Elokuussa 1973 Big Treen julkaisemana ilmestynyt Yeah! on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Brownsville Stationin kolmas pitkäsoitto. Samalla kyseessä on mainitun yhtyeen suurin menestysalbumi, joka saavutti Billboardin 200-listalla sijan 98. Yhtyeen omaa tuotantoa edustava ja 80-luvun puolivälissä Mötley Crüen versioima Smoking in the Boys Room nousi Brownsville Stationin originaalina Billboardin singlelistalla jopa kolmanneksi ja myös Britanniassa sijalle 27. Siellä kuten myös Irlannissa jotkin albumin painoksista julkaistiinkin nimellä Smokin' in the Boys Room. Yeah!-pitkäsoitto sisältää melko runsaasti covereita, joihin lukeutuvat muun muassa Hoyt Axtonin Lightning Bar Blues, Lou Reedin Sweet Jane sekä Robert Parkerin Barefootin'. Suomessa tamperelainen naisyhtye Ilona versioi Yeah!-pitkäsoiton kappaleista All Night Longin nimellä Kahdestaan vuonna 1988 ilmestyneelle toiselle albumilleen Ähäkutti kosketinsoittaja Kata Laurikaisen leadvokalisoimana.
Janne Rönkkö:Lynyrd Skynyrd etelän vapaat linnut (Docendo)
Lynyrd Skynyrd lienee southern rockin kaikkein legendaarisin ja keskeisin edustaja ja Janne Rönkkö on tehnyt kulttuuriteon laatiessaan kyseisestä klassikkoyhtyeestä kaikkien aikojen ensimmäisen suomenkielisen teoksen. Erityisen ansiokkaasti kirjassa käsitellään yhtyeen jäsenten varhaiset musiikilliset vaiheet ajalta ennen Lynyrd Skynyrdin perustamista. Teoksesta selviää esimerkiksi, että toisin kuin virallisissa biografioissa on usein esitetty, Skynyrdin ensimmäinen esiaste, yhtye My Backyard perustettiin vasta vuonna 1966, eikä kahta vuotta aikaisemmin. Skynyrdiä edeltäneet yhtyeet olivat soittaneet covereita ja britti-invaasiota edustaneilla bändeillä oli ollut niihin voimakas vaikutus. Myöhäisemmästä brittirockista Skynyrdiin tuli keskeisesti vaikuttamaan esimerkiksi blues- ja hardrockista ansiokkaasti ammentanut Free. Skynyrdin legendaarisimman kokoonpanon tulivat muodostamaan solisti Ronnie Van Zant, kitaristit Gary Rossington, Allen Collins ja Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell, basisti Leon Wilkeson ja rumpali Bob Burns. Vuonna 1972 Skynyrd teki nauhoituksia Muscle Shoalsilla, mutta niiden laadukkuudesta huolimatta yhdeksän levy-yhtiötä antoi yhtyeelle kielteisen vastauksen. Livebändinä Skynyrdistä vakuuttunut musiikin monitoimimies Al Kooper perusti oman levy-yhtiönsä Sounds from the Southin, ja se julkaisi elokuussa 1973 Skynyrdin erinomaisen esikoisalbumin Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd. Skynyrdin tunnuskappaleesta käyvän, seesteisesti alkavan, mutta kitaratulitukseen yltävän Free Birdin lisäksi albumi sisältää myös useita muita yhtyeen tuotannon avainteoksia, kuten Simple Man, Tuesday's Gone sekä Gimme Three Steps. Skynyrd pääsi soittamaan The Whon Quadrophenia-kiertueen kakkosbändinä siihen astisen uransa ehdottomasti suurimmille yleisömäärille. Jo huhtikuun puolivälissä 1974 ilmestyi Skynyrdin kakkosalbumi Second Helping. Se sijoittuu laadullisesti varsin lähelle edeltäjäänsä sisältäen mm. klassikkokappaleet Workin' for MCA ja The Needle and the Spoon, erinomaisen J. J. Cale-coverin Call me the Breeze sekä singlehitin Sweet Home Alabama. Näihin aikoihin Artimus Pyle otti Burnsin paikan Skynyrdin rumpalina. Maaliskuussa 1975 ilmestynyt Skynyrdin kolmas albumi Nuthin Fancy käydään Rönkön teoksessa yhtyeen kultakauden levyistä nopeimmin läpi. Sen kappaleista mainitaan ainoastaan singlebiisi Saturday Night Special, vaikka albumi sisältää myös monia muita huippuhetkiä, kuten On the Hunt sekä Am I Losin'. Nuthin Fancy jäi viimeiseksi Al Kooperin tuottamaksi Skynyrdin albumiksi. Ed King jätti yhtyeen ja alkuvuodesta 1976 ilmestyneellä ja Tom Dowdin tuottamalla ja varsin onnistuneella albumilla Gimme Back My Bullets kitaristeina olivat ainoastaan Rossington ja Collins. Nimibiisinsä lisäksi se sisältää esimerkiksi liki klassikkotasoiset kappaleet Searching ja Roll Gypsy Roll. Kitaristi Steve Gaines täydensi Skynyrdin kokoonpanon ja oli mukana Fox Theatressa nauhoitetulla ja syksyllä 1976 ilmestyneellä erinomaisella livetuplalla Once More from the Road. 17. lokakuuta 1977 ilmestyi legendaarisen Skynyrdin joutsenlauluksi jäänyt albumi Street Survivors. Kolme päivää myöhemmin tapahtuneessa lento-onnettomuudessa menehtyivät Van Zant, Steve Gaines sekä taustakuorossa laulanut Cassie Gaines. Yhtyeen henkiin jääneet jäsenet saivat pahoja vammoja. He perustivat kaksi albumia 80-luvun alussa työstäneen Rossington Collins Bandin. Vuonna 1987 kohtalokkaasta lento-onnettomuudesta oli kulunut kymmenen vuotta ja Skynyrd teki Yhdysvalloissa vuosina 1987-1988 paluukiertueen mahdollisimman pitkälle legendaarisimmalla lineupillaan. Solistina oli toinen Ronnien pikkuveljistä, eli Johnny Van Zant ja kolmantena kitaristina auto-onnettomuudessa pyörätuoliin joutuneen Allen Collinsin tilalla Randall Hall. Vuodesta 1996 lähtien Skynyrdiin kitaristeihin on lukeutunut Blackfoot-yhtyeen johtohahmo Rickey Medlocke, joka ehti 70-luvun alussa vaikuttaa myös Skynyrdin rumpalina ollen siis lähes yksi yhtyeen originaalijäsenistä. Rönkön teoksessa käydään ansiokkaasti läpi myös Skynyrdin myöhäisemmät albumit ja miehistönvaihdokset. Omat lukunsa on omistettu kaikille yhtyeen seitsemälle Suomen-konsertille ja lisäksi teoksessa pääsevät ääneen useat keskeiset kotimaiset Skynyrd-diggarit, kuten Pate Mustajärvi, Hannu Leiden, Ben Granfelt, Maria Hänninen, Sakkke Koivula sekä paikallisväriä edustavat keppimiehet Pate Friman ja Rane Riikonen.Rönkön Skynyrd-biografia on odotettu teos ja mikä keskeisintä, se lunastaa lupauksensa.
The Cranberries on irlantilainen,
Limierickissä vuonna 1989 perustettu rockyhtye. Sen originaalin
kokoonpanon muodostivat solisti Niall Quinn, kitaristi Noel Hogan ja
rumpali Fergal Lawler. Vuonna 1990 Dolores O’ Riordan korvasi Quinnin
yhtyeen solistina. Virallisesti Cranberries luokittelee itsensä
vaihtoehtorockin edustajaksi, mutta yhtyeen soundissa on elementtejä
indie popista, post-punkista, irlantilaisesta folkista ja poprockista. The Cranberries nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1993 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Everybody Else is Doing It, So Why Can’t We? Maailmanlaajuisesti
The Cranberriesin levyjä on myyty 40 miljoonaa kappaletta ja
Billboardin listalla 20 suosituimman joukkoon niistä ovat debyytin
lisäksi nousseet No Need to Argue, To the Faithfull Departed ja Burry
the Hatchet. Modern Rock Tracks –listan 20
suosituimman joukkoo yhtyeen singleistä ovat sijoittuneet Linger, Dreams,
Zombie, Ode to My Family, Ridiculous Thoughts, Salvation, Free to Decide
ja Promises. Alkuvuodesta 2009 yhtyeen kuuden tauon katkaisi
Yhdysvaltain-kiertue, jonka jälkeen The Cranberries konsertoi Euroopassa
ja Latinalaisessa Amerikassa. Kuudennen albuminsa Roses yhtye nauhoitti
toukokuussa 2011 ja se ilmestyi seuraavan vuoden helmikuussa.
Huhtikuussa 2017 julkaistiin irlantilaisen kamariorkesterin kanssa
levytettyjä vanhojen kappaleiden uusioversioita sisältänyt albumi
Something Else. 15. tammikuuta 2018 Dolores O’ Riordan löydettiin
hukkuneena hotellihuoneestaan Lontoosta. Hän oli saapunut kaupunkiin
äänityksiä varten.
Kings and Queens of yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin kappale, jonka kirjoitustyöhön osallistuivat Steven Tyler, Brad Whitford, Tom Hamilton, Joey Kramer ja yhtyeen tuottaja Jack Douglas, joka otti osaa useiden Aerosmithin loppuvuodesta 1977 ilmestyneen albumin Draw the Line kappaleiden kirjoittamiseen. Douglas soitti mainitussa biisissä lisäksi mandoliinia.Singleformaatissa Kings and Queens ilmestyi helmikuussa 1978. Kappale pääsi myös mukaan Aerosmithin levyttämän Beatles-coverin Come Together b-puolelle. Singlen paraatipuoli promosi vuonna 1978 ilmestynyttä soundtrackalbumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Kings and Queens oli Aerosmithin keikkasettien peruskauraa 70-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Sen jälkeen Kings and Queensiä on sitä vastoin soitettu huomattavasti niukemmin. Kings and Queens pääsi mukaan Aerosmithin albumille Classics Live! ja mainittu versio oli lisäksi mukana boxilla Pandora's Box. Vuosina 2005 ja 2006 Aerosmith soitti Kings and Queensin Rhode Islandilla ja Anaheimissa, Kaliforniassa. Aerosmithin vuoteen 2010 ajoittuneen Cocked, Locked, Ready to Rock- kiertueen aikana yhtye soitti Kings and Queensin Sao Paulossa, Brasiliassa ja Sölvesborgissa, Ruotsissa. Draw the Linen kappaleista Aerosmith on myöhemmin soittanut huomattavasti useammin albumin singleformaatissa ilmestynyttä nimibiisiä. Kings and Queens on mukana Aerosmithin vuonna 1980 ilmestyneellä Greatest Hits-kokoelmalla ja vuonna 2004 julkaistulla Greatest Hits 1973-1988:lla, tosin jälkimmäinen versioista on editoitu kitaraosuuksiensa osalta. Editoitu versio on saanut osakseen radiosoittoa, mutta useat rockasemat soittavat Kings and Queensin täyspitkää versiota. Glenn Hughes levytti Kings and Queensistä coverversion vuonna 2011.
