Keskiviikon klassikko:Rockia uudistanut huippusuosittu brittiyhtye

Vuonna 1977 perustettu The Police lukeutuu kiistatta kaikkien aikojen paitsi suosituimpiin, myös keskeisimpiin brittiyhtyeisiin. Sen kokoonpanon muodostivat basisti/laulaja  Sting, eli Gordon Sumner, muun muassa Eric Burdon & The Animalsissa loppuvaiheessa soittanut kitaristi Andy Summers sekä aikaisemmin Curved Air – yhtyeessä vaikuttanut, kaikkien aikojen parhaisiin rumpaleihin lukeutuva Stewart Copeland. Yhtyettä pidettiin yhtenä ensimmäisistä huomattavaan menestykseen yltäneistä uuden aallon yhtyeistä. Musiikissaan The Police yhdisteli punkkia, jazzia sekä reggaeta. Yhtyeen managerina vaikutti Stewartin isoveli Miles Copeland.  Vuonna 1978 ilmestynyt debyyttialbumi Outlandos D’ Amour sijoittui jo mainiosti kuudenneksi brittilistalla. Se sisälsi hittisinglet Roxanne, Can’t Stand Losin’ You sekä So Lonely. Seuraavan vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkospitkäsoitto Reggatta De Blanc nousi kotimaassaan jo listakärkeen, kuten myös kaikki sen seuraajat.  Singlepoiminnat Message in a Bottle ja Walking on the Moon menivät niin ikään Englannissa ykkösiksi ja niistä ensin mainittu oli kakkonen myös Kanadan listalla. The Policen ensimmäinen maailmankiertue alkoi maaliskuussa 1980. Se vieraili useissa harvinaislaatuisissa konteksteissa, joista mainittakoon Meksiko, Intia, Taiwan, Hong Kong, Kreikka ja Egypti. Samaisen vuoden toukokuussa levy-yhtiö A&M julkaisi Policelta Six Packin, joka sisälsi viisi yhtyeen singleä originaaleine kansikuvineen. Levy-yhtiönsä painostamana Police julkaisi seuraavan pitkäsoittonsa Zenyatta Mondatan jo lokakuussa 1980 ja jatkoi sen jälkeen välittömästi keikkailua. Yhtye oli itse tyytymätön kyseiseen albumiin. Se saavutti silti hyvät arvostelut ja sisälsi kaksi singlehittiä, listakärkeen noussut Don’t Stand So Close to Me sekä top teniin yltänyt Do Do Do Da Da Da. Andy Summersin käsialaa ollut instrumentaali Behind My Camel voitti Grammyn parhaasta instrumentaalista, samoin kuin Don’t Stand So Close to Me parhaasta vokaalisuorituksesta.

Vuoden 1981 The Police-pitkäsoitto Ghost in the Machine merkitsi saksofoneineen ja entistä tukevampine soundeineen yhtyeelle musiikillista uudistumista. Se sisälsi aina kolme singlehittiä; Every Little Thing She Does Is Magic, Invisible Sun sekä Spirits in the Material World. Niistä ensin mainittu nousi Britanniassa listakärkeen ja sijoittui myös Amerikassa kolmanneksi. Vuoden 1982 Brit Awardseissa The Police vastaanotti parhaan brittiläisen yhtyeen palkinnon. Kun Ghost in the Machinen tiimoilta tehty kiertue saatiin samana vuonna päätökseen, yhtyeen jäsenet pitivät taukoa keskittyen omiin projekteihinsa. Vuonna 1983 The Police julkaisi viimeisen pitkäsoittonsa Synchronicity, jonka hittejä olivat Every Breath You Take, Wrapped Around Your Finger, King of Pain sekä Synchronicity II. Albumin tiimoilta tehty kiertue käynnistyi Chicagosta heinäkuussa 1983 ja päättyi Melbourneen, Australiaan seuraavan vuoden maaliskuussa. The Police hajosi vuonna 1986, jolloin julkaistiin myös menestyksekäs Greatest Hits-kokoelma. Sen ainoa uusi kappale oli uusioversio Don’t Stand So Close to Mestä. Stingin sooloura on ollut huomattavan tuottelias ja menestyksekäskin. The Police teki paluun vielä vuonna 2007 ainutlaatuisen maailmankiertueen merkeissä, joka päättyi seuraavan vuoden elokuussa. Yhtyeen levyjä on myyty kaikkiaan yli 75 miljoonaa yksikköä.

Tiistain tukeva:Vuorenvahvuista Amerikan heavyä

New Yorkin Long Islandilla vuonna 1969 perustettu Mountain on kuuluisimpia amerikkalaisia varhaisen heavyrockin edustajia, vaikka se onkin jatkanut toimintaansa säännöllisin väliajoin. Yhtyeen ensimmäiseen kokoonpanoon kuului aikaisemmin Vagrants-nimisessä yhtyeessä vaikuttanut kitaristi/laulaja Leslie West, jolle Cream-yhtye oli muodostunut merkittäväksi musiikilliseksi inspiraation lähteeksi. Vuoden 1969 alussa hän  perusti yhtyeen nimeltä Leslie West Mountain, johon kuuluivat lisäksi kosketinsoittaja/basisti Norman Landsberg sekä rumpali Ken Janick. Kyseinen yhtye myös keikkaili. West alkoi suosia varhaisia bluesjuuriaan raskaampaa ja kovempaa musiikillista tyyliä. Sellaista edusti hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Mountain, jolla hänen kanssaan musisoivat aikaisemmin Creamin tuottajana kunnostautunut basisti/laulaja Felix Pappalardi, Landsberg  sekä aikaisemmin garagerockyhtye Remainsissä vaikuttanut rumpali N D Smart. Pian kasattiin Westin debyyttisoolon mukaan nimetty yhtye, jossa hänen lisäkseen vaikuttivat Pappalardi,  Smart sekä kosketinsoittaja Steve Knight. Yhtye soitti muutamia keikkoja länsirannikolla ja jo sen neljäs esiintyminen tapahtui Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Mountain sai yleisöltä myönteisen vastaanoton, muttei ollut mukana Woodstock-elokuvassa ja pari sen konsertista napattua raitaa, eli Westin sooloalbumilta löytyvä Blood of the Sun sekä yhtyeen suurimpiin klassikoihin lukeutuva, Jack Brucen ja Pete Browinin käsialaa oleva ja tien päällä olevasta Creamistä kertova Theme of An Imaginary Imaginary Western pääsivät nekin vasta tupla-albumille Woodstock Two.

 Pian Woodstockin keikan jälkeen rumpaliksi vaihtui kanadalainen Laurence ”Corky” Laing. Hän oli mukana jo Mountainin klassisella debyyttialbumilla, maaliskuussa 1970 ilmestyneellä Mountain Climbingillä. Kyseinen pitkäsoitto sisältää useita Mountainin tuotannon keskeisiä kappaleita, joita Theme of Imaginary Westernin lisäksi edustavat erityisesti singlenä aina sijalle 21 Billboardin Hot 100-listalla yltänyt rankka Missisippi Queen sekä Never in My Life. Itse albumi sijoittui sijalle 17. Debyyttinsä ilmestymisen jälkeen Mountain aloitti todella ahkeran keikkailun, jonka välillä ehti kuitenkin äänittää niin ikään varsin tasokkaan kakkospitkäsoittonsa Nantucket Sleighride. Sen teos on albumin pitkä nimiraita ja muista huippuhetkistä mainittakoon Travellin’ in the Dark sekä My Lady. Albumi julkaistiin tammikuussa 1971 ja se sijoittui Billboradin listalle sijalle 16., vaikka ei sisältänyt ainuttakaan singlemenestystä. Hyvistä arvosteluista huolimatta Mountain ei enää koskaan myöhemmin saavuttanut kahden ensimmäisen albuminsa veroista menestystä. Nantucket Sleighriden seuraaja Flowers of Evil ilmestyi jo samaisen vuoden marraskuussa. Sen toinen puoli sisälsi uutta studiossa äänitettyä tuotantoa ja toinen puoli livetallenteita New Yorkin Fillmore Eastista. Vuoden sisällä Mountain hajosi väliaikaisesti. Livealbumi Road goes ever on julkaistiin huhtikuussa 1972. Pappalardi palasi studiotyöskentelyn pariin ja West sekä Laing lyöttäytyivät yhteen Jack Brucen kanssa kokoonpanossa West Bruce and Laing. Yhtyeen ensimmäinen esiintyminen Amerikassa tapahtui Carnegie Hallissa. Levytyssopimus syntyi Columbia Recordsin kanssa ja West Bruce and Laing julkaisi kaksi studioalbumia, eli Why Dontcha ja Whatever Turns You on vuosina 1972–73. Edelliseltä löytyvä Pollution Woman muodostui suureksi radiohitiksi. Brucen jätettyä trion West ja Laing jatkoivat nimellä Leslie West’s Wild West Show. Kesäkuussa 1973 West ja Pappalardi kasasivat Mountainin uudelleen kosketinsoittaja/kitaristi Bob Mannin ja rumpali Allan Schwartzbergin kanssa. Kokoonpano keikkaili ja julkaisi seuraavan vuoden helmikuussa ilmestyneen livetuplan Twin Peaks. Corky Laing palasi yhtyeeseen, jota täydennettiin kakkoskitaristi Dave Perryllä. Uutta tuotantoa sisältänyt studioalbumi Avalanche ilmestyi heinäkuussa 1974. Sen huippuhetkistä mainittakoon todella upea balladi Sister Justice sekä Swamp Boy. Mountain-kokoonpano, jossa Felix Pappalardi oli mukana, heitti viimeisen keikkansa New Yorkin Felt Forumilla joulukuun viimeisenä 1974. Pappalardi menehtyi vaimonsa ampumana 17. huhtikuuta 1983. West ja Laing ovat olleet mukana Mountainin tuoreemmissa kokoonpanoissa. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto, vuoden 1985 Go For Your Life oli omistettu Pappalardin muistolle.

Sunnuntain extra:Moottoripään keskeisin kultakausi

Ian Fraser Kilmisterin alias Lemmyn luotsaama Motörhead on englantilaisen rockin legendaarisimpia ilmentymiä. Sen vaikutus 80-luvun alussa pinnalle nousseeseen New Wave of British Heavy Metalliin on kiistaton. Lemmy säilyi yhtyeen ainoana alkuperäisjäsenenä kautta vuosien.  Motörhead  julkaisi 21 studioalbumia, kymmenen konserttitaltiointia, 12 kokoelmaa ja viisi ep:tä. Yhtye perustettiin kesäkuussa 1975. Lemmyn aikaisempi yhtye oli ollut space rockin keskeisiin edustajiin kuuluva Hawkwind, jonka kahdella albumilla, eli pitkäsoitoilla Warrior on the Edge of Time ja Hall of the Mountain Grill hän oli ollut mukana. Uuden yhtyeen myötä Lemmy halusi musiikin olevan perustavanlaatuista rockia esimerkiksi MC 5:n hengessä. Nimensä bändi otti Lemmyn käsialaa olleen samannimisen ja Hawkwindin ohjelmistoon kirjoitetun kappaleen mukaan. Originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin Pink Fairiesissa soittanut kitaristi Larry Wallis ja rumpali Lucas Fox. Sopimus solmittiin United Artistsin kanssa ja Motörhead teki nauhoituksia Dave Edmundsin tuottamana. Tässä vaiheessa muun yhtyeen ja Lucas Foxin tiet erkanivat. Tilalle saatiin Lemmyn vanha tuttu Philty ”Animal” Taylor. Kyseisiin nauhoituksiin ei oltu täysin tyytyväisiä, mutta silti ne julkaistiin nimellä On Parole vuonna 1979, jolloin Motörhead oli jo saavuttanut jonkin verran menestystä. Larry Wallisilla oli keikkavelvoitteita Pink Fairiesin kanssa, joten maaliskuussa 1976 yhtyeen kitaristiksi vaihtui Fast Eddie Clarke, ja juuri kyseinen kokoonpano on yleisesti tunnustettu Motörheadin legendaarisimmaksi. Menestys antoi odottaa itseään, mutta seuraava tärkeä kontakti yhtyeelle oli Chiswick Recordsin Ted Caroll. Alun perin tarkoituksena oli tehdä ainoastaan single, mutta Motörhead päätyi työstämään kokonaisen albumin.

Yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto ilmestyi elokuussa 1978 ja saavutti parhaimmillaan sijan 43. brittilistalla. Seuraava diili solmittiin Bronze Recordsin kanssa ja ensimmäisenä Bronze-julkaisuna oli single Louie Louie, näkemys lukuisia kertoja versioidusta garageklassikosta, jonka tunnetuimmasta hittiversiosta vastannee The Kingsmen. EMI julkaisi Motörheadin debyyttialbumin uudestaan valkoisena vinyylinä. Ensimmäinen Bronzelle tehty pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen Motörheadin kiistattomista klassikkoalbumeista oli maaliskuussa 1979 ilmestynyt Roundhouse-studioilla äänitetty ja Jimmy Millerin tuottama Overkill. Yhtye soitti pitkäsoiton nimikappaleen Top of the Popsissa. Overkill-pitkäsoitto sijoittui sijalle 24. brittilistalla ja albumin tiimoilta tehtiin kiertue. Nimikappaleen lisäksi albumilta lohkottiin myös toinen single No Class. Yhtye soitti Readingin festivaaleilla, mutta työsti kesän 1979 aikana myös uutta tuotantoaan. Seuraava klassikkoalbumi Bomber ilmestyi jo samaisen vuoden lokakuussa. Se nousi jo sijalle 12. kotimaassaan. Pitkäsoittoa seurasi kiertue Englannissa ja myös muualla Euroopassa. Lämmittelyesiintyjänä kiertueella oli nouseva ja lupaava Saxon. Elokuussa 1980 Motörheadin 40-minuuttinen esiintyminen Nottingham Theatre Royalissa kuvattiin Rockstage-ohjelmaa varten. Elo- ja syyskuun 1980 yhtye vietti studiossa tuottaja Vic Mailen kanssa. Marraskuun alussa ilmestyi Motörheadin keskeisin klassikkotäyspitkä Ace of Spades. Se nousi aina neljänneksi kotimaassaan. Loka-marraskuussa oli vuorossa Ace Up Your Sleeve-kiertue kotimaassa. Lämmittelijöinä sillä toimivat Girlschool ja Vardis. Edellisen kanssa työstetty Saint Valentine’s Day Massacre – niminen ep nousi kotikonnuilla viidenneksi singlelistalla helmikuussa 1981 ja samaisen vuoden kesällä ilmestynyt kaikkien aikojen konserttitaltiointeihin lukeutuva No Sleep til Hammersmith nousi aina listakärkeen. Huhti-heinäkuussa Motörhead kiersi ensimmäistä kertaa Amerikassa Ozzy Osbournen uuden yhtyeen Blizzard of Ozzin vieraina. Siellä Ace of Spades olikin ollut yhtyeen debyyttijulkaisu. Äänitykset seuraavaa, tällä kertaa yhtyeen itsensä tuottamaa albumia varten alkoivat tammikuussa 1982. Samaisen vuoden huhtikuussa ilmestyi single Iron Fist, joka oli samalla tulevan pitkäsoiton nimiraita. Itse albumi seurasi jo myöhemmin samassa kuussa. Se jatkoi menestystä sijoittuen kuudenneksi brittilistalla. Kyseessä olivatkin klassisimman kokoonpanon viimeiset levytykset, vaikka Fast Eddie oli vielä mukana Iso-Britannian kiertueella maalis-huhtikuussa ja Motörheadin ensimmäisen pääesiintyjänä tekemän Amerikan-kiertueen alkuvaiheessa toukokuussa. Motörheadista lähtönsä jälkeen Fast Eddie perusti yhtyeen Fastway. Uudeksi kitaristiksi pestattiin aikaisemmin irlantilaisessa hardrockin klassikkoyhtyeessä Thin Lizzyssä soittanut Brian Robertson. Hän solmi Motörheadin kanssa yhden albumin mittaisen sopimuksen. Tuloksena oli  Motörheadin tavanomaista tyyliä monimuotoisempi albumi Another Perfect Day. Sen tiimoilta myös keikkailtiin suorastaan kiitettävästi. Lyhyttä Japanin pyrähdystä seurasi kuukauden kiertue Euroopassa loka-marraskuussa. Toukokuun lopusta 1984 samaisen vuoden heinäkuun alkuun oli vuorossa varsinainen Another Perfect Day-rundi ja Amerikassa yhtye konsertoi heinä-elokuussa. Toinen kiertue Euroopassa seurasi vielä loka-marraskuussa. Robbie Robertson oli haluton soittamaan useita yleisön rakastamia Motörhead-standardeja ja hänen jäähyväiskeikkansa yhtyeessä oli Berliinin Metropolissa 11. marraskuuta 1984.

Maanantain mainio:Monitaitoinen pikkuveli

28. joulukuuta 1946 syntynyt Edgar Winter on multi-instrumentalistina, eli kosketinsoittajana, kitaristina, saksofonistina, perkussionistina ja myös solistina kunnostautunut musiikintekijä. Hänen vaikutteensa ulottuvat rockin ja popin lisäksi bluesiin ja jopa jazziin. 1970-luvun alussa Edgar muodosti yhtyeen White Trash. Kyseisen vuosikymmenen ensimmäisinä vuosina ilmestyivät varsin tasokkaat pitkäsoitot Entrance sekä Edgar Winter’s White Trash, jotka eivät kuitenkaan vielä menestyneet ansaitsemallaan tavalla. Niiden biisiaarteistosta mainittakoon Save the Planetin, Keep Playing That Rock N’ Rollin sekä todella koskettavan balladin Dying to Live kaltaiset kultahiput. Seuraavaksi Edgar muodosti jo huomattavaksi suositummaksi osoittautuneen Edgar Winter Groupin. Sen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Dan Hartman, Ronnie Montrose sekä Chuck Ruff. Edgar Winter Groupin levyttämät albumit Roadwork, joka oli osittain taltioitu livenä sekä They Only Come Out at Night olivat jo selkeästi menestyneempiä. Molemmista tuli kultalevyjä ja niistä jälkimmäinen nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja pysyi listoilla 80 viikon ajan myyden 80-luvulla jopa platinaa.

Singlejulkaisuista vuoden 1973 Frankenstein nousi aina listakärkeen ja varsin hyvin menestyi myös Free Ride.  Edgar Winter Groupin seuraava pitkäsoitto oli Shock Treatment, jolla Rick Derringer oli korvannut Ronnie Montrosen kitaran varressa. Myöhäisemmistä pitkäsoitoista erityisen onnistuneita olivat 1970-luvun puolivälin tuotantoa edustaneet Jasmine Nightdreams ja Together, vuonna 1986 ilmestynyt Mission Earth sekä tähän mennessä tuorein, vuonna 2008 ilmestynyt täyspitkä Rebel Road. Monet televisio- ja radiokampanjat ovat hyödyntäneet Edgar Winterin musiikkia tuotteidensa mainostamiseen.  Hänen musiikkiaan on niin ikään käytetty useissa elokuva- ja televisioprojekteissa. Vuoden 2003 Live at the Roxy julkaistiin sekä cd, että DVD-formaatissa. Niistä jälkimmäinen sisältää lisäksi puolen tunnin mittaisen dokumentin Edgar Winter:Man and his Music. Edgar oli myös mukana Ringo Starrin All Star Bandissa vuosina 2006, 2008, ja 2010–2011. Niistä viimeisimmällä hän esiintyi pitkästä aikaa jälleen Rick Derringerin kanssa.

Perjantain extra:Heavyn pienen suuren miehen kolmas klassikkoalbumi

Dio:Sacred Heart

Elokuussa 1985 ilmestynyt Dion kolmas pitkäsoitto Sacred Heart oli viimeinen, jolla kitaristi Vivian Campbell oli mukana. Legendaarinen rytmiryhmä oli säilynyt entisellään; bassossa oli Jimmy Bain ja rummuissa legendaarisen Carmine Appicen pikkuveli Vinnie. Kosketinsoittajana yhtyeessä oli vaikuttanut jo pitempään Claude Schnell. Sacred Heartia edeltäneet Dion kaksi pitkäsoittoa, eli Holy Diver sekä The Last in Line olivat muodostuneet suurmenestyksiksi. Sacred Heartillä yhtye kaipasi hittisingleä ja sai sellaiset niin iskevän Hungry for Heavenin kuin eeppisen Rock and Roll Childrenin ansiosta. Kolmas todellinen Dio-klassikko Sacred Heartilla on sen repäisevä avauskappale King of Rock N’ Roll. Myös pitkäsoiton harvinaisemmasta tuotannosta on poimittavissa vähintään kaksi kiistatonta ässää; Just Another Day ja Another Lie. Edellinen on vain hieman yli kolmen minuutin kestossaan pitkäsoiton nopein kappale ja malliesimerkki Dion klassisesta hardrocktyylistä. Another Lie on hitaampi, se sisältää onnistuneen breikin ja suorastaan räjähtävän loppuosan. Yli kuusiminuuttinen nimiraita Sacred Heart on lähes majesteetillinen, eikä tyylikkäällä kitarasoololla kruunattu Like A Beat of the Heart jää siitä juurikaan jälkeen. Kakkospuolen päättävät raidat Fallen Angels ja Shoot Shoot edustavat tyylitajuista  vanhakantaista hardrockia, vaikkeivät kenties aivan terävimpään kärkeen kokonaisuudessa sijoitukaan. Sacred Heartin voi nostaa Dion kolmanneksi klassikkoalbumiksi, jonka menestys oli lopulta jopa edeltäjiään, eli pitkäsoittoja Holy Diver ja The Last in Line parempi.

Perjantain pohjat:Brittiläisen bluesrockin eliittiä

Kitaristivirtuoosi Alvin Leen (19. joulukuuta 1944-6. maaliskuuta 2013) luotsaama Ten Years After on brittiläisen 1960-luvun loppupuolen bluesboomin myötä esiin nousseista yhtyeistä merkittävimpiä. Vuosien 1968 ja 1973 välillä sen kahdeksan pitkäsoittoa sijoittui brittilistalla top 40:n joukkoon. Ten Years Afterin esiasteista mainittakoon vuonna 1962 perustettu The Jaybirds. Rumpali Ric Lee liittyi mukaan elokuussa 1965. Seuraavana vuonna The Jaybirds siirtyi Lontooseen säestämään lauluyhtye The Ivy Leagueta ja täydensi kokoonpanoaan kosketinsoittaja Chick Churchillilla. Käyttäen nimeä Blues Yard yhtye soitti yhden keikan Lontoon legendaarisella Marquee-clubilla. Yhtyeen nimeksi vaihtui Ten Years After ja se solmi sopimuksen pian Chrysalis Agencyn nimellä tunnetun ohjelmatoimiston kanssa. Tämä puolestaan takasi säännölliset esiintymiset Marquee-clubilla. Vindsor Jazz Festivaaleilla vuonna 1967 heitetyn keikan myötä Ten Years After solmi sopimuksen Decca-levy-yhtiön alamerkin Deramin kanssa. Yhtyeen nimetön esikoisalbumi ilmestyi samaisen vuoden lokakuussa. Spoonfulin ja Help Men kaltaisten bluesklassikoiden lisäksi se sisälsi myös useita omaa tuotantoa edustaneita kappaleita, joista mainittakoon Love Til I Die sekä Don’t Want You Woman. Seuraava julkaisu, Skandinavian ja Amerikan-kiertueiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestynyt Undead oli livelevy, joka sisälsi muun muassa yhtyeen keskeisimpään tuotantoon lukeutuvan kappaleen I’m Going Home. Vuoden 1969 helmikuussa ilmestynyt seuraava studioalbumi Stonedhenge edusti psykedeelisempää tyyliä. Sen tunnetuinta antia edustaa Hear Me Calling, josta glamrockilla maineeseen noussut Slade teki coverin. Kappale oli myös Albert Järvisen aikaisen Hurriganesin keikkaohjelmistossa seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Samana vuonna julkaistu pitkäsoitto SHHHH lukeutuu Ten Years Afterin keskeisimpiin töihin ja edustaa yhtyeen bluesrocktyyliä ehkä kaikkein laadukkaimmillaan.  Kyseisen vuoden kesän keskeisistä festivaaliesiintymisistä mainittakoon Newport Jazz Festival ja Seatlle Pop Festival ennen 17. elokuuta soitettua konserttia Woodstockin mammuttifestivaaleilla, joilla Ten Years Afterin setti huipentui pitkään versioon I’m Going Homesta. Se oli mukana sekä festivaalista tehdyssä elokuvassa että sen soundtrackilla.

