Lauantain pitkä:Glenn Cornickin Jethro Tullin jälkeinen yhtye

 Wild Turkey oli brittiläinen, progressiivista hard rockia edustanut yhtye, jonka diskografia sisältää Chrysalikselle vuosina 1971 ja 1972  työstetyt albumit Battle Hymn ja Turkey. Yhtyeen perustajajäsen oli Jethro Tullin originaalibasisti Glenn Cornick, jonka myöhäisempiin yhtyeisiin lukeutuivat saksalainen rockyhtye Karthago sekä manneryhdysvaltalainen trio Paris. 23. huhtikuuta 1947 syntyneen Cornickin ensimmäinen yhtye oli Blackpoolista käsin vaikuttanut modbändi The Executives, joka levytti Columbialle vuosien 1964 ja 1966 välillä viisi singleä. Seuraavaksi hän otti Jefferey Hammondin paikan soul-rockia edustaneessa yhtyeessä John Evan Smash, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi solisti Ian Anderson ja kitaristi Mick Abrahams. Loppuvuodesta 1967 Cornick seurasi edellä mainittua kaksikkoa heidän uuteen yhtyeeseensä Jethro Tulliin. Vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin This Was Jethro Tull jälkeen Abrahams erosi yhtyeestä ja perusti Blowdyn Pigin. Tull kiinnitti hänen tilalleen aikaisemmin Penny Peepsissä kitaroineen Martin Barren ja mainittu yhtyeen kokoonpano levytti vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet albumit Stand Up ja Benefit. Tullin jäsenistä Cornick oli ainoa muodollisen koulutuksen omannut ja niinpä hänen osuutensa kappaleiden sovituksissa muodostui varsin merkittäväksi. Mainitusta seikasta huolimatta Anderson erotti Cornickin Tullista vuonna 1970 Isle of Wightin festivaalilla soitetun konsertin jälkeen hänen elämäntyylinsä vuoksi. Cornickin paikan Tullissa otti hänen edeltäjänsä John Evan Smashissa, eli Jefferey Hammond. Myöhemmin Cornickin paikan The Executivesissa ottanut Tony Williams soitti Jethro Tullin Heavy Horses-albuminsa tiimoilta tekemän kiertueen Yhdysvaltain-osuudella. Ashton, Gardner & Dykessä sekä Badgerissa soittaneen Kim Gardnerin ja Les Fleur De Lysissä ja Steamhammerissa musisoineen Pete Searsin kanssa Cornick vastasi basso-osuuksista Blue Cheerin kitaristin Leigh Stephensin toisella sooloalbumilla And a Cast of Thousands. Seuraavaksi Cornick muodosti Wild Turkeyn solisti Gary Pickford-Hopkinsin, rumpali John Weathersin ja kitaristien Tweke Lewisin ja Graham Hedley Williamsin kanssa. Hopkinsin ja Weathersin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen soulia ja psykedeliaa yhdistellyt Eyes of Blue. Vuosina 1968-1969 Mercury julkaisi yhtyeeltä kaksi albumia. Kolmannen yhtye työsti nimellä Big Sleep. Weathersin aikaisempi yhtye oli ollut bluesrockcovereita esittänyt Strawberry Dust. Nimellä Ancient Grease yhtye julkaisi vuonna 1970 ilmestyneen albumin Women and Children First, joka oli Weathersin tuottama ja koostui pääosin hänen sävellyksistään. Weathers soittoa kuultiin lisäksi yhtyeen Pete Brown & Piblokto! singlellä. Ennen kuin Wild Honey siirtyi studioon Weathers ja Williams hyppäsivät Graham Bondn Magick-yhtyeeseen. Cornick otti heidän tilalleen rumpali Jeff Jonesin ja kitaristi Jon Blackmoren. Jonesin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen Bystanders, josta muodostui lopulta varsin keskeinen Man-yhtye. Jones oli mukana sen kahdella ensimmäisellä ja vuoden 1969 aikana ilmestyneellä albumilla. Wild Turkeyn levy-yhtiöksi valikoitui Jethro Tullin vanha yhtiö Chrysalis. Wild Turkeyn esikoisalbumi Battle Hymn ilmestyi 19. marraskuuta 1971. Albumin kymmenestä kappaleesta Cornick kirjoitti neljä ja Blackmore kolme. Pitkäsoiton päätöskappale Sentinel edustaa Blackmoren ja Lewisin yhteistyötä. Viimeksi mainittu kirjoitti One Sole Survivorin Hopkinsin kanssa. Tämän käsialaa albumin kappaleista edustaa Easter Psalm. Battle Hymn nauhoitettiin Olympic-studioilla tuottaja Rodger Bainin kanssa. Hänen tunnetuin yhteistyökumppaninsa oli Black Sabbath. Insinööri Tom Allom oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi Strawbsin kanssa. Wild Turkey promosi Battle Hymniä soittamalla joulun tienoilla 1971  kaksi konserttia Birmingham Town Hallissa. Vuoden 1972 puolella yhtye teki kiertueen Yhdysvalloissa Black Sabbathin kanssa. Mainitun vuoden maaliskuussa kolmantena yhtyeenä soitti useita sittemmin läpimurtonsa tehneitä yhtyeitä, kuten REO Speedwagon sekä Yes. Yhdysvalloissa Battle Hymnin julkaisijana oli Reprise helmikuussa 1972. Ennen kuin Wild Turkey siirtyi nauhoittamaan toista albumiaan Blackmore vaihtui kitaristi Mick Dycheen. Kakkosalbumi Turkey ilmestyi lokakuussa 1972 edeltäjänsä tavoin Chrysaliksen julkaisemana. Albumin kappaleista kaksi oli Hopkinsin ja kuusi Cornickin käsialaa. Viimeksi mainitun biiseistä eeppisiin teoksiin lukeutuivat Eternal Mother/The Return ja See You Next Tuesday. Avauskappale Good Old Days edustaa koko yhtyeen yhteistyötä. Cornick tuotti Turkeyn Morgan-studioilla insinööri Robin Blackin kanssa. Hän oli Red Dirtin ääniteknikko, joka työskenteli myöhemmin Jethro Tullin kanssa albumeilla Storm Watch ja A. Chrysalis julkaisi Good Old Daysin singleformaatissa b-puolellaan albumilta löytymätön Life is a Symphony. Loppuvuodesta 1972 Wild Turkey teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa. Vuoden 1973 ajan ja alkuvuodesta 1974 yhtye konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti Lontoon Marqueella 24. kesäkuuta 1974. Ohjelmistossa oli myös useita pitkäsoitoille sisältymättömiä kappaleita. Wild Turkeyn vimeisinä toimintakuukausina UFO:ssa soittanut Bernie Marsden ja muun muassa Supertrampiin kuulunut Kevin Currie ottivat lähteneiden Dychen ja Jonesin paikat.
Wild Turkeyn jälkeen Cornick oli mukana saksalaisyhtye Karthagon vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Rock N' Roll Testament. Seuraavana vuonna hän muutti Los Angelesiin ja perusti post-psykedeelisen voimatrion Paris Fleetwood Macissa kitaroineen ja vokalisoineen Bob Welchin sekä Todd Rundgrenin Nazzissa rumpaloineen Thom Mooneyn kanssa. Yhtyeeltä ilmestyivät vuonna 1976 albumit Paris ja Big Towne, 2061, joista jälkimmäisellä rumpaliksi oli vaihtunut Todd Rungrenin Nazzia seuranneessa yhtyeessä Runtissa soittanut Hunt Sales. Vuonna 1982 Cornick oli mukana elektro-rockia edustaneen Max Stromin ep:llä Moderne Passion. Pickford-Hopkins oli solistina suurella osalla Ten Years Afterin kosketinsoittajan Chick Churchillin ainoan sooloalbumin You & Me kappaleista. Vuosina 1974-75 hän oli mukana Rick Wakemanin sooloalbumeilla Journey to the Center of Your Mind ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table. Hänen viimeisin esiintymisensä pitkään aikaan oli Freestä ja The Facesistä ensisijaisesti muistetun japanilaisbasistin Tetsu Yamauchin johtaman The Good Times Roll Bandin vuonna 1977 ilmestyneellä livealbumilla. Tweke Lewis oli mukana vuonna 1973 ilmestyneellä Manin albumilla Back into the Future. Samana vuonna Jones osallistui irlantilaisen folkyhtyeen Tír na nÓgin viimeisen albumin Strong in the Sun levytykseen. Dyche oli mukana Pat Travers Bandissa. Vuonna 1978 hän oli mukana Jet Recordsin julkaisemalla Snipsin albumilla Video King sekä Sniff n' the Tearsin kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla Fickle Heart ja The Game's Up. Myöhemmin hän soitti Maddy Priorin, The Proclaimersin, Dire Straitsin John Illsleyn ja Moonissa vokalisoineen Joel McCallan albumeilla. Gurl oli mukana Babe Ruthin vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneillä albumeilla Babe Ruth, Stealin' Home ja Kid's Stuff, joista kahdella viimeksi mainitulla oli mukana lisäksi Marsden. 80-luvun alussa Gurl oli mukana syntikkapopyhtye Victims of Pleasuren ja popbändi Any Troublen levytyksillä. Marsden soitti Paice Ashton Lordin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Malice in Wonderland ja seurasi kosketinsoittaja Jon Lordia Whitesnaken riveihin. Lisäksi hän oli mukana Cozy Powellin kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla ja hardrockyhtyeessä Alaska. Currie oli mukana John Calen ep:llä The Animal Justice sekä Burlesque-yhtyeen toisella ja bändin nimeä kantavalla albumilla jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1977. Graham Bondin Magickiin liittyneistä Wild Turkeyn varhaisista jäsenistä John Weathersistä ja Graham Wedley Williamsista ainoastaan ensiksi mainittu oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla We Put the Magick on You. Weathers liittyi Gentle Giantiin yhtyeen neljännen albumin Octopus aikaan. Hän vaikutti yhtyeen rumpalina sen vuoteen 1980 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Williams levytti 1970-luvun lopulla kolme albumia funk-rockia edustaneen yhtyeen Racing Cars riveissä.
Vuonna 1996 Cornick oli mukana Jethro Tullin tuotannosta kasatulla tribuuttialbumilla To Cry You a Song-A Collection of Tull Tales. Vuosikymmentä myöhemmin hän kasasi Wild Turkeyn uudelleen Hopkinsin, Dychen ja Gurlin kanssa. Vuonna 2006 Wild Turkey Music Ltd julkaisi yhtyeeltä uuden albumin You & Me in the Jungle, jolla vierailivat myös Williams, Weathers ja Jethro Tullin varhainen rumpali Clive Bunker, joka pysytteli yhtyeessä Cornickia pidempään ollen mukana vielä vuoden 1971 albumilla Aqualung, josta muodostui Jethro Tullin kansainvälinen läpimurtolevy.
Ensimmäisistä Battle Hymnin ja Turkeyn uudellenjulkaisuista vastasi 1990-luvun alussa Edsel Records. Vuonna 2013 Esoteric Recordings julkaisi mainitut albumit. Turkeyn uudellenjulkaisu sisältää bonuskappaleinaan Good Old Daysin singleversion ja mainitun singlen b-puolen. Turkeyn epävirallisista uudellenjulkaisuista ovat vastanneet Progressive Line ja Massion. Niiden bonuskappaleina on livebiisejä Marsdenin ja Currien ajalta. Audio Archives on julkaissut Wild Turkeyltä neljän albumin verran livemateriaalia ja muita harvinaisuuksia. Vuonna 2000 ilmestynyt Final Show sisältää 24. kesäkuuta 1974 soitetun Marqueen-keikan ja vuonna 2001 ilmestynyt Live in Edinburgh viisi pitkää jamittelubiisiä Marsdenin ja Dychen ajalta. Vuoden 2004 Rarest Turkey sisältää viisi demoa vuoden 1974 tuotannosta, kaksi vuosien 1972-73 livebiisiä, vuoden 1972 albumeilla julkaisematonta tuotantoa ja viisi Pickford-Hopkinsin vuoden 1978 soololevytystä. Vuonna 2014 ilmestynyt Live in Wellington 1973 sisältää kahdeksan The Townhousessa, Wellingtonissa maaliskuussa 1973 taltioitua livebiisiä. Cornick menehtyi Havaijilla 28. elokuuta 2014 67 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Kosketinsoittaja kahdessa huippuyhtyeessä

20. huhtikuuta 1948 Flintissä, Michiganissa syntynyt Craig Frost on kosketinsoittaja, jonka uran keskeisimpiä yhtyeitä ovat hardrockyhtye Grand Funk Railroad sekä rehdin Yhdysvaltain rokkarin Bob Segerin taustabändi Silver Bullet Band. Frost laajensi Grand Funkin voimatriosoitantaa lisäämällä yhtyeen musiikkiin uuden ulottuvuuden. Grand Funk saavutti suurimmat hittinsä Frostin liityttyä yhtyeeseen vuonna 1972. Hänen työskentelynsä esimerkiksi listakärkeen nousseilla singleillä We're An American Band ja The Locomotion oli huomattavaa. Niistä jälkimmäinen oli cover Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevasta Little Evan menestyskappaleesta. Muista Frostin aikaisen Grand Funkin suurista hiteistä mainittakoon Rock N' Roll Soul, myös Jayhawksin näkemyksenä menestynyt Bad Time sekä toinen cover Some Kind of Wonderful. Frostin osuus Grand Funkin biisintekijänä rumpali Don Brewerin kanssa oli myös varsin keskeinen. Frost oli mukana Grand Funkin pitkäsoitoilla vuonna 1972 ilmestyneestä Phoenixista vuonna 1976 julkaistuun ja Frank Zappan tuottamaan albumiin Good Singing, Good Playing saakka.