Roll on Down the Highway on Fred Turnerin ja Robbie Bachmanin kirjoittama kappale, jonka kanadalainen rockyhtye Bachman Turner Overdrive levytti vuonna 1974 ilmestyneelle albumilleen Not Fragile. Leadia biisissä laulaa Turner. Hänen ja Randy Bachmanin tehtäväksi oli annettu kirjoittaa kappale Fordin mainokseen, mutta mikään kaksikon sävellyksistä ei tullut hyväksytyksi. Idea Roll on Down the Highwayhin tuli Turnerilta ja Robbie Bachman auttoi häntä kappaleen muotoutumisessa top 20 -hitiksi. Kappale saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 14. maaliskuun alussa 1975. Cash Boxissa Roll on Down the Highway saavutti kahdeksannen sijan ja oli Kanadan RPM-listalla parhaimmillaan neljäntenä. Britanniassa Roll on Down the Highway jäi Bachman Turner Overdriven viimeiseksi singlehitiksi, ja se saavutti sijan 22. Kappale oli jälkimmäinen Bachman Turner Overdriven albumilta Not Fragile poimituista singleistä ja sitä oli edeltänyt Billboardin singlelistan kärkeen kohonnut You Ain't Seen Nothing Yet. Billboard kuvasi Roll on Down the Highwayta kulkevaksi rockkappaleeksi, joka soundinsa suoruuden vastapainoksi tarjosi laulullista ja insrumentaalista taidokkuutta. Kalifornialainen naisrockyhtye The Donnas levytti Roll on Down the Highwaysta coverin vuonna 2005. Se ei ole mukana yhtyeen virallisilla pitkäsoitoilla, mutta sitä vastoin soundtrackalbumilla Lindsey Lohanin elokuvaan Herbie:Fully Loaded.
The Grand Funk Railroad, jonka nimi lyhennetään usein Grand Funkiksi, on Flintissä, Michiganissa vuonna 1969 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi/kosketinsoittaja/huuliharpisti Mark Farner, rumpali/solisti Don Brewer ja basisti Mel Shacher. Yhtyeen suosion huippuaika ajoittui 70-luvulle, jolloin se sai plakkariinsa hitit We're an American Band", "I'm Your Captain (Closer to Home)", "Some Kind of Wonderful", "Walk Like a Man", "The Loco-Motion", "Bad Time" ja "Inside Looking Out", joista viimeksi mainittu on cover The Animalsin tuotannosta. Areenarockin yhteiskunnallisiin teksteihin yhdistänyt Grand Funk Railroad soitti loppuunmyydyille stadioneille, vaikka kriitikot eivät yhtyeestä juurikaan välittäneet. Yhtye saavutti silti kuusi platina- ja seitsemän kultamyyntiin yltänyttä albumia. Vuoteen 1976 ajoittuneen hajoamisensa jälkeen Grand Funk Railroad on tehnyt useampia reunioneita. Mark Farnerin jätettyä yhtyeen lopullisesti vuonna 1998 Don Brewer ja Mel Shacher ovat jatkaneet konsertointiaan Grand Funk Railroadin nimellä. Farnerin ja Brewerin varhaisempi yhtye oli Terry Knight and the Pack ja Shacher oli soittanut Question Mark & The Mysteriansissa yhtyeen suurimman hitin 96 Tears ilmestymisen jälkeen. Kun Grand Funk Railroad perustettiin, Terry Knightista tuli yhtyeen manageri. Yhtyeen nimi on sanaleikki The Grand Trunk Western Railroadista. Grand Funk Railroadin läpimurtona voi pitää yhtyeen Atlanta International Pop Festivaaleilla 1969 soittamaa konserttia. Yhtye solmi sopimuksen Capitol Recordsin, jossa Knight työskenteli, kanssa. Grand Funk Railroadin esikoisalbumi oli elokuussa 1969 ilmestynyt ja kultalevyksi seuraavana vuonna myynyt On Time. Yhtye pääsi esiintymään myös vuoden 1970 Atlanta International Pop Festivaaleilla. Helmikuussa 1970 ilmestynyt, myös nimellä Red Album tunnettu toinen pitkäsoitto Grand Funk saavutti kultalevyn vajaassa kahdessa kuukaudessa. Vaikka kriitikot suhtautuivat yhtyeeseen melko penseästi, eivätkä sen albumit juurikaan saavuttaneet radiosoittoa, Grand Funk Railroadin kahdeksan ensimmäistä albumia, joista yksi on live, olivat melko suosittuja. Heinäkuussa 1970 kolmannelta studioalbumilta Closer to Home poimittu single I'm Your Captain (Closer to Home) muistutti tyylillisesti Terry Knight and the Packin tuotantoa. Heinäkuussa 1971 Grand Funk Railroad myi Shea Stadiumin täyteen 72 tunnissa, eli päihitti Beatlesin hallussaan pitämän lipunmyyntiennätyksen. Loppuvuodesta 1970 ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi Live Album saavutti niin ikään kultalevyn. Vuoden 1971 aikana Grand Funk Railroad julkaisi kaksi tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvaa albumia; pitkäsoitot Survival ja E Pluribus Funk. Grand Funk Railroadin ja Terry Knightin yhteistyö päättyi alkuvuodesta 1972. Samoihin aikoihin yhtye täydensi lineupiaan kosketinsoittaja Craig Frostilla. Kokoonpanon lisäyksen myötä yhtyeen tyyli muuttui rhythm and blues- ja poporientoituneemmaksi. Alun perin yhtye oli kaavaillut lisäjäsenekseen Humble Pien jättänyttä Peter Framptonia, mutta tämä oli solminut soolodiilin A&M Recordsin kanssa. Ensimmäinen Craig Frostin aikainen Grand Funk Railroadin albumi oli syyskuussa 1972 ilmestynyt ja singlemenestyksen Rock N' Roll Soul sisältänyt Phoenix. Määritelläkseen soundinsa uudelleen Grand Funk palkkasi tuottajakseen Todd Rungrenin. Tuloksena olivat listakärkeen nousseet singlet We're An American Band samannimiseltä ja vuonna 1973 listakakkoseksi kohonneelta albumilta ja cover Gerry Goffinin ja Carole Kingin kirjoittamasta ja alun perin Little Evan levyttämästä The Loco-Motionista. Singleistä jälkimmäinen julkaistiin vuonna 1974 ilmestyneeltä ja albumilistalla viidenneksi kohonneelta pitkäsoitolta Shinin' On. We're An American Band nousi listaykköseksi Brewerin 25-vuotispäivänä syyskuun alussa 1973 ja hänen omaa käsialaansa ollut Walk Like a Man saavutti sekin sijan 19. Shinin' Onin nimikappale oli niin ikään Brewerin sävellys ja singleformaatissa se saavutti sijan 19. Yhtye jatkoi konsertointiaan Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa. Vuonna 1974 yhtye otti jälleen nimekseen Grand Funk Railroad ja ryhtyi yhteistyöhön tuottaja Jimmy Iennerin kanssa. Mainitun vuoden joulukuussa ilmestyneeltä albumilta All Girls in the World Beware! poimittiin yhtyeen viimeiset top teniin kohoneet singlet Some Kind of Wonderful ja Bad Time. Capitol Recordsin kanssa tehty sopimus edellytti yhtyeeltä vielä kahta albumia. Bändi teki ison kiertueen ja julkaisi siltä elokuussa 1975 tuplalivealbumin Caught in the Act. Koska se koostui vanhasta tuotannosta, Capitol vaati yhtyeeltä vielä yhtä studioalbumia. Tammikuussa 1976 ilmestynyt Born to Die saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 47. Aikaisempaa heikompi menestys ja hittisinglen puuttuminen olivat pettymys yhtyeen jäsenille ja Grand Funk Railroadin hajoamisesta alkoi liikkua huhuja. Frank Zappa ilmaisi kuitenkin kiinnostuksensa tuottaa yhtyettä. Elokuussa MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi Good Singin' Good Playin' saavutti myönteisiä arvioita, mutta niukasti kaupallista menestystä. Loppuvuodesta 1976 Grand Funk Railroad lopettikin siltä erää toimintansa. Brewer jätti yhtyeen sen jäsenistä ensimmäisenä. Mark Farner solmi levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Vuosina 1977 ja 1978 häneltä ilmestyivät sooloalbumit Mark Farner ja No Thrills. Brewer, Shacher ja Frost perustivat yhtyeen Flint, jonka nimikkoalbumi ilmestyi Capitol Recordsin julkaisemana vuonna 1978. Vuonna 1980 Grand Funkin managerina Terry Knightin jälkeen toiminut AndyCevilier otti yhteyttä yhtyeen jäseniin. Grand Funkin reunion ajoittui seuraavan vuoden helmikuuhun. Bob Segerin yhtyeessä soittanut Frost ja Shacher eivät kuitenkaan ottaneet siihen osaa. Jälkimmäisen paikan Grand Funkissa otti Dennis Bellinger. Irving Azoffin Full Moon-yhtiön julkaisemina ja Warner Brosin jakelemina heinäkuussa 1981 ja tammikuussa 1983 ilmestyneet albumit Grand Funk Lives ja What's Funk? eivät menestyneet erityisen hyvin, tai saavuttaneet erityisen myönteisiä avioita. Single Queen Bee pääsi silti mukaan elokuvaan Heavy Metal ja sen soundtrack-albumille. Yhtye konsertoi vuosina 1981 ja 1982 kokoonpanolla, jossa kosketinsoittajana vaikutti Rick Baker. Grand Funk Livesin heikko menestys ja manageri Cevilierin edesmeno vuonna 1982 johti Grand Funkin toiseen hajoamiseen alkuvuodesta 1983 pian What's Funk-pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen. Farner jatkoi sooloartitina ja alkoi esittää hengellistä musiikkia. Brewer seurasi Frostia Bob Segerin Silver Bullet Bandiin. David Fishof promosi Farneria 80-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä Farner oli mukana Fishofin ideoimassa Ringo Starr All Star Bandissa. Tämän jälkeen Fishof alkoi suunnitella Grand Funk Railroadin reunionia. Kolme originaalijäsentä treenasivat loppuvuodesta 1995 ja kiertueella yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja/kitaristi/taustalaulaja Howard Eddy Jr. Vuosien 1996 ja 1998 välillä Grand Funk Railroad soitti puolelle miljoonalle ihmiselle. Vuoteen 1997 ajoittui kolme Bosnian hyväksi soitettua loppuunmyytyä hyväntekeväisyyskonserttia. Niissä oli mukana Paul Shafferin ohjaama sinfoniaorkesteri. Tuplacd Bosnia oli taltioitu Auburn Hillsissä, Michiganissa. Loppuvuodesta 1998 Farner palasi sooloartistiksi. Kahta vuotta myöhemmin Brewer ja Shacher päättivät jatkaa lineupilla, jonka täydensivät ensisijaisesti 38 Specialista muistettu solisti Max Carl, Kissin soolokitaristina vaikuttanut Bruce Kulick sekä Bob Segerin ja Robert Palmerin kanssa soittanut kosketinsoittaja Tim Cashion. Vuonna 2005 Grand Funk Railroad pääsi Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. Vuonna 2018 Peter Framptonin kanssa soittanut basisti Stanley Sheldon tuurasi Shacheria tämän tehdessä surutyötä vaimonsa kuoleman johdosta. Tammikuussa 2019 käynnistyi Grand Funk Railroadin 50-vuotisjuhlakiertue "The American Band Tour 2019", "Celebrating 50 Years of Funk".
