Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen brittirumpaleista

24. lokakuuta 1948 syntynyt ja 17. tammikuuta vuonna 2016 edesmennyt Terence Dale, lempinimeltään Buffin Griffin, oli englantilaisrumpali, joka tullaan ensisijaisesti muistamaan englantilaisen rockyhtyeen Mott the Hooplen rumpalina. Lisäksi Griffin oli yhtyeen perustajajäsen. Ross on Wyessa, Herefordshiressa syntynyt Griffin kävi Ross on Wyen peruskoulua. Hän kasvoi musiikin ympäröimänä. Vanhempiensa levykokoelmasta hän tutustui ensiksi Count Basien ja The Ted Heath Bandin big band – soundeihin. Seuraavaksi olivat luontevasti vuorossa 50-luvun rockin pioneerit. Griffinin nuoruuden suursuosikki oli silti brittiläisnäyttelijä John Layton, joka nousi listakärkeen Joe Meekin tuottamalla singlellä Johnny Remember Me. Griffin aloitti soittamisen paikallisissa yhtyeissä basisti Overend Wattsin kanssa. Myöhemmin kaksikko tuli muodostamaan Mott the Hooplen rytmiryhmän. Näihin aikoihin Griffin hankki itselleen lempinimen Buffin. Hänen tuonaikaisiin yhtyeisiinsä lukeutuivat esimerkiksi The Silence ja The Charles Kingsley Creation. Vuonna 1966 Griffin oli mukana yhdellä Yemm and the Yemen – yhtyeen ja yhdellä The Intersin singlellä. Lisäksi hän soitti sessiorumpalina Charles ja Kingsley Wardin omistamilla Rockfield-studioilla. Samaisen vuoden lopussa hän soitti Wattsin ja kitaristi Mick Ralphsin kanssa yhtyeessä The Doc Thomas Group. Se saavutti suosiota Italiassa ja jatkoi toimintaansa kesään 1968 saakka. Tuolloin yhtyeessä ilmeni useampia miehistönvaihdoksia. Aluksi yhtyeen line upia täydensi urkuri Verden Allen ja sen nimeksi vaihtui The Shakedown Sound ja myöhemmin Silence. Vuonna 1969 yhtye muutti Lontooseen ja kyseisen vuoden kesäkuussa Ian Hunter täydensi koe-esiintymisensä jälkeen sen kokoonpanon. Levytyssopimus Island Recordsin kanssa oli solmittu jo toukokuussa. Mott the Hoople oli syntynyt. Yhtye saavutti mainetta raivokkailla, usein loppuunmyydyillä live-esiintymisillään.

 Mott the Hooplen keikoilla monet myös yhtyeen levytysohjelmistoon päätyneet kappaleet, kuten cover The Kinksin klassikosta You Really Got Me, venyivät maratonmittoihin. Levytystensä osalta yhtye sai pitkään taistella menestyksestä. Lopulta Mott the Hoople saavutti vuonna 1972 suuren hitin David Bowien käsialaa olleella kappaleella All The Young Dudes. Kyseisenä vuotena ilmestyi myös samanniminen pitkäsoitto, joka seuraavana vuotena julkaistun albumin Mott tavoin lukeutuu yhtyeen keskeisimpään tuotantoon. Mott the Hooplen muita singlemenestyksiä olivat All the Way from Memphis, Honoloochie Boogie, Roll Away the Stone sekä Saturday Gigs. Ian Hunterin ja yhtyeessä hetken aikaa vaikuttaneen kitaristi Mick Ronsonin lähdettyä yhtyeestä Griffin, Watts sekä kosketinsoittaja Morgan Fisher muodostivat yhtyeen Mott kitaristi Ray Majorin ja solisti Nigel Benjaminin kanssa Yhtye julkaisi kaksi hyvän vastaanoton saanutta pitkäsoittoa. Niistä ensimmäinen, Drive On, sisälsi ensimmäisen Griffinin käsialaa olleen sävellyksen It Takes One to Know One, joka julkaistiin myös singlenä. Toinen albumin kappaleista I Can Show You How It Is oli Griffinin ja Wattsin yhteistyötä. Benjaminin lähdettyä vuonna 1976 jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet perustivat British Lionsin Medicine Head – yhtyeen jäsenen ja biisintekijän John Fiddlerin kanssa. Yhtyeen debyyttialbumi sai hyvän vastaanoton, mutta management-ongelmien takia yhtyeen toiminta loppui huhtikuussa 1979 ja sen toinen pitkäsoitto jäi vaille julkaisua. 

80-luvulla Griffin kunnostautui tuottajana esimerkiksi The Cultille, New Model Armylle ja Hanoi Rocksille. Viimeksi mainitun vuoden 1983 klassikkoalbumi Back to Mystery City on Griffinin ja Wattsin tuottama. Kyseisen vuosikymmenen alussa parivaljakko oli perustanut Grimtone Productionsin. Vuonna 1980 Griffin kasasi harvinaisista ja ennen julkaisemattomista kappaleista koostuneen kokoelman Two Miles from Heaven.  Vuosien 1981 ja 1994 välillä Griffin toimi tuottajana myös liki pitäen kahdella tuhannella BBC Radio Onen John Peel – sessioilla. Niistä mainittakoon pikaisesti Pulp- yhtyeen ensimmäinen ammattimainen äänityssessio vuonna 1981, Nirvanan varhainen, myös Incesticide-kokoelmalla julkaistu äänityssessio, The Smiths, U2 sekä Orchestral Manoeuvres in the Darkin vuoteen 1983 ajoittunut äänityssessio. 90-luvun lopussa Griffin teki kolme vuotta kestäneen tutkimustyön, jonka lopputuloksena julkaistiin Mott the Hooplen kolmen cd:n boxi All the Young Dudes The Anthology. Myös se sisälsi aarteita harvinaisuuksien muodossa. Tammikuussa 2009 vahvistettiin tieto, jonka mukaan Mott the Hoople tekisi 40-vuotisjuhlakonsertteja kyseisen vuoden lokakuussa. Suosion vuoksi paluukiertue laajeni viiden konsertin mittaiseksi. Vuonna 2008 Alzheimerin tautiin sairastunut Griffin soitti ainoastaan encoreissa. Niin ikään Herefordshiresta kotoisin oleva yhtyeen ystävä, The Pretenders – yhtyeen rumpali Martin Chambers hoiti varsinaisen setin ja korvasi Griffiniä myös vuoden 2013 kiertueella. Griffin menehtyi 17. tammikuuta 2016.

