Torstain terävä:Grateful Deadin johtohahmon upea kolmas sooloalbumi

Jerry Garcia:Reflections

Helmikuussa 1976 ilmestynyt Reflections on Grateful Deadin johtohahmona tunnetun Jerry Garcian kolmas sooloalbumi. Kesken mainitun pitkäsoiton levytystä Garcia lopetti äänitykset sooloyhtyeensä kanssa ja toi muut Grateful Deadin muusikot studioon. Heitä kuullaan neljällä albumin kappaleista; raidoilla Comes a Time, They Love Each Other, It Must Have Been the Roses ja Might as Well. Kappaleista viimeksi mainittu pääsi mukaan livesettiin vasta vuonna 1976, mutta ensimmäinen oli debytoinut keikkakontekstissa jo vuonna 1971, toinen vuonna 1973 ja kolmas sitä seuranneena vuonna. Rivakkaa avausraitaa Might As Well lukuun ottamatta albumin ykköspuoli koostuu melodisista kaunokeista, joista I'll Take A Melody on Allen Toussaintin käsialaa. Kakkospuolen avaavasta ja Grateful Deadin hovitekstittäjän Robert Hunterin työstämästä It Must Have Been the Rosesista muodostui standardi sekä Garcian että Grateful Deadin keikkaohjelmistoon. Hank Ballardin käsialaa oleva Tore Up Over You tekee paluun  rivakampaan, mutta edelleen varsin svengaavaan musiikilliseen ilmaisuun. Catfish Rising jatkaa upean melodisesti ja taustavokalisteina mainitussa ulkopuolista sävellysmateriaalia edustavassa kappaleessa kuullaan Grateful Deadin jäsenistöstä  Donna Godhauxia sekä Bob Weiriä. Garcian ja Hunterin yhteistyötä edustava Comes a Time päättää Reflectionsin balladivoittoisesti. Reflections vakuuttaakin ensisijaisesti upean melodisen ja erinomaisia vokaaliharmonioita hyödyntävän slovarituotantonsa osalta.  Suuri osa kyseisen pitkäsoiton  kappaleista päätyi myös Jerry Garcia Bandin ohjelmistoon. Huhtikuussa 2004 Reflections julkaistiin uudelleen osana Jerry Garcian kuudesta cd:stä koostuvaa boxia All Good Things:The Jerry Garcia Studio Sessions. Kyseinen albumin uusintajulkaisu sisältää myös viisi bonuskappaletta, joista kaksi on studiojameja. Grateful Deadin muuta jäsenistöä bonuksista kuullaan yli 16-minuuttisessa päätöskappaleessa Orpheus.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen huippukauden keikkataltiointi

Bad Company:Live in Albuquerque 1976

Elokuussa 2006 Angel Air Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live in Albuquerque 1976 on Bad Companyn 30 vuotta aikaisemmin taltioitu livelevy, jolla kuullaan yhtyeen originaalia, solisti Paul Rodgersista, kitaristi Mick Ralphsista, rumpali Simon Kirkestä ja basisti Boz Burrellista muodostunutta kokoonpanoa. Nauhoituksista vastasi Mick Ralphs, jolla oli tapana nauhoittaa Bad Companyn 70-luvun konsertit. Mainitulla vuosikymmenellä yhtye ei ollut julkaissut virallista konserttitaltiointia. Live in Albuquerque 1976:n cd-vihkossa oleva kuvamateriaali on niin ikään Ralphsin arkistoista. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen albumijulkaisu, jolla kuultiin Boz Burrellin soittoa. Hän menehtyi sydänkohtaukseen Espanjassa 21. syyskuuta 2006. Laillisista syistä Live in Albuquerque 1976 vedettiin pois markkinoilta melko nopeasti julkaisunsa jälkeen. Silti kyseessä on varsin laadukas 17 kappaleesta koostuva tuplacd, joka sisältää livetulkintoina tasokkaimmat poiminnat Bad Companyn kolmelta ensimmäiseltä albumilta. Debyytiltä mukana ovat sielukas nimikappale Bad Company, singlemenestys Can't Get Enough, laadukkaat Ready for Love ja Rock Steady sekä balladikaunokki Seagull. Kakkosalbumi Straight Shooterin valinnat ovat hitit Good Lovin' Gone Bad, Feel Like Making Love ja Shooting Star sekä slovarimpi Wild Fire Woman ja revittelevämpi Deal with the Preacher. Kolmannelta pitkäsoitolta Run with the Pack mukana ovat avaus Live for the Music, cover Young Blood, Sweet Lil' Sister, Simple Man, nimikappale Run with the Pack sekä rankka Honey Child.  Mainitun albumin kappaleista jää kaipaamaan ainoastaan upeaa balladia Silver Blue and Gold.

Tiistain tukeva:Eräs 70-luvun alun brittisuosikeista

Blue Mink oli kuudesta jäsenestä koostunut ja vuosien 1969 ja 1974 välillä toiminut brittiyhtye. Uransa aikana se julkaisi viisi studioalbumia ja kuusi Britanniassa kahdenkymmenen suosituimman joukkoon noussutta singleä. Erityisesti kokoelma-albumiensa ansiosta Blue Minkistä muodostui eräs 70-luvun alun suosituimmista brittiläisistä popyhtyeistä. Kosketinsoittaja Roger Coulam perusti Blue Minkin vuoden 1969 syksyllä. Mukaan tulivat yhdysvaltalaissyntyinen solisti Madeline Bell, toinen vokalisti Roger Cook, kitaristi Alan Parker, basisti Herbie Flowers ja rumpali Barry Morgan. Suurimmasta osasta yhtyeen kappaleista vastasivat Cook ja Roger Greenaway. Flowers, Morgan ja Parker työskentelivät Coulamin kanssa Lontoossa Morgan-studioilla. Nelikko nauhoitti useita taustoja, joiden kanssa Coulam lähestyi Belliä ja Greenawaytä. Blue Minkin esikoissingle Melting Pot/Blue Mink ilmestyi aivan lokakuun 1969 lopussa Philips-levymerkillä. Alan Parkerin käsialaa ollut singlen paraatipuoli nousi brittilistalla kolmanneksi. Alkuvuodesta 1970 seurasi Blue Minkin niin ikään Melting Pot-niminen esikoisalbumi ja toinen single Good Morning Freedom, joka nousi singlelistalla kymmenenneksi. Mainittu kappale pääsi mukaan vasta Melting Potin myöhäisemmille painoksille. Maaliskuussa 1970 Cook, Bell, Parker ja Morgan osallistuivat Elton Johnin nimettömän esikoisalbumin levytämiseen. Elton versioi Albert Hammondin kirjoittaman Good Morning Freedomin Deacon Recordsin julkaisemalla kokoelma-albumilla Pick of the Pops. Cookin ja Greenawayn kirjoittamiin kappaleisiin lukeutui esimerkiksi New Seekersin levyttämänä suureksi hitiksi muodostunut I'd Like to Teach the World to Sing. Herbie Flowers osallistui Lou Reedin vuonna 1972 klassikkoalbumin Transformer tunnetuimman kappaleen Walk on the Wild Side levyttämiseen. Syyskuussa 1970 Philips julkaisi Blue Minkin toisen albumin ja kolmannen singlen nimeltä Our World. Yhdysvalloissa yhtyeen kakkosalbumi julkaistiin nimellä Real Mink. Vuonna 1970 Blue Mink esiintyi myös ensmmäisessä Ruisrockissa ja yhtyeen keikka teki Dave Lindholmiin suuren vaikutuksen. Keväällä 1971 julkaistu seuraava single Banner Man nousi brittilistalla kolmanneksi. Blue Minkistä tuli jäsentensä prioriteetti jälleen tammikuussa 1972, jolloin yhtye soitti kahden viikon ajan Lontoossa The Talk of the Town -yökerhossa. Jo samaisen vuoden maaliskuussa mainituista konserteista julkaistiin livealbumi Live at the Talk of the Town ja samoihin aikoihin ilmestyi myös Blue Minkin uusi studioalbumi A  Time of Change. Mainitun vuoden kesällä yhtyeen kokoonpanoa täydensivät rumpali Ray Cooper ja kosketinsoittaja Ann Odel. Kaksikko oli mukana jo marraskuussa 1972 ilmestyneellä, sijan 11. tavoittaneella ja osittain Herbie Flowersin kirjoittamalla singlellä Stay With Me. Blue Minkin julkaistessa neljännen pitkäsoittonsa Only When I Laugh vuonna 1973 glamrockista oli jo muodostunut tyylitajuista popsoundia suositumpaa. Kesäkuussa 1973 top teniin noussut single Randy oli Blue Minkin viimeinen suuri menestys. Tammikuussa 1974 ilmestynyt yhtyeen viimeinen albumi Fruity ei ollut enää menestys ja Blue Mink lopetti toimintansa samaisen vuoden syksyllä tehtyään kiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1976 Blue Mink teki paluun kokoonpanolla, jossa Mike Moran oli mukana. Yhtye levytti muutamia singlejä, joista tunnetuimmaksi muodostui Greenawayn ja Dundasin kirjoittama Where Were You Today. Blue Minkin toiminnan loppumisen jälkeen sen jäsenet ovat jatkaneet studiomuusikkoina ja biisintekijöinä. Vuonna 1994 Cook, Bell ja Flowers esittivät Melting Potin tv:ssä Michael Barrymore showssa.

Maanantain mainio:Rushin läpimurtolevy Yhdysvalloissa

Rush:2112

Ensimmäinen huhtikuuta 1976 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt 2112 on kanadalaisen progressiivisen hardrockyhtyeen Rushin neljäs studioalbumi. Yhtyeen edellinen pitkäsoitto Caress of Steel ei ollut menestynyt erityisen hyvin ja Rushin kansainvälinen levy-yhtiö Mercury Records harkitsi yhtyeen tiputtamista palkkalistoiltaan. Manageri Ray Dannielsin kanssa käydyn neuvottelun seurauksena Rushille tarjoutui tilaisuus levyttää Mercurylle vielä yksi pitkäsoitto.212:n yhtye nauhoitti Torontossa helmikuussa 1976 tuottaja Terry Brownin kanssa. Albumin ykköspuolen täyttää sen 20- minuuttinen ja futuristinen nimikappale. Kakkospuolella on viisi yksittäistä biisiä. 2112 saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteiset arvostelut ja levymyynnissä albumi ylitti yhtyeen edellisten pitkäsoittojen saavuttamat myyntiluvut. Yhtyeen kotimaassa Kanadassa 2112 nousi viidenneksi ja Billboardin albumilistalla sen paras sijoitus oli 61. Albumi onkin tulkittavissa Rushin läpimurtolevyksi Yhdysvalloissa. 2112:n tiimoilta Rush konsertoi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja ensi kertaa myös Euroopassa. Kaiken kaikkiaan kyseinen rundi kesti helmikuusta 1976 seuraavan vuoden kesäkuuhun. 2112 on säilyttänyt asemansa Rushin toiseksi parhaiten myyneenä albumina. Yhdysvalloissa mainittua pitkäsoittoa on myyty kolme miljoonaa yksikköä. 2112 on päässyt mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Rolling Stonen äänestyksessä lukijoiden suosikkiprogealbumeista 2112 sijoittui kakkossijalle. Albumista on otettu useita uusintapainoksia. Vuonna 2016 ilmestyneessä 40-vuotisjuhlapainoksessa on mukana aikaisemmin julkaisematonta materiaalia ja albumin kappaleista coverversioita esittävät esimerkiksi Dave Grohl ja Alice in Chains.

Sunnuntain extra:Merkittävän uuden aallon edustajan toinen ja joidenkin mielestä paras

Rachel Sweet:Protect the Innocent

16. helmikuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt Protect the Innocent on uutta aaltoa edustaneen Rachel Sweetin toinen studioalbumi, joka sisältää covertuotantonsa osalta näkemyksiä esimerkiksi Moon Martinin, Lou Reedin, Graham Parkerin, Elvis Presleyn sekä The Damnedin originaalia tuotantoa edustavista kappaleista. Martinilta albumilla versioituu I've Got a Reason, Reediltä New Age, Presleyltä Sun-kauden tuotantoa edustava Baby Let's Play House ja The Damnediltä legendaarinen esikoissingle New Rose. Jo Allenin käsialaa oleva Jealous lukeutuu albumin kaikkein tiukimpiin rockpaloihin. Vakuuttavuudessaan sen edelle pääsee ainoastaan Gary Sulshin ja Stuart Leathwoodin käsialaa oleva Foul Play. Sweet osallistui itse useamman kakkosalbuminsa kappaleen sävellystyöhön. Täysin hänen käsialaansa ovat Lover's Lane ja pitkäsoiton päätöskappale Tonight Ricky. Albumin riemastuttava avauskappale Tonight edustaa Sweetin ja Graham Edwardsin yhteistyötä.Take Good Care of Men Sweet on työstänyt Steve Everittin kanssa.  Martin Rushentin ja Alan Winstanleyn käsialaa ollut tuotanto on Sweetin voimakkaiden laulusuoritusten lisäksi saanut osakseen myönteistä palautetta. Protect the Innocentin taustamuusikoita ei ole mainittu, mutta kyseessä on arveltu olleen yhtyeen The Fingerprintz. Albumia on tituleerattu jopa Rachel Sweetin levyttämistä neljästä pitkäsoitosta laadukkaimmaksi. Uuden aallon albumina se on noteerattu korkeammalle kuin esimerkiksi Linda Ronstadtin useita Elvis Costello-covereita sisältävä ja niin ikään vuonna 1980 ilmestynyt pitkäsoitto Mad Love.

