Tiistain tukeva:Brittirockin klassikon BBC-nauhoituksia

Led Zeppelin:BBC Sessions

BBC Sessions on kokoelmatupla-albumi, joka sisältää Led Zeppelinin BBC:lle vuonna 1969 työstämiä nauhoituksia sekä suurimman osan Lontoon Paris Theatressa ensimmäinen huhtikuuta 1971 soitetusta konsertista. Atlantic Records julkaisi BBC Sessionsin 11. marraskuuta 1997. Mainituista nauhoituksista oli vuosien mittaan liikkunut huomattava määrä bootleg-versioita, joten Zeppelinin diggareiden keskuudessa kyseessä oli varsin tervetullut albumijulkaisu. Lisäksi BBC Sessions oli yhtyeen ensimmäinen virallinen livelevy sitten vuonna 1976 ilmestyneen tupla-albumin The Song Remains the Same. Joidenkin kappaleiden pois jättämistä ja toisten editointia BBC Sessionsilla on jonkin verran kritisoitu. Keskeisimmät pois jääneet osuudet olivat eräs nauhoitus vuodelta 1969, joka sisälsi ennen julkaisemattoman kappaleen Sunshine Woman sekä noin seitsenminuuttinen Whole Lotta Love-medley vuodelta 1971. Syyskuussa 2016 ilmestyneeseen The Complete BBC Sessionsiin sisältyi muun muassa edellä mainittu Sunshine Woman -sessio. Originaalin BBC Sessionsin ensimmäisellä levyllä pääpaino oli Zeppelinin esikoisalbumin kappaleissa. Kakkospitkäsoitolta mukana ovat Whole Lotta Love ja What is and What Should Never Be. Harvinaisuuksiin lukeutuvat The Girl I Love She Got Long Black Wavy Hair, Travelling Riverside Blues sekä Eddie Cochran -cover Something Else. Huhtikuuhun 1971 ajoittuneesta konsertista mukana on poimintoja kaikilta tuohon mennessä ilmestyneiltä Zeppelin-albumeilta ja myös tuossa vaiheessa levyformaatissa julkaisematonta tuotantoa. Viimeksi mainittua edustavat samaisen vuoden marraskuussa yhtyeen neljännellä albumilla ilmestyneet Black Dog, Going to California ja Stairway to Heaven. Debyyttialbumilta mukana on Dazed and Confused, kakkoselta Thank You, Heartbreaker sekä myös muita osia sisältävä Whole Lotta Love ja kolmannelta albumilta keikan käynnistävä Immigrant Song sekä balladikaunokit That's the Way ja Since I Have Been Lovin' You. Complete BBC Sessionsin kolmas levy sisältää yhdeksän kappaletta vuoden 1969 äänityksistä. Niihin lukeutuvat Dazed and Confused, I Can't Quit You Baby, You Shook Me, todellinen harvinaisuus Sunshine Woman ja kaksi versiota Communication Breakdownista ja What Is and What Should Never Bestä. Bonuslevyn yhdeksästä kappaleesta ainoa aikaisemmin julkaistu on White Summer, joka on löydettävissä vuonna 1990 julkaistulta Boxed Setiltä sekä vuonna 1993 ilmestyneeltä Codan laajennetulta uusintapainokselta.

Maanantain mainio:Creedencen raakaa soundia edustava vuoden 1969 singlehitti

Commotion on Creedence Clearwater Revivalin kolmannella, elokuussa 1969 ilmestyneellä albumilla Green River ja myös mainitun singlen b-puolella julkaistu kappale. Vuonna 1980 Green Riverin kappaleista myös Tombstone Shadow julkaistiin Yhdysvalloissa singleformaatissa ja myös tuolloin sen b-puoleksi valikoitui juuri Commotion. Originaalina b-puolijulkaisunaan Commotion nousi Yhdysvalloissa sijalle 30. ja Saksassa sijalle 16. Kappale oli totuttuun tapaan yhtyeen johtohahmon John Fogertyn käsialaa ja se nauhoitettiin Wally Heidersin studioilla San Franciscossa kesäkuussa 1969. Green River/Commotion-single oli Creedencen debyyttinauhoitus Wally Heidersilla ja samalla ensimmäinen yhteistyö insinööri Russ Garyn kanssa. Commotion on raaka rockabillykappale, jonka teksti kuvaa New Yorkin elämän maanista puolta. 40 vuotta myöhemmin John Fogerty asetti Commotionin kaupungin liikennettä, kiirettä ja ryntäilyä käsittelevän tekstin laajempaan kontekstiin. Fogerty kertoi kirjoittaneensa siitä, mitä oli ilmassa ja tekevänsä sitä, mitä hänestä tuli ja mikä syntyi luonnollisesti. Commotionin rytmin Fogerty muistaa lainanneensa junan äänestä. Commotion säilyi tiiviisti Creedence Clearwater Revivalin keikkasetissä yhtyeen viimeiseen, toukokuussa 1972 soitettuun konserttiin saakka. Tammikuun viimeisenä 1970 Oakland Coliseumilla soitettu konsertti julkaistiin albumiformaatissa kymmentä vuotta myöhemmin nimellä The Concert.  Commotion oli mukana sekä mainitulla livelevyllä että toisella Creedencen konserttitaltioinnilla, triokokoonpanolla nauhoitetulla ja vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Live in Europe. Soolouransa aikana John Fogerty soitti Commotionin ensi kerran Long Road Home -kiertueensa avajaisosuudella Palais de Congresissa, Pariisissa 28. kesäkuuta 2006. Kappale oli mukana settilistassa säännöllisesti seuraavan vuoden kesään saakka, mutta sen jälkeen Commotionin liveversioista tuli harvinaisempia.

Sunnuntain extra:60-luvun suurin naisartistin levyttämä brittihitti

Anyone Who Had a Heart on Burt Bacharachin säveltämä ja Hal Davidin tekstittämä kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Dionne Warwick. Hänen levytyksensä nousi tammikuussa 1964 top teniin Yhdysvalloissa, Kanadassa, Espanjassa, Alankomaissa, Etelä-Afrikassa, Belgiassa ja Australiassa. Britanniassa, Irlannissa ja Uudessa Seelannissa Cilla Blackin Anyone Who Had a Heartista levyttämästä versiosta muodostui suositumpi. Helmi-maaliskuussa 1964 se pysytteli  brittien singlelistan kärjessä kolmen viikon ajan. Blackin singlestä tuli Englannissa vuoden 1964 neljänneksi myydyin ja sitä meni kaupaksi 950 000 kappaletta. Blackin versio nousi listakärkeen myös Irlannissa, Uudessa Seelannissa ja Etelä-Afrikassa ja oli Alankomaissa parhaimmillaan kuudentena. Toukokuussa 2010 BBC Radio 2:n tutkija kertoi Cilla Blackin Anyone Who Had a Heartin olevan brittien suurin naisartistin 60- luvulla levyttämä hitti. George Martinin biisinetsijä löysi Anyone Who Had a Heartin Dionne Warwickin kappaleesta levyttämän originaaliversion muodostuttua hitiksi Yhdysvalloissa. Biisinetsijä kaavaili kappaletta Shirley Basseyn levytettäväksi, mutta Martinin solistivalinta kohdistui Blackiin, joka oli tuossa vaiheessa saavuttanut pienen hitin Lennonin ja McCartneyn käsialaa olleella kappaleella Love of the Loved. Blackin Anyone Who Had a Heartista levyttämän version nauhoitukset tapahtuivat Lontoossa Abbey Roadin studioilla ja niihin ottivat lisäksi osaa esimerkiksi kitaristi Big Jim Sullivan ja taustalauluyhtye The Breakaways. Black levytti Anyone Who Had a Heartista uuden version vuonna 1993 ilmestyneelle albumilleen Through the Years. Blackin edesmenon jälkeen Anyone Who Had a Heart -single nousi seitsemäs elokuuta 2015 uudelleen listoille ja saavutti sijan 41.

Lauantain pitkä:Rockin kameleontin vuoden 1972 kiistaton klassikkoalbumi

David Bowie:The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars

David Bowien tuotannossa artistin Britanniassa 16. kesäkuuta 1972 ilmestynyt pitkäsoitto, Spiders-yhtyeen kanssa työstetty The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars lukeutuu kiistatta hänen tuotantonsa keskeisimpiin klassikkoalbumeihin. Britannian albumilistalla se saavutti parhaimmillaan viidennen sijan ja pitkäsoitosta laaditut arviot olivat yleisesti varsin positiivissävyisiä. Albumin voi todeta tehneen Bowiesta supertähden. Bowien ja Ken Scottin tuottamalla albumilla musisoi kitaristi Mick Ronsonista, basisti Trevor Bolderista ja rumpali Mick Woodmanseystä koostunut yhtye The Spiders from Mars. Musiikillisesti Ziggy Stardustia on kuvattu glamrockiksi ja proto-punkiksi ja albumin musiikilliseen tyyliin  vaikuttaneita artisteja olivat etenkin The Stoogesin Iggy Pop, The Velvet Undergroundin Lou Reed  sekä T. Rexin Marc Bolan. Suurin osa Ziggy Stardustin kappaleista on kirjoitettu samaan aikaan Bowien edellisen klassikkoalbumin Hunky Doryn biisien kanssa. Kun mainittu albumi oli viimeistelty, Ziggy Stardustin nauhoitukset käynnistyivät marraskuussa 1971 Trident-studioilla Lontoossa ja jatkuivat helmikuun alussa seuraavana vuonna. Vaikka kyseessä onkin eräänlainen konseptialbumi, se ei syyllisty toistuvuuteen, vaan tarjoaa onnistuneen, samalla tarinan kertovan kappalekokoelman. Bowie itse vakuuttaa sekä laulusuorituksillaan että lyriikoillaan ja kitaristi Mick Ronson säilyttää musiikillisen ilmaisun kunnioitettavasti rockorientoituneena vakuuttaen erityisesti riffittelyjensä osalta.  Ziggy Stardustin hahmoon olivat osaltaan vaikuttamassa myös todelliset henkilöt, kuten solistit VinceTaylor ja Stardust Cowboy sekä muotisuunnittelija Kansai Yamamoto. Varsinaisten albumiraitojen lisäksi Ziggyn äänityssessioissa nauhalle tarttui myös monia muita kappaleita. Niistä tunnetuin oli varmaankin Mott the Hoople -yhtyeen levytysohjelmistoon päätynyt All the Young Dudes. Mainittujen äänitysten joukosta myöhemmin hiteiksi nousivat John I'm Only Dancing ja The Jean Genie. Albumin  synkkää avausraitaa Five Years seuraa lempeähenkinen, myös Bowien saksofonin soittoa sisältävä Soul Love ja viimeistään Moonage Daydream lukeutuu pitkäsoiton keskeisimpiin klassikkokappaleisiin. Hieman ennen albumin julkaisua ilmestynyttä ja Bowien myös Top of the Pops -ohjelmassa esittämää hittisingleä Starman seuraa pitkäsoiton ainoa covertuotantoa edustava kappale, Ron Daviesin kirjoittama It Ain't Easy, jonka muun muassa Three Dog Night versioi vuonna 1970 samannimiselle pitkäsoitolleen. Suomessa mainittu kappale päätyi Bowien levytyksen inspiroimana Freemanin vuonna 1976 ilmestyneelle esikoisalbumille Hectorin suomennoksena. Ziggyn kakkospuolen käynnistää tyylitajuinen pianoballadi Lady Stardust. Myös Starin retrohenkisessä rokkauksessa piano on instrumentaatiossa keskeisessä osassa. Hang onto Yourself tarjoaa kitarointinsa osalta upeaa riffittelyä ja sooloilua jopa slidella. Eräänlaisesta nimikappaleesta käyvä Ziggy Stardust edustaa upeasti riffivetoista classic rockia. Suffragette City lukeutuu myös pitkäsoiton terhakimpiin rockraitoihin ja The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars-klassikkoalbumin päättää akustisvoittoinen  ja synkkä Rock N' Roll Suicide.D.A. Pennebakerin ohjaama elokuvaversio The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsista julkaistiin vuonna 1973. Itse albumi on kohotettu paitsi erääksi glamrockin keskeisimmistä, myös yleisesti kaikkien aikojen parhaisiin lukeutuvaksi. Ziggy Stardustista on julkaistu useita uusintapainoksia ja vuonna 2012, jolloin albumin ilmestymisestä oli tullut kuluneeksi 40 vuotta, siitä ilmestyi remasteroitu versio. Vuonna 2017 Kongressin kirjasto valitsi Ziggy Stardustin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurillisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä.  

Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin läpimurtoalbumi

Lenny Kravitz:Mama Said

Mama Said on amerikkalaisen rockmuusikon Lenny Kravitzin järjestyksessään toinen, huhtikuussa 1991 ilmestynyt ja Virgin Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Sen kappaleista Guns N’ Rosesin kitaristi Slash oli mukana kirjoittamassa raitaa Always on the Run, jonka levytykseen hän lisäksi osallistui kitaristin ominaisuudessa. Mama Said -albumilla julkaistuista kappaleista Slash oli  lisäksi mukana raidalla Fields of Joy. Mama Saidin kappaleet ovat Lenny Kravitzin itsensä käsialaa lukuun ottamatta raitaa All I Ever Wanted, joka edustaa yhteistyötä Sean Lennonin kanssa. Mama Saidista muodostui Kravitzin ensimmäinen Billboardin listalla top 40:ään kohonnut albumi ja marraskuuhun 2002 mennessä mainittu pitkäsoitto oli myynyt Yhdysvalloissa lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Maailmanlaajuisesti Mama Said on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta ja Britannian albumilistalla se saavutti  kahdeksannen sijan. Puolet albumin 14 raidasta ilmestyi lisäksi singleformaatissa, ja suurimmiksi hiteiksi Always on the Runin lisäksi osoittatuivat It Ain’t Over til It’s Over ja Stand by My Woman. It Ain't Over 'til It's Over nousi listakakkoseksi ollen Kravitzin suurin singlemenestys; myös Always on the Run kohosi top teniin. Kaksi vuotta Kravitzin esikoisalbumin Let Love Rule jälkeen julkaistu Mama Said varmisti Kravitzin maailmanlaajuisen suosion. Vuonna 2012 albumista julkaistiin kahden cd:n versio, jonka kakkoslevy sisälsi remiksejä ja bonuskappaleita. Ilmestymisaikanaan Mama Said saavutti ristiriitaisia arvioita. Record Collectoriin albumista kirjoittanut Terry Staunton ylisti albumin perinteisen kitaratyöskentelyn ja soulin yhdistelmää, mutta Rolling Stoneen pitkäsoitosta arvion laatinut Elysa Gardner oli kirjoituksessaan varautuneempi.

Torstain terävä:The Jamin ensimmäinen listakärkeen kohonnut single

Maaliskuussa 1980 ilmestynyt Going Underground oli ensimmäinen Paul Wellerin johtaman The Jam-yhtyeen kolmesta listakärkeen nousseesta singlestä. Mainittua kappaletta ei julkaistu millään The Jamin kuudesta studioalbumista, mutta myöhemmin Going Underground on ollut mukana useilla yhtyeen kokoelma-albumeilla ja uusintajulkaisuilla. Going Underground julkaistiin kaksi a-puolta sisältäneenä singlenä kappaleen Dreams of Children kanssa. Jälkimmäisestä kaavailtiin alun perin itsenäistä a-puolta, mutta prässäysvirheen vuoksi single sisälsi kaksi paraatipuolta. Radiosoittoa kappaleista saavutti runsaammin melodista tartuntapintaa omannut Going Underground. Sen lyriikat käsittelivät useita keskeisiä sosiaalisia seikkoja, kuten korruptiota ja Thatcherismiä. Vuonna 1980 NME valitsi Going Undergroundin vuoden toiseksi parhaaksi kappaleeksi. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q:n laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Going Underground saavutti sijan 73. ja lokakuussa 2006 samaisen musiikkijulkaisun sadan kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Going Undergroundin sijoitus oli 98. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita, joista mainittakoon Manfred's Mann's Earth Bandin vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla Criminal Tango ilmestynyt näkemys. Singlen toisen kappaleen Dreams of Children Yhdysvalloissa julkaistu versio on kymmentä sekuntia lyhyempi ja se on löydettävissä The Jamin kokoelma-albumilta Jam Snap! Kappaleen nimeä on inspiroinut Clive Barkerin käsialaa oleva kauhutarina The Forbidden. The Jam on julkaissut myös kaksi muuta kaksi a-puolta sisältävää singleä;  David Watts"/"'A' Bomb in Wardour Street ja "Town Called Malice"/"Precious".

Keskiviikon klassikko:Bob Dylanin vuoden 1976 merkkialbumi

 Bob Dylan:Desire

Viides tammikuuta 1976 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Desire on Bob Dylanin 17. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat samat muusikot, jotka olivat olleet mukana edellisenä vuonna toteutetuilla Rolling Thunder Revue -kiertueilla, joista ilmestyi myöhemmin materiaalia albumilla The Bootleg Series Vol 5. Monilla Desiren kappaleista kuultiin taustavokalisteina Emmylou Harrisia ja Ronee Blakleytä. Suurin osa albumista oli kirjoitettu yhteistyössä Jaques Levyn kanssa ja se koostui pitkistä, tekstiensä osalta tarinoiksi luokiteltavista kappaleista. 11-minuuttinen Joey kertoi väkivaltaisesta gangsterista "Crazy Joey" Gallosta ja pitkäsoiton avauskappale Hurricane syyttömänä vankilaan tuomitusta nyrkkeilijästä Rubin Carterista, joka vapautui vuonna 1985. Rolling Thunder Revuen kanssa Dylan soitti Carterille hyväntekeväisyyskonsertin New Yorkin Madison Square Gardenissa. Desiren kappaleista Joeyssä päähenkilö Joey Gallo tuodaan esiin moraalia omaavana gansterina. Vuonna 2009 albuminsa Together through Life tiimoilta Bill Flanaganille antamassaan haastattelussa Dylan mainitsi Jaques Levyn kirjoittaneen Joeyn lyriikat ja hän ainoastaan lauloi ne.  One More Cup of Coffee on Dylanin ja Emmylou Harrisin duetto, jota esitettiin ahkerasti keikoilla marraskuun 1978 aikana. One More Cup of Coffeesta on levytetty myös useita coverversioita. Niistä mainittakoon White Stripesin nimettömällä esikoisalbumilla vuonna 1999 julkaistu näkemys ja Robert Plantin vuonna 2002 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Dreamland levyttämä  cover. Nina Hagen levytti One More Cup of Coffeesta saksankielisen version vuonna 2011 ilmestyneelle albumilleen Volksbeat. Desiren päätöskappale Sarah on omistettu Dylanin vaimolle ja kyseessä on eräs hänen tuotantonsa niistä kappaleista, joka on omistettu todelliselle, olemassa olevalle henkilölle.  Desiresta muodostui menestyksekäs jatko Dylanin edellisenä vuonna ilmestyneelle albumille Blood on the Tracks. Desire nousi Billboardin popalbumilistan kärkeen viiden viikon ajaksi. Se saavutti tuplaplatinaa ja muodostui erääksi Dylanin menestyneimmistä albumeista. Myös Britanniassa Desire nousi kolmanneksi ja NME valisi sen vuoden 1976 albumiksi. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Desire saavutti sijan 174. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Desire äänestettiin sijalle 761. Myös albumista laaditut arviot olivat positiivissävyisiä. Esimerkiksi Dave Marsh nimesi Desiren niiden kahden parhaan albumin joukkoon, jotka Dylan oli julkaissut John Wesley Hardingin jälkeen.

Tiistain tukeva:Janet Jacksonin vuoden 1997 menestysalbumi

 Janet Jackson:The Velvet Rope

Seitsemäs lokakuuta 1997 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Velvet Rope on Janet Jacksonin kuudes studioalbumi, jonka julkaisua ennen artisti neuvotteli sopimuksensa mainitun levy-yhtiön kanssa uudestaan. Koettuaan emotionaalisen uupumisen Janet päätti työstää konseptialbumin, jonka aiheena oli itsetutkiskelu. Sen otsikko on metafora emotionaalisille rajoille ja viittaus yksilön tarpeeseen tuntea itsensä erityiseksi. Albumin lyriikoissa käsitellään esimerkiksi masennusta, itsearvoa, sosiaalista verkostoitumista ja perheväkivaltaa. Teksteissä tuodaan lisäksi esiin seksuaalisuuden teemoja ja Janetista kehkeytyikin eräs 90-luvun seksisymboleista. Jackson vastasi The Velvet Ropen kappaleiden kirjoitus- ja tuotantotyöstä tuonaikaisen aviomiehensä Rene Elizondo Jr:n, Jimmy Jamin sekä Terry Lewisin kanssa. Albumilla vieraili myös muita biisintekijöitä. The Velvet Ropen työstämiseen osallistuivat brittiläinen viulisti Vanessa Mae, kanadalainen laulaja/lauluntekijä Joni Mitchell sekä yhdysvaltalainen rappari Q-Tip. Tyylillisesti poppia, RB:tä, trip hopia, folkia, jazzia, rockia ja elektronista musiikkia yhdistävää The Velvet Ropea on pidetty Jacksonin albumeista siihen mennessä kypsimpänä. Kyseessä on suuntaa antava pitkäsoitto tummempaa tai kapinallisempaa soundia etsineille popartisteille ja The Velvet Rope vaikutti osaltaan keskeisesti vaihtoehtoisen R&B:n kehitykseen. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui Jacksonin neljäs peräkkäinen Billboardin Hot 100-listan kärkeen kohonnut albumi. Myös Tanskassa pitkäsoitto nousi listaykköseksi ja viiden suosituimman joukkoon albumi ylsi esimerkiksi Australiassa, Kanadassa, Ranskassa ja Saksassa. The Velvet Rope saavutti kolminkertaista platinaa ja maailmanlaajuisesti sitä on myyty kahdeksan miljoonaa kappaletta. The Velvet Ropelta poimittiin kuusi singleä. Niistä Got 'til It's Gone voitti vuoden 1998 parhaan musiikkivideon Grammyn, Together Again nousi listakärkeen useissa maissa ja I Get Lonelysta muodostui Billboardin Hot 100 -listalla Janetin 18. peräkkäinen top teniin kohonnut single. Albumin tiimoilta tehty The Velvet Rope Tour vastaanotti myönteisiä arvioita teatraalisuudestaan.

Maanantain mainio:Billy Prestonin käsialaa oleva Joe Cockerin hitti

 You Are So Beautiful on Billy Prestonin ja Bruce Fisherin kirjoittama kappale, jonka originaaliversio julkaistiin Prestonin vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla The Kids & Me. Lisäksi mainittu kappale ilmestyi Prestonin singlen Struttin' b-puolella. Myöhemmin samaisena vuonna brittiläinen vokalisti Joe Cocker julkaisi You Are So Beautifulista hitaamman version albumillaan I Can Stand a Little Rain. Cockerin tulkinta oli Jim Pricen tuottama ja se ilmestyi singleformaatissa marraskuussa 1974. Kappaleesta muodostui eräs Cockerin suurimmista hiteistä, joka nousi Billboardin Hot 100 -listalla viidenneksi ja Kanadan Top Singles- listalla yhtä sijaa korkeammalle. Joidenkin lähteiden mukaan The Beach Boys-yhtyeen Dennis Wilson osallistui niin ikään You Are So Beautifulin kirjoitustyöhön. Hän esitti kappaletta Beach Boysin kanssa 70-luvun lopulta eteenpäin. You Are So Beautifulin levyttäneistä artisteista mainittakoon pikaisesti lisäksi Kenny Rogers ja Bonnie Tyler. Kappale on  ollut myös mukana useissa elokuvissa ja tv-ohjelmissa. Billy Prestonin inspiraation lähteenä You Are So Beautifuliin oli hänen näyttelijättärenä työskennellyt äitinsä. Sävellys sisältää osan Prestonin vuoden 1969 tuotantoa edustavasta kappaleesta Let Us All Get Together, jonka Preston kirjoitti soullaulajatar Doris Troyn kanssa. Vaikka Dennis Wilsonina ei kreditoitu You Are So Beautifulin kirjoittajaksi, Beach Boys-elämäkerturi Jon Stebbinsin mukaan tämä auttoi Prestonia kappaleen viimeistelyssä. Dennis esitti You Are So Beautifulin Beach Boysin konserteissa encorena vuodesta 1975 vuoteen 1983 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. 80-luvun puolivälissä valmistuneessa elokuvassa The Beach Boys:An American Band mainitusta kappaleesa kuullaan Beach Boysin vuosien 1978 ja 1983 liveversiot. Vuonna 2002 Beach Boysilta julkaistiin konserttitaltiointi Good Timin':Live at Knebworth England 1980, jonka biisilistassa You Are So Beautiful oli mukana.

