Tiistain tukeva:Merkittävä brittiläinen biisintekijä, kitaristi ja solisti

31. lokakuuta 1945 syntynyt Russell Glyn alias Russ Ballard on englantilainen solisti, biisintekijä ja muusikko. Hän nousi kuuluisuuteen Argent-yhtyeen kitaristina ja leadvokalistina. 1970-luvun lopusta eteenpäin hän vaikutti ensisijaisesti biisintekijänä ja tuottajana. Ballardin käsialaa olleista kappaleista hittejä muille artisteille olivat esimerkiksi New York Groove, Since You Been Gone, There’s Something Going On sekä God Gave Rock N’ Roll to You. Niistä viimeksi mainittu oli tosin ollut menestys myös Argentin originaaliversiona. 80-luvun puoliväliin saakka Ballard teki myös omissa nimissään kohtuullisen hyvin menestyneitä singlehittejä. Kitaristina aloittanut Ballard liittyi vuonna 1961 yhtyeeseen Buster Meikle & The Day Breaks yhdessä isoveljensä Royn ja kaksikon rumpaliystävän Bob Henritin kanssa. Vierailtuaan The Roulettesissa ja säestettyään Adam Faithia Ballard liittyi 1960-luvun alkupuolella yhtyeeseen Unit 4 + 2. Seuraavaksi hänestä tuli Argentin leadvokalisti ja kitaristi. Vastaavasti Henrit liittyi Argentiin rumpaliksi. Ballard kirjoitti Argentille Kissin 90-luvun alussa coveroiman hitin God Gave Rock N’ Roll to You. Vielä suuremmaksi hitiksi muodostuneella Argentin kappaleella Hold Your Head Up Ballard oli myös solistina. Vuonna 1972 Ballard oli mukana Chris Whiten tuottamalla Colin Blunstonen pitkäsoitolla Ennismore. Kyseiselle albumille Ballard kirjoitti myös singlemenestyksen I Don’t Believe in Miracles. Ballard jätti Argentin vuonna 1974 ja siirtyi sooloartistiksi ja biisinkirjoittajaksi. Hän vastasi esimerkiksi Three Dog Nightin vuoden 1974 hitistä Liar, Hot Chocolaten vuonna 1977 listakärkeen nousseesta So You Win Againista sekä Rainbown vuoden 1979 suurmenestyksestä Since You Been Gone. Ballard levytti kyseisen kappaleen ensin itse vuonna 1976 ilmestyneelle sooloalbumilleen Winning ja kahta vuotta myöhemmin Head East versioi kyseisen kappaleen nimikkoalbumilleen.

Ballardin käsialaa oli myös Rainbown vuonna 1981 Britanniassa kolmanneksi noussut singlemenestys I Surrender. Ballard osallistui myös Roger Daltreyn kahden ensimmäisen sooloalbumin, Daltrey ja Ride a Rock Horse levytykseen. Daltrey levytti Ballardin käsialaa olleita kappaleita myös McVicar – soundtrackille ja sooloalbumeilleen Under a Raging Moon ja Can’t Wait to See the Movie. Ballard osallistui Daltreyn vuoden 1985 kiertueelle kitaristin ominaisuudessa ja toimi myös leadvokalistina yhdellä omaa tuotantoaan edustavista kappaleistaan. 1970-luvun puolivälissä brittiläinen popyhtye Hello levytti Ballardin kappaleen New York Groove ja saavutti sillä top ten – hitin Saksassa ja Britanniassa. Kolme vuotta myöhemmin Kissin Ace Frehley versioi kappaleen menestyksekkäästi sooloalbumilleen. Vuonna 1981 Santana saavutti top 20-hitin versiollaan Ballardin vuonna 1976 toiselle albumilleen levyttämästä kappaleesta Winning. Santanan näkemys julkaistiin pitkäsoitolla Zebop. Ballard oli promotoinut omaa albumiaan kiertueella Yhdysvalloissa ja Euroopassa loka-marraskuussa 1976 nelihenkisen yhtyeen kanssa. Euroopassa keikkapaikat olivat teattereita ja Yhdysvalloissa keskisuuria clubeja tyyliin Bottom Line ja Whiskey A Go Go. Ballardin America-yhtyeelle kirjoittama ja tuottama You Can Do Magic, joka poimittiin singleksi albumilta View from the Ground, nousi lokakuussa 1982 Billboardin listalla kahdeksanneksi ja elvytti American uran. Ballard toimi tuottajana American seuraavalla albumilla Your Move. Ballardin ABBA:n Anna-Frid Lyngstadille kirjoittama Something Going On saavutti Billboardin listalla 13. sijan. Tuottajana ja rumpalina kappaleella vaikutti Phil Collins. Ballardin Agnetha Fältskogille kirjoittama Can’t Shake Lose saavutti sekin samaisen listan 29. sijan. Vuonna 1991 Ballard kirjoitti John Waiten ja Jonathan Cainin kanssa Bad Englishin albumilla Backlash julkaistun kappaleen This is Eden. Lisäksi Ballard on toiminut biisintekijänä ja tuottajana Elkie Brooksille. Sooloartistina Ballard pääsi Billboardin listalle sijan 58. tavoittaneella kappaleella This is Rebound. Kahta vuotta myöhemmin Uriah Heep coveroi kappaleen pitkäsoitolleen Abominog. Vuonna 1980 Ballard julkaisi Epicin kautta sooloalbumin Barnet Dogs. Vuonna 1984 ilmestyneeltä Ballardin nimikkoalbumilta poimittu Voices saavutti 15. sijan Mainstream Rock Tracks – listalla. Samaiselle sijalle samalla listalla päätyi Ballardin vuoden 1985 sooloalbumin The Fire Still Burns nimikappale. Kissin Peter Criss levytti Ballardin kappaleet Let Me Rock You ja Some Kinda Hurricane vuonna 1982 ilmestyneelle sooloalbumilleen Let Me Rock You. New York Grooven lisäksi Ace Frehley versioi Ballardin kappaleen Into the Night vuonna 1987 ilmestyneelle Frehley’s Comet – yhtyeensä albumille. Ballard on ollut biisintekijänä ja tuottajana lisäksi esimerkiksi Elkie Brooksille ja toimiessaan kykyjenetsijänä vuonna 2005 hän oli Lauren Harrisin löytäjänä.

