Redbone:Come and Get Your Redbone
Vuonna 1991 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Come and Get Your Redbone on 20 kappaleesta koostuva ja miellyttävän kattava kokoelma erinomaisen Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaista koostuneen Redbone-yhtyeen tuotannosta. Se sisältää materiaalia vuosien 1970 ja 1974 väliltä ja edustettuina ovat yhtyeen kaikki tuohonastiset albumit vuoden 1970 Redbone-debyytistä neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen albumiin Beaded Dreams through Turquoise Eyes. Redbonen ytimen muodostivat Vegasin veljekset Lolly (kitara/laulu) ja Pat (basso/laulu) sekä myös ajoittain vokalisoinut soolokitaristi Tony Bellamy. Yhtyeen originaalirumpali oli Pete De' Poe, mutta hän joutui jättämään yhtyeen perhesyistä ja Redbonen kahdella huippukauden viimeisellä albumilla rumpalin tehtävistä vastasi Butch Rillera. Redbonen varhaistuotanto oli selkeämmin swamp rock-vaikutteista ja tanakampaa kuin myöhäisempi, osittain myös jousien värittämä materiaali. Esikoisalbumilta kokoelmalle ovat päätyneet myös Aretha Franklinin versiona muistettu Niki Hokey ja Tennessee Girl. Vielä samana vuonna ehti ilmestyä Redbonen toinen pitkäsoitto Potlach, jolta kokoelmalla ovat mukana esikoishitti Maggie, Alcatraz sekä iskevät Light as a Feather ja Chant:13:th Hour. Vuonna 1971 ilmestynyt, ilmestymismaasta riippuen nimellä The Witch Queen of New Orleans tai Message from a Drum tunnettu Redbonen kolmas pitkäsoitto on ensin mainitun singlemenestyksen ansiosta kenties yhtyeen tunnetuin albumi. Samalla se on myös yksi laadukkaimmista, jonka huippuhetkiin lukeutuvat mainittujen kappaleiden lisäksi jälleen swamrockiin kallistuvat When You Got Trouble ja Niji Trance sekä tyylitajuisesti jousia hyödyntävä Sun Never Shines on the Lonely. Vuonna 1972 ilmestynyt yhtyeen neljäs pitkäsoitto Already Here edusti Redbonen tuotannossa hienoista siirtymää aikaisempaa sofistikoituneempaan tuotantoon. Yllätyscoverina mukana on The Coastersin originaalina muistettu Poison Ivy ja muita kokoelmalle päätyneitä näytteitä yhtyeen neljänneltä albumilta ovat kipakka Fais-Do ja todella upea slovari Power (Prelude to Means) Vuoden 1973 puolella Redbone työsti ensiksi poliittisesti orientoituneen singlensä We Were All Wounded at Wounded Knee ja ensimmäinen hienoisesti muuttuneella kokoonpanolla työstetty pitkäsoitto, vuonna 1973 ilmestynyt Wovoka lienee yhtyeen tunnetuin ensisijaisesti singlemenestyksensä Come and Get Your Loven ansiosta. Albumin nimiraita edustaa klassikkotasoa ja Beaded Dreams Through Turquoise Eyesiltä Come and Get Your Redbonelle ovat päätyneet hienoisesti kliseinen Only You and Rock and Roll, huomattavaa tartuntapintaa omaava One More Time ja jousilla kuorrutettu kaunokki Suzi Girl. Vaikka Redbone jäi suosiollisesta aspektista tarkasteltuna kakkosdivarin yhtyeeksi, tyylillisesti se oli varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen. Come and Get Your Redbonen parikymmentä näytettä ovat mitä mainioin ja suositeltava tapa yhtyeen tuotantoon tutustumiseen. Lolly Vegas ja Tony Bellamy ovat edesmenneitä, mutta Pat Vegasin luotsaama Redbonen inkarnaatio on edelleen jatkanut toimintaansa.
maanantai 30. syyskuuta 2019
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen kolmas pitkäsoitto
Roxy Music:Stranded
Ensimmäinen marraskuuta 1973 ilmestynyt Stranded on brittiyhtye Roxy Musicin kolmas studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen. Roxy Musicin albumeista ensimmäisenä Stranded sisälsi solisti Bryan Ferryn käsialaa olleiden kappaleiden lisäksi sävellyksiä multi-instrumentalisti Andy Mackayltä ja kitaristi Phil Manzaneralta. Vaikka Brian Eno oli jättänyt Roxy Musicin yhtyeen kakkosalbumin For Your Pleasure jälkeen hän piti Strandediä yhtyeen töistä laadukkaimpana. Yhdysvalloissa Stranded joutui tyytymään albumilistalla sijoitukseen 186. Britanniassa albumilta singleformaatissa julkaistu kappale Street Life saavutti yhdeksännen sijan. Stranded vastaanotti myönteisiä arvioita jo ilmestyessään. Rolling Stoneen albumista arvion kirjoittaneen Paul Gambaccinin mukaan Roxy Musicin taiteellisuus ansaitsisi huomiota myös Yhdysvalloissa. Myös AllMusicin Thomas Erlewinen albumista myöhemmin laatima arvio oli varsin myönteinen. Hänen mukaansa Bryan Ferryn johtamana Roxy Music siirtyi jossakin määrin suoraviivaisempaan musiikilliseen ilmaisuun. Raskaiden kitaroiden suosimisesta huolimatta Erlewine piti Strandedin kappalemateriaalia kypsänä. Street Lifen ohella albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuu Ferryn ja Manzaneran yhteistyötä edustava Amazona. Strandedin kansikuvassa nähdään Ferryn tuonaikainen tyttöstävä ja Playboy-malli Marilyn Cole.
Ensimmäinen marraskuuta 1973 ilmestynyt Stranded on brittiyhtye Roxy Musicin kolmas studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen. Roxy Musicin albumeista ensimmäisenä Stranded sisälsi solisti Bryan Ferryn käsialaa olleiden kappaleiden lisäksi sävellyksiä multi-instrumentalisti Andy Mackayltä ja kitaristi Phil Manzaneralta. Vaikka Brian Eno oli jättänyt Roxy Musicin yhtyeen kakkosalbumin For Your Pleasure jälkeen hän piti Strandediä yhtyeen töistä laadukkaimpana. Yhdysvalloissa Stranded joutui tyytymään albumilistalla sijoitukseen 186. Britanniassa albumilta singleformaatissa julkaistu kappale Street Life saavutti yhdeksännen sijan. Stranded vastaanotti myönteisiä arvioita jo ilmestyessään. Rolling Stoneen albumista arvion kirjoittaneen Paul Gambaccinin mukaan Roxy Musicin taiteellisuus ansaitsisi huomiota myös Yhdysvalloissa. Myös AllMusicin Thomas Erlewinen albumista myöhemmin laatima arvio oli varsin myönteinen. Hänen mukaansa Bryan Ferryn johtamana Roxy Music siirtyi jossakin määrin suoraviivaisempaan musiikilliseen ilmaisuun. Raskaiden kitaroiden suosimisesta huolimatta Erlewine piti Strandedin kappalemateriaalia kypsänä. Street Lifen ohella albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuu Ferryn ja Manzaneran yhteistyötä edustava Amazona. Strandedin kansikuvassa nähdään Ferryn tuonaikainen tyttöstävä ja Playboy-malli Marilyn Cole.
perjantai 27. syyskuuta 2019
Sunnuntain extra:Eräs rockin historian raaimmista konserttitaltioinneista
Jerry Lee Lewis:Live at Star Club, Hamburg
Kesällä 1964 saksalaisen Philips- yhtiön julkaisemana ilmestynyt Live at Star Club, Hamburg on rockin ydinhahmoihin lukeutuvan Jerry Lee Lewisin ja erityisesti hitistään Tobacco Road muistetun The Nashville Teens -yhtyeen yhteinen livealbumi. Sen nauhoitukset tehtin huhtikuun viidentenä mainittuna vuonna. Live at Star Club, Hamburg on kriitikoiden taholta yleisesti tunnustettu erääksi rockin historian laadukkaimmista ja villeimmistä konserttitaltioinneista. Se pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Live at Star Clubin tuotannosta vastasi Philips Recordsin johtohahmo Sibbi Loch. Kahdesta setistä nauhoitettiin 16 kappaletta, joista varsinaiselle albumille päätyi tusina. Originaalilta albumilta pois jäänyt Down the Line ilmestyi Ranskassa singleformaatissa Mercuryn julkaisemana ja pääsi myös mukaan Bear Family Recordsin julkaisemille albumin vinyyli, ja cd-uudelleenjulkaisuille. Ainoastaan kappaleiden You Win Again ja I'm on Fire nauhojen uskotaan kadonneen. Laillisista syistä albumi oli vuosikymmenten ajan saatavilla ainoastaan Euroopassa. Vuonna 2014 Lewis kertoi elämänkerturi Brigg Braggille, ettei hän albumin laadukkuudesta huolimatta ollut vastaanottanut siitä lainkaan rojalteja. Rolling Stoneen laatimassaan arviossa Milo Miles antoi Live at Star Clubille täydet viisi tähteä ja musiikkilehti Q:n mukaan kyseessä saattaisi olla kaikkien aikojen jännittävin koskaan taltioitu konsertti. All Music Guiden mukaan kyseessä on puhtainta ja raainta koskaan taltioitua rock n' rollia. Erityisen ylistettyjä versioita albumilla ovat Mean Woman Blues sekä Hank Williamsin Your Cheatin Heart. Lewisin omaa tuotantoa albumilla edustavat Lewis Boogie ja High School Confidential ja muihin nimenomaan hänen levytyksinään tunnettuihin klassikoihin lukeutuvat Great Balls of Fire ja Whole Lotta Shakin' Goin' On. Carl Perkinsin ohjelmistosta versioituu Matchbox, Ray Charlesilta kahteen osaan jaettu Wha'd I Say, Elvis Presleyltä Hound Dog ja Little Richardilta Good Golly Miss Molly sekä Long Tall Sally.
Kesällä 1964 saksalaisen Philips- yhtiön julkaisemana ilmestynyt Live at Star Club, Hamburg on rockin ydinhahmoihin lukeutuvan Jerry Lee Lewisin ja erityisesti hitistään Tobacco Road muistetun The Nashville Teens -yhtyeen yhteinen livealbumi. Sen nauhoitukset tehtin huhtikuun viidentenä mainittuna vuonna. Live at Star Club, Hamburg on kriitikoiden taholta yleisesti tunnustettu erääksi rockin historian laadukkaimmista ja villeimmistä konserttitaltioinneista. Se pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Live at Star Clubin tuotannosta vastasi Philips Recordsin johtohahmo Sibbi Loch. Kahdesta setistä nauhoitettiin 16 kappaletta, joista varsinaiselle albumille päätyi tusina. Originaalilta albumilta pois jäänyt Down the Line ilmestyi Ranskassa singleformaatissa Mercuryn julkaisemana ja pääsi myös mukaan Bear Family Recordsin julkaisemille albumin vinyyli, ja cd-uudelleenjulkaisuille. Ainoastaan kappaleiden You Win Again ja I'm on Fire nauhojen uskotaan kadonneen. Laillisista syistä albumi oli vuosikymmenten ajan saatavilla ainoastaan Euroopassa. Vuonna 2014 Lewis kertoi elämänkerturi Brigg Braggille, ettei hän albumin laadukkuudesta huolimatta ollut vastaanottanut siitä lainkaan rojalteja. Rolling Stoneen laatimassaan arviossa Milo Miles antoi Live at Star Clubille täydet viisi tähteä ja musiikkilehti Q:n mukaan kyseessä saattaisi olla kaikkien aikojen jännittävin koskaan taltioitu konsertti. All Music Guiden mukaan kyseessä on puhtainta ja raainta koskaan taltioitua rock n' rollia. Erityisen ylistettyjä versioita albumilla ovat Mean Woman Blues sekä Hank Williamsin Your Cheatin Heart. Lewisin omaa tuotantoa albumilla edustavat Lewis Boogie ja High School Confidential ja muihin nimenomaan hänen levytyksinään tunnettuihin klassikoihin lukeutuvat Great Balls of Fire ja Whole Lotta Shakin' Goin' On. Carl Perkinsin ohjelmistosta versioituu Matchbox, Ray Charlesilta kahteen osaan jaettu Wha'd I Say, Elvis Presleyltä Hound Dog ja Little Richardilta Good Golly Miss Molly sekä Long Tall Sally.
Lauantain pitkä:Eräs vaikutusvaltaisimmista brittiläisistä modyhtyeistä
John's Children oli Leatherheadista, Britanniasta kotoisin ollut 1960-luvun poptaide/modrockyhtye, jonka jäsenistöön kuului muun muassa tuleva T. Rex-yhtyeen johtohahmo Marc Bolan. Yhtye tuli tunnetuksi rajuista live-esiintymisistään ja se sai kenkää lämmittelykiertueeltaan The Whon kanssa vuonna 1967. John's Childrenin aktiiviaikaa kesti ainoastaan hieman vajaa kaksi vuotta. Mainittuna aikana yhtye julkaisi kuusi singleä ja yhden albumin. Vaikka John's Children ei ollut kaupallisesti suosittu, yhtyeen vaikutusta sekä punkrockiin että glamrockiin voi pitää varsin merkittävänä. Erityisesti John Childrenin singleistä on muodostunut keräilijöiden himoitsemia aarteita. 60-luvun puolivälissä Great Bookhamissa, lähellä Leatherheadia rumpali Chris Townson ja solisti Andy Ellison muodostivat yhtyeen Clockwork Onions, joka sittemmin muutti nimensä ensin The Fewksi ja myöhemmin The Silenceksi. Viimeksi mainitun kokoonpanon täydensivät kitaristi Geoff McClelland ja basisti John Hewlett. Esiintyessään Ranskassa kesällä 1966 Townson tapasi The Yardbirdsin managerina toimineen Simon Napier-Bellin ja pyysi tätä tsekkaamaan The Silencen keikan. Napier-Bell suostui yhtyeen manageriksi, mutta vaihtoi sen nimeksi John's Children. Managerin ideoita olivat lisäksi valkoiset esiintymisasut ja lehdistön kiinnostuksen herättävä lavaesiintyminen. Napier-Bell kiinnitti John's Childrenin The Yardbirdsin levy-yhtiönä olleelle EMI:n alamerkille Columbia Recordsille. Ensisingle Smashed Blocked/Strange Affair ilmestyi loppuvuodesta 1966. Managerin yllätykseksi single nousi Billboardin Hot 100- listan häntäpäähän ja Floridassa ja Kaliforniassa paikallisesti jopa kymmenen suosituimman joukkoon. Alkuvuodesta 1967 ilmestyi John's Childrenin toinen single Just What You Want – Just What You'll Get/But You're Mine. Sen b-puolella kuultiin Jeff Beckin kitarasoolo ja pikkulevy nousi top 40:ään brittilistalla. Kolmannen singlensä Not the Sort of Girl (You'd Like to Take to Bed) myötä yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui muun muassa The Whon ja The Jimi Hendrix Experiencen kotina tutuksi tullut Track Records. Samaan aikaan yhtyeen yhdysvaltalainen levy-yhtiö White Whale Records pyysi siltä pitkäsoittoa, jonka lopputuloksena oli studiossa nauhoitettu albumi Orgasm, jonka yleisön ääninä toimineet feikkikirkunat oli napattu ensimmäisestä Beatles-elokuvasta A Hard Day's Night. Otsikkonsa vuoksi John's Childrenin ainoa albumi julkaistiin vasta vuonna 1971. Maaliskuussa 1967 Napier-Bell korvasi kitaristi McClellandin asiakkaisiinsa lukeutuneella Marc Bolanilla. Hänestä tuli John's Childrenin kitaristi ja biisintekijä. John's Childrenin seuraava single Desdemona olikin Bolanin käsialaa ja hänen leadvokalisoimansa. Bolan oli lisäksi mukana useilla julkaisematta jääneillä kappaleilla ja BBC:lle tehdyissä radionauhoituksissa. Huhtikuussa 1967 John's Children soitti Saksassa The Whon lämmittelijänä. Townson jopa tuurasi Keith Moonia viidellä keikalla tämän loukattua itsensä tuhotessaan rumpujaan. Marc Bolanin viimeinen keikka John's Childrenin riveissä oli Lontoossa huhtikuun lopussa. Hän jätti yhtyeen samaisen vuoden kesäkuussa ainoastaan reilun neljän kuukauden mittaisen pestin jälkeen. Bolan perusti folkrockduon Tyrannosaurus Rex, josta muodostui myöhemmin glamrockyhtye T. Rex. Bolanin lähdettyä Towson siirtyi kitaristiksi ja aikaisemmin roudarina toiminut Chris Colville rumpaliksi. Yhtye julkaisi vielä singlen It's Been a Long Time ja teki tuhoisan kiertueen Saksassa. Sen viimeinen konsertti oli Hampurin Star-clubilla. John's Children lopetti toimintansa vuonna 1968. Ellison teki useita soolosinglejä ja perusti vuonna 1974 yhtyeen Jet rumpali Chris Townsonin kanssa. Jo reilua vuotta myöhemmin yhtyeestä muodostui Radio Stars. John's Childrenin paluu tapahtui 90-luvun puolivälissä. Kitarassa oli tuolloin Boz Buurer ja bassossa Radio Starsin Martin Gordon. Britannian lisäksi yhtye esiintyi Italiassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 1999 Ellison, Townson ja Gordon soittivat kitaristien Trevor Whiten (Sparks) ja Ian MacLeodin (Radio Stars) kanssa keikkoja Britanniassa, Alankomaissa ja Saksassa. Nauhoituksista kasattiin livelevy Music for the Herd of Herring. Gordonin ja Boorerin kanssa John's Children heitti keikan Lontoon Astoriassa Steve Marriottin muistotilaisuudessa 20. huhtikuuta 2001. Marriottin tapaturmaisesta kuolemasta tulipalossa oli tuolloin kulunut päivälleen kymmenen vuotta. Ellison, Hewlett ja Towson kasasivat kitaristi Trevor Whiten kanssa John's Childrenin virallisesti uudelleen kesäkuussa 2006. Keikkailu ja ajoittaiset levytykset jatkuivat vuoteen 2013 saakka. John's Childrenin tuotannosta on julkaistu useita kokoelma-albumeita, joista jotkin sisältävät myös ennenjulkaisematonta tuotantoa.
torstai 26. syyskuuta 2019
Perjantain pohjat:Kiinnostava keikkadokumentti Steppenwolfin alkutaipaleelta
Steppenwolf:Early Steppenwolf
ABC Dunhill Recordsin heinäkuussa 1969 julkaisema Early Steppenwolf sisältää 14. toukokuuta 1967 taltioituja nauhoituksia Steppenwolf-yhtyeen esiasteelta The Sparrowlta. Nauhoitukset ovat Matrix Clubilta, San Francisco Bay Areasta. Keikan oli buukannut yhtyeen basisti Nick St. Nicholas, joka lukeutui tuossa vaiheessa musiikillisen hippivastakulttuuriin keskeisiin vaikuttajiin. Nimenvaihdosta Sparrowsta Steppenwolfiksi ehdotti vuonna 1968 musiikkituottaja ja sovittaja Gabriel Mekler luettuaan Herman Hessen samannimisen teoksen. Early Steppenwolf-nimellä julkaistu albumi sisältää sekä omaa tuotantoa että lainakappaleita. Jälkimmäisiin lukeutuvat Willie Dixonin ja Howlin Wolfin sekä John Lee Hookerin alkuperää olevat Howlin' For My Darling ja Going Upstairs. Tulevaan Steppenwolfin levytystuotantoon Early Steppenwolfilla lukeutuvat John Kayn käsialaa oleva Power Play, hänen sovittamansa 12 tahdin blues Corina Corina sekä tunnetuimpina Tighten Up Your Wig sekä yli 20- minuuttisessa kestossaan albumin b-puolen kokonaisuudessaan täyttävä näkemys Hoyt Axtonin kappaleesta The Pusher. Sen studioversiosta Steppenwolf nappasi itselleen hitin ja kappale kuultiin myös Easy Rider-elokuvan alussa. Early Steppenwolf on varsin kiinnostava dokumentti yhtyeen alkutaipaleelta, vaikka se tuolloin vielä esiintyi Sparrown nimellä.
ABC Dunhill Recordsin heinäkuussa 1969 julkaisema Early Steppenwolf sisältää 14. toukokuuta 1967 taltioituja nauhoituksia Steppenwolf-yhtyeen esiasteelta The Sparrowlta. Nauhoitukset ovat Matrix Clubilta, San Francisco Bay Areasta. Keikan oli buukannut yhtyeen basisti Nick St. Nicholas, joka lukeutui tuossa vaiheessa musiikillisen hippivastakulttuuriin keskeisiin vaikuttajiin. Nimenvaihdosta Sparrowsta Steppenwolfiksi ehdotti vuonna 1968 musiikkituottaja ja sovittaja Gabriel Mekler luettuaan Herman Hessen samannimisen teoksen. Early Steppenwolf-nimellä julkaistu albumi sisältää sekä omaa tuotantoa että lainakappaleita. Jälkimmäisiin lukeutuvat Willie Dixonin ja Howlin Wolfin sekä John Lee Hookerin alkuperää olevat Howlin' For My Darling ja Going Upstairs. Tulevaan Steppenwolfin levytystuotantoon Early Steppenwolfilla lukeutuvat John Kayn käsialaa oleva Power Play, hänen sovittamansa 12 tahdin blues Corina Corina sekä tunnetuimpina Tighten Up Your Wig sekä yli 20- minuuttisessa kestossaan albumin b-puolen kokonaisuudessaan täyttävä näkemys Hoyt Axtonin kappaleesta The Pusher. Sen studioversiosta Steppenwolf nappasi itselleen hitin ja kappale kuultiin myös Easy Rider-elokuvan alussa. Early Steppenwolf on varsin kiinnostava dokumentti yhtyeen alkutaipaleelta, vaikka se tuolloin vielä esiintyi Sparrown nimellä.
keskiviikko 25. syyskuuta 2019
Torstain terävä:Springsteenin rocktyylin avaus
Bruce Springsteen:The Wild, The Innocent and the E-Street Shuffle
11. marraskuuta 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Wild, The Innocent and the E-Street Shuffle on Bruce Springsteenin toinen studioalbumi. Hän levytti sen E-Street Bandin kanssa 914 Sound -studioilla Blauveltissä, New Yorkissa. Mainitulta pitkäsoitolta löytyvä kappale Rosalita (Come Out Tonight) oli Springsteenin ja E-Street Bandin konserttien päätösnumerona kymmenen vuoden ajan. Aikaisemmin vuoden 1973 aikana ilmestyneen Springsteenin esikoisalbumin Greetings from Asbury Park, NJ tavoin hänen kakkospitkäsoittonsa saavutti myönteiset arvostelut, mutta ei menestynyt ilmestymisaikanaan erityisen hyvin. Springsteenin tehtyä lopullisen läpimurtonsa vuonna 1975 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Born to Run monista sen edeltäjän kappaleista tuli suosittuja sekä Springsteenin keikkaohjelmistossa että FM-radioasemilla. Seitsemäs marraskuuta 2009 Springsteen ja E-Street Band soittivat The Wild, The Innocent and the E-Street Shufflen ensi kertaa kokonaisuudessaan konserttipaikan ollessa New Yorkin Madison Square Garden. Albumin äänitykset käynnistyivät toukokuussa 1973 ja elämäkerturi Peter Ames Carlinin mukaan Springsteenillä oli albumin äänitysten alkaessa herännyt uudelleen intohimo kokonaisen rockyhtyeen soundia kohtaan. Brittilistalle The Wild, The Innocent and the E-Street Shuffle nousi vasta kesäkuun puolivälissä 1985 Born in the USA-kiertueen saavuttua saarivaltakuntaan. Sen paras listasijoitus oli 33. ja albumi pysytteli sadan suosituimman joukossa 12 viikon ajan. Vuonna 1992 ilmestyneessä Rolling Stone Album Guidessa mainittua albumia kutsuttiin mestariteokseksi ja Goldmineen kirjoittaneen Rush Evansin mukaan kyseessä ei ollut ainoastaan viiden tähden albumi vaan myös Springsteenin aliarvostetuin levy. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Wild The Innocent and the E-Street Shuffle saavutti sijan 132. Kakkospitkäsoittoaan varten Springsteen levytti huomattavan määrän kappaleita, joista ainakin yhdentoista tiedetään varmuudella jääneen pois viralliselta albumijulkaisulta. Niistä Zero and Blind Terry, Thundercrack, Seaside Bar Song ja Santa Ana pääsivät mukaan boxille Tracks ja myös Southside Johnnyn levyttämä The Fever vuonna 1999 ilmestyneelle albumille 18 Tracks.
11. marraskuuta 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Wild, The Innocent and the E-Street Shuffle on Bruce Springsteenin toinen studioalbumi. Hän levytti sen E-Street Bandin kanssa 914 Sound -studioilla Blauveltissä, New Yorkissa. Mainitulta pitkäsoitolta löytyvä kappale Rosalita (Come Out Tonight) oli Springsteenin ja E-Street Bandin konserttien päätösnumerona kymmenen vuoden ajan. Aikaisemmin vuoden 1973 aikana ilmestyneen Springsteenin esikoisalbumin Greetings from Asbury Park, NJ tavoin hänen kakkospitkäsoittonsa saavutti myönteiset arvostelut, mutta ei menestynyt ilmestymisaikanaan erityisen hyvin. Springsteenin tehtyä lopullisen läpimurtonsa vuonna 1975 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Born to Run monista sen edeltäjän kappaleista tuli suosittuja sekä Springsteenin keikkaohjelmistossa että FM-radioasemilla. Seitsemäs marraskuuta 2009 Springsteen ja E-Street Band soittivat The Wild, The Innocent and the E-Street Shufflen ensi kertaa kokonaisuudessaan konserttipaikan ollessa New Yorkin Madison Square Garden. Albumin äänitykset käynnistyivät toukokuussa 1973 ja elämäkerturi Peter Ames Carlinin mukaan Springsteenillä oli albumin äänitysten alkaessa herännyt uudelleen intohimo kokonaisen rockyhtyeen soundia kohtaan. Brittilistalle The Wild, The Innocent and the E-Street Shuffle nousi vasta kesäkuun puolivälissä 1985 Born in the USA-kiertueen saavuttua saarivaltakuntaan. Sen paras listasijoitus oli 33. ja albumi pysytteli sadan suosituimman joukossa 12 viikon ajan. Vuonna 1992 ilmestyneessä Rolling Stone Album Guidessa mainittua albumia kutsuttiin mestariteokseksi ja Goldmineen kirjoittaneen Rush Evansin mukaan kyseessä ei ollut ainoastaan viiden tähden albumi vaan myös Springsteenin aliarvostetuin levy. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Wild The Innocent and the E-Street Shuffle saavutti sijan 132. Kakkospitkäsoittoaan varten Springsteen levytti huomattavan määrän kappaleita, joista ainakin yhdentoista tiedetään varmuudella jääneen pois viralliselta albumijulkaisulta. Niistä Zero and Blind Terry, Thundercrack, Seaside Bar Song ja Santa Ana pääsivät mukaan boxille Tracks ja myös Southside Johnnyn levyttämä The Fever vuonna 1999 ilmestyneelle albumille 18 Tracks.
tiistai 24. syyskuuta 2019
Keskiviikon klassikko:Ainutlaatuinen albumi Motörheadin repertuaarissa
Motörhead:Another Perfect Day
Neljäs kesäkuuta 1983 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt Another Perfect Day on Motörheadin kuudes studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Britannian albumilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 20. ja on Motörheadin repertuaarista ainoa Brian Robertsonin kitarointia sisältävä albumi. Kitaristi Fast Eddie Clarken jätettyä Motörheadin kesken Iron Fist-albumin tiimoilta tehtyä kiertuetta hänen paikkansa otti aikaisemmin Thin Lizzyssä kitaroinut Brian "Robbo" Robertson. Rumpali Phil "Animal" Taylor oli mainitun yhtyeen suuri diggari ja nimenomaan hän suositteli Robertsonia Lemmylle Motörheadin uudeksi keppimieheksi. Vaikka Lemmy oli aluksi mielissään, Another Perfect Dayn äänitykset tuottaja Tony Plattin kanssa osoittautuivat lopulta tuskaisiksi. Robertson saattoi nimittäin käyttää 17 tuntia yhden kitararaidan nauhoittamiseen. Another Perfect Dayn originaali vinyyliversio sisälsi tekstiliitteen ja Motörheadin uuden lineupin seikkailuista kertovan sarjakuvan. Albumin Yhdysvaltain-painoksella ja kasettiversiolla oli hienoisesti eroava biisilista. I Got Mine oli nimittäin avauskappaleena ja Back at the Funny Farm b-puolen ensimmäisenä biisinä. Another Perfect Tourin jälkeen Robertson ja Taylor jättivät kumpikin Motörheadin ja perustivat yhtyeen Operator. Lemmy jatkoi Motörheadin luotsaamista itsenäisesti. Albumina Another Perfect Daytä voi erilaisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri sen ansiosta pitää varsin onnistuneena ja useat sen kappaleista, eli Shine, Die You Bastard, Dancing on Your Grave, I Got Mine, nimikappale, One Track Mind sekä Rock It säilyttivät pitkään asemansa Motörheadin keikkaohjelmistossa. Pitkäsoitto saavutti myös myönteiset arviot ja sitä on yleisesti pidetty ainutlaatuisena, joskin osittain väärinymmärrettynä albumina Motörheadin diskografiassa.
Neljäs kesäkuuta 1983 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt Another Perfect Day on Motörheadin kuudes studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Britannian albumilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 20. ja on Motörheadin repertuaarista ainoa Brian Robertsonin kitarointia sisältävä albumi. Kitaristi Fast Eddie Clarken jätettyä Motörheadin kesken Iron Fist-albumin tiimoilta tehtyä kiertuetta hänen paikkansa otti aikaisemmin Thin Lizzyssä kitaroinut Brian "Robbo" Robertson. Rumpali Phil "Animal" Taylor oli mainitun yhtyeen suuri diggari ja nimenomaan hän suositteli Robertsonia Lemmylle Motörheadin uudeksi keppimieheksi. Vaikka Lemmy oli aluksi mielissään, Another Perfect Dayn äänitykset tuottaja Tony Plattin kanssa osoittautuivat lopulta tuskaisiksi. Robertson saattoi nimittäin käyttää 17 tuntia yhden kitararaidan nauhoittamiseen. Another Perfect Dayn originaali vinyyliversio sisälsi tekstiliitteen ja Motörheadin uuden lineupin seikkailuista kertovan sarjakuvan. Albumin Yhdysvaltain-painoksella ja kasettiversiolla oli hienoisesti eroava biisilista. I Got Mine oli nimittäin avauskappaleena ja Back at the Funny Farm b-puolen ensimmäisenä biisinä. Another Perfect Tourin jälkeen Robertson ja Taylor jättivät kumpikin Motörheadin ja perustivat yhtyeen Operator. Lemmy jatkoi Motörheadin luotsaamista itsenäisesti. Albumina Another Perfect Daytä voi erilaisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri sen ansiosta pitää varsin onnistuneena ja useat sen kappaleista, eli Shine, Die You Bastard, Dancing on Your Grave, I Got Mine, nimikappale, One Track Mind sekä Rock It säilyttivät pitkään asemansa Motörheadin keikkaohjelmistossa. Pitkäsoitto saavutti myös myönteiset arviot ja sitä on yleisesti pidetty ainutlaatuisena, joskin osittain väärinymmärrettynä albumina Motörheadin diskografiassa.
maanantai 23. syyskuuta 2019
Tiistain tukeva:Haastattelussa Serpent Warning
Joensuulaisen doommetallin sanansaattaja Serpent Warning julkaisee kakkosalbuminsa Pagan Fire lokakuun lopussa. Yhtyeen kitaristi ja biisintekijä Antti Koponen valotti levyn taustoja ja bändin nykytilaa.
Kuinka Serpent Warning saatiin tauon jälkeen levytystilaan toista albumiaan varten?
"Levytysprojekti alkoi vuonna 2015. Laulu-osuudet äänitettiin viime vuoden lopulla (olin itsekin mukana!), pojat kyllä viimeistelivät niitä sen jälkeen ja omat osuuteni äänitin loppuun loppuvuodesta 2015"
Kuinka uudelle albumille löytyi julkaisija?
"Espanjalainen levy-yhtiö vakuuttui ensimmäisestä levystämme, tosin asiaa väännettiin vuoden verran. Uuden levyn painos tulee olemaan ensi alkuun 500 kappaletta."
Kuinka Pagan Fire eroaa Serpent Warningin esikoisalbumista?
"Haluaisin uskotella, että se on jalostuneempi. On se paremmin tehty. Toteutusta hiottiin ja biisejä demotettiin. Laulupuoli saatiin kuntoon vasta sitten, kun Jimi tuli mukaan."
Mistä Jimi löytyi nykysolistiksenne?
"Hän soitti bassoa Misty Knight-nimisessä orkesterissa, joka sittemmin muutti nimensä Tailgunneriksi. Jimi vastasi ilmoitukseemme aika myöhään, mutta toki muistin hänet entuudestaan. Jimi on yleispätevä, hän soittaa toista kitaraa Tampereen-keikallamme, joka on ainoa tällä hetkellä sovittu."
Yleiskatsaus Pagan Firen kappaleisiin?
"Toivoisin, että se kuulostaisi samalta kuin Freen Free at Last. Death's Tower on ehkäpä levyn potentiaalisin hittikappale. Se on vanhempaa tuotantoa. Vastaavasti nimikappale Pagan Fire on uusista biiseistä ensimmäinen, jonka levylle tein."
Biiseistä:
Pagan Fire
"Levyn nimibiisi. Ajatuksena oli kenties herätellä ihmisiä että tuomio todellakin tulee, vaikka osittain filmi kyllä sai inspiraationsa joistain 1970-luvun elokuvista, kenties Black Unicorn, Holy Mountain ja muutama muu vaikutti siihen maisemaan mitä biisissä haetaan, myöskin eräät tietyt kirjat vaikuttivat,eli aavikolla ollaan ja siellä sattuu ja tapahtuu. Musiikillisesti itselleni tuli mieleen kenties jopa jollain kieroutuneella tavalla FREE, mutta vanha Merciful Fate ja muutama vanhempi doom-bändi nyt ainakin.
Orient Eyes
Edustaa levyn vanhimpia biisejä. Biisi tehtiin hyvin pitkälle jo Samuli Pesosen ollessa bändissä ja hän teki myös sanoitukset (vaikka itse annoinkin biisille ensin nimen). Musiikillisesti ehkä vaikutti 70-luvun Scorpions ja Alice Cooper Group, jos nyt haluaa etsiä vaikuttajia. Sanoitukset voi kenties tulkita eri tavoilla, riippuen mikä on kenenkin tapa nähdä asiat ja miten sanoitus itse kullekin avautuu. Mutta itse löydän sieltäkin muutaman vanhan elokuvan!
Death´s Tower
Levyn toinen vanhempi biisi. Samuli teki sanoitukset ja kertosäkeen musiikin. Jossain määrin ehkä samaa henkeä kuin debyytin Luna-biisissä...?
Sanoitukset kertovat tuomitun viimeisistä hetkistä (tosin tämän ajanjakson pituus ei biisissä välttämättä selviä...) Kenties tässäkin voidaan nähdä vaikutteita jostain 60-70-lukujen kauhuelokuvasta? Kirjana voisi olla vaikka joku Edgar Allan Poe, esimerkiksi. Musiikillisesti melko tarttuva, luulisin.
Whirlwind
Tästä biisistä tuli aika rivakkaan piiskaava ja livenä tietysti välillä vieläkin rivakampi. Sanoitus-ajatus perustui alunperin "Medusa´s Grip" -nimiseen 60-luvin kauhuleffaan ja siihen sekottui sitten muutama muukin elokuva ja kirja. Musiikillisesti itselle tuli mieleen Killers-ajan Iron Maiden, Cirith Ungol ja kenties Pagan Altar. Joku muu voi kuulla tämän ihan tosiinkin.
From The Deep Below
Tämä biisi syntyi Jussin sävellyksenä, johon tein nimen pohjalta sanoitukset. Musiikillisesti ehkä Saint Vitus, Obsessed ja loppuosan soolo-juttu on ehkä vähän jotain N.W.O.B.H.M.-osastoa. Sanoituksessa on taas elokuvaviitteitä (Night Evelyn Rose From The Grave, The Ghost ja Nightmare Castle. Biisissä on pyritty myös antamaan jonkinlaista toivoa, vaikka siitä ehkä huokuukin eräänlainen kaukaisuudentunne.
Room Of Illusion
Biisi jonka sovitus muuttui muutamaankin kertaan. Sanoituksessa mennään melko psykedeelisissä maisemissa; aavikolla (tietenkin) ja avaruus-maisemissa.
Kenties kyseessä on huone, joka itse asiassa on muuttuva tila tai sitten se ei ole huone alunperinkään, vaan jokin täysin muu tila (henkinen tai fyysinen).
Musiikillisesti tahtijako saattaa olla hiukan erikoinen ja kertosäe ainakin on sitä. Biisin lopussa maalaillaan melko tummenevaa taivasta, eli kenties sanoma on myös varoitus jostakin.
August 1972
Biisi pohjautuu tositarinaan ja siihen miten oikeus ei aina näytä toteutuvan. Musiikillisesti biisi syntyi Jussin ja minun yhteistyönä; minä tein osan biisiä ja Jussi teki osan, onko kyseessä eeppinen biisi? Sitä se voisi kenties olla.
Kokonaisuutena voisi sanoa että Pagan Fire on levynä jalostuneempi kuin Serpent Warning-debyytti, niin musiikillisesti kuin sovituksellisestikin. Biisien työstämiseen käytettiin pidempi aika, sovituksia mietittiin pidemmälle ja äänitykseen käytettiin enemmän aikaa. Myös äänityspaikka on eri kuin debyytillä, mikä osittain vaikuttaa soundimaailmaan. Ja kun vielä laulaja on eri kuin debyytillä, niin ollaan jo muutenkin eri ajassa kuin vuosina 2011-2015.
Myös musiikillisesti biisit ovat melodisempia kuin debyytillä."
Ovatko tekstinne muuttuneet ratkaisevasti debyytistä?
"Ehkä on siirrytty tietynlaiseen tajunnanvirtaan, määrätyllä tavalla psykedeelisempään suuntaan. Punainen lanka on silti hyvä ollla olemassa. Inspiraatiota on haettu elokuvista ja kirjoista Fiktiivisistä kirjoista olen lukenut Hercule Poirottia."
Miltä vaikuttaa Serpent Warningin mahdollinen keikkailu ulkomailla?
"Kontakteja on solmittu, mutta aikataulujen sovittaminen on vaikeaa. Suurin osa bändistä on aktiivisesti työelämässä."
Oliko uuden levytyssopimuksen solmiminen työvoitto?
"Kyllä, mutta viime kädessä se oli yllätys kaikille muille yhtyeen jäsenille, paitsi itselleni. Tarkoitus olisi julkaista myös ep kolmesta uudesta biisistä. Jos demoversiot onnistuvat, niiden julkaisemista voi harkita."
Kuinka Serpent Warning saatiin tauon jälkeen levytystilaan toista albumiaan varten?
"Levytysprojekti alkoi vuonna 2015. Laulu-osuudet äänitettiin viime vuoden lopulla (olin itsekin mukana!), pojat kyllä viimeistelivät niitä sen jälkeen ja omat osuuteni äänitin loppuun loppuvuodesta 2015"
Kuinka uudelle albumille löytyi julkaisija?
"Espanjalainen levy-yhtiö vakuuttui ensimmäisestä levystämme, tosin asiaa väännettiin vuoden verran. Uuden levyn painos tulee olemaan ensi alkuun 500 kappaletta."
Kuinka Pagan Fire eroaa Serpent Warningin esikoisalbumista?
"Haluaisin uskotella, että se on jalostuneempi. On se paremmin tehty. Toteutusta hiottiin ja biisejä demotettiin. Laulupuoli saatiin kuntoon vasta sitten, kun Jimi tuli mukaan."
Mistä Jimi löytyi nykysolistiksenne?
"Hän soitti bassoa Misty Knight-nimisessä orkesterissa, joka sittemmin muutti nimensä Tailgunneriksi. Jimi vastasi ilmoitukseemme aika myöhään, mutta toki muistin hänet entuudestaan. Jimi on yleispätevä, hän soittaa toista kitaraa Tampereen-keikallamme, joka on ainoa tällä hetkellä sovittu."
Yleiskatsaus Pagan Firen kappaleisiin?
"Toivoisin, että se kuulostaisi samalta kuin Freen Free at Last. Death's Tower on ehkäpä levyn potentiaalisin hittikappale. Se on vanhempaa tuotantoa. Vastaavasti nimikappale Pagan Fire on uusista biiseistä ensimmäinen, jonka levylle tein."
Biiseistä:
Pagan Fire
"Levyn nimibiisi. Ajatuksena oli kenties herätellä ihmisiä että tuomio todellakin tulee, vaikka osittain filmi kyllä sai inspiraationsa joistain 1970-luvun elokuvista, kenties Black Unicorn, Holy Mountain ja muutama muu vaikutti siihen maisemaan mitä biisissä haetaan, myöskin eräät tietyt kirjat vaikuttivat,eli aavikolla ollaan ja siellä sattuu ja tapahtuu. Musiikillisesti itselleni tuli mieleen kenties jopa jollain kieroutuneella tavalla FREE, mutta vanha Merciful Fate ja muutama vanhempi doom-bändi nyt ainakin.
Orient Eyes
Edustaa levyn vanhimpia biisejä. Biisi tehtiin hyvin pitkälle jo Samuli Pesosen ollessa bändissä ja hän teki myös sanoitukset (vaikka itse annoinkin biisille ensin nimen). Musiikillisesti ehkä vaikutti 70-luvun Scorpions ja Alice Cooper Group, jos nyt haluaa etsiä vaikuttajia. Sanoitukset voi kenties tulkita eri tavoilla, riippuen mikä on kenenkin tapa nähdä asiat ja miten sanoitus itse kullekin avautuu. Mutta itse löydän sieltäkin muutaman vanhan elokuvan!
Death´s Tower
Levyn toinen vanhempi biisi. Samuli teki sanoitukset ja kertosäkeen musiikin. Jossain määrin ehkä samaa henkeä kuin debyytin Luna-biisissä...?
Sanoitukset kertovat tuomitun viimeisistä hetkistä (tosin tämän ajanjakson pituus ei biisissä välttämättä selviä...) Kenties tässäkin voidaan nähdä vaikutteita jostain 60-70-lukujen kauhuelokuvasta? Kirjana voisi olla vaikka joku Edgar Allan Poe, esimerkiksi. Musiikillisesti melko tarttuva, luulisin.