Sunnuntain extra.Isley Brothersin myös coverina menestynyt singlehitti

This Old Heart of Mine (is Weak for You) on biisintekijäkolmikon Holland-Dozier-Hollandin käsialaa oleva ja The Isley Brothersin vuonna 1965 levyttämä kappale. Kyseinen Ronald Isleyn leadvokalisoima biisi nousi listoille seuraavan vuoden tammikuussa. Billboardin Hot 100-listalla sen sijoitus oli 12 ja R&B-listalla kuudentena. Britanniassa This Old Heart of Mine saavutti ensiksi sijan 47. huhtikuussa 1966. Vuonna 1968 kappale nousi saarivaltakunnassa uudelleen listoille ja sen paras sijoitus oli mainitun vuoden marraskuussa kolmantena kahden viikon ajan. This Old Heart of Minesta muodostuikin The Isley Brothersin suurin singlemenestys Britanniassa. Vuonna 1969 yhtye jätti Motownin ja perusti oman levy-yhtiönsä T-Neck. Sylvia Moyn Holland-Dozier-Hollandin kanssa kirjoittamaa This Old Heart of Minea kaavailtiin ensiksi The Supremesin levytettäväksi ja mainittu yhtye työstikin kappaleesta version vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen The Supremes A' Go-Go.  70-luvun puolivälissä Rod Stewart julkaisi This Old Heart of Minesta useiden maiden listoille nousseen levytyksensä. Vuonna 1989 hän levytti kappaleen uudelleen ja tällä kertaa duettona Ronald Isleyn kanssa. Kyseinen versio nousi Kanadan RPM Top Singles-listan kakkossijalle ja Billboardin Hot 100 -listan kymmenenneksi. Adult Contemporary-listan kärjessä kappale oli sekä Billboardilla että RPM-listalla. Jälkimmäinen Stewartin versioista oli Bernard Edwardsin ja Trevor Hornin tuottama ja sen julkaisusta vastasi Warner Bros.

Lauantain pitkä:Eräs 70-luvun puolivälin yhdysvaltalaisen rockin klassikkoalbumeista

 The Modern Lovers:The Modern Lovers

Elokuussa 1976 Beserkley Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Modern Lovers on samannimisen yhdysvaltalaisyhtyeen ensimmäinen ja samalla ainoaksi jäänyt pitkäsoitto. Albumin yhdeksästä raidasta Hospital oli nauhoitettu vuonna 1971 ja kaikki muut albumin kappaleet seuraavana vuonna. The Modern Loversin albumin kappaleista kuuden tuotannosta vastasi John Cale. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Modern Loversin nimikkoalbumi saavutti sijan 381. Vuonna 2012 julkaistussa samaisen listan päivitetyssä versiossa albumin sijoitus oli yhtä sijaa alempana. Teini-ikäinen solisti, biisintekijä ja kitaristi Jonathan Richman perusti The Modern Loversin vuonna 1970. Alkuvuodesta 1971 yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Jerry Harrison, basisti Ernie Brooks ja rumpali David Robinson. Richmanin ystävä ja yhtyeen originaalijäseniin lukeutunut John Felice oli mukana yhtyeessä silloin, kun kouluvelvoitteet sallivat. Syksyyn 1971 mennessä yhtyeen livekeikat Bostonissa ja New Yorkissa herättivät useiden levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Ensimmäiset nauhoituksensa The Modern Lovers teki loppuvuodesta 1971 Warner Brothersille Intermedia-studioilla Bostonissa. Niiden joukossa oli yhtyeen esikoisalbumille päätynyt versio kappaleesta Hospital. Huhtikuussa 1972 The Modern Lovers matkusti Los Angelesiin, missä yhtye teki kaksi demonauhoitusta. Niistä ensimmäinen oli Warner Brosille ja sen tuotannosta vastasi ensisijaisesti jäsenyydestään The Velvet Undergroundissa muistettu John Cale. Jälkimmäinen demonauhoituksista oli A&M:n Allan Masonin ja Robert Apperen tuottama. Vaikka molemmissa nauhoituksissa oli alun perin kyse demoista, ne päätyivät The Modern Loversin esikoisalbumille. Calen tuottamista nauhoituksista albumille sisältyivät Roadrunner, Astral Plane, Old World, Pablo Picasso, She Cracked ja Someone I Care About.A&M:lle tehdyistä nauhoituksista pitkäsoitolle päätyivät Girlfriend, Modern World ja Dignified & Old, niistä viimeksi mainittu tosin ainoastaan erääksi albumin cd-version bonuskappaleista. Yhtye ei kuitenkaan ollut varma, minkä levy-yhtiön kanssa se solmisi sopimuksen. The Modern Lovers palasi Bostoniin ja teki joitakin Kim Fowleyn järjestämiä ja Stewart "Dinky" Dawsonin tuottamia nauhoituksia. Alkuvuodesta 1973 yhtye solmi viimein sopimuksen Warner Brosin kanssa ja päätti, että sen esikoisalbumin tuotannosta vastaisi John Cale. Nauhoitukset alkoivat Kaliforniassa kesän 1973 aikana, mutta selvisi, että joidenkin yhtyeen jäsenten persoonallisuuksien välillä ilmeni konflikteja. Myös Richmanin lähestymistapa kappaleisiinsa oli muuttunut varhaisempaa aggressiivista hardrocktyyliä melodisemmaksi. Nauhoitukset Calen kanssa päättyivät ennen kuin mitään uusia kappaleita oli saatu valmiiksi. Warner Brothers järjesti Kim Fowleyn työskentelemään yhtyeen kanssa, mutta tuossa vaiheessa Jonathan Richman kieltäytyi esittämästä keikoilla joitakin suosituimmista varhaisemmista kappaleistaan. Nauhoituksia häiritsi lisäksi tieto yhtyeen ystävän Gram Parsonsin menehtymisestä. Päivää ennen hänen kuolemaansa Richman ja Parsons olivat keskustelleet yhteisestä levytyksestä. Fowleyn kanssa tehdyistä nauhoituksista varmuudella ainoastaan I'm Straight sekä originaali nauhoitus kappaleesta Government Center päätyivät The Modern Loversin albumin cd-version bonusraidoiksi. Warner Brothers päätti yhteistyönsä The Modern Loversin kanssa ja yhtye lopetti toimintansa alkuvuodesta 1974. Samaisen vuoden lopussa Richman solmi soolosopimuksen Matthew Kaufmanin uuden yhtiön Home of the Hitsin kanssa. Sen nimeksi vaihtui pian Beserkley Records. Richman nauhoitti neljä kappaletta yhtyeiden Earth Quake ja The Rubinoos taustoittamana. Nauhoitusten joukossa olivat uudet versiot kappaleista Road Runner ja Government Center. Mainitut kappaleet ilmestyivät ensiksi singleformaatissa ja vuonna 1975 albumilla The Beserkley Chart Busters Vol 1. Vuonna 1976 Richman alkoi nauhoittaa The Modern Loversin uuden kokoonpanon kanssa albumia Jonathan Richman & The Modern Lovers, jota hän pitää ensimmäisenä soololevynään. Elokuussa 1976 Kaufman julkaisi  The Modern Lovers -nimellä albumin, joka koostui remiksatuista versioista niistä kappaleista, jotka The Modern Lovers oli runsaat neljä vuotta aikaisemmin nauhoittanut Warner Brosille ja A&M:lle. Sen kappaleista Hospital oli kreditoitu Jerry Harrisonin lahjoittamaksi, sillä originaalit vuoden 1971 satoa edustaneet nauhoitukset olivat hänen omistuksessaan. Vuonna 1986 Beserkley julkaisi The Modern Loversin esikoisalbumista uusintapainoksen, jonka bonuskappaleena oli I'm Straight Kim Fowleyn kanssa vuonna 1973 tehdyistä nauhoituksista. Vuonna 1989 Rhino Records julkaisi albumista cd-version, jonka bonuksina olivat Fowleyn tuottama Government Center sekä Dignified & Old vuonna 1972 A&M:lle tehdyistä nauhoituksista. I'm Straightissa ja Government Centerissä Kaufman oli kreditoitu tuottajaksi. Alun perin mainitut kappaleet ilmestyivät  Warnerin vuonna 1980 julkaisemalla kokoelma-albumilla Troublemakers. Vuonna 2003 Sanctuary Records julkaisi The Modern Loversin albumista lisää bonuskappaleita sisältäneen version. I Wanna Sleep in Your Arms ja Dance with Me olivat Fowleyn kanssa vuosina 1973 ja 1972 tehdyiltä demonauhoituksilta. Lisäksi mukana olivat vaihtoehtoiset versiot Roadrunnerista, Someone I Care Aboutista ja Modern Worldista. Niistä kaksi ensimmäistä olivat vuonna 1971 Bostonissa Intermedialle tehdyistä nauhoituksista ja viimeinen seuraavalta vuodelta demonauhoituksista Fowleyn kanssa. Castle Records julkaisi kyseisen 17 kappaleesta muodostuneen version The Modern Loversin esikoisalbumista Yhdysvalloissa vuonna 2007. The Modern Loversin albumi saavutti välittömästi myönteiset arviot ja oli inspiraation lähteenä esimerkiksi punkrockmuusikoille Atlantin molemmilla puolilla. Sex Pistols nauhoitti Roadrunnerista tuoreeltaan coverin, joka julkaistiin soundtrackalbumilla The Great Rock N' Roll Swindle. Britanniassa Calen ja Kaufmanin tuottamat versiot mainitusta kappaleesta julkaistiin samaisella singellä, josta muodostui listahitti vuonna 1977. The Modern Loversin albumi on mukana Robert Dimeryn teoksessa 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Perjantain pohjat:Teksasin pienen boogieyhtyeen vuoden 1973 singlehitti

 La Grande on ZZ-Topin kolmannella ja vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Tres Hombres alun perin julkaistu kappale. Mainitusta biisistä on muodostunut myös eräs yhtyeen repertuaarin suosituimmista. Kesäkuussa 1974 La Grande saavutti Billboardin singlelistalla sijan 41. Kappale viittaa La Grandessa, Teksasin lähistöllä sijainneeseen bordelliin, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Chicken Ranch. Lisäksi se pääsi Broadway-näytelmän ja elokuvan The Best Little Whorehouse in Texas aiheeksi. La Grandessa ZZ-Top soitti sen nimikkokappaleen kappaleen ensi kertaa Fayette County Fairissa niinkin myöhään kuin viides syyskuuta 2015. Dokumentin That Little Ol' Band from Texas ilmestyttyä La Grande nousi uudestaan Billboardin listoille. Kappaleen groove on velkaa sille traditionaaliselle boogiebluesrymille, jota  John Lee Hooker hyödynsi kappaleessaan Boogie Chillen ja Slim Harpo myös Rolling Stonesin coverohjelmisoon päätyneessä biisissä Shake Your Hips. Vastaavasti La Granden  ulvonta tekee kunniaa John Lee Hookerin klassikkokappaleelle Boom Boom.. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti La Granden sijalle 92. sadan parhaan kitarakappaleen listallaan. Rolling Stonen vastaavalla listalla La Grande saavutti sijan 74. Singlen b-puolella julkaistiin ZZ-Topin vuonna 1972 ilmestyneeltä kakkospitkäsoitolta Rio Grande Mud alun perin löytyvä biisi Just Got Paid. Molempien kappaleiden tuotannosta vastasi Bill Ham.

