Tiistain tukeva:70-luvun alkupuolella huippusuosittu yhdysvaltalaisyhtye

 The Grand Funk Railroad, jonka nimi lyhennetään usein Grand Funkiksi, on Flintissä, Michiganissa vuonna 1969 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi/kosketinsoittaja/huuliharpisti Mark Farner, rumpali/solisti Don Brewer ja basisti Mel Shacher. Yhtyeen suosion huippuaika ajoittui 70-luvulle, jolloin se sai plakkariinsa hitit We're an American Band", "I'm Your Captain (Closer to Home)", "Some Kind of Wonderful", "Walk Like a Man", "The Loco-Motion", "Bad Time" ja "Inside Looking Out", joista viimeksi mainittu on cover The Animalsin tuotannosta. Areenarockin yhteiskunnallisiin teksteihin yhdistänyt Grand Funk Railroad soitti loppuunmyydyille stadioneille, vaikka kriitikot eivät  yhtyeestä juurikaan välittäneet.  Yhtye saavutti silti kuusi platina- ja seitsemän kultamyyntiin yltänyttä albumia. Vuoteen 1976  ajoittuneen hajoamisensa jälkeen Grand Funk Railroad on tehnyt useampia reunioneita. Mark Farnerin jätettyä yhtyeen lopullisesti vuonna 1998 Don Brewer ja Mel Shacher ovat jatkaneet konsertointiaan Grand Funk Railroadin nimellä. Farnerin ja Brewerin varhaisempi yhtye oli Terry Knight and the Pack ja Shacher oli soittanut Question Mark & The Mysteriansissa yhtyeen suurimman hitin 96 Tears ilmestymisen jälkeen. Kun Grand Funk Railroad perustettiin, Terry Knightista tuli yhtyeen manageri. Yhtyeen nimi on sanaleikki The Grand Trunk Western Railroadista. Grand Funk Railroadin läpimurtona voi pitää yhtyeen  Atlanta International Pop  Festivaaleilla 1969 soittamaa konserttia. Yhtye solmi sopimuksen Capitol Recordsin, jossa Knight työskenteli, kanssa. Grand Funk Railroadin esikoisalbumi oli elokuussa 1969 ilmestynyt ja kultalevyksi seuraavana vuonna myynyt On Time. Yhtye pääsi esiintymään myös vuoden 1970 Atlanta International Pop Festivaaleilla. Helmikuussa 1970 ilmestynyt, myös nimellä Red Album tunnettu toinen pitkäsoitto Grand Funk saavutti kultalevyn vajaassa kahdessa kuukaudessa. Vaikka kriitikot suhtautuivat yhtyeeseen melko penseästi, eivätkä sen albumit juurikaan saavuttaneet radiosoittoa, Grand Funk Railroadin kahdeksan ensimmäistä albumia, joista yksi on live, olivat melko suosittuja. Heinäkuussa 1970 kolmannelta studioalbumilta Closer to Home poimittu single I'm Your Captain (Closer to Home) muistutti tyylillisesti Terry Knight and the Packin tuotantoa. Heinäkuussa 1971 Grand Funk Railroad myi Shea Stadiumin täyteen 72 tunnissa, eli päihitti Beatlesin hallussaan pitämän lipunmyyntiennätyksen. Loppuvuodesta 1970 ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi Live Album saavutti niin ikään kultalevyn. Vuoden 1971 aikana Grand Funk Railroad julkaisi kaksi tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvaa albumia; pitkäsoitot Survival ja E Pluribus Funk. Grand Funk Railroadin ja Terry Knightin yhteistyö päättyi alkuvuodesta 1972. Samoihin aikoihin yhtye täydensi lineupiaan kosketinsoittaja Craig Frostilla. Kokoonpanon lisäyksen myötä yhtyeen tyyli muuttui rhythm and blues- ja poporientoituneemmaksi. Alun perin yhtye oli kaavaillut lisäjäsenekseen Humble Pien jättänyttä Peter Framptonia, mutta tämä oli solminut soolodiilin A&M Recordsin kanssa. Ensimmäinen Craig Frostin aikainen Grand Funk Railroadin albumi oli syyskuussa 1972 ilmestynyt ja singlemenestyksen Rock N' Roll Soul sisältänyt Phoenix. Määritelläkseen soundinsa uudelleen Grand Funk palkkasi tuottajakseen Todd Rungrenin. Tuloksena olivat listakärkeen nousseet singlet We're An American Band samannimiseltä ja vuonna 1973 listakakkoseksi kohonneelta albumilta ja cover Gerry Goffinin ja Carole Kingin kirjoittamasta ja alun perin Little Evan levyttämästä The Loco-Motionista. Singleistä jälkimmäinen julkaistiin vuonna 1974 ilmestyneeltä ja albumilistalla viidenneksi kohonneelta pitkäsoitolta Shinin' On. We're An American Band nousi listaykköseksi Brewerin 25-vuotispäivänä syyskuun alussa 1973 ja hänen omaa käsialaansa ollut Walk Like a Man saavutti sekin sijan 19. Shinin' Onin nimikappale oli niin ikään Brewerin sävellys ja singleformaatissa se saavutti sijan 19. Yhtye jatkoi konsertointiaan Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa.