Maanantain mainio:Def Leppardin siirtymä radioystävällisempään soundiin

Def Leppard:Pyromania

20. tammikuuta 1983 ilmestynyt Pyromania on brittiläisen hardrockyhtyeen Def Leppardin neljäs studioalbumi. Sen tuottamisesta vastasi muun muassa Ac/Dc:n kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut legendaarinen tuottajahahmo Robert John ”Mutt” Lange. Kyseisellä pitkäsoitolla Def Leppardin voi todeta siirtyneen heavyjuuriltaan kohti glamrockia ja yleisesti radioystävällisempää soundia. Pyromaniasta muodostuikin suurmenestys. Billboardin listalla albumi nousi toiseksi ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa se saavutti 18. sijan. Yhdysvalloissa Pyromania myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta saavuttaen timanttilevyn. Def Leppardin originaalikitaristi Pete Willis osallistui vielä kyseisen pitkäsoiton levytykseen. Hänen rytmikitarointiaan kuullaan nimittäin kaikilla pitkäsoiton kappaleilla. Pyromanian äänitysten keskivaiheilla Willisin kitaran varressa korvasi Phil Collen, joka vastuulla olivat albumin kitarasoolot ja muut siihen mennessä äänittämättä jääneet kitaraosuudet. Originaalin pitkäsoiton kannessa näkyvät niin Willis kuin Collen, heistä ensin mainittu tosin ainoastaan solisti Joey Elliottin taustalla. Tyylillisesti albumi yhdisti yhtyeen kahdelta edelliseltä pitkäsoitolta tutuksi tullutta raskaampaa soundia radioystävällisempiin hitteihin. Top 40-menestyksiksi pitkäsoitolta osoittautuivat Photograph, Rock of Ages sekä Foolin’ ja yhtyeen vanhakantaisempaa tyyliä pitkäsoitolla edustavat Rock! Rock! (Til You Drop), Stagefright ja Die Hard the Hunter. Seuraajansa Hysterian tavoin Pyromania on yleisesti tunnustettu Def Leppardin laadukkaimpien töiden joukkoon. Samalla albumia pidetään eräänä Mutt Langen merkittävimmistä näytöistä tuottajan ominaisuudessa. Pyromanialla tarttuvat, jopa loistavat koukut saivat ajoittain seurakseen raskaampia kitarariffejä ja yhtyeen voi todeta aina yltäneen tavoittamaansa. Niinpä Pyromaniasta muodostuikin tyylilajissaan vaikuttava klassikkoalbumi. Samalla pitkäsoitosta kehittyi eräs 80-luvun melodisen hardrockgenren suoranaisista katalysaattoreista. Yhdysvalloissa albumi myi nopeasti kuusi miljoonaa yksikköä. Vuonna 2004 Pyromania saavutti sijan 384. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Sunnuntain extra:Eräs brittibluesin kulmakivistä

Fleetwood Mac:Peter Green’s Fleetwood Mac

Vuonna 1968 ilmestynyt Peter Green’s Fleetwood Mac on bluesyhtyeenä uransa aloittaneen englantilaisen Fleetwood Macin esikoisalbumi, joka tunnetaan myös yhtyeen itsensä nimisenä. Se sisältää sekä bluescovereita että yhtyeen kitaristien Peter Greenin ja Jeremy Spencerin käsialaa olevia originaalikappaleita. Green ja Spencer myös jakavat lauluosuudet albumilla. Peter Green’s Fleetwood Macista muodostui yllätysmenestys. Yhtyeen kotimaassa pitkäsoitto saavutti neljännen sijan ja pysyi listoilla 37 viikon ajan siitä huolimatta, ettei albumilla ollut singlehittiä. Yhdysvalloissa albumi pääsi vain vaivoin 200 suosituimman joukkoon, mutta kesäkuuhun 2015 mennessä se on myynyt 150 000 kappaletta. Britanniassa pitkäsoittoa on mennyt kaupaksi yli miljoona kappaletta. Laajennettu versio Fleetwood Macin debyytistä julkaistiin boxilla The Complete Blue Horizon Sessions. Vuonna 1967 John Mayall’s Bluesbreakersin johtohahmo, myös brittibluesin isästä käyvä John Mayall antoi yhtyeensä kitaristille Peter Greenille tämän toivomaa ilmaista studioaikaa. Yksi kyseisissä nauhoituksissa äänitetyistä kappaleista oli Fleetwood Mac, jonka Mayall nimesi suosikkirytmiryhmänsä Mick Fleetwoodin ja John McVien mukaan. Kyseisten äänitysten jälkeen Green lähestyi kaksikkoa aikomuksenaan perustaa uusi yhtye. The Bluesbreakersistä erotettu Fleetwood oli välittömästi halukas lähtemään mukaan uuteen yhtyeeseen, mutta McVien kanta oli epäilevämpi. Green oli varma siitä, että McVie tulisi vielä liittymään yhtyeeseen. Niinpä hän laittoi Melody Makeriin ilmoituksen, jossa etsittiin väliaikaista basistia. Bob Brunning vastasi ilmoitukseen ja sai tiedon, jonka mukaan yhtye soittaisi Windsorin Jazz & Blues-festivaaleilla kuukauden sisällä. Rumpalin ja basistin lisäksi Green halusi yhtyeeseensä myös kakkoskitaristin. Hän ei nimittäin halunnut nähdä itseään yhtyeensä johtajana, ja uskoi toisen kitaristin voivan ottaa hänet pois valokeilasta. Etsiessään yhtiölleen uusia yhtyeitä Fleetwood Macin tuottajana toiminut Mike Vernon kertoi Greenille uskomattomasta slidekitaristista nimeltä Jeremy Spencer, joka oli vaikuttanut 60-luvun puolivälistä lähtien yhtyeessä Levi Set Blues Band. Yhtyeen demonauha ei vakuuttanut Vernonia kokonaisuutena, mutta hän kuuntelutti sitä Greenille Spencerin kitaroinnin ansiosta. Green vakuuttuikin siinä määrin, että ajoi Lichfieldiin, missä Levi Set Blues Bandilla oli keikka. Hän kertoi Spencerille tämän pääsevän mukaan Fleetwood Maciin. Windsorin festivaalien keikan aikoihin Green oli jo saavuttanut mainetta John Mayall’s Bluesbreakersissa Eric Claptonin paikan ottaneena kitaristina. 12 kappaleesta koostuneen Fleetwood Macin esikoispitkäsoiton keskeisimmästä tuotannosta nostettakoon covereiden osalta esiin Elmore Jamesin Shake Your Moneymaker ja Robert Johnsonin Hellhound on My Trail ja originaaleista Greenin I Loved Another Woman, World Keep on Turning sekä Looking for Somebody. Vuonna 1999 albumista julkaistiin uusintapainos, joka sisälsi originaalin pitkäsoiton lisäksi seitsemän bonuskappaletta, näiden joukossa aikaisemmin julkaisemattomat ja Spencerin käsialaa olleet raidat You’re So Evil ja I’m Coming Home to Stay.

