Keskiviikon klassikko:Erään kaikkien aikojen rockyhtyeen levytysuran alku

Ac/Dc:High Voltage

Ainoastaan Australiassa 17. helmikuuta 1975 ilmestynyt High Voltage on Ac/Dc:n esikoisalbumi. Kitaristit Malcolm ja Angus Young perustivat yhtyeen marraskuussa 1973. Ac/Dc:n ensimmäisen kokoonpanon muodostivat muilta osin basisti Larry Van Kriedt, solisti Dave  Evans ja aikaisemmin yhtyeessä Masters Apprentices rummuttanut Colin Burgess. Mainittu Ac/Dc:n lineup julkaisi ainoastaan singlen Can I Sit Next to You Girl/Rockin' in the Parlour. Syyskuussa 1974 jo tuossa vaiheessa kokeneesta vokalistista ja tuottaja George Youngin ystävästä Ronald Belford "Bon" Scottista tuli Ac/Dc:n uusi solisti. Australialaisessa musiikkiskenessä voimakkaasti vaikuttanut Vince Lovegrove oli aikaisemmin suositellut häntä. Youngin veljesten tavoin Scott oli ennen muuttoaan Australiaan syntynyt Skotlannissa ja pitänyt voimakkaasti rockista; erityisesti Little Richardista. Scottin varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet The Valentines, The Spektors ja Fraternity. Vuonna 2010 Mojon Sylvie Simmonsille antamassaan haastattelussa Angus Young mainitsi Ac/Dc:stä todella muodostuneen yhtye vasta Bon Scottin siihen liittymisen myötä. Tuolloin kaikesta tuli maanläheisempää ja suorempaa. High Voltagen tuotannosta vastasivat Vanda & Young Albert-studioilla Sydneyssä, Australiassa. George Young oli Malcolmin ja Anguksen vanhempi veli, joka vastasi albumilla myös osasta basso-osuuksia. Harry Vanda oli Georgen bänditoveri The Easybeats-yhtyeessä ja kaksikko vastasi suuresta osasta yhtyeen kappalemateriaalia, kuten suurhitistä Friday on My Mind. Kun High Voltage nauhoitettiin marraskuussa 1974, Ac/Dc oli vasta kehittämässä soundiaan. Youngin veljesten ja Scottin lisäksi albumilla musisoivat pääosin basisti Rob Bailey ja rumpali Tony Currentia. Ac/Dc:n seuraavilla kolmella albumilla kuultiin jo legendaarisempaa, Mark Evansista ja Phil Ruddista koostunutta rytmisektiota. Malcolm oli soolokitaristina kappaleessa Little Lover. High Voltage nauhoitettiin kymmenessä päivässä keikkailun lomassa. Soul Stripper kehittyi varhaisemmasta kappaleesta Sunset Strip ja Baby Please Don't Go on cover Joe Williamsin originaalikappaleesta. Australialaisessa Countdown-ohjelmassa Ac/Dc työsti kappaleesta ikimuistoisen tv-esityksen. Love Song kehittyi Malcolmin ja Evansin käsialaa olleesta ja nauhoittamattomasta kappaleesta Fell in Love. Scottin entisestä vaimosta Irenesta kertova She's Got Balls oli ensimmäinen Scottin ja Youngin veljesten työstämä kappale. Little Loverin parissa Malcolm oli työskennellyt 14-vuotiaasta ja kappaleen originaalinimi oli Front Row Fantasies. Albert Productions julkaisi High Voltagen originaaliversion ainoastaan Australiassa. Atlantic Recordsin albumista vuonna 1976 julkaisema versio sisälsi originaalilta Australian-painokseltaan ainoastaan kappaleet Little Lover ja She's Got Balls. Niin ikään originaalipainokselta löytyvät Baby Please Don't Go, Soul Stripper, You Ain't Got a Hold on Me ja Show Business saivat kansainvälisen julkaisunsa vuonna 1984 ilmestyneellä minilp:llä 74 Jailbreak. Stick Around ja Love Song on julkaistu vuonna 2009 boxilla Backtracks. Allmusic Guiden arvion mukaan Ac/Dc oli originaalin High Voltagen aikaan hyvin nuori yhtye ja juuri mainittu itsensä löytämisen prosessi tekee kyseisestä albumista yhtyeen Bon Scottin aikaisista levyistä ainutlaatuisen.

