälle kokoonpanolla, jossa legendaarista miehistöä edustivat juuri Lutz ja Weck.

Lauantain pitkä:Erään amerikkalaisen progen merkkipaalun formatiivinen vaihe

Nimikko-osavaltiostaan kotoisin oleva Kansas on eräs progressiivisen rockin tärkeimmistä nimistä. Musiikillisesti kyseessä voi todeta olevan varsin monipuolinen yhtye, jonka soitossa on vaikutteita myös esimerkiksi heavyrockista ja klassisesta musiikista. Yhtyeen musiikillinen ilmaisu on ollut myös ostavan yleisön mieleen. 1970-luvun puolivälissä Kansas teki läpimurtonsa albumien osalta ja hieman myöhemmin se työsti Carry on Wayward Sonin ja todellisen slovarikaunokin Dust in the Windin kaltaisia singlemenestyksiä. Niistä ensin mainittu oli classic rock radion soitetuin kappale vuonna 1997 ja jälkimmäinen ylsi miljoonamyyntiin. Kansasin pitkäsoitoista Leftoverture, Point of Know Return sekä vuonna 1984 ilmestynyt kokoelma-albumi Best of Kansas ovat myyneet moninkertaista platinaa. Tuplalive Two for the Show on platinalevy ja yhtyeen studioalbumeista kahdeksan on myynyt kultalevylukemiin. 70- ja 80-luvuilla Kansas viihtyi Billboardin listalla yhtäjaksoisesti yli 200 viikon ajan ja soitti Yhdysvalloissa loppuunmyytyjä stadion- ja areenakonsertteja.
Vuonna 1969 kitaristit Lynn Meredith ja Don Montre, kosketinsoittaja Dan Wright ja syntetisaattoreista vastannut Kerry Livgren vaikuttivat yhtyeessä The Reasons Why. Kun yhtyeen nimeksi vaihtui Saratoga, se alkoi työstää Livgrenin käsialaa olleita kappaleita kokoonpanolla, jonka rytmiryhmän muodostivat basisti Scott Kessler ja rumpali Zeke Lowe. Vuonna 1970 yhtyeen nimeksi vaihtui Kansas ja siihen liittyivät topakalaisessa progeyhtyeessä White Cloverissa vaikuttaneet basisti Dave Hope ja rumpali/perkussionisti Phil Ehart. Kokoonpanoa täydensivät myös solisti Joel Warne ja saksofonisti Larry Baker. Joskus Kansas I-nimellä tunnettu kokoonpano hajosi vuonna 1971 Ehartin ja Hopen lähtiessä kasaamaan uudelleen White Cloveria. Ethartin korvasi Lowen vierailun jälkeen Brad Schultz. Hopen tilalle tuli Rod Mikinski ja Bakerin korvasi saksofonin lisäksi myös huilua soittanut John Bolton. Kyseiseen kokoopanoon on viitattu nimellä Kansas II. Vuonna 1972 Ehart palasi Englannista, missä hän oli ollut etsimässä soittokumppaneita. Hopen kanssa Ehart kokosi jälleen White Cloverin miehityksellä, johon tulivat mukaan vokalisti/viulisti/sellisti Robby Steinhardt, laulusta, koskettimista, syntetisaattorista ja perkussioista huolehtinut Steve Walsh sekä kitaristi Rich Williams. Kansasin toisesta kokoonpanosta mukaan napattiin Livgren. Tämän myötä Kansas II lopetti toimintansa. Uusi kokoonpano sai levytyssopimuksen Don Kirshnerin nimettömän yhtiön kanssa ja yhtye päätti säilyttää Kansas-nimen.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin maaliskuussa 1974, lähes vuosi sen jälkeen, kun se oli levytetty New Yorkissa. Albumin voi todeta määritelleen yhteelle tunnusomaisen soundin. Amerikkalaisen boogierockin elementit yhdistyivät kekseliäisiin sovituksiin ja vaihtuviin tahtilajeihin. Steinhardtin viulu oli keskeinen elementti yhtyeen soundissa. Toisin kuin useat muut progressiivisen rockin parisssa työskennelleet viulistit, Steinhardt hyödynsi soitossaan runsaammin elementtejä rockista kuin jazzista, tai klassisesta musiikista. Kansas saavutti hitaasti kulttisuosiota Kirshnerin tekemän promootion ja ahkeran keikkailunsa, jota se harjoitti myös kahden seuraavan pitkäsoiton, eli Song for American ja Masquen ilmestyttyä, ansiosta. Neljäs, lokakuussa 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Leftoverture merkitsi Kansasille läpimurtoa. Se sisälsi hitin Carry on Wayword Son ja itse albumi nousi viidenneksi Billboardin listalla.

Tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen julkaistu albumi Point of Know Return nousi sijaa korkeammalle. Kumpikin pitkäsoitoista myi yli miljoona kappaletta, kuten myös jälkimmäisen singlehitit, joihin kuuluivat nimikappale ja Dust in the Wind. Jälkimmäinen myi kultaa myös digisinglenä lähes 30 vuotta julkaisunsa jälkeen vuonna 2005. Point of Know Return -pitkäsoitto oli myynyt viisinkertaista platinaa vuoteen 2001 mennessä. Näihin aikoihin Kansasista tuli pääesiintyjä, joka pystyi myymään loppuun New Yorkin Madison Square Gardenin kaltaisia jättiareenoita. Vuosien 1977 ja 1978 kiertueiden eri konserteista kasattiin tuplalive Two for the Show. Kansas tuli tunnetuksi siitä, että se soitti kappaleensa livenä melkoisen uskollisina näkemyksinä originaaliversioille. Vuonna 1978 Kansas nimettiin UNICEFIN hyväntahdonlähettiläiksi. Point of Know Returnia seurannut studioalbumi, vuonna 1979 ilmestynyt Monolith oli edeltäneen livelevyn tavoin yhtyeen itsensä tuottama. Se sisälsi top 40-hitin People of the South Wind, joka viittasi nimessään Amerikan natiiveihin asukkaisiin, nk. Kaw-ihmisiin, joiden mukaan sekä osavaltio, että yhtye olivat saaneet nimensä. Vaikka Monolithista ei muodostunut edeltävien albumien veroista menestystä, myi pitkäsoitto lopulta platinaa.  Vuonna 1980 ilmestynyt Audio-Visions jäi Kansasin originaalin line upin joutsenlauluksi.Singlenä julkaistu Hold On nousi top 40-listalle. Walsh lähti yhtyeestä lokakuussa 1981 ja perusti uuden yhtyeen Streets. Seuraavan vuoden alussa hänen tilalleen tuli vokalisti/kosketinsoittaja John Elefante. Hänet valittiin yli 200 kokelaan joukosta, joihin lukeutui esimerkiksi Sammy Hagar.

 Uuden kokoonpanon debyyyttialbumi oli kesäkuussa 1982 ilmestynyt Vinyl Confessions. Se sisälsi Mainstream Rock-listalla aina neljänneksi nousseen singlen Play the Game Tonight. Albumin kristillisvaikutteiset tekstit kiinnostivat uutta yleisönosaa, mutta pitkäsoitto jäi hieman kultalevyyn oikeuttavista myyntiluvuista. Seuraava albumi oli vuonna 1983 ilmestynyt Drastic Measures. Livgren oli mukana enää kolmella pitkäsoiton kappaleista. Steinhardt oli lähtenyt ennen albumin levyttämistä. Vaikka itse pitkäsoitto sijoittui ainoastaan sijalle 41., sen singlepoiminta Fight Fire with Fire nousi Mainstream Rock-listalla aina kolmanneksi, ts. korkeammalle kuin mikään Kansasin julkaisuista. Mainittakoon, että kyseinen lista oli olemassa vasta vuodesta 1981 alkaen. Uudenvuodenaattoon 1983 ajoittuneen viimeisen konsertin jälkeen Livgren ja Hope jättivät Kansasin. He perustivat yhtyeen AD aikaisemmin Bloodrockissa vaikuttaneen Warren Hamin ja Michael Gleasonin kanssa. Kumpikin oli aikaisemmin ollut mukana Kansasin kiertuekokoonpanossa. Ehart, Elefante ja Williams jatkoivat Kansasia hetken ja levyttivät yhden uuden kappaleen yli neljä miljoonaa myyneelle Best of-kokoelmalle. Sen jälkeen Kansas hajosi väliaikaisesti, ja sen jäsenistä Elefante ei ole enää myöhemmin levyttänyt yhtyeen kanssa.

Perjantain pohjat:Eräs Rautaneidon parhaista

Iron Maiden:Somewhere in Time


Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto Somewhere in Time sijoittuu Iron Maidenin tuotannossa lähes terävimpään kärkeen, vaikka se ei ole  täysin saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta. Tähän ei ole voinut olla vaikuttamatta se, että longarin kappaleista ainoastaan kahdesta muodostui todellisia keikkastandardeja. Kyseisellä albumilla kuultiin Maidenin historiassa ensi kertaa kitarasyntetisaattoreita, eivätkä solisti Bruce Dickinsonin akustisvoittoiset kappaleet päässeet levylle mukaan. Somewhere in Timella helmikuun 27. päivä 58 vuotta täyttävän kitaristi Adrian Smithin  sävelkynä oli todella terässä. Smithin käsialaa nimittäin ovat pitkäsoiton todellisen ässähitin, killerikertosäkeellä kuorrutetun Wasted Yearsin lisäksi Sea of Madness sekä pitkäsoiton terävimpään kärkeen sijoittuva Stranger in a Strange Land. Suuri osa albumin kappaleista on jo totuttuun tapaan perustajajäsenen, basisti Steve Harrisin käsialaa. Hän vastaa yksin iskeväriffisestä avauskappaleesta Caught Somewhere in Time, kakkospuolen avaavasta, aavistuksen keskinkertaisemmasta raidasta The Loneliness of the Long Distance Runner, tekstissään Harrisin historiallisia intressejä esiin tuovasta päätöskappaleesta Alexander the Great sekä ykköspuolen päättävästä raidasta Heaven Can Wait, josta albumin kappaleista ainoana muodostui keikkavakio Wasted Yearsin tavoin.  Kitaristi Dave Murrayn ja Harrisin yhteistyötä oleva Deja-Vu omaa todella komean melodian ja saa kantaa albumin unohdetun klassikon uljasta titteliä. Sekä huomattavan vivahteikkaita sävellyksiä, että suhteellisen suoria rockpaloja sisältävän  Somewhere in Time -albumin kansikuvalla on tarjottavanaan useita viittauksia Maidenin varhaisempaan tuotantoon. Pitkäsoittoa on myyty yksistään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta.

Torstain terävä:Eräs rytinäbluesin todellisista taitajista

24. helmikuuta 1950 syntynyt George Thorogood on Wilmingtonista,  Delawaresta kotoisin oleva rhythm and blues -kitaristi ja laulaja.  Hänen edustamansa energinen boogien ja rhythm and bluesin yhdistelmä tuli 80-luvulla tunnetuksi Bad to the Bonen ja I Drink Alonen kaltaisista hiteistä.  Thorogood myös popularisoi uudelleen vanhoja klassikoita, kuten Hank Williamsin Move It on Overin ja Bo Diddleyn Who Do You Loven. Yhtyeensä The Destroyersin kanssa Thorogood on julkaissut yli kaksikymmentä albumia.  Niistä kuusi on saavuttanut kulta- ja kaksi platinalevyn.  George Thorogood & The Destroyers on edelleen aktiivinen live-esiintyjä ja viime vuonna yhtye juhli 40-vuotista olemassaoloaan.

Thorogood aloitti uransa vuonna 1970 akustisena sooloesiintyjänä Robert Johnsonin ja Elmore Jamesin kaltaisten bluesartistien hengessä.  Keskeisimpänä inspiraation lähteenä hänen omalle muusikon uralleen oli kuitenkin ollut John P. Hammondin konsertti. The Destroyersin Thorogood perusti hieman myöhemmin koulutoverinsa, rumpali Jeff Simonin kanssa.  Yhtyeen soundi oli yhdistelmä Chicago Bluesia ja rock and rollia. Ensimmäiset keikkansa yhtye soitti Delawaren yliopiston Lane Hallissa.  Thorogoodin demo Better than the Rest äänitettiin vuonna 1974, mutta se sai julkaisunsa vasta viisi vuotta myöhemmin yhtyeen kolmantena albumina. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi George Thorogood & The Destroyers levytettiin vuonna 1976  ja julkaistiin seuraavana vuonna.Vuonna 1978 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Move It on Over sisälsi muun muassa klassikkokappaleen Please Set A Date. Yhtyeen varhainen menestys nosti suosioon myös ensisijaisesti folkin parissa tunnetuksi tullutta levy-yhtiö Rounder Recordsia. 1970-luvun lopussa Thorogoodin ja hänen yhtyeensä tukikohta oli Bostonissa.  Thorogood oli ystävä washingtonilaisyhtye The Nighthawksin kanssa.  1970-luvun lopussa Destroyersilla ja Nighthawksilla oli samanaikaisesti konsertit saman kadun varrella Georgetownissa sijainneissa clubeissa.  Ennakkosuunnitelman mukaisesti yhtyeet soittivat keskiyön aikaan Elmore Jamesin Madison Bluesia ja Thorogood ja Nighthawksin kitaristi Jimmy Thackery siirtyivät clubista toiseen, eli Thorogood meni soittamaan Nighthawksin ja Thackery Destroyersin keikalle.  80-luvun puolivälissä George Thorogood & The Destroyersin Live Aid-konsertissa Philadelphiassa Nighthawksin basisti Jan Zukowski täydensi yhtyeen kokoonpanoa.

Valtavirran suosiota Thorogood alkoi saavuttaa vuonna 1981 toimittuaan Rolling Stonesin Amerikan-kiertueen lämmittelijänä. Samana vuonna George Thorogood & The Destroyersilla oli suorastaan hektinen 50/50-kiertue, jonka aikana yhtye konsertoi 50:ssa Amerikan osavaltiossa 50:n päivän aikana. Thorogood vieraili Saturday Night Liven 2. lokakuuta 1982 lähetetyssä jaksossa.  Samana vuonna George Thorogood & The Destroyers julkaisi EMI Recordsin kautta pitkäsoiton Bad to the Bone, jonka nimikappaleesta muodostui yhtyeelle  suuri hitti. Se on ollut myös mukana useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, joista mainittakoon Terminator2 sekä Miami Vice.  Thorogoodin suuriin singlemenestyksiin lukeutuu myös vuonna 1993 ilmestyneen albumin Haircut nimikappale. Hänen ja Destroyersin tuorein pitkäsoitto on vuonna 2011 ilmestynyt 2120 South Michigan Ave. Vuonna 2012 Thorogood nimettiin 50 vaikutusvaltaisimman delawarelaisen joukkoon viimeisimmän 50 vuoden ajalta. Vuonna 2017 ilmestyi hänen ensimmäinen varsinainen sooloalbuminsa Party of One. 14. maaliskuuta 2020 Thorogood tuli valituksi Mississippi Music Project Hall of Fameen Biloxissa, Mississippissä. Hän vastaanotti Mississippi Music Project -palkinnon sitoutumisestaan musiikkiteollisuuteen.

Keskiviikon klassikko:Brittien blueslaulajattarien eliittiä

25. helmikuuta 1945 Elkie Bookbinderin nimellä syntynyt Elkie Brooks on voimakasääninen blueslaulajatar, joka vaikutti 70-luvulla yhtyeissä Dada ja Vinegar Joe ja lanseerasi sen jälkeen menestyksekkääksi osoittautuneen soolouransa. Suurin suosio ajoittui 70- ja 80-lukujen vaihteeseen. Brooksin singlemenestyksistä mainittakoon Pearl's a Singer, Lilac Wine, Don't Cry Out Loud sekä myös Chris Rean levyttämänä muistettu ja hänen käsialaansa oleva Fool (If You Think It's Over.) Pitkäsoitoista Pearls nousi listakärkeen. Brooksiin on viitattu jopa brittiläisen bluesin kuningattarena ja huhtikuuhun 2012 mennessä hänellä oli brittiläisistä naisartisteista eniten pitkäsoittoja top 75:ssä. Brooksin isovanhemmat ja isoisovanhemmat olivat Venäjän Puolasta kotoisin olleita juutalaisia maahanmuuttajia. Hänen isoveljensä Anthony Bookbinder käytti taiteilijanimeä Tony Mansfield ja toimi Billy J. Kramer & The Dakotasin rumpalina yhtyeen 60-luvun alkupuolen hittilevyillä. Brooksin omien sanojen mukaan hänen epävirallinen debyyttiesiintymisensä tapahtui manchesterilaisessa clubissa 13-vuotiaana. Ammattimaisesti Brooks on laulanut 15-vuotiaasta. Decca julkaisi artistin debyyttilevytyksen, coverin Etta Jamesin kappaleesta Something's got a Hold on Me vuonna 1964. Vuotta myöhemmin hän toimi Beatlesin lämmittelyesiintyjänä yhtyeen joulushowssa Lontoossa. Hän auttoi uransa alkutaipaleella ollutta Small Facesiä esittelemällä yhtyeen useille keskeisille tahoille ja keikkaili Yhdysvalloissa muun muassa The Animalsin kanssa.
Tavattuaan Peter Cagen, jonka kanssa meni myöhemmin naimisiin, Brooks liittyi lyhytikäiseen fuusiobändiin nimeltä Dada, joka julkaisi nimettömän debyyttialbuminsa vuonna 1970. Seuraavaksi oli vuorossa yhtye Vinegar Joe, jossa olivat mukana myös Cage ja Robert Palmer. Brooks saavutti mainetta villillä lavaesiintymisellään. Vinegar Joe julkaisi kolme pitkäsoittoa ennen vuonna 1974 tapahtunutta hajoamistaan. Brooks ja Palmer siirtyivät soolourille. Brooks ehti toimia myös southern rock -yhtye Wet Willien taustalaulajana ennen paluutaan Englantiin.

Brooksin sooloura käynnistyi vuonna 1975 A & M Recordsin julkaisemalla albumilla Ritch Man's Woman. Se saavutti hyvät arvostelut, mutta ei ollut vielä erityinen myyntimenestys. 25 vuoden aikana saavutetun 16 menestysalbumin sarjan käynnisti vuonna 1977 ilmestynyt Two Days Away. Sen tuottajina toimivat Leiber ja Stoller, joiden kanssa Brooks kirjoitti myös joitakin biisejä. Pitkäsoiton hittejä olivat Pearl's a Singer ja Sunshine After the Rain. Seuraavina vuosina ilmestyneet albumit Shooting Star ja Live and Learn olivat niin ikään menestyksekkäitä. Uusi vuosikymmen alkoi esiintymisellä Knebworthin festivaalilla Beach Boysin, Santanan ja Mike Odfieldin kanssa. Vuonna 1981 ilmestyneestä pitkäsoitosta Pearls muodostui paitsi Brooksin, myös siihen mennessä yleisesti brittiläisen naisartistin suurin menestys. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Pearls II sekä vuonna 1984 julkaistut Minutes ja Screen Gems muodostuivat kaikki suosituiksi Britanniassa. Vuonna 1986 Brooks lauloi tunnusmelodian BBC:n televisiosarjaan A Very Peculiar Practise. Kappaletta ei kuitenkaan koskaan julkaistu virallisesti. Vuoden 1987 alussa ilmestynyt No More the Fool oli Brooksin suurin singlemenestys ja myös samanniminen albumi nousi viiden suosituimman joukkoon. Kahden albumin ja yhden singlen sijoittuminen top teniin samalla viikolla merkitsi Brooksin suosion huipentumaa. Vuoden 1988 pitkäsoitto Bookbinder's Kid, seuraavana vuonna ilmestynyt Inspiration, vuoden 1993 Round Midnight, vuoden 1994 Nothin' But the Blues ja vuonna 1996 ilmestynyt pitkäsoitto Amazing olivat kaikki listamenestyksiä. Vuosina 1986 ja 1997 Brooksilta julkaistiin Very Best of -kokoelmat. Vuonna 2003 oli vuorossa cd Trouble in Mind, jonka työstämiseen osallistui Humprey Lyttelton yhtyeineen. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneellä levyllä Electric Lady Brooks teki paluun bluesjuurilleen. Omaa tuotantoa edustaneiden kappaleiden lisäksi se sisälsi covereita The Doorsin, Paul Rodgersin ja Tony Joe Whiten kaltaisilta nimiltä. Seuraavana vuonna julkaistiin artistin ensimmäinen DVD Elkie Brooks and Friends:Pearls. Brooks on keikkaillut lähes joka vuosi uransa aikana. Hänen vuoden 1982 brittikiertuettaan todisti kolmen kuukauden aikana yli 140 000 kuuntelijaa. Brooks on myynyt loppuun esimerkiksi Royal Albert Hallin, London Palladiumin ja Wembley Arenan. Hänen 20. studioalbuminsa Powerless ilmestyi vuonna 2010. Se sisälsi muun muassa näkemyksen Princen klassikosta Purple Rain. Brooks konsertoi edelleen Britanniassa ja Irlannissa. Vuonna 2012 Brooks julkaisi Robson Pressin kautta elämäkertansa Finding My Voice, jossa hän käsittelee yksityiskohtaisesti elämäänsä ja uraansa musiikkiin keskittyen. Heinäkuussa 2017 ilmestynyt Brooksin Best of- kokoelma sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Love Ain't Something that You Can Get for Free sekä Forgive and Forget, joista viimeksi mainittu valikoitui BBC Radio 2:n viikon levyksi. 19. syyskuuta kyseisenä vuonna Brooks heitti keikan London Palladiumissa. Kyseessä oli artistin ensiiesiintyminen kyseisessä keikkapaikassa sitten vuoden 1977. Myös Brooksin ensimmäisen suuren singlemenestyksen Pearl's a Singer julkaisusta oli tuolloin kulunut 40 vuotta. Vuonna 2017 Brooks levytti teemakappaleen Running to the Future brittiläiseen elokuvaan Finding Your Feet. Se julkaistiin sekä mainitun elokuvan soundtrackillä että ladattavana singlenä. Brooksin itsensä kirjoittamasta kappaleesta Just An Excuse on työstetty useita remiksejä, joista Bonobon vuonna 2017 ilmestyneellä albumilla Migration julkaistu oli Britanniassa viiden suosituimman kappaleen joukossa. Vuonna 2021 Brooks pääsi viimein 60-vuotisjuhlakiertueelleen.

Tiistain tukeva:Todellinen sessiomies

24. helmikuuta 1944 syntynyt ja kuudes syyskuuta 1994 menehtynyt Nicholas Christian, eli Nicky Hopkins oli brittiläinen kosketinsoittaja/pianisti,  joka ehti olla mukana lukuisilla keskeisillä brittiläisillä ja amerikkalaisilla rocklevytyksillä.  Middlesexissä, Perivalessa syntynyt Hopkins osoitti musikaalisia taipumuksia jo huomattavan nuorella iällä. Hän soitti pianoa kolmivuotiaasta ja voitti teini-iässä stipendin Lontoon Royal Academy of Musiciin.  Hopkins kärsi nuoruudessaan Crohnin taudista,  minkä vuoksi hän vaikutti ensisijaisesti studiomuusikkona koko uransa ajan. Hopkinsin opiskelut keskeytyivät vuonna 1960.  Hän jätti koulun kuusitoistavuotiaana ja liittyi Screamin' Lord Sutchin Savages-yhtyeeseen.  Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli niin ikään Savagesissa vaikuttaneiden Bernie Watsonin,  Ricky  Fensonin ja Carlo Littlen kanssa Blues Incorporatedista eronneen bluesharpisti Cyril Daviesin R&B All Stars.  Hopkinsin muusikonura oli katketa toukokuussa 1963. Hän joutui käymään läpi useita operaatioita, jotka miltei maksoivat  hänen henkensä. Teinivuosiensa loppuvaiheessa Hopkins oli vuoteenomana yli puolitoista vuotta.  Tuona aikana Davies oli kuollut leukemiaan ja R&B All Stars hajonnut. Terveydentilansa vuosi Hopkins keskittyi ensisijaisesti studiomuusikon pestiin ja hän jätti jälkensä esimerkiksi Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin levyille. Hopkinsista kehittyi eräs Lontoon kysytyimmistä sessiopianisteista ja hänen musisointiaan kuultiin useilla aikakauden hittilevyillä.  Hopkins teki runsasta yhteistyötä brittituottajien Shel Talmy ja Andrew Loog Oldham kanssa ja soitti The Easybeatsin,  The Kinksin, The Pretty Thingsin ja The Whon levyillä. Hän oli mukana viimeksi mainitun vuoden 1965 debyyttialbumilla My Generation ja useammalla vuoden 1971 klassikkoalbumi Who's Nextin raidalla.  Tommy-elokuvan vuonna 1975 ilmestyneellä soundtrackillä Hopkinsin osuus oli varsin keskeinen.

 Vuonna 1967 Hopkins liittyi The Jeff Beck Groupiin,  jossa kitaraässä Beckin lisäksi vaikuttivat solisti Rod Stewart, basisti Ronnie Wood ja rumpali Micky Waller.  Hopkins osallistui vuosina 1968 ja 1969 ilmestyneiden klassikkoalbumien Truth ja Beck-ola levytykseen.  Rolling Stonesien kanssa Hopkins oli ensiksi mukana vuoden 1967 albumilla Between the Buttons sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä klassikkolevyllä Beggars Banquet. Hopkins levytti myös useiden sanfranciscolaisyhtyeiden kanssa. Hän oli mukana New Riders of the Purple Sagen ja The Steve Miller Bandin albumeilla ja  Jefferson Airplanen kanssa hän myös esiintyi Woodstockissa. Quicksilver Messenger Serviceen hän liittyi varsinaiseksi jäseneksi ja soitti livenä myös Jerry Garcia Bandin kanssa 70-luvun puolivälissä. Brittinimistä Hopkins teki yhteistyötä myös Nilssonin,  Donovanin ja jopa Beatlesin kanssa. Rolling Stonesin kanssa Hopkins levytti kautta koko 70-luvun ja hän oli mukana vielä 80-luvun alussa ilmestyneillä pitkäsoitoilla Emotional Rescue ja Tattoo You. Hopkins soitti piano-osuudet esimerkiksi kappaleisiin She's A Rainbow, Sympathy for the Devil ja Waiting on a Friend.  Stonesin kanssa tehdyistä levytyksistä Hopkinsin tunnetuin on silti varmaankin hänen soittamansa pianosoolo slovarikaunokissa Angie. Häntä hyödynnettiin yleisesti Stonesin balladinomaisemmissa kappaleissa. Vuoden 1972 tupla-albumilla Exile on Main Street hänen osuutensa oli erityisen merkittävä. Hopkins osallistui Stonesien vuoden 1972 Pohjois-Amerikan kiertueeseen ja seuraavan vuoden alussa hän konsertoi yhtyeen kanssa Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Stonesien kanssa Hopkins soitti vielä vierailijana vuoden 1978 turneella. Ry Cooderin, Mick Jaggerin, Bill Wymanin ja Charlie Wattsin kanssa Hopkins oli myös mukana vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Jammin' with Edvard. Se oli nauhoitettu Stonesien Let It Bleed -klassikkoalbumin sessioiden aikaan.  Edvard oli Hopkinsin pseudonyymi ja se pääsi mukaan myös Quicksilver Messenger Servicen albumilla Shady Grove julkaistuun kappaleeseen Edvard The Mad Shirt Grinder.

