Keskiviikon klassikko:The Carpentersin menestyksekkäin albumi

 Carpenters:The Carpenters

14. toukokuuta 1971 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Carpenters on sisaryhtye The Carpentersin kolmas albumi. Kyseessä on yhtyeen tuotannon menestynein pitkäsoitto, joka nousi Billboardilla kakkossijalle ja Britanniassa sijalle 12. ja saavutti nelinkertaisesti platinaa. Carpenters-albumin singlemenestyksiin lukeutuivat For All We Know, Rainy Days and Mondays ja Superstar. Carpentersin aikaan Karen lauloi jo leadia suurimmalla osalla Carpentersin tuotannosta myös konserteissa. Carpenters-pitkäsoiton kappaleista Richard laulaa leadia ainoastaan biiseissä  Druscilla Penny, Saturday ja Walk on By-osuudessa Bacharach/David-medleyssä. Carpenters-albumi oli ehdolla neljän Grammyn vastaanottajaksi ja voitti duon tai yhtyeen parhaan laulusuorituksen Grammyn. Roger Nicholsin säveltämä ja Paul Williamsin sanoittama Rainy Days and Mondays nousi listakakkoseksi ja oli Carpentersin tuotannossa toinen mainitun kaksikon käsialaa oleva kappale We've Only Just Begunin jälkeen. Bonnie Bramlettin ja Leon Russellin käsialaa oleva Superstar oli ollut hitti Rita Coolidgen levytyksenä vuonna 1970. Carpentersin mainitusta kappaleesta levyttämä versio ilmestyi seuraavan vuoden elokuussa ja myös siitä muodostui kansainvälinen menestys. Let Me the One-kappaleessa olisi Richardin mukaan voinut olla hittipotentiaalia. (A Place to) Hideawayn Carpenters esitti omassa tv-sarjassaan Make Your Own Kind of Music elokuussa 1971.  Fred Karlinin, James Arthur Griffinin ja Robb Wilson Royerin elokuvaan Lovers and Other Strangers kirjoittama For All We Know on säilyttänyt asemansa eräänä Carpenters-diggareiden suosikeista ja Billboardin listalla se saavutti kolmannen sijan. For All We Know voitti parhaan kappaleen Academy Awardin. Richard Carpenterin säveltämä One Love julkaistiin vuonna 1974 Carpentersin single I Won't Last a Day Without You b-puolena.

Tiistain tukeva:Stonesien psykedeelistä soundia edustava vuoden 1967 albumi

 The Rolling Stones:Their Satanic Majesties Request

Joulukuussa 1967 Britanniassa Deccan ja Yhdysvalloissa London Recordsin julkaisemana ilmestynyt Their Satanic Majesties Request on Rolling Stonesin studioalbumeista kuudes Britanniassa ja kahdeksas Yhdysvalloissa julkaistu pitkäsoitto. Yhtyeen tuotannosta ensimmäisenä Their Satanic Majesties Request ilmestyi Atlantin molemmin puolin identtisinä versioina. Mainitulla albumilla Stones hyödynsi varhaisemmasta tuotannostaan poiketen psykedeelistä soundia, kuten Mellotronia, ääniefektejä, jousisovituksia ja afrikkalaisia rytmejä. Yhtyeen yhteistyö manageri/tuottaja Andrew Loog Oldhamin kanssa oli päättynyt ja Stones vastasi Their Satanic Majesties Requestin tuotannosta itsenäisesti. Vuosi 1967 oli Stoneseille huono ja oikeusjuttujen, huumeiden ja vankilatuomien värittämä. Kaikki mainitut seikat vaikuttivat Their Satanic Majesties Request-albumin nauhoitusprosessiin. Albumi saavutti ristiriitaisen vastaanoton sekä kriitikoiden että itsensä yhtyeen jäsenten keskuudessa. Albumia pidettiin kansikuvaansa myöten kopiona Beatlesin puolta vuotta aikaisemmin ilmestyneestä albumista Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Their Satanic Majesties Request nousi brittilistalla kolmanneksi ja   Billboardilla kakkossijalle saavuttaen nopeasti kultalevyn. Myöhäisempinä vuosikymmeninä albumista laaditut arviot ovat kuitenkin olleet myönteisempiä. Their Satanic Majesties Requestin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat 2000 Light Years from Home ja She's a Rainbow, joita Stonesit ovat soittaneet kiertueillaan ja niistä jälkimmäistä jopa 2010-luvulla. Albumin kappaleista In Another Land on harvinaislaatuisesti Bill Wymanin käsialaa ja taustavokalistina mainitussa biisissä kuullaan  Small Facesin johtohahmoa Steve Marriottia. Elokuussa 2002 ABKCO Records julkaisi Their Satanic Majestic Requestista remasteroidun version cd:nä, lp:nä ja Direct Stream Digitalina.Mainitun albumin jälkeen Stones erkani psykedeelisestä soundia edustaneesta tyylistään ja palasi juurevan bluesrockin pariin vuoden 1968 aikana singlehitillään Jumpin' Jack Flash ja samaisen vuoden joulukuussa ilmestyneellä ja jälleen varsin laadukasta tuotantoa edustavalla albumillaan Beggars Banquet.

Maanantain mainio:Adrian Smithin säveltämä Iron Maidenin vuoden 1986 singlekappale

 Stranger in a Strange Land on Iron Maidenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin toisena singlenä mainitun brittiheavyn keskeisen edustajan vuonna 1986 ilmestyneeltä ja liki pitäen tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvalta albumilta Somewhere in Time. Kappaleessa ei ole konneksiota Rober A Heinleinin samannimiseen novelliin. Kappaleen lyriikat kertovat  jäätyneestä ja menehtyneestä arktisesta tutkijasta, jonka ruumiin tutkijat löytävät. Toinen Iron Maidenin kitaristeista, eli Adrian Smith sai idean kirjoittaa mainitun kappaleen keskusteltuaan jäätyneen ruumiin löytäneen tutkijan kanssa. Smith vastaa Stranger in a Strange Landissä myös kitarasoolosta. Vuoden 2000 haastattelussaan hän mainitsee kyseessä olleen Maidenin tuotannossa ensimmäinen keskitempoisempi kappale, joka tarjosi hänelle tilaa soittaa. Maidenin tuotannossa Stranger in a Strange Land on yksi harvoista feidaantuvista kappaleista. Muihin sellaisiin lukeutuvat esimerkiksi The Prophesy Somewhere in Timea seuranneelta ja vuonna 1988 ilmestyneeltä albumilta Seventh Son of the Seventh Son sekä vuoden 1981 singlekappale Women in Uniform. Stranger in a Strange Landin b-puolina ilmestyneet kappaleet That Girl ja Juanita soitettiin 19. joulukuuta 1985 The Entire Population of Hackneyn salakeikalla Adrian Smithin vokalisoimina. That Girlin kirjoitustyöstä vastasi kolme FM-yhtyeen jäsentä ja sekä Maidenin että FM:n levytykset mainitusta kappaleesta ilmestyivät vuoden 1986 aikana. Kappale päätyi FM:n esikoisalbumille In Discreet ja Maidenin versiossa ensimmäisestä kitarasoolosta vastasi Dave Murray ja jälkimmäisestä Smith. Juanita edusti Andy Barnettin yhtyeen Marshall Furyn tuotantoa; mainittu yhtye ei tosin milloinkaan itse levyttänyt kyseistä kappaletta.

Sunnuntain extra:Viimeinen The Beatlesin nauhoittama kappale

 I Me Mine on Beatlesin kappale, joka julkaistiin yhtyeen joutsenlauluksi jääneellä albumilla Let It Be toukokuussa 1970. Kyseessä oleva biisi jäi viimeiseksi Beatlesin nauhoittamaksi kappaleeksi mainitun vuoden huhtikuussa. Ajallisesti I Me Mine palautuu tammikuun 1969 treeneihin, jolloin Beatles suunnitteli palaavansa live-esiintymistensä pariin. Kappaleen lyriikoissa George Harrison kritisoi ihmisten itsekeskeisyyttä. I Me Minen sovituksessa säkeistöt kulkevat valssin tahdissa, mutta kappaleen kertosäe edustaa silkkaa hardrockia. John Lennon oli ehtinyt jättää Beatlesin tammikuussa 1970, joten I Me Minen muodollisista nauhoituksista EMI:n studioilla Let It Be-albumia varten vastasivat Harrison, Paul McCartney sekä Ringo Starr. Tuottajana toiminut Phil Spector lisäsi kappaleen pituutta toistamalla kertosäkeen ja toisen säkeistön ja lisäsi kappaleeseen orkestraation ja naiskuoron. Arvioissa I Me Minea on yleisesti pidetty voimakkaana Beatlesin jäähyväiskappaleena. Uskonnollisissa yhteyksissä I Me Mineen on viitattu egoismia kommentoitaessa. Kappaleen otsikon mukaisesti Harrisonin vuonna 1980 ilmestynyt elämäkerta otti nimekseen I, Me, Mine. Kappaleen originaali levytysversio oli kestoltaan vain hieman yli puolitoistaminuuttinen ja se kuultiin vuonna 1996 ilmestyneellä Beatlesin outtakeseista koostuneella albumilla Anthology 3.

