The Allman Brothers Band:Live at the International Pop Festival July 3 & 5, 1970
Lokakuussa 2003 Vintage/Legacyn julkaisemana ilmestynyt Live at the International Pop Festival July 3 & 5 1970 on The Allman Brothers Bandin tuplakonserttitaltiointi, joka sisältää kaksi kyseisen southern rockin eräänlaisen isähahmoyhtyeen mainitulla festivaalilla Middle Georgia Racewayssä, Byronssa, Georgiassa soittamaa konserttia. Ajallisesti ne ajoittuivat lähes vuotta ennen The Allman Brothers Bandin legendaariselle livetuplalle At Fillmore East taltioituja nauhoituksia. Kappalevalinnoiltaan mukana on sitä vastoin useita molemmille albumeille sisältyneitä biisejä. Harvinaisempaa herkkua edustaa Gregg Allmanin käsialaa oleva ja varhaisemmassa konsertissa soitettu Every Hungry Woman. Statesboro Bluesin, In Memory of Elisabeth Reedin ja Whipping Postin kaltaiset kiistattomat klassikot ovat toki mukana biisilistassa. Huippuhetkiin lukeutuu jälkimmäisessä konsertissa soitettu yli 28-minuuttinen näkemys Mountain Jamista, jossa vierailijana kuultiin Johnny Winterin kitarointia. Tupla-albumin otsikossa konserttipäiviksi mainitaan kolmas ja viides heinäkuuta 1970, mutta kansilehden tietojen mukaan konserteista jälkimmäinen käynnistyi aamuyöllä kuudentena päivänä. Albumista laadituissa arvioissa Live at International Pop Festival ei AllMusicin Thom Jurekin mielestä ole The Allman Brothers Bandin konserttitaltiointien kastissa At Fillmore Eastin veroinen, mutta vangitsee levylle varsin keskeisen vaiheen yhtyeen varhaista historiaa. Lisäksi kyseessä on suorastaan mielen räjäyttävä esittely luomisvoimansa huipulla olleelta yhtyeeltä. Pop Mattersin Adam Williamsin mukaan Atlanta Popin nauhoitusten merkitystä The Allman Brothers Bandin perintöön ei voi ylikorostaa. Ne tarjoavat varhaisen todisteen yhtyeen erinomaisuudesta lavabändinä. Festivaalila nauhoitettu materiaali vangitsee yhtyeen varhaisessa huippuvaiheessaan. Vingage Guitariin albumista kirjoittanut John Heid, jonka mielestä The Allman Brothers Bandin originaali kokoonpano lienee rockin historian paras bluesrockyhtye, ylisti tupla-albumin soundien laatua ja kehui myös Kirk Westin informatiivisia ja hauskoja kansitekstejä. The Music Boxin John Metzger kehui The Allman Brothes Bandin kykyä tuoda jokaiseen esittämäänsä kappaleeseen jotakin uutta ja erilaista jokaisessa soittamassaan konsertissa.
Paul Brannigan:Eruption- Eddie Van Halenin tarina (Bazar Kustannus)
Paul Branniganin käsialaa oleva Eruption - Eddie Van Halenin tarina on ansiokas biografia innovatiivisesta rockkitaristista Eddie Van Halenista ja hänen luotsaamastaan Van Halen-yhtyeestä, josta oli tuleva muodostumaan eräs kaikkien aikojen suosituimmista hardrockyhtyeistä. Hollannista kotoisin olleet Van Halenin veljekset Eddie ja Alex muuttivat jo varhain Yhdysvaltoihin. Eddie osoitti huomattavaa musiikillista lahjakkuutta jo varsin nuorella iällä ja rockin osalta britti-invaasiota edustaneista yhtyeistä häneen iski Fab Fouria voimakkaammin Dave Clark Five. Van Halenin veljesten varhaisten yhtyeiden Genesiksen ja Mammothin ohjelmistossa oli rockcovereita laajalta skaalalta. Veljesten sukunimen mukaan Van Haleniksi nimensä vaihtaneen yhtyeen kokoonpanon täydensivät taidokas basisti Michael Antony ja rockin parhaisiin keulakuviin lukeutunut solisti David Lee Roth. Kissin Gene Simmons tuotti Van Halenin demon ja yhtyeen helmikuussa 1978 ilmestyneen esikoisalbumin onnistumiseen vaikutti yhtyeen kiistattoman soittotaidon lisäksi se, että sille valikoituivat yhtyeen koko siihenastisen oman tuotannon laadukkaimmat kappaleet, kuten Running with the Devil, Jamie's Crying, Feel Your Love Tonight sekä elämäkerralle nimen antanut instrumentaalibiisi Eruption. Covertuotantoa Van Halenin esikoisella edustavat The Kinksin You Really Got Me sekä John Brimin Ice Cream Man. Vuoden 1978 aikana Van Halen ehti soittaa muun muassa Black Sabbathin Never Say Die!-kiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 1979 ilmestyneen toisen albuminsa tiimoilta Van Halen konsertoi ensi kertaa pääesiintyjänä esimerkiksi suuren diggauskohteensa Aerosmithin lämppäämänä. Van Halenille yhtyeen uran toisen pitkäsoiton työstäminen ei ollut vaikeaa, sillä yhtye oli ehtinyt demottaa tuotantoaan siinä määrin runsaasti, että ykkösluokan materiaalia oli jäänyt varastoon myös kakkoslevyä varten. Oman tuotannon, jonka huippuihin lukeutuivat esimerkiksi Dance the Night Away ja Bottoms Up lisäksi Van Halen II sisältää coverin esimerkiksi Linda Ronstadtin ja The Swinging Blue Jeansin levytyksinä muistetusta You're No Goodista. Maaliskuussa 1980 ilmestynyt kolmas albumi Women and Children First oli Van Halenin tuotannon siihen mennessä monipuolisin kohokohtinaan And the Cradle Will Rockin, Loss of Controlin ja Everybody Wants Somen! kaltaiset rockrypistykset. Vuonna 1981 ilmestynyt ja aikaisempia tummasävyisempi albumi Fair Warning oli edeltäjiensä tavoin myyntimenestys, joskin aikaisempaa hitaammin. Mainitun albumin kappaleista Unchainedista muodostui Eddie Van Halenin oma suosikki yhtyeensä tuotannosta. Keväällä 1982 ilmestynyt albumi Diver Down oli kestoltaan vain hieman yli puolen tunnin mittainen ja sisälsi useita coverbiisejä, kuten Roy Orbisonia, Martha and the Vandellasia ja The Kinksiä. Alkuvuodesta 1984 ilmestynyt kuudes pitkäsoitto 1984 oli suurmenestys Jump-megahitteineen ja useine muine laadukkaine kappaleineen, joihin lukeutuivat esimerkiksi Panama, Hot For Teacher ja Top Jimmy, mutta tuossa vaiheessa David Lee Rohtin ja muun yhtyeen väliset henkilökemiat olivat jo mennyttä. David Lee Rothin erosta Van Halenista ilmoitettiin virallisesti syyskuussa 1985. Sammy Hagarin vokalisoimana yhtye työsti menestysalbumit 5150 (1986), OU812 (1988), For Unlawful Carnal Knowledge (1991) ja Balance (1995), jotka kaikki nousivat listaykkösiksi. Extreme-yhtyeen solistin Gary Cheronen vokalisoimana levytetty ja vuonna 1998 ilmestynyt Van Halen III oli kaikkia edeltäjiään vähäisempi menestys. Vuonna 2003 yhtye teki paluun Hagar solistinaan. Seuraavaan vuoteen ajoittui maailmankiertue sekä tuplakokoelma, osuvasti nimetty Best of Both Worlds. Vuonna 2006 Roth teki paluun Van Halenin riveihin, mutta Anthonyn paikan yhtyeen basistina otti tässä vaiheessa Edgarin poika Wolfgang Van Halen. Vuonna 2012 ilmestynyt Van Halenin jäähyväisalbumi, ensisijaisesti vanhasta tuohon mennessä julkaisemattomasta tuotannosta koostunut Different Kind of Truth oli sekä arvostelu, että myyntimenestys. Eddie Van Halenilla diagnosoitiin vuonna 2001 syöpä, johon hän menehtyi kuudes lokakuuta 2020. Eruption on puhutteleva elämäkerta rockkitarismia uudistaneesta lahjakkaasta ja herkästä taiteilijasta, joka joutui vuosikymmenen ajan turvautumaan stimulantteihin. Van Halenin oman historian lisäksi teos on retrospektiivinen katsaus rockmusiikin historiaan ja osansa kirjassa saavat esimerkiksi britti-invaasio, 70-luvun lopun hardrock ja 90-luvun alun jättimenestyjät Metallica ja Nirvana.
Maaliskuussa 1972 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Red Sea on brittiläisen rockyhtyeen Warhorsen toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Yhtyeen tunnetuin jäsen on sen basisti Nick Simper, joka oli aikaisemmin vaikuttanut Deep Purplen Mark I-kokoonpanon nelikielisen taitajana yhtyeen kolmella ensimmäisellä studioalbumilla Shades of Deep Purple, The Book of Taliesyn ja Deep Purple. Lisäksi hän oli ehtinyt olla mukana Johnny Kiddin luotsaaman The Pirates-yhtyeen hieman myöhäisemmässä lineupissa. Angel Airin Red Seasta julkaisema cd-versio sisältää perusalbuminsa lisäksi kuusi aikaisemmin julkaisematonta bonuskappaletta. Niiden joukossa on liveversio alun perin Warhorsen esikoisalbumilla ilmestyneestä biisistä Ritual. Muut bonuskappaleet, joita edustavat Bad Time, She Was My Friend, Gypsy Dancer, House of Dolls sekä Standing Right Behind You ovat Nick Simperin käsialaa olevia demoja. Tyylillisesti Red Sea edusti hienoisia metallivaikutteita hyödyntänyttä progressiivista rockia. Albumin kappaleista Confident But Wrong edusti selkeimmin valtavirran rockia ja tunnettu cover I Who Have Nothing sisälsi elementtejä soulmusiikista.
29. lokakuuta 1944 syntynyt Brian Frederick Hines, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Denny Laine, oli brittiläinen muusikko, solisti ja biisintekijä, joka tunnetaan kahden keskeisen brittiyhtyeen, eli The Moody Bluesin ja Wingsin perustajajäsenenä. Moody Bluesissa hän vaikutti vuosina 1964-1966 ja Wingsissä vuosien 1971 ja1981 välisenä aikana. Yli kuusi vuosikymmentä kestäneen muusikon uransa aikana Laine on työskennellyt useiden muusikoiden ja yhtyeiden kanssa. Sooloartistina hän on jatkanut levytyksiään ja keikkailuaan aivan viime vuosiin saakka. Vuonna 2018 Laine pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Moody Bluesin jäsenenä. Vuonna 1964 Laine jätti edellisen yhtyeensä The Diplomatsin ja vastaanotti Ray Thomasilta ja Mike Pinderiltä puhelun muodostaa uuden yhtyeen The M&B Five, jonka nimeksi vaihtui lopulta The Moody Blues. Laine oli leadvokalistina The Moody Bluesin Britanniassa listakärkeen kohonneella hitillä Go Now sekä pienemmillä menestyssingleillä I Don't Want to Go on without You, From the Bottom of My Heart ja Everyday, joista kaksi viimeksi mainittua olivat Lainen ja Pinderin sävellyksiä. Laine oli leadvokalistina myös kappaleissa Can't Nobody Love You ja Bye Bye Bird, joista jälkimmäinen oli hitti Ranskassa. Decca Records julkaisi Moody Bluesin nimeä kantavan ep:n sekä esikoisalbumin The Magnificent Moodies. Laine ja Pinder kirjoittivat suuren osan The Moody Bluesin singlejen b-puolista, joihin lukeutui sellaisia biisejä, kuin You Don't (All the Time), And My Baby's Gone sekä This Is My House. Denny Laine jätti Moody Bluesin suhteellisen varhain, eli lokakuussa 1966 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti Justin Hayward. Viimeinen Denny Lainen vokalisointia sisältävä Moody Bluesin single oli tammikuussa 1967 ilmestynyt Life's Not Life/He Can Win. Vuonna 2006 ilmestyi kokoelma-albumi An Introduction to The Moody Blues, joka sisälsi Lainen aikaisia singlekappaleita ja albumiraitoja.