Whirlwind
Tästä biisistä tuli aika rivakkaan piiskaava ja livenä tietysti välillä vieläkin rivakampi. Sanoitus-ajatus perustui alunperin "Medusa´s Grip" -nimiseen 60-luvin kauhuleffaan ja siihen sekottui sitten muutama muukin elokuva ja kirja. Musiikillisesti itselle tuli mieleen Killers-ajan Iron Maiden, Cirith Ungol ja kenties Pagan Altar. Joku muu voi kuulla tämän ihan tosiinkin.
From The Deep Below
Tämä biisi syntyi Jussin sävellyksenä, johon tein nimen pohjalta sanoitukset. Musiikillisesti ehkä Saint Vitus, Obsessed ja loppuosan soolo-juttu on ehkä vähän jotain N.W.O.B.H.M.-osastoa. Sanoituksessa on taas elokuvaviitteitä (Night Evelyn Rose From The Grave, The Ghost ja Nightmare Castle. Biisissä on pyritty myös antamaan jonkinlaista toivoa, vaikka siitä ehkä huokuukin eräänlainen kaukaisuudentunne.
Room Of Illusion
Biisi jonka sovitus muuttui muutamaankin kertaan. Sanoituksessa mennään melko psykedeelisissä maisemissa; aavikolla (tietenkin) ja avaruus-maisemissa.
Kenties kyseessä on huone, joka itse asiassa on muuttuva tila tai sitten se ei ole huone alunperinkään, vaan jokin täysin muu tila (henkinen tai fyysinen).
Musiikillisesti tahtijako saattaa olla hiukan erikoinen ja kertosäe ainakin on sitä. Biisin lopussa maalaillaan melko tummenevaa taivasta, eli kenties sanoma on myös varoitus jostakin.
August 1972
Biisi pohjautuu tositarinaan ja siihen miten oikeus ei aina näytä toteutuvan. Musiikillisesti biisi syntyi Jussin ja minun yhteistyönä; minä tein osan biisiä ja Jussi teki osan, onko kyseessä eeppinen biisi? Sitä se voisi kenties olla.
Kokonaisuutena voisi sanoa että Pagan Fire on levynä jalostuneempi kuin Serpent Warning-debyytti, niin musiikillisesti kuin sovituksellisestikin. Biisien työstämiseen käytettiin pidempi aika, sovituksia mietittiin pidemmälle ja äänitykseen käytettiin enemmän aikaa. Myös äänityspaikka on eri kuin debyytillä, mikä osittain vaikuttaa soundimaailmaan. Ja kun vielä laulaja on eri kuin debyytillä, niin ollaan jo muutenkin eri ajassa kuin vuosina 2011-2015.
Myös musiikillisesti biisit ovat melodisempia kuin debyytillä."
Ovatko tekstinne muuttuneet ratkaisevasti debyytistä?
"Ehkä on siirrytty tietynlaiseen tajunnanvirtaan, määrätyllä tavalla psykedeelisempään suuntaan. Punainen lanka on silti hyvä ollla olemassa. Inspiraatiota on haettu elokuvista ja kirjoista Fiktiivisistä kirjoista olen lukenut Hercule Poirottia."
Miltä vaikuttaa Serpent Warningin mahdollinen keikkailu ulkomailla?
"Kontakteja on solmittu, mutta aikataulujen sovittaminen on vaikeaa. Suurin osa bändistä on aktiivisesti työelämässä."
Oliko uuden levytyssopimuksen solmiminen työvoitto?
"Kyllä, mutta viime kädessä se oli yllätys kaikille muille yhtyeen jäsenille, paitsi itselleni. Tarkoitus olisi julkaista myös ep kolmesta uudesta biisistä. Jos demoversiot onnistuvat, niiden julkaisemista voi harkita."
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Maanantain mainio:Takuuvarma Tumppi Varonen & Problems Kerubissa
Tuoreen Outoja kiksejä-pitkäsoittonsa hiljattain julkaissut Tumppi Varonen & Problems saapui kiertueensa alkuvaiheessa konsertoimaan Joensuun Kerubin clubille. Yläkerran salissa olleen Tattoo Festin vuoksi keikka alkoi epäinhimillisesti vasta yhdeltä yöllä tarjoten silti takuuvarmaa työskentelyä. Kolme klassista Problems-poimintaa, eli Raitsikka oot, Mä haluun mennä ja Ei mulla elämää varten oo kaavaa potkaisivat setin onnistuneesti käyntiin. Hei mies oli ensimmäinen valinta tuoreelta albumilta ja Hair-musikaalin antia edustavaa Lanka palaa-klassikkoa seurasi toinen uutuus, eli tuoreen albumin nimikappale. Problemsin keskeisimpiin klassikoihin lukeutuva, reggaevaikutteinen Maanantaina sai seurakseen setin yllättävän ja harvinaisen coverpoiminnan. Kyseessä oli suomennos Oasiksen vuoden 1994 esikoisalbumin Definitely Mayben laadukkaimpaan tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Live Forever. Soita Paranoid edusti uuden albumin kenties kaikkein onnistuneinta antia ja sitä seurasi kaksi klassikkolainaa, eli My Wayn ja Ramonesin Sheena is a Punk Rockerin suomennokset. Katupoikien laulu, tuoreen tuotannon lähelle parhaimmistoa sijoittuva Aivan sama ja edelleen ajankohtaisuutensa säilyttävä vuoden 1978 esikoissingle Ei tää lama päähän käy päättivät varsinaisen setin. Encoreiden alkajaisiksi Tumppi esitti soolona lyhyen näkemyksen Problemsin vuoden 1982 tuotantoa edustavasta Rotta-biisistä. Pelle Miljoona Oy:n ja Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen suurhitit Älä äiti itke ja Tahdon rakastella sinua säästettiin viimeisiksi. Tumppi oli aina vakuuttavan vokalisointinsa lisäksi rytmikitaristina useissa kappaleissa, Petri Peevo kitaroi varsin inspiroituneesti koko setin ajan ja rytmiryhmä, basisti Heikki Hiekkasalmi ja rumpali Saska Ketonen oli niin ikään vedossa. Tumpin mukaan kyseessä oli sillä erää Saskan viimeinen keikka Problemsin riveissä. Etenkin aikataulun huomioiden kyseessä oli varsin onnistunut keikka, jossa myös tuoreet kappaleet toimivat klassikoiden seassa mitä mainioimmin.
Tumppi Varonen & Problems Kerubissa 21. syyskuuta 2019.
Tumppi Varonen & Problems Kerubissa 21. syyskuuta 2019.
lauantai 21. syyskuuta 2019
Sunnuntain extra:Eräs keskeisen naisrockarin laadukkaimmista töistä
Joan Jett & The Blackhearts:Glorious Results of Misspent Youth
Ensimmäinen lokakuuta 1984 ilmestynyt Glorious Results of Misspent Youth on Joan Jettin neljäs täyspitkä ja samalla hänen kolmas The Blackheartsin kanssa työstämänsä albumi.Vuonna 1998 pitkäsoitosta julkaistiin seitsemän bonuskappaletta sisältävä uusintapainos. Albumin nimi on napattu The Honeymoonersin erään jakson dialogista. Musiikkivideot työstettiin pitkäsoiton kahdesta coverkappaleesta; Gary Glitterin I Love You Love Me Lovesta ja The Belmontsin I Need Someonesta. Singleformaatissa julkaistiin silti ainoastaan ensin mainittu b-puolellaan New Yorkin CBGB:ssä 11. lokakuuta 1984 taltioitu liveversio eräästä pitkäsoiton huippuhetkestä; kappaleesta Talkin' Bout My Baby. Britanniassa I Need Someone ilmestyi maxisinglenä, mutta kappaleen leadvocalsit erosivat pitkäsoitolla ilmestyneestä versiosta. Mark S Berryn remiksaama Cherry Bomb-versio ilmestyi Yhdysvalloissa promotarkoituksessa maxisinglenä punaisella vinyylillä b-puolellaan instrumentaalikappale Bombs Away. Hide and Seek sekä The Troggsin ohjelmistosta poimittu I Can't Control Myself olivat Kenny Lagunan ja Thom Panunzion tuottamia ja ilmestyivät alun perin Glorious Results of the Misspent Youthin Venezuelan-painoksella, joka oli nimeltään I Need Someone. Kenny Lagunan tuottama Bird Dog ilmestyi 12-tuumaisella, Britanniassa julkaistulla I Need Someone-maxilla. Covereita varsinaisella albumilla edustaa vielä näkemys Gary US Bondsin New Orleansista ja tyylitajuiseen balladiosastoon lukeutuvat raidat Hold Me ja I Got No Answers.
Ensimmäinen lokakuuta 1984 ilmestynyt Glorious Results of Misspent Youth on Joan Jettin neljäs täyspitkä ja samalla hänen kolmas The Blackheartsin kanssa työstämänsä albumi.Vuonna 1998 pitkäsoitosta julkaistiin seitsemän bonuskappaletta sisältävä uusintapainos. Albumin nimi on napattu The Honeymoonersin erään jakson dialogista. Musiikkivideot työstettiin pitkäsoiton kahdesta coverkappaleesta; Gary Glitterin I Love You Love Me Lovesta ja The Belmontsin I Need Someonesta. Singleformaatissa julkaistiin silti ainoastaan ensin mainittu b-puolellaan New Yorkin CBGB:ssä 11. lokakuuta 1984 taltioitu liveversio eräästä pitkäsoiton huippuhetkestä; kappaleesta Talkin' Bout My Baby. Britanniassa I Need Someone ilmestyi maxisinglenä, mutta kappaleen leadvocalsit erosivat pitkäsoitolla ilmestyneestä versiosta. Mark S Berryn remiksaama Cherry Bomb-versio ilmestyi Yhdysvalloissa promotarkoituksessa maxisinglenä punaisella vinyylillä b-puolellaan instrumentaalikappale Bombs Away. Hide and Seek sekä The Troggsin ohjelmistosta poimittu I Can't Control Myself olivat Kenny Lagunan ja Thom Panunzion tuottamia ja ilmestyivät alun perin Glorious Results of the Misspent Youthin Venezuelan-painoksella, joka oli nimeltään I Need Someone. Kenny Lagunan tuottama Bird Dog ilmestyi 12-tuumaisella, Britanniassa julkaistulla I Need Someone-maxilla. Covereita varsinaisella albumilla edustaa vielä näkemys Gary US Bondsin New Orleansista ja tyylitajuiseen balladiosastoon lukeutuvat raidat Hold Me ja I Got No Answers.
perjantai 20. syyskuuta 2019
Lauantain pitkä:Syvän purppuran 70-luvun joutsenlaulu
Deep Purple:Come Taste the Band
Lokakuussa 1975 ilmestynyt Come Taste The Band on Deep Purplen kymmenes studioalbumi. Yhtye tuotti kyseisen pitkäsoiton pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Martin Birchin kanssa. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen albumi ennen sen seuraavaan vuoteen ajoittunutta hajoamista. Come Taste The Band on ainoa Tommy Bolinin kitarointia sisältävä Purplen albumi ja viimeinen kolmesta pitkäsoitosta, jonka työstämiseen solisti David Coverdale ja basisti Glenn Hughes osallistuivat. Vuoteen 1984 ajoittuneen paluunsa Purple teki nimittäin legendaarisella Mark II-kokoonpanollaan. Richie Blackmoren jätettyä Purplen vuonna 1975 yhtyeen tulevaisuus oli epävarma. Vuonna 1973 yhtye oli jatkanut toimintaansa solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin lähdön jälkeen. David Coverdale pyysi Jon Lordia pitämään yhtyeen koossa ja Coverdale vaikutti ratkaisevasti myös Tommy Bolinin valintaan kitaristiksi Blackmoren jälkeen. Robert Simon nauhoitti albumin tiimoilta tehdyt treenit, mutta Come Taste the Bandin tuottajaksi valikoitui Martin Birch. Lordin ja Hughesin mukaan kaksi albumin kappaleista kirjoitettiin huomattavasti aikaisemmin. Coverdalen ja Hughesin käsialaa oleva You Keep on Moving oli ollut valmis jo loppuvuodesta 1973 ja sitä oli kaavailtu mukaan Burn-albumille, mutta Richie Blackmore hylkäsi kappaleen. Bolinin ystävä ja biisinkirjoituskumppani Terry Cook oli kirjoittanut Lady Luckin samoihin aikoihin, mutta Bolin ei muistanut kaikkia kappaleen tekstejä. Niinpä Coverdale kirjoitti niistä suurimman osan uusiksi ja kappale päätyi Come Taste The Bandille Cookin täydestä hyväksynnästä. Suurin osa albumin muusta materiaalista kirjoitettiin Los Angelesissa ja nauhoitettiin Munichissa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli kappale Comin' Home, joka kirjoitettiin studiossa. Come Taste the Band tuo esiin Hughesin tuonaikaiset voimakkaat funkvaikutteet. Myös Bolin oli funk- ja jopa jazzvaikutteinen soittaja. Uutuusalbumi muistutti silti tyylillisesti voimakkaammin vuoden 1974 albumia Burn, sillä dominoiva instrumenttina oli rockkitara. Levyttäminen Bolinin kanssa tarjosi yhtyeelle monia luovia vapauksia, sillä kahdella edeltäneellä albumilla Blackmoren kanssa oli ollut vaikeaa työskennellä. Hänellä oli nimittäin ollut luovia eroavaisuuksia Hughesiin ja Coverdaleen verrattuna. Vaikka Come Taste the Band ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvosteluja, se menestyi suhteellisen hyvin. Brittilistalla tuloksena oli 19. sija ja Billboardillakin Come Taste the Band oli parhaimmillaan sijalla 43. New Musical Express kirjoitti albumista harvinaislaatuisesti arvion. 60 000 kappaleen myynnillään Come Taste the Band saavutti Britanniassa kultalevyn jo marraskuun alussa 1975. Jon Lord antoi albumista positiivisia lausuntoja vielä vuosia sen julkaisemisen jälkeen. Vuonna 1990 Metal Blade Records julkaisi albumista Yhdysvalloissa remasteroidun uusintapainoksen. Heinäkuun lopussa 2007 Friday Music julkaisi Come Taste the Bandin uudelleen ja tällä kertaa Stormbringerin ja livealbumi Made in Europen kanssa. 25. lokakuuta 2010 Come Taste the Band -albumista julkaistiin kahden cd:n remasteroitu 35-vuotisjuhlapainos, jolla oli varmuudella hyödynnetty originaaleja, löytyneitä masternauhoja. Ykköscd sisältää remasteroidun perusalbumin lisäksi harvinaisen yhdysvaltalaisen singleversion You Keep on Movingista. Kakkoslevyllä on täyden albumiremixin lisäksi kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta. Same in LA on kolmeminuuttinen outtake albumin äänityksistä ja Bolin/Paice Jam viisiminuuttinen instrumentaali mainituilta herroilta. Kun Come Taste Bandin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen maaliskuussa 1976, Deep Purple hajosi kahdeksaksi vuodeksi. Tommy Bolin menehtyi heroiinin yliannostukseen joulukuussa 1976.
Lokakuussa 1975 ilmestynyt Come Taste The Band on Deep Purplen kymmenes studioalbumi. Yhtye tuotti kyseisen pitkäsoiton pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Martin Birchin kanssa. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen albumi ennen sen seuraavaan vuoteen ajoittunutta hajoamista. Come Taste The Band on ainoa Tommy Bolinin kitarointia sisältävä Purplen albumi ja viimeinen kolmesta pitkäsoitosta, jonka työstämiseen solisti David Coverdale ja basisti Glenn Hughes osallistuivat. Vuoteen 1984 ajoittuneen paluunsa Purple teki nimittäin legendaarisella Mark II-kokoonpanollaan. Richie Blackmoren jätettyä Purplen vuonna 1975 yhtyeen tulevaisuus oli epävarma. Vuonna 1973 yhtye oli jatkanut toimintaansa solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin lähdön jälkeen. David Coverdale pyysi Jon Lordia pitämään yhtyeen koossa ja Coverdale vaikutti ratkaisevasti myös Tommy Bolinin valintaan kitaristiksi Blackmoren jälkeen. Robert Simon nauhoitti albumin tiimoilta tehdyt treenit, mutta Come Taste the Bandin tuottajaksi valikoitui Martin Birch. Lordin ja Hughesin mukaan kaksi albumin kappaleista kirjoitettiin huomattavasti aikaisemmin. Coverdalen ja Hughesin käsialaa oleva You Keep on Moving oli ollut valmis jo loppuvuodesta 1973 ja sitä oli kaavailtu mukaan Burn-albumille, mutta Richie Blackmore hylkäsi kappaleen. Bolinin ystävä ja biisinkirjoituskumppani Terry Cook oli kirjoittanut Lady Luckin samoihin aikoihin, mutta Bolin ei muistanut kaikkia kappaleen tekstejä. Niinpä Coverdale kirjoitti niistä suurimman osan uusiksi ja kappale päätyi Come Taste The Bandille Cookin täydestä hyväksynnästä. Suurin osa albumin muusta materiaalista kirjoitettiin Los Angelesissa ja nauhoitettiin Munichissa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli kappale Comin' Home, joka kirjoitettiin studiossa. Come Taste the Band tuo esiin Hughesin tuonaikaiset voimakkaat funkvaikutteet. Myös Bolin oli funk- ja jopa jazzvaikutteinen soittaja. Uutuusalbumi muistutti silti tyylillisesti voimakkaammin vuoden 1974 albumia Burn, sillä dominoiva instrumenttina oli rockkitara. Levyttäminen Bolinin kanssa tarjosi yhtyeelle monia luovia vapauksia, sillä kahdella edeltäneellä albumilla Blackmoren kanssa oli ollut vaikeaa työskennellä. Hänellä oli nimittäin ollut luovia eroavaisuuksia Hughesiin ja Coverdaleen verrattuna. Vaikka Come Taste the Band ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvosteluja, se menestyi suhteellisen hyvin. Brittilistalla tuloksena oli 19. sija ja Billboardillakin Come Taste the Band oli parhaimmillaan sijalla 43. New Musical Express kirjoitti albumista harvinaislaatuisesti arvion. 60 000 kappaleen myynnillään Come Taste the Band saavutti Britanniassa kultalevyn jo marraskuun alussa 1975. Jon Lord antoi albumista positiivisia lausuntoja vielä vuosia sen julkaisemisen jälkeen. Vuonna 1990 Metal Blade Records julkaisi albumista Yhdysvalloissa remasteroidun uusintapainoksen. Heinäkuun lopussa 2007 Friday Music julkaisi Come Taste the Bandin uudelleen ja tällä kertaa Stormbringerin ja livealbumi Made in Europen kanssa. 25. lokakuuta 2010 Come Taste the Band -albumista julkaistiin kahden cd:n remasteroitu 35-vuotisjuhlapainos, jolla oli varmuudella hyödynnetty originaaleja, löytyneitä masternauhoja. Ykköscd sisältää remasteroidun perusalbumin lisäksi harvinaisen yhdysvaltalaisen singleversion You Keep on Movingista. Kakkoslevyllä on täyden albumiremixin lisäksi kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta. Same in LA on kolmeminuuttinen outtake albumin äänityksistä ja Bolin/Paice Jam viisiminuuttinen instrumentaali mainituilta herroilta. Kun Come Taste Bandin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen maaliskuussa 1976, Deep Purple hajosi kahdeksaksi vuodeksi. Tommy Bolin menehtyi heroiinin yliannostukseen joulukuussa 1976.
torstai 19. syyskuuta 2019
Perjantain pohjat:Boogierockin instituution uuden vuosikymmenen onnistunut avaus
Status Quo:Just Supposin'
17. lokakuuta 1980 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Just Supposin' on brittiläisen boogierockin instituution Status Quon 13. studioalbumi. Yhtyeen itsensä John Edenin kanssa tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin Dublinissa Windmill Lane -studioilla ja se saavutti brittilistalla neljännen sijan. Albumin kanssa samana vuonna singleformaatissa ilmestyivät What You're Proposing ja kahdesta ykköspuolesta koostunut pikkulevy Lies/Don't Drive My Car. Loppuvuodesta 1981 Just Supposin':ilta julkaistiin singleformaatissa vielä editoitu versio balladikappaleesta Rock N' Roll. Tuossa vaiheessa yhtyeeltä oli jo ilmestynyt kyseisen albumin seuraaja, pitkäsoitto Never Too Late. Just Supposin':in nauhoitussessiot olivat siinä määrin hedelmälliset, että maintun albumin seuraaja Never Too Late ilmestyi ainoastaan viittä kuukautta myöhemmin. Just Supposin'-albumin kappaleista Over the Edge edusti basisti/solisti Alan Lancasterin ja Keith Lambin yhteistyötä. Kaksikosta jälkimmäinen on ollut leadvokalistina brittiyhtyeissä Case, Sleepy Talk ja Mr Toad ja solistina myös suositussa australialaisessa glamrockyhtyeessä Hush. Just Supposin' saavutti myönteiset arviot ja mainitulla albumilla Status Quo yhdisti perusboogietaan onnistuneesti uuden aallon tyyliin. Vuonna 2017 Just Supposin':ista ilmestyi tuplacd-versio, jonka jälkimmäinen, seitsemästä kappaleesta koostuva bonuslevy sisälsi yhden singlen b-puolella alun perin julkaistun kappaleen, yhden treeniversion ja viisi Le Mansissa vuonna 1981 taltioitua liveraitaa. Just Supposin':in kappaleiden lisäksi niiden joukossa oli vasta Never Too Latella studioversiona ilmestynyt singlemenestys Something 'bout You Baby I Like.