Sunnuntain extra:Eräs rockin todellisista väriläiskistä

15. tammikuuta 1941 syntynyt ja 17. joulukuuta 2010 menehtynyt Don Glen Vliet, joka tunnetaan taiteilijanimellään Captain Beafheart, oli amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja muusikko. Hänen musiikillisia visioitaan toteutti vuosien 1965 ja 1982 välillä toiminut yhtye The Magic Band, jonka kanssa Beefheart nauhoitti 13 pitkäsoittoa. Voimakkaasta lauluäänestään ja laajasta äänialastaan tunnetuksi tullut Beefheart soitti lisäksi huuliharppua, saksofonia ja monia muita instrumentteja. Hänen musiikkinsa käsitti rockin, bluesin, psykedelian sekä avant-garden. Monia hänen töistään on kutsuttu taiderockiksi. Beefheart tuli myös tunnetuksi elämäänsä liittyneistä myyteistä ja hän harjoitti lähes diktatoorista hallintaa taustamuusikoitaan kohtaan. Van Vliet tuli lapsuudessaan tunnetuksi taiteellisena ihmelapsena. Vaikuttaessaan teininä Leicesterissä, Kaliforniassa Glen Vliet kehitti itselleen monipuolisen musiikkimaun. Muusikko Frank Zappan kanssa hänelle muodostui molempia hyödyttänyt, mutta räjähdysherkkä suhde. Glen Vliet ajoittain paitsi kilpaili, myös teki yhteistyötä Zappan kanssa. Esiintyvän Captain Beefheart – hahmonsa Glen Vliet loi vuonna 1964. Seuraavana vuonna hän liittyi Alexis Snoufferin johtamaan originaaliin The Magic Band – kokoonpanoon. Yhtye saavutti huomiota paikallistasolla hitiksi muodostuneella coverillaan Bo Diddleyn Diddy Wah Diddysta. Vuonna 1967 Buddah Records julkaisi Captain Beefheartin & Magic Bandin myönteiset arviot vastaanottaneen esikoisalbumin Safe as Milk. Kahden levy-yhtiön pudotettua yhtyeen palkkalistoiltaan se solmi sopimuksen Zappan Straight Recordsin kanssa. Tuottajana Zappa antoi Beefheartin käyttää kaikkea taiteellista vapauttaan vuonna 1969 ilmestyneellä albumillaan Trout Mask Replica. Vuonna 2003 Rolling Stonen äänestyksessä 500 kaikkien aikojen parhaasta albumista kyseinen tupla-albumi saavutti sijan 58. Seuraavana vuonna Beefheart julkaisi albumin Lick My Decalls Off, Baby.

Vuoteen 1974 mennessä Beefheart oli väsynyt kaupallisen menestyksen puutteeseen. Hän julkaisi pari albumia, jotka sisälsivät perinteisempää rockmusiikkia, mutta eivät saavuttaneet positiivisia arvioita. Magic Bandin muusikot jäivät vaille palkkaa Euroopan- kiertueelta ja he olivat jo vuosien ajan saaneet kestää Beefheartin herjaavaa käytöstä. Niinpä koko Magic Band lopetti toimintansa. Beefheart muodosti lopulta nuoremmista muusikoista koostuneen uuden Magic Bandin ja saavutti hyväksyntää sen kanssa julkaisemillaan kolmella viimeisellä pitkäsoitolla, jotka olivat vuoden 1978 Shiny Beast (Bat Chain Buller), vuonna 1980 ilmestynyt Doc at the Radar Station sekä vuonna 1982 julkaistu Ice Cream for Crow. Van Vliettiä on kuvattu erääksi modernin musiikin todellisista innovaattoreista. Uskaliaassa ja virtaavassa luovuudessaan hänen työnsä voi todeta olleen vailla kilpailijoita. Vaikka Van Vliet saavutti vain vähän kaupallista sekä valtavirran kriitikoiden suosiota, hän sai osakseen kulttikannatusta huomattavan merkittävänä ja arvaamattomana vaikuttajana uuden aallon, punkin, post-punkin sekä kokeellista ja vaihtoehtoista rockia edustaneiden muusikoiden keskuudessa. Van Vliet oli tullut tunnetuksi arvoituksellisesta persoonastaan ja suhteestaan julkisuuteen. Jätettyään musiikkibisneksen vuonna 1982 hän teki ainoastaan muutamia julkisia esiintymisiä. Van Vliet loi myöhemmin uran taiteen parissa. Kyseinen kiinnostuksen kohde palautuu hänen lapsuuteensa, jolloin Van Vlient osoitti lahjakkuutta kuvanveiston saralla. Mainittu liiketoimi myös osoittautui taloudellisesti varmaksi. Hänen ekspressionismia edustavat maalauksensa ja piirroksensa ovat arvokkaita ja ne ovat olleet esillä taidegallerioissa ja museoissa ympäri maailmaa. Van Vlient menehtyi vuonna 2010 kärsittyään useita vuosia MS-taudista.

Lauantain pitkä:Jefferson Airplanen ja Jefferson Starshipin voimahahmo

17. maaliskuuta 1941 San Franciscossa syntynyt ja 28. tammikuuta 2016 menehtynyt Paul Lorin Kantner oli amerikkalainen kitaristi, biisintekijä ja vokalisti, joka lukeutui San Franciscon psykedeelisen rockin keskeisimpiin yhtyeisiin kuuluvan Jefferson Airplanen perustajajäseniin. Kantner oli myös mukana Airplanea seuranneessa ja kaupallisempaa tyyliä edustaneessa Jefferson Starshipissä. Vaikka solisti Marty Balinia voi pitää Jefferson Airplanen varsinaisena perustajana, kehittyi Kantnerista sen johtaja, joka liidasi yhtyettä sen suurimman suosion aikana 60-luvun lopussa. Vuonna 1970 Airplanen toimiessa vielä aktiivisesti Kantner levytti useiden Bay Arean alueen muusikoiden kanssa sivuprojektin nimellä Paul Kantner & Jefferson Starship. Jefferson Airplane jatkoi levytyksiä ja konsertointia vuoteen 1972 saakka. Yhtyeen virallisen hajoamisen jälkeen Kantner elvytti uudelleen Jefferson Starship – nimen ja levytti ja keikkaili kyseisen yhtyeen kanssa seuraavien viiden vuosikymmenen ajan. Hän olikin yhtyeen pitkäaikaisin pysyvä jäsen ja ajoittain ainoa jäsen, joka oli ollut mukana myös originaalissa Jefferson Airplanessa. Kantnerilla oli velipuoli ja sisarpuoli isänsä edellisestä avioliitosta. Hänen äitinsä kuoli Paulin ollessa kahdeksanvuotias ja Paul ei saanut mennä äitinsä hautajaisiin. Yhdeksänvuotiaana Paul löysi ensimmäisen science fiction – kirjan koulunsa kirjastosta ja scifistä ja musiikista muodostui hänelle pakotie tuosta eteenpäin. Teini-iässä Kantner vastusti voimakkaasti auktoriteetteja ja hänen suunnitelmissaan oli ryhtyä protestifolklaulajaksi musiikillisen esikuvansa Pete Seegerin hengessä. Kantner kävi Santa Claran yliopistoa ja San Josen collegea. Viimeksi mainittua hän kävi kolme vuotta ennen omistautumistaan musiikille. Kesällä 1965 Marty Balin näki Kantnerin esiintyvän sanfranciscolaisessa folkclubissa ja pyysi häntä mukaan perustamaan uutta yhtyettä; Jefferson Airplanea.