Tiistain tukeva:Eric Claptonin mestariteosalbumin työstänyt yhtye

Derek and the Dominos oli brittiläisistä ja amerikkalaisista muusikoista koostunut blues rock -yhtye, jonka perustivat keväällä 1970 kitaristi/solisti Eric Clapton, kosketinsoittaja/solisti Bobby Whitlock, basisti Carl Radle ja rumpali Jim Gordon. Koko kvartetti oli aikaisemmin ollut mukana kokoonpanossa Delaney & Bonnie and Friends niin Claptonin yhtyeessä Blind Faith vaikuttamisen aikaan kuin myös sen jälkeen. Yhtyeen varhaisiin studionauhoituksiin sekä ensimmäiselle livekeikalle osallistui lisäksi Trafficin kitaristi Dave Mason. Yhtyeen ensimmäisissä nauhoituksissa oli lisäksi mukana George Harrison, jonka albumille All Things Must Pass tehdyt nauhoitukset tulivat merkitsemään Derek and the Dominosin perustamista. Yhtye julkaisi ainoastaan yhden albumin, Tom Dowdin tuottaman tuplalevyn Layla&Other Assorted Love Songs, jonka työstämisessä The Allman Brothers Bandin johtohahmolla Duane Allmanilla oli slidekitaroineen oma merkittävä osansa. Ilmestymisaikanaan albumi saavutti kriitikoiden taholta myönteiset arviot, mutta ei vielä myynyt erityisen runsaasti tai saavuttanut radiosoittoa. Vaikka pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1970, sen nimikappale nousi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa top teniin vasta maaliskuussa 1972. Layla-tuplaa on usein pidetty jopa Claptonin uran merkittävimpänä saavutuksena. Delaney & Bonnie and Friends lämmitteli Blind Faithin kiertuetta Yhdysvalloissa kesällä 1969. Clapton nautti heidän kanssaan saavuttamastaan suhteellisesta anonyymiydestä huomattavasti enemmän kuin siitä palvonnasta, mitä hän koki omassa yhtyeessään. Marraskuun 1969 ja seuraavan vuoden maaliskuun välillä Clapton konsertoi jälleen sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ja tällä kertaa Delaney & Bonnie and Friendsin jäsenenä muiden tulevien Derek & The Dominosin muusikoiden kanssa. Koko yhtye osallistui samaan aikaan nauhoitetun Eric Claptonin nimeä kantavan esikoissooloalbumin nauhoituksiin. Friendsin jäsenistä Gordon, Radle ja rumpali Jim Keltner liittyivät Leon Russellin johtamalle Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen -kiertueelle, mutta Whitlock soitti Delaneyn ja Bonnien kanssa vielä hetken aikaa. Huhtikuussa 1970 Whitlock matkusti ystävänsä ja mentorinsa Steve Cropperin kehotuksesta Britanniaan tapaamaan Claptonia. Hän asui Claptonin kotona Surreyssä ja kaksikko jammaili ja alkoi työstää Derek and the Dominosin ohjelmistoon päätyneitä kappaleita akustisilla kitaroilla. Pian Whitlockin saavuttua Clapton oli halukas kasaamaan uuden yhtyeen. Hän otti yhteyttä Yhdysvalloissa vaikuttaneisiin Gordoniin ja Radleen. Ensimmäinen valinta rumpaliksi olisi tosin ollut Jim Keltner, mutta hänellä oli muita musiikillisia intressejä. Gordon oli sitä vastoin kutsuttu Lontooseen työskentelemään George Harrisonin sooloalbumilla All Things Must Pass. Mainitun vuoden toukokuussa tulevat Derek and the Dominosin jäsenet tapasivat Lontoossa ja työstivät ensin nauhoituksia soullaulajatar P. P. Arnoldille. Seuraavaksi heitä kuultiin taustamuusikkoina suurella osalla Harrisonin albumin kappaleista ja juuri mainittujen nauhoitusten myötä Derek and the Dominos alkoi löytää itseään yhtyeenä. Ensimmäisen konserttinsa yhtye soitti 14. kesäkuuta 1970 Lontoon Lyceum Theatressa. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti ja Derek and the Dominosin viidentenä jäsenä vaikutti tuolloin niin ikään Claptonin luona vieraillut Traffic-yhtyeen kitaristi Dave Mason. Vaikka yhtyeen nimeksi oli etukäteen mainittu Eric Clapton & Friends, Derek and the Dominosiin oli päädytty ennen lavalle menoa. Dominosin palatessa työskentelemään Harrisonin All Things Must Pass-albumilla oli sovittu, että Harrisonin tuottaja Phil Spector tuottaisi singlen myös Claptonin uudelle yhtyeelle. Apple -studioilla Lontoossa nauhalle tarttuivat Claptonin ja Whitlockin käsialaa olleet kappaleet Tell the Truth ja Roll It Over sekä kaksi instrumentaalijamia, jotka päätyivät Harrisonin albumin niin kutsutulle Apple Jam-levylle. Lontoossa tapahtuneiden nauhoitusten jälkeen Mason jätti yhtyeen. Koko Dominos-kvartetti osallistui Dr. Johnin vuonna 1971 ilmestyneen albumin The Sun, Moon & Herbs nauhoituksiin. Elokuun alusta 1970 uusi yhtye soitti kolmen viikon ajan konsertteja clubeissa ja pienissä keikkapaikoissa ilman, että Claptonin nimeä olisi mainittu. Settilistassa olivat mukana Tell the Truth, coverit Hendrixin Little Wingistä ja Billy Mylesin Have You Ever Loved a Womanista sekä Bottle of Red Wine ja Don't Know Why Claptonin debyyttisooloalbumilta. Clapton on maininnut nauttineensa tuntemattomana soittamisesta mainitulla Britannian-kiertueella. Joskus yleisössä oli ainoastaan 50-60 kuuntelijaa.