17. lokakuuta 1980 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Just Supposin' on brittiläisen boogierockin instituution Status Quon 13. studioalbumi. Yhtyeen itsensä John Edenin kanssa tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin Dublinissa Windmill Lane -studioilla ja se saavutti brittilistalla neljännen sijan. Albumin kanssa samana vuonna singleformaatissa ilmestyivät What You're Proposing ja kahdesta ykköspuolesta koostunut pikkulevy Lies/Don't Drive My Car. Loppuvuodesta 1981 Just Supposin':ilta julkaistiin singleformaatissa vielä editoitu versio balladikappaleesta Rock N' Roll. Tuossa vaiheessa yhtyeeltä oli jo ilmestynyt kyseisen albumin seuraaja, pitkäsoitto Never Too Late. Just Supposin':in nauhoitussessiot olivat siinä määrin hedelmälliset, että maintun albumin seuraaja Never Too Late ilmestyi ainoastaan viittä kuukautta myöhemmin. Just Supposin'-albumin kappaleista Over the Edge edusti basisti/solisti Alan Lancasterin ja Keith Lambin yhteistyötä. Kaksikosta jälkimmäinen on ollut leadvokalistina brittiyhtyeissä Case, Sleepy Talk ja Mr Toad ja solistina myös suositussa australialaisessa glamrockyhtyeessä Hush. Just Supposin' saavutti myönteiset arviot ja mainitulla albumilla Status Quo yhdisti perusboogietaan onnistuneesti uuden aallon tyyliin. Vuonna 2017 Just Supposin':ista ilmestyi tuplacd-versio, jonka jälkimmäinen, seitsemästä kappaleesta koostuva bonuslevy sisälsi yhden singlen b-puolella alun perin julkaistun kappaleen, yhden treeniversion ja viisi Le Mansissa vuonna 1981 taltioitua liveraitaa. Just Supposin':in kappaleiden lisäksi niiden joukossa oli vasta Never Too Latella studioversiona ilmestynyt singlemenestys Something 'bout You Baby I Like.
keskiviikko 18. syyskuuta 2019
Torstain terävä:Joensuulaislupauksen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto
James the Beaver:Seeds
Vuonna 1996 perustetun joensuulaisen James the Beaverin originaalikokoonpanon muodostivat basisti/solisti Antti Kohonen, kosketinsoittaja/solisti Aleksi Ojala, kitaristit Markku Renko ja Jussi Musikka sekä rumpali Pasi Typpö. Kolme viidesosaa yhtyeestä oli musisoinut yhdessä jo ala-asteaikanaan. Keskeisimpiä yhtyeitä ennen JTB:tä ja osittain jopa samanaikaisesti sen kanssa olivat yhtyeen jäsenten musiikillisissa vaiheissa edustaneet Rozewater, Salvador, Töpseli, Kumikameli ja 10 vaille 2 Sade. Kotikonnuillaan keikkaillut ja kappaleitaan ahkerasti demottanut JTB solmi levytyssopimuksen Megamanian kanssa. Keväällä 1998 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen single Out Tonight/Poems by the Sea. Sen ykkösbiisi oli jousilla sävytetty popkaunokki, joka pääsi muun muassa Radiomafian Upteekki-ohjelman rautaisannokseksi. Toinen pikkulevy oli kappaleet One and Only Life ja Chasing the Sun sisältänyt single. Sen ykkösbiisi oli Kohosen ensimmäinen yksin James the Beaverille säveltämä kappale. Kummankin pikkulevyn kakkosbiisit olivat Ojalan käsialaa olevia, hidastempoisempia ja useiden kuuntelukertojen myötä täyteen kukoistukseensa puhjenneita kappaleita. James the Beaverin esikois- ja samalla ainoaksi jäänyttä albumia Seeds nauhoitettiin kesän 1998 aikana ja se ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa. Kaikki singleillä julkaistut kappaleet olivat mukana pitkäsoitolla. Sen avaa iskevän riffin ja kertosäkeen sisältävä nopea poppala Anniversary. Like Anybody lukeutuu yhtyeen varhaistuotantoon ja myös sitä rikastettiin jousilla. Anyway edusti levytysvaiheessaan hieman tuoreempaa kappalemateriaalia ja lukeutui samalla yhtyeen jäsenten omiin suosikkeihin. Aleksin käsialaa oleva ja varsin tarttuva Singalong julkaistiin myös samannimisen ep:n ykkösbiisinä. Niin ikään Aleksin säveltämä Whenever edustaa albumin kevyintä, mutta samalla varsin pätevää popantia. Tv-riippuvuudesta kertova Addict on eräs James the Beaverin tuotannon huippuhetkistä ja pitkän urkusoolon sisältävä kappale oli myös keikkakontekstissa varsin keskeinen. Pitkäsoiton suurteos on sen loppupuolelle sijoitettu ja pitkälti originaalin demoversionsa pohjalta toteutettu, kertosäkeessään lopulliseen kliimaksiinsa yltänyt Little Difference. James the Beaver-nimellä yhtye julkaisi keväällä 1999 singlen I Know It's You/Spring Song ja nimellä James X 2000-luvun alussa ilmestyivät pikkulevyt Branded sekä varsin onnistunut To Want and Not to Need/Missing Part.
Vuonna 1996 perustetun joensuulaisen James the Beaverin originaalikokoonpanon muodostivat basisti/solisti Antti Kohonen, kosketinsoittaja/solisti Aleksi Ojala, kitaristit Markku Renko ja Jussi Musikka sekä rumpali Pasi Typpö. Kolme viidesosaa yhtyeestä oli musisoinut yhdessä jo ala-asteaikanaan. Keskeisimpiä yhtyeitä ennen JTB:tä ja osittain jopa samanaikaisesti sen kanssa olivat yhtyeen jäsenten musiikillisissa vaiheissa edustaneet Rozewater, Salvador, Töpseli, Kumikameli ja 10 vaille 2 Sade. Kotikonnuillaan keikkaillut ja kappaleitaan ahkerasti demottanut JTB solmi levytyssopimuksen Megamanian kanssa. Keväällä 1998 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen single Out Tonight/Poems by the Sea. Sen ykkösbiisi oli jousilla sävytetty popkaunokki, joka pääsi muun muassa Radiomafian Upteekki-ohjelman rautaisannokseksi. Toinen pikkulevy oli kappaleet One and Only Life ja Chasing the Sun sisältänyt single. Sen ykkösbiisi oli Kohosen ensimmäinen yksin James the Beaverille säveltämä kappale. Kummankin pikkulevyn kakkosbiisit olivat Ojalan käsialaa olevia, hidastempoisempia ja useiden kuuntelukertojen myötä täyteen kukoistukseensa puhjenneita kappaleita. James the Beaverin esikois- ja samalla ainoaksi jäänyttä albumia Seeds nauhoitettiin kesän 1998 aikana ja se ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa. Kaikki singleillä julkaistut kappaleet olivat mukana pitkäsoitolla. Sen avaa iskevän riffin ja kertosäkeen sisältävä nopea poppala Anniversary. Like Anybody lukeutuu yhtyeen varhaistuotantoon ja myös sitä rikastettiin jousilla. Anyway edusti levytysvaiheessaan hieman tuoreempaa kappalemateriaalia ja lukeutui samalla yhtyeen jäsenten omiin suosikkeihin. Aleksin käsialaa oleva ja varsin tarttuva Singalong julkaistiin myös samannimisen ep:n ykkösbiisinä. Niin ikään Aleksin säveltämä Whenever edustaa albumin kevyintä, mutta samalla varsin pätevää popantia. Tv-riippuvuudesta kertova Addict on eräs James the Beaverin tuotannon huippuhetkistä ja pitkän urkusoolon sisältävä kappale oli myös keikkakontekstissa varsin keskeinen. Pitkäsoiton suurteos on sen loppupuolelle sijoitettu ja pitkälti originaalin demoversionsa pohjalta toteutettu, kertosäkeessään lopulliseen kliimaksiinsa yltänyt Little Difference. James the Beaver-nimellä yhtye julkaisi keväällä 1999 singlen I Know It's You/Spring Song ja nimellä James X 2000-luvun alussa ilmestyivät pikkulevyt Branded sekä varsin onnistunut To Want and Not to Need/Missing Part.
tiistai 17. syyskuuta 2019
Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittirockin edustajan joutsenlaulualbumi
Free:Heartbreaker
Tammikuussa 1973 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Heartbreaker on brittirockin tärkeimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kuudes ja samalla viimeinen studioalbumi. Se työstettiin aikaisemmista eroavalla kokoonpanolla. Basisti Andy Fraser oli jättänyt yhtyeen edellisen vuoden kesällä ennen Japaniin suuntautunutta kiertuetta. Hänen paikkansa otti japanilainen basisti Tetsu Yamauchi ja lineupin täydensi jo edellisenä vuonna Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit-albumilla musisoinut yhdysvaltalainen kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrick. Solisti Paul Rodgers oli vastannut kosketinsoittimista Freen Heartbreakeriä edeltäneellä pitkäsoitolla Free at Last. Free tuotti Heartbreakerin yhteistyössä Andy Johnsin kanssa. Andy Fraserin lähdettyä yhtyeestä hänen ja Rodgersin yhteisiä sävellyksiä ei Heartbreakerillä enää kuultu. Osa kappaleista oli täysin Rodgersin käsialaa ja Bundrickin sävellyksiä edustivat albumin kakkospuolen ensimmäiset raidat Muddy Water ja Common Mortal Man. Vaikka Paul Kossoffin kitarointia ei kuulla kaikilla albumin raidoilla, hänen voi sanoa tehneen Heartbreakerillä Free at Lastia merkittävämpää työtä. Vaikka Kossoffia ei ole kreditoitu hittisingle Wishing Wellillä, rumpali Simon Kirke on vahvistanut hänen soittaneen kyseisellä merkkiteoksella. Kossoff soittaa Heartbreakerin a-puolen kaikilla kappaleilla ja b-puolen päätösraidalla Seven Angels. Snuffy Waldenin soittoa kuullaan Heartbreakerin b-puolen raidoilla avauskappaletta Muddy Water lukuun ottamatta. Näin ollen sekä Kossoff että Walden soittavat pitkäsoiton päätöskappaleessa Seven Angels. Snuffy soittaa myös joillakin Wishing Wellistä työstetyillä vaihtoehtoisilla miksauksilla, mutta ei kappaleesta alun perin Britanniassa julkaistulla singlellä ja Heartbreaker- albumilla julkaistulla versiolla. Boxilla Songs of Yesterday Muddy Waterista ja Common Mortal Manista kuullaan vaihtoehtoiset miksaukset. Niistä ensin mainitulla soittaa Walden ja jälkimmäisellä sekä Kossoff että Walden. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat vielä balladiklassikko Come Together in the Morning ja ykköspuolen päättävä pitkä ja vakuuttava nimikappale Heartbreaker. Freen mittapuulla Heartbreaker-albumista muodostui suuri menestys. Britanniassa siitä tuli yhtyeen kolmas top teniin noussut pitkäsoitto listasijoituksen ollessa yhdeksäs. Yhdysvalloissa Heartbreaker saavuti parhaimmillaan sijan 47., mitä voi myös pitää yhtyeelle huomattavana menestyksenä. Singleformaatissa julkaistu Wishing Well nousi seitsemänneksi ollen Freen kolmanneksi suurin hitti. Heartbreakerin julkaisua seuranneella Yhdysvaltain-kiertueella Kossoff jouduttiin kitaran varressa korvaamaan Osibisassa soittaneella Wendel Richardsonilla. Valinta ei osoittautunut toimivaksi ja Free lopetti toimintansa kyseisen kiertueen jälkeen. Rodgers ja Kirke perustivat aikaisemmin Mott the Hoopleen kuuluneen kitaristi Mick Ralphsin ja King Crimsonin basistina vaikuttaneen Boz Burrellin kanssa varsin menestyksekkään Bad Companyn, Tetsu siirtyi Ronnie Lanen paikalle basistiksi toiseen varsin merkittävään 70-luvun alun brittirockyhtyeeseen, eli The Facesiin, Bundrickista tuli sessiomuusikko ja lopulta The Whon pitkäaikainen kosketinsoittaja. Kossoff perusti yhtyeen Backstreet Crawler, mutta menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla 19. maaliskuuta 1976 ainoastaan 25-vuotiaana.
Tammikuussa 1973 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Heartbreaker on brittirockin tärkeimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kuudes ja samalla viimeinen studioalbumi. Se työstettiin aikaisemmista eroavalla kokoonpanolla. Basisti Andy Fraser oli jättänyt yhtyeen edellisen vuoden kesällä ennen Japaniin suuntautunutta kiertuetta. Hänen paikkansa otti japanilainen basisti Tetsu Yamauchi ja lineupin täydensi jo edellisenä vuonna Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit-albumilla musisoinut yhdysvaltalainen kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrick. Solisti Paul Rodgers oli vastannut kosketinsoittimista Freen Heartbreakeriä edeltäneellä pitkäsoitolla Free at Last. Free tuotti Heartbreakerin yhteistyössä Andy Johnsin kanssa. Andy Fraserin lähdettyä yhtyeestä hänen ja Rodgersin yhteisiä sävellyksiä ei Heartbreakerillä enää kuultu. Osa kappaleista oli täysin Rodgersin käsialaa ja Bundrickin sävellyksiä edustivat albumin kakkospuolen ensimmäiset raidat Muddy Water ja Common Mortal Man. Vaikka Paul Kossoffin kitarointia ei kuulla kaikilla albumin raidoilla, hänen voi sanoa tehneen Heartbreakerillä Free at Lastia merkittävämpää työtä. Vaikka Kossoffia ei ole kreditoitu hittisingle Wishing Wellillä, rumpali Simon Kirke on vahvistanut hänen soittaneen kyseisellä merkkiteoksella. Kossoff soittaa Heartbreakerin a-puolen kaikilla kappaleilla ja b-puolen päätösraidalla Seven Angels. Snuffy Waldenin soittoa kuullaan Heartbreakerin b-puolen raidoilla avauskappaletta Muddy Water lukuun ottamatta. Näin ollen sekä Kossoff että Walden soittavat pitkäsoiton päätöskappaleessa Seven Angels. Snuffy soittaa myös joillakin Wishing Wellistä työstetyillä vaihtoehtoisilla miksauksilla, mutta ei kappaleesta alun perin Britanniassa julkaistulla singlellä ja Heartbreaker- albumilla julkaistulla versiolla. Boxilla Songs of Yesterday Muddy Waterista ja Common Mortal Manista kuullaan vaihtoehtoiset miksaukset. Niistä ensin mainitulla soittaa Walden ja jälkimmäisellä sekä Kossoff että Walden. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat vielä balladiklassikko Come Together in the Morning ja ykköspuolen päättävä pitkä ja vakuuttava nimikappale Heartbreaker. Freen mittapuulla Heartbreaker-albumista muodostui suuri menestys. Britanniassa siitä tuli yhtyeen kolmas top teniin noussut pitkäsoitto listasijoituksen ollessa yhdeksäs. Yhdysvalloissa Heartbreaker saavuti parhaimmillaan sijan 47., mitä voi myös pitää yhtyeelle huomattavana menestyksenä. Singleformaatissa julkaistu Wishing Well nousi seitsemänneksi ollen Freen kolmanneksi suurin hitti. Heartbreakerin julkaisua seuranneella Yhdysvaltain-kiertueella Kossoff jouduttiin kitaran varressa korvaamaan Osibisassa soittaneella Wendel Richardsonilla. Valinta ei osoittautunut toimivaksi ja Free lopetti toimintansa kyseisen kiertueen jälkeen. Rodgers ja Kirke perustivat aikaisemmin Mott the Hoopleen kuuluneen kitaristi Mick Ralphsin ja King Crimsonin basistina vaikuttaneen Boz Burrellin kanssa varsin menestyksekkään Bad Companyn, Tetsu siirtyi Ronnie Lanen paikalle basistiksi toiseen varsin merkittävään 70-luvun alun brittirockyhtyeeseen, eli The Facesiin, Bundrickista tuli sessiomuusikko ja lopulta The Whon pitkäaikainen kosketinsoittaja. Kossoff perusti yhtyeen Backstreet Crawler, mutta menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla 19. maaliskuuta 1976 ainoastaan 25-vuotiaana.
maanantai 16. syyskuuta 2019
Tiistain tukeva:Suosittu 80-luvun valkoinen soulääni
17. tammikuuta 1956 syntynyt Paul Anthony Young on brittiläinen
solisti, lauluntekijä ja muusikko. Ennen siirtymistään soolouralleen hän
oli vaikuttanut johtohahmona lyhytikäisissä yhtyeissä Kat Kool &
The Kool Cats, Streetband ja Q-Tips. Youngin singleistä Love of the
Common People, Wherever I Lay My Hat, Everytime You Go Away, Come Back
and Stay ja Everything Must Change nousivat kaikki brittien
singlelistan top teniin. Vuonna 1983 ilmestynyt Youngin esikoisalbumi
No Parlez oli ensimmäinen hänen kolmesta Britanniassa listakärkeen
nousseesta pitkäsoitostaan. Hänen edustamaansa musiikkityyliä kutsutaan blue-eyedsouliksi. Heinäkuussa 1985 Young esiintyi Live Aid-konsertissa
Lontoon Wembleyllä esittäen Band Aidin hitin Do They Know It's
Christmas, jonka ensimmäiset linet hän vokalisoi myös kappaleen
levytysversiossa sekä omat hittinsä Come Back and Stay ja Everytime You
Go Away. Lisäksi Young vokalisoi Alison Moyettin kanssa duettona
kappaleen That's The Way Love Is. Every Time You Go Away nousi myös
Billboardin singlelistan kärkeen vuonna 1985 ja seuraavana vuonna
kappaleesta tehty musiikkivideo palkittiin Brit Awardseissa vuoden
parhaana brittiläisenä videona. 1990-luvun puolivälistä lähtien Young on
esiintynyt yhtyeensä Los Pacaminosin kanssa. 90-luvun lopusta lähtien
Young on julkaissut niukasti uutta tuotantoa, mutta jatkanut
konsertointia ympäri maailmaa. Young syntyi Luconissa, Bedfordshiressa.
Hän vaikutti vapaa-aikanaan basistina useissa yhtyeissä. Leadvokalistina
Young debytoi Kat Kool & The Kool Catsissa. Streetbandin solistina
Young saavutti ensimmäisen top 20 -hittinsä humoristisella kappaleella
Toast. Streetband lopetti toimintansa joulukuussa 1979. Yhtyeen
ex-jäsenet täydensivät kokoonpanoan kitaristi Dave Lathwellillä ja
rumpali Bazz Vattsilla ja ryhtyivät musisoimaan nimellä Q-Tips. Yhtyeen
kokoonpanoa täydennettiin myös nelihenkisellä puhallinsektiolla. Siihen
kuuluivat baritonisaksofonisti Steve Farr, tenorisaksofonisti Richard
Blanchard, alttosaksofonisti Stuart Van Blandamer ja trumpetisti Tony
Hughes, jotka olivat kaikki kotoisin Pohjois-Lontoon ja Hedfordshiren
alueelta. Urkuri Ian Kewley asui sitä vastoin Essexissä.
Debyyttikeikkansa Q-Tips soitti 18. marraskuuta 1979 Harrown Queens Arms
Hotellissa. Sitä seurasi esiintyminen St. Albansin Horn of Plentyssa. Mainittu keikkapaikka oli tullut tutuksi The Streetbandille vuoden 1978
aikana. Ensimmäisen puolen vuoden aikana Q-Tipsin kokoonpanossa tapahtui
miehistönvaihdoksia Blanchardin ja Lathwellin jättäessä yhtyeen.
Huhtikuun alkuun mennessä 1980 Q-Tips oli levyttänyt kappaleet The
Letter Song ja Having a Party Livingstone-studioilla Barnetissa. Kesään
1981 mennessä Q-Tips oli saavuttanut vankan diggarikunnan ja soulcoverit
olivat saaneet väistyä yhtyeen oman tuotannon tieltä. Nimettömän
esikoisalbuminsa yhtye oli julkaissut jo elokuussa 1980. Yhtyeen
ammattitaito oli herättänyt useiden levy-yhtiöiden kiinnostuksen ja RAK
Recordsin Mickie Most oli maininnut BBC 1:n ohjelmassa Round Table
Q-Tipsin olevan kyseisen hetken paras livebändi. Tässä vaiheessa Garth
Watt Roy korvasi John Giffordin kitaristina ja Blandamerin paikan otti
Nick Payne. Q-Tips säilyi mainitussa kokoonpanossa koko loppu-uransa
ajan. Vuoden 1981 jälkimmäisellä puoliskolla yhtye esiintyi Rock Goes to
Collegessa, Old Grey Whistle Testissä ja BBC:n In Concert- sarjassa.
