perjantai 31. elokuuta 2018

Lauantain pitkä:Whitesnaken huippukauden kitaristi ja paljon muuta

30. elokuuta 1950 syntynyt Michael Joseph Moody on englantilaiskitaristi, joka lukeutuu yhtyeiden Juicy Lucy ja Whitesnake jäsenistöön ja on eräs Snafu-yhtyeen perustajajäsenistä. Toisen Whitesnaken kitaristin Bernie Marsdenin kanssa hän on myöhemmin vaikuttanut yhtyeissä Moody Marsden Band ja The Snakes sekä Status Quon viidennen jäsenen Bob Youngin kanssa yhtyeessä Young & Moody. Marsdenin ja Whitesnaken basistin Neil Murrayn kanssa Moody on soittanut varhaista Whitesnaken tuotantoa yhtyeissä Company of the Snakes ja M3 Classic Whitesnake. Viime vuosina Moody on konsertoinut ja levyttänyt yhtyeen Snakecharmer kanssa. Hän on osallistunut esimerkiksi Frankie Millerin ja Chris Farlowen kiertueille ja soittanut livenä esimerkiksi Eric Claptonin, Alvin Leen, Mick Taylorin, Bruce Dickinsonin, Sam Browinin, Gary Brookerin, P. P. Arnoldin, Rick Wakemanin, Jon Lordin, Uriah Heepin, Alice Cooperin, Brian Augerin, Paul Wellerin ja Elkie Brooksin kanssa. Vuodesta 2000 lähtien Moody on julkaissut useita sooloalbumeita:I Eat Them For Breakfast (2000), Don't Blame Me (2006), Acoustic Journeyman (2007) ja Electric Journeyman (2009. Moodyn oman kotisivun mukaan hän on osallistunut yli sadan albumin levyttämiseen. Moodysta on julkaistu myös kaksi biografiaa. Vuonna 2006 ilmestynyt Playing with Trumpets:A Rock N' Roll Apprenticeship käsittelee Moodyn varhaisvaiheita musiikkiskenessä. Toinen muistelmateos Snakes and Ladders ilmestyi vuonna 2016. Käydessään koulua Middlesbroughissa ja yksityisillä kitaratunneilla Moody perusti yhtyeen The Roadrunners, jonka jäsenistöön kuului muun muassa lisäksi tuleva Free ja Bad Company-yhtyeiden solisti Paul Rodgers. Se esiintyi paikallistasoll yhtyeen ohjelmiston koostuessa covereista. The Roadrunnersin jäsenistöön liittynyt basisti Bruce Thomas soitti myöhemmin Elvis Costello and The Attractionsissa. Vuoteen 1967 mennessä yhtyeen jäsenet olivat ryhtyneet ammattilaisiksi, bändin nimeksi oli vaihtunut Wildflowers ja se muuttanut Lontooseen. Yhtye keikkaili ja saavutti jonkinasteista menestystä, mutta lopetti toimintansa ehtimättä tehdä levytyksiä. Moody palasi Middlesbroughiin ja laajensi musiikillista ilmaisuaan ottamalla oppitunteja klassisen kitaran soitossa. Hän kiinnostui myös slidekitaratekniikasta, jota tuli kehittämään voimakkaasti myöhemmin. Moodyn Middlesbroughissa vaikutusaikana paikallinen solisti John McCoy pyysi häntä mukaan yhtyeeseen, josta muodostui Tramline. Se solmi kahden albumin mittaisen sopimuksen Island Recordsin kanssa, mutta yhtye oli lopettanut toimintansa jälkimmäisen albumin ilmestymisen aikaan. Moody liittyi ammattimaisesti toimineeseen soulyhtyeeseen Mike Cotton Soundiin, joka säesti esimerkiksi Gene Pitneyn Britannian-kiertueita sekä Paul Jonesia. Vuonna 1970 Moody ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön kosketinsoittaja Zoot Moneyn kanssa. Seuraavaksi hän korvasi Neil Hubbardin yhtyeessä Juicy Lucy. Sen riveissä Moody keikkaili ahkerasti ja levytti kolme albumia ennen yhtyeen hajoamista. Seuraavaksi Moody oli mukana perustamassa yhtyettä Snafu. Se yhdisti funkkitarointia melko juurevaan Amerikan rockperinteeseen. Yhtye levytti kolme albumia:SNAFU, Situation Normal ja All Funked Up. Yhtye esiintyi myös John Peelin Old Grey Whistle Testissä ja tv-ohjelmassa Supersonic. Samaan aikaan Moody vaikutti myös studiomuusikkona erityisesti Graham Bonnetille. Hän oli mukana yhdellä raidalla Gerry Raffertyn albumilla City to City. Moody esiintyi Status Quon rumpalin John Coghlanin Diesel Bandissa. Yhtyeen kiertuemanagerin ja tekstintekijän Bob Youngin kanssa Moody levytti yhden albumin, joka julkaistiin nimellä Young & Moody.

Hän keikkaili Frankie Millerin kanssa ja lyöttäytyi sitten musiikilliseen yhteistyöhön David Coverdalen kanssa. Tämä oli vaikuttanut viimeksi Deep Purplen solistina yhtyeen kahdessa viimeisessä kokoonpanossa. Moody tunsi Coverdalen jo 60-luvun lopulta Middlesbroughin musiikkiskenestä. Moody osallistui Coverdalen kahden sooloalbumin, White Snaken ja Northwindsin levyttämiseeen. Ensiksi mainitulla hän oli kirjoittamasssa neljää raitaa nimikappale mukaan lukien  ja jälkimmäisellä kolmea. Deep Purplen Mark IV-kokoonpanon hajottua Coverdale ja Moody jatkoivat musiikin työstämistä Whitesnake-yhtyeessä Marsdenin, Murrayn, rumpali Dave "Duck" Dowlen ja kosketinsoittaja Brian Johnstonin kanssa. Vuonna 1978 ilmestyneen ep:n Snakebite jälkeen ilmestyneillä albumeilla Trouble (1978) ja Lovehunter (1979) Purplen kosketinsoittaja Jon Lord oli ottanut Johnstonin paikan.  Troublella Moody osallistui kolmen kappaleen kirjoitustyöhön ja vastasi itse yhdestä instrumentaalista. Lindisfarnen jäsenistöön kuuluneen Ray Jacksonin vuonna 1980 ilmestyneellä soolodebyytillä In the Night Moody oli slidekitaristina kolmella raidalla. Whitesnaken vuoden 1980 ilmestyneeseen kolmanteen albumiin Ready an' Willing ehdittäessä yhtyeen rumpaliksi oli vaihtunut Purplen Ian Paice.  Moody oli mukana kirjoittamassa albumin singlekappaleita, jotka olivat Fool for Your Loving ja sen nimiraita. Samana vuonna Whitesnakelta ilmestyi tuplakonserttitaltiointi Live...in the Heart of the City. Moody levytti myös kaksi singleä Bob Youngin kanssa osallituen myös kyseisten kappaleiden kirjoittamiseen. Graham Bonnettin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Line Up Moody oli mukana kaikilla kappaleilla osallistuen myös kolmen biisin kirjoitustyöhön. Samana vuonna Whitesnakelta julkaistiin albumi Come and Get It. Yhtyeen jäsenten välit alkoivat tässä vaiheessa rakoilla. Marsden lähti hieman ennen seuraavan albumin Saints and Sinners viimeistelyä ja Moody seurasi pian hänen jälkeensä. Whitesnake piti taukoa suuren osan vuotta 1982 Moodyn työskennellessä sessiomuusikkona esimerkiksi Sheena Eastonille. Marsdenin tilalle yhtyeeseen tuli Mel Galley ja Marsden osallistui Saints and Sinnersin taustalauluihin Galleyn kanssa. Vuonna 1983 Coverdale kiinnitti Paicen ja Murrayn tilalle Cozy Powellin ja Colin Hodginsonin. Murray osallistui vielä albumin Slide It In levyttämiseen, mutta jätti sitten Whitesnaken vuoden 1983 aikana. Moody palasi sessioäänityksiin esimerkiksi Mike Oldfieldin ja Mike D'Abon kanssa. Hän konsertoi Chris Farlowen kanssa, teki tv-musiikkia ja kirjoitti Bob Youngin kanssa kirjan Language of Rock N' Roll, joka käsitteli muusikoiden huumoria. Micky Moody Bandin ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Rory Gallagherin luotsaaman Taste-yhtyeen basisti Charlie McCracken sekä rumpali Chris Hunt. 80-luvun lopussa Bernie Marsdenin kanssa syntyneen Moody Marsden Bandin ensimmäiset keikat soitettiin pienissä paikoissa samaan aikaan. 90-luvun alussa Moody konsertoi ahkerasti Roger Chapmanin kanssa. Moody Marsden Band aktivoitui myös toden teolla julkaisten kaksi livealbumia Never Turn Your Back on the Blues ja Live in Hell sekä studioalbumin Real Faith. Yhdysvalloissa Moody konsertoi vuonna 1996 osana Best of British Blues-kiertuetta yhdessä Eric Burdonin, Alvin Leen, Aynsley Dunbarin, Boz Burrellin ja Tim Hinkleyn kanssa. Seuraavana vuonna Moody ja Marsden perustivat norjalaisrockareiden Jorn Landen, Willy Bendicksonin ja Sid Ringsbyn kanssa yhtyeen The Snakes, joka esitti Whitesnaken varhaistuotantoa. Yhtyeen kokoonpanoa täydensi usein kosketinsoittaja Don Airey ja se levytti albumit Once Bitten ja Live in Europe. Seuraavaksi vuorossa oli yhtye Company of the Snakes Bad Companyssa myöhemmin vokalisoineen Robert Hartin, Neil Murrayn sekä Manfred Mann's Earth Bandissa rummuttaneen John Lingwoodin kanssa. Hartin paikan otti aikaisemmin Snakes in Paradise-yhtyeessä vokalisoinut Stefan Berggren ja Company of the Snakes julkaisi albumit Burst the Bubble ja Here They Go Again, joista jälkimmäinen on live. Vuonna 2000 ilmestyi Moodyn ensimmäinen sooloalbumi I Eat Them for Breakfast. Juicy Lucyssa vaikuttaneen Paul Williamsin kanssa Moody levytti akustisia versioita vanhoista Chicago-blueseista albumille Smokestacks, Boomdusters and Hoochie Coochie Men. M3 Classic Whitesnake julkaisi Black Sabbathista tutuksi tulleen Tony Martinin vokalisoiman livecd:n. Yhtyeen live-dvd:llä solistina oli Stefan Berggren ja sillä vieraili myös Ritchie Blackmoren ja Yngwie Malmsteenin kanssa yhteistyötä tehnyt Doogie White ja sillä vierailivat myös sessiorumpali Jimmy Copley ja Magnumin kosketinsoittaja Mark Stanway. Moody pääsi listoille saksalaismuusikko Westernhagenin kanssa levyttämällään albumilla Naf Aufnahme. Vuonna 2006 Moodylta ilmestyi hänen itse tuottamansa albumi Don't Blame Me. M3:n lopetettua toimintansa kyseisenä vuonna Moody teki lisää keikkoja Roger Chapmanin kanssa. Mick Moody Bandissaan Moody konsertoi kokoonpanolla, jossa rumpalina vaikutti hänen vanhin poikansa Mick Moody Jr. Vuonna 2008 Moody konsertoi Japanissa Jimmy Copleyn ja japanilaisen kitarismin klassikon Charin kanssa. Lisäksi mukana olivat Herbie Hancockin basisti Paul Jackson ja kosketinsoitinvelho Yoshinobu Kojima. Kyseiset konsertit nauhoitettiin ja julkaistiin dvd:nä Jimy Copley & Char:Special Session. Rakkauttaan instrumentaalimusiikkia kohtaan juhlistaakseen Moody julkaisi sooloalbumit Acoustic Journeyman (2007) ja Electric Journeyman (2009), joilla hän vastasi sävellysten lisäksi myös tuottamisesta.  Runsaasti kirjoittamansa kirjastomusiikin lisäksi Moody perusti yhtyeen Snakecharmer Neil Murrayn, Wishbone Ashin kitaristin Laurie Wisefieldin, solisti Chris Ousey (Heartlandin), Thunderissa ja Magnumissa aikaisemmin rumpaloineen Gary Jamesin ja Ozzyn kosketinsoittajana toimineen Adam Wakemanin kanssa. Moody jätti Snakecharmerin vuonna 2015 keskittyäkseen soolouraansa. Hän on ollut myös aktiivinen jäsen Sunflower Jam -housebadissa sekä Bad Applesissa. Niistä jälkimmäisen riveissä Moody levytti vuonna 2014 ilmestyneen albumin Played. Hänen tuoreimmat levytyksensä ovat vuonna 2016 Ali Maasin kanssa työstetty albumi Black & Crome ja vuonna 2020 ilmestynyt toinen yhteinen pitkäsoitto Who's directing Your Movie?