Lauantain pitkä:Jefferson Airplanen legendaarisen lineupin joutsenlaulu

Jefferson Airplane:Volunteers

Marraskuussa 1969 ilmestynyt Volunteers on sanfranciscolaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen kuudes studioalbumi. Kyseessä oli ensimmäinen kokonaan yhtyeen kotikaupungissa nauhoitettu pitkäsoitto, joka äänitettiin Wally Heiderin 16-raitaisessa studiossa. Kyseessä onkin eräs ensimmäisistä 16-raitatekniikkaa hyödyntäneistä nauhoituksista. Volunteersin teksteille olivat tunnusomaisia sodanvastaisuus, luonto, kommuunit ja ekologia. Pitkäsoitolla vierailleista muusikoista mainittakoon leppeästi svengaavalla The Farm -raidalla pedal steel – kitaraa soittanut Jerry Garcia, veteraanipianisti Nicky Hopkins, David Crosby sekä Stephen Stills, joka vastasi Hammond-uruista myös upeita lauluharmonioita ja Jorma Kaukosen kitarointia hyödyntäneessä kappaleessa Turn My Life Down. Solisti Grace Slickin mestariteos pitkäsoitolla on yhdeksänminuuttinen Hey Fredrik. Musiikillisesti albumille ovat tunnusomaisia Jorma Kaukosen soolokitaraosuudet esimerkiksi edellä mainitussa Slickin käsialaa olevassa kappaleessa. Traditionaalista gospelbluesia edustaa Good Shepherd ja Volunteersin huippuhetkiin lukeutuu Slickin ja  Paul Kantnerin yhteistyötä olevan psykedeliahelmen Eskimo Blue Dayn tavoin myös onnistunut näkemys Crosby Stills and Nashin debyyttipitkäsoitolla aikaisemmin julkaistusta Wooden Shipsistä. Paul Kantnerin upean melodinen albumin avausraita We Can Be Together sisältää tekstissään pahennusta herättäneen motherfucker – sanan.  

Pitkäsoiton päättävässä nimikappaleessa Volunteers kehotetaan ottamaan osaa vallankumoukseen. Myös Nicky Hopkins pääsi pianoineen esiin useammalla raidalla. Albumin pianovetoisiin kappaleisiin lukeutuu rumpali Spencer Drydenin käsialaa oleva Song for All Seasons. Volunteers oli myös siinä mielessä merkittävä Jefferson Airplanen pitkäsoitto, että se jäi viimeiseksi yhtyeen albumiksi, jolla yhtyeen perustaja Marty Balin ja rumpali Spencer Dryden olivat mukana. Kaksikko ehti silti osallistua vielä vuonna 1970 ilmestyneen singlen Mexico/Have You Seen the Saucers levytykseen. Näin ollen Volunteers merkitsi Jefferson Airplanen klassisimman kokoonpanon loppua. Vaikka pitkäsoiton tekstit saivat ristiriitaisen vastaanoton, muodostui Volunteersista kaupallinen menestys. Albumi oli yhtyeen neljäs top 20:een noussut pitkäsoitto ja se myi kultaa kaksi kuukautta ilmestymisensä jälkeen. Volunteers oli myös viimeinen uutta materiaalia sisältänyt Jefferson Airplanen albumi kahteen vuoteen. Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady keskittivät voimansa bluesista ammentaneeseen yhtyeeseensä Hot Tuna ja Paul Kantnerin sekä Grace Slickin esikoistytär China syntyi vuonna 1971. Edeltäneiden pitkäsoittojen Crown of Creation ja Surrealistic Pillow tavoin Volunteers toi esiin Jefferson Airplanen kyvyt laulunkirjoittajina. Kahden viimeksi mainitun pitkäsoiton väliin yhtyeen diskografiassa sijoittunut After Bathing at the Baxters edusti voimakkaammin psykedeelistä tyyliä.