Lauantain pitkä:Keskeisen studiomuusikon ja yhtyeenjäsenen toinen sooloalbumi

 Nicky Hopkins:The Tin Man Was a Dreamer

Vuonna 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Tin Man Was a Dreamer on brittiläisen kosketinsoittajan Nicky Hopkinsin toinen sooloalbumi. Vaikka Hopkinsilla oli tuossa vaiheessa takanaan jo pitkä ura pianistina, mainitulla albumilla kuultiin myös hänen vokalisointiaan, toisin kuin sen edeltäjillä The Revolutionary Piano of Nicky Hopkins ja jamittelulevyllä Jamming with Edward. The Tin Man Was a Dreamerin tuotannosta vastasi ensisijaisesti Neil Youngin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu David Briggs. Albumin nauhoituksiin osallistuivat  George Harrison, Mick Taylor, Klaus Voormann sekä Hopkinsin tavoin Rolling Stonesin taustalla vaikuttaneet Bobby Keys ja Jim Price. Saatuaan päätökseen Rolling Stonesin vuoden 1972 Yhdysvaltain-kiertueen Hopkins aloitti työskentelyn toisen albuminsa parissa mainitun vuoden syyskuussa. Nauhoitukset tapahtuivat Beatlesin vahalla Apple-studiolla. Kaksi keskeistä vuonna 1973 ilmestynyttä albumia, joiden työstämisessä Hopkins oli mukana, olivat Jamaikalla nauhoitettu Rolling Stonesin Goats Head Soup sekä George Harrisonin sooloalbumi Living in the Material World. Hopkins oli mukana kirjoittamassa kaikkia toisen sooloalbuminsa kappaleista; osaa niistä solisti Jerry Lynn Williamsin kanssa. Soolosävellyksistä Edward oli lyhyempi ja pelkistetympi versio Hopkinsin aikaisen Quicksilver Messenger Servicen albumilla Shady Grove ilmestyneestä kappaleesta Edward, the Mad Shirt Grinder. The Tin Man Was a Dreamerin nauhoitusten on kerrottu tapahtuneen viikonloppuisin ja Harrisonin albumin arkena. Harrisonin albumilla soittaneista muista muusikoista Klaus Voorman oli basistina kaikilla Hopkinsin albumin kappaleilla pelkästään  pianotaustaista avausraitaa Sundown in Mexico lukuun ottamatta. Harrison soitti soolokitaraa, enimmäkseen slidea kappaleissa Banana Anna, Speed On, Edward ja Waiting for the Band. Keysin ja Pricen lisäksi puhallinsektioon Speed Onissa lukeutui Jim Horn. Mick Taylor oli rytmikitaristina mainitussa kappaleessa ja soolokitaraa hän soitti biiseissä Dolly, The Dreamer ja Lawyer's Layment. Mainituissa kappaleissa orkestraation dubbauksesta vastasi Elton Johnin sovittaja Del Newman. Hopkins oli aikaisemmin saman vuoden aikana vieraillut Keysin sooloalbumilla ja nyt tätä kuultiin Hopkinsin albumilla kappaleissa Edward, Speed On, Banana Anna ja Pig's Boogie. Loput nauhoituksista työstettiin Los Angelesissa, ennen Hopkinsin osallistumista alkuvuodesta 1973 Rolling Stonesin Kauko-itään suuntautuneelle kiertueelle. Maalis-huhtikuussa 1973 Hopkins työskenteli George Harrisonin kanssa Ringo Starrin albumilla Ringo. The Tin Man Was a Dreamer vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita. Albumi oli pitkään loppuunmyyty, kunnes Sony Japan julkaisi sen uudelleen cd-formaatissa 90-luvun puolivälissä.

Perjantain pohjat:Spirit-yhtyeen ensimmäinen Mercurylle työstämä albumi

 Spirit:Spirit of '76

Toukokuussa 1975 ilmestynyt tupla-albumi Spirit of '76 on ensimmäinen niistä neljästä pitkäsoitosta, jotka yhdysvaltalainen Spirit-yhtye tuli julkaisemaan Mercury Recordsin artistina. Kaikkiaan kyseessä on yhtyeen diskografian kuudes albumi. Mainitut neljä pitkäsoittoa saivat osaltaan voimakkaasti vaikutteita siitä ajasta, jonka yhtyeen kitartisti Randy California oli viettänyt Havaijilla. Spirit of '76:llä ja albumilla Future Games vaikutus oli ilmeisesti kaikkein voimakkainta. Vaikka Spirit of '76:stä ei muodostunut suurta myyntimenestystä, monet yhtyeen diggarit kohottavat sen Spiritin tuotannon laadukkaimpien albumeiden kastiin. Tuplan omaa tuotantoa edustavat kappaleet ovat Randy Californian ja rumpali Ed Cassidyn käsialaa. Albumilla on myös useita covereita, kuten Rufus Thomasin Walkin' the Dog, Bob Dylanin Like a Rolling Stone ja The Times They're a Changing, Rolling Stonesin Happy ja Jimi Hendrixin versioina erityisen tunnetut Hey Joe ja Star Spangled Banner. Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma Mercury Years sisälsi suuren osan alun perin Spirit of '76:lla julkaistusta tuotannosta. Beat Goes On julkaisi albumin kokonaisuudessaan cd-formaatissa vuonna 2003.

Torstain terävä:Erään koulukunnan mielestä Johnny Winterin paras studioalbumi

 Johnny Winter:Second Winter

Pian esikoisalbuminsa jälkeen Johnny Winter työsti yhtyeensä kanssa Nashvillessa albumin Second Winter, jota suuri osa hänen diggareistaan pitää kitaristi/laulajan tuotannon parhaimmistoon kuuluvana. Winterin taustayhtyeessä vaikuttivat myöhemmin Double Troublessa soittanut basisti Tommy Shannon, rumpali Uncle John Turner ja myös multi-instrumentalista käyvä Johnnyn pikkuveli Edgar osallistui mainitun albumin työstämiseen. Second Winterin jälkeen samainen linep tuli työskentelemään ainoastaan yhdellä toisella albumilla; Edgarin esikoissooloalbumilla Entrance, jonka julkaisijana oli Columbian sisaryhtiö Epic. Edgar tuli pian muodostamaan oman yhtyeensä White Trashin ja Johnny työskenteli pitkälle 70-luvulle esimerkiksi Rick Derringerin kanssa. Second Winterille taltioitui niin runsaasti materiaalia, että se julkaistiin tupla-albumina, jonka viimeinen levypuolisko jäi kuitenkin tyhjäksi. Kyseessä on sujuva ja vahva albumikokonaisuus, jonka kaikki kappaleet puolustavat vaivattomasti paikkaansa. Omana aikanaan albumin tuotanto oli varsin puhdasta ja  modernia. Johnnyn kitarasoundit ovat varsin selkeitä. The Jimi Hendrix Experience oli työstänyt paria vuotta aikaisemmin erinomaisen näkemyksensä Bob Dylanin All Along the Watchtowerista. Johnny valitsi Dylanin repertuaarista versioitavakseen Highway 61 Revisitedin, jossa hän höydynsi voimakasta slidekitarointia. Mike Bloomfieldin ja Al Kooperin työskentely samannimisellä Dylanin albumilla oli vaikuttanut voimakkaasti Winteriin. Little Richardin ohjelmistosta poimitussa Slippin' and Slidin'-versiossa Edgar nousee osaltaan esiin saksofoneineen ja myös Chuck Berryn ikiklassikko Johnny B Goodesta muodostui standardi myös Winterin omana tulkintana. Second Winterin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi I'm Not Sure ja jazzvaikutteinen, luovuutta huokuva instrumentaali I Hate Everybody, jossa myös Edgarin osuus muodostuu keskeiseksi. Johnny Winterin kova elämä synnytti runsaasti upeaa musiikkia, josta Second Winter erottuu eräänä todellisista kultahipuista.