Lauantain pitkä:Keskeisen brittiyhtyeen myydyin pitkäsoitto

Queen:News of the World

28. lokakuuta 1977 Britanniassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt News of the World on Queenin kuudes studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista toisena se nauhoitettiin Sam West ja Wessex-studioilla Lontoossa. Ääni-insinöörinä albumilla oli Mike Stone, joka myös tuotti News of the Worldin yhdessä yhtyeen kanssa. Vuoteen 1977  ajoittui punkrockin nousu ja progressiivisen rockin edustajiin suhtauduttiin nihkeästi. Queen vastasi mainittuun seikkaan suoraviivaistamalla musiikillista ilmaisuaan hardrockin suuntaan, jonka edustajana yhtye oli aloittanut musiikillisen uransa. News of the World myi Yhdysvalloissa nelinkertaisesti platinaa. Kaiken kaikkiaan albumia on mennyt kaupaksi yli kymmenen miljoonaa kappaletta, eli kyseessä on Queenin kaikkien aikojen myydyin studiolevy. Queenin edellinen albumi A Day at the Races oli vastaanottanut ristiriitaisia arvosteluja. Se oli ensimmäinen yhtyeen itsensä tuottama albumi. Queen päätti tehdä musiikistaan suoraviivaisempaa, mutta tuottaa itsenäisesti myös seuraavan albuminsa. A Day at the Racesin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen työskentely uuden albumin parissa alkoi heinäkuussa 1977 Mike Stonen kanssa. Kitaristi Brian Mayn mukaan yhtye karsi monimutkaisia sovituksia juurevamman soundin eduksi. News of the Wordillla kuultiin silti edelleen Queenin soundin tunnusmerkeistä käyneitä moniraitaharmonioita ja kitaraorkestraatioita. News of the Wordilla Mayn ja Freddie Mercuryn käsialaa olevat kappaleet dominoivat aikaisempaa vähemmän, sillä rumpali Roger Taylor ja basisti John Deacon olivat kumpikin säveltäneet albumille kaksi raitaa. Vähäeleisestä tuotannostaan huolimatta News of the World on tyylillisesti varsin monipuolinen albumi. Sen kappaleista We Will Rock You ja We Are The Champions edustavat stadionrockia, Who Needs You sisältää latinalaisvaikutteita, Sheer Heart Attack edustaa punkia ja Sleeping on the Sidewalk bluesrockia. Get Down, Make Love sisältää funkelementtejä, My Melancholy Blues imitoi jazzia ja Fight from the Inside on yhtyeen ensimmäinen disco-orientoitunut kappale. News of the Worldin nauhoitukset ja tuotanto saatiin valmiiksi kaksi kuukautta myöhemmin; syyskuussa 1977 ja albumi ilmestyi lokakuun lopussa. Singlenä albumilta julkaistu We Are The Champions/We Will Rock You nousi brittilistalla kakkoseksi ja Billboardilla neljänneksi. Molemmista kappaleista työstettiin myös musiikkivideot. We Are Championsin Mercury oli kirjoittanut jo vuonna 1975, mutta kappale levytettiin vasta kahta vuotta myöhemmin. Lokakuussa 2017 Queen juhlisti News of the Worldin 40-vuotista olemassaoloa julkaisemalla albumin kappaleista Raw Sessionsit. Niihin lukeutuu remixejä, demoja, vaihtoehtoisia versioita ja livejä. Sheer Heart Attack  oli saatu puoleksi valmiiksi samannimisen albumin levyttämisen aikaan. Demoversiolla vokalisoi Taylor, mutta kappale päätyi Mercuryn laulamaksi Taylorin vastatessa kertosäkeen vokaaleista. Hän soitti kappaleessa myös rytmikitaraa ja bassoa.

Mayn kirjoittamassa ja vokalisoimassa kappaleessa All Dead, All Dead  Mercury vastaa pianosta ja taustalauluista. In the Studio with Redbeard-ohjelmassa antamassaan haastattelussa May vahvisti huhun, jonka mukaan kappaletta inspiroi hänen lapsuudenaikaisen lemmikkikissansa kuolema. John Deaconin kirjoittama Spread Your Wings on tyylitajuisen mahtipontinen balladi, joka ei harvinaislaatuisesti sisälllä lainkaan taustalauluja. Fight from the Inside on Taylorin kirjoittama ja vokalisoima kappale. Hän soittaa siinä rytmikitaraa ja bassoa ja kappaleessa korostuu rytmipuoli kitaroiden sijaan. Kakkospuolen avaava, Mercuryn käsialaa oleva Get Down, Make Love päätyi tuoreeltaan Queenin keikkaohjelmistoon ja pysyi siellä osana medleytä vuoden 1982 Hot Space-kiertueeseen saakka. Mainitulla kiertueella kappaletta kuultiin ainoastaan kertosäkeeseensä saakka ja se johti Mayn kitarasooloon. Kappaleen psykedeelisistä ääniefekteistä vastasi May Red Special-kitarallaan ja pedaalilla. Nine Inch Nails coveroi kyseisen kappaleen vuonna 1990 ilmestyneen singlensä Sin b-puolelle. Myöhemmin kappale julkaistiin yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneen debyyttialbumi Pretty Made Machinen remasteroidun version bonusraitana.  Mayn kirjoittama ja vokalisoima Sleeping on the Sidewalk on blueskappale, joka nauhoitettiin Queenin repertuaarista ainoana yhdellä otolla lauluosuutta lukuun ottamatta. Tekstinsä osalta se kertoo trumpetistin tarinan rääsyistä rikkauteen. Deaconin kirjoittamalla raidalla Who Needs You hän soittaa Mayn kanssa espanjalaista kitaraa. Kappaleessa Mercuryn vokaaliosuudet ovat oikeassa kanavassa ja Mayn kitara vasemmassa. Who Needs Youssa May soittaa marakassia ja Mercury lehmänkelloa. Mayn kirjoittama It's Late on hänen versionsa kolmiosaisesta teatterinäytelmästä. Nimestään huolimatta Mercuryn käsialaa oleva My Melancholy Blues edustaa jazzia. Kappaleen studioversiossa Deacon soitti nauhatonta bassoa, mutta keikkakontekstissa tavanomaisesti nauhallista. News of the Worldin kansikuvasta vastasi yhdysvaltalainen sci-fi taiteilija Frank Kelly Freas. Idean siihen oli antanut Taylorin omistama Astounding Science Fiction-lehden lokakuun 1953 numero. Kyseistä piirrosta oli inspiroinut scifi-kirjailija Tom Godwinin tarina The Gulf Between. Freaks suostui muuttamaan piirrosta korvaamalla yksittäisen kuolleen miehen neljällä kuollleella yhtyeen jäsenellä, joista Taylor näkyi ainoastaan albumin takakannessa. News of the World-kiertueellaan Queen soitti 26 konserttia Yhdysvalloissa ja 21 Euroopassa. Vaikka News of the World saavutti ilmestymisaikanaan ristiriitaisia arvioita, ovat myöhäisemmät arvostelut olleet selkeästi myönteisempiä. Creem-lehden lukijaäänestyksessä News of the World saavutti sijan 19. vuoden 1977 parhaiden albumien listalla.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisen hardrockin 2000-luvun superyhtye

Velvet Revolver oli yhdysvaltalaisen hardrockin eräänlainen superyhtye, vaikuttivathan siinä Guns n' Rosesin kitaristi Slash, basisti Duff McKagan ja myöhempien aikojen rumpali Matt Sorum, Stone Temple Pilotsin solisti Scott Weiland sekä punkyhtye Wasted Youthin rytmikitaristi Dave Kushner. Vuonna 2008 Weiland jätti yhtyeen ja teki paluun Stone Temple Pilotsiin. Velvet Revolver saavutti menestystä vuonna 2004 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Contraband. Seuraavana vuonna yhtyeen singleformaatissa julkaistu kappale Slither vastaanotti parhaan hardrockesityksen Grammyn. Vuonna 2007 ilmestyi Velvet Revolverin kakkospitkäsoitto Libertad, jolta singleksi poimittiin kappale She Builds Quick Machines. Velvet Revolver teki myös yhteisen kiertueen Alice in Chainsin kanssa. Weiland jätti yhtyeen huhtikuussa 2008 ja samaisen vuoden marraskuussa levy-yhtiö RCA Records antoi Velvet Revolverille täydellisen vapauden Weilandin korvaavan solistin löytämisessä. Vaikka yhtye työsti uutta tuotantoa ja koelaulatti useita solistikokelaita, Velvet Revolver ei ole julkaissut uutta materiaalia ja on esiintynyt ainoastaan kerran Weilandin yhtyeestä eroamisen jälkeen. 22. tammikuuta 2012 Velvet Revolver soitti hyväntekeväisyyskonsertin Weilandin kanssa. Tämä menehtyi kolmas joulukuuta 2015. Slash ja McKagan ovat sittemmin tehneet paluun toimintansa uudelleen aloittaneeseen Guns n' Rosesiin.

Torstain terävä:Skottirokkareiden vuoden 1979 menestysalbumi

Nazareth:No Mean City

Tammikuussa 1979 ilmestynyt No Mean City on skotlantilaisen hardrockpuurtajan Nazarethin kymmenes studioalbumi, jolla yhtye päätti ensimmäisen aktiivisen vuosikymmenensä. Nimensä pitkäsoitto on ottanut samannimisestä, vuonna 1935 ilmestyneestä novellista. Soundiensa osalta No Mean City on  muutamaa Nazarethin edellistä pitkäsoittoa raskaampi. Kyseiseen seikkaan vaikutti toisen kitaristin, aikaisemmin The Sensational Alex Harvey Bandiin kuuluneen Zal Cleminsonin lisääminen yhtyeen kokoonpanoon. Kahden kitaran hyökkäystä albumilla onkin tarjottavaan tasaisesti koko kappalemateriaalinsa ajan. Ilmestymisaikanaan No Mean City oli menestysalbumi ja singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet Star ja Whatever You Want Babe. Niistä ensin mainittu on suorastaan raastava voimaballadi. Albumin menestyksen ansiosta Nazarethille tajoutui tilaisuus soittaa useiden isojen nimien kanssa. Yhtye lämmitteli esimerkiksi Thin Lizzyä Phil Lynottin ja kumppaneiden vuosien 1978-1979 kiertueella. Erinomaisia esimerkkejä No Mean Cityn tyylikkäästi revittelevästä ilmaisusta tarjoavat esimerkiksi albumin avauskappale Just to Get Into It sekä suorastaan hypnoottisen kitarariffin sisältävä Simple Solution. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu niinikään akustisesti ja folkhenkisesti käynnistyvä, mutta sähköiseen paahtoon esimerkiksi Led Zeppelinin hengessä yltävä May the Sunshine. No Mean Cityn ainoa hienoinen heikkous on albumin kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Nazareth on  uransa aikana nimittäin työstänyt myös mainittua pitkäsoittoa vivahteikkaampia albumikokonaisuuksia.