23. elokuuta 1970 yhtye lensi Miamiiin, Floridaan aloittaakseen nauhoitukset Atlantic Recordsin tuottajan Tom Dowdin kanssa. 26. päivä Dowd, joka tuotti samoihin aikoihin The Allman Brothers Bandin kakkosalbumia Idlewild South, vei The Dominosit tsekkaamaan The Allman Brothers Bandin konserttia. Clapton oli jo entuudestaan Duane Allmanin musisoinnin diggari, mutta nyt hän todensi ensi kerran tämän livesoittoa. Konsertin jälkeen Clapton kutsui koko yhtyeen Criteriaan ja Duane päätyi soittamaan suurimmalla osalla Layla-albumin kappaleista. Ainoat tupla-albumin kappaleista, joilla hänen soittoaan ei kuulla, ovat I Looked Away, Bell Bottom Blues ja Keep on Growing. Yhtye nauhoitti Tell The Truthin uudestaan. Atco Records ehti julkaista kappaleen originaaliversion singlenä Yhdysvalloissa, mutta se vedettiin nopeasti markkinoilta. Duane Allmanin slidekitaratyöskentely muodostui erityisen keskeiseksi Layla-albumin covertuotantoa edustaneissa kappaleissa Nobody Knows You When You're Down and Out, Have You Ever Loved a Woman ja Key to the Highway. Clapton pyysi Allmania Dominoesin jäseneksi, mutta tämä halusi pysyä lojaalina omalle yhtyeelleen.  Albumin tunnetuin kappale Layla nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa. Pitkä kitaraorientoitunut osa äänitettiin yhdeksäs syyskuuta yhtyeen nauhoitettua sitä ennen näkemyksensä Hendrixin Little Wingistä. Piano-osuus nauhoitettiin useita viikkoja myöhemmin Claptonin huomattua että kappaleesta puuttui sopiva loppu. Piano-osuudesta vastasivat Jim Gordon ja vaille kirjoituskrediittiä jäänyt Rita Coolidge. Clapton kuuli piano-osuuden ensiksi Gordonin soittaessa omalle sooloalbumilleen kirjoittamiaan ja kaavailemiaan kappaleita. Gordon oli aikeissa käyttää Dominosin studioaikaa omaan projektiinsa ja lahjoitti vastalahjana mainitun pianokappaleen käytettäväksi Laylan loppuna. Kun albumin nauhoitukset oli saatu valmiiksi, nelimiehinen Derek and the Dominos palasi keikkailemaan Britanniaan ennen kuin yhtyeen kiertue Yhdysvalloissa alkoi lokakuun puolivälissä. Duane Allman oli mukana kahdessa kiertueen loppuosan konserteista. Ensimmäinen joulukuuta hän soitti Curtis Hixon Hallissa, Tampassa Floridassa ja Onondaga County War Memorialissa, New Yorkin Syracusessa seuraavana iltana. Vuonna 1970 ilmestynyt tupla-albumi In Concert sisälsi lokakuussa New Yorkin Fillmore Eastissa taltioituja nauhoituksia. Vuonna 1994 ilmestynyt Live at the Fillmore sisälsi kuusi kappaletta originaalilta In Concert-tuplalta sekä ennen julkaisemattomia nauhoituksia samoista konserteista. Layla and the Other Assorted Love Songs ilmestyi marraskuussa 1970. Se missasi Billboardilla top tenin eikä noussut Britanniassa listoille lainkaan. Rolling Stonessa ja Village Voicessa albumi vastaanotti myönteiset arviot. Heinäkuussa 1972 Laylan nimikappale julkaistiin singleformaatissa ja siitä muodostui viimein hitti, sillä kappale nousi Billboardilla kymmenenneksi ja Britanniassa seitsemänneksi. Sittemmin koko tupla-albumi on vastaanottanut suitsutusta ja esimerkiksi VH1:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla se on saavuttanut sijan 98. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Layla & The Other Assorted Love Songsin sijoitus oli 115. Derek and the Dominosin ainoa tv-esiintyminen oli Johnny Cash Showssa. Se taltioitiin Ryman Auditoriumissa, Nashvillessa ja lähetettiin kuudes tammikuuta 1971. Yhtye esitti kappaleen It's Too Late ja jammasi Cashin ja Carl Perkinsin kanssa jälkimmäisen käsialaa olleen kappaleen Matchbox. Jimi Hendrixin kuolema syyskuussa 1970 ja Duane Allmanin menehtyminen moottoripyöräonnettomuudessa lokakuussa 1971 vaikuttivat Claptoniin syvästi. Derek and the Dominos lopetti toimintansa vuoden 1971 aikana Lontoossa. Yhtyeen toisen albumin nauhoitukset jäivät puolitiehen. Claptonin kolme vuotta kestäneen tauon katkaisivat ainoastaan esiintymiset George Harrisonin Concert for Bangladeshissa elokuussa 1971, vierailu Leon Russellin konsertissa Lontoon Rainbow Theatressa joulukuussa 1971 sekä Claptonin oma Rainbow-konsertti tammikuussa 1973. Viimeksi mainitun pääorganisaattori oli The Who-yhtyeen Pete Townshend. Bobby Whitlock solmi sopimuksen yhdysvaltalaisen ABC-Dunhillin kanssa, jolle hän levytti albumit Bobby Whitlock ja Raw Velvet. Vuonna 1972 julkaistuilla albumeilla olivat mukana Dominoesin jäsenet, Bramlettit, Keltner sekä Delaneyn & Bonnien puhallinsektio. Claptonin tehtyä paluun sooloartistina vuonna 1974 hänen ja Carl Radlen välinen yhteistyö jatkui vuoteen 1979. Radle menehtyi kesäkuussa 1980. Clapton ja Whitlock tekivät seuraavan kerran yhteistyötä vasta vuonna 2000 Jools Hollandin BBC -showssa Later...with Jools Holland. Vuonna 1983 Gordon, jolla oli diagnosoimaton skitsofrenia, murhasi äitinsä ja joutui seuraavana vuonna pysyvästi vankilaan. Derek and the Dominosin vuonna 1971 nauhoittamat ja yhtyeen toteutumattomalle kakkosalbumille tarkoitetut kappaleet ilmestyivät vuonna 1988 Claptonin neljästä cd:stä/kasetista koostuneella boxilla Crossroads.