Torstain terävä:Ramonesin kenties legendaarisin pitkäsoitto

 Ramones:Rocket to Russia

Marraskuussa 1977 ilmestynyt Rocket to Russia on jopa punksoundin luojana pidetyn Ramonesin kolmas studioalbumi. Singlehitti Sheena is a Punk Rocker oli julkaistu jo hieman aikaisemmin ja kesää 1977 voikin pitää punkrockin huippuhetkenä, sillä useat keskeiset tyylisuunnan edustajat solmivat levytyssopimuksensa juuri tuolloin. Rocket to Russian äänitykset alkoivat mainitun vuoden elokuussa ja pitkäsoitto saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton. Kaupallisesti Rocket to Russiasta ei muodostunut niin suurta menestystä, kuin yhtye olisi toivonut, mutta albumi saavutti silti parhaimmillaan sijan  49. Billboardin listalla. Kyseessä oli viimeinen Ramonesin pitkäsoitto yhtyeen originaalirumpalille Tommy Ramonelle, joka jätti yhtyeen vuonna 1978 keskittyäkseen tuotantotöihin. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Rocket to Russia saavutti sijan 106. Ramonesin kahteen edeltävään pitkäsoittoon Ramones ja Leave Home verrattuna Rocket to Russia ammentaa musiikillisia vaikutteitaan voimakkaammin  surfmusiikista ja purkkapopista. Edeltäjiensä tavoin albumin teksteille on tunnusomaista musta huumori. Avauskappale Cretin' Hop tekee kunniaa Ramones-diggareille ja on saanut inspiraationsa St. Paulissa, Minnesotassa sijaitsevasta Cretin' Avenuesta. Basisti Dee Dee Ramonen käsialaa oleva Rockaway Beach on tyylillinen kunnianosoitus Beach Boysille ja muille surfyhtyeille. I Don't Care lukeutuu Ramonesin varhaisimpiin sävellyksiin ja alun perin se oli mukana demolla, joka julkaistiin  vuonna 2001 ilmestyneellä Ramonesin debyyttialbumin laajennetulla painoksella. Iskevä Sheena is a Punk Rocker on solisti Joey Ramonen käsialaa ja se kertoo Sheena-nimisestä friikistä, joka kuuntelee punkrockia suosittujen discon ja surfmusiikin sijaan. We're a Happy Familyä voi pitää karikatyyrinä 1900-luvun keskiluokkaisesta amerikkalaisperheestä. Rocket to Russian kakkospuolen avaava Teenage Lobotomy lukeutuu melodiakoukuissaan pitkäsoiton monimutkaisempiin kappaleisiin. I Wanna Be Well, Ramona ja pitkäsoiton päätösraita Why Is It Always This Way lukeutuvat kaikki tyylitajuisen melodiseen tuotantoon. Rocket to Russia sisältää Ramonensin albumeista ensimmäisenä kaksi covertuotantoa edustavaa kappaletta; Do You Want to Dance ja Surfin Bird, joiden originaaliversioista vastaavat Bobby Freeman ja Trashmen. Rocket to Russia saavutti heti ilmestyttyään myönteiset arviot ja esimerkiksi Rolling Stonen Dave Marshin mukaan se oli vuoden paras amerikkalainen rock & roll -levy ja mahdollisesti hauskin koskaan tehty rockalbumi.

Keskiviikon klassikko:Dr. Feelgoodin ensimmäinen Wilko Johnsonin jälkeinen studioalbumi

 Dr. Feelgood:Be Seeing You 

Syyskuussa 1977 United Artistsin julkaisemana ilmestynyt ja Nick Lowen tuottama Be Seeing You on britiläisen pubrockin ydinryhmään lukeutuvan Dr. Feelgoodin viides albumi ja samalla neljäs studiolevy. Lisäksi kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Wilko Johnsonin eroamisen jälkeen työstämä pitkäsoitto, jolla kitaroinnista vastasi Gypie Mayo. Be Seeing Youn paras listasijoitus kotimaassaan oli 55. ja albumi saavutti kolme listaviikkoa. Pitkäsoitolta poimittiin myös Dr. Feelgoodin toinen britien singlelistalle noussut pikkulevy, eli kyseessä oli kappale She's a Wind Up. Koko Dr. Feelgoodin yhteistyötä edustava kappale nousi parhaimmillaan sijalle 34. ja se sai plakkariinsa viisi listaviikkoa. She's a Wind Up julkaistiin sekä seiskatuumaisena että 12-tuumaisena versiona. Ensin mainitun b-puolella ilmestyi Gypie Mayon käsialaa oleva mainio instrumentaalikappale Hi-Rise ja jälkimmäisen kakkosbiisinä oli liveversio kappaleesta Homework. She's a Wind Up on päässyt lisäksi mukaan Dr. Feelgoodin vuonna 1979 ilmestyneelle livealbumille As It Happens ja originaali studioversio useille yhtyeen kokoelma-albumeille, joista  pikaisesti mainittakoon Singles-The UA Years. 20. syyskuuta 1977 Dr. Feelgood teki nauhoituksen BBC Radio Onelle John Peelin ohjelmaa varten. She's a Wind Up oli tuolloin mukana setissä, samoin You Upset Me Baby, lisäksi esimerkiksi Creedence Clearwater Revivalin esikoisalbumilleen ansiokkaasti versioima Wilson Pickettin originaalikappale 99 and a Half (Won't Do) sekä toinen As It Happensiltä singleformaatissa ilmestynyt kappale Baby Jane. Alun perin mainitun kappaleen levytti vuonna 1969 soulvokalisti Otis Clay. Dr. Feelgoodin Baby Jane-singlen b-puolella julkaistiin Johnny "Guitar" Watsonin käsialaa oleva kappale Looking Back. 12-tuumaisella versiolla oli lisäksi mukana liveversio BB Kingin käsialaa olevasta You Upset Me Babystä. Myös Baby Jane pääsi mukaan Feelgoodin konserttitaltioinnille As It Happens ja useille yhtyeen tuotannosta koostetuille kokoelma-albumeille. Be Seeing Youn ydintuotantoa edustavat lisäksi Larry Wallisin käsialaa oleva As Long as the Price is Right, Nick Lowen sävelkynästä kirvonnut That's It, I Quit sekä Muddy Watersin klassikkokappaleisiin lukeutuva The Blues Had a Baby (And They Named It Rock N' Roll). Myös Be Seeing Youn omaa tuotantoa edustavat kappaleet, kuten I Thought I Had It Made sekä I Don't Want to Know, edustavat varsin laadukasta tasoa ja Be Seeing You saattaa varsin hyvin olla Dr. Feelgoodin kolmanneksi paras 70-luvulla työstämä studioalbumi Wilko Johnsonin kitaroimien klassikkolevyjen Down by the Jetty ja Malpractice jälkeen. Nimensä osalta Be Seeing You on poimittu sen työstövaiheessa uutta suosiota saavutaneesta tv:n kulttisarjasta The Prisoner. Samaista teemaa hyödynnetttiin myös pitkäsoiton takakanteen painetussa tekstissä Produced by Number 2 for Number 6.

Tiistain tukeva:Eräs The Whon jälkimmäisen rockoopperan merkkiteoksista

Love Reign o'er Me (Pete's Theme) on Pete Townshendin kirjoittama ja The Whon levyttämä kappale, joka ilmestyi 27. lokakuuta 1973 toisena singlenä The Whon kuudennelta albumilta ja toiselta rockoopperalta Quadrophenia. Kyseessä on mainitun tupla-albumin päätöskappale, josta on muodostunut lisäksi keskeinen biisi The Whon keikkasetissä. Billboardin Hot 100 -listalla Love Reign o'er Me saavutti sijan 76. ja ylsi Cash Boxissa parhaimmillaan sijalle 54. Quadrophenialla julkaistuista kappaleista Love Reign o'er Me ja Is It in My Head ovat vuodelta 1972 ja alun perin niitä kaavailtiin julkaisematta jääneelle albumille Rock is Dead -Long Live Rock! Love Reign o'er Me käsittelee Quadrophenian päähenkilön Jimmyn henkilökohtaista kriisiä. Kun kaikki tuntuu olevan lopussa, Jimmy löytää henkisen pelastuksen putoavasta sateesta. Pete Townshend kertoi kappaleen tekstin viittaavan Meher Baban kerran esittämään kommenttiin, jonka mukaan sade oli siunaus Jumalalta ja ukkonen Jumalan ääni. Yhdysvalloissa Love Reign o'er Me julkaistiin singlenä b-puolellaan Water. Love Reign o'er Men singleformaatissa julkaistu versio on Quadrophenialla ilmestynyttä  lyhyempi. Roger Daltreyn laulusuoritusta mainitussa kappaleessa on ylistetty runsaasti ja Love Reign o'er Me on päässyt lisäksi mukaan vuonna 1979 valmistuneeseen Quadrophenia -elokuvaan ja sen soundtrack-albumille. Kappale oli myös inspiraation lähteenä vuonna 2007 valmistuneelle elokuvalle Reign Over Me, jossa se soi useissa yhteyksissä. Love Reign o'er Me oli ensiksi mukana The Whon keikkasetissä Quadrophenia-kiertueella vuosina 1973 ja 1974. Keikkasettiin kappale palasi vasta yhtyeen jäähyväiskiertueella Yhdysvalloissa vuonna 1982. Love Reign o'er Me oli lisäksi mukana The Whon vuoden 1985 esiintymisessä Wembleyllä Live Aidissa ja palasi settiin yhtyeen vuoden 1989 reunion-kiertueella. Kesällä 1996 The Who esitti Quadrophenian kokonaisuudessaan ja tuolloin yhtyeen linepia täydensi Pink Floydin Dave Gilmour. Kappale palasi ohjelmistoon 1. heinäkuuta 2002 Hollywood Bowlissa soitetussa konsertissa, joka oli The Whon ensimmäinen esiintyminen yhtyeen basistin John Entwistlen edesmenon jälkeen. Love Reign o'er Me oli mukana settilistassa kiertueilla Quadrophenia and More, The Who Hits 50! ja Moving On! Liveversiot mainitusta kappaleesta ilmestyivät The Whon albumeilla  Who's Last, Greatest Hits Live, Join Together, Live from Toronto, Quadrophenia Live in London, Live at the Isle of Wight Festival 2004 ja The Who Live in Hyde Park.

Maanantain mainio:Eppujen vuoden 1986 suurmenestys

 Eppu Normaali:Valkoinen kupla

Joulukuussa 1986 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Valkoinen kupla on Eppu Normaalin yhdeksäs studioalbumi, jota edeltäjänsä, edellisen vuoden elokuussa ilmestyneen menestysalbumi Kahdeksannen ihmeen siivittämänä myytiin yhtyeen diskografiassa toiseksi eniten, eli mainittua pitkäsoittoa on mennyt kaupaksi yli 120 000 kappaletta. Musiikillisesti lähes uneliaalle tasolle herkistynyt albumi sisältää kaksi Eppujen keikkaohjelmistoon pysyvästi jäänyttä kappaletta, jotka ovat Valkoisen kuplan ainoana kappaleena singleformaatissa ilmestynyt Joka päivä ja jokaikinen yö sekä tekstissään hetkeen tarttumisen keskeisyydestä muistuttava Kaikki häipyy, on vain nyt. Kappaleen Pois meluun ja tuiskeeseen tekstiä inspiroi Martti Syrjän sairaalassa tapaama vanha lentäjä, joka halusi takaisin meluun ja tuiskeeseen ja entisen ammattinsa pariin. Kultaista sadetta lukeutuu albumin harvinaisempiin helmiin. Elämää ja kuolemaa käsittelevässä lyriikassa kultainen sade symboloi elämän kauneutta. Kun jatsia kuunneltiin saavutti Valkoisen kuplan ilmestymisen aikoihin radiosoittoa ja kyseisessä kappaleessa Martti Syrjää kuullaan harvinaislaatuisesti kitaristina. Molempien levypuoliskojen avauskappaleet En saa mielestä sinua ja Valkoinen kupla lukeutuvat albumin teksteiltään synkimpään ja musiikillisesti seesteisimpään antiin. Ne kumpikin ilmestyivät automaattisingleinä. Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä) käsittelee tekstissään ammatteihin liittyviä stereotypioita ja Eihän tämän nyt näin pitänyt olla kääntää sukupuoliroolit päälaelleen. Valkoisen kuplan päätöskappale, Juha Torvisen sävelkynästä lähtöisin oleva Paha taika on tekstissään mystissävytteinen ja lukeutuu harvinaislaatuisuudestaan huolimatta lähes albumin parhaimmistoon. Otsikkonsa osalta Valkoinen kupla on väännös Beatlesin Valkoisena tuplana tunnetusta ja vuonna 1968 ilmestyneestä tupla-albumista The Beatles.