Grand Funkin lopetettua toimintansa vuonna 1977 Frost perusti yhtyetovereidensa Brewerin ja basisti Mel Schacterin kanssa lyhytikäisen yhtyeen Flint, joka julkaisi yhden pitkäsoiton. Flintin lopetettua Frost liittyi Bob Segerin Silver Bullet Bandiin, jonka jäsenenä hän onkin viihtynyt yli kahden vuosikymmenen ajan. Heinäkuussa 2005 Frost soitti konsertin Grand Funkin kanssa ensi kertaa sitten vuoden 1977 ja konserttipaikkana oli Michiganin North Branch. Konsertti ei jäänyt ainutkertaiseksi, sillä Grand Funkin riveissä Frostin soittoa on kyseisen keikan jälkeen kuultu useita kertoja esimerkiksi  Detroitissa ja Las Vegasissa. Frostin instrumenttivalikoimaan lukeutuvat urut, syntetisaattori, piano ja koskettimet.

Torstain terävä:Keskeisen esipunkyhtyeen postuumi livealbumi

 The Stooges:Metallic KO

Alun perin vuonna 1976 ilmestynyt Metallic KO on keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen The Stoogesin livealbumi. Sen originaalin julkaisun tarkoituksena oli sisältää jälkimmäinen osa The Stoogesin Michigan Palacessa, Detroitissa yhdeksäs helmikuuta 1974 soittamasta konsertista. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen keikka ennen sen vuoteen 2003 ajoittunutta reunionia. Masternauhojen tarkempi tutkiminen on osoittanut, että Metallic KO:n originaali julkaisu sisältää yhdeksäs helmikuuta 1974 soitetun konsertin jälkimmäisen osan, mutta lisäksi alkuosan varhaisemmasta, kuudes lokakuuta 1973 samaisessa paikassa soitetusta konsertista. Toukokuussa 1988 ilmestynyt tupla-albumi Metallic 2xKO sisältää kokonaisuudessaan molemmat konsertit. Vuonna 1998 albumi julkaistiin uudelleen originaalilla nimellään. Mukana olivat jälleen molemmat konsertit, mutta vielä muutamilla aikaisemmin julkaisemattomalla biiseillä ryyditettyinä. Metallic KO:n ilmestyttyä Skydogin julkaisemana vuonna 1976 albumia pidettiin puolivirallisena bootleggina. Sen nauhoituksista vastasi Michael Tipton. Metallic KO koostuu suurimmaksi osaksi aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta. Vuoden 1973 konsertissa Raw Power-albumin kappaleet ovat melko keskeisessä asemassa. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat nimikappale, toinen merkkiteos Search and Destroy ja niin ikään lähes albumin ydintuotantoon lukeutuva Gimme Danger. Vuoden 1974 konsertti päättyy versioon Richard Berryn säveltämästä ja The Kingsmenin levytyksenä erityisen tunnetusta garagerockklassikosta Louie Louie. Harvinaisesta tuotannosta Rich Bitch kestää lähes 12 minuuttia ja Cock in My Pocketkin reilut seitemän minuuttia. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi kotimaassa Eppu Normaalin levytysohjelmistoon. The Stoogesin peruskokoonpanoa albumilla täydensi pianisti Scott Thurston, josta oli tullut yhtyeen virallinen jäsen. Ilmestyessään Metallic KO:sta muodostui melko suosittu albumijulkaisu. Punkrock oli tekemässä maihinnousuaan ja The Stooges oli saavuttanut maineen eräänä sen tienraivaajista. Niinpä Metallic KO päihittikin levymyynnillisesti The Stoogesin viralliset albumijulkaisut ja ensimmäisen vuoden aikana pitkäsoittoa meni kaupaksi Yhdysvalloissa importina yli 100 000 kappaletta.

Keskiviikon klassikko:Ensimmäinen Michael Schenkerin kitaroima UFO:n pitkäsoitto

 UFO:Phenomenon

Toukokuussa 1974 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Phenomenon on brittiläisen rockyhtyeen UFO:n kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Michael Schenkerin kitaroima pitkäsoitto. Hän oli tuossa vaiheessa ottanut UFO:n lineupissa Mick Boltonin paikan. Phenomenon oli yhtyeen tuotannosta ensimmäinen Chrysalis Recordsille nauhoitettu pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt UFO:n albumi. Tyylillisesti Phenomenon tuli merkitsemään UFO:lle irtiottoa yhtyeen varhaisemmasta bluespohjaisesta space rock-tyylistä kohti suoraviivaisempaa hardrocksoundia. Michael Schenker on maininnut albumin kappaleista Rock Bottomin edustavan jatkumoa hänen Scorpionsin kanssa levyttämälleen mainitun yhtyeen esikoisalbumin Lonesome Crow nimikappaleelle. Schenker tarvitsi kappaleen, jossa hän voisi hyödyntää improvisaatiota. Rock Bottomista Phenomenonille nauhoitettu versio oli alkanut harjoituksissa riffinä ja kappaleeseen kirjoitettiin lisää riffejä. Schenkerille Rock Bottom edustaa edelleen käynnissä olevaa prosessia. Soittaessaan mainittua kappaletta nykyisin konserteissa hän hyödyntää soolon muistettavimpia osia, mutta jättää tilaa esittääkseen myös viimeisintä mielentilaansa. Phenomenon-albumin toinen merkkiteos on myös singleformaatissa ilmestynyt Doctor Doctor. Kappale ei tuoreeltaan saavuttanut listasijoitusta, mutta vuonna 1979 ilmestyneeltä UFO:n konserttitaltioinnilta Strangers in the Night samaisesta kappaleesta poimitusta versiosta muodostui UFO:n ensimmäinen top 40-menestys. Vuonna 2010 ilmestyneellä albumilla Best of a Decade UFO versioi samaisen biisin Vinnie Mooren kanssa. Ten Years Afterin basistin Leo Lyonsin tuottama Phenomenon nauhoitettiin Morgan-studioilla Lontoossa. Albumin originaalista kansitaiteesta ja valokuvista vastasi Hipgnosis.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen suuren levy-yhtiön kanssa levytyssopimuksen solminut naisrockyhtye

Goldie & The Gingerbreads oli vuosien 1962 ja 1967 välillä toiminut yhdysvaltalainen naisrockyhtye, joka kaikkien aikojen ensimmäisenä naisrockin edustajana solmi levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Genya "Goldie" Zelkowitzista (tuli myöhemmin tunnetuksi soolourallaan nimellä Genya Ravan), Ginger Biancosta, Margo Lewisista ja Carol MacDonaldista muodostunut yhtye oli yksi ensimmäisistä, joka murtautui miesten dominoimalle alueelle. Yhtye solmi vuonna 1963 levytyssopimuksen Deccan ja seuraavana vuonna Atlanticin kanssa. Vuonna 1962 Zelkowitz esiteltiin rumpali Ginger Panabiancolle newyorkilaisclubissa, jossa Zelkowitz esiintyi Richard Perryn yhtyeen The Escortsin solistina. Panabianco saapui lavalle soittamaan eräälle Perryn ystävälle. Tutustuminen naisrumpaliin herätti Celkowitzissa idean naisrockyhtyeen perustamisesta. Kaavaillun yhtyeen nimi keksittiin nopeasti. Goldie oli nimi, jonka Genyan äiti oli antanut hänelle heidän saavuttuaan sodan jälkeen Puolasta Yhdysvaltoihin ja gingerbread Gingerin nimeen liittyvä sanaleikki. Richard Perry ja muut The Escortsin jäsenet olivat yliopisto-opiskelijoita. Kun kesäkonserttien aika oli mennyt ohi, Genya ja Ginger alkoivat etsiä pianistia ja valitsivat mainittuun tehtävään nopeasti Carol O' Gradyn. Naiskitaristin löytäminen osoittautui huomattavasti hankalammaksi tehtäväksi. Monet kitaristit kävivät tarvittaessa soittamassa, mutta kun yhtye säesti Chubby Checkeriä vuonna 1962 kiertueella Länsi-Saksassa ja Sveitsissä, se esiintyi ilman kitaristia. Urkuri Margo Lewis korvasi O' Gradyn ja hänestä tuli yhtyeen kolmas pysyvä jäsen. Lewis esiintyi yhtyeen kanssa jo Chubby Checkerin kanssa tehdyllä kiertueella. Seuraavana vuonna Goldie and the Gingerbreads löysi tuossa vaiheessa Atlantic/Atco Recordsille kiinnitetyn kitaristi/solisti Carol MacDonaldin, josta tuli yhtyeen neljäs pysyvä jäsen. Gerry and the Gingerbreadsin ensimmäinen levytys oli Spokane Recordsin julkaisema single Skinny Vinnie. Vaikka se oli kreditoitu Celkowitzin ja Stan Greenin nimiin, kappale oli itse asiassa hienoisesti tekstiltään muutettu näkemys Bill Haleyn kappaleesta Skinnie Minnie. Vuonna 1964 muotivalokuvaaja ja ohjaaja Jerry Schatzberg järjesti juhlat Warholin supertähtiin lukeutuneelle Jane Holzerille. Myöhemmin kirjoittaja Tom Wolfe viittasi tapahtumaan modien ja rokkareiden vuoden juhlana. Goldie and the Gingerbreads oli buukattu soittamaan tapahtumassa ja yhtye vakuutti paikallaolijat sekä musiikillaan että lavaesiintymisellään. Paikallaolijoihin lukeutuivat Rolling Stonesin jäsenet ja Atlantic Recordsin johtaja Ahmet Ertegün, joka kiinnitti yhtyeen. Goldie and The Gingerbreadsin single Can't You Hear My Heartbeat saavutti brittilistalla sijan 25. vuonna 1965. Vaikka se julkaistiin myös Yhdysvalloissa, siellä voimakkaasti promotun Herman's Hermitsin ainoastaan kahta viikkoa aikaisemmin ilmestynyt levytys samaisesta kappaleesta esti Goldie and the Gingerbreadsia saavuttamasta omalla versiollaan kappaleesta hittiä Yhdysvalloissa. Vuosien 1967 ja 1968 aikana yhtyeen jäsenistössä tapahtui muutoksia. Paluu Yhdysvaltoihin valtavirran suosion saavuttamisen toivossa epäonnistui. Genya Ravanin voimakasta persoonallisuutta ja johtoasemaa yhtyeessä on pidetty keskeisimpänä tekijänä sen hajoamiseen. Myös turhautuminen vähäiseen levymyyntiin oli osaltaan keskeinen seikka. Genya Ravan perusti yhtyeen Ten Wheel Drive, levytti muutaman sooloalbumin ja on vaikuttanut myös levytuottajana ja radiotoimittajana. Hän tuotti Dead Boysien vuonna 1977 ilmestyneen esikoisalbumin Young Loud and Snotty. Vuonna 2004 Billboard Books julkaisi Ravanin muistelmateoksen Lollipop Lounge:Memoirs of a Rock N' Roll Refugee. Carol MacDonald ja Ginger Bianco muodostivat myöhemmin jazz-fuusioyhtyeen Isis. Margo Lewis on New Yorkissa sijaistsevan ohjelmatoimiston omistaja ja Bo Diddleyn kuolinpesästä vastaavan Talent Source Ltd:n yhteistyökumppani. Lewis oli viimeisten kymmenen vuoden ajan Bo Diddleyn managerina ja kosketinsoittajana. Vuonna 2011 Goldie and the Gingerbreads pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. 13. marraskuuta 1997 Goldie and The Gingerbreads soitti vielä yhden konsertin ja samassa yhteydessä julkaistiin Rolling Stonen kustantama teos Book of Women in Rock.  Genian, Gingerin ja Margon muodostamaa peruskokoonpanoa täydensivät basisti Debby Hastings ja kitaristi Diane Scanlon. Kolmas helmikuuta 1998 New Yorkista käsin vaikuttanut Women in Music lahjoitti Goldie and the Gingerbreadsille Touchstostone -palkinnon. Sen vastaanottavat naiset, joilla on rohkeutta ja inspiraatiota muuttaa musiikkiteollisuutta ja joiden työ on asettanut uudet standardit. Palkintoseremoniassa Ahmet Ertegün lahjoitti jokaiselle yhtyeen jäsenistä heitä esittävät pienoisveistokset.