Maanantain mainio:Small Facesin ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu albumi

Small Faces:There Are But Four Small Faces

Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana joulukuun ensimmäisenä 1967 ilmestynyt There Are But Four Small Faces on 60-luvun jälkimmäisen puoliskon keskeisimpiin brittiyhtyeisiin lukeutuvan Small Facesin kokoelma-albumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen albumijulkaisu Yhdysvalloissa ja se kävi eräänlaisesta vaihtoehtoisesta versiosta Immediate Recordsin Britanniassa niin ikään vuonna 1967 julkaisemasta pitkäsoitosta Small Faces. There Are But Four Small Faces ilmestyi samoihin aikoihin Small Facesin tuotannon keskeisimpiin ja laadukkaimpiin singlehitteihin lukeutuvan Tin Soldierin kanssa. Pitkäsoitolta puuttuivat kuitenkin brittialbumilla julkaistut kappaleet Something I Want to Tell You, Feeling Lonely,  Happy Boys Happy", Things Are Going to Get Better, Become Like You, "All Our Yesterdays" ja Eddie's Dreaming. Koska mainittuja kappaleita ei julkaistu Yhdysvalloissa millään toisella Small Facesin albumilla, ne säilyivät harvinaisuuksina siihen saakka, kunnes 70-luvun puolivälissä julkaistiin tupla-albumi Immediate Story. Mainitut kappaleet ilmestyivät cd-formaatissa 80-luvun aikana Small Faces -albumin deluxe-painoksilla. Kyseisten biisien sijaan There Are But Four Small Faces sisälsi singlekappaleet Here Come the Nice, Itchycoo Park ja Tin Soldier, jotka olivat ilmestyneet vinyylisingleinä paitsi Britanniassa,  myös Yhdysvalloissa. There Are But Four Small Faces säilyy ainoana pelkästään Yhdysvalloissa julkaistuna Small Facesin albumina. Pitkäsoitto ei noussut listoille ilmestyessään, mutta saavutti listamerkinnän Itchycoo Park -singlen muodostutua hitiksi myös Yhdysvalloissa alkuvuodesta 1968. There Are But Four Small Facesin lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin myös mainitun albumin seuraaja, yhtyeen kotimaassa listakärkeen noussut pitkäsoitto Ogden's Nut Gone Flake. Itchycoo Parkin menestyksen myötä There Are But Four Small Facesin myöhemmin julkaistuihin painoksiin lisättiin tarra Includes Itchycoo Park. Vuonna 1968 Odeon-merkki julkaisi There Are But Four Small Facesin Venezuelassa. Mainitun version biisijärjestys erosi Yhdysvaltain-painoksesta ja lisäksi mukana oli kappale Lazy Sunday, joka ilmestyi singlenä huhtikuussa 1968.