Q-Tips soitti J. Gails Bandin, The Knackin, Thin Lizzyn, Bob Marleyn ja
The Average White Bandin lämmittelijänä. Yhtye teki myös kiertueen After
the Firen kanssa ja soitti The Whon 12 konsertista koostuneen
Britannian-kiertueen lämmitelijänä vuonna 1980. Seuraavana vuonna Q-Tips
soitti Montreuxin Jazz-festivaaleilla. Q-Tips hajosi alkuvuodesta 1982
julkaistuaan kaksi albumia ja seitsemän singleä. Paul Young solmi
soolosopimuksen Sony/BMG:n kanssa. Loppuvuodesta 1982 ja seuraavan
vuoden alussa Q-Tipsin puhallinsektio ja rumpali kiersivät Adam Antin
Friend Or Foe -kiertueen Britannian- ja Yhdysvaltain-osuuksilla ja osa
heistä osallistui myös Antin vuoden 1984 Strip -kiertueelle. Young
osallistui Q-Tipsin vuonna 1993 toteutetulle reunion-kiertueelle. Hänen
taustayhtyeensä The Royal Familyn muodostivat kosketinsoittaja Kewley,
nauhattomasta bassosta vastannut Pino Palladino, kitaristi Steve Bolton,
rumpali Mark Pinder sekä taustalaulajat Maz Roberts ja Kim Leslie AKA 'The Fabulous Wealthy Tarts. Kaksi
ensimmäistä singleä Iron Out the Rough Spots ja cover Love of the
Common People eivät vielä menestyneet, mutta Marvin Gayen kappaleesta
Wherever I Lay My Hat levytetty versio nousi kolmen viikon ajaksi
brittilistan kärkeen kesällä 1983. Se oli ensimmäinen Paul Youngin
14:sta brittien singlelistalla top 40:ään nousseesta kappaleesta. Se
pääsi myös mukaan vuonna 1992 valmistuneen brittikomedian Peter's
Friends soundtrackille. Young saavutti menestystä ympäri Eurooppaa.
Seuraava single Come Back and Stay nousi neljänneksi ja uudelleen
julkaistu Love of the Common People kakkossijalle. Kappale herätti
kiinnostusta myös Yhdysvalloissa, kun se pääsi mukaan John Hughesin elokuvan
Sixteen Candles soundtrackille. Youngin esikoisalbumi No Parlez
saavutti platinalevyn useissa maissa.
Vuosi 1984 oli kuitenkin hankala Youngille. Ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty konsertti- ja promootiokiertue rasitti hänen ääntään ja Young joutui olemaan laulamatta osan vuotta. Bob Geldofin ja Midge Uren kasaaman Band Aidin vuoden 1985 hyväntekeväisyyssinglellä Do They Know It's Christmas Young vokalisoi avausrivit David Bowien sijaan. Young palasi Britanniassa top teniin vuonna 1985 levyttämällään coverilla Ann Peeblesin kappaleesta I'm Gonna Tear Your Playhouse Down. Se löytyi hänen kyseisenä vuonna julkaisemalta kakkosalbumiltaan The Secret of Assosiation. Mainitulla pitkäsoitolla Young varmisti suosionsa myös Yhdysvalloissa, Japanissa ja Australiassa. Britanniassa Secret of Assosiation nousi listakärkeen. Youngin ajoittaiset ongelmat kurkkunsa ja äänensä kanssa jatkuivat edelleen. Mainittuna vuonna Young saavutti suurimman hittisinglensä levyttämällään näkemyksellä Hall and Oatesin vuoden 1980 originaalista Everytime You Go Away. Se nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli samalla Youngin suurin menestys Yhdysvalloissa. Heinäkuussa 1985 Young esiintyi Live Aid -konsertin Lontoon -osuudessa ja Everytime You Go Away kuultiin tuolloin osana hänen settiään. Youngin vuonna 1990 julkaisema coverin The Chi-Litesin kappaleesta Oh Girl nousi Billboardin singlelistalla kahdeksanneksi. Young jatkoi menestyksekästä uraansa. Sen huippuhetkiin lukeutuivat esimerkiksi Crowded House-cover Don't Dream It's Over, jonka Young esitti vuonna 1988 Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlatribuuttikonsertissa, vuonna 1991 italialaisen blueslaulajan Zuggeron kanssa levytetty duetto Senza Una Donna (Without a Woman) sekä seuraavana vuonna Freddie Mercuryn muistokonsertissa versioitu Radio Ga Ga. Vuonna 1991 Young levytti coverin Joni Mitchellin Both Sides Nowsta irlantilaisen yhtyeen Clannadin kanssa Blake Edwardsin elokuvaan Switch. Don't Dream It's Overin ja Without a Womanin tavoin se pääsi mukaan Youngin ensimmäiselle Greatest Hits-kokoelmalle, vuonna 1991 ilmestyneelle From Time to Time the Singles Collectionille. Lisäksi mainittu kokoelma sisälsi hittisinglet hänen neljältä ensimmäiseltä albumiltaan sekä ennen julkaisemattoman kappaleen I'm Only Foolin' Myself. Vuonna 1993 Paul Youngin levytyssopimus Sony/BMG:n kanssa päättyi. Samana vuonna hän kasasi Q-Tipsin uudelleen. Vuonna 1995 Young oli mukana Vangeliksen albumilla Voices. Vuonna 1992 Young muodosti uuden yhtyeen Los Pacaminos. Tyylillisesti se mustutti Ry Cooderin Chicken Skin Musicin aikakauden ja tex mex-yhtye Texas Tornadoesin yhdistelmää. Los Pacaminos keikkaili aluksi pienissä clubeissa ennen siirtymistään teattereihin. Tyylillisesti Young halusi tehdä mainitun yhtyeen kanssa paluun juurilleen. Los Pacaminosin esikoisalbumi ilmestyi vuonna 2002. Ennen sen ilmestymistä Young kasasi pysyvän kokoonpanon, jossa hän soitti kitaraa vokalisointinsa lisäksi. Youngin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat kitaristi/solisti Drew Barfield, pedal steel -kitaristi Melvyn Duffy, basisti/solisti Steve Greetham, tai David Levy, kosketinsoittaja/solisti Matt Irving, kitaristi/solisti Jamie Moses ja rumpali Mark Pinder, tai Jim Russel. Yhtye on keikkaillut Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa. Vuonna 2014 ilmestyi Los Pacaminosin kakkosalbumi Fistful of Satins. Matt Irvingin vuoteen 2015 ajoittuneesta kuolemasta huolimatta Los Pacaminos on jatkanut keikkailuaan. Soolouransa osalta Young teki paluun keikkalavoille vuonna 1996. Seuraavana vuonna East West Records julkaisi hänen nimikkoalbuminsa. Vuonna 2001 Youngin Here and Now-kiertueen marraskuuhun ajoittunut päätöskonsertti kuultiin BBC Radio Onella joulukuun viidentenä. Vuonna 2006 Youngilta julkaistiin albumi Rock Swings:On the Rock Full of Swing. Vuonna 2010 Young levytti Chicanen kanssa uusioversion kappaleestaan Come Back and Stay nimellä Come Back. Se ilmestyi Chicanon albumilla Giants. Vuonna 2016 Young julkaisi pitkän levytystauon jälkeen vintage soul -covereita sisältäneen, Arthur Bakerin tuottaman albumin Good Thing. Sen tiimoilta ja myös jälkeen Young on jatkanut tiivistä konsertointiaan yhtyeensä kanssa.
Vuosi 1984 oli kuitenkin hankala Youngille. Ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty konsertti- ja promootiokiertue rasitti hänen ääntään ja Young joutui olemaan laulamatta osan vuotta. Bob Geldofin ja Midge Uren kasaaman Band Aidin vuoden 1985 hyväntekeväisyyssinglellä Do They Know It's Christmas Young vokalisoi avausrivit David Bowien sijaan. Young palasi Britanniassa top teniin vuonna 1985 levyttämällään coverilla Ann Peeblesin kappaleesta I'm Gonna Tear Your Playhouse Down. Se löytyi hänen kyseisenä vuonna julkaisemalta kakkosalbumiltaan The Secret of Assosiation. Mainitulla pitkäsoitolla Young varmisti suosionsa myös Yhdysvalloissa, Japanissa ja Australiassa. Britanniassa Secret of Assosiation nousi listakärkeen. Youngin ajoittaiset ongelmat kurkkunsa ja äänensä kanssa jatkuivat edelleen. Mainittuna vuonna Young saavutti suurimman hittisinglensä levyttämällään näkemyksellä Hall and Oatesin vuoden 1980 originaalista Everytime You Go Away. Se nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli samalla Youngin suurin menestys Yhdysvalloissa. Heinäkuussa 1985 Young esiintyi Live Aid -konsertin Lontoon -osuudessa ja Everytime You Go Away kuultiin tuolloin osana hänen settiään. Youngin vuonna 1990 julkaisema coverin The Chi-Litesin kappaleesta Oh Girl nousi Billboardin singlelistalla kahdeksanneksi. Young jatkoi menestyksekästä uraansa. Sen huippuhetkiin lukeutuivat esimerkiksi Crowded House-cover Don't Dream It's Over, jonka Young esitti vuonna 1988 Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlatribuuttikonsertissa, vuonna 1991 italialaisen blueslaulajan Zuggeron kanssa levytetty duetto Senza Una Donna (Without a Woman) sekä seuraavana vuonna Freddie Mercuryn muistokonsertissa versioitu Radio Ga Ga. Vuonna 1991 Young levytti coverin Joni Mitchellin Both Sides Nowsta irlantilaisen yhtyeen Clannadin kanssa Blake Edwardsin elokuvaan Switch. Don't Dream It's Overin ja Without a Womanin tavoin se pääsi mukaan Youngin ensimmäiselle Greatest Hits-kokoelmalle, vuonna 1991 ilmestyneelle From Time to Time the Singles Collectionille. Lisäksi mainittu kokoelma sisälsi hittisinglet hänen neljältä ensimmäiseltä albumiltaan sekä ennen julkaisemattoman kappaleen I'm Only Foolin' Myself. Vuonna 1993 Paul Youngin levytyssopimus Sony/BMG:n kanssa päättyi. Samana vuonna hän kasasi Q-Tipsin uudelleen. Vuonna 1995 Young oli mukana Vangeliksen albumilla Voices. Vuonna 1992 Young muodosti uuden yhtyeen Los Pacaminos. Tyylillisesti se mustutti Ry Cooderin Chicken Skin Musicin aikakauden ja tex mex-yhtye Texas Tornadoesin yhdistelmää. Los Pacaminos keikkaili aluksi pienissä clubeissa ennen siirtymistään teattereihin. Tyylillisesti Young halusi tehdä mainitun yhtyeen kanssa paluun juurilleen. Los Pacaminosin esikoisalbumi ilmestyi vuonna 2002. Ennen sen ilmestymistä Young kasasi pysyvän kokoonpanon, jossa hän soitti kitaraa vokalisointinsa lisäksi. Youngin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat kitaristi/solisti Drew Barfield, pedal steel -kitaristi Melvyn Duffy, basisti/solisti Steve Greetham, tai David Levy, kosketinsoittaja/solisti Matt Irving, kitaristi/solisti Jamie Moses ja rumpali Mark Pinder, tai Jim Russel. Yhtye on keikkaillut Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa. Vuonna 2014 ilmestyi Los Pacaminosin kakkosalbumi Fistful of Satins. Matt Irvingin vuoteen 2015 ajoittuneesta kuolemasta huolimatta Los Pacaminos on jatkanut keikkailuaan. Soolouransa osalta Young teki paluun keikkalavoille vuonna 1996. Seuraavana vuonna East West Records julkaisi hänen nimikkoalbuminsa. Vuonna 2001 Youngin Here and Now-kiertueen marraskuuhun ajoittunut päätöskonsertti kuultiin BBC Radio Onella joulukuun viidentenä. Vuonna 2006 Youngilta julkaistiin albumi Rock Swings:On the Rock Full of Swing. Vuonna 2010 Young levytti Chicanen kanssa uusioversion kappaleestaan Come Back and Stay nimellä Come Back. Se ilmestyi Chicanon albumilla Giants. Vuonna 2016 Young julkaisi pitkän levytystauon jälkeen vintage soul -covereita sisältäneen, Arthur Bakerin tuottaman albumin Good Thing. Sen tiimoilta ja myös jälkeen Young on jatkanut tiivistä konsertointiaan yhtyeensä kanssa.
sunnuntai 15. syyskuuta 2019
Maanantain mainio:Merkittävän progressiivisen rockin edustajan esikoisalbumi
Kansas:Kansas
Kahdeksas maaliskuuta 1974 Yhdysvalloissa Kirshnerin ja muualla Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kansas on samannimisen, progresiiviseen rockiin kategorioitavissa olevan yhtyeen esikoisalbumi. Kansas muodostui samannimisen yhtyeen varhaisen kokoonpanon ja toisen yhtyeen, White Cloverin jäsenistön yhdistettyä voimansa. Solmittuaan sopimuksen Kirshner Recordsin kanssa vuonna 1973 yhtye matkusti New Yorkiin levyttämään esikoisalbumiaan. Kansasin debyytin kappaleet olivat ensisijaisesti kosketinsoittaja/kitaristi Kerry Livgrenin ja solisti/kosketinsoittaja Steve Walshin käsialaa ja ne olivat kummankin varhaisemman yhtyeen repertuaarista. Kaksikosta Livgrenin sävellykset olivat pitempiä ja niiden tekstit heijastivat tekijänsä kiinnostusta itämaisiin uskontoihin. Kappale Journey form Mariabrohnn oli saanut inspiraationsa Herman Hessen novellista Narcissus and Goldmund. Singleformaatissa Kansasin esikoiselta julkaistiin kappaleet Can I Tell You ja Lonely Wind. Ne eivät nousseet listoille, mutta yhtyeen vuoden 1978 tuplalivelalbumilta Two for the Show poimittu näkemys Lonely Windistä nousi singlelistalla sadan suosituimman joukkoon. Playlist:Bringing It Back sisälsi viisi kappaletta Kansasin debyytiltä ja viisi Masque-albumilta. Remasteroitu cd-versio Kansasin esikoisalbumista ilmestyi vuonna 2004 ja remasteroitu vinyyli kymmnentä vuotta myöhemmin. Kansasin debyytti saavutti melko hyvät arviot. Yhtyeen progressiivisen ja boogierockin yhdistelmää pidettiin harvinaislaatuisena. Journey from Mariabronn nostettiin yhtyeen ensimmäiseksi sinfonista rockia edustavaksi teokseksi ja kehuja osakseen saivat niin yhtyeen soitto-, kuin biisinkirjoitustaidot. Vuoden 2004 cd-version bonuskappale oli Bringing It Backin Clevelandissa, Ohiossa vuonna 1975 taltioitu liveversio.
Kahdeksas maaliskuuta 1974 Yhdysvalloissa Kirshnerin ja muualla Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kansas on samannimisen, progresiiviseen rockiin kategorioitavissa olevan yhtyeen esikoisalbumi. Kansas muodostui samannimisen yhtyeen varhaisen kokoonpanon ja toisen yhtyeen, White Cloverin jäsenistön yhdistettyä voimansa. Solmittuaan sopimuksen Kirshner Recordsin kanssa vuonna 1973 yhtye matkusti New Yorkiin levyttämään esikoisalbumiaan. Kansasin debyytin kappaleet olivat ensisijaisesti kosketinsoittaja/kitaristi Kerry Livgrenin ja solisti/kosketinsoittaja Steve Walshin käsialaa ja ne olivat kummankin varhaisemman yhtyeen repertuaarista. Kaksikosta Livgrenin sävellykset olivat pitempiä ja niiden tekstit heijastivat tekijänsä kiinnostusta itämaisiin uskontoihin. Kappale Journey form Mariabrohnn oli saanut inspiraationsa Herman Hessen novellista Narcissus and Goldmund. Singleformaatissa Kansasin esikoiselta julkaistiin kappaleet Can I Tell You ja Lonely Wind. Ne eivät nousseet listoille, mutta yhtyeen vuoden 1978 tuplalivelalbumilta Two for the Show poimittu näkemys Lonely Windistä nousi singlelistalla sadan suosituimman joukkoon. Playlist:Bringing It Back sisälsi viisi kappaletta Kansasin debyytiltä ja viisi Masque-albumilta. Remasteroitu cd-versio Kansasin esikoisalbumista ilmestyi vuonna 2004 ja remasteroitu vinyyli kymmnentä vuotta myöhemmin. Kansasin debyytti saavutti melko hyvät arviot. Yhtyeen progressiivisen ja boogierockin yhdistelmää pidettiin harvinaislaatuisena. Journey from Mariabronn nostettiin yhtyeen ensimmäiseksi sinfonista rockia edustavaksi teokseksi ja kehuja osakseen saivat niin yhtyeen soitto-, kuin biisinkirjoitustaidot. Vuoden 2004 cd-version bonuskappale oli Bringing It Backin Clevelandissa, Ohiossa vuonna 1975 taltioitu liveversio.
lauantai 14. syyskuuta 2019
Sunnuntain extra:Block Busterin tiivis levynjulkaisukeikka
Kuopion hardrockylpeys Block Buster (Aarni Metsäpelto:kitara/laulu, Elias Salo:soolokitara, Jaakko Metsäpelto:rummut ja Joonas Arppe:basso) on julkaissut odotetun esikoisalbuminsa Losing Gravity, jonka tiimoilta yhtye saapui konsertoimaan Joensuun Kerubiin Brother Firetriben lämmittelijänä. Tummasävyisempään tuotantoon lukeutuva Gone by the Morning käynnisti setin iskevästi ja tyylitajuisesti 80-luvun hardrockista muistuttava Flammable jatkoi. Esikoisalbumin ensimmäisestä singlemaistiaisesta Move kuultiin pitkä ja intensiivinen näkemys. Iäkkäämpiin iskusävelmiin lukeutuva Back from the Shadows toimi edelleen mitä mainioimmin ja albumin sävykäs nimikappale Losing Gravity muodostui erääksi setin huippuhetkistä. Veikeää Walkin' Like A Dogia seurasi Block Busterin ydintuotantoon lukeutuva Sweet Mary Jane, jota oli väritetty uudella tiivistunnelmaisella introlla. Toinen singlekappale Out in the City omaa myös kaivattavaa tartuntapintaa ja setin päättänyt Would You Do It Again tekee tyylikkäästi kunniaa Amerikan kitararockin suuntaan. Losing Gravityn kappaleista setissä soittamatta jäivät iäkkäämpi ässäbiisi ja samalla albumin eräänlaisesta bonuskappaleesta käyvä Bulletproof sekä Somebody to Shock Me. Yleisöä oli paikalla kohtuullisesti ja mikä merkittävintä, se tunsi paitsi Block Busterin, myös yhtyeen tuotantoa. Menestystä esikoisalbumille ja onnistunutta syksyn keikkarupeamaa Block Busterille toivotaan.
Block Buster Kerubissa 14. syyskuuta 2019.
Block Buster Kerubissa 14. syyskuuta 2019.
perjantai 13. syyskuuta 2019
Lauantain pitkä:Monipuolinen kanadalaisyhtye
Crash Test Dummies on Winnipegista, Manitobasta kotoisin oleva kanadalainen rockyhtye. Erityisen tunnetuksi yhtye on tullut solisti/kitaristinsa Brad Robertsin erottuvasta bassobaritoniäänestä. Crash Test Dummiesin kokoonpano on vaihdellut vuosien mittaan, mutta tunnetuimman muodostivat Robertsin lisäksi solisti/kosketinsoittaja Ellein Reid, basisti/taustalaulaja Dan Roberts, huuliharpisti/mandoliinin soittaja Benjamin Darvil ja rumpali/perkussionisti Mitch Dorge. Maailmanlaajuisesti yhtye on tunnetuin vuonna 1993 ilmestyneestä singlestään Mmm Mmm Mmm Mmm ja kotimaassaan kaksi vuotta aikaisemmin julkaistusta singlestään Superman's Song. Monen vuoden tauon jälkeen Crash Test Dummies palasi vuonna 2015 Marc Mysterion kanssa yhteistyötä edustavalla hyväntekeväisyyssinglellä The Promised Land sekä kiertueella. Yhtye perustettiin 80-luvun puolivälissä ja sen kokoonpano vakiintui juuri ennen esikoisalbumi The Ghost That Haunt Men levyttämistä. Kanadassa yhtyeen debyytti myi lopulta 400 000 kappaletta ja sisälsi singlemenestyksen Superman's Song. Vuonna 1993 ilmestynyt kakkosalbumi God Shuffled His Feet merkitsi yhtyeelle kansainvälisen suosion alkua. Single Mmm Mmm Mmm Mmm oli Yhdysvalloissa neljäntenä, Britanniassa toisena ja Australiassa listakärjessä. God Shuffled His Feetin muihin singlemenestyksiin lukeutuivat Kanadassa top teniin nousseet Swimming In Your Ocean ja Afternoons & Coffeespoons, joista jälkimmäinen oli Britanniassa top 40 -menestys. Kesään 1994 mennessä God Shuffled His Feet oli myynyt Yhdysvalloissa miljoona kappaletta saavuttaen platinalevyn. Tähän mennessä albumia on myyty yli viisi ja puoli miljoonaa kappaletta. Tammikuussa 1995 yhtye julkaisi coverin The Ballad of Peter Pumpkinhead, joka nousi Kanadassa neljänneksi ja Britanniassa sijalle 30. Vuonna 1996 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi Worm's Life, jolta poimittu single He Liked to Feel It oli Kanadassa listakakkosena. Kriitikoiden taholta albumi sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta myi yhtyeen kotimaassa platinaa vajaassa kuukaudessa. Maaliskuussa 1999 ilmestyi Dummiesien neljäs albumi Give Yourself a Hand. Se esitteli yhtyeen uutta soundia Ellen Reidin laulaessa leadia kolmessa kappaleessa ja Brad Robertsin falsettoa useissa muissa. Ensimmäinen single Keep a Lid on Things oli jälleen top ten-hitti Kanadassa. Benjamin Darvillista tuli ensimmäinen soolotuotantoa julkaissut yhtyeen jäsen. Nimellä Son of Dave hän julkaisi ensiksi albumin B. Darwill's Wild West Show, jota seurasi 01. Molempien julkaisijana oli Darvillin oma levy-yhtiö Husky Records. Crash Test Dummiesin kaksi viimeisintä albumia eivät olleet olleet erityisen menestyksekkäitä ja yhtyeen ja sen levy-yhtiön BMG:n välinen yhteistyö päättyi. Brad Roberts perusti oman Cha-Ching Recordsinsa, jonka nimeksi vaihtui myöhemmin Deep Fried Records. Vuonna 2001 Crash Test Dummies yllätti diggareitaan viidennellä albumillaan ja sitä seuranneella kiertueella. I Don't Care That You Don't Mind -nimisestä albumista tosin kaavailtiin alun perin Bradin soololevyä. Mainitulla albumilla Crash Test Dummies palasi akustisille juurilleen. Loppuvuodesta 2001 ilmestyi Ellen Reidin soolodebyytti Cinderellen. Pian sen jälkeen Maple Music julkaisi Bradin pitkäänodotetun tuplalivecd:n Crash Test Dude. Alkuvuodesta 2002 ilmestyi Mitch Dorgen esikoissooloalbumi As Trees Walking, jolla hän vastasi itse lähes kaikista instrumenteista. Brad, Dan ja Ellen tekivät loppuvuodesta 2002 paluun Crash Test Dummiesin nimellä pitkään kaavaillulla joululevyllä Jingle All the Way. Vuonna 2003 julkaistiin yhtyeen seuraava albumi Puss n' Boots, joka sekin oli alkanut Bradin sooloprojektina. Crash Test Dummiesin seuraava albumi Songs of the Unforgiven nauhoitettiin pian Puss n' Bootsin jälkeen. Vuonna 2006 Brad alkoi nauhoittaa albumia, josta oli tuleva pitkäsoitto Ooh La La. Syyskuussa 2007 Sony BMG:n ilmoitetttiin julkaisevan Crash Test Dummiesilta Best of- kokoelman. Se ilmestyi seuraavassa kuussa ja sisälsi 12 kappaletta koko yhtyeen siihenastiselta levytysuralta. Seuraavan vuoden maaliskuussa kokoelma julkaistiin uudelleen alaotsikolla Collections. Mukana oli lisäksi kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta; Laid Back ja You Said You'd Meet Me (in California). Albumi Ooh La La julkaistiin toukokuussa 2010 ja sitä seurasi akustinen kiertue, jolle Robertsin ja Ellenin lisäksi osallistuivat kitaristeina Stuart Cameron tai Murray Pulver. Huhtikuussa 2011 julkaistiin Demo-litions :Cast off-Recordings 1996-97, joka sisälsi demojen lisäksi Give Yourself a Handin levytyksen aikaan kirjoitettuja, mutta aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita. Helmikuussa 2016 ilmestynyt Promised Land oli Crash Test Dummiesin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi lähes kahteen vuosikymmeneen. Saman vuoden keväällä Brad Roberts ilmoitti ensimmäisestä kiertueestaan Kanadassa viiteen vuoteen. Kiertueen alla Brad julkaisi myös uutta tuotantoa edustavan kappaleen I'll Be Peaceful Then.Kesällä 2017 Benjamin Darvillia vajaa Crash Test Dummiesin kokoonpano heitti keikan Wnnipegissa. Syksyllä 2018 ilmoitettiin Robertsien, Reidin ja Dorgen tekevän kiertueen Kanadassa ja Yhdysvalloissa; God Shuffled His Feetin ilmestymisestä oli ehtinyt kulua 25 vuotta.