torstai 30. elokuuta 2018

Perjantain pohjat:Menestyksekkäin Kissiläisten sooloalbumeista

Gene Simmons:Gene Simmons

Gene Simmonsin sooloalbumi on yksi niistä neljästä, jotka Kissin jäsenet julkaisivat samanaikaisesti; 18. syyskuuta 1978. Tyylillisesti Simmonsin sooloalbumi eroaa emoyhtyeestä voimakkaastikin, sillä se sisältää kuoroja, jousisovituksia, Beatles-vaikutteista poppia sekä 70-luvun funkia, discoa, rockia ja hardrockia. Vaikka Simmons on Kissin basisti, hän vastasi sooloalbumillaan sähköisistä ja akustisista kitaroista Neil Jasonin huolehtiessa bassottelusta. Albumilla vieraili useita keskeisiä muusikoita, kuten Aerosmithin Joe Perry, Cheap Trickin Rick Nielsen, Bob Seger, Donna Summer sekä Cher. Taustavokaaleista vastannut Kathey Sagal loi myöhemmin menestyksekkään uran tv:n puolella. Simmons levytti uudelleen kappaleen See You in Your Dreams, sillä hän ei pitänyt tavasta, jolla kappale oli toteutettu Kissin vuoden 1976 jälkimmäisellä albumilla Rock and Roll Over. Simmon mainitsi levyttäneensä coverin When You Wish Upon a Starista, koska hän samaistui kyseiseen kappaleeseen ja piti Disney-elokuvista. Gene Simmonsin debyyttisoolo julkaistiin cd-formaatissa kymmenen vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen. Sen kaksi ensimmäistä kappaletta on kyseisessä versiossa merkitty kestoiltaan väärin. Kappaleen Radioactive intro on keskeytetty 51 sekunnin kohdalla. Radioactiven loppuosa ja toinen kappale Burning Up with Fever soitetaan toisella raidalla.  Levynkannen kappalelistauksessa kyseiset raidat on merkitty eri kappaleiksi. Vuonna 1997 Gene Simmonsin sooloalbumista julkaistiin remasteroitu versio ja siinä kyseinen virhe on korjattu Radiactiven ja Burning Up with Feverin soidessa eri kappaleina. Radioactiven intro kuullaan mainitun kappaleen osana. Billbordin listalla Simmonsin sooloalbumi saavutti sijan 22. Näin ollen se on Kissin jäsenten soololevyistä menestynein. Simmonsin soolo saavutti myös suhteellisen myönteiset arvostelut. Esimerkiksi Allmusic antoi albumille kolme tähteä viidestä mahdollisesta.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Torstain terävä:Velvet Undergroundin kitaristi ja muutakin

29. elokuuta 1942 syntynyt ja 30. elokuuta 1995 edesmennyt Holmes Sterling Morrison oli yhdysvaltalaiskitaristi, joka identifioituu yhdeksi The Velvet Undergroundin perustajajäsenistä. Hän vaikutti yhtyeessä soolokitaristina, joskus myös basistina ja lauloi taustoja. Toisin kuin yhtyetoverinsa Lou Reed, Maureen Tucker ja Nico, Morrison ei koskaan levyttänyt sooloalbumia omissa nimissään. Hän vaikutti silti keskeisesti yhtyeen soundiin; hänen kitaransoittotyylinsä oli sovinnainen Reedin kokeelliseen tyyliin verrattuna. Morrison syntyi New Yorkin New Islandin East Meadownin kaupungissa. Hänellä oli kolme veljeä ja kaksi siskoa. Morrisonin vanhemmat erosivat hänen ollessaan nuori ja äiti meni uusiin naimisiin. Morrison tapasi tulevan The Velvet Underground-yhtyekumppaninsa, rumpali Maureen Tuckerin tämän veljen Jimin kautta. Jim kävi Morrisonin kanssa Division Avenue High Schoolia Levittonissa, New Yorkissa. Morrisonin originaali instrumentti oli trumpetti, jonka hän vaihtoi kitaraan. New Yorkin City Collegessa Morrisonin pääaine oli englanti. Vieraillessaan Jim Tuckerin luona Syracusen yliopistossa Morrison tapasi tämän ystävän ja niin ikään englantia opiskelleen Lou Reedin. Reed valmistui vuonna 1964, mutta hän ehti tavata Morrisonin uudelleen vuotta aikaisemmin. Tuolloin Reed oli jo tavannut John Calen ja oli kiinnostunut kasaamaan yhtyeen, johon myös Morrisonia pyydettiin liittymään. Reed, Cale, Morrison ja perkussionisti Angus MacLise muodostivat The Velvet Undergroundin originaalin kokoonpanon. Nimensä yhtye otti Michael Leighsin samannimisestä novellista. MacLisen kieltäydyttyä tarjotusta keikasta New Jerseyn Summitin High Schoolissa korvaajaksi pyydettiin Maureen Tuckeria, josta tulikin yhtyeen pysyvä jäsen. Hänen rytmiikastaan tuli oleellinen osansa yhtyeen soundia. Morrison oli ensisijaisesti kitaristina yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, mutta Calen soittaessa koskettimia tai alttoviulua Morrison vastasi basistin tehtävistä. Velvet Undergroundin ohjelmistosta esimerkiksi Heroin ja Sister Ray ovat kappaleita, joissa ei kuulla lainkaan bassoa Reedin ja Morrisonin vastatessa kitaroista ja Calen alttoviulusta sekä Voxin uruista. Sekä pianistina että basistina Calea kuultiin Velvet Undergroundin repertuaarista kappaleissa I'm Waitin' for the Man, Femme Fatale ja White Light/White Heat. Sekä alttoviulistina että basistina Cale vaikutti kappaleissa Here She Comes Now ja Black Angel's Death Song. Vaikka Morrisonia kuultiin yhtyeen tuotannosta basistina kappaleilla Sunday Morning, Venus in Furs, All Tomorrow's Parties ja Lady Godiva's Operation, hän ei pitänyt kyseisen instrumentin soittamisesta. Calen jätettyä yhtyeen vuonna 1968 Morrison vaikutti ensisijaisesti kitaristina, mutta Calen paikan ottaneen Doug Yulen soittaessa keikoilla urkuja Morrisonia kuultiin edelleen basistina. Hän vaikutti usein myös taustalaulajana ja ajoittain jopa leadvokalistina esimerkiksi kappaleessa Murder Mystery. Morrisonin oma suosikki Velvet Undergroundin repertuaarista oli Venus in Furs, sillä kyseisellä kappaleella yhtye hänen mielestään ylsi kaikkein parhaiten tavoittelemaansa soundiin. Kesällä 1970 Velvet Undergroundin soittaessa säännöllisesti New Yorkin Max Kansas Cityssä Morrison ehti myös viimeistellä opintonsa New Yorkin City Collegessa. Morrison ja Tucker jatkoivat Velvet Undergroundissa vielä Reedin jätettyä yhtyeen vuoden 1970 elokuussa. Vuonna 1971 Morrison aloitti opinnot Austinin yliopistossa. Vuonna 1986 hän suoritti tohtorin tutkinnon keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Viimeisen keikkansa Velvet Undergroundin riveissä hän soitti 21. elokuuta 1971 Houstonin Liberty Hallissa. Kun yhtyeen oli aika palata New Yorkiin, Morrison saattoi yhtyetoverinsa lähtevän lentokoneen portille ja ilmoitti jäävänsä Teksasiin. Näin ollen Morrison jätti Velvet Undergroundin yhtyeen perustajajäsenistä viimeisenä. 70-luvulla hän työskenteli pitkälti hinaajan kansimiehenä. 80-luvulla Morrison yleni houstonilaisen hinaajan kapteeniksi. Morrisonin vaikuttaessa Teksasissa hänen keskeisin yhtyeensä oli The Bizarros. 70-luvulla hän esiintyi ajoittain John Calen kanssa esimerkiksi Austinin Armadillo World Headquatersissa. 80-luvun puolivälistä eteenpäin Morrison levytti ajoittain ja keikkaili Reedin, Calen ja Tuckerin kanssa. Morrison kuului viimeksi mainitun kiertuebändiin 80-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuonna 1992 Reedistä, Calesta, Morrisonista ja Tuckerista koostunut Velvet Undergroundin kokoonpano päätti koota rivinsä kiertuetta ja mahdollista uutta albumia varten. Seuraavana vuonna yhtye kiersi ahkerasti Euroopassa joko pääesiintyjänä tai U2:n lämmittelijänä. Morrisonin soitossa ei ollut moitteen sijaa, mutta kiertueen loppuvaiheessa yhtyeen jäsenten välit rakoilivat jälleen ja suunniteltu kiertue Yhdysvalloissa ja MTV Unplugged-albumi jäivät toteutumatta. Vuonna 1994 Morrison liittyi Maureen Tuckerin kiertueyhtyeeseen. Saman vuoden lopulla hän sairastui imukudossyöpään, eikä voinut enää soittaa kitaraa. Reedin ja Tuckerin vieraillessa Morrisonin luona viimeisen kerran hän oli laihtunut ja menettänyt hiuksensa, mutta ei valittanut sairaudestaan kuvaillen sitä ainoastaan lehdiksi syksyllä. Morrison menehtyi 30. elokuuta 1995 päivä 53-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Velvet Undergroundin päästessä vuonna 1996 Rock N' Roll Hall of Fameen Reed, Cale ja Tucker omistivat esittämänsä kappaleen Last Night I Said Goodbye to My Friend Morrisonille.

tiistai 28. elokuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Merkittävän syvän etelän rockyhtyeen perustaja ja tärkein biisintekijä

