29. lokakuuta 1944 syntynyt Brian Frederick Hines, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Denny Laine, oli brittiläinen muusikko, solisti ja biisintekijä, joka tunnetaan kahden keskeisen brittiyhtyeen, eli The Moody Bluesin ja Wingsin perustajajäsenenä. Moody Bluesissa hän vaikutti vuosina 1964-1966 ja Wingsissä vuosien 1971 ja1981 välisenä aikana. Yli kuusi vuosikymmentä kestäneen muusikon uransa aikana Laine on työskennellyt useiden muusikoiden ja yhtyeiden kanssa. Sooloartistina hän on jatkanut levytyksiään ja keikkailuaan aivan viime vuosiin saakka. Vuonna 2018 Laine pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Moody Bluesin jäsenenä. Vuonna 1964 Laine jätti edellisen yhtyeensä The Diplomatsin ja vastaanotti Ray Thomasilta ja Mike Pinderiltä puhelun muodostaa uuden yhtyeen The M&B Five, jonka nimeksi vaihtui lopulta The Moody Blues. Laine oli leadvokalistina The Moody Bluesin Britanniassa listakärkeen kohonneella hitillä Go Now sekä pienemmillä menestyssingleillä I Don't Want to Go on without You, From the Bottom of My Heart ja Everyday, joista kaksi viimeksi mainittua olivat Lainen ja Pinderin sävellyksiä. Laine oli leadvokalistina myös kappaleissa Can't Nobody Love You ja Bye Bye Bird, joista jälkimmäinen oli hitti Ranskassa. Decca Records julkaisi Moody Bluesin nimeä kantavan ep:n sekä esikoisalbumin The Magnificent Moodies. Laine ja Pinder kirjoittivat suuren osan The Moody Bluesin singlejen b-puolista, joihin lukeutui sellaisia biisejä, kuin You Don't (All the Time), And My Baby's Gone sekä This Is My House. Denny Laine jätti Moody Bluesin suhteellisen varhain, eli lokakuussa 1966 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti Justin Hayward. Viimeinen Denny Lainen vokalisointia sisältävä Moody Bluesin single oli tammikuussa 1967 ilmestynyt Life's Not Life/He Can Win. Vuonna 2006 ilmestyi kokoelma-albumi An Introduction to The Moody Blues, joka sisälsi Lainen aikaisia singlekappaleita ja albumiraitoja.
Erottuaan The Moody Bluesista joulukuussa 1966 Laine perusti Electric String Bandin, jossa hän vaikutti solistina ja kitaristina. Muilta osin yhtyeen lineupin muodostivat kitaristina The Movessa soittanut Trevor Burton, rummuissa The Pretty Thingsissä vaikuttanut Viv Prince ja bassossa Bincy McKenzie, joka hyödynsi samanlaisia sähköisiä kieliä, joita The Electric Light Orchestra myöhemmin käytti. Kesäkuussa 1967 The Electric String Band esiintyi Lontoossa Saville Theatressa The Jimi Hendrix Experiencen ja Procol Harumin kanssa. Läpimurto jäi saavuttamatta ja pian yhtye lopetti toimintansa. Samoihin aikoihin Laine levytti sooloartistina kaksi Deramin julkaisemaa singleä. Say You Don't Mind/Ask the People ilmestyi huhtikuussa 1967 ja Too Much in Love/Catherine's Wheel seuraavan vuoden tammikuussa. Kumpikaan ei noussut listoille Lainen omina versioina, mutta Say You Don't Mindista tuli top 20-hitti vuonna 1972, jolloin The Zombies-yhtyeen solisti Colin Blunstone levytti siitä coverinsa. Laine ja Burton liittyivät yhtyeeseen Balls, jossa he vaikuttivat helmikuusta 1969 yhtyeen toiminnan loppumiseen vuonna 1971. Vuonna 1970 kaksikolla oli lisäksi aikaa olla mukana Ginger Baker's Airforcessa. UK Wizard Records julkaisi Ballsilta yhden singen:Fight for My Country/Janie, Slow Down. Single julkaistiin uudelleen Trevor Burtonin nimellä ja Yhdysvalloissa sen julkaisijana oli Epic. Kakkosbiisillä Laine ja Burton jakoivat lauluosuudet. Pye Recordsin jakelema pienlevy-yhtiö Paladin julkaisi kyseisen singlen vielä uudelleen nimellä B.L.W. Live in the Mountains. Ballsin pitkäsoittoa varten nauhoitettiin 12 kappaletta, mutta sitä ei ole julkaistu. Vuonna 1971 Laine perusti Wingsin Paul ja Linda McCartneyn kanssa ja yhteistyö kesti kymmenen vuoden ajan. Wingsissä Laine vaikutti soolo- ja rytmikitaristina, lead- ja taustavokalistina, kosketinsoittajana ja basistina. Hän kirjoitti myös jonkin verran kappaleita yhtyeen ohjelmistoon. Wingsin albumeista vuonna 1973 ilmestynyt ja varsin arvostettu Band on the Run ja vuonna 1978 julkaistu London Town työstettiin triokokoonpanolla. Wingsin konserteissa Laine esitti Moody Bluesin ohjelmistosta usein Go Nown ja oman sävellyksensä Time to Hide. Wingsissä vaikutusaikanaan Laine julkaisi vuosina 1973 ja 1976 ilmestyneet sooloalbuminsa Ahh...Laine ja Holly Days. Jälkimmäisen työstämiseen osallistuivat Paul ja Linda McCartney. Wingissä oloaikanaan Laine nautti suurimmasta kaupallisesta menestyksestään ja vuonna 1977 ilmestynyt single Mull of Kintyre nousi Britanniassa listakärkeen. Vuonna 1980 ilmestyi Lainen kolmas sooloalbumi Japanese Tears, joka sisälsi myös Wingsin kanssa nauhoitettuja kappaleita. Wingsin loppuaikojen rumpalin Steve Holleyn kanssa Laine perusti myös lyhytikäisen Denny Laine Bandin. 27. huhtikuuta 1981 Laine ilmoitti jättävänsä Wingsin, sillä McCartney ei ollut halukas konsertoimaan John Lennonin murhan jälkeen. Laine solmi levytyssopimuksen Scratch Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1982 seuraavan sooloalbuminsa Anyone Can Fly. Hän oli mukana McCartneyn pitkäsoitoilla Tug of War ja Pipes of Peace. 80-luvun aikana Laine julkaisi useita sooloalbumeita, kuten Hometown Girls, Wings on My Feet, Lonely Road ja Master Suite. Vuonna 1996 Lainelta ilmestyi kaksi albumia; Reborn ja Wings at the Sound of Denny Laine, joista jälkimmäinen sisältää Lainen uusia versioita Wingsin levytystuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuosien 1997 ja 2002 välillä Laine oli mukana superyhtyeessä World Classic Rockers, joka oli Steppenwolfin Nick St. Nicholasin kasaama. Nykyisin Laine konsertoi ensisijaisesti oman Denny Laine Bandinsa kanssa. Hänen tuorein sooloalbuminsa on vuonna 2008 ilmestynyt The Blue Musician. Lisäksi Laine on kirjoittanut musikaalin Arctic Song. Hän menehtyi viides joulukuuta 2023 keuhkotautiin Naplesissa, Floridassa 79 vuoden ikäisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti