perjantai 30. marraskuuta 2018

Maanantain mainio:Ozzy Osbournen menestyksekäs soolodebyytti

 Ozzy Osbourne:Blizzard of Ozz

 

Blizzard of Ozz on Ozzy Osbournen debyyttisooloalbumi. Se julkaistiin Britanniassa 20. syyskuuta 1980 ja Yhdysvalloissa 27. maaliskuuta 1981. Kyseessä on Osbournen ensimmäinen julkaisu hänen erottuaan Black Sabbathista vuonna 1979 ja ensimmäinen niistä kahdesta Osbournen soololevystä, jolla kitaristina kuultiin Randy Rhoadsia ennen hänen vuoteen 1982 ajoittunutta kuolemaansa. Osbourne, Rhoads ja basisti Bob Daisley kirjoittivat suuren osan albumin materiaalista treenatessaan Monmouthissa, Walesissa. Rumpalina tuolloin vaikuttanut Barry Screnage ei osallistunut biisinkirjoitukseen, eikä häntä koskaan kaavailtu yhtyeen pysyväksi rumpaliksi. Yhtye äänitti demot kappaleista I Don't Know, Crazy Train, Goodbye to Romance ja Looking at Me Looking at You alkuvuodesta 1980 Birminghamissa aikaisemmin Lone Starissa rummuttaneen Dixie Leen kanssa. Hänestä olisi toivottu yhtyeeseen pysyvää jäsentä, mutta Daisleyn mukaan Lee ei ollut tarvittava osa palapeliä. Useiden koesoitettujen rumpaleiden joukosta valinta kohdistui Uriah Heepissä musisoineeseen Lee Kerslakeen. Täydennetty kokoonpano matkusti Closesterhiren Clearwell Castleen treenaamaan kuudeksi päiväksi ja antamaan Kerslakelle mahdollisuuden oppia uudet kappaleet. Viikkoa myöhemmin yhtye matkusti Ridge Farm Studioon aloittamaan uuden albumin äänitykset. Ensimmäinen pitkäsoittoa varten kirjoitettu kappale oli Goodbye to Romance, joka Osbournen mukaan oli hänen tapansa sanoa hyvästit Black Sabbathille. Osbourne nimittäin uskoi yhtyeestä lähtönsä jälkeen uransa olevan ohi. Soitettuaan keikan Birminghamissa yhtye palasi Clearwell Castleen miksaamaan Goodbye to Romancen singlejulkaisua varten. Seuraavana aamuna levy-yhtiö Jet Records kertoi puhelimitse haluavansa singleksi toisen kappaleen. Rhoads, Daisley ja Kerslake kirjoittivat nopeasti kappaleen You Said It All, jolla Kerslake oli leadvokalistina.

Kappaletta ei koskaan levytetty virallisesti, mutta liveversio siitä kuullaan vuonna 1980 ilmestyneellä Ozzy Osbourne Live EP:llä. Viimeinen albumia varten kirjoitettu kappale oli No Bone Movies. Sitä kaavailtiin aluksi ainoastaan singlen b-puoleksi, mutta se otettiin mukaan pitkäsoitolle, jotta Kerslake saisi krediittinsä säveltäjätietoihin. Kaikki muut albumin kappaleet oli nimittäin kirjoitettu ennen hänen liittymistään yhtyeeseen. Kosketinsoittaja Don Airey kertoo kirjoittaneensa osia kappaleeseen Revelation ( Mother Earth) sekä Mr Crowleyn intron studiossa, vaikka hän ei koskaan vastaanottanut sävellyskredittejä työstään. Albumin, kuten myös sitä seuranneiden Osbournen soololevyjen tuottajana toimi Max Norman. Pitkäsoiton levyttämisen aikaan yhtyeen nimi oli Blizzard of Ozz ja samanniminen albumi oli tarkoitus kreditoida yhtyeen nimiin Osbournen nimen ollessa pienemmällä printillä. Yhtyeen soittaessa Readingin festivaaleilla 1980 sen nimenä oli Ozzy Osbourne's New Band. Rhoadsin ja Daisleyn osuus biisinteossa ja kappaleiden sovittamisessa oli merkittävä ja Rhoads ei ollut kiinnostunut soittamaan taustayhtyeessä  solistille, jonka osuus kappaleiden sävellystyössä ei ollut yhtä merkittävä. Lee Kerslaken mukaan Rhoads miltei jätti yhtyeen loppuvuodesta 1981. Pitkäsoiton kappaleista Crazy Train ja Mr Crowley julkaistiin singleformaatissa. Niistä ensin mainittu nousi Billboardin listalla yhdeksänneksi ja siitä on muodostunut eräs Osbournen soolotuotannon keskeisimmistä kappaleista, joka soi edelleen ahkerasti classic rock radio-tyyppisillä asemilla. Itse Blizzard of Ozz -pitkäsoitto on myynyt yli kuusi miljoonaa kappaletta, eli kyseessä on Osbournen suosituin sooloalbumi. Nelinkertaista platinaa hänen soolotuotantosa osalta saavutti seuraavaksi vasta vuonna 1991 julkaistu pitkäsoitto No More  Tears.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittihardrockin edustajan esikoisalbumi

Def Leppard:On through the Night

14. maaliskuuta 1980 ilmestynyt ja Tom Allomin tuottama On through the Night on brittiläisen hardrockyhtyeen Def Leppardin esikoispitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se saavutti viidennentoista sijan ja Billboardin listalla sijoitus oli 51. Albumi sisältää muun muassa uudelleen levytetyt versiot yhtyeen itsenäisesti julkaisemalla nimikkoep:llä alun perin ilmestyneistä kappaleista Rocks Off ja Overture. Muut On through the Nightin kappaleista ovat uusioversioita alun perin demoille äänitetyistä kappaleista ja niiden originaaliversioita kuultiin First Strike ja Warchild-nimisillä bootlegeilla. On through the Night saavutti kultalevyn marraskuussa 1983 ja platinaa pitkäsoitto myi toukokuussa 1989. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Wasted, Hello America ja Rock Brigade. Ensiksi mainitun singleversio eroaa kuitenkin pitkäsoitolla julkaistusta ja sen b-puolella Hello Americasta kuullaan eri versio kuin albumilla. Kappaleen When the Walls Come Tumblin Down puheosuudessa kuullaan The Strawbsin Dave Cousinsia, vaikka keikkakontekstissa ja demoversioilla siitä vastaa Leppardin solisti Joe Elliott. Omien sanojensa mukaan Cousins tekee introssa parhaan mahdollisen Lawrence Oliver-imitaationsa. On through the Night saavutti yleisesti myönteiset arviot. Def Leppardin musiikillisessa ilmaisussa kuultiin paitsi varhaisemman brittiheavyn, myös uuden aallon vaikutusta. Vuoden 1983 jälkeen suurin osa albumin kappaleista putosi pois Def Leppardin keikkasetistä. Rock Brigadea ja Wastedia soitettiin silti vielä vuoden 2000 jälkeen. On through the Nightin kanssa samoihin aikoihin levytettyä Good Morning Freedomia soitettiin vuonna 2013 Viva Hysteria- kiertueen keikoilla.

Lauantain pitkä:Ten Years Afterin basisti ja paljon muuta

30. marraskuuta 1943 syntynyt Leo David William Lyons on englantilaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittiläisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin basistina. Mansfieldissa, Nottinghamshiressa syntynyt Lyons ryhtyi ammattimuusikoksi kuudentoista vuoden iässä. Hänestä tuli Ten Years Afterin perustajajäsen. Varhaisemman yhtyeensä The Jaybirdsin riveissä  Lyons ja kitaristi Alvin Lee soittivat Hampurin Star Clubilla vuonna 1962 ainoastaan viikko The Beatlesin jälkeen. Lyons soitti clubin housebandissa Tony Sheridanin kanssa, mutta ehti vierailla myös Top Ten Clubilla kitaristi Alvin Leen kanssa. The Jaybirds palasi Britanniaan, muutti kotikaupungistaan Lontooseen ja solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa legendaarisen tuottajan Joe Meekin kanssa. Vuosien 1963 ja 1966 välillä Lyons soitti The Jaybirdsissä ja toimi myös yhtyeen managerina. Lisäksi hän konsertoi useiden aikakauden popartistien taustalla, esiintyi näytelmässä Lontoon West-Endissä ja soitti säännöllisesti lontoolaisessa yökerhossa kilpailun voittaneen britiläisen jazzkitaristi Denny Wrightin kanssa. Vuoteen 1967 mennessä yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Ten Years After. Se oli saanut pysyvän kiinnityksen Lontoon Marquee-clubille ja julkaissut Deramin kautta nimeään kantaneen esikoisalbuminsa. Pian yhtyeestä muodostui varsin suosittu live-esiintyjä ympäri Eurooppaa. Fillmore Eastin ja Fillmore Westin perustajan Bill Grahamin kuultua Ten Years Afterin esikoislevyn hän tarjosi yhtyeelle esiintymismahdollisuutta New Yorkissa ja San Franciscossa. Ten Years After soitti myös Newportin Jazz festivaaleilla yhtenä ensimmäisistä rockyhtyeistä. Siellä ja Yhdysvaltain-kiertueellaan Ten Years After soitti Nina Simonen, Miles Davisin ja myös muiden jazzlegendojen kanssa. Samaisen vuoden elokuussa yhtyeen encorena Woodstockissa soittama I'm Going Home muodostui kyseisen palkitun musiikkielokuvan huippuhetkeksi ja Ten Years After pääsi entistä suuremman yleisön tietoisuuteen. Jo kyseisen intensiivisen kymmenminuuttisen ansiosta Ten Years After ansaitsi paikkansa rockin historiassa ja yhtyeen albumit ovat edelleen kysyttyjä. Vuosien 1968 ja 1975 välillä Ten Years After esiintyi esimerkiksi Miami Pop Festivaalilla, Isle of Wightin vuoden 1970 festivaalilla ja Toronto Peace Festivaalilla. Lyonsin arvion mukaan yhtye tavoitti esiintymisillään 75 000 uutta diggaria viikossa, mikä merkitsi noin neljää miljoonaa vuoden aikana. Muusikon uransa lisäksi Lyons on toiminut myös levytuottajana. Ten Years Afterin lisäksi hän on tuottanut esimerkiksi UFO:a, Magnumia, Procol Harumia, Frankie Milleria, Richard & Linda Thomnpsonia sekä Chris Farlowea. Vuonna 1975 Chrysalis Records palkkasi Lyonsin studiomanageriksi Wessex-studioille Lontooseen. Myöhemin hän rakensi itse kaksi studiota. Lyonsin muihin projekteihin kuuluu musikaaleja, sarjakuvasoundtrackeja, elokuvia ja musiikkivideoita. Yhtyeensä Kickin kanssa Lyons on julkaissut kaksi cd:tä ja hänen kappaleitaan on hyödynnetty televisiossa ja elokuvissa. Basistin roolissa Lyons on vieraillut Savoy Brownin ja Leslie Westin levyillä. Nashvillesta käsin vaikuttanut Hayes Street Music palkkasi Lyonsin kirjoittajakseen. Vuonna 1998 Lyons muutti viimein Nashvilleen toimittuaan sitä ennen pitkään Britanniasta käsin. Vuonna 2003 Joe Gooch otti Alvin Leen paikan uudelleen toimintansa aloittaneessa Ten Years Afterissa. Tuottajan ja kirjoittajan töidensä lisäksi Lyons jatkoi keikkailua kyseisen yhtyeen kanssa kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2010 Lyons perusti Goochin kanssa Ten Years Afterin sivuprojektiksi blues/voimatrion Hundred Seventy Split, joka julkaisi esikoisalbuminsa The World Won't Stop. Vuoden 2013 lopussa Leo ja Joe jättivät Ten Years Afterin ja seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi Hundred Seventy Slipin nimeä kantanut kakkosalbumi. Helmikuussa 2015 ilmestynyt yhtyeen kolmas pitkäsoitto The Road nousi Saksassa uusien blueslevyjen listan kärkeen. Neljäs albumi Tracks julkaistiin lokakuussa 2017 ja se saavutti samaisella listalla viidennen sijan. Hundred Seventy Split on vakiinnuttanut asemansa keikkayhtyeenä ja sen ohjelmistoon kuuluu oman tuotannon lisäksi myös klassisia Ten Years After -paloja. Lyons on vegetaristi ja hä asuu Cardiffissa Walesissa. Lyons on naimisissa ja hänellä on kaksi täysi-ikäistä poikaa.

torstai 29. marraskuuta 2018

Perjantain pohjat:Merkittävä postuumi Hendrixin livealbumi

The Jimi Hendrix Experience:Live at Winterland

Live at Winterland on The Jimi Hendrix Experiencen livealbumi, jonka nauhoitukset ovat San Franciscon Winterland Ballroomista. Siellä yhtye esiintyi lokakuun 10:n ja 12. päivän välillä vuonna 1968 soittaen kunakin iltana kaksi konserttia. Albumin julkaisijana oli postuumisti Rykodisc vuonna 1987 ja kyseessä oli ensimmäinen tuoreeltaan cd:nä ilmestynyt Hendrixin pitkäsoitto. Ilmestymisvuotenaan se oli parhaiten myynyt itsenäisen levy-yhtiön julkaisema albumi. Yli 200 000 kappaleen myynnillään kyseessä oli vuosiin parhaiten menestynyt Hendrixin albumi. Village Voiceen kirjoittanut Robert Christgau oli vakuuttunut äänitysten laadusta. Hänen mukaansa ne ylittivät Hendrixin varhaisemmat livelevyt ja cd oli erinomainen formaatti kyseisen soundin hyödyntämiseen. Ilmestymisvuotensa lopussa Christgau nimesi Live at Winterlandin kyseisen vuoden kymmenenneksi parhaaksi albumiksi. Christgau kirjoitti albumista tuoreemman arvion Blenderiin, eikä hänen mielipiteensä ollut muuttunut. Christgaun mukaan digitalisaatio, joka mahdollisti kolmena iltana soitetuista konserteista koostetun keskeyttämättömän konsertin, määritteli kuolemanjälkeisen Hendrixin uudelleen ja säilyy varsin realistisena livedokumenttina. Live at Winterlandin kappalevalinnat painottuvat The Jimi Hendrix Experiencen debyyttialbumiin Are You Experienced? ja singlekappaleisiin. Axis:Bold as Lovelta mukana on ainoastaan Spanish Castle Magic ja harvinaisuuksista Tax Free sekä harvinaisemmista covereista Creamin Sunshine of Your Love. Vuonna 1992 Live at Winterlandista julkaistiin bonuslevyn sisältänyt versio. Se sisälsi kolme aikaisemmin julkaisematonta kappaletta lokakuun 11:n päivän konserteista vuonna 1968. 12. syyskuuta 2011 ilmestyi neljän cd:n boxi Winterland, joka sisälsi näytteitä kaikista kuudesta konsertista. Amazon.comissa myyty rajoitettu painos sisältää myös viidennen levyn, joka koostuu miksauspöydästä taltioidusta bootlegnauhoituksesta konsertista, jonka The Jimi Hendrix Experience soitti Fillmore Auditoriumissa neljäs helmikuuta 1968.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Torstain terävä:Eräs soulin klassikon psykedeliaklassikoista

