tiistai 28. helmikuuta 2017

Keskiviikon klassikko:The Whon ensimmäinen konseptialbumi

The Who:Sell Out

15. joulukuuta 1967 Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa Decca Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Who Sell Out on The Whon kolmas, radio-ohjelman muotoon rakennettu pitkäsoitto. Kyseessä on ikään kuin piraattiradioasema Radio Londonin lähettämä ohjelma. The Who Sell Outin nimen ironia on siinä, että kyseisessä vaiheessa uraansa The Who teki mainoksia, joista osa pääsi mukaan bonusraidoiksi The Who Sell Outin vuonna 1995 ilmestyneelle remasteroidulle cd-versiolle. Vuonna 2009 The Who Sell Outista julkaistiin kaksi bonuscd:tä sisältänyt Deluxe Edition, jolla bonuskappaleita oli kaikkiaan jopa 29. Bonuskappaleiden huippuhetkistä nostettakoon pikaisesti esiin Early Morning Cold Taxi sekä Melancholy. Pitkäsoitto saavutti kriitikoilta myönteisen vastaanoton ja ja siltä poimittu single I Can See for Miles nousi Britanniassa kymmenenneksi ja Yhdysvalloissa yhtä sijaa korkeammalle. Kirjassaan Maximum R & B Richard Barnes mainitsee saaneensa idean mainosten äänittämisestä sen jälkeen, kun The Who oli versioinut Batmanin teeman ep:lleen Ready Steady Who. Ensimmäisenä idean The Whon jäsenistä hyväksyi solisti Roger Daltrey. Jo ennen The Whon perustamista radion rockmusiikkitarjonta oli tehnyt vaikutuksen yhtyeen jäseniin. BBC ei lähettänyt runsaasti rockia, ja niinpä sen tarjonta oli Radio Luxembourgin ja Radio Carolinen kaltaisten piraattiasemien vastuulla. Vuoden 1966 loppuun mennessä The Who oli saavuttanut merkittävää suosiota modyleisön keskuudessa ja seuraavan vuoden alussa yhtye aloitti esiintymiset Yhdysvalloissa ja teki vaikutuksen live-esiintymisillään. Piraattiradiot olivat olleet modeille keskeisiä ja kesällä 1967 The Whon managerit Kit Lambert ja Chris Stamp kehottivat yhtyettä työstämään radio-ohjelman muotoon laaditun konseptialbumin. The Who palasi Britanniaan syyskuun puolivälissä kyseisenä vuonna ja aloitti levytyksen. Suurin osa äänityksistä tapahtui intensiivisen kolmen viikon aikana ja viimeinen nauhoitettu kappale oli  Pete Townshendin soolonumero Sunrise toisena marraskuuta. Edeltäneenä kesänä yhtye oli esiintynyt menestyksekkäästi Montereyn popfestivaaleilla. Ensimmäinen varta vasten kyseistä konseptia varten kirjoitettu kappale oli Jaguar. The Who Sell Out edusti The Whon tuotannossa voimapoptyyliä, jonka tuotannossa oli myös psykedeelisiä vaikutteita. Brittilistalla The Who Sell Out saavutti 13. sijan. Pitkäsoiton kappaleista ainoa varsinainen keikkastandardi The Whon ohjelmistossa vuoteen 1975 saakka oli Tattoo. Sitä vastoin I Can See For Miles putosi keikkasetistä melko nopeasti ja sitä soitettiin säännöllisesti uudelleen vasta vuoden 1989 paluukiertueesta lähtien. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Who Sell Out saavutti 113. sijan. The Rolling Stone Album Guideen vuonna 2004 kirjoittanut Mark Kemp nimesi The Who Sell Outin Pete Townshendin parhaaksi konseptialbumiksi. Vuonna 2007 Rolling Stone listasi The Who Sell Outin vuonna 1967 ilmestyneiden 40 essentiaalin albumin listalleen.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen rytinäbluestrioista

The Pirates, joka tunnettiin alun perin auto-onnettomuudessa menehtyneen Johnny Kiddin taustahtyeenä ja vuonna 1960 levytetystä klassikkokappaleestaan Shakin' All Over, kokosi  jo myöhemmn 60-luvulla vaikuttaneet rivinsä uudelleen vuonna 1976. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat tuolloin kitaristi Mick Green, basisti/solisti Johnny Spence ja rumpali Frank Farley ja kyseessä oli ainoa lineup, jolle Johnny Kidd antoi oikeuden käyttää nimeä The Pirates. Marras-joulukuussa 1977 yhtye esiintyi kolme viikkoa kestäneessä Front Row Festivaalissa Islingtonin Hope and Anchorissa. Kyseiseltä festivaalilta taltoitiin menestyksekkääksi muodostunut livealbumi, jolla The Piratesin lisäksi soittivat Wilko Johnson, The Only Ones, The Saints, The Stranglers, X Ray Spex ja XTC. Maaliskuussa 1978 kyseinen tupla-albumi saavutti 28. sijan. The Piratesin legendaarinen triokokoonpano teki siltä erää viimeisen keikkansa vuonna 1983, kunnes vuonna 1999 oli vuorossa reunion. 80-luvulla ja 90-luvun alussa Green oli pyörittänyt Piratesin lineupia, jossa oli hänen lisäkseen mukana bassosta ja lauluosuuksista vastannut, aikaisemmin The Big Treesta ja jopa Roxy Musicista tutuksi tullut John Gustafson. Vuosien 1996-1998 Pirates-kokoonpanon muodostivat Greenin lisäksi basisti/solisti Björn Anders ja rumpali Romek Parol. Legendaariseen lineupiin Spencen ja Farleyn kanssa palattiin vuosien 1999-2005 ajaksi. Tuolloin Farley joutui jättämään Piratesin terveyssyistä ja hänen tilalleen tulleen Mike Robertsin kanssa yhtye jatkoi muutamien vuosien ajan. Piratesin originaali triokokoonpano levytti 70 - ja 80-lukujen taitteessa muutaman klassikkoalbumin, joista Out of Their Skulls lienee kaikkein legendaarisin. Vuonna 1987 julkaistiin John Gustafsonin vokalisoima ja bassottelema pitkäsoitto Still Shakin'. Greenin, Landersin ja Parolin muodostama kokoonpano julkaisi vuonna 1998 pitkäsoiton Land of the Blind. Greenin, Spencen ja Robertsin muodostamalta kokoonpanolta julkaistiin vuonna 2006 albumi Skullduggey. The Pirates tuli tiensä päähän tammikuussa 2010 Mick Greenin edesmenon myötä. Vuonna 2013 Anders ja Parol perustivat Pete Edmundsin johtaman uuden yhtyeen The Spellkasters. Angel Air Records julkaisi yhtyeeltä helmikuussa 2014 pitkäsoiton Kastin' The Spell. Se sisälsi uudet versiot myös muutamasta The Piratesin klassikkokappaleesta. Maaliskuussa samaisena vuonna käynnistyi The Spellkastersin maailmankiertue. Originaalin The Piratesin basisti/solisti Johnny Spence on jatkanut keikkailua ja levytyksiä. Hän on tehnyt runsasta yhteistyötä kotimaisen rock and roll ja rhythm and blues-yhtyeen Doctor's Orderin kanssa. Suurin osa konserteista ja kiertueista on toki ollut Suomessa, mutta esiintymisiin on lukeutunut myös keikka kansainvälisillä Gastro Blues Festivaaleilla Unkarissa vuonna 2012. Goofin Recordsin kautta Spenceltä ja Doctor's Orderilta on julkaistu kaksi yhteistä albumia; Full Throttle No Breaks vuonna 2009 ja Hot and Rockin' kahta vuotta myöhemmin. Piratesin kokoonpano, jossa ovat mukana alkuperäiskitaristi Joe Morettin poika sekä aivan originaalit jäsenet, basisti Brian Gregg ja rumpali Clen Cattini, on myös keikkaillut satunnaisesti.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Maanantain mainio:Haastattelussa Dynamo

Suomenkielistä rockia edustava joensuulaisyhtye Dynamo julkaisi esikoisalbuminsa IV 17. helmikuuta. Sen ja myös yleisesti yhtyeensä tiimoilta pikahaastatteluun ehti Dynamon rumpali Tuomas Miettinen.