Erottuaan The Moody Bluesista joulukuussa 1966 Laine perusti Electric String Bandin, jossa hän vaikutti solistina ja kitaristina. Muilta osin yhtyeen lineupin muodostivat kitaristina The Movessa soittanut Trevor Burton, rummuissa The Pretty Thingsissä vaikuttanut Viv Prince ja bassossa Bincy McKenzie, joka hyödynsi samanlaisia sähköisiä kieliä, joita The Electric Light Orchestra myöhemmin käytti. Kesäkuussa 1967 The Electric String Band esiintyi Lontoossa Saville Theatressa The Jimi Hendrix Experiencen ja Procol Harumin kanssa. Läpimurto jäi saavuttamatta ja pian yhtye lopetti toimintansa. Samoihin aikoihin Laine levytti sooloartistina kaksi Deramin julkaisemaa singleä. Say You Don't Mind/Ask the People ilmestyi huhtikuussa 1967 ja Too Much in Love/Catherine's Wheel seuraavan vuoden tammikuussa. Kumpikaan ei noussut listoille Lainen omina versioina, mutta Say You Don't Mindista tuli top 20-hitti vuonna 1972, jolloin The Zombies-yhtyeen solisti Colin Blunstone levytti siitä coverinsa. Laine ja Burton liittyivät yhtyeeseen Balls, jossa he vaikuttivat helmikuusta 1969 yhtyeen toiminnan loppumiseen vuonna 1971. Vuonna 1970 kaksikolla oli lisäksi aikaa olla mukana Ginger Baker's Airforcessa. UK Wizard Records julkaisi Ballsilta yhden singen:Fight for My Country/Janie, Slow Down. Single julkaistiin uudelleen Trevor Burtonin nimellä ja Yhdysvalloissa sen julkaisijana oli Epic. Kakkosbiisillä Laine ja Burton jakoivat lauluosuudet. Pye Recordsin jakelema pienlevy-yhtiö Paladin julkaisi kyseisen singlen vielä uudelleen nimellä B.L.W. Live in the Mountains. Ballsin pitkäsoittoa varten nauhoitettiin 12 kappaletta, mutta sitä ei ole julkaistu. Vuonna 1971 Laine perusti Wingsin Paul ja Linda McCartneyn kanssa ja yhteistyö kesti kymmenen vuoden ajan. Wingsissä Laine vaikutti soolo- ja rytmikitaristina, lead- ja taustavokalistina, kosketinsoittajana ja basistina. Hän kirjoitti myös jonkin verran kappaleita yhtyeen ohjelmistoon. Wingsin albumeista vuonna 1973 ilmestynyt ja varsin arvostettu Band on the Run ja vuonna 1978 julkaistu London Town työstettiin triokokoonpanolla. Wingsin konserteissa Laine esitti Moody Bluesin ohjelmistosta usein Go Nown ja oman sävellyksensä Time to Hide. Wingsissä vaikutusaikanaan Laine julkaisi vuosina 1973 ja 1976 ilmestyneet sooloalbuminsa Ahh...Laine ja Holly Days. Jälkimmäisen työstämiseen osallistuivat Paul ja Linda McCartney. Wingissä oloaikanaan Laine nautti suurimmasta kaupallisesta menestyksestään ja vuonna 1977 ilmestynyt single Mull of Kintyre nousi Britanniassa listakärkeen. Vuonna 1980 ilmestyi Lainen kolmas sooloalbumi Japanese Tears, joka sisälsi myös Wingsin kanssa nauhoitettuja kappaleita. Wingsin loppuaikojen rumpalin Steve Holleyn kanssa Laine perusti myös lyhytikäisen Denny Laine Bandin. 27. huhtikuuta 1981 Laine ilmoitti jättävänsä Wingsin, sillä McCartney ei ollut halukas konsertoimaan John Lennonin murhan jälkeen. Laine solmi levytyssopimuksen Scratch Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1982 seuraavan sooloalbuminsa Anyone Can Fly. Hän oli mukana McCartneyn pitkäsoitoilla Tug of War ja Pipes of Peace. 80-luvun aikana Laine julkaisi useita sooloalbumeita, kuten Hometown Girls, Wings on My Feet, Lonely Road ja Master Suite. Vuonna 1996 Lainelta ilmestyi kaksi albumia; Reborn ja Wings at the Sound of Denny Laine, joista jälkimmäinen sisältää Lainen uusia versioita Wingsin levytystuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuosien 1997 ja 2002 välillä Laine oli mukana superyhtyeessä World Classic Rockers, joka oli Steppenwolfin Nick St. Nicholasin kasaama. Nykyisin Laine konsertoi ensisijaisesti oman Denny Laine Bandinsa kanssa. Hänen tuorein sooloalbuminsa on vuonna 2008 ilmestynyt The Blue Musician. Lisäksi Laine on kirjoittanut musikaalin Arctic Song. Hän menehtyi viides joulukuuta 2023 keuhkotautiin Naplesissa, Floridassa 79 vuoden ikäisenä.
25. marraskuuta 1970 Columbian julkaisemana ilmestynyt Christmas and Beads of Sweet on New Yorkista kotoisin olleen solistin, biisintekijän ja pianistin Laura Nyron neljäs albumi. Hän oli nauhoittanut mainitun pitkäsoiton edellisenä kesänä tuottajina olleiden Felix Cavalieren ja Arif Mardinin kanssa. Nyro osallistui lisäksi sävellystensä sovituksiin. Christmas and Beads of Sweet on tulkittavissa kolmanneksi osaksi trilogiaa, jonka muut osat muodostuvat Nyron edellisistä albumeista, vuosina 1968 ja 1969 ilmestyneistä pitkäsoitoista Eli and the Thirteenth Confesion ja New York Tendaberry. Musiikillisesti Christmas and Beads of Sweet on silta iloisemman Elin ja tummasävyisemmän, pianon dominoiman Tendaberryn välillä. The Muscle Shoals Rhythm Section oli mukana albumin ykköspuolella ja mainittu seikka tuo levylle osittain rockorientoituneempaa soundia. Sen eräänlaisena vastapainona ovat Lyron eläväiset lyriikat ja synkkä pianotyöskentely. Christmas and the Beads of Sweetiin ehdittäessä Nyro oli jo luonut merkittävän maineensa biisintekijänä. Albumin tähtivieraisiin lukeutuivat kappaleessa Beads of Sweet kitaroinut Duane Allman ja pitkäsoiton kakkospuolen huuliharppuosuuksista vastannut Alice Coltrane. Nyron diskografiassa Christmas and the Beads of Sweet oli järjestyksessään toinen suhteellisen hyvin menestynyt albumi. Se saavutti Billboard 200-listalla, eli nykyisellä poplistalla sijan 51. Cover Carole Kingin ja Gerry Goffinin käsialaa olevasta ja alun perin The Driftersin levyttämästä Up on the Roofista kohosi popsinglelistalla, eli nykyisellä Billboard Hot 100-listalla sijalle 92.
Man of the World on Fleetwood Macin alkuvuodesta 1969 levyttämä ja kitaristinsa Peter Greenin käsialaa oleva kappale. Fleetwood Macin solmittua mainittuna vuonna levytyssopimuksen ImmediateRecordsin kanssa, Man of the World jäi yhtyeen ainoaksi kyseisen levy-yhtiön julkaisemaksi singleksi, sillä Immediate Records lopetti toimintansa pian sopimuksen solmimisen jälkeen. Man of the World julkaistiin singlenä monissa maissa kolmas huhtikuuta 1969. Albumiformaatissa mainittu kappale pääsi mukaan vasta vuonna 1971 ilmestyneelle Fleetwood Macin Greatest Hits-kokoelma-albumille. Myöhemmin Man of the World on sisältynyt vuonna 1992 ilmestyneelle Fleetwood Macin boxille 25 Years-The Chain sekä vuonna 2002 julkaistuille kokoelma-albumeille The Very Best of Fleetwood Mac ja Best of Peter Green's Fleetwood Mac. Vuonna 1998 ilmestyneelle kokoelmalle The Vaudeville Years Man of the Worldista kuullaan hienoisesti originaalista eroava versio. Vuonna 2019 Fleetwood Mac soitti Man of the Worldin konsertissaan ensi kertaa 50 vuoteen osana kiertueensa An Evening with Fleetwood Mac Australian-osuutta. Seitsemäs kesäkuuta 1969 Man of the World saavutti brittilistalla parhaan sijoituksena, joka oli toisena. Listaviikkoja kappaleelle kertyi kaikkiaan 14. Alankomaiden top 40:ssä Man of the World oli parhaimmillaan kahdentenatoista 26. huhtikuuta 1969. Viiden suosituimman joukkoon kappale nousi lisäksi Norjassa ja Irlannissa. Yhdysvalloissa Man of the World ilmestyi singleformaatissa vasta vuonna 1976 DJM Recordsin julkaisemana ja b-puolellaan kappale Best in the World. Se edusti Danny Kirwanin soolotuotantoa hänen vuonna 1976 ilmestyneen albuminsa Second Chapter Yhdysvalloissa julkaisemattomalta versiolta. Immediate Recordsin julkaisemana Man of the World ilmestyi lisäksi Australiassa, Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Japanissa, Uudessa Seelannissa, Portugalissa ja Espanjassa. Libanonissa ja Maleysiassa singlen julkaisijana oli Stateside Records ja Jugoslaviassa Jugoton. Originaalin singlen b-puolena ilmestynyt rivakka rockkappale Someone's Gonna Get Their Heads Kicked in Tonite oli kreditoitu Earl Vince and the Valiantsin nimiin, vaikka tosi asiassa kyseessä oli Jeremy Spencerin vokalisoima Fleetwood Mac. Kappale oli myös Spencerin, joka Fleetwood Macin jäsenistä ainoana ei osallistunut Man of the Worldin levytykseen, käsialaa. Man of the Worldin instrumentaaliversio ja Someone's Gonna Get Their Heads Kicked In Tonite löytyvät molemmat covereina kotimaisen äijärockin kulmakiviin lukeutuvan Ronski & Exoticin (vuodesta 1978 lähtien The Ronski Gang) 70-luvun puolivälissä ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Brittiläinen punkyhtye The Rezillos levytti Someone's Gonna...:n vuonna 1978 ilmestyneelle debyyttialbumilleen Can't Stand The Rezillos. Peter Green levytti Man of the Worldista instrumentaaliversion piiloraidaksi vuonna 1999 ilmestyneelle Peter Green's Splinter Groupin albumille Destiny Road. Midge Uren cover Man of the Worldista on löydettävissä hänen vuonna 2008 ilmestyneeltä albumiltaan 10 ja Eric Clapton levytti kyseisen kappaleen vuonna 2021 ilmestyneelle livealbumilleen.
