Blizzard of Ozz on Ozzy Osbournen debyyttisooloalbumi. Se julkaistiin
Britanniassa 20. syyskuuta 1980 ja Yhdysvalloissa 27. maaliskuuta 1981.
Kyseessä on Osbournen ensimmäinen julkaisu hänen erottuaan Black
Sabbathista vuonna 1979 ja ensimmäinen niistä kahdesta
Osbournen soololevystä, jolla kitaristina kuultiin Randy Rhoadsia ennen
hänen vuoteen 1982 ajoittunutta kuolemaansa. Osbourne, Rhoads ja basisti
Bob Daisley kirjoittivat suuren osan albumin materiaalista
treenatessaan Monmouthissa, Walesissa. Rumpalina tuolloin vaikuttanut
Barry Screnage ei osallistunut biisinkirjoitukseen, eikä häntä koskaan
kaavailtu yhtyeen pysyväksi rumpaliksi. Yhtye äänitti demot kappaleista I
Don't Know, Crazy Train, Goodbye to Romance ja Looking at Me Looking at
You alkuvuodesta 1980 Birminghamissa aikaisemmin Lone Starissa
rummuttaneen Dixie Leen kanssa. Hänestä olisi toivottu yhtyeeseen
pysyvää jäsentä, mutta Daisleyn mukaan Lee ei ollut tarvittava osa
palapeliä. Useiden koesoitettujen rumpaleiden joukosta valinta kohdistui
Uriah Heepissä musisoineeseen Lee Kerslakeen. Täydennetty kokoonpano
matkusti Closesterhiren Clearwell Castleen treenaamaan kuudeksi päiväksi
ja antamaan Kerslakelle mahdollisuuden oppia uudet kappaleet. Viikkoa
myöhemmin yhtye matkusti Ridge Farm Studioon aloittamaan uuden albumin
äänitykset. Ensimmäinen pitkäsoittoa varten kirjoitettu kappale oli
Goodbye to Romance, joka Osbournen mukaan oli hänen tapansa sanoa
hyvästit Black Sabbathille. Osbourne nimittäin uskoi yhtyeestä lähtönsä
jälkeen uransa olevan ohi. Soitettuaan keikan Birminghamissa yhtye
palasi Clearwell Castleen miksaamaan Goodbye to Romancen singlejulkaisua
varten. Seuraavana aamuna levy-yhtiö Jet Records kertoi puhelimitse
haluavansa singleksi toisen kappaleen. Rhoads, Daisley ja Kerslake
kirjoittivat nopeasti kappaleen You Said It All, jolla Kerslake oli
leadvokalistina.
Kappaletta ei koskaan levytetty virallisesti, mutta
liveversio siitä kuullaan vuonna 1980 ilmestyneellä Ozzy Osbourne Live
EP:llä. Viimeinen albumia varten kirjoitettu kappale oli No Bone Movies.
Sitä kaavailtiin aluksi ainoastaan singlen b-puoleksi, mutta se
otettiin mukaan pitkäsoitolle, jotta Kerslake saisi krediittinsä
säveltäjätietoihin. Kaikki muut albumin kappaleet oli nimittäin
kirjoitettu ennen hänen liittymistään yhtyeeseen. Kosketinsoittaja Don
Airey kertoo kirjoittaneensa osia kappaleeseen Revelation ( Mother
Earth) sekä Mr Crowleyn intron studiossa, vaikka hän ei koskaan
vastaanottanut sävellyskredittejä työstään. Albumin, kuten myös sitä
seuranneiden Osbournen soololevyjen tuottajana toimi Max Norman.
Pitkäsoiton levyttämisen aikaan yhtyeen nimi oli Blizzard of Ozz ja
samanniminen albumi oli tarkoitus kreditoida yhtyeen nimiin Osbournen
nimen ollessa pienemmällä printillä. Yhtyeen soittaessa Readingin
festivaaleilla 1980 sen nimenä oli Ozzy Osbourne's New Band. Rhoadsin ja
Daisleyn osuus biisinteossa ja kappaleiden sovittamisessa oli
merkittävä ja Rhoads ei ollut kiinnostunut soittamaan taustayhtyeessä
solistille, jonka osuus kappaleiden sävellystyössä ei ollut yhtä merkittävä. Lee Kerslaken mukaan Rhoads miltei jätti yhtyeen
loppuvuodesta 1981. Pitkäsoiton kappaleista Crazy Train ja Mr Crowley
julkaistiin singleformaatissa. Niistä ensin mainittu nousi Billboardin
listalla yhdeksänneksi ja siitä on muodostunut eräs Osbournen
soolotuotannon keskeisimmistä kappaleista, joka soi edelleen ahkerasti
classic rock radio-tyyppisillä asemilla. Itse Blizzard of Ozz
-pitkäsoitto on myynyt yli kuusi miljoonaa kappaletta, eli kyseessä on
Osbournen suosituin sooloalbumi. Nelinkertaista platinaa hänen
soolotuotantosa osalta saavutti seuraavaksi vasta vuonna 1991 julkaistu
pitkäsoitto No More Tears.
14. maaliskuuta 1980 ilmestynyt ja Tom Allomin tuottama On through the Night on brittiläisen hardrockyhtyeen Def Leppardin esikoispitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se saavutti viidennentoista sijan ja Billboardin listalla sijoitus oli 51. Albumi sisältää muun muassa uudelleen levytetyt versiot yhtyeen itsenäisesti julkaisemalla nimikkoep:llä alun perin ilmestyneistä kappaleista Rocks Off ja Overture. Muut On through the Nightin kappaleista ovat uusioversioita alun perin demoille äänitetyistä kappaleista ja niiden originaaliversioita kuultiin First Strike ja Warchild-nimisillä bootlegeilla. On through the Night saavutti kultalevyn marraskuussa 1983 ja platinaa pitkäsoitto myi toukokuussa 1989. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Wasted, Hello America ja Rock Brigade. Ensiksi mainitun singleversio eroaa kuitenkin pitkäsoitolla julkaistusta ja sen b-puolella Hello Americasta kuullaan eri versio kuin albumilla. Kappaleen When the Walls Come Tumblin Down puheosuudessa kuullaan The Strawbsin Dave Cousinsia, vaikka keikkakontekstissa ja demoversioilla siitä vastaa Leppardin solisti Joe Elliott. Omien sanojensa mukaan Cousins tekee introssa parhaan mahdollisen Lawrence Oliver-imitaationsa. On through the Night saavutti yleisesti myönteiset arviot. Def Leppardin musiikillisessa ilmaisussa kuultiin paitsi varhaisemman brittiheavyn, myös uuden aallon vaikutusta. Vuoden 1983 jälkeen suurin osa albumin kappaleista putosi pois Def Leppardin keikkasetistä. Rock Brigadea ja Wastedia soitettiin silti vielä vuoden 2000 jälkeen. On through the Nightin kanssa samoihin aikoihin levytettyä Good Morning Freedomia soitettiin vuonna 2013 Viva Hysteria- kiertueen keikoilla.
30. marraskuuta 1943 syntynyt Leo David William Lyons on
englantilaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään
brittiläisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin basistina.
Mansfieldissa, Nottinghamshiressa syntynyt Lyons ryhtyi
ammattimuusikoksi kuudentoista vuoden iässä. Hänestä tuli Ten Years
Afterin perustajajäsen. Varhaisemman yhtyeensä The Jaybirdsin riveissä
Lyons ja kitaristi Alvin Lee soittivat Hampurin Star Clubilla vuonna
1962 ainoastaan viikko The Beatlesin jälkeen. Lyons soitti clubin
housebandissa Tony Sheridanin kanssa, mutta ehti vierailla myös Top Ten
Clubilla kitaristi Alvin Leen kanssa. The Jaybirds palasi Britanniaan,
muutti kotikaupungistaan Lontooseen ja solmi ensimmäisen
levytyssopimuksensa legendaarisen tuottajan Joe Meekin kanssa. Vuosien
1963 ja 1966 välillä Lyons soitti The Jaybirdsissä ja toimi myös yhtyeen
managerina. Lisäksi hän konsertoi useiden aikakauden popartistien
taustalla, esiintyi näytelmässä Lontoon West-Endissä ja soitti
säännöllisesti lontoolaisessa yökerhossa kilpailun voittaneen
britiläisen jazzkitaristi Denny Wrightin kanssa. Vuoteen 1967 mennessä
yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Ten Years After. Se oli saanut pysyvän
kiinnityksen Lontoon Marquee-clubille ja julkaissut Deramin kautta
nimeään kantaneen esikoisalbuminsa. Pian yhtyeestä muodostui varsin
suosittu live-esiintyjä ympäri Eurooppaa. Fillmore Eastin ja Fillmore
Westin perustajan BillGrahamin kuultua Ten Years Afterin esikoislevyn
hän tarjosi yhtyeelle esiintymismahdollisuutta New Yorkissa ja San
Franciscossa. Ten Years After soitti myös Newportin Jazz festivaaleilla
yhtenä ensimmäisistä rockyhtyeistä. Siellä ja Yhdysvaltain-kiertueellaan
Ten Years After soitti Nina Simonen, Miles Davisin ja myös muiden
jazzlegendojen kanssa. Samaisen vuoden elokuussa yhtyeen encorena
Woodstockissa soittama I'm Going Home muodostui kyseisen palkitun
musiikkielokuvan huippuhetkeksi ja Ten Years After pääsi entistä
suuremman yleisön tietoisuuteen. Jo kyseisen intensiivisen kymmenminuuttisen ansiosta
Ten Years After ansaitsi paikkansa rockin historiassa ja yhtyeen albumit
ovat edelleen kysyttyjä. Vuosien 1968 ja 1975 välillä Ten Years After
esiintyi esimerkiksi Miami Pop Festivaalilla, Isle of Wightin vuoden 1970
festivaalilla ja Toronto Peace Festivaalilla. Lyonsin arvion mukaan
yhtye tavoitti esiintymisillään 75 000 uutta diggaria viikossa, mikä
merkitsi noin neljää miljoonaa vuoden aikana. Muusikon uransa lisäksi
Lyons on toiminut myös levytuottajana. Ten Years Afterin lisäksi hän on
tuottanut esimerkiksi UFO:a, Magnumia, Procol Harumia, Frankie Milleria,
Richard & Linda Thomnpsonia sekä Chris Farlowea. Vuonna 1975
Chrysalis Records palkkasi Lyonsin studiomanageriksi Wessex-studioille
Lontooseen. Myöhemin hän rakensi itse kaksi studiota. Lyonsin muihin
projekteihin kuuluu musikaaleja, sarjakuvasoundtrackeja, elokuvia ja
musiikkivideoita. Yhtyeensä Kickin kanssa Lyons on julkaissut kaksi
cd:tä ja hänen kappaleitaan on hyödynnetty televisiossa ja elokuvissa.
Basistin roolissa Lyons on vieraillut Savoy Brownin ja Leslie Westin
levyillä. Nashvillesta käsin vaikuttanut Hayes Street Music palkkasi
Lyonsin kirjoittajakseen. Vuonna 1998 Lyons muutti viimein Nashvilleen
toimittuaan sitä ennen pitkään Britanniasta käsin. Vuonna 2003 Joe Gooch
otti Alvin Leen paikan uudelleen toimintansa aloittaneessa Ten Years
Afterissa. Tuottajan ja kirjoittajan töidensä lisäksi Lyons jatkoi
keikkailua kyseisen yhtyeen kanssa kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2010 Lyons
perusti Goochin kanssa Ten Years Afterin sivuprojektiksi
blues/voimatrion Hundred Seventy Split, joka julkaisi esikoisalbuminsa
The World Won't Stop. Vuoden 2013 lopussa Leo ja Joe jättivät Ten Years
Afterin ja seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi Hundred Seventy Slipin
nimeä kantanut kakkosalbumi. Helmikuussa 2015 ilmestynyt yhtyeen kolmas pitkäsoitto The Road nousi Saksassa uusien blueslevyjen listan kärkeen.
Neljäs albumi Tracks julkaistiin lokakuussa 2017 ja se
saavutti samaisella listalla viidennen sijan. Hundred Seventy Split on
vakiinnuttanut asemansa keikkayhtyeenä ja sen ohjelmistoon kuuluu oman
tuotannon lisäksi myös klassisia Ten Years After -paloja. Lyons on
vegetaristi ja hä asuu Cardiffissa Walesissa. Lyons on naimisissa ja
hänellä on kaksi täysi-ikäistä poikaa.
Live at Winterland on The Jimi
Hendrix Experiencen livealbumi, jonka nauhoitukset ovat San Franciscon
Winterland Ballroomista. Siellä yhtye esiintyi lokakuun 10:n ja 12.
päivän välillä vuonna 1968 soittaen kunakin iltana kaksi konserttia.
Albumin julkaisijana oli postuumisti Rykodisc vuonna 1987 ja kyseessä
oli ensimmäinen tuoreeltaan cd:nä ilmestynyt Hendrixin pitkäsoitto.
Ilmestymisvuotenaan se oli parhaiten myynyt itsenäisen levy-yhtiön
julkaisema albumi. Yli 200 000 kappaleen myynnillään kyseessä oli vuosiin parhaiten menestynyt Hendrixin albumi. Village Voiceen
kirjoittanut Robert Christgau oli vakuuttunut äänitysten laadusta. Hänen
mukaansa ne ylittivät Hendrixin varhaisemmat livelevyt ja cd oli
erinomainen formaatti kyseisen soundin hyödyntämiseen. Ilmestymisvuotensa lopussa
Christgau nimesi Live at Winterlandin kyseisen vuoden kymmenenneksi
parhaaksi albumiksi. Christgau kirjoitti albumista tuoreemman arvion
Blenderiin, eikä hänen mielipiteensä ollut muuttunut. Christgaun mukaan digitalisaatio, joka mahdollisti kolmena iltana soitetuista konserteista
koostetun keskeyttämättömän konsertin, määritteli
kuolemanjälkeisen Hendrixin uudelleen ja säilyy varsin realistisena
livedokumenttina. Live at Winterlandin kappalevalinnat painottuvat The
Jimi Hendrix Experiencen debyyttialbumiin Are You Experienced? ja singlekappaleisiin.
Axis:Bold as Lovelta mukana on ainoastaan Spanish Castle Magic ja
harvinaisuuksista Tax Free sekä harvinaisemmista covereista Creamin
Sunshine of Your Love. Vuonna 1992 Live at Winterlandista julkaistiin
bonuslevyn sisältänyt versio. Se sisälsi kolme aikaisemmin
julkaisematonta kappaletta lokakuun 11:n päivän konserteista vuonna 1968. 12.
syyskuuta 2011 ilmestyi neljän cd:n boxi Winterland, joka sisälsi
näytteitä kaikista kuudesta konsertista. Amazon.comissa myyty rajoitettu
painos sisältää myös viidennen levyn, joka koostuu miksauspöydästä
taltioidusta bootlegnauhoituksesta konsertista, jonka The Jimi Hendrix Experience soitti Fillmore Auditoriumissa neljäs
helmikuuta 1968.
Kuudes maaliskuuta 1970 Motown
Recordsin julkaisemana ilmestynyt Psychedelic Shack on The Temptationsin
kahdestoista studioalbumi, joka edustaa yhtyeen psykedeelistä tyyliä
puhtaimmillaan Pitkäsoitto on kokonaisuudessaan Norman Whitfieldin ja Barret
Strongin kirjoittama ja ensiksi mainitun tuottama. Motown-soundin
vastapainoksi kyseisellä albumilla hyödynnetään hardrockkitaroita,
syntetisaattorilla luotuja ääniefektejä, moniraidoitettuja rumpuja ja
stereo-soundisia liikkuvia lauluosuuksia, jotka kaikki osaltaan antavat
albumille The Temptationsin varhaisempaa tuotantoa raskaamman ja
vähemmän perinteisen olemuksen. Kyseessä on eräs viimeisistä
pitkäsoitoista, jonka The Temptationsin kolmas Dennis Edwardsista, Paul
Williamsista, Eddie Kendricksistä, Melvin Franklinista ja Otis
Williamsista koostunut kokoonpano työsti. Paul Williams oli kamppaillut
alkoholisminsa kanssa jo viiden vuoden ajan ja Temptations joutui
välillä hyödyntämään hänen tuuraajanaan Otis Williamsin vanhaa ystävää
ja The Monitors-yhtyeen leadvokalistina toiminutta Richard Streetiä. Eddie
Kendricksin erimielisyydet Otis Williamsia ja Melvin Franklinia kohtaan
kasvoivat ja yhtye ei pitänyt tavasta, jolla levy-yhtiö sitä kohteli.
Mainitut seikat johtivat Kendricksin eroamiseen The Temptationsista
alkuvuodesta 1971. Kuten The Temptationsin psykedeelisen kauden
albumeilla yleisestikin, Norman Whitfieldillä oli täysi luova kontrolli
myös Psychedelic Shackin tapauksessa. Kendricksillä oli kuitenkin mahdollisuus lauluharmonioiden ajoittaiseen sovitustyöhön. Pitkäsoitto alkaa sen
nimikappaleella, tosin aluksi kuullaan pieni pätkä Temptationsin
varhaisempaa hittiä I Can't Get Next to You. Psychedelic Shackin
nimikappale julkaistiin albumin ainoana singlenä ja se erosi kaikista yhtyeen varhaisemmista levytyksistä. Kappaleessa lauluosuudet,
kitaralinjat ja rummut vaihtavat paikkaa stereospektrissä. Kaikilla
Temptationsin jäsenillä on kappaleessa omat soolo-osuutensa.
Kosketinsoittaja Earl Van Dyke muistaa Psychedelic Shackin eräänä
suosikkinauhoituksistaan. You Make Your Own Heaven and Hell Here Right
on Earth julkaistiin Temptationsin vuoden 1971 singlemenestyksen Just My
Imagination (Running Away with Me) b-puolella. Motown-yhtyeisiin
lukeutunut Undisputed Truth levytti kappaleesta Whitfieldin tuottaman ja
originaaliin verrattuna hidastempoisemman coverversion, joka saavutti
R&B-listalla sijan 24. Myös Undisputed Truthin edellinen single
Smiling Faces Sometimes oli ollut alun perin The Temptationsin
tuotantoa. Hum Along and Dance on sanaton kappale, joka osaltaan kuvasti
tuottajan sananvaltaa yhtyeeseen. Vuonna 1973 Rare Earth ja The
Jackson 5 levyttivät kumpikin kyseisestä kappaleesta coverversionsa. Psychedelic Shackilla mainittua biisiä seuraa yli kahdeksanminuuttinen Take a Strol
thru Your Mind, jolla kaikki viisi The Temptationsin jäsentä jakavat
lauluosuudet. Pitkäsoiton kakkospuolen avaa sen ainoa balladi, It's
Summer, jonka puheosuudesta vastaa yhtyeen basso Melvin Franklin. The
Temptations levytti kappaleesta myöhemmin vokalisoidun version albumilleen
Solid Rock ja tuolloin kappale julkaistiin myös singleformaatissa. War
on Paul Williamsin ja Dennis Edwardin vokalisoima vakava protesti
Vietnamin sotaa vastaan. Motown levy-yhtiö vastaanotti runsaasti
pyyntöjä kappaleen julkaisemiseksi singleformaatissa. The Temptationsin uraa ei
kuitenkaan haluttu vaarantaa kyseisellä poliittissävytteisellä
kappaleella ja niinpä se ilmestyikin singlenä Edwin Starrin levytyksenä.
Psychedelic Shackin kaksi viimeistä kappaletta ovat myös Gladys Knight
& The Pipsin levyttämiä. You Need Love Like I Do (Don't You) on
Temptationsin näkemyksenä Kendricksin leadvokalisoima ja Pips levytti
oman versionsa kappaleesta samoihin aikoihin ja se julkaistiin singlenä.
Albumin päättää Kendricksin liidaama yli seitsenminuuttinen Friendship
Train, jonka The Pips julkaisi singlenä jo edellisenä vuonna. Tom Jones
ja Heather Small levyttivät coverversion You Need Love Like I Do (Don't
Yousta) Jonesin vuonna 1999 ilmestyneelle albumille Reload.
John Mayall & The Bluesbreakers oli brittiläinen, solisti,
lauluntekijä ja multi-instrumentalisti John Mayallin johtama
bluesrockyhtye. Vaikka se ei saavuttanut ainuttakaan listahittiä, yhtye sai kunnian olla suoranaisena korkeakouluna useille keskeisille englantilaisille
rock- ja bluesmuusikoille. Monet heistä ehtivät soittaa
Bluesbreakersissä ennen lopullista läpimurtoaan muissa yhtyeissä. The
Bluesbreakersissä soittaneista muuusikoista mainittakoon pikaisesti Eric
Clapton, Jack Bruce, Peter Green, John McVie, Mick Taylor sekä Ansley
Dunbar. Mayall hyödynsi yhtyeen nimeä vuosien 1963 ja 1967 välisenä
aikana ja pudotti sen sitten noin 15:ksi vuodeksi. Vuonna 1982
ilmoitettiin The Bluesbreakersin paluusta ja kyseistä nimeä käytettiin
vuoteen 2008 saakka, jolloin yhtye lopetti toimintansa. Nimen yleisyyden
vuoksi ei ole yksiselitteistä, mitkä levytyksistä on kreditoitu
yksistään Mayallille ja mitkä Mayalille ja hänen yhtyeelleen. Yhtye,
josta muodostui vuonna 1965 The Bluesbreakers, aloitti toimintansa
maaliskuussa 1963. Kaiken kaikkiaan sillä on ollut yli sata erilaista
kokoonpanoa. Eric Clapton liittyi Bluesbreakersiin huhtikuussa 1965 ja
toi kitaran dominoiman bluesin yhtyeen ohjelmistoon. Hän oli jättänyt
The Yardbirdsin keskittyäkseen juuri kyseiseen tyylilajiin. Ensimmäinen
Mayallin yhtyeensä kanssa tekemä levytys oli kappaleet Crawling Up a
Hill/Mr James sisältänyt single ja se julkaistiin toukokuussa 1964.
Levyllä musisoivat basisti John McVie, kitaristi Bernie Watson ja
rumpali Martin Hart. Singlen julkaisun jälkeen kahden viimeksi mainitun
paikat ottivat Roger Dean ja Hughie Flint. Kyseinen kokoonpano soitti
John Mayallin esikoisalbumila John Mayall Plays John Mayall ja sitä
seuranneella singlellä Chrocodile Walk/Blues City Shakedown.
Decca-levy-yhtiön Tony Clarken tuottaman singlen jälkeen Roger Deanin
paikan otti Eric Clapton. Lokakuussa 1965 ilmestynyt Jimmy Pagen
tuottama single I'm Your Witchdoctor oli ensimmäinen levytys, joka
julkaistiin John Mayall's Bluesbreakersin nimellä. Heinäkuussa 1966
ilmestynyt albumi Bluesbreakers with Eric Clapton nousi Britanniassa top
teniin ja elokuussa seurasi Puddah Recordsin julkaisema Mayallin ja
Claptonin yhteissingle Lonely Years/Bernard Jenkins. Pian Bluesbreakers
with Eric Claptonin ilmestymisen jälkeen Eric Clapton todensi Buddy Guyn
konsertin, ihastui hänen trionsa soundiin ja sai idean
vastaavanlaisesta kokoonpanosta. Hän perusti Creamin Jack Brucen ja
Ginger Bakerin kanssa. Claptonin korvannut Peter Green soitti John Mayall's
Bluesbreakersin albumilla A Hard Road, kunnes hän siirtyi Fleetwood
Maciin. Mick Taylorin kitaroimana Bluesbreakers levytti ensiksi albumin
Crusade 12. heinäkuuta 1967. John McVien liityttyä Fleetwood Maciin Tony
Reevers korvasi hänet seuraavalla albumilla Bare Wires, joka oli
Bluesbreakersin parhaiten menestynyt pitkäsoitto kotimaassaan. Blues
from Laurel Canyon-pitkäsoiton jälkeen Tayloria kutsui jäsenyys The
Rolling Stonesissa. Tämän jälkeen nimi Bluesbreakers pudotettiin pois
Mayallin albumien nimistä. 60-luvun loppuun menessä yhtye oli saavuttanut
jonkinasteista suosiota myös Yhdysvalloissa. Vaikka Bluesbreakersin
toiminnassa on ollut katkoksia, yhtye on jatkanut keikkailua ja
levytyksiä. Julkaistuja albumeita on kaiken kaikkiaan yli 50. Yhtye ei
kuitenkaan myöhemmin ole saavuttanut vastaavanlaista suosiota ja arvostusta,
mitä sen varhainen tuotanto on saanut osakseen. Vuonna 2003 Clapton,
Taylor ja Chris Barber ottivat osaa Mayallin 70-vuotisjuhlakonserttiin
Liverpoolissa. Se julkaistiin myöhemmin sekä cd:nä että dvd:nä. Vuonna
2004 yhtyeen kokoonpano, jonka muodostivat Buddy Whittington, Joe Yuele,
Hank Van Sickle ja Tom Canning, konsertoi Britanniassa Mick Taylor
vieraanaan. Marraskuussa 2008 Mayall ilmoitti hajottavansa
Bluesbreakersin antaakseen itselleen vapautta työskennellä muiden
muusikoiden kanssa. Black Oak Arkansasissa aikaisemmin vaikuttaneen
Rocky Athasin kanssa vuonna 2009 toteutettu soolokiertue oli Mayallin
ensimmäinen musikillinen projekti Bluesbreakersin toiminnan loputtua.
Vuonna 2009 Eagle Records pyysi Mayallilta uutta albumia. Hän kasasi
sooloyhtyeen, johon kuuluivat kitaristi Athasin lisäksi kosketinsoittaja
Tom Canning, basisti Greg Rzap ja perkussionisti Jay Davenport. Samana
vuonna kokoonpanolta ilmestyi uusi albumi Tough. Seuraavana vuonna
Canning lähti muiden musiikillisten prioriteettiensä vuoksi.
When a Man Loves a Woman on Calvin Lewisin ja Andrew Wrightin
kirjoittama ja aluksi Percy Sledgen vuonna 1966 Norala Sound -studiossa
Sheffieldissä, Alabamassa levyttämä soulkappale. Se nousi listakärkeen
sekä Billboardin Hot 100-listalla että R&B-listalla. Bette Midlerin
kappaleesta vuonna 1980 levyttämä näkemys nousi top 40:ään ja Michael
Boltonin 11 vuotta myöhemmin tekemä cover oli listaykkönen sekä
Billboardin Hot 100 -listalla että Adult Contemporary -listalla. Percy
Sledge levytti When A Man Loves a Womanin ensimmäisen version Muscle
Shoalsissa Rick Hallin FAME-studioilla, mutta kappale levytettiin hieman
myöhemmin uudestaan Quin Ivyn omistamilla Norala Sound -studioilla.
Kappaleen taustalla soittaneita muusikoita olivat Farfisa-uruista
vastannut Spooner Oldham, kitaristi Marlin Greene, kontrabasisti Albert
"Junior" Lowe ja rumpali Roger Hawkins. When a Man Loves a Womanin
tekijät Lewis ja Wright eivät soittaneet kappaleen levytysversiolla.
Rick Hall järjesti jakeludiilin Atlantic Recordsin kanssa, mutta Jerry
Wexlerin mukaan kappaleessa kuullut puhaltimet olivat epävireessä.
Muusikko David Hoodin mukaan toiset muusikot soittivat puhallinosuudet
uudestaan. Atlantic Recordsilla sotkettiin nauhat ja niinpä julkaisuun
päätyi kappaleen orginaali levytys, josta muodostui hitti. Atlantic
Recordsin huhtikuussa 1966 julkaisemasta Percy Sledgen levytyksestä
muodostui ensimmäinen listakärkeen noussut Muscle Shoalsissa levytetty
single. Lisäksi se on yksi seitsemästä Billboadin listakärkeen
nousseesta singlestä, joka debytoi Hot 100-listan viimeisellä sijalla.