Lyhyt Dynamo-historia; kuinka yhtyeen kokoonpano muotoutui ja lyhyt katsaus myös soittajistonne varhaisempiin musiikillisiin vaiheisiin?

"Se muovautui pikkuhiljaa kasaan. Meillä Ville Luhion kanssa oli kummallakin biisejä, joille tarvitsi käyttötarkoituksen. Ville lähetti kotona äänitettyjä demojaan mulle, kun minä vastaavasti taas lähetin suhinademoja puhelimen ääninauhuriin äänitettyjä mies ja kitara meininki -tyylisiä pläjäyksiä. Siihen sitten tuli Jussi Holopainen mukaan laulamaan niitä biisejä ja Antti Schroderus pompottelemaan bassoa. Siitä sitten Dynamo. Yhdessä niitä biisejä pohdittiin ja soviteltiin. Meillä positiivinen juttu on myös se, että jokaisella on kokemusta suhteellisen hyvin musahommista. Ainakin, jos lasketaan jokaisen jätkän ikä, keikat, kilometrit ja soittovuodet yhteen, niin tulee iso luku."

Lähitarkasteluun 17. päivä ilmestynyt esikoispitkäsoittonne IV ja taustaa sen kappaleille?

"Tekstit on tehty omasta elämästä, kokemuksista ja vierestä seuraajan roolista. Viittaan tällä Saamaton -biisiin. Jokainen voi samaistua näihin asioihin. Ei ruvettu keksimään pyörää uudelleen vaan tarkoitus oli tehdä menevää ja toimivaa suomirokkia. Mutta ei pelkkää paahtoa vaan sekaan sopii myös aavistuksen tyylistä poikkeavaa menoa, mikä pitää levyn mielenkiintoisena."

 
Millaiset odotukset yhtyeellänne on albumin  saaman vastaanoton ja esiintymistilaisuuksien runsauden osalta?

"Kyllähän se on jännää, kun julkaisee omaa musaa aina, että miten se otetaan vastaan. Se tästä tekeekin mielenkiintoista. Yleisö kuitenkin lopulta sen päättää onko se hyvää vai ei ja se vastaus tulee yleensä suoraan. Kun ollaan rundi heitetty niin tiedetään varmasti paremmin mikä on homman nimi. Odotukset tottakai korkealla ja täysiä mennään!"

Mitä kautta keikka Tallinnaan järjestyi?

"Tuumivat siellä Tallinnassa että hyvä suomalainen rockbändi tulkaa tänne soittamaan. Kyllähän myö lähdetään kun kysytään! Helvetin siistiä lähteä vääntämään Tallinnaan rokkia!"

Dynamon tulevaisuudensuunnitelmat?

"Tehdä nyt keikkaa niin paljon kun vaan mahdollista tämä vuosi ja samalla värkkäillä uutta musaa ensivuotta ajatellen, kun mennään studioon. Saamaton biisistä tulee musavideo pihalle 24.2.2017 ja keväällä julkaistaan vielä ainakin yksi biisi videon kera. Tarkoitus on pistää koko Suomi sekaisin ja kaikille tiedoksi bändi nimeltä Dynamo."



Vieläkö kitaravetoinen rock tulee nousemaan entisaikojensa suuruuteen?

"Tottakai se tulee nousemaan! Jos se nyt on koskaan laskenutkaan. Onhan täällä vanhoja hyviä kitaravetoisia rockbändejä, Dynamo edustaa sitä uutta polvea. Yksinkertainen on kaunista, niin se vain on, että se toimii aina."

tiistai 21. helmikuuta 2017

Sunnuntain extra:Stonesien menestyksekäs kakkosalbumi



The Rolling Stones:No 2

Tammikuun puolivälissä 1965 julkaistu No 2 on nimensä mukaisesti The Rolling Stonesin toinen studioalbumi, jota oli edeltänyt yhtyeen varsin menestyksekkääksi osoittautunut ja sen nimeä kantanut esikoispitkäsoitto. Debyytin tavoin No 2 koostui ensisijaisesti R&B-covereista. Stonesit tekivät kunniaa esikuvilleen esimerkiksi Muddy Watersin I Can’t Be Satisfiedin ja Chuck Berryn You Can’t Catch Men versioiden ansiosta. Hitiksi pitkäsoitolta nousi näkemys Irma Thomasin soulkappaleesta Time is on My Side.  Silti albumilla oli tarjottavanaan myös kolme Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa ollutta kappaletta; What A Shame, Grown Up Wrong sekä tunnetuimpana Off the Hook. Eric Easton oli ollut mukana tuottamassa Stonesien debyyttialbumia Andrew Loog Oldhamin kanssa, mutta No 2:llä Oldham vastasi itsenäisesti kaikesta tuotantotyöstä. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat kesä- ja marraskuun 1964 välillä Chicagon Chess-studioilla, Lontoon Regent Sound – studioilla sekä Hollywoodin RCA-studioilla. Julkaisunsa aikaan No 2:sta muodostui yhtyeen kotimaassa suuri menestys. Se pysytteli brittilistan kärjessä kahden ja puolen kuukauden ajan ja pitkäsoitosta muodostui eräs julkaisuvuotensa suosituimmista. Bill Wymanin elämäkertateoksen No Stone Alone mukaan John Lennon piti No 2-albumia laadukkaana viiden minuutin numeroita lukuun ottamatta. Sellaisia pitkäsoitolla edustaa itse asiassa ainoastaan avausraita, näkemys Solomon Burken soulklassikosta Everybody Needs Somebody to Love ja lähimmäksi pääsee hieman yli neliminuuttinen näkemys Jerry Leiberin ja Arthur Butlerin käsialaa olevasta Down Home Girlistä. Rolling Stonesin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa eivät olleet mukana vuonna 1986 ilmestyneillä varhaisimmilla Stonesien pitkäsoittojen cd-versioilla, eivätkä ne päässeet myöskään vuonna 2002 ilmestyneeseen remasteroitujen albumien sarjaan. Niinpä kyseiset pitkäsoitot olivat pitkään hankalasti saatavissa. The Rolling Stones No 2 oli viimein saatavilla marraskuussa 2010 osana rajoitetun painoksen vinyyliboxia The Rolling Stones 1964–1969 sekä syyskuun lopussa 2016 ilmestyneellä vinyyliboksilla The Rolling Stones in Mono.

Lauantain pitkä:Brittiheavyn klassikon toinen täyspitkä

Iron Maiden:Killers

Killers on britiläisen heavyrockyhtyeen Iron Maidenin toinen studioalbumi. Se ilmestyi yhtyeen kotimaassa toinen helmikuuta 1981 Emi Recordsin julkaisemana. Yhdysvalloissa pitkäsoitto sai julkaisunsa vasta kuudes kesäkuuta samaisena vuotena Harvest Recordsin/Capitol Recordsin ansiosta. Killers oli ensimmäinen Maidenin pitkäsoitto kitaristi Adrian Smithille ja viimeinen solisti Paul Di' Annolle. Kyseessä oli myös ensimmäinen Martin Birchin tuottama Maidenin albumi ja hän jatkoikin yhteistyötään yhtyeen kanssa aina vuonna 1992 ilmestyneeseen pitkäsoittoon Fear of the Dark saakka. Maidenin pitkäsoitoista ainoana Killers sisältää kaksi instrumentaaliraitaa. Albumi koostuu pääosin basisti Steve Harrisin käsialaa olevista kappaleista. Pitkäsoiton nimiraita sekä ainoastaan pitkäsoiton Yhdysvaltain-painoksella ilmestynyt Twilight Zone ovat ainoat kappaleet, joiden sävellystyöhön on osallistunut muita yhtyeen jäseniä. Niistä ensin mainittu edustaa Harrisin yhteistyötä  Paul Di’ Annon ja jälkimmäinen kitaristi Dave Murrayn kanssa. Edgar Allan Poen novelliin perustuvaa ja siitä nimensä napannutta Murders in the Rue Morgueta ja Prodigal Sonia lukuun ottamatta Killersin kappaleet oli kirjoitettu jo ennen yhtyeen esikoispitkäsoiton äänityksiä. Myös iäkkäämmät kappaleet äänitettiin professionaalisti vasta Killersille. Pitkäsoiton raidoista Wratchildin varhainen, vuonna 1979 nauhoitettu versio oli päässyt mukaan kokoelma-albumille Metal for Muthas. Pitkäsoittoa promonneella The Killer World Tourilla Maiden soitti ensimmäiset konserttinsa Yhdysvalloissa. Niistä ensimmäinen oli Las Vegasin The Aladdinilla Judas Priestin lämmittelijänä. Killersin kappaleista Wratchild on ainoana muodostunut keikkastandardiksi ja se on ollut mukana setissä lähes kaikilla Maidenin konserttikiertueilla. Killersin originaali Australian-painos sisältää myös Maidenin coverin Skyhooksin kappaleesta Women in Uniform, joka julkaistiin alun perin singleformaatissa vuonna 1980. Castle Records julkaisi Killersistä vuonna 1995 uusintapainoksen, jonka bonuslevy sisältää useita alun perin vuonna 1981 ilmestyneellä ep:llä Maiden Japan julkaistuja liveversioita.