The Temptations:Psychedelic Shack


Kuudes maaliskuuta 1970 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt Psychedelic Shack on The Temptationsin kahdestoista studioalbumi, joka edustaa yhtyeen psykedeelistä tyyliä puhtaimmillaan Pitkäsoitto on kokonaisuudessaan Norman Whitfieldin ja Barret Strongin kirjoittama ja ensiksi mainitun tuottama. Motown-soundin vastapainoksi kyseisellä albumilla hyödynnetään hardrockkitaroita, syntetisaattorilla luotuja ääniefektejä, moniraidoitettuja rumpuja ja stereo-soundisia liikkuvia lauluosuuksia, jotka kaikki osaltaan antavat albumille The Temptationsin varhaisempaa tuotantoa raskaamman ja vähemmän perinteisen olemuksen. Kyseessä on eräs viimeisistä pitkäsoitoista, jonka The Temptationsin kolmas Dennis Edwardsista, Paul Williamsista, Eddie Kendricksistä, Melvin Franklinista ja Otis Williamsista koostunut kokoonpano työsti. Paul Williams oli kamppaillut alkoholisminsa kanssa jo viiden vuoden ajan ja Temptations joutui välillä hyödyntämään hänen tuuraajanaan Otis Williamsin vanhaa ystävää ja The Monitors-yhtyeen leadvokalistina toiminutta Richard Streetiä. Eddie Kendricksin erimielisyydet Otis Williamsia ja Melvin Franklinia kohtaan kasvoivat ja yhtye ei pitänyt tavasta, jolla levy-yhtiö sitä kohteli. Mainitut seikat johtivat Kendricksin eroamiseen The Temptationsista alkuvuodesta 1971. Kuten The Temptationsin psykedeelisen kauden albumeilla yleisestikin, Norman Whitfieldillä oli täysi luova kontrolli myös Psychedelic Shackin tapauksessa. Kendricksillä oli kuitenkin mahdollisuus  lauluharmonioiden ajoittaiseen sovitustyöhön. Pitkäsoitto alkaa sen nimikappaleella, tosin aluksi kuullaan pieni pätkä Temptationsin varhaisempaa hittiä I Can't Get Next to You. Psychedelic Shackin nimikappale julkaistiin albumin ainoana singlenä ja se erosi kaikista yhtyeen varhaisemmista levytyksistä. Kappaleessa lauluosuudet, kitaralinjat ja rummut vaihtavat paikkaa stereospektrissä. Kaikilla Temptationsin jäsenillä on kappaleessa omat soolo-osuutensa. Kosketinsoittaja Earl Van Dyke muistaa Psychedelic Shackin eräänä suosikkinauhoituksistaan. You Make Your Own Heaven and Hell Here Right on Earth julkaistiin Temptationsin vuoden 1971 singlemenestyksen Just My Imagination (Running Away with Me) b-puolella. Motown-yhtyeisiin lukeutunut Undisputed Truth levytti kappaleesta Whitfieldin tuottaman ja originaaliin verrattuna hidastempoisemman coverversion, joka saavutti R&B-listalla sijan 24. Myös Undisputed Truthin edellinen single Smiling Faces Sometimes oli ollut alun perin The Temptationsin tuotantoa. Hum Along and Dance on sanaton kappale, joka osaltaan kuvasti tuottajan sananvaltaa yhtyeeseen. Vuonna 1973 Rare Earth ja The Jackson 5 levyttivät kumpikin kyseisestä kappaleesta coverversionsa. Psychedelic Shackilla mainittua biisiä seuraa yli kahdeksanminuuttinen Take a Strol thru Your Mind, jolla kaikki viisi The Temptationsin jäsentä jakavat lauluosuudet. Pitkäsoiton kakkospuolen avaa sen ainoa balladi, It's Summer, jonka puheosuudesta vastaa yhtyeen basso Melvin Franklin. The Temptations levytti kappaleesta myöhemmin vokalisoidun version albumilleen Solid Rock ja tuolloin kappale julkaistiin myös singleformaatissa. War on Paul Williamsin ja Dennis Edwardin vokalisoima vakava protesti Vietnamin sotaa vastaan. Motown levy-yhtiö vastaanotti runsaasti pyyntöjä kappaleen julkaisemiseksi singleformaatissa. The Temptationsin uraa ei kuitenkaan haluttu vaarantaa kyseisellä poliittissävytteisellä kappaleella ja niinpä se ilmestyikin singlenä Edwin Starrin levytyksenä. Psychedelic Shackin kaksi viimeistä kappaletta ovat myös Gladys Knight & The Pipsin levyttämiä. You Need Love Like I Do (Don't You) on Temptationsin näkemyksenä Kendricksin leadvokalisoima ja Pips levytti oman versionsa kappaleesta samoihin aikoihin ja se julkaistiin singlenä. Albumin päättää Kendricksin liidaama yli seitsenminuuttinen Friendship Train, jonka The Pips julkaisi singlenä jo edellisenä vuonna. Tom Jones ja Heather Small levyttivät coverversion You Need Love Like I Do (Don't Yousta) Jonesin vuonna 1999 ilmestyneelle albumille Reload.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Brittibluesin kummisedän yhtye

John Mayall & The Bluesbreakers oli brittiläinen, solisti, lauluntekijä ja multi-instrumentalisti John Mayallin johtama bluesrockyhtye. Vaikka se ei saavuttanut ainuttakaan listahittiä, yhtye sai kunnian olla suoranaisena korkeakouluna useille keskeisille englantilaisille rock- ja bluesmuusikoille. Monet heistä ehtivät soittaa Bluesbreakersissä ennen lopullista läpimurtoaan muissa yhtyeissä. The Bluesbreakersissä soittaneista muuusikoista mainittakoon pikaisesti Eric Clapton, Jack Bruce, Peter Green, John McVie, Mick Taylor sekä Ansley Dunbar. Mayall hyödynsi yhtyeen nimeä vuosien 1963 ja 1967 välisenä aikana ja pudotti sen sitten noin 15:ksi vuodeksi. Vuonna 1982 ilmoitettiin The Bluesbreakersin paluusta ja kyseistä nimeä käytettiin vuoteen 2008 saakka, jolloin yhtye lopetti toimintansa. Nimen yleisyyden vuoksi ei ole yksiselitteistä, mitkä levytyksistä on kreditoitu yksistään Mayallille ja mitkä Mayalille ja hänen yhtyeelleen. Yhtye, josta muodostui vuonna 1965 The Bluesbreakers, aloitti toimintansa maaliskuussa 1963. Kaiken kaikkiaan sillä on ollut yli sata erilaista kokoonpanoa. Eric Clapton liittyi Bluesbreakersiin huhtikuussa 1965 ja toi kitaran dominoiman bluesin yhtyeen ohjelmistoon. Hän oli jättänyt The Yardbirdsin keskittyäkseen juuri kyseiseen tyylilajiin. Ensimmäinen Mayallin yhtyeensä kanssa tekemä levytys oli kappaleet Crawling Up a Hill/Mr James sisältänyt single ja se julkaistiin toukokuussa 1964. Levyllä musisoivat basisti John McVie, kitaristi Bernie Watson ja rumpali Martin Hart. Singlen julkaisun jälkeen kahden viimeksi mainitun paikat ottivat Roger Dean ja Hughie Flint. Kyseinen kokoonpano soitti John Mayallin esikoisalbumila John Mayall Plays John Mayall ja sitä seuranneella singlellä Chrocodile Walk/Blues City Shakedown. Decca-levy-yhtiön Tony Clarken tuottaman singlen jälkeen Roger Deanin paikan otti Eric Clapton. Lokakuussa 1965 ilmestynyt Jimmy Pagen tuottama single I'm Your Witchdoctor oli ensimmäinen levytys, joka julkaistiin John Mayall's Bluesbreakersin nimellä. Heinäkuussa 1966 ilmestynyt albumi Bluesbreakers with Eric Clapton nousi Britanniassa top teniin ja elokuussa seurasi Puddah Recordsin julkaisema Mayallin ja Claptonin yhteissingle Lonely Years/Bernard Jenkins. Pian Bluesbreakers with Eric Claptonin ilmestymisen jälkeen Eric Clapton todensi Buddy Guyn konsertin, ihastui hänen trionsa soundiin ja sai idean vastaavanlaisesta kokoonpanosta. Hän perusti Creamin Jack Brucen ja Ginger Bakerin kanssa. Claptonin korvannut Peter Green soitti John Mayall's Bluesbreakersin albumilla A Hard Road, kunnes hän siirtyi Fleetwood Maciin. Mick Taylorin kitaroimana Bluesbreakers levytti ensiksi albumin Crusade 12. heinäkuuta 1967. John McVien liityttyä Fleetwood Maciin Tony Reevers korvasi hänet seuraavalla albumilla Bare Wires, joka oli Bluesbreakersin parhaiten menestynyt pitkäsoitto kotimaassaan. Blues from Laurel Canyon-pitkäsoiton jälkeen Tayloria kutsui jäsenyys The Rolling Stonesissa. Tämän jälkeen nimi Bluesbreakers pudotettiin pois Mayallin albumien nimistä. 60-luvun loppuun menessä yhtye oli saavuttanut jonkinasteista suosiota myös Yhdysvalloissa. Vaikka Bluesbreakersin toiminnassa on ollut katkoksia, yhtye on jatkanut keikkailua ja levytyksiä. Julkaistuja albumeita on kaiken kaikkiaan yli 50. Yhtye ei kuitenkaan myöhemmin ole saavuttanut vastaavanlaista suosiota ja arvostusta, mitä sen varhainen tuotanto on saanut osakseen. Vuonna 2003 Clapton, Taylor ja Chris Barber ottivat osaa Mayallin 70-vuotisjuhlakonserttiin Liverpoolissa. Se julkaistiin myöhemmin sekä cd:nä että dvd:nä. Vuonna 2004 yhtyeen kokoonpano, jonka muodostivat Buddy Whittington, Joe Yuele, Hank Van Sickle ja Tom Canning, konsertoi Britanniassa Mick Taylor vieraanaan. Marraskuussa 2008 Mayall ilmoitti hajottavansa Bluesbreakersin antaakseen itselleen vapautta työskennellä muiden muusikoiden kanssa. Black Oak Arkansasissa aikaisemmin vaikuttaneen Rocky Athasin kanssa vuonna 2009 toteutettu soolokiertue oli Mayallin ensimmäinen musikillinen projekti Bluesbreakersin toiminnan loputtua. Vuonna 2009 Eagle Records pyysi Mayallilta uutta albumia. Hän kasasi sooloyhtyeen, johon kuuluivat kitaristi Athasin lisäksi kosketinsoittaja Tom Canning, basisti Greg Rzap ja perkussionisti Jay Davenport. Samana vuonna kokoonpanolta ilmestyi uusi albumi Tough.  Seuraavana vuonna Canning lähti muiden musiikillisten prioriteettiensä vuoksi.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Tiistain tukeva:Merkittävän soulvokalistin vuoden 1966 klassikkohitti