torstai 12. syyskuuta 2019
Perjantain pohjat:Rämäryhmän joutsenlaulu
The Faces:Ooh La La
Maaliskuussa 1973 ilmestynyt Ooh La La on The Facesin neljäs ja samalla viimeinen studioalbumi. Brittilistan kärkipaikan mainittu pitkäsoitto saavutti huhtikuun lopussa samaisena vuonna. Elokuun lopussa 2015 Ooh La Lasta julkaistiin remasteroitu vinyyliversio sekä remasteroitu ja laajennettu cd-versio osana boxia 1970-1975 You Can Make Me Dance, Sing or Anything. Pitkäsoiton kappaleista instrumentaali The Ointment edusti yhtyeen kaikkien jäsenten yhteistyötä solisti Rod Stewartia lukuun ottamatta. Hänen kappaleensa olivat yleensä kitaristi Ronnie Woodin ja kosketinsoittaja Ian McLaganin kanssa työstettyjä. Säännön vahvistavana poikkeuksena Ooh La Lalla on kaksi basisti Ronnie Lanen kanssa tehtyä raitaa; Flags and Banners ja If I'm on the Late Side. Kappaleista ensin mainitussa Stewart oli harvinaislaatuisesti kakkoskitaristina ja Lane leadvokalistina. Woodin ja Lanen käsialaa oleva albumin nimikappale on The Facesin historian ainoa Woodin leadvokalisoima raita sekä Stewartin että Lanen oltua tyytymättömiä omiin laulusuorituksiinsa mainitussa kappaleessa. Stewart levytti kappaleen kuitenkin vuonna 1998 sooloalbumilleen When We Were the Young Boys tribuutiksi juuri tuolloin sairastuneelle Ronnie Lanelle. Kappale kuului myös Lanen keikkaohjelmistoon hänen soolouransa aikana. Instrumentaalikappale Skewiff julkaistiin menestyksekkään singlen Cindy Incidentally kakkospuolella. Vuonna 2004 ilmestyneellä boxilla Five Guys Walk into Bar julkaistiin myös viisi outtakesia Ooh La Lan äänityksistä. Mainittujen sessioiden instrumentaalikappaleita on julkaistu epävirallisesti yhtyeen tosidiggareita varten. Pitkäsoiton nimikappaletta on hyödynnetty useissa elokuvissa, kuten Wes Andersonin ohjaaman ja vuonna 1998 ilmestyneen elokuvan Rushmore lopussa. Glad and Sorry kuullaan vuonna 2001 ilmestyneessä elokuvassa Bow. Golden Smogin 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla Down by the Old Mainstream mainitusta kappaleesta kuullaan coverversio.
Maaliskuussa 1973 ilmestynyt Ooh La La on The Facesin neljäs ja samalla viimeinen studioalbumi. Brittilistan kärkipaikan mainittu pitkäsoitto saavutti huhtikuun lopussa samaisena vuonna. Elokuun lopussa 2015 Ooh La Lasta julkaistiin remasteroitu vinyyliversio sekä remasteroitu ja laajennettu cd-versio osana boxia 1970-1975 You Can Make Me Dance, Sing or Anything. Pitkäsoiton kappaleista instrumentaali The Ointment edusti yhtyeen kaikkien jäsenten yhteistyötä solisti Rod Stewartia lukuun ottamatta. Hänen kappaleensa olivat yleensä kitaristi Ronnie Woodin ja kosketinsoittaja Ian McLaganin kanssa työstettyjä. Säännön vahvistavana poikkeuksena Ooh La Lalla on kaksi basisti Ronnie Lanen kanssa tehtyä raitaa; Flags and Banners ja If I'm on the Late Side. Kappaleista ensin mainitussa Stewart oli harvinaislaatuisesti kakkoskitaristina ja Lane leadvokalistina. Woodin ja Lanen käsialaa oleva albumin nimikappale on The Facesin historian ainoa Woodin leadvokalisoima raita sekä Stewartin että Lanen oltua tyytymättömiä omiin laulusuorituksiinsa mainitussa kappaleessa. Stewart levytti kappaleen kuitenkin vuonna 1998 sooloalbumilleen When We Were the Young Boys tribuutiksi juuri tuolloin sairastuneelle Ronnie Lanelle. Kappale kuului myös Lanen keikkaohjelmistoon hänen soolouransa aikana. Instrumentaalikappale Skewiff julkaistiin menestyksekkään singlen Cindy Incidentally kakkospuolella. Vuonna 2004 ilmestyneellä boxilla Five Guys Walk into Bar julkaistiin myös viisi outtakesia Ooh La Lan äänityksistä. Mainittujen sessioiden instrumentaalikappaleita on julkaistu epävirallisesti yhtyeen tosidiggareita varten. Pitkäsoiton nimikappaletta on hyödynnetty useissa elokuvissa, kuten Wes Andersonin ohjaaman ja vuonna 1998 ilmestyneen elokuvan Rushmore lopussa. Glad and Sorry kuullaan vuonna 2001 ilmestyneessä elokuvassa Bow. Golden Smogin 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla Down by the Old Mainstream mainitusta kappaleesta kuullaan coverversio.
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Torstain terävä:Grateful Deadin 80-luvun alun livesoundia
Grateful Dead:Dead Set
Elokuussa 1981 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dead Set on yksi Grateful Deadin livealbumeista. Sen materiaali on nauhoitettu syys-lokakuun 1980 aikana San Franciscon Warfield Theatressa ja New Yorkin Radio City Music Hallissa. Dead Setin ensimmäisestä cd-versiosta oli jätetty pois kappale Space, minkä ansiosta tupla-albumi saatiin mahdutetuksi yhdelle cd:lle. Vuonna 2004 Dead Set julkaistiin uudelleen cd-formaatissa osana Beyond Description-nimistä boxia. Vuonna 2006 Dead Set julkaistiin uudelleen yksittäisenä cd:nä ja myös tällä kertaa Space oli mukana biisilistassa. Kyseinen uusintajulkaisu sisälsi myös niin ikään livemateriaalista koostuvan bonuslevyn. Dead Setiä voi pitää essentiaalina parina aikaisemmin samana vuonna julkaistulle Grateful Deadin konserttitaltioinnille Reckoning, joka koostui akustisesta keikkamateriaalista. Molemmat albumit oli nimittäin taltioitu samoista konserteista. Monia Grateful Deadin pitkiä livebiisejä oli editoitu vinyyliformaattia varten ja samaiset editoidut versiot päätyivät myös Dead Setistä työstetyille cd-versioille. Albumin kansikuvassa nähdään Marin Headlansin niemimaalta San Franciscoa tarkkaileva Uncle Sam. Biisivalinnoiltaan Dead Seat on onnistunut mikstruura tuossa vaiheessa tuoreempia Grateful Deadin merkkiteoksia, kuten Fire on the Mountain ja Feel Like a Stranger sekä iäkkäämpiä klassikkokappaleita tyyliin Friend of the Devil, Candyman ja Brokedown Palace. Ainoa cover on Little Red Rooster. Vuoden 2006 painoksen bonuslevy sisältää kymmenen kappaletta, joista nostettakoon esiin High Time, Raw Jimmy sekä coverit C. C. Rider ja Not Fade Away.
Elokuussa 1981 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dead Set on yksi Grateful Deadin livealbumeista. Sen materiaali on nauhoitettu syys-lokakuun 1980 aikana San Franciscon Warfield Theatressa ja New Yorkin Radio City Music Hallissa. Dead Setin ensimmäisestä cd-versiosta oli jätetty pois kappale Space, minkä ansiosta tupla-albumi saatiin mahdutetuksi yhdelle cd:lle. Vuonna 2004 Dead Set julkaistiin uudelleen cd-formaatissa osana Beyond Description-nimistä boxia. Vuonna 2006 Dead Set julkaistiin uudelleen yksittäisenä cd:nä ja myös tällä kertaa Space oli mukana biisilistassa. Kyseinen uusintajulkaisu sisälsi myös niin ikään livemateriaalista koostuvan bonuslevyn. Dead Setiä voi pitää essentiaalina parina aikaisemmin samana vuonna julkaistulle Grateful Deadin konserttitaltioinnille Reckoning, joka koostui akustisesta keikkamateriaalista. Molemmat albumit oli nimittäin taltioitu samoista konserteista. Monia Grateful Deadin pitkiä livebiisejä oli editoitu vinyyliformaattia varten ja samaiset editoidut versiot päätyivät myös Dead Setistä työstetyille cd-versioille. Albumin kansikuvassa nähdään Marin Headlansin niemimaalta San Franciscoa tarkkaileva Uncle Sam. Biisivalinnoiltaan Dead Seat on onnistunut mikstruura tuossa vaiheessa tuoreempia Grateful Deadin merkkiteoksia, kuten Fire on the Mountain ja Feel Like a Stranger sekä iäkkäämpiä klassikkokappaleita tyyliin Friend of the Devil, Candyman ja Brokedown Palace. Ainoa cover on Little Red Rooster. Vuoden 2006 painoksen bonuslevy sisältää kymmenen kappaletta, joista nostettakoon esiin High Time, Raw Jimmy sekä coverit C. C. Rider ja Not Fade Away.
tiistai 10. syyskuuta 2019
Keskiviikon klassikko:Brittisuosikin Yhdysvaltain-markkinoille suunnattu albumi
Slade:Nobody's Fools
Maaliskuussa 1976 ilmestynyt Nobody's Fools on Sladen kuudes studioalbumi, jonka tuotannosta vastasi myös yhtyeen managerin tehtävistä huolehtinut Chas Chandler. Musiikillisesti Slade siirtyi mainitulla albumilla suorasta rocktyylistään lähemmäksi amerikkalaista pop/soulsoundia. Taustavokalistina Nobody's Foolsilla kuultiin Tasha Thomasia ja kyseessä oli ensimmäinen Sladen albumi, jolla hyödynnettiin backing vocalseja. Monet Sladen brittiläiset diggarit syyttivät yhtyettä itsensä myymisestä; olihan Slade viettänyt suuren osan vuodesta 1975 Yhdysvalloissa pyrkien tekemään siellä läpimurron. Nobody's Fools oli Sladen ensimmäinen albumi sitten yhtyeen uran alkuaikojen, joka jäi brittilistalla top tenin ulkopuolelle; sen listasijoitus oli 14. ja listaviikkoja kertyi ainoastaan neljä. Nobody's Foolsin jälkeen Slade nousi seuraavan kerran brittien albumilistalle vasta vuonna 1980 ilmestyneellä kokoelmallaan Slade Smashes. Slade soitti ensimmäiset konserttinsa Yhdysvalloissa vuosina 1972-73 ja muutamissa kaupungeissa, kuten St. Louisissa, Philadelphiassa ja New Yorkissa yhtye saavutti myönteisen vastaanoton. Vuoteen 1975 mennessä Slade koki saavuttaneensa Britanniassa kaiken mahdollisen suosion ja yhtye päätti yrittää uudestaan läpimurtoa Atlantin toisella puolella. Keväällä 1975 Slade asettui asumaan New Yorkiin ja konsertoi ahkerasti esimerkiksi Aerosmithin, ZZ-Topin ja Black Sabbathin kanssa. Slade soitti useimmiten toisena ja saavutti hyvän vastaanton, mutta keikkasuosio ei heijastunut Yhdysvalloissa radiosoittoon. Kiertueiden välissä yhtyeen lauluntekijät Noddy Holder ja Jimmy Lea keskittyivät biisien kirjoittamiseen. Keskikesällä 1975 Slade nauhoitti New Yorkin Record Plant-studioilla uuden albuminsa Nobody's Fools. Sen ensimmäinen single In for a Penny oli ilmestynyt jo marraskuussa 1975 ja saavuttanut brittilistalla yhdennentoista sijan. Samaan sijoitukseen ylsi seuraavan vuoden tammikuussa julkaistu toinen pikkulevy Let's Call It Quits. Itse pitkäsoitto ilmestyi maaliskuussa 1976 ja kolmantena singlenä julkaistu Nobody's Fool saavutti laadukkuudestaan huolimatta ainoastaan sijan 53. Yhdysvalloissa sekä pitkäsoitto että siellä ainoana singlenä julkaistu Nobody's Fool jäivät molemmat vaille listasijoitusta. Nobody's Fools on silti tunnustettu monipuoliseksi ja viihdyttäväksi albumiksi. Yhtyeen jäsenistä Noddy Holder ja Don Powell ovat nimenneet sen suosikkilevykseen yhtyeensä repertuaarista. Tyylillisesti Nobody's Fools hyödyntää useita genrejä, eli rockin lisäksi soulia, funkia ja countrya. Suoraa rocktyyliä albumilla edustavat ainoastaan sen b-puolelle sijoitetut ja sinänsä varsin onnistuneet raidat Get On Up ja Scratch My Back, joista jälkimmäinen sisältää myös mitä messevimmän kitarasoolon. Albumin voimakkaan nöyrän nimikappaleen musiikkivideo kuvattiin St. John's Wood -studioilla Lontoossa. Ilmestyessään Nobody's Fools saavutti suhteellisen myönteiset arviot. Esimerkiksi Record Mirroriin laaditussa arvostelussa kehuttiin albumin monipuolisuutta ja sovituksia. Vuonna 2010 laatimassaan arviossa Classic Rock Magazine piti Nobody's Foolsia tutkimisen arvoisena.
Maaliskuussa 1976 ilmestynyt Nobody's Fools on Sladen kuudes studioalbumi, jonka tuotannosta vastasi myös yhtyeen managerin tehtävistä huolehtinut Chas Chandler. Musiikillisesti Slade siirtyi mainitulla albumilla suorasta rocktyylistään lähemmäksi amerikkalaista pop/soulsoundia. Taustavokalistina Nobody's Foolsilla kuultiin Tasha Thomasia ja kyseessä oli ensimmäinen Sladen albumi, jolla hyödynnettiin backing vocalseja. Monet Sladen brittiläiset diggarit syyttivät yhtyettä itsensä myymisestä; olihan Slade viettänyt suuren osan vuodesta 1975 Yhdysvalloissa pyrkien tekemään siellä läpimurron. Nobody's Fools oli Sladen ensimmäinen albumi sitten yhtyeen uran alkuaikojen, joka jäi brittilistalla top tenin ulkopuolelle; sen listasijoitus oli 14. ja listaviikkoja kertyi ainoastaan neljä. Nobody's Foolsin jälkeen Slade nousi seuraavan kerran brittien albumilistalle vasta vuonna 1980 ilmestyneellä kokoelmallaan Slade Smashes. Slade soitti ensimmäiset konserttinsa Yhdysvalloissa vuosina 1972-73 ja muutamissa kaupungeissa, kuten St. Louisissa, Philadelphiassa ja New Yorkissa yhtye saavutti myönteisen vastaanoton. Vuoteen 1975 mennessä Slade koki saavuttaneensa Britanniassa kaiken mahdollisen suosion ja yhtye päätti yrittää uudestaan läpimurtoa Atlantin toisella puolella. Keväällä 1975 Slade asettui asumaan New Yorkiin ja konsertoi ahkerasti esimerkiksi Aerosmithin, ZZ-Topin ja Black Sabbathin kanssa. Slade soitti useimmiten toisena ja saavutti hyvän vastaanton, mutta keikkasuosio ei heijastunut Yhdysvalloissa radiosoittoon. Kiertueiden välissä yhtyeen lauluntekijät Noddy Holder ja Jimmy Lea keskittyivät biisien kirjoittamiseen. Keskikesällä 1975 Slade nauhoitti New Yorkin Record Plant-studioilla uuden albuminsa Nobody's Fools. Sen ensimmäinen single In for a Penny oli ilmestynyt jo marraskuussa 1975 ja saavuttanut brittilistalla yhdennentoista sijan. Samaan sijoitukseen ylsi seuraavan vuoden tammikuussa julkaistu toinen pikkulevy Let's Call It Quits. Itse pitkäsoitto ilmestyi maaliskuussa 1976 ja kolmantena singlenä julkaistu Nobody's Fool saavutti laadukkuudestaan huolimatta ainoastaan sijan 53. Yhdysvalloissa sekä pitkäsoitto että siellä ainoana singlenä julkaistu Nobody's Fool jäivät molemmat vaille listasijoitusta. Nobody's Fools on silti tunnustettu monipuoliseksi ja viihdyttäväksi albumiksi. Yhtyeen jäsenistä Noddy Holder ja Don Powell ovat nimenneet sen suosikkilevykseen yhtyeensä repertuaarista. Tyylillisesti Nobody's Fools hyödyntää useita genrejä, eli rockin lisäksi soulia, funkia ja countrya. Suoraa rocktyyliä albumilla edustavat ainoastaan sen b-puolelle sijoitetut ja sinänsä varsin onnistuneet raidat Get On Up ja Scratch My Back, joista jälkimmäinen sisältää myös mitä messevimmän kitarasoolon. Albumin voimakkaan nöyrän nimikappaleen musiikkivideo kuvattiin St. John's Wood -studioilla Lontoossa. Ilmestyessään Nobody's Fools saavutti suhteellisen myönteiset arviot. Esimerkiksi Record Mirroriin laaditussa arvostelussa kehuttiin albumin monipuolisuutta ja sovituksia. Vuonna 2010 laatimassaan arviossa Classic Rock Magazine piti Nobody's Foolsia tutkimisen arvoisena.
maanantai 9. syyskuuta 2019
Tiistain tukeva:Kevyttä psykedeliaa edustava yhdysvaltalaisyhtye
Strawberry Alarm Clock on Los Angelesissa vuonna 1967 perustettu
psykedeelistä rockia edustava yhtye, joka tunnetaan ensisijaisesti
vuonna 1967 ilmestyneestä singlehitistään Incense and Peppermints.