Perjantain pohjat:Sallan poppunkylpeyden mainio debyytti

Stalingrad Cowgirls:Somewhere High

19. syyskuuta 2007 ilmestynyt Somewhere High on vuonna 2005 perustetun sallalaistrio Stalingrad Cowgirlsin (Enni Kivelä:laulu/kitara), Henna Vaarala (basso) ja Riina Kivelä, nyk Lahdentausta rummut) esikoispitkäsoitto. Albumin 12 raidasta yhtyeen, siis ensisijaisesti Enni Kivelän, ulkopuolista kappalemateriaalia edusti ainoastaan ensimmäinen single You Won't Get It. Toinen singlepoiminta oli kiekon avauskappale Let Me Make It Real. Räväkän ja myös tarpeeksi iskevän poppunkkauksen vastapainoksi yhtyeen esikoisella oli tarjottavanaan myös kolme slovarimpaa kappaletta; Pretty Good sekä varsin onnistuneet Take Care, Sister sekä That's Why. Suoremmista rockpaloista aikaa kestävimmiksi lienevät osoittautuneet tunnetta huokuva nimikappale Somewhere High, pianolla instrumentaatiotaan rikastava Walk Over You, aavistuksen julmempi, muttei armoton Rainmaker sekä ärhäkkä päätöskappale ja myös debyyttisinkun kakkosbiisiksi päätynyt Stalingrad Bitches. Debyyttalbuminsa julkaisuvuonna Staligrad Cowgirlsillä oli viitisenkymmentä keikkaa ja yhtye lämmitteli muun muassa Iggy & The Stoogesia, Musea ja Avril Lavignea. Myöhemmin uransa aikana Stalingrad Cowgirlsit soittivat lämmittelybändinä esimerkiksi Billy Idolille ja Moskovassa Mötley Crüelle. Yhtyeen toista ja samalla viimeiseksi jäänytttä pitkäsoittoa Kiss Your Heart Goodbye saatiin odottaa toukokuuhun 2010. Viimeisen keikkansa Stalingrad Cowgirls heitti Rovaniemen Simerockissa elokuussa 2012.

Torstain terävä:Albiinokitaristin onnistunut paluu

Johnny Winter:Still Alive and Well

Maaliskuussa 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Still Alive and Well on blueskitaristi Johnny Winterin viides studioalbumi. Studiolevyjen osalta sen edeltäjä Johnny Winter And oli ilmestynyt lähes kolme vuotta aikaisemmin. Useat Still Alive and Wellin kappaleista hyödynsivät raakaa voimatrio-soundia. Tuolloin Winterin yhtyeen muodostivat basisti Jo Hobbs ja rumpali Richard Hughes. Pitkäsoiton tuottajana toiminut Rick Derringer oli  myös muusikon ominaisuudessa kolmessa kappaleessa. Rolling Stones -coverissa Silver Train hän soitti  steelkitaraa, Ain't Nothing to Messä pedal steeliä ja clickkitaraa ja omaa käsialaansa olleessa Cheap Tequilassa sähkökitaraa. Viimeksi mainitussa kappaleessa Todd Rungren vastasi mellotronista. Still Alive and Well sisältää myös toisen Rolling Stones-lainan, pitkäsoiton päättävän näkemyksen Let It Bleed -albumin nimikappaleesta. Mukana on kaksi Winterin omaa käsialaa olevaa kappaletta; pitkäsoiton ykköspuolen päättävä rypistys Rock & Roll sekä sofistikoituneempi Too Much Seconal. Kyseinen pitkäsoitto saavutti myönteiset arvostelut heti ilmestyttyään. Itseoikeutetun kitaroinnin lisäksi arvoststa osakseen saivat myös Winterin purevat laulusuoritukset ja albumin kappalevalintoja pidettiin onnistuneina ja hyvin esitettyinä. Still Alive and Wellin remasteroidulla cd-versiolla on kaksi bonusraitaa. Molemmat ovat lainoja valintojen kohdistuessa Little Richardin Lucilleen ja Bob Dylanin From a Buick 6:n, joka on harvinaisempi albumiraita vuonna 1965 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited. Myös sen nimikappaleen Winter versioi onnistuneesti Still Alive and Welliä kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä konserttitaltioinnillaan Captured Live.

Keskiviikon klassikko:The Sweetin vähälle huomiolle jäänyt mestariteos

The Sweet:Off the Record

Off the Record on toinen niistä pitkäsoitoista, jonka The Sweet ehti työstää vuoden 1976 kuluessa. Nauhoitukset tapahtuivat Lontoon Audio International -studioissa ja julkaisunsa kyseinen pitkäsoitto sai  huhtikuussa 1977. The Sweet vastasi albumin tuottamisesta itsenäisesti Nick Ryanin ja Louis Austinin kanssa.  Yhdessä edeltäjänsä Give Us a Winkin tavoin se lukeutuu yhtyeen repertuaarista monien tosidiggareiden suurimpiin suosikkeihin. Pitkäsoitto käynnistyy kahdella yhtyeen kotimaassa Britanniassa jo aikaisemmin singleformaatissa julkaistulla kappaleella; Fever of Love ja Lost Angels, joista etenkin viimeksi mainittu on varsin laadukas albumiraita. Lauluosuuksiensa osalta kyseistä kappaletta on verrattu Queeniin. Myös Lost Angelsia seuraava Midnight to Daylight pitää yllä kovaa tasoa. Pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Windy City muistuttaa riffinsä osalta Deep Purplen Woman from Tokyota ja lukeutuu  Off the Recordin kirkkaimpiin helmiin. Live for Today, She Gimme Lovin' sekä Hard Times ovat kaikki laadukkaita kappaleita, vaikkeivät kenties ylläkään Lost Angelsin ja Windy Cityn tasolle. Laura Lee on varsin onnistunut, Brian Connollyn upean tulkinnan kruunaama slovari ja Off the Recordin päättävä Funk It up edustaa The Sweetin tuotannossa nimensä veroisesti harvinaislaatuisesti funkia. Kaikki Off the Recordin raidat ovat koko The Sweet-kvartetin, eli Brian Connollyn, kitaristi Andy Scottin, basisti Steve Priestin ja rumpali Mick Tuckerin käsialaa. Laatunsa osalta Off the Recordista olisi voinut muodostua suurikin menestys, mutta siltä puuttui Fox on the Runin tai Actionin veroinen singlehitti. Cd-uudelleenjulkaisut Off the Recordista ovat vuosilta 1990, 1999 ja 2005. Niistä viimeksi mainittu sisältää kahdeksan bonuskappaletta.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tiistain tukeva:Upea postuumi livealbumi