Originaalina julkaisuaikanaan When a Man Loves a Woman nousi
brittilistalla neljänneksi. Vuoteen 1987 ajoittunut kappaleen
uusintajulkaisu saavutti Britanniassa kakkossijan, kun When a Man Loves a
Womania oli hyödynnetty Levisin farkkumainoksessa. Rolling Stonen 500
kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla When a Man Loves a Woman
saavutti sijan 53. Kappale julkaistiin uudelleen myös Yhdysvalloissa
Oliver Stonen elokuvan Platoon soundtrackillä. Calvin Lewis ja Andrew
Wright olivat Sheffieldistä, Alabamasta kotoisin olleen ja Percy Sledgen
johtaman yhtyeen The Esquiresin jäseniä. Wrightin mukaan yhtyeen oli
tarkoitus soittaa perjantai-tansseissa ja he olivat harjoittelemassa,
kun When a Man Loves a Womanin riffi putkahti esiin. Wright kehotti
Calvinia työstämään kappaleen tekstin kotonaan. Seuraavana iltana
kappale treenattiin Sledgen kanssa ja pian se esitettiin paikalliselle
bisnesmiehelle ja dj:lle Quin Ivylle. Hän piti kappaleesta, mutta halusi
joitakin sen tekstiosuuksia muutettavan positiivissävyisemmiksi.
Wrightin mukaan joitakin fraaseja säilytettiin, kappaleen parissa
työskenneltiin useita viikkoja ja myös studiossa vietettiin pitkä aika.
Vaikka kappale on kreditoitu Lewisin ja Wrightin nimiin, Percy Sledgen
mukaan myös hänen olisi kuulunut saada When a Man Loves a Womanista
kirjoituskrediitti. Sledgen sydän oli murtunut ihmissuhteen päättymisen
vuoksi. Hän pyysi Lewisiä ja Wrightia soittamaan hidasta bluesia, jonka
päälle hän improvisoisi lyriikoita kuvatakseen tunteitaan. Quin Ivy oli
paikalla kyseisessä konsertissa ja hän pyysi jatkamaan työskentelyä
kappaleen tekstin parissa, jotta se voitaisiin levyttää. Sledge mainitsi
antaneensa kirjoituskrediitit Lewisille ja Wrightille, sillä he
antoivat hänelle mahdollisuuden laulaa sydämensä ulos. Toisessa
haastattelussa Sledge mainitsi kappaleen originaalinimen olleen Why Did
You Leave Me Baby. Quin mainitsi Sledgelle, että jos tämä kirjoittaisi
kyseisen melodian ja tunnelatauksen ympärille tekstin, kappaleesta
tulisi suuri hitti. Hän kehotti Sledgeä kirjoittamaan tarinan kappaleen
originaaliotsikon ympärille. When a Man Loves a Womanin menestyksessä
Sledge nosti keskeisiksi myös muusikot, tuottajan, taustavokalistit ja
oikean ajoituksen. Michael Bolton levytti When a Man Loves a Womanin
vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Time, Love and Tenderness ja
voitti versiollaan Grammyn. Myös hänen versionsa kappaleesta nousi
Billboardin Hot 100-listan kärkeen ja When a Man Loves a Womanista
muodostui listan historian seitsemäs single, joka nousi ykkössijalle
useamman eri esittäjän levytyksenä.
25. marraskuuta 1944 Birminghamissa syntynyt Beverley "Bev" Bevan on brittiläinen rockmuusikko, joka on tullut ensisijaisesti tunnetuksi jäsenyydestään yhtyeiden The Move ja Electric Light Orchestra originaalina rumpalina. ELO:n lopetettua toimintansa vuonna 1986 Bevan perusti ELO Part II:n. Hän toimi myös Black Sabbathin kiertuerumpalina Born Again -pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella ja myöhemmin Bevan soitti perkussioita Sabbathin vuonna 1987 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Eternal Idol. Viime vuonna Bevan pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Electric Light Orchestran jäsenenä. Bevan on syntynyt Birminghamin South Yardleyssa. Hän opiskeli Moseleyn lukiossa. Bevanin ura ammattimuusikkona käynnistyi Denny Lainen yhtyeessä Denny Laine and The Diplomats, jota seurasi Carl Wayne & The Vikings. Jälkimmäisestä yhtyeestä muodostui vuonna 1966 The Move. The Electric Light Orchestran julkaistessa ensimmäisen albuminsa vuonna 1971 The Move oli olemassa enää levyttävänä kokoonpanona. Yhtye julkaisi jäähyväissinglensä California Man vuonna 1972. Bevanilla on matala lauluääni. The Moven ohjelmistosta hänen leadvokalisoitavakseen päätyi kaksi kappaletta; uusioversio kappaleesta Zing! Went the Strings of My Heart ja country & western-henkinen Ben Crawley Steel Co pitkäsoitolta Message from the Country. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi myös The Moven hittisinglen Tonight kakkospuoleksi. Vuonna 1976 Bevan levytti soolosinglen, jolla kuultiin näkemys Sandy Nelsonin instrumentaalikappaleesta Let There Be Drums. Bevan osallistui kaikkien Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n pitkäsoittojen levyttämiseen vuoteen 1999 saakka. Vuonna 1981 Bevan julkaisi teoksen Electric Light Orchestra History. Kahta vuotta myöhemmin hän korvasi Bill Wardin Black Sabbathin Born Again -kiertueella, jolla hän tuli tunnetuksi raskaasta soittotyylistään. Bevan oli myös mukana kappaleista Trashed ja Zero the Hero tehdyillä musiikkivideoilla. Carl Waynen kuoltua vuonna 2004 Bevan perusti uuden yhtyeen Bev Bevan's Move Phil Treen aikaisemmin ELO Part II:ssa vaikuttaneiden Phil Batesin ja Neil Lockwoodin kanssa. Kyseinen kokoonpano teki kiertueen, jonka ohjelmisto koostui pääosin The Moven klassikkokappaleista. Bates jätti yhtyeen heinäkuussa 2007 palatakseen ELO Part II:een, jonka nimeksi oli tosin tässä vaiheessa vaihtunut The Orchestra. Tässä vaiheessa Bevanin yhtyeeseen liittyi The Movessa kitaroinut Trevor Burton. Bevan osallistui Paul Wellerin vuonna 2010 ilmestyneen sooloalbumin Wake Up The Nation levytykseen. Hän soitti rummut kyseisen pitkäsoiton nimiraidalla sekä kappaleessa Moonshine. Weller kertoi Bevanille tämän olleen hänen toinen vaihtoehtonsa rumpaliksi. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut Keith Moon. Viime aikoina Bevan on toiminut radiojuontajana BBC Radio West Midlandsilla sunnuntai-iltapäivisin. Hän laatii myös levyarvosteluja Midlandin Sunday Mercury-sanomalehteen ja hänellä on oma bloginsa lehden internetsivulla. Bevan on The Dorridge musiikkikoulun mesenaatti. Vuonna 2012 Bevan vastasi äänikirjaversiosta Tony Iommin elämäkertakirjasta Iron Man - My Journey through Heaven and Hell. Vuonna 2014 Bevan soitti 102 keikkaa 11 kuukauden aikana. Niihin lukeutuivat muun muassa The Moven viimeiset keikat ennen kuin Bevanin ja Burtonin tiet erkanivat jälleen. Vuodesta 2017 eteenpäin Bev Bevan Band on soittanut keikkoja Bevanin vanhan koulutoverin Jasper Carrottin kanssa nimellä Stand Up and Rock. Vaimonsa Valerien ja poikansa Adrianin kanssa asuva Bevan lukeutuu Volverhampton Wanderers FC:n kannattajiin.
13. syyskuuta 1989 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Foreign Affair on Tina Turnerin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin ensimmäinen Capitolin julkaisema pitkäsoitto. Kyseessä oli Turnerin soolouran kolmas menestysalbumi, ja vaikka se ei menestynyt Yhdysvalloissa edeltäjiensä Private Dancerin (1984) ja Break Every Rulen (1986) tavoin, kyseisestä pitkäsoitosta muodostui suuri menestys Euroopassa. Britanniassa Foreign Affair nousi Turnerin albumeista ensimmäisenä listakärkeen. Britanniassa albumi myi puolitoista miljoonaa ja maailmanlaajuisesti kuusi miljoonaa kappaletta. Foreign Affair nousi listaykköseksi lisäksi Saksassa ja Ruotsissa ja viipyi kuukauden ajan yleisesti listakärjessä Euroopassa. Siellä kuusi albumin kappaleista menestyi singlejulkaisuina. The Best oli Britanniassa viidentenä, I Don't Wanna Lose You kahdeksantena, Tony Joe Whiten käsialaa oleva ja meillä jo pitempään Erja Lyytisen keikkaohjelmistoon kuulunut Steamy Windows sijalla 13., pitkäsoiton nimikappale Puolassa seitsemäntenä, Look Me in the Heart Yhdysvalloissa Adult Contemporary-listalla neljäntenä ja Britanniassa sijalla 31. ja Be Tender with Me Baby saarivaltakunnassa sijalla 28. Pikkulevyjen b-puolilla julkaistiin myös pikäsoitolta löytymättömiä kappaleita. Sellaisia olivat The Bestin kakkospuoli Bold and Reckless, I Don't Wanna Lose Youn flipside Stronger Than The Wind sekä Look Me in the Heartin b-puolella julkaistu livetulkinta Private Dancerin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvasta kappaleesta Steel Claw. Foreign Affair sisälsi useita Tony Joe Whiten säveltämiä kappaleita. Steamy Windowsin lisäksi sellaisiin lukeutuvat You Know Who is Doing (You Know What), upea Undercover Agent for the Blues sekä albumin erinomainen nimikappale, jossa kitaristina vierailee Mark Knopfler.
20. marraskuuta 1941 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2019 sydänkohtaukseen menehtynyt
Malcolm John Rebennack, joka tunnetaan taiteilijanimelllään Dr. John, oli
yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä, joka yhdisti musiikissaan
vaikutteita bluesista, popista, jazzista, boogie woogiesta ja rockista.
Hän toimi aktiivisesti studiomuusikkona 50-luvun lopulta lähtien.
Kulttimainetta Dr. John alkoi saavuttaa seuraavan vuosikymmenen lopussa
julkaistuaan albumin Gris-Gris- ja esiinnyttyään bluesin ja
progressiivisen musiikin Bath -festivaalissa. Hänen lavashowssaan
yhdistyivät vaikutteet lääkeshowsta, Mardi Grass-asusteista ja
voodoo-seremonioista. Renennackin diskografia käsittää yli 20
pitkäsoittoa. Vuonna 1973 hän saavutti top ten-hitin kappalellaan Right
Place, Wrong Time. Rebennack on voittanut kuusi Grammya ja 14.
maaliskuuta 2011 solisti John Legend nimitti hänet Rock and Roll Hall of
Fameen. Toukokuussa 2013 Tulanen yliopisto antoi hänelle taiteiden
kunniatohtorin arvonimen. Rebennack muutti Los Angelesiin 60-luvun
puolivälissä. Ahkerasti hyödynnettynä studiomuusikkona hänestä tuli osa
studiomuusikoiden niin kutsuttua Wrecking Crewta. Rebennackin musisointia kuullaan esimerkiksi Sonnyn ja Cherin levytyksillä, Cherin
esikoisalbumilla Chastity, Canned Heatin pitkäsoitoilla Living the Blues
ja Future Blues sekä Frank Zappa & Mothersin vuoden 1966
esikoisalbumilla Freak Out. 60-luvun lopulta lähtien Rebennack saavutti
kuuluisuutta lavapersoonallaan Dr. John, The Night Tripper.
Musiikillisesti hän yhdisti New Orleans-tyylistä rhythm and bluesia ja
psykedeelistä rockia. Lauluntekijäkrediitit olivat nimelle Dr. John
Creaux. Hänen vuonna 1968 ilmestynyt esikoisalbuminsa Gis-Gis yhdisti
voodoo-rytmejä ja laulua New Orleansin musiikkiperinteeseen. Rolling
Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Dr. Johnin debyytti
saavutti sijan 143. Vuoden 1969 ensimmäisen puoliskon Dr. John
keikkaili tiiviisti kokoonpanolla, jolla häntä säestivät congien soittaja Richard "Didymus" Washington, rumpali Richard
Crooks, basisti David L. Johnson, kitaristi Gary Carino ja solistit
Eleanor Barooshian, The Cake-yhtyeen Jeanette Jacobs ja Sherry
Graddie.Myöhemmin samana vuonna yhtyeen toinen kokoonpano teki laajan
kiertueen itärannikolla. Crooksin ja Johnsonin lisäksi siihen kuuluivat
kitaristi Dough Hastings ja mandoliinin soittaja Don MacAllister. Vuoden
1969 aikana Dr. John otti myös osaa Music from Free Creek
-supersessiooon. Hän levytti kolme kappaletta Eric Claptonin kanssa.
Myös Washington ja Crooks ottivat osaa projektiin.