Keskiviikon klassikko:Eräs Dionne Warwickin tuotannon keskeisimmistä hiteistä

 Walk on By on Burt Bacharachin säveltämä ja Hal Davidin vuonna 1963 sanoittama kappale, jonka originaalista levytysversiosta vastasi Dionne Warwick. Kesäkuussa 1964 hänen levytyksensä nousi Billboardin Hot 100 -listalla kuudenneksi ja Cash Boxin Rhythm and Blues-listan kärkeen. Seuraavana vuonna kappale oli ehdolla parhaan Rhythm and blues-levytyksen Grammyn vastaanottajaksi. Isaac Hayesin Walk on Bysta vuonna 1969 levyttämä versio saavutti Billboardilla sijan 30. ja R&B-listalla sijan 13. Tuosta lähtien useat, sovituksiltaan  toisistaan voimakkaastikin eroavat Walk on Bysta levytetyt coverversiot ovat nousseet useasti listoille eri maissa. Dionne Warwick nauhoitti Walk on Byn Bellsound -studioilla New Yorkissa joulukuussa 1963 samoissa nauhoituksissa, joissa taltioitiin myös hänen toinen keskeinen hittikappaleensa Anyone Who Had a Heart. Huhtikuussa 1964 ilmestynyt Walk on By oli mainitun singlen seuraaja. Mainittuna vuonna, joka oli Walk on Byn suosion keskeisin vuosi, Billboard ei painattanut tietoja R&B-listastaan. Tiedossa ovat näin ollen ainoastaan kappaleen sijoitukset Hot 100-listalla ja Cashboxissa. Walk on By sijoittui top teniin myös Billboardin easy listening-otannassa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Walk on By saavutti sijan 51., mikä oli toiseksi paras naisartistin sijoitus heti Aretha Franklinin Respectin jälkeen. Tammikuussa 1964 ilmestyneen Anyone Who Had a Heartin jälkeen Walk on Bysta tuli Warwickin toinen kansainvälisesti miljoonamyyntiin yltänyt single. Tunnetuimpiin Walk on Bylla soittaneisiin muusikoihin lukeutuvat sessiobasisti Russ Savakus, urkuri Artie Butler, pianisti Paul Griffin, viulisti Eugene Orloff ja saksofonisti Paul Winter. Warwick levytti Walk on Bysta myös saksankielisen version Geh Vorbei. Torontolainen folkrockyhtye Bobby Keys & The Imperials levytti Walk on Bysta vuoden 1965 lopussa suoraviivaisen version, joka nousi Kanadassa kahdeksanneksi, mutta jäi yhtyeen ainoaksi hitiksi. Gloria Gaynor julkaisi Walk on Bysta  70-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumillaan Experience Gloria Gaynor ilmestyneen diskoversion, joka nousi Etelä-Afrikassa sijalle 12. ja oli Saksassa viittä sijaa alempana. Vuonna 1978 The Stranglers levytti Walk on Bysta pitkillä urku- ja kitarasooloilla ryyditetyn yli kuusiminuuttisen version, joka saavutti brittilistalla sijan 21. The Stranglersin versiostaan työstämä musiikkivideo pohjautui vuonna 1966 valmistuneeseen elokuvaan Blowup ja se oli kuvattu Lontoossa samassa paikassa elokuvan Maryon Park kanssa. The Stranglersin version listasijoitusta heikensi se, että yhtyeen Walk on By-version sisältänyt ep sisältyi ilmaiseksi  albumin Black and White ensimmäiseen 75 000 kappaleen painokseen. The Average White Bandin discovaikutteinen ja listoille noussut levytys Walk on Bysta ilmestyi vuonna 1979. Vaikka yhtye on joskus identioitunut instrumentaalibändiksi, mainittu versio sisältää vokalisointia, kuten myös monet muut The Average White Bandin levytykset.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen brittipunkyhtyeen julkaisema pitkäsoitto

Damned:Damned Damned Damned

18. helmikuuta 1977 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Nick Lowen tuottama Damned Damned Damned on brittiläisen punkrockyhtyeen The Damnedin esikoisalbumi. Lisäksi kyseessä on ensimmäinen brittiläisen punkrockyhtyeen julkaisema pitkäsoitto. Saavutettuaan menestystä singlellään New Rose ja tehtyään kiertueen Sex Pistolsin, The Heartbreakersin ja The Clashin kanssa The Damned siirtyi Pathway-studioille nauhoittamaan esikoisalbuminsa Nick Lowen tuottamana. Mainittu brittiläisen pubrockin keskeinen edustaja oli ollut tuottajana myös New Rose -singlellä. The Damnedin esikoisalbumin nauhoitukset kestivät kymmenen päivää ja miksaukset saatiin valmiiksi 15. tammikuuta 1977. Mainittuna päivämääränä masternauhat olivat valmiit. Stiff painatti The Damnedin esikoisalbumista pienen painoksen, jonka takakannessa nähtiin Roxylla soittaneen Damnedin sijasta Eddie & The Hot Rods -yhtyeen kuva. Mainitussa versiossa takakannessa oli erratum-tarra ja albumin ensipainoksen kaikkien versioiden etukannessa ruokatappelu-tarra, Damned Damned-tekstin kera. Albumin kannen suunnittelusta vastasi Big Jobs Inc, joka oli Barney Bablesin pseudonymi. The Damnedin esikoisalbumi julkaistiin kitaristi/solisti Brian Jamesin 22-vuotissyntymäpäivänä. Tuoreeltaan julkaistussa arviossaan NME ylisti Damnedin esikoisalbumia ja kehui Jamesia tehokkaimmaksi voimakitaristiksi sitten Pete Townshendin. BBC:n myöhemmin julkaistussa arviossa kehuttiin Damnedin debyytin energiaa, pop-satiiria ja yleistä huumoria. All Musicin Rett Nagget antoi arviossaan The Damnedin esikoisalbumille täydet viisi tähteä ja nimesi sen rock and rollin tulen kivikovaksi klassikoksi. Vuonna 2007 The Damnedin esikoisalbumista julkaistiin kolmesta cd:stä koostuva 30-vuotisjuhlapainos. Sen ensmmäinen cd sisältää originaalin albumin 12 kappaletta, kakkoscd 26 kappaletta, joiden joukossa on demoja, Peel Sessionissa taltioituja biisejä sekä BBC:n In Concert-sarjaan tehtyjä nauhoituksia. Molemmat ajoittuivat toukokuuhun 1977. Lisäksi mukana ovat singlen Scretcher Case Baby/Sick of Being Sick molemmat puolet. Kolmas cd sisältää 12 biisiä, jotka on nauhoitettu The Damnedin Lontoossa, 100 Clubilla kuudes heinäkuuta 1976 Sex Pistolsin lämmittelijänä soittamalta keikalta.

Maanantain mainio:Manic Street Preachersin vuoden 1992 klassikkohitti

 Motorcycle Emptiness on walesilaisen vaihtoehtorockia edustavan yhtyeen Manic Street Preachersin kappale, joka julkaistiin kesäkuun alussa 1992 viidentenä singlenä kyseisen yhtyeen esikoisalbumilta Generation Terrorists. Inspiraation lähteenä kappaleelle on ollut S. E. Hintonin pyöräjengikulttuuria käsitellyt teos Rumble Fish. Yhtyeen itsensä mukaan kappaleen teksti on hyökkäys kapitalismin tarjoamaa kulutusmyönteisyyttä vastaan. Motorcycle Emptiness on johdos kahdesta varhaisemmasta Manic Street Preachersin kappaleesta Go, Buzz Baby, Go sekä raakademosta kappaleesta Behave Yourself Baby, joiden kanssa se omaa samantyyppisen rakenteen. Jotkin kappaleen lyriikoista on otettu runosta Neon Loneliness. Columbia Recordsin julkaisema single saavutti brittilistalla seitsemännentoista sijan menestyen Manicsien esikoisalbumilta poimituista pikkulevyistä parhaiten. Motorcycle Emptness pysytteli 75 suosituimman kappaleen joukossa kahden kuukauden ajan ja mainitun ennätyksen yhtyeen tuotannossa ylitti vasta vuonna 1996 ilmestynyt A Design for Life. Motorcycle Emptiness pääsi mukaan lokakuussa 2002 ilmestyneelle Manic Street Preachersin greatest hits-tyyppiselle kokoelma-albumille Forever Delayed. Helmikuussa 2003 biisi julkaistiin vielä uudelleen singlenä, jonka muita kappaleita olivat 4 Ever Delayed ja Little Baby Nothingin akustinen versio. Smash Hitsissä Tom Doyle valitsi Motorcycle Emptinessin parhaaksi uudeksi singleksi. Kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin yhtyeen promootio-kiertueella Japanissa esimerkiksi Shibuya Crossingissa ja Cosmo Clock 21:ssa.

Sunnuntain extra:Lynyrd Skynyrdin 2000-luvun alussa ilmestynyt merkkialbumi

 Lynyrd Skynyrd:Vicious Circle

20. toukokuuta 2003 Sanctuaryn julkaisemana ilmestynyt Vicious Circle on keskeisimpiin southern rockin edustajiin lukeutuvan Lynyrd Skynyrdin 12. studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, joka työstettiin suurimmaksi osaksi yhtyeen originaalibasisti Leon Wilkesonin edesmenon jälkeen. Hän ehti olla mukana kahdella albumin raidoista; biiseillä The Way ja Lucky Man. Albumin kappaleista Mad Hatter oli tribuutti Wilkensonille. Ean Evans oli basistina muissa kappaleissa ja rumpaliksi oli vaihtunut jo joululevyllä Christmas Time Here Again soittanut Michael Cartellone. Vicious Circle jäi myös viimeiseksi Skynyrdin albumiksi, jonka työstämiseen The Outlaws-yhtyeen johtohahmona vaikuttanut Hughie Thomasson ehti osallistua ennen edesmenoaan. Singleformaatissa Vicious Circleltä julkaistiin kappale Red, Blue & Black, joka saavutti Billboardin Mainstream Rock-listalla sijan 27. Mainittu kappale kirjoitettiin pian syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen.