28. elokuuta 1951 syntynyt ja toinen syyskuuta 2017 edesmennyt Dave Lawrence Hlubek oli southern rockiksi mielletyn yhtyeen Molly Hatchet soolokitaristi ja perustajajäsen. Jacksonvillessa, Floridassa syntyneen Daven muutto paikkakunnalta toiselle alkoi noin kuusivuotiaana. San Josessa asuessaan hän kävi samaa Junior High Schoolia Wayne Newtonin kanssa. Muutaman seuraavan vuoden ajan  Hlubekin kotipaikkana oli eteläpoukama ja paluu Jacksonvilleen tapahtui 1960-luvun puolivälissä. Siellä hän opiskeli ja valmistui Forrest High Schoolista. Molly Hatchetin Hlubek perusti vuonna 1971. Vokalisti Danny Joe Brown ja kitaristi Steve Holland liittyivät yhtyeeseen vuonna 1974 ja Duane Roland, Banner Thomas ja Bruce Crump seuraavana vuonna. Molly Hatchetin aloittaessa toimintansa Hlubek oli myös yhtyeen solistina. Hänestä kehittyi myös Molly Hatchetin keskeisin biisintekijä, joka kirjoitti tai vähintään osallistui useiden yhtyeen tuotannon klassikkokappaleiden sävellystyöhön. Molly Hatchetin solmiessa viimein levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa vuonna 1977 Lynyrd Skynyrdin solisti Ronnie Van Zant tarjosi yhtyeelle neuvoja ja apua. Van Zantin olisi ollut tarkoitus tuottaa Molly Hatchetin esikoisalbumi, mutta hän menehtyi lento-onnettomuudessa kyseisen vuoden lokakuussa. Hlubekin mielestä Molly Hatchet niputettiin southern rock -genreen ainoastaan maantieteellisen sijaintinsa vuoksi. Hänen mukaansa Molly Hatchet ja Blackfoot ovat metalliyhtyeitä syvästä etelästä. Hlubek myönsi myös, että Lynyrd Skynyrdin toiminnan loppuminen avasi oven Molly Hatchetille. Hlubek jätti Molly Hatchetin vuonna 1986 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti soolokitaristi Bobby Ingram. Henkilökohtaisista ongelmista kärsinyt Hlubek muutti Jacksonvillestä Port St. Lucieen, missä hänen läheinen ystävänsä Mazz tarjosi hänelle moraalista tukea ja mahdollisuuden työntekoon useiden vuosien ajan. Mazz toimi Hlubekin managerina ja järjesti hänelle keikkoja ja äänityssessioita. Mazz myös kasasi yhtyeitä, joiden jäsenistössä Hlubek vaikutti. Niihin lukeutuivat Hlubek and Friends, Southern Jam Band sekä Southern Rock Legends, johon kuului lisäksi jäseniä Lynyrd Skynyrdistä ja Blackfootista. Saatuaan elämänsä järjestykseen Hlubek soitti myös useissa muissa yhtyeissä, kuten The Dixiessä ja myöhemmin Southern Rock All Starsissa, jonka hän perusti Blackfootin rumpalin Jackson Spiresin kanssa. Tammikuussa 2005 Ingram kutsui Hlubekin uudelleen mukaan Molly Hatchetiin. Hän oli yhtyeen  kokoonpanon ainoa originaalijäsen. Hlubek menehtyi sydänkohtaukseen toinen syyskuuta 2017 66-vuotiaana. Molly Hatchetin lisäksi Hlubek on säveltänyt musiikkia useiden elokuvien soundtrackeille. Niistä mainittakoon Monster, The Dukes of Hazzard, Suspect Zero ja Delta Farce. Hlubek saavutti seitsemän kulta- ja platinalevyä. Hänen levyjensä kokonaismyynti on yltänyt 24 miljoonaan.

maanantai 27. elokuuta 2018

Tiistain tukeva:Eräs Liverpoolin keskeisimmistä merseybeatin edustajista


Liverpoolilainen The Searchers-yhtye lukeutuu merseybeatin tärkeimpiin edustajiin Beatlesin, The Swinging Blue Jeansin ja Gerry & The Pacemakersin tavoin. Yhtyeen suurimpiin menestyksiin lukeutuvat näkemykset The Driftersin Sweets for My Sweetistä, Jackie DeShannonin Needles and Pinsistä ja When You Walk into the Roomista, The Orlorsin Don’t Through Your Love Awaystä sekä yhtyeelle kirjoitetusta originaalista Sugar and Spice. The Searchers oli Beatlesin jälkeen toinen liverpoolilaisyhtye, joka saavutti hitin Yhdysvalloissa, kun Needles and Pins nousi listoille maaliskuun ensimmäisellä viikolla 1964. Alun perin kyseessä oli John McNallyn ja Mike Penderin vuonna 1959 perustama skiffleyhtye, joka otti nimensä John Fordin The Searchers – nimisestä lännenelokuvasta. Basistiksi tuli Tony Jackson, jolle tosin aluksi tarjottiin leadvokalistin paikkaa. Rumpaliksi saatiin Tony Kennedy ja yhtye käytti aluksi nimeä Tony & The Searchers. Kennedyn korvasi pian Norman McGarry ja juuri kyseinen nelikko tunnetaan The Searchersin originaalikvartettina. McGarrykään ei pysynyt mukana pitkään, vaan hänen paikkansa otti Chris Crumney, joka muutti pian nimekseen Chris Curtis. Johnny Sandon solistinaan yhtye oli säännöllinen esiintyjä Liverpoolin Iron Door Clubilla. Sandon jätti yhtyeen loppuvuodesta 1961 ja The Searchersista muodostui nelikko, jonka solistina vaikutti Jackson. The Searchers keikkaili Liverpoolin clubeissa, kuten Cavernilla ja soitti jopa kolme keikkaa illassa eri paikoissa. Yhtye neuvotteli 128 päivän mittaisen sopimuksen Hampurin Star-clubille ja aloitti konsertoinnin siellä heinäkuussa 1962. The Searchers palasi Liverpoolin Iron Door Clubille ja siellä tehdyt äänitykset toivat levytyssopimuksen Pye Recordsin kanssa. The Searchersin tuottajaksi valikoitui Tony Hatch. Yhdysvalloissa yhtyeen levyjen jakelijana tuli olemaan Kapp Records. Ensimmäinen Pyellä julkaistu single, Jacksonin leadvokalisoima Sweets for My Sweet nousi kotimaassaan listakärkeen ja The Searchersista muodostui osa merseybeat-boomia. Esikoispitkäsoitto Meet the Searchers seurasi elokuussa 1963 ja nousi seuraavassa kuussa Britanniassa kakkoseksi.

 Kesäkuussa 1964 eriävän biisilistan sisältänyt versio albumista nousi Yhdysvalloissa sijalle 22. Jenkkipainoksella oli mukana Needles and Pins. Vuonna 1964 The Searchers saavutti top 20-hitin kappaleella What Have They Done to the Rain, joka oli folklaulaja Malvina Reynoldsin käsialaa. Hatchin pseydonyymillä Fred Nightingale kirjoittama Sugar and Spice nousi kotimaassaan listakakkoseksi. Mike Pender siirtyi leadvokalistiksi yhtyeen seuraavilla singleillä Needles and Pins ja Don’t Through Your Love Away. Niistä edellisen jälkeen Tony Jackson jätti yhtyeen ja hänen tilalleen saatiin Cliff Bennett and the Rebel Rousersissa aikaisemmin vaikuttanut Frank Allen. Hänen debyyttilevytyksensä Searchersin riveissä oli cover Jackie DeShannonin When You Walk into the Roomista, joka nousi kotimaassaan kolmanneksi. Sitä seurasivat What Have They Done to the Rain, Goodbye My Love sekä PF Sloanin käsialaa ollut folkkappale Take Me for What I’m Worth. Pye julkaisi yhtyeeltä pitkäsoiton It’s The Searchers vuonna 1964 ja seuraavana vuonna ilmestyivät albumit Sounds Like Searchers sekä Take Me for What I’m Worth. Chris Curtis jätti yhtyeen huhtikuussa 1966 ja hänet korvasi Keith Moonia tyylillisesti muistuttanut John Blunt. Hänen lähdettyäään joulukuussa 1969 tilalle saatiin seuraavan vuoden tammikuussa marraskuussa 2013 edesmennyt Billy Adamson. Curtis perusti yhtyeen Roundabout kosketinsoittaja Jon Lordin ja kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa. Curtisin yhtyeessä vaikutusaika jäi lyhyeksi Lordin ja Blackmoren jatkaessa musiikillista matkaansa Deep Purplen riveissä seuraavana vuonna. The Searchers alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan ilman suurempaa menestystä. Pye Recordsin kanssa solmittu sopimus loppui vuonna 1967. Myöhemmin yhtye levytti Liberty Recordsille ja RCA Recordsille. Searchers myös jatkoi keikkailua koko 70-luvun ajan. Omien kultaisten koottujen lisäksi yhtyeen ohjelmistossa oli myös covereita Neil Youngin Southern Manista lähtien. 

Vuonna 1979 Sire Records solmi yhtyeen kanssa monivuotisen sopimuksen. Sen tuloksena syntyi kaksi pitkäsoittoa; The Searchers ja Play for Today. Albumit saivat myönteiset arviot ja originaalien lisäksi ne sisälsivät Big Starin September Gurlsin ja John Fogertyn Almost Saturday Nightin kaltaisia covereita. Singlenä julkaistu Hearts in Her Eyes saavutti jonkin verran radiosoittoa. John McNallyn mukaan yhtye oli valmis äänittämään kolmannen pitkäsoiton Sirelle, kun yhtyeen sopimus päättyi levy-yhtiötä koskeneiden uudelleenjärjestelyjen vuoksi. Vuonna 1981 yhtye solmi sopimuksen PRT Recordsin kanssa ja alkoi levyttää uutta albumia. Lopulta julkaistuksi tuli ainoastaan single I Don’t Want to Be the One/Hollywood. Yhtye promosi singleä harvinaisella tv-esiintymisellä Leo Sayer Showssa. Vuonna 1992 ilmestyi 30:th Anniversary Collection, joka sisälsi suuren osan PRT:lle kaavaillun pitkäsoiton kappaleista. Joulukuussa 1985 Mike Pender soitti Lontoossa jäähyväiskonserttinsa The Searchersin riveissä ja perusti uuden yhtyeen Mike Pender’s Searchers. Penderin tilalle McNally ja Allen kiinnittivät First Class-yhtyeen solistin Spencer Jamesin. Vuonna 1988 Coconut Records sainasi Searchersin ja tuloksena oli pitkäsoitto Hungry Hearts. Yhtye jatkoi konsertointia lineupilla, jossa  rumpaliksi siirtyi Eddie Rothe. Britanniassa Searchers on eräs suosituimmista 60-luvulla toimintansa aloittaneista keikkayhtyeistä. Yhtyeen keikkasettiin kuuluu myös akustinen osuus. Helmikuussa 2010 Rothen rumpalina korvasi Scott Ottaway. Mike Pender keikkailee myös vaihtelevilla kokoonpanoilla käyttäen edelleen nimeä Mike Pender’s Searchers. Searchersin hittien lisäksi hänen ohjelmistossaan on omaa tuotantoa edustavia uusia kappaleita. McNallysta, Jamesista ja Ottawaysta koostuva Searchersin kokoonpano jatkoi jäähyväiskiertuettaan maaliskuun 2019 loppuun. Yhtye ei kuitenkaan  tuossa vaiheessa sulkenut pois mahdollisuutta vielä uudesta paluukiertueesta, jonka alustavaksi ajankohdaksi on ilmoitettu vuosi 2023. The Searchersin viimeisen lineupin rumpalina on Richard Burns. 