Kun yhtye oli vailla kitaristia, Kantner suositteli Jorma Kaukosta, jonka hän tiesi San Josen ajoiltaan. Kantner oli ainoa muusikko, joka oli mukana kaikilla Jefferson Airplanen ja Jefferson Starshipin levyttämillä albumeilla. Kantnerin kirjoittamat kappaleet sisälsivät usein poliittisia tekstejä yhdistettyinä scifi – tai fantasiateemaan. Musiikillisesti yhtye hyödynsi ajoittain lähes sotaisaa hardrocksoundia. Jefferson Airplanen jäsenenä Kantner esiintyi sekä Montereyn festivaaleilla vuonna 1967, että kahta vuotta myöhemmin järjestetyillä Woodstockin festivaaleilla. Myöhemmin vuonna 1969 Jefferson Airplane oli mukana pahamaineisilla Altamontin festivaaleilla. Airplanen setin aikana järjestysmiehiksi palkattujen Helvetin enkelien edustaja hakkasi Marty Balinin tajuttomaksi. Kantner oli mukana Altamontin konsertista työstetyssä dokumenttielokuvassa, seuraavana vuonna ilmestyneessä Gimme Shelterissä. Siinä Kantner käy tiukkaa välienselvittelyä Helvetin enkelien jäsenen kanssa. Menestyksestään huolimatta Jefferson Airplanen jäsenten välit alkoivat kiristyä 70-luvun alkuun mennessä. Yhtyeen kyseisen aikakauden siirtymävaiheen aikoihin Kantner levytti pitkäsoiton Blows Against the Empire. Kyseessä oli nimellä Jefferson Starship toteutettu konseptialbumi, jonka työstämiseen osallistuivat David Crosby ja Graham Nash, Grateful Deadin Jerry Garcia, Bill Kreutzmann ja Mickey Hart sekä Jefferson Airplanen jäsenistöstä Grace Slick, Jack Casady ja Joey Covington. Albumin jatko-osaksi tulkittavissa oleva albumi The Empire Blows Back ilmestyi vuonna 1983. Se sisälsi suureksi osaksi samoja muusikoita, jotka esiintyivät tällä kertaa nimellä The Planet Earth Rock and Roll Orchestra. Kanterin suhde Grace Slickiin virallistui vuonna 1969. Blows Against the Empirelta löytyy kappale Child Is Coming ja Kantnerin ja Slickin tytär China Wing Kantner syntyi vuonna 1971.

Samaisena vuonna pari julkaisi albumin Sunfighter, jolla se juhlisti lapsensa syntymää. Slickin kirjoittama ja laulama kappale China on omistettu uudelle lapselle, joka esiintyy myös pitkäsoiton kansikuvassa. Vuonna 1973 ilmestynyt albumi Baroon Von Tollbooth and the Crome Nun oli saanut otsikkonsa David Crosbyn parille antamista lempinimistä. Biisintekijäystävänsä avulla Kantner oli löytänyt teini-ikäisen kitaristin Craig Chaquicon. Tämä soitti jo Sunfighterilla ja oli mukana kaikissa Starshipin line upeissa vuoteen 1991 saakka. Slick jätti Kantnerin 70-luvulla ja meni naimisiin Jefferson Starshipin roudarina toimineen Skip Johnsonin kanssa. Erosta huolimatta Slick jatkoi Jefferson Starshipin jäsenenä vuoteen 1978. Jorma Kaukonen ja Jack Casady jättivät Airplanen vuonna 1973 ja omistivat kaiken huomionsa Hot Tuna – yhtyeelle. Baron Von Tollboothilla soittaneet muusikot muodostivat uuden Airplane-kokoonpanon. Yhtyeen aloittaessa seuraavana vuotena kiertueen sen nimeksi oli vaihtunut Jefferson Starship. Kantnerin, Slickin ja David Freibergerin lisäksi mukana olivat Jefferson Airplanen viimeisimmästä linepista tutuiksi tulleet rumpali John Barbata ja huilisti Papa John Creach sekä Chaquico ja kosketinsoittimista ja bassosta vastannut Pete Sears. Myös Marty Ballin liittyi Jefferson Starshipiin yhtyeen levyttäessä ensimmäistä albumiaan Dragonfly. Hän kirjoitti Kantnerin kanssa albumin suurimmaksi hitiksi muodostuneen kappaleen Caroline. Vuonna 1978 ilmestyneelle albumille Earth Kantner kirjoitti ainoastaan yhden kappaleen ja kyseisen pitkäsoiton jälkeen Jefferson Starshipin lineupissa tapahtui runsaasti muutoksia. Slick otti virkavapaan ja Balin siirtyi soolouralle. Slickin tilalle ei otettu ketään, mutta Balinin korvasi aikaisemmin Elvin Bishop Groupin jäsenenä menestystä saavuttanut Mickey Thomas.