 Vuonna 1970 Ten Years After julkaisi menestyssinglen Love Like A Man, joka nousi kymmenenneksi brittilistalla. Se oli myös mukana samana vuonna ilmestyneellä, niin ikään yhtyeen huipputöihin lukeutuvalla pitkäsoitolla Cricklewood Green. Samaisen vuoden elokuussa Ten Years After esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla, joilla olivat lisäksi mukana muun muassa lopullisen läpimurtonsa kyseisenä vuonna tehnyt Free sekä The Doors ja Jimi Hendrix, joille kyseessä oli viimeinen suuri festivaaliesiintyminen. Vuonna 1971 yhtye siirtyi Columbia Recordsille ja julkaisi ehkäpä viimeisen klassikkotasoisen albuminsa A Space in Time. Se sisälsi yhtyeen suurimman singlemenestyksen I’d Like to Change the World. Loppuvuodesta 1972 ilmestyi boogierockiin kallistunut pitkäsoitto Rock N’ Roll Music to the World ja seuraavana vuonna rockin historian viriileimpiin konserttitaltiointeihin lukeutuva tupla-albumi Recorded Live, eräs harvoista sataprosenttisista livelevyistä. Ten Years After hajosi vuonna 1974 Columbialle työstetyn viimeisen pitkäsoiton Positive Vibrationsin jälkeen.  Alvin Leen myöhäisempiä yhtyeitä olivat Ten Years Later sekä Alvin Lee Band. Vuonna 1983 Ten Years After heitti keikan Readingin festivaaleilla ja kyseinen esiintyminen julkaistiin myöhemmin myös levyformaatissa. Pitempi reunion oli vuorossa vuonna 1988. Ten Years After äänitti uudesta materiaalista koostuneen tasokkaan ja vuonna 1989 ilmestyneen pitkäsoiton About Time ja myös keikkaili sen tiimoilta. Vuonna 1994 yhtye esiintyi Eurowoodstock-festivaaleilla Budapestissa. Vuonna 2003 yhtyeen musiikillinen sielu Alvin Lee jätti Ten Years Afterin. Rutiininomaisen leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin menehtyneen Leen viimeiseksi sooloalbumiksi jäi syksyllä 2012 julkaistu Still on the Road to Freedom.

Torstain terävä:Stonesien kultakausi

Brittirockin kameleontteihin lukeutuvan Rolling Stonesin ura siirtyi uudelleen nousujohteiseksi vuonna 1968 toukokuussa julkaistun erinomaisen singlehitin Jumpin’ Jack Flashin ansiosta. Muun muassa Keith Richards on pitänyt kyseistä kappaletta yhtyeen kaikkien aikojen parhaana. Loppuvuodesta ilmestyi varsin onnistunut pitkäsoitto Beggars Banquet, jolla Stones palasi bluesjuurilleen. Albumin tunnetuimmat klassikot ovat Sympathy for the Devil ja Street Fighting Man. Muista huippuhetkistä mainittakoon erityisesti suorastaan revittelevä bluespala Stray Cat Blues sekä päätösraita Salt of the Earth. Vuoden 1968 satoa edusti alun perin myös Stonesien järjestämä konserttispektaakkeli Rock And Roll Circus, jossa heidän lisäkseen esiintyivät muun muassa The Who, Jethro Tull sekä superyhtye The Dirty Mac, jossa olivat mukana John Lennon, Eric Clapton, Keith Richards ja Mitch Mitchell. Hyllytetty Rock and Roll Circus julkaistiin virallisesti vasta vuonna 1996. Vuonna 1969 ilmestyi seuraava suuri singlemenestys Honky Tonk Women. Pitkään huonossa kunnossa ollut ja hieman aikaisemmin Stonesista eronnut Brian Jones kuoli kotonaan uima-altaaseen hämärissä olosuhteissa 3. heinäkuuta. Yhtyeen uuden kitaristin, aikaisemmin John Mayall's Bluesbreakersissä vaikuttaneen Mick Taylorin debyyttikeikka Stonesissa oli kahta päivää myöhemmin järjestetty, noin 250 000 ihmiselle soitettu ilmaiskonsertti Lontoon Hyde Parkissa, josta muodostui myös Brianin muistokonsertti. Granada Television kuvasi konsertin, jossa kuultiin myös aivan uutta tuotantoa Midnight Ramblerin, bluescover Love in Vainin ja vasta Exile on Main Street-tuplalla julkaistun Loving Cupin myötä. Vuosi päättyi ikävissä merkeissä kuudes joulukuuta järjestettyyn ilmaiskonserttiin Altamontissa, jossa tapahtui raaka puukotus. Kyseisen vuoden lopussa ilmestynyt Stones-pitkäsoitto Let It Bleed jatkoi kuitenkin yhtyeen huipputöitä ja sen kirkkaimpiin helmiin lukeutuvat erityisesti Gimme Shelter ja You Can’t Always Get What You Want.

Vuonna 1970 Stonesilta julkaistiin erinomainen, Madison Square Gardenissa äänitetty livealbumi Get Yer Ya Ya’s Out. Kahden tuoreimman pitkäsoiton huippuhetkien lisäksi se sisälsi näkemyksiä Little Queenien ja Oh Carolin kaltaisista Chuck Berryn käsialaa olevista rockklassikoista. Seuraava pitkäsoitto, yhtyeen tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuva Sticky Fingers oli Stonesin ensimmäinen yhtyeen omalla Rolling Stones Recordsilla ilmestynyt albumi. Siltä lohkaistu single Brown Sugar nousi listakärkeen. Muista huippuhetkistä nostettakoon esiin balladikaunokit Wild Horses ja I’ve Got the Blues sekä rankka Bitch. Jo seuraavana vuonna ilmestyi Ranskassa äänitetty tupla-albumi Exile on Main Street, joka jatkoi laadukasta tasoa. Singlehitiksi valikoitui Tumblin’ Dice ja esimerkiksi Keith Richardsin laulamasta Happystä muodostui keikkastandardi. Exilen julkaisua seurasi kiertue Amerikassa. Uutta albumia ryhdyttiin äänittämään jo aivan vuoden 1972 lopussa. Goat’s Head Soup ilmestyi seuraavana vuonna ja vakuutti erityisesti balladiosastollaan, johon lukeutuivat David Bowien vaimosta kertova singlehitti Angie sekä Coming Down Again. Muista huippuhetkistä mainittakoon verevästi rokkaava Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker). Mick Taylorin joutsenlauluksi Stonesissa jäänyt vuoden 1974 satoa edustava pitkäsoitto It’s Only Rock N’ Roll oli vähintään edeltäjänsä veroinen. Legendaarisen nimiraidan lisäksi sen huippuihin lukeutuivat erityisesti rivakka avaus If You Can’t Rock Me, Taylorin upeaa kitarointia tarjoillut balladi Time Waits for No-One sekä kunnianhimoinen päätösraita Fingerprint File.

Keskiviikon klassikko:Superyhtyeen keskeisin kausi

Vuonna 1973 perustettu Bad Company on malliesimerkki brittiläisestä superyhtyeestä. Siinä vaikuttivat bluesrockin aateliin lukeutuvaan Free-yhtyeeseen aikaisemmin kuuluneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke sekä Mott the Hooplen kitaristi Mick Ralphs. Lukuisten basistikokelaiden joukosta valikoitui melko yllättävä vaihtoehto, aikaisemmin progressiivista rockia edustavaan King Crimsoniin kuulunut Boz Burrell. Yhtyeen manageriksi tuli ensisijaisesti Led Zeppelinin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Peter Grant. Bändi sainattiin Yhdysvalloissa Swan Song Recordsille ja muissa maissa Freen sekä Mott the Hooplen levy-yhtiönä toimineelle Island Recordsille. Bad Companyn debyyttialbumi äänitettiin vuoden 1973 lopussa ja se sai julkaisunsa seuraavan vuoden alussa. Pitkäsoitto nousi Billboardin listakärkeen, eli Bad Companyn suosio oli alusta alkaen aivan toista luokkaa, kuin millaista Free oli laadukkuudestaan huolimatta saanut osakseen. Albumi sisälsi myös kaksi singlehittiä. Can’t Get Enough nousi aina viidenneksi ja myös Movin’ On oli top 20-menestys. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Straight Shooter jatkoi laadukasta tasoa. Billboardin listalla se nousi kolmanneksi ja sisälsi kaksi hittiä. Balladinomainen Feel Like Makin’ Love nousi kymmenenneksi ja ärhäkkä Good Lovin’ Gone Bad oli sekin sentään top 40-menestys.

Vuonna 1976 ilmestynyt longari Run with the Pack nousi viidenneksi ja ylsi näin ollen platinamyyntiin sekin. Vaikka albumi sisälsi useita varsin tasokkaita omaa tuotantoa edustaneita kappaleita, kuten Live for the Music ja Silver Blue and Gold, singleksi valikoitui pitkäsoiton ainoa coverbiisi, versio The Coastersin hitistä Young Blood, joka nousi juuri top 20:een. Vuoden 1977 Bad Company – pitkäsoitto Burning Sky menestyi edeltäjiään huonommin, eikä sisältänyt singlehittejä. Vuonna 1979 ilmestynyt seuraaja Desolation Angels menestyi jälleen paremmin. Se nousi top 5:een ja sisälsi top 20-singlemenestyksen Rock N’ Roll Fantasy. Manageri Peter Grantin kiinnostus Bad Companyyn loppui Led Zeppelin-rumpali John Bonhamin menehdyttyä syyskuussa 1980. Viimeinen legendaarisen Bad Company-line upin työstämä pitkäsoitto oli vuonna 1982 ilmestynyt Rough Diamonds. Albumi nousi sijalle 26. ja sen jälkeen Bad Company hajosi. Vuonna 1998 klassikkokokoonpano levytti neljä uutta kappaletta erinomaiselle tuplakokoelmalle Bad Company Anthology. Bad Companyn huippusuosion aikaan yhtye ei ollut julkaissut virallista livelevyä. Asiaan tuli parannus vasta vuonna 2006, jolloin julkaistiin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin äänitetty Live in Albaquerque.

Tiistain tukeva:Teksasin pienestä boogiebändistä megasarjaan

Melkoisen puhtaana bluesyhtyeenä aloittanut ZZ-Top perustettiin vuonna 1969. Aikaisemmin Moving Sidewalks-yhtyeessä vaikuttaneen kitaristi/laulaja Billy Gibbonsin soittajakavereiksi valikoituivat basisti Dusty Hill ja rumpali Frank Beard. Yhtyeen eräänlaisesta neljännestä jäsenestä kävi alusta asti mukana ollut tuottaja Bill Ham. Vuonna 1970 ilmestynyt yhtyeen debyyttialbumi, joka nimettiin kuvaavasti First Albumiksi. Vuonna 1972 ilmestyneellä kakkospitkäsoitolla Rio Grande Mud trio löysi etsimänsä ja itselleen luontevaksi kokemansa boogiekaavan. Albumilta löytyi myös debyyttihitti Dusty Hillin laulaman Francinen myötä. Pitkäsoiton muista huippuhetkistä mainittakoon äärimmäisen tiukat bluesrevitykset Sure Got Cold After The Rain Fell ja Mushmouth Shoutin’ sekä terhakkaa boogietyyliä erinomaisella kitaratyöskentelyllä ryyditettynä edustava Just Got Paid. Vuonna 1973 ilmestyi ZZ-Topin varhaistuotannon ehkäpä kirkkain mestariteos, pitkäsoitto Tres Hombres, jolla ei ollut lainkaan täytemateriaalia. Hittisingle La Granden aiheena oli Teksasin kuuluisin ilotalo, ja silkkaa parhautta edustivat lisäksi bluesjyrää tyylikkäimmillään edustava Jesus Just Left Chicago, myöhemmin Motörheadin coveroima Beer Drinkers and Hell Raisers sekä esimerkillisesti svengaava Move Me on Down the Line. Tähänastisten levytystensä laadukkuudesta huolimatta ZZ-Top saavutti suosionsa ahkeralla keikkailullaan.

Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen pitkäsoiton Fandango ykköspuoli oli taltioitu livenä. Sen ehdoton huippuhetki oli avausraita Thunderbird, mutta albumin studiopuoli koostuu pelkästään ykkösluokan materiaalista. Balladikaunokki Blue Jean Blues, riffijärkäle  Heard It on the X sekä maittavasti rullaavat Mexican Blackbird ja Down at the Balanese ovat kaikki kerrassaan erinomaisia näyttöjä yhtyeen luomisvoimasta. Vuoden 1976 kiertueesta World Wide Texas Tour muodostui ZZ-Topille varsin menestyksekäs. Heti sen jälkeen yhtye painui työstämään seuraavaa pitkäsoittoaa, joka sai nimekseen Tejas. Vaikkei kenties kokonaisuutena aivan edellisten studioalbumien tasolle ylläkään, myös se sisältää useita tyylisuuntansa muotovalioita, kuten Arrested for Driving While Blind, Ten Dollar Man sekä albumin päättävä todella tyylikäs instrumentaaliraita Asleep in the Desert. Tejaksen jälkeen Topin miehet pitivät ensimmäisen kunnon breikkinsä vuosiin. Paluu rockympyröihin tapahtui vuonna 1979 ilmestyneen pitkäsoiton Deguello myötä. Sillä trion perussoundia täydennettiin muutamissa kappaleissa puhallinsektiolla. Levyn terävimpään kärkeen lukeutuvat ainakin I’m Bad I’m Nationwide, She Loves My Automobile, upea blues Fool for Your Stockings sekä onnistunut cover soulduo Sam & Daven hitistä I Thank You. Seuraava vuosikymmen oli tuleva merkitsemään ZZ-Topin siirtymistä megasarjaan viimeistään vuonna 1983 ilmestyneen menestysalbumi Eliminatorin ja siltä poimittujen useiden singlehittien, kuten Gimme All Your Lovin’, Sharp Dressed Man ja Legs ansiosta. Sitä edelsi kuitenkin vuoden 1981 satoa edustava longari El Loco Tubesnake Boogien ja Party on the Pation kaltaisine ehdottomuuksineen.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen tupla-albumeista

The Clash:London Calling


Briteissä 14. joulukuuta 1979 CBS:n julkaisemana ja Yhdysvalloissa Epic Recordsin kautta seuraavan vuoden tammikuussa ilmestynyt The Clashin tupla-albumi London Calling on eräs rockin historian kirkkaimmista klassikoista ja se menestynyt erinomaisesti lukuisissa kaikkien aikojen paras levy- tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkkinä olkoon Rolling Stonen vuoden 2003 äänestys, jossa London Calling valikoitui kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi albumiksi. Musiikillisesti pitkäsoitto merkitsi yhtyeelle selkeää irtiottoa punkrockista ja albumin vaikutteiden kirjo ulottuu esimerkiksi rockabillyyn, skahan, reggaeseen, New Orleans R&B:ihin sekä poppiin. Tekstit käsittelevät runsaasti sosiaalisia seikkoja ja epäkohtia, kuten työttömyyttä, rodullisia konflikteja, huumeiden käyttöä sekä vanhemmuuteen liittyvää vastuuta. Britanniassa pitkäsoitto nousi top teniin ja myös sen nimikappale oli singleformaatissa top 20 – hitti. Ollessaan Jenkkirundilla vuonna 1979 Clash otti lämmittelyesiintyjikseen esimerkiksi Screamin’ Jay Hawkinsin, The Crampsin, Lee Dorseyn sekä soulduo Sam & Daven, joilla kaikilla voinee mainita olleen vaikutuksensa yhtyeen uudistuneeseen musiikilliseen ilmeeseen.London Callingin äänitykset alkoivat Wessex- studioilla elokuussa 1979 Guy Stevensin tuottamana. Bändi työskenteli noin kuuden viikon ajan tehden 18- tuntisia työpäiviä. Silti useat tupla-albumin kappaleista nauhoitettiin ainoastaan muutamalla otolla. Valtaosasta kappaleista vastasi parivaljakko Joe Strummer ja Mick Jones. Mukana on kuitenkin ensimmäinen Paul Simonin yksin työstämä sävellys Guns of Brixton. Covereita edustavat Vince Taylorin Brand New Cadillac, The Rulersin Wrong ’em Boyo, joka sisältää myös ripauksen Lloyd Pricen Stagger Leetä sekä Danny Ray &The Revolutionariesin Revolution Rock. Kirkkaimmista huippuhetkistä mainittakoon itseoikeutetun nimikappaleen lisäksi pikaisesti Rudie Can’t Fail, joka sisältää puhallinsektion ja yhdistää elementtejä popista, soulista ja reggaesta, teemansa tunnelman upeasti tavoittava Lost in the Supermarket, melodisen iskevät Spanish Bombs ja Death or Glory, joista ensin mainitussa Strummer ja Jones jakavat vokaaliosuudet, Spectormaista äänivallia hyödyntävä Card Cheat, introonsa hieman The Kinksin Waterloo Sunsetia lainaava rohkaiseva I’m Not Down sekä singlehitiksi muodostunut Train in Vain, jota ei tosin kansiteksteissä mainittu. Aivan oma lukunsa on albumin kansikuva, jossa Paul Simonon hajottaa bassonsa New Yorkin Palladiumissa 21. syyskuuta 1979. Niin logoltaan kuin liikkeeltään kansikuva tekee kunniaa Elvis Presleyn esikoisalbumille.

Sunnuntain special:Unohdetumpi helmi kahden klassikkolevyn välissä

Ac/Dc:Powerage

Ac/Dc:n diskografiassa vuoden 1978 studiolivenä toteutettu pitkäsoitto Powerage sijoittuu kahden kiistattoman albumiklassikon, eli Let There Be Rockin ja lopullisen läpimurtolevyn Highway to Hellin väliin. Niinpä se ei ole täysin saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta. Kyseessä on debyyttialbumi 14. joulukuuta 65 vuotta täyttävälle basisti Cliff Williamsille. Kappalemateriaalinsa osalta Powerage on varsin vahva työ, jonka useista raidoista muodostui keikkastandardeja yhtyeen ohjelmistoon. Sellaisia ovat ainakin myös singlejulkaisuksi päätynyt Rock N’ Roll Damnation, todella rankka rypistys Riff Raff sekä seesteisempi, hitaasti täydelliseen kukoistukseensa nouseva Sin City. Gimme A Bullet sekä Kicked in the Teeth edustavat tehokasta perusrokkausta, mutta bluesvaikutteisemmat palat nousevat pitkäsoitolla erityisen myönteisesti esiin kokonaisuudesta. Sellaisiin lukeutuvat What’s Next to the Moon, Up to My Neck in You sekä kirkkaimmat klassikot, kuusiminuuttinen Down Payment Blues sekä erinomaisen tehokasta ja kekseliästä riffittelyä hyödyntävä Gone Shootin’, jonka monet Ac/Dc:n tosi diggarit kohottavat varsin korkealle yhtyeen diskografiassa. Kyseessä oli myös viimeinen parivaljakon Wanda & Young tuottama Ac/Dc:n pitkäsoitto. Bon Scottin vokalisoima Ac/Dc ei julkaissut ainuttakaan huonoa albumia, mutta Powerage on yksi kaikkein laadukkaimmista, rakkaimmista ja ennen kaikkea kulutusta kestävimmistä albumikokonaisuuksista yhtyeen repertuaarissa. Sitä seurasi kyseisen pitkäsoiton tiimoilta tehdyltä kiertueelta Skotlannissa, Glasgowssa taltioitu erinomaisen vitaalinen livelevy If You Want Blood, You’ve Got It.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen rockrumpaleista

15. joulukuuta 1946 syntynyt Carmine Appice lukeutuu kaikkien aikojen arvostetuimpiin rockrumpaleihin. Hänellä on takanaan myös klassisen musiikin koulutusta. Appicea ovat inspiroineet Gene Krupan ja Buddy Ritchin kaltaiset jazzrumpalit. Hän on myös itse saanut olla vaikutteiden antajana monille keskeisille rumpaleille, joista mainittakoon Iron Maidenin Nicko McBrain, Rushin Neil Peart, Aerosmithin Joey Kramer, Mötley Crüen Tommy Lee, Queenin Roger Taylor, Genesiksen Phil Collins ja jopa Led Zeppelinin John Bonham. Appicen ensimmäinen keskeinen yhtye oli psykedeelistä rockia esittänyt ja viisi pitkäsoittoa aktiiviaikanaan levyttänyt Vanilla Fudge. Erityisen onnistuneita niistä olivat ensimmäinen ja viimeinen, eli vuoden 1967 nimetön debyytti sekä vuoden 1969 loppupuolella ilmestynyt jo varhaista heavyrockia edustanut Rock and Roll. Vanilla Fudgen hajottua Appice ja yhtyeen basisti Tim Bogert jatkoivat Amboy Dukesin solistin Rusty Dayn ja Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin kitaristin Jim McCartyn kanssa entistä tiukempaa hardrockpaahtoa edustaneessa yhtyeessä Cactus, joka teki neljä pitkäsoittoa. Vuonna 1973 oli viimein vuorossa superyhtye Beck Bogert Appice kitaristi Jeff Beckin kanssa. Se sai aikaan yhden pitkäsoiton. Yhteinen yhtye kolmikolla oli ollut suunnitteilla jo vuonna 1969, mutta tuolloin Beckin auto-onnettomuus oli pistänyt suunnitelmat jäihin.

Vuonna 1977 Appice liittyi Rod Stewartin yhtyeeseen ja oli myös mukana kirjoittamassa Do Ya Think I’m Sexyn ja Young Turksin kaltaisia hittejä.  Hän osallistui myös Paul Stanleyn vuoden 1978 sooloalbumin levytykseen ja oli jäsenenä toisessa superyhtyeessä KGB:ssä, johon kuuluivat myös Ric Gretch ja Mike Bloomfield. Heavyrockin puitteissa Appicen myöhäisempiä yhtyeitä ovat olleet Blue Murder ja King Kobra. Loppuvuodesta 1983 Appice keikkaili Ozzy Osbournen kanssa promotoiden pitkäsoittoa Bark at the Moon. Vuonna 1995 oli vuorossa sooloalbumi Caso Cerrado, jonka levytykseen osallistui myös Argentin kitaristi Pappo. Viittä vuotta myöhemmin muodostui DBA Rick Derringerin ja Tim Bogertin kanssa. Myös Vanilla Fudgen reunion seurasi. Vuonna 2009 ilmestyi Carmine Appice’s Guitar Zeus:Conquering Heroes, jolla oli mukana Brian Mayn, Ritchie Samboran ja Ted Nugentin kaltaisia keppimiehiä. King Cobran paluu ajoittui vuosiin 2011-2012 Johnny Rodin, Mike Swedan ja David Henzerlingin kanssa. Kyseisessä lineupissa Mark Free oli leadvokalistina Paul Shortinon sijaan. Huhtikuussa 2011 ilmestyi kyseisen King Cobra-kokoonpanon nimikkoalbumi ja sen seuraaja King Cobra II julkaistiin kahta vuotta myöhemmin.  Viime vuosina Appice on ollut jenkkiturneella Michael Schenker Groupin kanssa ja keikkaillut Vanilla Fudgen riveissä Euroopassa. Vuonna 2016 ilmestyi Appicen elämäkertateos Stick It:My Life on Sex, Drums & Rock N' Roll. Hänen veljensä Vinnie Appice on niin ikään tunnettu rumpali, joka on soittanut muun muassa Black Sabbathin ja Dion riveissä. Vuonna 2021 Appicelta ilmestyi multi-instrumentalisti Fernando Perdomon kanssa työstetty albumi Energy Overload, joka julkaistiin Appice Perdomo Projectin nimissä.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen kotimaisista rocktrioista