When a Man Loves a Woman on Calvin Lewisin ja Andrew Wrightin kirjoittama ja aluksi Percy Sledgen vuonna 1966 Norala Sound -studiossa Sheffieldissä, Alabamassa levyttämä soulkappale. Se nousi listakärkeen sekä Billboardin Hot 100-listalla että R&B-listalla. Bette Midlerin kappaleesta vuonna 1980 levyttämä näkemys nousi top 40:ään ja Michael Boltonin 11 vuotta myöhemmin tekemä cover oli listaykkönen sekä Billboardin Hot 100 -listalla että Adult Contemporary -listalla. Percy Sledge levytti When A Man Loves a Womanin ensimmäisen version  Muscle Shoalsissa Rick Hallin FAME-studioilla, mutta kappale levytettiin hieman myöhemmin uudestaan Quin Ivyn omistamilla Norala Sound -studioilla. Kappaleen taustalla soittaneita muusikoita olivat Farfisa-uruista vastannut Spooner Oldham, kitaristi Marlin Greene, kontrabasisti Albert "Junior" Lowe ja rumpali Roger Hawkins. When a Man Loves a Womanin tekijät Lewis ja Wright eivät soittaneet kappaleen levytysversiolla.  Rick Hall järjesti jakeludiilin Atlantic Recordsin kanssa, mutta Jerry Wexlerin mukaan kappaleessa kuullut puhaltimet olivat epävireessä. Muusikko David Hoodin mukaan toiset muusikot soittivat puhallinosuudet uudestaan. Atlantic Recordsilla sotkettiin nauhat ja niinpä julkaisuun päätyi kappaleen orginaali levytys, josta muodostui hitti. Atlantic Recordsin huhtikuussa 1966 julkaisemasta Percy Sledgen levytyksestä muodostui ensimmäinen listakärkeen noussut Muscle Shoalsissa levytetty single. Lisäksi se on yksi seitsemästä Billboadin listakärkeen nousseesta singlestä, joka debytoi Hot 100-listan viimeisellä sijalla. Originaalina  julkaisuaikanaan When a Man Loves a Woman nousi brittilistalla neljänneksi. Vuoteen 1987 ajoittunut kappaleen uusintajulkaisu saavutti Britanniassa kakkossijan, kun When a Man Loves a Womania oli hyödynnetty Levisin farkkumainoksessa. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla When a Man Loves a Woman saavutti sijan 53. Kappale julkaistiin uudelleen myös Yhdysvalloissa Oliver Stonen elokuvan Platoon soundtrackillä. Calvin Lewis ja Andrew Wright olivat Sheffieldistä, Alabamasta kotoisin olleen ja Percy Sledgen johtaman yhtyeen The Esquiresin jäseniä. Wrightin mukaan yhtyeen oli tarkoitus soittaa perjantai-tansseissa ja he olivat harjoittelemassa, kun When a Man Loves a Womanin riffi putkahti esiin. Wright kehotti Calvinia työstämään kappaleen tekstin kotonaan. Seuraavana iltana kappale treenattiin Sledgen kanssa ja pian se esitettiin paikalliselle bisnesmiehelle ja dj:lle Quin Ivylle. Hän piti kappaleesta, mutta halusi joitakin sen tekstiosuuksia muutettavan positiivissävyisemmiksi. Wrightin mukaan joitakin fraaseja säilytettiin, kappaleen parissa työskenneltiin useita viikkoja ja myös studiossa vietettiin pitkä aika. Vaikka kappale on kreditoitu Lewisin ja Wrightin nimiin, Percy Sledgen mukaan myös hänen olisi kuulunut saada When a Man Loves a Womanista kirjoituskrediitti. Sledgen sydän oli murtunut ihmissuhteen päättymisen vuoksi. Hän pyysi Lewisiä ja Wrightia soittamaan hidasta bluesia, jonka päälle hän improvisoisi lyriikoita kuvatakseen tunteitaan. Quin Ivy oli paikalla kyseisessä konsertissa ja hän pyysi jatkamaan työskentelyä kappaleen tekstin parissa, jotta se voitaisiin levyttää. Sledge mainitsi antaneensa kirjoituskrediitit Lewisille ja Wrightille, sillä he antoivat hänelle mahdollisuuden laulaa sydämensä ulos. Toisessa haastattelussa Sledge mainitsi kappaleen originaalinimen olleen Why Did You Leave Me Baby. Quin mainitsi Sledgelle, että jos tämä kirjoittaisi kyseisen melodian ja tunnelatauksen ympärille tekstin, kappaleesta tulisi suuri hitti. Hän kehotti Sledgeä kirjoittamaan tarinan kappaleen originaaliotsikon ympärille. When a Man Loves a Womanin menestyksessä Sledge nosti keskeisiksi myös muusikot, tuottajan, taustavokalistit ja oikean ajoituksen. Michael Bolton levytti When a Man Loves a Womanin vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Time, Love and Tenderness ja voitti versiollaan Grammyn. Myös hänen versionsa kappaleesta nousi Billboardin Hot 100-listan kärkeen ja When a Man Loves a Womanista muodostui listan historian seitsemäs single, joka nousi ykkössijalle useamman eri esittäjän levytyksenä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Maanantain mainio:Eräs merkittävimmistä brittirumpaleista

25. marraskuuta 1944 Birminghamissa syntynyt Beverley "Bev" Bevan on brittiläinen rockmuusikko, joka on tullut ensisijaisesti tunnetuksi jäsenyydestään yhtyeiden The Move ja Electric Light Orchestra originaalina rumpalina. ELO:n lopetettua toimintansa vuonna 1986 Bevan perusti ELO Part II:n. Hän toimi myös Black Sabbathin kiertuerumpalina Born Again -pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella ja myöhemmin Bevan soitti perkussioita Sabbathin vuonna 1987 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Eternal Idol. Viime vuonna Bevan pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Electric Light Orchestran jäsenenä. Bevan on syntynyt Birminghamin South Yardleyssa. Hän opiskeli Moseleyn lukiossa. Bevanin ura ammattimuusikkona käynnistyi Denny Lainen yhtyeessä Denny Laine and The Diplomats, jota seurasi Carl Wayne & The Vikings. Jälkimmäisestä yhtyeestä muodostui vuonna 1966 The Move. The Electric Light Orchestran julkaistessa ensimmäisen albuminsa vuonna 1971 The Move oli olemassa enää levyttävänä kokoonpanona. Yhtye julkaisi jäähyväissinglensä California Man vuonna 1972. Bevanilla on matala lauluääni. The Moven ohjelmistosta hänen leadvokalisoitavakseen päätyi kaksi kappaletta; uusioversio kappaleesta Zing! Went the Strings of My Heart ja country & western-henkinen Ben Crawley Steel Co pitkäsoitolta Message from the Country. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi myös The Moven hittisinglen Tonight kakkospuoleksi. Vuonna 1976 Bevan levytti soolosinglen, jolla kuultiin näkemys Sandy Nelsonin instrumentaalikappaleesta Let There Be Drums. Bevan osallistui kaikkien Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n pitkäsoittojen levyttämiseen vuoteen 1999 saakka. Vuonna 1981 Bevan julkaisi teoksen Electric Light Orchestra History. Kahta vuotta myöhemmin hän korvasi Bill Wardin Black Sabbathin Born Again -kiertueella, jolla hän tuli tunnetuksi raskaasta soittotyylistään. Bevan oli myös mukana kappaleista Trashed ja Zero the Hero tehdyillä musiikkivideoilla. Carl Waynen kuoltua vuonna 2004 Bevan perusti uuden yhtyeen Bev Bevan's Move Phil Treen aikaisemmin ELO Part II:ssa vaikuttaneiden Phil Batesin ja Neil Lockwoodin kanssa. Kyseinen kokoonpano teki kiertueen, jonka ohjelmisto koostui pääosin The Moven klassikkokappaleista. Bates jätti yhtyeen heinäkuussa 2007 palatakseen ELO Part II:een, jonka nimeksi oli tosin tässä vaiheessa vaihtunut The Orchestra. Tässä vaiheessa Bevanin yhtyeeseen liittyi The Movessa kitaroinut Trevor Burton. Bevan osallistui Paul Wellerin vuonna 2010 ilmestyneen sooloalbumin Wake Up The Nation levytykseen. Hän soitti rummut kyseisen pitkäsoiton nimiraidalla sekä kappaleessa Moonshine. Weller kertoi Bevanille tämän olleen hänen toinen vaihtoehtonsa rumpaliksi. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut Keith Moon. Viime aikoina Bevan on toiminut radiojuontajana BBC Radio West Midlandsilla sunnuntai-iltapäivisin. Hän laatii myös levyarvosteluja Midlandin Sunday Mercury-sanomalehteen ja hänellä on oma bloginsa lehden internetsivulla. Bevan on The Dorridge musiikkikoulun mesenaatti. Vuonna 2012 Bevan vastasi äänikirjaversiosta Tony Iommin elämäkertakirjasta Iron Man - My Journey through Heaven and Hell. Vuonna 2014 Bevan soitti 102 keikkaa 11 kuukauden aikana. Niihin lukeutuivat muun muassa The Moven viimeiset keikat ennen kuin Bevanin ja Burtonin tiet erkanivat jälleen. Vuodesta 2017 eteenpäin Bev Bevan Band on soittanut keikkoja Bevanin vanhan koulutoverin Jasper Carrottin kanssa nimellä Stand Up and Rock. Vaimonsa Valerien ja poikansa Adrianin kanssa asuva Bevan lukeutuu Volverhampton Wanderers FC:n kannattajiin.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Sunnuntain extra:Merkittävän rock- ja soulvokalistin kolmas menestyssooloalbumi

Tina Turner:Foreign Affair

13. syyskuuta 1989 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Foreign Affair on Tina Turnerin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin ensimmäinen Capitolin julkaisema pitkäsoitto. Kyseessä oli Turnerin soolouran kolmas menestysalbumi, ja vaikka se ei menestynyt Yhdysvalloissa edeltäjiensä Private Dancerin (1984) ja Break Every Rulen (1986) tavoin, kyseisestä pitkäsoitosta muodostui suuri menestys Euroopassa. Britanniassa Foreign Affair nousi Turnerin albumeista ensimmäisenä listakärkeen. Britanniassa albumi myi puolitoista miljoonaa ja maailmanlaajuisesti kuusi miljoonaa kappaletta. Foreign Affair nousi listaykköseksi lisäksi Saksassa ja Ruotsissa ja viipyi kuukauden ajan yleisesti listakärjessä Euroopassa. Siellä kuusi albumin kappaleista menestyi singlejulkaisuina. The Best oli Britanniassa viidentenä, I Don't Wanna Lose You kahdeksantena, Tony Joe Whiten käsialaa oleva ja meillä jo pitempään Erja Lyytisen keikkaohjelmistoon kuulunut Steamy Windows sijalla 13., pitkäsoiton nimikappale Puolassa seitsemäntenä, Look Me in the Heart Yhdysvalloissa Adult Contemporary-listalla neljäntenä ja Britanniassa sijalla 31. ja Be Tender with Me Baby saarivaltakunnassa sijalla 28. Pikkulevyjen b-puolilla julkaistiin myös pikäsoitolta löytymättömiä kappaleita. Sellaisia olivat The Bestin kakkospuoli Bold and Reckless, I Don't Wanna Lose Youn flipside Stronger Than The Wind sekä Look Me in the Heartin b-puolella julkaistu livetulkinta Private Dancerin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvasta kappaleesta Steel Claw. Foreign Affair sisälsi useita Tony Joe Whiten säveltämiä kappaleita. Steamy Windowsin lisäksi sellaisiin lukeutuvat You Know Who is Doing (You Know What), upea Undercover Agent for the Blues sekä albumin erinomainen nimikappale, jossa kitaristina vierailee Mark Knopfler.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Lauantain pitkä:Merkittävä New Orleansin soundien edustaja

20. marraskuuta 1941 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2019 sydänkohtaukseen menehtynyt Malcolm John Rebennack, joka tunnetaan taiteilijanimelllään Dr. John, oli yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä, joka yhdisti musiikissaan vaikutteita bluesista, popista, jazzista, boogie woogiesta ja rockista. Hän toimi aktiivisesti studiomuusikkona 50-luvun lopulta lähtien. Kulttimainetta Dr. John alkoi saavuttaa seuraavan vuosikymmenen lopussa julkaistuaan albumin Gris-Gris- ja esiinnyttyään bluesin ja progressiivisen musiikin Bath -festivaalissa. Hänen lavashowssaan yhdistyivät vaikutteet lääkeshowsta, Mardi Grass-asusteista ja voodoo-seremonioista. Renennackin diskografia käsittää yli 20 pitkäsoittoa. Vuonna 1973 hän saavutti top ten-hitin kappalellaan Right Place, Wrong Time. Rebennack on voittanut kuusi Grammya ja 14. maaliskuuta 2011 solisti John Legend nimitti hänet Rock and Roll Hall of Fameen. Toukokuussa 2013 Tulanen yliopisto antoi hänelle taiteiden kunniatohtorin arvonimen. Rebennack muutti Los Angelesiin 60-luvun puolivälissä. Ahkerasti hyödynnettynä studiomuusikkona hänestä tuli osa studiomuusikoiden niin kutsuttua Wrecking Crewta. Rebennackin musisointia kuullaan esimerkiksi Sonnyn ja Cherin levytyksillä, Cherin esikoisalbumilla Chastity, Canned Heatin pitkäsoitoilla Living the Blues ja Future Blues sekä Frank Zappa & Mothersin vuoden 1966 esikoisalbumilla Freak Out. 60-luvun lopulta lähtien Rebennack saavutti kuuluisuutta lavapersoonallaan Dr. John, The Night Tripper. Musiikillisesti hän yhdisti New Orleans-tyylistä rhythm and bluesia ja psykedeelistä rockia. Lauluntekijäkrediitit olivat nimelle Dr. John Creaux. Hänen vuonna 1968 ilmestynyt esikoisalbuminsa Gis-Gis yhdisti voodoo-rytmejä ja laulua New Orleansin musiikkiperinteeseen. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Dr. Johnin debyytti saavutti sijan 143. Vuoden 1969 ensimmäisen puoliskon Dr. John keikkaili tiiviisti kokoonpanolla, jolla häntä säestivät congien soittaja Richard "Didymus" Washington, rumpali Richard Crooks, basisti David L. Johnson, kitaristi Gary Carino ja solistit Eleanor Barooshian, The Cake-yhtyeen Jeanette Jacobs  ja Sherry Graddie.Myöhemmin samana vuonna yhtyeen toinen kokoonpano teki laajan kiertueen itärannikolla. Crooksin ja Johnsonin lisäksi siihen kuuluivat kitaristi Dough Hastings ja mandoliinin soittaja Don MacAllister. Vuoden 1969 aikana Dr. John otti myös osaa Music from Free Creek -supersessiooon. Hän levytti kolme kappaletta Eric Claptonin kanssa. Myös Washington ja Crooks ottivat osaa projektiin.