Sunnuntain extra:Soulin kuningattaren vuoden 1969 covereista koostuva albumi

Aretha Franklin:Soul '69

17. tammikuuta 1969 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul '69 on Aretha Franklinin järjestyksessään 14. studioalbumi, joka koostuu harvinaislaatuisesti ainoastaan coverkappaleista. Pitkäsoitto nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja poplistalla sijalle 15. Sitä vastoin albumilta poimitut singlet The Tracks of My Tears ja Gentle on My Mind menestyivät vaatimattomammin saavuttaen silti R&B-listalla sijat 21. ja 50. 90-luvulla Rhono Records julkaisi Soul '69:n uudelleen cd-formaatissa. Kriitikoiden taholta mainittu pitkäsoitto myönteiset arviot. Rolling Stoneen kirjoittaneen Stanley Boothin mukaan Soul '69 oli paras viimeisten viiden vuoden aikana ilmestynyt albumi ja se oli erinomainen tavoilla, joilla popmusiikki ei The Beatlesin jälkeen ole johtanut rockin renessanssia. Singleformaatissa ilmestyneiden Smokey Robinson & The Miracles ja Glen Campbell- covereiden lisäksi pitkäsoiton tunnetuimpaan kappalemateriaaliin lukeutuu näkemys Sam Cooken ohjelmistosta poimitusta ja myös The Animalsin menestyneenä coverina muistetusta kappaleesta Bring It on Home to Me. Kriitikoiden suitsutuksesta huolimatta Soul '69 on aikojen saatossa jäänyt Franklinin tuntemattomampien ja journalisti Richie Unterberberin mukaan aliarvostetuimpien 60-luvulla ilmestyneiden pitkäsoittojen joukkoon.

Lauantain pitkä:Merkittävän brittiyhtyeen 80-luvun avaus

 Genesis:Duke

Maaliskuussa 1980 Charisma Recordsin julkaisemana ilmestynyt Duke on Genesiksen kymmenes studioalbumi. Se katkaisi yhtyeen hiljaisen kauden, jonka aikana Phil Collins oli muuttanut Vancouveriin ja Mike Rutherford sekä Tony Banks julkaisseet sooloalbuminsa.  Palattuaan Britanniaan  Collins kirjoitti huomattavan määrän uusia kappaleita. Osa niistä päätyi Dukelle ja osa Collinsin vuonna 1981 ilmestyneelle ensimmäiselle sooloalbumille Face Value. Duke sisälsi sekä Genesiksen jäsenten itsenäisesti kirjoittamia kappaleita että kesällä 1979 pidetyistä jamisessioista syntyneitä biisejä. Aluksi yhteisssävellyksiä kaavailtiin albumin ykköspuolelle ja  jäsenten itsenäisesti kirjoittamia kappaleita kakkospuolelle, mutta mainitusta ideasta luovuttiin. Duken nauhoitukset ajoittuivat loppuvuoteen 1979 ja yhtye koki mainitun albumin työstämisen edeltäjäänsä And Then There Were Threetä helpommaksi. Kriitikoiden keskuudessa Duke saavutti myönteisen vastaanoton. Erityisesti miellytti progressiivisen rockin sävyjen palaaminen yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun etenkin albumin kymmenminuuttisella päätöskappaleella Duke's Travels/Duke's End. Poporientoituneempaa ja helpommin sulateltavaa tuotantoa edustivat albumilta singleformaatissa ilmestyneet kappaleet Turn It on Again, Duchess ja Misunderstanding. Duke oli Genesiksen ensimmäinen brittilistan kärkeen noussut albumi ja se on sittemmin myynyt platinalevyksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Treenit albumin nauhoituksia varten käynnistyivät syksyllä 1979 ja varsinaiset vuoden loppuun kestäneet pitkäsoiton äänitykset 12. joulukuuta 1979. Ensimmäinen albumille sovitettu kappale oli Behind the Lines. Duken tuotannosta vastasi yhtye itse David Hentschelin kanssa. Remasteroitu cd-versio Dukesta ilmestyi vuonna 1994 Euroopassa Virginin ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa Atlanticin julkaisemana. Uusintajulkaisu oli vuorossa vuonna 2007 osana boxia Genesis 1976-1982. Mukana ollut dvd sisälsi yhtyeen jäsenten haastatteluja, musiikkivideoita, livebiisejä ja kiertueohjelmia.