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Maanantain mainio:Psykedeelisen rockin klassikon esiaste

Vuonna 1965 New Yorkin Long Island-saarella yhtyeessä Rick Martin & The Showmen soittaneet muusikot, urkuri Mark Stein, basisti Tim Bogert ja rumpali Joey Brennan kasasivat oman yhtyeeensä, jonka kokoonpanon täydensi kitaristi Vincent Martell. Se totteli aluksi nimeä Electric Pigeons, mutta lyheni pian pelkäksi The Pigeonsiksi. Mark Steinin isä oli yhtyeen keikkamyyjänä ja se treenasi Tim Bogertin kotitalossa Jerseyssä. Tyylillisesti kyseessä oli suoraviivainen rhythm and blues- yhtye, jonka ohjelmistoon kuului esimerkiksi The Righteous Brothersia ja Wilson Pickettiä. Lisäksi The Pigeons säesti clubeissa vierailleita tytttöyhtyeitä. Nuoret muusikot, jotka soittivat kahdesta kolmeen keikkaa illassa kuutena päivänä viikossa joko paloivat loppuun tai siirtyivät ammattilaisiksi ja The Pigeonsin muusikot valitsivat jälkimmäisen tien. Vuoden 1966 alkuun mennessä yhtye oli saavuttanut menestystä paikallistasolla Rhode Islandista Floridaan. Vaikka rockmedian painopiste oli tuolloin länsirannikolla, myös idässä vaikutti  Pigeonsin lisäksi monia mainitsemisen arvoisia yhtyeitä, kuten The Vagrants. Kevään/kesän  1966 aikana The Pigeons äänitti kaksiraiturilla kahdeksasta kappaleesta koostuneen demonauhan. Wand julkaisi sen neljä vuotta myöhemmin albumina While the World Was Eating Vanilla Fudge, joka oli kreditoitu Mark Steinin & Vanilla Fudgen nimiin. Albumin covereita edustavat muun muassa Wilson Picketin Midnight Hour, The Young Rascalsin Good Lovin' sekä The Righteous Brothersin Soul and Inspiration.  Mark Steinin Keyboard Magazinelle vuonna 1983 antaman haastattelun mukaan Leslie Westin luotsaamalla Vagrants-yhtye vaikutti keskeisesti Pigeonsin suuriin orkestraatioihin ja coverkappaleiden esittämiseen. Pigeons, josta sittemmin kehittyi Vanilla Fudge, löysi sovituksissaan kaiken sen olennaisen, mitä kaupallisessa musiikissa oli 50-luvun puolivälistä eteenpäin unohdettu. Eräänä iltana Vagrants joutui perumaan Action Houseen sovitun keikkansa. Tuuraajaksi saatiin Pigeons, joka soitti muun muassa uuteen uskoon sovitetun näkemyksen Dylanin Like A Rolling Stonesta. Action Housen omistaja Phil Basille vakuuttui kuulemastaan siinä määrin, että ryhtyi Pigeonsin manageriksi. Vaikka muissa clubeissa Pigeonsin edustamaan musiikkityyliin ei aina suhtauduttu yhtä myönteisesti, Basille oli erittäin kannustava suojattejaan kohtaan. Eräänä iltana ennen Broadwayn Cheetah Clubilla soitettua Pigeonsin keikkaa Stein ja Bogert kuulivat autoradiosta The Supremesin singlehitin You Keep Me Hanging On, päättivät hidastaa sen tempoa ja tehdä kappaleesta todella sielukkaan. Illan keikalla You Keep Me Hanging Onista kuultiin sovitus, joka tuli myös soimaan autoradioissa vuosikymmeniä eteenpäin Vanilla Fudgen näkemyksenä. Joulukuuhun 1966 mennessä sovitukset olivat kehittyneet siinä määrin vaativiksi, että Joey Brennan sai jättää Pigeonsin. Hän siirtyi yhtyeeseen Younger Brothers Band. Tim Bogert oli varsin vakuuttunut nuoresta rumpalista, jonka soittoa hän oli kuullut Headliner Clubilla. Kun muut yhtyeen jäsenet olivat todentaneet Carmine Appicen livesoitoa, he tiesivät löytäneensä yhtyeeseensä oikean rumpalin.

lauantai 25. elokuuta 2018

Sunnuntain extra:Hardrockylpeys kotimaisemissaan akustisesti

Kuopion hardrockylpeys Block Buster heitti speciaalin akustisen keikan kotikaupunkinsa maakuntakirjastossa taiteiden yön alkajaisiksi. Omaan ydintuotantoon lukeutuva Ain't on the Chain avasi setin ja seuraavaksi tarjolla oli silkkaa peruskalliota Creedence Clearwater Revivalin Green Riverin version myötä. Oasiksen Live Forever on tullut tutuksi jo aikaisemmilta akustisilta keikoilta ja sitä seurasi onnistuneesti sovitettu omaa tuotantoa edustava Back from the Shadows. Coverosaston huippuhetkeksi osoittautui Black Sabbathin Paranoid-albumin slovarin Planet Caravanin näkemys Alice in Chainsin No Excusesin lukeutuessa jo tutumpaan akustiseen lainatuotantoon. Oman materiaalin ässäbiisejä edustava Bulletproof oli kokenut voimakasta, mutta onnistunutta modifiointia ja uutta coverherkkua tarjosi settiin mainiosti sopinut Blue Öyster Cultin klassikkohitti Don't Fear the Reaperin versio. Varsinaisen setin loppuosan poiminnat kohdistuivat Block Busterin oman tuotannon osalta Sweet Mary Janeen ja Caught in the Crossfireen. Keikka päättyi mainiosti svenganneeseen näkemykseen The Eaglesin Take It Easysta ja ylimääräisenä kuultiin Stone Temple Pilotsin tunnetuimpaan antiin lukeutuva Interstate Lovesong. Tiukasta hardrockista musiikillisessa ilmaisussaan ensisijaisesti tutuksi tullut Block Buster on edelleen kuin kotonaan myös akustisessa ympäristössä. Tavanomaisesta poikkeavasta keikkapaikasta johtuen runsaan yleisön ikäjakauma oli varsin laaja. Block Busterin pitkään odotettu esikoisalbumi on äänitetty ja miksattu ja sen julkaisu ajoittunee ensi vuoden alkuun.

Block Buster Kuopion maakuntakirjaston  kokoushuoneessa 24. elokuuta 2018.

perjantai 24. elokuuta 2018

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittiläisistä biisintekijöistä

24. elokuuta 1945 syntynyt ja neljäs marraskuuta 2020 lyhyen sairauden jälkeen edesmennyt Kenneth William David Hensley oli brittiläinen laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti ja tuottaja, joka tunnetaan parhaiten työstään Uriah Heep -yhtyeen riveissä 70-luvun aikana. Tuolloin Hensley kirjoitti suurimman osan yhtyeen kappaleista, mukaan lukien singlemenestykset Lady in Black, Easy Living, Stealing ja Free Me. Kappaleista ensin mainitussa Hensley oli myös leadvokalistina kuten myös Look at Yourself-albumin nimikappaleessa. Plumsteadissa, kaakkois-Lontoossa syntynyt Hensley muutti vanhempiensa, kolmen veljensä ja siskonsa kanssa Stevenageen, Hertfordshireen jo vuoden 1945 aikana. Hensley oppi soittamaan kitaraa 12-vuotiaana ja debyyttikeikkansa hän soitti Stevenagen kynätehtaassa syyskuussa 1960. Tämän jälkeen Hensleyn yhtyeitä olivat The Bluenotes, Ken and the Cousins ja Kit and the Saracens vuonna 1962. Seuraavana vuonna yhtyeestä kehittyi The Jimmy Brown Sound ja se äänitti joitakin sittemmin kadonneita kappaleita. Oli lähellä, että kyseinen yhtye olisi päässyt säestämään Ben E Kingiä hänen Britannian-kiertueellaan. Alkuvuodesta 1965 Hensley perusti yhtyeen The Gods, jonka alkuperäiseen kokoonpanoon kuului sittemmin John Mayall's Bluesbreakersissä ja Rolling Stonesissa soittanut nuori kitaristilahjakkuus Mick Taylor. Hensley vastasi suurimmasta osasta yhtyeen kappaleista, toimi solistina ja soitti Hammond B3-urkuja. Yhtyeessä ehtivät jossakin vaiheessa soittaa sittemmin King Crimsonissa ja Emerson Lake and Palmerissa soittanut kitaristi/basisti Greg Lake, Uriah Heepin originaali basisti Paul Newton, niin ikään Heepissä vaikuttanut rumpali Lee Kerslake, myöhemmin Jethro Tullissa soittanut basisti John Glascock ja kitaristi Joe Konas. Alkuvuodesta 1968 yhtye solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa ja julkaisi kaksi albumia ja joitakin singlejä. Tämän jälkeen Newton siirtyi Essexistä käsin operoineeseen yhtyeeseen Spice. Hensley vaikutti myös The Godsin yhden albumin mittaisessa sivuprojektissa. Sitä kaavailtiin yhtyeen kolmanneksi albumiksi, mutta julkaistiin 1969/70 lopulta nimellä Head Machine's Orgasm. Myös The Godsin kanssa työskennelleen David Paramorin tuottamalla albumilla esiintyivät pseudonyymeillä Hensleyn lisäksi Kerslake, basisti John Glascock, rumpali Brian Glascock ja solistina David Paramor. Hensley soitti albumilla suurimmaksi osaksi kitaraa, kuten myös uransa alussa. Vaikka suurin osa kappaleista on merkitty Paramorin sävellyksiksi, albumilla kuullaan runsaasti Hensleyn alkukauden vaikutteita. Se julkaistiin ennen Hensleyn liittymistä Toe Fatiin ja sitä on pidetty suorastaan prototyyppinä siitä raskaammasta tyylistä, jota Hensley tuli hyödyntämään Uriah Heepissä. Yhtyeen hajottua Rebel Rousersin solisti Cliff Bennet halusi siirtyä progressiivisempaan suuntaan ja pyysi The Godsia säestysyhtyeekseen. Nimellä Toe Fat julkaistiin kaksi albumia, mutta Hensley oli mukana ainoastaan niistä ensimmäisellä. Joulun aikaan 1969 Paul Newton pyysi Hensleytä liittymään Spiceen, sillä yhtye tarvitsi kosketinsoittajaa siirtyäkseen bluesista progressiivisempaan suuntaan. Tammikuussa 1970 Spice muutti nimensä Uriah Heepiksi ja sen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristi Mick Box ja solisti David Byron. Uriah Heepistä kehittyi Hensleylle kanava, jolla hän saattoi ilmaista sävellyksellistä ja lyyristä taitoaan, kuin myös urkujen soittoaan ja kitarointiaan. Yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon muodostivat Hensley, Byron, Box, Kerslake sekä vuonna 1975 edesmennyt basisti Gary Thain. Hensley oli Heepin jäsen kymmenen vuoden ajan ja kyseisenä aikana yhtye työsti 13 studioalbumia ja konserttitaltioinnin Uriah Heep Live January 1973. Lisäksi julkaistiin useita kokoelmia ja singlejä. Myös Hensleyn ensimmäiset sooloalbumit, Proud Words on a Dusty Shelf (1973) ja Eager to Please (1975) ilmestyivät kyseisenä aikana. Thainin ja Byronin lähdön jälkeen Heepissä vaikuttaneista muusikoista mainittakoon basistit John Wetton ja Trevor Bolder sekä solisti John Lawton.

