Kymmenes marraskuuta 1978 CBS Recordsin julkaisemana
ilmestynyt Give ’em Enough Rope on brittiläisen punkrockin kenties tärkeimmän
yhtyeen The Clashin toinen pitkäsoitto. Yhdysvalloissa kyseessä oli ensimmäinen
yhtyeeltä julkaistu albumi, sillä The Clashin esikoispitkäsoiton jenkkiversio
ilmestyi vasta myöhemmin. Sekä kriitikoiden että diggareiden taholta hyvän
vastaanoton saanut Give 'em Enough Rope nousi yhtyeen kotimaassa sijalle kaksi ja
Billboardilla tuloksena oli 128. sija. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin
joulun molemmin puolin vuoden 1978 aikana Tommy Gun sekä English Civil War. Pikkulevyt
nousivat yhtyeen kotimaassa sijoille 19. ja 25. Tommy Gunin teemana oli
keski-Idän terrorismi. Pitkäsoiton ehdottomiin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi
vähintään Mick Jonesin vokalisoima, koulukavereista kertova koskettava
kasvutarina Stay Free ja ärhäkkä avausraita Safe European Home. Give ’em Enough Ropen tuottajana oli etenkin Blue Öyster
Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut Sandy Pearlman. Hän ei
ollut erityisen viehättynyt Joe Strummerin lauluääneen ja niinpä rummut
miksattiinkin albumilla varsin pintaan. Give ’em Enough Ropen äänitysten aikaan
Joe Strummerin Telecaster jouduttiin viemään korjattavaksi ja hän soittikin
Gibsonia suurimmalla osalla levyn äänityksistä. Pitkäsoiton kanssa
samaan aikaan nauhoitettiin mainio singlebiisi (White Man in) Hammersmith
Palais sekä singlejen b-puolina julkaistut Pressure Drop, 1-2 Crush on You sekä
The Prisoner. Vuonna 1993 New Musical Express nimesi Give ’em Enough Ropen
kaikkien aikojen 87 parhaaksi albumiksi. Myös musiikkilehti Q sijoitti mainitun
pitkäsoiton sadan kaikkien aikojen parhaan punkalbumin joukkoon.
tiistai 31. toukokuuta 2016
maanantai 30. toukokuuta 2016
Tiistain tukeva:Eräs brittiläisen hardrockin todellisista merkkipaalualbumeista
Led Zeppelin:Led Zeppelin II
Yhtyeen kotimaassa Britanniassa 22. lokakuuta 1969 ilmestynyttä Led Zeppelinin kakkosalbumia pidetään yleisesti yhtyeen raskaimpana albumikokonaisuutena ja eräänä varhaisen raskaan rockin kehitykseen keskeisesti vaikuttaneista albumeista. Pitkäsoitto nauhoitettiin useissa eri studioissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa tammikuun ja elokuun 1969 välisenä aikana. Albumin tuottamisesta vastasi kitaristi Jimmy Page ja kyseessä oli Zeppelinin pitkäsoitoista ensimmäinen, jolla hyödynnettiin äänitysinsinööri Eddie Kramerin tekniikoita. Led Zeppelin II sisälsi vaikutteita bluesista ja folkista, mutta kehitti osaltaan yhtyeen kitaroinnin ja riffien varaan rakentunutta soundia. Albumi myi hyvin heti ilmestyttyään ja se nousi listakärkeen sekä yhtyeen kotimaassa että Yhdysvalloissa. Marraskuun puolivälissä 1999 pitkäsoitto oli saavuttanut 12 kertaista platinaa 12 miljoonan kappaleen myynnillään. Albumin kappaleet kirjoitettiin suorastaan hektisissä olosuhteissa neljän Euroopan-kiertueen ja kolmen Yhdysvaltain-kiertueen aikana. Basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesin mukaan useat Jimmy Pagen riffeistä syntyivät Dazed and Confused –kappaleen improvisaatiojakson aikana. Led Zeppelin II:n äänitykset tapahtuivat Lontoossa, Los Angelesissa, Memphisissä, New Yorkissa sekä Vancouverissa. Musiikillista kehitystä osoittivat erityisesti sävykkäät raidat What is and what should never be, Ramble On sekä suoranaisia popvaikutteita hyödyntänyt Thank You. Jimmy Pagen kitarasoolo kappaleessa Heartbreaker inspiroi lukuisia myöhäisempiä kitaristeja ja Moby Dick sisälsi John Bonhamin pitkän ja livekontekstissa maratonmittoihin yltäneen rumpusoolon. Pitkäsoiton suurin hitti oli Billboardin listalla neljänneksi kohonnut lyhennetty versio albumin avauskappaleesta Whole Lotta Love. Myös rivakka rockpala Living Loving Maid (She’s Just a Woman) sekä ärhäkkä bluesvaikutteinen päätösraita Bring It on Home lukeutuvat pitkäsoiton huippuhetkiin. Led Zeppelin II:n vaikutusta myöhäisemmälle heavyrockille voi pitää kiistattomana. Osaltaan se on saanut kunnian olla inspiraation lähteenä esimerkiksi Iron Maidenille, Guns N’ Rosesille sekä Aerosmithille. Vuonna 2000 musiikkilehti Q sijoitti Led Zeppelin II:n sijalle 37. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Vuonna 2003 Rolling Stone listasi albumin sijalle 75. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan.