Patchy Moss 30 Big Ones on vuonna 2000 ilmestynyt ja otsikkonsa mukaisesti 30 kappaleesta koostuva Albert Järvisen kokoelma-albumi. Ajallisesti tuplacd kattaa Järvisen uran 70-luvun alusta hänen edesmenoonsa saakka. Ensimmäinen cd sisältää tuotantoa vuosilta 1970-1976 ja jälkimmäinen vuodesta 1977 julkaisunsa osalta vuoteen 1991. Mukana on myös muutamia ennenjulkaisemattomia kappaleita. Kokonaisuuden käynnistävästä instrumentaalikappaleesta Guitar Boogie tarjolla on kaksi versiota, joista kenties tunnetump lukeutuu Hurriganesin loppuvuodesta 1974 ilmestyneen klassikkoalbumin Roadrunner ennenjulkaisemattomiin nauhoituksiin. Eero Raittisen ensimmäiseltä sooloalbumilta Eeron elpee, joka julkaistiin myöhemmin nimellä Blues from the North, alun perin löytyvä St. Louis Blues on Järvisen ensimmäinen virallinen studiotallenne. Made in Sweden ja Johnny Kid and the Piratesin versiona tunnetuimmaksi osoittautunut Shakin' All Over ovat ensimmäisestä Ruisrockista vuodelta 1970. Sweet Sue ja Freddie Kingin ohjelmistosta poimittu instrumentaali Hideaway, jota on toki inspiroinut brittibluesin klassikoihin luketuvalta Bluesbreakers with Eric Clapton-albumilta löytyvä versio, edustavat Hurriganesin esikoisalbumin tuotantoa. Carl Perkinsin Blue Suede Shoesin versio on suorastaan erinomainen single vuodelta 1974. Kokoelmalle nimen antanut Patchy Moss ja Little Featin Teenage Nervous Breakdownin versio ovat Järvisen ensimmäiseltä sooloalbumilta Ride On ja Mr X sekä Get On toki Roadrunnerilta. Suorastaan erinomainen High, Creamin Badge ja Willie Dixonin Hootchie Cootchie Man ovat Royalsin esikoisalbumilta Spring '76 ja ne päättävät Patchy Mossin ensimmäisen cd:n. Jälkimmäinen alkaa Royalsin kakkosalbumin Out kappaleilla More is What You'll Give/Get sekä erinomaisella näkemyksellä Jim Pembroken Just My Situationista. Rufus Thomasin Walking the Dogin versio ja pitkä bluesjamittelu Rock Me ovat Royalsin jäähyväisliveltä. I Don't Want Nobody on Spirit-yhtyeen kitaristina ensisijaisesti muistetun Randy Californian sävellys ja Järvinen taltioi versionsa basisti Maukka Siiralan ja rumpali/solisti Billy Carsonin kanssa Love Recordsin studioilla vuonna 1978 ja Järvisen omaa tuotantoa edustava Women at the Backdoor kotoisin samoista nauhoituksista. Järvisen ja Jukka Orman yhteistuotantoon lukeutuva Triple Trouble on julkaisematta jääneen Johanna-singlen b-puoleksi kaavailtua kappale vuodelta 1981. Lonnie Mackin käsialaa oleva Wham ja sen b-puolella ilmestynyt Linda Lu on Järvisen nimissä julkaistu Sonet-single vuodelta 1981. Sen molempien kappaleiden nauhoituksiin osallistuivat lisäksi Dave Lindholm, Pave Maijanen sekä Jan Noponen.Rolling Stonesin tuotantoa edustava Respectable on Quips-yhtyeen livenauhoite Hyvinkäältä kesäkuulta 1982. Little Featin Let It Roll avaa alun perin Järvisen toisen marraskuussa 1988 ilmestyneen sooloalbumin Braindamage or Still Alive. Rick Derringerin Rock N' Roll Hoochie Koo julkaistiin Albert Järvinen Bronx-ryhmän ep:llä vuonna 1989 ja I Love You Anyway on Järvisen postuumilta vuonna 1991 ilmestyneeltä sooloalbumilta Mirror Tower. Kiinnostavien, osittain harvinaisten ja kronologisesti etenevien kappalevalintojensa ansiosta Patchy Moss on suorastaan erinomainen tapa Albert Järvisen tuotantoon tutustumiseen.
21. lokakuuta 1952 syntynyt ja 26. heinäkuuta 1990
edesmennyt Brent Mydland oli amerikkalainen kosketinsoittaja ja vokalisti, joka
muistetaan parhaiten jäsenyydestään yhtyeessä Grateful Dead vuosina 1979–1990. Hän
oli yhtyeen historian pisimpään sen kokoonpanossa viihtynyt instrumenttinsa
taitaja. Munichissa, Saksassa syntynyt Mydland muutti vanhempiensa kanssa San
Franciscoon vuoden ikäisenä. Suurimman osan lapsuudestaan hän vietti
Antiochissa, joka sijaitsi idässä, noin tunnin ajomatkan päässä San
Franciscosta. Pianotunnit Mydland aloitti kuusivuotiaana ja hänellä oli
muodollisia klassisia opintoja ensimmäisenä korkeakouluvuotenaan. Mydlandin
äiti rohkaisi poikaansa soittamaan kaksi tuntia päivässä. Mydland soitti myös
trumpettia. Myöhäisessä teini-iässään Mydland näki monia yhtyeitä ja oli siitä
kiitollinen, sillä keikkakokemukset muiden yhtyeiden osalta eivät kestäneet
kovin kauaa. Opiskeluaikojensa loppuvaiheessa Mydland siirtyi rockin pariin. Häneen
vaikuttaneita urkureita olivat esimerkiksi The Doorsin Ray Manzarek ja
Steppenwolfin Goldie McJohn. 1960-luvun lopussa Mydland hankki Jefferson
Airplanen ja Grateful Deadin debyyttialbumit ja noihin aikoihin Mydland
vaikutti paikallisessa yhtyeessä, jonka ohjelmistossa olivat sekä Morning Dew
että Good Morning Little Schoolgirl, joista ensiksi mainitussa Mydland toimi
vokalistina. Pitkiin jameihin perustuneella soitolla oli jonkin aikaa
musiikillinen vaikutuksensa Mydlandiin. Los Angelesissa ollessaan hän liittyi yhtyeeseen,
jonka kanssa Mydland teki kiertueen ja sai kosketinsoitinten lisäksi huolehtia
korkeista lauluosuuksista. Seuraavaksi vuorossa oli pari vuotta kasassa pysynyt
yhtye Silver. Siltä ilmestyi yksi albumi Arista Recordsin julkaisemana.
Pyörittyään LA:ssa puolen vuoden ajan Mydland tapasi Bob Weirin ja hänestä tuli
osa Bob Weir Bandia.
Mainitun yhtyeen riveissä Mydland pääsi harjoittamaan runsasta
improvisaatiota. Grateful Deadiin Mydland liittyi huhtikuussa 1979. Hän tuli
yhtyeeseen Keith ja Donna Godhauxin tilalle; kaksikko oli päättänyt perustaa
oman yhtyeen. Debyyttikeikkansa Grateful Deadin riveissä Mydland soitti 22.
huhtikuuta San Josen Spartan Stadiumilla. Mydlandista tuli pian oma keskeinen
osansa yhtyettä. Hän paitsi soitti koskettimia, toimi myös vokalistina ja kirjoitti
kappaleita Grateful Deadin ohjelmistoon. Hänen tenoriäänensä täydensi
perustajajäseniä Weiriä ja Jerry Garciaa tarjoten vahvoja kolmeosaisia
harmonioita esimerkiksi I Know You Riderin, Eyes of the Worldin ja Truckinin
kaltaisissa keikkasuosikeissa. Mydlandista tuli nopeasti osansa yhtyeen soundia
ja vuonna 1980 ilmestyneellä pitkäsoitolla Go to Heaven oli mukana kaksi
Mydlandn käsialaa olevaa kappaletta; Far From Me ja Easy to Love You, joista
jälkimmäinen oli tosin yhteistyötä Weirin kanssa säännöllistä yhteistyötä
tehneen John Berry Barlowin kanssa. Vuonna 1987 ilmestyneellä Grateful Deadin
upealla paluulevyllä In the Dark Mydland kirjoitti Hell in a Bucketin Weirin ja
Barlowin kanssa ja Tons of Steel oli täysin Mydlandin käsialaa. Vuonna 1989
ilmestyneellä albumilla Built to Last Mydlandin sävellysten osuus oli vielä
runsaampi. Hänen käsialaansa olivat sävykäs Just a Light, ympäristöteemainen We
Can Run, keikkakontekstissa täyteen kukoistukseensa kohonnut Blow Away sekä
Barlowin kanssa Mydlandin kahdelle tyttärelle kirjoitettu unilaulu I Will Take
You Home. Mydland kirjoitti lisäksi useita kappaleita, jotka pääsivät mukaan
Grateful Deadin keikkaohjelmistoon, mutta eivät yhtyeen studioalbumeille.
Kyseisistä kappaleista mainittakoon Never Trust a Woman sekä Love Doesn’t Have
to Be Pretty, joista jälkimmäinen oli yhteistyötä Barlowin kanssa. Mydlandin
lauluosuudet toivat uutta väriä sellaisiin vanhoihin suosikkeihin, kuin
Mississippi Half Step Up Uptown Toodeloo, Ramble on Rose sekä The Bandin The
Weight. Mydlandin leadvokalisoimista covereista mainittakoon Trafficin Dear Mr
Fantasy ja Beatlesin Hey Jude. Viimeisen keikkansa Grateful Deadin kanssa
Mydland soitti 23. heinäkuuta 1990 Illinoisin Tinley Parkin maailmanmusiikin
teatterissa. Viimeinen hänen vokalisoimansa kappale oli The Bandin The Weight,
jonka teksti sisältää rivit I Gotta Go But My Friends Can Stick Around. Mydland
ehti saattaa päätökseen Grateful Deadin mainitun vuoden kesäkiertueen. Kovia
huumeita depressioonsa käyttänyt Mydland on haudattu Lafayetten Oakmont
Memorial Parkiin.
Question of The Moody Bluesin vuoden 1970 tuotantoa edustava kappale. Solisti Justin Haywardin käsialaa oleva biisi julkaistiin singleformaatissa ja lisäksi The Moody Bluesin vuonna 1970 ilmestyneen albumin A Question of Balance avausraitana. Singlenä huhtikuussa 1970 ilmestynyt Question on The Moody Bluesin tuotannon toiseksi parhaiten menestynyt single. Se nousi yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakakkoseksi ja listaviikkoja kappaleelle kertyi 12. Billboardin listalla kappaleen paras sijoitus oli 21. Singlen b-puolella julkaistu kappale Candle of Life oli The Moody Bluesin A Question of Balancea edeltäneeltä pitkäsoitolta To Our Children's Children's Children. Question lukeutuu Moody Bluesin tuotannon suosituimpiin kappaleisiin ja se on päässyt mukaan yhtyeen kaikille kokoelma-albumeille ja livelevyille. Vuonna 1988 ilmestynyttä Greatest Hits-kokoelmaansa varten The Moody Blues levytti Questionista ja toisesta biisistään Isn't Life Strange uusioversiot Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Kymmentä vuotta aikaisemmin se oli taltioinut Questionista oman orkesteriversionsa. Cash Box kuvasi Questionin kitaraintroa The Whota muistuttavaksi ja kappaleesta kehittyi melko tyypillinen, mutta erinomaisesti esitetty The Moody Bluesin balladituotantoa edustava raita. Marillion-yhtyeen solistina vaikuttanut Fish levytti Questionista coverin vuonna 1993 ilmestyneelle albumilleen Songs in the Mirror. Nada Surfin mainitusta kappaleesta levyttämä näkemys ilmestyi vuonna 2010 julkaistulla albumilla If I Had A Hi-Fi.
Helmikuussa 1973 Columbian/Windfall Sonyn julkaisemana ilmestynyt Best of Mountain on kyseisen varhaisen yhdysvaltalaisen hardrockin klassikkoyhtyeen ainoa sen toiminta-aikana ilmestynyt kokoelma-albumi, joka sisältää tuotantoa bändin kolmelta ensimmäiseltä pitkäsoitolta, eli albumeilta Mountain Climbing, Nantucket Sleighride sekä Flowers of Evil. Huhtikuun puolivälissä 2003 albumista ilmestyi neljä bonuskappaletta ja uudet kansitekstit sisältävä uusintapainos. Extrabiiseistä kaksi on Leslie Westin sooloalbumilta, Felix Pappalardin tuottamalta pitkäsoitolta Mountain, joka johti mainitunnimisen yhtyeen perustamiseen. Biisiedustus albumilla on laadukas, sillä mukana ovat ehdottomiin klassikoihin lukeutuvat Mississippi Queen, Nantucket Sleighride, Never in My Life sekä Theme for an Imaginary Western. Hieman harvinaisempaa herkkua tarjoaa balladiklassikko For Yasgur's Farm ja veikeä The Animal Trainer and the Toad sekä riffikilleri Crossroader edustavat niin ikään varsin laadukasta tuotantoa. Boys in the Band lukeutuu pakahduttaviin slovareihin ja mukana on lisäksi pari lyhyttä instrumentaalibiisiä, eli Taunta (Sammy's Tune) ja Kings Chrolale. Ainoa hienoista täytemateriaalia edustava kappale kokoelmalla on revittelevä näkemys Chuck Berryn ikiklassikoihin lukeutuvasta Roll Over Beethovenista.