Vantaan Länsimäestä kotoisin oleva Melrose on merkittävimpiä ja vitaalisimpia 80-luvun puolivälin tienoilla esiin nousseita kotimaisia rockyhtyeitä. Sen alkuajan menestyskauden kokoonpanon muodostivat kitaristi/laulaja Tokela alias Mika Tuokkola, pystybasisti Repa Nurmi ja rumpali Jami Haapanen. Repa vaihtui 90-luvun alussa sähköbasisti Roger Niemiseen. Melrosen vuoden 1986 syksyllä ilmestynyt nimetön debyyttialbumi lienee eräs laadukkaimmista ja energisimmistä esikoislevyistä koko kotimaisen rockin historiassa. Heti pitkäsoiton aluksi tarjolla on kolme klassista rockrepäisyä, eli Ritch Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon. Niistä ensimmäinen ja viimeinen ovat olleet mukana Melrosen keikkasetissä vielä aivan viime vuosinakin. Rankka Lust at First Sight debytoi Rogerin aikaisen Melrosen keikkasetissä 2010-luvun alussa. Kappaleeseen liittyy myös yhteys joensuulaiseen rockiin, sillä 90-luvun loppupuolella James the Beaver-yhtyeen biisintekijöinä kunnostautuneet Antti Kohonen ja Aleksi Ojala soittivat kyseistä kappaletta muusikonuransa alkuvaiheessa Pick Up – nimisessä triossa. Melrosen debyytin a-puolen päättää pitkä ja vakuuttava teos The Beat. Kakkossiivun aluksi coveroidaan viriilisti George Gershwinin ikiklassikko Summertime, joka on lukeutunut esimerkiksi Janis Joplinin varhaisen yhtyeen Big Brother & The Holding Companyn ohjelmistoon vuoden 1968 klassikkoalbumilla Cheap Thrills. Real Dream ja Boys Are on Fire ovat adrenaliinia huokuvia rockrypistyksiä ja musiikillisesti rockabillyyn päin kallistuva nimikappale Melrose kertoo tekstissään pähkinänkuoressa yhtyeen vuonna 1981 alkaneen tarinan.

Melrosen kakkosalbumi Another Piece of Cake ilmestyi tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen. Laadullisesti se sijoittui varsin lähelle debyyttiä, mutta sisälsi originaalien ohella useammankin lainan, eli Trouble Boundin sekä Chuck Berryn Little Queenien versioinnit. Vuonna 1990 ilmestynyt Full Music jäi Repa Nurmen joutsenlauluksi Melrosen riveissä. Albumi sisältää muun muassa riipaisevan singlebiisin Waitin’ for A Call. Roger Niemisen Melrose- debyyttipitkäsoitto Rock My World äänitettiin Yhdysvalloissa ja sen kappalemateriaalista kannattaa muistaa erityisesti upeasti svengaava Whatever. Vuoden 1996 albumi Trio äänitettiin studiolivenä ja se sisältää muun mussa keikkasetin vakioiksi muodostuneet raidat Road is the Light ja The Chief. Vuonna 2002 ilmestyneen pitkäsoiton It’s in the Bag nimikappale ja MVP ovat kiistattomia Melrose-klassikoita. Vuonna 2004 ilmestyi mainio 18 kappaleesta koostunut kokoelma Best of Melrose 8604, jolla uutta tuotantoa edustivat coverit Billy Oceanin Loverboysta ja Patti Smithin Rock N’ Roll Niggerista.  Yhtyeen konsertit ovat onnistuneita kombinaatioita omista kappaleista sekä rockin puitteissa laajalta skaalalta valituista tyylitajuisista lainakappaleista. Tuorein Melrosen pitkäsoitto on alkuvuodesta 2015 ilmestynyt ja varsin onnistunut Got It Made ja yhtye on keikkaillut edelleen aktiivisesti. 

Perjantain pohjat:Legendaarisen esipunkyhtyeen solistin vaiheet

12. joulukuuta 1944 syntynyt ja 18. syyskuuta 1991 sydänkohtaukseen menehtynyt Rob Tyner muistetaan ensisijaisesti legendaarisen detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n raakana laulusolistina. Robert Derminer vaihtoi sukunimensä Tyneriksi kunnianosoituksena jazzpianisti McCoy Tyneria kohtaan. MC 5:n keskeisimpään tuotantoon lukeutuvan Kick Out the Jams – kappaleen parkaisu Kick Out the Jams Motherfuckers MC 5:n livekonserteissa oli nimenomaan Tynerin idea. Hän oli suorittanut koe-esiintymisensä yhtyeen basistina, mutta muut MC 5:n jäsenet pitivät häntä solistin tehtävissä suhteellisesti taitavampana. MC 5:n legendaarinen line up lopetti toimintansa vuonna 1972. Viisi vuotta myöhemmin Tyner teki yhteistyötä brittiläisen uuden aallon yhtyeen Eddie & The Hot Rodsin kanssa. Hän oli mukana yhtyeen seiskatuumaisella ’Till the Night is Gone/Flipside Rock, sekä brittikiertueella, jonka tarkoitus oli samalla promotoida MC 5:n pitkäsoittojen uudelleenjulkaisuja.

Samoihin aikoihin Tyner lanseerasi kotikonnuillaan kokoonpanon The New MC 5. Myöhemmin yhtye käytti nimeä Rob Tyner Band. Kun nimeksi vaihtui Rob Tyner & National Rock Group, yhtyeen toiminta muuttui entistä ammattimaisemmaksi, vaikkei levytyksiä tehtykään. 80-luvun puolivälissä Tyner oli mukana Vietnamin veteraanien hyväksi tehdyllä hyväntekeväisyyslevyllä. Vuonna 1990 Tyner ehti julkaista omissa nimissään sooloalbumin Blood Brothers. Hänen oli tarkoitus tehdä musiikillista yhteistyötä Blackfootin rumpalin Jackson Spiresin kanssa. Se jäi kuitenkin toteutumatta, sillä Tyner menehtyi sydänkohtaukseen Berkleyssä, Michiganissa. Hän kuoli sairaalassa Royal Oakissa. Tyneriltä jäi vaimo Becky sekä kolme lasta. Tynerin muistamme eräänä kaikkien aikojen sielukkaimmista ja keikkakontekstissa kaikkensa antaneista solisteista.

Torstain terävä:LA:n 80-luvun suosituinta glammetallia

Vuoden 1981 tammikuussa perustettu Mötley Crüe on eräs suosituimmista Los Angelesista nousseista glamrock/metal-yhtyeistä. Yhtyeen varhainen line up muotoutui rytmiryhmän, eli basisti Nikki Sixxin ja rumpali Tommy Leen ympärille. Originaali kitaristi oli paria vuotta aikaisemmin Quiet Riotissa Rhandy Rhoadsin korvannut Greg Leon. Hänen tilalleen vaihtui useita kuukausia myöhemmin Bob ”Mick” Mars. Viimeinen kiinnitys Crüen kokoonpanoon oli vokalisti Vince Neil Wharton, jonka varhaisempi yhtye oli Rock Candy. Manageri Allan Coffman sponsoroi yhtyeen levyttämistä ja esikoispitkäsoitto Too Fast for Love ilmestyi jo samaisen vuoden marraskuussa pienen itsenäisen levy-yhtiön Lethur Recordsin julkaisemana. Debyytti myi 200 000 kappaletta, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena. Elektra Records solmikin yhtyeen kanssa sopimuksen ja julkaisi debyytistä remasteroidun version. Uusi pitkäsoitto Shout at the Devil, joka on monien vanhan liiton diggareiden mielestä Mötiköiden paras, ilmestyi vuonna 1983. Seuraavaan vuoteen mennessä albumi oli myynyt yli miljoona yksikköä. Looks That Kill ja Too Young to Fall in Love-biiseistä muodostui kohtuullisia hittejä, ja Mötley Crüe oli matkalla menestykseen. Kahdeksas joulukuuta 1984 rattijuopumukseen syyllistynyt Vince Neil riisti hengen Hanoi Rocksin rumpalilta Razzlelta, eivätkä vastakkaiselta kaistalta vastaan tulletkaan selvinneet vaurioitta. Vince selvisi käteisellä, 15 päivän vankeudella ja yhteiskuntapalvelulla.

Vuoden 1985 Mötley Crüe-albumi Theatre of Pain muodostui menestyksekkääksi ja sen hittejä olivat cover Brownsville Stationin vuoden 1973 hitistä Smokin’ in the Boys Room sekä powerballadi Home Sweet Home. Tässä vaiheessa Crüeta manageerasivat Doug Thaler ja Doc McGhee, joista viimeksi mainittu teki yhteistyötä myös Bon Jovin kanssa. Vuonna 1986 ilmestynyt 44-minuuttinen Crüe-video Uncensored muodostui sekin varsin menestyksekkääksi. Seuraava pitkäsoitto Girls Girls Girls ilmestyi keväällä 1987. Voimakas kemikaalien käyttö vaikutti haitallisesti jo biisintekoon. Silti albumi debytoi Billboardin listalla aina kakkosena ja sen nimikappaleesta muodostui top 40-hitti. Euroopan kiertue jodutttiin keskeyttämään Nikki Sixxin lähes fataalisen heroiiniyliannoksen vuoksi. Manageriporras pakotti yhtyeen puhdistautumaan ja Mötley Crüe palasi julkisuuden valokeilaan vuonna 1989 hyvät arvostelut keränneellä pitkäsoitolla Dr. Feelgood, jonka yhtyeen jäsenet olivat työstäneet täysin selväpäisinä. Albumi nousi Billboardin listakärkeen ja sisälsi aina neljä singlemenestystä, jotka olivat nimikappale, Kickstart My Heart, Don’t Go Away Mad (Just Go Away) sekä suhteellisen harvinaista balladituotantoa edustanut Without You. Vuonna 1991 ilmestyi kokoelma Decade of Decadence, joka sisälsi muun muassa uusioversion Home Sweet Home – hitistä. Myös siitä muodostui menestys.

Keskiviikon klassikko:Kanadalainen rockin helmi

Myös Bob Dylanin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut kanadalainen The Band lukeutuu kaikkien aikojen arvostetuimpiin rockyhtyeisiin. Sävellyksellisesti se hyödynsi ensisijaisesti kitaristinsa Robbie Robertsonin talenttia. Rumpali Levon Helm, basisti Rick Danko ja kosketinsoittajat Garth Hudson ja Richard Manuel olivat kaikki erinomaisia muusikoita ja hyviä solisteja. Kvintetti hankki kannuksensa Ronnie Hawkinsin taustayhtyeessä The Hawksissa jo aivan 60-luvun alussa. Yhtyeen legendaarisin levytys lienee raivoisa näkemys Bo Diddleyn klassikosta Who Do You Love. Moottoripyöräonnettomuudesta toipunut Dylan aloitti yhteistyön The Bandin kanssa vuonna 1967. Kuuluisat kellarinauhat, eli tupla-albumi The Basement Tapes julkaistiin tosin vasta vuonna 1975. The Bandin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, vuoden 1968 Music from the Big Pink sekä seuraavana vuonna ilmestynyt The Band lukeutuvat rockin historian kiistattomiin klassikkolevyihin. Kyseisten albumien biisiaarteistosta mainittakoon The Weigtin, Chest Feverin, Amerikan sisällissodasta kertovan The Night They Drove Old Dixie Downin, Whispering Pinesin ja King Harvest (Has Surely Comen) kaltaiset kultahiput. Vuoden 1970 Stagefright edusti sekin vielä varsin hyvää tasoa huippuhetkinään nimikappale sekä The Shape I’m In.

