Tiistain tukeva:Eräs psykedeelisen rockin kiistattomista klassikoista

Kesällä 1965 Los Angelesissa perustettu The Doors on eräs rockin historian kiistattomista klassikkoyhtyeistä. Jim Morrison (8.joulukuuta 1943-3. heinäkuuta 1971) opiskeli elokuvaa ja tapasi näissä yhteyksissä Ricky the Ravens-yhtyeessä vaikuttaneen kosketinsoittaja Ray Manzarekin (12. helmikuuta 1939–20. toukokuuta 2013.) Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Psychedelic Rangers-yhtyeessä soittanut, jazztaustaa omannut, joulukuun ensimmäisenä 1944 syntynyt rumpali John Densmore ja kitaristiksi flamencon parissa aloittanut, kahdeksas joulukuuta 1946 syntynyt Robbie Krieger. Nimi The Doors napattiin Aldous Huxleyn teoksesta The Doors of Perception. Syyskuussa 1965 yhtye teki kuuden kappaleen demonauhan. Esiintyminen Whisky A Go Go-clubilla toi yhtyeelle levytyssopimuksen Elektran kanssa ja tuottajaksi valikoitui pitkään yhtyeen kanssa yhteistyötä tehnyt Paul A Rothchild. Esikoisalbumi The Doors ilmestyi tammikuussa 1967. Kyseessä on eräs rockin historian keskeisimmistä debyyttilevyistä. Light My Fire nousi singlenä listakärkeen vasta seuraavana kesänä ja pitkäsoiton muista merkittävimmistä kappaleista mainittakoon erityisesti avausraita Break on through (to the Other Side) sekä levyn päättävä yksitoistaminuuttinen, keikkakontekstissa runsaasti improvisaatiota sisältänyt The End. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi Strange Days oli vielä esikoisalbumia mielikuvituksellisempi. Sen avainkappaleista nostettakoon esiin hittisinglet People Are Strange ja Love Me Two Times, nimikappale Strange Days sekä yhtyeen pitkiin teoksiin kuuluva päätösraita When the Music’s Over. The Doorsin kolmas albumi, vuoden 1968 kesällä ilmestynyt Waiting for the Sun ei koskaan saavuttanut kahden edeltäjänsä veroista mainetta. Hello I Love You nousi silti singleformaatisa listakärkeen ja albumin muista huippuhetkistä mainittakoon Love Street, Unknown Soldier, josta yhtye teki promovideon, loppujen lopuksi studioversiona levyttämättömältä teokselta Celebration of the Lizard poimittu Not to Touch the Earth sekä päätösraita One to Five, jonka tekstin kohta No-One Here Gets Out Alive antoi nimen Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin erinomaiselle Jim Morrisonin elämäkerralle. Albumi sisälsi myös huomattavan iäkästä tuotantoa, esimerkiksi Summer’s Almost Gone edusti vuoden 1965 satoa.

Monen muun suuren nimen tavoin myös Doors siirtyi kevyempään soundiin vuoden 1969 pitkäsoitollaan The Soft Parade. Albumin singlehitti, kolmanneksi noussut Touch Me oli tosin julkaistu jo samaisen vuoden alussa ja maininnan ansaitsevat ehdottomasti lisäksi ainakin Wild Child sekä yhtyeen pitkiin teoksiin lukeutuva nimiraita The Soft Parade. The Doors oli live-esiintyjänä laadullisesti vaihteleva, mutta vaikka yhtyeen konserttitaltiointi, tupla Absolutely Live ilmestyikin vasta vuonna 1970, antaa se yhtyeestä mainion kuvan. Morrisonin suurteos Celebration of the Lizard on viimein mukana kokonaisuudessaan ja studioalbumeilta löytymätöntä herkkua edustavat lisäksi Universal Mind sekä harvinaislaatuisesti Ray Manzarekin leadvokalisoima Close to You. Viimeisillä pitkäsoitoillaan Morrison Hotel ja LA Woman Doors siirtyi jälleen lähemmäksi bluesvaikutteitaan, jotka olivat idullaan myös yhtyeen esikoisalbumilla. Morrison Hotel jakautui Hard Rock Cafe ja Morrison Hotel-puoliskoihin niistä edellisen sisältäessä myös todella tiukkaa rockia esimerkiksi Roadhouse Bluesin ja You Make Me Realin kaltaisten kappaleiden muodossa. Vaikka LA Womanilla lauloi äänensä menettänyt Morrison, on albumi kappalemateriaaliltaan eräs yhtyeen parhaista. Erityisesti nimiraita, Manzarekin kosketinsoitintaiturointia hyödyntävä Riders on the Storm sekä The Changeling lukeutuvat pitkäsoiton jalokiviin. Yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistujen livetaltiointien määrä on luonnollisesti melkoinen, mutta parhaimmistoa edustanevat vuonna 1983 ilmestynyt Alive She Cried sekä vuonna 2008 julkaistu, vuoden 1967 mielenkiintoisia äänityksiä sisältävä Live at Matrix.