Nirvana:MTV Unplugged in New York

MTV Unplugged in New York on grungeyhtye Nirvanan neljäs pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen yhtyeen johtohahmon Kurt Cobainin edesmenon jälkeen julkaistu albumi. Se sisältää Nirvanan Sony Music -studioilla New Yorkissa 18. marraskuuta 1993 soittaman akustisen konsertin. Omien ja suurimmaksi osaksi harvinaisempaa tuotantoa edustavien kappaleiden lisäksi Unplugged sisältää useamman coverversion, joista tunnetuimpia ovat David Bowien The Man Who Sold the World sekä Lead Bellyn sovittama traditionaali Where Did You Sleep Last Night. Viimeksi mainittua on pidetty yleisesti eräänä parhaista yksittäisistä live-esityksistä koskaan. Albumin kappaleista kolme on Meat Puppetsin originaaleja ja yhtyeen jäsenistä Cris ja Curt Kirkwood liittyivät Nirvanan seuraksi lavalle jopa kymmenen kappaleen ajaksi. Unplugged in New York nousi Billboardin listakärkeen ja albumi saavutti viisinkertaista platinaa jo vuoteen 1997 mennessä.  Se voitti myös parhaan vaihtoehtomusiikkialbumin Grammyn vuonna 1996. 11 vuotta myöhemmin kyseinen konsertti julkaistiin dvd-formaatissa. Nirvana suostui Unplugged-konserttiinsa pitkin hampain, eikä halunnut toteuttaa akustista keikkaansa tyypillisesti. Inspiraation lähteenä yhtyeelle oli erityisesti Mike Lanaganin vuonna 1990 julkaisema pitkäsoitto The Winding Sheet. Tavanomaisesta poiketen Nirvana nauhoitti oman unplugged-konserttinsa yhdellä ainoalla otolla. Yhtyeen 14 kappaleesta koostunut setti käsitti kuusi coverbiisiä, yhden näytteen Bleach-debyyttialbumilta, neljä Nevermind-pitkäsoitolta ja kolme tuossa vaiheessa varsin tuoreelta albumilta In Utero. Ensimmäinen marraskuuta 1994 julkaistu Unplugged in New York nousi suoraan Billboardin listakärkeen ja albumi saavutti myönteisen vastaanoton myös kriitikoiden taholta. Acclaimed Musicin mukaan Unplugged in New York on sijalla 316. kriitikkojen kaikkien aikojen suosikkialbumien listalla. PopMattersiin kirjoittaneen Jason Mendelsohnin mukaan albumin intiimi folkrock oli radikaalia Nirvanan tapaiselle, rockiin vallankumouksellisesti suhtautuneelle yhtyeelle. Vuonna 2004 ilmestyneeseen Rolling Stone Album Guideen kirjoittanut Charles M. Young kutsui Unplugged in New Yorkia Nirvanan toiseksi mestariteokseksi Nevermindin ohella. Vuonna 2012 albumi saavutti 313. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. New Musical Expressin 50 parhaan livealbumin listalla Unplugged in New  York nousi kärkeen. Kyseinen pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Maanantain mainio:Länsirannikon rockin klassikon vivahteikas toinen pitkäsoitto



Spirit:The Family That Plays Together

Joulukuussa 1968 ilmestynyt The Family That Plays Together on järjestyksessään toinen niistä neljästä pitkäsoitosta, jotka Yhdysvaltain länsirannikon keskeisimpiin rockyhtyeisiin lukeutuvan Spiritin alkuperäiskokoonpano sai aikaan. Se osoitti Spiritin debyyttipitkäsoittoa voimakkaammin yhtyeen kykyä murtautua tyylillisesti psykedeelisen rockin rajojen ulkopuolelle. It Shall Ben ja Silky Samin kaltaiset kappaleet ovat todistusaineistoa siitä sujuvuudesta, jolla yhtye rikasti soundiaan jazzvaikutteilla. Jewish ja Aren’t You Glad tuovat mukaan elementtejä maailmanmusiikista ja jammailusta voimansa ammentavasta rockista. Poor Richardin, All the Samen ja Jewishin kaltaiset kappaleet ovat ensisijaisesti kitaristi Randy Californian taidonnäytteitä. Albumin käynnistää Spiritin tuotannon ainoa singlehitti, Randy Californian käsialaa oleva ja esimerkiksi southern rock – yhtye Blackfootin 70-luvun lopussa coveroima I Got A Line on You.  Pitkäsoiton nimi The Family That Plays Together oli saanut inspiraationsa Californian ja perkussionisti Ed Cassidyn poikapuoli-isäpuoli –suhteesta. Kyseinen slogan oli mainoskirjoittaja Al Scalponen ideoima ja julkaistu Family Crosary Rusadessa. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi Spiritin debyytin ja Familyn seuraajan, Clear-pitkäsoiton tavoin Marty Paich. Joskus Family That Plays Togetherin ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen albumin lopulliset miksaukset katosivat ja niinpä Sonyn kyseisestä albumista julkaisemat cd-versiot ja Sundazed Recordsin tekemä uusintapainosvinyyli on tehty originaalien moniraitanauhojen uusista miksauksista, joista vastasivat vuonna 1996 Bob Irwin, Randy California sekä Ed Cassidy. Pitkäsoiton vuonna 1996 ilmestyneellä cd-versiolla on viisi bonuskappaletta. Niistä kolme on ennenjulkaisematonta ja kaksi vuonna 1991 kokoelma-albumilla Time Circle aikaisemmin ilmestynyttä. Pitkäsoiton kansikuva on otettu Hollywoodin Sunset Boulevardilla Hollywood High Schoolia vastapäätä.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Sunnuntain extra:Eräs vaikutusvaltaisimmista brittikitaristeista

19. helmikuuta 1950 Lontoossa, Stepneyssä syntynyt Andrew, eli Andy Powell on englantilaiskitaristi ja biisintekijä, joka lukeutuu brittiläisen Wishbone Ash -yhtyeen perustajajäseniin. Wishbone Ash on tullut tunnetuksi etenkin suorastaan innovatiivisesta kahden soolokitaran hyödyntämisestään. Powell on usein nostettu rockin historian vaikutusvaltaisimpien kitaristien joukkoon yhtyetovereidensa Ted Turnerin ja Laurie Wisefieldin tavoin. Traffic-aikakauslehden vuonna 1989 pidetyssä äänestyksessä Powell ja Turner sijoittuivat rockin historian kymmenen tärkeimmän kitaristin joukkoon. Vaikka Powell oli syntynyt Lontoon East Endissä, hän varttui Hemel Hempsteadissa, joka sijaitsee Lontoosta noin 40 kilometriä koilliseen. Powell aloitti kitaransoiton yhdentoista ikäisenä The Shadowsin kaltaisten rock- ja beatyhtyeiden innoittamana. Powellin varat eivät riittäneet uuden kitaran hankkimiseen ja niinpä hän rakensi itselleen Les Paul -tyyppisen työvälineen ja aloitti soittamisen sellaisissa Lontoosta käsin operoineissa yhtyeissä, kuin The Dekois ja The Sugar Band. Vuonna 1969 Powell vastasi Martin Turnerin ja Steve Uptonin Melody Makeriin jättämään ilmoitukseen, jossa kaksikko etsi kitaristia. Wishbone Ash ei kyennyt tekemään valintaa Powellin ja Ted Turnerin välillä ja niinpä yhtyeeseen kiinnitettiin kaksi soolokitaristia. Tuplakitaroinnin hyödyntäjänä Wishbone Ashia voikin pitää suoranaisena pioneeriyhtyeenä, joka toimi inspiraation lähteenä esimerkiksi Thin Lizzylle, Iron Maidenille sekä Metallicalle. Wishbone Ash saavutti huomattavaa maailmanlaajuista menestystä. Keskeisen yhtyeensä lisäksi Powell on osallistunut esimerkiksi George Harrisonin, Ringo Starrin, Stewart Copelandin ja Renaissancen levytyksiin. Vuonna 1988 Powell oli mukana Stewart Copelandin III's Night of the Guitar -projektissa ja konsertoi tiiviisti esimerkiksi Randy Californian, Jan Akkermanin, Steve Howen, Robby Kriegerin, Leslie Westin ja Alvin Leen kanssa. Powell lähti Britanniasta vuoden 1980 tienoilla ja asunut tuosta eteenpäin ensisijaisesti Connecticutissa vaimonsa Paulinen kanssa. Vuonna 2016 Powell julkaisi omaelämäkertansa Eyes Wide Open:True Tales of a Wishbone Ash Warrior.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Lauantain pitkä:Osaltaan keskeisesti heavy metallin kehitykseen vaikuttanut debyyttialbumi