Gris-Grisin
viitoittamaa tyyliä jatkoivat Dr. Johnin seuraavat albumit Babylon
(1969), Remedies (1970) ja The Sun, Moon and Herbs. Niistä viimeksi
mainitun ilmestymisen aikaan Dr. John oli jo saavuttanut kulttisuosiota
ja sekä Eric Clapton että Mick Jagger ottivat osaa kyseisen albumin
äänityksiin. Sillä alettiin tyylillisesti siirtyä lähemmäksi perinteistä
New Orleansin R&B:tä ja funkia. Seuraavalla albumilla Dr. John's
Gumbo rumpali Fred Staehlen osuus muodostui merkittäväksi ja kyseessä on
eräs Dr. Johnin suosituimmista pitkäsoitoista. Vaikka se on New
Orleansin musiikin kulmakiviä, albumi sisältää ainoastaan yhden
originaalisävellyksen. Single Iko Iko saavutti sijan 71. Billboardin
listalla. Vuonna 2003 albumi saavutti sijan 404. Rolling Stonen 500
kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Alkuvuodesta 1973 Thomas
Jefferson Kaye tuotti San Franciscon Columbia-studioilla ja Los
Angelesin Vintage Recordersissa nauhoitetun Dr. Johnin, Mike
Bloomfieldin ja John Paul Hammondin yhteistyötä edustavan albumin
Triumvirate. Samana vuonna ilmestyi Allen Toussaintin tuottama ja The
Metersin taustoittama albumi Right Place, joka oli lähtölaukauksena
artistin New Orleansin funkia edustaneille albumeille. Se saavutti
Billboardin albumilistalla sijan 24. ja single Right Place Wrong Time
oli Billboardin singlelistan yhdeksäs ja saavutti soulsinglejen listalla
sijan 19. Siitä muodostui Dr. Johnin tunnetuin yksittäinen kappale,
jonka tekstin yksittäisiin osuuksiin vaikuttivat Bob Dylan, Bette Midler
ja Doug Sahm. Right Placen toinen singlejulkaisu Such a Night saavutti
sijan 42. Vuonna 1974 ilmestynyt ja niin ikään The Metersin kanssa
työstetty albumi Desitively Bonnaroo jatkoi edeltäjänsä musiikillisella
tyylillä ja sisälsi sijalle 92. nousseen singlen (Everybody Wanna Get
Rich) Rite Away. Kyseessä on Dr. Johnin viimeinen puhtaasti
funkvaikutteinen albumi ennen vuonna 1994 ilmestynyttä pitkäsoittoaTelevision. Funk säilyi voodoo-vaikutteiden ja New Orleansin R&B:n
tavoin yhtenä hänen keskeisistä musiikillisista genreistään erityisesti
konserteissa. 70-luvun puolivälissä Dr. John aloitti lähes 20 vuotta
kestäneen musiikillisen yhteistyön R&R Hall of Fameen ja
laulunkirjoittajien Hall of Fameen päässeen Doc Pomusin kanssa.
Yhteistyötä edustivat Dr. Johnin albumit City Lights ja Tango Palace
sekä B. B. KinginKing Stuart's Levinen tuottama albumi There Must Be a
Better World Somewhere, joka voitti vuonna 1982 parhaan etnisen tai
traditionaalisen albumin Grammyn. Dr. John levytti viimeisen Doc Pomusin
ennen kuolemaansa vuonna 1991 kirjoittaman kappaleen I'm on a Roll. Se
julkaistiin vuonna 1995 Rhono/Forward Recordsin kautta
tribuuttialbumilla Til the Night is Gone:A Tribute to Doc Pomus. Sillä
Pomusin kirjoittamia kappaleita esittivät lisäksi esimerkiksi Bob Dylan,
John Hiatt, The Band, Brian Wilson, Los Lobos, Solomon Burke ja Lou
Reed. Solisti Jimmy Scottin kanssa Dr. John esiintyi Doc Pomusin
hautajaisissa New Yorkissa 17. maaliskuuta 1991. Dr. John esitti
kappaleen Such a Night vuonna 1976 The Bandin jäähyväiskonsertissa,
josta taltioitiin Martin Scorcesen ohjaama elokuva The Last Waltz sekä
samanniminen tripla-albumi.
Vuonna 1979 Dr. John osallistui Professor
Longhairin viimeiseksi jääneen albumin Crawfish Fiesta levytykseen
kitaristin ja tuottajan ominaisuudessa. Pian Longhairin kuoleman jälkeen
tammikuussa 1980 julkaistu albumi voitti vuoden parhaan bluesalbumin
palkinnon. 70-luvun puolivälissä Dr. John levytti Bob Ezrinin tuottamana
albumin Hollywood Be Thy Name livenä Cherokee-studioilla. Vuosina 1981
ja 1983 Dr. John levytti baltimorelaiselle Clean Cuts-yhtiölle soolona
kaksi pianoalbumia, jotka sisälsivät runsaasti hänen boogie
woogie-sävellyksiään. Studiomuusikkona Dr. John on työskennellyt
esimerkiksi Rolling Stonesin, Carly Simonin, Van Morrisonin, Levon
Helmin ja Ricky Lee Jonesin kanssa. Vuonna 1989 hän oli Levon Helmin,
Rick Dankon, Nils Lofgrenin, Jim Keltnerin, Joe Walshin, Billy Prestonin
ja Clarence Clemonsin tavoin yksi ensimmäisen Ringo Starr All Star
Bandin jäsenistä. Vuonna 1997 Dr. John oli yksi hyväntekeväisyyssingle Perfect Dayn levytykseen osallistuneista artisteista. Kappaleen
originaalilevytyksestä vastasi Lou Reed. Samana vuonna julkaistiin
konserttitaltiointi Trippin' Live. Marraskuussa 2005 ilmestyi
hyväntekeväisyysep Sippiana Hurricane. 12. toukokuuta 2006 Dr. John teki
äänityksiä Live from Abbey Road-sarjaan. Vuonna 2007 hän levytti
kappaleen Don't Leave Me This Way Fats Dominolle työstetylle
tribuuttialbumille. Seuraavan vuoden tammikuussa Dr. John pääsi
Louisiana Hall of Fameen. Hänen osuutensa Gregg Allmanin vuoden 2011
albumilla Low Country Blues oli keskeinen. Kyseisen pitkäsoiton tuotti
T-Bone Burnett. Vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Locked Down
tuottajana ja kitaristina oli The Black Keysin Dan Auerbach. Pitkäsoitto
saavutti varsin myönteiset arviot. Vuonna 2014 Dr. John levytti Louis
Armstrongille tribuuttialbumin The Spirit of Satch. Foo Fightersin Dave
Grohl haastatteli Dr. Johnia HBO:lla nähdyssä sarjassaan Sonic Highways.
Vuosien 2014 ja 2016 välillä artisti esiintyi The Nightrippersin kanssa
muun muassa 20. heinäkuuta 2016 Hollywood Bowlissa Allen Toussaintille
järjestetyssä tribuuttikonsertissa Yes We Can Can. Toussaintin
sävellyksiä samassa konsertissa esitti lisäksi muun muassa Irma Thomas
ja siitä julkaistiin cd ja dvd The Musical Mojo of Dr. John:Celebrating
Mac and His Music. Vuonna 2017 Dr. John oli pääesiintyjänä The Last
Walzin 40-vuotisjuhlakiertueella. Samana vuonna singlenä julkaistiin
myös Logan Lucky -soundtrackilla mukana oleva Dr. Johnin levytys
kappaleesta Storm Warning, joka oli tribuutti Bo Diddleylle.
Vuonna 1982 ilmestynyt ja
Little Steven & The Disciples of Soul -kokoonpanon nimissä julkaistu
Men without Women on itse asiassa Steven Van Zantin esikoissooloalbumi.
Monien muiden ansioidensa lisäksi hänet muistetaan jäsenyydestään Bruce
Springsteen & The E Street Bandissa ja toisen New Jerseystä
kotoisin olevan yhtyeen, Southside Johnny & The Asbury Jukesin
tuottajana ja biisintekijänä. Albumin nimikappaleen inspiroijana oli
ollut Ernest Hemingwayn samanniminen novellikokoelma. Vuonna 1980 Steven
oli tuottanut Gary U. S. Bondsin paluualbumiksi muodostuneen
pitkäsoiton Dedication. Emi America Recordsilla Bondsin albumista
vastannut Gary Gersh lähestyi Van Zantia ja ilmoitti yhtiön olevan
kiinnostunut hänen sooloprojektistaan. Van Zant aloitti ensimmäisen
sooloalbuminsa nauhoitukset Power Station -studioilla marraskuussa 1981.
Sen äänityksiin osallistui muusikoita E-Street Bandista, The Asbury
Jukesista sekä The Miami Hornsista. Mainituissa äänityksissä
taltioituihin kappaleisiin lukeutuneet Inside of Me, Princess of Little
Italy ja I've Been Waiting Van Zant oli alun perin kirjoittanut Asbury
Jukesin albumia Hearts of Stone varten. Myös Bruce Springsteen otti osaa
kyseisiin äänityksiin ja hänen taustavokalisointinsa värittää albumin
nimiraitaa sekä kappaleita Angel Eyes ja Until the Good is Gone. Vaikka
Springsteenin osuuksia ei kreditoitu, Van Zant on vahvistanut ne
haastattelussaan. Ennen Men without Womenin äänitysten valmistumista Van
Zant tuotti toisen Bondsin pitkäsoiton On the Line ja aloitti myös
nauhoitukset Springsteenin kanssa Born in the USA-albumille. Kesään
1982 mennessä Van Zantin yhtye The Disciples of Souls oli löytänyt
kokoonpanonsa. Siihen tulivat mukan ennen muuta The (Young) Rascalsista muistettu Dino Danelli ja Jean Beauvoir.
Kyseinen kokoonpano viimeisteli Men without Womenin ja äänitti sille
kappaleet Under the Gun ja Lyin' in a Bed of Fire. Van Zant oli
päättänyt ottaa käyttöön pseudonyymin Little Steven. Sen avulla hän
etäännytti itsensä kaikista vertailuista Springsteeniin ja kunnioitti
samalla Little Richardia ja Little Walteria. Little Steven & The
Disciples of Soul soitti debyyttikonserttinsa Peppermint Loungessa 18.
heinäkuuta 1982. Se myös kuvattiin videojulkaisua varten. Men without
Womenin elokuvaversio sai Euroopassa ensi-iltansa Cannessin
elokuvafestivaaleilla 13. toukokuuta seuraavana vuonna. Pitkäsoitolta
singlenä julkaistu Forever pysytteli listoilla yhdeksän viikon ajan
ollen parhaimmillaan Billboardin listalla sijalla 63. Kappaleesta
työstetty musiikkivideo pääsi varhaisen MTV:n rotaatioon. Itse
pitkäsoitto jäi Billboardin Hot 100-albumilistan alapuolelle saavuttaen
sijan 118. Kappale Inside of Me oli myöhemmin mukana The
Sopranos-tv-sarjassa, jossa Van Zant myös näytteli. Toinen heinäkuuta 2011
Southside Johnny and the Asbury Jukes esitti Men without Womenin
kokonaisuudessaan New Jerseyn Asbury Parkin Stone Poneyssa. Mukana
konsertin puhallinsektiosssa olivat originaaliin The Disciples of
Souliin kuuluneet Richie La Bamba, Mark Pender, Ed Manion ja Stan
Harrison.
24. marraskuuta 1954 syntynyt Clement Burke on yhdysvaltalaismuusikko,
joka ensisijaisesti identifioituu Blondie-yhtyeen rumpaliksi. Hän vaikutti yhtyeessä
pian sen vuoteen 1975 ajoittuneesta perustamisesta lähtien koko uran
ajan. Burken kokemukset rumpalina alkoivat 60- ja 70-lukujen vaihteessa.
Hän oli yksi perustajajäsenistä Bayonnen alueella vaikuttaneissa
coveryhtyeissä Total Enviroment ja Sweet Willie Jam Band. Perkussioihin
hän pääsi tutustumaan samalla alueella operoineissa yhtyeissä Saint
Andrew Bringmen Drum ja Bugle Corps. 70-luvun puolivälissä Burke liittyi
Deborah Harryn ja Chris Steinin edellisenä vuonna perustamaan
Blondieen. Originaalin basistin Fred Smithin siirryttyä
Television-yhtyeeseen Burke oli keskeinen hahmo pitäessään Blondien
kasassa. Uudeksi nelikielisen taitajaksi yhtyeeseen valikoitui Gary
Valentine. Burken soittoon vaikuttaneita rumpaleita ovat Hal Blaine,
Keith Moon, Ringo Starr ja Earl Palmer. Blondien toiminnan ollessa
tauolla 80- ja 90-luvuilla Burke soitti esimerkiksi The Romanticsin,
Pete Townshendin, Bob Dylanin, Iggy Popin ja Joan Jettin kanssa. Vuonna
1983 Burke levytti yhtyeessä Chequered Past, johon kuuluivat lisäksi Sex
Pistolsin kitaristina ensisijaisesti muistettu Steve Jones, Burken
tavoin Blondiessa soittanut basisti Nigel Harrison, muun muassa David
Bowien kanssa työskennellyt Tony Sales sekä solisti/näyttelijä Michael
DesBarres. Vuonna 1987 Burke soitti kaksi keikkaa Ramonesin jäsenenä
Richie Ramonen äkillisen eroamisen jälkeen. Burken taiteilijanimi oli
Elvis Ramone ja soitetut keikat olivat elokuun lopussa Rhode Islandin
Providencessa ja New Jerseyn Trentonissa. Kahdeksas lokakuuta 2004 Burke
esiintyi jälleen nimellä Elvis Ramone Ramones Beat the
Cancer-konsertissa Tommy Ramonen, C J Ramonen ja Daniel Reyn kanssa.
Burke levytti ja esiintyi Wanda Jacksonin ja Nancy Sinatran kanssa.
Vuonna 2005 Burke osallistui Go Go's:in Kathy Valentinen sooloalbumin
Light Years levyttämiseen. Seuraavana vuonna Burke pääsi Rock and Roll Hall of
Fameen Ramonesin jäsenenä. Vuonna 2007 Burkesta tuli osa yhtyettä
Slinky Vagabond yhdessä David Bowie-kitaristi Earl Slickin, Sex
Pistols-basisti Glen Matlockin ja Keanan Duftyn kanssa.