Vuonna 1980 Hensley jätti Heepin tyyytymättömänä yhtyeen valitsemaan musiikilliseen suuntaan. Britanniassa Hensley pyrki kasaamaan Shotgun-nimisen yhtyeen, mutta esiintyi Yhdysvalloissa The Ken Hensley Bandin nimellä. Vuonna 1982 hän liittyi Floridasta käsin vaikuttaneeseen southern rock-yhtyeeseen Blackfootiin ja oli mukana sen vuosina 1983 ja 1984 ilmestyneillä albumeilla Siogo ja Vertical Smiles. Hensley jätti Blackfootin vuonna 1985 kuultuaan David Byronin edesmenosta. Vuoden 1985 jälkeen Hensley vietti hiljaiseloa St. Louisissa, Missourissa vieraillen silti ajoittain esimerkiksi W.A.S.P.:in ja Cinderellan keikoilla. W.A.S.P.:in johtohahmon Blackie Lawlessin mukaan Hensley kirjoitti urkujen heavysoiton ohjekirjan. Vuonna 1994 ilmestyi kokoelma-albumi From Time to Time, joka sisälsi Hensleyn harvinaisia äänitteitä vuosien 1971 ja 1982 väliltä. Mukana on muun muassa Freen Paul Kossoffin ja Simon Kirken kanssa äänitettyjä varhaisia versioita muutamista klassisista Heep-paloista. Muista kyseisillä äänitteillä soittaneista muusikoista mainittakoon basisti Boz Burrell, kitaristi Mick Ralphs ja rumpalit Ian Paice ja Kenny Jones. Vuonna 1999 Hensleyn musiikilliset aktiviteetit alkoivat lisääntyä. Hän avasi äänitysstudion ja työsti yhtyeensä Visible Faithin kanssa uuden pitkäsoiton A Glimpse of Glory. Toukokuussa 2000 Lontoossa järjestetyssä vuosittaisessa Uriah Heep-kokoontumisessa päätettiin Hensley/Lawton Bandin yksittäisestä konsertista. Kyseessä oli Hensleyn ja Lawtonin ensimmäinen musiikillinen yhteistyö sitten vuoden 1979. Mukaan tulivat Heepin originaali basisti Paul Newton sekä Lawtonin yhtyeen kitaristi Reuben Kane ja rumpali Justin Shefford. Konsertti, jossa kuultiin Heepin klassikoiden lisäksi myös Hensleyn soolotuotantoa, julkaistiin cd:llä ja sitä seurasi kiertue Euroopassa. Kiertueen huipentumana oli Hampurissa soitettu konsertti. Mukana oli kokonainen orkesteri, joka esitti uuden version Heepin Salisburysta. Vuonna 2002 ilmestynyt Running Blind oli Hensleyn ensimmäinen uutta materiaalia sisältänyt albumi 21 vuoteen. Hän työsti sen yhtyeensä Free Spiritin kanssa. Yhtyeen muusikoista mainittakoon kitaristi Dave Kilminster, basisti Andy Pyle ja rumpali Pete Riley. Kilminster ja Riley ovat soittaneet myöhemmin Keith Emerson Bandissa. Muutettuaan Espanjaan Hensley piti aikataulunsa kiireisenä. Ensiksi ilmestyi uutta materiaalia sisältänyt albumi The Last Dance. Vuonna 2004 ilmestynyt Wizard's Diary sisälsi Uriah Heep-klassikoiden uusioversioita ja seuraavana vuonna julkaistu Cold Autumn Sunday uudelleen levytettyjä Hensleyn iäkkäämpiä soolokappaleita. Useiden vieraiden kanssa levytetty rockooppera Blood on the Highway levytettiin loppuvuodesta 2006 ja julkaistiin seuraavan vuoden toukokuussa. Tarina kertoo rocktähden noususta, tuhosta ja uudesta alusta. Hensleyn lisäksi sen työstämiseen osallistuivat esimerkiksi Glenn Hughes ja John Lawton. Syyskuussa 2008 Hensley palasi lavalle vuosittaisessa Heep-tapaamisessa Lawtonin, Kerslaken ja Newtonin kanssa. Hensley jatkoi uuden tuotannon työstämistä. Seuraavaksi hän julkaisi lähellä kotiaan Espanjassa nauhoitetun albumin Love & Other Mysteries. Vuonna 2011 ilmestynyt Faster sisälsi Hensleyn livebändin Live Firen kanssa taltioituja uusia kappaleita. Huhtikuussa 2013 Cherry Red Records julkaisi cd:nä yhden Hensleyn soolokonserteista. Sitä seuraa tänä vuonna Live Firen kanssa työstetty livealbumi, joka on taltioitu viime syksyn kiertueelta. Viime syyskuussa Cherry Red julkaisi uudistuneelta Live Fire-kokoonpanolta cd:n Trouble, joka koostuu kymmenestä uudesta kappaleesta. Soolokeikkoja Hensley heitti esimerkiksi Japanissa ja Venäjällä. Live Firen kanssa Hensley konsertoi Euroopassa ja Skandinaviassa. Viime vuodet Hensley asui vaimoineen Espanjassa, Agostin kylässä lähellä Alicantea. Ennen kuolemaansa hän ehti viimeistellä albumin My Book of Answers, joka julkaistiin viides maaliskuuta 2021.

torstai 23. elokuuta 2018

Perjantain pohjat:Debbi Petersonin Banglesin jälkeiset musiikilliset vaiheet

Kindred Spirit-yhtye oli duo, jonka muodostivat The Banglesin rumpalina/solistina vaikuttava Debbi Peterson ja River City People-yhtyeen vokalisti Siobhan Maer. The Banglesin lopetettua toimintansa aivan 90-luvun alussa Peterson muodosti lyhytaikaisen yhtyeen Smashbox. Sen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi aikaisemmin The Go Go's:issa vaikuttanut Gina Schock, B 52's:in Sara Lee sekä ennen yhteistä musiikkiuraansa ensisijaisesti Princen kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuiksi tulleet Wendy &Lisa. Kyseinen kokoonpano ei toiminut pitkään ja vuoteen 1991 mennessä siihen kuuluivat enää Peterson ja Schock. Kaksikko solmi levytyssopimuksen I.R.S. Recordsin kanssa ja otti nimekseen Kindred Spirit. Tuottaja Humberto Gatican kanssa tehtyjen äänitysten jälkeen Schock päätti lähteä omille teilleen. Peterson löysi hänen paikalleen Siobhan Maherin, jonka edellinen yhtye River City People oli juuri lopettanut toimintansa. Loppuvuodesta 1992 Kindred Spirit julkaisi Euroopassa singlen Here in My Eyes ja soitti lämmittelijänä Joan Armatradingin kiertueella. Kindred Spiritin esikoisalbumi oli tarkoitus julkaista alkuvuodesta 1993. Schock nosti kuitenkin oikeusjutun, sillä hän halusi vallan omaan materiaaliinsa. Pitkän laillisen kamppailun vuoksi Kindred Spiritin debyytti sai julkaisunsa vasta vuonna 1995. Pitkäsoittoa edelsi single Ask Me No Questions. Maherin ja Petersonin tuottama albumi on yhdistelmä akustisia kappaleita ja pop-rockbiisejä. Bangles-perinteen tavoin Peterson ja Maher kirjoittivat omat kappaleensa itsenäisesti ja lauloivat niillä leadia ja stemmoja toistensa käsialaa olleissa kappaleissa. Kaksikon yhteistyötä albumilla edusti ainoastaan myös singlenä julkaistu Here in My Eyes. Kindred Spiritin debyytti jäi vähälle promoamiselle, eikä albumi menestynyt erityisen hyvin. Joulukuussa 1995 Kindred Spirit julkaisi aiheeseen liittyvällä kokoelma-albumilla kappaleen Christmas Son. Vuonna 1996 I. R. S. Records lopetti toimintansa. Kindred Spirit yritti löytää uuden levy-yhtiön pyrkimyksessään onnistumatta ja lopetti toimintansa. Siobhan Maher julkaisi sooloalbumin vuonna 2002 ja Debbi Peterson liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Banglesiin vuonna 1999. Ask Me No Questionsin Debbi levytti uudelleen The Banglesin alkuvuodesta 2003 ilmestyneelle paluualbumille Doll Revolution. The Kindred Spiritin aloittaessa toimintansa alkoi vaikuttaa myös toinen, solisti/lauluntekijä/kitaristi Elaine Samuelsin johtama Kindred Spirit. Kyseessä on brittiläinen folkrockyhtye, jossa on nykyisin viisi jäsentä, heistä tunnetuimpana myös Judas Priestissä soittanut rumpali Les Binks. Kyseisen Kindred Spirit Bandin tuorein albumi on maailmanlaajuisesti julkaistu Phoenix Rising.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Torstain terävä:Brittirockin klassikon harvinaisempaa tuotantoa

The Who:Rarities Vol I & II

Rarities Vol I & II on brittirockin peruskoplaan lukeutuvan The Whon harvinaisemmasta tuotannosta koostuva kahden albumin minisarja, jonka Polydor Records julkaisi elokuun puolivälissä 1983. Sarjan ensimmäinen julkaisu oli yksittäinen albumi nimeltä Join Together -Rarities, joka ilmestyi Polydorin julkaisemana Australiassa ja Uudessa Seelannissa vuonna 1982. Se sisälsi samat kappaleet kuin myöhemmin julkaistu Rarities Volume II sillä erotuksella, että raidasta I Don't Know Myself kuultiin 20 sekuntia aikaisemmin feidaantuva versio. Kun The Whon jäähyväiskiertueesta Who's Last oli uutisoitu, brittiläinen Polydor laajensi yhtyeen hankalasti löydettävissä olleiden kappaleiden konseptia julkaisemalla kaksi albumia. Rarities Vol I sisälsi materiaalia vuosien 1966 ja 1968 väliltä; ensisijaisesti singlejen b-puolia ja Rarities Vol II vuosien 1970 ja 1973 väliltä. Myöhemmin kaikki kyseiset harvinaisuudet saivat julkaisunsa yksittäisellä cd:llä. Jotkut kyseisistä cd-versioista sisältävät stereona julkaistun ja huomattavasti yleisemmän albumiversion kappaleesta Mary Anne with the Shaky Hand. Alun perin kappale julkaistiin Yhdysvalloissa I Can See for Miles singlen b-puolella ja kyseinen monona julkaistu versio Mary Anne with the Shaky Handista on itse asiassa tyystin eri levytys mainitusta kappaleesta. Raritiesin ykkösosa sisältää muun muassa alun perin Ready Steady Who-nimisellä ep:llä vuonna 1966 julkaistut kappaleet, joista tunnetuin on Keith Moonin vokalisoima Beach Boys- laina Barbra Ann. Rarities Vol I:n alun perin sinkkujen b-puolina julkaistuista kappaleista In the City on Moonin ja John Entwistlen yhteistyötä ja I've Been Away sekä Doctor Doctor täysin basistin käsialaa. Mukana ovat myös samalla singlellä alkuaan ilmestyneet The Rolling Stones-lainat The Last Time ja Under My Thumb. Britanniassa I Can See for Miles -singlen b-puolella julkaistu pophelmi Someone's Coming on sekin Entwistlen käsialaa ja Dogs-singlen kakkospuolella julkaistun kappaleen Call Me Lightning on versioinut jopa Joan Jett. The Whon 70-luvun alkupuolen tuotantoon keskittyvä Raritiesin  kakkososa koostuu valtaosaltaan varsin laadukkaasta kappalemateriaalista. Sinkkujen paraatipuolia sillä edustavat Let's See Action, Join Together ja Relay. Entwistlen käsialaa oleva rankka Heaven and Hell julkaistiin Summertime Blues-singlen b-puolella tyypillisestä poiketen Roger Daltreyn  työstämän Here For Moren ollessa alun perin The Seekerin kakkospuoli. Molemmat kappaleista edustavat vuosikertaa 1970. Jo aikaisemmin mainittu I Don't Even Know Myself ilmestyi aluksi Won't Get Fooled Againin editoidun singleversion b-puolella ja Entwistlen When I Was a Boy Let's See Actionin kakkospuolella. Join Togetherin b-puoli on Holland-Dozierin käsialaa oleva revittely Baby Don't You Do It ja Relayn flipsidena julkaistiin Moonin tekemä Waspman. Suorastaan erinomainen ja liki pitäen keikkastandardiksi muodostunut Water ilmestyi alun perin Quadrophenian kappaleista sekä 5:15:n että Love Reign O'er Men kakkospuolella. Rarities Vol II vahvistaa osaltaan yleisesti vallalla olevaa käsitystä The Whon 70-luvun alkupuolen kiistattomasta luomisvoimasta.

tiistai 21. elokuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Brittipunkin suunnannäyttäjän onnistunut postuumi livelevy