Black Sabbath.Black Sabbath

Britanniassa 13. helmikuuta 1970 ja Yhdysvalloissa kesäkuun ensimmäisenä samana vuonna julkaistu Black Sabbathin nimeä kantanut esikoispitkäsoitto nousi yhtyeen kotimaassa kahdeksanneksi ja Billboardin listalla sijalle 23. Vaikka kriitikot teilasivat albumin sen ilmestymisen jälkeen melko pahasti, on Sabbathin dedyytin kiistaton vaikutus heavy metallin kehitykseen tunnustettu yleisesti myöhemmin. Black Sabbathin perustajan, kitaristi Tony Iommin mukaan yhtye äänitti esikoislevynsä yhdessä päivässä, 16. lokakuuta 1969. Kaiken lisäksi suurin osa kappaleista taltioitiin yhdellä otolla. Iommin erottuvaan kitaransoittotyyliin oli vaikuttanut tehdastyössä sattunut tapaturma, jossa hänen oikean kätensä keskimmäiset sormet vahingoittuivat. Sabbathin debyytin äänitykset Iommi aloitti soittamalla valkoista Fender Stratocasteria, mutta hän hyödynsi kyseisellä albumilla myös Gibson SG:tä. Vuonna 2010 Classic Albums -sarjalle annnetussa haastattelussa basisti Geezer Butler totesi pitkäsoiton tuottajana toimineen Rodger Bainin olleen suorastaan  nero siinä tavassa, jolla hän vangitsi yhtyeen soundin lyhyessä ajassa. Iommin mukaan Bain ehdotti tiettyjä seikkoja, mutta albumin kappaleet olivat jo entuudestaan löytäneet muotonsa. The Wizard-kappaleessa huuliharppua soitti solisti Ozzy Osbourne ja sen riffi kelpasi myöhemmin myös Blue Öyster Cultille hyödynnettäväksi kappaleessa Cities on Flame. The Wizardin Geezer Butlerin käsialaa olleeseen tekstiin vaikutti Taru sormusten herrasta -teoksen Gandalf-hahmo. Behind the Wall of Sleep perustui H. P. Lovecraftin tieteisnovelliin Beyond the Wall of Sleep ja Osbourne esittelikin kyseisen kappaleen konserteissa usein tuolla nimellä. Kompiltaan jazzhenkisen raidan liveversioiden lopuista muodostuikin jazzimprovisaatiota. Ykköspuolen päättävä N.I.B. on eräs pitkäsoiton tunnetuimmista raidoista, eikä vähiten Iommin kitarariffin ansiosta.

Toinen albumin covereista on yhdysvaltalaisen Crow-yhtyeen alun perin levyttämä Evil Woman, jonka Sabbathin debyytin Yhdysvaltain-painoksella korvasi yhtyeen omaan tuotantoon lukeutunut kappale Wicked World. Toinen lainamateriaalia edustava kappale on pitkäsoiton päättävä ja Aunsley Dunbarin Retaliation-yhtyeen alun perin levyttämä Warning, josta Sabbathin versiona kehkeytyy kymmenminuuttinen bluesahtava jammailunumero. Sitä albumilla edeltävä Sleeping Village alkaa psykedeelisesti, mutta sisältää lisäksi elementtejä bluesista ja jopa jazzista. Pitkäsoiton avaavassa nimikappaleessa Black Sabbath kitaristi Iommi hyödynsi tritonusta. Lisäksi sade, ukkos- ja kirkonkelloefektejä hyödyntävää kappaletta on pidetty jopa kaikkien aikojen ensimmäisenä doom metallia edustavana kappaleena. Black Sabbathin debyytti on tulkittavissa nykyisin tuntemamme heavy metallin syntynä. Vaikka yhtyeen musiikilliset juuret olivat bluesissa ja psykedeelisessä rockissa, sen voi todeta vieneen ilmaisunsa pitemmälle.  Albumin ykköspuoli koostuu selkeämmin heavy metallia edustavasta kappalemateriaalista niin musiikillisesti kuin tekstiensä osalta, mutta b-puolen jamittelevampaan bluesilmaisuun on vaikuttanut esimerkiksi Cream. Vain muutama viikko Sabbathin debyytin ilmestymisen jälkeen yhdysvaltalaisyhtye Mountain julkaisi debyyttialbuminsa Climbing ja samaisena vuonna merkittäviä tyylisuunnan levyjulkaisuja työstivät lisäksi esimerkiksi Sabbathin brittiläiset virkaveljet Led Zeppelin, Deep Purple sekä Uriah Heep. Vuonna 1989 Kerrang! listasi Sabbathin esikoisen sijalle 31. sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listallaan. Vuonna 2005 albumi saavutti 238. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Pitkäsoiton aavemainen kansikuva on kuvattu River Thamesilla, Englannin Oxfordshiressa.

torstai 16. helmikuuta 2017

Perjantain pohjat:Erään southern rockin klassikon viimeinen mestariteos

Blackfoot:Marauder

Heinäkuussa 1981 julkaistu Marauder on southern rock -yhtye Blackfootin viides pitkäsoitto ja samalla kolmas menestysalbumi. Tyylillisesti se jatkoi kahden edeltäjänsä, vuonna 1979 julkaistun pitkäsoiton Strikes ja seuraavana vuonna ilmestyneen albumin Tomcattin viitoittamaa ja toimivaksi havaittua musiikillista ilmaisua. Avauskappale Good Morning edustaa pitkäsoiton raskainta ja revittelevintä antia ja sen vastapainoksi Marauderilla on tarjottavanaan monipuolisen Diary of a Workingmanin ja sielukkaan päätösraidan Searchingin kaltaisia balladeita. Iskevä Fly Away muodostui hitiksi ja se saavuttikin singleformaatissa 42. sijan. Shorty Medlocke vieraili kappaleessa Rattlesnake Rock N' Roller. Hän vastasi kappaleen puhutusta esittelystä sekä banjosoolosta. Blackfootin diskografiassa Marauderia voi pitää viimeisenä todella tiukasti rokkaavana pitkäsoittona yhtyeen studioalbumien osalta. 80-luvun edetessä Blackfoot hyödynsi soundissaan syntetisaattoreita ja sen suosio väheni. Marauderia on tituleerattu erääksi Blackfootin uran tiukimmin rokkaavimmista pitkäsoitoista ja samalla viimeiseksi todella onnistuneeksi albumiksi. Yhtye lopetti toimintansa 80-luvun puolivälissä, mutta yhtyeen johtohahmo Ricky Medlocke levytti Blackfoot-nimeä käyttäen taas muutamaa vuotta myöhemmin. Hän on ollut mukana Lynyrd Skynyrdissä 90-luvun puolivälistä lähtien ja vieraili kyseisessä southern rockin klassikkoyhtyeessä jo aivan 70-luvun alussa, tosin tuolloin ensisijaisesti rumpalin vakanssissa. Vuonna 1978 julkaistu, Skynyrdin varhaistuotannosta koostuva  kiinnostava demorypäs, albumi Skynyrd's First and...Last sisältää myös pari Medlocken leadvokalisoimaa raitaa. Heavy metal-yhtye Exodus versioi Marauderin avauskappaleen Good Morning vuonna 1990 ilmestyneen singlensä Lunatic Parade kakkospuolelle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Torstain terävä:Ac/Dc.n vähemmälle huomiolle jäänyt huipputyö