Perjantain pohjat:Bostonin hardrockjätin 80-luvun avaus

Aerosmith:Rock in a Hard Place

27. elokuuta 1982 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rock in a Hard Place on Aerosmithin seitsemäs studioalbumi, joka saavutti kultalevyn marraskuussa 1989. Kyseessä on ainoa Aerosmithin pitkäsoitoista, jonka työstämiseen yhtyeestä vuonna 1979 eronnut soolokitaristi Joe Perry ei osallistunut. Myös rytmikitaristi Brad Whitford lähti yhtyeestä vuonna 1981. Rock in a Hard Placella Aerosmith teki tauon jälkeen yhteistyötä tuottaja Michael Douglasin kanssa. Joe Perry oli jättänyt yhtyeen Clevelandissa, Ohiossa World Series of Rock-konsertissa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen. Hänen paikkansa otti Jimmy Crespo. Brad Whitford jätti Aerosmithin singlen Lightning Strikes äänitysten jälkeen vuonna 1981 ja hänen tilalleen kiinnitettiin Rick Dufay Rock in a Hard Placen äänitysten päätyttyä. AllMusicin Greg Praton mukaan Rock in a Hard Place oli Aerosmithin siihen mennessä kokeellisin albumi ja se sisälsi joitakin miellyttäviä yllätyksiä, joihin lukeutui psykedeelinen raita Joanie's Butterfly. Kanadalainen Martin Popoff nimesi albumin huippuhetkiksi kappaleet Jailbait, Lightining Strikes ja Joanie's Butterfly. Classic Rock Magazinen mukaan Lightning Strikes, Bolivian Ragamuffin' ja Joanie's Butterfly ovat klassisia Aerosmith-kappaleita siitä huolimatta, ketkä albumilla soittivat. Vuonna 2009 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan Hit Hard:A Story of Hitting Rock Bottom at the Top rumpali Joey Kramer mainitsee Rock in a Hard Placella olevan joitakin todella laadukkaita kappaleita. Hänen mukaansa kyseessä ei kuitenkaan ole todellinen Aerosmithin albumi, sillä originaalista kokoonpanosta sen työstämiseen osallistuivat ainoastaan solisti Steven Tyler, basisti Tom Hamilton ja hän itse.

Torstain terävä:Eräs kotimaisen uuden aallon merkkialbumeista

Maukka Perusjätkä & Sota Apatiaa Vastaan:Säpinää

Loppuvuodesta 1979 ilmestynyt Säpinää on Helsingin Kallion rockclubista Kill Citystä lähtöisin olleen Maukka Perusjätkän ja Sota Apatiaa Vastaan -yhtyeen esikois- ja samalla ainoaksi jäänyt albumi. Sen nimikappale, jossa kuullaan myös Maukan eräänlaisesta tavaramerkistä käyneen moottorisahan ääntä, julkaistiin myös singleformaatissa kääntöpuolellaan niin ikään Säpinää-albumilta löytyvä Mama. Mainittu pikkulevy nousi Suomen singlelistan kärkeen. Säpinää-kappaleesta ilmestyi jo kesäkuussa 1979 sittemmin varsin arvokkaaksi osoittautunut koelevy, jolla musisoivat kitaristi Esa Pulliainen, tenorisaksofonisti Hepa Halme, rumpali Keimo Hirvonen, hiljattain edesmennyt ja myös jäsenyydestään Pelle Miljoona Oy:ssä ja Nova-yhtyeessä muistettu basisti Veikko  "Vety" Kumpula ja taustakuorossa laulaneet Pia-Maria Noponen ja Elisa Korjus, joista ensiksi mainittu vaikutti myös progeyhtyeessä Scapa Flow, Ari "Woude" Voutilainen ja Hande Virkki. Koesinglen kääntöpuolella on kappale Mun kaverit/Elvis. Säpinää -albumilla julkaistuista kappaleista Sotaa Apatiaa vastaan oli niin ikäään ilmestynyt Maukka &Nahkatakit-yhtyeen levyttämänä singleformaatissa jo vuoden 1979 alkupuolella ja Kun sä tuomitset mut eri versiona Hilse-levyllä.  Sävellyksistä, sanoituksista, pianosta sekä musiikillisesta johdosta albumilla vastannut Ralf Örn oli lisäksi solistina kappaleilla Herneenpalot, Se on meidän, Meissä on voimaa sekä Onnelliset ihmiset. Säpinää -albumin kappaleista nimiraita, Herneenpalot ja Se on meidän kuultiin myös Tapio Suomisen ohjaamassa ja vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Täältä tullaan elämä. Musiikillisesti varsin laadukkaalla ja monipuolisella Säpinää - pitkäsoitolla vaikuttaneista muusikoita mainittakoon lisäksi kitaristit Jimi Sumen ja Luumu Kaikkonen, joista ensiksi mainittu soitti albumilla myös pianoa, Pave's Mistakesista ja Havana Blackistä muistettu basisti Risto "Rehti" Hankala ja alttosaksofonisti Jone Takamäki.