Vuonna 1974 yhtye otti jälleen nimekseen Grand Funk Railroad ja ryhtyi yhteistyöhön tuottaja Jimmy Iennerin kanssa. Mainitun vuoden joulukuussa ilmestyneeltä albumilta All Girls in the World Beware! poimittiin yhtyeen viimeiset top teniin kohoneet singlet Some Kind of Wonderful ja Bad Time. Capitol Recordsin kanssa tehty sopimus edellytti yhtyeeltä vielä kahta albumia. Bändi teki ison kiertueen ja julkaisi siltä elokuussa 1975 tuplalivealbumin Caught in the Act. Koska se koostui vanhasta tuotannosta, Capitol vaati yhtyeeltä vielä yhtä studioalbumia. Tammikuussa 1976 ilmestynyt Born to Die saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 47. Aikaisempaa heikompi menestys ja hittisinglen puuttuminen olivat pettymys yhtyeen jäsenille ja Grand Funk Railroadin hajoamisesta alkoi liikkua huhuja. Frank Zappa ilmaisi kuitenkin kiinnostuksensa tuottaa yhtyettä. Elokuussa MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi Good Singin' Good Playin' saavutti myönteisiä arvioita, mutta niukasti kaupallista menestystä. Loppuvuodesta 1976 Grand Funk Railroad lopettikin siltä erää toimintansa. Brewer jätti yhtyeen sen jäsenistä ensimmäisenä. Mark Farner solmi levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Vuosina 1977 ja 1978 häneltä ilmestyivät sooloalbumit Mark Farner ja No Thrills. Brewer, Shacher ja Frost perustivat yhtyeen Flint, jonka nimikkoalbumi ilmestyi Capitol Recordsin julkaisemana vuonna 1978. Vuonna 1980 Grand Funkin managerina Terry Knightin jälkeen toiminut Andy Cevilier otti yhteyttä yhtyeen jäseniin. Grand Funkin reunion ajoittui seuraavan vuoden helmikuuhun. Bob Segerin yhtyeessä soittanut Frost ja Shacher eivät kuitenkaan ottaneet siihen osaa. Jälkimmäisen paikan Grand Funkissa otti Dennis Bellinger. Irving Azoffin Full Moon-yhtiön julkaisemina ja Warner Brosin jakelemina heinäkuussa 1981 ja tammikuussa 1983 ilmestyneet albumit Grand Funk Lives ja What's Funk? eivät menestyneet erityisen hyvin, tai saavuttaneet erityisen myönteisiä avioita. Single Queen Bee pääsi silti mukaan elokuvaan Heavy Metal ja sen soundtrack-albumille. Yhtye konsertoi vuosina 1981 ja 1982 kokoonpanolla, jossa kosketinsoittajana vaikutti Rick Baker. Grand Funk Livesin heikko menestys ja manageri Cevilierin edesmeno vuonna 1982 johti Grand Funkin toiseen hajoamiseen alkuvuodesta 1983 pian What's Funk-pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen. Farner jatkoi sooloartitina ja alkoi esittää hengellistä musiikkia. Brewer seurasi Frostia Bob Segerin Silver Bullet Bandiin. David Fishof promosi Farneria 80-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä Farner oli mukana Fishofin ideoimassa Ringo Starr All Star Bandissa. Tämän jälkeen Fishof alkoi suunnitella Grand Funk Railroadin reunionia. Kolme originaalijäsentä treenasivat loppuvuodesta 1995 ja kiertueella yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja/kitaristi/taustalaulaja Howard Eddy Jr. Vuosien 1996 ja 1998 välillä Grand Funk Railroad soitti puolelle miljoonalle ihmiselle. Vuoteen 1997 ajoittui kolme Bosnian hyväksi soitettua loppuunmyytyä hyväntekeväisyyskonserttia. Niissä oli mukana Paul Shafferin ohjaama sinfoniaorkesteri. Tuplacd Bosnia oli taltioitu Auburn Hillsissä, Michiganissa. Loppuvuodesta 1998 Farner palasi sooloartistiksi. Kahta vuotta myöhemmin Brewer ja Shacher päättivät jatkaa lineupilla, jonka täydensivät ensisijaisesti 38 Specialista muistettu solisti Max Carl, Kissin soolokitaristina vaikuttanut Bruce Kulick sekä Bob Segerin ja Robert Palmerin kanssa soittanut kosketinsoittaja Tim Cashion. Vuonna 2005 Grand Funk Railroad pääsi Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. Vuonna 2018 Peter Framptonin kanssa soittanut basisti Stanley Sheldon tuurasi Shacheria tämän tehdessä surutyötä vaimonsa kuoleman johdosta. Tammikuussa 2019 käynnistyi Grand Funk Railroadin 50-vuotisjuhlakiertue "The American Band Tour 2019", "Celebrating 50 Years of Funk".