Keskeisistä brittinimistä Hopkins soitti myös neljällä keskeisellä The Kinksin albumilla vuoden 1965 Kink Controversystä vuonna 1968 ilmestyneeseen pitkäsoittoon The Kinks Are The Village Green Preservation Society.   70-luvun puoliväliin mennessä Hopkins julkaisi kolme sooloalbumia. Niistä keskeisin lienee vuonna 1973 ilmestynyt The Tin Man Was a Dreamer, jolla vierailivat muun muassa George Harrison salanimellä George O' Hara sekä Stonesin Mick Taylor. Vastaavasti Hopkinsin osuus Harrisonin sooloalbumilla Living in the Material World oli varsin merkittävä.  Vaikka Hopkins teki runsasta yhteistyötä muiden Beatlesin jäsenten kanssa, Paul McCartneyn levyistä hän oli mukana ainoastaan vuonna 1989 ilmestyneellä albumilla Flowers in the Dirt.  Elämänsä viimeiset vuodet Hopkins asui Mill Valleyssa, Kaliforniassa. Sessiomuusikon ominaisuudessa hän ei juurikaan vastaanottanut rojalteja.  Viimeisinä vuosinaan Hopkins saavutti menestystä elokuviin säveltämällään musiikilla erityisesti Japanissa. Hän menehtyi 50-vuotiaana Nashvillessa leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.  Ennen kuolemaansa Hopkins työskenteli elämäkertansa parissa Ray Colemanin kanssa.  Lopullisesta Nicky Hopkins-biografiasta And on piano Nicky Hopkins vastasi biisintekijä ja muusikko Julian Dawson, jonka kanssa Hopkins teki myös viimeisen äänityksensä keväällä 1994. The Kinksin vuoden 1966  albumilta Face to Face löytyvä kappale Session Man, jolla Hopkins myös musisoi, on omistettu hänelle.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen kitarasankareista

Kun albiinokitaristi Johnny Winter (23. helmikuuta 1944- 16. heinäkuuta 2014) löi itsensä läpi vuonna 1969, levybisneksessä hänestä toivottiin Jimi Hendrixin veroista, supertähtistatuksen saavuttavaa bluespohjaista kitarasankaria. Vaikkei näin tapahtunutkaan, Winter vastasi varhaisten ihailijoidensa koviin odotuksiin kehittymällä kypsäksi ja arvostetuksi bluesmuusikoksi, joka oli syvä perinteentuntemus edustamaansa genreä kohtaan.
John Dawson Winter III syntyi Beaumontissa Texasissa. John ja hänen runsaat pari vuotta myöhemmin syntynyt pikkuveljensä Edgar kiinnostuivat musiikista nuorella iällä. Johnnyn instrumentiksi valikoitui kitara Edgarin opetellessa hallitsemaan koskettimet ja saksofonin. Ennen pitkää veljekset soittivat ammattimaisesti ja levyttivät pian tämän jälkeen singlelevyjä pienille paikallisille levy-yhtiöille. Kumpikin kuului yhtyeeseen Johnny & The Jammers, jonka singlen School Day Blues Dart Records julkaisi vuonna 1959. Seuraavien vuosien aikana julkaistiin useita singlejä joko nimellä Winter, tai jotakin pseudonymiä käyttäen. Niistä mainittakoon Frolic Recordsin vuonna 1963 julkaisema ja Atlantic Recordsin kautta seuraavana vuonna ilmestynyt Gangster of Love sekä niin ikään Frolicin vuonna 1963 julkaisema ja MGM Recordsille kahta vuotta myöhemmin lisensoitu Gone for Bad. Ensimmäisen pienen listamenestyksensä Winter saavutti The Traitsin kanssa vuonna 1966 levyttämällään näkemyksellä Bobin & Earlin tuolloin parin vuoden takaisesta hitistä Harlem Shuffle. Sen julkaisi alun perin Universal Records ja Scepter Recordsin julkaisuna tuloksena oli sijoittuminen Billboardin Hot 100 -listalle kyseisen vuoden marraskuussa.

Vuonna 1968 Winter päätti painottua täysin bluesrockiin ja muodosti trion basisti Tommy Shannonin ja rumpali Johnny "Red" Turnerin kanssa. Hän solmi sopimuksen austinilaisen Sonobeat Recordsin kanssa ja kyseisen vuoden elokuussa pitkäsoitto The Progressive Blues Experiment julkaistiin paikallistasolla. Winterin elämä muuttui käänteentekevästi joulukuussa. Tuolloin ilmestyneessä Rolling Stonessa oli artikkeli teksasilaisesta musiikkiskenestä. Siinä Larry Sepulvado ja John Burks ylistivät kitaristia Teksasin kovimmaksi musiikilliseksi ilmiöksi sitten Janis Joplinin. Artikkelin lukijoiden joukossa oli newyorkilainen clubinomistaja Steve Paul, joka Teksasiin saavuttuaan ryhtyi Winterin manageriksi. Paul kilpailutti eri levy-yhtiöitä ja pisimmän korren veti CBS Records, joka sainasi Winterin 600 000 dollarista. Kyseessä oli suurin summa, jonka yhtiö oli maksanut uudelle sooloartistille. Winter painui nopeasti yhtyeineen studioon levyttämään debyyttialbumiaan CBS:lle. Konstailemattomasti Johnny Winteriksi nimetty pitkäsoitto julkaistiin 15. huhtikuuta 1969 ja se sijoittui Billboardin listalla viidenneksitoista. Muut levy-yhtiöt havaitsivat Winterin julkaisseen nuoruudessaan runsaasti levytyksiä, joita ne kiirehtivät julkaisemaan uudelleen. Tuoreemmasta päästä mainittakoon Imperial Recordsin maaliskuussa 1969 julkaisema The Progressive Blues Experiment.

Winter esiintyi Woodstockin festivaaleilla samaisen vuoden elokuussa. Kyseinen konsertti julkaistiin levynä vuonna 2009 nimellä The Woodstock Experience. Winterin kakkosalbumi Second Winter ilmestyi saman vuoden marraskuussa ja saavutti sijan 55. Keväällä 1970 Winter hajotti trionsa ja valitsi soittajatovereikseen aikaisemmin yhtyeessä The McCoys vaikuttaneet kitaristi Rick Derringerin, basisti Randy Jo Hobbsin ja rumpali Randy Z:n. Yhtyeen nimeksi tuli Johnny Winter And ja sen nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin syyskuussa 1970. Vaikka kyseessä oli varsin laadukas levy, se jäi Hot 100-listan ulkopuolelle. Jo helmikuussa 1971 ilmestyi ensisijaisesti rockklassikoita sisältänyt konserttitaltiointi Johnny Winter And Live, joka saavutti sijan 40., ja myi kultalevyksi kolme vuotta myöhemmin. Toinen konserttitaltiointi Live at the Fillmore East 10. 3. 1970 ilmestyi 2010 Collector's Choice Musicin julkaisemana. 70-luvun alkuun mennessä Winter oli hankkinut itselleen heroiiniriippuvuuden ja hän kärsi myös itsetuhoisesta masennuksesta. Seuraavan kerran Johnnya kuultiin maaliskuussa 1972 ilmestyneellä Edgar Winter Trashin livelevyllä Road Work.  Winterin oma varsinainen paluulevy Still Alive and Well ilmestyi kuitenkin vasta vuotta myöhemmin. Se sisälsi muun muassa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin varta vasten Johnnylle kirjoittaman kappaleen Silver Train.

Vuonna 1974 Winter palasi keikkailun pariin ja samana vuonna häneltä ilmestyi albumi Saints &  Sinners, joka saavutti sijan 42. Jo saman vuoden marraskuussa julkaistiin uusi pitkäsoitto John Dawson Winter III, jonka antiin lukeutuu John Lennonin Winterille kynäilemä raita Rock & Roll People. Se saavutti sijan 78. Helmikuussa 1976 ilmestynyt Captured Live on eräs kaikkien aikojen tiukimmista livelevyistä ja sen julkaisi CBS:n alamerkki Blue Sky Records. Tuloksena oli 93. sija. Myös Edgar Winter kuului Blue Skyn artisteihin ja saman vuoden kesäkuussa ilmestynyt veljesten yhteislevy Together nousi sijalle 89. Bluesin keskeisimpiin nimiin lukeutuva Muddy Waters sainattiin Blue Skylle ja Johnny tuotti hänen helmikuussa 1977 ilmestyneen paluulevynsä Hard Again. Se voitti parhaan bluesalbumin Grammyn. Winter keikkaili Watersin yhtyeen kanssa ja hän kutsui sen myös levyttämään seuraavaa, heinäkuussa 1977 ilmestynyttä albumiaan Nothin' But the Blues. Toinen Winterin tuottama Watersin albumi I'm Ready ilmestyi helmikuussa 1978 ja myös se voitti Grammyn. Saman vuoden kesäkuussa ilmestyneellä Winterin seuraavalla pitkäsoitolla White, Hot & Blue maestroa säesti hänen tavanomainen taustabändinsä. Winterin sopimus CBS:n kanssa tuli täyteen maaliskuussa 1980 ilmestyneen rockhenkisen albumin Raisin' Cain jälkeen.

Winter solmi sopimuksen itsenäisen Alligator Recordsin kanssa, joka julkaisi artistin seuraavan pitkäsoiton Guitar Slinger toukokuussa 1984. Se palautti Winterin listoille ja menestystä jatkoi seuraavan vuoden syyskuussa ilmestynyt albumi Serious Business. Sopimus Alligatorin kanssa täyttyi marraskuussa 1986 ilmestyneen pitkäsoiton 3rd Degree myötä. Sen jälkeen Winter sainattiin MCA Recordsin jakelemalle Voyager Recordsille. Lokakuussa 1988 ilmestynyt Winter of 88 oli hyppäys kaupallisempaan tyyliin, mutta se ei menestynyt. Seuraavaksi vuorossa oli sopimus Virgin Recordsin alamerkin Point Blank/Charisman kanssa. Heinäkuussa 1991 ilmestynyt albumi Let Me In edusti jälleen suoraviivaisempaa bluestyyliä. Samaa linjaa jatkoi seuraavan vuoden marraskuussa ilmestynyt pitkäsoitto Hey, Where's Your Brother?

90-luvun alun jälkeen Winter keskittyi enimmäkseen konsertointiin Seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestynyt Live in NYC 1997 sisälsi Winterin diggareiden äänestämiä kappaleita. Seuraava studiolevy I'm A Bluesman ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin kesäkuussa 2004. Friday Music julkaisi Winteriltä kuusi vanhaa konserttitaltiointia otsikolla Live Bootleg Series vuosien 2006 ja 2010 välillä. Joulukuussa 2009 ilmestyi uusi konserttitaltiointi Live at the 2009 New Orleans Jazz and Blues Festival. Syyskuussa 2010 Winter ilmoitti solmineeensa sopimuksen Megaforce Recordsin kanssa. Hänen albumidebyyttinsä kyseiselle yhtiölle, Roots, ilmestyi seuraavana vuonna. Alkuvuodesta 2014 ilmestynyt usean levyn kokoelma True to the Blues:The Johnny Winter Story juhlisti kitarasankarin kuusi vuosikymmentä kestänyttä uraa. Winter menehtyi Sveitsissä kesken kiertueen samaisen vuoden kesällä. Runsas kuukausi hänen kuolemansa jälkeen julkaistu, runsaasti vierailijoita sisältänyt albumi Step Back osoitti Winterin säilyttäneen taitonsa kitaristina loppuun saakka.

Sunnuntain extra:Glamrockareista goottirockin airueeksi

2000-luvulla runsaan kymmenen vuoden ahkeran työnteon jälkeen suureen suosioon noussut 69 Eyes perustettiin vuonna 1989 Helsingissä Hanoi Rocks ja Smack suurina esikuvinaan. Originaalikokoonpanon muodostivat solisti Jyrki Linnankivi, kitaristit Pasi ”Bazie” Moilanen ja Timo "Timo" Pitkänen, 80-luvun alkupuolella yhden pitkäsoiton julkaisseessa Syyskuu-yhtyeessä soittanut basisti Arto ”Archie” Ojajärvi sekä rumpali Lotto. Kyseinen kokoonpano julkaisi kaksi 7-tuumaista EP:tä, eli Sugarman ja Barbarella, joiden jälkeen Jussi Vuori, alias Jussi 69 korvasi Loton rumpupallilla. 69 Eyesin debyyttialbumi Bump and Grind ilmestyi syksyllä 1992 Hannu ”Guts” Leidenin tuottamana. Vitaalista glamrockia edustaneen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuivat Juicy Lucyn ja Blind for Loven kaltaiset raidat. Samaisena vuonna yhtyeeltä ilmestyivät vielä viimeiset 7-tuumaiset ep:t Juicy Lucy ja High Times Low Life. 69 Eyesin kakkospitkäsoitto, kokoelma Motor City Resurrection julkaistiin aluksi ainoastaan Japanissa ja myöhemmin maailmanlaajuisesti kahdeksalla bonusraidalla höystettynä. Se kattaa mainiosti yhtyeen varhaiset julkaisut mukaan lukien myös aikaisemmin erilaisilla kokoelmilla julkaistut kappaleet.