Keskiviikon klassikko:Eräs bluesin todellisista innovaattoreista

28. toukokuuta 1910 syntynyt ja 16. maaliskuuta 1975 edesmennyt Aaron Thibeaux, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään T-Bone Walker, oli yhdysvaltalainen blueskitaristi, biisintekijä, solisti ja multi-instrumentalisti. Hän oli jump bluesin ja sähköisen bluessoundin innovaattori ja kehittäjä. Vuonna 2011 Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Walkerin sijoitus oli 67. Lindenissä, Teksasissa syntynyt Walker oli afrikkalais-amerikkalaista ja Cherokee-sukujuurta. Hänen vanhempansa, Movelia Jimerson ja Rance Walker olivat molemmat muusikoita. Walkerin isäpuoli Marco Washington opetti hänet soittamaan kitaraa, banjoa, ukulelea, viulua, mandoliinia ja pianoa. Walker aloitti uransa teini-iässä 1920-luvulla Dallasissa. Hän jätti koulun kymmenvuotiaana ja oli jo 15-vuotiaana ammattilainen bluesskenessä. Vuonna 1929 Walker teki debyyttilevytyksensä Columbia Recordsille. Oak Cliff T-Bonen nimellä hän julkaisi singlen Wichita Falls Blues/Trinity River Blues. Oak Cliff oli yhteisö, jossa Walker noihin aikoihin asui ja T-Bone on väännös hänen keskimmäisestä nimestään. Pianistina T-Bonen debyyttilevytyksellä kuultiin Douglas Ferneliä. Walker meni naimisiin Vida Leen kanssa vuonna 1935 ja pari sai kolme lasta. Noihin aikoihin Walker työskenteli Los Angelesin Central Avenuen clubeissa Les Hiten orkesterin kitaristina ja solistina. Vuonna 1940 Walker levytti Hiten kanssa Varsity-yhtiölle solistin ominaisuudessa. Vuonna 1942 Rhumboogie Cafen omistaja Charlie Glenn toi Walkerin Chicacoon esiintymään clubissaan pitkäksi aikaa. Vuosina 1944 ja 1945 Walker levytti myös Rhumboogie-yhtiölle Marl Youngin orkesterin säestämänä. Keskeisimmät levytyksensä Walker teki vuosien 1946 ja 1948 välillä Black & White Recordsille. Hänen tunnetuin kappaleensa on vuonna 1947 levytetty They Call It Stormy Monday. Samana vuonna levytetty Bobby Sox Blues saavutti R&B-listalla kolmannen sijan ja seuraavana vuonna ilmestynyt West Side Baby oli parhaimmillaan samaisen listan kahdeksantena. Uransa aikana Walker levytti useiden huippumuusikoiden, kuten trumpetisti Teddy Bucknerin, pianisti Lloyd Glennin, basisti Billy Hadnottin ja tenorisaksofonisti Jack McVean kanssa. Vuosien 1950 ja 1954 välillä Walker levytti Imperial Recordsille Dave Bartholomewin taustoittamana. Seuraavan viiden vuoden aikana ainoa Walkerin julkaisema albumi oli vuonna 1960 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt T-Bone Walker. Sen äänitykset tehtiin kolmessa erillisessä sessiossa vuosina 1955, 1956 ja 1959. 60-luvun alkuun mennessä Walkerin ura oli kääntynyt laskuun siitä huolimatta, että esimerkiksi vuonna 1962 hän heitti energisen keikan American Folk Blues Festivalilla muun muassa pianisti Memphis Slimin ja arvostetun biisintekijän ja muusikon Willie Dixonin kanssa. Walker levytti edelleen arvostettuja albumeita, joista mainittakoon Delmark Recordsin vuonna 1968 julkaisema I Want a Little Girl. Vuosina 1968-1975 hän levytti Robin Hemingwayn musiikkia julkaisseelle yhtiölle Jitney Jane Songs. Vuonna 1971 Walker voitti parhaan etnisen tai traditionaalisen folklevytyksen Grammyn kappaleellaan Good Feelin'. Tuolloin hän oli Polydor Recordsin artisti, mutta tuottajana oli edelleen Hemingway, joka vastasi myös Walkerin vuonna 1973 ilmestyneen albumin Fly Walker Airlines tuotannosta. Walker menehtyi keuhkokuumeeseen kahden aivohalvauksen jälkeen 64-vuotiaana. Kuolemansa jälkeen Walker pääsi postuumisti vuonna 1980 Blues Hall of Fameen ja seitsemän vuotta myöhemmin Rock And Roll Hall of Fameen. Chuck Berry on nimennyt Walkerin tärkeimmäksi vaikuttajakseen. B. B. King on maininnut Walkerin levytyksen Call It Stormy Mondaysta olleen keskeinen syy, miksi hän halusi itselleen sähkökitaran. Jimi Hendrix lukeutui Walkerin diggareihin ja sai tältä idean soittaa kitaraa hampaillaan. Steve Miller on maininnut Walkerin vuonna 1952 opettaneen hänet soittamaan kitaraa selkänsä takana ja hampaillaan. Stormy Monday lukeutui The Allman Brothers Bandin keikkasuosikkeihin ja myös Jethro Tull versioi mainitun kappaleen vuonna 1968 John Peelin Top Gear -ohjelmassa.