Debyyttikeikkansa yhtye soitti kyseisen vuoden toukokuussa Joey Ramonen
syntymäpäivän muistokonsertissa. Burke on myös jäsen yhtyeessä Magic
Christian, johon kuuluvat lisäksi Flamin' Grooviesin Cyril Jordan ja
Plimsoulsin basistina vaikuttava leadkitaristi Eddie Munoz. Burke on
konsertoinut useita kertoja Hugh Cornwell Bandin rumpalina. Vuoden
aikana Burke soitti sata 90-minuuttista settiä. Hän otti osaa
Gloucesterhiren ja Chichesterin yliopistoissa järjestetttyyn
kahdeksanvuotiseen tutkimukseen, joka tutki rummuttamisen psyykkisiä ja
psykologisia vaikutuksia. Heinäkuussa 2011 hän vastaanotti
Gloucestershiren yliopiston kunniatohtorin arvonimen osallistumisestaan
rummutusprojektiin. Joulukuussa 2011 Burke perusti yhtyeen International
Swingers Glen Matlockin, Generation X:n kitaristin James Stevensonin ja
Supernautin solistin Gary Twinnin kanssa. Samoihin aikoihin hänestä
tuli yhtyeen Split Squad perustajajäsen. Se konsertoi ahkerasti ja
julkaisi esikoisalbuminsa Now Hear This... tammikuussa 2014. Huhtikuussa
2013 Burke oli mukana Little Stevenin kirjoittamalla raidalla All I
Needed Was You Carla Olsonin albumilla Have Harmony Will Travel. Vuonna
2014 Burke oli perustajajäsenenä yhtyeessä Empty Hearts. Siihen
kuuluivat lisäksi Small Faces/The Faces-urkuri Ian McLagan, The
Romanticsin solisti/kitaristi Wally Palmar, The Carsin kitaristi Elliot
Easton ja The Chesterfield Kingsin basisti Andy Babiuk. Yhtyeen nimeä
kantava esikoisalbumi ilmestyi viides elokuuta 2014 Ed Stasiumin
tuottamana. Vuonna 2015 The International Swingers nosti rahaa
Pledgemusicin kautta levyttääkseen ensimmäisen albuminsa. Se
nauhoitettiin Los Angelesissa Studio 606:ssa, jonka nykyinen omistaja on Foo
Fighters. Miksauksesta vastasi Simple Mindsin, Pulpin ja viimeksi Scott
Walkerin kanssa työskennellyt Peter Walsh. Vuonna 2019 Burke soitti tribuuttiyhtyeessä Bootleg Blondie.
Joulukuussa 2021 hän tuurasi Gina Shockia kun The Go Go's pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.
Huhtikuussa 1987 ilmestynyt Neljä Ruusua on samannimisen, sittemmin erääksi kotimaisen popin ja rockin instituutioista muodostuneen joensuulaisyhtyeen esikoisalbumi. Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen työstäessä esikoisensa nauhoituksia Hannu Leidenin ja Ari "Luri" Luokkalan äänittämänä ei ollut vielä selvillä, oltiinko tekemässä demoa vai ensimmäistä varsinaista albumia. Neljän ruusun debyytin kappaleet ovat Ilkka Alangon käsialaa lukuun ottamatta suomennosta Andrew Lloyd Webberin säveltämästä ja Tim Ricen sanoittamasta kappaleesta Close Every Door. Sen suomennoksesta Sulje oveni vastasi Ukri Pulliainen. Kyseinen kappale julkaistiin myös Neljän ruusun esikoisalbumin ainoana singlejulkaisuna b-puolellaan eräs kyseisen pitkäsoiton legendaarisimmista paloista, eli Paskaläjä, jota yhtye soitti keikoillaan encorena vielä Haloo-albuminsa suursuosion aikaan. Tyylillisesti Neljän ruusun debyytti edustaa vahvaa, silti melodista ja myönteisellä tavalla koukukasta kotimaista rockia. Albumin pieniksi klassikoiksi ovat muodostuneet ainakin nimikappale Neljä ruusua, Yöjärvi, sekä pitkäsoiton todella vakuuttavasti päättävät Teinidepressio ja Näkisitpä. Jo ilmestymisaikanaan Neljän ruusun debyytti keräsi kappalemateriaalinsa ja soitantonsa osalta myönteisiä arvioita. Ainoastaan albumin tuotantopuolta kritisoitiin hieman. Kyseessä onkin varsin ansiokas avaus eräälle kotimaisen rockin keskeisistä edustajista. Lisäksi tulee huomioida soittajien tuossa vaiheessa huomattavan nuori ikä. Ainoastaan rumpali Kämy oli albumin äänitysten aikaan ylittänyt kahdenkymmenen vuoden rajapyykin. Ruusujen varhaistuotannon toinen merkkiteos, esikoista vielä vakuuttavampi toinen albumi, muun muassa hitin Itkupilli sisältävä Kasvukipuja ehti sekin ilmestyä vielä vuoden 1987 aikana.
James Gang oli yhdysvaltalainen, Clevelandissa Ohiossa vuonna 1966
perustettu rockyhtye. Se saavutti jonkinasteista menestystä kappaleilla
Funk 49 ja Walk Away. Ensisijaisesti James Gang identifioituu silti
kitaristi Joe Walshin varhaiseksi yhtyeeksi. Hän saavutti myöhemmin
menestystä soolourallaan sekä The Eaglesin jäsenenä vuoden 1976 lopussa
ilmestyneestä albumista Hotel California eteenpäin. Rumpali Jim Fox
vaikutti Clevelandin alueella operoineessa yhtyeessä The Outsiders. Hän
kuitenkin jätti kyseisen yhtyeen 60-luvun puolivälissä keskittyäkseen
opiskeluihinsa. Seuraavana vuonna yhtye saavutti hitin kappaleella Time
Won't Let Me ja Fox palasi hetkeksi James Gangin riveihin. Kouluun
palattuaan hän oli vakuuttunut britti-invaasiosta esimerkiksi The Whon
ja The Yardbirdsin ansiosta ja päätti perustaa oman yhtyeensä. Siihen
tulivat vuoden 1966 aikana mukaan koulutoveri, kitaristi Ronnie
Silverman, basisti Tom Kriss ja solisti/kosketinsoittaja Phil
Giallombardo. Yhtyeen soolokitaristiksi valikoitui lopulta Greg
Grandillo, joka vaikutti myöhemmin toisessa clevelandilaishtyeessä
Rainbow Canyon. Hänen paikkansa otti ensin Dennis Chandler, joka vaihtui
aikaisemmin The Count Five-yhtyeen riveissä hitin Psychotic Reaction
saavuttaneeseen John "Mouse" Michalskiin. Hieman myöhemmin Foxia
pyydettiin koesoittoon yhdeksänhenkiseen rhythm and blues-yhtyeeseen.
Emmittyään Fox suostui, sillä yksi jäsenistä oli paikallinen arvostettu
kitaristi Glenn Schwartz. Fox vakuuttui sekä hänen soitostaan että
keskeisistä vaikuttajistaan Spencer Davis Groupista ja Jeff Beckistä.
Michalski ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut ja lähti yhtyeestä saman
tien. Myös Silverman lähti valtiollisten velvoitteiden vuoksi. Yhtyeen
toiseksi kitaristiksi Schwartzin kanssa saatiin Bill Jeric, mutta
kyseisiltä James Gangin varhaisilta kokoonpanoilta ei valitettavasti ole
säilynyt tallenteita. Joulun alla 1967 Schwartz poistui yhtyeestä. Hän
perusti myöhemmin Kaliforniassa yhtyeen Pacific Gas &Electric.
Ainoastaan päiviä myöhemmin Schwartzin ystävä, The Measles-yhtyeessä
vaikuttanut Joe Walsh koputti Foxin oveen ja pyysi mahdollisuutta
päästä korvaamaan hänet James Gangin riveissä. Hän tuli hyväksytyksi ja
James Gang jatkoi viisimiehisenä kunnes Giallombardon piti palata
kouluun. Jericin vuoro lähteä oli keväällä 1968 ja hänen paikkansa otti
yhtyeeseen palannut Silverman. Yhdeksäs kesäkuuta 1968 James Gang heitti
keikan Detroitin Grande Ballroomissa Creamin lämmitelijänä.Silverman ilmoitti viime hetkellä
olevansa osallistumatta kyseiseen konserttiin. Yhtye oli rahan
tarpeessa ja soitti kyseisen keikan triona. He pitivät soundista ja
päättivät jatkaa kyseisellä kokoonpanolla. Vuoden 1968 aikana James
Gangin managerin tehtävät otti hoitaakseen Mark Barger, joka manageerasi
myös toista Ohiosta kotoisin ollutta yhtyettä. Se oli Green
Tambourine-singlellään menestystä saavuttanut The Lemon Pipers. Burgerin
kautta The James Gang sai yhteyden ABC Recordsin tuottajaan Bill
Szymczykiin, joka kiinnitti yhtyeen yhtiönsä alamerkille Bluesway
Recordsille tammikuussa 1969. Hänen tuottamanaan triokokoonpano julkaisi
esikoisalbuminsa Yer' Album maaliskuussa 1969. Myöhemmin samana vuonna
Szymczyk oli musiikkikoordinaattorina George Englundin elokuvassa
Zachariah. Se julkaistiin viimein vuonna 1971 ja perustui Herman Hessen
novellin Siddharta. James Gang esiintyi kyseisessä elokuvassa, jossa
siltä kuultiin myös kappaleet Laguna Salada ja Country Fever. Niiden
levytyksessä solistina oli Kenny Weiss Walshin keskittyessä
täysipainoisesti kitarointiin. James Gangin kuvatessa osuuksiaan
elokuvaan Meksikossa Weiss oli jo poistunut. Kyseiset kaksi biisiä
pääsivät bonusraidoiksi James Gangin vuonna 2000 ilmestyneen Greatest
Hits-kokoelman uusintajulkaisulle. Marraskuussa 1969 basisti Tom Kriss
päätti lopettaa työskentelynsä musiikin parissa ja hänen paikkansa otti
aikaisemmin yhtyeessä Case of E.T. Hooley soittanut Dale Peters. Vuoden
1969 aikana Roger Abramson meni Kentissä, Ohiossa sijainneeseen
musiikkiclubiin J'B:siin ja kehotti Belkin Productionsia ryhtymään James
Gangin ja Michael Stanleyn luotsaaman Slik-yhtyeen manageriksi.
Heinäkuussa 1970 yhtye julkaisi toisen pitkäsoittonsa James Gang Rides
Again, joka sisälsi muun muassa suosituksi muodostuneen singlen Funk 49.
Kevään 1970 aikana Belkin Productions järjesti James Gangille kuusi
keikkaa The Whon Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä. Pete Townshend
oli kuulemastaan niin vakuuttunut, että kutsui James Gangin
lämmitelemään yhtyeensä kiertuetta Britanniassa samaisen vuoden syksynä.
Townshendin ja Walshin välille muodostui pitkäaikainen ystävyys ja
Rolling Stonelle Townshend mainitsi Walshin olevan paras
yhdysvaltalaiskitaristi. Tammikuussa 1971 James Gang esiintyi Britannian
Top of the Pops- ohjelmassa. Samaisen vuoden heinäkuussa James Gangillä
oli kiertue Euroopassa. Suosionsa huippuaikoina yhtye soitti
esimerkiksi Grand Funk Railroadin, Humble Pien ja Led Zeppelinin
lämmittelijänä. Vuonna 1971 James Gangiltä ilmestyi vielä kaksi albumia;
Thirds ja konserttitaltiointi James Gang Live in Concert. Tässä
vaiheessa Joe Walsh oli väsynyt tehtyään leijonanosan yhtyeen
sävellyksistä ja oltuaan myös soundillisesti triokokoonpanon dominoiva
elementti. Niinpä hän jätti James Gangin joulukuussa 1971, muutti
Coloradon vuorille ja perusti lopulta yhtyeen Barnstorm. Peters ja Fox
jatkoivat solisti Roy Kennerin ja kitaristi Domenic Troianon kanssa.
Kumpikin heistä oli kuulunut aikaisemmin kanadalaishtyeeseen Bush.
Kyseinen James Gangin kokoonpano julkaisi vuonna 1972 albumit Straight
Shooter ja Passin' Thru. Troianon kanssa asiat eivät Foxin tuoreiden
haastattelujen mukaan sujuneet parhaalla mahdollisella tavalla ja hän
sai lähteä yhtyeestä vuonna 1973 liittyäkseen The Guess Who-yhtyeeseen.
Troianon paikan otti tuleva Deep Purplen kitaristi Tommy Bolin Joe
Walshin suositeltua häntä yhtyeeseen. Bolin liittyi James Gangiin
elokuussa 1973 ja osallistui sen albumien Bang! ja Miami levyttämiseen.
Niiden julkaisijana oli ABC Recordsin sijaan Atlanticin alamerkki Atco.
Miami-pitkäsoiton ilmestyttyä Bolin päätti yllättäen jättää yhtyeen. Hän
lähti työskentelemään Dr. Johnin ja Alphonse Mouzonin kanssa. Hänen
pyrkimyksenään oli myös kasata yhtye tulevan Crosby Stills and
Nash-kosketinsoittajan Mike Finniganin kanssa. Bolin hyväksyi kuitenkin
esitetyn tarjouksen liittyä Deep Purpleen Richie Blackmoren tilalle
vuonna 1975. Samaisen vuoden alussa Fox ja Peters päättivät yrittää
uudelleen kokoonpanolla, johon tulivat mukaan aikaisemmin yhtyeessä
Uncle Tom Los Angelesin alueella vaikuttanut solisti Bubba Keith ja kitaristi Richard Shack, jonka varhaisempi yhtye oli ollut Case of E. T.
Hoolie, jossa myös Peters oli ollut mukana. Kyseisen kokoonpanon
levyttämällä albumilla Newborn on mukana mm. cover Elvis Presleyn
klassikosta Heartbreak Hotel. Yhtyeen viimeinen albumi oli helmikuussa
1976 ilmestynyt Jesse Come Home. Sillä mukana oli pitkästä aikaa vanha
jäsen Phil Giallombardo sekä uusi kitaristi/solisti Bob Webb, jonka
varhaisempi yhtye oli Walshin tavoin ollut The Measles. James Gangin
lopetettua toimintansa alkuvuodesta 1977 rumpali Fox oli yhtyeen ainoa
originaalijäsen. Hän toimi myöhemmin muun muassa Wild Cherryn
managerina. Bubba Keith oli solistina muun muassa southern
rock-yhtyeessä Point Blank ja Bobb Webb soitti Jay Fergusonin yhtyeessä.