Kaikkiaan yhtye sai listoille viisi singleä, joista kaksi oli top 40
-menestystä. Strawberry Alarm Clock muodostui soittajista, jotka olivat aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeissä Thee Sixpence ja
Waterfyrd Traene. Ensiksi mainittuun kuuluivat kitaristi Ed King,
solisti Michael Luciano, rytmikitaristi, huuliharpisti ja solisti Lee
Freeman, basisti Gary Lovetro, kitaristi/solisti Steve Rabe ja rumpali
Gene Gunnels. Rumpali/perkussionisti/solisti Randy Seol ja
kosketinsoittaja/solisti Mark Weitz korvasivat Gunnelsin, Raben ja
Lucianon juuri ennen kuin yhtye ryhtyi käyttämään nimeä Strawberry Alarm
Clock. Seolin myötä mukaan tulivat lauluntekijät Bunnell ja Steve
Bartek, jotka osallistuivat Strawberry Alarm Clockin esikoisalbumin
kirjoittamiseen ja myös levyttämiseen. Bunnelin mukaan monet Strawberry
Alarm Clockin kappaleista olivat Waterfyrd Traenen ajalta. Dave
Hassinger nauhoitti yhtyettä Recording Factorylla ja Bill Lazarus Sunset
Soundilla. Greg Munfordin leadvokalisoima Incense and Peppermints nousi
Strawberry Alarm Clockin levytyksenä Billboardin singlelistan kärkeen
marraskuussa 1967. Yhtye myös esitti kappaleen Richard Rushin elokuvassa
Psych-Out. Kappale pysytteli listoilla 16 viikon ajan ja saavutti
kultalevyn jo julkaisuvuotensa joulukuussa. Pian menestyssinglen
levyttämisen jälkeen yhtye täydensi kokoonpanoaan
basisti/rytmikitaristi/solisti Bunnelilla. Myös Strawberry Alarm Clockin
joulukuussa 1967 ilmestynyt esikoisalbumi oli nimeltään Incense and
Peppermints. Se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 11. Bartek oli
huilistina yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla ja oli mukana myös
yhtyeen myöhemmissä inkarnaatioissa. Hän vaikutti myös yhtyeessä Mystic
Knights of the Oingo Boingo. Marraskuussa 1967 ja seuraavan vuoden
huhtikuussa Strawberry Alarm Clock keikkaili Beach Boysin ja Buffalo
Springfieldin kanssa. Vuoden 1968 alkupuolella ilmestyi yhtyeen
kakkosalbumi Wake Up...It's Tomorrow, jolta poimittu single Tomorrow
saavutti Billboardin listalla sijan 23. Mainitun vuoden myöhäisempiä
singlejulkaisuja olivat sijan 65. tavoittanut Sit with the Guru ja kahta
sijaa alemmaksi yltänyt Barefoot in Baltimore. Kappaleista jälkimmäinen
julkaistiin myös albumilla The World in a Sea Shell ja myös teemansa vuoksi kappale oli varsin suosittu Baltimoren kaupungissa Marylandissa,
missä sitä käytettiin ajoittain myös kaupungin tunnuslauluna. Bunnel ja
Seol jättivät yhtyeen loppuvuodesta 1968 sen kolmannen albumin
nauhoitusten päättymisen aikaan. Bartekin kanssa he muodostivat uuden
yhtyeen Burlington Rhodes. Strawberry Alarm Clock siirtyi All American
Recordsin artistiksi. Uusi rumpali Marty Katon toi mukanaan aikaisemmin
yhtyeessä The Nightcrawlers vaikuttaneen solisti/kitaristi Jimmy
Pitmanin ja samalla yhtyeen tyyli siirtyi lähemmäksi bluesrockia. King
siirtyi basistiksi, sillä hän oli jo aikaisemmin soittanut studiossa
useita basso-osuuksia. Originaalirumpali Gunnels teki paluun yhtyeeseen,
mutta Pitman lähti heinäkuusa 1969 albumin Good Morning Starshine
osoittauduttua kaupallisesti pettymykseksi. Hänen paikkansa ottanut Paul
Marshall pysyi yhtyeessä sen vuoteen 1971 ajoittuneeseen väliaikaiseen
hajoamiseen saakka. Good Morning Starshine nousi vuonna 1969 singlenä
sijalle 87., mutta Oliverin kappaleesta tekemästä levytyksestä muodostui
suurempi hitti. Weitz lähti yhtyeestä vuoden 1969 joulukuussa ja yhtye
jatkoi kvartettina kokoonpanolla King, Freeman, Gunnels ja Marshall.
Vuonna 1970 yhtye esiintyi Russ Meyerin kulttielokuvassa Beyond the
Valley of the Dolls. Vuosina 1970-71 Strawberry Alarm Clock keikkaili
etelävaltioissa Lynyrd Skynyrdin soittaessa sen lämmittelijänä.
Loppuvuodesta 1971 vailla levytyssopimusta ollut ja musiikillisesta
suunnastaan kinastellut yhtye päätti lopettaa toimintansa. King jäi
etelään ja Gunnels liittyi The Everly Brothersin taustayhtyeeseen Warren
Zevonin ja Waddy Wachtelin kanssa. Marraskuussa 1972 Kingiä pyydettiin
liittymään Lynyrd Skynyrdiin ja hän hyväksyi tarjouksen. King vaikutti
kyseisessä legendaarisessa southern rock-yhtyeessä ensiksi vuoteen 1975
ja jälleen vuosina 1987-1996. Vuosina 1974-75 Bunnellista, Seolista ja
Bartekista muodostunut Strawberry Alarm Clockin triokokoonpano teki
pienimuotoisen reunionin. Se vastasi myös 70-luvun tv:ssä nähdyn
rockkonserttisarjan ABC in Concert tunnusmusiikista. Yhtye myös esiintyi
yhdellä ensimmäisen California Jamin pienistä lavoista kuudes
huhtikuuta 1974. 80-luvulla yhtye toimi vaihtelevin kokoonpanoin
esiintyen oldies-konserteissa esimerkiksi Moby Grapen ja It's a
Beautiful Dayn kanssa. Kesäkuun puolivälissä 2001 Strawberry Alarm Clock
esiintyi San Diegon Balboa Parkissa Moby Grapen, Jefferson Starshipin,
Big Brother and the Holding Companyn ja Country Joe McDonaldin kanssa.
Vuonna 2006 Weitz, Bartek, Bunnell, Seol ja Anderson soittivat
jälleen konsertteja Strawberry Alarm Clockina. 14. helmikuuta 2010
yhtyeen perustajajäsen Freeman menehtyi syöpään. Huhtikuun alussa 2012
Global Recording Artistsin julkaisemana ilmestynyt Wake Up Where Ever
You Are oli Strawberry Alarm Clockin ensimmäinen uutta tuotantoa
sisältänyt albumi sitten vuoden 1969. Ebert menehtyi neljäs huhtikuuta
2013. 18. maaliskuuta 2017 Strawberry Alarm Clock konsertoi Santa
Barbarassa Starry Night Festivalilla.
sunnuntai 8. syyskuuta 2019
Maanantain mainio:Tervomaa intensiivisesti Tilassa
Jonna Tervomaa on viime aikoina tehnyt valikoidusti keikkoja Jussi Jaakonahosta ja Niko Votkinista muodostuvan Tilassa-kokoonpanonsa kanssa. Intensiivinen ja encoreineen lähes puolitoistatuntinen keikka Joensuun Kerubissa alkoi kehiinkutsuvasti Mitä jos... ja Haamu -kappaleilla. Iäkkäämpää tuotantoa edustaneiden poimintojen Regina Linnanheimo, Roi ja slovarikaunokki Myöhemmin aikana konsertti pääsi toden teolla vauhtiin. Viimeinen erinomainen mies ja Se ei kuulu mulle tarjoiltiin varsin kiinnostavina sovituksina. Kuuleeko kukaan edusti voimaa ja Juice Leskisen tekstittämä ja alun perin Sakari Kuosmasen levyttämä Rakkauden haudalla -cover sen vastapainoksi äärimmäistä nyansikkuutta. Eläköön-albumin Vastaranta-kappaleesta kuultiin studioversiotaan selkeästi revittelevämpi näkemys ja Vaikuttavat aineet tarjosi niin ikään setin voimaosastoa. Levyttämättömänä uutuutena kuultiin lupaava Punainen vaate. Varsinaisen setin loppuosa tarjosi melko tunnettuja poimintoja onnistuneina näkemyksinä:Päästä yli, huippuhetkiin lukeutunut Aika kultainen, pienen alkuhaparoinnin jälkeen täyteen kukoistukseensa puhjennut Et tahdo tietää, originaaliasussaan tyylitajuinen discohitti Yhtä en saa ja varsinaisen setin päätöksenä artistin rockuran vuoden 1998 esikoissingle Suljettu sydän. Mielenkiintoista sovituksellista päivitystä kokenut Likainen mies niin ikään Tervomaan vuoden 1998 esikoisalbumilta oli yksi setin kohokohdista ja konsertin päätti Eläköön-albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuva Minä toivon. Kokonaisuutena tarjolla oli intensiivinen ja sovituksiltaan varsin kiinnostava keikka. Uutta tuotantoa Tervomaalta on toivon mukaan luvassa ensi vuoden loppuun mennessä.
Jonna Tervomaa Tilassa Kerubissa 7. syyskuuta 2019.
Jonna Tervomaa Tilassa Kerubissa 7. syyskuuta 2019.
lauantai 7. syyskuuta 2019
Sunnuntain extra:Yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1971 jälkimmäinen klassikkoalbumi
Grand Funk Railroad:E Pluribus Funk
Marraskuussa 1971 ilmestynyt E Pluribus Funk on kotimaassaan Yhdysvalloissa huippusuositun rockyhtyeen Grand Funk Railroadin viides studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka tuottamisesta vastasi myös yhtyeen managerina toiminut Terry Knight. Vaikka myös Grand Funk Railroadin varhaiset pitkäsoitot olivat osoittautuneet myyntimenestyksiksi, vasta E Pluribus Funkin edeltäjä, keväällä 1971 ilmestynyt albumi Survival alkoi saavuttaa myönteistä vastakaikua myös kriitikoiden keskuudessa. Kaikki pitkäsoiton seitsemän raitaa ovat solisti/kitaristi Mark Farnerin käsialaa ja niistä svengaava avausraita Footstompin' Music muodostui jonkinasteiseksi singlemenestykseksi ja myös erääksi Grand Funk Railroadin konserttien kohokohdista. People, Let's Stop the War, Upsetter sekä E Pluribus Funkin kakkospuolen avaava Share the Land ovat iskeviä, tekstiensä osalta tiedostavia kappaleita pitkäsoiton ykköspuolen päättävän I Come Tumblin':in ollessa suoranaiseen revittelyyn yltävä rockraita. No Lies löytää kiinnostavuutensa sulavammasta rullaavuudesta ja aivan oma lukunsa on E Pluribus Funkin lähes yhdeksänminuuttinen päätöskappale, orkestraatiota tyylitajuisesti hyödyntävä Loneliness. Kokonaisuutena kyseessä on vaivattomasti eräs Grand Funk Railroadin laadukkaimmista pitkäsoitoista, joka yhdistää onnistuneesti yhtyeen varhaisempien albumien primitiivisyyttä ja tyylilajiensa osalta niin rockia, poppia kuin souliakin hyödyntävää myöhäisempää tuotantoa. E Pluribus Funkin remasteroidun cd-version bonuskappaleita ovat I'm Your Captain (Closer to Homesta), Hooked on Lovesta ja Get It Togetherista muodostuva livemedley sekä niin ikään konserttitulkinta kappaleesta Mark Says It's Alright.
Marraskuussa 1971 ilmestynyt E Pluribus Funk on kotimaassaan Yhdysvalloissa huippusuositun rockyhtyeen Grand Funk Railroadin viides studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka tuottamisesta vastasi myös yhtyeen managerina toiminut Terry Knight. Vaikka myös Grand Funk Railroadin varhaiset pitkäsoitot olivat osoittautuneet myyntimenestyksiksi, vasta E Pluribus Funkin edeltäjä, keväällä 1971 ilmestynyt albumi Survival alkoi saavuttaa myönteistä vastakaikua myös kriitikoiden keskuudessa. Kaikki pitkäsoiton seitsemän raitaa ovat solisti/kitaristi Mark Farnerin käsialaa ja niistä svengaava avausraita Footstompin' Music muodostui jonkinasteiseksi singlemenestykseksi ja myös erääksi Grand Funk Railroadin konserttien kohokohdista. People, Let's Stop the War, Upsetter sekä E Pluribus Funkin kakkospuolen avaava Share the Land ovat iskeviä, tekstiensä osalta tiedostavia kappaleita pitkäsoiton ykköspuolen päättävän I Come Tumblin':in ollessa suoranaiseen revittelyyn yltävä rockraita. No Lies löytää kiinnostavuutensa sulavammasta rullaavuudesta ja aivan oma lukunsa on E Pluribus Funkin lähes yhdeksänminuuttinen päätöskappale, orkestraatiota tyylitajuisesti hyödyntävä Loneliness. Kokonaisuutena kyseessä on vaivattomasti eräs Grand Funk Railroadin laadukkaimmista pitkäsoitoista, joka yhdistää onnistuneesti yhtyeen varhaisempien albumien primitiivisyyttä ja tyylilajiensa osalta niin rockia, poppia kuin souliakin hyödyntävää myöhäisempää tuotantoa. E Pluribus Funkin remasteroidun cd-version bonuskappaleita ovat I'm Your Captain (Closer to Homesta), Hooked on Lovesta ja Get It Togetherista muodostuva livemedley sekä niin ikään konserttitulkinta kappaleesta Mark Says It's Alright.
perjantai 6. syyskuuta 2019
Lauantain pitkä:Uraauurtava discoartisti
Seitsemäs syyskuuta 1943 syntynyt Gloria Gaynor on yhdysvaltalaissolisti, jonka tunnetuimpiin hitteihin lukeutuvat I Will Survive, Never Can Say Goodbye, Let Me Know ( I Have a Right) sekä I Am What I Am. Newarkissa, New Jerseyssä syntynyt Gloria Fowles esiintyi vuosien ajan paikallisissa clubeissa. Hänen levytysuransa käynnistyi vuonna 1971 Columbia Recordsin artistina. Gaynorin esikoislevytys oli ollut Johnny Nashin Jocida-yhtiölle levytetty single She'll Be Sorry. Clive Davis kiinnitti Gaynorin Columbia Recordsin artistiksi. Vuonna 1975 ilmestynyt Gaynorin ensimmäinen pitkäsoitto Never Can Say Goodbye sisälsi a-puolellaan medleynomaisesti kappaleet Honey Bee, Never Can Say Goodbye ja Four Tops-coverin Reach Out I'll Be There, joista kaikista muodostui editoituina versioina hittejä. Albumin nimikappale oli ensimmäinen Billboardin tanssilistan kärkeen noussut single. Itse pitkäsoitto nousi viiden suosituimman joukkoon Australiassa, Kanadassa, Saksassa ja Britanniassa. Artistin kakkosalbumi Experience Gloria Gaynor ehti ilmestyä niin ikään vuoden 1975 aikana ja cover How High the Moonista nousi tanssilistan kärkeen. Seuraavina vuosina ilmestyneiltä albumeilta Glorious ja Gloria Gaynor's Park Avenue Sound nousi pienempiä singlemenestyksiä. Sitä vastoin loppuvuodesta 1978 julkaistulta albumilta Love Tracks poimittu single I Will Survive nousi listakärkeen. Vuonna 1980 kappale voitti parhaan discokappaleen Grammyn ja mainittu palkinto on myönnetty ainoastaan kyseisenä vuonna. Alun perin I Will Survive julkaistiin singlen b-puolella paraatipuolen ollessa cover Clout-yhtyeen kappaleesta Substitute. Vuonna 2000 VH1 rankkasi I Will Surviven kaikkien aikojen parhaaksi tanssikappaleeksi. Loppuvuodesta 1979 ilmestynyt Gaynorin seuraava albumi I Have a Right sisälsi discohitin Let Me Know. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi I Am Gloria Gaynor sisälsi hitin I Am What I Am. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu pitkäsoitto The Power of Gloria Gaynor koostui ensisijaisesti coverkappaleista. 90-luvun loppupuolella Gaynor keskittyi näyttelemiseen. Vuonna 2002 hän palasi levytysstudioon ja 15 vuoden levytystauon jälkeen ilmestyi albumi I Wish You Love, jolta poimitut singlet Just Keep Thinking About You ja I Never Knew nousivat Billboardin tanssilistan kärkeen. Vuonna 2004 Gaynor julkaisi uudelleen alun perin vuonna 1997 ilmestyneen albuminsa The Answer, joka sisälsi mm. suositun club-hitin Oh, What a Life. 19. syyskuuta 2005 Gaynor pääsi tanssimusiikin Hall of Fameen artistina ja I Will Survive saavutti saman kunnian kappaleena. 16. toukokuuta 2015 Dowling College myönsi Gaynorille musiikin tohtorin arvonimen. Seuraavana vuonna I Will Survive valittiin Kongressin kirjaston kansalliseen ääniterekisteriin.
Tammikuussa 2020 Gaynor voitti uransa toisen Grammyn gospelalbumistaan Testimony. Seuraavana vuonna hän palasi discomusiikin pariin levyttämällä Kylie Minoguen kanssa kappaleen Can't Stop Writing Songs About You mainitun artistin albumin Disco uudelleenjulkaisulle. Huhtikuussa 2021 Gaynor levytti kappaleen Brand New pitkäikäisen gospelyhtyeen Mercy Me kanssa.
torstai 5. syyskuuta 2019
Perjantain pohjat:Problemsin ärhäkkä esikoisalbumi
Problems:Katupoikia
Heinäkuussa 1980 Johanna-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Katupoikia on Tumppi Varosen luotsaaman Problems-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Albumi työstettiin kokoonpanolla, jonka Tumpin lisäksi muodostivat kitaristi Stefan Piesnack, basisti Jarmo "Häkä" Halttunen ja rumpali Timo "Droppis" Wahlberg. Rytmiryhmä oli ehtinyt tulla tutuksi myös mainiosta Woude-yhtyeestä. Singleformaatissa albumilta julkaistu ja alun perin elokuvassa Onnellinen ministeri Birgit Kronströmin laulamana kuultu Katupoikien laulu nousi maamme sinkkulistan kärkeen. Toisena pikkulevynä Katupoikia-levyltä julkaistiin kappaleet Maanantaina ja Me sisältänyt nelivitonen. Singlen erinomainen reggaehenkinen a-puoli on Stefan Piesnackin sävellys ja kappale on säilynyt Tumpin eri yhtyeiden keikkaohjelmistossa aivan viime aikoihin saakka. Me on musiikillisesti onnistunut mikstruura punkkia ja popvaikutteisempaa ilmaisua. Lännenmies on veikeä, Kävelen ympyrää ärhäkkä punkrypistys ja Elämä on harhaa tyylillisesti Tumpin kunnianosoitus John Lydonin PIL-yhtyeelle. Katupoikien b-puoli on taltioitu livenä Tavastialla ja Kill Cityssä jo kesän 1979 aikana. Problemsin peruskokooonpanoa livebiiseillä täydensi ensisijaisesti Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen kitaristihirmuna kunnostautunut Rubberduck Jones, alias Nisse Rikama. Livebiisit edustavat ensisijaisesti varhaisia Pelle Miljoona & 1980 ja Problems-klassikoita ja niihin lukeutuvat erityisesti viimeksi mainitun vitaalinen esikoissingle Ei tää lama päähän käy, Ei mulla elämää varten oo kaavaa, Hair-musikaalista poimittu Lanka palaa, alun perin Se-yhtyeen levyttämä Ramonesin Sheena is a Punk Rockerin suomennos Tiina on niin nuori sekä ensiksi Hymy Taskinen & co-ryhmän levytysohjelmistoon lukeutunut Hei tyttö hei. Livepuolisko päättyy tyylillisesti Pistols-henkiseen räkäpunkversioon Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B Goode. Tietystä epätasaisuudestaan ja teknisistä puutteistaan huolimatta Katupoikia on eräs varhaisen suomipunkin merkkiteoksista ja samalla eräs vuoden 1980 kotimaisista klassikkoalbumeista.