Vuonna 1972 ilmestynyt Rock of Ages lukeutuu rockin historian legendaarisimpiin konserttitaltiointeihin. Sitä seuranneella studioalbumilla Gahootsilla oli When I Paint My Masterpiecen kaltaiset huippuhetkensä. Vuonna 1973 The Band teki kunniaa musiikillisille juurilleen coveroimalla rockklassikoita pitkäsoitolle Moondog Matinee. Samoihin aikoihin yhtye oli mukana Bob Dylanin 1970-luvun ensimmäiseksi todelliseksi paluulevyksi tulkittavissa olevalla Planet Wavesilla sekä sitä seuranneella erinomaisella livetuplalla Before the Flood. Vuoden 1975 The Band-pitkäsoitto Northern Lights Southern Cross sisälsi sekin muutaman kiistattoman klassikon, joista mainittakoon erityisesti Robbie Robertsonin riipaiseva It Makes No Difference. The Bandin osalta kaikki olennaisin päättyi vuonna 1976 tripla-albumin muodossa julkaistuun jäähyväiskonserttiin The Last Waltz, josta tehtiin myös varsin onnistunut konserttielokuva. Mukana oli huomattava määrä musiikillisia yhteistyökumppaneita Ronnie Hawkinsista, Dylanista, Neil Youngista ja Eric Claptonista lähtien. Sopimusteknisistä syistä The Bandin oli levytettävä vielä yksi studioalbumi, mutta vuonna 1977 ilmestynyt Islands ei lukeudu yhtyeen parhaisiin töihin. Robbie Robertson on soolourallaan levytellyt harvakseltaan, eikä hän ollut mukana The Bandin vuoden 1993 reunionissa, johon osallistuivat Helm, Danko ja Hudson ja jonka tuloksena syntyi kohtuullinen pitkäsoitto Jericho. Yhtyeen jäsenet ovat edesmenneitä Garth Hudsonia lukuun ottamatta. Heistä Richard Manuel päätyi itsemurhaan vuonna 1986. The Bandin parhaat työt, joihin lukeutuvat vähintään kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa sekä molemmat viralliset livelevyt, kuuluvat jokaisen rockista yleisellä tasolla kiinnostuneen tsekkauskohteisiin.

Tiistain tukeva:Eräs psykedeelisen rockin kiistattomista klassikoista

Kesällä 1965 Los Angelesissa perustettu The Doors on eräs rockin historian kiistattomista klassikkoyhtyeistä. Jim Morrison (8.joulukuuta 1943-3. heinäkuuta 1971) opiskeli elokuvaa ja tapasi näissä yhteyksissä Ricky the Ravens-yhtyeessä vaikuttaneen kosketinsoittaja Ray Manzarekin (12. helmikuuta 1939–20. toukokuuta 2013.) Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Psychedelic Rangers-yhtyeessä soittanut, jazztaustaa omannut, joulukuun ensimmäisenä 1944 syntynyt rumpali John Densmore ja kitaristiksi flamencon parissa aloittanut, kahdeksas joulukuuta 1946 syntynyt Robbie Krieger. Nimi The Doors napattiin Aldous Huxleyn teoksesta The Doors of Perception. Syyskuussa 1965 yhtye teki kuuden kappaleen demonauhan. Esiintyminen Whisky A Go Go-clubilla toi yhtyeelle levytyssopimuksen Elektran kanssa ja tuottajaksi valikoitui pitkään yhtyeen kanssa yhteistyötä tehnyt Paul A Rothchild. Esikoisalbumi The Doors ilmestyi tammikuussa 1967. Kyseessä on eräs rockin historian keskeisimmistä debyyttilevyistä. Light My Fire nousi singlenä listakärkeen vasta seuraavana kesänä ja pitkäsoiton muista merkittävimmistä kappaleista mainittakoon erityisesti avausraita Break on through (to the Other Side) sekä levyn päättävä yksitoistaminuuttinen, keikkakontekstissa runsaasti improvisaatiota sisältänyt The End. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi Strange Days oli vielä esikoisalbumia mielikuvituksellisempi. Sen avainkappaleista nostettakoon esiin hittisinglet People Are Strange ja Love Me Two Times, nimikappale Strange Days sekä yhtyeen pitkiin teoksiin kuuluva päätösraita When the Music’s Over. The Doorsin kolmas albumi, vuoden 1968 kesällä ilmestynyt Waiting for the Sun ei koskaan saavuttanut kahden edeltäjänsä veroista mainetta. Hello I Love You nousi silti singleformaatisa listakärkeen ja albumin muista huippuhetkistä mainittakoon Love Street, Unknown Soldier, josta yhtye teki promovideon, loppujen lopuksi studioversiona levyttämättömältä teokselta Celebration of the Lizard poimittu Not to Touch the Earth sekä päätösraita One to Five, jonka tekstin kohta No-One Here Gets Out Alive antoi nimen Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin erinomaiselle Jim Morrisonin elämäkerralle. Albumi sisälsi myös huomattavan iäkästä tuotantoa, esimerkiksi Summer’s Almost Gone edusti vuoden 1965 satoa.

Monen muun suuren nimen tavoin myös Doors siirtyi kevyempään soundiin vuoden 1969 pitkäsoitollaan The Soft Parade. Albumin singlehitti, kolmanneksi noussut Touch Me oli tosin julkaistu jo samaisen vuoden alussa ja maininnan ansaitsevat ehdottomasti lisäksi ainakin Wild Child sekä yhtyeen pitkiin teoksiin lukeutuva nimiraita The Soft Parade. The Doors oli live-esiintyjänä laadullisesti vaihteleva, mutta vaikka yhtyeen konserttitaltiointi, tupla Absolutely Live ilmestyikin vasta vuonna 1970, antaa se yhtyeestä mainion kuvan. Morrisonin suurteos Celebration of the Lizard on viimein mukana kokonaisuudessaan ja studioalbumeilta löytymätöntä herkkua edustavat lisäksi Universal Mind sekä harvinaislaatuisesti Ray Manzarekin leadvokalisoima Close to You. Viimeisillä pitkäsoitoillaan Morrison Hotel ja LA Woman Doors siirtyi jälleen lähemmäksi bluesvaikutteitaan, jotka olivat idullaan myös yhtyeen esikoisalbumilla. Morrison Hotel jakautui Hard Rock Cafe ja Morrison Hotel-puoliskoihin niistä edellisen sisältäessä myös todella tiukkaa rockia esimerkiksi Roadhouse Bluesin ja You Make Me Realin kaltaisten kappaleiden muodossa. Vaikka LA Womanilla lauloi äänensä menettänyt Morrison, on albumi kappalemateriaaliltaan eräs yhtyeen parhaista. Erityisesti nimiraita, Manzarekin kosketinsoitintaiturointia hyödyntävä Riders on the Storm sekä The Changeling lukeutuvat pitkäsoiton jalokiviin. Yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistujen livetaltiointien määrä on luonnollisesti melkoinen, mutta parhaimmistoa edustanevat vuonna 1983 ilmestynyt Alive She Cried sekä vuonna 2008 julkaistu, vuoden 1967 mielenkiintoisia äänityksiä sisältävä Live at Matrix.

Lauantain pitkä:Heavy metallin luojan ensimmäinen vuosikymmen

Birminghamissa vuonna 1969 perustettua Black Sabbathia voitaneen kiittää heavy metallin synnystä. Kitaristi Tony Iommi ja rumpali Bill Ward olivat aikaisemmin vaikuttaneet jazzahtavaa rockia soittaneessa yhtyeessä Mythology. Solisti Ozzy Osbournen ja basisti Geezer Butlerin edellinen yhtye oli ollut Rare Breed. Kvartetti, jota täydensivät slidekitaristi Jimmy Phillips ja saksofonisti Alan ”Arke” Clarke, toimi nimellä Polka Tulk Blues Band. Kaksi viimeksi mainittua eivät olleet tarpeeksi omistautuneita musiikin tekemiselle, joten yhtye hajosi ja jatkoi nelimiehisenä kaikessa hiljaisuudessa. Yhtye tosin lyhensi nimensä muotoon Polka Tulk, mutta ryhtyi pian käyttämään nimeä Earth. Muun muassa Bakerloo Blues Linen managerina toiminut Jim Simpson oli avannut uuden clubin nimeltä Henry’s Blues House ja tarjosi Earthille mahdollisuutta heittää siellä muutamia keikkoja. Vastaanotto oli myönteistä ja niinpä Simpson ryhtyikin Earthin manageriksi. Joulukuussa 1968 Iommi teki lyhyen visiitin Jethro Tullin riveihin ja oli mukana muun muassa The Rolling Stonesin isännöimässä Rock N’ Roll Circuksessa. Paluu Earthiin ajoittui kuitenkin jo seuraavan vuoden tammikuuhun. Keikkaillessaan Englannissa Earthin jäsenet huomasivat myös toisen samannimisen englantilaisyhtyeen olevan olemassa. Niinpä yhtyeen nimeksi vaihtui Black Sabbath yhtyeen treenaustilaa vastapäätä sijainneessa elokuvateatterissa pyörineen Mario Bavan ohjaaman vuonna 1963 ilmestyneen kauhuelokuvan mukaan. Kauhuteemasta inspiroituneina Butler ja Osbourne kirjoittivat tekstin samannimiseen kappaleeseen, johon vaikutteita olivat antaneet kauhu- ja seikkailukirjailija Dennis Wheatleyn työt. Kappaleessa hyödynnetty paholaisen intervalli ja tummat tekstit veivät yhtyettä synkempään musiikilliseen suuntaan.

Debyyttikeikkansa Black Sabbathin nimellä nelikko teki Workingtonissa 30. elokuuta 1969. Samaisen vuoden marraskuussa yhtye levytti esikoisalbuminsa materiaalin kahdessa päivässä pääosin livenä. Tuottajana toimi Rodger Bain. Black Sabbathin nimetön esikoinen sai julkaisunsa 13. helmikuuta 1970 ja sijoittui kahdeksanneksi brittilistalla. Uusia musiikillisia innovaatioita tarjonneen albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuivat nimikappaleen lisäksi etenkin NIB, Behind the Wall of Sleep sekä The Wizard.  Black Sabbath palasi studioon vain neljä kuukautta debyyttinsä julkaisun jälkeen. 18. syyskuuta julkaistiin yhtyeen tuotannon keskeisimpiin töihin lukeutuva ja Britanniassa myös listakärkeen noussut kakkospitkäsoitto Paranoid, jonka huippuhetkiin lukeutuvat myös singleformaatissa neljänneksi sijoittuneen nimiraidan lisäksi erityisesti War Pigs, todellinen riffi- ja soolojärkäle Iron Man sekä pitkä ja vakuuttava päätösraita Fairies Wear Boots. Paranoidin seuraavan vuoden tammikuussa tapahtuneen Amerikan julkaisun myötä Black Sabbath heitti myös ensimmäisen Amerikan-kiertueensa ja samaisen vuoden maaliskuussa albumi saavutti ison veden toisella puolella sijan 12.

Uuden albumin äänitykset alkoivat jo helmikuussa 1971, tuotantoprosessi käynnistyi huhtikuussa ja heinäkuussa 1971 ilmestyi kolmas pitkäsoitto Master of Reality. Niin Englannissa kuin Amerikassakin top teniin noussut albumi sisälsi Sabbathin ensimmäiset akustiset kappaleet, näiden joukossa todellinen kaunokki Solitude ja muista klassikoista mainittakoon todellinen järkäle Children of the Grave sekä tekstissään hyvinkin vakavia teemoja sivunnut After Forever. Master of Realityn tiimoilta tehdyn maailmankiertueen jälkeen Black Sabbath piti ensimmäisen taukonsa kolmeen vuoteen. Neljännen albumin äänitykset käynnistyivät Los Angelesin Record Plantilla heinäkuussa 1972 ja syyskuussa ilmestyi Sabbathin siihen mennessä kenties kunnianhimoisin työ Vol 4, jolla hyödynnettiin perusinstrumentaation lisäksi pianoa, jousia ja moniosaisia kappaleita. Albumin klassikoista mainittakoon Wheels of Confusion, Snowblind, Tomorrow’s Dream sekä tyylikäs balladi Changes. Yhtyeen kiertueaikataulu oli kenties tiukempi kuin koskaan, sillä intensiivisen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen seurasi uutena aluevaltauksena Australia ennen paluuta Eurooppaan. Uutta albumia ryhdyttiin äänittämään jälleen Los Angelesin Record Plantilla, mutta työvireeseen päästiin vasta kotikonnuilla Englannissa. Joulukuun alussa 1973 julkaistu Sabbath Bloody Sabbath saavutti viimein suitsutusta myös kriitikoiden taholta. Todella upean nimiraidan lisäksi pitkäsoiton annista mainittakoon Sabra Cadabra, jossa kosketinsoittajana vieraili Yesin Rick Wakeman, erinomaista riffittelyä tarjonnut Killing Yourself to Live sekä jousia tyylikkäästi hyödyntänyt päätösraita Spiral Architect. Maailmankiertue käynnistyi seuraavan vuoden alussa ja esiintymisistä kannattanee erityisesti mainita California Jam-festivaali kuudes huhtikuuta muina esiintyjinään muun muassa The Eagles, Emerson, Lake & Palmer sekä Deep Purple. Vuonna 1974 Black Sabbathin manageri vaihtui ja he aloittivat yhteistyön pahamaineisen englantilaismanageri Don Ardenin kanssa.