Vuoden 1995 pitkäsoitolla Savage Garden kitarat alkoivat murista entistä vakuuttavammin ja Andy McCoy oli mukana raidalla Wild Talk. Samaisena vuonna julkaistiin myös kaksi VHS-videota, eli Motor City Resurrection ja Savage Tales, jotka olivat saatavilla ainoastaan yhtyeen itse ylläpitämän fan clubin Get Down to 69:n kautta. Vuonna 1996 Jyrki levytti Smack-solisti Clauden kanssa nimellä Fellow Reptiles ep:n Yours Truly, jolla coveroitiin Stonesia, Stoogesia sekä garagerockyhtye The Shadows of Knigtia. Kyseinen ep jäi Clauden joutsenlauluksi. 69 Eyesin glamkauden huipentumana voi pitää vuoden 1997 pitkäsoittoa Wrap Your Troubles in Dreams. Singlenä julkaistiin cover Blondien vuoden 1980 hitistä Call Me ja albumin erinomaisen nimikappaleen yhtye versioi kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen pitkäsoitolleen Angels. Loppukesästä 69 Eyes teki Hybrid Childrenin, Tehosekoittimen ja Apulannan kanssa yhteiskiertueen Hell on Wheels. Vuonna 1999 ilmestynyt Wasting the Dawn oli 69 Eyesin ensimmäinen selkeä menestysalbumi kotimaassa, tosin goottityyliä kyseisellä levyllä edusti ainoastaan The Doorsille kunniaa tehnyt nimiraita, josta yhtye teki myös videon, jossa lumisella hautausmaalla näyttäytyvä HIM:in Ville Valo esitti Jim Morrisonin haamua. Bonusmateriaalilla höystettynä kappaleen video julkaistiin DVD:nä ja siitä muodostui ensimmäinen maassamme julkaistu musiikkiDVD. Vuonna 2003 ilmestyneellä DVD:llä Helsinki Vampires video bonusmateriaaleineen on mukana extrana. Itse Wasting the Dawn - pitkäsoitto julkaistiin maailmanlaajuisesti Roadrunner Recordsin kautta ja kyseessä oli 69 Eyesin debyytti suurella levy-yhtiöllä. Vuoden 2000 alussa 69 Eyes aloitti yhteistyön tuottaja Johnny Lee Michaelsin kanssa. Hän tuotti yhtyeen neljä seuraavaa albumia ja oli mukana myös viidennellä. Kyseisen vuoden keväällä julkaistu single Gothic Girl myi kultaa ja saavutti runsaasti radiosoittoa. Syyskuussa ilmestyi onnistunut albumi Blessed Be, jolta lohkottiin vielä kolme muuta singleä, eli Brandon Lee, The Chair ja Stolen Season. Niistä kahdesta ensin mainitusta tehtiin Gothic Girlin tavoin myös videot. Blessed Be nousi neljänneksi albumilistalla ja pysyi top tenissä yli kuukauden. Blessed Ben julkaisun jälkeen 69 Eyes teki ensimmäisen lyhyen Saksan-kiertueensa.

Vuonna 2002 yhtye julkaisi viimein lopullisen läpimurtoalbuminsa Paris Kills. Se nousi kotimaassa listakärkeen ja myi kultalevyksi viikossa. Tähän mennessä kyseinen pitkäsoitto on myynyt platinaa. Yhtye kiersi Euroopassa useita kuukausia ja marraskuussa loppuunmyyty Tavastian-keikka taltioitiin Helsinki Vampires- DVD:tä varten. Loppuvuodesta 2003 yhtye teki sopimuksen EMI:n kanssa ja alkoi työstää seuraavaa pitkäsoittoaan Devilsiä. Sitä edelsi single Lost Boys. Vuoden 2004 lokakuussa julkaistusta pitkäsoitosta Devils muodostui kotimaassa 69 Eyesin neljäs kultalevy ja toinen listakärkeen noussut albumi. Sen tiimoilta yhtye keikkaili Britanniassa Wednesday 13:n lämmittelijänä. Seuraavana vuonna 69 Eyes heitti noin sata keikkaa kaiken kaikkiaan 15 maassa Meksikosta Japaniin. Devils julkaistiin myös Yhdysvalloissa ja Lost Boysista kuvattiin video Holllywoodisssa ja Philadelphiassa. Maaliskuussa 2006 69 Eyes konsertoi Yhdysvalloissa soittaen myös Last Call for Carson Daly – ohjelmassa, joka merkitsi yhtyeen ensimmäistä televisio-esiintymistä ison veden toisella puolella. Seuraava pitkäsoitto Angels ilmestyi maaliskuussa 2007. Kotimaassa se nousi suoraan listakärkeen ja myi kultalevyksi. Singlebiiseistä Perfect Skin ja Never Say Die tehtiin myös videot. Kyseisen vuoden marraskuussa 69 Eyes lämmitteli Within Temptationia Britannian- kiertueella. Maailmanlaajuisesti yhtye teki vuonna 2007 125 keikkaa. Seuraavana vuonna 69 Eyes julkaisi ensimmäisen livealbuminsa Hollywood Kills. Se oli taltioitu Whisky A Go Go:ssa maaliskuussa 2006. Biisivalinnat olivat kuudelta viimeisimmältä pitkäsoitolta ja lisäksi mukana oli coverina Ramonesin I Just Wanna Have Something To Do. Konsertti myös kuvattiin kokonaisuudessaan ja julkaistiin Back in Blood- bonus DVD:llä. Viisi kyseisen konsertin kappaletta päätyi myös Angels/Devils-boxin bonusmateriaaliksi.

Vuosi 2009 yhtyeellä alkoi Euroopan-kiertueella osana Hellhounds Festivalia. Seuraavaa albumiaan 69 Eyes alkoi levyttää Los Angelesissa Grammyn voittaneen tuottaja Matt Hyden kanssa. Tuotantotyön viimeisteli kuitenkin Johnny Lee Michaels. Albumi Back in Blood julkaistiin Euroopassa elokuussa ja Yhdysvalloissa syyskuussa. Bam Margeba ohjasi videon singlebiisiin Dead Girls Are Easy. Kesäkuussa 69 Eyes oli tehnyt debyyttikeikkansa Australiassa soittaen Brisbanessa, Melbournessa ja Sydneyssä. Yhdysvaltain kiertue seurasi lokakuussa. Bam Margeba ohjasi videon myös kappaleeseen Dead & Gone, joka sai ensiesityksensä joulukuussa MySpacen kautta. Maalis-huhtikuussa 2011 oli vuorossa Euroopan kiertue Hardcore Superstarin ja Crashdietin kanssa. Alkuvuodesta 2012 yhtye alkoi työstää albumia X, joka julkaistiin Euroopassa samaisen vuoden syyskuussa ja Yhdysvalloissa lokakuussa. Singlet Red ja Borderline ilmestyivät ennen pitkäsoittoa ja niistä ensin mainitusta tehtiin myös video. Helmikuussa 2013 ilmestyivät singlet Love Runs Away ja Tonight, jotka sisälsivät ennen julkaisemattomat kakkosbiisit Rosary Blue ja Dracula’s Castle, joista jälkimmäinen oli vuoden 2010 satoa. Pelkistä hiteistä koostuva tuplakokoelma Best of Helsinki Vampires ilmestyi marraskuun alussa 2013. Se sisälsi myös uuden singlen Lost Without Love. Uutta albumia 69 Eyes on alkanut työstää syksyllä 2014.

Lauantain pitkä:Sallan poppunkylpeyden tarina

Sallalaistrio Stalingrad Cowgirls, jonka muodostivat sisarukset Enni (kitara/laulu) ja Riina Lahdentausta, ent. Kivelä (rummut) sekä kaksikon lapsuudenystävä Henna Vaarala (basso) perustettiin vuonna 2005. Seuraavan vuoden keväänä yhtye sijoittui toiseksi Rovaniemellä järjestetyssä Simerockin bändikilpailussa. Myöhemmin samaisena vuonna yhtyeelle tarjoutui tilaisuus nauhoittaa demo Nightwish-kitaristi Emppu Vuorisen kotistudiossa. Monet levy-yhtiöt ilmaisivat kiinnostuksensa yhtyeeseen ja sopimus solmittiin Warner Musicin kanssa keväällä 2007. Debyyttialbumi Somewhere High julkaistiin jo samaisen vuoden syyskuussa. Suomen virallisella listalla se sijoittui parhaimmillaan sijalle 30. Suorien punkpoprallien lisäksi pitkäsoitto sisälsi myös kolme slovarimpaa kappaletta, eli Take Care, Sister, That’s Why sekä Pretty Good. Single- ja videobiisiksi valikoitunut You Won’t Get It oli ainoa kappale, joka albumilla ei ollut yhtyeen omaa käsialaa. Stalingrad Cowgirls oli ehdolla vuoden 2007 yhtyetulokas-Emman saajaksi. Vuonna 2007 yhtye soitti jo viisikymmentä keikkaa. Niiden joukkoon mahtuivat lämmittelyesiintymiset Muselle, Avril Lavignelle sekä Iggy & The Stoogesille. Lehmitytöt myös tapasivat Iggyn, jolta he vastaanottivat myönteistä palautetta keikastaan.

 Vuonna 2009 yhtye konsertoi Japanissa ja lämmitteli Mötley Crüeta Moskovassa. Toukokuussa 2010 ilmestyi viimein toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Kiss Your Heart Goodbye.  Se nousi virallisella albumilistalla sijalle 27. Syyskuussa albumi julkaistiin myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Sinkkubiisi Baby Girl, josta tehtiin myös video, nousi YleX:n soittolistalle sekä YleX:n Himotuimmat listan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Levyn muista kohokohdista mainittakoon It’s Not Over, Kill Me sekä Not Ok. Friday Night on englanninkielinen näkemys Rehtorit-yhtyeen kappaleesta Perjantain ja maanantain välinen yö. Kyseiseen vuoteen Stalingrad Cowgirlsin uralla sijoittuivat lyhyet kiertueet Saksassa, Norjassa, Ruotsissa ja jopa Kiinassa. Lämmitelykeikat yhtye heitti Michael Monroelle sekä Billy Idolille. Heinäkuun lopussa 2012 Stalingrad Cowgirls ilmoitti lopettavansa toimintansa ja soitti viimeisen keikansa Rovaniemen Simerockissa 11. elokuuta mainittuna vuonna. Musiikin tekemistä yhtyeen jäsenistä on aktiivisesti jatkanut Snipe Drive – yhtyeen ja sittemmin Lauman sekä Aino & Hajonneet- yhtyeiden basistiksi liittynyt Henna Vaarala.  

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeistä

Los Angelesissa vuonna 1967 perustettu Spirit on eräs kiehtovimmista amerikkalaisyhtyeistä koskaan. Musiikillisesti se oli varsin laaja-alainen omaten vaikutteita psykedeelisen rockin lisäksi etenkin jazzrockista ja hardrockista. Spiritin esiasteena voi pitää yhtyettä The Red Roosters, jossa olivat mukana tulevat Spirit-muusikot kitaristi Randy California, solisti John Locke ja basisti Mark Andes. Kun mukaan tulivat Californian isäpuoli, muita yhtyeen jäseniä parikymmentä vuotta rumpali Ed Cassidy ja kosketinsoittaja John Locke, yhtyeen nimeksi vaihtui Spirit Rebellious Khalil Gibranin samannimisen teoksen mukaan. Pian nimi lyheni muotoon Spirit. Randy California oli ehtinyt soittaa jopa Jimi Hendrixin kanssa yhtyeessä Jimmy James and the Blue Flames. Spiritin nimetön esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1968. Siltä napattiin singleksi kappale Mechanical World. Pitkäsoitto oli kohtuullinen menestys. Se nousi sijalle 31. Billboardin listalla ja pysyi listoilla reilun kahdeksan kuukauden ajan. Samaisen vuoden lopussa ilmestyi single I Got A Line on You, josta muodostui Spiritin suurin hitti. Se nousi sijalle 25 Billboardin singlelistalla. Seuraavan vuoden alussa julkaistu kakkospitkäsoitto Family That Plays Together pani vielä paremmaksi nousemalla sijalle 22. albumilistalla. Alkuvuodesta 1969 Spirit lämmitteli Led Zeppeliniä. Jimmy Page, Robert Plant ja kumppanit olivat Spirit-diggareita ja soittivat jopa keikoillaan yhtyeen debyyttialbumin kappaletta Fresh Garbage. Vuoden 1969 toinen Spirit-pitkäsoitto Clear ei laadukkuudestaan huolimatta noussut sijaa 55. korkeammalle. Spiritille tarjottiin mahdollisuutta esiintyä Woodstockissa, mutta yhtyettä kehotettiin keskittymään omaan kolmatta albumia promotoivaan rundiinsa. Alkuvuodesta 1970 ilmestyneestä singlestä 1984 olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla hitti, mutta jostakin kumman syystä näin ei tapahtunut. Spiritin kirkkain klassikko, albumi 12 Dreams of Dr. Sardonicus ilmestyi samana vuonna. Vaikkei se siis hittejä  sisältänytkään, kyseessä on erinomaisen vahva ja monipuolinen kokonaisuus, joka ei sisällä ainuttakaan täytebiisiä. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Ferguson ja Andes jättivät Spiritin ja perustivat Jo Jo Gunne – yhtyeen.