11. syyskuuta 1972 nauhoitettu Blinded by the Light on Bruce Springsteenin kappale, joka ilmestyi ensiksi artistin vuonna 1973 julkaistulla esikoisalbumilla Greetings from Asbury Park, NJ ja myös singleformaatissa b-puolellaan kappale The Angel. Brittiläisen rockyhtyeen Manfred Mann's EarthBandin Blinded by the Lightista levyttämä coverversio kohosi helmikuussa 1977 Billboardin listakärkeen ja saavutti top tenin myös Britanniassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa. Columbia- levy-yhtiön Clive Davisin kuunneltua Greetings from Asbury Park, NJ:n varhaisen version albumilta puuttui hänen mielestään potentiaalinen singlehitti. Vastauksena pyyntöön Springsteen kirjoitti Blinded by the Lightin ja Spirit in the Nightin. Blinded by the Lightin teksti syntyi Springsteenin käydessä läpi riimisanakirjaa. Kappaleen lyriikka sisältää myös omaelämäkerrallisia aineksia. Manfred Mann's Earth Bandin versio Blinded by the Lightista julkaistiin yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Roaring Silence. Mainittu levytys sisältää pianolla soitetun Chopsticks-melodian lähellä kappaleen bridgeä. Manfred Mann's Earth Bandinversio nousi Billboardin ja Kanadan RPM-listojen kärkeen. Kyseessä on ainoa kerta, jolloin Springsteen sai sävellyksensä Billboardin singlelistan ykkössijalle. Sooloartistina hänen paras sijoituksensa on toinen vuonna 1984 Dancing in the Darkilla. Listaykkösenä Springsteen on ollut Billboardin singlelistalla ainoastaan USA for Africa-ryhmän jäsenenä hyväntekeväisyyskappaleella We Are the World. Hittiversiossaan Blinded by the Lightista Manfred Mann muutti kappaleen tekstiä jopa sen kertosäkeessä cut loose like a deucen muuttuessa revved up like a deuceksi.
24. lokakuuta 1975 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Siren on Roxy Musicin viides studioalbumi. Yhdysvalloissa mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli Atco Records. Singleformaatissa Sireniltä julkaistiin kappaleet Love is the Drug ja Both Ends Burning, jotka saavuttivat brittilistalla sijat kaksi ja 25. Yhdysvalloissa Love is the Drugista muodostui Roxy Musicin suurin singlemenestys, joka saavutti Billboardin listalla sijan 30. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Siren saavutti sijan 371. Albumin kansikuvassa nähdään Bryan Ferryn tuonaikainen tyttöystävä Jerry Hall Graham Hughesin kuvaamana South Stackissa, Angleseyssä elokuussa 1975. Allan Jones laati Sirenistä Melody Makeriin tuoreeltaan varsin myönteisen arvion. Myös Rolling Stonen Simon Frith ja The Village Voicen Robert Christgau kirjoittivat albumista varsin positiivissävyisesti. Village Voicen vuoden 1975 kriitikkoäänestyksessä Siren saavutti 13:n sijan. Albumi on säilyttänyt arvostuksensa ja esimerkiksi vuonna 1983 Dave Marsh kuvasi Sireniä Roxy Musicin tuotannon mestariteoksena.
27. syyskuuta 1942 syntynyt ja 23. lokakuuta 2014 edesmennyt Bernard William Jewry oli brittiläinen rocksolisti ja näyttelijä, joka työsti levytysuraansa taiteilijanimillä Shane Fenton ja AlvinStardust. Vuosien 1961-62 aikana Shane Fenton sai Fentones-yhtyeensä kanssa neljä top 40:ään kohonutta singleä. 1970- ja 80-luvuilla Alvin Stardustin nimellä julkaistujen singlejensä ansiosta Jewrysta tuli vielä tunnetumpi. Alvin Stardustin glamrockkauden levytyksistä Jealous Mind nousi Britanniassa listakärkeen ja myöhemmin julkaistuja hittejä edustivat Pretend ja I Feel Like Buddy Holly. Muswell Hillissä, nykyisessä Pohjois-Lontoossa syntynyt Jewry muutti nuorena Mansfieldiiin,Nottinghamshireen. Ensiesiintymisensä hän teki pantomiimissa neljävuotiaana. 1960-luvun alusta vaikuttanut Shane Fenton and The Fentones oli tuntematon teiniyhtye, joka lähetti työstämänsä demonauhan BBC:lle toiveenaan päästä esiintymään tv:ssä kyseisessä ohjelmassa. Yhtyeen odottaessa BBC:n vastausta sen 17-vuotias solisti, oikealta nimeltään Johnny Theakston, menehtyi reumakuumeeseen, jonka hän oli sairastanut lapsuudessaan. The Fentones-yhtyeen jäsenet, kitaristit Jerry Willcock ja Mick Eyre, basisti Graham George Squires ja rumpali Tony Hinchliffe päättivät hajottaa yhtyeen, mutta vastaanottivat BBC:ltä yllättäen tiedon pääsystä koesoittoon Lontooseen kyseistä ohjelmaa varten. Theakstonin äiti pyysi yhtyettä jatkamaan toimintaansa ja säilyttämään nimensä hänen poikansa kunniaksi. Jewry vaikutti tuossa vaiheessa yhtyeen roudarina. Häntä pyydettiin sen solistiksi ja käyttämään Shane Fentonia salanimenä. Shane Fentone and The Fentones sai brittilistalle joitakin singlejään, kuten I'm a Moody Guy, Don't Walk Away, It's All Over Now sekä Cindy's Birthday, joista viimeksi mainittu oli yhtyeen suurin menestys. Yhtyeen levytysten julkaisijana oli Parlophone Records. Larry Parnesin manageroima Jewry esiintyi vuonna 1962 Billy Furyn elokuvassa Play It Cool ja seuraavana vuonna Tommy Steelen tähdittämässä elokuvassa It's All Happening. The Fentonesin toiminnan loputtua Jewry hävisi parrasvaloista lähes vuosikymmenen ajaksi. Hän toimi musiikkimanagerin tehtävissä ja konsertoi pienissä keikkapaikoissa ensimmäisen vaimonsa Iris Caldwellin, joka oli Rory Stormin sisko, kanssa. 70-luvun alussa Jewryn uudeksi lavapersoonaksi valikoitui kuitenkin glamrockhenkinen Alvin Stardust. Nimensä osalta kyseessä oli viittaus David Bowien sivupersoonaan Ziggy Stardustiin, mutta visuaalisesti Alvin Stardustin esikuva oli Vince Taylor, jota hän pulisonkeineen ja nahkatakkeineen selkeästi muistutti. Alvin Stardust-nimen keksi Michael Levyn kanssa Magnet Recordsin perustanut Peter Shelley. Shelley oli leadvokalistina ensimmäisellä Alvin Stardustin nimellä vuonna 1973 julkaistulla singlellä My Coo Ca Choo. Vaikka kappale alkoi nousta listoilla, Shelley ei ollut kiinnostunut live-esiintymisistä ja niinpä hän ryhtyi etsimään korvaajaa Alvin Stardust-hahmon esittäjäksi. Jewryn manageri Hal Carter ehdotti asiakastaan korvaajaksi. Jewry omaksui Stardustin roolin ja esitti ensiksi My Coo Ca Choon playbackinä Top of the Popsissa. Kaikki myöhäisemmät Stardustin kappaleet olivat Jewryn vokalisoimia. Niistä menestyneimpiä olivat listakärkeen kohonnut Jealous Mind, You You You, Red Dress sekä Good Love Can Never Die. Kaiken kaikkiaan Stardust saavutti 25 vuoden ajanjaksolla seitsemän Britannissa top teniin kohonnutta singleä. Vuonna 1981 ilmestynyt Pretend nousi brittilistalla neljänneksi. Vuonna 1984 Stardustin singleistä saavuttivat Britanniassa neljännen sijan sekä Mike Battin kirjoittama ja tuottama I Feel Like Buddy Holly että I Won't Run Away. Vuonna 1985 Stardust osallistui Britanniassa kilpailuun A Song for Europe. Hänen esittämänsä kappale The Clock on the Wall sijoittui kolmanneksi Vikkin ja Kerri Wellsin jälkeen. Samaisena vuonna Stardust oli brittiläisen dokumenttiohjelman This is Your Life aiheena. Vuonna 1986 Stardust esitti Sheila Wallsin kanssa myös singleformaatissa ilmestyneen dueton I Hope and I Pray tämän albumilla Shadowlands. Samana vuonna Stardust esiintyi Windsorin linnassa pääroolissa Lloyd Webber-Rice-musikaalissa. Hän oli myös mukana Godspell-musikaalin britikiertueella. Lisäksi Stardust esitti Uriah Heepiä David Copperfieldin musikaaliversiossa ja Sir Billy Butlinia Butlin Storyssa London Palladiumissa.Vuonna 2005 hän esitti samaisessa paikassa Child Catcheriä Chitty Chitty Bang Bangissä. Stardust teki useita esiintymisiä tv:ssä ja jatkoi myös solistin uraansa. Vuonna 1989 hänellä oli iTV:ssä sunnuntai-aamuisin lähetettävä lasten tv-sarjansa nimeltä It's Stardust. Sen ohjelmistoon lukeutuivat mm. The Adventures of Parsley ja Little Miss. Lokakuun alussa 2011 Stardust pääsi osaksi viihdeveljeskuntaa Grand Order of Water Rats. Samana vuonna hän teki voimakkaamman paluun solistin tehtäviin esiintyen muun muassa lokakuun lopussa The Arts Guide Theatressa Greencockissa. Managerinsa vahvistaman tiedon mukaan Stardust menehtyi pitempiaikaiseen sairauteen 23. lokakuuta 2014.
Vuonna 1977 nauhoitettu ja vuonna 1980 Britanniassa ilmestynyt Flaming Schoolgirls on naishardrockin pioneeriyhtyeen, yhdysvaltalaisen The Runawaysin viides albumi. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa kaksi solisti Cherie Currien työstämää demonauhoitusta, jotka ovat coverversiot The Beatlesin originaalituotantoa edustavista kappaleistaStrawberry Fields Forever ja Here Comes the Sun. The Runawaysin vuoden 1977 ensimmäisen studioalbumin Queens of Noise nauhoituksista on mukana neljä ennen julkaisematonta raitaa, jotka ovat kappaleen Hollywood vaihtoehtoinen versio Hollywood Cruisin', Don't Abuse Me, C'mon sekä Hollywood Dream. Kirsikkana kakun päällä on jopa viisi aikaisemmin julkaisematonta livebiisiä Live in Japan-albumin ajoilta. Niihin lukeutuvat Blackmail, Is It Day Or Night, I Love Playin' with Fire, Secrets sekä kestoltaan vajaa puoliminuutitnen intro. The Runawaysin todellisille diggareille Flaming Schoolgirls on varsin keskeinen albumijulkaisu, vaikka se ilmestyi Yhdysvalloissa ainoastaan cd-formaatissa vasta seuraavalla vuosikymmenellä originaalista brittijulkaisustaan. Flaming Schoolgirlsin kappaleilla musisoi The Runawaysin kenties legendaarisin lineup, jossa olivat kitaristien Joan Jettin ja Lita Fordin sekä rumpali Sandy Westin lisäksi mukana solisti Cherie Currie ja basisti Jackie Fox.
Glamrockin edustajana aloittanut ja goottirockin airueeksi siirtynyt The 69 Eyes on ollut olemassa jo huikean 30 vuoden ajan. Timo Forssin yhtyeestä laatima biografia on ansiokas teos yhtyeen uran vaiheista. Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi yhtyeen jäsenten musiikillinen kehityskaari ajalta ennen The 69 Eyesin perustamista. Sarjakuvista ja piirtämisestä kiinnostuneen solisti Jyrki Linnankiven ensimmäinen diggauskohde oli Elvis Presley, jota seurasivat yleisesti 50-luvun rock and roll, punk ja glamrock ja myös 60-luvun rock. Kitaristeista Pasi Moilanen oli selkeästi heavyrockorientoitunut ja hänen ensimmäinen voimakkaasti diggaamansa yhtye brittiläinen Motörhead. Kakkoskitaristi Timo Pitkänen oli ensiksi kova Hurriganes-diggari ja koki seuraavaksi punkrockherätyksen sekä brittiläisten että kotimaisten yhtyeiden myötä. Kotimaisista yhtyeistä sekä Pasille että Timolle varsin merkittäväksi muodostui Sielun Veljet. Basisti Arto Ojajärvi on selkeästi The 69 Eyesin iäkkäin jäsen. Myös hänelle Hurriganes edusti ensimmäistä rockräjähdystä. Oman soiton osalta merkittäväksi muodostui 70-luvun alun classic rock Led Zeppelinistä alkaen ja Kiss-diggari Artosta tuli jo 70-luvun puolivälissä. Loppuvuodesta 1977 Arto todensi naishardockin todellisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin konsertin Seinäjoella. Yhtyeen jäsenistön tunnetuimmat jäsenet ovat Joan Jett ja Lita Ford. The 69 Eyesin jäsenistä ainoana Arto ehti levyttää jo 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla Syyskuu-yhtyeen jäsenenä. Rumpali Jussi Vuori oli voimakkaasti glamrock- ja heavyorientoitunut. Hänen keskeisin The 69 Eyesiä edeltänyt yhtyeensä oli Hangman Jury. Muiden tulevien The 69 Eyes-muusikoiden ajauduttua Helsinkiin yhtye perustettiin 80-luvun lopussa. Sekä henkilökemiat että musiikilliset intressit kohtasivat ja yhtyeen ensimmäiset Gaga Goodiesin julkaisemat singlet edustivat garage- ja glamrockin hybridiä. Ensimmäinen pitkäsoitto, vuonna 1992 ilmestynyt ja nimensä osalta T. Rexille kumartava Bump and Grind epäonnistui jossakin määrin soundiensa osalta, mutta sisälsi vahvaa kappalemateriaalia. High Times and Low Life-ep:llä The 69 Eyes palasi onnistuneesti garagerockjuurilleen ja vuonna 1995 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Savage Garden oli jo varsin onnistunut sisältäen jo hienoisia goottiviitteitä kappaleessaan Velvet Touch ja Wild Talkissa vieraili Andy McCoy. Vuonna 1996 Jyrki pääsi tekemään musiikillista yhteistyötä voimakkaasti diggaamansa Smack-yhtyeen solistin Clauden, eli Ilari Peltolan kanssa covereista koostuneella ep:llä Fellow Reptiles. Vuonna 1997 ilmestyi The 69 Eyesin metallivaikutteisin albumi Wrap Your Troubles in Dreams. Klassikkotasoisen nimikappaleen sisältävän albumin ensimmäisenä singlenä ilmestyi industrial-jyrää edustanut cover Blondien Call Mestä. Loppukesään 1997 ajoittui riehakas Hell on Wheels-kiertue Tehosekoittimen, Apulannan ja todellisen frendibändin Hybrid Childrenin kanssa. Vuonna 1999 ilmestyneen albumin Wasting the Dawn nimikappaletta voi goottivaikutteissaan pitää The 69 Eyesin tuotannossa uusia ovia avanneena. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 2000 julkaistu pitkäsoitto Blessed Be ja siltä poimittu merkittävä singlemenestys Gothic Girl, joka oli harvinaislaatuisesti rumpali Jussin säveltämä. Menestystä jatkoivat vuosina 2002 ja 2004 ilmestyneet, The 69 Eyesin tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuvat pitkäsoitot Paris Kills sekä Devils, joilla yhtye teki yhteistyötä tuottaja Johnny Lee Michaelsin kanssa. Ulkomaiden osalta The 69 Eyes oli tähän mennessä saavuttanut suosiota etenkin Saksassa ja Angelsin jälkeen yhtye soitti uransa ensimmäiset keikat Yhdysvalloissa. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui 69 Eyesin uran kallein, mutta myös eräs laadukkaimmista albumeista. 2010-luku oli yhtyeelle osittain vaikea, mutta mainitulla vuosikymmenellä The 69 Eyes työsti vaihteeksi updeitatulla soundilla metallisempaa tuotantoaan edustavan pitkäsoiton Back in Blood ja popvaikutteisemman X:n. Yhtyeen viimeisimmät albumit West End ja huhtikuussa 2023 ilmestynyt Death of Darkness ovat pitäneet yllä varsin laadukasta tasoa ja The 69 Eyes on säilyttänyt suosionsa. Jyrki Linnakiven osallistuttua Vain elämää-ohjelmasarjaan yhtye löysi kotimaassa myös aivan uutta yleisöä. Usko omaan juttuun ja jatkuva kiinnostus musiikkiin on pitänyt The 69 Eyesin toiminnassa kunnioitettavat kolme vuosikymmentä. Timo Forss on laatinut yhtyeestä ansiokkaan biografian, jonka uskoisi kiinnostavan myös muita, kuin pelkästään bändin musiikin diggareita.
Ace of Spades on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Motörheadin lokakuussa 1980 ilmestyneen albumin nimikappale, joka on lisäksi julkaistu singleformaatissa. Sekä pitkäsoitto että single ilmestyivät lokakuun 1980 aikana. 27. lokakuuta 1980 julkaistun seiskatuumaisen singlen lisäksi biisistä julkaistiin Bronze Recordsin ansiosta 50 000 kappaleen rajoitettuna painoksena 12-tuumainen joulukantinen versio. Joulupukkiasuiset yhtyeen jäsenet kuvattiin Aulesbury Fairissa Motörheadin ollessa kiertueellaan. Bronze julkaisi Ace of Spadesista seiskatuumaiset versiot lisäksi Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Lyriikat oli painettu englanniksi ja japaniksi. Myös yksipuoleiset singlen tekstipainokset päätyivät itse asiassa myyntiin. Ace of Spades alkaa Lemmyn soittamalla bassointrolla. Kappaleen lyriikoissa hän hyödynsi ensisijaisesti uhkapeliin liittyneitä metaforia. Kuudes syyskuuta 1980 Graham Neale haastatteli Lemmyä BBC Radio 1:n Rock on Saturday -ohjelmassa, jossa Motörhead esitti Ace of Spadesin lisäksi kappaleet Bomber ja Love Me Like a Reptile. Kuudes ja 20. lokakuuta bändi esitti Ace of Spadesin BBC:n tv-showssa Top of the Popsissa. Ace of Spades pysytteli brittilistalla 13 viikkoa ja originaalin julkaisun korkein sijoitus oli viidentenätoista. Lemmyn edesmentyä joulukuussa 2015 Ace of Spades saavutti seuraavan vuoden tammikuussa sijan 13. Tuolloin Ace of Spadesia myytiin digitaalisena kopiona 208, 830 kappaletta. Yhdeksäs tammikuuta 2016 Ace of Spades kohosi Britannian Rock & Metal-listalla kärkeen sekä singlejen että albumien osalta. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti Ace of Spadesin sijalle 27. sadan parhaan kitarakappaleen listallaan. Vuonna 2009 VH1 nimesi Ace of Spadesin kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Vuonna 2012 Ace of Spades nousi kärkeen Loudwiren laatimalla kymmenen parhaan Motörhead-kappaleen listalla. Vuonna 2014 NME sijoitti Ace of Spadesin sijalle 155. 500:n kaikkien aikojen parhaan kappaleen listallaan. Rolling Stonen laatimalla 500:n kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ace of Spades saavutti sijan 442. Saman lehden laatimalla sadan parhaan heavy metal-kappaleen listalla Ace of Spadesin sijoitus oli kolmantena.
Dave Mason & Cass Elliot on mainitun kaksikon, eli Traffic-yhtyeen kitaristin ja erään Mamas and the Papasin solistin ainoa yhteisesti työstämä albumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin vuonna 1970 ja albumin julkaisijana oli Masonin levy-yhtiö Blue Thumb Records. Mason ja Elliott tutustuivat yhteisen ystävänsä Gram Parsonsin kautta. Tuohon mennessä Elliotilta oli ilmestynyt kaksi sooloalbumia. Alun perin hänen oli tarkoitus olla toisena tuottajana Masonin sooloalbumilla, mutta musiikilliseen yhteistyöhön päädyttiin Elliottin oltua taustavokalistina useilla työstetyn albumin kappaleista. Kyseiset lauluosuudet edustivat Elliotin raaempaa laulutyyliä. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Elliot mainitsi laulavansa albumilla hyvin, koska Dave Mason oli niin hyvä ja vokalisoivansa sellaisia nuotteja, joita hän ei koskaan laulanut The Mamas and the Papasin jäsenenä.Tyylillisesti albumi edustaa countryrockia hienoisilla bluesvaikutteilla höystettynä. Pitkäsoiton kappaleista viisi oli Masonin kirjoittamia. Elliot otti osaa kahden biisin kirjoitustyöhön. Ne olivat myös singleformaatissa ilmestynyt Something to Make You Happy sekä Here We Go Again, joka oli Elliotin ainoa soolonumero kyseisellä albumilla.Mainitut biisit olivat Elliotin ensimmäiset ja samalla viimeiset sitten hänen yhtyeissä The Big 3 ja The Mugwumps vaikuttamisensa jälkeen. Dave Mason & Cass Elliot nauhoitettiin syksyn 1970 aikana Record Plant Westillä. Tammikuussa 1971 singlenä ilmestyneen Something to Make You Happyn lisäksi albumilta julkaistiin seuraavassa kuussa toisena singlenä kappale Too Much Truth, Too Much Love. Maaliskuussa 1971 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti Billboardin Top 200 -listalla kohtuullisen menestyksekkään 49:n sijan. Sen promootion tiimoilta Mason ja Elliot esiintyivät The Tonight Showssa ja Andy Williams Showssa. Varsinaiset konsertit soitettiin Santa Monican Civic Auditoriumissa ja New Yorkin Fillmore Eastissä. Vaikka Mason ja Elliot säilyivät ystävinä ja ilmaisivat kiinnostuksensa uusiin levytyksiin, mainittu albumi jäi kaksikon ainoaksi yhteistyöksi. Dave Mason & Cass Elliot -albumin uudelleenjulkaisusta vastasi vuonna 2008 brittiläinen Rev-Ola Records.
Portrait (He Knew) on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen kappale sen vuonna 1977 ilmestyneeltä albumilta Point of Know Return. Mainitulta pitkäsoitolta aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneet pitkäsoiton nimikappale ja Dust in the Wind olivat osoittautuneet menestyksiksi ja myös Portrait (He Knew) julkaistiin singlenä. Billboardin listalla se saavutti sijan 64. Myöhemmin Portrait (He Knew) pääsi mukaan useille Kansasin livelevyille ja kokoelma-albumeille. Kappaleesta on julkaistu erilaisia miksauksia ja pituudeltaan toisistaan eroavia versioita. Niihin lukeutuvat originaali albumiversio, editoitu singleversio sekä erilainen single-edit, joka ilmestyi ainoastaan Euroopassa vuonna 1999 ilmestyneellä Kansasin kokoelma-albumilla Definitive Collection. Kappaleen originaalina tuottajana toiminut Jeff Glixman työsti Portrait (He Knewstä) uuden remixin, joka ilmestyi Point of Know Return -albumista julkaistun remasteroidun cd-version bonusraitana. Kappale on lisäksi mukana Kansasin dvd:illä Device, Voice, Drum ja Works in Progress.Kerry Livgrenille idean Portrait (He Knew) -kappaleeseen tarjosi hänen Albert Einsteiniin kohdistamansa ihailu. Livgren kirjoitti kappaleen lyriikat käydessään elämässään henkistä siirtymävaihetta ja kristityksi tulonsa myötä Livgren kirjoitti kappaleeseen uuden tekstin, jonka levytti yhtyeensä AD kanssa nimellä Portrait II. Billboard kuvasi Portrait (He Knewta) mukaansatempaavaksi rockkappaleeksi, joka huipentuu hurjaan rockkliimaksiinsa.