18. lokakuuta 1941 syntynyt William Cox on yhdysvaltalainen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti musiikillisesta yhteistyöstään Jimi Hendrixin kanssa. Hän on ainoa henkiin jäänyt säännöllisesti Hendrixin kanssa soittanut muusikko. Ensiksi instrumentaaliyhtyeessä Gypsy Sun and Rainbows, jonka kanssa Hendrix esiintyi Woodstockissa, seuraavaksi myös albumin julkaisseessa Band of Gypsysissä Hendrixin ja rumpali/solisti Buddy Milesin kanssa ja vielä The Cry of Love-kiertueella, jolloin The Jimi Hendrix Experiencen rumpali Mitch Mitchell oli palannut lineupiin. Cox on jatkanut keikkailuaan The Band of Gypsys Experiencessä ja The Experience Hendrix Tourilla. Muihin muusikoihin, joiden kanssa Cox on työskennellyt, ovat lukeutuneet Sam Cooke, Slim Harpo, Joe Simon, Charlie Daniels, John McLaughlin, Rufus Thomas, Carla Thomas, Lou Rawls, Etta James, Jackie Wilson ja Little Richard. Wheelingissa, Länsi-Virginiassa syntynyt Cox varttui Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Hendrixin Cox tapasi kaksikon ollessa suorittamassa varusmiespalvelustaan Fort Campbellissä, Kentuckyssa vuonna 1961. Ukkosmyrskyn aikaan hän kuuli Hendrixin kitarointia, vakuuttui kuulemastaan ja kertoi olevansa basisti. Hendrix ja Cox jammailivat pian yhdessä ja he ystävystyivät nopeasti. Cox ja Hendrix lähtivät armeijasta suunnilleen samoihin aikoihin. He soittivat clubeissa Clarksvillen ja Tennesseen alueella ja muuttivat lopulta Nashvilleen. He muodostivat yhtyeen The King Kasuals ja soittivat Nashvillen clubeissa, etenkin Del Moroccossa ja kaakkoisosissa aina Indianapolisissa saakka. Näihin aikoihin Hendrix ja Cox soittivat myös Marion Jamesin taustayhtyeessä. Hendrix soitti sittemmin ympäri Yhdysvaltoja esimerkiksi Little Richardin ja The Isley Brothersin taustalla. New Yorkin Greenwich Villagessa The Animalsin basistina vaikuttanut Chas Chandler löysi hänet. Ennen Britanniaan siirtymistään Hendrix pyysi Coxia mukaan uuteen yhtyeeseensä. Tällä ei kuitenkaan ollut varaa matkustaa New Yorkiin, joten Cox kiitti ja toivotti Hendrixille kaikkea hyvää. Näihin aikoihin Cox vaikutti basistina yhdysvaltalaisissa pioneeriaseman omaavissa r&b-tv-ohjelmissa Night Train ja The Beat. Vuonna 1969 useita kuukausia ennen kuin Noel Redding jätti The Jimi Hendrix Experiencen, Hendrix otti yhteyttä vanhaan ystäväänsä Coxiin, joka ryhtyi työskentelemään hänen kanssaan studiobasistina. Woodstock-keikkansa lisäksi Gypsy Sun and Rainbows soitti kaksi konserttia New Yorkissa. Band of Gypsysin jälkeen Cox konsertoi Hendrixin kanssa The Cry of Love-kiertueella. Koska rumpalina oli jälleen Mitch Mitchell, konserttijärjestäjät mainostivat lineupia joskus The Jimi Hendrix Experiencen nimellä. Cox vastasi suurimmasta osasta basso-osuuksia vuosien 1971 ja 1974 välillä ilmestyneillä Hendrixin postuumeilla albumeilla The Cry of Love, Rainbow Bridge, War Heroes ja Loose Ends. Vuonna 1997 ilmestynyt First Days of the New Rising Sun oli kaikkein lähimpänä Hendrixin neljättä, aikanaan luonnollisista syistä julkaisematta jäänyttä studioalbumia. Lisäksi Cox on mukana useilla Cry of Love-kiertueelta julkaistuilla livelevyillä ja videotallenteilla. Vuonna 1971 Coxilta ilmestyi albumi Nitro Function, jonka hän oli työstänyt Luv'd Ones-yhtyeen Char Viddedgen sekä Robert Tarrantin kanssa. Cox soitti esimeriksi Charlie Daniels Bandin kanssa ja teki studio- ja sessiotöitä useiden muusikoiden kanssa. 70- ja 80-luvuilla hän osallistui useiden postuumien Jimi Hendrix-albumien työstämiseen. 1990-luvun puolivälissä Cox, Miles, Mitchell ja Redding alkoivat osallistua Hendrix-tribuutteihin ja kiertueille. Vuonna 1999 Cox oli mukana Bruce Cameronin albumilla Midnight Daydream, jonka työstämiseen osallistuivat lisäksi esimerkiksi Mitchell, Miles sekä Jack Bruce. Mitchellin ja kitaristi Gary Serkinin kanssa Cox on lisäksi ollut mukana Hendrix-tribuutissa The Gypsy Sun Experience. Hän oli mukana työstämässä albumia First Days of the New Rising Sun ja kävi vierailuluennoitsijana musiikista yliopistotasolla. Vuonna 2004 Cox ja Miles levyttivät Band of Gypsys -albumin kappaleet uudelleen kitaristien Eric Gales, Kenny Olsen, Sheldon Reynolds, Andy Aledort ja Gary Serkin kanssa. Lopputuloksena oli vuonna 2006 ilmestynyt albumi The Band of Gypsys Return. Cox on soittanut puoliaktiivisessa Hendrix-tribuuttiyhtyeessä The Experience Hendrix. Vuonna 2009 Coxilta ilmestyi sooloalbumi Last Gypsy Standing. Samaisena vuonna Cox pääsi The Musicians Hall of Fame and Museumiin Nashvillessa. Hän on vastaanottanut myös useita muita palkintoja. Cox omistaa videotuotantoyhtiön ja on vastannut useista blues- ja gospel-tv-show:ista. John McDermottin ja Eddie Kramerin kanssa hän on ollut mukana työstämässä teoksia Jimi Hendrix Sessions ja Ultimate Hendrix. Vuonna 2011 Cox julkaisi laulaja/lauluntekijä Marlon Alarmin kanssa singlen Run. Hänen tuorein soololalbuminsa on loppuvuodesta 2014 ilmestynyt Unfiltered.
Marraskuun toisena 1982 Backstreet Recordsin julkaisemana ilmestynyt Long After Dark on Tom Petty & The Heartbreakersin viides studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta singleformaatissa ilmestynyt biisi You Got Lucky saavutti näkyvyyttä MTV:llä ja kohosi Billboardin listalla sijalle 20. Kyseessä oli ensimmäinen Tom Petty and the Heartbreakersin albumeista, jonka työstämiseen otti osaa basisti ja taustavokalisti Howie Epstein, josta tuli oma keskeinen osansa yhtyeen soundia. Long After Darkilta julkaistiin lisäksi singleformaatissa kappaleet Change of Heart ja Straight into The Darkness, joista ensiksi mainittu oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 21. Heinäkuussa 2018 Long After Darkin nauhoituksista kotoisin ollut outtake Keep a Little Soul julkaistiin ensimmäisenä singlenä promoamaan Pettyn boxia An American Treasure. Samaisten nauhoitusten satoa ollut toinen outtake Keeping Me Alive, joka lukeutui Pettyn omiin suosikkikappaleisiin, ilmestyi ensiksi 90-luvun puolivälissä boxilla nimeltä Playback ja pääsi lisäksi mukaan An American Treasurelle.
Maaliskuussa 1961 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt New Jukebox Hits on rockin pioneereihin lukeutuvan Chuck Berryn viides studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto sisälsi tavanomaista niukemmin aikaisemmin singleformaatissa julkaistuja kappaleita. New Jukebox Hitsin biiseistä olivat singlenä kuukautta albumia aikaisemmin ilmestyneet nimittäin ainoastaan Little Star ja I'm Talking 'Bout You. New Jukebox Hitsin nauhoitusten ja julkaisun aikaan Berry oli vankilassa ja mainittu seikka vaikutti negatiivisesti hänen levymyyntiinsä. Sekä New Jukebox Hits että sitä edeltänyt single nimittäin jäivät Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. New Jukebox Hitsin jälkeen kestikin yli kolme vuotta ennen kuin Berry julkaisi uudesta tuotannostaan koostuneen albumin. Rolling Stones levytti I'm Talking Bout Yousta coverin nimellä Talkin' Bout You. Mainittu versio ilmestyi vuonna 1965 yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakakkoseksi kohonneella ja järjestyksessään yhtyeen diskografian kolmannella albumilla Out of Our Heads. Yhdysvalloissa mainittu versio julkaistiin Billboardin listalla neljännen sijan saavuttaneella albumilla December's Children (And Everbody's.) Beatles nauhoitti I'm Talking 'Bout Yousta version BBC:tä varten ja se julkaistiin viimein vuonna 2013 albumilla On Air - Live at the BBC Vol 2.
Playing in the Band on Grateful Deadin tuotantoa edustava kappale, jonka lyriikasta vastasi Robert Hunter ja suurimmasta osasta musiikkia rytmikitaristi Bob Weir rumpali Mickey Hartin hienoisella avustuksella. Kappale julkaistiin ensiksi Grateful Deadin nimeä kantavalla livetuplalla vuonna 1971. Kehittyneempi versio Playing in the Bandista päätyi Bob Weirin seuraavana vuonna ilmestyneelle esikoissooloalbumille Ace. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat lisäksi kaikki muut Grateful Deadin muusikot kosketinsoittaja Ron "Pigpen" McKernania lukuun ottamatta. Grateful Deadin livekeikoilla Playing in the Bandista ehti muodostua suoranainen standardi. Live-esityksiä kappaleelle kertyi Deadbase X.n mukaan 581 kappaletta, mikä tekee Playing in the Bandista neljänneksi useimmin keikoilla soitetun biisin Grateful Deadin repertuaarissa. Improvisaation osalta Playing in the Band lukeutui niin ikään aivan Grateful Deadin ydintuotantoon heti Dark Star- kappaleen jälkeen. Kun Playing in the Bandin säkeistöt ja kertosäkeet oli soitettu, seurasi usein lähes 20-minuuttinen instrumentaaliosuus, josta palatiin useimmiten jälleen kappaleen kertosäkeeseen. Playing in the Bandin jamiosuuksien aikana Grateful Dead esitti joskus lisäksi kokonaisia muita kappaleita, mutta palasi silti aina vähintään kyseisen biisin kertosäkeeseen sen lopuksi. Playing in the Bandin instrumentaalibreikki debytoi keikkasetissä jo helmikuussa 1971, mutta varsinainen biisi soitettiin ensiksi vasta 18. helmikuuta 1971 Capitol Theatressa New Yorkissa. Mickey Hartin vuonna 1972 ilmestyneen sooloalbumin Rolling Thunder kappaleessa The Main Ten tehdään viittaus Playing in the Bandin tahtilajiin. The Main Tenin Grateful Dead esitti Fillmore Westissä marraskuussa 1969 ja bootleg-nauhoitus mainitusta versiosta on löydettävissä Dick's Picks Vol 16:lta. Bob Weirin ja Wolf Brosin konsertin livestreamissä 12. helmikuuta 2021 Bob Weir kertoi David Crosbyn säveltäneen Playing in the Bandin riffin.
Yhdeksäs lokakuuta 1952 syntynyt Dennis Stratton on brittiläinen kitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Iron Maidenissa joulukuun 1979 ja seuraavan vuoden lokakuun välisenä aikana. Canning Townissa, Lontoossa syntynyt Stratton pelasi jalkapalloa West Ham Unitedissa kuusitoistavuotiaaksi saakka, jolloin kitarasta tuli hänen keskeisimmän kiinnostuksensa kohde. Lontoon East Endin musiikkiskeneä digannut Stratton liittyi vuonna 1973 ensimmäiseen yhtyeeseensä Harvestiin, jonka nimeksi vaihtui myöhemmin Wedgewood. Kahta vuotta myöhemmin Stratton perusti yhtyeen Remus Down Boulevard, joka konsertoi Rory Gallagherin ja Status Quon lämmittelijänä ja työsti Jonathan Kingin tuottaman livealbumin. Joulukuussa 1979 Steve Harris pyysi Strattonia liittymään Iron Maideniin todennettuaan Remus Down Boulevardin keikan. Maiden oli myös vailla uutta rumpalia ja Strattonin suosituksesta mainittuun tehtävään valikoitui Clive Burr. Strattonin kitarointia kuultiin Maidenin ensimmäisellä ja huhtikuussa 1980 ilmestyneellä nimikkoalbumilla sekä mainitulla pitkäsoitolla julkaisemattomalla singlellä Women in Uniform. Lisäksi hän on mukana vuonna 1980 kuvatulla keikkavideolla Live at Ruskin, joka ilmestyi vuonna 2004 osana Maidenin dvd-settiä The History of Iron Maiden -Part I:The Early Days ja Maidenin ensimmäisessä tv-esiintymisessä Top of the Popsissa yhtyeen esittäessä Running Freen. Lisäksi Stratton ehti olla mukana Maidenin ensimmäisellä Euroopan-kiertueella, jolla yhtye soitti Kissin kakkosbändinä. Dennis Stratton jätti Maidenin lokakuussa 1980, sillä hänellä oli konflikteja Maidenin johtohahmon Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin kanssa. Virallisesti Strattonin lähdön syyksi mainittiin musiikilliset erimielisyydet. Strattonin paikan Maidenissa otti Adrian Smith. Maidenista lähtönsä jälkeen Stratton on vaikuttanut yhtyeissä Lionheart ja Praying Mantis, joiden kanssa hän on nauhoittanut yhdeksän studioalbumia vuosien 1990 ja 2003 välillä. Praying Mantisista Stratton lähti vuonna 2006. Vuonna 1995 Stratton perusti Iron Maidenissa yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla vokalisoineen Paul Di' Annon kanssa projektin nimeltä The Original Iron Maiden. Kaksikko on julkaissut kolme albumia. Stratton keikkailee edelleen Itä-Lontoon alueella, ajoittain uudellen muodostetun Remus Down Boulevardin kanssa. Lisäksi hän konsertoi Euroopassa coveryhtyeissä, joiden ohjelmistossa on Iron Maidenin tuotannon klassikkokappaleita. Praying Mandisissa vaikutusaikansa ansiosta Strattonilla on diili Caprison Guitarsin kanssa.