 Andesin paikan otti John Arlis ja vuonna 1972 ilmestynyt pitkäsoitto Feedback edusti yhtyeelle countryrockvaikutteineen jälleen uutta aluevaltausta. Myös Randy Californian esikoissoolo Kapt Kopter and the Fabulous Twirly Birds ilmestyi saman vuoden loppupuolella. Mukana sillä oli muun muassa The Jimi Hendrix Experiencestä ja Fat Matressista tutuksi tullut Noel Redding. Vuonna 1974 oli Spiritin todellisen paluun aika. Yhtye sai aikaan huomattavan runsaasti uutta materiaalia, jota Mercury Records julkaisi tupla-albumillisen verran nimellä Spirit of 76. Albumi saavutti suhteellisen mukavan vastaanoton, joten sen seuraaja Son of Spirit näki päivänvalon jo samaisena vuonna. Albumin julkaisua seurasi konsertointia ja seuraava pitkäsoitto Farther ilmestyi jo seuraavana vuonna. Vuoden 1977 satoa niin ikään edustanut Future Games oli varsin hyvätasoinen, mutta ei saavuttanut menestystä. Yhtyeen sopimus Mercuryn kanssa loppui. Randy California oli aktiivinen soolourallaan ja loppuvuodesta 1982 Spirit kokoontui yhtyeen. Paria vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto 1984 sisälsi ensisijaisesti uusioversioita yhtyeen neljän ensimmäisen pitkäsoiton kappaleista. Vuoden 1988 satoa edustanut Spirit- albumi Rapture of the Chambers sisälsi uutta tuotantoa, mutta ei noussut listoille. Spirit jatkoi voimatriona kokoonpanolla, jossa olivat mukana California, Cassidy sekä basisti Mike Nile. Vuonna 1990 yhtye julkaisi omakustanteena albumin Tent of Miracles. Vaikkei seuraavien vuosien aikana ilmestynytkään uutta tuotantoa, Spirit teki ahkerasti töitä keikkaillen ja äänittäen. Californialla oli ollut oma kotistudio jo 80-luvun alusta lähtien, tosin hän oli tehnyt kotiäänityksiä jo vuosia ennen sitä.  Hän menehtyi yllättäen 2. tammikuuta 1997 Havaijin rannikolla. California oli ollut surffaamassa poikansa kanssa, kun he joutuivat vuorovesivirtaukseen. Randy onnistui pelastamaan poikansa, mutta se maksoi hänen oman henkensä. Californian kuolema merkitsi Spiritin loppua. Locke menehtyi imusolmukesyövän jälkeisiin komplikaatioihin elokuussa 2006 ja Cassidy kuoli San Josessa Californiassa kuudes joulukuuta 2012 89 vuoden ikäisenä. Californian edesmeno ainoastaan lisäsi uusien Sprit-albumien julkaisua. Vuodesta 2000 lähtien yhtyeeltä on ilmestynyt viisi kokoelmalevyä ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia. Mainituista albumeista neljä on tuplia. Sony Music on julkaissut cd-formaatissa lähes kaikki Spiritin vanhat albumit. Alice Cooperin superyhtye Hollywood Vampires levytti I Got a Line on Yousta coverin 11. syyskuuta 2015 ilmestyneelle esikois- ja samalla nimikkoalbumilleen.

Torstain terävä:Uuspunkin supertähdet

Yhdysvaltalaisen punkrockyhtye Green Dayn perustivat niinkin varhain kuin vuonna 1986 solisti/kitaristi Billy Joe Armstrong ja basisti/taustalaulaja Mike Dirnt. Suurimman osan yhtyeen olemassaoloajasta siihen on kuulunut rumpali Tre Cool. Hän korvasi originaalirumpali John Ciffmeyerin vuonna 1990 ennen yhtyeen toisen, vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton Kerplunkin levyttämistä. Sessio- ja kiertuekitaristi/taustalaulaja Jason Whitesta tuli yhtyeen täysivaltainen jäsen vuonna 2012 hänen soitettuaan Green Dayn kanssa 13 vuoden ajan. Green Day oli alun perin osa Berkeleyssä, Kaliforniassa sijainneen DIY 924 Gilman Street Clubin punkskeneä. Yhtyeen ensimmäiset albumit julkaisi pieni itsenäinen levy-yhtiö Lookout! Records. Reprise Recordsin helmikuussa 1994 julkaisemasta ja yhtyeen kolmessa viikossa levyttämästä pitkäsoitosta Dookie muodostui Green Dayn todellinen läpimurtolevy. Pelkästään Yhdysvalloissa longari myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta ja sen suurimpia hittejä olivat Basket Case, Longview ja When I Come Around. Bad Religionin, The Offspringin ja Rancidin kaltaisten yhtyeiden tavoin Green Dayn voi todeta tuoneen punkrockin uudelleen valtavirran suosioon Yhdysvalloissa. Yhtyeen diskografiassa  Dookieta seuranneet pitkäsoitot, vuoden 1995 Insomniac, vuoden 1997 Nimrod ja vuoden 2000 Warning eivät yltäneet vastaavanlaiseen menestykseen. Ne muodostuivat kuitenkin suosituiksi, sillä kaksi ensin mainittua myivät tuplaplatinaa ja myös viimeisin kultaa.

Vuonna 2004 ilmestynyt rockooppera American Idiot palautti Green Dayn suosion erityisesti nuorempien diggareiden keskuudessa. Varsin onnistunut ja myös kunnianhimoinen albumi myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta. Sitä seurasi yhtyeen historian pisin, 150:sta konsertista koostunut kiertue, joka vieraili Japanissa, Australiassa, Etelä-Amerikassa ja Britanniassa. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt studioalbumi 21:st Century Breakdown menestyi sekin mainiosti. Itse asiassa kyseisestä pitkäsoitosta muodostui Green Dayn paras listasijoitus, sillä albumi nousi listakärkeen neljässätoista maassa. Albumitrilogia, jonka muodostivat Uno! Dos! Tre! ilmestyi syys, marras- ja joulukuussa 2012 ja saavutti melkoisen myönteisen vastaanoton myös kriitikoiden taholta. Kyseisiltä pitkäsoitoilta löytyvien  kappaleiden vaihtoehtoisista ja demoversioista koostuva kokoelma-albumi Demolicious julkaistiin Levykauppapäivänä 19. huhtikuuta 2014. 11. elokuuta 2016 ilmestyi ensimmäinen single Bang Bang seitsemäs lokakuuta samaisena vuonna julkaistulta albumilta Revolution Radio. Sen tiimoilta Green Day teki maailmankiertueen. Huhtikuussa 2019 yhtye julkaisi ensi kertaa vinyyliformaatissa Woodstock 1994 -konserttinsa.Kymmenes syyskuuta 2019 yhtye ilmoitti Fall Out Boyn ja Weezerin kanssa toteuttamastaan Mega Hella Tourista, jonka avausesiintyjänä soitti The Interrupters. Single Father of All edelsi helmikuun seitsemäntenä 2020 ilmestynyttä uutta albumia Father of All Motherfuckers.21. toukokuuta samaisena vuonna Green Day julkaisi coverinsa Blondien kappaleesta Dreaming. 20. marraskuuta julkaistiin ep Trans Am. 21. helmikuuta 2021 ilmestyi single Here Comes the Shock ja 17. toukokuuta sen seuraaja nimeltään Pollyanna. Viides marraskuuta oli vuorossa single Holy Toledo!Live-albumi BBC Sessions näki päivänvalon kymmenes joulukuuta 2021. Remasteroitu 25-vuotisjuhlapainos Insomniac-albumista livebiisibonuksineen oli ilmestynyt jo maaliskuussa. 24. lokakuuta 2023 Green Day ilmoitti uuden albuminsa nimen Saviors ja samaisena päivänä ilmestyi pitkäsoiton enimmäinen single The American Dream is Killing Me. Albumi julkaistiin 19. tammikuuta 2024. 75 miljoonan albumin myynnillään Green Daystä on muodostunut eräs maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Yhtyeen vastaanottamista Grammy-palkinnoista mainittakoon paras vaihtoehtolevy  Dookiesta, paras rockalbumi American Idiotista ja 21:st Century Breakdownista, vuoden levy Boulevard of Broken Dreamsistä ja paras musikaali show albumi American Idiotin Original Broadway Castista. Vuonna 2010 Green Day sijoittui sijalle 91. VH1:n sadan kaikkien aikojen keskeisimmän artistin listalla.

Keskiviikon klassikko:Australian rockkoneen 70-luku

Englannista Sydneyyn vuonna 1963 muuttaneet Youngin veljekset Malcolm ja Angus perustivat rockin peruskiviin kuuluvan Ac/Dc:n marraskuussa 1973. He olivat myös ainoat yhtyeessä kautta vuosien vaikuttaneet jäsenet aina Malcolmin viimevuotiseen eroon saakka. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon täydensivät vokalisti Dave Evans, aikaisemmin Master Appenticesissa rummuttanut Colin Burgess ja basisti Larry Van Kriedt. Evans ehti toimia vokalistina ainoastaan Ac/Dc:n debyyttisinglellä Can I Sit Next to You Girl, sillä hänen glamrockhenkinen imagonsa ei sopinut perusarvoja kunnioittavalle rockyhtyeelle. Evansin korvasi syyskuussa 1974 Bon Scott, joka Youngin veljesten tavoin oli muuttanut Englannista Australiaan. Scottin varhaisempiin yhtyeisiin olivat kuuluneet Valentines sekä Fragernity. Jo lokakuussa 1974 Ac/Dc nauhoitti ainoastaan Australiassa julkaistun debyyttialbuminsa High Voltage. Se sisälsi Youngin veljesten käsialaa olleita instrumentaalikappaleita, joihin Scott teki tekstit. Yhtyeen rytmiryhmäksi olivat vakiintuneet rumpali Phil Rudd ja basisti Mark Evans. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi anthemiksi muodostunut single It’s A Long Way to the Top. Se sisältyi myös vuonna 1975 ilmestyneelle, niin ikään ainoastaan Australiassa ja Uudessa Seelannissa julkaistulle kakkospitkäsoitolle TNT.

Vuonna 1976 yhtye solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Ensimmäinen Atlanticin julkaisu oli High Voltage, joka sisälsi ensisijaisesti kappaleita TNT-levyltä; mukana oli ainoastaan kaksi näytettä originaalilta High Voltage – pitkäsoitolta. Kyseessä on eräs yhtyeen vahvimmista töistä ja tähän mennessä albumi on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta. Sen klassikoista mainittakoon jo aiemmin mainittujen lisäksi Rock N’ Roll Singer ja Live Wire. Kyseisenä vuotena Ac/Dc keikkaili ahkerasti Euroopassa ja sai kokemusta jopa stadionkeikoista Black Sabbathin, Aerosmithin, Kissin ja Blue Öyster Cultin kaltaisten nimien lämmittelijänä. Seuraava pitkäsoitto Dirty Deeds Done Dirt Cheap nauhoitettiin ahkeran keikkailun välillä ja julkaistiin jo samana vuotena. Amerikassa albumi tosin näki päivänvalon vasta vuonna 1981. Äänitysprosessin nopeuden vuoksi pitkäsoitto ei kohonnut edeltäjänsä tasolle, mutta etenkin nimikappale sekä blueshidastelu Ride On edustavat klassikkotasoa. Vuoden 1977 pitkäsoitto Let There Be Rock oli sitä vastoin kokonaisuutena varsin onnistunut kirkkaimpina helminään nimiraita, iskevyydessään hittipotentiaalia omannut Dog Eat Dog sekä Whole Lotta Rosie. Albumin levytyksen jälkeen yhtyeen basistiksi vaihtui edelleen Ac/Dc:ssä vaikuttava Cliff Williams. Hänen debyyttialbuminsa yhtyeessä oli studiolivenä toteutettu Powerage, jolta lohkottiin singleksi Rock N’ Roll Damnation/Sin City. Paikoitellen vahvasti bluesvaikutteinen pitkäsoitto on Scottin aikaisesta tuotannosta ehkäpä aliarvostetuin ja sen helmistä nostettakoon esiin Down Payment Bluesin ja Gone Shootinin kaltaiset raidat. Bon Scottin aikaiselta yhtyeeltä ehdittiin julkaista myös erinomaisen viriili livealbumi. If You Want Blood, You’ve Got It äänitettiin Glasgown Apollo Teatterissa ja keskeisimpien klassikoiden lisäksi se sisälsi myös harvinaisempia albumiraitoja, kuten Riff Raff. Liven kappalevalinnat painottuivat kahteen viimeisimpään pitkäsoittoon. Lopullista maailmanlaajuista läpimurtoa merkitsi vasta vuonna 1979 ilmestynyt legendaarisen tuottajahahmon Mutt Langen kanssa työstetty pitkäsoitto Highway to Hell suurimpina klassikkoinaan nimikappaleen ohessa kenties Girls got Rhythm, Beating Around the Bush sekä Touch Too Much. Albumi nousi lopulta Billboardin listalla aina 17:ksi. Todella valitettavasti se jäi Bon Scottin joutsenlauluksi Ac/Dc:n kanssa. Rockelämää kirjaimellisesti vuosikausien ajan viettänyt Scott menehtyi 19. helmikuuta 1980 Lontoon Music Machine Clubissa vietetyn jopa Bonin omalla asteikolla äärimmäisen kostean illan jälkeen. Kuolinsyyksi todettiin akuutti alkoholimyrkytys. Scottin Ac/Dc:ssä korvasi aikaisemmin Geordie-yhtyeen vokalistina toiminut Brian Johnson. Scottin muistolle omistetusta Johnsonin Ac/Dc-debyytistä, heinäkuussa 1980 ilmestyneestä pitkäsoitosta Back in Black on yli 40 miljoonan myynnillään muodostunut eräs kaikkien aikojen suosituimmista rocklevyistä.

Maanantain mainio:Mustajalkojen kulta-aika

Floridan Jacksonvillessä vuonna 1970 perustettu Blackfoot on eräs legendaarisimmista southern rockin edustajista, vaikkakin osa yhtyeen tuotannosta edustaa silkkaa hardrockia. Yhtyeen klassikkokokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Rickey Medlocke, kitaristi Charlie Hargrett, basisti Greg T. Walker ja rumpali Jackson Spires. Nimellään yhtye tekee kunniaa Medlocken, Hargrettin ja Walkerin intiaanijuurille. Medlocke oli aloittanut rumpalina Blackfootin esiasteessa, Spirit-yhtyeen esikoisalbumin kappaleesta nimensä poimineessa yhtyeessä nimeltä Fresh Garbage, joka aloitti toimintansa keväällä 1969. Keväällä 1971 Medlocke ja Walker pääsivät mukaan Lynyrd Skynyrdiin, josta oli kyseisen vuosikymmenen aikana muodostuva kaikkein legendaarisin southern rockin edustaja. Heidän soittoaan kuullaan muutamilla kiinnostavan demoista koostuneen albumin Skynyrd’s First and…Last kappaleilla ja Medlocke toimii myös solistina raidoilla White Dove ja Wino. Vuonna 1998 albumista ilmestyi laajennettu versio The Complete Muscle Shoals Album. Blackfoot oli kasassa jälleen vuoden 1972 elokuussa. Ensimmäiset pitkäsoitot, eli vuoden 1975 No Reservations ja seuraavana vuonna ilmestynyt Flying High sisälsivät vahvaa kappalemateriaalia, mutta jättivät tuotantonsa osalta parantamisen varaa.