Diga on Grateful Deadin rumpalina ensisijaisesti tunnetuksi tulleen Mickey Hartin ja Zakir Hussainin johtaman perkussioiden hallitseman yhtyeen Diga Rhythm Bandin vuonna 1976 Round Recordsin julkaisemana vinyyliformaatissa ilmestynyt albumi. Remiksattu cd-versio mainitusta pitkäsoitosta ilmestyi vuonna 1988 Rykodisc Recordsin julkaisemana. Yhtyeen originaalinimi oli Tal Vadya Rhythm Band ja Zakir Hussain perusti sen vuonna 1973 Ali Akbar College of Musicissa. Mickey Hart liittyi yhtyeeseen kahta vuotta myöhemmin ja samalla hän ja Hussain antoivat sille uuden nimen Diga Rhythm Band. Diga-albumi nauhoitettiin ilmestymisvuonnaan Mickey Hartin Novatossa, Kaliforniassa sijainneessa TheBarn- nimisessä studiossa. Jerry Garciaa kuullaan kitaristina kahdella albumin viidestä kappaleesta. Niistä Happiness is Drumming on varhainen instrumentaaliversio myöhemmin Grateful Deadin ohjelmistoon päätyneestä kappaleesta Fire on the Mountain. Music Boxiin Diga-albumista vuonna 2008 kirjoittaneen John Metzgerin mukaan albumi esitteli globaaleja perkussioiden hallitsemia mukaansa tempaavia rytmejä aivan uudelle yleisölle. Diga oli hänen mielestään selkeäsi edellä aikaansa ja tarjosi paljon enemmän, mikäli albumi tulkittiin matkan aluksi sen lopun sijaan.
Neljäs syyskuuta 1982 ilmestynyt It's Hard on The Whon kymmenes studioalbumi. Se jäi viimeiseksi studioalbumiksi sekä basisti John Entwistlelle että Keith Moonin yhtyeen riveissä korvanneelle rumpali Kenney Jonesille. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumin julkaisijana oli Polydor Records ja Yhdysvalloissa Warner Bros Records. Billboardilla It's Hardin paras listasijoitus oli kahdeksantena ja Britanniassa kolmea sijaa alempana. Yhdysvalloissa albumi myi kultalevyksi ilmestymisvuotensa marraskuussa. Kyseessä on The Whon viimeinen studioalbumi yli kahteen vuosikymmeneneen, sillä sen seuraaja Endless Wire ilmestyi vasta vuonna 2006. It's Hardin avauskappale Anthena saavutti Billboardin singlelistalla sijan 28. Pitkäsoiton kappaleista Dangerous, It's Your Turn ja One at a Time olivat Entwistlen käsialaa, mutta hän oli niistä leadvokalistina ainoastaan viimeksi mainitussa. Vuonna 1997 MCA Records julkaisi It's Hardista uuden miksauksen. Kappaleista Eminence Front ja One Life's Enough löytyvät vaihtoehtoiset otot. Niistä ensiksi mainitussa solistina on Roger Daltrey ja jälkimmäisessä Pete Townshend. Kappaleessa I've Known No War kuullaan Quadrophenia-elokuvassa vuonna 1979 alun perin mukana ollut orkesterisovitus kappaleesta I've Had Enough. It's Hardin kappaleista yli puolet oli keikkaohjelmistossa The Whon vuoden 1982 jäähyväiskiertueella mainitun pitkäsoiton tiimoilta. Ensimmäisenä albumin kappaleista keikkasettiin päätyi Dangerous. Athenaa soitettiin sekä varsinaisessa setissä että encoreissa. Niin ikään ajoittain soitettu A Man is a Man soitettiin Anthenan kanssa viimeisen kerran samaisessa konsertissa. Albumin nimikappaletta soitettiin koko vuoden 1982 kiertueella ja se sisälsi lopussaan bändijamittelun. Cooks Country soitettiin ainoastaan kerran; Chicagossa kuudes lokakuuta 1982 It's Hard nimikappaleen tilalla. Pitempiaikaisesti The Whon keikkasettiin It's Hardilta päätyivät ainoastaan Eminence Front ja Cry If You Want. Kappaleista viimeksi mainittu palasi hetkeksi keikkasettiin vuonna 2006 ja oli vuonna 2009 osa My Generationissa soitettua jamia. Cry If You Want palasi keikkasettiin vielä vuoden 2014 The Who Hits 50!-kiertueella.
That Smell on Ronnie Van Zantin ja Allen Collinsin kirjoittama ja Lynyrd Skynyrdin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Street Survivors ja myös sen toisena singlekappaleena What's Your Namen jälkeen. Laadukkuudestaan huolimatta That Smell ei noussut listoille. Van Zant oli saanut inspiraation kappaleeseen Skynyrdiä seuranneista levottomuuksista, jotka huipentuivat kitaristi Gary Rossingtonin Jacksonvillessa, Floridassa tapahtuneeseen auto-onnettomuuteen. Tekstissä Van Zant varoittaa alkoholin ja huumeiden käytön vaaroista. Siinä hän mainitsee, ettei huominen välttämättä ole täällä sinua varten ja kuoleman haju ympäröi sinua. Kolme päivää Street Survivors-albumin julkaisun jälkeen Lynyrd Skynyrd joutui lento-onnettomuuteen, jossa menehtyi useita yhtyeen jäseniä Van Zant mukaan lukien. That Smell on ollut mukana useissa elokuvissa, kuten Blow (2001), Joe Dirt (2001) ja Wild Hogs (2007), vuonna 2008 HBO:n televisiodraaman True Blood neljännen jakson lopussa sekä draamasarjan Entourage ensimmäisessä jaksossa. Vuonna 1984 That Smell oli mukana Miami Vicen toisen tuotantokauden jaksossa numero 21 ja Universal Studios Floridan kummitusjunassa nimeltä Disaster! That Smell on päässyt mukaan useille Skynyrdin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, kuten Gold and Platinum ja Skynyrd's Innyrds- Their Greatest Hits.
Huhtikuussa 1972 Islandin julkaisemana ilmestynyt Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit on tuossa vaiheessa väliaikaisesti hajoneen Free-yhtyeen kitaristin Paul Kossoffin ja rumpalin Simon Kirken yhdessä japanilasibasisti Tetsu Yamauchin ja kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrickin kanssa levyttämä albumi. Kymmenestä kappaleesta koostuva Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit sisältää runsaimmin Bundrickin käsialaa olevia kappaleita. Instrumentaalibiisi Just for the Box on täysin Kossoffin käsialaa ja Freen keikkaohjelmistoon sekä Maggie Bellin Suicide Sal-albumilleen coveroimaksi päätynyt Hold On Kossoffin ja Kirken yhteistyötä. Kirken yksin työstämä kappale Anna pääsi reilua kolmea vuotta myöhemmin uutena versiona mukaan Bad Companyn kakkosalbumille Straight Shooter. Albumin laadukkaimpaan antiin lukeutuva Dying Fire on niin ikään täysin Kirken käsialaa. Huhtikuuhun 1972 mennessä Andy Fraser ja Paul Rodgers olivat tehneet rauhan ja Free oli jälleen kasassa. Albumia Free at Last seuranneella kiertueella kaksikon välit tulehtuivat uudelleen ja Fraser jätti Freen lopullisesti ennen kesään 1972 ajoittunutta kiertuetta Japanissa. Tetsu Yamauchi korvasi Freen lineupissa Fraserin basistina ja Bundrick otettiin kosketinsoittajaksi Freen täysvaltaisena jäsenenä. Kiertueen lisäksi kaksikko Tetsu ja Rabbit osallistui Freen joutsenlauluksi jääneen albumin, tammikuussa 1973 ilmestyneen pitkäsoiton Heartbreaker levytykseen. Vaikka Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit sisälsi laadukasta kappalemateriaalia, nelikosta puuttui Paul Rodgersin kaltainen keulahahmo. Vuonna 2007 Cherry Redin alamerkki Ork Records julkaisi Kossoff Kirke Tetsu and Rabbit-albumista remasteroidun version. 12-sivuinen cd-vihko sisälsi Bundrickin haastattelun.
Skweeze Me, Pleeze Me on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kappale, joka julkaistiin vuonna 1973 singleformaatissa. Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittama ja Chas Chandlerin tuottama kappale oli Sladen viides listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja Skweeze, Please Melle kertyi kaikkiaan kymmenen. Hopealevyn kappale saavutti ilmestymisvuotensa heinäkuussa ja se pääsi mukaan niin ikään vuonna 1973 ilmestyneelle Sladen kokoelma-albumille Sladest. Aikaisemmin vuoden 1973 aikana ilmestynyt Sladen single Cum on Feel the Noize oli ollut yhtyeen neljäs listaykkönen ja ensimmäinen ensimmäisellä viikollaan listakärkeen kohonnut single. Mainittuun saavutukseen oli edellisen kerran yltänyt The Beatles vuoden 1969 tuotantoa edustavalla singlellään Get Back. Ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa Slade nauhoitti Skweeze Me, Please Men A&M:n studioilla Los Angelesissa. Kesäkuun viimeisenä 1973 julkaistu single pysytteli Britanniassa listakärjessä kolmen yhtäjaksoisen viikon ajan ja myi ensimmäisen viikon aikana 300 000 kappaletta. Lea oli saanut idean kappaleen kertosäkeeseen vieraillessaan Bilstonissa pubissa, jossa paikallinen pianisti Reg Kierle esiintyi. Kappaleen julkaisun aikoihin Sladen rumpali Don Powell oli lähes fataalisessa auto-onnettomuudessa, mutta hän toipui siinä määrin, että pystyi osallistumaan Sladen seuraavan albumin Old New Borrowed and Blue nauhoituksiin jo myöhemmin vuoden 1973 aikana. Polydor Records julkaisi Skweeze Me Please Men muualla maailmassa ja Reprise Records Yhdysvalloissa. Polydorin painoksen b-puolena oli muualla julkaisematon Kill 'em at the Hot Club Tonight ja Reprisen painoksen kakkosbiisinä albumilta Old New Borrowed and Blue löytyvä My Town. Ennen Powellin onnettomuutta Slade esiintyi Skweeze Please Men tiimoilta kahdesti Top of the Popsissa. Singlen ja sen b-puolen yhtye esitti lisäksi ohjelmassa Lift Off to Ayshea. Record Mirrorissa ja New Musical Expressissä Skweeze Me, Pleeze Mestä kirjoitettiin myönteisesti, tosin jälkimmäisen arvion mukaan kappale ei yltänyt edeltäneiden hittien Mama Weer All Crazee Now tai Gudbuy T' Jane tasolle. Suomessa Muska levytti Skweeze Me, Pleeze Mestä vuonna 1974 melko onnistuneen, Albert Järvisen kitaroiman ja sovittaman version nimellä Sä oot pliisu.
Vuonna 1986 ilmestynyt Get Close on The Pretendersin neljäs
studioalbumi. Kun mainitun pitkäsoiton levytys oli saatettu päätökseen, yhtyeen
johtohahmo, solisti/kitaristi Chrissie Hynde oli sen ainoa
originaalijäsen. The Pretendersin originaalirumpali Martin Chambers sai
nimittäin lähteä yhtyeestä kyseisen albumin levytyksen alkuvaiheessa.
The Pretendersin alkuperäiskokoonpanon kitaristi James Honeyman Scott ja
basisti Pete Fardon olivat menehtyneet huumeisiin vuosina 1982 ja 1983.
Hynde ja Chambers päättivät silti jatkaa The Pretendersiä ja
kiinnittivät yhtyeeseen kitaristi Robbie McIntoshin ja basisti Malcolm
Fosterin. Vuonna 1984 ilmestyneestä yhtyeen albumista Learning toCrawl
muodostui menestys sekä diggareiden että kriitikoiden keskuudessa. The
Pretenders jatkoi menestystään esiintymällä vuoden 1985 Live
Aid-konsertissa. Steve Lilywhiten tuottamien Get Closen ensimmäisten
nauhoitussessioiden tuloksena oli popahtava versio Jimi Hendrixin
kappaleesta Room Full of Mirrors. Hynde ei ollut tyytyväinen Chambersiin
soittoon ja erotti hänet. Epävarmuutta kokenut Foster erosi yhtyeestä
itsenäisesti hieman myöhemmin. Hynde ja McIntosh levyttivät loppuosan
albumista kahdestaan eri studiomuusikoiden kanssa monissa eri
studioissa. Get Closen tuotannosta vastasivat Bob Clearmountain ja Jimmy
Iovine. Albumilla hyödynnetyistä studiomuusikoista basisti T. M.