Gris-Grisin viitoittamaa tyyliä jatkoivat Dr. Johnin seuraavat albumit Babylon (1969), Remedies (1970) ja The Sun, Moon and Herbs. Niistä viimeksi mainitun ilmestymisen aikaan Dr. John oli jo saavuttanut kulttisuosiota ja sekä Eric Clapton että Mick Jagger ottivat osaa kyseisen albumin äänityksiin. Sillä alettiin tyylillisesti siirtyä lähemmäksi perinteistä New Orleansin R&B:tä ja funkia. Seuraavalla albumilla Dr. John's Gumbo rumpali Fred Staehlen osuus muodostui merkittäväksi ja kyseessä on eräs Dr. Johnin suosituimmista pitkäsoitoista. Vaikka se on New Orleansin musiikin kulmakiviä, albumi sisältää ainoastaan yhden originaalisävellyksen. Single Iko Iko saavutti sijan 71. Billboardin listalla. Vuonna 2003 albumi saavutti sijan 404. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Alkuvuodesta 1973 Thomas Jefferson Kaye tuotti San Franciscon Columbia-studioilla ja Los Angelesin Vintage Recordersissa nauhoitetun Dr. Johnin, Mike Bloomfieldin ja John Paul Hammondin yhteistyötä edustavan albumin Triumvirate. Samana vuonna ilmestyi Allen Toussaintin tuottama ja The Metersin taustoittama albumi Right Place, joka oli lähtölaukauksena artistin New Orleansin funkia edustaneille albumeille. Se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 24. ja single Right Place Wrong Time oli Billboardin singlelistan yhdeksäs ja saavutti soulsinglejen listalla sijan 19. Siitä muodostui Dr. Johnin tunnetuin yksittäinen kappale, jonka tekstin yksittäisiin osuuksiin vaikuttivat Bob Dylan, Bette Midler ja Doug Sahm. Right Placen toinen singlejulkaisu Such a Night saavutti sijan 42. Vuonna 1974 ilmestynyt ja niin ikään The Metersin kanssa työstetty albumi Desitively Bonnaroo jatkoi edeltäjänsä musiikillisella tyylillä ja sisälsi sijalle 92. nousseen singlen (Everybody Wanna Get Rich) Rite Away. Kyseessä on Dr. Johnin viimeinen puhtaasti funkvaikutteinen albumi ennen vuonna 1994 ilmestynyttä pitkäsoittoaTelevision. Funk säilyi voodoo-vaikutteiden ja New Orleansin R&B:n tavoin yhtenä hänen keskeisistä musiikillisista genreistään erityisesti konserteissa. 70-luvun puolivälissä Dr. John aloitti lähes 20 vuotta kestäneen musiikillisen yhteistyön R&R Hall of Fameen ja laulunkirjoittajien Hall of Fameen päässeen Doc Pomusin kanssa. Yhteistyötä edustivat Dr. Johnin albumit City Lights ja Tango Palace sekä B. B. Kingin King Stuart's Levinen tuottama albumi There Must Be a Better World Somewhere, joka voitti vuonna 1982 parhaan etnisen tai traditionaalisen albumin Grammyn. Dr. John levytti viimeisen Doc Pomusin ennen kuolemaansa vuonna 1991 kirjoittaman kappaleen I'm on a Roll. Se julkaistiin vuonna 1995 Rhono/Forward Recordsin kautta tribuuttialbumilla Til the Night is Gone:A Tribute to Doc Pomus. Sillä Pomusin kirjoittamia kappaleita esittivät lisäksi esimerkiksi Bob Dylan, John Hiatt, The Band, Brian Wilson, Los Lobos, Solomon Burke ja Lou Reed. Solisti Jimmy Scottin kanssa Dr. John esiintyi Doc Pomusin hautajaisissa New Yorkissa 17. maaliskuuta 1991. Dr. John esitti kappaleen Such a Night vuonna 1976 The Bandin jäähyväiskonsertissa, josta taltioitiin Martin Scorcesen ohjaama elokuva The Last Waltz sekä samanniminen tripla-albumi. 

Vuonna 1979 Dr. John osallistui Professor Longhairin viimeiseksi jääneen albumin Crawfish Fiesta levytykseen kitaristin ja tuottajan ominaisuudessa. Pian Longhairin kuoleman jälkeen tammikuussa 1980 julkaistu albumi voitti vuoden parhaan bluesalbumin palkinnon. 70-luvun puolivälissä Dr. John levytti Bob Ezrinin tuottamana albumin Hollywood Be Thy Name livenä Cherokee-studioilla. Vuosina 1981 ja 1983 Dr. John levytti baltimorelaiselle Clean Cuts-yhtiölle soolona kaksi pianoalbumia, jotka sisälsivät runsaasti hänen boogie woogie-sävellyksiään. Studiomuusikkona Dr. John on työskennellyt esimerkiksi Rolling Stonesin, Carly Simonin, Van Morrisonin, Levon Helmin ja Ricky Lee Jonesin kanssa. Vuonna 1989 hän oli Levon Helmin, Rick Dankon, Nils Lofgrenin, Jim Keltnerin, Joe Walshin, Billy Prestonin ja Clarence Clemonsin tavoin yksi ensimmäisen Ringo Starr All Star Bandin jäsenistä. Vuonna 1997 Dr. John oli yksi hyväntekeväisyyssingle Perfect Dayn levytykseen osallistuneista artisteista. Kappaleen originaalilevytyksestä vastasi Lou Reed. Samana vuonna julkaistiin konserttitaltiointi Trippin' Live.  Marraskuussa 2005 ilmestyi hyväntekeväisyysep Sippiana Hurricane. 12. toukokuuta 2006 Dr. John teki äänityksiä Live from Abbey Road-sarjaan. Vuonna 2007 hän levytti kappaleen Don't Leave Me This Way Fats Dominolle työstetylle tribuuttialbumille. Seuraavan vuoden tammikuussa Dr. John pääsi Louisiana Hall of Fameen. Hänen osuutensa Gregg Allmanin vuoden 2011 albumilla Low Country Blues oli keskeinen. Kyseisen pitkäsoiton tuotti T-Bone Burnett. Vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Locked Down tuottajana ja kitaristina oli The Black Keysin Dan Auerbach. Pitkäsoitto saavutti varsin myönteiset arviot. Vuonna 2014 Dr. John levytti Louis Armstrongille tribuuttialbumin The Spirit of Satch. Foo Fightersin Dave Grohl haastatteli Dr. Johnia HBO:lla nähdyssä sarjassaan Sonic Highways. Vuosien 2014 ja 2016 välillä artisti esiintyi The Nightrippersin kanssa muun muassa 20. heinäkuuta 2016 Hollywood Bowlissa Allen Toussaintille järjestetyssä tribuuttikonsertissa Yes We Can Can. Toussaintin sävellyksiä samassa konsertissa esitti lisäksi muun muassa Irma Thomas ja siitä julkaistiin cd ja dvd The Musical Mojo of Dr. John:Celebrating Mac and His Music. Vuonna 2017 Dr. John oli pääesiintyjänä The Last Walzin 40-vuotisjuhlakiertueella. Samana vuonna singlenä julkaistiin myös Logan Lucky -soundtrackilla mukana oleva Dr. Johnin levytys kappaleesta Storm Warning, joka oli tribuutti Bo Diddleylle.

torstai 22. marraskuuta 2018

Perjantain pohjat:Little Stevenin esikoisalbumi

Little Steven:Men without Women

Vuonna 1982 ilmestynyt ja Little Steven & The Disciples of Soul -kokoonpanon nimissä julkaistu Men without Women on itse asiassa Steven Van Zantin esikoissooloalbumi. Monien muiden ansioidensa lisäksi hänet muistetaan jäsenyydestään Bruce Springsteen & The E Street Bandissa ja toisen New Jerseystä kotoisin olevan yhtyeen, Southside Johnny & The Asbury Jukesin tuottajana ja biisintekijänä. Albumin nimikappaleen inspiroijana oli ollut Ernest Hemingwayn samanniminen novellikokoelma. Vuonna 1980 Steven oli tuottanut Gary U. S. Bondsin paluualbumiksi muodostuneen pitkäsoiton Dedication. Emi America Recordsilla Bondsin albumista vastannut Gary Gersh lähestyi Van Zantia ja ilmoitti yhtiön olevan kiinnostunut hänen sooloprojektistaan. Van Zant aloitti ensimmäisen sooloalbuminsa nauhoitukset Power Station -studioilla marraskuussa 1981. Sen äänityksiin osallistui muusikoita E-Street Bandista, The Asbury Jukesista sekä The Miami Hornsista. Mainituissa äänityksissä taltioituihin kappaleisiin lukeutuneet Inside of Me, Princess of Little Italy ja I've Been Waiting Van Zant oli alun perin kirjoittanut Asbury Jukesin albumia Hearts of Stone varten. Myös Bruce Springsteen otti osaa kyseisiin äänityksiin ja hänen taustavokalisointinsa värittää albumin nimiraitaa sekä kappaleita Angel Eyes ja Until the Good is Gone. Vaikka Springsteenin osuuksia ei kreditoitu, Van Zant on vahvistanut ne haastattelussaan. Ennen Men without Womenin äänitysten valmistumista Van Zant tuotti toisen Bondsin pitkäsoiton On the Line ja aloitti myös nauhoitukset Springsteenin kanssa Born in the USA-albumille. Kesään 1982 mennessä Van Zantin yhtye The Disciples of Souls oli löytänyt kokoonpanonsa. Siihen tulivat mukan ennen muuta The (Young) Rascalsista muistettu Dino Danelli ja Jean Beauvoir. Kyseinen kokoonpano viimeisteli Men without Womenin ja äänitti sille kappaleet Under the Gun ja Lyin' in a Bed of Fire. Van Zant oli päättänyt ottaa käyttöön pseudonyymin Little Steven. Sen avulla hän etäännytti itsensä kaikista vertailuista Springsteeniin ja kunnioitti samalla Little Richardia ja Little Walteria. Little Steven & The Disciples of Soul soitti debyyttikonserttinsa Peppermint Loungessa 18. heinäkuuta 1982. Se myös kuvattiin videojulkaisua varten. Men without Womenin elokuvaversio sai Euroopassa ensi-iltansa Cannessin elokuvafestivaaleilla 13. toukokuuta seuraavana vuonna. Pitkäsoitolta singlenä julkaistu Forever pysytteli listoilla yhdeksän viikon ajan ollen parhaimmillaan Billboardin listalla sijalla 63. Kappaleesta työstetty musiikkivideo pääsi varhaisen MTV:n rotaatioon. Itse pitkäsoitto jäi Billboardin Hot 100-albumilistan alapuolelle saavuttaen sijan 118.  Kappale Inside of Me oli myöhemmin mukana The Sopranos-tv-sarjassa, jossa Van Zant myös näytteli. Toinen heinäkuuta 2011 Southside Johnny and the Asbury Jukes esitti Men without Womenin kokonaisuudessaan New Jerseyn Asbury Parkin Stone Poneyssa. Mukana konsertin puhallinsektiosssa olivat originaaliin The Disciples of Souliin kuuluneet  Richie La Bamba, Mark Pender, Ed Manion ja Stan Harrison.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Torstain terävä:Blondien rumpali ja paljon muuta

24. marraskuuta 1954 syntynyt Clement Burke on yhdysvaltalaismuusikko, joka ensisijaisesti identifioituu Blondie-yhtyeen rumpaliksi. Hän vaikutti yhtyeessä pian sen vuoteen 1975 ajoittuneesta perustamisesta lähtien koko uran ajan. Burken kokemukset rumpalina alkoivat 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Hän oli yksi perustajajäsenistä Bayonnen alueella vaikuttaneissa coveryhtyeissä Total Enviroment ja Sweet Willie Jam Band. Perkussioihin hän pääsi tutustumaan samalla alueella operoineissa yhtyeissä Saint Andrew Bringmen Drum ja Bugle Corps. 70-luvun puolivälissä Burke liittyi Deborah Harryn ja Chris Steinin edellisenä vuonna perustamaan Blondieen. Originaalin basistin Fred Smithin siirryttyä Television-yhtyeeseen Burke oli keskeinen hahmo pitäessään Blondien kasassa. Uudeksi nelikielisen taitajaksi yhtyeeseen valikoitui Gary Valentine. Burken soittoon vaikuttaneita rumpaleita ovat Hal Blaine, Keith Moon, Ringo Starr ja Earl Palmer. Blondien toiminnan ollessa tauolla 80- ja 90-luvuilla Burke soitti esimerkiksi The Romanticsin, Pete Townshendin, Bob Dylanin, Iggy Popin ja Joan Jettin kanssa. Vuonna 1983 Burke levytti yhtyeessä Chequered Past, johon kuuluivat lisäksi Sex Pistolsin kitaristina ensisijaisesti muistettu Steve Jones, Burken tavoin Blondiessa soittanut basisti Nigel Harrison, muun muassa David Bowien kanssa työskennellyt Tony Sales sekä solisti/näyttelijä Michael DesBarres. Vuonna 1987 Burke soitti kaksi keikkaa Ramonesin jäsenenä Richie Ramonen äkillisen eroamisen jälkeen. Burken taiteilijanimi oli Elvis Ramone ja soitetut keikat olivat elokuun lopussa Rhode Islandin Providencessa ja New Jerseyn Trentonissa. Kahdeksas lokakuuta 2004 Burke esiintyi jälleen nimellä Elvis Ramone Ramones Beat the Cancer-konsertissa Tommy Ramonen, C J Ramonen ja Daniel Reyn kanssa. Burke levytti ja esiintyi Wanda Jacksonin ja Nancy Sinatran kanssa. Vuonna 2005 Burke osallistui Go Go's:in Kathy Valentinen sooloalbumin Light Years levyttämiseen. Seuraavana vuonna Burke pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Ramonesin jäsenenä. Vuonna 2007 Burkesta tuli osa yhtyettä Slinky Vagabond yhdessä David Bowie-kitaristi Earl Slickin, Sex Pistols-basisti Glen Matlockin ja Keanan Duftyn kanssa. Debyyttikeikkansa yhtye soitti kyseisen vuoden toukokuussa Joey Ramonen syntymäpäivän muistokonsertissa. Burke on myös jäsen yhtyeessä Magic Christian, johon kuuluvat lisäksi Flamin' Grooviesin Cyril Jordan ja Plimsoulsin basistina vaikuttava leadkitaristi Eddie Munoz. Burke on konsertoinut useita kertoja Hugh Cornwell Bandin rumpalina. Vuoden aikana Burke soitti sata 90-minuuttista settiä. Hän otti osaa Gloucesterhiren ja Chichesterin yliopistoissa järjestetttyyn kahdeksanvuotiseen tutkimukseen, joka tutki rummuttamisen psyykkisiä ja psykologisia vaikutuksia. Heinäkuussa 2011 hän vastaanotti Gloucestershiren yliopiston kunniatohtorin arvonimen osallistumisestaan rummutusprojektiin. Joulukuussa 2011 Burke perusti yhtyeen International Swingers Glen Matlockin, Generation X:n kitaristin James Stevensonin ja Supernautin solistin Gary Twinnin kanssa. Samoihin aikoihin hänestä tuli yhtyeen Split Squad perustajajäsen. Se konsertoi ahkerasti ja julkaisi esikoisalbuminsa Now Hear This... tammikuussa 2014. Huhtikuussa 2013 Burke oli mukana Little Stevenin kirjoittamalla raidalla All I Needed Was You Carla Olsonin albumilla Have Harmony Will Travel. Vuonna 2014 Burke oli perustajajäsenenä yhtyeessä Empty Hearts. Siihen kuuluivat lisäksi Small Faces/The Faces-urkuri Ian McLagan, The Romanticsin solisti/kitaristi Wally Palmar, The Carsin kitaristi Elliot Easton ja The Chesterfield Kingsin basisti Andy Babiuk. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi viides elokuuta 2014 Ed Stasiumin tuottamana. Vuonna 2015 The International Swingers nosti rahaa Pledgemusicin kautta levyttääkseen ensimmäisen albuminsa. Se nauhoitettiin Los Angelesissa Studio 606:ssa, jonka nykyinen omistaja on Foo Fighters. Miksauksesta vastasi Simple Mindsin, Pulpin ja viimeksi Scott Walkerin kanssa työskennellyt Peter Walsh. Vuonna 2019 Burke soitti tribuuttiyhtyeessä Bootleg Blondie. Joulukuussa 2021 hän tuurasi Gina Shockia kun The Go Go's pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Erään keskeisen kotimaisen rockin edustajan esikoisalbumi