Maanantain mainio:Keskeisen naisrockin pioneeriyhtyeen kosketinsoittaja ja yksi biisintekijöistä ja solisteista

 21. huhtikuuta 1951 syntynyt Nickey Barclay on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja muusikko. Hän oli eräs yhdysvaltalaisen uraauurtaneen naisrockyhtyeen Fannyn jäsenistä ja on lisäksi tehnyt musiikillista yhteistyötä Joe Cockerin, Barbra Streisandin ja Keith Moonin kanssa.  1960-luvun lopussa Barclay liittyi osaksi Los Angelesissa sijainnutta, sessiomuusikoiden kollektiivina tunnettua Musicians Contact Servicea. Tammikuussa 1970 häntä pyydettiin liittymään naisrockyhtye Fannyyn kosketinsoittajaksi ja solistiksi. Barclay oli eräs Fannyn keskeisimmistä biisintekijöistä ja solisteista tuoden yhtyeen kokonaissoundiin elementtejä soulista, bluesista ja funkista. Maaliskuussa 1970 Barclay liittyi muutaman kuukauden ajaksi mukaan Joe Cockerin kiertueelle taustavokalistiksi ja hän oli mukana Joe Cockerin livealbumilla Mad Dogs and Englishmen. Palattuaan Fannyn jäseneksi Barclay osallistui Barbra Streisandin albumien Stoney End ja Barbra Joan Streisand levytykseen. Molemmilla edellä mainituilla pitkäsoitoilla oli niin ikään mukana Fannyn kitaristi June Millington ja jälkimmäisellä lisäksi rumpali Alice deBuhr. Barclay jätti Fannyn loppuvuodesta 1974 hieman ennen yhtyeen toiminnan loppumista. Keith Moon levytti coverin Barclayn käsialaa olevasta ja Fannyn neljännellä albumilla Mother's Pride vuonna 1973 ilmestyneestä kappaleesta Solid Gold kahta vuotta myöhemmin ilmestyneelle sooloalbumilleen Two Sides of the Moon, jonka työstämiseen Barclay osallistui kosketinsoittajana. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi laadukas sooloalbumi Diamond in a Junkyard, josta ei kuitenkaan muodostunut kaupallisesti menestyksekästä. Mainitun sooloalbuminsa jälkeen Barclay muutti Britanniaan ja vetäytyi osittain musiikkibisneksestä. 1980-luvun aikana hän perusti Lontoossa konsertoineen Nickey Barclay Bandin, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Rory Gallagherin yhtyeessä soittaneet rumpali Wilgar Campbell ja kosketinsoittaja Lou Martin, Procol Harumissa kitaroinut Dave Ball ja lisäksi basisti Pete Bingham. Vuonna 2021 valmistui Bobbi Jo Hartin Fannysta ohjaama dokumenttielokuva The Right to Rock, jonka arkistomateriaalissa Barclay on mukana. Häntä ei kuitenkaan haastateltu dokumenttielokuvaa varten.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittilaulajattaren neljäs albumi

 Dusty Springfield:Dusty...Definitely

22. marraskuuta 1968 Britanniassa ilmestynyt Dusty...Definitely on Dusty Springfieldin neljäs studioalbumi. Sen tuotantokrediitit menivät John Frantzille ja ensi kertaa myös Springfieldille itselleen. Albumin kappaleet valikoituivat Springfieldin niihin itse kohdistaman diggauksen perusteella, kuten levyn kansiteksteissä mainittiin. Springfieldin useiden muiden pitkäsoittojen tavoin myös Dusty...Definitely on tyylikirjoltaan monipuolinen kokonaisuus. Pitkäsoiton kappaleista Piece of My Heart edustaa soulia, This Girl's in Love with You poppia, Morning folkia ja Who (Will Take My Place) loungea. Dusty...Definitelyn ykköspuoli koostuu nopeatempoisemmista ja äänekkäämmistä kappaleista ja kakkospuoli lempeämmistä biiseistä. Dusty..Definitelystä muodostui kohtuullinen menestys. Albumi saavutti kahdeksan listaviikkoa, mutta sen paras listasijoitus oli suhteellisen vaatimattomasti sijalla 30. NME:n vuoden 1968 lopun listauksessa vuoden parhaista albumeista Dusty...Definitely saavutti silti kahdeksannen sijan. Springfieldin vuoden 1968 levytyksiin lukeutui lisäksi singlemenestys Son of a Preacher Man, jota Dusty oli promonnut sekä Yhdysvalloissa että Euroopan maissa. Vuoden 1968 aikana Springfield solmi Yhdysvalloissa levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Uusi sopimus mahdollisti sen, että Springfieldin brittiläinen levy-yhtiö Philips julkaisi Britanniassa hänen amerikkalaisia levytyksiään ja Atlantic Yhdysvalloissa brittiläisiä levytyksiään. Atlantic ei kuitenkaan ollut halukas julkaisemaan yhtiöllään lainkaan brittiläisiä levytyksiä ja niinpä Dusty...Definitely-albumi jäi vaille julkaisua Yhdysvalloissa. Mainitun albumin kappaleet ilmestyivät Yhdysvalloissa kuitenkin Dustyn kuolinvuonna 1999 Rhino Recordsin julkaisemalla kokoelma-albumilla Dusty in London. Britanniassa Dusty...Definitelyn julkaisi ensiksi cd-formaatissa Philips Records/Polygram 90-luvun alussa ja vuonna 2001 ilmestyi Mercury Records/Universal Musicin julkaisema digitaalisesti remasteroitu uusintapainos, joka sisältää perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta, näistä tunnetuimpana Spooky.

Lauantain pitkä:Nottinghamin suosituin popyhtye

Paper Lace on Nottinghamista käsin vaikuttava popyhtye, joka nousi suosioon vuoden 1974 aikana. Mainitun vuoden kuluessa yhtye saavutti Britanniassa kolme top 40:ään noussutta singleä. Yhdysvalloissa Paper Lace on niputettu yhden hitin ihmeeksi, sillä siellä yhtye on saavuttanut ainoastaan yhden top 40:ään kohonneen singlen. Nykyisin toiminnassa on kaksi nimeä Paper Lace käyttävää yhtyettä, joissa kummassakin vaikuttaa  yhtyeen suosion huippukauden jäseniä. Paper Lacen esiasteena voi pitää vuonna 1967 toimintansa aloittanutta yhtyettä Music Box. Sen jäsenistöön kuuluivat Cliff Fish, Dave Manders, Roy White ja Phil Wright ja ohjemistossa oli covereita esimerkiksi The Beach Boysilta. Vuonna 1969 yhtyeen nimeksi vaihtui Paper Lace. Se keikkaili pienissä clubeissa, kuten Rochdalessa sijainneessa Tiffany's:ssa ja vuonna 1971 Ashton-Under-Lynessä sijainneessa Birdcasessa. Paper Lacen esikoisalbumi First Edition ilmestyi maaliskuussa 1972. Yhtyeellä oli joitakin tv-esiintymisiä, mutta valtavirran suosiota se saavutti vasta voitettuaan vuonna 1973 ITV:n pyörittämän kykykilpailusarjan Opportunity Knocks. Paper Lace oli tehnyt koe-esiintymisen Opportunity Knocksia varten jo vuonna 1970, mutta esiintymään yhtye pääsi vasta kolmea vuotta myöhemmin. Laulusolisti Phil Wrightin, jonka nykyinen yhtye on Phil Wright's Original 70's Paper Lace, mukaan yhtye kyseenalaisti ensin esiintymisen Opportunity Knocksissa. Ohjelmalla oli kuitenkin viikoittain seitsemän miljoona katsojaa ja yhtye päätti osallistua siihen. Paper Lace voitti Opportunity Knocksin viiden peräkkäisen vikon ajan. Mainitussa kykykilpailusarjassa tapahtuneiden esiintymisten perusteella lauluntekijät Mitch Murray ja Peter Callander tarjosivat Paper Lacelle kappaletta Billy Don't Be a Hero. Kaksikolla olisi tarjottavanaan lisää biisejä, mikäli Billy Don't Be A Herosta muodostuisi hitti. Mainittu kappale pysyttelikin kolmen viikon ajan brittien singlelistan kärkisijalla maaliskuussa 1974 ja kaikkiaan Billy Don't Be a Herolle  pysytteli listoilla 14 viikon ajan. Sitä seurasi niin ikään Murrayn ja Callanderin käsialaa ollut ja lyriikassaan tarinan sisältänyt kappale The Night Chicago Died, joka nousi parhaimmillaan brittien singlelistan kolmanneksi ja listaviikkoja kappaleelle kertyi 11. Kolmas Murrayn ja Callanderin kirjoittama biisi The Black-Eyed Boys saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan loppuvuodesta 1974 ja myös Kanadassa kappale nousi sijalle 37. Billy Don't Be A Heron teemana oli Vietnamin sota ja niinpä kappaleella olisi ollut potentiaalia muodostua hitiksi Yhdysvalloissa. Siellä Bo Donalson and the Heywoods ehti kuitenkin julkaista oman versionsa mainitusta kappaleesta ennen Paper Lacea, joka joutui tyytymään Billy Don't Be A Herosta työstämänsä levytyksen osalta Yhdysvalloissa listasijoitukseen 96. Al Caponeen tekstissään viitanneeseen The Night Chicago Diediin ei kohdistunut vastaavanlaista kilpailua ja vaikka Paper Lace oli sopimusteknisistä syistä estynyt esittämään kappaletta Yhdysvalloissa, se kohosi Billboardin singlelistan kärkeen, myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja saavutti kultalevyn elokuussa 1974. Kesäkuussa 1974 Paper Lace julkaisi toisen pitkäsoittonsa And Other Bits of Material. Yhtyeen hittisinglet työstettiin lineupilla Phil Wright (rummut/laulu), Mick Vaughan (soolo/rytmikitara), Cliff Fish (basso) ja Chris Morris (kitara/laulu). Vuoden 1974 aikana Carlo Paul Santanna täydensi Paper Lacen kokoonpanon. Paper Lacen on mainittu olleen kaikkien aikojen suosituin Nottinghamista kotoisin ollut yhtye ja se kutsuttiin esiintymään kuninkaalliseen varieteehen kuningatar Elisabethille. 70-luvun puolivälissä musiikilliset tyylit vaihtuivat kuitenkin nopeasti ja alkuvuoteen 1976 mennessä  Vaughan, Morris ja Santanna olivat jättäneet yhtyeen. Wrightin ja Fishin lisäksi yhtyeessä vaikutti tästä eteenpäin Jamie Moses ja vuosien 1975 ja 1978 välillä aikaisemmin The New Seekersin jäsenistöön kuulunut Peter Oliver. Vuonna 1978 Paper Lace levytti paikallisen jalkapallojoukkueen Nottingham Forest F.C.:n kanssa version kappaleesta We've Got the Whole World in Our Hands. Singlen b-puolella oli The Nottingham Forest March. Single pysytteli brittilistalla kuuden viikon ajan ja sen paras listasijoitus oli 24. Alankomaissa mainittu sinkku nousi top teniin. Aikaisemmin Billy Furyn kitaristina vaikuttanut Chris Raynor liittyi Paper Laceen vuonna 1978. Paper Lace tuli lopulta tiensä päähän vuonna 1980. Kolme vuotta myöhemmin Morris ja Raynor kasasivat yhtyeen uudella lineupilla, jossa Wright ja Fish eivät olleet enää mukana. Vuonna 1997 Wright liittyi yhtyeeseen Sons and Lovers, jonka jäsenistöön hänet on edelleen listattu. Vuonna 2011 Carlo Paul Santanna liittyi uudelleen Morrisin ja Raynorin johtamaan Paper Lacen kokoonpanoon. Nykyisen nimeä Paper Lace käyttävän yhtyeen kokoonpanon muodostavat solisti/kitaristi Carlo Paul Santanna, soolokitaristi/solisti Chris Raynor, basisti/solisti Graham Wyvil ja rumpali/solisti John Raynor. Myös Chris Morris osallistuu valikoidusti yhtyeen konsertteihin. Phil Wright jatkaa esiintymisiä yhtyeen Phil Wright's Original 70s Paper Lace kanssa. Wright vaikuttaa yhtyeen solistina ja leadvokalistina ja sen kokoonpanon muodostavat muilta osin basisti/solisti Cliff Fish, kosketinsoittaja/solisti Dave Major ja soolokitaristi/solisti Phil Hendricks. Vuodesta 2015 lähtien Wright on ollut jäsen yhtyeessä The Original Jukebox Heroes. Muilta osin yhtye koostuu muusikoista, joilla on perintönsä glam rockin saralla.Wrightin johtamasta Paper Lacen kokoonpanosta Original Jukebox Heroesissa vaikuttavat lisäksi Major ja Hendricks.Yhtye on levyttänyt uudet versiot alun perin albumilla Paper Lace and Other Bits of Material julkaistuista kappaleista. Kyseinen albumi on nimeltään It's Worth It ja se on omistettu 14. huhtikuuta 2023 73 vuoden ikäisenä syöpään menehtyneelle yhtyeen originaalibasistile Cliff Fishille.