Lauantain pitkä:Ozzy Osbournen ensimmäinen Billboardin listalle kohonnut single

 Shot in the Dark on kappale, jonka tunnetuimmasta levytysversiosta vastaa Ozzy Osbourne. Kyseessä on hänen vuonna 1986 ilmestyneen albuminsa Ultimate Sin päätöskappale. Mainstream Rock Radiossa kappaleesta muodostui top ten -hitti ja samalla Osbournen ensimmäinen Billboard Hot 100-listalle, tarkemmin sanottuna sijalle 68. kohonnut single. Shot in the Darkista työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Andy Morahan. Shot in the Darkin sävelsivät alun perin vuoden 1983 paikkeilla Wildlife-yhtyeeseen kuuluneet Steve ja Cris Overland, viimeksi Bad Companyssa vaikuttanut rumpali Simon Kirke, kosketinsoittaja Mark Booty sekä Ozzy Osbournen yhtyeen tuleva basisti Phil Soussan. Wildlife nauhoitti kappaleesta demoversion, jota ei koskaan virallisesti julkaistu. Soussanin liityttyä Osbournen yhtyeeseen paria vuotta myöhemmin kaksikko työsti kappaleen uudestaan Osbournen levytettäväksi ja mainittu versio julkaistiin alkuvuodesta 1986. Lopputuloksena kappaleen todellisista tekijänoikeuksista on käyty runsasta väittelyä. Vaikka kirjoitustyö on kreditoitu Soussanille ja Osbournelle, jotkut ovat tiedustelleet, ansaitsevatko muut Wildlife-yhtyeen jäsenet, erityisesti Overlandin veljekset kirjoituskrediitin Osbournen versiosta ja millainen Osbournen tarkka rooli Shot in the Darkin uudelleenkirjoitusprosessissa oli. Phil Soussanin ja Bob Daisleyn taholta kappaleeseen on liittynyt jopa laillisia erimielisyyksiä. Osbourne itse on maininnut ainoastaan inhoavansa yleisesti koko Ultimate Sin -albumia. Shot in the Darkin kaupallisesta menestyksestä huolimatta kappale on jätetty pois useilta Ultimate Sinin uudellenjulkaisuilta sekä Osbournen kokoelma-albumeilta, kuten The Essential Ozzy Osbourne, Prince of Darkness ja Memoirs of Madman vuoden 2000 jälkeen. Vuonna 2002 Ozzyn kataloogista poistuivat sekä Ultimate Sin että Shot in the Darkin liveversion sisältänyt ep Just Say Ozzy. Vuonna 1997 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Ozzman Cometh Shot in the Dark oli vielä mukana, mutta vuonna 2002 ilmestyneellä mainitun albumin uusintapainoksella sen paikan oli ottanut kappale Miracle Man. Ozzy Osbournen täyspitkä versio Shot in the Darkista on löydettävissä ainoastaan originaalilta singleltä sekä Ultimate Sinin alkuperäispainokselta. Vuonna 1995 ilmestynyt albumin uusintapainos sekä vuoden 1997 kokoelma-albumi Ozzman Cometh sisältävät Shot in the Darkista kymmenen sekuntia lyhyemmän, eli neljä minuuttia ja 16 sekuntia kestävän version. Feidattu musiikkiosuus on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen. Children of Bodom levytti Shot in the Darkista coverin vuonna 2000 ilmestyneen albuminsa Follow The Reaper bonuskappaleeksi.   Wildlifen originaalia demonauhoitusta Shot in the Darkista muistuttava versio mainitusta kappaleesta löytyy Overlandin veljesten myöhäisemmän ja AOR:ää edustavan yhtyeen FM:n vuonna 2012 ilmestyneeltä ep:ltä Only Foolin'.

Perjantain pohjat:Eräs Carole Kingin vuoden 1971 klassikkokappaleista

 It's Too Late on Carole Kingin toisella albumilla, helmikuussa 1971 ilmestyneellä pitkäsoitolla Tapestry julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa samaisen vuoden huhtikuusssa ja nousi listakärkeen sekä Billboardin Hot 100 -listalla että Adult Contemporary-listalla. King vastasi itse It's Too Laten sävellystyöstä ja Toni Stern lyriikoista. Single It's Too Late/I Feel the Earth Move myi kultalevyksi ja sijoittui Billboardin rankkauksessa vuoden 1971 kolmanneksi suosituimmaksi singleksi. It's Too Laten lyriikassa kuvataan rakkaussuhteen päättymistä. Musiikkijournalisti Dave Marsh tulkitsi tekstin sisältävän feminismiä, sillä siinä nainen jätti miehen. Toisen musiikkijournalistin Robert Christgaun kirjoituksen mukaan It's Too Late oli todenmukaisin mahdollinen erosta kertova kappale. Mikäli löytyisi vielä todenmukaisempi maailma, ainakaan AM Radio ei olisi sellaiselle valmis. Rolling Stone huomioi Kingin lämpimän laulusuorituksen tuovan esiin kappaleen surullisuuden.  Danny Kortchmar vastasi kappaleessa kitaroinnista, Curtis Amy saksofonista ja King itse pianosta. Kortchmar ja Amy soittivat myös soolo-osuudet. Cash Box kuvasi It's Too Latea herkäksi balladiksi, jonka taustalla on kuitenkin selkeä rockbiitti. Toni Stern kertoi kirjailija Sheila Wellerille kirjoittaneensa It's Too Laten lyriikat päivässä sen jälkeen, kun hänen suhteensa James Tayloriin oli päättynyt. Vuonna 1972 It's Too Late voitti vuoden levyn Grammyn ja kappale on lisäksi päässyt Rolling Stonen laatimalle 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle.

Torstain terävä:Juice Newtonin ensimmäinen kokoelma-albumi

 Juice Newton:Greatest Hits

Alun perin vuonna 1984 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on countrypopartisti Juice Newtonin ensimmäinen kokoelma-albumi, joka sisältää kappaleita hänen pitkäsoitoiltaan Juice, Quiet Lies ja Dirty Looks. Vuonna 1986 albumista julkaistiin laajennettu 15 kappaleesta koostuva versio nimellä Greatest Hits (and more) Juice Newtonin ensimmäinen kokoelma-albumi saavutti kultalevyn. Greatest Hitsin originaalin version kymmenestä kappaleesta puolet edustaa Newtonin ensimmäisen albumin tuotantoa. Niihin lukeutuvat singlekappaleet Angel of the Morning, The Sweetest Thing ja Queen of Hearts sekä kaksi albumiraitaa; Ride em Cowboy ja Shot Full of Love. Quiet Liesilta mukana oli kolme singlebiisiä; Love's Been a Little Bit Hard on Me, Break it to Me Gently ja In the Heart of the Night sekä albumiraita I'm Gonna Be Strong. Ainoastaan kappale Tell Her No edustaa Dirty Looksilla alun perin julkaistua tuotantoa. Barry Mannin ja Cynthia Weilin käsialaa oleva I'm Gonna Be Strong oli 1960-luvun puolivälissä hitti Gene Pitneyn levytyksenä. Greatest Hitsin kappaleista Ride 'em Cowboy julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin countrylistalla sijan 32. Marraskuun puolivälissä 1986 Capitol julkaisi Greatest Hitsistä laajennetun 15 kappaleesta koostuvan version. Ride 'em Cowboy oli pudotettu originaalista kappalevalikomasta, ja tilalle oli otettu kuusi aikaisemmin julkaisematonta biisiä. Niiden joukossa oli Dirty Looksin nimikappale ja lisäksi viisi biisiä Newtonin 70-luvun tuotannosta, eli ajalta ennen Juice-pitkäsoittoa. Low Down and Lonesome on vuoden 1977 albumilta Come to Me ja So Many Ways ja Hey! Baby ovat alun perin vuonna 1978 ilmestyneeltä Newtonin pitkäsoitolta Well Kept Secret. Kappaleista jälkimmäinen on cover Bruce Channelin vuoden 1962 ykköshitistä. Vuoden 1979 Take Heart-albumilta alun perin löytyvä Lay Back in the Arms of Someone on cover Smokie-yhtyeen hitistä ja versio Bonnie Tylerin Billboardin listakakkoseksi kohottamasta It's a Hearachesta ilmestyi Newtonin versiona ainoastaan joillakin Come to Me-albumin vieraiden maiden painoksilla, mutta ei Britanniassa tai Yhdysvalloissa julkaistuilla versioilla. Newtonin versio oli hitti Meksikossa, mutta joutui Billboardilla tyytymään sijaan 86. Greatest Hits myi kultalevyksi kesäkuussa 1991.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän esipunkyhtyeen kakkosalbumi

 New York Dolls:Too Much Too Soon

10. toukokuuta 1974 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Too Much Too Soon on yhdysvaltalaisen esipunkyhtyeen New York Dollsin toinen studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto oli nauhoitettu A&R-studioilla New Yorkissa aikaisemmin samaisen vuoden aikana. Yhtyeen solisti David Johansen oli pettynyt edellisenä vuonna ilmestyneeseen New York Dollsin nimeä kantavaan esikoisalbumiin ja yhtyeensä kakkospitkäsoiton tuottajaksi hän palkkasikin alan veteraaneihin lukeutuneen George "Shadow" Mortonin. Tämä oli väistynyt musiikkiteollisuudesta, mutta vakuuttunut yhtyeen energiasta ja otti tuotantotyön haasteena. Kaikesta hyvästä huolimatta Too Much Too Soonille taltioitui melko niukasti uusia kappaleita. Siksi Dollsit nauhoittivatkin lisäksi uudelleen vanhoja demojaan ja levyttivät myös coverbiisejä, joihin lukeutui esimerkiksi Sonny Boy Williamson II:n bluesklassikko Don't Start Me Talkin'. Lainakappaleiden osalta David Johansen otti vokalisoidessan erilaisia hahmoja. Morton hyödynsi tuotantotyössään useita erilaisia studion ääniefektejä ja myös naistaustavokalisteja. Too Much Too Soonin kappaleista kitaristi Johnny Thundersin käsialaa oleva Chatterbox on ensimmäinen levytetty biisi, jossa hän oli myös leadvokalistin tehtävissä. Billboardin listalla Too Much Too Soon saavutti ainoastaan sijan 167. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen New York Dolls pudotettiin Mercyry Recordsilta ja yhtye lopetti toimintansa muutamaa vuotta myöhemmin. Albumista laaditut arviot olivat sitä vastoin positiivisia. Mortonin tuotantoa pidettiin yhtyeen raa'alle soundille positiivisena seikkana. New York Dollsin esikoisalbumin tavoin Too Much Too Soonista on muodostunut eräs rockin historian kulttiklassikkoalbumeista, joka vaikutti osaltaan keskeisesti muutamaa vuotta myöhemmin toden teolla  esiin nousseen  punkrockin kehitykseen.

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiprogen edustajan kolmas albumi

Gentle Giant:Three Friends

Huhtikuun puolivälissä 1972 Britanniassa Vertigon ja Yhdysvalloissa Columbian julkaisemana ilmestynyt Three Friends on brittiläisen, progressiivista rockia edustavan Gentle Giant -yhtyeen kolmas studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Yhdysvalloissa listoille noussut pitkäsoitto, joka saavutti Billboardin listalla sijan 197. Martin Smithin poistuttua yhtyeen kokoonpanosta Three Friends on Gentle Giantin repertuaarissa ainoa Martin Mortimoren rumpaloima albumi. Kyseessä on konseptialbumi, joka kertoo kolmesta lapsuudenaikaisesta ystävästä, joiden elämänpolku vie heidät eri paikkoihin. Kukaan kolmesta ystävyksestä ei ole tyytyväinen uuteen elämäänsä. Albumin päätöskappaleessa, joka on samalla sen nimiraita, jää epäselväksi, tapaavatko kolme ystävää vielä uudelleen. Three Friends on Gentle Giantin tuotannosta ensimmäinen albumi, jolla yhtye vastasi tuotannosta itsenäisesti. Sitä edeltäneet Gentle Giantin albumit Gentle Giant ja Acquiring The Taste oli tuottanut muun muassa David Bowien ja T. Rexin kanssa tekemästään musiikillisesta yhteistyöstä muistettu Tony Visconti. Kappaleen Peel The Paint kitarasoolossa Gary Green hyödyntää Soft Machine-yhtyeen Mike Ratledgen kaikulaitetta, jonka Soft Machinen roudarina toiminut Greenin veli Jeff oli lainannut. Kappaleen Schooldays alussa kuullaan brittiläisen koulun pihalla taltioituja lasten ääniä. Ray Shulman kertoi kappaleen teemana olleen kolme koulutoveria, joista jokainen valitsi sittemmin oman tiensä. Yhdestä tulee käsityöläinen, yhdestä lääkäri ja yhdestä taiteilija. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Columbia Records julkaisi Three Friendsin albumin brittipainoksesta eroavalla kansikuvalla. Kyseessä oli modifioitu versio yhtyeen esikoisalbumin brittipainoksen kannesta. Columbia Recordsin julkaisemassa Three Friendsin versiossa yhtyeen ja albumin nimet oli sijoitettu jättiläisen kuvan päälle ja myös albumin kannen väri erosi. Columbia Recordsin julkaisemalla Three Friendsin cd-versiolla albumin toiseksi viimeisen kappaleen Mister Class and Quality kestoksi on virheellisesti merkitty kolme minuuttia ja 23 sekuntia sen todellisen keston, eli viiden minuutin ja 51 sekunnin sijaan. Vastaavasti albumin nimikappaleen kestoksi on totuuden vastaisesti merkitty viisi minuuttia ja 32 sekuntia sen todellisen keston, eli kolmen minuutin ja neljän sekunnin sijaan. Mainittu virhe on levinnyt esimerkiksi iTunesiin ja Spotifyhin, mutta se on sittemmin oikaistu.

Maanantain mainio:Mötley Crüen vuoden 1985 voimaballadi

 Home Sweet Home on yhdysvaltalaisen glammetalyhtye Mötley Crüen kappale, joka jullkaistiin singleformaatissa yhtyeen syyskuun lopussa 1985 ilmestyneeltä kolmannelta albumilta Theatre of Pain. Lisäksi Home Sweet Home pääsi mukaan Crüen vuonna 1991 ilmestyneelle kokoelma-albumille Decade of Decadence 81-91. Home Sweet Homesta on levytetty useita coverversioita, joista tunnetuin lienee vuonna 2009 ilmestynyt countryartisti Carrie Underwoodin näkemys. Kappaleesta työstettyä musiikkivideota on kuvattu Houstonissa, Teksasissa yhtyeen Theatre of Painin tiimoilta tekemällä kiertueella. Home Sweet Home on remiksattu kahdesti. Ensiksi vuoden 1985 singlejulkaisuaan varten ja uudellen vuonna 1991 aikaisemmin mainittua kokoelmalevyä varten. Tuolloin kappaleen nimeksi vaihtui Home Sweet Home 91 ja kappaleesta työstettiin lisäksi uusi musiikkivideo. Home Sweet Homea on kuvattu voimaballadiksi ja VH1:n laatimalla kaikkien aikojen parhaiden voimaballadien listalla kappale saavutti kahdennentoista sijan. Mötley Crüen rumpali Tommy Lee nauhoitti Home Sweet Homen uudelleen tv-sarjan Californication neljättä tuotantokautta varten. Hän esittää kappaleen pianolla mainitun kauden lopussa. Home Sweet Homen originaali musiikkivideo oli Wayne Ishamin ohjaama ja siinä vieraili näyttelijä Michael Berryman. Videon alussa kukin yhtyeen jäsenistä saa puhelun kotiinsa ja kommentoi siihen:"I'm on My Way." Home Sweet Home pysytteli MTV:n päivittäisten videotoiveiden kärkisijalle yli kolmen kuukauden ajan, kunnes MTV teki kirjoittamattoman Crüe-säännön, eli pudotti musiikkivideot pois toivelistaltaan yhden kuukauden jälkeen. Home Sweet Homen originaaliversio saavutti Billboardin listalla sijan 89. ja vuoden 1991 versio seuraavana vuonna sijan 37. Kyseessä oli Mötley Crüen viimeinen Billboardin listalla top 40:ään kohonnut single.

Sunnuntain extra:Sheryl Crown debyyttisingle

 Run Baby Run on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Sheryl Crown vuonna 1993 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Tuesday Night Music Club poimittu ensimmäinen single. Ensijulkaisullaan se nousi Kanadassa ja Britanniassa Hot 100-listan loppupäähän. Kun Crow oli saavuttanut menestystä singleillään All I Wanna Do ja Strong Enough, julkaistiin myös Run Baby Run uudelleen ja mainittu kappale saavutti uusintajulkaisullaan Britanniassa sijan 24. Crow on maininnut kirjoittaneensa Run Baby Runin tilanteessa, jolloin Yhdysvaltain vuoden 1992 presidentinvaalien tulos oli selvinnyt. Kappaleen kertojaminä on syntynyt Aldous Huxleyn kuolinpäivänä ja häntä Crow on kuvannut 60-luvun kirjallisena puhujapersoonana. Crow varttui konservatiivisessa ympäristössä, jossa ihmiset puhuivat paremmista ajoista. Hänen vanhempansa olivat silti hippejä ja heistä isä poliittinen aktivisti. Crow koki olevansa sukupolvien välissä ja hän oli oppinut juoksemaan pakoon niitä ongelmia, joita liian lähelle tulleet ihmiset aiheuttivat. Run Baby Run ei Crown mukaan ole omaelämäkerrallinen, mutta hän voi samaistua joihin aspekteihin kappaleen kertojassa. Music Weekin Alan Jones vertasi Run Baby Runia The Beatlesin myöhäisempää tuotantoa edustaviin kappaleisiin Happiness is a Warm Gun ja Old Brown Shoe. Singlen kakkosbiisinä oli Eric Carmen-cover All by Myself.