Sunnuntain extra:Jack Brucen ja Pete Brownin käsialaa oleva klassikkokappale

Theme for an Imaginary Western, jota on joskus nähty myös kirjoituasussa Theme from an Imaginary Western, on Jack Brucen säveltämä ja Pete Brownin tekstittämä kappale, joka on päätynyt esimerkiksi Mountain-yhtyeen, Leslie Westin, Greensladen ja Johan Ashertonin levytysohjelmistoon. Biisin originaalista levytysversiosta vastasi Jack Bruce vuonna 1969 ilmestyneellä ensimmäisellä sooloalbumillaan Songs for a Tailor. Theme for an Imaginary Westernin lyriikat on mainittu Brownin elämäkerrassa White Rooms and Imaginary Westerns viittauksena hänen varhaisemmille yhtyetovereilleen Dick Heckstall-Smithille ja Graham Bondille yhtyeestä Graham Bond Organisation. Vuonna 1970 Mountain levytti Theme for an Imaginary Westernistä sielukkaan näkemyksen esikoisalbumilleen Climbing! Mainitussa versiossa solistina oli yhtyeen basisti Felix Pappalardi, joka oli myös vaikuttanut tuottajana Brucen albumilla ja tuonut mainitun kappaleen yhtyeen kitaristin Leslie Westin tietoisuuteen. Niinpä se päätyi myös Mountainin esikoispitkäsoitolle. Theme for an Imaginary Western kuultiin Mountainin keikkasetissä myös Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969 ja kyseinen versio pääsi mukaan albumille Woodstock 2.  Vuonna 1988 Bruce ja West levyttivät Theme for an Imaginary Westernistä uusioversion jälkimmäisen albumille Theme ja West lisäksi omalle konserttitaltioinnilleen Leslie West Live! West esitti kappaleen myös Howard Stern Showssa.

Lauantain pitkä:Pitkäikäinen brittiläinen rockyhtye

Mungo Jerry on englantilainen rockyhtye, jonka suurin suosio ajoittui 70-luvun alkupuolelle. Se on jatkanut toimintaansa vaihtelevilla kokoonpanoilla, joiden johtohahmona on aina vaikuttanut Ray Dorset. Nimensä yhtye otti T S Elliottin teoksen Old Possum’s Book of Practical Cats runosta nimeltä Mungojerrie and Rumpelteazer. Yhtye identifioituu ensisijaisesti hittiinsä In the Summertime, mutta kotimaassaan se saavutti kaikkiaan yhdeksän singlehittiä, joista kaksi nousi listakärkeen. Etelä-Afrikassa Mungo Jerry saavutti viisi top 20:een kohonnutta singleä. 23. toukokuuta 1970 yhtye soitti debyyttikeikkansa Staffordshiressa Hollywood Festivalilla. Mungo Jerry saavutti siinä määrin hyvän vastaanoton, että festivaalijärjestäjät pyysivät yhtyettä esiintymään uudestaan seuraavana iltana. Kyseisen festivaalin esiintyjäkattaus oli varsin merkittävä, sillä sen esiintyjiin lukeutuiva esimerkiksi Black Sabbath, Traffic sekä debyyttikeikkansa Britanniassa soittanut Grateful Dead. In the Summertime oli Mungo Jerryn debyyttisingle. Se nousi ensiksi sijalle 13. ja seuraavaksi listakärkeen kotimaassaan säilyttäen ykköspaikkansa seitsemän viikon ajan. Kaiken kaikkiaan In the Summertime on myynyt 30 miljoonaa kappaletta ja noussut listakärkeen 26 maassa. Ray Dorset ja Colin Earl olivat vaikuttaneet aikaisemmin yhtyeessä Good Earth. Basistiksi saatiin Joe Rush. Kun hänet korvasi Mike Cole, Mungo Jerry levytti tuotantonsa 17 ensimmäistä kappaletta, niiden joukossa In the Summertime. Banjoa, kitaraa ja bluesharppua soittanut Paul King täydensi Mungo Jerryn kvartettikokoonpanon. Yhdysvalloissa yhtye keikkaili syyskuussa 1970. Mike Colen tilalle basistiksi vaihtui John Godfley ja maaliskuussa 1971 ilmestynyt single Baby Jump nousi sekin kotimaassaan listakärkeen. Kolmas sinkku Lady Rose oli sekin vähällä nousta ykköseksi, mutta tekstiinsä liittyneistä syistä kappalee vedettiin väliaikaisesti pois markkinoilta.

Vuonna 1970 Melody Maker nimesi Mungo Jerryn parhaaksi uudeksi yhtyeeksi ja seuraavana vuonna  se sijoittui viiden parhaan livebändin joukkoon. Vuonna 1972 ilmestyi Dorsetin sooloalbumi Cold Blue Excursion, jolla kuultiin jousitaustoja ja yhdessä kappaleessa myös jazzyhtyettä. Muuttuneella line upilla Mungo Jerry julkaisi singlemenestyksiä vuoteen 1976 saakka. Open Up nousi top 20:een, Alright Alright Alright yhtyeen kotimaassa kolmen suosituimman joukkoon ja muista menestyslevyistä mainittakoon Wild Love, Long Legged Woman Dressed in Black, Kanadassa viiden suosituimman joukkoon noussut Hello Nadine, It’s a Secret sekä You Don’t Have to Be in the Army to Fight in the War. Yhtyeessä soittaneista muusikoista nostettakoon esiin vielä basisti Bob Daisley ja rumpali Boris Williams. Mungo Jerry oli ensimmäinen länsimainen yhtye, joka pääsi esiintymään televisioiduille livekeikoille rautaesiripun takana. Vuonna 1980 Dorsetin säveltämä kappale Feels Like I’m in Love nousi listakärkeen Kelly Marien levytyksenä. Vuonna 1983 Dorset oli osa bluesrockin superyhtyettä nimeltä Katmandu, joka levytti pitkäsoiton A Case for the Blues. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Peter Green sekä Atomic Roosterista ja Crazy World of Arthur Brownista tuttu kosketinsoittaja Vincent Crane. Vuonna 2003 Dorset levytti saksalaisten muusikoiden kanssa pitkäsoiton Adults Only nimellä Mungo Jerry Blues Band.

Kahta vuotta myöhemmin Dorset esiintyi kolmen eri Mungo Jerry – line upin kanssa. Brittiläinen Mungo Jerry Band esitti poppia ja rockia, saksalainen vastaava bluesia ja rockia ja Mungo Jerry & The Goodtime Gamblers jugia, skiffleä ja bluesia. Newcastlessa ja Stokessa järjestetyssä 35 Years of Mungo Jerry- tapahtumassa Dorset esiintyi originaalibasistinsa Mike Colen kanssa. Maaliskuussa 2006 ilmestyi single Mr Midnight ja British Blues All Stars – kiertueella Dorset oli mukana kitaristi/solistina ja muista esiintyjistä mainittakoon Long John Baldry, Spencer Davis, Pete York sekä Colin Hodkingson. Vuonna 2007 ilmestyi kaksi pitkäsoittoa. Naked from the Heart muistutti tyylillisesti Mungo Jerryn vanhaa musiikillista ilmaisua ja mukana olivat Cole sekä perkussionisti/pianisti Bruce Brand. Loppuvuodesta ilmestynyt When She Comes She Runs All Over Me levytettiin Mungo Jerry Blues Bandin nimellä.Vuosien 2008 ja 2011 välillä Mungo Jerry esiintyi useilla eurooppalaisilla bluesfestivaaleilla. Vuonna 2010 In the Summertimen 40-vuotista olemassaoloa juhlistettiin uusiolevytyksellä, joka tehtiin nimellä Mungo Jerry and Bluestone featuring MC Skibadee. Vuonna 2012 vuorossa oli pitkäsoitto Cool Jesus sekä single Give Us a Song. Mungo Jerryn tuoreimmat albumit ovat vuosina 2015, 2019 ja 2022 ilmestyneet Kicking Back, Xstreme ja Somelight.

Perjantain pohjat:Stevie Winwoodin ensimmäinen Billboardin listakärkeen noussut single

Higher Love on brittiläisen solistin, kosketinsoittajan ja biisintekijän Stevie Winwoodin Will Jenningsin kanssa kirjoittama ja Russ Titelmanin tuottama kappale, joka ilmestyi Winwoodin vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla Back in the High Life. Kappaleen naislauluosuuksista vastasi Chaka Khan, joka nähtiin myös biisistä työstetyssä musiikkivideossa. Higher Love oli Winwoodin ensimmäinen Billboardin Hot 100 -listan kärkeen kohonnut single, joka säilytti sijoituksensa viikon ajan. Winwoodin ykköspaikkaa oli edeltänyt Madonna kappaleella Papa Don't Preach ja sitä seurasi brittitrio Bananaraman cover Shocking Bluen vuoden 1970 suurmenestyksestä Venus. Billboardin Album Rock Tracks -listalla Higher Love pysytteli ykkössijalla kuukauden ajan ja kappale vastaanotti kaksi Grammya; vuoden kappaleen ja parhaan miespoplaulusuorituksen palkinnot. Myös Kanadassa Higher Love nousi listakärkeen viikon ajaksi. Britanniassa kappaleen paras sijoitus oli 13., mikä oli saarivaltakunnassa Winwoodin korkein listasijoitus hänen soololevytystensä osalta. Whitney Houston työsti Higher Lovesta coverin vuonna 1990 ja se ilmestyi hänen kolmannen albuminsa I'm Your Baby Tonight Japanissa julkaistun painoksen bonuskappaleena. James Vincent McMorrow levytti Higher Loven vuonna 2011 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Early in the Morning. Kesäkuussa 2019 norjalainen dj Kygo työsti Houstonin coverversiosta tropical house-version, joka kohosi Billboardin Dance Club Songs -listan kärkeen tehden siitä Houstonin parhaiten menestyneen postuumin julkaisun.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisen rockin klassikon täysaikainen rumpali