Stevens ja rumpali Blair Cunningham palkattiin lopulta The Pretendersin
uudeksi rytmiryhmäksi. Albumin käynnistävä neljän soinnun rakkauslaulu
My Baby julkaistiin sen ensimmäisenä singlenä ja tuloksena oli ykkössija
Mainstream Rock- listalla. Leppeä When I Change My Life sisältää
akustisia kitaroita ja rytmiryhmän valssahtavan kompin. Niiden jälkeen
siirrytään selkeämmin rockosastoon kappaleiden Light of the Moon ja
rytmiikkaorientoituneen The Dancen ansiosta. Jälkimmäisellä raidalla
kuullaan myös mainioita Hammond-urkujen leadeja. Balladiosastoon
palataan kappaleessa Tradition of Love, joka sisältää onnistuneen
sovituksen, melodiset leadvokaalit ja jopa hienoista
psykedeliaa kitaraa ja vokalisointia sekoittavassa outrossaan. Get
Close-pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa erinomainen popahtava
singlehitti Don't Get Me Wrong, jossa Stevensin bassokuvio ja McIntoshin
kitarasoinnut toimivat Hynden vokalisoinnin tavoin upeasti. I Remember
You edustaa sovituksensa osalta reggaeta ja How Much Did You Get for
Your Soul? Hynden ja muun yhtyeen kyvyt tiedostaen kenties turhaan
lähes vuosikymmenensä syntikkapoppia. Motown-henkinen Chill Factor on jo
selkeästi onnistuneempi raita. Sielukkaalla balladilla on
tarjottavanaan hitaudestaan huolimatta erinomaista beatia ja rikkaita
taustavokaaleja. Niin ikään singlenä julkaistu Hymn to Her alkaa
vaimeana balladina muuttuen ensin AOR:iksi ja tarjoten lopulta
sovituksessaan myös todellista rockhenkeä. Get Closen tiimoilta
tekemällään kiertueella The Pretenders täydensi kokoonpanoaan
kosketinsoittaja Bernie Worrellilla. Kyseinen yhtyeen kokoonpano ei
ollut kuitenkaan pitkäaikainen. McIntosh jätti The Pretendersin vuonna
1987 ja ahkerana keikkayhtyeenä bändi oli tullut tiensä päähän.
12. syyskuuta 1938 syntynyt ja 19. heinäkuuta 2001 edesmennyt Judy Clay oli yhdysvaltalainen soul- ja gospelvokalisti, joka saavutti menesystä ensisijaisesti kahdessa levyttäneessä duossa 60-luvun aikana. Judith Grace Guions syntyi St. Paulsissa, Pohjois-Carolinassa. Isoäti kasvatti hänet ja Judy aloitti laulamisen kirkossa. Hän muutti Brooklyniin 50-luvun alussa ja Lee Drinkard Warrickin myötä hänestä tuli The Drinkard Singersin jäsen. 14-vuotiaasta lähtien Claysta tuli säännöllinen esiintyjä perheen gospelyhtyeessä. Alun perin se oli perustettu Newarkissa, New Jerseyssä vuonna 1938 ja ajoittain yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat sittemmin nimellä Cissy Houston tunnettu Emily Warrick sekä sisarukset Dionne ja Delia, jotka tultiin tuntemaan Dionne ja Dee Dee Warwickina. Judyn debyyttilevytys oli The Drinkard Singersin vuonna 1954 ilmestynyt albumi The Newport Spiritual Stars. The Drinkard Singersin nimeksi vaihtui myöhemmin The Sweet Inspirations. Judy jätti The Drinkard Singersin vuonna 1960. Hänen ensimmäinen soololevytyksensä oli Ember Recordsin julkaisema More Than You Know. Lavettelle ja Scepter Recordsille tehdyt levytykset eivät osoittautuneet erityisen menestyksekkäiksi, joskin You Busted My Mind saavutti myöhemmin suosiota Britannian northern soul-ympyröissä. Vuonna 1967 Atlantic Recordsin Jerry Wexler saattoi Clayn yhteistyöhön valkoisen solistin ja biisintekijän Billy Veran kanssa. The Sweet Inspirationsin kanssa levytetty The Storybook Children saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 20. ja poplistalla sijan 54. Toinen Veran kanssa levytetty hittiduetto Country Girl, City Man saavutti R&B-listalla sijan 41. ja poplistalla sijan 36. Clay siirtyi Stax Recordsin artistiksi ja levytti mainitulle yhtiölle menestyksekkäitä duettoja William Bellin kanssa. Niistä Private Number nousi R&B-listalla sijalle 17. ja brittien singlelistalla aina kahdeksanneksi. Toinen yhteislevytys My Baby Specializes nousi niin ikään R&B-listalle. Clay teki vielä paluun Atlantic Recordsille ja levytti Veran kanssa dueton Reaching for the Moon. Hänen viimeinen soolohittinsä oli R&B-listalla vuonna 1970 sijan 45. tavoittanut Greatest Love. Clayta kuultiin taustavokalistina Ray Charlesin, Aretha Franklinin, Van Morrisonin, Donny Hathawayn sekä Wilson Pickettin levytyksillä. Vuonna 1979 hän teki paluun gospelin pariin ja lauloi ajoittain Cissy Houstonin gospelkuorossa. Clay edesmeni 19. heinäkuuta 2001 62 vuoden ikäisenä auto-onnettomuuden jälkeisiin komplikaatioihin.
Huilut suorina on 24. lokakuuta 1986 Husulan Casinolla nauhoitettu Popedan livealbumi, joka julkaistiin aluksi yhtyeen kokoelma-albumin 15 GT Golden Turpo kylkiäisenä, vaikka olikin monien mielestä kyseistä kokoelmaa laadukkaampi. Albumilla kuultiin Popedan tuossa vaiheessa melko tuoretta lineupia, jossa olivat solisti Pate Mustajärven, kitaristi Costello Hautamäen ja rumpali Kari Holmin lisäksi mukana kitaristi Timo "Törrö" Tapaninen ja kosketinsoittaja Jukkis Järvinen. Huilut suorina-liven biisikattaus sisältää kaksi Paten soolotuotantoon lukeutuvaa poimintaa, jotka ovat Juice Leskisen kääntämä Bruce Springsteen-klassikko Born to Run (Synnyimme lähtemään) ja Juice Leskinen & Coitus Intin ohjelmistoon alun perin kuulunut Elämässä pitää olla runkkua. Tuossa vaiheessa tuoreet Popeda-biisit ovat odotuksenmukaisesti vahvasti edustettuina; Pohjantähden alla-albumilta mukana ovat nimikappale, John Holmes ja Christina ja sen edeltäjältä Harasoolta Olen valmis, Beibi on Y.L.P.E.E. sekä Palle and the Boys. Coverosastosta Cadillacista kuullaan vajaan minuutin pätkä ja roudari Raaka Arska tulkitsee Jyrki Melartinin ex-yhtyeen Kontran ohjelmistoon lukeutuneen Tommy James and the Shondells-hitin Mony Mony nimellä Muumi Muumi. Iäkkäämpiä Popeda-klassikoita Huilut suorina-livellä edustavat Kuulat sekaisin ja ainoana alun perin Costellon aikakautta vanhempana biisivalintana Da Da vuonna 1980 ilmestyneeltä Popedan kakkosalbumilta Raswaa koneeseen . Husulan paahto toimi komeasti ja Huilut suorina onkin mitä vakuuttavin keikkadokumentti Popedasta vuosimallia 1986.
Syksyllä 1980 Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Meillä menee lujaa on kokoelma-albumi, jonka ykköspuoli sisältää Pelle Miljoonan N.U.S. ja 1980-yhtyeiden singlekappaleita. B-puolella on kaksi Tumppi Varosen luotsaaman Problemsin varhaista legendaarista singleä sekä Hymy Taskinen & Co-kokoonpanon julkaiseman singlen molemmat puolet, joissa solistina on hieman myöhemmin Woude-yhtyeen johtohahmona tunnetuksi tullut Ari Voutilainen. Meillä menee lujaa- kokoelman Pelle-osuuden varhaisinta tuotantoa edustavat N.U.S.:in levytyksiin lukeutuvat legendaariset repäisyt Olen työtön ja Mä vaan pogoon. Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen tuotantoa edustaa vuoden 1979 satoa oleva single Mulla menee lujaa/Rakastava voima. Sen a-puoli on kuulunut Pelle Miljoona Unitedin keikkasettiin vielä viime vuosina ja todella upea b-puoli on kitaristi Nisse Rikaman, alias Rubberduck Jonesin sävellys. Nimellä Pelle Miljoona julkaistiin single Lähdetään kiitämään/Meidän on tulevaisuus. Kyseisten kappaleiden originaaleista taustoista vastasi N.U.S, mutta Ari Taskinen kävi soittamassa lisäkitaroita. Lähdetään kiitämään on varsin onnistunut suomennos Eddie & The Hot Rodsin kappaleesta Do Anything You Wanna Do ja se on kuulunut Pellen keikkasettiin aivan viime vuosiin asti ollen usein keikkojen avausbiisinä. Pelkistettyä todellisuutta -kappaleen singleversio eroaa hienoisesti Pelko ja viha -albumilla julkaistusta ja sen b-puolella on Tumpin hulvattomasti tulkitsema ja Rubberduckin upeasti kitaroima keskeisen varhaisen detroitilaisen esipunkyhtyeen MC 5:n tuotantoon lukeutuva Ramblin' Rose. Meillä menee lujaa-kokoelman Problems-biiseistä molempien singlejen paraatipuolet Tapan aikaa ja Ei tää lama päähän käy lukeutuvat vaivattomasti klassikko-osastoon ja niistä ensin mainitun kitarariffi tekee kunniaa Ramonesin Sheena is a Punk Rockerille. Hymy Taskinen & Co- yhtyeen singlellä alun perin julkaistuista kappaleista Problems levytti esikoisalbuminsa Katupoikia livepuolelle version biisistä Hei tyttö hei. Mainitun sinkulan paremmin aikaa kestäväksi on vuosien myötä osoittautunut silti upeaa saksofonismia sisältävä kääntöpuoli Yöt kadulla. Meillä menee lujaa on upea ja omana aikanaan harvinaisia singlekappaleita ansiokkaasti yhteen niputtanut kokoelma-albumi Pellen, Tumpin ja kumppaneiden suureksi osaksi varsin laadukkaasta varhaistuotannosta.