Lauantain pitkä:Eräs keskeisimmistä varhaisista kotimaisista rockyhtyeistä

 Vuosien 1967-68 aikana toiminut Blues Section oli eräs aikakautensa vaikutusvaltaisimmista kotimaisista rockyhtyeistä. Sen kokoonpanon muodostivat Britanniasta maahamme kotiutunut solisti Jim Pembroke, kitaristi Hasse Walli, rumpali Ronnie Österberg, basisti Måns Groundstoem ja saksofonisti Eero Koivistoinen. Originaalirumpali yhtyeessä oli Edvard Vesala ja Raikka Rautarinne ehti soittaa neljä keikkaa Blues Sectionin riveissä. Uransa aikana Blues Section julkaisi nimeään kantaneen esikoisalbuminsa vuonna 1967. Kyseessä oli ensikerta, kun suomalainen rockyhtye teki albumin omista kappaleistaan. Niistä suurin osa on Pembroken käsialaa ja huippuhetkiin lukeutuu esimerkiksi Wolf at the Door, mutta Hasse Walli esittäytyy säveltäjänä albumin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvassa kappaleessa End of a Poem. Yhtyeen levytysrepertuaariin kuuluivat lisäksi keskeiset singleformaatissa ilmestyneet kappaleet Call Me on Your Telephone ja Hey Hey Hey, joista jälkimäisen revittelevässä kitaroinnissa on selkeästi kuultavissa The Jimi Hendrix Experiencen vaikutus. Vaikka Blues Section ei toki ollut musiikillisessa ilmaisussaan puhtaasti bluesbändi, yhtyeen musiikillisiin vaikuttajiin lukeutuivat Hendrixin lisäksi esimerksi brittibluesin korkeakouluyhtyeestä käynyt John Mayall's Bluesbreakers sekä brittien ensimmäinen superyhtye, Eric Claptonin, Jack Brucen ja Ginger Bakerin muodostama Cream. Livekeikoilla improvisaatiolla oli Blues Sectionin musiikissa oma keskeinen osansa. Pembroken vokalisoimien kappaleiden lisäksi yhtye levytti joitakin Ronnie Österbergin vokalisoimia singlejä, joista joulukuussa 1968 ilmestynyt Ei kauempaa oli pieni menestys. Blues Section soitti taustat Kirkan vuonna 1967 levytetyllä ensisinglellä Anna suukko vain.  Lisäksi yhtye säesti Pepe Willbergiä kappaleessa Kuka kertoisi minulle. Loppuvaiheessa basistina yhtyeessä vaikutti Pekka Sarmanto ja solistina tuleva Tasavallan Presidentti-yhtyeen ensimmäinen vokalisti Frank Robson. Blues Sectionin lopetettua toimintansa Pembroke ja Österberg siirtyivät Suomen rockhistorian merkittävimpiin yhtyesiin lukeutuvaan Wigwamiin, jonka jäsenistöön myös Tasavallan Presidentin originaalikokoonpanoon kuulunut Groundstoem liittyi 70-luvun puolivälin tienoilla. Hasse Wallin myöhempään uraan on kuulunut mm. jäsenyys maailmanmusiikkiyhtye Piirpaukkeen originaalina kitaristina. Blues Sectionin 80- ja 90-lukujen aikana soittamilla paluukeikoilla rumpalina vaikutti Vesa Aaltonen ja Robsonia kuultiin niillä urkurina.

Perjantain pohjat:Bob Marley and the Wailersin myös coverina menestynyt kappale

 Stir It Up on Bob Marleyn vuonna 1967 kirjoittama kappale, jonka hän levytti myöhemmin samaisena vuonna Bob Marley & Wailersin kanssa. Kappale julkaistiin tuolloin singleformatissa. Vuonna 1972 yhdysvaltalaissolisti Johnny Nash levytti Stir It Upista coverin albumilleen I Can See Clearly Now. Singleformaatissa se nousi Kanadan Adult Contemporary-listalla neljänneksi ja oli Billboardilla ainoastaan kahta sijaa alempana. Seuraavana vuonna Bob Marley & The Wailers nauhoitti kappaleesta uuden version, jonka yhtye julkaisi albumillaan Catch a Fire. Vuonna 1973 Bob Marley & The Wailers vieraili Britanniassa ja esitti Stir It Upin tuolloin singbackinä ohjelmassa Old Grey Whistle Test. Stir It Upista muodostui ensimmäinen Marleyn kirjoittamista kappaleista, joka menestyi Jamaikan ulkopuolella. Marleyn tuotannosta Eric Clapton versioi menestyksekkäästi I Shot the Sheriffin vuonna 1974 ilmestyneellä albumillaan 461 Ocean Boulevard. Marleyn itse levyttämä ensimmäinen kansainvälinen hitti oli joulukuussa 1975 ilmestyneellä Bob Marley and the Wailersin albumilla Live! julkaistu No Woman No Cry. Syyskuussa 1973 australialaishtye Black Sorrows levytti Stir It Upista coverin, joka nousi yhtyeen kotimaassa sijalle 58., Uudessa Seelannissa kahdenneksikymmenenneksi ja Islannissa yhdeksänneksi. Vuoden 1994 ARIA Music Awardseissa mainitun version tuotannosta vastannut Joe Camilleri oli ehdolla vuoden tuottajan palkinnon vastaanottajaksi, mutta hävisi lopulta muun muassa Nick Caven eri yhtyeiden kanssa työskennelleelle Tony Cohenille.

Torstain terävä:Suomipunkin isähahmon vuoden 1992 onnistunut sooloalbumi

 Pelle Miljoona:Kaikki muuttuu

Maaliskuussa 1992 Pyramidin julkaisemana ilmestynyt Kaikki muuttuu on Pelle Miljoonan 15. studioalbumi. Se työstettiin kokoonpanolla, jonka muodostivat kitaristi Timo Salminen, basisti ja myös muita kielisoittimia soittanut Tero Siitonen, kosketinsoittaja Jay Havanna sekä rummuista, perkussioista ja saksofonista vastannut Tero Kling. Kaikki albumin kappaleet ovat vokalisoinnista huolehtineen Pellen käsialaa. Musiikilliselta toteutukseltaan melko kevyeksi tulkittavissa oleva pitkäsoitto sisältää lyriikoissaan kulkuritarinoita ja tuokiokuvauksia ympäri maailmaa. Etenkin albumin ykköspuoli koostuu varsin vahvasta kappalemateriaalista. Kolme ensimmäistä raitaa; Zen, Buddha, Jing & Jang, Maa alla jalkain ja Kun on yö ovat kaikki upeita tunnelmakuvauksia ja pitkäsoiton ykköspuolen kaksi viimeistä kappaletta; Neil Young & Crazy Horse-henkinen ja myöhemmin pariinkin kertaan akustisvoittoisemmin uudelleen tulkittu Yli tuhat vuotta sitten ja apokalyptistä kuvastoa maalaileva Dinosaurukset tulevat lukeutuvat Pellen 90-luvun alun tuotannon klassikkokappaleisiin, kuten myös b-puolen avaava Puerto Monnt. Albumin jälkimmäisen puoliskon kultahippuja edustavat myös Kasvot Jumalan ja kelpo kitarointia tarjoava pitkäsoiton nimikappale. Kaikki muuttuu -albumin cd-version bonusbiiseinä julkaistiin aikaisemmin vinyylisinglejen b-puolina ilmestyneet ja tyylillisesti melko voimakkaasti albumin yleisilmeestä eroavat Big Lama ja Nojaa minuun. Kaikki muuttuu-albumi on Pellen tuotannossa tulkittavissa pätevänä välitilinpäätöksenä. Vuoden 1992 aikana hän ryhtyi nimittäin jälleen musiikilliseen yhteistyöhön vanhan aisaparinsa Tumppi Varosen kanssa. Tupla-albumilla Si Si Live versioitiin onnistuneesti uudelleen alun perin vuosien 1978-1980 välillä ilmestynyttä klassikkotuotantoa ja myös Pellen ja Rockersin vuonna 1993 ilmestynyttä ja Havana Blackin Markku "Crazy" Heiskasen kitaroimaa albumia ABC voi studiolevytysten osalta pitää varsin onnistuneena paluuna juurille.