Keskiviikon klassikko:The Eaglesin varhaistuotannon mestariteos

The Eagles:Desperado

Lontoossa Islandin studioilla nauhoitettu ja 17. huhtikuuta 1973 ilmestynyt Desperado on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Eaglesin toinen studioalbumi. Sen kappaleiden teemat liittyvät villiin länteen ja albumin kannessa yhtyeen jäsenet nähdään joukkona lainsuojattomia. Kyseessä on ainoa The Eaglesin pitkäsoitoista, jonka kanteen yhtyeen jäsenet on kuvattu. Vaikka albumin nimikappale on eräs yhtyeen tunnetuimmista, sitä ei koskaan julkaistu singleformaatissa. Pikkulevyinä albumilta ilmestyivät Tequila Sunrise ja Outlaw Man, jotka sijoittuivat singlelistalla sijoille 64. ja 59. Desperado-pitkäsoiton korkein listasijoitus Billboardin listalla oli 41. Se saavutti kultalevyn syyskuussa 1974 ja myi tuplaplatinaa 20. maaliskuuta 2001. Desperado oli viimeinen Asylum Recordsin julkaisema albumi, jonka jakelijana Yhdysvalloissa oli Atlantic Records. Idea villin lännen teemaa käsitteleviin kappaleisiin syntyi Don Henleyn, Glen Freyn, Jackson Brownen ja J. D. Southerin jamittelusta Tim Hardinin konsertin jälkeen. Browne oli saanut ystävältään, solisti Ned Dohenylta syntymäpäivälahjaksi revolverisankareita käsittelevän kirjan, mikä osaltaan vaikutti albumin teeman valintaan. Mainitun kirjan tarinat Bill Doolinista ja Bill Daltonista inspiroivat albumin avauskappaletta Doolin-Dalton. Desperado oli ensimmäinen Don Henleyn ja Glen Freyn yhteistyötä edustanut kappale ja Tequila Sunrise työstettiin pian sen jälkeen. Kaksikko kirjoitti kahdeksan Desperado-albumin yhdestätoista raidasta. Bernie Leadonin käsialaa ovat kappaleet Twenty-One ja Bitter Creek. Randy Meisner osallistui Certain Kind of Foolin ja Saturday Nightin kirjoittamiseen. Yhtyeen jäsenten ulkopuolista sävellysmateriaalia Desperadolla edustaa David Bluen kirjoittama ja teemansa vuoksi mukaan valikoitunut Outlaw Man. Desperadon äänityksistä on myös kappale James Dean, mutta se päätyi vasta Desperadon seuraajalle, vuonna 1974 ilmestyneelle The Eaglesin seuraavalle pitkäsoitolle On the Border. Desperado nauhoitettiin neljässä viikossa ja tuottaja Glyn Jones salli korkeintaan viisi ottoa kutakin kappaletta kohden. Henley olisi toivonut laadukkaampaa laulusuoritusta ainoastaan albumin nimikappaleesta. Elokuvaohjaaja Sam Peckinpah suunnitteli albumin tiimoilta elokuvaa, joka ei kuitenkaan konkretisoitunut. Rolling Stoneen Desperadosta arvion laatinut Paul Cambaccini kehui albumia heti sen ilmestyttyä. Ajan mittaan Desperadon arvostus on ainoastaan kasvanut ja kyseistä pitkäsoittoa pidetään yleisesti eräänä upeimmista saavutuksista countryrockin saralla.

Tiistain tukeva:Uraa uurtanut jazzrockin edustaja

Colosseum oli brittiläinen uraa uurtava jazzrockyhtye, jonka musiikillisessa ilmaisussa yhdistyivät blues, rock ja jazzvaikutteinen improvisaatio. Yhtyeen perusti keväällä 1968 rumpali Jon Hiseman tenorisaksofonisti Dick Heckstall-Smithin kanssa. Viimeksi mainitun varhaisempia yhtyeitä olivat olleet The New Jazz Orchestra ja The Graham Bond Organisation. Myös Hiseman oli liittynyt Graham Bond Organisationiin vuonna 1966, jolloin hän oli ottanut yhtyeessä Ginger Bakerin paikan. Kaksikon tiet kohtasivat jälleen vuonna 1968, jolloin kumpikin oli mukana John Mayall's Bluesbreakersissä albumilla Bare Wires. Urkuriksi tuli lapsuudenaikainen ystävä Dave Greenslade ja basistiksi Tony Reeves, joka myös oli tuntenut entuudestaan Jonin ja Daven soittaessaan teininä kaakkois-Lontoossa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät useiden koesoittojen jälkeen kitaristi Jim Roche ja kitaristi/solisti James Litherland. Roche tosin nauhoitti yhtyeen kanssa ainoastaan yhden kappaleen ennen poistumistaan bändistä. Alkuvuodesta 1969 Philipsin Fontana-merkin julkaisemana ilmestyi Colosseumin esikoisalbumi Those Who Are About to Die Salute You. Samaisen vuoden maaliskuussa Colosseum pääsi mukaan kuvattuun kaksipäiväiseen jamisessioon nimeltä Supershow, jossa olivat lisäksi mukana esimerkiksi Jack Bruce, Stephen Stills, Led Zeppelin sekä Juicy Lucy. Vuoden 1969 loppupuolella ilmestynyt Colosseumin kakkosalbumi Valentyne Suite oli Philipsin Vertigo-merkin ensimmäinen julkaisu. Vertigo sainasi monia keskeisiä rockmusiikin edustajia, kuten heavy metallin pioneeriyhtyeen Black Sabbathin. Colosseumin kolmas albumi The Grass is Greener julkaistiin ainoastaan Yhdysvalloissa ja sillä Dave "Clem" Clempson oli korvannut Litherlandin kitaristina. Reevesin tilalle basson varteen tuli ensin Louis Cennamo, mutta hänet korvasi jo kuukautta myöhemmin Mark Clarke. Hiseman hankki solistiksi Chris Farlowen, jotta Clempson voisi keskittyä täysipainoisesti kitarointiin. Kyseinen Colosseumin kokoonpano oli jo osittain levyttänyt vuonna 1970 ilmestyneen albumin Daughter of Time. Maaliskuussa 1971 yhtye nauhoitti Brightonin Big Apple Clubissa ja Manchesterin yliopistossa soittamansa konsertit. Hiseman oli vakuuttunut Manchesterissa soitetun keikan ilmapiiristä ja yhtye palasi sinne viittä päivää myöhemmin soittamaan ilmaiskonsertin, joka myös nauhoitettiin. Mainitut äänitykset julkaistiin vuonna 1971 tupla-albumilla Colosseum Live. Kyseisen vuoden lokakuussa Colosseumin originaali kokoonpano lopetti toimintansa.

Yhtyeen hajoamisen jälkeen Hiseman perusti Mark Clarken kanssa yhtyeen Tempest. Dave Greenslade perusti Tony Reevesin kanssa Greenslade-yhtyeen. Chris Farlowe liittyi Atomic Roosteriin ja Clem Clempson Steve Marriottin johtamaan  Humble Pie-yhtyeeseen Dick Heckstall-Smithin siirtyessä soolouralleen. Hiseman perusti 70-luvun puolivälissä täysin uuden yhtyeen Colosseum II, joka siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazz-fuusiorockia. Sen kokoonpanoon kuuluivat kitaristi Gary Moore ja kosketinsoittaja Don Airey. Yhtye julkaisi kolme albumia ennen vuoteen 1978 ajoittunutta hajoamistaan. Colosseum teki paluun vuonna 1994 samalla kokoonpanolla, jolla yhtye oli vuonna 1971 lopettanut toimintansa. Kyseisen vuoden kesäkuussa yhtye soitti Freiburg Zelt Festivaalilla. Lokakuussa E-Werkissä soitettu konsertti taltioitiin tv-speciaalia varten ja julkaistiin seuraavana vuonna cd:nä ja videona. Vuonna 2004 oli vuorossa dvd-julkaisu. Colosseum teki kiertueen Saksassa ja seuraava, uutta studioalbumia Bread and Circuses promotoinut kiertue ajoittui vuoteen 1997. Keskeisiä festivaalikeikkoja Colosseum soitti vuosien 1998 ja 2000 välillä. Vuonna 2003 yhtye konsertoi Tomorrow's Blues -albuminsa tiimoilta ja seuraavaan vuoteen ajoittui Britanniassa soitettuja keikkoja. Hisemanin vaimo, saksofonisti Barbara Thompson soitti yhtyeessä useita keikkoja ennen Heckstall-Smithin edesmenoa joulukuussa 2004. Sen jälkeen Thompsonista tuli yhtyeen pysyvä jäsen. Vuonna 2005 Heckstall-Smithille soitettiin kolme muistokonserttia, yksi Hampurissa ja kaksi Britanniassa. Syyskuussa 2005 Colosseum soitti konsertin Moskovassa ja jatkoi konsertointiaan seuraavana vuonna. Vuoteen 2007 ajoittui yhtyeen ensimmäinen vierailu Japanissa ja lisää konsertteja Saksassa. Vuonna 2010 Colosseum teki kiertueita Euroopassa. Kyseisen vuoden lokakuussa julkaistiin Jon Hisemanin elämäkerta. Colosseumin kesän 2011 kiertue koostui 22 konsertista Saksassa, Italiassa, Itävallassa, Suomessa ja Puolassa. Yhtye jatkoi konsertointia ja levytyksiä vuoteen 2015 saakka keikkaillen muun muassa Keski-Euroopassa.Viimeisen albuminsa Time on Our Side Colosseum levytti vuosien 2011 ja 2014 välillä. Se julkaistiin loppuvuodesta 2014. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti Lontoon Shepherd's Bushissa helmikuun lopussa 2015. Erikoisvieraana oli Hisemanin ja Thompsonin tytär Ana Gracey. Hän esitti oman sävellyksensä Blues to Music, joka on myös mukana Colosseumin viimeisellä albumilla.

Maanantain mainio:Kotimaisen hardrockin klassikon upea esikoinen

Zero Nine:Visions, Scenes and Dreams

Tammikuussa 1982 Finnlevyn alamerkin Dig Itin julkaisemana ilmestynyt Visions, Scenes and Dreams on kotimaisen hardrockin kiistattoman klassikkoyhtyeen, kuusamolaisen Zero Ninen esikoispitkäsoitto. Yhtyeen varhainen triokokoonpano oli aloittanut toimintansa vuonna 1978 ja esikoissingle, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt ja myös debyyttialbumilta erilaisena versiona löytyvä Down the Line voitti tv:n Levyraati-ohjelman Zerojen saadessa voiton myötä ansaitsemaansa huomiota. Takomo-studioilla Helsingissä Kassu Halosen tuottamana nauhoitettu yhtyeen esikoisalbumi edustaa 70-lukulaisilta esikuvilta, kuten Deep Purplelta, Rainbowlta ja Uriah Heepiltä vaikutteita ottanutta, tyylitajuista hardrockia. Timo Käsmän ja Mara Mäntyniemen kitaroiden lisäksi Iro Murtolan kosketinsoittimet ovat kokonaissoundissa keskeisessä osassa. Solisti Kepa Salmirinne on laulusuoritustensa osalta varsin hyvässä vedossa jo debyytillä. Zero Nine oli soittanut esikoisalbuminsa kappaleita jo pitkään ja yhtyeen uralla kyseessä onkin varsin pätevä debyyttialbumi. Sen kaikki kappaleet edustavat Zero Ninen omaa tuotantoa ja lyriikoista vastaa yhtyeen lisäksi Heikki Wiik. Koko bändin yhteistyötä sävellyksellisesti edustava Once Again ja kitaristi Mara Mäntyniemen käsialaa oleva albumin päätöskappale Dreamless World tarjoavat Visions, Scenes and Dreamsin slovareinta tuotantoa. Ärhäkimpiin hardrocksivalluksiin lukeutuvat I'm Gonna Try, Who's Gonna Cry Now ja I'm Streamin' Away ovat tyylilajissaan kaikki varsin vakuuttavia esityksiä vielä 37 vuotta julkaisunsa jälkeen. Land of the Rhinos ei laadullisesti jää niistä kauaksi ja pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Steamroller svengaa tietynlaisesta keveydestään huolimatta mitä mainioimmin. Zerojen debyytin huippuihin lukeutuvat lisäksi sen avaava nimikappale ja sitä seuraava upean melodinen In the Drizzlin' Rain. Yhtyeen kakkosalbumi, Ian Gillanin kanssa jonkinlaisessa yhteistyössä työstetty ja mainettaan laadukkaampi Blank Verse ehti sekin ilmestyä vielä vuoden 1982 aikana.

Sunnuntain extra:Merkittävän countryartistin 80-luvun avaus

Linda Ronstadt:Mad Love

Helmikuussa 1980 ilmestynyt Mad Love on Linda Ronstadtin kymmenes studioalbumi, joka debytoi historiallisesti Billboardin albumilistan viidentenä. Kyseessä nimittäin oli ennätys naisartistille ja Mad Lovesta muodostui Ronstadtin seitsemäs miljoonaa kappaletta myynyt ja näin ollen platinalevyn saavuttanut albumi. Mad Love vastaanotti myös Grammy-ehdokkuuden. Pitkäsoitto sisältää muun muassa kolme coveria Elvis Costellon ohjelmistosta; Party Girl, Girls Talk ja Talking in the Dark sekä näkemyksen Neil Youngin kappaleesta Look Out for My Love. Mukana on myös kolme kappaletta losangelesilaisen voimapopyhtyeen The Cretonesin esikoisalbumilta, niin ikään vuonna 1980 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Thin Red Line. Mad Loven singlekappaleista How Do I Make You ja Hurt So Bad nousivat Billboardin listalla top teniin. Pitkäsoiton kolmas singlehitti oli näkemys Evie Sandsin originaalista ja erityisesti The Holliesin näkemyksenä muistetusta kappaleesta I Can't Let Go. Vuonna 1980 Ronstadt valittiin neljättä kertaa Billboardin suosituimmaksi naisartistiksi. Hän oli saavuttanut kyseisen kunniamaininnan myös vuosina 1975, 1977 ja 1978. Single How Do I Make You oli ehdokkaana parhaan naispuolisen rockvokaalisuorituksen kategoriassa. Britannian singlelistalla mainittu kappale saavutti sijan 65. Vuonna 2011 Mad Loven painos oli myyty loppuun. Seuraavana vuonna vuorossa oli albumin cd-julkaisu osana viiden originaalialbumin sarjaa.