 Ensisijaisesti Kantnerin sävellyksiä sisältänyt pitkäsoitto Freedom at Point Zero muodostui kaupallisesti menestyksekkääksi. Grace Slick oli jälleen mukana sen seuraajalla, Kantnerin scifi-teemoja hyödyntäneellä albumilla Modern Times. Vuonna 1984 Kantner, joka oli viimeinen säilynyt Jefferson Airplanen perustajajäsen, jätti Jefferson Starshipin. Hänen mukaansa yhtyeen musiikista oli tullut liian kaupallista verrattuna sen vastakulttuurista versoneisiin juuriin. Hän teki päätöksensä kesken kiertueen. Kantner ryhtyi myös laillisiin toimenpiteisiin Jefferson – nimen käyttöoikeudesta yhtyetovereitaan vastaan. Muu yhtye olisi halunnut jatkaa nimellä Jefferson Starship, mutta Kantner voitti jutun ja yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Starship. Edelleen, nimeä Jefferson Starship ei voitaisi käyttää, ellei Paul Kantner olisi mukana yhtyeessä, eikä nimeä Jefferson Airplane voitaisi käyttää, ellei Grace Slick olisi mukana. Erottuaan Jefferson Starshipistä Kantner muodosti Balinin ja Jack Casadyn kanssa KBC Bandin, jonka ainoa ja yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1987. Se sisälsi Kantnerin käsialaa olleen hitin America. Kyseinen yhtye tarjosi mahdollisuuden Jefferson Airplanen täydelle reunionille. Vuonna 1988 Hot Tunan konsertissa San Franciscossa lavalle saapui esiintymään ensiksi Kantner, joka sai seurakseen Slickin. Tämä johti lähes originaalin Jefferson Airplanen muodolliseen reunioniin. Mukana ei kuitenkaan ollut rumpali Spencer Dryden, joka oli jättänyt yhtyeen vuonna 1970. Columbia Records julkaisi yhtyeen nimeä kantaneen uuden pitkäsoiton vuonna 1989.

 Jefferson Airplanen paluukiertueesta muodostui menestyksekäs, mutta lyhytkestoinen siitäkin huolimatta, ettei Jefferson Airplane virallisesti hajonnut. Jefferson Airplane pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1996. Kyseessä oli ensi kerta sitten vuoden 1970, kun originaali yhtye esiintyi yhdessä vakavasta jalkainfektiosta kärsinyttä Slickiä lukuun ottamatta. Slick oli kuitenkin jättänyt Kantnerin välittämän viestin. Vuonna 1991 Kantner ja Balin muodostivat Jefferson Starshipin uudelleen ja Kantner jatkoi konsertointia ja levytyksiä yhtyeen kanssa vuoteen 2013. Jefferson Starshipistä oli ensisijaisesti muodostunut Kantnerin sooloyhtye, jonka riveissä Airplanen ja Starshipin muusikoita kävi silloin tällöin vierailemassa kiertueilla ja speciaalikeikoilla. Syyskuussa 2008 Jefferson Starship julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa vuosikymmeneen. Kyseisellä Jefferson’s Tree of Liberty -nimisellä albumilla olivat mukana yhtyeen viimeisin naissolisti Cathy Richardson sekä basistina Kantnerin poika Alexander Kantner. Kyseinen, 50- ja 60-lukujen folkkappaleiden coverversioita sisältänyt albumi merkitsi osaltaan paluuta Kantnerin musiikillisille juurille. Maaliskuun puolivälissä 2015 Kantner sai sydänkohtauksen. Hän kykeni palaamaan yhtyeen riveihin myöhemmin samaisena vuonna ja pääsi juhlistamaan Jefferson Airplanen 50 vuotta aikaisemmin tapahtunutta perustamista speciaalikonserteilla, joihin osallistui myös Grateful Dead – tribuuttiyhtye Jazz is Dead. Kantner menehtyi 28. tammikuuta vuonna 2016 monielinhäiriöön ja septiseen shokkiin saatuaan sydänkohtaukseen muutamaa päivää aikaisemmin.

Perjantain pohjat:Uraauurtanut esikoisalbumi

Van Halen:Van Halen

Van Halen I on amerikkalaisen rockyhtyeen Van Halenin esikoisalbumi. 10. helmikuuta 1978 julkaistu pitkäsoitto nousi sijalle 19. Billboardin listalla. Van Halenin suosion kasvun myötä yhtyeen esikoisen myynti jatkui ja vuoteen 1999 mennessä se oli myynyt Yhdysvalloissa kymmenen miljoonaa kappaletta ja saavuttanut timanttilevyn. Van Halenin debyytti sisältää useita yhtyeen keskeiseen tuotantoon lukeutuvia kappaleita. Niistä mainittakoon Runnin’ with the Devil, Eddie Van Halenin kitarasoolo Eruption, singleformaatissa sijalle 36. noussut The Kinks-cover You Really Got Me, Ain’t Talking ’Bout Love, Jamie’s Crying sekä näkemys John Brimsin Ice Cream Manista. Albumin kansikuvat on otettu Los Angelesin Whisky A Go Go:ssa, missä Van Halen esiintyi usein 70-luvun puolivälissä. Kansikuvassa oleva kitara on Eddie Van Halenin kuuluisa Frankenstrat, Fenderin prototyyppi, jonka nykyinen sijaintipaikka on Smithsonian instituutissa. Pian helmikuuhun 1978 ajoittuneen julkaisunsa jälkeen Van Halenin esikoinen nimettiin niin kriitikoiden kuin diggareiden taholta erääksi rockin historian kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista. Silti mainittu pitkäsoitto vastaanotti ilmestyttyään myös negatiivista kritiikkiä. Myöhemmin albumin ansiot on avoimesti tunnustettu. Van Halen loi debyyttilevyllään jotakin aidosti uutta Eddien kitarataituruuden tarjotessa joukon perinteisestä eroavia tekniikoita. Van Halenin debyytin voi todeta esitelleen mallinteen siitä, miltä rockin tuli kuulostaa noin seuraavaksi vuosikymmeneksi eteenpäin. Vuonna 1994 Van Halenin esikoisalbumi sijoittui kahdeksanneksi Colin Larkinin 50 kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla. Larkinin mukaan kyseessä on eräs hienoimmista tyylisuunnan debyyttilevyistä. Vuonna 2003 Van Halenin debyytti saavutti sijan 410. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Mainitun musiikkilehden Joe Levyn mukaan kyseinen albumi tarjosi maailmalle uuden kitarasankarin ja karismaattisen johtohahmon Eddie Van Halenin ja David Lee Rothin ansiosta ja Runnin’ with the Devilin ja Ain’t Talking Bout Loven kaltaiset kappaleet palauttivat pöyhkeilyn takaisin hardrockiin. Vuonna 2007 Guitar Worldin lukijat äänestivät Van Halenin debyytin seitsemänneksi kaikkien aikojen parhaiden kitara-albumien listallaan. Vuonna 2013 Van Halenin esikoinen saavutti sijan 27. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan debyyttialbumin listalla. Huhtikuun puolivälissä 2013 David Lee Roth oli Jay Mohrin haastateltavana tämän podcastissa, jolloin hän valitsi debyytin suosikikseen Van Halenin tuotannosta.