11. toukokuuta 1947 syntynyt ja 24. tammikuuta 2017 edesmennyt Claude Hudson, eli Buch Trucks oli yhdysvaltalaisrumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Allman Brothers Bandissa. Jacksonvillessa, Floridassa syntynyt ja varttunut Trucks perusti 60-luvun puolivälissä Florida Staten yliopistossa vaikuttaessaan yhtyeen 31:st of February. The Allman Brothers Bandin jäseneksi hän liittyi vuonna 1969. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt konserttitaltiointi Live at Fillmore East merkitsi yhtyeelle sekä taiteellista että kaupallista läpimurtoa. Sekä livekeikkojensa vahvuuden että menestysalbumiensa ansiosta The Allman Brothers Bandista muodostui eräs aikakautensa suosituimmista yhtyeistä. Vaikka The Allman Brothers Band lopetti välillä toimintansa useampaan kertaan, Trucks oli mukana sen kokoonpanoissa koko yhtyeen 45 vuotta kestäneen uran ajan. Trucksin ensimmäiset yhtyeet olivat vuonna 1964 singlen julkaissut The Vikings sekä ensisijaisesti Beatles-covereita esittänyt The Echoes. Seuraava Trucksin perustama yhtye The Bitter Ind. soitti lainakappaleita Dylanilta, The Byrdsiltä ja Lovin' Spoonfulilta. Eräässä clubissa Trucks tapasi The Allman Joys-yhtyeen jäsenet, veljekset Duane ja Gregg Allmanin. Nimensä the 31:st of Februaryksi muuttanut yhtye solmi levytyssopimuksen Vanguard Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1968.The Allmansin kanssa eri nimillä esiintyneen yhtyeen demoja julkaistiin vuonna 1972 nimellä Duane & Gregg Allman. Vuoteen 1969 mennessä Duane Allman oli solminut sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Yhtye ryhtyi toimimaan nimellä The Allman Brothers Band ja sen toisena rumpalina Trucksin kanssa vaikutti jazzvaikutteisempi muusikko Jai Johanny Johanson. Yhtye julkaisi esikoisalbuminsa marraskuussa 1969. Trucks jatkoi The Allman Brothers Bandin rumpalina koko yhtyeen toiminta-ajan, eli vuoteen 2014 saakka. Vuonna 2015 Trucks soitti kaksi festivaalikeikkaa yhtyeen Butch Trucks & Very Special Friends kanssa. Mainitusta yhtyeestä kehittyi kokonpanossaan useampia The Allman Brothers Bandin jäseniä sisältänyt Les Brers. Lisäksi Trucksin työsarkaan lukeutui yhtye Butch Trucks & The Freight Train Band. Hänen kiinnostuksensa kohteita olivat kirjallisuus ja filosofia. Trucks menehtyi 24. tammikuuta 2017 Kalifornian West Palm Beachilla itse aiheuttamaansa ampumahaavaan vuosia kestäneiden taloudellisten ongelmien jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Eric Burdonin psykedeelistä rockia edustanut yhtye

Solisti Eric Burdon, rumpali Barry Jenkins, kitaristi/solisti/basisti John Weider, kitaristi/pianisti Vic Briggs ja basisti Danny McCulloch perustivat joulukuussa 1966 yhtyeen Eric Burdon & The Animals, joka erosi musiikillisesti voimakkasti Burdonin varhaisemman yhtyeen The Animalsin rhythm and bluesia edustaneesta tyylistä. Eric Burdon & The Animals edusti solistinsa näkemystä psykedeelisestä rockista. Yhtye muutti Kaliforniaan, eikä soittanut varhaisilla keikoillaan lainkaan The Animalsin konserteissa tutuksi tullutta tuotantoa. Eric Burdon & The Animalsin hittikappaleisiin lukeutuivat San Franciscan Nights, Montereyn festivaalille tribuutiksi työstetty Monterey sekä Sky Pilot. Eric Burdon & The Animalsin soundia voi pitää huomattavasti The Animalsin vastaavaa raskaampana ja Burdon suorastaan huusi Rolling Stones- cover Paint It Blackin ja Hey Gyp-kappaleen liveversioissa. Yhtyeen kokeellisempaa soundia edustivat esimerkiksi vuonna 1968 julkaistut We Love You Lil sekä 19-minuuttinen New York 1963- America 1968. Hiljaisesti käynnistyneet kappaleet muuttuivat psykedeelisiksi ja sisälsivät huutoa ja tyypillisistä eroavia instrumentteja. Vuonna 1968 Zoot Money liityi aluksi Eric Burdon & The Animalsin pianistiksi/kosketinsoittajaksi, mutta McCullochin lähdettyä Moneyta kuultiin myös basistina ja ajoittaisena solistina. Heinäkuussa 1968 Andy Summers otti Briggsin paikan yhtyeen riveissä. Moneyn ja Summersin varhaisempi yhtye oli ollut brittipsykedeliaa edustanut Dantalia's Chariot ja kyseinen Eric Burdon & The Animalsin line-up soitti runsaasti Dantalia's Chariotin tuotantoa, josta Burdon oli kiinnostunut. Weider ja Summers vuorottelivat lopulta basisteina, sillä Moneylla oli huolehdittavanaan useita muita instrumentteja. Summers saavutti lopulta suurta suosiota The Policen kitaristina. Joulukuuhun 1968 mennessä kyseinen Eric Burdon & The Animalsin kokoonpano oli lopettanut toimintansa ja julkaissut viimeisen levynsä, tupla-albumin Love Is sekä singlet Ring of Fire ja River Deep Mountain High. Mainittua tuplakkoa Eric Burdon & The Animalsin tuotannossa olivat edeltäneet vuonna 1967 ilmestynyt pitkäsoitto Winds of Change sekä seuraavana vuonna julkaistut albumit The Twain Shall Meet ja Everyone of Us. Yhtyeen hajoamiselle on esitetty useita syitä, joista yksi merkittävimmistä on peruuntunut kiertue Japanissa. Money ja lyhyeksi aikaa myös Summers siirtyivät soolourilleen, Weideristä tuli brittiläisen rockyhtyeen Familyn jäsen ja Burdon lyöttäytyi yhteen Long Beachistä, Kaliforniasta kotoisin olleen latinalaisen rockyhtyeen Warin kanssa.

Tiistain tukeva:Suosittu britti-invaasion edustaja

The Tremeloes on Dagenhamissa, Essexissä vuonna 1958 perustettu popyhtye. Uuden vuoden päivänä 1962 Decca Records kiinnitti mainitun yhtyeen varhaisen kokoonpanon, joka oli laulusolistinsa mukaan nimetty Brian Poole & The Tremeloes, The Beatlesin asemesta. Kyseiseen seikkaan on mainittu vaikuttaneen myös The Tremeloesin lähempänä Lontoota ollut sijainti. Yhtyeen originaalin kokoonpanon muodostivat solisti Brian Poole, soolokitaristi Ricky West, rytmikitaristi/kosketinsoittaja Alan Blakley, rumpali Dave Munden ja basisti Alan Howard. Brian Poole & The Tremeloes nousi aluksi listoille heinäkuussa 1963 versiollaan The Isley Brothersin originaalituotantoa edustavasta ja Bealesin maaliskuussa 1963 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Please Please Me löytyvästä Twist and Shoutista. Brian Poole & The Tremeloesin versio The Contoursin kappaleesta Do You Love Me nousi Britannian singlelistan kärkeen. Kymmenen suosituimman joukkoon kohosivat lisäksi näkemykset Roy Orbisonin Candy Manista ja The Cricketsin singlen b-puolella alkuaan julkaistusta kappaleesta Someone, Someone, joka nousi listakakkoseksi. Vuonna 1966 Poole siirtyi vähemmän menestyksekkäälle soolouralleen The Tremeloesin jatkaessa toimintaansa kvartettina. Howard jätti yhtyeen samana samana vuonna ja hänen paikkansa otti Len "Chip" Hawkes.  Deccalle The Tremeloes levytti näkemyksensä Paul Simonin kappaleesta Blessed. Se ei noussut listoille, mutta saavutti radiosoittoa. Seuraavaksi The Tremeloesin levy-yhtiöksi vaihtui CBS Records. Mike Smithin tuottamana The Tremeloes levytti ensiksi Beatlesin Good Day Sunshinen. Hittien makuun yhtye pääsi jälleen vuonna 1967. Cat Stevensin Here Comes My Baby-versiointia seurasivat italialaista alkuperää olleet Suddenly You Love Me I'm Gonna Try ja Little Lady. Näkemys Four Seasonsin Silence is Goldenista nousi britten singlelistan kärkeen ja kyseinen kappale sekä Here Comes My Baby olivat myös Yhdysvalloissa top 20- menestyksiä Epic Recordsin julkaisemina.Kaikki yhtyeen jäsenet esiintyivät solisteina Mundenin ja Hawkensin laulaessa eniten leadia. The Tremeloes esiintyi usein BBC:n ohjelmassa Top of the Pops. Yhtye oli suositumpi nuoremman yleisön ja myös vanhempien kuin rockdiggareiden keskuudessa. Albumiraidoiksi The Tremeloes levytti silti myös selkeästi raskaampaa tuotantoa, kuten yhteissävellyksen Try Me ja instrumentaalin Instant Whip. Suosituimpiin hitteihin lukeutui myös vuonna 1967 brittilistan neljänneksi noussut Even the Bad Times Are Good. Samana vuonna ilmestyi The Tremeloesin esikoispitkäsoitto Here Come The Tremeloes. Kunnianhimoinen ja omaa tuotantoa edustanut single Call Me Number One oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena vuonna 1969. Ilman Poolea The Tremeloes saavutti Britanniassa yhdeksän top 20:een noussutta singleä. Westwood ja Blakley olivat molemmat soolokitaristeja ja vastasivat The Tremeloesin levytyksillä myös sitarista, banjosta, pedal steel-kitarasta ja koskettimista. Hawkes soitti basson lisäksi rumpuja. Kappaletta Yellow River tarjottiin myös The Tremeloesille. Dave Mundenin kappaleesta vokalisoima näkemys hyllytettiin, mutta Christien vuonna 1970 ilmestyneellä hittiversiolla taustamuusikkoina kuullaan silti The Tremeloesia. Kaksikko Blakley/Hawkes vastasi suurimmasta osasta The Tremeloesin originaalituotannosta. Myös West ja Munden sävelsivät kappaleita yhtyeen ohjelmistoon. The Tremeloesin omia kappaleita julkaistiin aluksi albumiraitoina ja singlejen b-puolilla, mutta myöhemmin myös singlejen paraatipuolina. Blakleyn ja Hawkesin kirjoittama Me and My Life nousi brittilistalla neljänneksi vuonna 1970. Muutamaa viikkoa myöhemmin julkaistiin laadukas albumi Master, joka ei kuitenkaan menestynyt. Erityisesti Saksassa yhtye saavutti hittejä vielä myöhemminkin 70-luvulla ja kyseisistä kappaleista suurin menestys oli sijan 16. saavuttanut Ride On. Vuodesta 1972 lähtien Tremeloesin kokoonpano on vaihdellut runsaasti Mundenin säilyessä ainoana pysyvänä jäsenenä. Vuonna 1974 ilmestyi albumi Shiner ja seuraavana vuonna pitkäsoitto Don't Let the Music Die, josta jälkimmäisellä Munden oli ainoa originaalijäsen. Hawkes työsti kaksi sooloalbumia RCA Recordsille. Vuonna 1983 originaali kvartetti teki paluun. Blakley menehtyi syöpään kesäkuussa 1996. Munden ja West jatkoivat kokoonpanolla, jonka täydensivät basisti Dave Fryer ja kosketinsoittaja Joe Gillingham. Vuonna 2005 Fryerin paikan otti The Sweetissä vokalisoinut ja bassotellut Jeff Brown. Fryer on sittemmin asunut Saksassa jatkaen musiikin kirjoittamista ja ajoittaisia esiintymisiä. Syyskuussa 2006 Brian Poole, Chip Hawkes ja The Tremeloes tekivät Britanniassa 40-vuotisjuhlakiertueen. Munden ja West ovat jatkaneet yhtyeen kanssa kokoonpanoilla, joiden muut muusikot ovat aikaisemmin vaikuttaneet muissa 60 - ja 70-lukujen yhtyeissä. West jättäytyi pois vuonna 2012. Hawkes on ollut aktiivinen oman Class of '64-yhtyeensä kanssa. Sen muita tunnettuja muusikoita ovat The Kinksissä vaikuttanut Mick Avory ja The Holliesiin kuulunut Eric Haydock. Yhtye konsertoi ympäri maailmaa ja levytti albumin, joka koostui vanhojen hittien uusioversioista sekä uudesta singlestä She's Not My Child. Vuonna 2019 keikkailleessa The Tremeloesin lineupissa vanhempaa kokoonpanoa edustivat Westwood, Clarke ja Hawkes. Originaalirumpali Dave Munden menehtyi lokakuun puolivälissä 2020 76 vuoden ikäisenä. Vuoden 2021 aikana Chip Hawkes, Rick Westwood, Mick Clarke, Jodie Hawkes ja Richard Marsh esiintyivät edelleen Britanniassa The Tremeloesin nimellä Britanniassa nostalgiakiertueilla. Vuonna 2022 Jodien veljestä Chesney Hawkesista tuli yhtyeen solisti sarjassa konsertteja.