The Clash:From Here to Eternity Live

The Clash on yleisesti tunnustettu erääksi kaikkien aikojen parhaista livebändeistä. Niinpä onkin yllättävää, että yhtyeen virallisen täyspitkän livealbumin julkaisua saatiin lokakuuhun 1999 saakka, jolloin The Clashin toiminnan loppumisesta oli kulunut jo reilusti toistakymmentä vuotta. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan, sillä Epic Recordsin ansiosta julkaisunsa saaneen From Here to Eternityn 17 kappaleen kokonaisuus soundaa liki pitäen erinomaiselta ja kuulostaa samasta konsertista poimitulta. Tosi asiassa albumin äänitykset ovat heinäkuulta 1978 Lontoon Music Machinesta, samaisen vuoden huhtikuulta Itä-Lontoon Victoria-Parkista ja joulukuulta Lontoon Lyceum Theatresta. Vuoden 1980 äänityksiä edustavat nauhoitukset Lontoon Lewisham Odeonista kyseisen vuoden helmikuulta ja vuoden 1981 satoa tarjoavat nauhoitukset ovat  kesäkuulta New Yorkin Bonds International Casinosta. Pitkäsoiton 17 raidasta runsaimmin äänityksiä, eli kahdeksan kappaleen verran löytyy syyskuulta 1982 Bostonin The Orpheumilta. Vaikka biisivalinnoista puuttuukin tiettyjä ehdottomuuksia, voi 17 kappaleen kimaraa pitää valtaosaltaan varsin onnistuneena. Debyyttialbumin huippuhetkiin lukeutuvasta Career Opportunitiesista kuullaan originaalia studio-ottoa hitaampi näkemys, jossa Joe Strummer ja Mick Jones karjuvat työttömyydestä vakuuttavasti unisonossa. (White Man) in Hammersmith Palais on erinomainen punk-reggaekappale, jossa toimivat niin reggaesta muistuttava bassolinja ja kekseliäs kitaraosuus  Topper Headonin rumputyöskentelyn toimiessa vankkana peruskalliona. Capital Radio rokkaa voimalla ja intensiteetillä sisältäen instrumentaatiossaan myös mainiota urkutyöskentelyä. Train in Vainin versio muistuttaa From Here to Eternityllä discomusiikkia. Kappale sisältää varsin onnistuneen rumpuintron ja sen kokonaistoteutusta voinee pitää jopa studioversiotaan onnistuneempana. Toinen discofunk-tyyliä edustava kappale albumilla on kestoltaan mittava ja Paul Simononin mainion bassokuvion sisältävä The Magnificent Seven, josta kuullaan originaalia studioversiotaan hieman nopeampi näkemys. Sitä seuraa Combat Rock -albumin huippuhetkiin lukeutuva Know Your Rights. From Here to Eternityn huippuhetki lienee silti alun perin samaiselta albumilta löytyvän Should I Stay Or Should I Go:n versio, joka säilyttää tiukkuutensa loppuun saakka Strummerin ja Jonesin iskiessä voimasointuja täydeltä laidalta ja koko yhtyeen ollessa liki pitäen liekeissä. Straight to Hell päättää postuumin The Clash-liven seesteisemmin, mutta kyseessä on silti varsin onnistunut näkemys laadukkaasta kappaleesta. Se alkaa Headonin bassorumputyöskentelyllä muun yhtyeen liittyessä vähitellen mukaan kappaleeseen. Myös tässä tapauksessa liveversio saattaa jopa päihittää Combat Rockilla julkaistun originaalin studio-oton. Kokonaisuutena From Here to Eternity on onnistunut livelevy, jonka biisikattaukseen olisi tosin kaivannut muutamaa näytettä The Clashin vuoden 1978 kakkosalbumilta Give 'em Enough Rope. Tuotannollisesti kritisoitavaa ei löydy ja erityisesti rytmiryhmä pääsee miksauksessa upeasti esiin. Vaikka suurin osa äänityksistä on stadioneilta ja muilta suuren kokoluokan keikkapaikoilta, albumi osoittaa, ettei The Clash kadottanut särmäänsä ja kiinnostavuuttaan uransa aikana myöhemminkään.

maanantai 20. elokuuta 2018

Tiistain tukeva:Soulin kuningattaren tarina

25. maaliskuuta 1942 syntynyt ja 16. elokuuta 2018 edesmennyt Aretha Louise Franklin oli yhdysvaltalainen laulajatar, lauluntekijä ja pianisti. Hän aloitti uransa lapsena laulamalla gospelia New Bathelin baptistikirkossa Michiganissa. Siirtyminen maallisen musiikin pariin tapahtui Arethan ollessa 18-vuotias. Hän levytti Columbia Recordsille, mutta saavutti ainoastaan kohtuullista menestystä. Solmittuaan vuonna 1967 sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa Franklin alkoi saavuttaa sekä kaupallista menestystä että arvostusta. Hänen hittikappaleistaan mainittakoon Respect, Think, (You Make Me Feel Like) A Natural Woman, Don't Play That Song ja Spanish Harlem. 60-luvun loppuun mennessä Franklinia kutsuttiin soulin kuningattareksi. Hän levytti useita arvostettuja albumeita, kuten I Never Loved a Man The Way I Love You (1967), Lady Soul (1968) sekä vuonna 1972 ilmestyneet Young, Gifted and Black ja Amazing Grace. 70-luvun puolivälissä Franklinilla oli vaikeuksia levy-yhtiönsä kanssa. Hänen isänsä ammuttiin vuonna 1979 ja Franklin siirtyi Atlanticilta Arista Recordsin artistiksi. Hänen 80-luvun menestysalbumeitaan olivat vuonna 1982 ilmestynyt Jump to It ja kolme vuotta myöhemmin julkaistu Who's Zooming Who? Heti vuosikymmenen aluksi Franklin saavutti menestystä elokuvassa Blues Brothers. Vuonna 1998 Franklin esiintyi Grammy Awardseissa Lusiano Pavarotin tilalla laulaen ooppera-aarian Nessun dorma. Myöhemmin samana vuonna Franklin saavutti viimeisen top 40-menestyksensä kappaleella A Rose is Still a Rose. Franklin levytti 112 Billboardin listalle noussutta singleä. Niiden joukossa oli 77 Billboardin Hot 100-listalle yltänyttä, 17 top teniin noussutta ja sata R&B-listalle yltänyttä, joista 20 nousi listakärkeen. Hänen muista suurista hiteistään mainittakoon Rock Steady, Jump to It, Freeway of Love, Chain of Fools, Until You Come Back to Me, Something He Can Feel, George Michaelin kanssa levytetty duetto I Knew You Were Waiting sekä Keith Richardsin kanssa työstetty uusioversio Rolling Stonesin Jumpin' Jack Flashista. Franklin voitti 18 Grammya, joista kahdeksan ensimmäistä oli parhaasta naispuoleisesta R&B-laulusuorituksesta vuosien 1968 ja 1975 välillä. Franklin on eräs kaikkien aikojen parhaiten myyneistä artisteista; hänen levyjään on myyty kaikkiaan yli 75 miljoonaa kappaletta. Vuonna 1987 Franklin pääsi ensimmäisenä naisartistina Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 2005 hänet valittiin UK Music Hall of Fameen ja elokuussa 2012 GMA Gospel Music Hall of Fameen. Franklin on päässyt mukaan Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan artistin ja sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalle. Memphisissä, Tennesseessä syntyneen Arethan isä oli saarnaaja ja äiti pianisti ja solisti. Hän menehtyi 7. maaliskuuta 1952 hieman ennen Arethan kymmenvuotispäivää. Franklinien kotona lastenhoidossa auttoivat esimerkiksi isoäiti ja Mahalia Jackson. Näihin aikoihin Aretha oppi soittamaan pianoa korvakuulolta. Hän alkoi laulaa soolona New Bethelissä. Arethan ollessa kahdentoista hänen isänsä alkoi toimia hänen managerinaan ja otti Arethan mukaan niin kutsutuille gospelkaravaanikiertueilleen ja Aretha lauloi kirkoissa. Isä auttoi Arethan ensimmäisen levytyssopimuksen solmimisessa J. V. B. Recordsin kanssa. Kyseinen levy-yhtiö julkaisi Arethan esikoisalbumin Songs of Faith vuonna 1956. 16-vuotiaana Aretha teki kiertueen Dr. Martin Luther Kingin kanssa ja kymmentä vuotta myöhemmin hän lauloi tämän hautajaisissa. 18-vuotiaana Aretha ilmoitti ryhtyvänsä laulamaan popmusiikkia Sam Cooken tavoin ja muuttavansa New Yorkiin. Hänen isänsä hyväksyi kyseisen päätöksen ja auttoi kahdesta kappaleesta koostuneen demon tuotantotyössä. Se toimitettiin Columbia Recordsille ja kyseinen yhtiö sainasi Franklinin vuonna 1960.

Ensimmäinen kyseiselle yhtiölle levytetty single Today I Sing the Blues ilmestyi kyseisen vuoden syyskuussa ja se nousi myöhemmin r&b-listan top teniin. Tammikuussa 1961 ilmestyi Arethan ensimmäinen maallista musiikkia sisältänyt albumi Aretha:With the Ray Bryant Combo. Se sisälsi artistin ensimmäisen Billboardin Hot 100-listalle nousseen singlen Won't Be Long. R&B-listalla kyseisen singlen sijoitus oli seitsemäs. Suurimmaksi osaksi Clyde Otisin tuottamat Franklinin varhaiset Columbia-levytykset olivat musiikillisesti varsin monipuolisia. Ne sisälsivät standardeja, laulettua jazzia, bluesia, doo-wopia ja rhythm and bluesia.  Kyseisenä vuonna Franklin saavutti ensimmäisen top 40-hittinsä versiollaan standardista Rock-a-Bye Your Baby with  a Dixie Melody. Sen b-puolella julkaistiin R&B-hitiksi muodostunut Operation Heartbreak. Paraatipuolesta tuli Franklinin ensimmäinen kansainvälinen hitti, joka nousi top teniin Australiassa ja Kanadassa. Vuonna 1962 Columbia julkaisi artistilta albumit The Electrifying Aretha Franklin ja The Tender, The Moving, The Swinging Aretha Franklin, joista jälkimmäinen saavutti Billboardin listalla sijan 69. Vuoteen 1964 mennessä Franklin alkoi levyttää poporientoituneempaa tuotantoa. Alkuvuodesta 1965 hän nousi R&B-listan top teniin balladilla Runnin' Out of Fools. Vuosina 1965 ja 1966 kyseiselle listalle nousivat myös singlet One Step Ahead ja Cry Like a Baby. Vastaavasti easy listening-listoille Franklin pääsi balladeilla You Made Me Love You ja (No No) I'm Losin' You. Lukuisten yökerho- ja clubiesiintymisten lisäksi Franklin esiintyi näihin aikoihin Hollywood-A-Go Go:n ja Shindig!:in kaltaisissa rock and roll show:issa. Columbia Recordsin artistina Franklin ei kuitenkaan saavuttanut kovin runsaasti kaupallista menestystä. Yhtiön John H. Hammondin mukaan siellä ei täysin ymmärretty Franklinin varhaisempaa gospeltaustaa, eikä sitä myöskään osattu täysin hyödyntää hänen levytyksissään. Marraskuussa 1966 oltuaan kuusi vuotta Columbia Recordsin artisti Franklin päätti olla uusimatta sopimustaan yhtiön kanssa ja solmi uuden Atlantic Recordsin artistina. Tammikuussa 1967 hän matkusti Muscle Shoalsiin, Alabamaan levyttämään  FAME studioilla. Hän äänitti kappaleen I Never Loved a Man The Way I Love You Muscle Shoals Rhythm Section muusikoiden edessä. Helmikuussa julkaistu single nousi Billboardin listakärkeen ja poplistan yhdeksänneksi ollen Franklinin ensimmäinen top ten-menestys kyseisellä listalla. Singlen b-puoli Do Right Woman-Do Right Man saavutti R&B-listalla sijan 37. Samaisen vuoden huhtikuussa Atlantic julkaisi Arethan näkemyksen Otis Reddingin kappaleesta Respect. Se nousi sekä Billboardin R&B-listan että poplistan kärkeen. Kappaleesta muodostui paitsi artistin tunnuskappale, myöhemmin myös ihmisoikeuksien ja feminismin anthem. Franklinin Atlanticille levyttämä esikoisalbumi I Never Loved a Man the Way I Love You osoittautui myös menestyksekkääksi ja se saavutti myöhemmin kultalevyn. Vuoden 1967 aikana Franklin nousi top teniin myös singleillä Baby I Love You ja (You Make Me Feel Like) A Natural Woman. Hän työsti valtaosan Atlantic Recordsille levyttämästään keskeisestä tuotannosta tuottaja Jerry Wexlerin kanssa. Vuonna 1968 ilmestyneet menestysalbumit Lady Soul ja Aretha Now sisälsivät useita Arethan keskeisistä hiteistä, kuten Chain of Fools, Ain't No Way, Think ja I Say a Little Prayer. Helmikuussa 1968 Franklin vastaanotti kaksi ensimmäistä Grammyaan, näiden joukossa debyyttikategoriassa ollut parhaan naispuoleisen R&B-laulusuorituksen palkinto. 1970-luvun alussa Franklinin suosio kasvoi entisestään. Hänen kyseisen vuosikymmenen alun hittejään olivat Rock Steady, Spanish Harlem ja Day Dreaming. Pitkäsoittojen osalta menestyksiksi osoittautuivat Spirit in the Dark, Young Gifted and Black sekä yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt gospelalbumi Amazing Grace. Vuonna 1971 Franklinista tuli ensimmäinen Fillmore Westin pääesiintyjä R&B-vokalisten osalta. Myöhemmin samana vuonna ilmestyikin konserttitaltiointi Aretha Live at Fillmore West.