17. huhtikuuta 1959 Columbia/EMI:n julkaisemana ilmestynyt Cliff on Cliff Richardin ja hänen yhtyeensä The Driftersin (sittemmin yhtye ryhtyi esiintymään nimellä The Shadows) esikoisalbumi. Kyseessä on ensimmäinen valkoinen rock and roll-albumi, joka on taltioitu professionaalisti livenä. Nauhoitukset on tehty livenä studiossa satojen kutsuttujen diggareiden läsnäollessa. Ne on taltioitu kahdesta konsertista EMI:n kakkosstudiolla helmikuussa 1959 Norrie Paramorin toimiessa tuottajana. Myöhemmin mainitut studiot tultiin tuntemaan Abbey Roadin studioina. Cliffin biisilistaan sisältyy hänen debyyttihittinsä Move It, tuossa vaiheessa vielä julkaisemattoman The Driftersin instrumentaalisinglen Jet Black/Driftin' molemmat kappaleet sekä coverversioita 50-luvun rockklassikoista, joiden originaaliesittäjiin lukeutuivat Elvis Presley, Buddy Holly, Little Richard, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Ricky Nelson, Ritchie Valens ja Gene Vincent. Britannian albumilistalla Cliff oli parhaimmillaan neljäntenä ja listaviikkoja albumille kertyi 31. Alun perin pitkäsoitto julkaistiin ainoastaan monona, mutta myös kahtena 45 kierroksen ep:nä nimillä Cliff No. 1 ja Cliff No. 2 ja tässä tapauksessa sekä mono, että stereoversiona. Ep:illä julkaistuissa versioissa kyseessä ovat samat otot, mutta niiden yleisöäänet eroavat hienoisesti toisistaan. Ranskassa Cliff-albumista julkaistiin uusintapainos nimellä Dance with Cliff Richard. Ensimmäinen cd-versio Cliff-albumista julkaistiin vuonna 1987 ja kyseessä oli originaali monoversio. Seuraavana vuonna samalla levyllä albumista julkaistiin sekä mono, että stereoversiot. Vuonna 2001 Cliff-albumista julkaistiin stereoversio sen seuraajan, albumin Cliff Sings kanssa. Mainittu levyjulkaisu kuului sarjaan 2 on 1. Cliff-albumin nauhoituksissa taltioitiin lisäksi versio Elvis Presleyn One Nightista, mutta se ilmestyi vasta vuonna 1997 kokoelmalla The Rock N' Roll Years 1958-1963. Julkaisematta ovat sitä vastoin jääneet versiot Conway Twittyn It's Only Make Believestä ja The Weaversin Kisses Sweeter Than Winesta, josta Frankie Vaughan oli vuonna 1958 tehnyt brittihitin.
Tammikuussa 1972 Columbian ja Warnerin julkaisemana ilmestynyt Paul Simonin nimikkoalbumi on hänen toinen soololevynsä. Mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen Britanniassa, Japanissa ja Norjassa ja oli Yhdysvalloissa parhaimmillaan neljäntenä. Platinamyyntiin Paul Simonin nimikkolevy ylsi vuonna 1986. San Franciscossa Simon työsti demoja, jotka tyylillisesti edustivat latinalaista musiikkia, jazzia, bluesia ja reggaeta. Viimeksi mainittua tyyliä edustanut Mother and Child Reunion nauhoitetiin Kingstonissa, Jamaikalla. Tyylillisesti albumi heijastaa Simonin kiinnostusta maailmanmusiikkia kohtaan. Sen kappaleista etenkin Run That Body Down ja Congratulations tekevät viittauksen Simonin ja Peggy Harperin kivikkoiseen, 70-luvun puolivälissä eroon päättyneeseen avioliittoon. Muihin albumin lyriikoiden teemoihin lukeutuu esimerkiksi aikuisuus. Pitkäsoiton muista keskeisistä kappaleista mainittakoon etenkin Duncan sekä Me and Julio Down by the School Yard. Albumista vuonna 2004 ilmestynyt uusintapainos sisältää lisäksi kolme bonuskappaletta, joista Me and Julio Down by the Schoolyard on demoversio, Duncan liveversio ja Paranoia Blues aikaisemmin julkaiisematon versio. Paul Simonin nimikkoalbumi vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita ja Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien parhaan albumin listalla Paul Simonin nimikkosoolo saavutti sijan 268. Teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa, ja vuonna 2000 ilmestyneessä painoksessa mainittu pitkäsoitto rankattiin sijalle 984.
Suomipunkin keskeisimpiin oman tiensä kulkijoihin lukeutuva Kollaa kestää-yhtye perustettiin Tampereella vuonna 1976. Sen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristit Kai Kivi ja Juha Helminen, rumpali Jyrki Siukonen ja basisti Erkki Huhtamo. Kollaata oli edeltänyt Kiven, Siukosen ja Kai Niemen yhtye Hernia, jonka saldoksi jäi kaksi vuoden 1975 aikana soitettua keikkaa. Maaliskuussa 1977 Kollaa kestää osallistui Suosikin Rock Rallye-kilpailuun lineupilla, jossa toisena solistina vaikutti Kari Kohtamäki. Vaikka tuloksena oli viimeinen sija, Kollaa pääsi Suosikin kanteen. Seuraavaksi Kollaan basistiksi vaihtui Kai Niemi. Yhtye solmi vaivattomasti levytyssopimuksen tamperelaisen tuoreen levy-yhtiön Poko Rekordsin kanssa. Esikoissinglensä a-puolen Musti, sotakoira yhtye taltioi Lahden Microvoxissa 28. marraskuuta 1977, eli samaisena päivänä, jolloin Eppu Normaali nauhoitti ensisinglensä Poliiisi pamputtaa taas. Kollaan debyyttilevyn b-puoli Tähtien rauha äänitettiin vasta tammikuussa 1978 ja sillä Kollaan peruslineupia täydensivät kelloilla Jussi Niemi ja lausunnalla Seppo Pietikäinen. Musti, sotakoira-single julkaistiin 30. maaliskuuta 1978 ja singlen paraatipuolella bassotteli Siukosen ja Helmisen koulukaveri Jouni Hirvonen. Soundiin jätetyn ilmoituksen myötä Kollaan basistiksi saatiin muita soittajia iäkkäämpi, bluesia digannut ja soittamiseen vakavasti suhtautunut Mikko Nevalainen. 24. elokuuta 1978 Kollaa kestää taltioi Mika Sundqvistin MSL- studiolla kuusi kappaletta, jotka julkaistiin ep:llä Kollaa kostaa. Hilse-lp:llä Kollaa kestää oli mukana treenikämpällä nauhoittamallaan kappaleella Advert's Blues ja Pokon loppuvuodesta 1978 ilmestyneellä promolevyllä Kylmää joulua kappaleella Tonttuarmeija. 19. maaliskuuta 1979 Kollaa nauhoitti MSL-studiolla singlen Kirjoituksia kellarista/Kuumat raiteet, jonka paraatipuoli lukeutuu yhtyeen keskeisimpiin klassikoihin siitä huolimatta, ettei Lenita Airisto suostunut Levyraadissa antamaan kappaleelle ainuttakaan pistettä. Tv:ssä Kollaa ei kuvatallenteiden osalta esiintynyt koskaan. Ensimmäisen pitkäsoittonsa tiimoilta yhtye oli yhteydessä levy-yhtiö Johannaan, joka näytti idealle vihreää valoa. Kollaa jätti Poko Rekordsin hyvässä yhteisymmärryksessä. Kollaan ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Jäähyväiset aseille nauhoitettiin Finnvoxilla. Loppuvuodesta 1979 ilmestynyt albumi saavutti myönteiset arviot ja sen nimikappale oli jonkinasteinen hitti sekä Kollaan originaaliversiona että Liisa Tavin levyttämänä coverina. Myös Hilse-lehden toimittajana vaikuttanut Jyrki Siukonen koki musiikillisen kutsumuksensa olevan muualla kuin punkrockissa. Hän jätti Kollaan ja Mikko Nevalainen siirtyi Eppu Normaalin basistiksi pysyen kyseisessä vakanssissa kymmenen vuoden ajan. Kitaristit Kivi ja Helminen jatkoivat Kollaata lineupilla, jossa rumpalina oli yhtyeessä Unohda Eila soittanut Heikki Nuora ja basistina Vellu Saarinen. Siukonen, Helminen, Kivi ja naislaulaja Anne julkaisivat vuonna 1980 nimellä Cenci Johannalla singlen Night That is Almost Afraid of Me/Hatred and Pity. Kollaa kokosi rivinsä vielä Helsingin Vanhalla ja reunion-keikka tapahtui Suistomaan soittopäivillä vuonna 1982 lineupilla, jossa bassossa oli Mikko Saarela. Kollaan jäsenistä Kivi menehtyi kotonaan Hangossa kymmenes kesäkuuta 2007 ja Helminen maaliskuussa 2013. Hän ja Siukonen olivat 90-luvulla mukana yhtyeessä Punk Lurex OK. Vuonna 2001 Siukonen valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen tohtoriksi. Taiteilijaeläke hänelle myönnettiin alkuvuodesta 2020.
Yhdysvalloissa 29. lokakuuta ja Britanniassa 16. marraskuuta 1973 ilmestynyt Mind Games on John Lennonin neljäs sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin New Yorkissa Record Plantilla heinä-elokuussa samaisena vuonna. Kyseessä oli Lennonin ensimmäinen itsenäisesti ilman Phil Spectoria tuottama albuminsa. Edeltäjänsä Sometime in New York Cityn tavoin Mind Games vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Britanniassa albumin paras listasijoitus oli sijalla 13. ja Yhdysvalloissa yhdeksäntenä, missä Mind Games saavutti kultalevyn. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Lennonin puolitoista vuotta erossa Yoko Onosta viettämän ajan alkuvaiheessa. Mind Gamesin nimikappale julkaistiin singleformaatissa samaan aikaan itse pitkäsoiton ilmestymisen kanssa. Pitkäsoiton kappaleista suorinta rockia, tosin rockabilly-tyylii,n edustaa Tight A$. Iäkkäimpään tuotantoon albumilla lukeutuu vuoden 1971 satoa edustava Bring on the Lucie (Freda Peeple) 70- ja 80-luvuilla Mind Gamesistä on julkaistu useita uusintapainoksia.Vuonna 2002 ilmestyneellä uusintapainoksella on perusalbumin lisäksi kolme bonusbiisiä, jotka edustavat Lennonin kotinauhoituksia. Lennon totesi itse myöhemmin ainoastaan Mind Gamesin nimikappaleen olevan laadukas, mutta kokonaisuutena albumilla ei tekijänsä mielestä ole riittävästi energiaa ja siltä puuttuu selkeä visio.