Perjantain pohjat:Nazarethin vuoden 1973 toinen klassikkoalbumi

Nazareth:Loud n' Proud

Marraskuussa 1973 ilmestynyt Loud n' Proud on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin neljäs pitkäsoitto, toinen menestysalbumi ja lisäksi toinen vuonna 1973 julkaistu täyspitkä. Sen edeltäjä Razamanaz oli merkinnyt yhtyeelle lopullista läpimurtoa Bad Bad Boyn ja Broken Down Angelin kaltaisine hitteineen. Loud n’ Proudin tuottamisesta vastasi edeltäjänsä tavoin Deep Purplesta poistumaan joutunut Roger Glover ja kyseessä voi todeta olevan varsin laadukas albumikokonaisuus. Riipaiseva cover Joni Mitchellin This Flight Tonightista muodostui hitiksi ja pitkäsoiton muita covereita edustavat suoranaisesta teoksesta käyvä versio Bob Dylanin Ballad of Holis Brownista sekä mainiosti revittelevä näkemys Little Featin Teenage Nervous Breakdownista. Originaali löytyy Little Featin vuoden 1972 kakkosalbumilta Sailin’ Shoes ja kappale päätyi myös Albert Järvisen vuonna 1974 ilmestyneen esikoissooloalbumin Ride On avausraidaksi. Nazarethin omaa tuotantoa edustavista Loud n’ Proudin kappaleista Child in the Sun on Dan McCaffertyn riipaisevan vokaalisuorituksen kruunaama balladi, mutta muilta osin pitkäsoitto koostuu nimensä veroisesta rivakasta rokkauksesta. Go Down Fighting avaa albumin vakuuttavalla sotahuudolla, iskevä Not Fakin’ It kelpasi coveriksi myös Michael Monroelle ja hänen vuonna 1989 ilmestyneen toisen sooloalbuminsa nimikkoraidaksi. Turn on Your Receiver on astetta rullaavampi rockpala ja Free Wheelerillä on tarjottavaan Manuel Charltonin kerrassaan iskevää riffittelyä ja sooloilua. Kokonaisuutena Loud n Proud sijoittuu Nazarethin kaikkein legendaarisimpien ja laadukkaimpien pitkäsoittojen joukkoon ja genressään kyseessä on yleisestikin eräs aikakautensa klassikkoalbumeista.

Torstain terävä:Yhdysvalloissa menestynyt britti-invaasion edustaja

Alun perin Wayne Fontanan taustayhtyeenä toiminut The Mindbenders oli Manchesterista kotoisin ollut britti-invaasiota edustanut yhtye, joka saavutti menestystä myös Yhdysvalloissa 1960-luvun puolivälissä aina listakärkeen nousseilla singleillään The Game of Love ja A Groovy Kind of Love, joista ensin mainitulla se toimi Wayne Fontanan säestysyhtyeenä. Fontana perusti yhtyeen vuonna 1963 Bob Langin, Ric Rothwellin sekä Eric Stewartin kanssa. Inspiraation yhtyeen nimelle oli tarjonnut samaisena vuotena ilmestynyt, brittiläisen näyttelijän Sir Dirk Bogarden tähdittämä elokuva Mind Benders. Wayne Fontana & The Mindbenders ehti julkaista useampia singlejä, ennen kuin yhtye saavutti ensimmäisen suuren menestyksensä kotimaassaan kappaleella Um Um Um Um Um Um vuonna 1964. Singlehitti johti yhteiskiertueeseen Brenda Leen kanssa. Seuraavana vuonna julkaistu Game of Love oli Yhdysvalloissa listaykkönen ja nousi myös yhtyeen kotimaassa kakkossijalle. Amerikkaan suuntautunutta kiertuetta seuranneet singlet eivät saavuttaneet Game of Loven veroista menestystä ja Wayne Fontana jätti yhtyeen kesken konsertin jo kyseisenä vuotena. Eric Stewartista tuli yhtyeen leadvokalisti ja samalla sen nimi lyheni muotoon The Mindbenders. Yhtyeen ensimmäinen single ilman Fontanaa oli Carol Bayer Sagerin ja Toni Winen säveltämä ja vuonna 1966 ilmestynyt A Groovy Kind of Love, joka saavutti kakkossijan Atlantin molemmin puolin. Samana vuonna ilmestynyt samanniminen pitkäsoitto ei sitä vastoin menestynyt. Seuraava edelleen vuoden 1966 satoa edustanut single Can’t Live With You (Can’t Live Without You) pääsi Britanniassa niukasti top 30:een, mutta sitä seurannut, jälleen Segerin ja Winen käsialaa ollut Ashes to Ashes saavutti sijan 14. syksyllä 1966. 4. heinäkuuta 1966 The Mindbenders aloitti viimeisen kiertueensa Yhdysvalloissa, Atlantasta, Georgiasta James Brownin lämmittelijänä.