Lauantain pitkä:Kanadalainen hardrockin klassikko

21. heinäkuuta 1962 syntynyt Karen Lynn Greening, joka tunnetaan taiteilijanimellään Lee Aaron, on kanadalainen rocksolisti, joka saavutti useita hittejä 80-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Bellevillessä, Ontariossa syntynyt Greening aloitti vokalisoinnin viisivuotiaana koulun musikaaleissa. Hän pääsi Bramptonin lukioon. Aaronin ollessa 17-vuotias hän joutui auto-onnettomuuteen, jonka seuraukset eivät kuitenkaan vaatineet kasvoleikkausta. Greeningin laulettua viisitoistavuotiaana musiikkiproduktiossa häntä pyydettiin liittymään paikalliseen Lee Aaron -nimiseen rockyhtyeeseen. Siinä hän soitti alttosaksofonia ja kosketinsoittimia vokalisointinsa lisäksi ja otti käyttöön taiteilijanimen Lee Aaron. Hänen esikoisalbuminsa oli Freedom Recordsille vuonna 1982 levytetty Lee Aaron Project. Mainitun pitkäsoiton uudelleenjulkaisusta vastasi Attic ja sillä musisoivat useat Toronton musiikkiskenessä tunnetuiksi tulleet soittajat, kuten jäsenistöä yhtyeistä Moxy ja Triumph's Rik Emmet. Vaikka albumia oli saatavilla Britanniassa ainoastaan importtina, Aaron esiintyi myöhemmin samana vuonna Readingin festivaaleilla. Vuonna 1984 ilmestyneen toisen albuminsa Metal Queen aikoihin Aaron solmi monta albumia käsittäneen sopimuksen Attic Recordsin kanssa. Metal Queenin levytyksen aikaan yhtyeen kokoonpanoon liittyi kitaristi John Albani, jonka kanssa Aaron muodosti biisintekotiimin yhdentoista vuoden ajaksi. Vuosien 1984 ja 1992 välillä Aaron konsertoi tiiviisti Euroopassa ja esiintyi myös  Japanissa ja Yhdysvalloissa. Attic Records julkaisi häneltä Kanadassa kuusi albumia ja kansainvälisesti Aaronin levyjä julkaistiin Britanniassa, Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä, Benelux-maissa, Italiassa, Skandinaviassa, Japanissa ja Australiassa. Toronto Music Awardseissa Aaron voitti kolmesti parhaan naisvokalistin palkinnon. Aaronin vuonna 1985 ilmestynyt seuraava pitkäsoitto Call of the Wild sisältää muun muassa tunnetun balladikappaleen Barely Holding On. Kaupallisesti parhaiten Aaronin albumeista menestyi vuonna 1989 ilmestynyt ja useita singlemenestyksiä sisältänyt Bodyrock. Kanadassa albumi saavutti tuplaplatinaa. Vuonna 1992 Aaron jätti Attic Recordsin ja perusti oman levy-yhtiönsä Hip Chip Recordsin. Sen kautta hän julkaisi kaksi albumia. Vuonna 1994 ilmestyneen pitkäsoiton Emotional Rain jakelijana Kanadassa oli A&M. Kyseistä albumia työstämässä mukana oli jäsenistöä Sons of Freedomista, David Bowien luotsaamasta Tin Machine-yhtyeestä sekä The Psychedelic Fursista. Vuonna 1995 ilmestynyt albumi 2preciious oli projekti, jonka Aaron työsti ja kirjoitti Sons of Freedomin jäsenten kanssa. Mainitulla albumilla hän käytti oikeaa etunimeään Karen. Kumpikaan albumeista ei ollut menestyksekäs ja Sons of Freedom lopetti pian toimintansa. Aaron opiskeli näyttelemistä vuoden ajan ennen kuin hän alkoi esittää jazzia ja bluesia Torontossa Dennis Ziebartin kanssa. Vuonna 2000 Aaron julkaisi jazzalbumin Slick Chick oman Barking Dog Musicinsa kautta. Albumin jakelusta vastasi Fusion3. Aaron promosi albumiaan esiintymällä useilla jazzfestivaaleilla Kanadassa ja Euroopassa. Vuonna 2002 häntä pyydettiin koe-esiintymiseen Modern Baroque Opera Companyyn. Samana vuonna Aaron osallistui palkinnon voittaneeseen produktioon 101 Songs for the Marquis De Sade. Vuonna 2004 ilmestynyt Aaronin järjestyksessään yhdestoista albumi Beautiful Things oli hybridi jazzia ja poppia. Aaron jatkoi esiintymisiä sekä rockin että valikoidusti jazzin parissa. Vuonna 2011 Aaron heitti debyyttikeikkansa Ruotsissa Sweden Rock Festivaaleilla. Maaliskuussa 2016 Aaron julkaisi ensimmäisen rockalbuminsa 20 vuoteen. Hänen itse rahoittamansa ja omalla Big Sister Recordsillaan julkaisemansa pitkäsoitto on nimeltään Fire and Gasoline. Myöhemmin samaisena vuonna Aaron pääsi Brampton Arts Walk of Fameen. Vuonna 2016 Aaron esiintyi myös Britanniassa, Nottinghamissa Rockingham-hardrockfestivaaleilla. Vuonna 2017 Aaron teki useita esiintymisiä Saksassa ja lisäksi hän konsertoi Bang Your Head -festivaaleilla ja teki kaksi erillistä konserttia Lontoossa ja Wolverhamptonissa.

Perjantain pohjat:Keskeisen Motownin lauluyhtyeen läpimurtohitti

Heat Wave on biisintekijätiimin Holland-Dozier-Holland käsialaa oleva ja vuosikertaa 1963 edustava kappale. Sen ensilevytyksestä vastasi Motownin talliin lukeutunut lauluyhtye Martha & The Vandellas. Yhtyeen levytys julkaistiin yhdeksäs heinäkuuta 1963 Motownin alamerkillä Gordylla ja se nousi kuukauden ajaksi Billboardin R&B-listan kärkeen. Myös Billboardin poplistalla tuloksena oli neljäs sija. Kyseessä oli Martha & The Vandellasin toinen yhteistyö Come and Get These Memories- kappaleen jälkeen. Gospelhenkistä backbeatia ja kysymys-vastaus-lauluosuuksia hyödyntänyt Heat Wave on muodostunut erääksi varhaisimmista esimerkeistä niin kutsutusta Motown-soundista. Kyseessä on paitsi yhtyeen läpimurtohitti, myös sen ainoa Grammy-ehdokkuuden saavuttanut kappale. Heat Wave oli nimittäin ehdolla vuoden 1964 parhaan Rhythm and Blues-levytyksen Grammyn vastaanottajaksi. The Vandellas oli ensimmäinen mainitun ehdokkuuden saavuttanut Motownin talliin kuulunut yhtye. Kappaleen radio edit-versioissa sen lopun instrumentaaliosuuden toisto on katkaistu. Kokoelma-albumilla Gold kappaleesta julkaistu versio sisältää pitkän instrumentaaliosuuden ja loppuosan, jossa Vandellasit toistavat sanaa burning. Martha & The Vandellasin Heat Wavesta levyttämä originaaliversio pääsi mukaan vuonna 1970 ilmestyneeseen elokuvaan The Boys in the Band. Vuonna 2007 julkaistussa Lovin' Spoonfulin johtohahmoa John Sebastiania tarkastelevassa, dvd:nä julkaistussa dokumentissa hän kertoo nopeuttaneensa Heat Waven introa säveltäessään Lovin' Spoonfulin esikoishittiä Do You Believe in Magic. Billboardin sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyeen levyttämän kappaleen listalla Heat Wave saavutti kahdennentoista sijan. 12 vuotta originaalilevytyksen jälkeen Linda Ronstadt levytti Heat Waven platinamyyntiin yltäneelle albumilleen Prisoner in Disguise. Syyskuussa 1975 singleformaatissa ilmestynyt versio nousi Billboardilla viidenneksi, Cash Boxissa neljänneksi ja Record Worldilla kuudenneksi. Rolling Stonessa julkaistun artikkelin mukaan Ronstadtin tuottajana olleen Peter Asherin perfektionismi johti useiden tuntien työhön. Lopputulos joka tapauksessa miellytti myös vanhan liiton Motown-muusikoita. Myös brittirockin peruskoplaan lukeutunut The Who levytti Heat Wavesta coverversion suhteellisen tuoreeltaan eli vuonna 1966 ilmestyneelle toiselle albumilleen A Quick One.

Torstain terävä:Klassikkobasistin sivuprojektiyhtye

GZR oli Black Sabbathin basistin ja ensisijaisen biisintekijän Geezer Butlerin johtama yhtye. Tyylillisesti se oli vielä Butlerin emoyhtyettä raskaampi ja mainittuun seikkaan vaikutti osaltaan yhtyeen solisti, aikaisemmin Fear Factoryssa vokalisoinut Burton C. Bell. Häntä kuultiin leadvokalistina GZR:n ensimmäisellä albumilla Plastic Planet. Aluksi Butler oli kaavaillut solistiksi Devin Townsendia, mutta hänellä oli kiireitä Stevie Vain kanssa, eikä Townsend lisäksi ollut halukas vokalisoimaan jonkun muun käsialaa olleita tekstejä. Plastic Planetilla musisoivat lisäksi kitaristi Pedro Howse ja Journey-yhtyeessä menestystä saavuttava rumpali Dee Castronovo. Vuonna 1996 GZ oli yhden kappaleen osalta mukana kokoelma-albumilla Mortal Kombat:More Kombat. Kyseisessä kappaleessa Outworld solistina oli Angerin solisti Mario Frasca. Vuonna 1997 ilmestyneellä GZR:n kakkosalbumilla Black Science vokalistina kuultiin jo Clark Brownia Symatic-yhtyeestä. GZR soitti joitakin keikkoja vuoden 1997 Ozzfestissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut täyspitkä kiertue. Lisäksi yhtye lämmitteli esimerkiksi Bruce Dickinsonia. Castronovo osallistui levytyksiin, mutta ei ollut mukana livekeikoilla. Hänen paikkansa rumpalina otti Chad Smith, jota ei pidä sekoittaa samannimiseen Red Hot Chili Peppers-rumpaliin. Vuonna 1997 soitettujen keikkojen jälkeen Geezer oli kiireinen Black Sabbathiin liittyneiden aktiviteettiensa kanssa. Hän palasi lopulta studioon livekeikkoja kahdeksan vuotta aikaisemmin soittaneen GZR-kokoonpanon kanssa ja tuloksena oli yhdeksäs toukokuuta 2005 ilmestynyt yhtyeen kolmas täyspitkä albumi Ohmwork.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän southern rockin edustajan pätevä postuumi kokoelma-albumi

Lynyrd Skynyrd:Legend

Viides lokakuuta 1987 ilmestynyt Legend on Lynyrd Skynyrdin suurimmaksi osaksi aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta koostuva kokoelma-albumi. Yhtyeen omalla asteikolla se sisältää b-materiaalia, jota ei kelpuutettu mukaan Skynyrdin varsinaisille albumeille. Mainittu seikka huomioon ottaen kyseessä on varsin laadukas levykokonaisuus. Sen parhaaseen antiin lukeutuu Once More from the Road-livetuplan kappaleiden tavoin Atlantan, Georgian Fox Theatressa nauhoitettu livetulkinta Skynyrdin debyyttialbumi Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerdin kirkkaimpiiin klassikoihin lukeutuvasta kappaleesta Simple Man. Laadullisesti varsn lähelle sitä yltävät gospelhenkinen Four Walls of Raiford, Steve Gainesin sielukas balladikappale One in the Sun ja tyylitajuisesti revittelevä blues Mr Banker, joka alun perin julkaistiin syksyllä 1973 Gimme Three Steps -singlen kakkospuolella. Myös svengaava Truck Drivin' Man ja albumin pitkä päätöskappale Take Your Time lukeutuvat niin ikään Legendin aikaisemmin singlejen b-puolina julkaistuihin raitoihin. Pitkäsoiton avausraita Georgia Peaches ja Sweet Little Missy ovat laadukkaita ja varsin sulavalinjaisia numeroita ja itse asiassa ainoa hienoista täytemateriaalia edustava raita albumilla on countryhölkkä When You Got Good Friends, jonka tekstissä mainitaan hivenen vähemmän tunnettu southern rock-yhtye The Marshall Tucker Band. Vaikka Legend ei lukeudukaan Skynyrdin keskeisimpien albumien kaanoniin, yhtyeen tosidiggareille se on merkittävä levyjulkaisu. Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn heinäkuun lopussa 2001.