Torstain terävä:Viimeisenä lähtenyt originaali Ramone

29. tammikuuta 1949 syntynyt ja 11. heinäkuuta 2014 menehtynyt Tamas Erdelyi, joka tunnetaan taiteilijanimellään Tommy Ramone, oli amerikanunkarilainen levytuottaja, muusikko ja lauluntekijä. Hän oli vaikutusvaltaisen amerikkalaisen punkrockyhtyeen The Ramonesin rumpali yhtyeen ensimmäisen neljän toimintavuoden ajan ja myös pisimpään hengissä säilynyt yhtyeen originaalijäsen. Erdelyi syntyi Unkarissa, Budapestissa. Hän syntyi juutalaisperheeseen, jonka molemmat vanhemmat olivat ammattivalokuvaajia. Perhe lähti Unkarista Unkarin vallankumouksen aikaan 1956. Seuraavana vuotena perhe muutti Yhdysvaltoihin. Etelä-Bronxista muutettiin Queensin, New Yorkin keskiluokkaiselle esikaupunkialueelle. Tamas varttui Queensissä ja muutti nimensä kirjoitusasun muotoon Thomas Erdelyi. Kouluaikanaan 1960-luvun puoliväissä Thomas soitti kitaraa garagerockvartetissa nimeltä The Tangerine Puppets koulutoverinsa, kitaristi Johnny Cummingsin kanssa. Myöhemmin hänet tultiin tuntemaan nimellä Johnny Ramone. Jätettyään koulun 18-vuotiaana Thomas alkoi työskennellä apulaisäänittäjänä Record Plant – studiolla. Hän osallistui muun muassa vuonna 1970 ilmestyneen Jimi Hendrixin pitkäsoiton Band of Gypsys tuottamiseen. The Ramonesin aloittaessa toimintansa lineupilla, jonka muodostivat kitaristi Johnny, basisti Dee Dee ja rumpali Joey, Tommyn oli tarkoitus toimia ainoastaan yhtyeen managerina. Kun ilmeni, ettei Joey kyennyt pitämään yllä Ramonesin alati nopeutuvia tempoja, Tommysta tuli yhtyeen rumpali. Hän toimi Ramonesin rumpalina vuodesta 1974 vuoteen 1978 ja oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä pitkäsoitolla Ramones, Leave Home ja Rocket to Russia sekä konserttitaltioinnilla It’s Alive. Viimeisen konserttinsa Ramonesin rumpalina Tommy soitti neljäs toukokuuta 1978 New Yorkin CBGB:ssä Johnny Blitz – hyväntekeväisyystapahtumassa.

Vuonna 2007 BBC:lle antamassaan haastattelussa Tommy Ramone mainitsi, että The Ramonesiin olivat voimakkaasti vaikuttaneet 70-luvun alun esipunkyhtye New York Dolls, laulaja/lauluntekijä Lou Reed sekä poptaidehahmo Andy Warhol. Ramonen mukaan CBGB:llä kehittynyt skene ei ollut teini-tai garageyhtyettä varten. Se sisälsi Ramonesille keskeisen intellektuellin elementin. Tommy Ramonen tilalle rumpaliksi tuli Marky Ramone. Tommy jatkoi yhtyeen managerina ja oli mukana tuottamassa yhtyeen neljättä pitkäsoittoa Road to Ruin. Tuottajan ominaisuudessa Tommy palasi vielä Ramonesin kahdeksannella, vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Too Tough to Die. Legendaarisista Ramonesin kappaleista Tommy kirjoitti I Wanna Be Your Boyfriendin sekä suurimman osan Blitzkrieg Bopista, jonka otsikko oli Dee Deen käsialaa. 80-luvulla Tommy toimi tuottajana The Replacementsin pitkäsoitolla Tim sekä Redd Krossin albumilla Neurotica. Kahdeksas lokakuuta 2004 Tommy soitti jälleen Ramonena. Hän liittyi C. J. Ramonen, Daniel Rayn ja myös nimeä Elvis Ramone käyttävän Clem Burken seuraksi stagelle Ramones Beat Down on Cancer – konsertissa. Lokakuussa 2007 Tommy promotoi Ramonesin parhaista televisioiduista live-esiintymisistä koostuvaa tupladvd:tä It’s Alive 1974–1996. Tuolloin hän jakoi tunnustusta sairastuneille yhtyetovereilleen ja mainitsi heidän antaneen kaikkensa jokaisessa konsertissa.

Tommy Ramone ja Claudia Tienan esiintyivät bluegrass-pohjaista folkia esittäneessä duossa Uncle Monk. Ramone mainitsi punkissa ja vanhan ajan musiikissa olevan paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kotikutoisuutta ja maanläheistä energiaa. Heinäkuussa 2011 Levon Helmin studioilla äänitettiin Castlen julkaisema albumi Last Bird Home. Levytykseen osallistuivat Ramone, Garth Hudson, Chris Castle, Larry Campbell sekä The Womack Family Band. Ramone menehtyi sappitien syöpään kotonaan Richwoodissa Queensissä 65-vuotiaana. Loulla Mae Eleftheriou-Smith kirjoitti Independentissä, että jo ennen Tommy Ramonen eroa yhtyeestä The Ramonesista oli muodostunut eräs vaikutusvaltaisimmista punkrockyhtyeistä. Ramonen itsensä mukaan eräs syy, miksi Ramonesista tuli niin originaali ja ainutlaatuinen oli se, että yhtye koostui neljästä originaalista ja ainutlaatuisesta persoonasta. Varietyyn kirjoittaneen Christopher Morrisin mukaan Tommyn energinen rumputyöskentely oli kuin turbiini, joka johti kvartetin kovaäänistä, ilveilevää soundia. Elämänkerturi Everett True kertoi BBC:lle Ramonesin kappaleissa olevan miljoonia melodioita ja yhtyeen vaikutuksen kuulee kaikessa vuodesta 1975 eteenpäin luodussa rockmusiikissa.