James Gangin legendaarinen triokokoonpano teki paluun heinäkuussa 1991
Clevelandin Nautica Pavilionissa. Joe Walshin konsertin aikana Peters
ja Fox tulivat mukaan stagelle kolmen kappaleen ajaksi. Clevelandissa
trio soitti marraskuussa 1996 ja kolme konserttia helmikuussa 2001.
Mukana oli tuolloin Wild Cherryn kosketinsoittaja Mark Avsec, kuten myös
kesällä 2005 niin ikään Clevelandissa soitetuissa konserteissa. Glenn
Schwartz on keikkaillut Clevlelandin alueella vielä vuonna 2014. Kesällä
2006 James Gangin legendaarinen triokokoonpano teki Yhdysvalloissa
kiertueen, jolla yhtyettä vahvistivat kosketinsoittaja Bill Appleberry
ja taustavokalistitGia Ciambetti, Robbyn Kirmsse ja Stacy
Michelle. Maaliskuussa 2012 ultimateclassicrock kertoi James Gangin
legendaarisen triokokoonpanon olevan Clevelandin Lava Room- studioilla
työstämässä uusia versioita legendaarisista yhtyeen kappaleista. Joe
Walsh on ollut kiireinen Eaglesiin liittyvien velvoitteidensa kanssa,
eikä James Gangiin liittyvästä projektista ole toistaiseksi kuultu
enempää.
19. marraskuuta 1960 syntynyt Matthew William Sorum on
yhdysvaltalaisrumpali, joka tunnetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Guns
N' Rosesissa, jonka riveissä hän levytti kolme albumia sekä superyhtye
Velvet Revolverissa. Myös The Cultissa ja Y Kant Tori Readissa vaikuttanut
Sorum soittaa nykyisin kiertuekokoonpanossa Kings of Chaos. Sorum
vaikutti myös Guns N' Rosesin sivuprojekteissa Slash's Snakepit ja
Neurotic Outsiders ja vuonna 2004 hän julkaisi sooloalbuminsa Hollywood
Zen. Vuodesta 2015 Sorum on ollut myös superyhtye Hollywood Vampiresin
jäsen. Osallistuttuaan syntikkapopyhtye Y Kant Tori Readin ainoan albumin levytykseen Sorum liittyi The Cultiin ja osallistui yhtyeen vuonna 1989 ilmestyneen
albumin Sonic Temple tiimoilta tehdylle kiertueelle. Sen aikana Guns N'
Rosesin kitaristi Slash iski korvansa Sorumiin ja vuonna 1990 Sorum
korvasi Steven Adlerin Guns N' Rosesin rumpalina. Sorum vaikutti
yhtyeessä seitsemän vuoden ajan ja oli mukana albumeilla Use Your
Illusion I ja II (1991) ja The Spaghetti Incident? (1993) Sorum jätti
Guns N' Rosesin vuonna 1997 riitannuttuaan Axl Rosen kanssa. Vuonna 2001
Sorum liittyi uudelleen kasattuun The Cultiin. Hän oli mukana yhtyeen
samana vuonna ilmestyneellä paluualbumilla Beyond Good and Evil ja sen
tiimoilta tehdyllä kiertueella. Sorum oli mukana perustamassa hardrockin
superyhtyettä Velvet Revolveria, johon kuuluivat hänen ja Slashin sekä
Duff McKaganin lisäksi Stone Temple Pilotsin solisti Scott Weiland ja yhtyeen kokoonpanon täydentänyt
kitaristi Dave Kushner. Yhtye julkaisi menestyksekkäät albumit
Contraband (2004) ja Libertad (2007) jääden niiden jälkeen pitkälle
tauolle Weilandin erottua yhtyeestä. Vuodesta 2003 Sorum on ollut
hardrockcoveryhtye Camp Freddyn pysyvä jäsen Jane's Addictionista
ensisijaisesti tuttujen Dave Navarron ja Chris Chaneyn kanssa. Hän myös
avusti yhtyeen Indie 103.1-radioasemalla lähetettyä showta ja Podcastia.
Vuonna 2012 Sorum perusti kiertuekokoonpanon Kings of Chaos, johon
kuului jäseniä Guns n' Rosesista, Deep Purplesta, Def Leppardista,
Aerosmithista, ZZ-Topista, Cheap Trickistä ja Slipknotista. Samana
vuonna hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Guns N' Rosesin jäsenenä.
Orange Countyssä syntynyt Sorum alkoi soittaa rumpuja nähtyään Ringo
Starrin esiintyvän The Beatlesin riveissä Ed Sullivan Showssa. Hänen
keskeisiksi rumpaliesikuvikseen muodostuivat Ian Paice, Keith Moon, John
Bonham, Ginger Baker, Roger Taylor, Bill Ward ja Buddy Rich. Sorumin
ensimmäinen yhtye oli Prophecy, jossa hänen lisäkseen vaikuttivat
solisti/kitaristi Jeff Harris ja basisti David Pagan. Se soitti koulujen
lisäksi myös clubikeikkoja. Stephen Douglas sai Sorumin liittymään
yhtyeeseen Chateau, johon kuuluivat lisäksi kitaristi Scott Andrews ja
basisti Jay Fulmer. Yhtye teki ensimmäiset äänityksensä Doug Moodyn
Mystic-studioilla Hollywoodissa, missä Led Zeppelin oli levyttänyt
kakkosalbuminsa kappaleen Lemon Song. Sorumin Chateaun kanssa levyttämät neljä
kappaletta päätyivät vähäksi aikaa erään radioaseman soittoon.
Musiikkiskenen muututtua punkin ja uuden aallon myötä Sorum lähti
Hollywoodiin. Hän soitti yhtyeessä Population Five muun muassa The
Knackistä tutun basisti Prescott Nilesin kanssa. Seuraavaksi vuorossa
oli kiertue ympäri Yhdysvaltoja erään blueskitaristin kanssa. Vuonna
1988 Sorumia pyydettiin soittamaan Y Kant Tori Readin esikoisalbumilla.
Kyseistä yhtyettä johti tuolloin tuntematon Tori Amos. Seuraavaksi Sorum
osallistui The Cultin albumia Sonic Temple promonneelle, vuoteen 1989
ajoittuneelle kiertueelle. Guns N' Rosesin jäsenenä Sorum soitti Use
Your Illusion -kiertueen kaikissa 194:ssä konsertissa kaikkiaan
seitsemälle miljoonalle diggarille. Vuonna 1995 Sorum perusti Slash's
Snakepitin Slashin ja Gilby Clarken kanssa ja oli mukana myös yhtyeen
esikoisalbumilla It's Five o' Clock Somewhere. Samana vuonna Sorum
perusti superyhtye Neurotic Outsidersin Duff McKaganin kanssa. Myös Sex
Pistolsin Steve Jones ja Duran Duranin Roger Taylor ottivat osaa
kyseiseen projektiin. Yhtyeen ainoa pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1996 ja
sen varhaisilla keikoilla vierailivat Slash, Billy Idol ja Duran Duranin
Simon Le Bon. Vuonna 1998 ilmestyi Sorumin ainoa opetusvideo Drum Licks
and Tricks from Rock N' Roll Jungle. Huhtikuussa 2006 yhdeksän vuotta
Guns N' Rosesista eroamisensa jälkeen Sorum korjasi välinsä Axl Rosen
kanssa. Vuonna 1999 Sorum lyöttäytyi jälleen yhteen Slashin ja Duff
McKaganin kanssa promotoidakseen Steven Hon kirjoittaman ja ohjaaman
elokuvan Soundman tiimoilta soitettua konserttia Slamdance
-elokuvafestivaaleilla. Sorum oli säveltänyt elokuvan musiikin Lanny
Cordolan ja Michael Streansin kanssa. Kemia kolmikon välillä löytyi ja
he päättivät kasata uuden yhtyeen. Velvet Revolverin kokoonpanon
täydensivät rytmikitaristi Dave Kushner ja Stone Temple Pilotsin
johtohahmo Scott Weiland. Vuoden 2004 esikoisalbuminsa Contraband
ilmestymisen jälkeen yhtye oli kiertueella seuraavan vuoden loppuun.
Sorum jatkoi keikkailua yhtyeen riveissä huhtikuun alkuun 2008, jolloin
solisti Scott Weiland ilmoitti erostaan. Saman vuoden kesäkuussa Sorum kertoi Camp Freddyn olevan työstämässä albumia. Motörheadin vuoden
2009 kiertueella Sorum tuurasi I'm a Celebrity Get Me Out of Heren
ruotsalaiseen versioon Kändisdjungelniin osallistunutta Mickey Deetä.
Coverbändi Coverdogsin Sorum perusti LA Gunsin Tracii Gunsin, Franky
Perezin sekä esimerkiksi Ozzy Osbournen, Billy Idolin ja Vince Neilin
kanssa työskennelleen Phil Soussanin kanssa. Vuosien 2015 ja 2017
välillä Sorum vaikutti Alice Cooperin johtamassa superyhtyeessä
Hollywood Vampires. Hän oli mukana yhtyeen vuonna 2015 ilmestyneellä
esikoisalbumilla ja keikoista esimerkiksi syyskuussa 2015 Rock in Rio
-showssa ja seuraavan vuoden helmikuussa Grammy Award-esiintymisessä.
18. marraskuuta 1953 syntynyt ja kymmenes lokakuuta 2013 edesmennyt Jan Kuehnemund oli yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Vixenin soolokitaristi ja perustajajäsen. St. Paulissa, Minnesotassa syntynyt Kuehnemund perusti Vixenin ensimmäisen version niinkin varhain, kuin vuonna 1971. Kymmentä vuotta myöhemmin Kuehnemund ja solisti Janet Gardner siirtyivät Los Angelesiin.Vuonna 1984 Vixen esiintyi elokuvassa Hardbodies. Yhtyeen rytmiryhmän täydensivät aikaisemmin Madam X-yhtyeessä vaikuttanut rumpali Roxy Petrucci ja basisti Share Pedersen. Kyseinen Vixenin naisisto solmi levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut ja muun muassa singlemenestykset Edge of a Broken Heart ja Cryin' sisältänyt esikoispitkäsoitto ilmestyi syksyllä 1988. Sen tiimoilta Vixen keikkaili Scorpionsin, Ozzy Osbournen ja Bon Jovin kanssa. Vuonna 1988 Vixenin jäseniä haastateltiin myös elokuvassa The Decline of Western Civilisation Part II:The Metal Years. Vixenin kakkosalbumi Rev It Up ilmestyi vuonna 1990 ja kyseisen albumin tiimoilta yhtye konsertoi Deep Purplen ja Kissin kanssa. Edeltäjäänsä verrattuna albumin myynti oli kuitenkin vähäinen ja levy-yhtiö pudotti Vixenin. Yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa vuonna 1991. Kuusi vuotta myöhemmin Vixen teki paluun kokoonpanolla, jossa Kuehnemund ei ollut mukana. Hänellä oli tuolloin oma sivuprojektinsa Drawing Down the Moon. Kuehnemund voitti oikeuden Vixenin nimeen ja jatkoi yhtyeen kanssa vuonna 2001 lineupilla, johon ei kuulunut muita Vixenin legendaarisen kokoonpanon jäseniä. Vuonna 2006 kyseiseltä Vixenin lineupilta ilmestyi albumi Live & Learn. Gardner, Pedersen ja Petrucci muodostivat kitaristi Gina Steelen kanssa oman yhtyeensä JanetShareRoxyGina, joka käytti myös lyhennettä JSRG. Vuonna 2004 Vixenin legendaarinen kokoonpano teki paluun VH1:n Bands Reunited-sarjassa. Reunionista oli tarkoitus tulla pitkäikäisempi, mutta Kuehnemund menehtyi Coloradossa kymmenes lokakuuta 2013 taisteltuaan kymmenen kuukautta syöpää vastaan. Vixen on jatkanut toimintaansa kolmelta neljäsosaltaan legendaarisessa kokoonpanossaan. Soolokitaristiksi Gina Steelen paikalle on vuonna 2016 vaihtunut Britt Lightning. Kesällä 2018 Vixeniltä on ilmestynyt myös kaksi studioraitaa sisältävä livealbumi Live Fire. Janet Gardner jätti Vixenin tammikuussa 2019 ja hänen paikkansa on ottanut aikaisemmin
yhtyeessä Femme Fatale vaikuttanut Lorraine Lewis.
Heinäkuussa 1973 sekä
Britanniassa että Yhdysvalloissa ilmestynyt A Passion Play on Jethro
Tullin kuudes studiolevy, joka on edeltäjänsä Thick as a Brickin
tavoin konseptialbumi. Vaikka se koostuu yksittäisistä kappaleista, ne
on järjestetty muodostamaan yksi tauottomana jatkuva musiikkikappale,
joka vinyyliformaatissa jakautuu kahdelle levyn puoliskolle. Sen teemana
on yhden henkilön, Ronnie Pilgrimin henkinen matka kuoleman jälkeen.
Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Jethro Tull hyödynsi myös kolmea
videota. Yhtyeen lavatuotannon osalta kyseessä oli vedenjakaja. Vaikka A Passion Play saavutti huonot arviot edeltäjäänsä Thick as a Brickiin
verrattuna, kyseisestä pitkäsoitosta muodostui Jethro Tullin toinen
Yhdysvalloissa listakärkeen noussut albumi. A Passion Playsta
kaavailtiin tupla-albumia ja sen äänitykset aloitettiin verotussyistä
Ranskassa. Saavutettuihin tuloksiin ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä ja
kun nauhoitukset käynnistyivät uudelleen Lontoossa Morgan-studioilla,
aikaisemmin nauhoitettuja kappaleita hyödynnettiin lopullisella
albumilla säästeliäästi. Muutamat A Passion Playn originaaleissa
nauhoituksissa äänitetyt kappaleet, kuten Skating Away ja Only Solitaire
ilmestyivät A Passion Playn seuraajalla, vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Warchild.