Seuraavan pitkäsoiton äänitykset starttasivat Englannissa Morgan Studioilla Willesdenissä. Sabbath Bloody Sabbathin jälkeen yhtye halusi palata takaisin rokimpaan soundiin. Samaisen vuoden heinäkuussa ilmestynyt pitkäsoitto Sabotage nousi top 20:een sekä Britanniassa että Amerikassa ja albumin huippuhetkistä mainittakoon Hole in the Sky sekä Symptom of the Universe. Albumi saavutti edeltäjänsä tavoin myönteisiä arvioita, mutta kiertue, jonka lämmittelijänä soitti Kiss, jäi kesken samaisen vuoden marraskuussa Osbournen loukattua selkänsä moottoripyöräonnettomuudessa. Uutta albumia alettiin työstää Floridan Criteria Studioilla kesäkuussa 1976. Saman vuoden syyskuussa ilmestynyt albumi Techincal Ecstacy saavutti ristiriitaiset arviot eikä enää menestynytkään edeltäjiensä veroisesti. Pitkäsoiton kappaleista Dirty Womenista muodostui kuitenkin keikkastandardi. Pitkäsoiton tiimoilta keikkailtiin ensiksi Amerikassa saman vuoden marraskuusta alkaen Bostonin ja Ted Nugentin lämmittelemänä. Euroopan osuus oli vuorossa seuraavan vuoden huhtikuussa Ac/Dc:n kanssa. Osbourne jätti yhtyeen loppuvuodesta 1977, mutta muutti mielensä jo seuraavan vuoden tammikuussa. Yhtye vietti Toronton Sound Interstate -studioilla intensiivisen viiden kuukauden jakson uuden materiaalin parissa. Syyskuussa 1978 julkaistu monipuolinen pitkäsoitto Never Say Die nousi brittilistalla sijalle. 12. Keikkailu oli tosin käynnistynyt jo samaisen vuoden toukokuussa ja lämmittelijänä oli uusi nouseva nimi Van Halen. Kiertueen viimeinen konsertti, joka oli siltä erää myös Osbournen viimeinen Sabbathin kanssa soitettiin Uudessa Meksikossa samaisen vuoden joulukuussa. Seuraavan vuoden huhtikuussa Black Sabbath oli Osbournen osalta historiaa siltä erää. Hänet korvasi Elf-yhtyeestä ja Ritchie Blackmoren Rainbowsta aikaisemmin tutuksi tullut heavyrockin pieni, suuri mies Ronnie James Dio, jonka debyyttilevy Sabbathissa oli vuoden 1980 kiistaton klassikkoalbumi Heaven and Hell.

Perjantain pohjat:Savua veden yllä

Neljäs joulukuuta 2021 tuli kuluneeksi 50 vuotta Montreuxin kasinolla Sveitsissä tapahtuneesta tulipalosta. Tuolloin siellä oli esiintymässä Frank Zappa Mothers of Invention – yhtyeineen. Deep  Purplen oli tarkoitus aloittaa uuden pitkäsoittonsa nauhoitukset Kasinolla seuraavana päivänä Rolling Stones Mobile-studiota hyväksi käyttäen. Kesken Mothers of Inventionin konsertin, tarkemmin sanottuna  Don Prestonin syntetisaattorisoolon aikana kappaleessa King Kong joku fani sai aikaan tulipalon sytyttämällään valopistoolin ammuksella. Sen seurauksena koko Kasino paloi maan tasalle. Koska Purplelaiset olivat saapuneet kaupunkiin vasta illalla, he eivät vielä onneksi olleet vieneet äänityskalustoaan paikalle. Uudeksi äänityspaikaksi valikoitui noin viikon etsimisen jälkeen Montreux Grand Hotel, missä nauhoitettiin valtaosa maaliskuussa 1972 ilmestyneen klassikkoalbumi Machine Headin kappaleista. Itse asiassa ainoa albumin raita, jota ei nauhoitettu kokonaisuudessaan Grand Hotellissa, oli juuri Smoke on the Water.

Sen pohjaraidat oli äänitetty jo hieman aikaisemmin Pavilion Teatterissa, josta lähialueen asukkaat kuitenkin häätivät Purplen jäbät liian kovan melun vuoksi. Kappaleen teksti syntyi myöhemmin ja sen nimi oli basisti Roger Gloverin idea. Purplelaiset olivat nimittäin seuranneet Montreuxin kasinon tuhoutumista läheisen hotellin ikkunasta ja kappaleen nimi viittasi Geneva-järven ylle levinneeseen tulipaloon. Smoke on the Waterin lauluosuudet nauhoitettiin kuitenkin Grand Hotellissa. Kappaleen riffiä on tapaillut lähes jokainen kitaristinalku ja se on menestynyt hyvin erilaisissa äänestyksissä. Esimerkiksi Total Guitar-magazinen kaikkien aikojen riffien listalla kappale nousi aina neljänneksi ja maaliskuussa 2005 Q Magazine rankkasi Smoke on the Waterin sijalle 12. sadan parhaan kitarabiisin listalla. Singlehitti kappaleesta tuli kuitenkin vasta keväällä 1973. Kappale on essentiaalinen osa niin Purplen kuin useiden johdannaisten keikkaohjelmistoa ja legendaariselta vuoden 1972 livetuplalta Made in Japan napattu versio oli sekin pieni menestys.

Torstain terävä:Keskeisen brittiläisen kosketinsoittajan tarina

Ian Patric ”Mac” McLagan (12. toukokuuta 1945- 3. joulukuuta 2014) muistetaan ensisijaisesti urkurina merkittävistä brittiyhtyeistä The Small Faces ja The Faces. Musisointinsa hän aloitti aivan 1960-luvun alussa. McLaganin ensimmäiset ammattimaisesti toimineet yhtyeet olivat The Muleskinners sekä The Boz People. Niistä jälkimmäisessä oli mukana myös King Crimsonin ja Bad Companyn basistina myöhemmin tutuksi tullut Boz Burrel. Vuonna 1965 Mac siirtyi manageri Don Ardenin kehotuksesta The Small Facesin urkuriksi Jimmy Winstonin tilalle. Hänen debyyttikeikkansa modyhtyeistä aidoimmassa ajoittui kyseisen vuoden marraskuun alkuun ja konserttipaikkana oli Lontoon Lyceum Teatteri. Small Facesistä muodostui varsin suosittu ja merkittävä yhtye. Sen hiteistä mainittakoon All Or Noghing, Itchycoo Park, Tin Soldier sekä Lazy Sunday. Pitkäsoitoista erityisen arvostettu on vuonna 1968 ilmestynyt ja Britanniassa listakärkeen noussut konseptialbumi Ogden’s Nut Gone Flake. Solisti/kitaristi Steve Marriott erosi Small Facesistä aivan samaisen vuoden lopussa ja perusti Peter Framptonin kanssa useita laadukkaita pitkäsoittoja julkaisseen ja suosituksi live-esiintyjäksi muodostuneen yhtyeen Humble Pie.

Jäljelle jäänyt kolmikko McLagan, Ronnie Lane ja Kenny Jones lyöttäytyi yhteen Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa. Tuloksena oli rockin historian riemullisimpiin rämäryhmiin lukeutunut The Faces, jonka parhaita pitkäsoittoja olivat 70-luvun kahtena ensimmäisenä vuonna ilmestyneet albumit Long Player sekä Nod’s as Good as a Wink. Yhtyeen singlehittejä olivat Stay with Me sekä Cindy Incidentally. Facesin pistettyä pillit pussiin vuonna 1975 McLagan teki yhteistyötä muun muassa Rolling Stonesin kanssa. Hän oli mukana vuoden 1978 albumilla Some Girls hittisingle Miss You mukaan lukien sekä vuoden 1981 kiertueella. McLagan ehti lisäksi olla mukana muun muassa Chuck Berryn, Bob Dylanin, Joe Cockerin, Bonnie Raittin ja Izzy Stradlinin levyillä. Hänen diskografiaansa sisältyy myös useita soololevyjä sekä johtamansa Bump Bandin kanssa työstettyä tuotantoa.  Syyskuussa 2010 Mac liittyi encoreiden ajaksi The Black Crowesin seuraksi lavalle Austinissa, Texasissa. Työn alle otettiin kaksi Faces-kappaletta, eli You’re So Rude ja Glad and Sorry, joissa Mac oli myös solistina. Vuonna 2014 McLagan perusti yhtyeen The Empty Hearts, johon kuului lisäksi muun muassa Blondien rumpali Clem Burke ja The Carsin kitaristi Elliot Easton. Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi elokuussa.  Viimeiseksi Mac ehti osallistua Lucinda Williamsin tupla-albumin Down Where The Spirit Meets the Bone levytykseen.

Keskiviikon klassikko:Amerikkalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan ensimmäinen vuosikymmen

New Yorkin Long Islandilla perustettu Blue Öyster Cult, eli BÖC on amerikkalaisen hardrockin kiehtovan omaleimainen edustaja, joka on onneksi päässyt nauttimaan myös kaupallisesta menestyksestä. Sen esiaste oli jo vuonna 1967 perustettu yhtye Soft White Underbelly. Kyseistä nimeä käyttäen BÖC teki pieniä clubikeikkoja 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Vuonna 1968 yhtye levytti pitkäsoiton Elektralle, mutta se hyllytettiin. Bändin nimeksi vaihtui Stalk Forrest Group ja myös se sai aikaan yhden albumin, joka myös julkaistiin viimein vuosia myöhemmin. Blue Öyster Cultin legendaarisimman kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Eric Bloom, soolokitaristi Donald Roeser, kosketinsoittaja/rytmikitaristi Allen Lanier, basisti Joe Bouchard ja rumpali Albert Bouchard. Yhtyeen managerin Sandy Pearlmanin alkuperäisenä tarkoituksena oli luoda Blue Öyster Cultista Black Sabbathin amerikkalainen vastine.