Keskiviikon klassikko:Humble Pien viriiliä keikkakuntoa

Humble Pie:Performance Rockin' the Fillmore

Uransa alussa pitämästään matalasta profiilista huolimatta Steve Marriottin ja Peter Framptonin luotsaamasta Humble Piesta oli 70-luvun alkuun mennessä varsinkin Yhdysvalloissa muodostunut huippusuosittu yhtye. Marriottin varhaisemman yhtyeen Small Facesin levy-yhtiönä myöhemmin toimineelle Immediate Recordsille Pie ehti levyttää kaksi pitkäsoittoa; varhaista hardrockia upeasti edustaneen As Safe as Yesterday Isin ja akustisempaa tyyliä tarjoilleen Town and Countryn. 70-luvulle siirryttäessä Humble Pien levy-yhtiöksi vaihtui A&M, jolle yhtye levytti aluksi kaksi musiikillisesti monipuolista ja onnistunutta pitkäsoittoa; Humble Pie ja Rock On. Marraskuussa 1971 ilmestynyt tupla-albumi Performance Rockin' the Fillmore vangitsi vinyylille Humble Pien tuonaikaisten livekeikkojen intensiteettiä. Tuplan seitsemästä kappaleesta ainoa täysin yhtyeen omaa käsialaa edustanut kappale on boogierockin malliesimerkistä käyvä Stone Cold Fever. Bluesklassikoita tuplalla tarjoavat Willie Dixonin I’m Ready ja Muddy Watersin Rolling Stone, mutta niistä kumpikin on Humble Pien käsittelyssä kokenut huomattavaa sovituksellista uudistumista. Monelle tupla-albumin huippuhetki on sen kakkospuolen täyttävä, yli 23 minuuttia kestävä näkemys Dr. Johnin kappaleesta I Walk on Gilded Splinters. Tuplan avaava revitys Four Day Creep on merkitty Ida Coxin nimiin. Steve Marriottin suuriin esikuviin lukeutuvalta Ray Charlesilta versioidaan sielukkaasti Hallelujah I Love Her So. Runsaimmasta radiosoitosta albumilla pääsi nauttimaan ärhäkkä näkemys Asford & Simpsonin käsialaa olleesta kappaleesta I Don’t Need No Doctor. Se oli ilmestynyt kuukautta aikaisemmin lyhennettynä versiona singleformaatissa ja saavuttanut Billboardin listalla sijan 73. Itse Rockin’ the Fillmore -pitkäsoitto saavutti samaisella listalla sijan 21 ja nousi myös yhtyeen kotimaassa Britanniassa top 40:ään. Kyseisestä albumista muodostuikin Pien ensimmäinen kultalevy ja sen myötä myös aikaisempi studioalbumi Rock On myi kultaa. I Don’t Need No Doctor – singlen b-puolella julkaistu Song for Jenny ilmestyi ensiksi juuri Rock Onilla. Performance Rockin the Fillmore on eräs kaikkien aikojen tiukimmista konserttitaltioinneista. Steve Marriott on sielukkaine tulkintoineen todella upeassa vedossa, basisti Greg Ridleyn ja rumpali Jerry Shirleyn muodostama rytmiryhmä työskentelee esimerkillisen svengaavasti ja Peter Frampton tarjoilee melodista kitarointia. Viimeksi mainittu jätti Pien pian kyseisen albumin ilmestymisen jälkeen ja siirtyi varsin menestyksekkääksi osoittautuneelle soolouralleen. Lokakuussa 2013 Omnivore Recordings julkaisi neljän cd:n boxina kaikki Pien kyseisenä viikonloppuna soittamat konsertit nimellä Performance:Rockin' the Fillmore Complete Recordings.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä linkeistä rhythm and bluesin ja rockin välillä

25. tammikuuta 1938 syntynyt ja 20. tammikuuta 2012 menehtynyt Jamesetta Hawkins, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Etta James, oli amerikkalainen laulajatar, jonka tyylilajien kirjo käsitti bluesin, rhythm and bluesin, rockin, soulin ja gospelin. James aloitti uransa vuonna 1954 ja saavutti menestystä esimerkiksi kappaleilla Wallflower, At Last, Tell Mama, Something’s Got a Hold on Me sekä I’d Rather Go Blind. Kappaleista viimeksi mainittuun James kirjoitti itse tekstit. Hän kamppaili henkilökohtaisten ongelmien kanssa, mutta teki 80-luvulla paluun pitkäsoitolla Seven Year Itch. Jamesia voidaan pitää linkkinä rhythm and bluesin ja rock and rollin välillä ja hän vastaanotti kuusi Grammya ja 17 bluespalkintoa. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi vuonna 1993, Blues Hall of Fameen 2001 ja Grammy Hall of Fameen vuosina 1999 ja 2008. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalla James saavutti sijan 22. Sadan parhaan artistin listalla sijoitus oli 62. Jamesetta Hawkins syntyi Los Angelesissa, Kaliforniassa. Ensimmäiset laulutuntinsa hän sai jo viisivuotiaana Echoes of Eden – kuoron johtajalta James Earle Hinesilta.  Jamesin vokalisointi saavutti suosiota mainitussa kuorossa. Vuonna 1950 Jamesin äiti vei hänet San Franciscon Fillmore Districtiin. Muutaman vuoden kuluessa James perusti doowop-yhtyeen nimeltä The Creolettes. 14-vuotiaana James tapasi muusikko Johnny Otisin, joka otti yhtyeen siipiensä suojaan. Hän auttoi The Creolettesia solmimaan sopimuksen Modern Recordsin kanssa. Otisin myötä yhtyeen nimeksi vaihtui The Peaches ja James sai taiteilijanimensä. Vuonna 1954 James levytti seuraavan vuoden alussa julkaistun ensisinglensä Dance with Me Henry, joka nousi rhythm and blues-listan kärkeen. Kappaleen menestyksen myötä The Peaches sai lämmittelyesiintyjän paikan Little Richardin kiertueella.