Tyylillisesti A Passion Play siirtyy voimakkaammin kohti progressiivista
rockia kaikkien Jethro Tullin jäsenten soittaessa useita
instrumentteja. Rockin lisäksi albumilla hyödynnetään elementtejä
klassisesta musiikista ja vanhasta englantilaisesta folkista. Nimensä
albumi on napannut traditionaalisesta, Kristuksen kärsimyshistoriaa
kuvaavasta näytelmästä. Nimi on kuitenkin ironinen, sillä vaikka albumin
alussa esitellään perinteistä kristillistä näkemystä
kuolemanjälkeisestä elämästä, kristilliset teologiset
päätelmät hylätään myöhemmin. Albumin originaalipainoksen mukana seurasi ironinen
kuusisivuinen teatteriohjelma. Ronnie Pilgrim vierailee sekä taivaassa
että helvetissä, mutta kumpikaan paikka ei ole häntä varten. Lopulta
hänestä tulee elämänmatkaaja ja albumi antaa vahvan vaikutelman
ikuisesta jälleensyntymisestä. Originaalin julkaisunsa jälkeen A Passion
Play on julkaistu myös cd:nä ja vuonna 1998 Mobile Fidelity Sound Lab
julkaisi albumista myös radioasemapromon sisältävän cd-version. Vuonna
2003 ilmestyi remasteroitu cd-versio, jossa oli lisäksi mukana
videoraita. Albumin standardeilla cd-versioilla on maksimissaan kaksi
raitaa, mutta vuoden 1998 cd-versiolla kullekin väliosalle on omat
raitansa. Vuonna 2014 albumin 40-vuotista olemassaoloa juhlistettiin
boxilla A Passion Play:An Extended Performance, joka sisältää kaikki
Ranskan Chateau D' Herovillessä tehdyt nauhoitukset sekä Steven Wilsonin
tekemän uuden miksauksen. Se sisältää myös ennenjulkaisemattomia kappaleita, kuten Sailor ja The Big Top. Aikaisemmin
Ranskassa tehtyjä nauhoituksia oli ollut saatavilla vuonna 1988
ilmestyneellä boxilla 20 Years of Jethro Tull sekä vuonna 1993
ilmestyneellä kokoelma-albumilla Nightcap:The Unreleased Masters
1973-1991. Yhdysvaltojen lisäksi A Passion Play nousi listakärkeen
Kanadassa. Saksassa ja Ranskassase oli parhaimmillaan viidentenä ja
Britanniassa vasta sijalla 13. ProgMagazinen sadan kaikkien aikojen
parhaan progealbumin listalla A Passion Play saavutti sijan 49.
17. marraskuuta 1966 syntynyt ja 29.
toukokuuta 1997 edesmennyt Jeffrey Scott Buckley, joka kasvatettiin
Scott Moorheadin nimellä, oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja
kitaristi. Hän toimi Los Angelesissa sessiokitaristina vuosikymmenen
ajan. 90-luvun alussa hän alkoi saavuttaa huomiota esittämällä covereita
Manhattanin East Villagen keikkapaikoissa. Buckley ryhtyi kuitenkin
keskittymään omaan materiaaliinsa. Useat levy-yhtiöt ja Jeffin isän Tim
Buckleyn manageri Herb Cohen osoittivat kiinnostuksensa Buckleytä
kohtaan. Jeff solmi sopimuksen Sonyn kanssa, muodosti yhtyeen ja levytti
vuoden 1994 aikana ainoaksi jääneen albuminsa Grace. Seuraavan kolmen
vuoden ajan yhtye promosi albumia konsertoimalla Yhdysvalloissa,
Euroopassa, Japanissa ja Australiassa. Vuonna 1996 keikat loppuivat ja
yhtye ryhtyi nauhoittamaan Gracen seuraajaa, albumia My Sweetheart the
Drunk Tom Verlainen tuottamana. Vuonna 1997 Jeff muutti Memphisiin,
Tennesseehen ja jatkoi kakkosalbuminsa työstämistä nauhoittamalla useita
neliraitademoja ja esiintyi myös paikallisessa keikkapaikassa. 29.
toukokuuta 1997 odottaessaan yhtyeensä paluuta New Yorkista Buckley
hukkui kesken spontaanin iltauinnin. Hänen ruumiinsa löydettiin
Missisippistä neljäs kesäkuuta samaisena vuonna. Buckleyn kuoleman
jälkeen hänen materiaalistaan on ilmestynyt useita postuumeja
julkaisuja. Niihin lukeutuu neliraitademoja, My Sweetheart the Drunkilla
julkaistavaksi kaavailtuja studioäänityksiä sekä Live at the Sin-e –ep.
Listamenestystä saavutti postuumisti Buckleyn versio Leonard Cohenin
kappaleesta Hallelujah, joka nousi Britanniassa singlelistan
kakkossijalle joulukuussa 2008. Buckley ja hänen työnsä ovat säilyneet
suosittuina ja vuonna 2004 Rolling Stone listasi Buckleyn sijalle 39.
kaikkien aikojen parhaiden solistien listallaan. Musiikkilehti Mojon
joulukuun 2013 numerossa Grace nimettiin lehden 20-vuotisen olemassaolon
12:ksi parhaaksi albumiksi.
Joensuulainen pitkän matkan rokkari Pate Friman vastasi haastattelukysymyksiin uuden yhtyeensä The Rebellionin tiimoilta.
The Rebellionin tähänastinen historia? Yhtyeessänne on sen toiminta-aikana tapahtunut jo yksi miehistönvaihdos?
"Wild Willie & Big Deal jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle vuoden 2017 alussa. Koska itsellä oli kuitenkin runsaasti soittohaluja, oli luontevaa jatkaa samantyylistä rokkailua ja tällä kertaa triomuodossa. Mukaani sain WW&BD:n rumpalin Tuukka Riikosen ja monissa liemissä kieritellyn bassotaiturin, Markku Sivosen.
Wild Willielle oli sovittu keväälle pari keikkaa, mutta koska bändi ei kuitenkaan ollut valmis palaamaan tauolta, sovin järjestäjien kautta, että Rebellion hoitaa ne keikat. Settiin valkattiin iso liuta Wild Willielle kirjoittamiani biisejä ja muutamia sopivia covereita ja sitten menoksi. Vaikka bändi oli aivan alkutekijöissään, keikat olivat huikea menestys ja innostunut vastaanotto viestitti, että oikeaan suuntaan mennään.
Alusta asti ajatus oli, että ei lähdetä kiertämään kaikkia Esson baareja, vaan kehitellään juttua rauhassa ja tehdään täsmäkeikkoja genreä ymmärtävälle yleisölle. Samalla alkoi myös pikkuhiljaa syntyä ihan uutta Rebellion-musiikkia.
Oltuaan vuoden mukana, eli keväällä 2018, Tuukka ilmoitti haluavansa ottaa hiukan etäisyyttä musatouhuihin ja hän jättäytyi pois. Tilalle löytyi kovakätinen ja korkealta laulava Miika Räätäri ja homma loksahti lopullisesti paikoilleen! Tyyli suoraviivaistui, muuttui nykyaikaisemmaksi ja samalla päätettiin jättää ylimääräiset kikkailut ja artistivierailut pois ja keskittyä hiomaan tanakkaa trioilmaisua. Uusi, terävämpi visio synnytti myös heti paljon ideoita ja uutta musiikkia onkin sittemmin pukannut tasaiseen tahtiin."
Katsaus esikoisep:nne kappaleisiin ja yleisesti biisienne syntyprosessiin? Ep:llä on mukana yksi coverbiisi. Oliko valikoituneen Billy Idolin White Weddingin lisäksi muita treeniasteelle ehtineitä lainakappale-ehdokkaita? Kuinka runsaasti omaa tuotantoa on tällä hetkellä kasassa ja ollaanko sitä aikeissa julkaista lisää ja jos, minkälaisella aikataululla?
"I Know What I Want syntyi jo bändin ensimmäisenä vuonna. Kasasin sen nauhalle yöllä ja se esitettiin ensi kerran jo seuraavana iltana keikalla Tahkon Kunkussa. Rumpali kuuli biisin ensimmäistä kertaa vasta soundcheckissä... 😊 Goodbye Josephinen kohdalla mietin, viitsiikö näin yksinkertaista biisiä bändille edes tarjota, mutta kun aloin sitä treenien päätteeksi vaivihkaa rämpyttää, kundit tarttuivat siihen samantien ja se lähti heti lentoon! Oil & Gasoline oli vanha demo yli vuosikymmenen takaa ja kun löysin sen puolivahingossa arkistoistani, tuntui, että nyt aika ja bändi ovat oikeat sen toteuttamiselle. Biisi tuli tälle äänitteelle mukaan eräänlaisena bonuskappaleena, koska on niin erilainen.
Covereita emme ole erityisesti haeskelleet ja pääpaino tulee jatkossakin olemaan omassa musassa. White Weddingia jammailimme joskus treeneissä ja yritimme hakea siihen vähän rockabilly-vibea. No ei siitä oikein hillbillya tullut, mutta sitä on mukava soittaa ja se yllättää kivasti yleisön keikoilla.Uusia biisejä ja työstövaiheessa olevia aihioita on useita ja lisää tulee koko ajan. Nämä valikoituivat nyt tähän hetkeen. Tulevaisuuden julkaisuille ei ole vielä suunnitelmia, eikä aikataulujakaan. Nautitaan nyt tästä kiekosta 😊"
Mitä tarjottavaa The Rebellionilla on maamme rockabilly/rock n' roll-skeneen?
"Me emme ole hetkeäkään miettineet mitään syvällisempää sanomaa tai sisältöä tai musiikillista mullistusta. Eikä meitä oikeastaan edes kiinnosta kenelle meidän musiikkimme voisi olla suunnattu tai kuka siitä mahdollisesti tykkäisi. Tehdään sellaista mikä miellyttää meitä itseämme ja katsellaan sitten tykkääkö joku muukin. Ja on tietysti kiva, että tuntuu tykkäävän, mutta omilla ehdoilla tässä mennään."
Ensi vuoden alkuun teillä on sovittuna yksi keikka North Carelia Tattoo Festiin Nurmeksessa. Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat muilta osin?
"Ensi vuodelle on tosiaan sovittu se Nurmeksen North Karelia Tattoo Fest ja myös Euroopan laajuinen moottoripyörätapahtuma kesälle Mikkelin Visulahteen. Kuten jo aiemmin mainitsin, joka paikkaan ei olla änkeämässä, vaan katsellaan meille sopivat täsmätapahtumat. Niistä on muutamia alustavia suunnitelmiakin jo pöydällä ja oletan niitä tulevan lisääkin, kun meidän musiikkiamme on nyt kuultavissa.
Mulla on edelleen WW&BD:n jäljiltä myös hyviä kontakteja muualle Eurooppaan ja sieltäkin on tullut muutamia kiinnostuneita kyselyjä. Tehdään kaikessa rauhassa ja omilla ehdoilla, laajempaa suunnitelmaa ei ole."
Olisiko The Rebellionille löydettävissä sukulaissieluyhtyeitä?
"Itse emme ole moista miettineet, mutta kyllä ihmiset joskus ovat sanoneet, että tämä kuulostaa vähän siltä tai tuolta. Onneksi niissä mielipiteissä on kuitenkin niin paljon hajontaa, että ehkä meillä on ihan oma juttu... 😊 Varmaan mahdolliset sukulaiset löytyvät samankaltaisista orkestraatioista, eli trioista, joissa kitaristi laulaa."
Nimeä rockin saralta laajasti ymmärrettynä kymmenen ehdotonta suosikkialbumiasi perusteluiden kera?