Franklinin ura alkoi kokea kolhuja hänen levyttäessään Quincy Jonesin tuottamaa albumia Hey Now, Hey. Vuonna 1973 ilmestynyt pitkäsoitto ei enää menestynyt edeltäjiensä veroisesti, tosin se sisälsi singlemenestyksen Angel. Franklinin tuonaikaisia R&B-menestyksiä edustivat kappaleet Until You Come Back to Me ja I'm in Love, mutta 70-luvun puoliväliin mennessä hänen albuminsa eivät enää olleet suuria myyntimenestyksiä. Jerry Wexlerin siirryttyä työskentelemään Warner Bros Recordsille Franklin työsti elokuvan Sparkle soundtrackia Curtis Mayfieldin kanssa. Kyseiseltä albumilta poimittiin Franklinin viimeinen 70-luvun top 40-menestys. R&B-listalla kyseinen kappale Something He Can Feel nousi aina listakärkeen. Franklinin viimeiset Atlanticille levyttämät albumit; vuosien 1977 ja 1979 välillä ilmestyneet Sweet Passion, Almighty Fire ja La Diva eivät menestyneet ja vuosikymmenen lopulla artisti jätti kyseisen yhtiön. Vuonna 1980 Franklin solmi sopimuksen Clive Davisin Arista Recordsin kanssa ja esiintyi Lontoon Royal Albert Hallissa konsertissa, jonka yleisöön lukeutui mm. kuningatar Elisabeth. Samana vuonna Franklin nähtiin kehutussa roolissa tarjoilijana musiikkikomediassa Blues Brothers. Ensimmäinen Aristalle levytetty albumi Aretha sisälsi R&B-listalla kolmanneksi nousseen singlen United Together ja Grammy-ehdokkuuden saavuttaneen näkemyksen Otis Reddingin kappaleesta I Can't Turn You Loose. Vuonna 1981 ilmestyneen albumin Love All the Hurt Away nimikappale oli duetto George Bensonin kanssa ja Franklin vastaanotti Grammyn versiostaan Sam & Daven kappaleesta Hold On I'm Coming. Vuoden 1982 albumi Jump to It oli Franklinin ensimmäinen kultalevy kuuteen vuoteen ja sen nimikappale Franklinin ensimmäinen poplistoilla top 40:ään noussut single seitsemään vuoteen. Vuonna 1985 ilmestynyt ja nuorempaa soundia edustanut albumi Who's Zooming Who oli Franklinin ensimmäinen platinaa myynyt Arista-julkaisu. Sen singlemenestyksiä olivat Freeway of Love, nimikappale sekä Another Night. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Aretha oli lähes yhtä suuri menestys Jumpin' Jack Flash, Jimmy Lee ja I Knew You Were Waiting -hitteineen. Kappaleista viimeksi mainittu oli kansainvälinen hitti ja se oli duetto George Michaelin kanssa. Näihin aikoihin Aretha lauloi  tv-ohjelmien A Different World ja Together tunnuskappaleet.  Vuonna 1987 ilmestyi Franklinin kolmas gospelalbumi One Lord, One Faith, One Baptism, joka oli nauhoitettu hänen isänsä New Bethel -kirkossa. Pitkäsoitto Through the Storm seurasi kahta vuotta myöhemmin. Vuoden 1991 albumi What You See is What You Sweat ei noussut listoille, mutta kahta vuotta myöhemmin Franklin oli jälleen listoilla tanssikappaleella Deeper Love ja vuonna 1994 ilmestynyt Willing to Forgive nousi top 40:ään. Vuonna 1998 ilmestynyt ja Lauryn Hillin tuottama kappale A Rose is Still a Rose oli niin ikään top 40-hitti ja myöhemmin julkaistu samanniminen albumi saavutti kultalevyn. Vuonna 2003 ilmestynyt Franklinin viimeinen Aristalle levyttämä albumi So Damn Happy sisälsi Grammyn voittaneen kappaleen Wonderful. Vuonna  2004 Franklin ilmoitti jättävänsä Arista Recordsin yli 20 vuoden jälkeen, mutta sopimuksellisena velvoitteena julkaistiin vielä hänen duetoistaan koostuva kokoelma-albumi Jewels in the Crown:All-Star Duets with the Queen vuonna 2007. Seuraavana vuonna DMI julkaisi artistilta joululevyn This Christmas, Aretha. Vuonna 2011 artistin oman Aretha's Recordsin julkaisemana ilmestyi albumi Aretha:A Woman Falling Out of Love. Vuonna 2014 Franklin sainattiin RCA Recordsin artistiksi. Kyseisellä yhtiöllä oli oikeudet hänen Aristalle levyttämäänsä tuotantoon ja Sony Music Entertainmentin kautta kyseessä oli myös Columbia Recordsin tytäryhtiö. Uuden albumin tuottajiksi kaavailtiin Babyfacea ja Danger Mousea. 29. syyskuuta kyseisenä vuonna Franklin esitti Cissy Houstonin taustoittamana medleyn Adelen Rolling in the Deepistä ja Diana Rossin Ain't No Mountain High Enoughista ohjelmassa Late Show with David Letterman. Lokakuussa 2014 ilmestyi kymmenestä kappaleesta koostuva albumi Aretha Franklin Sings the Great Diva Classics, jolla Rolling in the Deep oli myös mukana. Kyseisestä kappaleesta tuli Franklinin sadas R&B-listalle noussut single. Se debytoi kyseisellä listalla sijalla 47. Joulukuussa 2015 Franklin esitti kehutun näkemyksensä kappaleesta (You Make Me Feel Like) A Natural Woman Kennedy Center Honorsissa. Kyseisessä osuudessa kunnioitettiin Carole Kingiä, joka oli myös toinen kyseisen kappaleen kirjoittajista. Marraskuussa 2017 Franklinilta julkaistiin Royal Philharmonic Orchestran kanssa levytetty albumi A Brand New Me. Franklinin osalta kyseessä olivat arkistonauhoitukset ja kyseinen albumi nousi viidenneksi Billboardin klassisen musiikin listalla. Franklin menehtyi haimasyöpään kotonaan Detroitissa 76 vuoden ikäisenä. Hänen kuolinvuoteellaan vieraili esimerkiksi Stevie Wonder.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Maanantain mainio:Hardrockin klassikon lopullinen läpimurtolevy

Thin Lizzy:Jailbreak

26. maaliskuuta 1976 ilmestynyt Jailbreak on Thin Lizzyn kuudes studioalbumi. Yhdysvalloissa siitä muodostui yhtyeen kaupallinen läpimurto ja Jailbreak saavutti kyseisessä maassa Lizzyn pitkäsoitoista ainoana kultalevyn. Albumin singlepoimintoja olivat sen nimikappale ja Boys Are Back in Town, joista jälkimmäinen oli yhtyeen suurin singlemenestys Yhdysvalloissa. Se voitti New Musical Expressin parhaan singlen palkinnon. Thin Lizzyn kaksi edellistä studioalbumia; Nightlife ja Fighting eivät olleet menestyneet kaupallisesti erityisen hyvin ja levy-yhtiö Vertigo Records antoi yhtyeelle vielä yhden mahdollisuuden. Thin Lizzy kirjoitti kappaleita ja keräsi ideoita studiossa Buckinghamshiressa loppuvuodesta 1975. Nauhoitukset tapahtuivat Lontoon Ramport -studioilla seuraavan vuoden alussa. Tuottajakseen yhtye valitsi jo aikaisemmin tehokkaasti työskennelleen John Alcockin. Thin Lizzy teki Jailbreakin parissa intensiivisesti töitä koko helmikuun 1976. Yhtyeen kitaristien Scott Gorhamin ja Brian Robertsonin mielestä kiire, jossa albumi viimeisteltiin, vaikutti sen laatuun. Kappaleiden tiukkuuden ansiosta albumi pysyi kuitenkin mainiosti kuosissa. Erityisesti Robertson olisi kaivannut enemmän vapautta improvisoida kitarasoolojaan. Vastaavasti Gorham mainitsi, ettei Alcock tuottajana juurikaan välittänyt hänen kitaransa vireestä albumilla. Jailbreakin kappaleista Running Backia kaavailtiin aluksi ensimmäiseksi singleksi, sillä Boys Are Back in Townin arveltiin olevan liian aggressiivinen joillekin radioasemille. Running Backissa kosketinsoittimista vastasi studiomuusikko Tim Hinkley. Robertson oli kyseistä ideaa vastaan, sillä hän piti kappaleen alkuperäisestä, bluesahtavasta sovituksesta, jossa hän soitti sekä pianoa että pullonkaulakitaraa.  Lynottin mukaan kappale oli saanut runsaasti vaikutteita Van Morrisonilta. 35 vuotta myöhemmin Robertson levytti kappaleesta oman versionsa sooloalbumilleen Diamonds and Dirt. Gorham on maininnut, että myös kappaletta Romeo and the Lonely Girl kaavailtiin albumin singlejulkaisuksi. Jailbreakin ainutlaatuisuus on oivallettu toden teolla vasta myöhemmin. Lynott kehittyi biisintekijänä juuri kyseisellä albumilla voimakkaasti ja Scott Gorhamin ja Brian Robertsonin tuplakitaroinnista muodostui eräs 70-luvun rockin erottuvimmista soundeista.  24. tammikuuta 2011 Jailbreakista julkaistiin tuplaversio, jonka kakkoscd sisälsi aikaisemmin julkaisematonta materiaalia. Jailbreakin originaalin vinyylipainoksen takakannessa on lyhyt tarina, joka löytyy myös joidenkin kyseisen albumin deluxe editioneiden cd-vihkoista.  Jälkimmäinen cd sisältää ensisijaisesti remiksattuja versioita sekä BBC-nauhoituksia. Ne on remasteroitu vuonna 2010, mutta ykköscd:llä oleva perusalbumi hyödyntää vuoden 1996  remasterointia.

torstai 16. elokuuta 2018

Sunnuntain extra:Gillanin alun perin tuplana julkaistu albumi

Gillan:Glory Road

Lokakuussa 1980 ilmestynyt Glory Road on Ian Gillanin luotsaaman Gillan-yhtyeen pitkäsoitto, joka saavutti brittilistalla parhaimmillaan kolmannen sijan. Albumista Yhdysvalloissa julkaistun version biisijärjestys eroaa jossakin määrin brittipainoksesta. Lisäksi sillä kappaleen Sleeping on the Job korvasi Your Mother Was Right. Glory Roadin brittipainoksen kylkiäisenä julkaistiin ilmainen, kymmenestä kappaleesta koostuva albumi For Gillan Fans Only. Glory Road-albumin avauskappaleen Unchain Your Brain Gillan on versioinut uudelleen vuonna 2006 ilmestyneelle albumilleen Gillan's In. For Gillan Fans Only-albumilla ilmestyneestä kappaleesta Trying to Get to You on julkaistu erilainen versio Gillanin kokoelma-albumilla Cherkazoo and Other Stories. Kun Glory Roadista julkaistiin vuonna 1989 ensimmäinen cd-versio, mukana bonusmateriaalina oli  suurin osa For Gillan Fans Only-albumin kappaleista. Poisjääneitä raitoja edustivat Higher and Higher, Samsonin Head On -albumin Vice Versaa muistuttava Egg Timer ja Harry Lime Theme. Edsel-levy-yhtiön Glory Roadista vuonna 2007 julkaisema tuplacd-versio sisälsi viimein kokonaisuudessaan myös For Gillan Fans Only-albumin kappaleet. Ian Gillanin retrospektiivisten kommenttien lisäksi uusintajulkaisu sisältää originaalin kansitaiteen ja useiden kuvakannellisten singlejen kansitaiteen.Kaiken huipuksi For Gillan Fans Only -osio sisältää  kaksi bonuskappaletta; raidat Handles on Her Hips ja I Might as Well Go Home (Mystic).