Neljä Ruusua:Neljä Ruusua

Huhtikuussa 1987 ilmestynyt Neljä Ruusua on samannimisen, sittemmin erääksi kotimaisen popin ja rockin instituutioista muodostuneen joensuulaisyhtyeen esikoisalbumi. Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen työstäessä esikoisensa nauhoituksia Hannu Leidenin ja Ari "Luri" Luokkalan äänittämänä ei ollut vielä selvillä, oltiinko tekemässä demoa vai ensimmäistä varsinaista albumia. Neljän ruusun debyytin kappaleet ovat Ilkka Alangon käsialaa lukuun ottamatta suomennosta Andrew Lloyd Webberin säveltämästä ja Tim Ricen sanoittamasta kappaleesta Close Every Door. Sen suomennoksesta Sulje oveni vastasi Ukri Pulliainen. Kyseinen kappale julkaistiin myös Neljän ruusun esikoisalbumin ainoana singlejulkaisuna b-puolellaan eräs kyseisen pitkäsoiton legendaarisimmista paloista, eli Paskaläjä, jota yhtye soitti keikoillaan encorena vielä Haloo-albuminsa suursuosion aikaan. Tyylillisesti Neljän ruusun debyytti edustaa vahvaa, silti melodista ja myönteisellä tavalla koukukasta kotimaista rockia. Albumin pieniksi klassikoiksi ovat muodostuneet ainakin nimikappale Neljä ruusua, Yöjärvi,  sekä pitkäsoiton todella vakuuttavasti päättävät Teinidepressio ja Näkisitpä. Jo ilmestymisaikanaan Neljän ruusun debyytti keräsi kappalemateriaalinsa ja soitantonsa osalta myönteisiä arvioita. Ainoastaan albumin tuotantopuolta kritisoitiin hieman. Kyseessä onkin varsin ansiokas avaus eräälle kotimaisen rockin keskeisistä edustajista. Lisäksi tulee huomioida soittajien tuossa vaiheessa huomattavan nuori ikä. Ainoastaan rumpali Kämy oli albumin äänitysten aikaan ylittänyt kahdenkymmenen vuoden rajapyykin. Ruusujen varhaistuotannon toinen merkkiteos, esikoista vielä vakuuttavampi toinen albumi, muun muassa hitin Itkupilli sisältävä Kasvukipuja ehti sekin ilmestyä vielä vuoden 1987 aikana.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Tiistain tukeva:Joe Walshin luotsaama yhdysvaltalaisyhtye

James Gang oli yhdysvaltalainen, Clevelandissa Ohiossa vuonna 1966 perustettu rockyhtye. Se saavutti jonkinasteista menestystä kappaleilla Funk 49 ja Walk Away. Ensisijaisesti James Gang identifioituu silti kitaristi Joe Walshin varhaiseksi yhtyeeksi. Hän saavutti myöhemmin menestystä soolourallaan sekä The Eaglesin jäsenenä vuoden 1976 lopussa ilmestyneestä albumista Hotel California eteenpäin. Rumpali Jim Fox vaikutti Clevelandin alueella operoineessa yhtyeessä The Outsiders. Hän kuitenkin jätti kyseisen yhtyeen 60-luvun puolivälissä keskittyäkseen opiskeluihinsa. Seuraavana vuonna yhtye saavutti hitin kappaleella Time Won't Let Me ja Fox palasi hetkeksi James Gangin riveihin. Kouluun palattuaan hän oli vakuuttunut britti-invaasiosta esimerkiksi The Whon ja The Yardbirdsin ansiosta ja päätti perustaa oman yhtyeensä. Siihen tulivat vuoden 1966 aikana mukaan koulutoveri, kitaristi Ronnie Silverman, basisti Tom Kriss ja solisti/kosketinsoittaja Phil Giallombardo. Yhtyeen soolokitaristiksi valikoitui lopulta Greg Grandillo, joka vaikutti myöhemmin toisessa clevelandilaishtyeessä Rainbow Canyon. Hänen paikkansa otti ensin Dennis Chandler, joka vaihtui aikaisemmin The Count Five-yhtyeen riveissä hitin Psychotic Reaction saavuttaneeseen John "Mouse" Michalskiin. Hieman myöhemmin Foxia pyydettiin koesoittoon yhdeksänhenkiseen rhythm and blues-yhtyeeseen. Emmittyään Fox suostui, sillä yksi jäsenistä oli paikallinen arvostettu kitaristi Glenn Schwartz. Fox vakuuttui sekä hänen soitostaan että keskeisistä vaikuttajistaan Spencer Davis Groupista ja Jeff Beckistä. Michalski ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut ja lähti yhtyeestä saman tien. Myös Silverman lähti valtiollisten velvoitteiden vuoksi. Yhtyeen toiseksi kitaristiksi Schwartzin kanssa saatiin Bill Jeric, mutta kyseisiltä James Gangin varhaisilta kokoonpanoilta ei valitettavasti ole säilynyt tallenteita. Joulun alla 1967 Schwartz poistui yhtyeestä. Hän perusti myöhemmin Kaliforniassa yhtyeen Pacific Gas &Electric. Ainoastaan päiviä myöhemmin Schwartzin ystävä, The Measles-yhtyeessä vaikuttanut Joe Walsh koputti Foxin oveen ja pyysi mahdollisuutta päästä korvaamaan hänet James Gangin riveissä. Hän tuli hyväksytyksi ja James Gang jatkoi viisimiehisenä kunnes Giallombardon piti palata kouluun. Jericin vuoro lähteä oli keväällä 1968 ja hänen paikkansa otti yhtyeeseen palannut Silverman. Yhdeksäs kesäkuuta 1968 James Gang heitti keikan Detroitin Grande Ballroomissa Creamin lämmitelijänä. Silverman ilmoitti viime hetkellä olevansa osallistumatta kyseiseen konserttiin. Yhtye oli rahan tarpeessa ja soitti kyseisen keikan triona. He pitivät soundista ja päättivät jatkaa kyseisellä kokoonpanolla. Vuoden 1968 aikana James Gangin managerin tehtävät otti hoitaakseen Mark Barger, joka manageerasi myös toista Ohiosta kotoisin ollutta yhtyettä. Se oli Green Tambourine-singlellään menestystä saavuttanut The Lemon Pipers. Burgerin kautta The James Gang sai yhteyden ABC Recordsin tuottajaan Bill Szymczykiin, joka kiinnitti yhtyeen yhtiönsä alamerkille Bluesway Recordsille tammikuussa 1969. Hänen tuottamanaan triokokoonpano julkaisi esikoisalbuminsa Yer' Album maaliskuussa 1969. Myöhemmin samana vuonna Szymczyk oli musiikkikoordinaattorina George Englundin elokuvassa Zachariah. Se julkaistiin viimein vuonna 1971 ja perustui Herman Hessen novellin Siddharta. James Gang esiintyi kyseisessä elokuvassa, jossa siltä kuultiin myös kappaleet Laguna Salada ja Country Fever. Niiden levytyksessä solistina oli Kenny Weiss Walshin keskittyessä täysipainoisesti kitarointiin. James Gangin kuvatessa osuuksiaan elokuvaan Meksikossa Weiss oli jo poistunut. Kyseiset kaksi biisiä pääsivät bonusraidoiksi James Gangin vuonna 2000 ilmestyneen Greatest Hits-kokoelman uusintajulkaisulle. Marraskuussa 1969 basisti Tom Kriss päätti lopettaa työskentelynsä musiikin parissa ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Case of E.T. Hooley soittanut Dale Peters. Vuoden 1969 aikana Roger Abramson meni Kentissä, Ohiossa sijainneeseen musiikkiclubiin J'B:siin ja kehotti Belkin Productionsia ryhtymään James Gangin ja Michael Stanleyn luotsaaman Slik-yhtyeen manageriksi. Heinäkuussa 1970 yhtye julkaisi toisen pitkäsoittonsa James Gang Rides Again, joka sisälsi muun muassa suosituksi muodostuneen singlen Funk 49. Kevään 1970 aikana Belkin Productions järjesti James Gangille kuusi keikkaa The Whon Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä. Pete Townshend oli kuulemastaan niin vakuuttunut, että kutsui James Gangin lämmitelemään yhtyeensä kiertuetta Britanniassa samaisen vuoden syksynä. Townshendin ja Walshin välille muodostui pitkäaikainen ystävyys ja Rolling Stonelle Townshend mainitsi Walshin olevan paras yhdysvaltalaiskitaristi. Tammikuussa 1971 James Gang esiintyi Britannian Top of the Pops- ohjelmassa. Samaisen vuoden heinäkuussa James Gangillä oli kiertue Euroopassa. Suosionsa huippuaikoina yhtye soitti esimerkiksi Grand Funk Railroadin, Humble Pien ja Led Zeppelinin lämmittelijänä. Vuonna 1971 James Gangiltä ilmestyi vielä kaksi albumia; Thirds ja konserttitaltiointi James Gang Live in Concert. Tässä vaiheessa Joe Walsh oli väsynyt tehtyään leijonanosan yhtyeen sävellyksistä ja oltuaan myös soundillisesti triokokoonpanon dominoiva elementti. Niinpä hän jätti James Gangin joulukuussa 1971, muutti Coloradon vuorille ja perusti lopulta yhtyeen Barnstorm. Peters ja Fox jatkoivat solisti Roy Kennerin ja kitaristi Domenic Troianon kanssa. Kumpikin heistä oli kuulunut aikaisemmin kanadalaishtyeeseen Bush. Kyseinen James Gangin kokoonpano julkaisi vuonna 1972 albumit Straight Shooter ja Passin' Thru. Troianon kanssa asiat eivät Foxin tuoreiden haastattelujen mukaan sujuneet parhaalla mahdollisella tavalla ja hän sai lähteä yhtyeestä vuonna 1973 liittyäkseen The Guess Who-yhtyeeseen. Troianon paikan otti tuleva Deep Purplen kitaristi Tommy Bolin Joe Walshin suositeltua häntä yhtyeeseen. Bolin liittyi James Gangiin elokuussa 1973 ja osallistui sen albumien Bang! ja Miami levyttämiseen. Niiden julkaisijana oli ABC Recordsin sijaan Atlanticin alamerkki Atco. Miami-pitkäsoiton ilmestyttyä Bolin päätti yllättäen jättää yhtyeen. Hän lähti työskentelemään Dr. Johnin ja Alphonse Mouzonin kanssa. Hänen pyrkimyksenään oli myös kasata yhtye tulevan Crosby Stills and Nash-kosketinsoittajan Mike Finniganin kanssa. Bolin hyväksyi kuitenkin esitetyn tarjouksen liittyä Deep Purpleen Richie Blackmoren tilalle vuonna 1975. Samaisen vuoden alussa Fox ja Peters päättivät yrittää uudelleen kokoonpanolla, johon tulivat mukaan aikaisemmin yhtyeessä Uncle Tom Los Angelesin alueella vaikuttanut solisti Bubba Keith ja kitaristi Richard Shack, jonka varhaisempi yhtye oli ollut Case of E. T. Hoolie, jossa myös Peters oli ollut mukana. Kyseisen kokoonpanon levyttämällä albumilla Newborn on mukana mm. cover Elvis Presleyn klassikosta Heartbreak Hotel. Yhtyeen viimeinen albumi oli helmikuussa 1976 ilmestynyt Jesse Come Home. Sillä mukana oli pitkästä aikaa vanha jäsen Phil Giallombardo sekä uusi kitaristi/solisti Bob Webb, jonka varhaisempi yhtye oli Walshin tavoin ollut The Measles. James Gangin lopetettua toimintansa alkuvuodesta 1977 rumpali Fox oli yhtyeen ainoa originaalijäsen. Hän toimi myöhemmin muun muassa Wild Cherryn managerina. Bubba Keith oli solistina muun muassa southern rock-yhtyeessä Point Blank ja Bobb Webb soitti Jay Fergusonin yhtyeessä. James Gangin legendaarinen triokokoonpano teki paluun heinäkuussa 1991 Clevelandin Nautica Pavilionissa. Joe Walshin konsertin aikana Peters ja Fox tulivat mukaan stagelle kolmen kappaleen ajaksi. Clevelandissa trio soitti marraskuussa 1996 ja kolme konserttia helmikuussa 2001. Mukana oli tuolloin Wild Cherryn kosketinsoittaja Mark Avsec, kuten myös kesällä 2005 niin ikään Clevelandissa soitetuissa konserteissa. Glenn Schwartz on keikkaillut Clevlelandin alueella vielä vuonna 2014. Kesällä 2006 James Gangin legendaarinen triokokoonpano teki Yhdysvalloissa kiertueen, jolla yhtyettä vahvistivat kosketinsoittaja Bill Appleberry ja taustavokalistit Gia Ciambetti, Robbyn Kirmsse ja Stacy Michelle. Maaliskuussa 2012 ultimateclassicrock kertoi James Gangin legendaarisen triokokoonpanon olevan Clevelandin Lava Room- studioilla työstämässä uusia versioita legendaarisista yhtyeen kappaleista. Joe Walsh on ollut kiireinen Eaglesiin liittyvien velvoitteidensa kanssa, eikä James Gangiin liittyvästä projektista ole toistaiseksi kuultu enempää.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Maanantain mainio:The Cultin, Guns N' Rosesin ja Velvet Revolverin rumpali ja paljon muuta