Thorn in My Side on brittiläisen popduon Eurythmicsin kappale, joka julkaistiin toisena singlenä yhtyeen kesäkuun lopussa 1986 ilmestyneeltä viidenneltä albumilta Revenge. Annie Lennoxin ja David A Stewartin käsialaa oleva kappale on omistettu uskottomalle rakastajalle ja sen tuotannosta vastasi Stewart. Ensimmäinen Revenge-albumilta poimittu single, sinänsä varsin laadukas When Tomorrow Comes oli päässyt brittilistalla ainoastaan top 30:een. Thorn in My Sidesta muodostui sen sijaan Eurythmicsin yhdeksäs top teniin kohonnut single. Sen paras sijoitus brittilistalla oli viidentenä. Thorn in My Side oli Eurythmicsin viimeinen Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon noussut single. Billboardin listalla se saavutti sijan 86., mutta oli Irlannissa parhaimmillaan kakkosena, Uudessa Seelannissa seitsemäntenä ja Ruotsissa yhtä sijaa korkeammalla. Billboardin mukaan Thorn in My Side kuulostaa svengaavalta Lontoolta; sen näkökulma on tunteen lisäksi ironinen. Cash Box kuvasi Thorn in My Sidea viehättäväksi pop/rocksingleksi, jonka lyriikat oli verhottu melodiaan ja Lennoxin laulusuoritukseen. Chris Ashbrookin ja Dave Stewartin ohjaamassa musiikkivideossa yhtye esiintyy baarissa, jossa nähdään myös Hells Angelsin edustajia sekä Blondien rumpali Clem Burke, joka levytti ja konsertoi Eurythmicsin kanssa kyseisenä vuonna. Lisäksi mukana on taustavokalisti Joniece Jamison, joka nähtiin jo Eurythmicsin edellisessä musiikkivideossa When Tomorrow Comes. Thorn in My Siden seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä ja myös 12-tuumaisella singlellä on Roxyssa, Los Angelesissa taltioitu liveversio When Tomorrow Comesista. 12-tuumaisen Houston Remixin livebiisinä on In This Town.
Vuonna 1992 ilmestynyt The Crimson Idol on yhdysvaltalaisen shock rock-yhtyeen W.A.S.P.:in viides studioalbumi. Yhtyeen johtohahmo Blackie Lawless oli ensiksi aikeissa julkaista mainitun pitkäsoiton sooloalbuminaan, mutta se päätyi ilmestymään hänen yhtyeensä nimissä. The Crimson Idol kohosi top 40:ään viidessä maassa. Kyseessä on rockooppera, joka kertoo tarinan fiktiivisestä rocktähdestä nimeltä Jonathan Steel. Vuonna 1998 The Crimson Idolista julkaistiin remasteroitu versio, jonka kakkoslevy koostui sinkkujen b-puolilla alun perin julkaistuista kappaleista sekä livebiiseistä vuodelta 1992. Vuonna 2018 Napalm Records julkaisi The Crimson Idolista uudelleen nauhoitetun version nimellä Reidolized (The Soundtrack to the Crimson Idol). Sen mukana oli dvd-formaatissa elokuva, jota oli alun perin kaavailtu mukaan albumin kylkiäiseksi. The Crimson Idolin nauhoitusten valmistuminen kesti lähes kolme vuotta. Yllättäen albumin tiimoilta tehtiin kiertue vasta 15 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. The Crimson Idolia varten työstetty elokuva sai ensiesityksensä kiertueen yhteydessä. Kyseessä olivat ensimmäiset konsertit, joissa The Crimson Idolin kaikki kappaleet soitettiin keikkakontekstissa. Avauskappaleena konserteissa oli tosin The Crimson Idolin edeltäjältä, vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta Headless Children löytyvä Mephisto Waltz. Kaikkien konserttien encoreosuudet olivat pitkiä sisältäen kahdesta kuuteen kappaletta. W.A.S.P.:in tuotannon varhaisten klassikoiden lisäksi encoreissa kuultiin kappale Take Me Up yhtyeen vuonna 2007 ilmestyneeltä albumilta Dominator. Vuonna 2017 W.A.S.P. soitti The Crimson Idolin jälleen kokonaisuudessaan, sillä albumin ilmestymisestä oli kulunut 25 vuotta. Juhlakonsertit soitettiin syys-marraskuussa 2017 Euroopassa. Encoreihin, joita kuultiin neljästä viiteen, sisältyi vanhan tuotannon lisäksi nimikappale vuonna 2015 ilmestyneeltä albumilta Golgotha. Ikävä kyllä Jonathan Steelen tarinalla on surullinen päätös.
Lokakuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Tupelo Honey on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin neljäs studioalbumi. Hän oli kirjoittanut kaikki kyseisen pitkäsoiton kappaleet Woodstockissa ennen siirtymistään Marin Countyyn, Kaliforniaan. Säännön vahvistavana poikkeuksena on blueskappale You're My Woman, jonka Morrison kirjoitti vasta albumin nauhoitusten aikaan. Ne käynnistyivät keväällä 1971 Wally Heider -studioilla San Franciscossa. Toukokuussa Morrison siirtyi Columbia -studioille viimeistelemään Tupelo Honeyn. Pitkäsoiton nimi viittaa Yhdysvaltojen kaakkoisosissa sijaitsevaan tupelo-puuhun, joka tuottaa hunajaa. Musiikillisesti kyseessä on monipuolinen albumikokonaisuus, joka sisältää countrya, r&b:tä, soulia, folkrockia sekä blue-eyed soulia. Albumin tekstit juhlistavat Morrisonin perhe-elämää Woodstockissa tuonaikaisen vaimonsa Janet "Planet" Regsbeen kanssa. Tupelo Honey menestyi parhaiten Yhdysvalloissa. Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan 27. sijan ja vuonna 1977 albumi myi kultalevyksi. Muiden keskeisten markkina-alueiden listoja mainittu pitkäsoitto ei saavuttanut. Tupelo Honeylta julkaistiin kolme singleä; hymnimäinen nimikappale, svengaava r&b-vaikutteinen, Ronnie Montrosen kitaroinnilla ryyditetty avausraita Wild Night sekä (Straight to Your Heart) Like A Cannonball, joista viimeksi mainittu jäi Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. Tupelo Honeyn nimikappaletta Morrison esitti 90-luvulla kiertueella Bob Dylanin kanssa ja melodialtaan ja sointurakenteeltaan kyseinen kappale muistuttaa Tupelo Honeyta edeltäneen Moondance- klassikkoalbumin raitaa Crazy Love. Valssihenkisessä kappaleessa I Wanna Roo You (The Scottish Derivative) Ronnie Montrose soittaa mandoliinia. When The Evening Sun Goes Down sisältää honky tonk -pianoa ja pitkäsoiton päätöskappale Moonshine Whiskey muistuttaa tyylillisesti esimerkiksi kanadalaista rockin klassikkoa The Band- yhtyettä. Ilmestymisaikanaan Tupelo Honey saavutti suhteellisen myönteiset arviot, mutta myöhemmin Morrison-kronikoitsijat ovat olleet kyseistä pitkäsoittoa kohtaan hieman vähemmän suopeita. Vuonna 2009 musiikkijournalisti Erik Hage nimesi Tupelo Honeyn Van the Manin parhaiden töiden joukkoon lukeutuvaksi.
Lone Justice oli kitaristi Ryan Hedgecockin ja solisti Maria McKeen vuonna 1982 perustama yhdysvaltalainen countryrockyhtye. Molemmat pitivät sekä rockabillystä että countrysta ja uransa alussa Lone Justice identifoituikin osaksi niin kutsuttua Los Angelesin cowpunk-skeneä. Yhtye aloitti puhtaasti coverbändinä, mutta basisti David Harringtonin ja rumpali Don Willensin täydennettyä sen kokoopanon Lone Justice alkoi säveltää omaa materiaaliaan. Marvin Etzioni kutsuttiin mukaan yhtyeen tuottajaksi, sovittajaksi ja biisintekijäksi. Vuonna 1983 hän kuitenkin otti Harringtonin paikan Lone Justicen basistina. Seuraavana vuonna yhtyeen rumpaliksi vaihtui Don Heffington. Varhaisessa soundissaan Lone Justice yhdisti countrya ja punkrockia elementteihin rockabillystä. Ehtiessään vuonna 1985 ilmestyneeseen ja nimeään kantaneeseen esikoisalbumiinsa Lone Justicen musiikki oli kuitenkin muuttunut lähemmäksi juurevaa rockia ja toisaalta laulaja/lauluntekijä-genreä. Yhtyeen varhaisiin diggareihin lukeutui Dolly Parton. Lone Justice saavutti ensiksi diggarikuntaa Los Angelesin musiikkiskenessä. Paikallinen rockjournalisti Stan Findelle kirjoitti Performance-lehteen yhtyeen varastaneen Whiskey A Go Gossa shown comebackkeikkaansa tehneeltä Arthur Leeltä. Linda Ronstadtin suosittelemana Lone Justice solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen Lone Justice teki kiertueen U2:n lämmittelijänä. Kiertueella yhtye täydensi lineupiaan vuonna 1986 Lone Justicen jättäneellä kitaristilla Tony Gilkysonilla. Jimmy Iovinen tuottama Lone Justicen esikoisalbumi saavutti varsin myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stoneen pitkäsoiton arvoinut Jimmy Guterman sijoitti sen kaikkien aikojen parhaiden albumien listalleen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi meni valitettavasti jossakin määrin ohi sekä country- että rockorientoituneelta yleisöltä. Singleformaatissa Lone Justicen esikoisalbumilta julkaistiin kappaleet Sweet, Sweet Baby (I'm Falling) ja Ways to Be Wicked, joista viimeksi mainittu oli Tom Pettyn ja Mike Campbellin käsialaa. Lone Justicen esikoisalbumin jälkeen Etzioni ja Heffington jättivät yhtyeen ja Hedgecock sekä McKee etsivät ympärilleen uudet muusikot. Lone Justiceen uuteen lineupiin tulivat mukaan kitaristi Shane Fontayne, basisti Greg Sutton, rumpali Rudy Richman ja aikaisemmin Patti Smith Groupissa vaikuttanut kosketinsoittaja Bruce Brody. Lone Justicen toisen ja vuonna 1986 ilmestyneen albumin Shelter tuotannosta vastasivat Steve Van Zant, Jimmy Iovine ja yhtye itse. Tyylillisesti Lone Justice siirtyi Shelter-albumilla juurevasta tyylistään lähemmäksi tyypillistä 80-luvun pop/rocksoundia ja albumilla hyödynnettiin runsaasti syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Shelter menestyi hienoisesti edeltäjäänsä huonommin saavuttaen Billboardin listalla sijan 65. siinä, missä Lone Justicen debyytti oli noussut sijalle 56. Singleformaatissa ilmestynyt Shelterin nimikappale oli sitä vastoin menestyksekkäämpi kuin aikaisemmin julkaistut Lone Justicen singlet. Se kohosi sijalle 26. rocksinglejen listalla ja Billboardin Hot 100-listalla sijalle 47. Vajaa vuosi Shelterin ilmestymisen jälkeen vuonna 1987 Maria McKee hajotti Lone Justicen ja siirtyi sooloartistiksi. Heffintonista tuli studiorumpali ja Etzioni teki levytyksiä nimellä the Mandolin Man. Vuosina 1992 ja 1993 Rudy Richman vaikutti rumpalina brittiläisessä rockyhtyeessä The Quireboys ja oli myös mukana yhtyeen albumilla Bitter Sweet & Twisted. Fontayne vaikutti kitaristina Bruce Springsteenin yhtyeessä albumien Lucky Town ja Human Touch tiimoilta tehdyllä kiertueella. Oltuaan vuosikymmenen ajan pois musiikkiteollisuudesta Hedgecock teki paluun vuonna 1996 duon Parlor James toisena osapuolena. Tammikuussa 1999 ilmestynyt retrospektiivinen kokoelma This World is Not My Home sisälsi Lone Justicen varhaisia demonauhoituksia. Vuonna 2003 yhtyeeltä julkaistiin kokoelma-albumi osana Universal Musicin 20:th Anniversary Masters-sarjaa. Vuonna 2004 ilmestyneellä kokoelmadvd:llä Old Grey Whistle Test Vol 3 BBC Video julkaisi Lone Justicen vuoden 1985 livetulkinnan kappaleestaan Sweet, Sweet Baby (I'm Falling). Vuosien 2014 ja 2019 välillä Omnivore Records julkaisi Lone Justicelta kolme vuoden 1983 aikana taltioitua, demo- ja livenauhoituksista koostuvaa retrospektiivistä albumia. Ne ovat This Is Lone Justice:The Vaught Tapes, 1983, (julkaistu 2014), The Western Tapes,1983 (julkaistu 2018) ja Live at the Palonimo, 1983 (julkaistu 2019). Maaliskuussa 2021 Heffington menehtyi leukemiaan 70 vuoden ikäisenä.