Vuonna 1979 ilmestynyt Strikes tuli muodostumaan Blackfootin kaikkien aikojen suosituimmaksi pitkäsoitoksi. Sen hittejä olivat Rickey Medlocken isoisän Shorty Medocken käsialaa oleva ärhäkkä Train Train sekä useiden pitkien syvän etelän rockin teosten tavoin seesteisesti alkava, lopun kitaratulitukseen yltävä Highway Song. Albumin muusta annista mainittakoon erinomaiset coverversiot englantilaisen bluesrockin eliittiin lukeutuvan Free-yhtyeen klassikosta Wishing Well sekä kalifornialaisen Spirit-yhtyeen vuoden 1969 hitistä I’ve Got A Line on You. Blackfooot keikkaili ahkerasti vuoden 1979 aikana. Loppuvuodesta yhtye muun muassa lämmitteli Britannian merkittävimpiin rockyhtyeisiin kuuluvaa The Whota Silverdomella, Michiganissä. Blackfootin soundi tukevoitui entisestään vuonna 1980 ilmestyneen, varsin onnistuneen pitkäsoiton Tomcattin myötä. Mainitun albumin huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti erinomaisen tanakkaa ja inspiroitunutta soitantaa tarjonneet Gimme Gimme Gimme, Every Man Should Know sekä Fox Chase. Blackfootin tuotannon klassikkotrilogian viimeinen osa oli vuonna 1981 ilmestynyt albumi Marauder, joka sisälsi Good Morningin, Fly Awayn sekä erinomaisen monipuolisen Diary of A Working Manin kaltaisia täysosumia. Mainittakoon, että lähes kaikista Blackfootin kappaleista vastasi kaksikko Medocke/Spires. Harvalla yhtyeellä rumpali noussee yhtä merkittäväksi biisintekijäksi. Vuonna 1982 oli vuorossa kaikkien aikojen konserttitaltiointeihin lukeutuva Highway Song Live. Kolmen viimeisimmän pitkäsoiton huippuhetkien livetulkintojen lisäksi se sisälsi hieman myös bluesklassikkoa Rollin’ an’ Tumblin’. Vuonna 1983 kolme vuotta aikaisemmin Uriah Heepistä eronnut Ken Hensley liittyi mukaan Blackfootin kosketinsoittajaksi. Samaisena vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Siogo edusti Blackfootin tuotannossa vielä varsin laadukasta tasoa. Teenage Idol muodostui singlehitiksi ja Hensley vieraili myös slidekitaran varressa kappaleessa Drivin’ Fool. Medlocke on vaikuttanut Lynyrd Skynyrdin kitaristina jälleen  vuodesta 1996 alkaen.

Perjantain pohjat:Eräs brittiläisen progressiivisen rockin merkkipaaluista

Gentle Giant oli brittiläinen progeyhtye, jonka aktiiviaika sijoittui vuosien 1970 ja 1980 välille. Se tuli tunnetuksi musiikkinsa monimuotoisuudesta ja hienostuneisuudesta. Musiikillisista taidoista kertoo se, että Malcolm Mortimorea lukuun ottamatta yhtyeen jäsenet olivat multi-instrumentalisteja. Vaikkei Gentle Giantista muodostunutkaan erityisen suosittua, pääsi yhtye nauttimaan kulttikannatuksesta. Gentle Giantin tavoitteena olikin laajentaa aikakautensa populaarimusiikin rajoja silläkin uhalla, että siitä olisi tullut hyvin epäsuosittu. Yhtye ei koskaan saavuttanut esimerkiksi Pink Floydin, King Crimsonin ja Emerson Lake and Palmerin kaltaisten virkaveljiensä kaltaista suosiota. Silti siitä muodostui paitsi eräs edustamansa tyylisuunnan, myös yleisesti 70-luvun kokeellisimmista rockyhtyeistä. Gentle Giantin musiikkia voi pitää monimutkaisena jopa progressiivisen rockin standardien mukaan. Siinä on elementtejä jazzista, soulista, folkista ja jopa klassisesta musiikista. Klassisissa vaikutteissaan yhtye hyödynsi keskiaikaisia, barokkilaisia ja modernin kuoromusiikin elementtejä. Teksteihinsä yhtye sai inspiraatiota filosofiasta ja Francois Laboisin sekä R D Laingin töistä.

Tulevan Gentle Giantin ytimen muodostivat skottilais-juutalaista sukujuurta edustaneet Schulmanin veljekset; 1937 syntynyt Phil, 1947 syntynyt Derek ja 1949 syntynyt Ray. 1960-luvun alussa Derek ja Ray kiinnostuivat rhythm and bluesin soittamisesta ja perustivat kyseistä tarkoitusta varten yhtyeen. Phil toimi aluksi nuorempien veljiensä managerina, mutta liittyi lopulta mukaan yhtyeeseen. Vuoteen 1966 mennessä aikaisemmin nimillä The Howlin Wolves ja The Road Runners toiminut yhtye muutti nimekseen Simon Dupree & The Big Sound. Samalla yhtyeen musiikillinen ilmaisu siirtyi soulin ja popin suuntaan. Leadvokalistin ja eräänlaisen johtohahmon ominaisuudessa Derek otti käyttöönsä pseudonymin Simon Dupree Philin huolehtiessa saksofonista ja trumpetista ja Rayn soittaessa kitaraa ja viulua. Kaksi viimeksi mainittua soittivat myös trumpettia ja lauloivat taustoja. Toimintansa aikana yhtyeessä vieraili pianistina nuori Elton John. EMI-levy-yhtiön kautta yhtye julkaisi useita menestymättömiä singlejä. Managementin ja levy-yhtiön kehotuksesta yhtye siirtyi psykedeelisempään suuntaan. Tuloksena oli top ten-hitti Kites syksyllä 1967 sekä hieman myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto Without Reservation. Tyylinvaihdos ei kuitenkaan miellyttänyt veljeksiä ja vuonna 1968 he julkaisivat pseudonymillä The Moles singlen We Are The Moles (parts 1 & 2)Vuonna 1969 Schulmanin veljekset lopulta hajottivat Simon Dupree & The Big Soundin vallinneeseen popmusiikki-ilmapiiriin kyllästyneinä. He eivät enää palanneet rhythm and bluesin tai soulin pariin, vaan valitsivat vivahteikkaamman musiikillisen ilmaisun.

Gentle Giant muodostui vuonna 1970 Schulmanin veljesten lyöttäydyttyä yhteen kahden muun multi-instrumentalistin, kitaraa ja mandoliinia ensisijaisesti soittaneen Gary Greenin ja koskettimista, vibrafonista ja sellosta huolehtineen Kerry Minnearin kanssa. Rumpaliksi tuli Martin Smith, joka oli ollut mukana myös Simon Dupree & The Big Soundissa. Minnearilla oli klassisen musiikin koulutus, mutta bluesin parissa kunnostautunut Green oli soittanut tähän mennessä ainoastaan puoliammattimaisesti. Hän mukautui silti nopeasti kaivattuihin musiikillisiin vaatimuksiin. Schulmanin veljesten välinen musiikillinen työnjako muodostui seuraavasti:Derek huolehti saksofonista ja äänityksestä, Ray bassosta ja viulusta ja Phil saksofonista, trumpetista ja klarinetista. Uudessa yhtyeessä oli myös kolme leadvokalistia:Derek vastasi raa'alla rhythm and blues-äänellään rockorientoituneemmista kappaleista, Phil jazz- ja folkvaikutteisista numeroista ja Kerry Minnear klassis/kuorohenkisistä kappaleista. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1970. Musiikillisten vaikutteidensa ja instrumentaationsa runsaudessa kyseessä oli haasteellinen debyytti. Albumilla kuului niin rockin, bluesin, klassisen musiikin kuin 60-luvun brittisoulin vaikutus. Kansitekstien mukaan yhtye sai nimensä fiktiivisestä hahmosta, joka muistutti Francois Rabelaisin renessanssiajan kertomuksista. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Aquiring the Taste esitteli nopeasti kehittyneen yhtyeen. Kerry Minnearin mukanaan tuoma klassisen musiikin vaikutus oli huomattava ja yhtyeen hyödyntämien instrumenttien kirjo laajeni entisestään. Vuosia myöhemmin Derek Schulman myönsi, että albumi sävellettiin lähes kokonaan studiossa.Aquiring the Tasten jälkeen Martin Smith jätti yhtyeen ja hänet korvasi Malcolm Mortimore.

Vuonna 1972 ilmestynyt Three Friends oli Gentle Giantin ensimmäinen konseptialbumi. Se kertoo kolmen ystävyksen tarinan ja heidän vääjäämättömän kasvunsa erilleen toisistaan. Kunkin hahmon kehitys kuvataan erilaisilla, joskin integroiduilla musiikillisilla jaksoilla, jotka vaihtelevat rhythm and blues-vaikutteisesta rockista sinfonisiin tyylittelyihin. Maaliskuussa 1972 Malcolm Mortimore joutui moottoripyöräonnettomuuteen. Kiertuevelvoitteita tuli hoitamaan aikaisemmin muun muassa Graham Bondin yhtyeessä soittaneen John "Pugwash" Weathers, josta oli muodostuva yhtyeen kolmas ja viimeinen rumpali. Weathers oli kovaotteisempi soittaja, joka myös lauloi ja hallitsi perkussiot ja kitaran laajentaen Gentle Giantin multi-instrumentaatiota entisestään. Loppuvuodesta 1972 levytetty Red Octopuss oli ehkäpä Gentle Giantin kaikkein laadukkain työ. Kokonaisuutena se edusti yhtyeen rokimpaa soundia. Kahdeksan kappaleen, joihin albumin nimi myös epäsuorasti viittaa, kokonaisuudesta nostettakoon esiin Knots, jonka tekstit ovat R D Laingin samannimisestä runokirjasta. Ennen varsinaista Octopuss-kiertuetta Gentle Giant soitti konsertteja Black Sabbathin kanssa. Kyseinen kombinaatio ei ollut pääesiintyjän diggareiden mieleen. Kiertueen jälkeen Gentle Giant koki merkittävimmän miehistönvaihdoksensa, kun loppuunpalanut ja veljiensä kanssa riitaantunut Phil Schulman jätti yhtyeen. Keskeisimmäksi syyksi hän on kymmenien vuosien jälkeen maininnut kiertue- ja perhe-elämän yhteensovittamisen mahdottomuudet. Riidat veljien kanssa sovittiin, mutta Phil ei palannut Gentle Giantin riveihin.  Jäljelle jäänyt kvintetti julkaisi vuonna 1974 seuraavan Gentle Giantin konseptialbumin In A Glass House. Nimensä levy oli saanut aforismista, jonka mukaan lasitalossa asuvien ei pitäisi heittää kiviä. Yhtyeen kolmannen konseptialbumin, vuonna 1974 ilmestyneen pitkäsoiton The Power and the Glory teemana olivat valta ja korruptio.

Gentle Giant solmi uuden diilin Chrysalis Recordsin kanssa, jonka leivissä yhtye pysyikin loppu-uransa ajan. Saavuttaakseen suuremman yleisön erityisesti Amerikassa Gentle Giant suostui hienoisiin musiikillisiin kompromisseihin. Vuonna 1975 ilmestyi hieman helpommin sulateltava jazzrockvaikutteita hyödyntänyt ja Amerikassa top 50:een noussut pitkäsoitto Free Hand ja seuraavana vuonna jälleen konseptialbumi Interview, jonka teemana oli yhtyeen kuvitteellinen haastattelu. Tähän mennessä Gentle Giantista oli kehittynyt varsin suosittu live-esiintyjä niin Euroopassa kuin Amerikassa ja yhtye soitti samoilla areenoilla hyvinkin erityyppisten yhtyeiden kanssa. Interviewin tiimoilta tehdyltä Euroopan-kiertueelta taltioitiin livelevy Playing thr Fool. Alankomaissa äänitetty ja vuonna 1977 julkaistu albumi The Missing Piece merkitsi muutosta yhtyeen tyylissä. Sen kakkospuoli koostui pitkistä, vanhempaa tuotantoa muistuttavista kappaleista ykköspuolen sisältäessä poppia, blue-eyed soulia ja jopa punkahtavaa tuotantoa. Albumilta lohkottiin kolme singleä, jotka eivät menestyneet. Vuoden 1978 pitkäsoitolla Giant for a Day! Derek Schulman vastasi kaikista lauluosuuksista ja albumi tarjoili radioystävällistä softrockia. Seuraavana vuonna yhtye kokoontui Los Angelesiin levyttämään viimeiseksi jäänyttä pitkäsoittoaan Civilian. Albumilla oli vaikutteita uuden aallon rockista, mutta yhtye salli itselleen huomattavasti enemmän vapauksia sovitusten ja vokaaliosuuksien osalta, kuin edellisellä levyllä. Tässä mielessä pitkäsoitto muistutti enemmän yhtyeen varhaisempaa tuotantoa. Viimeisen keikkansa Gentle Giant soitti Roxy Theatressa, Kaliforniassa 16. kesäkuuta 1980.