19. marraskuuta 1960 syntynyt Matthew William Sorum on yhdysvaltalaisrumpali, joka tunnetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Guns N' Rosesissa, jonka riveissä hän levytti kolme albumia sekä superyhtye Velvet Revolverissa. Myös The Cultissa ja Y Kant Tori Readissa vaikuttanut Sorum soittaa nykyisin kiertuekokoonpanossa Kings of Chaos. Sorum vaikutti myös Guns N' Rosesin sivuprojekteissa Slash's Snakepit ja Neurotic Outsiders ja vuonna 2004 hän julkaisi sooloalbuminsa Hollywood Zen. Vuodesta 2015 Sorum on ollut myös superyhtye Hollywood Vampiresin jäsen. Osallistuttuaan syntikkapopyhtye Y Kant Tori Readin ainoan albumin levytykseen Sorum liittyi The Cultiin ja osallistui yhtyeen vuonna 1989 ilmestyneen albumin Sonic Temple tiimoilta tehdylle kiertueelle. Sen aikana Guns N' Rosesin kitaristi Slash iski korvansa Sorumiin ja  vuonna 1990 Sorum korvasi Steven Adlerin Guns N' Rosesin rumpalina. Sorum vaikutti yhtyeessä seitsemän vuoden ajan ja oli mukana albumeilla Use Your Illusion I ja II (1991) ja The Spaghetti Incident? (1993) Sorum jätti Guns N' Rosesin vuonna 1997 riitannuttuaan Axl Rosen kanssa. Vuonna 2001 Sorum liittyi uudelleen kasattuun The Cultiin. Hän oli mukana yhtyeen samana vuonna ilmestyneellä paluualbumilla Beyond Good and Evil ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Sorum oli mukana perustamassa hardrockin superyhtyettä Velvet Revolveria, johon kuuluivat hänen ja Slashin sekä Duff McKaganin lisäksi Stone Temple Pilotsin solisti Scott Weiland ja  yhtyeen kokoonpanon täydentänyt kitaristi Dave Kushner. Yhtye julkaisi menestyksekkäät albumit Contraband (2004) ja Libertad (2007) jääden niiden jälkeen pitkälle tauolle Weilandin erottua yhtyeestä. Vuodesta 2003 Sorum on ollut hardrockcoveryhtye Camp Freddyn pysyvä jäsen Jane's Addictionista ensisijaisesti tuttujen Dave Navarron ja Chris Chaneyn kanssa. Hän myös avusti yhtyeen Indie 103.1-radioasemalla lähetettyä showta ja Podcastia. Vuonna 2012 Sorum perusti kiertuekokoonpanon Kings of Chaos, johon kuului jäseniä Guns n' Rosesista, Deep Purplesta, Def Leppardista, Aerosmithista, ZZ-Topista, Cheap Trickistä ja Slipknotista. Samana vuonna hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Guns N' Rosesin jäsenenä. Orange Countyssä syntynyt Sorum alkoi soittaa rumpuja nähtyään Ringo Starrin esiintyvän The Beatlesin riveissä Ed Sullivan Showssa. Hänen keskeisiksi rumpaliesikuvikseen muodostuivat Ian Paice, Keith Moon, John Bonham, Ginger Baker, Roger Taylor, Bill Ward ja Buddy Rich. Sorumin ensimmäinen yhtye oli Prophecy, jossa hänen lisäkseen vaikuttivat solisti/kitaristi Jeff Harris ja basisti David Pagan. Se soitti koulujen lisäksi myös clubikeikkoja. Stephen Douglas sai Sorumin liittymään yhtyeeseen Chateau, johon kuuluivat lisäksi kitaristi Scott Andrews ja basisti Jay Fulmer. Yhtye teki ensimmäiset äänityksensä Doug Moodyn Mystic-studioilla Hollywoodissa, missä Led Zeppelin oli levyttänyt kakkosalbuminsa kappaleen Lemon Song. Sorumin Chateaun kanssa levyttämät neljä kappaletta päätyivät vähäksi aikaa erään radioaseman soittoon. Musiikkiskenen muututtua punkin ja uuden aallon myötä Sorum lähti Hollywoodiin. Hän soitti yhtyeessä Population Five muun muassa The Knackistä tutun basisti Prescott Nilesin kanssa. Seuraavaksi vuorossa oli kiertue ympäri Yhdysvaltoja erään blueskitaristin kanssa. Vuonna 1988 Sorumia pyydettiin soittamaan Y Kant Tori Readin esikoisalbumilla. Kyseistä yhtyettä johti tuolloin tuntematon Tori Amos. Seuraavaksi Sorum osallistui The Cultin albumia Sonic Temple promonneelle, vuoteen 1989 ajoittuneelle kiertueelle. Guns N' Rosesin jäsenenä Sorum soitti Use Your Illusion -kiertueen kaikissa 194:ssä konsertissa kaikkiaan seitsemälle miljoonalle diggarille. Vuonna 1995 Sorum perusti Slash's Snakepitin Slashin ja Gilby Clarken kanssa ja oli mukana myös yhtyeen esikoisalbumilla It's Five o' Clock Somewhere. Samana vuonna Sorum perusti superyhtye Neurotic Outsidersin Duff McKaganin kanssa. Myös Sex Pistolsin Steve Jones ja Duran Duranin Roger Taylor ottivat osaa kyseiseen projektiin. Yhtyeen ainoa pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1996 ja sen varhaisilla keikoilla vierailivat Slash, Billy Idol ja Duran Duranin Simon Le Bon. Vuonna 1998 ilmestyi Sorumin ainoa opetusvideo Drum Licks and Tricks from Rock N' Roll Jungle. Huhtikuussa 2006 yhdeksän vuotta Guns N' Rosesista eroamisensa jälkeen Sorum korjasi välinsä Axl Rosen kanssa. Vuonna 1999 Sorum lyöttäytyi jälleen yhteen Slashin ja Duff McKaganin kanssa promotoidakseen Steven Hon kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Soundman tiimoilta soitettua konserttia Slamdance -elokuvafestivaaleilla. Sorum oli säveltänyt elokuvan musiikin Lanny Cordolan ja Michael Streansin kanssa. Kemia kolmikon välillä löytyi ja he päättivät kasata uuden yhtyeen. Velvet Revolverin kokoonpanon täydensivät rytmikitaristi Dave Kushner ja Stone Temple Pilotsin johtohahmo Scott Weiland. Vuoden 2004 esikoisalbuminsa Contraband ilmestymisen jälkeen yhtye oli kiertueella seuraavan vuoden loppuun. Sorum jatkoi keikkailua yhtyeen riveissä huhtikuun alkuun 2008, jolloin solisti Scott Weiland ilmoitti erostaan. Saman vuoden kesäkuussa Sorum kertoi Camp Freddyn olevan työstämässä albumia. Motörheadin vuoden 2009 kiertueella Sorum tuurasi I'm a Celebrity Get Me Out of Heren ruotsalaiseen versioon Kändisdjungelniin osallistunutta Mickey Deetä. Coverbändi Coverdogsin Sorum perusti LA Gunsin Tracii Gunsin, Franky Perezin sekä esimerkiksi Ozzy Osbournen, Billy Idolin ja Vince Neilin kanssa työskennelleen Phil Soussanin kanssa. Vuosien 2015 ja 2017 välillä Sorum vaikutti Alice Cooperin johtamassa superyhtyeessä Hollywood Vampires. Hän oli mukana yhtyeen vuonna 2015 ilmestyneellä esikoisalbumilla ja keikoista esimerkiksi syyskuussa 2015 Rock in Rio -showssa ja seuraavan vuoden helmikuussa Grammy Award-esiintymisessä.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Sunnuntain extra:Merkittävän hardrockyhtyeen soolokitaristi ja perustajajäsen

18. marraskuuta 1953 syntynyt ja kymmenes lokakuuta 2013 edesmennyt Jan Kuehnemund oli yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Vixenin soolokitaristi ja perustajajäsen. St. Paulissa, Minnesotassa syntynyt Kuehnemund perusti Vixenin ensimmäisen version niinkin varhain, kuin vuonna 1971. Kymmentä vuotta myöhemmin Kuehnemund ja solisti Janet Gardner siirtyivät Los Angelesiin.Vuonna 1984 Vixen esiintyi elokuvassa Hardbodies. Yhtyeen rytmiryhmän täydensivät aikaisemmin Madam X-yhtyeessä vaikuttanut rumpali Roxy Petrucci ja basisti Share Pedersen. Kyseinen Vixenin naisisto solmi levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut ja muun muassa singlemenestykset Edge of a Broken Heart ja Cryin' sisältänyt esikoispitkäsoitto ilmestyi syksyllä 1988. Sen tiimoilta Vixen keikkaili Scorpionsin, Ozzy Osbournen ja Bon Jovin kanssa. Vuonna 1988 Vixenin jäseniä haastateltiin myös elokuvassa The Decline of Western Civilisation Part II:The Metal Years. Vixenin kakkosalbumi Rev It Up ilmestyi vuonna 1990 ja kyseisen albumin tiimoilta yhtye konsertoi  Deep Purplen ja Kissin kanssa. Edeltäjäänsä verrattuna albumin myynti oli kuitenkin vähäinen ja levy-yhtiö pudotti Vixenin. Yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa vuonna 1991. Kuusi vuotta myöhemmin Vixen teki paluun kokoonpanolla, jossa Kuehnemund ei ollut mukana. Hänellä oli tuolloin oma sivuprojektinsa Drawing Down the Moon. Kuehnemund voitti oikeuden Vixenin nimeen ja jatkoi yhtyeen kanssa vuonna 2001 lineupilla, johon ei kuulunut muita Vixenin legendaarisen kokoonpanon jäseniä. Vuonna 2006 kyseiseltä Vixenin lineupilta ilmestyi albumi Live & Learn. Gardner, Pedersen ja Petrucci muodostivat kitaristi Gina Steelen kanssa oman yhtyeensä JanetShareRoxyGina, joka käytti myös lyhennettä JSRG. Vuonna 2004 Vixenin legendaarinen kokoonpano teki paluun VH1:n Bands Reunited-sarjassa. Reunionista oli tarkoitus tulla pitkäikäisempi, mutta Kuehnemund menehtyi Coloradossa kymmenes lokakuuta 2013 taisteltuaan kymmenen kuukautta syöpää vastaan. Vixen on jatkanut toimintaansa kolmelta neljäsosaltaan legendaarisessa kokoonpanossaan. Soolokitaristiksi Gina Steelen paikalle on vuonna 2016 vaihtunut Britt Lightning. Kesällä 2018 Vixeniltä on ilmestynyt myös kaksi studioraitaa sisältävä livealbumi Live Fire. Janet Gardner jätti Vixenin tammikuussa 2019 ja hänen paikkansa on ottanut aikaisemmin  yhtyeessä Femme Fatale vaikuttanut Lorraine Lewis.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Lauantain pitkä:Keskeisen brittiyhtyeen progeinta tuotantoa