Maanantain mainio:Useiden huippumuusikoiden kanssa työskennellyt englantilaisrumpali

Yhdeksäs toukokuuta 1938 Bournemouthissa, Hampshiressa, eli nykyisessä Dorsetissa syntynyt Colin Eric Allen on britiläinen bluesrumpali ja lauluntekijä. Aikuisikänsä ensimmäiset kymmenen vuotta hän työskenteli lentokonemekaanikkona. Allenin kiinnostus jazzmusiikkiin alkoi 16-vuotiaana ja kahta vuotta myöhemmin hän alkoi soittaa rumpuja. Allen opiskeli rumpujen soittoa kahden vuoden ajan paikallisen rumpalin Jack Horwoodin ja lyhyen ajan myös yhdysvaltalaisen jazzrumpalin Philly Joe Jonesin kanssa. Allenin ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui elokuvateatterissa järjestetyssä skiffle-kilpailussa. Bournemouthissa hän jatkoi soittamista jazzmuusikoiden kanssa. Vuoden 1963 aikana Allenista tuli Zoot Moneyn luotsaaman Big Roll Bandin jäsen. Sen lineupiin kuului lisäksi esimerkiksi tuleva The Policen kitaristi Andy Summers.Vieraillessaan Lontoossa Allen esiintyi muutaman vuoden ajan Barnesissa The Bull's Head-nimisessä pubissa, jossa livemusiikkia soitettiin säännöllisesti. Vuoden 1964 alkajaisiksi Allen muutti Lontooseen Andy Summersin kanssa. Allen on tehnyt musiikillista yhteistyötä  Bob Dylanin, John Lee Hookerin, Sonny Boy Williamsonin, Memphis Slimin, Solomon Burken, John Mayall & the Bluesbreakersin, Mick Taylorin, Focuksen, Donovanin, Stone The Crowsin, Georgie Famen ja Brian Joseph Frielin kanssa. The British Blues Quintetin kanssa hän on musisoinut kosketinsoittaja Zoot Moneyn, vokalisti Maggie Bellin ja basisti Colin Hodgkinsonin kanssa. Stone the Crowsin lopetettua toimintansa Allen liittyi hollantilaiseen rockyhtyeeseen Focukseen ja vaikutti rumpalina sen vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Hamburger Concerto. Allen on naimisissa ja hänellä on yksi tytär. 80-luvun puolivälistä lähtien hän on asunut Tukholmassa ja soittanut useiden artistien kanssa. Useiden vuosien ajan Allen vaikutti suhteellisen tunnetussa Totta's Blues Bandissa. Soitettuaan lähes 50 vuoden ajan Allen lopetti ammattimaisen muusikonuransa vuonna 2012. Kappaleiden lyriikoiden kirjoittamisen Allen aloitti ollessaan Stone The Crowsin jäsen. Kappaleita, joiden kirjoitustyössä hän on ollut mukana, ovat levyttäneet esimerkiksi Paul McCartneyn Wings, Fleetwood Mac, Mick Taylor ja Mick Ronson. Kirjoitustyössään Alllen on toiminut ensisijaisesti tekstintekijänä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon kappale Alabama Mick Taylorin vuonna 1979 ilmestyneeltä ja hänen nimeään kantavalta esikoissooloalbumilta. Tähän mennessä on julkaistu noin 60  kappaletta, joiden kirjoitustyöhön Allen on osallistunut.

Sunnuntain extra:Bob Segerin vuoden 1980 klassikkohitti

Against the Wind on Bob Seger & The Silver Bullet Band -yhtyeen samannimisellä albumilla vuonna 1980 julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi mainitun albumin toisena singlebiisinä. Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan viidennen sijan. WWFX:lle antamassaan haastattelussa Seger on maininnut kappaleen kertovan hänen lukioajoistaan, jolloin Seger harrasti juoksemista. Hän kuvasi kappaleen pyrkimyksenä päästä eteenpäin samanaikaisesti hulluutensa ja rehellisyytensä säilyttäen. Kappaleen avauslyriikoissa mainittu Janey viittaa Janey Dinsdaleen, jonka kanssa Segerillä oli pitkäaikainen suhde vuosien 1972 ja 1983 välillä. Kappaleen tekstissä mainitut henkilöt ovat olleet myrskyn armoilla ja mainittu seikka sekä se, että he ovat kyenneet pitämään yllä ihmissuhteitaan, on tehnyt heistä paljon parempia. Myöhemmin Seger on maininnut, että aluksi häntä vaivasi kappaleen tekstin kohta "Wish I didn't know now what I didn't know then", mutta koska kaikki hänen tuttunsa pitivät kyseisestä rivistä, se sai jäädä mukaan. Lisäksi mainittua tekstin kohtaa on lainattu useissa muissa kappaleissa, mikä osoittaa sen olevan hyväksyttävää lyriikkaa. Musiikkijournalisti Maurey Deanin mukaan Against the Windin teemana on ikääntyminen ja kamppailu kaikkien niiden taakkojen kanssa, joita joudumme kohtaamaan.Rolling Stonen Dave Marsh on kohottanut Against the Windin tekstistä unohtumattomiksi kohdat "Well, those drifter's days are past me now/I've so much more to think about/Deadlines and commitments/What to leave in/What to leave out". Marshin mielestä ne ovat lisäksi koskettavia tavassa, jolla Seger empivästi esittää haavoittuvuutensa. Against the Windistä on levytetty useampia coverversioita, joista mainittakoon Highwaymenin esikoisalbumilla julkaistu näkemys. Kappaleen originaaliversio on mukana Forrest Gump -elokuvassa.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä bluesartisteista

 Kahdeksas toukokuuta 1911 syntynyt ja 16. elokuuta 1938 edesmennyt Robert Leroy Johnson oli yhdysvaltalainen blueskitaristi, solisti ja biisintekijä. Hänen vuosien 1936 ja 1937 aikana tekemänsä levytykset esittelevät vokalisointia sekä kitaristin ja lauluntekijän taitoja, jotka ovat olleet inspiraation lähteinä myöhempien sukupolvien muusikoille. Johnson on sittemmin tunnustettu erityisesti Delta blues-tyylin mestariksi. Elinaikanaan Johnson oli esimerkiksi clubien lauantai-tansseissa esiintynyt matkustava muusikko, joka ei saavuttanut elinaikanaan suurta menestystä. Hän osallistui ainoastaan kaksiin nauhoituksiin; vuonna 1936 San Antoniossa ja seuraavana vuonna Dallasissa. Niissä taltioitui kaikkiaan 29 kappaletta ja 13 säilynyttä vaihtoehtoista ottoa. Mainittujen nauhoitusten tuotannosta vastasi Country Music Hall of Fameen päässyt Don Law. Suurin osa Johnsonin levyttämistä kappaleista julkaistiin kymppituumaisina 78 kierroksen singleinä ja niistä muutama Johnsonin kuoleman jälkeen. Mainittujen levytysten lisäksi Johnsonista tiedetään ainoastaan niissä Mississippi Deltan musiikkiympyröissä, joissa hän vietti suurimman osan elämästään. Tutkijat ovat muotoilleet uudelleen suuren osan Johnsonin elämäntarinasta hänen kuolemansa jälkeen. Johnsonin elinaikana ja parina vuosikymmenenä hänen kuolemansa jälkeen artistin musiikilla oli pieni, mutta vaikutusvaltainen diggarikuntansa. Loppuvuodesta 1968 John Hammondin oli tarkoitus kutsua Johnson esiintymään Carnegie Halliin From Spirituals to Swing-konserttiin, jolloin hänelle selvisi Johnsonin kuolleen. Brunswick Records omisti Johnsonin alkuperäiset levytykset ja niiden ostajana oli Columbia Records, jossa Hammond oli töissä. Vuonna 1941 musikologi Alan Lomax matkusti Mississippiin tarkoituksenaan tehdä nauhoituksia Johsonin kanssa. Myöskään hän ei ollut tietoinen tämän edesmenosta. Tuossa vaiheessa Law työskenteli Columbia Recordsilla ja hän kokosi joukon Johnsonin levytyksiä, jotka Columbia julkaisi vuonna 1961 nimellä King of the Delta Blues Singers. Se toi lopulta Johnsonin työn tunnetuksi laajemman yleisön keskuudessa. Albumin vaikutus brittiläiseen bluesiin on ollut varsin merkittävä. Esimerkiksi Eric Clapton on kutsunut Johnsonia tärkeimmäksi koskaan eläneeksi bluessolistiksi. Bob Dylanin, Keith Richardsin ja Robert Plantin kaltaiset muusikot ovat nimenneet Johnsonin eräänä keskeisimmistä vaikuttajista omalle työlleen. Vuosien mittaan monet artistit ovat levyttäneet coverversioitaan Johnsonin originaalikappaleista ja muiden levytyksinä niistä on muodostunut hittejä. Vastaavasti monet myöhäisempänä aikana vaikuttaneet artistit ovat lainanneet Johsonin kitaralickejä ja lyriikoita. Vuonna 2019 ilmestyi Gayle Dean Wardlowin ja Bruce Conforthin kirjoittama ja palkinnon voittanut biografia Up Jumped the Devil:The Real Life of Robert Johnson. 90-luvun aikana Johnsonista valmistui kaksi dokumenttia; vuonna 1991 John Hammond Jr:n The Search for Robert Johnson ja vuonna 1997 Can't You Hear the Wind Howl, the Life and Music of Robert Johson. Niistä jälkimmäinen sisälsi rekonstruoituja jaksoja, joissa Johnsonia esitti Keb' Mo. Vuosien myötä Johnsonin musiikin merkitys on huomioitu Rock and Roll, Grammy ja Blues Hall of Fameissa sekä Kongressin kirjaston kansallisessa ääniterekisterissä.

Perjantain pohjat:Huippusuositun yhdysvaltalaisartistin läpimurtohitti

 Piano Man on yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän Billy Joelin kirjoittama ja esittämä kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1973 ilmestyneellä samannimisellä albumillaan. Singleformaatissa kappale ilmestyi toinen marraskuuta 1973. Piano Manin lyriikat on laulettu Joelin omasta perspektiivistä kapakan pianistina ja ne muistuttavat siellä tapahtuneista kokemuksista ja tavatuista ihmisistä. Piano Man perustuu Joelin todellisen elämän tapahtumiin vuosina 1972-1973. Tuolloin hän vaikutti lounge-muusikkona Los Angelesissa ja yritti paeta enkelten kaupungissa sijainnutta tuonaikaista levy-yhtiötään Family Productionsia, jonka vähäisen promootion takia Joelin albumi Cold Spring Harbor oli saanut osakseen niukasti huomiota. Piano Manin lyriikoissa Joel kuvaa eri hahmoja, kuten baarimikko Johnia ja kartano-novelisti Paulia, jotka kumpikin pohjautuvat todellisiin henkilöihin. Piano Manista muodostui Joelin läpimurtohitti ja eräänlainen tunnuskappale, joka nousi Billboardin Hot 100 - listalla sijalle 25. huhtikuussa 1974. Joelin lyötyä itsensä lopullisesti läpi vuonna 1977 ilmestyneellä albumillaan The Stranger Piano Manista muodostui eräs hänen tuotantonsa tunnetuimmista kappaleista. Sittemmin siitä on kehkeytynyt myös Joelin konserttien kohokohta, jonka aikana Joel yleensä antaa yleisön laulaa kappaleen kertosäkeen. Vuonna 2015 Kongressin kirjasto valitsi Piano Manin kansalliseen äänirekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä.