Tiistain tukeva:Vuosikymmenten uran tehnyt brittirockari

13. heinäkuuta 1941 syntynyt Steve Gibbons on brittiläinen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja levytuottaja. Hänen uransa musiikin parissa kattaa yli 40 vuoden ajanjakson. Vuonna 1960 Gibbons liittyi yhtyeeseen The Dominesses, jossa hän korvasi Jimmy Powellin taustayhtyeeseen siirtyneen Colin Smithin. Smith muutti myöhemmin nimensä Carl Barroniksi ja hänestä tuli The Cheetahs-yhtyeen laulusolisti. The Dominettesin keskeisiä keikkapaikkoja 60-luvun alkupuolella olivat Bromsgrove Streetin Grotto Club ja Edgbastonin Sicilia Coffee Bar. Noihin aikoihin yhtyeen ohjelmistossa oli runsaasti R&B-numeroita ja kyseinen tyylisuunta sopi mainiosti Gibbonsin raakaan laulutyyliin. Vaikka The Dominettesin imago oli tavanomaista kovempi ja yhtye säesti joskus jopa strippareita, se saavutti suosiota. Eräs yhtyeen keskeisistä keikkapaikoista oli lisäksi Firebird Jazz Club Carrs Lanella Birminghamin keskustassa. Vuonna 1963 The Dominettesin nimeksi vaihtui The Ugly's. Yhtye solmi sopimuksen Pye Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1965 omaa tuotantoaan edustavan kappaleen Wake Up Mind. Vaikka sosiaalisesti tiedostavasta kappaleesta ei muodostunut menestystä yhtyeen kotimaassa, se saavutti Australiassa 14. sijan. John Gordonin paikan otti vuonna 1965 myös Walker Brothersien kanssa yhteistyötä tehnyt Jimmy O' Neill, joka muistettin ensisijaisesti paikallisesta yhtyeestä The Yamps. Yhtyeen toinen single It's Alright katosi nopeasti listoilta siitä huolimatta, että yhtye promosi kappaletta ohjelmassa Ready Steady Go. Muiden Ugly's:in vuosien 1965 ja 1967 välillä julkaisemien singlejen joukkoon sisältyi cover Dave Daviesin soolohitistä End of the Season. Muilta osin Ugly's:in levytykset edustivat yhtyeen omaa tuotantoa. Näihin aikoihin Ugly's:in kokoonpanossa tapahtui useampia miehistönvaihdoksia. Bob Burnett ja John Hustwayte lukeutuivat lähtijöihin. Basisti Dave Pegg oli mukana reilun vuoden ajan ennen siirtymistään Ian Campbell Groupiin. Myöhemmin hän lukeutui folkrockin klassikkoyhtye Fairport Conventionin jäsenistöön. Peggin korvasi Dave Morgan, jonka varhaisempia yhtyeitä olivat olleet paikallinen Blaisers ja Danny King's Mayfair Set. Morgan myös sävelsi The Moven suurimpiin hittisingleihin lukeutuvan Blackberry Wayn b-puolella julkaistun kappaleen Something. O' Neill siirtyi vuonna 1968 The Mindbendersiin ja myös perustajajäsen Jim Holden jätti yhtyeen myöhemmin kyseisenä vuonna. Aikaisemmin Brumbeatsissa soittanut kitaristi Roger Hill, joka menehtyi kahdeksas marraskuuta 2011 Sutton Coldfieldissä, täydensi yhtyeen kokoonpanon lähes vuoden ajan ennen kuin lähti perustamaan Dave Peggin kanssa uutta yhtyettä The Exception. Hillin korvannut ja aikaisemmin The Yampsissa soittanut Will Hammond pysyi The Ugly's:in kokoonpanossa yhtyeen loppuun asti. Jim Holdenin korvasi Dave Mayfair Setin rumpali Keith Smart. The Moven Blackberry Waylla soittanut kosketinsoittaja Richard Tandy liittyi The Ugly's:iin vuonna 1968 ja päätyi lopulta Electric Light Orchestraan. Vuoden 1968 loppuun mennessä Gibbons oli ainoa yhtyeen originaalijäsen. Viimeisessä kokoonpanossa olivat lisäksi mukana Will Hammond, Dave Morgan, Keith Smart ja Richard Tandy. Vuonna 1969 Gibbons lyöttäytyi yhtyeen aikaisemmin The Movessa vaikuttaneen kitaristi Trevor Burtonin kanssa. Balls-nimisen yhtyeen täydensivät aikaisemmin The Moody Bluesiin kuulunut solisti/kitaristi Denny Laine ja The Ugly's:in rumpali Keith Smart. Yhtyeen elinkaari jäi suhteellisen lyhyeksi ja levytettyään sooloalbumin Gibbons jätti yhtyeen helmikuussa 1971. Ballsin lopetettua toimintansa Gibbons palasi Lontoosta Birminghamiin ja liittyi yhtyeeseen The Idle Race, jossa hän vaikutti kolmen kuukauden ajan. The Idle Racesta kehittyi nopeasti Steve Gibbons Band, jonka originaaliin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristit Dave Carroll ja Bob Wilson, basisti Trevor Burton ja rumpali Bob Lamb. Yhtye keikkaili clubeissa ja pubeissa 70-luvun puoliväliin saakka, jolloin aikaisemmin The Whon kanssa yhteistyötä tehnyt Peter Meaden löysi yhtyeen. Se solmi sopimuksen Polydorin kanssa ja julkaisi vuonna 1975 esikoisalbuminsa Any Road Up, jonka muutamilla kappaleilla soitti John Entwistle. Seuraavana vuonna Steve Gibbons Band lämmitteli The Whota Britanniassa, muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Suurille areenoille yhtye pääsi lämmittelemään myös Little Featia, Lynyrd Skynyrdiä, ELO:a, The J Geils Bandia, Rufusta ja Nils Lofgrenia. Vuonna 1977 ilmestyneeltä Steve Gibbons Bandin kakkosalbumilta Rollin' On löytyy yhtyeen suurin singlemenestys, cover Chuck Berryn kappaleesta Tulane. Steve Gibbons Bandin näkemys saavutti sijan 12. brittilistalla ja pysytteli listoilla top 40:ssä kahden kuukauden ajan. Vuonna 1977 ilmestyi myös yhtyeen konserttitaltiointi Caugh in the Act. Polydorilla yhtye julkaisi vielä kaksi studioalbumia; vuonna 1978 ilmestyneen albumin Down in the Bunker ja kahta vuotta myöhemmin julkaistun pitkäsoiton Street Parade. Seuraavana vuonna ilmestyneen albumin Saints & Sinners julkaisijana oli RCA. Steve Gibbons Band oli yksi ensimmäisistä Itä-Saksassa esiintyneistä rockyhtyeistä. Vuosi oli 1982. Neljää vuotta myöhemmin Gibbons oli mukana Birmingham Heart Beat -hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka esiintyjiin luketui lisäksi esimerkiksi George Harrison. 80- ja 90-lukujen aikana Gibbons julkaisi vielä yhdeksän albumia ja jatkoi keikkailuaan. 90-luvun lopussa Gibbons kasasi The Bob Dylan Projectin, jossa hän soittaa Dylanin lisäksi omaa tuotantoaan. Gibbons on myös Brum Rocks Live-show:n jäsen yhdessä Bev Bevanin, Trevor Burtonin, Danny Kingin ja kirjoittaja Laurie Hornsbyn kanssa.Helmikuussa 2011 Gibbons esiintyi Newlife Foundationin hyväntekeväisyyskonsertissa.

Maanantain mainio:Huippusuositun yhdysvaltalaisyhtyeen debyytti

Bon Jovi:Bon Jovi

Bon Jovin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi 21. tammikuuta 1984. Tony Bongiovin ja Lance Quinnin tuottama pitkäsoitto on yhtyeen tuotannossa siinä mielessä harvinaislaatuinen, että sen kappaleista She Don't Know Me on kokonaan yhtyeen ulkopuolisten tahojen kirjoittama. Bon Jovin debyytti saavutti Billboardin listalla sijan 43. Runaway-hittiä lukuun ottamatta albumin kappaleita on soitettu keikkakontekstissa hyvin harvoin sen jälkeen, kun Jovi julkaisi lopullisen läpimurtoalbuminsa, vuonna 1986 ilmestyneen kolmannen pitkäsoittonsa Slippery When Wet. Vuoden 2010 Circle Tourilla esikoisalbumilta olivat silti ohjelmistossa Roulette, Get Ready ja Shot Through the Heart. Kappaleista viimeksi mainittua ei pidä sekoittaman hittiin You Give Love a Bad Name. Ilmestymisvuonnaan Bon Jovin esikoisalbumi valittiin Kerrang!:in äänestyksessä vuoden 11:ksi parhaksi. Vuonna 1980 Jon Bongiovi teki useita demoja Manhattanin Power Station-studioilla, mutta levy-yhtiöt eivät olleet vielä tuossa vaiheessa kiinnostuneita. Vuonna 1982 Jon meni paikalliselle radioasemalle The Applelle. Dj Chip Hobard kuunteli hänen työstämiään demoja, ihastui Runaway-kappaleeseen ja päätti sisällyttää sen radioaseman paikallisia kykyjä esittelevälle kokoelma-albumille. Runawayssa soittavat studiomuusikot muodostivat niin kutsutun The All Star Crewn ja heihin lukeutuivat kitaristi Tim Pierce, kosketinsoittaja Roy Bittan, rumpali Frankie LaRocka, basisti Hugh McDonald sekä taustavokalistit David Grahmme ja Mick Seeley. Runawayn kosketinsoitinriffi on heistä viimeksi mainitun käsialaa. McDonald korvasi myöhemmin Alec John Suchin Bon Jovin basistina. Runaway alkoi saavuttaa radiosoittoa ympäri New Yorkia ja Bongiovi solmi levtyssopimuksen Merucy Recordsin kanssa. Maaliskuussa 1983 Bongiovi otti yhteyttä kosketinsoittaja David Bryaniin (Rashbaum). Tämä löysi rytmiryhmän, jonka muodostivat edellä mainittu basisti John Such ja kokenut rumpali Tico Torres. Bon Jovin originaali soolokitaristi oli sittemmin yhtyeen Skid Row perustanut Dave Sabo. Hänen paikkansa oli pian ottava Richie Sambora. Vuonna 2007 Jon Bon Jovi mainitsi, että Bon Jovista tuli hyvä yhtye vasta kolmannen albuminsa Slippery When Wetin aikaan. Yhtyeellä oli silti alusta alkaen todella hyvä rumpali ja kyseistä seikkaa ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Bon Jovin debyytti saavutti suhteellisen myönteiset arvostelut. Vaikka sen kappaleet olivat melko pelkistettyjä ja ajoittain jopa kliseisiä, niillä oli tarjottavaaan vakuuttavaa hardrockhyökkäystä, intohimoista soitantaa ja hyviä melodioita.

Sunnuntain extra:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas pitkäsoitto

The Byrds:Fifth Dimension

Columbia Recordsin julkaisemana heinäkuussa 1966 ilmestynyt Fifth Dimension on 60-luvun keskeisimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuvan The Byrdsin kolmas studioalbumi. Suurin osa sen kappaleista oli nauhoitettu The Byrdsin tuossa vaiheessa keskeisimmän biisintekijän Gene Clarkin erottua yhtyeestä helmikuussa 1966. Mainitusta seikasta johtuen The Byrdsin kitaristien Jim McGuinnin ja David Crosbyn osuus laulunkirjoittajina lisääntyi. Clarkin lähdön myötä Fifth Dimensionille päätyi neljä coverkappaletta sekä yksi instrumentaali. Toisin kuin The Byrdsin varhaisemmilla albumeilla, Fifth Dimension ei kuitenkaan sisältänyt ainuttakaan lainakappaletta Bob Dylanin ohjelmistosta. Billboardin listalla Fifth Dimensionin sijoitus oli 24. ja Britannian albumilistalla albumi oli parhaimmillaan kolme sijaa alempana. Singleformaatissa Fifth Dimensionilta julkaistiin varhaista psykedeelistä rockia edustanut Eight Miles High sekä albumin nimikappale 5D, joista ensin mainittu missasi Billboardin listalla juuri ja juuri top tenin. Kolmantena singlenä julkaistu Mr Spaceman nousi Billboardin singlelistalla top 40:ään. Ilmestyessään Fifth Dimensioniä pidettiin The Byrdsin siihenastisista pitkäsoitoista kokeellisimpana. Myöhemmin kriitikot ovat pitäneet mainittua albumia vaikutusvaltaisena, sillä kyse on eräästä kaikkien aikojen varhaisimmista psykedeelistä rockia edustavista pitkäsoitoista.