Perjantain pohjat:The Animalsin omaa tuotantoa edustava singlemenestys

 I'm Crying on brittiläisen, Newcastle Upon Tynestä kotoisin olleen rhythm and blues-yhtyeen The Animalsin kappale, joka edusti harvinaislaatuisesti yhtyeen omaa, eli solisti Eric Burdonin ja urkuri Alan Pricen tuotantoa. Kappale ilmestyi singleformaatissa syyskuussa 1964 ja siitä muodostui yhtyeen toinen myös Yhdysvalloissa menestynyt kappale aikaisemmin samaisena vuonna julkaistun House of the Rising Sunin jälkeen. Britanniassa I'm Crying oli parhaimmillaan singlelistan kahdeksantena, Kanadassa kuudentena ja Billboardin Hot 100 -listalla sijalla 19. Yhdysvalloissa kappaleen menestystä voi siis pitää edeltäjäänsä nähden suhteellisen vaatimattomana. Niinpä The Animalsin omaa tuotantoa edustavat kappaleet julkaistiin tuosta eteenpäin ainoastaan yhtyeen singlejen b-puolilla. Mainittu käytäntö muuttui kuitenkin vuonna 1966, jolloin The Animalsin levyjen tuottajaksi vaihtui Mickie Mostin sijaan Tom Wilson. I'm Cryingista on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon Paul Revere & The Raiders, The Pretty Things, Iggy Pop sekä Tom Petty and the Heartbreakers.

Torstain terävä:Little Featin harvinaisemmasta tuotannosta koostuva vuoden 1981 tuplakokoelma

Little Feat:Hoy-Hoy!

Heinäkuussa 1981 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Hoy-Hoy! on keskeisimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuvan Little Featin kokoelma-albumi. Se julkaistiin kaksi vuotta yhtyeen toiminnan väliaikaisen loppumisen jälkeen, johon vaikutti johtohahmo Lowell Georgen edesmeno. Alun perin kyseessä oli tupla-albumi, joka julkaistiin myöhemmin lisäksi yksittäisenä cd:nä. Hoy-Hoy! koostuu suurimmaksi osaksi aikaisemmin julkaistun Little Featin tuotannon kappaleiden vaihtoehtoisista ja liveversioista. Lisäksi mukana on aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Albumin kansikuva on yhdysvaltalaistaiteilija Neon Parkin käsialaa. Uutta tuotantoa Hoy! Hoylla edustaa ensiksikin Hank Williamsin tuotannosta poimittu Lonesome Whistle. Bill Paynen käsialaa olevaa Gringoa Little Feat on esittänyt konserteissaan säännöllisesti jatkettuaan toimintaansa vuodesta 1988 alkaen. Hoy Hoylla kappaleesta julkaistu versio on vuodelta 1981 ja siinä kuullaan David Sanbornia saksofonistina ja Nicolette Larsonia taustavokalistina. Over the Edge on Paul Barreren käsialaa oleva kappale. Se nauhoitettiin vuonna 1981 samannimiseen elokuvaan, jonka editoinnista vastasi hänen veljensä Robert Barrere. Framed on harvinainen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa oleva kappale, jonka Hoy-Hoylla! versioi Little Featin originaali kvartettikokoonpano. China White on Lowell Georgen demo 70-luvun alkuvuosilta. Hoy! --Hoylla kappaleesta julkaistussa versiossa musisoivat rumpali Jim Keltner, pianisti David Foster ja Little Featissä vuodesta 1988 eteenpäin vaikuttanut kitaristi Fred Tackett. Kolme livenä taltioitua numeroa, eli Skin It Back, Red Streamliner ja Teenage Nervous Breakdown on nauhoitettu elokuussa 1977 Lisner Auditoriumissa, Washingtonissa arvostettua livealbumia Waiting for Columbus varten. Ne ilmestyivät tosin vasta mainitun, alun perin tuplavinyylinä julkaistun albumin vuonna 2002 ilmestyneellä deluxe edition-versiolla. Red Streamlinerin versiossa taustavokalisteina ovat The Doobie Brothersin Michael McDonald ja Patrick Simmons. The Fan oli nauhoitettu Ultrasonic -studioilla Hempsteadissa, New Yorkissa 19. syyskuuta 1974. All That You Dream oli taltioitu Lowell Georgelle järjestetystä tribuuttikonsertista ja solistina sillä kuultiin Linda Ronstadtia. Täysin originaaleja versioita Hoy-Hoylla! edustavat ainoastaan Forty-Four Blues ja Strawberry Flats, jotka ilmestyivät alun perin Little Featin vuonna 1971 julkaistulla ja yhtyeen nimeä kantavalla esikoisalbumilla.

Keskiviikon klassikko:Eräs 1960-luvun lopun klassisimmista singlehiteistä

 Born to Be Wild on Mars Bonfiren kirjoittama ja alun perin Steppenwolfin levyttämä kappale, joka identifioituu sekä populaari, että vastakulttuurissa yleisesti moottoripyöräilijän asenteeseen. Born to Be Wild oli lisäksi mukana Dennis Hopperin ja Peter Fondan tähdittämässä elokuvassa Easy Rider. Born to Be Wild on joskus tulkittu myös ensimmäiseksi heavy metalia edustavaksi kappaleeksi. Kappaleen toisen säkeistön lyriikassa mainitaan nimittäin heavy metal thunder. Sillä ei kuitenkaan viitata musiikkityyliin vaan moottoripyörään. Mars Bonfire kirjoitti Born to Be Wildista ensiksi balladin. Hän vaikutti itse Steppenwolfia edeltäneessä yhtyeessä The Sparrow ja hänen veljensä oli Steppenwolfin rumpali. Bonfire tarjosi kappaletta useiden yhtyeiden, kuten The Human Expressionin esitettäväksi. Steppenwolfin kappaleesta levyttämää nopeampaa versiota on kuvattu turboahdetuksi riffirockiksi, ajattomaksi radioklassikoksi ja palaksi 60-luvun kapinaa,  joka kertaheitolla määritteli Steppenwolfin soundin osaksi kuolematonta FM-radiosoittoa. Born to Be Wild julkaistiin kolmantena singlenä Steppenwolfin vuonna 1968 ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Kappaleesta muodostui Steppenwolfin tunnusbiisi ja Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan toisen sijan. Born to Be Wildin nousun kärkeen esti The Rascalsin People Got to Be Free. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Born to Be Wild saavutti sijan 129. Vuonna 2009 VH1 nimesi Born to Be Wildin 53:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. VH1:n yhdeksän vuotta aikaisemmin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan rockkappaleen listalla Born to Be Wildin sijoitus oli neljäntenäkymmenentenä. Vuonna 2018 Born to Be Wild pääsi Rock and Roll Hall of Fameen tuoreessa singlejen kategoriassa. Kappaleesta on levytetty koko joukko coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon Rose Tattoo,  Etta James, Link Wray, Slade, The Cult, Ozzy Osbourne ja Miss Piggy, Bruce Springsteen, Slayer, Blue Öyster Cult Status Quo, Krokus sekä Wilson Pickett.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä countryartisteista

 Toinen huhtikuuta 1947 syntynyt Emmylou Harris on yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä, yhtyeenjohtaja ja aktivisti. Hän on tullut tunnetuksi selkeästä musiikillisesta suunnastaan. 1970-luvulla Harris vaikutti osaltaan keskeisesti countryrockin ja 1990-luvulla Americanan kehitykseen. Live-esiintymisissään Harris on onnistunut yhdistämään sekä rock, että countryorientoitunutta yleisöä. Hänen tunnusomainen lauluäänensä, musiikillinen tyylinsä ja laulunkirjoitustaitonsa ovat vastaanottaneet kehuja sekä kriitikoiden että toisten artistien taholta. Harris kiinnostui folkmusiikista jo nuorena ja tämä johti ammattimaisiin esiintymisiin. 1960-luvun aikana hän muutti New Yorkiin, levytti folkia edustaneen albumin ja esiintyi paikallistasolla. Harrisin löytäjänä oli Gram Parsons, joka vaikutti hänen countryrocksuuntaukseensa. Parsonsin edesmentyä vuonna 1973 Harris solmi levytyssopimuksen Warner-Reprisen kanssa. Hänen kahta vuotta myöhemmin ilmestyneestä toisesta albumistaan Pieces of the Sky muodostui sekä arvio, että myyntimenestys. Harrisin myöhemmin 70-luvun aikana ilmestyneet albumit  Elite Hotel (1976), Quarter Moon in a Ten Cent Town (1978) ja Blue Kentucky Girl (1979) veivät osaltaan hänen uraansa eteenpäin. Vuoteen 1980 mennessä Harrisin levytystuotannosta kappaleet Together Again, Sweet Dreams, Two More Bottles of Wine ja Beneath Still Waters olivat nousseet countrylistan kärksijalle sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Vuosien 1980 ja 1982 välillä ilmestyneet pitkäsoitot Roses in the Snow, Evangeline ja Last Date lukeutuvat niin ikään Harrisin tuotannossa sekä arvostettuihin että menestystä saavuttaneisiin albumeihin. Niiden singlekappaleista top teniin nousivat Wayfaring Stranger, Born to Run sekä Last Daten nimikappale. 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt albumi The Ballad of Sally Rose lukeutuu Harrisin ensimmäisiin itsenäisesti kirjoittamiin projekteihin. Mainittu pitkäsoitto ja sitä seuranneet albumit eivät kuitenkaan osoittautuneet kaupallisessa mielessä edeltäjiensä veroisiksi menestyksiksi. Vuonna 1987 Harris teki musiikillista yhteistyötä Dolly Partonin ja Linda Ronstadtin kanssa albumilla Trio. Mainittu pitkäsoitto myi platinalevyksi ja siltä poimittiin neljä top teniin kohonnutta singleä. Vuonna 1992 Warner Bros julkaisi Harrisilta livealbumin At the Ryman. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita ja se herätti livemusiikin esittämispaikkana uutta kiinnostusta Ryman Auditoriumiin, jossa kyseinen albumi oli nauhoitettu. Vuonna 1995 ilmestynyt albumi Wrecking Ball edusti Harrisille uutta musiikillista suuntausta. Vuonna 1999 ilmestyi albumi Trio II, jolla Harris jatkoi yhteistyötään Dolly Partonin ja Linda Ronstadtin kanssa. 2000-luvun alkuun mennessä Harris oli solminut levytyssopimuksen Nonesuch Recordsin kanssa ja levyttänyt useita omasta tuotannostaan koostuneita albumeita, kuten  Red Dirt Girl (2000), All I Intended to Be (2008)  ja Hard Bargain (2011). Vuonna 2006 ilmestynyt ja menestyksekäs albumi All the Roadrunning edusti musiikillista yhteistyötä Mark Knopflerin kanssa ja vuosina 2013 ja 2015 ilmestyneet arvostelumenestykset Old Yellow Moon ja The Travelling Kind oli työstetty Rodney Crowellin kanssa. Maailmanlaajuisesti Harrisin levyjä on arvioitu myydyn 15 miljoonaa kappaletta. Hän on vastaanottanut 13 Grammya, Harrisin singlekappaleista 27 on kohonnut Yhdysvaltojen countrylistan kärkisijalle ja useat hänen albumeistaan ovat myyneet kultalevyiksi. Vuonna 2008 Harris pääsi Country Music Hall of Fameen ja vuonna 2022 Rolling Stone sijoitti hänet 200 kaikkien aikojen parhaan solistin listalleen.

Maanantain mainio:Purplen vuonna 1988 ilmestynyt livetupla

 Deep Purple:Nobody's Perfect

28. kesäkuuta 1988 ilmestynyt Nobody's Perfect on Deep Purplen tuplalivealbumi, joka on taltioitu vuoden 1987 aikana The House of Blue Light-albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Albumin ulkokannen valokuvasta vastasi Hipgnosiksen Aubrey Powell ja grafiikasta Richard Evans. Konserteissa nauhoitettujen kappaleiden lisäksi mukana on studiossa livenä taltioitu näkemys Purplen debyyttihitistä Hush, jonka Purplen debyyttilevytyksen ilmestymisestä oli tuolloin kulunut 20 vuotta. Myös Black Night oli nauhoitettu studiolivenä, mutta kyseinen versio jäi julkaisematta. Tuoreemmat kappaleet albumeilta Perfect Strangers ja House of Blue Light ovat edustettuna  Purple Mark II:-lineupin aikaisia klassikoita niukemmin. Ensiksi mainittuihin lukeutuvassa kappaleessa Hard Lovin' Woman Richie Blackmore soittaa kitarasoolossa pätkiä myös Purplen diskogafian toisesta tuoreemmasta kappaleesta Under the Gun. Vanhoista klassikoista vuoden 1971 singlehittiä Strange Kind of Woman väritetään Jesus Christ Superstar-musikaaliin sisältyvän Superstarin kertosäkeellä. Woman from Tokyo vaihtuu puolivälin paikkeilla Buddy Hollyn kappaleeseen Rave On. The Unwritten Lawn ja Difficult to Curen kaltaiset kappaleet edustivat seteissä vakiotuotantoa, mutta ne eivät sisälly Nobody's Perfect-tuplalle. Albumista julkaistut versiot eroavat biisilistoiltaan toisistaan jossakin määrin. Originaali vuoden 1988 tuplavinyyli koostuu 13:sta kappaleesta ja pois on jätetty Dead Or Alive. Samana vuonna julkaistulta Nobody's Perfectin kasettiversiolta mainittu kappale sitä vastoin löytyy, toisin kuin vinyyliversiolle sisältyvä Bad Attitude. Originaali Nobody's Perfectistä julkaistu cd-versio on yksittäinen cd ja se koostuu 11 kappaleesta. Mainitulla versiolla Dead Or Aliven ja Bad Attituden lisäksi pois on jätetty Space Truckin'. Vuonna 1999 Nobody's Perfectistä julkaistiin viimein tuplacd-versio, jolle sisältyvät kaikki 15 biisiä. Purplen 1970-luvun tuotannosta mukana ovat lisäksi avaus Highway Star, Lazy ja Smoke on the Water vuoden 1972 klassikkoalbumilta Machine Head, vuoden 1970 singlehitti Black Night ja Child in Time samaisen vuoden merkkiteokselta In Rock. Onnistuneen paluualbumin Perfect Strangers poimintoihin lukeutuvat sen majesteetillinen nimikappale ja niin ikään keskeisintä tuotantoa edustava Knocking at Your Backdoor.