Torstain terävä:Grateful Deadin vuoden 1970 ensimmäisen klassikkoalbumin balladikappale

 Dire Wolf on Grateful Deadin balladituotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuoden 1970 satoa edustavalla ensimmäisellä studioalbumilla Workingman's Dead. Robert Hunter kirjoitti kappaleen lyriikat katsottuaan Baskervillen koiran elokuva-adaptaation. Countrysta ja folkista elementtejä omineesta sävellyksestä vastasi Jerry Garcia vielä samaisena päivänä. Kappale kertoo tarinan miehestä, joka pelaa korttia kauhean suden kanssa Fennariossa kylmänä talvi-iltana. Sen lyriikoista on esitetty toisistaan eriäviä tulkintoja. Dire Wolfista muodostui standardi Grateful Deadin ohjelmistoon ja vuosien 1969 ja 1995 välillä se kuultiin yhtyeen keikkasetissä yli kaksisataa kertaa. Hunter ja Garcia spekuloivat tarinan koiran identiteettiä ja saivat idean kauheasta sudesta. Teksti kertoo tarinan päivälliselle Fennariossa kylmänä talvipäivänä istuvasta työmiehestä. Kertojan mukaan tämä herää keskellä yötä ja havaitsee kauhean suden ikkunansa ulkopuolella. Susi saapuu pelaamaan korttia ja vaikka kappaleen kertosäkeessä toistetaan don't murder me, susi tekee lopulta tehtävänsä. Kappaleen tekstin päähenkilön on tulkittu itse aiheuttaneen  vaikeutensa. Eräs toistuvista teemoista Grateful Deadin musiikissa on ajatus siitä, että ihmiset ovat ulkopuolellaan olevien voimien uhreja tai omien kohtaloidensa luojia. Dire Wolf soitettiin ensi kertaa keikalla seitsemäs kesäkuuta 1969 San Franciscon California Hallissa. Vuosien 1969 ja 1995 kappale kuultiin Grateful Deadin konserteissa kaikkiaan 226 kertaa ja ainoa vuosi, jolloin sitä ei soitettu, oli 1975. Mainituista soittokerroista 63 oli kahden vuoden sisällä kappaleen kirjoitushetkestä. Myöhäisempinä vuosina Dire Wolfin akustisesti soitetusta versiosta tuli yleisempi. Kappaleen rakenne ei kuitenkaan juuri muuttunut vuosien aikana. Dire Wolf oli yleensä Jerry Garcian vokalisoima, mutta varhaisessa vaiheessa solistina oli Bob Weir Garcian vastatessa pedal steel-kitarasta. Erityisesti lyriikoidensa ansiosta Dire Wolf on kohotettu Grateful Deadin  tuotannossa essentiaalien kappaleiden joukkoon.

Keskiviikon klassikko:Black Sabbathin vuoden 1970 singlehitti

Paranoid on brittiläisen, Birminghamista kotoisin olevan heavy metal-yhtye Black Sabbathin kappale, joka on mukana yhtyeen samannimisellä, 18. syyskuuta 1970 julkaistulla toisella albumilla. Kyseinen biisi julkaistiin myös mainitun pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä b-puolellaan yhtyeen esikoisalbumin kappaleisiin lukeutuva The Wizard. Brittien singlelistalla Paranoid oli parhaimmillaan neljäntenä ja saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 61. Elokuussa 1970 singlenä ilmestynyt Paranoid julkaistiin puoli vuotta yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbumin jälkeen. Maaliskuussa 2004 Guitar Worldille antamassaan haastattelussa basisti Geezer Butler mainitsi, että Paranoidin kappaleet oli kirjoitettu samoihin aikoihin yhtyeen esikoisalbumin kanssa. Nauhoitukset toteutettiin livenä studiossa parissa, kolmessa päivässä. Paranoidin nimikappale oli albumille tarvittu kestoltaan kolmeminuuttinen täyteraita. Kitaristi Tony Iommi keksi sen riffin, Geezer kirjoitti lyriikat nopeasti ja Ozzy Osbourne luki niitä samanaikaisesti paperilta laulaessaan. Paranoidista tuli myös Black Sabbathin kakkosalbumin nimikappale, vaikkei kyseistä sanaa mainita sen lyriikoissa kertaakaan. Black Sabbathin toisen albumin nimeksi oli alun perin tarkoitus tulla War Pigs samannimisen ja niin ikään albumilta löytyvän kappaleen mukaan, mutta levy-yhtiö kehotti valitsemaan albumin nimeksi Paranoidin. VH1:n 40 parhaan metallikappaleen listalla Paranoid saavutti sijan 34. Musiikkilehti Q:n sadan parhaan kitarakappaleen listalla Paranoidin sijoitus oli upeasti yhdentenätoista. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Paranoid saavutti sijan 250. Black Sabbathin originaalilevytys Paranoidista on ollut mukana useissa elokuvissa ja tv-ohjelmissa, kuten Sid & Nancy, Dazed and Confused ja Almost Famous. Soft Cell esitti Paranoidia livekeikoillaan ennen esikoisalbuminsa ilmestymistä. Yhtyeen demoversio kappaleesta ilmestyi vuonna 2005 kokoelma-albumilla The Bedsit Tapes. Doctor and the Medicsin liveversio Paranoidista ilmestyi 12-tuumaisella singlellä Burn vuonna 1986. Suomessa Paranoidista on muodostunut se kappale, jota yleisö yhtyeestä tai musiikkityylistä riippumatta toivoo kuulevansa keikoilla "soittakaa paranoid!"- huudon kera.

Tiistain tukeva:70-luvun lopussa erityisen suosittu yhdysvaltalaisartisti

Ensimmäinen toukokuuta 1945 syntynyt Rita Coolidge on yhdysvaltalaisartisti, joka saavutti 70- ja 80-lukujen aikana listasijoituksia Billboardin pop, country, adult contemporary ja jazz-listoilla. Coolidge vastaanotti kaksi Grammya muusikkotoverinsa ja tuonaikaisen aviomiehensä Kris Kristoferssonin kanssa. Hänen kuuluisimpiin levytyksiinsä luketuvat (Your Love Keeps Me Lifting Me) Higher and Higher, We're All Alone sekä All Time High, joista viimeksi mainittu on tunnussävel vuonna 1983 valmistuneeseen James Bond -elokuvaan Octopussy. Florida Staten yliopistosta valmistunut Coolidge lauloi Memphisissä esimerkiksi mainoksia. Hänen löytäjinään olivat Delaney ja Bonnie Bramlett, joiden kanssa Coolidge työskenteli Los Angelesissa. Coolidge oli taustavokalistina Leon Russelin, Joe Cockerin, Harry Chapinin, Bob Dylanin, Jimi Hendrixin, Eric Claptonin, Dave Masonin, Graham Nashin ja Stephen Stillsin albumeilla. Coolidge osallistui Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen-kiertueelle ja albumille. Coolidge esitti soolounumerona Leon Russellin ja Bonnie Bramlettin käsialaa olevan kappaleen Superstar. Hän tuli tunnetuksi Delta Ladyna ja inspiroi Russellia kirjoittamaan samannimisen ja Joe Cockerin levytyksenä menestyneen kappaleen. Marraskuussa 1970 Coolidge tapasi Kris Kristoferssonin Los Angelesin lentokentällä. Kaksikko oli nimitäin matkalla samalle lennolle Tennesseehen. Molemmat jättäytyivät pois Memphisissä, vaikka Kristoferssonin suunniteltu määränpää oli Nashville. Kaksikko meni naimisiin vuonna 1973 ja levytti useita menestyksekkäitä duettoalbumeita. Parhaan countryesityksen Grammyn kaksikko saavutti vuonna 1974 kappaleella From the Bottle to the Bottom ja kahta vuotta myöhemmin kappaleella Lover Please. Coolidgen suurimmat menestykset poplistoilla ajoittuivat vuosiin 1977-1978. 25 suosituimman joukkoon nousivat coverversiot Jackie Wilsonin Higher and Higherista, Boz Scaggsin We're All Alonesta, The Temptationsin The Way You Do the Things You Dosta ja Marcia Hinesin Yousta. Coolidge oli myös eräs yhdysvaltalaisen tv-kanavan VH1:n ensimmäisistä juontajista. Derek & The Dominosin levyttäessä Laylan originaaliversiota vuonna 1970 Eric Clapton palasi studioon, missä hän kuuli rumpali Jim Gordonin soittavan pianokappaletta, jonka tämä oli säveltänyt yksin. Kappaleesta vakuuttunut Clapton pyysi Gordonilta lupaa käyttää sitä osana Laylan coda-osuutta. Vaikka kyseinen osio on kreditoitu pelkästään Gordonin nimiin, Derek & The Dominosin kosketinsoittajan Bobby Whitlockin mukaan Gordon lainasi kyseisen pianomelodian entisen tyttöystävänsä Coolidgen kappaleesta nimeltä Time antamatta hänelle siitä kirjoituskrediittiä. Time päätyi vuonna 1973 Ritan siskon Priscilla Coolidgen ja Booker T Jonesin yhteiselle albumille Chronicles. Vuonna 1997 Rita Coolidge oli perustamassa yhdysvaltalaisten natiivien muodostamaa trioa Walela. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat Priscilla Coolidge ja tämän tytär Laura Satterfield. Yhtyeen studioalbumeita ovat vuonna 1997 ilmestynyt nimikkodebyyttilevy ja vuonna 2000 julkaistu Unbearable Love. Vuonna 2004 ilmestyi sekä levy, että dvd-formaatissa konserttitaltiointi Live in Concert ja Best of- kokoelma julkaistiin vuonna 2007. Cherokee-kielellä Walela merkitsee kolibria. Coolidgelle kyseinen yhtye oli merkittävä siksi, että se kunnioitti hänen Cherokee-esivanhempiaan ja toi lisäksi heidän kulttuuriaan muiden tietoisuuteen. Osana natiiviamerikkalaista perintöään Coolidge esiintyi The Bandin kitaristin Robbie Robertsonin kanssa vuoden 2002 talviolympialaisissa. Robertson on Mohawk. Huhtikuussa 2016 ilmesyi Coolidgen omaelämäkerta Delta Lady:A Memoir.

Maanantain mainio:Merkittävän naisartistin esikoisalbumi

Mary Hopkin:Postcard

Apple Recordsin julkaisemana Britanniassa helmikuussa ja Yhdysvalloissa maaliskuussa 1969 ilmestynyt Post Card on Mary Hopkinin esikoispitkäsoitto, jonka tuotannosta vastasi Paul McCartney. Briteissä albumin paras listasijoitus oli kolmantena, Kanadassa sijalla 24. ja Yhdysvalloissa sitä neljää sijaa alempana. Pitkäsoiton Yhdysvaltain-painos sisällsi hittisinglen Those Were the Days coverkappaleen  Someone to Watch Over Me sijaan. Mukana oli kolme folkartisti Donovanin säveltämää kappaletta, joista laadukkaimpana jotkut kriitikot pitivät pitkäsoiton avausraitaa Lord of the Reedy River. Rolling Stoneen albumista arvion kirjoittaneen John Mendelsohnin mukaan Donovanin sävellykset sopivat Hopkinin lauluääneen, mutta niitä vaivasi ylipituus. AllMusicin Richie Underbergerin mielestä albumin pelkistetyt folkkappaleet olivat lähempänä Hopkinin varsinaista osaamisaluetta, kuin tyylillisesti rockia edeltäneet ja McCartneyä miellyttäneet standardit. Vuonna 2010 Postcardista julkaistiin  remasteroitu cd-versio, joka sisälsi bonuskappaleinaan sekä Those Were the Daysin että Someone to Watch Over Men. Lisäksi mukana olivat Those Were The Days-singlen b-puoli, ennen muuta The Byrdsin näkemyksenä muistettu Turn! Turn! Turn!, Hopkinin seuraava single Goodbye ja sen kakkospuoli Sparrow sekä ennen julkaisematon Fields of St. Etienne. Digitaalisesti ladattavina olivat Those Were the Daysin versiot italiaksi, espanjaksi, saksaksi ja ranskaksi. Hopkin julkaisi Post Cardin Lontoon postitoimistossa 13. helmikuuta 1969. McCartney saapui levynjulkaisutilaisuuteen.