Yhtyeen kotimaassa Britanniassa 22. lokakuuta 1969 ilmestynyttä Led Zeppelinin kakkosalbumia pidetään yleisesti yhtyeen raskaimpana albumikokonaisuutena ja eräänä varhaisen raskaan rockin kehitykseen keskeisesti vaikuttaneista albumeista. Pitkäsoitto nauhoitettiin useissa eri studioissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa tammikuun ja elokuun 1969 välisenä aikana. Albumin tuottamisesta vastasi kitaristi Jimmy Page ja kyseessä oli Zeppelinin pitkäsoitoista ensimmäinen, jolla hyödynnettiin äänitysinsinööri Eddie Kramerin tekniikoita. Led Zeppelin II sisälsi vaikutteita bluesista ja folkista, mutta kehitti osaltaan yhtyeen kitaroinnin ja riffien varaan rakentunutta soundia. Albumi myi hyvin heti ilmestyttyään ja se nousi listakärkeen sekä yhtyeen kotimaassa että Yhdysvalloissa. Marraskuun puolivälissä 1999 pitkäsoitto oli saavuttanut 12 kertaista platinaa 12 miljoonan kappaleen myynnillään. Albumin kappaleet kirjoitettiin suorastaan hektisissä olosuhteissa neljän Euroopan-kiertueen ja kolmen Yhdysvaltain-kiertueen aikana. Basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesin mukaan useat Jimmy Pagen riffeistä syntyivät Dazed and Confused –kappaleen improvisaatiojakson aikana. Led Zeppelin II:n äänitykset tapahtuivat Lontoossa, Los Angelesissa, Memphisissä, New Yorkissa sekä Vancouverissa. Musiikillista kehitystä osoittivat erityisesti sävykkäät raidat What is and what should never be, Ramble On sekä suoranaisia popvaikutteita hyödyntänyt Thank You. Jimmy Pagen kitarasoolo kappaleessa Heartbreaker inspiroi lukuisia myöhäisempiä kitaristeja ja Moby Dick sisälsi John Bonhamin pitkän ja livekontekstissa maratonmittoihin yltäneen rumpusoolon. Pitkäsoiton suurin hitti oli Billboardin listalla neljänneksi kohonnut lyhennetty versio albumin avauskappaleesta Whole Lotta Love. Myös rivakka rockpala Living Loving Maid (She’s Just a Woman) sekä ärhäkkä bluesvaikutteinen päätösraita Bring It on Home lukeutuvat pitkäsoiton huippuhetkiin. Led Zeppelin II:n vaikutusta myöhäisemmälle heavyrockille voi pitää kiistattomana. Osaltaan se on saanut kunnian olla inspiraation lähteenä esimerkiksi Iron Maidenille, Guns N’ Rosesille sekä Aerosmithille. Vuonna 2000 musiikkilehti Q sijoitti Led Zeppelin II:n sijalle 37. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Vuonna 2003 Rolling Stone listasi albumin sijalle 75. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan.