Arviolta 25 000 kuuntelijalle soitettu konsertti oli onnistunut, mutta vielä unohtumattomampia olivat Fillmore West Auditoriumissa 8. ja 9. heinäkuuta pidetyt konsertit. Stewartista oli tässä vaiheessa tullut biisintekijä ja hän kirjoitti esimerkiksi kappaleen My Name and Age Family-yhtyeelle. Mindbenders etsi kuitenkin levytyskappaleita ulkopuolisilta tahoilta. Yhtyeen seuraava projekti oli konseptialbumi jo huomattavasti ennen Sgt Pepperiä The Pretty Thingsin SF Sorrowsta tai The Whon Tommysta puhumattakaan. Mindbendersin konseptialbumi oli nimeltään With Woman in Mind ja se sisälsi muun muassa The Zombies-yhtyeen Rod Argentin kirjoittaman kappaleen I Want Her She Wants Me. Pitkäsoitto ei menestynyt hyvin ja jäi itse asiassa kokonaan vaille julkaisua Yhdysvalloissa. Singlepoiminta We’ll Talk About It Tomorrow floppasi niin ikään. The Mindbenders oli mukana Sid Poitierin vuoden 1967 menestyselokuvassa To Sir with Love. Pari yhtyeen kappaletta pääsi myös mukaan elokuvan soundtrackille. Ensimmäisenä Mindbendersistä poistuneen Rohtwellin tilalle saatiin Paul Hancox. Yhtyeen coverversio The Box Topsin kappaleesta The Letter saavutti brittilistalla 42 sijan originaalin ollessa top ten – menestys. Seuraavat Mindbendersin singlet menestyivät vielä huonommin ja maaliskuussa 1968 yhtyeestä erkaantuneen Langin tilalle saatiin hittinikkari Graham Gouldman ja kyseinen Mndbendersin lineup levytti yhtyeen joutsenlauluksi jääneen singlen Uncle Joe, The Ice Cream Man. Lopullisesti The Mindbenders hajosi soitettuaan viimeisen konsettinsa 20. marraskuuta 1968 brittikiertueella, johon ottivat lisäksi osaa The Who, Arthur Brown ja Joe Cocker. Stewart ja Gouldman jatkoivat aluksi yhtyeessä Hotlegs, mutta loivat huomattavasti merkityksekkäämmän uran 10 CC – yhtyeen riveissä. Lang liittyi myöhemmin yhtyeeseen The Racing Cars, joka saavutti brittihitin vuonna 1977 sijalle 14. nousseella kappaleella They Shoot Horses Don’t They? 70-luvulla Grahame Foote liittyi originaalijäsenten Lek Leckenbyn ja Barry Whitmanin seuraksi Herman’s Hermitsiin. Leckenby kuoli vuonna 1994, mutta Foote on jatkanut yhtyeessä viime aikoihin saakka.

Keskiviikon klassikko:Erään brittirockin klassikon akustisvoittoinen puoli

Humble Pie:Town and Country

 11. marraskuuta 1969 Immediaten julkaisemana ainoastaan Britanniassa ilmestynyt Town and Country on englantilaisen superyhtyeen Humble Pien toinen pitkäsoitto. Tyylillisesti se eroaa voimakkaastikin edeltäjästään, samaisena vuonna julkaistusta ja suurimmaksi osaksi raskasta kitararocktyyliä edustavasta yhtyeen debyyttialbumista As Safe as Yesterday Is. Town and Countrylla hyödynnettiin runsaasti akustisia instrumentteja lopputuloksen ollessa varsin onnistunut ja runsasta kulutusta kestävä. Levy-yhtiö Immediate kiirehti julkaisemaan albumin alkusyksystä 1969 pyrkimyksenään pitkäsoiton nousu listoille ja levy-yhtiön pelastaminen. Immediatella ei kuitenkaan ollut varaa promotoida albumia, ja se putosi nopeasti listoilta. Yhdysvalloissa Town and Countrya ei julkaistu lainkaan siitäkään huolimatta, että pitkäsoiton julkaisun aikoihin Humble Pie oli ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueellaan. Albumi sai kuitenkin ansaitsemaansa huomiota underground-tyyppisillä FM-radioasemilla. Koko yhtyeen kvartettikokoonpano osallistui biisintekoon. Peter Frampton soitti espanjalaista, akustista ja sähkökitaraa. Steve Marriott vastasi kitaran lisäksi sitarista, perkussioista ja kosketinsoittimista Greg Riddleyn huolehtiessa basson lisäksi kitarasta ja tamburiinista. Rumpusettinsä lisäksi Jerry Shirley soitti perkussioita Marriottin käsialaa olevassa albumin avauskappaleessa The Sad Bag of Shaky Jake ja tamburiinia, marakassia, tablaa sekä Wurlitzer-pianoa säveltämässään kappaleessa Cold Lady. Steve Marriottin albumille työstämistä kappaleista erityisen onnistuneita olivat akustisvoittoinen Every Mother’s Son, vasta Humble Pien myöhäisemmässä tuotannossa lopulliseen kukkaansa puhjennutta boogierocktyyliä mallikkaasti edustanut Down Home Again sekä erinomaisen sielukas Silver Tongue. Peter Framptonin vastaavat pienet mestariteokset olivat akustisvoittoinen Take Me Back, sekä erinomaisesti rullaava, sielukkaan kertosäkeen kruunaama Only You Can See. Marriottin, Framptonin ja Ridleyn yhteistyötä edustava akustisvoittoinen, suorastaan vastustamattomasti eteenpäin rullaava Home and Away lukeutuu myös pitkäsoiton terävimpään kärkeen ja lisäksi maininnan ansaitsee onnistunut cover Buddy Hollyn klassikkokappaleesta Heartbeat. Suuri osa albumin kappaleista on keväältä ja alkukesästä 1969, jolloin Humble Pie äänitti yli kahden pitkäsoiton verran materiaalia. Framptonin vanhan managementin vuoksi Humble Pien kakkosalbumin julkaisua lykättiin kyseisen vuoden elokuuhun ja loppuvuodesta yhtye suuntasi Yhdysvaltain-kiertueelle herättääkseen kiinnostusta myös levyjä ostavassa yleisössä. Aivan kuten yhtyeen livekonsertit, jotka koostuivat akustisesta osuudesta ennen sähköistä rockräjähdystä, myös Town and Country sisälsi akustisvoittoisissa numeroissaan vaikutteita countrysta, folkista ja bluesista. Kokonaisuutta tasapainottivat muutamat silkat hardrocknumerot. Town and Countryn tuottajana Olympic -studioilla oli tunnettu Glyn Jones. Kyseisen albumin jälkeen Humble Pie tuli palaamaan tavaramerkikseen muodostuneeseen raskaampaan soundiin. Framptonin jätettyä yhtyeen vuonna 1971 Humble Pie jatkoi boogierocktyyppisen musiikin parissa vuosikymmenen puoliväliin saakka. Vaikka Marriott kasasi Humble Pien uudelleen 80-luvun alussa lineupilla, jossa myös Jerry Shirley oli mukana, yhtye ei enää saavuttanut entisenveroista menestystä. Marriottin kuoltua tulipalossa vuonna 1991 44-vuotiaana Humble Pien tarina sai lopullisen päätöksensä. Yhtyeen musiikki jää kuitenkin elämään sen levyttämien suurimmaksi osaksi varsin laadukkaiden albumien ansiosta.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen progeklassikoista