Ac/Dc:Powerage

Viides toukokuuta 1978 julkaistu Powerage on maailmanlaajuisesti Ac/Dc:n neljäs ja yhtyeen kotimaassa Australiassa viides pitkäsoitto. Sen kaikki kappaleet ovat Youngin veljesten; Malcolmin ja Angusin sekä Bon Scottin käsialaa. Kyseessä oli yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka tekemiseen basisti Cliff Williams osallistui. Powerage julkaistiin uudestaan vuonna 2003 osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Soitettuaan 12 konserttia Euroopassa Black Sabbathin lämmittelijänä huhtikuussa Ac/Dc erotti basistinsa Mark Evansin kolmas toukokuuta 1977. Yhdysvalloissa yhtye konsertoi ensimmäisen kerran kesällä 1977. Pienten keikkapaikkojen jälkeen vuorossa olivat esimerkiksi Whisky A Go Go Los Angelesissa ja CBGB New Yorkissa. Joulukuussa yhtye soitti keikan pienelle yleisömäärälle New Yorkin Recording -studioilla. Philadelphialainen Radio WIOQ  lähetti konsertin suorana ja se päätyi myös vuonna 1997 mukaan osaksi Bonfire- boxia. Alkuvuodesta 1978 yhtye palasi Sidneyhin nauhoittamaan seuraavaa pitkäsoittoaan. Useat Powerage-albumin kappaleista olivat Maximum Rock & Roll -teoksen mukaan saaneet alkunsa heinäkuussa 1977 Ac/Dc:n treenatessa ensi kerran Cliff Williams basistinaan Albert-studioilla. Kyseisiin kappaleisiin lukeutuivat Kicked in the Teeth, Up to My Neck in You, mahdollisesti Riff Raff ja lisäksi vasta Highway to Hell -albumille päätynyt Touch Too Much. Äänitykset käynnistyivät tammikuussa 1978 ja kestivät kaiken kaikkiaan parisen kuukautta. Tyylillisesti Powerage edusti jo edellisellä pitkäsoitolla Let There Be Rockilla tutuksi tullutta livehenkistä rokkausta, mutta Atlantic Recordsin johtoportaan mukaan siltä puuttui tarttuva hittisingle. Ac/Dc vastasi kysyntään ja kun Poweragen ensimmäinen brittipainos lähti matkaan, mukana oli singlenä julkaistu kappale Rock N' Roll Damnation, joka nousi singlelistalla sijalle 24., mikä oli siihen mennessä yhtyeen korkein saavutus pikkulevyjen osalta.

Powerage oli viimeinen George Youngin ja Harry Vandan tuottama Ac/Dc:n pitkäsoitto. Yhdysvaltain markkinoille kaivattiin nimittäin aavistuksen kaupallisempaa otetta. Vaikka Powerage on myynyt Bon Scottin aikaisista Ac/Dc:n levyistä vähiten, monet tosi diggarit kohottavat sen varsin korkealle yhtyeen diskografiassa. Esimerkiksi Keith Richards on nimennyt sen suosikkilevykseen Ac/Dc:ltä. Myös monet Bon Scottin kyseiselle albumille kirjoittamista teksteistä lukeutuivat hänen parhaisiinsa. Esimerkiksi What's Next to the Moon teki viittauksen Clark Kentiin ja Casey Jonesiin ja tarkoituksellisen hämärä, musiikillisesti terhakkaa riffittelyä hyödyntävä Gone Shootin' lukeutuu yhtyeen unohdettuihin klassikoihin. Tekstissään Las Vegasin vaaroista kertovasta Sin Citystä muodostui keikkastandardi. Powerage taltioitiin mahdollisimman pitkälle livenä. Up to My Neck in You-kappaleessa on selkeästi kuultavissa Angusin siirtyminen rytmikitarasta sooloon. Poweragen kaikkien maiden painokset sisältävät saman kansikuvan, eivätkä kappalelistatkaan eroa voimakkaasti toisistaan. Varhaisesta brittipainoksesta puuttuu silti myöhempiin lisätty Down Payment Blues -kappaleen coda-osuus. Ainoastaan brittipainos sisältää avaussoinnun kappaleeseen Kicked in the Teeth, mutta sen sijaan siltä puuttuvat What's Next to the Moonin soolot ja taustalaulut. Ensimmäiseltä brittipainokselta löytyi ainoana kappale Cold Hearted Man, joka julkaistiin uudelleen vasta vuonna 2009 Ac/Dc Backtracks -boxilla. Lisäksi se oli mukana vuonna 1981 julkaistulla Bon Scottin aikaisten levyjen vinyyliboxilla ja vuoden 1987 box-setillä  yksipuoleisena 12-tuumaisena singlenä. Joillakin markkina-alueilla Powerage oli pitänyt saada kiireesti kauppohin ja kyseisissä tapauksissa Cold Hearted Man korvasi Rock N' Roll Damnationin. Billboardin listalla Powerage saavutti ainoastaan 133. sijan, mutta myi lopulta platinaa. Pitkäsoitto sai yleisesti myönteiset arvostelut ja vuonna 2005 se saavutti sijan 325. teoksessa 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time. Kerrang!-musiikkimagazinen sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla Poweragen sijoitus oli upeasti 26.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Ozzy Osbournen 80-luvun puolivälin suurmenestys

Ozzy Osbourne:Ultimate Sin

22. helmikuuta 1986 ilmestynyt Ultimate Sin on Ozzy Osbournen neljäs studioalbumi. Sen remasteroitu uusintapainos julkaistiin elokuussa 1995. Kyseessä on viimeinen Osbournen sooloalbumi, jonka työstämiseen soolokitaristi Jake E Lee osallistui ja ainoa pitkäsoitto, jolla basisti Phil Soussan oli mukana. Soussan oli myös säveltäjänä Ultimate Sinin hittikappaleessa Shot in the Dark. Kyseinen albumi merkitsi lisäksi Osbournen kanssa levytysdebyyttiä aikaisemmin Lita Fordin yhtyeessä rummuttaneelle Randy Castillolle. Ultimate Sin saavutti platinalevyn jo ilmestymisvuotensa toukokuussa ja tuplaplatinaa pitkäsoitto myi vuoden 1994 lokakuuhun mennessä. Kitaristi Jake E Lee ei ollut vastaanottanut sävellyskrediittejään Osbournen edellisellä pitkäsoitolla, vuonna 1983 ilmestyneellä Bark at the Moonilla. Niinpä Lee halusi tällä kertaa varmistaa, että ennen kuin hän sävelsi uudelle albumille mitään, hänellä piti olla kirjoitus- ja julkaisuoikeutensa takaava sopimus. Suuri osa Leen kirjoittamasta musiikista muodosti Ultimate Sinin perustan. Albumin lyriikoista vastasi pitkälle basisti Bob Daisley, joka oli kuitenkin riitojen vuoksi jättänyt Osbournen yhtyeen ennen albumin levytystä. Daisley järjesti Soussanin korvaajakseen. Itse asiassa Daisley ei saanut krediittitietojaan Ultimate Sinin originaalin painoksen kansitietoihin, mutta tuoreemmissa painoksissa asia on korjattu. Myöhemmin Y&T:n ja Megadethin rumpalina vaikuttanut Jimmy DeGrasso soitti Daisleyn ja Leen kanssa Ultimate Sinin kappaleiden demoversioilla, mutta kyseinen yhtyeen kokoonpano tuli tiensä päähän, sillä Osbournella oli velvoitteita Black Sabbathin kanssa Live Aid -konsertissa kesällä 1985 ja levytyksen alkaessa Osbournen yhtyeen rytmiryhmän muodostivat Soussan ja Castillo. Huhtikuun ensimmäisenä  1986 Kansas Cityssä, Missourissa soitettu konsertti kuvattiin ja julkaistiin myöhemmin kotivideona nimellä The Ultimate Ozzy. Vuonna 1987 kun Ultimate Sinin tiimoilta tehdyt kiertueet oli saatu päätökseen, Jake E Lee erotettiin edelleen tuntemattomaksi jääneestä syystä Osbournen yhtyeestä. Myös Soussan lähti ja Daisley siirtyi jälleen basson varteen. Maailmanlaajuisesti Ultimate Siniä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta ja Britanniassa se on viimeinen Osbournen niistä neljästä sooloalbumista, jotka ovat saavuttaneet hopealevyn yli 60 000 kappaleen myynnillään. Pitkäsoiton huippuhetkistä mainittakoon iskevät Never Know Why ja Fool Like You sekä Osbournen emoyhtye Black Sabbathista tyylitajuisesti muistuttava balladi Killer of Giants. Menestyksestään huolimatta Ultimate Sin ei lukeutunut Osbournen sooloalbumien vuonna 2002 ilmestyneiden remasteroitujen uusintajulkaisujen joukkoon.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Tiistain tukeva:Eräs 60-luvun loppupuolen merkittävistä amerikkalaisista singer-songwritereista