Kymmenes lokakuuta 1946 syntynyt ja seitsemäs huhtikuuta 2020 edesmennyt John Edward Prine oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, jonka keskeisiä tyylisuuntia olivat country ja folk. Hän vaikutti aktiivisesti säveltäjänä, esiintyvänä ja levyttävänä artistina ja ajoittain myös näyttelijänä 70-luvulta kuolemaansa saakka. Prinen ohjelmistossa oli humoristisia orinaalikappaleita, jotka sisälsivät elementtejä protestista ja sosiaalisesta kommentaatiosta. Maywoodissa, Illinoisissa syntynyt ja varttunut Prine oppi kitaransoiton 14 vuoden ikäisenä. Hän kävi koulua Chicagossa vanhan kaupungin kansanmusiikkikoulussa. Länsi-Saksassa hän palveli Yhdysvaltojen armeijassa ja palasi Yhdysvaltoihin 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Prine työskenteli postimiehenä. Biisien kirjoittaminen ja esittäminen olivat hänelle ensiksi harrastus ja myöhemmin hän esiintyi clubeissa. Chicagon Folk revival vaikutti Prineen voimakkaasti. Hänen biisintekijäystävänsä Steve Goodman kutsui Kris Kristoferssonin kuuntelemaan Prinen esiintymistä. Sen seurauksena oli levytyssopimus Atlantic Recordsin kanssa. John Prinen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1971. Prinen varhaisiin kannattajiin lukeutui lisäksi elokuvakriitikko Roger Ebert. Debyyttialbuminsa jälkeen Prine työsti Atlantic Recordsille vielä kolme pitkäsoittoa. Seuraavan levytyssopimuksensa hän solmi Asylum Recordsin kanssa ja levytti mainitulle levy-yhtiölle kolme albumia. Vuonna 1981 Prine oli perustamassa Oh Boy Recordsia, jolle hän levytti keskeisen osan myöhäisemmästä tuotannostaan. Prine oli yleisesti tunnustettu sukupolvensa keskeisimpien lauluntekijöiden joukkoon lukeutuvaksi. Hän on työstänyt humoristisia tekstejä rakkaudesta, elämästä ja nykyajasta. Lisäksi Prinen ohjelmistoon on sisältynyt vakavia kappaleita, joissa on sosiaalista kommentointia ja melankolisia tarinoita hänen elämänpolultaan. John Prinen diggareihin on lukeutunut jopa Bob Dylan. Vuoden 2020 aikana Prine ehti vastaanottaa Grammyn elämäntyöstään.
Hanoi Rocks:This One's for Rock N' Roll Best of Hanoi Rocks 1980-2008
Marraskuussa 2008 ilmestynyt This One's for Rock N' Roll on Hanoi Rocksin tuotannosta kasattu tuplakokoelma. Sen ensimmäinen levy sisältää keskeisen osan Rocksin tuotannon parhaista paloista vuosilta 1980-1984 ja jälkimmäinen levy biisinäytteitä kolmelta Hanoi Rocksin paluualbumilta vuodesta 2002 eteenpäin. Esikoissinglen I Want You/Kill City Kills kappaleet eivät ole mukana kokoelmalla , ja niinpä albumin otsikon vuositiedoissa voi tulkita olevan hienoinen virhe. Erinomaiselta esikoisalbumilta Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks mukana olevat Lost in the City, Tragedy ja 11:th Street Kids on nimittäin julkaistu vasta vuoden 1981 puolella; Tragedy myös singleformaatissa ja hieman ennen esikoispitkäsoittoa. Kakkosalbumilta Oriental Beat mukana ovat itseoikeutettu nimikappale ja Motorvatin sekä hieman harvinaisempana poimintana No Law Or Order. Kokoelma-albumin Self Destruction Bluesin valinnat ovat Taxi Driver, Cafe Avenue sekä Love's an Injection, joista viimeksi mainittu oli singleversionaan maassamme yllättävänkin suuri hitti. Back to Mystery Cityltä mukana ovat mainio nimibiisi, slovarikaunokki Until I Get You sekä rivakka Malibu Beach Nightmare. Klassisen kauden joutsenlauluksi jääneen albumin Two Steps from the Move osuus on This One's for Rock N' Rollilla runsas. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat Creedence Clearwater Revival-cover Up Around the Bend sekä omaa tuotantoa edustavat klassikot Don't You Ever Leave Me, High School, Underwater World, Boulevard of Broken Dreams sekä balladihelmi Million Miles Away. Kokoelman kakkoslevy sisältää parhaimmiston Hanoin kolmelta uudistuneella lineupilla työstetyltä albumilta. Michael Monroen ja Andy McCoyn lisäksi kokoonpanossa olivat tuolloin kitaristi Costello Hautamäki, rumpali Lacu Lahtinen, kitaristi Conny Bloom ja basisti Andy Christell. Vuonna 2002 ilmestyneellä paluualbumilla Twelve Shots on the Rocks basistina oli tosin vielä Timpa Laine. Mainitun pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat myös kokoelmalle sisällytetyt singlebiisi People Like Me, A Day Late A Dollar Short sekä todella kaunis slovari In My Darkest Moment. Another Hostile Takeover on paluulevyistä kokonaisuutena kenties heikoin, vaikka silläkin on tarjottavanaan Back in Yer Facen ja Eternal Optimistin kaltaisia valopilkkuja. Street Poetry sitä vastoin on varsin laadukas albumi kohokohtinaan myös tuplakokoelmalle otsikon antanut This One's for Rock N' Roll ja Teenage Revolution. Jälkimmäisen levyn kruunaavat kaksi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta, joista Worldshaker on suomennos suomipunkin klassikoihin lukeutuvan Problems -yhtyeen legendaarisesta, vuonna 1978 ilmestyneestä esikoissinglestä Ei tää lama mun päähän käy.
Marko Sallinen on eräs joensuulaisen kitarismin keskeisimmistä edustajista. Hän ehti haastateltavaksi Johnnyn kadulle.
Milloin aloitit kitaran soiton ja oletko sen suhteen täysin itseoppinut?
"Aloitin kitararan soiton 1977-78 talvella. Setäni Pentti Sallinen opetti alkuun alkeet satunnaisesti ja hankki minulle ensimmäisen kitaran 1978 jouluna. Tästä alkoi mm. Beatlesin musiikin harjoittelu. Olli Savolainen ja Ilpo Sakari Ronkainen opettivat minua kitaran soitossa 80-luvulla ja Hasse Walli sitten myöhemmin, sävellystyössä olen itseoppinut täysin ja Hendrix-tuotanto on itse opiskeltua. Voisi kyllä sanoa, että opettajia on ollut kaikki maailman kitaristi, joita on tullut nähtyä ja kuultua."
Mikä oli ensikosketuksesi Jimi Hendrixin musiikkiin ja milloin?
"Kuulin radiosta joskus 70-luvun lopulla Jimiä ja nauhoitin niitä c-kasetille. Mutta Beatles oli ykkösbändi mulle ainakin vuoteen 1987 asti. Outi Poppin tv-musasarja Taikaikkunasta tuli Are You Experienced? -video, jonka nappasin talteen VHS:lle ja oliko se just 1985 kun se tuli televisiosta, tällöin ymmärsin, että tämä kitaransärkijä pitää selvittää, sitten sain lahjaksi Are You Experienced-lp:n mummoltani!! Siitäpä se alkoi levynkeräily ja jopa 12 tuntia päivässä-harjoittelu."
Onko jokin hänen yhtyeistään itsellesi ylitse muiden ja jos, miksi? Löytyykö ehdottomia suosikkibiisejä?
"Jimi Hendrixin kaikki kokoonpanot olivat erinomaisia, mutta parhaaksi nousee viimeisin; 1970. Billy Cox, Jimi Hendrix ja Mitch Mitchell. Toki Band of Gypsys-vaihetta on vaikea ohittaa; soundi oli Buddy Milesin ansiosta tiukka. Biiseistä Little Wing, Fire, Voodoo Chile (Slight Return), In from the Storm, Freedom, Machine Gun, Power of Soul sekä Drifting nousevat sinne biisilistani kärkeen."
Nimeä lyhyiden perusteluiden kera Hendrixin lisäksi kymmenkunta itseesi lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä kitaristia?
"Eric Clapton Cream-vaiheen soundi oli huiman hyvä; hänen 1970-luvun Tulsa-soundi ei enää uponnut. Tony Iommi matala vire ja ohuet kielet- ei voi sanoa, että ohut soundi vai mitä? Raskaan riffin kuningas ja luoja. Uli Jon Roth Scorpions Virgin Killer ja In Trance-kausi sekä hänen Electric Sun-kautensa. Hän oli jo ennen Yngwietä klassisella puolella mestari. Frank Marino Hendrixin jalanjäljissä Hasse Walli ennen kuin olin kuullut Hendrixiä olin kuullut Blues Sectionin Call Me on Your Telephone-biisin, jonka soolo teki lähtemättömän vaikutuksen. Albert Järvinen tatsi ja soundi etenkin Braindamage ja Mirror Tower ovat kitaroinnin mestariteoksia.
Stevie Ray Vaughan, joka Porin Jazzissa soitti yhden maailman parhaista keikoista. Koko tuotanto on erinomaista.
Eddie Van Halen, riffikone, joka jo 1978 jätti muut ihmettelemään Eruption-vetäisyllä, että mikä se oli ja hyväntahtoisen naurun saattelemana jätti kaikki siihenastiset kitaristit kalkkiviivoille ihmettelemään mikä se oli. Olen todella paljon paneutunut myös hänen tekniikkaansa.
Alexi Laiho, paras kitaransoittaja Suomesta ikinä. Oman tiensä kulkija.
Danny Gatton, levy 9/9/94 jätti lähtemättömän jäljen aivokurkiaiseen.
Special lisä:Rory Gallagher"
Lyhyt katsaus yhtyeisiisi Supernatural Bond ja Gerry Henckenbeck Explosition ja niiden historiaan?
"Supernatural tuli 1988, kun Celebration Daysta tuli basson soittajaksi jameihin Pasi Nousiainen ja hänen mukanaan rumpali Jumalan armosta Matti Leskinen. Bändi on ollut 1988 triona pääasiassa ja koottu milloin huvittaa keikalle. Levy World of Mystery tehtiin Hasse Wallin analog-studioilla 2007 viiden hengen porukalla. Haluttiin oikea laulaja bändiin ja Jouni Käyhkö oli paras valinta. Toiseen kitaraan tuli Ilpo Sakari Ronkainen, joka on virtuoosi. Biisit rakennettiin niin, että ne livenä voidaan soittaa eri tavoilla ja soundista ja soitosta päätettiin tehdä hyvin yksinkertaista. Mutta esimerkiksi Satellite-biisi ei vaan muutu yksinkertaisemmaksi, vaikka miten yrittää. Maiden-rummutus on kuin olisi kaksi rumpalia soittamassa. Anyway, Napersutural-levy voi vielä tulla moderneine soundeineen. Materiaali siihen on jo olemassa. Olen bändin pääsäveltäjä.
Gerry Henckenpeck- trio pistettiin pystyyn Corky Leppäsen ja Robert Tulosen kanssa oisko ollut 2010, kun Pertti Feller sanoi Kimmon Soittimessa, että ota Corky rumpuihin ja ala Hendrixiä coveroimaan! Soitin/lauloin vielä Tsugu Ways-coverbändissä. Tähän muuten korjaus, kun on eri juttuja, miten Tsugu Ways perustettiin; Ilpo Sakari Ronkainen ja Corky ja minä soitettiin ensi alkuun Hurriganes-covereita Ilpon luona ja Ilpo Sakari Ronkainen perusti Tsugu Waysin, johon sitten tuli Jussi Laakkonen bassoon ja Jouni Käyhkö lauluun, oli jo siis sekoitus Supernatural Bondia ja Gerryhencenbeckkiä ja Tsugu Waysiä jo silloin 2001! Mutta takaisin asiaan, GHE1 siinä treenattiin 31 treeniä neljä tuntia kerrallaan Corkyn tehtaalla, että saatiin omannäköinen bändi. Täydellinen imitointi jäi pois melko pian kun Hasse Walli sanoi, että kuules Make, on vain yksi Jimi Hendrix ja koettakaa tuoda myös omaa artistinäkemystä mukaan. Tehtiin monta hyvää keikkaa, mutta Corkylla oli niin monta rautaa tulessa, että oli mahdotonta pitää yllä tiukkaa settiä Hendrix-covereiden kanssa. Siksi pistettiin GHE1 hyllylle ja otettiin Robertin kanssa toinen rumpali Aki Kaljunen (Greenlight Factory, General Waste, Hurjat Hipit) ja toinen kitaristi Antti Oxydant (Greenlight Factory) ja taustalauluun Minna Kukkonen (Greenlight Factory) Tässä sitten mentiin liian syvälle, alettiin nuotilleen soittamaan ja se Wallin ohje kyllä hukkui tyystin. Isolla kokoonpanolla soitettiin muutamassa paikassa, mutta nopeasti hyllylle sekin; liian iso työmaa oli kyseessä. Tänä vuonna ei olla keikkailtu, pari keikkaa GHE 1 & 2-kokoonpanoilla on tehty, mutta ei olla treenattu uusia ohjelmistoja. Bändi on telakalla, kunnes taas tuntuu siltä, että on tilaus bändille. "
Musiikilliset tulevaisuudensuunnitelmasi?