Lauantain pitkä:Twisted Sisterin kitaristi ja perustajajäsen

20. heinäkuuta 1952 syntynyt John Segall, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jay Jay French, on yhdysvaltalainen kitaristi, tuottaja ja manageri. Hän on yhdysvaltalaisen glammetalyhtye Twisted Sisterin perustajajäsen ja yksi sen kitaristeista. Twisted Sisterin riveissä hän ehti soittaa yli 9000 konserttia. New Yorkissa syntynyt French varttui Manhattanilla. Hänen musiikillisen elämänsä siemenet kylvettiin vuonna 1963 Frenchin todennettua folkyhtye The Weaversin konsertin Carnegie Hallissa. Vuonna 1972 French kävi koesoitossa Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin varhaiselle yhtyeelle Wicked Lesterille. Kaksien harjoitusten jälkeen Stanley ja Simmons järjestivät lisää koesoittoja ja French päätti tuossa vaiheessa seurata omaa musiikillista polkuaan. Samaisen vuoden joulukuussa French liittyi New Jerseystä käsin vaikuttaneeseen glamyhtyeeseen Silverstariin. Helmikuussa 1973 yhtyeen nimeksi vaihtui Twisted Sister. Frenchin liittyessä yhtyeeseen sen muodostivat muilta osin solisti Michael Valentine, kitaristi Billy Diamond, basisti Kenneth Harrison Neil ja rumpali Mell Starr. Mainittu Twisted Sisterin kokoonpano jatkoi toimintansa vuoden 1974 joulukuuhun. Vuonna 1975 French kiinnitti yhtyeeseen solisti Rick Princen ja kitaristi Keith Angelin, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin hän ryhtyi itse leadvokalistiksi. Mainitun vuoden lokakuussa Eddie Ojeda korvasi Angelin kitaran varressa ja seuraavan vuoden helmikuussa Twisted Sisterin lineupia täydensi solisti Daniel Dee Snider. Twisted Sisterin muista merkittävistä miehistönvaihdoksista mainittakoon rumpali Tony Petri huhtikuussa 1976, basisti Mark Mendoza joulukuussa 1978 ja rumpalit Richie Teeter joulukuussa 1980, Joey Brighton huhtikuussa 1981 ja A J Pero vuotta myöhemmin. Viimeksi mainittu oli mukana yhtyeen albumeilla Under the Bladesta Come Out and Playhin. Vuonna 1987 Peron korvasi Joey "Seven" Franco. Twisted Sisterin varhaiset kokoonpanot esittivät kuutena iltana viikossa viisi 40-minuuttista settiä. Yhtyeen musiikilliset vaikutteet muuttuivat raskaammiksi Led Zeppelinin, Sladen ja Alice Cooperin kaltaisten artistien ansiosta. Twisted Sisterin ensimmäinen julkaisu oli Secret-levy-yhtiön kautta ilmestynyt ep Ruff Cutts. Ensimmäinen täyspitkä albumi oli syyskuussa 1982 ilmestynyt Under the Blade. Sitä seurasivat pitkäsoitot You Can't Stop Rock N' Roll (1983), yhtyeen suurimmaksi menestykseksi osoittautunut Stay Hungry (1984), Come Out and Play (1985) sekä Love is For Suckers (1987). Solisti Dee Sniderin ja kitaristi Eddie Ojedan erottua French ja basisti Mark Mendoza päättivät, että Twisted Sister lopettaisi live-esiintymiset vuonna 1987. French perusti oman manageritoimistonsa French Management Enterprisesin ja tuotantoyhtiönsä Rebellion Music Incin. Vuodesta 1988 lähtien hän vastasi jälleen Twisted Sisterin manageroinnista. French  myös kiinnitti useita keskeisiä artisteja, kuten blueslegenda Johnny Galen. French vastasi myös uusien Twisted Sisterin albumijulkaisujen, kuten kokoelmalevyn Big Hits & Nasty Cuts tuottamisesta. Rebellion Musicille hän kiinnitti yhtyeen Crawlspace. Sen nimeksi vaihtui Sevendust. French ja Eddie Ojeda tuottivat yhtyeen esikoisalbumin ja olivat apulaistuottajina myös yhtyeen kolmella seuraavalla pitkäsoitolla. Sevendustista tuli eräs suosituimmista nu metal-yhtyeistä ja sen albumeita myytiin yli kuusi miljoonaa kappaletta.Frenchin uusi tuotantoyhtiö Rebellion Entertainment sainasi useita tyylillisesti laaja-alaisia yhtyeitä ja artisteja. Syyskuun 11. 2001 ajoittuneiden terrori-iskujen jälkeen Twisted Sister esiintyi Eddie Trunkin organisoimassa hyväntekeväisyyskonsertissa New Yorkissa. Säännöllisen keikkailun yhtye aloitti jälleen vuodesta 2003 eteenpäin. Yhdysvaltojen, Britannian ja muiden Euroopan maiden lisäksi Twisted Sister konsertoi Etelä-Amerikassa ja Etelä-Koreassa. Frenchin toiminta Twisted Sisterin managerina oli täystoimista ja siihen sisältyi kuuden dvd:n ja kahden uuden albumin työstäminen. Myös yhtyeen vanhat julkaisut remasteroitiin. Twisted Sisterin joulukeikka julkaistiin dvd:nä ja yhtye esiintyi vuosittain vähintään yhdessä hyväntekeväisyyskonsertissa. Taatakseen musiikkinsa omistusoikeudet Twisted Sister levytti uudestaan vanhaa tuotantoaan. Vuonna 2007 French ja Twisted Sister pääsivät Long Island Music Hall of Fameen. Vuonna 2019 French ilmoitti jättävänsä esiintymiset muun muassa nykyisen metallimusiikin surulliseen tilaan vedoten.

Perjantain pohjat:Rockin monitaituri iskussa Joensuun-keikallaan

Vuosikymmenten uran kotimaisen rockin parissa tehnyt Maria Hänninen saapui veljensä Pertin kanssa duokeikalle Joensuun teatteriravintolaan osana tämänkesäistä Popkatu-tapahtumaa. Illan viimeisen esiintyjän asemassa setti käynnistyi puolen yön jälkeen Little Miltonin bluesklassikolla Play Dirty, jota seurasi samaan kategoriaan kuuluva ja Willie Dixonin käsialaa oleva I Want to Be Loved. Omaan tuotantoon siirryttiin  kevyemmän, mutta varsin puhuttelevan Toivon takapiha-kappaleen versioinnin myötä, jota seurasi mainio ränttätänttä Runaway Baby. Erääksi setin todellisista huippuhetkistä muodostui intensiivinen tulkinta Jethro Tullin 70-luvun alun kiistattomaan klassikko-osastoon lukeutuvasta kappaleesta Locomotive Breath. Sitä seurasi kaksi poimintaa Hännisen omasta ydintuotannosta, jotka olivat Going Home to My Man ja 2000-luvun alkupuolella myös radiohitiksi muodostunut Ei et sä saa. Soolokitaroinnista koko keikan ajan vastannut Pertti Hänninen oli leadvokalistina kappaleessa Bright Lights, Big City. Seuraavaksi Maria esitti omien sanojensa mukaan keikalla toista kertaa uuteen tuotantoonsa lukeutuvan ja varsin lupaavankuuloisen kappaleen Always by Your Love. Varsinaisen setin päättivät varsin onnistuneet näkemykset Tony Joe Whiten swamrock-klassikosta Polk Salad Annie sekä The Zombiesin originaalihitistä She's Not There, jonka versio oli lähempänä Santanan kyseisestä kappaleesta levyttämää näkemystä. Pertti oli leadvokalistina vielä encorebiisistä käyneessä Stevie Ray Vaughanin Pride and Joyssa. Tarjolla oli lähes tunnin mittainen mainio rootskeikka ja Maria Hänninen Duo oli tulkinnoissaan, versioissaan ja lavapresencessään mitä mainioimmassa vedossa.

Maria Hännnen Duo Joensuun Teatteriravintolassa kymmenes heinäkuuta 2019.

Torstain terävä:Ruusut kotimaisemissaan Ilovaarissa

Joensuulaisyhtye Neljän Ruusun kotikaupungissaan soittamissa konserteissa on aina erityinen tunnelataus ja Ruusut päättivät tämänkertaisen Ilovaarin päälavalla takuuvarmaa työskentelyä edustaneella setillään. Se käynnistyi Valuva taivas -albumin klassikkoainesta edustavalla nimikappaleella. Viimeisimmän albumin nimiraidan Mustia ruusuja ja Meidän maa -hitin välissä kuultiin vuoden 2004 Karelia Express-albumin  kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuva Elän vain kerran ja monen muun näytteen tavoin Joensuu-orientoitunut Popmuseo aivan 2000-luvun alusta. Ainakin lyrikoidensa osalta kevyempien poimintojen Seitsemän päivää selvinpäin, Nuori ikäisekseen ja Missä vaan välissä tarjottiin melankoliaa tyylitajuisesti huokuva ja jälleen kotikaupungin maisemiin johdattanut Sininen sunnuntai. Matka on syvä oli ensimmäinen valinta vuoden 1992 klassikkoalbumilta Haloo ja sitä seurasi Mustien ruusujen ensimmäinen hitti Sähkökitara. Koko setin huippuhetkeksi muodostui akustinen tulkinta Sun täytyy mennä -klassikosta ja viimeisimmältä pitkäsoitolta poimitun Älä luovuta ja bailubiisi Hunningolla jälkeen loppusetissä kuultiin klassikko-osastoa Ruusujen 90-luvun alkupuolen tuotannosta. Poplaulajan vapaapäivä oli ainoa poiminta vuoden 1993 albumilta Pop-uskonto ja turnauskestävyytensä jo aikoja sitten osoittaneet Tie ajatuksiin ja Juppihippipunkkari Haloolta päättivät keikan, jossa encoreita ei soitettu. Kokonaisuutena tarjolla oli runsaahkosti mielenkiintoisia sovituksia ja esimerkiksi Kode Koistinen kuulosti varsin inspiroituneelta kitaransa varressa.

Neljä ruusua Ilovaarissa 6. heinäkuuta 2019. 

Keskiviikon klassikko:Dion ensimmäinen konserttitaltiointi

Dio:Intermission

Kesäkuussa 1986 Euroopasssa Vertigon ja Yhdysvalloissa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Intermission on Ronnie James Dion luotsaaman Dio-yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi. Sen viisi livenä taltioitua kappaletta nauhoitettiin kitaristi Vivian Campbellin kanssa Sacred Heart-albumin tiimoilta tehdyn kiertueen alkuvaiheessa. Kiertueen puolivälissä Craig Goldy otti Campbellin paikan ja koska yhtye halusi mukaan jotakin tuotantoa myös uudelta lineupilta, albumille lisättiin Goldyn kanssa nauhoitettu uusi studioraita Time to Burn. Livebiiseissä Sacred Heartilta olivat mukana pitkäsoiton nimikappale ja tiukka avausraita King of Rock N' Roll, The Last in Linelta mainitun albumin ydintuotantoon lukeutuva We Rock ja Holy Diverilta pitkäsoiton kevyintä tuotantoa edustava raita Rainbow in the Dark. Levyn päättävä medley koostui Sacred Heartia sielukkaimmillaan edustavasta Rock N' Roll Childrenistä sekä Ronnie Jamesin aikaisen Rainbown klassikkokappaleista Long Live Rock N' Roll, joka julkaistiin alun perin samannimisellä vuonna 1978 ilmestyneellä albumilla ja suorastaan legendaarisesta Man on the Silver Mountainista Richie Blackmore's Rainbowlta 70-luvun puolivälistä. Intermissionin ansioista huolimatta Dion diggarit olisivat odottaneet suosikkiyhtyeeltään mieluusti jopa tuplaliven verran livenä taltioitua materiaalia. Intermissionin originaalin brittipainoksen kylkiäisenä oli postikortti.

Tiistain tukeva:Merkittävän brittiyhtyeen aktiivikauden konserttitaltiointi

The Police:Live!

Toukokuun lopussa 1995 A&M:n julkaisemana cd:nä ja kasettina ilmestynyt Live! on The Policen ensimmäinen yhtyeen aktiivikauden aikana taltioitu livealbumi. Vuonna 2007 The Policen jäähyväiskiertueelta julkaistiin Certifiable:Live in Buenos Aires. Andy Summersin mukaan idea The Policen livealbumista ajoittui niinkin kauas kuin vuoteen 1982. Tuota ennen ainoastaan muutamia livenä taltioituja kappaleita oli julkaistu The Policen singlejen b-puolina. Ghost in the Machine ja Synchronicity-pitkäsoittojen välissä oli tarkoitus julkaista uusi albumi, joka miksattiin ja masteroitiin Kanadassa, mutta se jäi lopulta vaille julkaisua. Synchronicity-kiertueen jälkeen suunniteltiin jälleen uutta albumia, mutta sekään ei toteutunut ja sitä vastoin julkaistiin kokoelma-albumi Every Breath You Take:The Singles. Vuonna 1995 cd-formaatin tarjoamat mahdollisuudet tekivät The Policen livelevystä ajankohtaisen ja Summers kutsuttiin sen tuottajaksi. Kyseinen tuplacd sisältää materiaalia kahdelta kaudelta The Policen uralla. Ykköscd:ltä löytyy lähes kokonainen, yhtyeen 27. marraskuuta 1979  Orpheum Theatressa, Bostonissa soittama konsertti. Kahden The Policen ensimmäisen pitkäsoiton, Outlando's D' Amourin ja Reggatta De Blancin kappaleiden lisäksi mukana on alun perin ainostaan singlejen b-puolilla julkaistuja kappaleita, kuten Fall Out ja Landlord. Bostonilainen fm-radioasema WBCN oli lähettänyt mainitun konsertin. Liven kakkoscd sisältää näytteitä toinen ja kolmas marraskuuta 1983 Atlantassa, Georgiassa soitetuista konserteista, joissa The Policen triokokoonpanoa täydensi kolme taustavokalistia. Mainitut keikat olivat levinneet bootleg-äänityksinä yhtyeen diggareiden keskuudessa. Myös vuonna 1984 julkaistu VHS-video ja vuonna 2005 ilmestynyt dvd sisälsivät materiaalia Synchronicity-kiertueelta. Kappaleen Tea in the Sahara liveversio oli ilmestynyt jo vuonna 1984 King of Pain-singlen b-puolella. Live! nostatti osaltaan The Policen suosiota noin kymmenen vuotta yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen. Tuossa vaiheessa kaikilla yhtyeen jäsenillä oli omat soolouransa. Kyseessä oli pätevä todiste yhtyeen keikkakunnosta ja esimerkiksi Roxannen ja Walking on the Moonin kaltaisista yhtyeen klassikkokappaleista oli tarjolla kiinnostavia ja pidennettyjä sovituksia. Can't Stand Losing Youn editoitu versio julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti brittilistalla sijan 27. Itse Live!-tupla nousi kahta sijaa ylemmäksi. Live! saavutti yleisesti myönteiset arvostelut. Q-lehden David Sinclairin mukaan albumi toi yhtyeen levytettyyn perintöön tärkeän ulottuvuuden ja muistutti, miksi The Police oli eräs aikansa suurimmista livebändeistä. Encore Magazineen kirjoittaneen Paul Colbertin mukaan The Policen livelevyä kannatti odottaa, sillä se vangitsi kaksi keskeistä ajanjaksoa yhtyeen historiassa. Andrew Abrahams painotti keikkojen välistä eroa. Bostonissa musisoi nälkäinen rockyhtye ja Atlantassa ennustettavampi, kuuluisuuteen ja kaupalliseen hyväksyttävyyteen asettunut superyhtye. Q-lehdelle antamassaan haastattelussa Sting mainitsi muistaneensa ensimmäisen kiertueen konsertit selkeästi stadionkeikkoja paremmin.