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Maanantain mainio:Amerikkalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan upea debyytti
Blue Öyster Cult:Blue Öyster Cult
Amerikkalaisen hardrockin merkittävän oman tiensä kulkijan,
Blue Öyster Cultin nimeä kantanut esikoispitkäsoitto ilmestyi 16. tammikuuta
1972 Columbia Recordsin julkaisemana. Albumin klassikko-osastoa edustavat
erityisesti kappaleet Cities on Flame with Rock and Roll, Stairway to the Stars
sekä Then Came the Last Days of May, jotka kaikki kuuluvat edelleen yhtyeen
keikkaohjelmistoon. Blue Öyster Cultin esikoinen saavutti myönteiset arvostelut
heti ilmestyttyään, mutta Billboardin top 200 – listalle se nousi vasta
samaisen vuoden toukokuussa listasijoituksen ollessa 172. Debyyttialbuminsa
tiimoilta Blue Öyter Cult konsertoi The Byrdsin, Alice Cooperin ja Mahavishnu
Orchestran kanssa. Albumista kirjoitetut arviot Rolling Stonessa, Circuksessa
ja Village Voicessa olivat varsin myönteisiä. Viimeksi mainittuun kirjoittaneen
Robert Christgaun mukaan kyseessä oli tiukin albumi sitten The Whon edellisenä
vuotena ilmestyneen klassikkoalbumi Who’s Nextin. Blue Öyster Cultin debyytin
kappaleet olivat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta raitaa Redeemed. Siitä
vastasi laulaja/lauluntekijä Harry Fargas, ja kappale myytiin Blue Öyster
Cultille. Singlenä albumilta julkaistiin Cities on Flame with Rock N’ Roll,
jonka riffi oli velkaa Black Sabbathin esikoisalbumin kappaleelle The Wizard.
lauantai 28. toukokuuta 2016
Sunnuntain extra:Merkittävän brittiyhtyeen varhainen klassikkoalbumi
Procol Harum:Shine on Brightly
Huikeaan menestykseen yltäneen A Whiter Shade of Pale –
singlensä jälkeen Procol Harum työsti debyyttialbuminsa nopeasti. Työtahdin
huomioiden kyseessä oli varsin onnistunut pelinavaus yhtyeen tuotannossa.
Vuonna 1968 ilmestynyt toinen pitkäsoitto Shine on Brightly oli kakkospuolensa
yli 17-minuuttisen, viidestä osasta koostuvan teoksen In Held Twas I ansiosta
suorastaan käänteentekevä. Kyseisen kappaleen ansiosta Procol Harumin voikin
todeta olleen tienraivaajana The Nicen kaltaisille progressiivisen rockin
edustajille. Pitkäsoiton kakkospuolella sitä edeltää vajaa kolme minuuttia
kestävä pianoballadi Magdalene (My Regal Zonophone) Shine on Brightlyn
ykköspuolella Procol Harum toi vielä esiin hienoisia bluesjuuriaan. Nimikappale
sekä Quite Rightly So ovat upean melodisia, jopa hittiainesta omanneita
raitoja. Skip Softly (My Boonbeams) hyödyntää jopa hienoisia
hardrockelementtejä ja ääneen siinä pääsee 70-luvulla merkittävän soolouran
luonut kitaristi Robin Trower. Wish Me Well edustaa Procolin bluesjuurista
ilmaisua liki pitäen upeimmillaan Rambling Onin tarjotessa melodista,
tyylitajuista ja popimpaa tyyliä voimakkaalla instrumentaaliosalla höystettynä. Albumin neljästä bonusraidasta Seems to Have the Blues (Most All the Time) on tyylillisesti nimensä veroinen, Monsieur Armand edustaa Procolin repertuaarissa selkeästi rokkaavampaa osastoa, Alpha muistuttaa myös yhtyeen rhythm and blues -menneisyydestä ja In the Wee Small Hours of Sixpence edustaa onnistunutta popsensibiliteettiä.