"Vuoden sisällä teen joko oman tai Supernatural Bond-levyn. Materiaalia on käyty läpiMatti Leskisenja Ilpo Sakari Ronkaisen kanssa. Jotakin on tulossa ja se on kitaran kuritusta! Studiota parasta aikaa tsekkailen ja aikatauluja, että saadaan äijät saman katon alle ainakin pohjat tekemään. Sitten olen jonkin verran ollut tuottamassa. Makija-yhtyettä tänä keväänä ja kesänä. Siinä on todella hyvä nuorten naisten perustama bändi. Nuorille tietä! Heissä on se musiikin tulevaisuus."
What's Words Worth on Motörheadin diskografian toinen livealbumi. Se on nauhoitettu 18. helmikuuta 1978, mutta julkaistu vasta reilut viisi vuotta myöhemmin, eli viides maaliskuuta 1983 Big Beat Recordsin ansiosta. Suurinta osaa mainitun livelevyn kappaleista Motörhead soitti 70-luvun puolivälistä mainitun vuosikymmenen loppuun. Kyseiset biisit olivat poistuneet Motörheadin keikkasetistä 80-luvun puoliväliin mennessä. 18. helmikuuta 1978 Wilko Johnson järjesti Lontoon Roundhousessa hyväntekeväisyyskonsertin, johon hänen itsensä ja Motörheadin lisäksi otti osaa The Count Bishops. Sopimuksellisista syistä Motörhead joutui esiintymään nimellä Iron Fist and the Hordes from Hell. Nimen alkuosa antoi otsikon Motörheadin legendaarisen lineupin vuonna 1982 ilmestyneelle ja joutsenlauluksi jääneelle albumille Iron Fist. Kappaleen Lost Johnny aikana Mick Farren liittyi Motörheadin seuraksi stagelle, mutta mainittua versiota ei ole tähän päivään mennessä julkaistu. Chiswick Records säilytti Motörheadin konsertin masternauhan ja albumiformaatissa se ilmestyi viimein vuonna 1983. Motörheadin originaalituotantoa What's Words Worthilla edustavat The Watcher, Iron Horse/Born to Lose, White Line Fever sekä Keep Us on the Road. Kyseessä on teknisine puutteineenkin varsin merkittävä ja kiinnostava livedokumentti Motörheadin uran varhaisvaiheilta. Originaalin julkaisunsa jälkeen What's Words Worth onkin ilmestynyt eri maissa eri nimillä ja erilaisten kansikuvien kera. Kanadassa albumi on julkaistu nimellä The Watcher ja muita nimiä ovat olleet City Kids, Live, Loud and Lewd ja Iron Fist and the Hordes from Hell. Vuonna 2017 levykauppapäivänä Motörheadin esikoisalbumista julkaistiin kolmen lp:n boxi, joka sisälsi myös alun perin What's Words Worthilla ilmestyneet kappaleet.
Paper in Fire on yhdysvaltalaisen rockartistin John Mellencampin kappale, joka julkaistiin elokuun puolivälissä 1987 ensimmäisenä singlenä hänen yhdeksänneltä albumiltaan The Lonesome Jubilee. Mellencampin kotimaassa kappaleesta muodostui menestyksekäs, sillä se nousi Billboard Mainstream Rock Tracks -listan ykkössijalle ja Billboard Hot 100 -listalla kymmenen suosituimman joukkoon. Paper in Fire nousi listakärkeen myös Kanadassa ja saavutti listasijoituksia useissa Euroopan maissa. Vuonna 1989 BBC:lle antamassaan haastattelussa Mellencamp mainitsi Paper in Firen tekstin sisältävän useita raamatullisia viittauksia. Tulessa oleva paperi on itse asiassa helvetti ja sellaisena siihen viitataan myös Raamatussa. Kappaleen viimeisessä säkeistössä oleva kohta "we keep no check on our appetites" on poimittu vuonna 1963 valmistuneesta ja Paul Newmanin tähdittämästä westernistä Hud, joka lukeutuu Mellencampin suosikkielokuviin, ja josta hän on saanut inspiraatiota useisiin levytyskappaleisiinsa. Vuonna 1987 ilmestyneessä artikkelissa United Press Internationaliin kirjoittanut John Swenson kuvasi Paper in Firea pelottavana syytekirjelmänä aikakauden elämäntyylien tyhjyydestä, jota Mellencampin Raamatun Saarnaajan kirjan valottaminen inspiroi. Paper in Fire-vinyylisinglen b-puolella julkaistiin kappale Never Too Old ja cd-singlellä lisäksi coverit The Driftersin Under the Boardwalkista ja James Brownin Cold Sweatistä sekä Paper in Firesta työstetty musiikkivideo.
Sami Kuusela:Pohjalta Happoradion tarina (Johnny Kniga)
Sami Kuuselan käsialaa oleva Pohjalta Happoradion tarina on kiinnostavasti kirjoitettu kertomus suomenkielisen rockin kärkikaartiin nousseesta Happoradio-yhtyeestä ja sen johtohahmosta Jussi Riikosesta, alias Aki Tykistä. Yksinhuoltajaperheen kasvatin lapsuus ja nuoruus Joensuussa ja sittemmin Helsingissä kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Riikoselle ensimmäinen musiikillinen räjähdys oli Michael Jacksonin Thriller-video ja hieman myöhemmin samainen albumi. Kotimaisen musiikin osalta Riikonen oli sekä ikänsä että maantieteellisen sijaintinsa ansiosta Dingon jälkeen vastaaottavainen esimerkiksi 90-luvun alkuvuosina suoranaiseen megasuosioon kohonneelle Neljälle ruusulle. Hänen oma musiikillinen lahjakkuutensa ilmeni jo varhain ja konkretisoitui myöhemmin selkeimmin konservatorio-opintoina. Riikosen vuoteen 1996 saakka toiminut yhtye Sydänyö teki kymmenittäin biisejä ja kävi muutamissa bändikisoissa. Vuosikymmenen loppuun mennessä tulevat Happoradion jäsenet; rumpali Juha Hirvonen, alias Markku DeFrost, kitaristi Miki Pii, jonka paikan otti ensimmäisen albumin jälkeen A H Haapasalo ja basisti Jatu Motti olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle, mutta levytyssopimuksen solmiminen osoittautui työlääksi. Taiteilijanimi Aki Tykki on joensuulaisissa raskaamman rockin bändikuvioissa tutuksi tulleen Jone Väänäsen idea. Levytyssopimuksen Happoradio solmi Sonyn kanssa lupaavan demon ja näyttökeikan jälkeen vuonna 2002 ja keikkamyyjäksi oli jo hieman aikaisemmin ryhtynyt Rami Räsäsen Rocktops. Vuonna 2003 ilmestyneeltä Happoradion esikoisalbumilta Asemalla suurimmaksi hitiksi kohosi Pois Kalliosta. Toisen pitkäsoiton Pienet ja keskisuuret elämät jälkeisellä Lapin rundilla Happoradio irrotteli voimakkaimmin koko uransa aikana. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 2008 ilmestynyt neljäs albumi Kaunis minä. Listakärkeen mainittu pitkäsoitto kohosi tosin vasta seuraavan vuoden alussa ja lähes 43 000 kappaleen myynnillään kyseessä on Happoradion menestynein albumi. Vuosina 2010 ja 2014 ilmestyneet pitkäsoitot Puolimieli ja Elefantti jatkoivat yhtyeen menestystarinaa; niistä ensiksi mainittu myi platina- ja jälkimmäinen kultalevyksi. Vuoden 2017 pitkäsoitto Kauniin kääntöpiiri ei sisältänyt edeltäjiensä veroisia singlemenestyksiä (Che Guevara, Puhu äänellä jonka kuulen, Pelastaja), mutta on Aki Tykille itselleen osoittautunut yhtyeensä tärkeimmäksi albumiksi. Vuonna 2021 ilmestynyt yhtyeen tähän mennessä tuorein pitkäsoitto Majakka sisältää muun muassa balladiklassikon Silta. Happoradion kaksi viimeisintä albumia ovat ilmestyneet myös vinyyliformaatissa. Keskeistä uutta aluevaltausta Aki Tykille merkitsi osallistuminen Vain elämää-ohjelmaan vuonna 2018. Reilun kolmen sadan sivun Happoradio- historiikki päättyy sinne, mistä kaikki alkoi, eli Joensuuhun ja vuoden 2022 Ilosaarirockiin. Vaikka ei olisi suuri Happoradion musiikin ystävä, yhtyeen ja sen jäsenten; etenkin Aki Tykin tarina on suurimmaksi osaksi mitä kiinnostavin.
In Session on Albert Kingin ja Stevie Ray Vaughanin alunperin tv:tä varten kuudes joulukuuta 1983 CHCH-studioilla Ontariossa, Kanadassa soittama konsertti. King oli tuolloin 60- ja Stevie Ray 29-vuotias. Levyformaatissa konsertti ilmestyi elokuussa 1999 ja DVD:nä syyskuussa 2010. Kyseessä oli ensimmäinen Kingin ja Vaughanin kahdesta tv:tä varten soittamasta yhteiskonsertista. Jälkimmäisessä kaksikko esiintyi B. B. Kingin vieraina. Kyseessä oli yksi eri artistien konsertteja esitelleen livesarjan esiintymisistä. Aluksi King ei ollut aikeissa soittaa kyseistä konserttia, sillä hän ei tiennyt Vaughanin henkilöllisyyttä. Kun Kingille selvisi, että kyseessä oli sama nuori mies, jonka hän päästi kuuntelemaan keikkaansa Teksasissa, King mainitsee seikasta yhdessä In Sessionin puheosuuksista. Konsertin settilista koostuu ensisijaisesti Kingin kappaleista, joihin lukeutuvat esimerkiksi Blues at Sunrise ja Overalla Junction. Cd-versiolla Vaughanin ohjelmistosta on mukana Pride and Joy ja dvd:llä lisäksi Texas Flood. Vaikka King liidaa konserttia, myös Vaughanin kitarointi on monissa kappaleissa keskeisessä osassa. DVD:n kansivihkosta selviää, että sillä on mukana myös useita kappaleita, jotka jäivät aikarajoituksen vuoksi pois originaalista tv-lähetyksestä.
13. lokakuuta 1987 maailmanlaajuisesti A&M:n julkaisemana ilmestynyt Nothing Like the Sun on Stingin toinen sooloalbumi. Musiikillisesti mainittu tupla-albumi on varsin monipuolinen, sillä se sisältää rockia, poppia, soft rockia, jazzia, reggaeta, maailmanmusiikkia, akustista rockia, dancerockia sekä funkrockia. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat maalis-elokuun 1987 aikana Air -studioilla Montserratissa Hugh Padghamin, Bryan Lorenin ja Neil Dorfsmanin tuottamana. Kitaristeina albumilla kuullaan vanhaa yhtyetoveria, The Policen Andy Summersia, Eric Claptonia, Mark Knopfleria sekä Hiram Bullockia. Nothing Like the Sunia on yleisesti pidetty Stingin aikuisemman varhaistuotannon eräänlaisena kulminaationa. Albumi vastaanotti jo tuoreeltaan varsin myönteisiä arvioita ja vuonna 1989 Rolling Stone sijoitti sen sijalle 90. 80-luvun sadan parhaan albumin listallaan. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet We'll Be Together, Be Still My Beating Heart, Englishman in New York, Fragile ja They Dance Alone. Vuoden 1988 Brit Awardseissa Nothing Like the Sun palkittiin vuoden parhaana brittiläisenä albumina. Nothing Like the Sunia inspiroi kaksi tapahtumaa Stingin elämässä. Hänen äitinsä vuoden 1986 loppuun ajoittunut kuolema sekä hänen osallistumisensa Amnesty Internationalin Conspiracy of Hope-kiertueelle, jonka tiimoilta Sting esiintyi Latinalaisessa Amerikassa. Sen lisäksi, että kriitikot ylistivät Nothing Like the Sunia, albumi myös menestyi hyvin. Billboardin listalla Nothing Like the Sunin paras sijoitus oli yhdeksäntenä ja albumi pysytteli listalla kokonaisen vuoden ajan. Lokakuussa 1991 Nothing Like the Sun saavutti Yhdysvalloissa tuplaplatinaa. Britanniassa albumi nousi suoraan listakärkeen ja listaviikkoja kertyi 42. Englannissa Nothing Like the Sun myi platinalevyksi.