Maanantain mainio:Erja Lyytisen vakuuttava tunti juurevuutta

Huhtikuussa uuden albuminsa Another World julkaissut Erja Lyytinen lukeutui odotetusti tämänkesäisen ja  loppuunmyydyn Joensuun Ilovaarin artistikattaukseen. Tarkalleen tunnin mittaisessa setissä kuultiin uutukaisen kappaleiden lisäksi näytteitä Lyytisen diskografiassa mainittua pitkäsoittoa edeltäneeltä albumilta Stolen Hearts. Sellaisiin lukeutuivat keikan iskevästi käynnistänyt Lover's Novels sekä sitä seurannut teemansa tunnelman upeasti vanginnut Black Ocean. Uuden pitkäsoiton tuotantoon siirryttiin tyylillisesti Carlos Santanan inspiroimalla kappaleella Hard as Stone. Kesällä 2018 Lyytinen lämmitteli Santanaa Helsingin Kaisaniemessä ja pääsi myös jamittelemaan Carloksen kanssa. Uuden albumin nimikappale, jo hieman pitempään keikkasetissä mukana ollut Another World oli eräs setin huippuhetkistä. Sitä seurasi Stolen Hearts -albumin pitkä ja vakuuttava hidas bluesrevittely Slowly Burning, jolla oli kitarasooloilunsa lisäksi tarjottavanaan Lyytisen antaumuksellista bluestulkintaa, joka oli ammentanut vaikutteita alan ulkomaisilta naiskollegoilta. Tuoreen albumin tuotantoon palattiin jälleen iskevän Wedding Dayn muodossa ja varsinaisen setin päätti hieman iäkkäämpiin iskusävelmiin lukeutuva Rocking Chair. Tunnin mittaisessa setissä oli aikaa vielä yhdelle encorekappaleelle ja Another Worldin tuotannosta valinta kohdistui Snake in The Grassiin. Lyytisen kitarasoundeja kehuttiin ansaitusti ja myös hänen taustayhtyeensä on mitä ammattitaitoisin. Ulkomaankeikkojen osalta Lyytisellä on alkusyksystä luvassa esiintymisiä esimerkiksi Kanadassa ja Ranskassa.

Erja Lyytinen Ilovaarissa kuudes heinäkuuta 2019.

Sunnuntain extra:Kahden klassikon yhteistyössä tekemä albumi

Wilko Johnson & Roger Daltrey:Going Back Home

25. maaliskuuta 2014 ilmestynyt Going Back Home on ensisijaisesti Dr. Feelgoodin kitaristina muistetun Wilko Johnsonin ja The Whon solistin Roger Daltreyn yhteinen albumi. Johnsonin käsialaa olleiden kappaleiden lisäksi se sisältää näkemyksen Bob Dylanin kappaleesta Can You Please Crawl Out Your Window. Brittien albumilistalla Going Back Home saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Dr. Feelgoodin livealbumi Stupidity oli vuonna 1976 ollut listaykkösenä ja Daltrey oli viimeksi ollut listakakkosena The Whon albumilla Face Dances vuonna 1981. Daltrey ja Johnson tutustuivat seremoniassa vuonna 2010 ja heidän suurimmaksi yhteiseksi musiikilliseksi diggauskohteekseen osoittautui Johnny Kid & The Pirates. Going Back Home nauhoitettiin viikon aikana Uckfieldin Yellow Fish-studiossa marraskuussa 2013 ja albumille valikoituneet kappaleet päätettiin seuraavan vuoden helmikuussa. Tunnetuimpia poimintoja Dr. Feelgoodin ohjelmistosta albumilla edustavat nimikappaleen lisäksi Sneaking Suspicionin nimiraita sekä All through the City. Biisivalintojen joukossa oli myös harvinaisempia paloja tyyliin Ice on the Motorway ja I Keep It to Myself. Pitkäsoitolla musisoineista muusikoista mainittakoon The Blockheadsin jäsenet Dylan Howe ja Norman Watt-Roy sekä The Style Councilin kosketinsoittaja Mick Talbot.  Going Back Home saavutti kriitikoiden taholta myönteiset arviot ja albumi vastaanotti keskimäärin neljä tähteä viidestä.

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalaissolisti ja biisintekijä

Kahdeksas heinäkuuta 1962 syntynyt Joan Elisabeth Osborne on yhdysvaltalainen solisti, lauluntekijä ja musiikin tulkitsija, joka on levyttänyt useita amerikkalaisen musiikin genrejä, kuten poppia, soulia, R&:tä, bluesia ja countrya. Hänen tunnetuin levytyksensä on cover Eric Brazilianin kappaleesta One of Us. Osborne on konsertoinut Motownin taustamuusikoiden Funk Brothersin kanssa ja on mukana heistä kertovassa elokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Kentuckyn Antchoragesta, Louisvillen alakaupungista kotoisin ollut Osborne muutti New Yorkiin 80-luvun lopussa. Oman levy-yhtiönsä Womanly Hipsin kautta hän julkaisi muutamia levytyksiä. Solmittuaan sopimuksen Mercury Recordsin kanssa Osborne julkaisi ensimmäisen albuminsa Soul Show:Live at Delta '88 vuonna 1991. Vuonna 1995 ilmestynyt kakkosalbumi Relish oli Osbornen debyytti suurelle levy-yhtiölle ja One of Us -singlen siivittämänä albumista muodostui menestys. Right Hand Man ja Saint Teresa olivat mainitun pitkäsoiton pienempiä hittejä ja myös Spider Web saavutti radiosoittoa. Vuonna 2001 Osborne oli mukana tv:n musiikkiohjelmassa Austin City Limits esittäen ensisijaisesti vuonna 2000 ilmestyneen kakkosalbuminsa Righteous Love kappaleita. Jakson lopussa nähdyssä haastatteluosuudessa Osborne kertoo olevansa iloinen päästyään pois 90-luvun tähteytensä parrasvaloista. Standing in the Shadows of Mountainin ja sen tiimoilta tehtyjen konserttien jälkeen Osborne osallistui kesällä 2003 Dixie Chicks-yhtyeen kiertueeseen ja oli myös vokalistina veteraanijamittelurockareille, eli Jerry Garciaa vajaasta Grateful Deadista muodostuneelle The Dead-yhtyeelle. Syyskuussa 2002 ilmestynyt Osbornen neljäs albumi How Sweet It Is sisälsi covereita legendaarisista soul- ja rockkappaleista. Vuosina 2005 ja 2006 Osborne esiintyi useita kertoja Phil Lesh and Friendsin kanssa. Hänen vokalisointinsa albumilla Live at Warfield muodostui varsin merkittäväksi. Osborne on jatkanut esiintymisiään Phil Lesh and Friendsin kanssa. Helmikuussa 2007 Osborne esiintyi Grand Ole Opry-nimisessä nashvillelaisessa countrymusiikkiin erikoistuneessa stageshowkonsertissa. Toukokuussa 2007 ilmestynyt ja Tor Hyamsin tuottama albumi Breakfast in Bed merkitsi tyylillisesti paluuta soulmusiikin pariin. Albumin kappaleista Heatwave ja What Becomes of the Broken Hearted olivat olleet mukana elokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Samana vuonna Osborne vieraili Transatlantic Sessions tv-sarjan kolmannen kauden jaksossa esittäen kappaleet Saint Teresa, Holy Water ja Please Don't Tell Me How the Story Ends. Osborne oli leadvokalistina Vivian Campbellin sooloalbumilta Two Sides of It löytyvässä coverissa Willie Dixonin bluesklassikosta Spoonful. Häntä kuultiin solistina myös joissakin kappaleissa Spearheadsin vuoden 1997 albumilla Chocolate Supa Highway. Vuonna 2003 ilmestyneellä ja Dolly Partonille työstetyllä tribuuttialbumilla Just Because I'm a Woman:Songs of Dolly Parton Osborne versioi kappaleen Do I Ever Cross Your Mind. Osbornen seuraava albumi oli syyskuussa 2008 ilmestynyt Little Wild One. Hän vieraili Cheap Trickin vuonna 2009 ilmestyneellä cd:llä ja dvd.llä Sgt. Pepper Live. Vuonna 2010 Women's Project Theater palkitsi Osbornen. Vuonna 2011 artisti esiintyi The Waybacksin kanssa Merlefestissä The Allman Brothers Bandin esittäessä Eat a Peach-albumiaan Hillside Album Hourin aikaan. Maaliskuun lopussa 2012 ilmestynyt albumi Bring It on Home sisältää soul- ja bluescovereita. Samaisen vuoden syyskuussa Osborne oli mukana kampanjassa 30 Songs/30 Days, joka kannatti Half the Sky-nimistä, naisten oikeuksia ajavaa multimediaprojektia. Osborne on yksi syyskuun lopussa 2014 esikoisalbuminsa julkaisseen yhtyeen Trigger Hippy jäsenistä. Lokakuun lopussa 2015 Osborne esiintyi Mavis Staplesin kanssa Washington DC:ssä George Washington yliopiston kuuntelija-auditoriumissa osana kiertuettaan Solid Soul. Vuonna 2014 Osbornelta ilmestyi originaalituotannosta koostuva pitkäsoitto Love and Hate ja vuonna 2017 coveralbumi Songs of Bob Dylan. Uuden ja omasta tuotannosta koostuvan albumin Trouble and Strife ilmestyi syyskuussa 2020 ja livekokoelma Radio Waves vuonna 2022.

Perjantain pohjat:Bon Scottin varhainen yhtye

The Valentines oli vuosien 1966 ja 1970 välillä toiminut australialainen popyhtye. Ensisijaisesti se tuli tunnetuksi  solisteistaan, joista Bon Scott muistetaan Ac/Dc:n legendaarisimpana vokalistina ja Vince Lovegrovesta tuli myöhemmin musiikkijournalisti ja The Divinylsin manageri. Loppuvuodesta 1966 perustetun yhtyeen jäsenet olivat vaikuttaneet aikaisemmin kahdessa Perthistä kotoisin olleessa yhtyeessä, eli The Spektorsissa ja  The Winstonsissa. Varhaisempien yhtyeiden lisäksi kiinnostusta The Valentinesia kohtaan lisäsi se, että yhtyeessä oli harvinaislaatuisesti kaksi leadvokalistia.Britti-invaasion lisäksi erityisesti The Easybeatsiltä vaikutteita ottanut yhtye saavutti suosiota paikallistasolla ja julkaisi useampia singlejä. Loppuvuodesta 1967 The Valentines muutti Melbourneen suuremman menestyksen toivossa ja konsertoi pian myös monissa muissa suuremmissa kaupungeissa. Vuoden 1968 tienoilla The Valentinesin musiikillisessa ilmaisusssa oli vaikutteita purkkapopista, mutta pian yhtye siirtyi vakuuttavampaan rockilmaisuun. Yhtyeen jäsenillä alkoi olla eriäviä näkemyksiä siitä musiikillisesta suunnasta, johon yhtyeen olisi pitänyt kehittää ilmaisuaan. Vaikka yhtyeen suosio säilyi vakaana esimerkiksi sen kotikaupungisssa Perthissä, päätti The Valentines lopettaa toimintansa elokuussa 1970. Voimakkaan solistin maineen jo tuohon mennessä saavuttanut Scott siirtyi seuraavaksi yhtyeeseen Fraterinity ja kitaristi Wyn Milsomista tuli ääni-insinööri. The Valentines levytti useampia kaksikon Vanda ja Young käsialaa olleita kappaleita ja vuonna 1987 yhtyeen tuotannosta julkaistiin sen nimeä kantanut kokoelma-albumi.