Jethro Tull:A Passion Play

Heinäkuussa 1973 sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ilmestynyt A Passion Play on Jethro Tullin kuudes studiolevy, joka on edeltäjänsä Thick as a Brickin tavoin konseptialbumi. Vaikka se koostuu yksittäisistä kappaleista, ne on järjestetty muodostamaan yksi tauottomana jatkuva musiikkikappale, joka vinyyliformaatissa jakautuu kahdelle levyn puoliskolle. Sen teemana on yhden henkilön, Ronnie Pilgrimin henkinen matka kuoleman jälkeen. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Jethro Tull hyödynsi myös kolmea videota. Yhtyeen lavatuotannon osalta kyseessä oli vedenjakaja. Vaikka A Passion Play saavutti huonot arviot edeltäjäänsä Thick as a Brickiin verrattuna, kyseisestä pitkäsoitosta muodostui Jethro Tullin toinen Yhdysvalloissa listakärkeen noussut albumi. A Passion Playsta kaavailtiin tupla-albumia ja sen äänitykset aloitettiin verotussyistä Ranskassa. Saavutettuihin tuloksiin ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä ja kun nauhoitukset käynnistyivät uudelleen Lontoossa Morgan-studioilla, aikaisemmin nauhoitettuja kappaleita hyödynnettiin lopullisella albumilla säästeliäästi. Muutamat A Passion Playn originaaleissa nauhoituksissa äänitetyt kappaleet, kuten Skating Away ja Only Solitaire ilmestyivät A Passion Playn seuraajalla, vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Warchild. Tyylillisesti A Passion Play siirtyy voimakkaammin kohti progressiivista rockia kaikkien Jethro Tullin jäsenten soittaessa useita instrumentteja. Rockin lisäksi albumilla hyödynnetään elementtejä klassisesta musiikista ja vanhasta englantilaisesta folkista. Nimensä albumi on napannut traditionaalisesta, Kristuksen kärsimyshistoriaa kuvaavasta näytelmästä. Nimi on kuitenkin ironinen, sillä vaikka albumin alussa esitellään perinteistä kristillistä näkemystä kuolemanjälkeisestä elämästä, kristilliset teologiset päätelmät hylätään myöhemmin. Albumin originaalipainoksen mukana seurasi ironinen kuusisivuinen teatteriohjelma. Ronnie Pilgrim vierailee sekä taivaassa että helvetissä, mutta kumpikaan paikka ei ole häntä varten. Lopulta hänestä tulee elämänmatkaaja ja albumi antaa vahvan vaikutelman ikuisesta jälleensyntymisestä. Originaalin julkaisunsa jälkeen A Passion Play on julkaistu myös cd:nä ja vuonna 1998 Mobile Fidelity Sound Lab julkaisi albumista myös radioasemapromon sisältävän cd-version. Vuonna 2003 ilmestyi remasteroitu cd-versio, jossa oli lisäksi mukana videoraita. Albumin standardeilla cd-versioilla on maksimissaan kaksi raitaa, mutta vuoden 1998 cd-versiolla kullekin väliosalle on omat  raitansa. Vuonna 2014 albumin 40-vuotista olemassaoloa juhlistettiin boxilla A Passion Play:An Extended Performance, joka sisältää kaikki Ranskan Chateau D' Herovillessä tehdyt nauhoitukset sekä Steven Wilsonin tekemän uuden miksauksen. Se sisältää myös ennenjulkaisemattomia kappaleita, kuten Sailor ja The Big Top. Aikaisemmin Ranskassa tehtyjä nauhoituksia oli ollut saatavilla vuonna 1988 ilmestyneellä boxilla 20 Years of Jethro Tull sekä vuonna 1993 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Nightcap:The Unreleased Masters 1973-1991. Yhdysvaltojen lisäksi A Passion Play nousi listakärkeen Kanadassa. Saksassa ja Ranskassa se oli parhaimmillaan viidentenä ja Britanniassa vasta sijalla 13. ProgMagazinen sadan kaikkien aikojen parhaan progealbumin listalla A Passion Play saavutti sijan 49.

torstai 15. marraskuuta 2018

Perjantain pohjat:Nuorena edesmennyt merkittävä singer/songwriter

17. marraskuuta 1966 syntynyt ja 29. toukokuuta 1997 edesmennyt Jeffrey Scott Buckley, joka kasvatettiin Scott Moorheadin nimellä, oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi. Hän toimi Los Angelesissa sessiokitaristina vuosikymmenen ajan. 90-luvun alussa hän alkoi saavuttaa huomiota esittämällä covereita Manhattanin East Villagen keikkapaikoissa. Buckley ryhtyi kuitenkin keskittymään omaan materiaaliinsa. Useat levy-yhtiöt ja Jeffin isän Tim Buckleyn manageri Herb Cohen osoittivat kiinnostuksensa Buckleytä kohtaan. Jeff solmi sopimuksen Sonyn kanssa, muodosti yhtyeen ja levytti vuoden 1994 aikana ainoaksi jääneen albuminsa Grace. Seuraavan kolmen vuoden ajan yhtye promosi albumia konsertoimalla Yhdysvalloissa, Euroopassa, Japanissa ja Australiassa. Vuonna 1996 keikat loppuivat ja yhtye ryhtyi nauhoittamaan Gracen seuraajaa, albumia My Sweetheart the Drunk Tom Verlainen tuottamana. Vuonna 1997 Jeff muutti Memphisiin, Tennesseehen ja jatkoi kakkosalbuminsa työstämistä nauhoittamalla useita neliraitademoja ja esiintyi myös paikallisessa keikkapaikassa. 29. toukokuuta 1997 odottaessaan yhtyeensä paluuta New Yorkista Buckley hukkui kesken spontaanin iltauinnin. Hänen ruumiinsa löydettiin Missisippistä neljäs kesäkuuta samaisena vuonna. Buckleyn kuoleman jälkeen hänen materiaalistaan on ilmestynyt useita postuumeja julkaisuja. Niihin lukeutuu neliraitademoja, My Sweetheart the Drunkilla julkaistavaksi kaavailtuja studioäänityksiä sekä Live at the Sin-e –ep. Listamenestystä saavutti postuumisti Buckleyn versio Leonard Cohenin kappaleesta Hallelujah, joka nousi Britanniassa singlelistan kakkossijalle joulukuussa 2008. Buckley ja hänen työnsä ovat säilyneet suosittuina ja vuonna 2004 Rolling Stone listasi Buckleyn sijalle 39. kaikkien aikojen parhaiden solistien listallaan. Musiikkilehti Mojon joulukuun 2013 numerossa Grace nimettiin lehden 20-vuotisen olemassaolon 12:ksi parhaaksi albumiksi.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Torstain terävä:Haastattelussa The Rebellion

Joensuulainen pitkän matkan rokkari Pate Friman vastasi haastattelukysymyksiin uuden yhtyeensä The Rebellionin tiimoilta.

The Rebellionin tähänastinen historia? Yhtyeessänne on sen toiminta-aikana tapahtunut jo yksi miehistönvaihdos?

"Wild Willie & Big Deal jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle vuoden 2017 alussa. Koska itsellä oli kuitenkin runsaasti soittohaluja, oli luontevaa jatkaa samantyylistä rokkailua ja tällä kertaa triomuodossa. Mukaani sain WW&BD:n rumpalin Tuukka Riikosen ja monissa liemissä kieritellyn bassotaiturin, Markku Sivosen.
Wild Willielle oli sovittu keväälle pari keikkaa, mutta koska bändi ei kuitenkaan ollut valmis palaamaan tauolta, sovin järjestäjien kautta, että Rebellion hoitaa ne keikat. Settiin valkattiin iso liuta Wild Willielle kirjoittamiani biisejä ja muutamia sopivia covereita ja sitten menoksi. Vaikka bändi oli aivan alkutekijöissään, keikat olivat huikea menestys ja innostunut vastaanotto viestitti, että oikeaan suuntaan mennään.
Alusta asti ajatus oli, että ei lähdetä kiertämään kaikkia Esson baareja, vaan kehitellään juttua rauhassa ja tehdään täsmäkeikkoja genreä ymmärtävälle yleisölle. Samalla alkoi myös pikkuhiljaa syntyä ihan uutta Rebellion-musiikkia.
Oltuaan vuoden mukana, eli keväällä 2018, Tuukka ilmoitti haluavansa ottaa hiukan etäisyyttä musatouhuihin ja hän jättäytyi pois. Tilalle löytyi kovakätinen ja korkealta laulava Miika Räätäri ja homma loksahti lopullisesti paikoilleen! Tyyli suoraviivaistui, muuttui nykyaikaisemmaksi ja samalla päätettiin jättää ylimääräiset kikkailut ja artistivierailut pois ja keskittyä hiomaan tanakkaa trioilmaisua. Uusi, terävämpi visio synnytti myös heti paljon ideoita ja uutta musiikkia onkin sittemmin pukannut tasaiseen tahtiin."

Katsaus esikoisep:nne kappaleisiin ja yleisesti biisienne syntyprosessiin?  Ep:llä on mukana yksi coverbiisi. Oliko valikoituneen Billy Idolin White Weddingin lisäksi muita treeniasteelle ehtineitä lainakappale-ehdokkaita? Kuinka runsaasti omaa tuotantoa on tällä hetkellä kasassa ja ollaanko sitä  aikeissa julkaista lisää ja jos, minkälaisella aikataululla?

"I Know What I Want syntyi jo bändin ensimmäisenä vuonna. Kasasin sen nauhalle yöllä ja se esitettiin ensi kerran jo seuraavana iltana keikalla Tahkon Kunkussa. Rumpali kuuli biisin ensimmäistä kertaa vasta soundcheckissä... 😊 Goodbye Josephinen kohdalla mietin, viitsiikö näin yksinkertaista biisiä bändille edes tarjota, mutta kun aloin sitä treenien päätteeksi vaivihkaa rämpyttää, kundit tarttuivat siihen samantien ja se lähti heti lentoon! Oil & Gasoline oli vanha demo yli vuosikymmenen takaa ja kun löysin sen puolivahingossa arkistoistani, tuntui, että nyt aika ja bändi ovat oikeat sen toteuttamiselle. Biisi tuli tälle äänitteelle mukaan eräänlaisena bonuskappaleena, koska on niin erilainen.
Covereita emme ole erityisesti haeskelleet ja pääpaino tulee jatkossakin olemaan omassa musassa. White Weddingia jammailimme joskus treeneissä ja yritimme hakea siihen vähän rockabilly-vibea. No ei siitä oikein hillbillya tullut, mutta sitä on mukava soittaa ja se yllättää kivasti yleisön keikoilla.Uusia biisejä ja työstövaiheessa olevia aihioita on useita ja lisää tulee koko ajan. Nämä valikoituivat nyt tähän hetkeen. Tulevaisuuden julkaisuille ei ole vielä suunnitelmia, eikä aikataulujakaan. Nautitaan nyt tästä kiekosta 😊"

Mitä tarjottavaa The Rebellionilla on maamme rockabilly/rock n' roll-skeneen?

"Me emme ole hetkeäkään miettineet mitään syvällisempää sanomaa tai sisältöä tai musiikillista mullistusta. Eikä meitä oikeastaan edes kiinnosta kenelle meidän musiikkimme voisi olla suunnattu tai kuka siitä mahdollisesti tykkäisi. Tehdään sellaista mikä miellyttää meitä itseämme ja katsellaan sitten tykkääkö joku muukin. Ja on tietysti kiva, että tuntuu tykkäävän, mutta omilla ehdoilla tässä mennään."

Ensi vuoden alkuun teillä on sovittuna yksi keikka North Carelia Tattoo Festiin Nurmeksessa. Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat muilta osin?

"Ensi vuodelle on tosiaan sovittu se Nurmeksen North Karelia Tattoo Fest ja myös Euroopan laajuinen moottoripyörätapahtuma kesälle Mikkelin Visulahteen. Kuten jo aiemmin mainitsin, joka paikkaan ei olla änkeämässä, vaan katsellaan meille sopivat täsmätapahtumat. Niistä on muutamia alustavia suunnitelmiakin jo pöydällä ja oletan niitä tulevan lisääkin, kun meidän musiikkiamme on nyt kuultavissa.
Mulla on edelleen WW&BD:n jäljiltä myös hyviä kontakteja muualle Eurooppaan ja sieltäkin on tullut muutamia kiinnostuneita kyselyjä. Tehdään kaikessa rauhassa ja omilla ehdoilla, laajempaa suunnitelmaa ei ole."

Olisiko  The Rebellionille löydettävissä sukulaissieluyhtyeitä?

"Itse emme ole moista miettineet, mutta kyllä ihmiset joskus ovat sanoneet, että tämä kuulostaa vähän siltä tai tuolta. Onneksi niissä mielipiteissä on kuitenkin niin paljon hajontaa, että ehkä meillä on ihan oma juttu... 😊 Varmaan mahdolliset sukulaiset löytyvät samankaltaisista orkestraatioista, eli trioista, joissa kitaristi laulaa."

Nimeä rockin saralta laajasti ymmärrettynä kymmenen ehdotonta suosikkialbumiasi perusteluiden kera?

"Naaaaah.... en lähde tähän 😊 Diggailen rokkänrollia laajasti, enkä näe pointtia laittaa levyjä mihinkään järjestykseen. Sorry 😊"

tiistai 13. marraskuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen multi-instrumentalisteista