24. syyskuuta 1971 ilmestynyt
Electric Warrior on T. Rexin toinen studioalbumi ja kaikkiaan yhtyeen
kuudes pitkäsoitto, kun myös nimellä Tyrannosaurus Rex julkaistut
albumit lasketaan mukaan. Musiikillisesti Electric Warrior merkitsi siirtymää
folkrockorientoituneemmasta tyylistä kohti kitaravetoista glamrockia.
Brittilistalla Electric Warrior nousi listakärkeen ja siitä muodostui
kyseisen vuoden myydyin albumi. Single Bang a Gong (Get It On) oli
yhtyeen ainoa menestys Yhdysvalloissa, missä se nousi top teniin.
Electric Warriorin julkaisijana oli Britanniassa Fly ja Yhdysvalloissa
Reprise. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli 32.
Pitkäsoittoa edeltänyt ja sille sisältymätön single Hot Love pysytteli
brittilistan kärjessä kuuden viikon ajan. Electric Warrioria on kutsuttu
jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi glamrockalbumiksi. Vuonna 1987
Electric Warrior saavutti viimeisen sijan Rolling Stonen sadan parhaan albumin listalla
viimeisimpien 20 vuoden ajalta. Vuonna 2003 samaisen lehden 500
kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Electric Warriorin sijoitus
oli 160. Seuraavana vuonna Pitchforkin 70-luvun parhaiden albumien
listalla Electric Warrior saavutti sijan 20. Pitkäsoitto pääsi myös
mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Kaikkien
aikojen suosikkilevyihinsä Electric Warriorin on nimennyt esimerkiksi
The Jam-yhtyeen johtohahmo Paul Weller ja kotimaassa 90-luvun puolivälin tienoilla Tumppi Varonen. 80-luvun puolivälissä superyhtye
PowerStation levytti coverversion Get It Onista. Muun muassa
jäsenyydestään Guns N' Rosesissa muistettu kitaristi Gilby Clarke
versioi Life's a Gassin vuonna 1995 ilmestyneelle ep:lleen Blooze.
Cosmic Dancer, Jeepster, Get It On, Life's a Gass ja Rip off
versioituivat vuonna 1998 julkaistulle tribuuttialbumille Great Jewish
Music:Marc Bolan. Electric Warriorin kappaleista Jeepster soi Quentin
Tarantinon vuonna 2007 valmistuneen elokuvan The Death Proof
baarikohtauksessa. Vuonna 2020 Joan Jett and the Blackhearts levytti Jeepsteristä coverin. Cosmic Dancer pääsi mukaan vuonna 1998 valmistuneen
elokuvan The Velvet Goldmine soundtrackille. Electric Warriorin kansi on
brittiläisen taideryhmä Hipnosigsen käsialaa. Se perustuu Kieron
Murphyn T Rexin konsertista Albert Hallissa 14. toukokuuta 1971 ottamaan
kuvaan. Murphy vastasi myös Electric Warriorin ensimmäisen britti- ja
saksanpainoksen mukana seuranneesta julistekuvasta. Albumin sisäkannessa
olevat muotokuvat Marc Bolanista ja Mickey Finnistä ovat taiteilija
George Underwoodin käsialaa. Jopa kaikkien
aikojen ensimmäisenä glamrockalbumina pidetty Electric Warrior on saavuttanut varsin
myönteiset arviot.
Jim Pembroke ja Rick Chafen:Just My Situation Muistelmat (suom Esa Kuloniemi, Like)
Muun muassa kahden keskeisen kotimaisen rockyhtyeen, eli Blues Sectionin ja Wigwamin johtohamoksi identifioituvan Jim Pembroken lähemmäs 250-sivuinen elämäkertateos on kokonaisuudessaan kiehtovaa luettavaa. Tammikuussa 1947 Lontoossa syntyneen, taiteellista lahjakkuutta osoittaneen ja mm. tehdastöissä olleen Pembroken Suomeen, tarkemmin ilmaistuna Varkauteen toi ihmissuhde 60-luvun puolivälissä. Useampien kotimaisten yhtyeiden solistina esiintynyt britti aiheutti maassamme suoranaista hysteriaa. Ensimmäiset levytyksensä hän teki The Boys ja The Pems-yhtyeiden kanssa. Otto Donnerin, Atte Blomin ja Christian Schwindtin perustaman Love Recordsin ensimmäinen rockkiinnitys oli Blues Section, jonka kokoonpanon muodostivat Pembroken lisäksi kitaristi Hasse Walli, saksofonisti Eero Koivistoinen, basisti Måns Groundstoem ja rumpali Ronnie Österberg. Yhtyeen ensisingle Call Me on Your Telephone oli Suomessa listaykkönen ja Blues Sectionin vuonna 1967 nimikkoalbumi ensimmäinen suomalainen rocklevy, joka koostui pelkästään yhtyeen omasta tuotannosta. Yhtyeen keskeisiin musiikillisiin vaikuttajiin lukeutuivat brittibändeistä Beatlesin lisäksi etenkin The Who ja John Mayall's Bluesbreakers sekä The Jimi Hendrix Experience, jonka Pembroke oli ehtinyt todentaa keikalla Lontoossa jo vuoden 1966 aikana. Blues Sectionin toinen single Hey Hey Hey onkin tulkittavissa Pembroken kunnianosoituksena Hendrixille. Blues Sectionin livekeikoilla soitettiin myös runsaasti covertuotantoa ja improvisointi oli keskeisessä osassa. Teoksen Wigwamia käsittelevässä osuudessa kosketinsoittaja Jukka Gustavsonin ja basisti Pekka Pohjolan aikaisen kokoonpanon levytystuotannosta keskeisimmäksi osoittautuu tupla-albumi Fairyport, joka sisältää muun muassa Wigujen ydintuotantoon lukeutuvat kappaleet Losing Hold ja Lost Without a Trace. Pembroken varhaiset sooloalbumit Wicked Ivory:Hot Thumbs O Riley ja Pigworm käydään teoksessa seikkaperäisesti läpi. Kitaristi Pekka "Rekku" Rechardtin ja basisti Måsse Groundstroemin aikaisen deeppop-Wigwamin merkittävin albumi on vuonna 1975 ilmestynyt ja Pave Maijasen tuottama Nuclear Nightclub, jonka kappaleita yhtye treenasi runsaasti ennen niiden levyttämistä. Albumin työstämiseen niin ikään osallistunut Esa Kotilainen ei voinut lähteä keikoille ja niinpä yhtyeen lineupia täydennettiin toisella kosketinsoittajalla Pedro Hietasella, joka oli mukana myös Britanniassa nauhoitetulla ja vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Lucky Golden Stripes and Starpose, jonka Wigut joutuivat työstämään kiireessä edeltäjäänsä verrattuna. Vuonna 1977 ilmestyneen Dark Albumin nauhoitusten aikaan Wigwam oli käytännössä jo lopettanut toimintansa. 80-luvun ajan Pembroke työsti ensisijaisesti kappaleita ja tekstejä muille, kuten HurriganesilleRiki Sorsalle ja Kojolle sekä Pedro's Heavy Gentlemen-yhtyeelle. Vuonna 1978 ilmestyneen Hanger-albumin aikaan Pembroke oli ollut mukana myös Hurriganesin keikkakokoonpanossa. Vuonna 1980 ilmestynyt laadukas albumi Flatbroke julkaistiin Jim Pembroke Bandin nimellä ja vuonna 1981 ilmestynyt Party Upstairs, jonka voi otsikossaan tulkita viittavan useampaan joulukuussa 1980 edesmenneeseen keskeiseen muusikkoon, oli sooloalbumi. Wigwamin paluun tuloksena olivat levytysten osalta vuosina 1993, 2002 ja 2005 ilmestyneet albumit Light Ages, Titan's Wheel ja Some Several Moons. Ensimmäisen paluun uusina kasvoina mukana olivat kosketinsoittaja Mikko Rintanen ja rumpali Jan Noponen, myöhemmin viimeksi mainitun paikan otti Kepa Kettunen ja myös Esa Kotilainen oli myöhemmin mukana keikkakokoonpanossa. Jim Pembroken viimeiseksi sooloalbumiksi jäi vuonna 2014 ilmestynyt If the Rain Comes. Pembroken ansiokkaan muistelmateoksen epilogiosuus on Jarkko Jokelaisen käsialaa ja sitä varten on haastateltu useita keskeisiä Pembroken lähipiiriläisiä.
Toinen syyskuuta 1996 Nude Recordsin julkaisemana ilmestynyt Coming Up on 90-luvun brittipopin ensimmäisen suuren menestyjän, Suede-yhtyeen kolmas studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto kitaristi Bernard Butlerin eroamiseen jälkeen. Hänen paikkansa Sueden rivistössä oli ottanut Richard Oakes. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Neil Codlingilla. Coming Up oli ehdokkaana vuoden 1997 Mercury-palkinnon vastaanottajaksi. Albumista muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Sueden pitkäsoitoista toisena se nousi brittien albumilistan kärkeen ja albumilta poimittiin viisi top teniin kohonnutta singleä. Coming Up saavutti myönteisen vastaanoton sekä yhtyeen kotimaassa että Yhdysvalloissa. Mainitun albumin myötä Suede tuli tunnetuksi myös Euroopassa, Kanadassa ja Aasiassa. Soundillisesti albumi oli edeltäjäänsä Dog Man Staria helpommin sulateltavissa. Coming Upin kappaleista Beautiful Ones ja She edustivat karikatyyrejä aikakautensa brittijupeista. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot myös Yhdysvalloissa. Siellä albumista ei kuitenkaan muodostunut yhtä suurta myyntimenestystä, kuin muualla, sillä Coming Up julkaistiin vasta vuoden 1997 puolella ja Suede konsertoi albuminsa tiimoilta vain kolmessa suuressa yhdysvaltalaiskaupungissa. Listakärkeen Coming Up nousi Britannian lisäksi Hollannissa ja Ruotsissa ja oli Suomessa parhaimmillaan albumilistan neljäntenä. Yhtyeen kotimaassa albumi saavutti platinaa tammikuussa 1997 ja Coming Upin ilmestymisvuoden joulukuussa The Face, Melody Maker, Q, Hot Press ja Select listasivat Coming Upin vuoden kymmenen parhaan albumin listoilleen. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums Coming Up saavutti sijan 195. Village Voicen laatimalla kymmenen parhaan brittipopalbumin listalla Coming Up saavutti juuri kymmenennen sijan.
Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtye Peer Günt tarjosi takuuvarmaa työskentelyä edustaneen keikan Kuopion Sawohousessa. Fat Girls Fire Wirelta, When Hell Breaks Loose Don't Mess with the Countryboysilta ja Motorcyle Woman No Piercing, No Tattoolta käynnistivät setin vakuuttavasti ja energisesti. Knock Out the DJ oli onnistunut, harvinaisempi ja tuoreempi poiminta ja Good Girls Don't...-albumin hitti Bartender kuultiin jo yllättävän varhaisessa vaiheessa settiä. Leather Aunt Jean edusti Güntin toistaiseksi tuoreimman studioalbumin Buck the Odds tuotantoa ja biisikolmikko Losin' My Mind, Street 69 ja Scarecrow Shoes lukeutui setin huippuhetkiin. Red Cadillac Fire Wirelta edusti harvinaisempaa tuotantoa ja esikoislevyn ässiin lukeutuvan Train Trainin jälkeen kuultiin aina koskettava balladiklassikko Years on the Road, jossa Timo Nikin, Pete Pohjanniemen ja Sakke Koivulan peruskokoonpanoa täydensi akustisessa kitarassa Timon poika Pekka. Texas Sky oli upea biisivalinta Buck the Oddsilta, Shotgun Wedding vastaaava Smalltown Maniacsilta ja Fuck the Jazz teki paluun esikoisalbumin tuotantoon. Sitä jatkoi kyseisen pitkäsoiton kirkkain klassikkokappale I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star. Varsinaisen setin päätti itseoikeutetusti kiitettävän tiukasti versioitu Backseat.Encoret starttasi Red Chevy, myös Güntin keskeisimpiin merkkiteoksiin lukeutuva Bad Boys Are Here oli tällä kertaa säästetty ylimääräisiin ja harvinaisempi Lock's on the Wrong Side sekä setin päättänyt Liqueur and Drugs edustivat myös PG:n lopullisen läpimurtolevyn Backseatin tuotantoa, joskin niistä viimeksi mainittu on ensimmäisenä versionaan julkaistu jo Güntin toisen singlen, vuonna 1980 ilmestyneen Animal Loverin b-puolella. Peer Günt tarjosi reilut parikymmentä kappaletta kitararockin riemua.