Torstain terävä:Merkittävä keikkadokumentti keskeisen amerikkalaisyhtyeen alkutaipaleelta

The Doors:London Fog 1966

London Fog 1966 on Rhino Recordsin joulukuun puolivälissä 2016 julkaisema The Doorsin livealbumi. Se sisältää yhtyeen aikaisemmin julkaisemattoman livekeikan toukokuulta 1966 London Fog -clubissa. Kyseessä on varsin mielenkiintoinen dokumentti yhtyeen alkutaipaleelta alun perin reilu puoli vuotta ennen The Doorsin esikoisalbumin julkaisua. Äänityksestä vastasi yleisössä ollut Nettie Pena. London Fog 1966:ta pidetään yleisesti varhaisimpana tunnettuna The Doorsin livenauhoituksena. Sittemmin yhtyeen albumeilla julkaistujen kappaleiden lisäksi se sisältää coverversioita bluesstandardeista. Albumin julkaisu osui yksiin The Doorsin esikoispitkäsoiton 50-vuotisjuhlien kanssa ja livelevyn valvonnasta vastasivat tuottaja Bruce Botnick sekä Pena. Livealbumin jokainen kappale on pakattu numeroituun boxiin. Vaikka London Fog 1966 sisältää ainoastaan osan The Doorsin kyseessä olleesta konsertista, musiikkikriitikot ovat pitäneet sitä kiehtovana kurkistuksena yhtyeen varhaisvaiheisiin, jolloin se oli kehittämässä omaa musiikillista tyyliään. Muutama kuukausi perustamisensa jälkeen The Doors sai ensimmäisen keikkansa Sunset Stripillä sijainneeseen London Fog -clubiin helmi-tai maaliskuussa 1966. Nuori Jim Morrison esiintyi pienellekin yleisömäärälle selin. Juuri London Fogissa The Doorsista kehittyi kosketinsoittaja Ray Manzarekin mukaan yksikkö. Vaikka yhtyeen ohjelmistossa oli tuolloin joitakin bluesstandardeja, The Doors kehitti tunnusomaiseksi muodostunutta soundiaan ja esitti kappaleita, jotka ilmestyivät vuoden 1967 aikana yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla The Doors ja Strange Days. Settien pidentämiseksi kappaleissa kuultiin joskus improvisoituja instrumentaaliosuuksia. UCLA- elokuvaopiskelija Nettie Penan nauhoittamassa osuudessa toukokuun 1966 keikalta London Fogista  The Doorsin omaa tuotantoa edustavat ainoastaan kappaleet You Make Me Real ja Strange Days, joista ensin mainittu julkaistiin vasta vuonna 1970 The Doorsin viidennellä studioalbumilla Morrison Hotel. Suurin osa albumin muista kappaleista on  coverversioita bluesklassikoista. Sellaisiin lukeutuvat Willie Dixonin I'm Your Hootchie Kootchie Man, BB Kingin näkemyksenä tunnetuimmaksi tullut Rock Me Baby sekä Them-yhtyeen vuonna 1964 hitin arvoisesti versioima Baby Please Don't Go. Rockosastoa albumilla edustaa näkemys Little Richardin Lucillesta. The Doors-rumpali John Densmoren mukaan London Fog 1966:lla kuullaan ainoastaan puolet kyseisestä konsertista, sillä myös Light My Fire ja The End esitettiin mainittuna iltana. The Guardianin mainostaessa London Fog 1966:n julkaisua joulukuussa 2016 se piti sitä aidosti tärkeänä albumijulkaisuna verrattuna siihen The Doorsin livemateriaalin varastoon, jota oli vuosien kuluessa julkaistu. Rhino Records korosti Penan osuutta mainitun levyjulkaisun toteutumisessa. Varsinaisen Bruce Botnickin masteroiman albumin lisäksi seurasi kymppituumainen, joka muistutti koeprässäystä. London Fog 1966 oli rajoitettu painos, jonka jokainen kappale oli numeroitu. The Doorsin varhaisvuosia ja albumilla julkaistua musiikkia käsitelleistä kansiteksteistä vastasivat Pena ja Whiskey a Go-Gon kykyjenetsijänä toiminut Ronnie Haran-Mellen. Pena vastasi viidestä ennen julkaisemattomasta The Doorsin keikkakuvasta ja John Densmore käsinkirjoitetusta konsertin settilistasta. All Musiciin kirjoittaneen Stephen Thomas Erlewinen mukaan London Fog 1966 esitteli omat vahvuutensa löytäneen yhtyeen soundin. PopMattersiin kirjoittanut John Paul tunnustaa London Fog 1966:n historiallisen arvon, mutta sen esitykset jättävät toivomisen varaa. Relixiiin kirjoittaneen Jeff Tamarkinin mielestä  esitys on kiehtova ja ajoittain jännittävä, mutta äänen laatu melko karmea.

Keskiviikon klassikko:Moppitukkien esikoisalbumi

The Beatles:Please Please Me

22. maaliskuuta 1963 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Please Please Me on The Beatlesin esikoisalbumi, joka kiirehdittiin julkaisemaan pikaisesti Please Please Me ja Love Me Do -singlejen saavuttaman menestyksen vanavedessä. Pitkäsoitto pysytteli Record Retailerin albumilistan kärjessä 30 viikon ajan, mikä oli noihin aikoihin ennenkokematon saavutus poplevylle. Beatlesin esikoisen 14 kappaleesta kahdeksan oli John Lennonin ja Paul McCartneyn käsialaa. Vuonna 2012 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Please Please Me saavutti sijan 39. Pitkäsoiton kappaleista kaksi pääsi mukaan samaisen musiikkilehden 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Avausraita I Saw Her Standing There saavutti sijan 140. ja nimikappale Please Please Me sijan 186.  Neljän aikaisemmin singleformaatissa julkaistun kappaleen lisäksi pitkäsoitolle tarvittiin kymmenen biisiä lisää ja sellaisina päädyttiin hyödyntämään Beatlesin tuonaikaista keikkasettiä. Nauhoitukset Lontoon Abbey Road- studioilla alkoivat 11. helmikuuta 1963. 13 tuntia kestäneissä nauhoituksissa viimeisenä nauhalle tarttui yhdellä otolla äänitetty näkemys The Isley Brothersin kappaleesta Twist and Shout. McCartney dubbasi lauluosuutensa A Taste of Honeyssa, There's a Placeen lisättiin Lennonin huuliharppu ja Miseryyn tuottaja George Martinin soittama piano. Tyttöyhtyeiden originaaleista levytetyillä coverversioilla on Please Please Mellä vankka edustuksensa. Niistä mainittakoon Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva ja The Cookiesin alun perin levyttämä Chains sekä The Shirellesin ohjelmistosta poimitut Baby It's You ja Boys, joista jälkimmäisen leadvokalisoi Ringo Starr. Nauhoituksissa mukana ollut Hold Me Tightin varhainen versio jäi pois Please Please Meltä. Kappale nauhoitettiin uudelleen 12. syyskuuta yhtyeen kakkosalbumille With The Beatles, jolla tuoreempi näkemys myös julkaistiin. Debyyttisinglen kappaleista Love Me Do ja P. S. I Love You ei milloinkaan julkaistu stereoversioita.  Vuonna 2013, jolloin Please Please Men julkaisusta oli kulunut 50 vuotta, eri yhtyeet ja artistit levyttivät albumista tribuutin päivässä, siis samassa ajassa, jossa myös originaali albumi oli nauhoitettu. Mainitulla tribuuttilevyllä I Saw Her Standing Theren versiosta vastasi Stereophonics. BBC Radio 2 lähetti tribuuttilevyn kappaleet ja sen työstämisestä kertova dokumentti nähtiin BBC:llä.

Tiistain tukeva:Kanadalaisen rockin klassikon kolmas merkkiteos

The Band:Stage Fright

17. elokuuta 1970 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stage Fright on rockin historian keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan kanadalaisen The Band -yhtyeen kolmas studioalbumi. Sen tunnetuimpaan klassikko-osastoon ja keikkastandardeihin lukeutuvat The Shape I'm In sekä nimikappale, joista ensin mainitussa leadvokalistina on kosketinsoittaja Richard Manuel ja jälkimmäisessä basisti Rick Danko.  Stage Fright on tulkittavissa voimakkaiden vastakohtien albumiksi. Hyväntuulisten rockkappaleidensa lisäksi pitkäsoitto sisältää tummasävyisiä tekstejä, jotka käsittelevät esimerkiksi rauhaa, pakoa, melankoliaa, levottomuutta ja väsymystä. Lopputuloksena albumi saavutti kahta ylistettyä edeltäjäänsä, pitkäsoittoja Music from the Big Pink ja The Band ristiriitaisemmat arviot. Mainittuun seikkaan vaikuttivat todennäköisesti ne tavat, joilla Stage Fright erosi mainituista albumeista sekä kyseiseen pitkäsoittoon kohdistettuihin odotuksiin nähden ilmennyt määrätynlainen pettymys. Musiikillisesti Stagefright saavutti joka tapauksessa  myönteisen vastaanoton heti ilmestyttyään. Esimerkiksi Robbie Robertsonin intensiivistä kitaratyöskentelyä ja basisti Rick Dankosta ja rumpali Levon Helmistä muodostuneen rytmiryhmän funktyyliä kehuttiin. Sitä vastoin albumin kappaleiden yleinen yhteenkuuluvuus ei kriitikoiden mukaan ollut paras mahdollinen. Myöhemmissä arvioissa Stage Fright on saavuttanut lopullisen arvostuksensa ja The Bandin on todettu työskennelleen edelleen huippuvireessä. Tyylillisesti Stage Frightia voi pitää voimakkaammin rockorientoituneena albumina kahteen edeltäjäänsä  verrattuna. Niiden voimakkaista lauluharmonioista oli siirrytty selkeämmin oman aikakautensa rocktyyliin. Jo edellisiltä albumeilta tutuksi tullut instrumenttien vaihtelu jatkui Stage Frightilla kunkin The Bandin jäsenen vastatessa vähintään kahdesta eri instrumentista. Kaksi albumin kappaleista; Sleeping ja Just Another Whistle Stop olivat viimeiset, joiden kirjoittamiseen Richard Manuel osallistui. Kummatkin niistä edustivat yhteistyötä kitaristi Robbie Robertsonin kanssa. Tämä jatkoi The Bandin keskeisimpänä biisintekijänä yhtyeen vuoteen 1976 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Billboardin listalla Stage Fright saavutti parhaimmillaan viidennen sijan ohittaen edeltäjiensä menestyksen. Music from the Big Pinkin sijoitus Billboardilla oli 30. ja The Bandin yhdeksäs. Viimeksi mainitun albumin ja livealbumi Rock of Agesin tavoin Stage Fright saavutti kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Stage Frightilla The Band vaikutti itse ensi kertaa albuminsa tuottajana ja ääni-insinöörinä oli Todd Rungren. Stage Frightin suoremmat rockkkappaleet, joita edustivat Strawberry Wine, Time to Kill ja Just Another Whistle Stop, funkhenkisempi The W. S. Walcott Medicine Show sekä Robertsonin hallitseva kitaratyöskentely loivat mielikuvan hyväntuulisesta rockalbumista. The Rumorin ja Daniel and The Sacred Harpin kaltaiset kappaleet käsittelivät silti sielun menettämistä maineen ja kuuluisuuden keskellä. Albumin ainoa selkeän positiivissävyinen kappale on Robertsonin unilaulu All La Glory, jossa Levon Helm tarjoaa erään lempeimmistä ja emotionaalisimmista laulusuorituksistaan.Stage Frightista tehtiin Britanniassa kaksi miksausta. Toisesta vastasi Rundgren ja toisesta Glyn Johns. Joidenkin raporttien mukaan Johnsin miksausta käytettiin albumin originaalilla albumijulkaisulla ja kaikilla Capitolin uusintajulkaisuilla vuonna 2000 ilmestynyt remasteroitu versio mukaan lukien. Rungrenin Relix-lehdelle antaman haastattelun mukaan kenelläkään ei ole täsmällistä tietoa siitä, mitkä miksauksista originaaliin julkaisuun valittiin. Johnsin mukaan kumpikin kaksikosta teki omat miksauksensa itsenäisesti ilman yhtyeen jäseniä, mutta tietoa siitä, kenen miksauksia ja missä määrin hyödynnettiin, ei ole. Stage Frightin tuoreemmissa arvioissa Paul Casey nostaa albumin The Bandin henkilökohtaisimmaksi albumiksi ja kohottaa sen joidenkin tärkeiden aspektien osalta jopa yhtyeen kahden ensimmäisen albumin yläpuolelle.