Kyseisen kiertueen aikana Jamesille selvisi, että poplaulaja Georgia Gibbs oli levyttänyt version Jamesin kappaleesta nimellä The Wallflower ja siitä oli muodostunut crossover-hitti, joka nousi Billboardin listakärkeen. James ei luonnollisestikaan ollut mielissään. Jätettyään The Peachesin James saavutti r & b-hitin kappaleella Rockin’ Daddy, mutta jatkon kanssa oli hankalaa. Kun Jamesin sopimus Modern Recordsin kanssa päättyi vuonna 1960, hän solmi uuden Chess Recordsin kanssa. James levytti duettoja doowop-yhtye The Moonglowsin perustajan Harvey Fuquan kanssa. Niistä ensimmäisinä menestyivät If I Can’t Have You sekä Spoonful. Jamesin ensimmäinen soolohitti oli doowop-tyyppinen rhythm and blues-numero All I Could Do Was Cry, joka nousi R&B-listan kakkoseksi. Leonard Chessillä oli visio Jamesista klassisena balladityyppisenä solistina, jolla olisi potentiaalia menestyä myös poplistoilla. Niinpä hän lisäsikin Jamesin levytyksiin viuluja ja muita jousisoittimia.  Ensimmäinen Jamesin levyttämä jousien sävyttämä balladi oli toukokuussa 1960 levytetty My Dearest Darling, joka nousi viiden suosituimman joukkoon R&B-listalla. Taustoja James lauloi niin ikään Chessin artisteihin lukeutuneen Chuck Berryn kappaleella Back in the USA. Loppuvuodesta 1960 ilmestyi Jamesin debyyttipitkäsoitto At Last! Kyseessä oli monipuolinen kokonaisuus, jonka tyylilajien kirjo vaihteli jazzstandareista bluesiin ja doo wopista rhythm and bluesiin. Alkuvuodesta 1961 James julkaisi tunnuskappaleekseen osoittautuneen At Lastin, joka nousi R&B-listalla toiseksi ja Billboardin poplistoillakin kappaleen sijoitus oli 47. Jamesin näkemyksestä kyseisestä kappaleesta on muodostunut kaikkein tunnetuin. Sitä seuranneella singlellä Trust in Me hyödynnettiin jousisoittimia. Loppuvuodesta 1961 ilmestyi Jamesin kakkospitkäsoitto The Second Time Around. 

Tyylillisesti se muistutti onnistuneesti edeltäjäänsä ja sisälsi kaksi singlehittiä; Fool That I Am sekä Don’t Cry Baby. Jamesin seuraavana vuonna julkaistussa singlessä Something’s Got a Hold on Me oli gospelelementtejä ja kappale sijoittui neljänneksi R&B-listalla ja nousi top 40:ään myös poplistalla. Sitä seurasi kuudenneksi R&B-listalla päässyt Stop the Wedding. Vuonna 1963 James saavutti menestystä kappaleella Pushover ja samana vuonna artisti julkaisi New Era Clubilla Tennesseessä äänitetyn livealbumin Etta James Rocks the House. Työstettyäään parin vuoden ajan pienempiä hittejä Jamesin ura alkoi kääntyä laskuun vuoden 1965 paikkeilla. Vuonna 1967 hän palasi jälleen levytysten pariin ja julkaisi Muscle Shoalsin Fame – studioillla Alabamassa äänitetyn paluuhittinsä Tell Mama, jonka kirjoittamiseen oli osallistunut Clarence Carter. Kappale nousi kymmenenneksi R&B-listalla ja poplistalla sijoitus oli 23. Samana vuonna ilmestyi samanniminen albumi, joka sisälsi muun muassa Jamesin näkemyksen Otis Reddingin kappaleesta Security. Tell Mama - singlen b-puolella julkaistusta I’d Rather Go Blndista tuli bluesklassikko omilla ansioillaan ja monet artistit ottivat kyseisen kappaleen coverohjelmistoonsa. Elämäkerrassaan Rage to Survive James kertoi kuulleensa kappaleen hahmotelman ystävältään Ellington ”Fugi” Jordanilta, jota hän oli käynyt katsomassa vankilassa. Omien sanojensa mukaan James kirjoitti kappaleen loppuosan Jordanin kanssa, mutta antoi verotukseen liittyvistä syistä lauluntekokrediitit tuonaikaikaiselle lauluntekijäkumppanilleen Billy Fosterille. Konserteissa James oli edelleen kysytty esiintyjä, mutta levytystensä osalta hän ei enää saavuttanut vastaavanlaista suosiota, kuin oli saanut osakseen 60-luvun puoliväliin mennessä. 70-luvun alkupuolella R&B-listan top 40:ään nousivat sentään vuonna 1970 ilmestyneen Loosers Weepersin ja kahta vuotta myöhemmin julkaistun I Found a Loven kaltaiset singlet.

Vaikka James jatkoi levytyksiään Chessille, hän oli järkyttynyt levy-yhtiön johtajan Leonard Chessin vuoteen 1969 ajoittuneesta kuolemasta. Vuonna 1973 ilmestynyt Jamesin nimeä kantanut pitkäsoitto edusti rockia ja funkia ja sen tuottamisesta vastasi muun muassa Steppenwolfin ja Janis Joplinin kanssa yhteistyötä tehnyt Gabriel Mekler. Joplin oli Etta James-diggari ja Tell Mama lukeutui hänen keikkaohjelmistoonsa. Etta James ja seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Come A Little Closer eivät sisältäneet hittejä, mutta saavuttivat hyvät arvostelut. Vuonna 1976 James levytti All Platinum Recordsin omistamalle Chessille vielä yhden pitkäsoiton Etta Is Betta Than Evva!  Warner Brothersin vuonna 1978 julkaisema ja Jerry Wexlerin tuottama pitkäsoitto Deep in the Night edusti rockpainotteisempaa musiikkia, kuin mitä Jamesilta oli yleisesti totuttu kuulemaan. Samana vuonna James toimi Rolling Stonesin lämmittelijänä ja esiintyi Montereyn Jazz-festivaaleilla. Kyseisen suosion kauden jälkeen James kuitenkin jätti Chess Recordsin. Hän ei levyttänyt kymmeneen vuoteen ja taisteli henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa.

James jatkoi esiintymisiä, mutta kunnolla hänestä kuultiin vasta vuonna 1984, jolloin artisti otti yhteyttä David Wolperiin ja pyysi lupaa esiintyä vuoden 1984 kesäolympialaisten avajaisseremoniassa, jossa hän esitti When the Saints Go Marching Inin. Vuonna 1987 James esitti Chuck Berryn kanssa Rock N’ Roll Musicin Berryn elämästä kertoneessa dokumentissa Hail Hail Rock N’ Roll. Vuonna 1989 James solmi sopimuksen Island Recordsin kanssa ja julkaisi Barry Beckettin tuottaman albumin Seven Year Itch. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi pitkäsoitto Stickin to My Guns, jonka tuottamisesta Beckett niin ikään vastasi. Molemmat albumit äänitettiin FAME – studioilla.