Yhtyeen hajoamisen jälkeen Derek Schulman loi menestyksekkään uran eri levy-yhtiöiden palveluksessa. Ray Schulman työskenteli soundtrackien parissa ennen siirtymistään levytuottajaksi. Phil Schulman vetäytyi musiikkibisneksestä täysin. John Weathers toimi Man-yhtyeen rumpalina vuoteen 1996. Kerry Minnear palasi Englantiin ja työskenteli pitkään gospelmusiikin parissa. Nykyisin hän pyörittää Gentle Giantin musiikin rojaltiseikkoihin keskittyvää Allucard Music -nimistä organisaatiota. Toinen maaliskuuta 1997 menehtynyt originaalirumpali Martin Smith soitti useissa southhamptonilaisissa yhtyeissä ja Gary Green useissa illinoisilaiskokoonpanoissa. Malcolm Mortimore on luonut menestyksekkään sessiorumpalin uran niin rockin, jazzin kuin teatterin parissa. Gentle Giantin reunion ei ole toteutunut. Lähimmäksi päästiin vuonna 2004, kun lavalla nähtiin neljä yhtyeen keskeistä jäsentä; Kerry Minnear, Gary Green, John Weathers ja Phil Schulman, viimeksi mainittu tosin ainoastaan sanoittajan roolissa.

Torstain terävä:Eräs singer/songwritereiden supertähdistä

11. helmikuuta 1962 syntynyt Sheryl Crow on yhdysvaltalainen solisti, lauluntekijä ja kitaristi. Hänen diskografiansa käsittää kahdeksan studioalbumia, yhden livelevyn, kaksi kokoelmaa ja Crow on ollut mukana myös useilla soundtrackeillä. Kaiken kaikkiaan hänen levyjään on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta ja Crow on esiintynyt muun muassa Rolling Stonesin, Eric Claptonin ja BB Kingin kanssa. Taustalaulajana hän on toiminut esimerkiksi Don Henleylle, Tina Turnerille ja Bob Dylanille  viimeksi mainitun 30-vuotisjuhlakiertueella.
Crown äiti oli pianon soiton opettaja ja hänen lakimiehenä toiminut isänsä soitti trumpettia. Ennen valmistumistaan Missourin yliopistosta Crow toimi musiikinopettajana ja viikonloppuisin solistina useissa yhtyeissä. Hän tutustui paikalliseen muusikkoon ja levytuottajaan Jay Oliveriin, jolla oli studio St. Louisissa. Oliver auttoi Crowta hyödyntämällä tämän lauluääntä mainoksissa. Crow oli taustalaulajattarena Michael Jacksonin Bad-albumin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella vuosina 1987-89. Hän esitti duettona kappaleen I Just Can't Stop Loving You Taustalaulajattarena hän toimi Stevie Wonderin, Don Henleyn ja Belinda Carlislen levyillä. Vuonna 1990 Crown kappale Heal Somebody oli mukana elokuvassa Bright Angel. Seuraavana vuonna hän lauloi dueton Kenny Logginsin albumilla Leap of Faith kappaleessa I Would Do Anything. Vuonna 1992 Crow levytti nimeään kantaneen debyyttialbumin Phil Collinsin tuottajana toimineen Hugh Paghamin kanssa. Albumi oli tarkoitus julkaista kyseisen vuoden syyskuussa, mutta levy-yhtiö hylkäsi sen. Pieni määrä albumin kasettikopioita levisi kuitenkin ja Crown kappaleita levyttivät Tina Turner ja Celine Dion. Crow alkoi seurustella Kevin Kilbertin kanssa ja liittyi tämän yhtyeeseen The Tuesday Night Music Club. Yhtyeen jäsenet osallistuivat Crown debyyttipitkäsoiton Tuesday Night Music Club kappaleiden kirjoittamiseen. Crow oli mukana Rolling Stonen New Faces-osiossa vuonna 1993. Hänen debyyttilevynsä sisälsi useita yhtyetovereiden kirjoittamia kappaleita, kuten kakkossingle Leaving Las Vegas. Albumi saavutti huomiota hitaasti, mutta singlestä All I Wanna Do muodostui yllätyshitti syksyllä 1994. People-lehdessä Crow on myöhemmin maininnut löytäneensä LA:sta vanhan runokirjan, jonka erään runon tekstiä hän hyödynsi kyseisessä kappaleessa. Singlejulkaisuista balladi Strong Enough nousi viidenneksi. Kaiken kaikkiaan Tuesday Night Music Club myi Yhdysvalloissa ja Britanniassa seitsemän miljoonaa kappaletta. Crow vastaanotti albumista Grammyt kategorioissa  vuoden albumi 1995, vuoden paras uusi artisti ja vuoden paras naisvokaalisuoritus.

Vuonna 1996 ilmestyi Crown nimeä kantanut kakkosalbumi, jonka hän oli tuottanut itse. Levyn teemat olivat synkkiä; käsitteliväthän ne esimerkiksi kodittomuutta ja ydinsotaa. Ensimmäisestä singlestä If It Makes You Happy muodostui suuri radiohitti ja muita albumilta julkaistuja pikkulevyjä olivat Everyday is a Winding Road, A Change Would Do You Good ja Home. Grammyt tulivat parhaasta naispuolisesta rockvokaalisuorituksesta ja parhaasta rockalbumista. Crow lauloi vuoden 1997 James Bond-elokuvan Tomorrow Never Dies tunnusmelodian ja seuraavana vuonna hän oli mukana Scott Weilandin sooloalbumilla 12 Bar Blues. Vuonna 1998 Crow julkaisi kolmannen albuminsa The Globe Sessions. Seuraavana vuonna pitkäsoitto, jolta julkaistiin singlet My Favourite Mistake, There Goes the Neighbourhood, Anything But Down ja The Difficult Kind, voitti Grammyn parhaasta rockalbumista. Samana vuonna albumi julkaistiin uudestaan bonuskappaleen kera. Kyseessä oli cover Guns N' Rosesin Sweet Child O' Minesta, joka julkaistiin alun perin elokuvan Big Daddy soundtrackillä. Sherylin versio voitti Grammyn parhaasta naisrockvokaalisuorituksesta ja vuonna 2001 There Goes the Neighbourhoodin liveversiosta napsahti vastaava Grammy. Se oli mukana Crown ensimmäisellä konserttitaltioinnilla Sheryl Crow and Friends:Live from the Central Park. Ystäviin lukeutuivat muun muassa Keith Richards, Eric Clapton, Stevie Nicks ja The Dixie Chicks.

Vuonna 2002 ilmestynyt Crown seuraava pitkäsoitto C'mon C'mon sisälsi hitin Soak Up the Sun. Albumin toinen single Steve McQueen voitti parhaan naispuolisen rockvokaaliesityksen Grammyn. Crow levytti kappaleen Kiss That Girl elokuvaan Bridget Jones's Diary. Sherylin Beatles-cover Mother Nature's Son oli mukana elokuvassa I Am Sam. Kid Rockin kanssa Crow lauloi dueton crossover-hitillä Picture. Vuonna 2003 ilmestyi kokoelma Very Best of Sheryl Crow. Hittisinglejen lisäksi se sisälsi myös uutta tuotantoa, kuten version Cat Stevensin sävellyksestä ja P. P. Arnoldin ja Rod Stewartin näkemyksinä aikaisemmin menestyneestä kappaleesta The First Cut is the Deepest, josta Sheryl vastaanotti kaksi American Music Awards -palkintoa. Crown viides studioalbumi Wildflower ilmestyi syyskuussa 2005. Se sai ristiriitaiset arvostelut, eikä menestynyt edeltävien pitkäsoittojen veroisesti. Uusi tilaisuus koitti kuitenkin seuraavana vuonna, kun Crow levytti singlebiisin Always on Your Side uudestaan Stingin kanssa. Tuloksena oli top 40-hitti Adult-listalla ja tammikuuhun 2008 mennessä Wildflower oli myynyt Yhdysvalloissa 949 000 yksikköä. Saman vuoden helmikuussa Crow julkaisi seuraavan albuminsa Detours, joka oli äänitetty hänen Nashvillessa sijaitsevalla farmillaan. Pitkäsoitolta julkaistiin singlet Love is Free ja Out of Our Heads. Vuoteen 2010 mennessä Detours on myynyt yli 700 000 kappaletta. Crown seitsemäs studioalbumi 100 Miles from Memphis ilmestyi saman vuoden heinäkuussa. Albumilla, jolta poimittiin single Summer Day, on klassinen soulvivahde ja sen nimi viittaa etäisyyteen Crown kotikaupungin ja musiikin mekan välillä. Vuonna 2011 Crow lopetti sopimuksensa Interscope Recordsin kanssa. Hän seurasi Brad Paisleyn neuvoa ja tultuaan esitellyksi tuottaja Justin Niebankille ja useille nashvillelaisille biisintekijöille, kuten Chris Stapletonille Crow aloitti ensimmäisen countrymusiikkiin liittyvän projektinsa. Vuonna 2013 hän solmi sopimuksen Warner Bros Nashvillen kanssa. Uusi albumi Feels Like Home, jota edelsi single Easy, ilmestyi kyseisen vuoden syyskuussa. Billboardin listalla sijalla seitsemän debytoineesta levystä muodostui Crown yhdeksäs top teniin noussut albumi ja single sijoittui countrylistalla top 20:een. Muun muassa Bonnie Raittin, Emmylou Harrisin ja Stevie Nicksin kanssa Crow teki tribuuttiesiintymisen vuonna 2014 Rock and Roll Hall of Fameen päässeelle Linda Ronstadtille. Crown kymmenes studioalbumi, myönteisiä arvioita kerännyt Be Myself ilmestyi 21. huhtikuuta 2017 ja pitkäsoittoa oli edeltänyt edellisessä kuussa julkaistu single Halfway There. Artistin tuorein pitkäsoitto on elokuun lopussa 2019 ilmestynyt Threads, jolla hän teki musiikillista yhteistyötä useiden varsin keskeisten artistien, kuten Bonnie Raittin, Stingin, Eric Claptonin, Neil Youngin, Keith Richardsin, Joe Walshin ja Emmylou Harrisin kanssa. Promotoidessaan brittikiertuettaan Crow julkaisi St.Vincentin kanssa levyttämänsä kappaleen Wouldn't Wanna Be Like You ja mainitsi Threadsin todennäköisesti jäävän viimeiseksi täyspitkäksi albumikseen. Hän on aikeissa jatkaa kiertueita ja biisinkirjoitusta. Vuonna 2022 South by Southwest-elokuvafestivaaleilla sai ensi-iltansa Amy Scottin ohjaama, Crown uraa kronikoiva Showtime dokumenttielokuva Crow. Kolmas marraskuuta 2023 Crow ilmoitti nauhoittaneensa 12:n studioalbuminsa Evolution. Samaisena päivänä artisti pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen. Evolution-albumin alustava ilmestymispäivämäärä on 29. maaliskuuta 2024. Pitkäsoittoa on edeltänyt uusi single Alarm Clock.

Keskiviikon klassikko:Eräs kotimaisen äijärockin kulmakivistä

Vuonna 1968 Åtminneforsissa perustettu Ronski & Exotic, vuodesta 1978 lähtien The Ronski Gang on eräs pitkäikäisimmistä rockyhtyeistä maassamme. Alkuvaiheessa yhtyeen nimi oli Exotic ja ydinryhmän, solisti Harry "Ronski" Sjöblomin, rumpali/laulaja Hans "Hate" Sjöblomin, basisti Kaj "Misteri" Eklundin ja kitaristi Kaj "Kaffe" Lindströmin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat tässä vaiheessa kakkoskitaristi Kari "Pärkkä" Pärnänen ja saksofonisti Lauri "Lapa" Männikkö. Vuonna 1970 yhtye voitti popmestaruuden Lahdessa kokoonpanolla, jossa Pärnänen ei ollut enää mukana. Kun Ronski & Exotic julkaisi esikoissinglensä, rivakan näkemyksen Sam Cooken klassikosta Shake sekä debyyttialbuminsa EMI:n kautta vuonna 1975, oli myös Männikkö poistunut yhtyeestä. Yhtyeen esikoinen saavutti mukavasti vastakaikua yleisöltä. Vielä paremmin yli 20 000 kappaleen myynnillään menestyi Ronskin ja kumppaneiden kakkosalbumi, Marcus Music -studioilla Tukholmassa äänitetty Here We Come! Ronski & Exoticin kolmas albumi oli vuonna 1977 ilmestynyt ja hyvää tasoa ylläpitänyt The Rollicking Good Times. Todellisena keikkajyränä jo useamman vuoden ajan tunnetulla yhtyeellä oli erityisen runsaasti esiintymisiä kyseisen vuoden kesällä.

Vuonna 1978 yhtye vaihtoi paitsi nimeä, myös kitaristia ja kepin varteen siirtyi aikaisemmin Sleepy Sleepersissä vaikuttanut Olavi Pekkola. Ronski Gangin samaisena vuonna ilmestynyt debyyttialbumi Sold Out sisälsi muun muassa pari Rolling Stones-lainaa sekä erinomaisen singlebiisin Larry and Johnny. Pitkäsoitolla oli myös varsin osuva nimi, sillä kyseisenä vuonna yhtye veti eniten yleisöä lavoille. Vuoden 1979 Ronski Gang -albumi Run Don't Walk oli ensisijaisesti Hurriganesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen Richard Stanleyn tuottama. Se sisälsi melko runsaasti lainabiisejä ja Hippy Hippy Shake-versiosta tuli hitti. Ronski Gangin levytysuran huipentumana voinee pitää vuonna 1980 ilmestynyttä albumia Night Attack. Esimerkiksi kummankin levypuoliskon avausraidoista Roll Me ja Cry Cry Cry muodostui keikkavakioita ja päätöskappaleessa Hitch Hike kitarasoolon soitti Albert Järvinen. Vuonna 1981 Ronski Gang oli mukana rockelokuvassa Rokkidiggari ja myös sen soundtrackillä kahden biisin verran. Kyseessä oli kitaristi Kimi Engströmin debyyttikeikka Ronski Gangissä. Samana vuonna yhtye julkaisi tavanomaisesta poiketen suomenkielisen, Misterin laulaman singlen Oo mikä sä oot kääntöpuolellaan upea Swedish Nite. Vuonna 1982 vuorossa oli varsin onnistunut pikkulevy Restless Child/Stop the World. Vuoden 1983 pitkäsoittonsa, lähes edeltäjänsä veroisen albumin Rock N' Roll yhtye julkaisi kokoonpanolla, jossa kitaristeina olivat Engström ja Bad Signiin lähteneen Pekkolan tilalla Jakke Pätäri. Kymmenen vuotta myöhemmin vuorossa oli 25-vuotisjuhlakiertue, johon osallistuivat Sjöblomien ja Eklundin lisäksi Engström ja kosketinsoittaja Mikko Rintanen. Vuonna 2005 Ronski Gangilta julkaistiin erinomainen tuplakokoelma Still Shakin'-The Ronski Gang Anthology, jolla oli mukana myös tuoreita livebiisejä Lohjan rantajameista vuodelta 2004 sekä yksi uusi studiotallenne. Tuosta lähtien edelleen erinomaisessa vedossa oleva Ronski Gang on konsertoinut muutaman keikan vuosivauhtia. Haten, Ronskin ja Misterin lisäksi yhtyeessä vaikuttavat kitaristeina Vesa Kääpä ja Haten poika Carl "Kiffe" Sjöblom. Vuonna 2011 ilmestyi viimein uusi onnistunut studioalbumi The Elevens ja seuraavana vuonna tuplakokoelma Oh My Boogie The Emi Years, joka sisältää kaiken tuotannon vuosilta 1975-1978. 55-vuotisjuhlakonserttinsa The Ronski Gang soittaa Lohjan Laurentius-salissa 18. marraskuuta 2023. Vierailijoina ovat mm. Freeman ja Marzi Nyman ja konsertin juontaa kantritohtori Teppo Nättilä. 