Blue Öyster Cultin nimetön debyyttialbumi julkaistiin aivan vuoden 1972 alkajaisiksi. Sen klassikoista mainittakoon erityisesti raidat Cities on Flame with Rock and Roll, Stairway to the Stars sekä todella tyylikäs slovari Then Came the Last Days of May. BÖC:in esikoinen myös myi mainiosti ja yhtye keikkaili muun muassa Alice Cooperin kanssa. Kakkospitkäsoiton, seuraavana vuonna ilmestyneen Tyranny and Mutationin kappaleet BÖC kirjoittikin kiertueella ollessaan. Kyseessä on kenties yhtyeen varhaistuotannon kaikkein vahvin työ ja esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin The Red and the Black, Hot Rails to Hell sekä Baby Ice Dog ovat nousseet yhtyeen tuotannon kaanoniin. Niistä viimeksi mainittu on yhteistyötä punkprinsessa Patti Smithin kanssa. Vuoden 1974 albumi Secret Treaties, jonka huippuhetkiä ovat erityisesti Astronomy, Dominance and Submission sekä jälleen Patti Smithin kanssa työstetty Career of Evil, saavutti myönteiset arvostelut.  Ahkeran keikkailun ansiosta BÖC pääsi soittamaan isoille areenoille ja vuonna 1975 ilmestyikin yhtyeen ensimmäinen livealbumi, tupla On Your Feet or on Your Knees. Se sisälsi vimmaisina konserttitulkintoina yhtyeen kolmen ensimmäisen pitkäsoiton parhaita paloja. Albumista tuli myös kultalevy. Seuraava studioalbumi, vuoden 1976 Agents of Fortune menestyi vielä paremmin, sillä kyseessä oli BÖC:in ensimmäinen platinalevy. Don’t Fear the Reaper nousi singlelistalla aina sijalle 12. ja pitkäsoiton muuhun keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat etenkin (This Ain’t) The Summer of Love ja Extra-Terrestial Intelligence. Tässä vaiheessa BÖC täydensi valowhowtaan laasereilla, joista tulikin lähes yhtyeen tavaramerkki. Vuoden 1977 pitkäsoitto Specres jatkoi laadukasta tasoa ja sisälsi hitin Godzilla, mutta kuitenkaan sen menestys ei ollut edeltäjänsä veroinen. Vuonna 1978 ilmestyi BÖC:in seuraava livelevy Some Enchanted Evening. Tällä kertaa kyseessä oli yksittäinen albumi, josta muodostui yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään suurmenestys.  Vuoden 1979 albumin Mirrors tuottajana oli Sandy Pearlmanin sijaan muun muassa Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa yhteistyötä tehnyt Tom Werman. Albumi ei menestynyt erityisen hyvin. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin jo seuraavalla, vuoden 1980 satoa edustavalla pitkäsoitolla Cultosaurus Erectus. Sen tuotti legendaarinen tuottajahahmo, muun muassa Black Sabbath-yhteyksistään tuttu Martin Birch. Albumi saavutti myönteiset arvostelut ja sen kappaleista kannattaa mainita erityisesti scifi-kirjailija Michael Moorcockin tekstittämä Black Blade. Cultosaurus Erectus nousi sijalle 12. brittilistalla. Blue Öyster Cult ja Black Sabbath tekivät Black and Blue –nimisen yhteisen kiertueen. Myös Cultosaurus Erectusta seurannut pitkäsoitto Fire of Unknown Origin oli Birchin tuottama. Se sisälsi muun muassa hittisinglen Burnin’ for You ja muihin diggareiden suosikkeihin lukeutuivat erityisesti Joan Crawford ja Veteran of the Psychic Wars, joista jälkimmäistä Moorcock oli niin ikään ollut työstämässä. Tässä vaiheessa BÖC koki ensimmäisen miehistönvaihdoksensa. Rumpali Albert Bouchard lähti ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin yhtyeen valomiehenä toiminut Rick Downey.

Tiistain tukeva:Kotimaisen glamrockin klassikon formatiivinen vaihe

 Michael Monroe ja Andy McCoy perustivat maamme 80-luvun menestyneimmän suomalaisyhtyeen Hanoi Rocksin vuonna 1980. Vaikka McCoy oli toinen perustajista, hän ei liittynyt mukaan välittömästi, vaikuttihan hän vielä tuolloin kitaristina Pelle Miljoona Oy:ssä. Originaalissa kokoonpanossa olivat Monroen lisäksi mukana kitaristit Nasty Suicide ja Stefan Piesnack, joista jälkimmäinen oli tullut tutuksi Pelle Miljoona & 1980 sekä Problems-yhtyeiden kitaristina. Hanoi Rocks keikkaili kotimaisissa clubeissa ja sai managerikseen isojakin ulkomaisia nimiä Suomeen konsertoimaan tuoneen Seppo Vesterisen. Loppuvuodesta 1980 McCoy jätti Pelle Miljoona Oy:n liittyäkseen Hanoi Rocksiin ja toi mukanaan itsensä tavoin Pellen ja kumppaneiden matkassa kahdeksan kuukautta viihtyneen basisti Sami Yaffan. Yhtyeen siirryttyä Tukholmaan rumpaliksi tuli Monroen ja McCoyn vanha ystävä Gyp Casino. Joulukuussa 1980 Hanoi Rocks solmi sopimuksen Johanna Kustannuksen kanssa ja julkaisi ensisinglensä I Want You/Kill City Kills, joka etenkin kakkospuolensa osalta on eräs vakuuttavimmista pelinavauksista koko kotimaisen rockin historiassa. Seuraavan vuoden tammikuussa yhtye aloitti harvinaislaatuisen pitkän kiertueen Suomessa, jonka aikana se hitsautui soitannollisesti varsin tiukaksi ja energiseksi ryhmäksi. Seuraava single, joka sisälsi kappaleet Tragedy ja Cafe Avenue sekä debyyttialbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes ilmestyivät molemmat helmikuussa. Monroe ja McCoy vastasivat albumin tuotannosta nimellä The Muddy Twins. Rocksin debyytti saavutti hyvän vastaanoton ja sijoittui viidenneksi Suomen listalla. Vaikka todella tunnetuiksi Rocks-klassikoiksi albumilta ovat kohonneet ainoastaan Tragedy ja 11:th Street Kidz, kyseessä on varsin vahva albumikokonaisuus, josta on aistittavissa todellista nuoruuden intoa ja rockin energiaa. Syyskuussa Suomen ja Ruotsin-kiertueiden jälkeen yhtye siirtyi Lontooseen, missä alkoivat toisen pitkäsoiton äänitykset. 19. syyskuuta yhtye soitti debyyttikeikkansa legendaarisella Marquee-clubilla. Loppuvuodesta Rocks palasi Suomeen ja julkaisi kaksi singleä; Desperados/Devil Woman sekä Dead By Xtmas/Nothing New. Erityisesti kummankin pikkulevyn kakkospuolet olivat varsin onnistuneita.

Seuraavan vuoden tammikuussa Hanoi Rocks kuvasi Helsingin Lepakossa musiikkivideot kappaleisiin Tragedy, Oriental Beat ja Motorvatin’. Samassa kuussa julkaistiin myös yhtyeen kakkosalbumi Oriental Beat. Sen edeltäjän tavoin arvostelut olivat myönteisiä, vaikka yhtye on itse myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä albumin soundipolitiikkaan. Keväällä 1982 yhtye teki kiertueen Ruotsissa ja toukokuussa julkaistiin seuraava single Love’s an Injection/Taxi Driver. Kesäkuussa yhtyeen tukikohdaksi vaihtui Lontoo. Johnny Thundersin konsertissa Michael Monroe tapasi Hanoi Rocks-diggari Razzlen, alias Nicholas Dingleyn. Joitakin Hanoi Rocksin keikkoja todennettuaan Razzle saapui backstagelle ja ilmoitti haluavansa yhtyeen uudeksi rumpaliksi. Gyp Casinon tuhoisa elämäntyyli oli alkanut vaikuttaa hänen soittamiseensa, joten valinta oli selvä. Myöhemmin yhtyeen jäsenet ovat todenneet, että ilman Razzlea Hanoi Rocks olisi saattanut hajota. Elokuussa ilmestyi ensisijaisesti singlebiiseistä koostunut kokoelma Self Destruction Blues, jonka kansikuvassa Razzle jo näyttäytyi. Koska kyse oli vanhasta materiaalista, hän ei vielä kuitenkaan soittanut millään kyseisen albumin kappaleista. Suomessa Self Destruction Blues julkaistiin vasta lokakuussa ja Love’s an Injection nousi viikoksi kärkeen singlelistalla. Vuodesta 1983 muodostui Hanoi Rocksille varsin menestyksekäs. Tammikuussa käynnistyi Aasian-kiertue. Se alkoi Bombaysta, jatkoi Hong Kongiin ja Japaniin. Siellä yhtye oli varsin menestyksekäs ja konserttilippujen hinnat olivat lähellä stadionluokan esiintyjiä. Japanista kiertue jatkui Vietnamiin. Huhtikuussa yhtye palasi Lontooseen ja alkoi levyttää neljättä pitkäsoittoaan. Sitä edelsi single Malibu Beach/Rebel on the Run. Albumi Back to Mystery City ilmestyi pian sen jälkeen. Se sijoittui brittilistalla sijalle 87. Englannissa Rocksin singlet ja albumit julkaistiin yhtyeen managereiden, Seppo Vesterisen ja Richard Bishopin levy-yhtiön Lick Recordsin ja Suomessa Johanna Kustannuksen kautta. Back to Mystery Cityn julkaisun jälkeen Hanoi Rocks konsertoi Englannissa ja Suomessa ja kesäkuussa yhtye solmi hyvän sopimuksen CBS:n kanssa. Elokuussa yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa saivat debyyttijulkaisunsa Englannissa Lick Recordsin kautta.

Lokakuussa legendaarinen tuottajahahmo Bob Ezrin saapui seuraamaan Hanoi Rocksin Lontoon-keikkaa ja joulukuussa hänen vahvistettiin olevan yhtyeen seuraavan albumin tuottaja. Marraskuussa Marqueella heitetyistä keikoista kasattiin tuplalivealbumi ja video, molemmat nimeltään All Those Wasted Years ja ne saivat julkaisunsa seuraavan vuoden alkupuolella. Tammikuun lopussa 1984 McCoy ja Bob Ezrin lensivät Torontoon työskentelemään uuden materiaalin parissa. Muu yhtye saapui muutamaa päivää myöhemmin. Yhtye harjoitteli ahkerasti. Myös legendaarisen Mott the Hoople-yhtyeen johtohahmo Ian Hunter osallistui joidenkin kappaleiden kirjoittamiseen. Varsinaiset äänitykset käynnistyivät New Yorkin Record Plantillä 20. helmikuuta 1984. Siellä nauhoitettiin rummut, bassot ja osa kitaroista. Loput kitaroista ja lauluosuudet äänitettiin Torontossa. Jopa Cream-yhtyeelle tekstejä tehnyt Pete Brown saapui paikalle ja kirjoitti useita tekstejä, mutta yhtye hyödynsi ainoastaan riviä Smoked a lot of sky Drank a lot of Rain kappaleessa Million Miles Away. Todella iskevä hitti puuttui kuitenkin vielä ja sellaiseksi valikoitui cover CCR-hitistä Up Around the Bend, joka lukeutui Monroen ja Suiciden suosikkeihin. Toukokuussa oli vuorossa todella menestyksekäs kiertue Japanissa. Sitä seurasi keikkailua Englannissa ja Skotlannissa. Brittilehdistö oli innoissaan ja single Up Around the Bend/Until I Get You ilmestyi kesäkuussa. Siitä kuvattiin myös video ja kappale nousi brittilistalla sijalle 61 ja sai osakseen radiosoittoa myös Amerikassa. Heinäkuisen Englannin-kiertueen jälkeen uusi pitkäsoitto Two Steps from the Move viimein ilmestyi. Syyskuussa seurasi single Underwater World/Shakes. Englannissa pitkäsoitto julkaistiin kahdeksas lokakuuta ja Rocks teki siellä menestyksekkään kiertueen Johnny Thundersin kanssa. Marraskuussa seurasi single Don’t You Ever Leave Me/Oil and Gasoline. Tähän mennessä Two Steps from the Move oli myynyt 200 000 kappaletta, mistä Yhdysvaltojen osuus kahden ensimmäisen viikon aikana oli 44 000. Ruotsin kiertueen jälkeen yhtye suuntasikin lopulliseksi läpimurroksi kaavaillulle Amerikan-rundille. Rocks keikkaili itärannikolla ja suuntasi Los Angelesiin Razzlen syntymäpäivänä 2. joulukuuta. Los Angelesin keikat myytiin hetkessä loppuun ja yleisössä olivat mukana tulevat Guns N’ Roses-jäsenet Duff McKagan ja Slash. Razzle menehtyi 8. joulukuuta Mötley Crüen solistin Vince Neilin törmättyä vastakkaisella kaistalla ajaneeseen autoon. Loppuosa kiertueesta peruttiin, mutta Hanoi Rocks soitti vielä kaksi keikkaa Helsingin Tavastialla 3. ja 4. tammikuuta 1985. Rummuissa oli The Clashin Terry Chimes. Konsertit lähetettiin suorana nimikkeellä Europe A- Go Go ja esiintymisen todensi kaiken kaikkiaan 200 miljoonan katsojan kansainvälinen yleisö. Kyseiset konsertit soitettiin luonnollisesti Razzlen muistoksi ja Million Miles Away omistettiin hänelle. Keikkojen jälkeen Sami Yaffa jätti yhtyeen.