Sunnuntain extra:Brian Setzerin esikoissooloalbumi

 Brian Setzer:The Knife Feels Like Justice

Vuonna 1986 EMI American julkaisemana ilmestynyt The Knife Feels Like Justice on ensisijaisesti Stray Catsin kitaristiksi ja solistiksi identifioituvan Brian Setzerin esikoissooloalbumi. Kontrastina mainitun yhtyeen rockabillysoundille Setzerin esikoissooloalbumilla painottuu juurevan rockin soundi esimerkiksi hänen keskeisiin esikuviinsa lukeutuvan John Cougar Mellencampin hengessä. Mellencampin tuottaja Don Gehman ja rumpali Kenny Aronoff osallistuivatkin Setzerin esikoissooloalbumin nauhoituksiin. The Knife Feels Like Justice saavutti Billboardin listalla sijan 45. ilmestymisvuotensa huhtikuussa. Sen nimikappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Pueblossa, lähellä Taosia New Mexicossa. Videossa nähdään kaikki albumilla soittavat muusikot rumpali Aronoffia lukuun ottamatta. Hänen paikkansa oli ottanut E Street Bandin Max Weinberg. Cd-uudelleenjulkaisut The Knife Feels Like Justicesta ilmestyivät vuosina 1990 ja 1999. Vielä vuonna 2007 albumi ilmestyi uudelleen 2 on 1-tyylisellä cd:llä Setzerin seuraavan sooloalbumin, vuonna 1988 ilmestyneen Live Nude Guitarsin kanssa. The Knife Feels Like Justicesta on ilmestynyt lisäksi import cd-versio. Albumin 11 kappaleesta yhdeksän on täysin Setzerin käsialaa. Maria edustaa yhteistyötä Steven Van Zantin ja Aztec Mike Campbellin kanssa.

Lauantain pitkä:Brittiläinen 60-luvun lopun upea popin ja soulin edustaja

Love Affair oli Lontoosta käsin vaikuttanut, soulia, poppia ja rhythm and bluesia esittänyt yhtye, joka saavutti kotimaassaan useita top tenin saavuttaneita singlehittejä. Niistä Everlasting Love nousi aina listakärkeen. Love Affairin debyyttisingle oli Mick Jaggerin ja Keith Richardin kirjoittama She Smiled Sweetly. Decca Recordsin vuonna 1967 julkaisema single ei menestynyt, mutta seuraavan vuoden alussa julkaistu Everlasting Love oli sitä vastoin listaykkönen. Tässä vaiheessa yhtyeen levy-yhtiöksi oli vaihtunut CBS Records. Everlasting Loven oli ensiksi levyttänyt Robert Knight, jonka versio oli noussut Billboardin listalla sijalle 13. edellisen vuoden syksynä. Kappaletta oli tarjottu Marmalade-yhtyeen levytettäväksi, mutta mainittu bändi oli torjunut tarjouksen. Love Affairin listaykkössinglen b-puolella oli näkemys kappaleesta Gone Are the Songs of Yesterday, joka oli Phillip Goodhand-Taitin käsialaa. Menestyksen innoittamana hän solmi sopimuksen Love Affairin managereiden John Cockellin ja Sid Baconin kanssa ja kirjoitti Love Affairille lisää kappaleita.  solistin Steve Ellisin laulusoundi muistutti The Small Facesin solistia Steve Marriottia ja tuotanto Motownin soulia. Pian ilmeni, että levyllä soittivat studiomuusikot. Everlasting Lovesta oli tosin äänitetty Muff Winwoodin tuottama versio, jossa yhtyeen jäsenet musisoivat itsenäisesti. Se korvattiin kuitenkin versiolla, jolla tuotannosta vastasi Mike Smith  ja lisäksi levyllä kuultiin jousia ja huiluja. Taustalaulajattarina olleet Kiki Dee, Madeline Bell, Lesley Duncan ja Kay Garner tulivat myöhemmin tunnetuiksi omin vokalistillisin ansioin.

Love Affair sai plakkariinsa vielä neljä top 20:een noussutta singleä; vuonna 1968 ilmestyivät Rainbow Valley ja A Day without Love ja seuraavana vuonna One Road sekä Bringing on Back the Good Times. Vuoden 1968 lopussa ilmestyi yhtyeen pitkäsoitto The Everlasting Love Affair. Yhtye kyllästyi kokemaansa teini-idolistatukseen. Love Affairin singlejen a-puolet sisälsivät runsasta orkestraatiota, mutta raaempaa musiikillista ilmaisua edustaneet b-puolet olivat yhtyeen itsensä kirjoittamia ja se vastasi niillä myös kaikesta musisoinnista. Vuoden 1969 lopussa Love Affair julkaisi aikaisemmasta tyylistään voimakkaasti eronneen singlen Baby I Know. Julkaisuajankohtanaan suurten nimien loppuvuodesta ilmestyneiden singlejulkaisujen kanssa kilpailemaan joutunut kappale ei noussut listoille lainkaan. Samaisen vuoden joulukuussa Ellis siirtyikin soolouralleen. Ellisin mukaan yhtye oli saavuttanut suurta suosiota ainoastaan Britanniassa, ja jos menestystä olisi saavutettu myös Yhdysvalloissa, hän ei olisi jättänyt yhtyettä. Muu bändi jatkoi  toimintaansa nimellä L A ja kiinnitti uudeksi solistikseen August Eadonin, mutta uusia listamenestyksiä ei enää siunaantunut. Love Affair on silloin tällöin tehnyt reunioneja ja toiminut myös käyttäen nimeä Steve Elli's Love Affair. Love Affairin suurin hitti Everlasting Love oli mukana elokuvassa Bridget Jones:Edge of a Reason. Elokuvan soundtrackille pääsi sitä vastoin Jami Cullumin kappaleesta levyttämä coverversio, joka kuultiin itse  elokuvassa lopputekstien aikana.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisen hardrocksuosikin esikoisalbumi

Grand Funk Railroad:On Time

Elokuussa 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt On Time on kotimaassaan huippusuosituksi osoittautuneen Grand Funk Railroadin esikoispitkäsoitto. Mainitun albumin singleformaatissa julkaistu kappale Time Machine saavutti Billboardin listalla sijan 48. Yhtyeen menestyksekkään ja nimeä Grand Funk kantaneen kakkospitkäsoiton saavuttaman suosion myötä myös Grand Funk Railroadin esikoisalbumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän vuoden 1970 aikana ja siitä muodostui yksi yhtyeen neljästä mainitun vuoden aikana saavuttamasta kultalevystä. Myös yhtyeen kolmas studioalbumi Closer to Home ja ensimmäinen konserttitaltiointi, tupla Live Album myivät kultaa vuoden 1970 aikana. Useista On Timella julkaistuista kappaleista muodostui standardeja Grand Funk Railroadin alkukauden keikkaohjelmistoon. Are You Ready oli sekä yhtyeen esikoisalbumin että sen konserttien avausnumerona ja myös T.N.U.C., balladikaunokki Heartbreaker ja Into the Sun lukeutuvat On Timen kiistattomiin klassikkokappaleisiin. Heartbreaker julkaistiin lisäksi pitkäsoiton toisena singlenä tammikuussa 1970.  Vuonna 2002 On Timesta julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka sisälsi perusalbumin lisäksi kaksi bonuskappaletta; originaalit versiot biiseistä High on a Horse ja Heartbreaker.

Torstain terävä:Useassa keskeisessä folkrockyhtyeessä soittanut perkussionisti

 11. syyskuuta 1947 syntynyt ja 29. maaliskuuta 2024 76 vuoden ikäisenä edesmennyt Gerald Conway oli  brittiläinen folk- ja rockperkussionisti, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään Cat Stevensin yhtyeessä 70-luvulla, Jethro Tullissa 80-luvulla ja Fairport Conventionissa vuosien 1998 ja 2022 välillä. Lisäksi hänellä on ollut lukuisia sivuprojekteja. Conway oli naimisissa Pentangle-yhtyeen solistin Jasqui McSheen kanssa. Lukuisten sessiomuusikon töidensä lisäksi Conway on ollut myös Pentanglen jäsen. King's Lynnissä, Norfolkissa syntynyt Conway soitti 70-luvulla yhtyeissä Fotheringay ja Eclection sekä Steeleye Spannissa, jonka jäsenten ystävä hän oli. Conwayn soittoa kuullaan Steeleye Spannin vuonna 1970 ilmestyneellä esikoisalbumilla Hark! The Village Wait muun muassa klassikkokappaleessa Dark-Eyed Sailor. Mainitulla albumilla soitti lisäksi Dave Mattacks, jonka paikan Conway otti myöhemmin Fairport Conventionin lineupissa. Hänen soittoaan kuullaan lisäksi muun muassa Sandy Dennyn ja Shelagh McDonaldin esikoisalbumeilla sekä esimerkiksi Wizz Jonesin, John Calen ja Jim Capaldin pitkäsoitoilla. Conway oli yksi Joan Armatradingin vuonna 1972 ilmestyneellä esikoisalbumilla Whatever From Us soittaneista rumpaleista. Cat Stevensin kiertuebändissä hän vaikutti kuuden vuoden ajan. Stevensin lopetettua popuransa 70-luvulla Conway soitti niin ikään Stevensin yhtyeessä vaikuttaneen laulaja/lauluntekijän Alun Daviesin sooloalbumilla Daydo. 80-luvulla hän levytti ja konsertoi Kate ja Anna McGarriglen kanssa. Jethro Tullin jäsenenä Conway soitti vuosina 1982 ja 1987 ilmestyneillä albumeilla Broadsword and the Beast ja Crest of a Knave, joista jälkimmäinen vastaanotti Grammyn. Vaikka Conway ei soittanut Richard Thompsonin albumeilla, hän osallistui mainitun artistin pitkäsoittojen  Hand of Kindness, Across a Crowded Room ja Daring Adventures tiimoilta tehdyille kiertueille. Mainituilla albumeilla julkaistua tuotantoa ilmestyi lisäksi kokoelmilla Watching the Dark ja Live at the BBC. Fairport Conventionin rumpalina Conway vaikutti vuosien 1998 ja 2022 välillä. Ajoittain hän soitti lisäksi Pentanglessa. Vuodesta 2006 lähtien hän teki jälleen musiikillista yhteistyötä nimellä Yusuf Islam tunnetun Stevensin kanssa. Aika ajoin Conway ja Davies soittivat lisäksi sivuprojektissa Good Men in the Jungle, jonka lineupiin lukeutui lisäksi Daviesin tytär Becky Moncurr. Convayn edesmentyä häntä ovat muistaneet kommenteissaan lämmöllä ja arvostuksella esimerkiksi Fairport Conventionin perustajajäsen Simon Nicol sekä Cat Stevens.