Monipuolisena kokonaisuutena Shine on Brightly on eräs Procol Harumin
varhaistuotanon huipputöistä.
perjantai 27. toukokuuta 2016
Lauantain pitkä:Räimerockin haihtumatonta taikaa
Creedence Clearwater Revival:Bayou Country
Viides tammikuuta 1969 julkaistu Bayou Country on Creedence
Clearwater Revivalin toinen pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen yhtyeen kolmesta
kyseisenä vuotena julkaisemasta albumista. Kamppailtuaan lähes kymmenen vuoden
ajan nimiä Tom Fogerty & The Blue Velvets ja The Colliwogs käyttäen John
Fogerty, Tom Fogerty, Doug Clifford ja Stu Cook saavuttivat lopulta menestystä
Creedence Clearwater Revivalin perustettuaan. Yhtyeen elokuussa 1968 ilmestynyt,
vielä melko psykedeliavaikutteinen esikoispitkäsoitto nousi Billboardin
listalla sijalle 52. ja näkemys Dale Hawkinsin Suzie Q:sta singlepuolella aina
yhdenneksitoista. Bayou Countrylla oli tarjottavanaan John Fogertyn ensimmäinen
ja ehkäpä kaikkein legendaarisin Creedencen ohjelmistoon kirjoittama hitti.
Vanhasta jokilaivasta kertova Proud Mary oli sovitettu eri kappaleiden osista
ja sen kertosäe Rollin on the River oli napattu Will Rogersin elokuvasta.
Kappaleen kitarasoolossa John Fogerty on maininnut yrittäneensä kuulostaa
Booker T and the MG’s:n Steve Cropperilta. Proud Mary nousi singleformaatissa
listakakkoseksi ja Salomon Burke coveroi kappaleen tuoreeltaan. Ike & Tina
Turnerin radikaalisti sovittama versio ilmestyi vuonna 1971 ja menestyi ansaitusti niin
ikään. Bayou Countryn toinen todellinen merkkiteos on sen avaava erinomainen
rämerocknumero Born on the Bayou, jota Doug Clifford pitää suosikkinaan
kaikista Creedencen kappaleista. Sen tekstin mystiseen kuvastoon ovat vaikuttaneet
bluesin klassikot Muddy Waters ja Howlin Wolf. John Fogertylla ei itsellään
ollut kokemusta rämemiljöössä asumisesta, mutta elokuva Swamp Fever lukeutui
hänen suosikkeihinsa. Musiikillisesti swamprockia edustaneessa kappaleessa
keskeisiä ovat kiertävä intro, riffi ja vimmainen kitarasoolo. Bootleg jatkaa
onnistunutta operointia swamprockin parissa ja tekee tekstissään useammankin
epäsuoran viittauksen pimeän kaupan kannattamattomuuteen. Graveyard Train
yhdistää toistuvaan riffiinsä antaumuksellisen huuliharppusoolon ja hyytävän
tekstin lopuksi ilmenee kappaleen kertojaminän olevan seuraava uhri. Bayou
Countryn kakkospuolen aluksi Fogerty tekee kunniaa eräälle keskeisimmistä
esikuvistaan, eli Little Richardille. Näkemys Good Golly Miss Mollysta tarjoaa raivokkaan laulusuorituksen ja intensiiviset kitarasoolot.
Penthouse Pauper on erinomainen, kitaralatauksella ryyditetty rockrypistys,
joka kelpasi lainakappaleeksi southern rock-ryhmittymä Molly Hatchetille. Proud
Maryn jälkeen Bayou Countryn päättää niin ikään varsin tiukkaa soittoa ja
sooloilua niin kitaran kuin huuliharpun osalta tarjoava Keep On Chooglin’, joka
sai vuosien ajan kunnian olla Creedencen konserttien päätösnumerona. Bayou
Country säilyy Creedence Clearwater Revivalin swamp rock-tyylin huipentumana ja yhtyeen
koko tuotannon raaimpana pitkäsoittona.
torstai 26. toukokuuta 2016
Perjantain pohjat:Mick Ronsonin erinomainen kakkossoolo
Mick Ronson:Play Don’t Worry
70-luvun puolivälissä ilmestynyt Play Don’t Worry on David
Bowien Spiders from Mars – yhtyeen kitaristina ensisijaisesti tutuksi tulleen
Mick Ronsonin toinen sooloalbumi. Se koostuu ensisijaisesti coverversioista,
joita Ronson esitti omalle tyylilleen sopiviksi sovitettuina näkemyksinä.
Ronsonin omaa tuotantoa pitkäsoitolla edustavat avausraita Billy Porter sekä
erinomaisen tyylitajuinen poppala Hazy Days. Nimikappale, leppeästi alkava,
mutta silkaksi rocksivallukseksi kasvava Play Don’t Worry on yhteistyötä Bog
Sargeantin kanssa. Craig Fullerin
käsialaa olevassa Angel N:o 9:ssa Ronsonin kitaristin kyvyt pääsevät
kelvollisesti esiin. Laurie Heathin This is for You on tyylitajuinen, Mike
Garsonin pianon taustoittama slovari. Basistina albumilla kuullaan luontevasti
Trevor Bolderia ja rummuissa todellisiin studiovelvoihin kuuluvaa Aunsley
Dunbaria. Lou Reedin White Light/White Heatista kuullaan viriilisti rokkaava,
Ronsonin erinomaisen soolon sisältävä näkemys. Sen taustaraita on kotoisin
Bowien mainion coveralbumi Pin Upsin äänityssessioista. Little Richardin The
Girl Can’t Help Itin tiukassa versiossa taustavokaaleista vastaa Mott the Hoople-yhtyeen johtohahmo Ian Hunter. Empty
Bedistä Hector teki onnistuneen suomennoksen nimellä Kadonneet lapset. Tyylitajuinen
glamrockkappale Woman saa kunnian päättää Ronsonin onnistuneen kakkossoolon.
keskiviikko 25. toukokuuta 2016
Torstain terävä:The Jamin ensimmäinen mestariteos
The Jam:All Mod Cons
All Mod Cons on Polydor Recordsin vuonna 1978 julkaisema, The Jam -yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Sen nimi on lyhenne ilmaisusta All Modern Conveniences ja samalla se viittaa The Jamin modvaikutteisiin. Kyseinen pitkäsoitto nousi kuudenneksi brittilistalla. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin vasta seuraavana vuonna ja hieman muuttuneella sisällöllä; kappale Butterfly Collector korvasi nimittäin brittipainokselta löytyvän Billy Huntin. Toisen pitkäsoittonsa This is the Modern World julkaisun jälkeen The Jam oli tehnyt Yhdysvalloissa kiertueen, jolla se lämmitteli Blue Öyster Cultia. The Jamin osalta kiertue ei ollut erityisen menestyksekäs ja aloittaessaan uuden albumin äänitykset yhtye ja erityisesti biisintekijä Paul Weller kokivat paineita levy-yhtiönsä taholta. Lopulta uudet kappaleet piti äänittää uudestaan, sillä tuottajana toimineen Chris Parryn mielestä ensimmäiset äänitykset jäivät standardin alapuolelle. All Mod Consista muodostui edeltäjäänsä menestyksekäämpi The Jamin pitkäsoitto ja se sisälsi yhtyeen tuotannon keskeisimpiin singlemenestyksiin lukeutuvan kappaleen Down at the Tube Station at Midnigt. Weller oli aluksi ollut tyytymätön kappaleen sovitukseen, mutta se saavutti brittilistalla varsin tyydyttävän 15. sijan. Britti-invaasiota edustaneilta yhtyeiltä napatut vaikutteet kuuluvat All Mod Consilla ilmeisinä ja sisältääpä albumi jopa coverin The Kinksin kappaleesta David Watts. Cd:nä albumi julkaistiin vuonna 2006 ja sen kakkoslevy sisälsi singlejen b-puolia, outtakeseja ja aikaisemmin julkaisemattomia demoja. Lisäksi albumin työstämisestä julkaistiin 40-minuuttinen dvd, jonka ohjauksesta vastasi Don Letts. Jo ilmestymisvuotenaan All Mod Cons sijoittui New Musical Expressin listalla kyseisen vuoden toiseksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2000 albumi saavutti sijan 50. Q-musiikkilehden sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalla. Vuonna 2013 All Mod Cons saavutti sijan 219. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.