14. helmikuuta 1947 syntynyt ja 29. kesäkuuta 1975 menehtynyt Timothy Charles, eli Tim Buckley III oli amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Musiikillisen uransa aikana hänen tyylinsä vaihteli voimakkaasti. Buckleyn vuonna 1966 ilmestynyt debyyttialbumi edusti melkoisen tyylipuhdasta folkia, mutta myöhemmin hänen ohjelmistoonsa kuului esimerkiksi jazzia, avant gardea, psykedeliaa, soulia sekä funkia. Elinaikanaan Buckley ei ehtinyt saavuttaa kaupallista suosiota, mutta myöhemmät sukupolvet ovat ylistäneet Buckleyn innovatiivisuutta lauluntekijänä ja hänen vokalistin kykyjään. Buckley kuoli heroiinin yliannostukseen ainoastaan 28-vuotiaana. Hän jätti jälkeensä pojat Taylorin ja Jeffin, joista jälkimmäisestä tuli myös muusikko. Buckley syntyi Washington DC:ssä italialais-amerikkalaiselle äidille ja irlantilaiselle immigrantti-isälle. Varhaislapsuutensa hän vietti New Yorkin Amsterdamin 40 mailia Albanysta luoteeseen sijainneessa teollisuuskaupungissa. Jo viisivuotiaana hän alkoi kuunnella äitinsä progressiivisia jazzlevyjä; erityisesti Miles Davisia. Buckleyn musiikillinen elämä alkoi toden teolla perheen muutettua vuonna 1956 Bell Gardensiin, Etelä-Kaliforniaan. Hänen isoäitinsä esitteli hänelle Bessie Smithin ja Billie Holidayn, äitinsä Frank Sinatran ja Judy Garlandin ja isänsä Hank Williamsin ja Johnny Cashin.  Folkmusiikin lyötyä itsensä toden teolla läpi 60-luvun alussa Buckley opetteli 13-vuotiaana soittamaan banjoa ja perusti ystäviensä kanssa erityisesti Kingston Trion innoittamana folkyhtyeen, joka esiintyi koulukeikoilla. Opiskeluaikoinaan Buckley oli suosittu ja osallistuva oppilas. Siirryttyään Loara High Schooliin Anaheimissa, Kaliforniassa musiikki alkoi vetää häntä entistä enemmän puoleensa. Buckley tapasi tulevan tekstintekijänsä Larry Beckettin ja basisti Jim Fielderin, joista jälkimmäisen kanssa hän perusti kaksi erillistä yhtyettä. The Bohemiansin ohjelmistossa oli ensisijaisesti popmusiikkia ja folkyhtye The Harlequin 3 hyödynsi keikoillaan puhetta ja beatrunoutta.

 Kesällä 1965 Buckley esiintyi säännöllisesti Dan Gordonin perustamassa losangelesilaisessa folkclubissa. Myöhemmin samana vuonna Buckley esiintyi useissa Orange Countyn kahviloissa ja Los Angelesin kuululla Troubadour-clublla. . Beckettin kanssa Buckley kirjoitti tusinoittain kappaleita, joista suuri osa ilmestyi hänen vuonna 1966 ilmestyneellä ja nimeään kantaneella esikoisalbumilla.  Kyseisen vuoden helmikuussa LA:n It’s Bossissa olleen keikan jälkeen Mothers of Inventionin rumpali Jimmy Carl Black suositteli Buckleytä yhtyeensä managerille Herb Cohenille. Tämä oivalsi Buckleyn potentiaalin ja järjesti hänelle kiinnityksen Greenwich Villagen Night Owl Cafessa. Tavattuaan Lee Underwoodin Buckley pyysi tätä kitaristikseen. Kaksikosta tulikin ystävät ja musiikilliset yhteistyökumppanit Buckleyn loppuelämän ajaksi. Cohenin manageroimana Buckley äänitti kuudesta kappaleesta koostuneen asetattidemon, jonka hän lähetti Elektra Recordsin Jac Holzmanille. Tämä tarjosi Buckleylle levytyssopimusta. Buckley äänitti esikoisalbuminsa Los Angelesissa kolmessa päivässä elokuussa 1966. Taustamuusikkoina levyllä kuultiin Orange Countyn ystäviä, joista Underwoodin jazzia ja countrya improvisaationomaisesti yhdistävä Telecaster-soundi oli oma keskeinen osansa Buckleyn varhaista tuotantoa. Jac Holzmanin ja Paul Rochildin tuotanto yhdistetynä Jack Nietzhen jousisovituksiin sementoivat Buckleyn debyytin osaksi 60-luvun puolivälin soundia. Pitkäsoittoa seuranneet singlet Once Upon a Time ja Lady Give Me Your Key Elektra jätti lopulta julkaisematta, mutta silti ne olivat osaltaan osoituksia Buckleyn lisääntyneestä potentiaalista. Vuonna 1967 ilmestynyt pitkäsoitto Goodbye and Hello oli 20-vuotiaalta Buckleyltä kunnianhimoinen albumi, joka sisälsi 60-luvun loppupuolen tyylistä runoutta ja monimutkaisia tempoja.

Beckett jatkoi tekstintekijänä ja pitkäsoitto koostui puoleksi Buckleyn sävellyksistä ja puoleksi Beckettin kanssa yhteistyössä tehdyistä kappaleista. Kriitikoiden mielestä Buckleyn musiikki oli kehittynyt sekä tekstiensä että melodioidensa osalta debyyttiin verrattuna. Myös hänen kehittynyttä lauluääntään arvostettiin sekä matalan rekisterin että korkean falseton osalta. Folkkappaleet yhdistettyinä poliittisiin teksteihin miellyttivät sekä folkdiggareita että yleisesti sotaa vastustanutta yleisöä. Pitkäsoittoa Best of Tim Buckley käytettiin soundtrackina elokuvaan Changes. Buckley esitti kappaleen Song to the Siren Monkeesin viimeisessä tv-showssa siitä huolimatta, että hän esimerkiksi antoi vähänlaisesti haastatteluita. Beckettin siirryttyä armeijaan Buckley alkoi levyttää itsenäisesti jazzorientoituneempaa musiikkia. Vuonna 1969 ilmestynyt pitkäsoitto Happy Sad toi esiin Buckleyn jazz- ja folkvaikutteita. Vuonna 1969 Buckley alkoi kirjoittaa ja myös levyttää materiaalia aina kolmea pitkäsoittoa varten. Kyseiset albumit olivat Lorca, Blue Afternoon ja Starsailor. Buckley alkoi hyödyntää Luciano Berion kaltaisten säveltäjien ideoita avant garde- rocktyylissä. Hän alkoi käyttää äänialaansa täydeltä laidalta. Buckley aavisti, ettei Lorcalla ollut juurikaan mahdollisuuksia kaupallisesta aspektista tarkasteltuna.