Keskiviikon klassikko:Melrosen neljäs pitkäsoitto

 Melrose:Rock My World

Vuonna 1993 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Rock My World on Vantaan Länsimäen kivikovan rocktrion Melrosen neljäs albumi. Los Angelesissa nauhoitettu pitkäsoitto on samalla ensimmäinen Melrosen albumeista, jonka työstämiseen basisti Roger Nieminen osallistui. Rock My Worldin yhdeksän kappaleen kattaus on melkoisen vakuuttava. Pitkäsoitto käynnistyy nyansikkuuden ja voiman tyylitajuisesti yhdistävällä nimikappaleellaan. Ismo Alangon käsialaa olevaa sopivan hypnoottista  kappaletta Human Rights for Snakes rikastavat viulu ja naiskuoro. Kestoltaan yli kuusiminuuttinen ja näin ollen albumin selkeästi pisin kappale Soundcheckpointcharlie kallistuu jamitteluun, mutta kappaleella on tarjottavanaan myös solistina vierailevan Kim Nailin sielukasta vokalisointia. Kasettiversionsa osalta albumin ykköspuolen päättävä Goalkeeper rakentuu terhakkaan riffinsä varaan. Sävykäs Viva Milla on eräs Rock My Worldin sielukkaimmista kappaleista. Eikä syyttä, sillä Tokela kirjoitti kyseisen kappaleen tyttärelleen. Upeasti rullaava Whatever on keikkabiisinä osoittautunut Rock My Worldin tuotannon kestävimmäksi. Biisistä olisi tosin ansainnut muodostua vielä saavuttamaansa menestystä suurempi hitti, sillä kappaleeseen on annosteltu kiitettävä määrä letkeää svengiä. Toisena kitaristina Whateverillä vieraili Rane Raitsikka. Too Fast to Live Too Young to Die ja cover Samba Yes, Work No edustavat kumpikin inspiroitunutta rokkausta ja albumin päättävä instrumentaalikappale Up at Errols rullaa leppeästi jättäen samalla pitkäsoitosta miellyttävän monipuolisen kuulokuvan. Vuonna 2022 Rock My Worldista julkaistiin viimein myös rajoitettu 300 kappaleen vinyylipainos.

Tiistain tukeva:Merkittävän folkrockduon esikoisalbumi

 Kate & Anna McGarrigle:Kate&Anna McGarrigle

Tammikuussa 1976 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Kate & Anna McGarrigle on samannimisen duon esikoisalbumi. Sillä soittaviin vieraileviin muusikoihin lukeutuvat Lowell George, Bobby Keys ja Toni Levin sekä sisarusten vanhin sisko  Jane McGarrigle, Annan aviomies Dane Lanken sekä vanha ystävä Chaim Tannenbaum. Albumin kappaleista Swimming Song on alunperin Katen tuonaikaisen aviomiehen, laulaja/lauluntekijän Laudon Wainwrightin III:n kirjoittama ja myös esittämä. Häneen albumin kappaleista viitataan epäsuorasti biisissä Go Leave. Vuonna 2011 brittiläinen säveltäjä ja tv-kuuluttaja Howard Goodall listasi Kate ja Anna McGarriglen kuuden parhaan albuminsa listalle. Hän kehui duon lauluharmonioita virheettömiksi ja unohtumattomiksi ja kohotti suosikkikappaleikseen Heart Like a Wheelin ja ranskalais-kanadalaisen folkbiisin Complainte pour Ste-Catherinen. Joulupäivänä 1976 brittiläinen Melody Maker nimesi Kate ja Anna McGarriglen esikoislevyn vuoden albumiksi. Samaisen vuoden Pazz &Jo-kriitikkoäänestyksessä samainen albumi saavutti kuudennen sijan. Vuonna 2016 Kate ja Anna McGarriglen esikoisalbumi voitti Polaris Heritaze Prizen vuosien 1976-1985 välillä julkaistuista albumeista. Albumin kappaleista Anna McGarriglen käsialaa olevan Heart Like a Wheelin levytti ensiksi McKendree Spring ja ennen Katea ja Annaa myös Linda Ronstadt vuonna 1974 ilmestyneen albuminsa nimikappaleeksi. Muista biisistä levytetyistä keskeisistä covereista mainittakoon Billy Braggin, Katie Mooren, The Corrsin ja June Taborin levytykset. Albumin kappaleista Kate McGarriglen käsialaa olevan raidan (Talk to Me of) Mendocino Linda Ronstadt versioi vuonna 1982 ilmestyneelle albumilleen Get Closer, brittiläinen laulaja/lauluntekijä John Howard vuoden 2007 ep:lleen The Bewley Brothers, Nona Marie & The Choir vuonna 2011 ilmestyneelle nimikkoalbumilleen ja Karine Polwart sekä Dave Milligan vuonna 2021 ilmestyneelle albumilleen Still As You're Sleeping. Kappaleen omplainte pour Ste-Catherine versioi brittiläinen popartisti Kirsty MacColl vuonna 1989 ja Go Leaven duetoivat Anne Sofie von Otter ja Elvis Costello.

Maanantain mainio:Alice Cooperin 80-luvun lopullinen paluualbumi

 Alice Cooper:Trash

25. heinäkuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Trash on Alice Cooperin yhdestoista studioalbumi. Se sisältää muun muassa singlebiisin Poison, joka oli Alice Cooperin ensimmäinen top teniin kohonnut single sitten vuonna 1977 ilmestyneen You and Men. Trash tuli merkitsemään Cooperille merkittävää comebackia, sillä albumi nousi top teniin useissa maissa ja sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Trashilla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat aikaisemmin Julian Lennonin kanssa työskennellyt kitaristi John McCurry ja Bon Jovissa myöhemmin bassotellut Hugh McDonald. Rummuista ja koskettimista vastasivat Billy Squierin sooloyhtyeessä soittaneet Bobby Chouinard ja Alan St. Jon. Trashista muodostui Cooperin tukkametallikauden suurin menestysalbumi. Se nousi brittilistalla toiseksi ja Billboardilla sijalle 20. Menestyksekkääksi osoittautuneen The Nightmare Returns -kiertueensa jälkeen Cooper oli kääntynyt hittinikkari Desmond Childin puoleen paluualbuminsa työstämisen tiimoilta. Trashista muodostuikin eräs Cooperin uran suosituimmista albumeista. Sen kappaleista Poison, Bed of Nails, House of Fire ja Only My Heart Talkin' työstettiin lisäksi musiikkivideot. Albumin tiimoilta tehtiin menestyksekäs vuoden mittainen maailmankiertue, joka dokumentoitiin kotivideolle Alice Cooper Trashes the World. Trash-albumilla vieraili useita keskeisiä muusikoita, eli Jon Bon Jovi, Stiv Bators, Cooperin yhtyeen vuonna 1988 jättänyt kitaristi Kane Roberts sekä neljä viidesosaa Aerosmithin jäsenistöstä, joka Cooperin tavoin teki samoihin aikoihin lopullisen comebackinsä albumillaan Pump. Kappaleita Trashille kirjoittivat  Joan Jett, Diane Warren, Jon Bon Jovi, Richie Sambora ja John McCurry. Trash vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. AllMusicin Alex Henderson antoi albumille neljä tähteä viidestä. Rolling Stonen laatimalla 50 kaikkien aikojen parhaan tukkametallialbumin listalla Trash saavutti sijan 36. Kerrang! listasi Trashin Alice Cooperin tuotannon kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Metalsucksin laatimalla kymmenen parhaan glam metal -albumin listalla Trashin sijoitus oli seitsemäntenä.

Sunnuntain extra:Keskeisen folkrockin edustajan vuoden 1970 livealbumi

 Melanie:Leftover Wine

26. syyskuuta 1970 Buddah Recordsin julkaisemana ilmestynyt Leftover Wine on ensisijaisesti folkartistiksi identifioituvan Melanie Safkan livealbumi, jonka sovituksista ja tuotannosta vastasi hänen tuonaikainen aviomiehensä , Peter Schekeryk. Leftover Winen nauhoitukset ovat New Yorkin Carnegie Hallista lukuun ottamatta studiossa nauhoitettua päätöskappaletta Peace Will Come (According to My Plan), joka julkaistiin lisäksi singleformaatissa promotoimaan mainittua albumia. Melanie konsertoi Carnegie Hallissa kahdesti vuoden 1970 aikana ja Leftover Winen nauhoitukset ovat ensimmäisestä konsertista. Siinä, missä Melanien studioalbumit sisältävät monimutkaisia sovitusratkaisuja, Leftover Winella hän säesti itseään ainoastaan kitaralla ja artistin laulusuoritukset ovat täynnä emootiota. Melanie kommunikoi voimakkaasti yleisönsä kanssa ja kappalevalinnoiltaan Leftover Wine koostuu ensisijaisesti biiseistä hänen edelliseltä albumiltaan Candles in the Rain. Lisäksi mukana on kaksi standardia, eli Momma Momma ja Happy Birthday. Leftover Wine tunnetaan lisäksi nimellä Live:Recorded at Margie's Birthday Party. Single Peace Will Come oli julkaistu aikaisemmin syyskuussa samaisena vuonna ja se saavutti sijan 32. Pitkäsoiton suosio oli vastaavaa tasoa, sillä se oli albumilistalla yhtä sijaa alempana. Helmikuussa 2007 Edsel Records julkaisi tuplacd:n, joka sisälsi Melanien albumit Candles in the Rain ja Leftover Wine. Jälkimmäinen sisälsi lisäksi yhden bonuskappaleen; Stop! I Don't Want to Hear It Anymore.

Lauantain pitkä:Klassikkohitin levyttänyt psykedeelistä soulia edustanut yhtye

 Chambers Brothers on psykedeelistä soulia edustava yhtye, joka muistetaan parhaiten vuonna 1967 ilmestyneestä ja kestoltaan 11-minuuttisesta hitistään Time Has Come Today. Yhtye kuuluu siihen uuden musiikin aaltoon, jossa yhdistettiin bluesin ja gospelin elementtejä moderniin psykedeeliseen rockiin. Chambers Brothersin musiikkia on hyödynnetty säännöllisesti elokuvien soundtrackeilla. Carthagesta, Mississippistä kotoisin olleen yhtyeen jäsenet vaikuttivat ensiksi baptistikirkon kuorossa. Vuonna 1952 veljeksistä vanhinta, eli Georgea kutsui armeija. Vuodesta 1954 eteenpäin neljän veljeksen yhtye esitti gospelia ja folkia Etelä-Kalifornian alueella. Suosittuja heistä alkoi tulla silti vasta 1960-luvun puolivälissä New Yorkiin muuton jälkeen. Chamber Brothersin muodostivat basisti George (26. syyskuuta 1931-12. lokakuuta 2019), huuliharpisti Lester (s. 13. huhtikuuta 1940) sekä kitaristit Willie (s. kolmas maaliskuuta 1938) ja Joe (s. 22. elokuuta 1942) He soittivat esimerkiksi suositussa losangelesilaisessa folkclubissa The Ash Grovessa. Tätä kautta Chambers Brothers loi kontakteja Hoyt Axtoniin, Ramblin' Jack Elliottiin, Reverend Gary Davisiin sekä Barbara Daneen. Heistä viimeksi mainitusta tuli yhtyeen suuri diggari ja hän myös levytti Chambers Brothersin kanssa. Rumpaliksi tuli Brian Keenan (28. tammikuuta 1943-5. lokakuuta 1985) ja mainitulla lineupilla Chambers Brothers teki kiertueen Barbara Danen kanssa. Tämä tutustutti yhtyeen Pete Seegeriin ja Chambers Brothers pääsi esiintymään Newport Folk Festivaaleilla. Vanguard-levy-yhtiö julkaisi mainitusta festivaalista kokoelma-albumin, jolla Chambers Brothersin tuotannosta mukana oli kappale I Got It. Monien muiden folkrockin edustajien tavoin myös Chambers Brothers tahtoi sähköistää musiikkiaan. Pian Newportin festivaaleilla esiintymisensä jälkeen yhtye julkaisi esikoisalbuminsa People Get Ready. Chambers Brothersin ainoa suuri hitti oli syksyllä 1968 ilmestynyt ja Joe sekä Willie Chambersin käsialaa oleva, 11-minuuttinen ja psykedeelisvaikutteinen kappale Time Has Come Today. Sen editoitu singleversio pysytteli listoilla viiden yhtäjaksoisen viikon ajan ja missasi juuri top tenin ollen syys-lokakuussa yhdentenätoista. Chambers Brothersin myöhäisempiin inkarnaatioihin kuului muun muassa Alice Cooperin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut kitaristi Steve Hunter. Chambers Brothersin aktiivisin kausi päättyi vuoteen 1972. Mainittuna vuonna yhtye levytti Columbialle albumin Oh! My God, joka jäi vaille julkaisua. Avco Recordsille siirryttyään yhtye levytti vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneet albumit Unbonded ja Right Move. Vuonna 1976 yhtiö Mars for Roxbury julkaisi veljeksiltä albumin Live in Concert. Sen jälkeen yhtye on konsertoinut epäsäännöllisesti. Maria Muldaurin albumilla Gospel Nights veljeksiä kuultiin taustamuusikkoina. Lester muutti New Yorkiin ja perusti yhtyeen Electric Flagin basistin Harvey Brooksin kanssa. Willie ja Joe löysivät töitä studiomuusikkoina ja George palasi gospelmusiikin pariin. Keenan muutti Stanfordiin, Connecticutiin ja perusti sinne oman äänitysstudionsa. Hänen sydämensä petti 80-luvun puolivälissä. Art Ramseystä tuli yhtyeen uusi rumpali. Los Angelesista kotoisin ollut sessiorumpali Fabian Jolivet oli mukana vuoden 1997 kiertueella. Se päättyi Ash Groveen, jossa yhtye soitti gospelsetin. Vuonna 2006 kitaristi Willie Chambers oli mukana yhtyeessä Vince and the Invinceables sen soittaessa hyväntekeväisyyskonsertin Love-yhtyeen johtohahmolle Arthur Leelle. Vuonna 2015 Joe Chambers soitti keikkoja yhtyeessä The Joe Chambers Experience. Seuraavana vuonna Willie, Joe ja ajoittain George konsertoivat basisti Jerry Warnerin, kitaristi Crazy Tomesin ja Los Angelesista kotosin olleen rumpalin Jon McCrackenin kanssa Chambers Brothersin nimellä Los Angelesin alueella. Joe Chambers levytti Marva Holidayn kanssa versionsa Bee Geesin originaalista ja esimerkiksi Janis Joplinin levytysohjelmistoon lukeutuneesta To Love Somebodysta. Vuonna 2021 Chambers Brothers oli mukana dokumentissa  Questlove Summer of Soul.

Perjantain pohjat:Eräs Sex Pistolsin tuotannon merkkiteoksista

 Holidays in the Sun on brittiläisen rockyhtyeen Sex Pistolsin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 14. lokakuuta 1977 yhtyeen neljäntenä singlenä. Mainittu kappale pääsi lisäksi avausraidaksi Pistolsin ainoalle viralliselle albumille Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols. Britanniassa Holidays in the Sun saavutti kahdeksannen sijan ja se jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi John Lydonin vokalisoimana yli 30 vuoden ajaksi. Kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook julkaisivat vielä Ronnie Biggsin vokalisoimana singlen No One is Innocent ja Sid Vicious levytti Pistolsin nimissä coverit My Waysta ja Something Elsestä. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Holidays in the Sun saavutti sijan 43. Ideansa kappale oli saanut Jerseyn Channel Islandille tehdystä matkasta. Holidays in the Sun julkaistiin puoli vuotta The Jamin In the Cityn jälkeen ja mainituista kappaleista  oli löydettävissä melko runsaasti samoja elementtejä. Holidays in the Sun-singlen b-puolella julkaistiin kappale Satellite. Singleä promottiin kahden erilaisen posterin kera. Niistä yleisempi oli singlen etukannen suurennettu kuva ja ranta-aiheista posteria myytiin runsaasti 80-luvun puolivälin tienoilla.

Torstain terävä:The Holliesin esikoisalbumi

 The Hollies:Stay with The Hollies

Tammikuussa 1964 Parlophone Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stay with The Hollies on manchesterilaisyhtye The Holliesin esikoisalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto ilmestyi Imperial Recordsin julkaisemana nimellä Here I Go Again ja Kanadassa samaisen vuoden heinäkuussa Capitolin julkaisemana brittipainoksesta eroavan biisilistan kera. Ron Richards kiinnitti The Holliesin Parlophonelle tsekattuaan yhtyeen Cavern Clubilla soittaman keikan. The Hollies teki levytyksiä EMI:n studioilla Lontoossa ja yhtyeen singlet saavuttivat siinä määrin vastakaikua, että yhtye pääsi työstämään täyspitkän albumin. The Holliesin soundille olivat tunnusomaisia Allan Clarken, Tony Hicksin ja Graham Nashin lauluharmoniat. Yhtyeen esikoisalbumi koostuu ensisijaisesti yhdysvaltalaista alkuperää olevista kappaleista. Chuck Berryltä versioituu useampia biisejä ja lisäksi The Holliesin esikoisalbumilla coveroidaan esimerkiksi Arthur Alexanderia ja Ray Charlesia. Stay with The Holliesin ainoa originaalituotantoa oleva kappale on Graham Nashin ja Allan Clarken käsialaa oleva Little Lover. Albumin Yhdysvaltain-painoksella oli niin ikään yksi omaa tuotantoa edustava kappale; Bobby Elliottin ja Tony Hicksin sävellys Keep Off That Friend of Mine. Kanadan-painoksella originaaleja oli kaksi; Little Lover sekä Graham Nashin käsialaa oleva What's Wrong with Me. Yhdysvaltain-painokselta Here I Go Again Stay with The Holliesilta feidattiin kappaleet  Baby Don't Cry,Mr. Moonlight, Little Lover, Whatcha Gonna Do 'Bout It and Candy Man  ja niiden tilalle laitettiin singlebiisit Just One Look ja Here I Go Again sekä originaali Keep Off That Friend of Mine, joka oli ilmestynyt Just One Lookin b-puolella. Vuonna 2010 Sundazed Records julkaisi Here I Go Againin uudelleen monoversiona 180 gramman vinyylinä.