Keskiviikon klassikko:Myös Beatlesin ohjelmistoon päätynyt Carl Perkinsin kappale

 Matchbox on Carl Perkinsin joulukuussa 1956 levyttämä ja seuraavana vuonna Sun Recordsin julkaisemana ilmestynyt kappale. Blind Lemon Jefferson oli kirjoittanut ja levyttänyt vuonna 1927 kappaleen Matchbox Blues, joka eroaa musiikillisesti Perkinsin levytyksestä, mutta sisältää osittain samaa lyriikkaa. Matchbox nauhoitettiin neljäs joulukuuta 1956 ja pianistin ominaisuudessa levytykseen osallistui lisäksi Jerry Lee Lewis. Perkinsin versio julkaistiin singlen Your True Love b-puolella. Vaikka ainoastaan singlen a-puolella ilmestynyt kappale nousi listoille, Matchboxista on muodostunut eräs Perkinsin tuotannon tunnetuimmista biiseistä ja siitä on levytetty useita coverversioita. Matchboxin levytyspäivämäärä oli rockille historiallinen, sillä myöhemmin samaisena päivänä Sunin studioille saapuivat Perkinsin ja Lewisin seuraksi Elvis Presley ja Johnny Cash. Heidän jamisessiostaan muodostui sittemmin nimellä Million Dollar Quartet tunnettu kokoonpano. The Beatlesin jäsenet olivat Perkinsin musiikin diggareita ja esittivät Matcbhoxia konserteissaan vuosien 1961 ja 1962 aikana. Kappale oli yhtyeen originaalirumpalin Pete Bestin soolonumerona siihen saakka, kun hänet erotettiin yhtyeestä elokuussa 1962. Tuosta eteenpäin Matchbox oli John Lennonin leadvokalisoima ja liveversio mainitusta kappaleesta samaisen vuoden joulukuulta julkaistiin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Live at Star Club Germany 1962. Heinäkuussa 1963 Beatles esitti Matchboxin Ringo Starrin vokalisoimana BBC:n ohjelmassa Pop Go the Beatles. Mainittu versio pääsi mukaan vuonna 1994 ilmestyneelle albumille Live at the BBC. Ringo oli vokalistina myös Matchboxista levytetyllä studioversiolla, joka julkaistiin kesäkuussa 1964 ilmestyneellä Beatlesin ep:llä Long Tall Sally.

Tiistain tukeva:Keef Hartleyn varhaistuotannon yhteen niputtava boxi

 Keef Hartley:Sinnin' for You The Albums 1969-1973

Sinnin' for You on seitsemästä albumista koostuva  boxi, joka sisältää kaikki rumpali Keef Hartleyn Deram-levy-yhtiölle 60-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella levyttämät albumit. Niistä maaliskuussa 1969 nauhoitettu debyyttipitkäsoitto Halfbreed on sittemmin tunnustettu tyylisuuntansa klassikoksi. Rock- ja bluesvaikutteita täydennetään puhaltimilla, mikä tuo musiikkiin tietynlaisia jazz-sävyjä. Hartleystä ja basisti Gary Thainista koostunut rytmiryhmä loi musiikille vankan perustan tarjoten puhaltimille tilaa. Kitaristi Miller Andersonin osuus Keef Hartleyn alkukauden tuotannossa osoittautui myös varsin merkittäväksi. Musiikki oli melko vapaamuotoista ja tästä malliesimerkkinä käy Keef Hartleyn toinen pitkäsoitto The Battle of North West Six. Sen huippuhetkiin lukeutuvat etenkin kappaleet Me and My Woman sekä Not Foolish, Not Wise. Ensiksi mainitussa loistavat niin puhaltimet, kitaraosasto kuin Gary Thain bassokuvioineen. Jälkimmäinen sisältää Hartleyn lyhyen rumpusoolon ja upeita puhallinosuuksia. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi Waiting Around ja Tadpole. Bonuskappaleina on neljä livebiisiä vuodelta 1969. Niistä erityisen onnistuneita ovat Spanish Fly ja Me and My Woman. Seuraava albumi on vuoden 1970 tuotantoa edustava Time is Near. Suurin osa myös mainitun pitkäsoiton biiseistä on edelleen Miller Andersonin käsialaa. Albumin nimikappaleessa loistavat Millerin ja Thainin lisäksi trumpetisti Dave Caswell ja jazzsävyjä mukaan tuova Lyle Jenkins. Huippuhetkiin lukeutuu lisäksi etenkin lempeästä alustaan loppuhuipennukseensa yltävä Change. Albumin soundit ovat edeltäjiään onnistuneemmat ja niistä saa kiittää George Peckhamia. Boxin albumeista Time is Near ei sisällä lainkaan bonuskappaleita. Vuonna 1971 ilmestynyt Overdog on aikaisempia funkorientoituneempi albumi. Sen kappaleista Theme Song sisältää Hartleyn ja Colosseum-yhtyeen John Hisemanin rumpudueton. Bonuksina on kuusi livebiisiä, joista Roundabout on suorastaan eeppinen. Overdogin ilmestymisen jälkeen Hartley muodosti johtamansa yhtyeen Keef Hartley Band, jonka lineupiin kuului yhdeksän puhaltajaa. Mainittu kokoonpano julkaisi Lontoon Marqueella taltioidun livealbumin Little Big Band. Vaikka kyseinen pitkäsoitto jättää soundiensa osalta hienoisesti toivomisen varaa, välittää se silti livekeikan jännityksen ja tuo kuuluville useita upeita kappaleita. Mainitun albumin jälkeen Hartley siirtyi soolouralleen. Albumilla Seventy Second Brave kuultiin aikaisemmista eroavaa kokoonpanoa. Tyylillisesti pitkäsoitto on kaikkia edeltäjiään funkvaikutteisempi ja sen kohokohtiin lukeutuvat etenkin kaksi ensimmäistä kappaletta Heartbreakin' Woman ja Marin County. Peter Gabrielia ja Phil Collinsia kuullaan taustavokalisteina siellä täällä ja albumi jäi myös Uriah Heeppiin siirtyneen Gary Thainin joutsenlauluksi Hartleyn kanssa. Boxin viimeinen albumi on Hartleyn sooloalbumi Lancashire Hustler, jolla solisteina kuullaan Robert Palmeria, Elkie Brooksia ja Jess Rodenia. Kolmikko vokalisoi coverissa Vinegar Joen kappaleesta Circles. Trion äänet soivat erityisen upeasti lisäksi kappaleissa You and Me ja Australian Lady, joista jälkimmäisen lopussa pianistina vierailee Hartleyn äiti ja Roden laulaa upeasti leadia.  Orkestraatioita hyödynnetään useissa albumin kappaleista ja myös puhaltimien osuus levyllä muodostuu keskeiseksi. Sinnin' for You on kiehtova matka Keef Hartleyn varhaistuotantoon ja boxin kansivihko kiitettävän informatiivinen.

Maanantain mainio:The Holliesin vuoden 1969 coveralbumi

The Hollies:Sing Dylan

Toukokuussa 1969 ilmestynyt Sing Dylan on The Hollies-yhtyeen nimensä mukaisesti Bob Dylanin originaalituotantoon lukeutuvista kappaleista koostuva coveralbumi. Järjestyksessään kyseessä on The Holliesin kahdeksas studioalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto julkaistiin nimellä Words and Music by Bob Dylan. Bändikuva ja biisilista olivat silti identtiset. Sing Dylanin ensimmäinen cd-versio ilmestyi Länsi-Saksassa 80-luvun lopussa, mutta muualla Euroopassa vasta vuonna 1993. Mainitussa versiossa bonuskappaleina olivat singleversio Blowin' in the Windistä ja liveversio The Times They're a Changingista. Vuonna 1999 ilmestyneessä remasteroidussa uusintapainoksessa oli vielä yksi bonuskappale lisää, eli Blowin' in the Windin liveversio. Sing Dylan on The Holliesin ensimmäinen Graham Nashin yhtyeestä lähdön jälkeen nauhoittama ja julkaisema albumi. Nash ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön David Crosbyn ja Stephen Stillsin kanssa joulukuussa 1968, kun varhaiset nauhoitukset Holliesin psykedeelisen konseptialbumin Butteflyn seuraajalle epäonnistuivat. Nash turhautui, kun muut Holliesin jäsenet vastustivat niitä lyriikoita, joita hän oli kirjoittanut uusiin sävellyksiinsä. Nashia ei myöskään miellyttänyt muiden Holliesin jäsenten idea nauhoittaa pelkästään covereista koostuva albumi. Haastatteluissa Nash on maininnut olleensa vielä mukana Blowin' in the Windistä työstetyssä versiossa. Mainitusta kappaleesta onkin löydettävissä loppuvuodesta 1968 taltioitu Holliesin tv-esiintyminen, jossa Nash oli vielä mukana. Sing Dylan-albumin krediittitiedoissa häntä ei kuitenkaan enää mainittu. Vaikka kriitikot eivät pitäneet mainitusta pitkäsoitosta, se saavutti brittilistalla parhaimillaan kolmannen sijan, mikä on The Holliesin uran kolmanneksi paras. Kyseessä on The Holliesin tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen osallistui Nashin paikan yhtyeessä ottanut Terry Sylvester. Myöhemmin solisti Alan Clarke on ilmaissut tyytymättömyytensä albumiin. Hänen mukaansa hän ei laulanut Dylanin lyriikoita, vaan ainoastaan luki niitä. 12 kappaleesta koostuva Sing Dylan sisältää ensisijaisesti tunnettua tuotantoa, kuten I Want You, Just Like a Woman ja I Shall Be Released, mutta myös muutaman harvinaisemman poiminnan, joista mainittakoon Quit Your Low Down Ways sekä My Back Pages.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulaja/lauluntekijättären esikoisalbumi

 Janis Ian:Janis Ian

Tammikuussa 1967 Verven julkaisemana ilmestynyt Janis Ian on samannimisen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijättären esikoisalbumi. Janis Eddy Fink oli aloittanut runojen kirjoittamisen kahdeksanvuotiaana ja laulamisen 12 vuoden ikäisenä. Hän vaihtoi nimekseen Janis Ian veljensä toisen etunimen mukaan ja aloitti esiintymiset New Yorkin folkclubeissa. Janis Ianin ensimmäinen levytys oli syyskuussa 1965 ilmestynyt Baby I've Been Thinking. Kappaleen teemana oli eri rotuihin kuuluneiden välinen romanssi ja niinpä useat levy-yhtiöt kieltäytyivätkin julkaisemasta Ianin levytystä. Ian solmi levytyssopimuksen Verve Recordsin kanssa ja hänen esikoislevytyksensä ilmestyi uudella nimellä Society's Child syyskuussa 1966. Kappale saavutti pikku hiljaa huomiota ja heinäkuussa 1967 se kohosi Yhdysvaltojen singlelistan sijalle 14. Janis Ianin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi tammikuussa 1967. Syyskuun alussa samaisena vuonna Ianin esikoispitkäsoitto saavutti sijan 29. Tuoreet albumista laaditut arviot, kuten Loraine Altermanin Detroit Free Pressiin kirjoittama, ylistivät Ianin lyyristä talenttia. Los Angeles Timesin Peter Johnsonin mukaan albumin lyyrisiä vahvuuksia heikensivät Ianin musiikilliset heikkoudet, kuten hento lauluääni. Janis Ianin noustua suosioon 70-luvun puolivälissä hän otti etäisyyttä Verve Recordsille työstämiinsä levytyksiin. Jopa Society's Child putosi Ianin konserttien settilistoista hänen solmittuaan levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Society's Child teki paluun keikkaohjelmistoon Ianin 90-luvulle ajoittuneen comebackin aikaan, mutta esikoisalbumiltaan hän ei ole esittänyt mitään muuta tuotantoaan vuodesta 1972 lähtien.