Blue Afternoonille valikoitui kahdeksan kappaletta, jotka olivat tyylillisesti lähellä albumia Happy Sad. Kyseiset pitkäsoitot eivät saavuttaneet erityisen hyvää vastaanottoa kriitikoiden eivätkä yleisön taholta. Buckley keskittyi mestariteoksensa Starsailorin työstämiseen. Albumi yhdisti freejazzia upeisiin vokaalisuorituksiin. Kyseinen persoonallinen albumi sisälsi myös tarttuvamman kappaleen Song to the Siren, jonka ovat myöhemmin ottaneet levytysohjelmistoonsa esimerkiksi Robert Plant, Bryan Ferry ja John Frusciante. Loppuvuodesta 1970 Buckley hajotti Starsailor-albumin levyttäneen yhtyeensä. Hän kasasi uuden funkyhtyeen, jonka kanssa levytti kolme pitkäsoittoa; Greetings from LA, Sefronia ja Look at the Fool. Mainituista albumeista erityisesti kaksi ensin mainittua vieraannuttivat Buckleyn vanhaa hippiyleisöä. Hän saavutti kuitenkin kulttisuosiota uudentyyppisen yleisön keskuudessa. Vuonna 1975 Buckley alkoi suunnitella comebackia livelevyn muodossa. Hän esitti kappaleita lähes koko uraltaan yleisönsä toiveiden mukaisesti. Lorcan ja Starsailorin kappaleet jäivät kuitenkin settilistojen ulkopuolelle. Viimeisen konserttinsa Buckley soitti Dallasissa, Teksasissa 28. kesäkuuta 1975 1800 hengen yleisölle.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Maanantain mainio:Huippusuosittu 60-loppupuolen amerikkalainen poprockyhtye

The Monkees oli yhdysvaltalainen poppia ja myös rockia edustava yhtye, jonka aktiivikausi ajoittui vuosiin 1965–1971. Seuraavien vuosikymmenten aikana yhtye on tosin tehnyt paluukiertueita ja jopa uusia levytyksiä. The Monkees kasattiin 1960-luvun puolivälissä Bob Rafelsonin ja Bert Schneiderin ansiosta samannimistä televisiosarjaa varten. Sitä lähetettiin vuodesta 1966 vuoteen 1968. Näyttelevän ja myös musisoivan kvartetin muodostivat yhdysvaltalaiset Mickey Dolentz, Mike Nesmith ja Peter Tork sekä brittiläinen jo tuohon mennessä näyttelijänä ja solistina toiminut David Jones. Dolenz kuvaili The Monkeesin olleen tv-show mielikuvituksellisesta yhtyeestä, joka olisi halunnut olla Beatles, mutta ei milloinkaan saavuttanut suosiota. Muusikoita esittäneet näyttelijät muuttuivat kuitenkin nopeasti oikeaksi yhtyeeksi. Viisivuotisen uransa ensimmäisinä kuukausina Monkeesin näyttelijöille annettiin levytysstudiossa rajoitetut roolit. Kyseiseen seikkaan vaikutti osaltaan tv-kuvauksiin käytetty aika. Tästä huolimatta Mike Nesmith oli osaltaan sekä kappaleiden säveltäjänä että tuottajana ja Peter Tork ajoittain kitaristina Nesmithin tuottamilla kappaleilla. Taistelun myötä The Monkees sai oikeuden hallita kaikkea sitä musiikillista tuotantoa, joka yhtyeen nimissä julkaistiin. Monkeesin tv-sarja lopetettiin vuonna 1968, mutta yhtye jatkoi musiikin työstämistä vuoteen 1971 saakka. Uusi kiinnostus Monkeesin tv-sarjaa kohtaan heräsi vuonna 1986. Sen myötä yhtye teki sarjan paluukiertueita ja uusia levytyksiä, tosin ainoaa alkuperäistä oikeaa muusikkoaan Mike Nesmithiä köyhempänä. Vuoteen 2011 mennessä The Monkees oli tehnyt useita paluukiertueita suosion ollessa vaihteleva. David Jones menehtyi yllättäen helmikuun lopussa 2012, mutta The Monkeesin jäljelle jääneet jäsenet tekivät kiertueen kyseisen vuoden marras-joulukuussa. Seuraavana vuotena oli vuorossa 24 konsertista koostunut kiertue. Vuoden 2014 Monkees Conventionissa yhtye pääsi Pop Music Hall of Fameen. Samassa yhteydessä yhtye ilmoitti kyseisenä vuotena Yhdysvaltojen itä- ja keskiosiin suuntautuvasta kiertueestaan.  Vuonna 2015 Dolentz ja Tork tekivät Monkees-kiertueen ilman Nesmithin osallistumista, mutta viime vuoden helmikuussa Dolentz ilmoitti Monkeesin julkaisevan 50-vuotisjuhlansa kunniaksi uuden pitkäsoiton. Kyseinen albumi, Good Times! sisältää sekä 60-luvulla käyttämättä jääneitä kappaleita että nykyisten biisintekijöiden käsialaa olevia raitoja. Yhdessä kappaleessa on arkistoitu Jonesin lauluosuus. Kaikki hengissä olevat Monkeesit ovat mukana kyseisellä albumilla. Yhtyeen 50-vuotisjuhlakiertueelle osallistuivat sitä vastoin edelleen ainoastaan Dolentz ja Tork. Nesmith oli tosin mukana syyskuun 16. päivä 2016 soitetussa konsertissa, jonka hän ilmoitti jäävän viimeisekseen Monkeesin kanssa. Tork menehtyi syöpään 21. helmikuuta 2019. Syys-marraskuuhun 2021 ajoittunut The Monkeesin jäähyväiskiertue Yhdysvalloissa käsitti yli 40 konserttia.Sen viimeinen konsertti oli Greek Theatressa, Los Anglelesissa 14. marraskuuta. Nesmith menehtyi 10. joulukuuta 2021. Maailmanlaajuisesti The Monkees on myynyt yli 75 miljoonaa pitkäsoittoa ja yhtyeen suurimmista hiteistä mainittakoon ensi alkuun Last Train to Clarksville, Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva Pleasent Valley Sunday, Neil Diamondin säveltämä I’m a Believer sekä Daydream Believer.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Sunnuntain extra:Keskeisen amerikkalaisen singer/songwriterin upea debyytti



Sheryl Crow:Tuesday Night Music Club

Elokuun alussa 1993 julkaistu Tuesday Night Music Club on amerikkalaisen laulaja/lauluntekijän Sheryl Crown esikoispitkäsoitto. Albumilta julkaistu ensimmäinen single Run Baby Run ei ollut vielä erityisen menestyksekäs. Kolmas single, Wyn Cooperin runoon Fun pohjautuva All I Wanna Do nousi lopulta Billboardin listalla sijalle kaksi ja itse pitkäsoitto saavutti kolmannen sijan ja oli myynyt yli 5 miljoonaa kappaletta vuoden 2008 alkuun mennessä. Brittilistalla Tuesday Night Music Club saavutti kahdeksannen sijan ja on myynyt kaksinkertaisesti platinaa. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Albumille kappaleita kirjoittanut muusikoiden yhteisö oli ollut olemassa jo ennen Crown liittymistä joukkoon. Muut muusikot osallistuivat kappaleiden kirjoittamiseen ja vaikuttivat albumin soundiin, mutta Crow kirjoitti suurimman osan musiikista. Vuonna 1995 Crow voitti debyytillään kolme Grammya; vuoden levyn, parhaan uuden artistin ja parhaan naislaulusuorituksen palkinnot. Vuonna 2009 Tuesday Night Music Clubista julkaistiin laajennettu versio, jonka kakkoscd sisältää sinkkujen b-puolia, harvinaisuuksia sekä outtakeseja. Bonus-dvd:llä on mukana albumin kuusi virallista musiikkivideota ja Roman Coppolan ohjaama harvinainen vaihtoehtoinen versio All I Wanna Dosta. Lisäksi dvd sisältää dokumentin Crown 90-luvun alkupuolen kiertueesta. Mukana on live-esiintymisiä, soundcheckiä sekä tien päällä ja backstagella kuvattuja osuuksia. Bonuscd:llä on mukana neljä ennen julkaisematonta kappaletta; Coffee Shop, Killer Life, Essential Trip to Hereness ja You Want More oli äänitetty 1994 ja tarkoitettu alun perin julkaistaviksi Tuesday Night Music Clubia seuranneella albumilla. Kyseistä bonuslevyä varten niiden miksauksesta vastasi myös Tuesday Night Music Clubin tuottajana toiminut Bill Bottrel. Bonuscd sisältää myös sarjan Britanniassa singlejen b-puolilla julkaistuja kappaleita, joita edustavat Reach Around Jerk, The Na-Na -Songin vaihtoehtoinen versio Volvo Cowgirl 99 sekä coverit Eric Carmenin All by Myselfistä ja Led Zeppelinin D’yer Mak’erista. Viimeksi mainittu julkaistiin aikaisemmin Led Zeppelinille tehdyllä tribuuttilevyllä ja kaunis balladi On the Outside alun perin X-Filesin soundtrackalbumilla Songs in the Key of X.