Yes:Close to the Edge

13. syyskuuta 1972 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Close to the Edge on progressiivista rockia edustavan Yes-yhtyeen viides studioalbumi. Yhtye työsti sen edellisen pitkäsoittonsa Fragilen tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Close to the Edge koostuu ainoastaan kolmesta pitkästä kappaleesta. Albumin ykköspuolen täyttää 18-minuuttinen nimikappale ja kakkospuolen muodostavat raidat And You and I ja Siberian Khatru. Kun albumin äänitykset oli saatu päätökseen, rumpali Bill Bruford ilmaisi väsyneensä yhtyeen tyyliin. Hän jätti Yesin ja siirtyi King Crimsonin jäseneksi. Close to the Edge saavutti hyvän vastaanoton sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Billboardin listalla se nousi kolmanneksi ja brittilistalla neljänneksi. Close to the Edgeä pidetään yleisesti eräänä progressiivisen rockin keskeisimmistä albumeista. And You and I julkaistiin singlenä ja se saavutti Yhdysvalloissa sijan 42. Itse Close to the Edge -pitkäsoitto saavutti platinalevyn vuonna 1998 yli miljoonan kappaleen myynnillään. Albumi on julkaistu uudelleen useita kertoja. Vuonna 2013 siitä ilmestyi versio, joka sisälsi bonuskappaleita ja Steven Wilsonin käsialaa olleen stereo ja 5.1 surround sound – miksauksen. Edellistä pitkäsoittoaan Fragilea seuranneilla kiertueillaan Euroopassa ja Yhdysvalloissa Yes nautti siihen saakka suurimmasta kaupallisesta menestyksestään. Close to the Edgen äänitykset alkoivat maaliskuussa 1972 ja yhtyeen kokoonpanon muodostivat tuolloin solisti Jon Anderson, basisti Chris Squire, kitaristi Steve Howe, kosketinsoittaja Rick Wakeman ja rumpali Bill Bruford. Treenattuaan Shepherd’s Bushissa Yes siirtyi Advision-studioille äänittämään seuraavaa albumiaan. Sen tuottamisesta vastasivat yhtye ja ääni-insinööri Eddy Offord, joka oli työskennellyt yhtyeen kanssa Fragile-pitkäsoitolla. Yhtyeen senhetkistä tilaa kuvannut albumin nimi oli Fragilen tavoin Brufordin keksimä. Offordin kehotuksesta roudarit rakensivat studioon suuren lavan livesoundia muistuttavan tunnelman luomiseksi. Yli 18-minuuttisen nimikappaleen sävellyksestä ja tekstistä vastaavat Anderson ja Howe. Teemaan Anderson sai idean Herman Hessen teoksesta Siddharta. Kymmenminuuttisesta And You and I – raidasta vastasivat Anderson, Squire, Howe ja Bruford. Andersonin mukaan kappaleen työnimi oli The Protest Song. Siberian Khatrusta Wakeman sai ainoan kirjoituskrediittinsä albumilla. Brufordin Yesissä korvasi Plastic Ono Bandin rumpali Alan White. 95 konsertista koostunut kiertue alkoi heinäkuun lopussa 1972 ja päättyi seuraavan vuoden huhtikuussa. Se vieraili Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Japanissa ja Australiassa.

Maanantain mainio:Eräs brittien sielukkaimmista blues, soul ja rockvokalisteista

13. lokakuuta 1940 Islingtonissa, Pohjois-Lontoossa syntynyt John Henry Deighton, joka tunnetaan taiteilijanimellään Chris Farlowe, on englantilainen vokalisti, jonka tyylilajien kirjo kattaa bluesin, rockin ja soulin. Parhaiten hänet muistetaan Britanniassa vuonna 1966 listakärkeen nousseesta näkemyksestään Jaggerin ja Richardin käsialaa olevasta ja myös Rolling Stonesin levytysohjelmistoon kuuluvasta kappaleesta Out of Time. Farlowen yhtyeistä keskeisimpiä ovat Colosseum ja Atomic Rooster. Musiikillisen uransa ohella Farlowe keräilee sota-aiheista memorabiliaa. Lonnie Doneganista inspiroituneen Farlowen ensimmäinen yhtye oli John Henry Skiffle Group vuonna 1957. Seuraavana vuotena hänen yhtyeekseen vaihtui Johnny Burns Rhythm and Blues Quartet. Vuonna 1959 Farlowe tapasi kitaristi Bob Taylorin, jonka kautta hän liittyi Thunderbirdsiin. Kyseinen yhtye levytti Columbialle viisi singleä. Islandin Sue-yhtiön julkaisemana Farlowe versioi Stormy Monday Bluesin. Sen hän levytti kuitenkin käyttäen pseudonyymiä Little Joe Cook. Kyseinen nimivalinta nimittäin toi kaivatunlaisen mielikuvan mustasta laulajasta. Farlowe siirtyi Andrew Loog Oldhamin Immediate-yhtiölle, jolle hän levytti yksitoista singleä. Niistä viisi oli Rolling Stones-covereita, näiden joukossa Paint It Black, (I Can’t Get No) Satisfaction sekä edellä mainittu Out of Time. Niiden lisäksi Farlowe levytti Immediatelle vielä neljä singleä. 