12. marraskuuta 1944 syntynyt Booker Taliaferro Jones Jr. on yhdysvaltalainen multi-instrumentalisti, lauluntekijä, levytuottaja ja sovittaja, joka tunnetaan parhaiten Booker T. and the MG's -yhtyeen johtohahmona. Hän on tehnyt studiotöitä useiden varsin tunnettujen artistien kanssa ja vastaanottanut Grammyn elämäntyöstään. Booker T. Jones syntyi Memphisissä, Tennesseessä keskiluokkaiseen opettajaperheeseen. Musiikillisesti Jones oli ihmelapsi. Hän soitti oboeta, saksofonia, trumpettia, bassoa ja pianoa koulussa ja urkuja kirkossa. Hän kävi Booker T. Washington High Schoolia. Jonesin ammattiura muusikkona alkoi 16-vuotiaana. Tuolloin hän soitti baritonisaksofonia Carla ja Rufus Thomasin kappaleessa Cause I Love You. Sen julkaisijana oli Satellite Records, josta kehittyi myöhemmin Stax Records. Willie Mitchell palkkasi Jonesin taustayhtyeeseensä. Siinä Jones soitti ensin saksofonia ja siirtyi myöhemmin basistiksi. Tässä yhteydessä Jones tapasi Al Jackson Jr:n, jonka hän toi Stax Recordsille. Samaan aikaan Jones muodosti trion David Porterin ja Maurice Whiten kanssa. Siinä hänen instrumenttinsa oli kitara. Estelle Axtonin omistamassa Satellite Record Shopissa Jones tapasi kitaristi Steve Cropperin, josta tuli yksi the MG's -yhtyeen jäsenistä sen perustamisvuonna 1962. Cropperin ja uruista vastanneen Jonesin lisäksi yhtyeen originaalikokoonpanoon kuuluivat basisti Lewie Steinberg ja rumpali Al Jackson Jr. Donald "Duck" Dunn korvasi lopulta Steinbergin basson varressa. Vielä koulussa ollessaan Jones oli mukana kirjoittamassa instrumentaalikappaletta Green Onions, josta muodostui massiivinen hitti vuonna 1962. Seuraavien vuosien aikana Jones opiskeli musiikkia, soitti viikonloppuisin MG's:in kanssa ja osallistui monien hittikappaleiden sävellystyöhön. Niistä mainittakoon bluesmies Albert Kingin Creamin popularisoima Born Under a Bad Sign. Vuonna 1970 Jones muutti Kaliforniaan ja lakkasi soittamasta Staxin äänityssessioissa. Hän oli mukana Stephen Stillsin vuonna 1970 ilmestyneellä nimettömällä albumilla. Vuoden 1971 Melting Pot oli viimeinen Staxin julkaisema Booker T and the MG's-albumi. Vuonna 1969 Jones meni naimisiin Rita Coolidgen siskon Priscilla Coolidgen kanssa. Hän tuotti Coolidgen vuonna 1970 ilmestyneen esikoisalbumin Gypsy Queen. Kaksikko julkaisi kolme yhteistä albumia:Vuoden 1971 Booker T &Priscilla, vuonna 1972 ilmestyneen albumin Home Grown ja seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton Chronicles. Jones oli tuottajana myös Priscillan vuonna 1979 ilmestyneellä viimeisellä sooloalbumilla Flying. Kaksikon avioliitto päättyi kyseisenä vuonna. Vuonna 1981 Jones pääsi listoille kappaleella I Want You ja hän tuotti Rita Coolidgen albumin sekä Bill Withersin esikoislevyn Just as I Am, jolla Jonesia kuultiin myös kitaristina ja  kosketinsoittajana sekä Willie Nelsonin albumin Stardust. Kosketinsoittajana Jonesia on kuultu esimerkiksi Ray Charlesin ja Neil Youngin albumeilla. Maaliskuun alussa 1995 Booker T and the MG's voitti parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn kappaleella Cruisin'. Jones konsertoi edelleen sekä MG's:n että oman Booker T Jones Bandinsa kanssa. Siihen kuuluvat kitaristi Vernon Black, rumpali Darian Gray ja basisti Melvin Brannon. Vuonna 1992 Jones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja vuonna 2007 muusikoiden Hall of Fameen. Vuonna 2009 Jonesilta ilmestyi uusi Drive -By Truckersin kanssa levytetty albumi Potato Hole. Tammikuun lopussa 2010 kyseinen albumi voitti parhaan instrumentaalialbumin palkinnon järjestyksessään 52:ssa Grammy Awardsissa. Vuonna 2011 oli vuorossa albumi The Road from Memphis. Sen työstämiseen osallistuivat rumpali Questlove, kitaristi Kirk Douglas ja basisti Oven Biddle The Roots-yhtyeestä sekä Motown-kitaristi Dennis Coffey ja perkussionisti Stewart Killen. Albumilla vierailevista solisteista mainittakoon Lou Reed. Helmikuussa 2012 myös kyseinen albumi vastaanotti parhaan popinstrumentaalialbumin Grammyn. Kesäkuussa 2013 Jones julkaisi Stax Recordsilla kymmenennen sooloalbuminsa Sound the Alarm, vaikka hän oli alun perin jättänyt kyseisen yhtiön yli 40 vuotta  aikaisemmin vuonna 1971. Syyskuun alussa 2017 72-vuotias Jones esiintyi Royal Albert Hall BBC Prompsissa Jools Holland & His Rhythm and Blues Orchestran kanssa tribuuttikonsertissa Stax Recordsille esimerkiksi Steve Cropperin ja Sam Mooren kanssa. Lokakuun lopussa 2019 ilmestyi Jonesin elämäkertateos Time is Tight:My Life, Note by Note.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Tiistain tukeva:Roy Woodin The Moven jälkeinen glamrockyhtye

Wizzard oli The Moven johtohahmona muistetun ja Electric Light Orchestran perustajajäseniin lukeutuneen Roy Woodin perustama glamrockyhtye. The Guinness Book of 500 Hits -kirjan mukaan Wizzard henkilöityi yhtä voimakkaasti Roy Woodiin kuin Wings Paul Mc Cartneyhin. Electric Light Orchestran esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen henkilökohtaiset ja musiikilliset erimielisyydet Roy Woodin ja Jeff Lynnen välillä kasvoivat niin suuriksi, ettei kaksikko voinut työskennellä samassa yhtyeessä. Niinpä Wood lähti ja otti mukaansa ELO:n kosketinsoittajan Bill Huntin ja sellistin Hugh McDowellin sekä ääni-insinöörin Trevor Smithin. Uuden yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Movessa soittanut basisti Rick Price, aikaisemmin birminghamilaisyhtyeessä The Mongrel soittaneet rumpalit Charlie Grima ja Keith Smart sekä saksofonistit Mike Burney ja Nick Pentelow, joista viimeksi mainittu on näyttelijä Arthur Pentelowin poika. Ennen kuin Wizzard ryhtyi levyttämään kakkosalbumiaan Introducing Eddy and The Falcons, McDowell poistui yhtyeen rivistöstä, eikä hänen tilalleen otettu ketään. Levytyksen aikana myös Bill Hunt lähti ja hänen paikkansa otti niin ikään Mongrelissa vaikuttanut Bob Brady. Vuonna 1975 Wizzardin viimeisen albumin 200's Main Street levyttämiseen aikaan Keith Smart lähti ja hänen tilalleen ei otettu ketään. Debyyttikeikkansa Wizzard soitti Wembleyn stadionin The London Rock N' Roll Showssa viides elokuuta 1972. Toinen esiintyminen oli Readingin festivaalilla myöhemmin samassa kuussa. Wizzard esiintyi usein Top of the Popsissa ja yhtyeestä muodostui eräs glamrockin visuaalisimmista yhtyeistä. Tammikuussa 1973 Wizzard saavutti ensimmäisen top ten-menestyksensä kappaleella Ball Park Incident. Yhtyeen kakkossingle See My Baby Jive teki kunniaa Phil Spectorin Wall of Soundille ja siitä muodostui Wizzardin suurin hitti. Kappale nousi nimittäin brittilistan kärkeen neljän viikon ajaksi. Se myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Seuraava single Angel Fingers nousi myös listakärkeen yhden viikon ajaksi. Yhtyeen esikoisalbumi Wizzard Brew ei seuraajiensa tavoin sisältänyt lainkaan singlehittejä, vaan painottui jazztyyppisiin jameihin ja saksofoni-improvisaatioihin. Yhtyeen vuoden 1973 joulusinglestä I Wish It Would Be Christmas Everyday muodostui aikakautensa standardi sekä Britanniassa että Irlannissa. Single julkaistiin uudestaan vuonna 1981 ja vuonna 1984 siitä ilmestyi 12-tuumainen uudelleen äänitetty versio. Vuonna 1973 ilmestyi myös Roy Woodin sooloalbumi Boulders, jolta poimittiin top 20-hitti Dear Elaine.  Vuonna 1974 Wizzard teki paluun top teniin singlellä Rock N' Roll Winter (Loony's Tune), joka b-puolensa Dream of Unwinin tavoin oli nauhoitettu ja julkaistu monoversiona. Myöhemmin samana vuonna Yhdysvalloissa tehty kiertue ei tuonut yhtyeelle lisää suosiota, mutta se tapasi Brian Wilsonin ja vierailun seurauksena osa Wizzardin jäsenistä päätyi mukaan The Beach Boysin vuonna 1976 ilmestyneelle singlelle It's Ok. Wizzard kohtasi taloudellisia vaikeuksia esimerkiksi Bill Huntin tavaksi tulleen pianojen hajottamisen vuoksi. Angel Fingersiä levyttäessään yhtye kulutti enemmän studioaikaa kuin Paul McCartney ja Wings koko Band on the Run -albuminsa levyttämiseen. Syksyyn 1975 mennessä Wizzard oli lopettanut toimintansa. Yhtyeen jäähyväisssingle Rattlesnake Roll jäi vaille listamerkintää. Yhtyeen jazzorientoitunut albumi Main Street julkaistiin postuumisti vasta vuonna 2000. Alun perin yhtyeen kakkosalbumista olisi pitänyt tulla tupla ja Main Streetin kappaleet olisivat muodostaneet sen jälkimmäisen levyn. Wizzardia seurasi Woodin ja Rick Pricen lyhytikäinen yhtye Wizzo Band. Sen jälkeen Wood siirtyi soolouralle. Hän on lisäksi tuottanut levyjä muille yhtyeille ja artisteille. Doo-wop-yhtye Dartsin cover Duke of Earlista nousi vuonna 1979 top teniin. Saksofonisti Mike Burney menehtyi 13. marraskuuta 2014 76-vuotiaana kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Maanantain mainio:Stephen Stillsin ja Neil Youngin yhteinen albumi

Stills-Young Band:Long May You Run

20. syyskuuta 1976 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stills-Young Bandin nimiin kreditoitu Long May You Run on Neil Youngin ja Stephen Stillsin yhteistyötä edustava pitkäsoitto. Billboardin listalla albumi saavutti parhaimmillaan sijan 26. ja myi kultalevyksi. Kyseessä on ainoa Stillsin ja Youngin yhteistyötä edustava albumi ja musiikillisesti se jatkaa kaksikon Buffalo Springfieldissä ja Crosby, Stills Nash and Youngissa  aloittamaa tyyliä. Americana ja folk-tyylien lisäksi osassa pitkäsoiton kappaleista on tietynlaista jazzhenkeä ja kakkospuolella jopa hienoisia taiderockvaikutteita. Crosby, Stills, Nash and Youngin vuoteen 1974 ajoittuneen stadionkiertueen jälkeen nelikko ei saanut työstetyksi uutta suunnittelemaansa studioalbumia. Sille kaavaillut kappaleet pääsivät silti suurelta osin mukaan yhtyeen jäsenten sooloalbumeille. Stills levytti kaksi Youngin käsialaa ollutta kappaletta. Niistä New Mama ilmestyi albumilla Stills ja The Loner pitkäsoitolla Illegal Stills. Alkuvuodesta 1976 Stills ja Young alkoivat työstää yhteistä albumia, jolla he päättivät jatkaa kitaratutkimuksiaan siitä, mihin olivat Buffalo Springfieldin riveissä jääneet. Crosby ja Nash tulivat myös mukaan ja hetken aikaa Long May You Run vaikutti uudelta odotetulta CSNY-albumilta. Lähellä deadlinea Crosby ja Nash lähtivät kuitenkin viimeistelemään vuonna 1976 ilmestynyttä albumiaan Whistling Down the Wire. Stills ja Young poistivat toisen kaksikon laulu- ja muut osuudet originaaleilta masternauhoilta. Crosby ja Nash eivät olleet aikeissa jatkaa musiikillista yhteistyötään, mutta jo seuraavana vuonna he olivat mukana uudella Crosby, Stills Nash-albumilla. Stills-Young Band koostui muilta osin Stillsin yhtyeen muusikoista ja se aloitti kiertueen vuonna 1976 jo ennen Long May You Run- albumin julkaisua. Kiertue alkoi 23. kesäkuuta 1976 Clarkstonista, Michiganista, mutta yhdeksän keikan jälkeen Stills sai jatkaa kiertuetta soolona. Young on myöhemmin perustellut lähtöään sillä, ettei kiertue toiminut, eikä balanssi ollut oikea. Long May You Runin nimikappale julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 71. Young esitti kyseisen kappaleen Tonight with Conan O' Brien shown viimeisessä ohjelmassa 22. tammikuuta 2010 ja Vancouverin olympialaisten päätösseremoniassa helmikuun viimeisenä samaisena vuonna.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Sunnuntain extra:Brittiprogen klassikon livealbumi

Emerson Lake and Palmer:Pictures at an Exhibition

Marraskuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pictures at an Exhibition on brittiläisen progressiivista rockia edustavan yhtyeen Emerson Lake and Palmerin livealbumi ja samalla kolmas levy. Sillä yhtye esittää sovituksensa Modest Mussorskyn samannimisestä sävellyksestä. Nauhoitus on tehty Newcastlen City Hallissa 26. maaliskuuta 1971. Keith Emerson oli todentanut kyseisen sävelteoksen orkesteriesityksen useita vuosia aikaisemmin ja halusi tehdä siitä sovituksen. Greg Lake ja Carl Parmer hyväksyivät Emersonin idean. Brittilistalla Pictures at an Exhibition saavutti kolmannen sijan ja Billboardin listalla albumi nousi kymmenenneksi. Vuonna 2001 Pictures at an Exhibitionista julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi myös kappaleesta levytetyn studioversion. Levyn avaava urkusoolo Promenade on soitettu Newcastle City Halliin vuonna 1928 sijoitetulla Harrison & Harrison pilliurulla. Sen sijaintipaikka oli lavan yläpuolella terassilla, jota hyödynnettiin kuorojen esityksissä. Carl Palmerin rumpuosuus yhdisti kyseisen kappaleen lopun sitä seuranneeseen koko trion soittamaan instrumentaalikappaleeseen The Gnome. Palmerin osuuden aikana Emerson riensi takaisin lavalle. Manageriportaan kanssa ilmenneiden konfliktien vuoksi Pictures at an Exhibition julkaistiin vasta Emerson Lake and Palmerin toisen ja menestyksekkääksi osoittautuneen studioalbumin Tarkuksen jälkeen. Tuolloinkin se ilmestyi mid price-hintaisena albumina. Island Records pelkäsi nimittäin huonoja myyntilukuja ja olisi alun perin halunnut julkaista ELP:n konserttilevyn klassiseen musiikkiin erikoistuneen levy-yhtiön kautta. Yhdeksäs joulukuuta 1970 Lyceum Theatressa soitetusta Emerson Lake and Palmerin konsertista kuvattiin video, jota esitettiin elokuvateattereissa pienessä mittakaavassa vuonna 1973. Dolby Surround Soundin sisältänyt dvd-versio konsertista julkaistiin vuonna 2000. Pictures at an Exhibitionin kansi on William Neilin käsialaa. Siinä hyödynnetyt maalaukset ovat myöhemmin olleet nähtävillä Lontoon Hammersmith Town Hallissa. Emerson Lake and Palmerin sovitus Pictures at an Exhibitionista hyödyntää ainoastaan neljää Mussorskyn originaaliesityksen kymmenestä kappaleesta. Konsertissa teos esitettiin yhtenä jatkuvana kappaleena, jossa yhtyeen säveltämät osuudet täydensivät Mussorskyn originaaleja teemoja.