Heinäkuussa 1980 Johanna-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Katupoikia on Tumppi Varosen luotsaaman Problems-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Albumi työstettiin kokoonpanolla, jonka Tumpin lisäksi muodostivat kitaristi Stefan Piesnack, basisti Jarmo "Häkä" Halttunen ja rumpali Timo "Droppis" Wahlberg. Rytmiryhmä oli ehtinyt tulla tutuksi myös mainiosta Woude-yhtyeestä. Singleformaatissa albumilta julkaistu ja alun perin elokuvassa Onnellinen ministeri Birgit Kronströmin laulamana kuultu Katupoikien laulu nousi maamme sinkkulistan kärkeen. Toisena pikkulevynä Katupoikia-levyltä julkaistiin kappaleet Maanantaina ja Me sisältänyt nelivitonen. Singlen erinomainen reggaehenkinen a-puoli on Stefan Piesnackin sävellys ja kappale on säilynyt Tumpin eri yhtyeiden keikkaohjelmistossa aivan viime aikoihin saakka. Me on musiikillisesti onnistunut mikstruura punkkia ja popvaikutteisempaa ilmaisua. Lännenmies on veikeä, Kävelen ympyrää ärhäkkä punkrypistys ja Elämä on harhaa tyylillisesti Tumpin kunnianosoitus John Lydonin PIL-yhtyeelle. Katupoikien b-puoli on taltioitu livenä Tavastialla ja Kill Cityssä jo kesän 1979 aikana. Problemsin peruskokooonpanoa livebiiseillä täydensi ensisijaisesti Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen kitaristihirmuna kunnostautunut Rubberduck Jones, alias Nisse Rikama. Livebiisit edustavat ensisijaisesti varhaisia Pelle Miljoona & 1980 ja Problems-klassikoita ja niihin lukeutuvat erityisesti viimeksi mainitun vitaalinen esikoissingle Ei tää lama päähän käy, Ei mulla elämää varten oo kaavaa, Hair-musikaalista poimittu Lanka palaa, alun perin Se-yhtyeen levyttämä Ramonesin Sheena is a Punk Rockerin suomennos Tiina on niin nuori sekä ensiksi Hymy Taskinen & co-ryhmän levytysohjelmistoon lukeutunut Hei tyttö hei. Livepuolisko päättyy tyylillisesti Pistols-henkiseen räkäpunkversioon Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B Goode. Tietystä epätasaisuudestaan ja teknisistä puutteistaan huolimatta Katupoikia on eräs varhaisen suomipunkin merkkiteoksista ja samalla eräs vuoden 1980 kotimaisista klassikkoalbumeista.
keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Torstain terävä:Heavy metallin klassikkoyhtyeen arvostelumenestys
W.A.S.P.:The Headless Children
Huhtikuussa 1989 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Headless Children on yhdysvaltalaisen heavy metal -yhtye W.A.S.P.:in neljäs studioalbumi. Billboardin listalla pitkäsoiton korkein listasijoitus oli 48., joka oli samalla yhtyeen siihenastisen historian paras. Mainitulla listalla The Headless Children pysytteli 13 viikon ajan ja nousi 30 suosituimman joukkoon lisäksi neljän muun maan albumilistalla. Tyylillisesti The Headless Children osoitti W.A.S.P.:ilta uudenlaatuista kypsyyttä yhtyeen kolmeen edeltäneeseen, rockteksteistä koostuneeseen pitkäsoittoon verrattuna. Albumin lyriikoiden teemoja olivat nimittäin politiikka ja sosiaaliset seikat. The Headless Crossin kansikuva perustuu Daniel R. Fitzpartrickin sarjakuvaan Gateway to Stalingrad ja sen kannessa nähdään useita keskeisiä historiallisia hahmoja, kuten Stalin, Hitler, Mussolini ja Ku Klux Klan. The Headless Childrenillä kuultiin W.A.S.P.:in albumeista ensimmäisenä aikaisemmin The Quiet Riotissa rumpalina vaikuttaneen Frankie Banalin musisointia. Vastaavasti kyseessä oli lähes kymmeneen vuoteen viimeinen W.A.S.P.:in studioalbumi kitaristi Chris Holmesille. Hän teki paluun yhtyeeseen vuonna 1997 ilmestyneellä pitkäsoitolla Kill Fuck Die. The Headless Childrenin ainoa covertuotantoa edustava kappale on näkemys The Who-yhtyeen vuoden 1973 rockoopperassa Quadrophenia alun perin julkaistusta kappaleesta The Real Me. W.A.S.P. levytti samoihin aikoihin versionsa Jethro Tullin vuoden 1971 klassikkokappaleesta Locomotive Breath, mutta se julkaistiin ainoastaan singlen b-puolella. Pitkäsoiton kappaleista Mean Man kertoi Chris Holmesin villistä elämäntyylistä ja The Neutron Bomber Ronald Reaganista ja hänen vallastaan maailmassa. Kun Headless Children julkaistiin, Yhdysvaltain presidentiksi oli vaihtunut George Bush Sr. Pitkäsoiton kappaleista Forever Free on tyypillinen hardrockballadi, joka tekee kunniaa Lynyrd Skynyrdin Free Birdin kaltaisille anthemeille. Kriitikoiden taholta The Headless Children saavutti varsin myönteiset arviot jo ilmestymisensä aikoihin.
Huhtikuussa 1989 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Headless Children on yhdysvaltalaisen heavy metal -yhtye W.A.S.P.:in neljäs studioalbumi. Billboardin listalla pitkäsoiton korkein listasijoitus oli 48., joka oli samalla yhtyeen siihenastisen historian paras. Mainitulla listalla The Headless Children pysytteli 13 viikon ajan ja nousi 30 suosituimman joukkoon lisäksi neljän muun maan albumilistalla. Tyylillisesti The Headless Children osoitti W.A.S.P.:ilta uudenlaatuista kypsyyttä yhtyeen kolmeen edeltäneeseen, rockteksteistä koostuneeseen pitkäsoittoon verrattuna. Albumin lyriikoiden teemoja olivat nimittäin politiikka ja sosiaaliset seikat. The Headless Crossin kansikuva perustuu Daniel R. Fitzpartrickin sarjakuvaan Gateway to Stalingrad ja sen kannessa nähdään useita keskeisiä historiallisia hahmoja, kuten Stalin, Hitler, Mussolini ja Ku Klux Klan. The Headless Childrenillä kuultiin W.A.S.P.:in albumeista ensimmäisenä aikaisemmin The Quiet Riotissa rumpalina vaikuttaneen Frankie Banalin musisointia. Vastaavasti kyseessä oli lähes kymmeneen vuoteen viimeinen W.A.S.P.:in studioalbumi kitaristi Chris Holmesille. Hän teki paluun yhtyeeseen vuonna 1997 ilmestyneellä pitkäsoitolla Kill Fuck Die. The Headless Childrenin ainoa covertuotantoa edustava kappale on näkemys The Who-yhtyeen vuoden 1973 rockoopperassa Quadrophenia alun perin julkaistusta kappaleesta The Real Me. W.A.S.P. levytti samoihin aikoihin versionsa Jethro Tullin vuoden 1971 klassikkokappaleesta Locomotive Breath, mutta se julkaistiin ainoastaan singlen b-puolella. Pitkäsoiton kappaleista Mean Man kertoi Chris Holmesin villistä elämäntyylistä ja The Neutron Bomber Ronald Reaganista ja hänen vallastaan maailmassa. Kun Headless Children julkaistiin, Yhdysvaltain presidentiksi oli vaihtunut George Bush Sr. Pitkäsoiton kappaleista Forever Free on tyypillinen hardrockballadi, joka tekee kunniaa Lynyrd Skynyrdin Free Birdin kaltaisille anthemeille. Kriitikoiden taholta The Headless Children saavutti varsin myönteiset arviot jo ilmestymisensä aikoihin.
tiistai 3. syyskuuta 2019
Keskiviikon klassikko:Keskeisen naisrockin pioneeriyhtyeen kolmas albumi
Fanny:Fanny Hill
Helmikuussa 1972 ilmestynyt Fanny Hill on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fannyn kolmas albumi. Abbey Roadin studioilla Lontoossa nauhoitettu pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla sijan 135. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Marvin Gaye-cover Ain't That Peculiar, joka nousi sijalle 85. Vuoden 1971 loppuun mennessä originaalissa lineupissaan Millingtonin sisaruksista Jean (basso/laulu) ja June (kitara/laulu), Nickey Barcleystä (koskettimet/laulu) ja Alice deBuhrista (rummut/laulu) muodostunut Fanny oli ehtinyt saavuttaa kaupallista menestystä yhtyeen kakkosalbumi Charity Ballin nimikappaleen noustua Billboardin listalla top 40:n hännille. Richard Perryn tuottamalla Fanny Hillillä ääni-insinöörinä vaikutti The Beatlesin kanssa työskennellyt Geoff Emerick. The Rolling Stones-henkisellä Borrowed Timella ja muutamalla muulla albumin raidoista kuultiin Stonesin taustamuusikoita Bobby Keysiä ja Jim Pricea. Marvin Gayen ohjelmistosta löydetty Ain't That Peculiar oli sovitettu sisältämään latinalaisvaikutteista perkussio-työskentelyä ja June Millingtonin slidekitarasoolon. Fanny Hillin toinen coverkappale on Beatlesin vuoden 1969 ohjelmistosta poimittu ja lyriikoidensa osalta hienoisesti muutettu Hey Bulldog. Edeltäjänsä Charity Ballin tavoin Fanny Hill on varsin monipuolinen albumikokonaisuus, jonka skaala vaihtelee Blind Alleyn ja Rock Bottom Bluesin kaltaisista rypistyksistä Think About the Childrenin, You've Got a Homen ja The First Timen edustamaan tyylitajuiseen balladiosastoon. Alun perin Reprise Recordsin julkaisemasta Fanny Hillistä ilmestyi vuonna 2015 Real Gone Recordsin ansiosta laajennettu cd-versio, joka sisältää originaalin albumin lisäksi muun muassa outtakeseja. Rolling Stonessa albumista julkaistiin tuoreeltaan myönteinen arvio, jossa korostettiin Fannyn musiikin elämäniloisuuden harvinaislaatuisuutta. Robert Christgaun Fanny Hillistä laatima arvio oli ristiriitaisempi. Hänen kritiikkinsä kohdistui ensisijaisesti albumin coverbiiseihin.
Helmikuussa 1972 ilmestynyt Fanny Hill on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fannyn kolmas albumi. Abbey Roadin studioilla Lontoossa nauhoitettu pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla sijan 135. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Marvin Gaye-cover Ain't That Peculiar, joka nousi sijalle 85. Vuoden 1971 loppuun mennessä originaalissa lineupissaan Millingtonin sisaruksista Jean (basso/laulu) ja June (kitara/laulu), Nickey Barcleystä (koskettimet/laulu) ja Alice deBuhrista (rummut/laulu) muodostunut Fanny oli ehtinyt saavuttaa kaupallista menestystä yhtyeen kakkosalbumi Charity Ballin nimikappaleen noustua Billboardin listalla top 40:n hännille. Richard Perryn tuottamalla Fanny Hillillä ääni-insinöörinä vaikutti The Beatlesin kanssa työskennellyt Geoff Emerick. The Rolling Stones-henkisellä Borrowed Timella ja muutamalla muulla albumin raidoista kuultiin Stonesin taustamuusikoita Bobby Keysiä ja Jim Pricea. Marvin Gayen ohjelmistosta löydetty Ain't That Peculiar oli sovitettu sisältämään latinalaisvaikutteista perkussio-työskentelyä ja June Millingtonin slidekitarasoolon. Fanny Hillin toinen coverkappale on Beatlesin vuoden 1969 ohjelmistosta poimittu ja lyriikoidensa osalta hienoisesti muutettu Hey Bulldog. Edeltäjänsä Charity Ballin tavoin Fanny Hill on varsin monipuolinen albumikokonaisuus, jonka skaala vaihtelee Blind Alleyn ja Rock Bottom Bluesin kaltaisista rypistyksistä Think About the Childrenin, You've Got a Homen ja The First Timen edustamaan tyylitajuiseen balladiosastoon. Alun perin Reprise Recordsin julkaisemasta Fanny Hillistä ilmestyi vuonna 2015 Real Gone Recordsin ansiosta laajennettu cd-versio, joka sisältää originaalin albumin lisäksi muun muassa outtakeseja. Rolling Stonessa albumista julkaistiin tuoreeltaan myönteinen arvio, jossa korostettiin Fannyn musiikin elämäniloisuuden harvinaislaatuisuutta. Robert Christgaun Fanny Hillistä laatima arvio oli ristiriitaisempi. Hänen kritiikkinsä kohdistui ensisijaisesti albumin coverbiiseihin.
maanantai 2. syyskuuta 2019
Tiistain tukeva:Merkittävän lauluhtyeen neljäs albumi
The Mamas & The Papas:The Papas & The Mamas
Toukokuussa 1968 Dunhill Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Papas & The Mamas on yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen The Mamas and The Papasin neljäs studioalbumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto ennen yhtyeen väliaikaista hajoamista. The Mamas and the Papasin reunion ajoittui vuoteen 1971. Toisin kuin yhtyeen edelliset studioalbumit, The Papas & The Mamas nauhoitettiin John ja Michelle Phillipsin kotona, tosin saman tuotantotiimin kanssa kuin yhtyeen varhaisemmatkin albumit. The Papas & The Mamas sisältää muun muassa menestyksekkään coverin kappaleesta Dream a Little Dream of Me. Muilta osin albumi on teemoiltaan seesteinen, mistä havainnollistavina esimerkkeinä ovat kappaleet Safe in My Garden, Mansions, Too Late ja Rooms. Kokeellisempaa tyyliä albumilla edustaa erityisesti Jimi Hendrix-tyyppisiä kitaratekstuureja hyödyntävä raita Gemini Childe. Kaikki pitkäsoiton kappaleet olivat uusia lukuun ottamatta Twelve Thirty (Young Girls Are Coming to the Canyonia), joka oli ilmestynyt singleformaatissa jo elokuussa 1967. Meditation Mama on Mamas and the Papasin repertuaarissa ensimmäinen kappale, jossa John Phillips oli leadvokalistina. The Papas & The Mamasilla kuullaan kaikkien yhtyeen neljän jäsenen soolovokalisointia. Albumin biiseistä For the Love of Ivyn lauluosuuksia nauhoitettiin lähemmäs kuukauden ajan. Vaikka The Papas & The Mamas jäi yhtyeen albumeista ensimmäisenä top tenin ulkopuolelle, se saavutti silti top 20:n ja muodostui menestyksekkääksi. Pitkäsoitolta poimittiin myös kaksi singlemenestystä, joista Dream a Little Dream of Me aloitti Mama Cassin soolouran. The Papas & The Mamas kuullaan kokonaisuudessaan Mamas and the Papasin kokoelma-albumilla All The Leaves Are Brown, joka sisältää yhtyeen neljä ensimmäistä pitkäsoittoa sekä useita singlejä. Twelve Thirty pääsi mukaan Quentin Tarantinon kuluvana vuonna valmistuneeseen elokuvaan Once Upon a Time...in Hollywood.
Toukokuussa 1968 Dunhill Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Papas & The Mamas on yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen The Mamas and The Papasin neljäs studioalbumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto ennen yhtyeen väliaikaista hajoamista. The Mamas and the Papasin reunion ajoittui vuoteen 1971. Toisin kuin yhtyeen edelliset studioalbumit, The Papas & The Mamas nauhoitettiin John ja Michelle Phillipsin kotona, tosin saman tuotantotiimin kanssa kuin yhtyeen varhaisemmatkin albumit. The Papas & The Mamas sisältää muun muassa menestyksekkään coverin kappaleesta Dream a Little Dream of Me. Muilta osin albumi on teemoiltaan seesteinen, mistä havainnollistavina esimerkkeinä ovat kappaleet Safe in My Garden, Mansions, Too Late ja Rooms. Kokeellisempaa tyyliä albumilla edustaa erityisesti Jimi Hendrix-tyyppisiä kitaratekstuureja hyödyntävä raita Gemini Childe. Kaikki pitkäsoiton kappaleet olivat uusia lukuun ottamatta Twelve Thirty (Young Girls Are Coming to the Canyonia), joka oli ilmestynyt singleformaatissa jo elokuussa 1967. Meditation Mama on Mamas and the Papasin repertuaarissa ensimmäinen kappale, jossa John Phillips oli leadvokalistina. The Papas & The Mamasilla kuullaan kaikkien yhtyeen neljän jäsenen soolovokalisointia. Albumin biiseistä For the Love of Ivyn lauluosuuksia nauhoitettiin lähemmäs kuukauden ajan. Vaikka The Papas & The Mamas jäi yhtyeen albumeista ensimmäisenä top tenin ulkopuolelle, se saavutti silti top 20:n ja muodostui menestyksekkääksi. Pitkäsoitolta poimittiin myös kaksi singlemenestystä, joista Dream a Little Dream of Me aloitti Mama Cassin soolouran. The Papas & The Mamas kuullaan kokonaisuudessaan Mamas and the Papasin kokoelma-albumilla All The Leaves Are Brown, joka sisältää yhtyeen neljä ensimmäistä pitkäsoittoa sekä useita singlejä. Twelve Thirty pääsi mukaan Quentin Tarantinon kuluvana vuonna valmistuneeseen elokuvaan Once Upon a Time...in Hollywood.
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
Maanantain mainio:Haastattelussa MacRise
MacRise on tähän mennessä muutaman keikan soittanut ja ensisijaisesti tämänvuotista Ruska Bluesia varten kasattu, etupäässä brittibluesia esittävä kokoonpano. Yhtyeen muodostavat solisti/kitaristi Ekku Räsänen, soolokitaristi Rise Riikonen, basisti Sami Pesonen ja rumpali Ilkka Auvinen. Rise Riikonen vastasi muutamaan valikoituun haastattelukysymykseen.
Kuinka MacRisen kokoonpano muotoutui ja kuinka pitkään yhtye on treenannut?
"Tuon tyylin bändi on ollut minulla suunnitelmissa jo pari vuotta.Tunsin nämä soittajat jo pitemmältä ajalta. Sami ja Ilkka kyseli myös minulta mahdollista bändin kokoamista. Ekku tuli ekana mieleen tuon tyylin laulajana. Treenit aloitettiin tammikuussa 2019."
Minkälainen on suhteesi 60-luvun brittibluesiin?
" Oma suhteeni brittibluesiin alkoi jo 60-luvulla ja niin ilmeisesti muillakin."
Kuinka ohjelmistonne tähänastiset coverit ovat valikoituneet ja mitä yhtyeitä/artisteja ollaan aikeissa versioida tulevaisuudessa? Onko suunnitelmissanne laajentaa ohjelmistoa myös omaa käsialaanne olevaan, samanhenkiseen tuotantoon?
"Biisilistaa tein omista suosikeistani ja näytin muille. Pyysin ehdotuksia myös heiltä. Jatkossa liikutaan samoilla linjoilla,ehkä mukaan tulee myös USA - osastoa. Omiakin varmaan löytyy ainakin Ekun suunnalta."
Onko yhtyeenne musiikki suunnattu ensisijaisesti niille, joille lainakappaleidenne originaaliversiot ovat entuudestaan tuttuja vai onko pyrkimyksenänne opettaa rhythm and bluesin/ bluesin ilosanomaa myös aivan uudelle kuulijakunnalle?
" Tavoite on kyllä tuoda tuota musaa tunnetuksi myös uudelle kuulijakunnalle."
Yhtyeenne tulevaisuudensuunnitelmat?
"Ruskablues 2019 on tällä hetkellä viimeinen sovittu esiintyminen, katsotaan sitten jatkoa."
Nimeä kolmesta viiteen brittibluesin ydintä edustavaa levytystä perustelujen kera?
"1. John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton. Levy käynnisti kokonaan uuden aallon brittibluesissa. Claptonin kitaroinnille löytyi seuraajia joka puolelta. Samassa yhtyeessä vaikutti Claptonin jälkeen mm. Peter Green ja Mick Taylor.2. Yardbirds. Kitaristeina mm. Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck. 3. Fleetwood Mac. 60-luvun levyt. Mukana Peter Green, Jeremy Spencer, Danny Kirwan. 4.Lisäksi vähemmän tunnettuja mutta merkittäviä: Chicken Shack, Savoy Brown, Aleksis Korner ( Mayallin ohella yksi brittibluesin avainhahmoista), Graham Bond Organisation,Rory Gallagher. Eikä pidä unohtaa Animalsejakaan. Ja tietenkin varhainen Rolling Stones, Led Zeppelin,näitä taitaa löytyä aika paljon."
Kuinka MacRisen kokoonpano muotoutui ja kuinka pitkään yhtye on treenannut?
"Tuon tyylin bändi on ollut minulla suunnitelmissa jo pari vuotta.Tunsin nämä soittajat jo pitemmältä ajalta. Sami ja Ilkka kyseli myös minulta mahdollista bändin kokoamista. Ekku tuli ekana mieleen tuon tyylin laulajana. Treenit aloitettiin tammikuussa 2019."
Minkälainen on suhteesi 60-luvun brittibluesiin?
" Oma suhteeni brittibluesiin alkoi jo 60-luvulla ja niin ilmeisesti muillakin."
Kuinka ohjelmistonne tähänastiset coverit ovat valikoituneet ja mitä yhtyeitä/artisteja ollaan aikeissa versioida tulevaisuudessa? Onko suunnitelmissanne laajentaa ohjelmistoa myös omaa käsialaanne olevaan, samanhenkiseen tuotantoon?
"Biisilistaa tein omista suosikeistani ja näytin muille. Pyysin ehdotuksia myös heiltä. Jatkossa liikutaan samoilla linjoilla,ehkä mukaan tulee myös USA - osastoa. Omiakin varmaan löytyy ainakin Ekun suunnalta."
Onko yhtyeenne musiikki suunnattu ensisijaisesti niille, joille lainakappaleidenne originaaliversiot ovat entuudestaan tuttuja vai onko pyrkimyksenänne opettaa rhythm and bluesin/ bluesin ilosanomaa myös aivan uudelle kuulijakunnalle?
" Tavoite on kyllä tuoda tuota musaa tunnetuksi myös uudelle kuulijakunnalle."
Yhtyeenne tulevaisuudensuunnitelmat?
"Ruskablues 2019 on tällä hetkellä viimeinen sovittu esiintyminen, katsotaan sitten jatkoa."
Nimeä kolmesta viiteen brittibluesin ydintä edustavaa levytystä perustelujen kera?
"1. John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton. Levy käynnisti kokonaan uuden aallon brittibluesissa. Claptonin kitaroinnille löytyi seuraajia joka puolelta. Samassa yhtyeessä vaikutti Claptonin jälkeen mm. Peter Green ja Mick Taylor.2. Yardbirds. Kitaristeina mm. Clapton, Jimmy Page, Jeff Beck. 3. Fleetwood Mac. 60-luvun levyt. Mukana Peter Green, Jeremy Spencer, Danny Kirwan. 4.Lisäksi vähemmän tunnettuja mutta merkittäviä: Chicken Shack, Savoy Brown, Aleksis Korner ( Mayallin ohella yksi brittibluesin avainhahmoista), Graham Bond Organisation,Rory Gallagher. Eikä pidä unohtaa Animalsejakaan. Ja tietenkin varhainen Rolling Stones, Led Zeppelin,näitä taitaa löytyä aika paljon."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)