11. heinäkuuta 1983 ilmestynyt Principle of Moments on ensisijaisesti Led Zeppelinin solistiksi identifoituvan Robert Plantin toinen sooloalbumi. Edeltäjänsä Pictures at Elevenin tavoin mainittu pitkäsoitto kohosi Britanniassa top teniin ja sen kappaleista Big Logista muodostui Plantin tuotannon ensimmäinen top 40:än tavoittanut single. Yhdysvalloisssa Principle of Momentsin kappaleista Other Arms nousi Billboardin Top Tracks-listan kärkisijalle. Viidellä albumin kahdeksasta kappaleesta rumpaloi Genesiksen Phil Collins, kahdella Jethro Tullissa soittanut Barriemore Barlow ja yhdessä hyödynnettiin Gerald Woodroofen soittamaa rumpukonetta. Plantin debyyttisooloalbumin tavoin myös Principle of Momentsin kappaleet erosivat tyylillisesti voimakkaastiLed Zeppelinin edustamasta hardrocksoundista. Sooloalbumiensa saavuttaman suosion vanavedessä Plant teki kiertueen, joka alkoi 26. elokuuta Peoriasta, Illinoisista päättyen lokakuun ensimmäisenä Vancouveriin, brittiläiseen Kolumbiaan. Yhdysvaltain-kiertueen osuudella rumpalina oli Phil Collins ja lopuissa rundin konserteista rumpalina vaikutti Little Featin Richie Hayward. Kolmas huhtikuuta 2007 Rhino Entertainment julkaisi Principle of Momentsista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version. Kappaleesta Big Log työstettiin useissa eri sijainneissa, kuten Armagosa Opera Housessa ja Nevadassa kuvattu musiikkivideo. Principle of Momentsin kappaleista myös In the Moodista työstettiin musiikkivideo.
Sami Yaffa:The Innermost Journey to Your Outermost Mind
Kolmas syyskuuta 2021 ilmestynyt The Innermost Journey to Your Outermost Mind on useissa kelpo liemissä keitetyn rockbasistin Sami Yaffan esikoissooloalbumi, jolla häntä kuullaa ensi kertaa lisäksi leadvokalistin tehtävissä. Yhdestätoista kappaleesta koostuvan vahvan albumikokonaisuuden kappaleet edustavat Yaffan yhteistyötä brittiläislähtöisen kitaristin Rich Jonesin kanssa. Pitkäsoitolla keppimiehinä kuullaan yhdysvaltalaista Christian Martuccia, Rane Raitsikkaa ja pian nauhoitusten jälkeen edesmennyttä Timo Caltiota. Timo Kämäräinen ja Costello Hautamäki vastaavat kumpikin albumilla yhdestä kitarasoolosta. Rumpalina vaikuttaa Yaffan lapsuudenystävä Janne Haavisto. Kokonaisuutena vakuuttavan pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin lukeutunevat Down at St. Joe's, The Last Time ja albumin upea päätösraita Cancel the End of the World. The Innermost Journey to Your Outermost Mindin kappaleiden vahvuutta kuvastaa se, että sen kappaleet ovat muodostaneet Yaffan keikkojen selkärangan lähes kahden vuoden ajan. Uutta tuotantoa häneltä lienee lupa odotella kevääseen 2024 mennessä.
13. elokuuta 1951 syntynyt ja 16. joulukuuta 2007 syöpään edesmennyt Daniel Grayling Fogelberg oli yhdysvaltalainen muusikko, lauluntekijä, säveltäjä ja multi-instrumentalisti. Hänen tunnetuimpaan tuotantoonsa lukeutuvat 70- ja 80-lukujen taitteessa ilmestynet kappaleet Longer ja Leader of the Band (1979) sekä Same Old Lang Syne (1980). Leader of the Bandin Fogelberg kirjoitti tribuuttina isälleen vuonna 1979 ilmestynyttä albumiaan Phoenix varten. Hän koki mainitun kappaleen kuitenkin tuossa vaiheessa liian henkilökohtaisena ja niinpä se julkaistiin vasta Fogelbergin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla The Innocent Age. Hän syntyi Peoriassa, Illinoisissa. Fogelbergin äiti Margaret, omaa sukuaan Irvine, oli klassisen musiikin koulutuksen saanut pianisti ja hänen isänsä Lawrence Peter Fogelberg toimi yhtyeen johtajan tehtävissä Woodruff High Schoolissa ja Bradleyn yliopistossa Peoriassa sekä Pekin Community High Schoolissa. Fogelbergin äiti oli skotlantilainen maahanmuuttaja ja isä ruotsalaista alkuperää. Hyödyntämällä Mel Bayn oppikirjaa Fogelberg oppi soittamaan isoisältään vastaanottamaansa havaijalaista slidekitaraa. Fogelberg oppi myös soittamaan pianoa. 14-vuotiaana hän liittyi The Beatlesiä coveroineeseen yhtyeeseen The Clan. Fogelbergin seuraava yhtye The Coachmen oli niin ikään coverbändi. Vuonna 1967 yhtye nauhoitti Golden Voice Recording-studiolla Etelä-Pekinissä Ledger-yhtiön julkaiseman singlen Maybe Time Will Let Me Forget/Don't Want to Lose Her, jonka molemmat kappaleet olivat Fogelbergin käsialaa. Valmistuttuaan Woodruff High Schoolista vuonna 1969 Fogelberg opiskeli teatteritaiteita ja maalausta Illinoisin yliopistossa. Samaan aikaan hän soitti paikallisissa keikkapaikoissa folkrockyhtyeessä The Ship ja alkoi tehdä akustisia soolokeikkoja kahviloissa. Niiden joukossa oli Red Herring, jossa Fogelberg teki ensimmäiset soololevytyksensä osana vuonna 1971 järjestettyä folkfestivaalia. Fogelbergin löytäjänä oli REO Speedwagonia promoamalla uransa aloittanut Irving Azoff. Tämä lähetti Fogelbergin Nashvilleen, Tennesseehen kehittämään taitojaan. Fogelbergistä tuli sessiomuusikko. Hänen esikoisalbuminsa oli Norbert Putnamin tuottama ja vuonna 1972 ilmestynyt Home Free. Se myi lopulta platinalevyyn oikeuttavan määrän. 70-luvun alussa Fogelberg esiintyi Van Morrisonin lämmittelijänä. Jacksonissa, Mississippissä sijainnut radioasema WZQQ antoi Home Freelle runsaasti soittoaikaa. Paikalliset promoottorit varmistivat Fogelbergille esiintymisen City Auditoriumiin. Konsertti myytiin loppuun kymmenessä päivässä. Promoottorien ilmoitettua Fogelbergin managerille keikan olevan loppuunmyyty, tämä oli epäuskoinen, sillä tuohon mennessä Fogelberg oli esiintynyt vajaan sadan hengen keikkapaikoissa. City Auditoriumiin mahtui 2500 henkeä, mikä teki mainitusta esiintymisestä Fogelbergin ensimmäisen suuren keikan. WZZQ nauhoitti mainitun konsertin ja lähetti sen 22. helmikuuta 1974. Fogelbergin toisesta, Joe Walshin tuottamasta ja vuonna 1974 ilmestyneestä albumista Souvenirs muodostui suosittu. Kappaleesta Part of the Plan tuli hänen ensimmäinen hittinsä. Mainitun albumin työstämiseen osallistui The Eaglesin jäsenistöä ja näihin aikoihin Fogelberg myös konsertoi mainitun yhtyeen kanssa. Vuosina 1975 ja 1977 ilmestyneet albumit Captured Angel ja Nether Lands olivat niin ikään varsin menestyksekkäitä. Vuonna 1978 ilmestynyt albumi Twin Sons with Different Mothers oli Fogelbergin ensimmäinen yhteistyö jazzhuilisti Tim Weisbergin kanssa. Itse pitkäsoitto nousi brittilistalla sijalle 42. ja siltä poimittu single Power of Gold samaisessa maassa sijalle 59. Kyseessä olivat Fogelbergin ainoat listasijoitukset Britanniassa. Vuonna 1979 ilmestynyt albumi Phoenix nousi top teniin ja single Longer aina kakkossijalle poplistalla. Phoenix myi lopulta kaksi miljoonaa kappaletta ja myös singlestä Heart Hotels muodostui top 20-hitti. Vuonna 1980 Fogelberg oli mukana elokuvan Urban Cowboy soundtrackillä kappaleellaan Times Like These ja hän teki debyyttilive-esiintymisensä tv:n puolella. Lokakuussa 1981 ilmestyneestä tupla-albumista The Innocent Age muodostui Fogelbergin uran huipentuma sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Albumilta poimittiin neljä singlemenestystä; Same Old Lang Syne, Hard to Say, Leader of the Band ja Run for the Roses. Inspiraation lähteenä albumille oli ollut Thomas Wolfen novelli Of Time and the River. Vuonna 1982 ilmestynyt Fogelbergin greatest hits-kokoelma sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Missing You ja Make Love Stay, jotka julkaistiin lisäksi singleformaatissa. Vuonna 1984 ilmestynyt Fogelbergin seuraava albumi Windows and Walls sisälsi singlekappaleet The Language of Love ja Believe in Me. Vuonna 1985 ilmestyneen ja Nashvillessa nauhoitetun albumin High Country Snows työstämiseen osallistui useita keskeisiä bluegrass-muusikoita, eli Vince Gill, Ricky Skaggs, Doc Watson, Jerry Douglas, David Grisman, Chris Hillman ja Herb Pedersen. Loppuvuodesta 1985 Fogelberg suuntasi tien päälle muusikkoystäviensä Joe Vitalen, Paul Harrisin, Tino Gonzalesin, Jeff Grossbergin ja Rick Rosasin kanssa. Yhtye esiintyi nimellä Frankie and the Aliens ympäri Coloradoa soittaen bluescovereita esimerkiksi Creamin ja Muddy Watersin ohjelmistosta. Vuonna 1987 ilmestynyt albumi Exiles merkitsi Fogelbergin paluuta rocksoundiin. Sen kappaleista What You're Doing oli kunnianosoitus Stax Recordsin 60-luvulla Memphisissä suosituksi tekemälle soundille. Vuonna 1990 ilmestynyttä albumia The Wild Places seurasi kiertue. Seuraavana vuonna julkaistiin livelevy Greetings from the West ja täysmittainen, myös haastatteluosuuksia sisältävä konserttielokuva. Vuonna 1993 ilmestynyt River of Souls oli Fogelbergin viimeinen Sony Recordsille työstämä albumi. Vuonna 1997 julkaistun, neljästä cd:stä koostuvan boxin Portrait kukin levy esitteli eri tyylisuuntaa Fogelbergin musiikista. Vuonna 1999 Fogelberg julkaisi joululevyn First Christmas Morning ja vuonna 2003 ilmestynyt Full Circle merkitsi Fogelbergin tuotannossa paluuta hänen 70-luvun alun tyyliään muistuttavaan folkvaikutteiseen, kevyeen rocksoundiin. Toukokuussa 2017 Fogelbergilta julkaistiin livelevy, joka oli taltioitu Carnegie Hallissa vuonna 1979. Nauhoituksista oli vastannut Fogelbergin kanssa yhteistyötä tehnyt äänialan yhtiö ja julkaisusta vastasivat Fogelbergin perhe ja hänen pitkäaikainen ystävänsä Irv Azoff. Kesäkuussa 2017 albumi saavutti Billboardin listalla sijan 71. ollen Fogelbergin ensimmäinen mainitulle listalle noussut koserttitaltiointi.