Lauantain pitkä:Eräs brittibluesin klassikkoalbumeista

 The Yardbirds:Five Live Yardbirds

Neljäs joulukuuta 1964 Columbian julkaisemana ilmestynyt Five Live Yardbirds on brittiläisen rhythm and blues-yhtyeen The Yardbirdsin esikoispitkäsoitto, joka sisältää yhtyeen tulkinnat kymmenestä yhdysvaltalaisesta blues ja rhythm and blues-kappaleesta. Niiden joukossa on The Yardbirdsin livebiiseistä suosituimmaksi muodostunut Howlin Wolfin Smokestack Lightning. Albumi sisältää eräitä The Yardbirdsin varhaisimmista kitaristi Eric Claptonin kanssa tekemistä levytyksistä. Nauhoitukset ovat Lontoon Marquee-clubilta 20. maaliskuuta 1964 soitetusta konsertista. Vaikka Five Live Yardbirds vastaanotti myönteisiä arvioita, albumi ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa. Yhdysvalloissa pitkäsoittoa ei julkaistu lainkaan, mutta neljä sen  kappaleista päätyi The Yardbirdsin järjestyksessään toiselle Yhdysvalloissa julkaistulle albumille Having a Rave Up. Lokakuussa 1963 The Yardbirds oli ottanut Rolling Stonesin paikan Crawdaddy Clubilla ja solminut sopimuksen clubin omistajan Giorgio Gomelskyn kanssa. Tehtyään kiertueen Sonny Boy Williamson II:n kanssa The Yardbirds solmi levytyssopimuksen Columbia Recordsille. Vuoden 1964 aikana yhtye nauhoitti singlet I Wish You Would ja Good Morning Little Schoolgirl. Niiden menestys oli niukkaa ja niinpä Gomeslky sai Columbian julkaisemaan The Yardbirdsin esikoisalbumina livelevyn. Musiikkiklubeissa yhtyeestä oli nimittäin muodostunut jo tuossa vaiheessa varsin suosittu. Se hyödynsi musiikillisia sovituksia, jotka huipentuivat  kliimaksiin. Clapton antaa krediitin mainitusta käytänteestä basisti Paul Samwell-Smithille ja mainitsee yhtyeen pidentäneen kolmen minuutin biisejään keikkakontekstissa kuusiminuuttisiksi. Kaikki Five Live Yardbirdsille päätyneet kappaleet edustavat yhdysvaltalaisten blues- ja rhythm and blues-artistien tuotantoa. Monien kappaleiden originaaliversiot olivat nousseet Yhdysvalloissa listoille. Five Live Yardbirdsin biisilista heijastaa useiden muiden aikakauden brittiläisten rhythm and blues-yhtyeiden ohjelmistoa Rolling Stonesista ja The Animalsista lähtien. Clapton-elämäkerturi David Bowlingin mukaan Five Live Yardbirds koostuu suorasta sähköisestä bluesista, mutta  albumi lähestyy ajoittain tyylillisesti rocksoundia. Pitkäsoiton avaava Chuck Berryn Too Much Monkey Business on sen rockorientoitunein kappale. Useissa kappaleissa on hyödynnetty pidennettyä instrumentaalina toteutettua improvisaatiota. Sellaisiin lukeutuvat Bo Diddleyn Here 'Tis ja The Isley Brothersin Respectable. AllMusicin Matthew Greenwaldin mukaan Claptonin ja Paul Samwell-Smithin välinen musisointi Here T'is:issä on eräs The Yardbirdsin levytysuran huippuhetkistä. Myös bluesharppua soittanut solisti Keith Relf pääsi albumilla ajoittain valokeilaan. Hänen ja Claptonin välinen riffittely Smokestack Lightningissa lukeutuu mainitun kappaleen huippuhetkiin. Keikkakontekstissa The Yardbirdsin suosituimman livebiisin kesto saattoi venyä lähes puoleen tuntiin. Five Live Yardbirsillä julkaistua Smokestack Lightningin viiden minuutin ja 35 sekunnin mittaista versiota Howlin Wolf on itse kehunut. Pitkä bluesstandardi Five Long Years sisältää Claptonin pitkän kitarasoolon tyylillä, jota hän tuli kehittämään pidemmälle John Mayall's Bluesbreakersissä vaikuttaessaan. Good Morning Little Schoolgirlissä Clapton ja Samwell-Smith jakavat lauluosuudet. Five Live Yardbirdsillä ilmestyneen version innoittajana oli R&B-duo Don and Bobin levytys. Bo Diddeyn originaalituotantoa edustavista Five Live Yardbirdsillä julkaistuista kappaleista I'm a Manista muodostui hitti The Yardbirdsin levytettyä sen Jeff Beckin yhtyeessä vaikutusaikana. Myös myöhäisemmät Five Live Yardbirdsistä laaditut arviot ovat olleet varsin myönteisiä. AllMusicissa albumi vastaanotti neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta ja sitä pidettiin ensimmäisenä essentiaalina 1960-luvun brittiläistä rockboomia edustavana livelevynä. Myös äänitysteknisesti kyseessä lienee aikakautensa paras dokumentti. Erityisesti Smokestack Lightningin loppuimprovisaatio teki pohjatyötä Creamin ja The Jimi Hendrix Experiencen kaltaisille yhtyeille. Ultimate Classic Rock sijoitti Five Live Yardbirdsin sadan parhaan livealbuminsa listalle. Aerosmithin Joe Perry on Five Live Yardbirdsin aikaisen Eric Claptonin suuri diggari. Etenkin albumin avaava Chuck Berryn Too Much Monkey Business on suunnitelma paljosta siitä, mitä Aerosmith pyrki luomaan.

Perjantain pohjat:Gary Mooren lopullinen läpimurtoalbumi

 Gary Moore:Run for Cover

Toinen syyskuuta 1985 10/Virginin julkaisemana ilmestynyt Run for Cover on irlantilaiskitaristi/solisti Gary Mooren tuotannon viides sooloalbumi, jota pidetään myös artistin eräänlaisena läpimurtolevynä. Sen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat viiden suosituimman joukkoon kohonnut single,  Thin Lizzyn johtohahmon Phil Lynottin kanssa yhteistyötä edustava Out in the Fields sekä uudelleen levytetty versio kappaleesta Empty Rooms. Viimeksi mainittu oli alun perin ilmestynyt Mooren edellisellä albumilla Victims of the Future. Empty Roomsin uudesta versiosta muodostui eräs Mooren tuotannon suurimmista menestyksistä, joka saavutti Britannian singlelistalla sijan 23. Phil Lynottin lisäksi Mooren musiikillisista ystävistä Run for Coverilla vierailevat Deep Purplen Glen Hughes sekä Roxy Musicin Paul Thompson. Lynottia kuullaan yksin leadvokalistina kappaleessa Military Man, joka edustaa Lynottin Thin Lizzyä seuranneen yhtyeen Grand Slamin orginaalituotantoa.  Run for Coverin sessioissa nauhoitettiin lisäksi Lynottin vokalisoima uusioversio Thin Lizzyn kappaleesta Still in Love with You. Se ilmestyi alun perin Out in the Fields-singlen b-puolella, mutta pääsi lisäksi mukaan Run for Coverin remasteroidulle cd-versiolle. Albumin vuonna 2002 ilmestyneen cd-version muina bonuskappaleina ovat Ulster Hallissa, Belfastissa 17. joulukuuta 1984 taltioidut liveversiot Fleetwood Macin Stop Messin' Roundista sekä kappaleesta Murder in the Skies, joista ensiksi mainitussa Moorea ja Lynottia kuullaan kumpaakin leadvokalistin tehtävissä.

Torstain terävä:Australian rockkoneen vuoden 1977 konserttitaltiointi

 Ac/Dc:Live from the Atlantic Studios

18. marraskuuta 1997 ilmestynyt Live from the Atlantic Studios on Ac/Dc:n livealbumi, joka on poimittu yhtyeen boxilta Bonfire. Nauhoitukset on taltioitu julkaisun nimen mukaisesti Atlantic-studioilla seitsemäs joulukuuta 1977 ja George Young vastasi kaikkien sen kappaleiden remiksauksesta. Kyseessä on Atlantic Recordsin virallinen radio/promojulkaisu. Vinyyliformaatissa se ilmestyi vuonna 1978 ja cd:nä vuonna 1986. Ac/Dc:n konsertti oli ensimmäinen Atlantic Recordsin artistien julkaistuista promokeikoista. Ac/Dc:n promokonsertin cd-versio ilmestyi diggareiden saataville vuonna 1997 osana boxia Bonfire. Se sisältää myös toisen Ac/Dc:n konsertin, joka on Let There Be Rock:The Movie-Live in Paris. Syyskuussa 2009 ilmestynyt Ac/Dc-boxi Backtracks sisältää vielä kolmannen livealbumin, joka on nimeltään Live Rarities. Live from the Atlantic Studiosin kappalevalinnoista Rocker julkaistiin alun perin Ac/Dc:n toisella Australiassa ilmestyneellä albumilla TNT. Live Wire, The Jack ja High Voltage edustavat yhtyeen ensimmäisen kansainvälisen albumijulkaisun, eli High Voltagen tuotantoa. Problem Child on Ac/Dc:n toiselta kansainvälisesti julkaistulta pitkäsoitolta Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja Hell Ain't a Bad Place to Be, Dog Eat Dog ja Whole Lotta Rosie edustavat poimintoja Ac/Dc:n tuossa vaiheessa tuoreimmalta albumilta Let There Be Rock. Live from the Atlantic Studiosin cd-vihkossa mainitaan Rockerin lopun ja Live Wiren alun kadonneen masternauhoilta ennen vuotta 1997. Niinpä ne täytyi korvata pienillä pätkillä vinyylilevyltä. Mainittu tehtävä osoittautui vaikeaksi, sillä Live from the Atlantic Studios ilmestyi albumiformaatissa ainoastaan Yhdysvalloissa radioasemia varten.

Keskiviikon klassikko:Eräs Small Facesin legendaarisimmista singlehiteistä

 Ronnie Lanen ja Steve Marriottin kirjoittama Itchycoo Park on Small Facesin single, jota ei julkaistu Britanniassa millään yhtyeen albumeista. Sitä vastoin kyseinen kappale pääsi mukaan Yhdysvalloissa ilmestyneelle Small Facesin tuotannosta koostetulle ja helmikuussa 1968 ilmestyneelle kokoelma-albumille There Are But Four Small Faces. Mainittu pitkäsoitto koostuu alun perin singleformaatissa julkaistuista yhtyeen kappaleista, joihin Itcycoo Parkin lisäksi lukeutuvat Here Come the Nice sekä erinomainen Tin Soldier, niiden b-puolista, kuten I Feel Much Better ja sielukas I'm Only Dreaming sekä ensimmäisellä  Immediate Recordsin julkaisemalla ja Small Facesin nimeä kantavalla albumilla ilmestyneistä kappaleista. Immediaten julkaisemana neljäs elokuuta 1967 ilmestynyt Itchycoo Park oli Small Facesin viides Britanniassa top teniin kohonnut single. Sen paras listasijoitus yhtyeen kotimaassa oli kolmantena. Yhdysvalloissa Itchycoo Parkista muodostui Small Facesin ainoa, sijan 16. Billboardin listalla alkuvuodesta 1968 tavoittanut singlemenestys. Listaviikkoja kappaleelle kertyi niin ikään 16. Kanadassa ja Uudessa Seelannissa Itchycoo Park kohosi listakärkeen. Se julkaistiin Britanniassa uudelleen joulukuussa 1975 ja vielä tuolloinkin tuloksena oli yhdeksäs sija. Itchycoo Parkin uudelleenjulkaisun saavuttaman menestyksen on mainittu keskeisesti vaikuttaneen Small Facesin mainitun vuosikymmenen loppupuolelle ajoittuneeseen reunioniin. Itchycoo Parkista on levytetty useita coverversioita. Niistä menestynein on brittiläisen M Peoplen danceversio, joka saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Itchycoo Parkin lokaatioksi on esitetty Little Ilford Parkia Manor Parkissa, Itä-Lontoossa, Valentine's Parkia  Ilfordissa tai Wanstead Flatsia Wansteadissa, Itä- Lontoossa.

Tiistain tukeva:Soulklassikko useampana levytyksenä

 I Heard It through the Grapevine on Norman Whitfieldin ja Barret Strongin Motown Recordsia varten kirjoittama kappale. Ensimmäinen biisistä julkaistu versio oli syyskuussa 1967 ilmestynyt Gladys Knight & The Pipsin levytys, jonka tuotannosta vastasi Whitfield. Se nousi listakärkeen Billboardin R&B-listalla ja saavutti myös poplistalla kakkossijan ja kappaleesta muodostui pian Motownin siihen mennessä menestyksekkäin single. The Miracles levytti I Heard It through the Grapevinen tuoreeltaan vuonna 1966, mutta mainitun yhtyeen versio kappaleesta ilmestyi vasta elokuussa 1968 julkaistulla albumilla Special Occasion. Marvin Gaye levytti I Heard It through the Grapevinen järjestyksessään toisena, eli alkuvuodesta 1967, mutta hänen versionsa julkaistiin vasta kolmantena. Kappale pääsi mukaan Gayen vuonna 1968 ilmestyneelle albumille In the Groove ja lokakuussa 1968 Motown Recordsin perustaja Berry Gordy suostui viimein julkaisemaan Gayen version singleformaatissa radiodj:iden kiinnitettyä huomionsa kappaleeseen jo albumiraitana. Gayen levytys nousi Billboardin poplistan kärkeen seitsemän viikon ajaksi joulukuun 1968 ja seuraavan vuoden tammikuun välisenä aikana. Gayen levytys ohitti suosiossa Gladys Knight & The Pipsin I Heard It through the Grapevinesta levyttämän version. Siitä on muodostunut soulklassikko, joka pääsi vuonna 1998 Grammy Hall of Fameen historiallisen, taiteellisen ja merkittävän arvonsa ansiosta. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Marvin Gayen I Heard It through the Grapevinesta levyttämä versio saavutti sijan 80. Vuoden 2010 listalla kappale oli ainoastaan yhtä sijaa alempana ja vielä vuonna 2021 sijalla 119. Heinäkuussa 2008 ilmestyneessä Billboard-lehden Billboard Hot 100  40-vuotisjuhlanumerossa Gayen I Heard It through the Grapevinen sijoitus oli 65. Vuonna 2018 myös Gladys Knight & The Pipsin levytys I Heard It through the Grapevinesta pääsi Grammy Hall of Fameen. Creedence Clearwater Revival levytti I Heard It through the Grapevinesta 11-minuuttisen version heinäkuussa 1970 ilmestyneelle menestysalbumilleen Cosmo's Factory. Yhtye oli soittanut kappaletta konserteissaan jo ennen sen pitkän sovituksen levyttämistä. Lyhenetty singleversio Creedencen I Heard It through the Grapevine-versioinnista ilmestyi vasta vuonna 1976 neljä vuotta yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen. Vielä tuolloin se saavutti Billboardilla sijan 43., ja joissakin muissa maissa menestys oli vielä parempi.The Slits levytti I Heard It throught the Grapevinen postpunk-tyyliin vuonna 1979 ilmestyneen albuminsa Cut bonuskappaleeksi.