Tiistain tukeva:Suomipunkin isähahmon uran neljä ensimmäistä vuotta

Petri Samuli Tiili saa kunnian kantaa kotimaisen punkin ideologisen isän titteliä. Tiili näki vuonna 1977 interrail-matkalla ollessaan Lontoossa liudan englantilaisia punkyhtyeitä, joista tunnetuin oli Billy Idolin luotsaama Generation X. Opiskelukaupunkiinsa Savonlinnaan palattuaan hän keksi taiteilijanimekseen Pelle Miljoonan ja laittoi saman tien kasaan yhtyeen Pelle Miljoona & N.U.S., joka sai nimensä amerikkalaisyhtye Fugsin mukaan. Kitaristiksi tuli Pasi ”Bastard” Huopalainen, joka antoi Savonlinnaan keikalle saapuneelle Dave Lindholmille NUS:n tekemän demokasetin. Daven kautta kasetti päätyi Love Recordsin Atte Blomille. Blom tuli tsekkaamaan yhtyeen keikan Jimi Sumen & Dreamsin lämmittelijänä ja levytyssopimus syntyi saman tien. Esikoissingleä Olen työtön/Mä vaan pogoon seurasi N.U.S.:n nimetön, niin tekstillisesti kuin musiikillisesti varsin suorasukainen debyyttialbumi, molemmat vuonna 1978. Myöhemmin samaisena vuonna NUS oli mukana Pohjalla-albumilla Problemsin, Se-yhtyeen ja Sehr Schnellin kanssa. Pelle Miljoona &NUS:n suurin klassikkokappale kyseisellä albumilla on Väkivalta ja päihdeongelma. Kyseiset yhtyeet olivat mukana myös albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella sillä erotuksella, että Pellen yhtyeeksi oli vaihtunut 1978, joka vaihtoi pian futuristisesti nimekseen Pelle Miljoona & 1980. Pellen lisäksi siihen kuuluivat myös Problemsista tutut Tumppi Varonen ja Ari Taskinen ja aikaisemmin yhtyeessä Trash soittanut nuori kitaristilahjakkuus Rubberduck Jones, alias Nisse Rikama.  Uusia kappaleita soitettiin jo keikoilla samaisen vuoden lopussa ja alkuvuodesta 1979 ilmestyi punkin tiivistymänä Suomessa pidetty albumi Pelko ja viha, jonka kirkkaimpia helmiä lienevät nimikappaleen ja myös singlenä julkaistun Pelkistettyä todellisuutta-raidan lisäksi kappaleet TV ja Helsinki. Singleformaatissa julkaistiin upea Mulla menee lujaa/Rakastava voima, jonka koskettava kakkospuoli on Rubberduckin sävellys.

Kesällä 1979 1980-yhtyeeseen liittyi toiseksi kitaristiksi Problemsista tutuksi tullut Stefan Piesnack ja samalla muodostui yhtyeen kuuluisin kokoonpano. Syksyllä ilmestyi klassikkoalbumi Viimeinen syksy, jonka tunnetuinta antia edustavat Nuoret sankarit, puhutteleva reggae Gabriel, Tumpin laulama ja Taskisen käsialaa oleva Tahdon rakastella sinua sekä Elä (kun olet nuori vielä.) B-puolen neljä ensimmäistä raitaa ovat Varosen vokalisoimia ja valtaosa niistä soundaakin melko voimakkaasti Problemsilta. Kovaa keikkatahtia ylläpitänyt ja kahdesta setistä koostuneita keikkoja soittanut yhtye tuli tiensä päähän jo samaisen vuoden joulukuussa. Tavastian-keikan tunnelmia julkaistiin seuraavan vuoden keväänä ilmestyneellä livelevyllä Näyttämökuvia ja viiden raidan verran myös kolmen lp:n kansiolla Metropolis. Sillä kuullaan vimmaisia tulkintoja Viimeisen syksyn harvinaisemmista helmistä ja Tumpin laulamista Problems-paloista, joista on toki näytteitä myös Näyttämökuvilla. 1980-kappaleet painottuvat viimeisimpään studioalbumiin ja singlebiiseihin. Covereina mukana ovat The Whon ikiklassikko My Generation sekä The Clashin Garageland. Alkuvuodesta 1980 keikoilla nähtiin uusi kokoonpano Pelle Mijoona Oy, jossa Pellen, Tumpin ja Taskisen lisäksi mukana olivat aikaisemmin punkyhtye Briardin kitaristina tutuksi tullut Andy McCoy sekä vasta 16-vuotias basisti Sami Takamäki. Keväällä 1980 ilmestyi suosittu single Olen kaunis ja loppukesästä nauhoitettiin kotimaisen rockin kiistattomiin klassikoihin lukeutuva albumi Moottoritie on kuuma, jonka 12 raidan joukosta ei heikkoa hetkeä löydy. Nimikappaleen ohella sen kirkkaimpiin helmiin lukeutuvat erityisesti Koska sydän sanoi niin, Juokse villi lapsi, Älä äiti itke, hivenen harvinaisempi Tänä yönä vien sut pois sekä todella kaunis päätösraita Hyvää yötä maailma.

Pellen ja Tumpin palattua interrail-matkalta kaksikko havaitsi bändin hajonneen. Andy ja Sami olivat häipyneet Tukholmaan kasaamaan Hanoi Rocksia. Oy:n kokoonpanon täydensivät luottokitaristi Stefan Piesnack ja basisti T B Widow. Uusi kokoonpano julkaisi tuplasinglen, joka sisälsi kappaleet Varjo seuraa onneain, Kuolemaantuomitun laulu, Kun aurinko paistaa ja Rakastavaisten laulu. Niistä ensin mainittu muodostui melkoiseksi hitiksi.Vuoden 1981 alussa Pelle muodosti yhtyeen Avoimet Ovet, jossa olivat mukana muun muassa Wigwamista tuttu kitaristi Pekka Rechardt, basisti Junior Simola ja rumpali Vando Suvanto. Kokoonpano teki muun muassa kouluilla kiertäneen kiertueen Sienipilven varjossa ja julkaisi Pellen parhaisiin töihin lukeutuvan pitkäsoiton Rakkaudesta elämään. Sen kappaleista maininnan ansaitsevat erityisesti Rechardtin upean kitarasoolon kruunaama Joskus tulee aika maksaa takaisin sekä tekstissään profetiaa sisältänyt, aidon puhutteleva Euroopan valot. Kesällä käynnistyneessä Pelle Miljoonan Kesäsirkuksessa olivat lisäksi mukana Problems ja Ari Taskisen projektiyhtye, myös pitkäsoiton Paradise Now julkaissut Treshold. Pelle Miljoona Oy:n basistiksi vaihtui aikaisemmin Nova-yhtyeessä soittanut Vety Kumpula ja yhtye soitti muun muassa Roskilden festivaalien suomalaisesiintyjänä. Albumia Matkalla tuntemattomaan yhtye matkusti levyttämään Berliiniin Hansa by the Wall-studioon. Siitäkin muodostui edeltäjänsä tavoin kultalevy ja albumin parhaimmistosta mainittakoon nimikappale, Aika sekä En ole hullu (Olen vain kiinnostunut vapaudesta.) Berliinin session parhaisiin kappaleisiin lukeutuva Ne päivät ovat taas täällä julkaistiin vasta seuraavana vuonna singlekokoelmalla Nämä päivät nämä yöt.

Maanantain mainio:Laulaja/lauluntekijöiden eliittiä

9. helmikuuta 1942 syntynyt Carole King (s. Klein) lukeutuu kaikkien aikojen keskeisimpiin lauluntekijöihin. Supertähtiaseman hän saavutti miljoonamyyntiin yltäneellä vuoden 1971 pitkäsoitollaan Tapestry, mutta artistilla oli takanaan huomattava päivätyö musiikin parissa jo sitä ennen. Yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa King työskenteli New Yorkin Brill Buildingissa esimerkiksi Doc Pomusin, Mort Shumanin, Jeff Barryn, Ellie Greenwichin ja monien muiden kanssa. Ensimmäinen Goffinin ja Kingin kirjoittama hitti oli The Shirellesin listakärkeen kivunnut Will You Love Me Tomorrow. Muista suurimmista menestyksistä mainittakoon äkkiseltään Kingin ja Goffinin lastenvahdin Little Evan levyttämä The Locomotion, The Driftersin Up on the Roof, Aretha Franklinin You Make Me Feel Like A Natural Woman, niin The Byrdsin kuin Dusty Springfieldin ohjelmistosta löytyvä Goin’ Back, The Animalsin Don’t Bring Me Down ja The Monkeesin Pleasent Valley Sunday. Kingin omista tuonaikaisista levytyksistä ainoa menestys oli vuonna 1962 ilmestynyt It Might As Well Rain Until September. Erottuaan Goffinista King muutti Yhdysvaltojen länsirannikolle, missä hän muodosti yhtyeen The City uuden aviomiehensä, basisti Charles Larkeyn sekä kitaristi Danny Kortchmarin kanssa. Trio levytti yhden, sinänsä laadukkaan pitkäsoiton Now That’s Everything’s Been Said. Yhtye ei kuitenkaan juurikaan keikkaillut ja albumi hävisi nopeasti markkinoilta.

Kingin debyyttisoolo, vuonna 1970 ilmestynyt Writer nousi listoilla sijalle 84. Albumin tunnetuinta antia suomalaisille edustaa Child of Mine, jonka Maarit levytti esikoisalbumilleen Hectorin tekstittämänä nimellä Lainaa vain. Seuraavana vuonna jysähti täydeltä laidalta. Kakkospitkäsoitosta Tapestry muodostui eräs laulaja/lauluntekijägenren todellisista merkkipaaluista. Se sisälsi listaykköseksi nousseen singlen It’s Too Late/ I Feel the Earth Move ja myös So Far Away/Smackwater Jack nousi top 20:een. Kaiken kaikkiaan albumi pysytteli listoilla kuuden vuoden ajan. Vielä vuoden 1971 lopussa ilmestynyt Tapestryn seuraaja Music nousi sekin listakärkeen, saavutti kultalevyn ja sisälsi muun muassa hittisinglen Sweet Seasons. Seuraavana vuonna ilmestynyt Rhymes and Reasons oli niin ikään kultalevy singlehittinään Been to Canaan. Vuoden 1973 King-albumi Fantasy sisälsi lattarivaikutteisen hitin Corazon ja artistin parhaisiin töihin lukeutuvalla vuoden 1974 pitkäsoitolla Wrap Around Joy oli tarjottavanaan listakärkeen noussut single Jaazman. Vuoden 1975 lopussa ilmestyneellä albumilla Thoroughbred Gerry Goffin teki Kingin kanssa pitkästä aikaa yhteistyötä ja pitkäsoitolla vierailivat myös David Crosby, Graham Nash ja itseoikeutettu James Taylor. Albumi sisälsi myös singlemenestyksen Only Love Is Real. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin Simple Things jälkeen King lähti pitkästä aikaa kiertueelle ja toteutti sen taustayhtye Navarron kanssa. Vuonna 1980 King versioi vanhoja Goffin/King-klassikoita otsikolla Pearls. Albumista muodostui hänen viimeinen todella suuri menestyksensä. Vuoden 1983 albumin Speeding Up Time jälkeen Kingin seuraavaa pitkäsoittoa saatiin odottaa aivan kyseisen vuosikymmenen loppuun. City Streets- albumilla Eric Clapton vieraili parilla raidalla. Ympäristöasioihin keskittynyt King palasi seuraavaksi vasta vuonna 2001 omakustanteisesti julkaistulla albumilla Love Makes the World Go Round. Vuoden 2005 Living Room Tour dokumentoi tuplacd:llä Kingin vuosien 2004–2005 kiertuetta, jolla artisti versioi kappaleita koko uransa ajalta ainoastaan pianon ja kitaran säestyksellä. King ja James Taylor yhdistivät voimansa vuonna 2007 LA:n Troubadourilla. Esiintymisiä oli useita ja niistä kasattiin vuonna 2010 ilmestynyt levy Live at the Troubadour. Seuraavana vuonna oli vuorossa Holiday Carole, Kingin debyytti joululevyjen osalta. King pääsi myös Broadway- musikaalin aiheeksi. Beautiful:The Carole King Musical sai ensi-iltansa tammikuussa 2014 ja original cast- albumiversio musikaalista seurasi samaisen vuoden toukokuussa.