All Mod Cons on Polydor Recordsin vuonna 1978 julkaisema, The Jam -yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Sen nimi on lyhenne ilmaisusta All Modern Conveniences ja samalla se viittaa The Jamin modvaikutteisiin. Kyseinen pitkäsoitto nousi kuudenneksi brittilistalla. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin vasta seuraavana vuonna ja hieman muuttuneella sisällöllä; kappale Butterfly Collector korvasi nimittäin brittipainokselta löytyvän Billy Huntin. Toisen pitkäsoittonsa This is the Modern World julkaisun jälkeen The Jam oli tehnyt Yhdysvalloissa kiertueen, jolla se lämmitteli Blue Öyster Cultia. The Jamin osalta kiertue ei ollut erityisen menestyksekäs ja aloittaessaan uuden albumin äänitykset yhtye ja erityisesti biisintekijä Paul Weller kokivat paineita levy-yhtiönsä taholta. Lopulta uudet kappaleet piti äänittää uudestaan, sillä tuottajana toimineen Chris Parryn mielestä ensimmäiset äänitykset jäivät standardin alapuolelle. All Mod Consista muodostui edeltäjäänsä menestyksekäämpi The Jamin pitkäsoitto ja se sisälsi yhtyeen tuotannon keskeisimpiin singlemenestyksiin lukeutuvan kappaleen Down at the Tube Station at Midnigt. Weller oli aluksi ollut tyytymätön kappaleen sovitukseen, mutta se saavutti brittilistalla varsin tyydyttävän 15. sijan. Britti-invaasiota edustaneilta yhtyeiltä napatut vaikutteet kuuluvat All Mod Consilla ilmeisinä ja sisältääpä albumi jopa coverin The Kinksin kappaleesta David Watts. Cd:nä albumi julkaistiin vuonna 2006 ja sen kakkoslevy sisälsi singlejen b-puolia, outtakeseja ja aikaisemmin julkaisemattomia demoja. Lisäksi albumin työstämisestä julkaistiin 40-minuuttinen dvd, jonka ohjauksesta vastasi Don Letts. Jo ilmestymisvuotenaan All Mod Cons sijoittui New Musical Expressin listalla kyseisen vuoden toiseksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2000 albumi saavutti sijan 50. Q-musiikkilehden sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalla. Vuonna 2013 All Mod Cons saavutti sijan 219. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.
tiistai 24. toukokuuta 2016
Keskiviikon klassikko:Eräs Bob Dylanin tuotannon keskeisimmistä merkkipaaluista
Bob Dylan:Highway 61 Revisited
Highway 61 Revisited on Bob Dylanin kuudes studioalbumi, jonka Columbia Records julkaisi elokuun lopussa 1965. Dylanin uralla kyseessä voi todeta olleen suorastaan käänteentekevä albumi. Artisti oli tuohon mennessä levyttänyt ensisijaisesti akustista musiikkia, mutta tällä kertaa taustalla olivat rockmuusikot 11-minuuttista päätösraitaa Desolation Row lukuun ottamatta. Heistä keskeisin oli Paul Butterfield Blues Bandin kitaristi Mike Bloomfield. Kriitikoiden mukaan Dylan yhdisti bluespohjaista rullaavaa musiikillista ilmaisua suorastaan innovatiivisesti runouteen, joka tavoitti erinomaisesti aikakauden Yhdysvaltojen poliittisen ja kulttuurisen kaaoksen. Kirjoittaja Michael Grayn mukaan 60-luku alkoi keskeisessä mielessä kyseisestä albumista. Hittisinglen, ahkerasti versioidun Like A Rolling Stonen lisäksi albumi sisältää myös useita muita Dylanin keikkaohjelmistoon vuosikymmeniksi jääneitä keskeisiä raitoja, joista mainittakoon nimikappale sekä The Ballad of a Thin Man. Nimensä pitkäsoitto otti amerikkalaisen valtatien mukaan. Se yhdisti Dylanin kotipaikan, Minnesotan Duluthin sellaisiin keskeisiin musiikkikaupunkeihin kuin New Orleansiin, St. Louisiin, Memphisiin sekä delta bluesin kehtoon Mississippiin. Billboardin listalla Highway 61 Revisited nousi kolmanneksi ja brittilistalla albumin sijoitus oli neljäs. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Higway 61 Revisited sijoittui saavutti sijan 18. Monissa maissa singleformaatissa top teniin noussut Like A Rolling Stone saavutti kärkipaikan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Highway 61 Revisitedin sijoitus oli 26. Albumi on päässyt lisäksi mukaan Robert Dimeryn vuonna 2010 ilmestyneeseen teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Highway 61 Revistied saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään ja sitä pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen popalbumeista.