Vuonna 1989 Jamesin Los Angelesin Wiltern-teatterissa pidetty konsertti kuvattiin ja julkaistiin nimellä Jazzvisions:Jump the Blues Away. Kitaristeina sillä kuultiin Joe Walschia ja Albert Collinsia. Rapsolisti Def Jemin kanssa James levytti kappaleen Droppin’ Rhymes on Drums, joka yhdisti Jamesin jazz-vokalisointia ja hip hopia. Vuonna 1992 artisti julkaisi Elektra Recordsin kautta Jerry Wexlerin tuottaman albumin The Right Time ja seuraavana vuonna James pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 1993 James myös solmi sopimuksen Private Music Recordsin kanssa ja levytti tribuuttialbumin nimeltä Mystery Lady:Songs of Billie Holiday. Kyseinen pitkäsoitto sai kunnian olla trendinmuodostajana, sillä tuosta eteenpäin Jamesin levyt sisälsivät enemmän jazzvaikutteita. Vuonna 1994 James voitti kyseisellä albumilla ensimmäisen Grammynsa parhaasta jazzvokaaliesityksestä. Seuraavana vuonna James julkaisi David Ritzin kanssa kirjoittamansa elämäkerran A Rage to Survive ja uuden pitkäsoiton Time After Time. Kolme vuotta myöhemmin, eli vuonna 1998 oli vuorossa joululevy Etta James Christmas. 90-luvun puoliväliin mennessä Jamesin vanhoja levytyksiä hyödynnettiin useissa mainoksissa ja brittiläisessä mainoksessa soinut I Just Wanna Make Love to You saavutti brittilistalla top tenin vuonna 1996. Vuonna 2000 James julkaisi Private Musicilla bluesalbumin Matriarch of the Blues, joka saavutti Rolling Stonessa erinomaiset arvostelut.

Vuonna 2003 James vastaanotti Grammyn elämäntyöstään. Vuoden 2004 pitkäsoitto Blue Gardenia merkitsi Jamesille paluuta jazziin. Artistin viimeinen albumi Private Musicille oli vuonna 2005 ilmestynyt Let’s Roll ja siitä James voitti parhaan bluesalbumin Grammyn. James on esiintynyt useilla maailman huippuluokan jazzfestivaaleilla. Montreuxin jazzfestivaaleilla hän on ollut mukana neljästi, Montereyn jazzfestivaaleilla yhdeksän kertaa ja San Francisco Jazz Festivaalilla viidesti.Vuonna 2008 Beyonce Knowles esitti Jamesia elokuvassa Cadillac Records, jossa käsiteltiin Jamesin uran 18:aa vuotta Chess Recordsin artistina. Huhtikuussa 2009 71-vuotias James teki viimeisen televisioesiintymisensä esittäen At Lastin Dancing with the Stars- ohjelmassa. Saman vuoden toukokuussa hän voitti Blues säätiön lahjoittaman vuoden blues/soul naisartistin palkinnon. Kyseessä oli yhdeksäs kerta, kun James voitti kyseisen palkinnon. Vuonna 2010 James joutui perumaan konserttejaan terveydellisistä syistä. Hänen viimeinen pitkäsoittonsa The Dreamer ilmestyi marraskuussa 2011 ja saavutti myönteiset arviot.

Maanantain mainio:Supertrion ensimmäinen ja laadukkain pitkäsoitto

West, Bruce and Laing:Why Dontcha


Varhaisen amerikkalaisen hardrockin keskeisimpiin nimiin lukeutuvan Mountain-yhtyeen pistettyä väliaikaisesti pillit pussiin vuonna 1972 sen kitaristi Leslie West ja rumpali Corky Laing ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön Creamin basistivirtuoosin Jack Brucen kanssa. Vastaavasti Mountainin basisti/solisti Felix Pappalardi oli toiminut tuottajana muutamilla Creamin albumeilla, muun muassa yhtyeen suurimmalla klassikkolevyllä, vuonna 1967 ilmestyneellä yhtyeen toisella albumilla Disraeli Gears. Supertrio West, Bruce and Laingin vuonna 1972 ilmestynyt esikoispitkäsoitto Why Dontcha käynnistyy ärhäkällä nimiraidalla ja roolijako yhtyeessä on melkoisen selvä Leslie Westin toimiessa solistina suoraviivaisemmissa ja Jack Brucen nyanssikkaammissa kappaleissa. Jälkimmäisiä edustavat erityisesti Out into the Fields sekä varsin upea While You Sleep. Kappaleista ensin mainittua Bruce esitti konserteissaan West Bruce and Laingin hajoamisen jälkeenkin ja vuonna 2001 hän levytti kyseisen kappaleen uudelleen pitkäsoitolleen Shadows in the Air. Revittelyistä maininnan ansaitsevat erityisesti kakkospuolen avaava Shake My Thing (Rollin’ the Jack), Willie Dixonin ja Eddie Boydin käsialaa oleva blueskappale Third Degree sekä kaikkein raivokkain rypistys Love is Worth the Blues. Kauaksi niistä ei jää Westin boogiepaahtoa melko tyypillisessä formaatissa edustava The Doctor. Huuliharpulla instrumentaatiotaan rikastuttavan Turn Me Overin vokalistina on Laing. Pitkäsoiton päättävä Pollution Woman osoittautui radiohitiksi. Tyylillisesti albumin perussäännön vahvistava poikkeus on Pleasure, jossa vokalistina ja pianistina kappaleen revittelevästä yleislinjasta huolimatta toimii Bruce. On toki totta, ettei Why Dontcha sisällä yhtään White Roomin, Theme for an Imaginary Westernin tai Mississippi Queenin veroista klassikkokappaletta. Silti se koostuu vahvasta kappalemateriaalista ja muodostaa tasaisen laadukkaan albumikokonaisuuden. Why Dontcha päihittää selkeähkösti West, Bruce and Laingin toisen hengentuotteen, vuonna 1973 ilmestyneen pitkäsoiton Whatever Turns You On trion debyytin ansaitessa liki pitäen unohdetun klassikon tittelin. Albumi oli myös kohtuullinen myyntimenestys; se saavutti sijan 26. Billboardin listalla.