Maanantain mainio:The Groundhogsin johtohahmo ja muutakin

 23. maaliskuuta 1944 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2023 edesmennyt Tony McPhee oli brittiläinen solisti ja kitaristi. Ensisijaisesti hänet muistetaan blues- ja rockyhtye The Groundhogsin perustajajäsenenä. Vuonna 1966 McPhee julkaisi Champion Jack Dupreen kanssa levyttämänsä duettosinglen Get Your Head Happy! Tuolloin tuottaja Mike Vernon ehdotti hänen sukunimensä eteen lisättäväksi kirjaimia T. S., jotta se antaisi virallisemman bluesnimen vaikutelman. Kirjainlyhenne viittaa sanoihin Tough Shit. McPheen 1960-luvun puolivälissä perustama The Groudhongs lämmitteli Champion Jack Dupreen ja John Lee Hookerin Britanniassa soittamia konsertteja. Yhtyeestä kehittyi tiukka bluestrocktrio, jonka 1970-luvun alkupuolella ilmestyneistä albumeista kolme saavutti brittilistalla top tenin. Vaikka The Groundhogs on jatkanut toimintaansa eri lineupeissa aivan viime vuosiin saakka, McPhee jätti yhtyeen virallisesti vuonna 2015. Vuonna 1973 häneltä ilmestyi sooloalbumi The Two Sides of Tony (T.S.) McPhee. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta a-puoli sisältää bluesrockia, mutta b-puoli koostuu yhdestä sähköistä psykedeelistä taiderockia edustavasta ja neljään osaan jakautuvasta sävellyksestä. McPhee soittaa mainitussa sävellyksessä Arp 2600 syntetisaattoreita, sähköpianoa sekä The Rhythm Ace rytmisyntetisaattoria. Sävellys on nimeltään The Hunt ja siinä McPhee tuo esiin voimakasta vastustustaan hirven- ja ketunmetsästystä kohtaan. McPheen tuotantoon sisältyy lisäksi useita akustisia bluesalbumeita sekä Jo Ann Kellyn kanssa työstettyjä duettolevyjä. The Groundhogsin lisäksi McPhee on vaikuttanut yhtyeissä Herbal Mixture, the John Dummer Band, Hapshash and the Coloured Coat, Tony McPhee's Terraplane, Tony McPhee's Turbo, the Tony McPhee Band ja Current 93. Paul Freestonen käsialaa oleva McPheen definitiivinen elämäkertateos ilmestyi vuonna 2012. McPhee menehtyi kuudes kesäkuuta 2023 edellisenä vuonna tapahtuneen kaatumisensa jälkeisiin komplikaatioihin. Menehtyessään hän oli 79-vuotias.

Sunnuntain extra:Merkittävän soulartistin esikoisalbumi

 Chaka Khan:Chaka

12. lokakuuta 1978 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Chaka on aikaisemmin Rufus-yhtyeessä vokalisoineen Chaka Khanin esikoissooloalbumi. Pitkäsoitolta julkaistiin kaksi singleä, joista ensimmäinen; I'm Every Woman lukeutuu Chaka Khanin tuotannon tunnuskappaleisiin vuosina 1983 ja 1984 ilmestyneiden Ain't Nobodyn ja I Feel for Youn tavoin. Seuraavien vuosikymmenten aikana kappale on julkaistu useasti uudelleen, remiksattu ja versioitu. Vuonna 1992 ilmestyneellä Bodyguard-elokuvan soundtrackillä Whitney Houston duetoi I'm Every Womanin Chaka Khanin kanssa ja mainittu versio kohosi Billboardin Club Play-listan kärkeen. Remix-versio Khanin omasta levytyksestä oli top ten-menestys Britanniassa vuonna 1989. Remix pääsi mukaan kokoelma-albumille Life is a Dance, jonka nimikappale oli toinen Chaka Khanin esikoisalbumilta poimittu single. Se saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 40 alkuvuodesta 1979. Chaka Khanin esikoisalbumin kappaleista Roll Me through the Rushesia ei milloinkaan julkaistu singleformaatissa, mutta se saavutti merkittävää radiosoittoa vuoden 1979 aikana, samoin kuin Khanin coverversio Stevie Wonderin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I Was Made to Love Her; tällä kertaa nimellä I Was Made to Love Him. Esikoissooloalbuminsa ilmestymisen jälkeen Khan liittyi jälleen Rufuksen jäseneksi ja oli mukana yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä ja Quincy Jonesin tuottamalla albumilla Masterjam. Chaka Khanin kakkossooloalbumi oli vuonna 1980 ilmestynyt Naughty.

Lauantain pitkä:Pitkän uran luonut bluesin, rhythm and bluesin ja soulin edustaja

 26. maaliskuuta 1917 syntynyt ja 15. joulukuuta 2001 edesmennyt Rufus C. Thomas oli yhdysvaltalainen rhythm and blues, funk, soul ja bluessolisti, biisintekijä ja dj. 1950-luvulla hän levytti Chess Recordsille ja Sun Recordsille siirtyen 60- ja 70-luvulla Stax Recordsin artistiksi. Thomas tunnetaan parhaiten novellityyppisistä tanssikappaleistaan, joihin lukeutuvat Walking the Dog (1963), Do the Funky Chicken (1969) ja (Do the) Push and Pull (1970). Mississippi Blues komission mukaan Thomas tavoitti memphisiläisen musiikin hengen paremmin kuin kukaan muu. 1940-luvun lopusta aina kuolemaansa saakka Thomasilla oli paikallisessa skenessä useita keskeisiä rooleja. Thomas aloitti uransa 30-luvulla vaudeville-esiintyjänä, tanssijana ja seremoniamestarina. DJ:nä hän toimi sekä ennen levytysuraansa että sen alettua. Thomas säilyi aktiivisena 90-luvulle saakka ja häntä kuvattiin usein maailman vanhimpana teini-ikäisenä. Thomasin lapsiin lukeutuivat solistit Carla ja Vaneese Thomas, joista ensiksi mainitun kanssa hän levytti duettoja sekä kosketinsoittaja Marvel Thomas. Vuonna 1936 Thomas liittyi etelässä kiertäneeseen Rabbit Foot Minstelsiin esiintyen myös duossa Rufus and Johnny. Robert "Bones" Couchin kanssa Thomas muodosti komedia ja tanssiduon Rufus and Bones. Kaksikko toimi Palace Theatressa seremoniamestareina esitellen amatöörikykykilpailuja. Sellaisten varhaisiin voittajiin lukeutui B.B. King ja 40-luvun lopussa Thomas löysi esimerkiksi Bobby Blandin ja Johnny Acen. 1940-luvun alussa Thomas alkoi kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Hänen musiikillisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat Louis Armstrong, Fats Waller ja Gatemouth Brown. Ensiesiintymisensä solistina Thomas teki Elks Clubilla. 40-luvun aikana hän esiintyi säännöllisesti memphisiläisissä yökerhoissa. Vuonna 1950 Thomas levytti ensimmäisen singlensä I'll Be a Good Boy/I'm So Worried Jesse Ericksonin pienelle Star Talent-yhtiölle Dallasissa, Teksasissa. Vaikka single ei menestynyt, se saavutti Billboardilla myönteisen arvion. Nashvillessa, Tennesseessä Thomas levytti Bullet-yhtiölle Bobby Platerin orkesterin kanssa nimellä Mr Swing. Tutkijat varmistivat vasta vuonna 1996 kyseessä olleen Thomasin levytysten. Vuonna 1951 Thomas levytt Sam Phillipsin Sun-studioilla Chess-yhtiölle, mutta mainitut levytykset eivät olleet menestyksekkäitä. Vuonna 1951 hän aloitti työskentelyn dj:nä WDIA-asemalla juontaen iltapäivisin R&B-showta nimeltä Hoot and Holler. Sukupolvelleen siitä muodostui merkittävä bluesin ja rhythm and bluesin lähde. Thomasin on sanottu olleen ensimmäinen tummaihoinen Elviksen musiikkia soittanut dj. Hän esiintyi Elviksen kanssa tummalle yleisölle ja tämän jälkeen poliisi salli Elviksen musiikin soivan mustilla radioasemilla. Vuonna 1953 Thomas levytti Sam Phillipsin kehotuksesta Sun Recordsille kappaleen Bear Cat, joka oli hänen vastauksensa Big Mama Thortonin hitille Hound Dog. Kappaleesta tuli hitti, sillä se kohosi kolmanneksi Billboardin R&B-listalla. Seuraavan kerran Thomas levytti vasta vuonna 1956, jolloin Meteor-yhtiö julkaisi häneltä singlen I'm Steady Holding On. Kappaleella soittaneisiin muusikoihin lukeutui tuleva Booker T and the MG's:in perustajajäsen Lewie Steinberg. Vuonna 1960 Thomas teki ensimmäiset levytyksensä 17-vuotiaan tyttärensä Carlan kanssa Satellite-yhtiölle. Seuraavana vuonna yhtiön nimeksi vaihtui Stax. Kappaleessa Cause I Love You musisoivat Rufuksen poika Marvel, Steinberg sekä tuolloin 16-vuotias Booker T Jones. Kappaleen menestys johti Staxin tuotanto ja  jakelusopimukseen laajemman Atlantic Recordsin kanssa. Carlan levytyksen Gee Wiz noustua R&B-listalle vuonna 1961 myös Rufus jatkoi levytyksiään mainitulle yhtiölle. Hän saavutti hitin kappaleellaan The Dog ja Atlanticille levytetty Walking the Dog, jossa Tom Dowd vaikutti ääni-insinöörinä, oli Thomasin suurimpia hittejä, sillä se nousi kymmenenneksi poplistalla. Rufuksesta tuli ensimmäinen isä, jonka levytys nousi top teniin hänen tyttärensä jälkeen. The Rolling Stones levytti Walking the Dogin vuonna 1964 ilmestyneelle esikoisalbumilleen ja samaisena vuonna kappaleen taltioi mersey beatia edustanut The Dennisons. Staxille Thomas levytti novellitanssikappaleita, kuten Can Your Monkey Do the Dog ja Somebody Stole My Dog. Hänen säestysyhtyeinään olivat Booker T and the MG's ja The Bar-Keys. Thomas oli mentorina esimerkiksi Otis Reddingille, joka levytti duettoja Carla Thomasin kanssa. Vuonna 1964 ilmestyneen Jump Backin jälkeen Thomas ei saavuttanut hittejä useaan vuoteen. Kuitenkin vuonna 1970 ilmestynyt Do The Funky Chicken nousi R&B-listalla viidenneksi, poplistalla sijalle 28. ja brittilistalla sijalle 18.,missä kyseessä oli Thomasin ainoa listahitti. Al Bellin ja Tom Nixonin tuottamalla singlellä taustat soitti The Bar-Keys. Myöhemmin vuoden 1970 aikana ilmestynyt Do the Push and Pull oli Thomasin ainoa R&B-listan kärkeen kohonnut single ja toiseksi suurin pophitti. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Breakdown nousi R&B-listalla toiseksi ja poplistalla sijalle 31. Vuonna 1972 Thomas oli eräs Wattstax-konsertin artisteista ja hän saavutti pienempiä hittejä  vuoteen 1976 saakka. Tuolloin Stax Records lopetti toimintansa. Thomas jatkoi levytyksiään ja kiertueita. Dj:nä hän vaikutti ensiksi vuoteen 1974 saakka ja palasi WDIA:an 80-luvun puolivälissä bluesshown juontajana. Hän levytti albumeita eri yhtiöille ja esiintyi säännöllisesti myös tv:ssä. Thomas esiintyi säännöllisesti Porretta Soul- festivaalilla Italiassa. Kyseinen ulkoilma-amfiteatteri sai myöhemmin nimekseen Rufus Thomas Park. Thomasilla oli merkittävä osuus vuoteen 1988 ajoittuneessa Stax Recordsin reunionissa. Hän oli mukana Jim Jarmuchin vuoden 1989 elokuvassa Mystery Train, kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Robert Altmanin elokuvassa Cookie's Fortune ja D. A. Pennebakerin dokumentissa Only the Strong Survive. Vuonna 1988 Thomas levytti Alligator Recordsille suoraviivaista bluesia edustavan albumin That Woman is Poison!, jonka työstämiseen saksofonisti Noble "Thin Man" Watts osallistui. Vuonna 1997 Ecko Records julkaisi konserttitaltioinnin Rufus Live! Vuonna 1992 Rhythm and Blues säätiö lahjoitti Thomasille pioneeripalkinnon ja viisi vuotta myöhemmin ASCAP palkitsi hänet elämäntyöstään. Vuonna 2001 Thomas pääsi Blues Hall of Fameen. Thomas menehtyi 84-vuotiaana joulukuussa 2001. Hänet on haudattu edellisenä vuonna edesmenneen vaimonsa Lorenen viereen New Park Cemeteryssa, Memphisissä.