Highway 61 Revisited on Bob Dylanin kuudes studioalbumi, jonka Columbia Records julkaisi elokuun lopussa 1965. Dylanin uralla kyseessä voi todeta olleen suorastaan käänteentekevä albumi. Artisti oli tuohon mennessä levyttänyt ensisijaisesti akustista musiikkia, mutta tällä kertaa taustalla olivat rockmuusikot 11-minuuttista päätösraitaa Desolation Row lukuun ottamatta. Heistä keskeisin oli Paul Butterfield Blues Bandin kitaristi Mike Bloomfield. Kriitikoiden mukaan Dylan yhdisti bluespohjaista rullaavaa musiikillista ilmaisua suorastaan innovatiivisesti runouteen, joka tavoitti erinomaisesti aikakauden Yhdysvaltojen poliittisen ja kulttuurisen kaaoksen. Kirjoittaja Michael Grayn mukaan 60-luku alkoi keskeisessä mielessä kyseisestä albumista. Hittisinglen, ahkerasti versioidun Like A Rolling Stonen lisäksi albumi sisältää myös useita muita Dylanin keikkaohjelmistoon vuosikymmeniksi jääneitä keskeisiä raitoja, joista mainittakoon nimikappale sekä The Ballad of a Thin Man. Nimensä pitkäsoitto otti amerikkalaisen valtatien mukaan. Se yhdisti Dylanin kotipaikan, Minnesotan Duluthin sellaisiin keskeisiin musiikkikaupunkeihin kuin New Orleansiin, St. Louisiin, Memphisiin sekä delta bluesin kehtoon Mississippiin. Billboardin listalla Highway 61 Revisited nousi kolmanneksi ja brittilistalla albumin sijoitus oli neljäs. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Higway 61 Revisited sijoittui saavutti sijan 18. Monissa maissa singleformaatissa top teniin noussut Like A Rolling Stone saavutti kärkipaikan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Highway 61 Revisitedin sijoitus oli 26. Albumi on päässyt lisäksi mukaan Robert Dimeryn vuonna 2010 ilmestyneeseen teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Highway 61 Revistied saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään ja sitä pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen popalbumeista.
sunnuntai 22. toukokuuta 2016
Tiistain tukeva:The Black Crowesin ensimmäinen listaykkösalbumi
The Black Crowes:The Southern Harmony and the Musical Companion
12. toukokuuta 1992 julkaistu The Southern Harmony and the Musical Companion on georgialaisen rockyhtyeen The Black Crowesin toinen pitkäsoitto. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen albumi, jolla soolokitarassa kuultiin Marc Fordia, joka korvasi edellisenä vuotena yhtyeestä lähtöpassit saaneen Jeff Ceasen. Nimensä albumi otti William Walkerin kasaamasta, vuonna 1835 ilmestyneestä merkittävästä virsikirjasta. The Southern Harmony and the Musical Companionilta poimittiin neljä singlehittiä; Remedy, Thorn in My Pride, Sting Me sekä Hotel Illnes. Ne kaikki nousivat Album Rock Tracks -listan kärkeen ja itse pitkäsoitto kohosi Billboardin listaykköseksi. Neljä Album Rock Tracks- listaykköstä samalta albumilta oli uusi ennätys. Sitä edeltänyttä ennätystä piti hallussaan Tom Petty, jonka vuonna 1989 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Full Moon Fever poimittiin kolme kyseisellä listalla kärkeen noussutta singleä. Vuonna 2005 The Southern Harmony and the Musical Companion saavutti sijan 477. Rock Hard -musiikkilehden julkaisemassa kirjassa 500 kaikkien aikojen parhaasta rock- ja metallialbumista. Seuraavana vuonna albumi saavutti sadannen sijan Guitar Worldin listalla sadasta kaikkien aikojen parhaasta kitara-albumista. Jo mainittujen kappaleiden lisäksi pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat slovariosaston parhaimmistoa edustava Bad Luck Blue Eyes Goodbye sekä huuliharpulla instrumentaatiotaan rikastava ja varsin iskevän kertosäkeen omaava Black Moon Creeping. Suoremmista rypistyksistä myös No Speak No Slave tarjoaa kiistatonta riffirockin juhlaa. Albumin kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa Bob Marleylta lainattua päätösraitaa Time Will Tell lukuun ottamatta.