Niistä parhaiten muistetaan coverit Mike D’ Abon säveltämästä balladista Handbags and Gladrags, jonka versioi lisäksi muun muassa Rod Stewart sekä Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva My Way of Giving, joka julkaistiin alun alkaen Small Facesin ensimmäisellä Immediatelle tehdyllä pitkäsoitolla. Syyskuussa 1970 Farlowe liittyi jazzrockyhtye Colosseumiin. Sen kanssa hän levytti kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn. Niistä merkittävin lienee vuoden 1970 Daughter of Time. Farlowe oli jälleen mukana Colosseumissa yhtyeen vuoteen 1994 ajoittuneessa reunionissa ja kaikilla sen jälkeen julkaistuilla albumeilla. Helmikuussa 1972 Farlowe liittyi Atomic Roosteriin ja oli mukana yhtyeen samana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Made in England sekä seuraavana vuotena julkaistulla albumilla Nice N’ Greasy. Farlowe oli vokalistina Greensladen BBC:n televisiosarjaan Gangsters kirjoittamassa tunnuskappaleessa. Vuonna 1978 Farlowella oli osa BBC Birminghamin tuottamassa näytelmässä Curriculee Curricula. Se esitettiin ensiksi BBC Twolla ja kuvattiin kokonaisuudessaan videolle Birminghamin yliopiston kampuksella Magnus Magnussonin toimiessa kertojana. Musiikista vastasivat Farlowe ja Greenslade. Farlowe oli solistina kahdessa kappaleessa Jimmy Pagen vuoden 1982 Death Wish 2 – soundtrackilla. Pagen vuoden 1988 esikoissooloalbumilla Outrider  hän oli leadvokalistina kappaleissa Hummingbird, Prison Blues ja Blues Anthem. Farlowe konsertoi pitkään Hamburg Blues Bandin kanssa esiintyen ensisijaisesti Saksassa. Vuonna 2009 hän konsertoi Maggie Bellin ja Bobby Tenchin kanssa osana 32 brittiläisessä teatterissa vieraillutta kiertuetta Maximum Rhythm and Blues. Heinäkuun lopussa 2016 Farlowe esiintyi Wembley Areenalla. Työn alla oli hänen listaykkösensä Out of Time, jonka hän esitti osana showta, joka juhlisti 50 vuotta aikaisemmin tapahtunutta Englannin jalkapallojoukkueen voittoa vuoden 1966 maailmancupin finaalissa.

Sunnuntain extra:Glamrockin klassikon kova kakkosalbumi

Twisted Sister:You Can’t Stop Rock N’ Roll

27. kesäkuuta 1983 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt You Can’t Stop Rock N’ Roll on glamrockyhtye Twisted Sisterin toinen pitkäsoitto ja samalla albumidebyytti suuren levy-yhtiön julkaisun osalta. Yhtyeen debyyttialbumi Under the Bladeen verrattuna kyseessä on keskitempoisempi pitkäsoitto, joka kappalemateriaalissaan tarjoaa silti kaikki Twisted Sisterin musiikillisen ilmaisun keskeiset elementit. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin nimikappale, The Kids Are Back sekä I Am (I’m Me), joista etenkin kaksi viimeksi mainittua lukeutuvat pitkäsoiton runsainta tartuntapintaa omaavaan tuotantoon. Vastaavasti nimiraidasta tehty musiikkivideo oli Twisted Sisterin ensimmäinen MTV:n rotaation saavuttanut. Like a Knife in the Back päihittää Dee Sniderin laulusuorituksessa ja kitarasoolossaan sen, mitä riffinsä hienoisessa junnaavuudessa menettää. Ride to Live Live to Ride on tehokas moottoripyöräilyn ylistyskappale. The Power and The Glory alkaa hidastempoisesti tyylillisesti Iron Maidenia muistuttaen, mutta siitä kehkeytyy pitkäsoiton nopein huudatuskappale, joka sisältää myös onnistunutta soolotyöskentelyä. We’re Gonna Make It saanee kantaa albumin unohdetun klassikkoraidan titteliä. Sen avausriffiä hyödynnettiin hieman varioiden muutamaa vuotta myöhemmin eräässä suuressa rappia ja metallia yhdistäneessä hitissä ja myös kappaleen kertosäkeessä on tarvittavaa uhmaa ja iskevyyttä. I’ve Had Enough jatkaa tehokkaan rockin parissa operointia kalloonporautuvalla kertosäkeellä kuorrutettuna. I’ll Take You Alive on hieman puolivillaisempi vuosikymmenen alkupuoliskon machoiluhuudatus, jonka lopussa koko albumilla erinomaista työskentelyä osoittanut ja valitettavasti 20. maaliskuuta 2015 edesmennyt rumpali A J Pero saa loppusoolon paikan. Solisti Dee Sniderin vaimolleen omistama You’re Not Alone (Suzette’s Song) on tyylitajuinen voimaballadi. Kokonaisuutena You Can’t Stop Rock N’ Roll on melkoisen vahva albumi. Mukana on pari hienoista täyteraitaa, mutta niiden vastapainoksi todellisia ässäbiisejä ja tasavahvoja albumiraitoja. Jo kyseisellä albumilla Twisted Sister olisi voinut tehdä lopullisen läpimurtonsa. Sitä saatiin odottaa vielä vuosi, mutta sitä voimakkaammin yhtye löikin itsensä läpi useita klassikkovideoilla ryyditettyjä singlehittejä sisältäneellä pitkäsoitolla Stay Hungry.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaiskitaristeista, solisteista ja biisintekijöistä

22. lokakuuta 1945 syntynyt Leslie Weinstein, eli Leslie West on amerikkalaiskitaristi, biisintekijä ja solisti, joka identifioituu ensisijaisesti hardrockyhtye Mountainin perustajajäseneksi. West syntyi New Yorkissa juutalaisperheeseen. Hän varttui New Jerseyn Hackenshackissa ja eri puolilla New Yorkia. Leslien sukunimeksi vaihtui West hänen vanhempiensa avioeron jälkeen. Hänen musiikillinen uransa alkoi rhythm and bluesia, blue-eyed soulia ja rockia edustaneessa yhtyeessä The Vagrants. Sen keskeisiin esikuviin lukeutui erityisesti The Rascals, joka oli harvoja New Yorkin varsinaisen metropolin alueelta esiin nousseita rockyhtyeitä. Samoihin aikoihin Greenwich Villagen alueella vaikuttaneisiin Beat-sukupolven yhtyeisiin lukeutui erityisesti Velvet Underground. Vuonna 1966 The Vagrants saavutti kaksi pientä hittiä Yhdysvaltojen itäosissa. Kyseessä olivat vuonna 1966 ilmestynyt I Can’t Make a Friend sekä seuraavana vuonna julkaistu cover Otis Reddingin käsialaa olleesta ja erityisesti Aretha Franklinin popularisoimasta Respectistä. Joillakin Vagrantsin levytyksillä tuottajana oli Felix Pappalardi, joka työskenteli myös Creamin kanssa yhtyeen kakkosalbumilla Disraeli Gears. Vuonna 1969 West ja Pappalardi perustivat pioneeriaseman omanneen hardrockyhtyeen Mountain, joka otti nimensä aikaisemmin ilmestyneen Leslie Westin debyyttisooloalbumin mukaan. Rolling Stone kuvasi yhtyettä kovaäänisemmäksi versioksi Creamista. Mountainin originaalin lineupin täydensivät kosketinsoittaja Steve Knight ja rumpali N. D. Smart. Yhtye esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla niiden toisena päivänä 16. elokuuta 1969 ja heitti yhdentoista kappaleen setin. Kitaroiva West ja bassotteleva Pappalardi jakoivat alusta asti lauluosuudet Mountainissa. Pian Woodstockin esiintymisen jälkeen yhtyeen rumpaliksi vaihtui Corky Laing.

Singleformaatissa julkaistu Missisippi Queen nousi Billboardin listalla sijalle 21. ja Kanadassa aina neljänneksi. Toinen merkkiteos Mountainin esikoispitkäsoitolla Mountain Climbing! oli Jack Brucen kirjoittama ja tien päällä olevasta Creamista kertonut Theme of an Imaginary Western. Omalta osaltaan yhtye muurasi mallikkaasti heavyrockin peruskiviä. Pappalardin siirryttyä erilaisiin tuotantoprojekteihin West ja Laing perustivat supertrion West Bruce and Laing Creamin basistin Jack Brucen kanssa. Se julkaisi studioalbumit Why Dontcha ja Whatever Turns You On sekä yhden livelevyn. Vuonna 1973 Mountain oli jälleen kasassa. Vaihtelevin kokoonpanoin se julkaisi livetuplan Twin Peaks ja osittain varsin onnistuneen studioalbumin Avalanche ja hajosi uudelleen vuoden 1974 lopussa.  Vuodesta 1981 lähtien yhtye on jatkanut aika ajoin toimintaansa niin konsertoinnin kuin levytysten osalta. West ja Al Kooper osallistuivat The Whon vuoden 1971 klassikkoalbumi Who’s Nextin äänityksiin. He ovat mukana r & b-coverilla Baby Don’t You Do It sekä varhaisilla versioilla kappaleista Love Ain’t for Keeping ja Won’t Get Fooled Again, joista jälkimmäinen lukeutuu yhtyeen kaikkein keskeisimpään tuotantoon. Vaikka kyseiset versiot eivät päässeet originaalille Who’s Next – albumille, ovat ne mukana ko. levyn sekä Whon harvinaisuuskokoelman Odds and Sods bonuskappaleina.

 Bo Diddleyn vuonna 1976 ilmestyneellä all star – levyllä 20:th Anniversary Rock N’ Roll West soitti Bo Diddley Jamilla. Vuonna 1991 West oli mukana biisintekijän ja kitaristin ominaisuudessa Ian Gillanin kappaleessa Hang Me Out to Dry. Se julkaistiin Euroopassa albumilla nimeltä ToolBox. Joe Bonamassan kanssa West levytti Warren Haynesin kappaleen If Heartaches Were Nickels. Se julkaistiin sekä Bonamassan vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla A New Day Yesterday että Westin viisi vuotta myöhemmin julkaistulla pitkäsoitolla Guitarded. Vuonna 2005 West osallistui myös Ozzy Osbournen pitkäsoiton Under Cover levytykseen. Työn alla oli Mountainin suurin hitti Missisippi Queen.  Seuraavana vuonna ilmestyi Westin sooloalbumi Blue Me ja lokakuun puolivälissä hän pääsi Long Islandin Music Hall of Fameen. Vuonna 2007 Mountainilta ilmestyi 12 Bob Dylan – coverista koostunut albumi Masters of War, jonka nimikappaleessa Ozzy Osbourne vieraili solistina. Elokuun puolivälissä 2009 Mountain esiintyi Woodstockin 40-vuotisjuhlakonsertissa. Vuonna 2013 Westiltä ilmestyi albumi Still Climbing ja hänen tuorein pitkäsoittonsa, vuonna 2015 ilmestynyt Soundcheck nousi kakkoseksi Billboardin blueslistalla. Mountainin tuotannosta kappaleen Long Red rumpubreikistä on muodostunut varsin sämplätty hip hopin genressä.