"Naaaaah.... en lähde tähän 😊 Diggailen rokkänrollia laajasti, enkä näe pointtia laittaa levyjä mihinkään järjestykseen. Sorry 😊"
12. marraskuuta 1944 syntynyt Booker Taliaferro Jones Jr. on yhdysvaltalainen multi-instrumentalisti, lauluntekijä, levytuottaja ja sovittaja, joka tunnetaan parhaiten Booker T. and theMG's -yhtyeen johtohahmona. Hän on tehnyt studiotöitä useiden varsin tunnettujen artistien kanssa ja vastaanottanut Grammyn elämäntyöstään. Booker T. Jones syntyi Memphisissä, Tennesseessä keskiluokkaiseen opettajaperheeseen. Musiikillisesti Jones oli ihmelapsi. Hän soitti oboeta, saksofonia, trumpettia, bassoa ja pianoa koulussa ja urkuja kirkossa. Hän kävi Booker T. WashingtonHigh Schoolia. Jonesin ammattiura muusikkona alkoi 16-vuotiaana. Tuolloin hän soitti baritonisaksofonia Carla ja Rufus Thomasin kappaleessa Cause I Love You. Sen julkaisijana oli Satellite Records, josta kehittyi myöhemmin Stax Records. Willie Mitchell palkkasi Jonesin taustayhtyeeseensä. Siinä Jones soitti ensin saksofonia ja siirtyi myöhemmin basistiksi. Tässä yhteydessä Jones tapasi Al Jackson Jr:n, jonka hän toi Stax Recordsille. Samaan aikaan Jones muodosti trion David Porterin ja Maurice Whiten kanssa. Siinä hänen instrumenttinsa oli kitara. Estelle Axtonin omistamassa Satellite Record Shopissa Jones tapasi kitaristi Steve Cropperin, josta tuli yksi the MG's -yhtyeen jäsenistä sen perustamisvuonna 1962. Cropperin ja uruista vastanneen Jonesin lisäksi yhtyeen originaalikokoonpanoon kuuluivat basisti Lewie Steinberg ja rumpali Al Jackson Jr. Donald "Duck" Dunn korvasi lopulta Steinbergin basson varressa. Vielä koulussa ollessaan Jones oli mukana kirjoittamassa instrumentaalikappaletta Green Onions, josta muodostui massiivinen hitti vuonna 1962. Seuraavien vuosien aikana Jones opiskeli musiikkia, soitti viikonloppuisin MG's:in kanssa ja osallistui monien hittikappaleiden sävellystyöhön. Niistä mainittakoon bluesmies Albert Kingin Creamin popularisoima Born Under a Bad Sign. Vuonna 1970 Jones muutti Kaliforniaan ja lakkasi soittamasta Staxin äänityssessioissa. Hän oli mukana Stephen Stillsin vuonna 1970 ilmestyneellä nimettömällä albumilla. Vuoden 1971 Melting Pot oli viimeinen Staxin julkaisema Booker T and the MG's-albumi. Vuonna 1969 Jones meni naimisiin Rita Coolidgen siskon Priscilla Coolidgen kanssa. Hän tuotti Coolidgen vuonna 1970 ilmestyneen esikoisalbumin Gypsy Queen. Kaksikko julkaisi kolme yhteistä albumia:Vuoden 1971 Booker T &Priscilla, vuonna 1972 ilmestyneen albumin Home Grown ja seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton Chronicles. Jones oli tuottajana myös Priscillan vuonna 1979 ilmestyneellä viimeisellä sooloalbumilla Flying. Kaksikon avioliitto päättyi kyseisenä vuonna. Vuonna 1981 Jones pääsi listoille kappaleella I Want You ja hän tuotti Rita Coolidgen albumin sekä Bill Withersin esikoislevyn Just as I Am, jolla Jonesia kuultiin myös kitaristina ja kosketinsoittajana sekä Willie Nelsonin albumin Stardust. Kosketinsoittajana Jonesia on kuultu esimerkiksi Ray Charlesin ja Neil Youngin albumeilla. Maaliskuun alussa 1995 Booker T and the MG's voitti parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn kappaleella Cruisin'. Jones konsertoi edelleen sekä MG's:n että oman Booker T Jones Bandinsa kanssa. Siihen kuuluvat kitaristi Vernon Black, rumpali Darian Gray ja basisti Melvin Brannon. Vuonna 1992 Jones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja vuonna 2007 muusikoiden Hall of Fameen. Vuonna 2009 Jonesilta ilmestyi uusi Drive -By Truckersin kanssa levytetty albumi Potato Hole. Tammikuun lopussa 2010 kyseinen albumi voitti parhaan instrumentaalialbumin palkinnon järjestyksessään 52:ssa Grammy Awardsissa. Vuonna 2011 oli vuorossa albumi The Road from Memphis. Sen työstämiseen osallistuivat rumpali Questlove, kitaristi Kirk Douglas ja basisti Oven Biddle The Roots-yhtyeestä sekä Motown-kitaristi Dennis Coffey ja perkussionisti Stewart Killen. Albumilla vierailevista solisteista mainittakoon Lou Reed. Helmikuussa 2012 myös kyseinen albumi vastaanotti parhaan popinstrumentaalialbumin Grammyn. Kesäkuussa 2013 Jones julkaisi Stax Recordsilla kymmenennen sooloalbuminsa Sound the Alarm, vaikka hän oli alun perin jättänyt kyseisen yhtiön yli 40 vuotta aikaisemmin vuonna 1971. Syyskuun alussa 2017 72-vuotias Jones esiintyi Royal Albert Hall BBC Prompsissa Jools Holland & His Rhythm and Blues Orchestran kanssa tribuuttikonsertissa Stax Recordsille esimerkiksi Steve Cropperin ja Sam Mooren kanssa. Lokakuun lopussa 2019 ilmestyi Jonesin elämäkertateos Time is Tight:My Life, Note by Note.
Wizzard oli The Moven johtohahmona muistetun ja Electric Light
Orchestran perustajajäseniin lukeutuneen Roy Woodin perustama
glamrockyhtye. The Guinness Book of 500 Hits -kirjan mukaan Wizzard
henkilöityi yhtä voimakkaasti Roy Woodiin kuin Wings Paul Mc Cartneyhin.
Electric Light Orchestran esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen
henkilökohtaiset ja musiikilliset erimielisyydet Roy Woodin ja Jeff Lynnen välillä
kasvoivat niin suuriksi, ettei kaksikko voinut työskennellä samassa
yhtyeessä. Niinpä Wood lähti ja otti mukaansa ELO:n kosketinsoittajan
Bill Huntin ja sellistin Hugh McDowellin sekä ääni-insinöörin Trevor
Smithin. Uuden yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Movessa
soittanut basisti Rick Price, aikaisemmin birminghamilaisyhtyeessä The
Mongrel soittaneet rumpalit Charlie Grima ja Keith Smart sekä
saksofonistit Mike Burney ja Nick Pentelow, joista viimeksi mainittu on
näyttelijä Arthur Pentelowin poika. Ennen kuin Wizzard ryhtyi
levyttämään kakkosalbumiaan Introducing Eddy and The Falcons, McDowell
poistui yhtyeen rivistöstä, eikä hänen tilalleen otettu ketään.
Levytyksen aikana myös Bill Hunt lähti ja hänen paikkansa otti niin
ikään Mongrelissa vaikuttanut Bob Brady. Vuonna 1975 Wizzardin viimeisen albumin 200's Main Street levyttämiseen aikaan Keith
Smart lähti ja hänen tilalleen ei otettu ketään. Debyyttikeikkansa
Wizzard soitti Wembleyn stadionin The London Rock N' Roll Showssa viides
elokuuta 1972. Toinen esiintyminen oli Readingin festivaalilla
myöhemmin samassa kuussa. Wizzard esiintyi usein Top of the Popsissa ja
yhtyeestä muodostui eräs glamrockin visuaalisimmista yhtyeistä.
Tammikuussa 1973 Wizzard saavutti ensimmäisen top ten-menestyksensä
kappaleella Ball Park Incident. Yhtyeen kakkossingle See My Baby Jive
teki kunniaa Phil Spectorin Wall of Soundille ja siitä muodostui
Wizzardin suurin hitti. Kappale nousi nimittäin brittilistan kärkeen
neljän viikon ajaksi. Se myi yli miljoona kappaletta ja saavutti
kultalevyn. Seuraava single Angel Fingers nousi myös listakärkeen yhden
viikon ajaksi. Yhtyeen esikoisalbumi Wizzard Brew ei seuraajiensa tavoin
sisältänyt lainkaan singlehittejä, vaan painottui jazztyyppisiin
jameihin ja saksofoni-improvisaatioihin. Yhtyeen vuoden 1973
joulusinglestä I Wish It Would Be Christmas Everyday muodostui
aikakautensa standardi sekä Britanniassa että Irlannissa. Single
julkaistiin uudestaan vuonna 1981 ja vuonna 1984 siitä ilmestyi
12-tuumainen uudelleen äänitetty versio. Vuonna 1973 ilmestyi myös Roy
Woodin sooloalbumi Boulders, jolta poimittiin top 20-hitti Dear Elaine.
Vuonna 1974 Wizzard teki paluun top teniin singlellä Rock N' Roll Winter
(Loony's Tune), joka b-puolensa Dream of Unwinin tavoin oli nauhoitettu
ja julkaistu monoversiona. Myöhemmin samana vuonna Yhdysvalloissa tehty
kiertue ei tuonut yhtyeelle lisää suosiota, mutta se tapasi Brian
Wilsonin ja vierailun seurauksena osa Wizzardin jäsenistä päätyi mukaan
The Beach Boysin vuonna 1976 ilmestyneelle singlelle It's Ok. Wizzard
kohtasi taloudellisia vaikeuksia esimerkiksi Bill Huntin tavaksi tulleen
pianojen hajottamisen vuoksi. Angel Fingersiä levyttäessään yhtye
kulutti enemmän studioaikaa kuin Paul McCartney ja Wings koko Band on
the Run -albuminsa levyttämiseen. Syksyyn 1975 mennessä Wizzard oli
lopettanut toimintansa. Yhtyeen jäähyväisssingle Rattlesnake Roll jäi
vaille listamerkintää. Yhtyeen jazzorientoitunut albumi Main Street
julkaistiin postuumisti vasta vuonna 2000. Alun perin yhtyeen
kakkosalbumista olisi pitänyt tulla tupla ja Main Streetin kappaleet
olisivat muodostaneet sen jälkimmäisen levyn. Wizzardia seurasi Woodin
ja Rick Pricen lyhytikäinen yhtye Wizzo Band. Sen jälkeen Wood siirtyi
soolouralle. Hän on lisäksi tuottanut levyjä muille yhtyeille ja
artisteille. Doo-wop-yhtye Dartsin cover Duke of Earlista nousi vuonna
1979 top teniin. Saksofonisti Mike Burney menehtyi 13. marraskuuta 2014
76-vuotiaana kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan.
20. syyskuuta 1976 Reprise
Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stills-Young Bandin nimiin kreditoitu
Long May You Run on Neil Youngin ja Stephen Stillsin yhteistyötä
edustava pitkäsoitto. Billboardin listalla albumi saavutti parhaimmillaan
sijan 26. ja myi kultalevyksi. Kyseessä on ainoa Stillsin ja Youngin
yhteistyötä edustava albumi ja musiikillisesti se jatkaa kaksikon
Buffalo Springfieldissä ja Crosby, Stills Nash and Youngissa aloittamaa
tyyliä. Americana ja folk-tyylien lisäksi osassa pitkäsoiton
kappaleista on tietynlaista jazzhenkeä ja kakkospuolella jopa hienoisia
taiderockvaikutteita. Crosby, Stills, Nash and Youngin vuoteen 1974
ajoittuneen stadionkiertueen jälkeen nelikko ei saanut työstetyksi uutta suunnittelemaansa studioalbumia. Sille kaavaillut kappaleet pääsivät silti
suurelta osin mukaan yhtyeen jäsenten sooloalbumeille. Stills levytti
kaksi Youngin käsialaa ollutta kappaletta. Niistä New Mama ilmestyi
albumilla Stills ja The Loner pitkäsoitolla Illegal Stills. Alkuvuodesta
1976 Stills ja Young alkoivat työstää yhteistä albumia, jolla he
päättivät jatkaa kitaratutkimuksiaan siitä, mihin olivat Buffalo
Springfieldin riveissä jääneet. Crosby ja Nash tulivat myös mukaan ja
hetken aikaa Long May You Run vaikutti uudelta odotetulta
CSNY-albumilta. Lähellä deadlinea Crosby ja Nash lähtivät kuitenkin
viimeistelemään vuonna 1976 ilmestynyttä albumiaan Whistling Down the
Wire. Stills ja Young poistivat toisen kaksikon laulu- ja muut osuudet
originaaleilta masternauhoilta. Crosby ja Nash eivät olleet aikeissa
jatkaa musiikillista yhteistyötään, mutta jo seuraavana vuonna he olivat
mukana uudella Crosby, Stills Nash-albumilla. Stills-Young Band koostui
muilta osin Stillsin yhtyeen muusikoista ja se aloitti kiertueen vuonna
1976 jo ennen Long May You Run- albumin julkaisua. Kiertue alkoi 23.
kesäkuuta 1976 Clarkstonista, Michiganista, mutta yhdeksän keikan
jälkeen Stills sai jatkaa kiertuetta soolona. Young on myöhemmin
perustellut lähtöään sillä, ettei kiertue toiminut, eikä balanssi ollut
oikea. Long May You Runin nimikappale julkaistiin singleformaatissa ja
se saavutti Billboardin listalla sijan 71. Young esitti kyseisen
kappaleen Tonight with Conan O' Brien shown viimeisessä ohjelmassa 22.
tammikuuta 2010 ja Vancouverin olympialaisten päätösseremoniassa
helmikuun viimeisenä samaisena vuonna.
Marraskuussa 1971 Island
Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pictures at an Exhibition on
brittiläisen progressiivista rockia edustavan yhtyeen Emerson Lake and Palmerin
livealbumi ja samalla kolmas levy. Sillä yhtye esittää sovituksensa
Modest Mussorskyn samannimisestä sävellyksestä. Nauhoitus on tehty
Newcastlen City Hallissa 26. maaliskuuta 1971. Keith Emerson oli
todentanut kyseisen sävelteoksen orkesteriesityksen useita vuosia
aikaisemmin ja halusi tehdä siitä sovituksen. Greg Lake ja Carl Parmer
hyväksyivät Emersonin idean. Brittilistalla Pictures at an Exhibition
saavutti kolmannen sijan ja Billboardin listalla albumi nousi
kymmenenneksi. Vuonna 2001 Pictures at an Exhibitionista julkaistiin
remasteroitu versio, joka sisälsi myös kappaleesta levytetyn
studioversion. Levyn avaava urkusoolo Promenade on soitettu Newcastle
City Halliin vuonna 1928 sijoitetulla Harrison & Harrison
pilliurulla. Sen sijaintipaikka oli lavan yläpuolella terassilla, jota
hyödynnettiin kuorojen esityksissä. Carl Palmerin rumpuosuus yhdisti
kyseisen kappaleen lopun sitä seuranneeseen koko trion soittamaan
instrumentaalikappaleeseen The Gnome. Palmerin osuuden aikana Emerson riensi
takaisin lavalle. Manageriportaan kanssa ilmenneiden konfliktien vuoksi
Pictures at an Exhibition julkaistiin vasta Emerson Lake and Palmerin
toisen ja menestyksekkääksi osoittautuneen studioalbumin Tarkuksen
jälkeen. Tuolloinkin se ilmestyi mid price-hintaisena albumina. Island
Records pelkäsi nimittäin huonoja myyntilukuja ja olisi alun perin
halunnut julkaista ELP:n konserttilevyn klassiseen musiikkiin
erikoistuneen levy-yhtiön kautta. Yhdeksäs joulukuuta 1970 Lyceum
Theatressa soitetusta Emerson Lake and Palmerin konsertista kuvattiin
video, jota esitettiin elokuvateattereissa pienessä mittakaavassa vuonna
1973. Dolby Surround Soundin sisältänyt dvd-versio konsertista
julkaistiin vuonna 2000. Pictures at an Exhibitionin kansi on William
Neilin käsialaa. Siinä hyödynnetyt maalaukset ovat myöhemmin olleet
nähtävillä Lontoon Hammersmith Town Hallissa. Emerson Lake and Palmerin
sovitus Pictures at an Exhibitionista hyödyntää ainoastaan neljää
Mussorskyn originaaliesityksen kymmenestä kappaleesta. Konsertissa teos
esitettiin yhtenä jatkuvana kappaleena, jossa yhtyeen säveltämät osuudet
täydensivät Mussorskyn originaaleja teemoja.