12. toukokuuta 1992 julkaistu The Southern Harmony and the Musical Companion on georgialaisen rockyhtyeen The Black Crowesin toinen pitkäsoitto. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen albumi, jolla soolokitarassa kuultiin Marc Fordia, joka korvasi edellisenä vuotena yhtyeestä lähtöpassit saaneen Jeff Ceasen. Nimensä albumi otti William Walkerin kasaamasta, vuonna 1835 ilmestyneestä merkittävästä virsikirjasta. The Southern Harmony and the Musical Companionilta poimittiin neljä singlehittiä; Remedy, Thorn in My Pride, Sting Me sekä Hotel Illnes. Ne kaikki nousivat Album Rock Tracks -listan kärkeen ja itse pitkäsoitto kohosi Billboardin listaykköseksi. Neljä Album Rock Tracks- listaykköstä samalta albumilta oli uusi ennätys. Sitä edeltänyttä ennätystä piti hallussaan Tom Petty, jonka vuonna 1989 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Full Moon Fever poimittiin kolme kyseisellä listalla kärkeen noussutta singleä. Vuonna 2005 The Southern Harmony and the Musical Companion saavutti sijan 477. Rock Hard -musiikkilehden julkaisemassa kirjassa 500 kaikkien aikojen parhaasta rock- ja metallialbumista. Seuraavana vuonna albumi saavutti sadannen sijan Guitar Worldin listalla sadasta kaikkien aikojen parhaasta kitara-albumista. Jo mainittujen kappaleiden lisäksi pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat slovariosaston parhaimmistoa edustava Bad Luck Blue Eyes Goodbye sekä huuliharpulla instrumentaatiotaan rikastava ja varsin iskevän kertosäkeen omaava Black Moon Creeping. Suoremmista rypistyksistä myös No Speak No Slave tarjoaa kiistatonta riffirockin juhlaa. Albumin kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa Bob Marleylta lainattua päätösraitaa Time Will Tell lukuun ottamatta.
Maanantain mainio:The Doorsin neljäs ja erilainen pitkäsoitto
The Doors:The Soft Parade
18. heinäkuuta 1969 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Soft
Parade on The Doorsin neljäs pitkäsoitto. Tyylillisesti sen voi todeta eroavan
yhtyeen kolmesta edeltävästä albumista. Puhallin- ja jousisoviituksia hyödyntäneellä pitkäsoitolla The Doors hyödynsi musiikissaan aikaisempaa enemmän vaikutteita
jazzista ja bluesista. Ilmestyessään The Soft Parade nousi kuudenneksi
Billboardin listalla. Sitä oli edeltänyt jo edellisen vuoden joulukuussa listalla kolmanneksi noussut single Touch Me. Cashboxin listalla kyseinen kappale nousi
aina listakärkeen. The Soft Paradelta julkaistiin singleformaatissa myös
kappaleet Wishful Sinful, Tell All the People sekä Runnin’ Blue. Kesäkuuhun
1968 ajoittuneita harjoituksia seurasi yhdeksän kuukauden äänitysjakso, joka
päättyi toukokuussa 1969 Elektra Sound – studioilla Los Angelesissa. Vastaavasti yhtyeen tammikuussa 1967 ilmestynyt esikoispitkäsoitto oli äänitetty
kuudessa päivässä. The Soft Parade oli ensimmäinen The Doorsin albumeista,
jolla kunkin kappaleen säveltäjä mainittiin erikseen koko yhtyeen sijasta.
Kaikki pitkäsoiton singlekappaleet olivat Kriegerin käsialaa. Runnin’ Bluen
b-puolella julkaistu Who Scared You oli pitkään vaikeasti saatavilla, kunnes se
pääsi mukaan vuonna 1972 julkaistulle tuplakokoelmalle Weird Scenes Inside the
Goldmine. The Soft Paraden arvostelut eivät olleet yhtä mairittelevia, kuin Doorsin
kolmen aikaisemman pitkäsoiton. Tyylillisesti kyseessä on silti aivan oma
lukunsa yhtyeen diskografiassa. The Soft Paraden 40-vuotisjuhlapainos
remasteroitiin ja miksattiin täysin uudestaan. Niinpä mukana oli kosketinsoittaja Ray Manzarekin
mukaan sellaisia vokaali- ja instrumentaalisuuksia, joita ei originaalilla
albumilla kuultu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)