Lauantain pitkä:Keskeisen brittiyhtyeen solisti ja muutakin

18. elokuuta 1943 syntynyt ja 31. elokuuta 2004 menehtynyt, paremmin taiteilijanimellään Carl Wayne tunnettu Colin David Tooley oli brittiläinen solisti ja näyttelijä, joka identifioituu parhaiten The Move-yhtyeen solistiksi. Birminghamin Winson Greenissa syntynyt Tooley varttui Hodge Hillissä. Hän kiinnostui 50-luvun rockista ja perusti yhtyeen G-Men kyseisen vuosikymnenen lopussa. The Vikings-yhtyeen solistina Tooleyn baritoniääni pääsi oikeuksiinsa ja yhtyeestä muodostui eräs Midlandsin alueen suosituimmista. Taiteilijanimeensä Carl Wayne Tooley päätyi John Waynen innoittamana. Vuonna 1963 Carl & The Vikings seurasi Beatlesin jalanjälkiä. Yhtye keikkaili Saksan clubeissa ja solmi sopimuksen Pye Recordsin kanssa, mutta yksikään yhtyeen kolmesta levyttämästä singlestä ei noussut listoille. Waynen uran varhainen huippuhetki oli hänen Golden Orpheus-laulufestivaaleilla Bulgariassa voittamansa ensimmäinen palkinto. Televisioidun kilpailun näki 20 miljoonaa katsojaa. Joulukuussa 1965 Wayne liittyi The Moveen, joka oli koottu useiden paikallisten yhtyeiden parhaimmistosta. The Vikingisia siinä hänen itsensä lisäksi edustivat rumpali Bev Bevan ja basisti Chris Kefford. Soolokitaristi Trevor Burtonin varhaisempi yhtye oli ollut Danny King & The Mayfair Set ja solisti/kitaristi Roy Woodin vastaava Mike Sheridan & The Nightriders, jossa hän oli ollut soolokitaristina. The Move saavutti useita singlemenestyksiä vuosien 1967-69 välillä. Niistä mainittakoon Night of Fear, I Can Hear the Grass Grow, Flowers in the Rain, Fire Brigade sekä ainoa listaykkönen Blackberry Way. Yhtye tuli myös tunnetuksi esimerkiksi tv:itä hajottaneesta lavashowstaan. Vuoden 1968 alussa yhtyeen jäsenten musiikillisissa mieltymyksissä alkoi esiintyä eroavuuksia. Wayne oli kiinnostunut kabareesta ja Wood progressiivisesta rockista, jota edusti viimeistään Movea seurannut Electric Light Orchestra, jonka albumeista Wood oli tosin mukana ainoastaan ensimmäisellä. Vuodesta 1968 lähtien Wood oli myös The Moven toisena solistina. Wayne koki jääneensä paitsioon ja jätti yhtyeen seuraavan vuoden alussa ollen mukana vielä sijalle 12. yltäneellä singlellä Curly. Sooloartistin ominaisuudessa Wayne levytti useita singlejä ja albumeita, jotka sisälsivät myös Roy Woodin kirjoittamia ja tuottamia kappaleita. Myös Lyndsey Paul toimi Waynen kirjoittajana ja tuottajana. Waynelle tarjottiin levytettäväksi kappaletta Sugar Baby Love, mutta hän piti sitä roskana ja kieltäytyi. Rubettes sai ykköshitin levytyksellään kyseisestä kappaleesta. Wayne lauloi tunnuskappaleita television kykyshowhun New Facesiin. Niistä yksi, You're a Star oli pieni hitti vuonna 1973. Wayne teki myös levytyksiä vierailevana vokalistina Electric Light Orchestralle. Kyseiset äänitykset olivat julkaisematta, kunnes ne ilmestyivät vuonna 2003 yhtyeen remasteroidun kakkosalbumin ELO 2 bonuskappaleina. Wayne säilytti suosionsa tv:n puolella. Hän levytti versioitaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen show:issa kuulluista kappaleista ja oli kertojana Willy Russellin musikaalissa Blood Brothers vuosien 1990 ja 1996 välillä. Myöhemmin hänestä tuli BBC Radio WM:n kuuluttaja ja kyseisessä roolissa Wayne haastatteli muiden vieraiden ohella myös The Moven jäsenistöä. Wayne nosti varoja leukemian tutkimukseen ja juoksi Lontoossa  useita hyväntekeväisyysmaratoneja. Hän oli vierailevana solistina Spike Edneyn SAS Bandissa. Vuonna 2000 solistinsa Alan Clarken vetäydyttyä esiintymislavoilta Waynesta tuli The Holliesin solisti. Yhtye konsertoi ahkerasti Euroopassa ja levytti vuonna 2003 julkaistulle Greatest hits-kokoelmalleen yhden uuden kappaleen How Do I Survive. The Holliesin hittien lisäksi yhtyeen ohjelmistossa olivat Flowers in the Rain ja Blackberry Way The Moven repertuaarista. Rumpali Bobby Eliott kuvasi Waynea rohkeaksi esiintyjäksi ja voimakkaaksi solistiksi. Waynen viimeinen konsertti oli Egersundissa, Norjassa kymmenes heinäkuuta 2004. Hän meni testeihin, havaitsi sairastavansa ruokatorven syöpää ja kuoli kahta viikkoa myöhemmin. Vuonna 2006 Waynen soolotuotannosta ilmestyi ilmestyi Roy Woodin masteroima kokoelma Songs from the Wood and Beyond 1973-2003, joka sisälsi myös muutaman ennen julkaisemattoman kappaleen.

Perjantain pohjat:Uuden aallon edustajan merkittävä debyytti

The Go Go's:The Beauty and the Beat

Kahdeksas heinäkuuta 1981 I. R. S. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Beauty and the Beat on kalifornialaisen uutta aaltoa edustaneen yhtyeen The Go Go's:in esikoispitkäsoitto. Sitä edeltäneestä singlestä We Got the Beat muodostui iso clubihitti ensin Euroopassa ja myöhemmin yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa. Yhtyeen debyyttialbumi pysytteli Billboardin listakärjessä kuuden viikon ajan. Billboardin vuoden 1982 sadan suosituimman albumin listalla Beauty and the Beat sijoittui kakkossijalle. Yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään albumi saavutti tuplaplatinaa ja siitä on muodostunut eräs kaikkien aikojen suosituimmista esikoislevyistä. Beauty and the Beatista on muodostunut arvostettu albumi myös kriitikoiden keskuudessa ja sitä pidetään yleisesti eräänä amerikkalaisen uuden aallon kulmakivistä. Pitkäsoiton nimi on väännös eurooppalaisesta sadusta Beauty and the Beast. Albumin ilmestymisaikanaan vastaanotttamat arviot olivat myönteisiä, mutta todellisen arvonsa se on saavuttanut vasta myöhemmin. Village Voicen vuoden 1981 kriitikkoäänestyksessä Beauty and the Beast saavutti kymmenennen sijan. Vuonna 2011 albumista julkaistiin remasteroitu 30-vuotisjuhlapainos, jonka jälkimmäinen cd sisältää Bostonin Metro Clubilla 20. elokuuta 1981 soitetun konsertin. Go Go's:in myöhäisemmät pitkäsoitot; vuonna 1982 ilmestynyt Vacation ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Talk Show olivat saaneet julkaisunsa remasteroituina cd-formaatissa jo vuonna 2009. Eric Allen arvioi Beauty and the Beatin 30-vuotisjuhlapainoksen American Songwriteriin ja häneen mukaansa albumi oli kestänyt aikaa varsin hyvin ja se on testamentti sille energiselle hengelle, joka kyseisessä 80-luvun musiikillisessa Zeitgeistissa siepattiin. Vuonna 2003 Beauty and the Beat saavutti sijan 414. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Albumin avauskappaleen Our Lips Are Sealed ovat coveroineet monet artistit. Kappaleesta on muodostunut 80-luvun soittolistojen vakiomateriaalia ja se on listattu jopa 80-luvun 50 laadukkaimman kappaleen joukkoon. Rolling Stone on nimennyt Our Lips Are Sealedin sadan kaikkien aikojen parhaan popsinglen listalleen. We Got the Beat on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Torstain terävä:Standardin 80-luvun naisartisteille ja tanssipopille luonut albumi

Madonna:Madonna

27. heinäkuuta 1983 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Madonna on samannimisen naisartistin esikoispitkäsoitto. Vuonna 1985 se julkaistiin uudelleen erilaisella kansikuvalla ja nimellä Madonna:The First Album. Madonnan saavutettua New Yorkissa solistina jonkinasteista menestystä Sire Recordsin johtoportaaseen kuulunut Seymor Stein sainaisi hänet ja esikoissingle, vuonna 1982 ilmestynyt Everybody oli jo kohtuullinen menestys. Madonna kirjoitti itse suurimman osan esikoisalbuminsa kappaleista ja valitsi sen tuottajaksi Reggie Lucasin. Madonna ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Lucasin tuotantotyöhön ja niinpä John "Jellybean" Benitez viimeisteli Madonnan debyytin. Hän remiksasi kolme sen kappaleista ja tuotti pitkäsoiton suurimman hitin Holiday. Tyylillisesti Madonnan debyytille on tunnusomaista synteettinen discosoundi. Albumilla hyödynnettiin aikakautensa modernia tekniikkaa, kuten Linn-rumpukonetta, Moog-bassoa ja Oberheim OB-X-syntetisaattoria. Madonna vokalisoi raikkaalla, tyttömäisellä äänellä. Albumia promotoidakseen hän teki clubikeikkoja ja esiintyi televisiossa sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa vuosina 1983 ja 1984. Madonnan debyytiltä poimittiin viisi singleä, joista top teniin nousivat Holidayn lisäksi Lucky Star sekä Borderline. Singlekappaleiden musiikkivideot julkaistiin videona, josta muodostui Yhdysvalloissa vuoden 1985 myydyin. Billboardin listalla Madonnan esikoislbumi nousi parhaimmillaan kahdeksanneksi ja saavutti viisinkertaisesti platinaa viiden miljoonan kappaleen myynnillään. Kymmenen suosituimman joukkoon albumi nousi Australiassa, Ranskassa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Britanniassa ja maailmanlaajuisesti se on myynyt yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Myös kriitikot ovat suhtautuneet albumiin suopeasti. Esimerkiksi Entertainment Weeklyn vuonna 2008 laatimalla sadan parhaan albumin listalla viimeisten 25 vuoden ajalta Madonnan debyytin sijoitus oli viides. Sen on mainittu luoneen standardin tanssipopille vuosikymmeniksi eteenpäin ja viitoittaneen tietä useille 80-luvun naisartisteille, kuten Debbie Gibsonille ja Janet Jacksonille.