Tiistain tukeva:Albert Järvisen paluualbumi Hurriganesin riveissä

Hurriganes:Jailbird

Marraskuussa 1979 Scandian julkaisemana ilmestynyt Jailbird on Hurriganesin seitsemäs studioalbumi, jolla Albert Järvisen kitarointia kuullaan ensi kertaa sitten viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneen legendaarisen Roadrunner -pitkäsoiton. Albumin kappaleet ovat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta näkemyksiä Fats Dominon I'm Radysta, Lee Dorseyn Ya Ya:sta sekä The Showstoppersin House Partysta. Kappaleista viimeksi mainittu tosin päätyi Hurriganesin ohjelmistoon J Gails Bandin siitä levyttämän näkemyksen myötä. Albert Järvinen teki paluun Ganesiin keväällä 1979 ja Suomen-keikkojen lisäksi Hurriganes konsertoi muun muassa Tukholmassa, missä yhtye lämmitteli hardrocksuuruus Thin Lizzyä. Jailbird-albumia varten treenattiin kaksi viikkoa helsinkiläisessä Birdland-studiossa, jossa myös osa pitkäsoiton kappaleista syntyi. Kaiken kaikkiaan albumia varten treenattiin kaksikymmentä biisiä. Tuottajana Jailbirdillä oli Dan Tigerstedt. Hurriganesin perustriokokoonpanoa useilla albumin kappaleilla täydensi kosketinsoittaja Pedro Hietanen. Sellaisiin lukeutui muun muassa pitkäsoitolta singlenä julkaistu Desiree. Kaikkien Jailbirdin Hurriganesin omaa tuotantoa edustaneiden  kappaleiden tekstittäjänä oli Jim Pembroke, joka oli myös solistina viime hetkellä albumille sävelletyllä raidalla Let's Drink Today, jonka hän tulkitsi salanimellä Mr X. Cisse Häkkinen oli solistina Jailbirdin ykköspuolen päättävässä balladimaisemmassa kappaleessa Pretty Mona. Tyylillisesti Jailbird edusti Hurriganesin tuotannossa paluuta suoraviivaisempaan rockilmaisuun esimerkiksi edeltäjäänsä Hangeriin verrattuna. Suomen albumilistalla pitkäsoitto oli parhaimmillaan sijalla yhdeksän, mutta se ei vielä saavuttanut kultalevyä, toisin kuin seuraajansa, Abban studioissa Ruotsissa nauhoitettu 10/80. Ruotsissa Jailbird nousi albumilistalla parhaimmillaan sijalle 33. Pitkäsoitto  saavutti lisäksi kohtuullisen myönteiset arviot;  Albert Järvinen tosin mainitsi 80-luvun lopussa Jailbirdin olevan huonoin 70-luvulla julkaistu albumi. Pitkäsoiton levynjulkkarit tapahtuivat albumin teeman mukaisesti Sörnäisten vankilassa myös muutaman toimittajan läsnäollessa.

Maanantain mainio:Ukkoslintujen kolmas pitkäsoitto

The Fabulous Thunderbirds:Butt Rockin'

Helmikuun lopussa 1981 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Butt Rockin' on teksasilaislähtöisen The Fabulous Thunderbirds-yhtyeen kolmas studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye siirtyi tyylillisesti lähemmäksi puhdasta rhythm and bluesia, mutta laajensi instrumentaationsa osalta ilmaisuaan pianolla ja puhaltimilla. Solisti/huuliharpisti Kim Wilsonin käsialaa oleva albumin avausraita I Believe I'm in Love edustaa pitkäsoiton tunnetuinta antia ja kotimaassa kappale on jo vuosien ajan ollut mukana Melrosen keikkasetissä. Kiitettävällä intensiteetillä svengaava One's Too Many (And Hundred Ain't Enough) edustaa Wilsonin ja Nick Lowen yhteistyötä. Give Me All Your Lovin' edustaa melko tyypillistä rhythm and bluesia ja kappaleen kruunaa Jimmie Vaughanin erinomainen kitarasoolo. Eddie Schuderin ja Lonnie Brooksin käsialaa oleva Roll, Roll, Roll on intensiivisempi rytinäbluespala. Suoranaisessa standardissa Cherry Pink and Apple Blossom White Wilson pääsee toden teolla esiin huuliharppunsa kera. I Hear You Knocking on juuri samainen rockkappale, jolla Dave Edmunds saavutti suuren singlemenestyksen vuoden 1971 lopussa. Niin ikään covertuotantoa edustava Tip On In operoi onnistuneesti Thunderbirdsin parhaiten hallitseman rytinäbluesin ydinalueilla Jimmie Vaughanin maukkaan kitaratyöskentelyn ja Kim Wilsonin huuliharpismin ryydittämänä. Omaa tuotantoa edustava I'm Sorry sisältää instrumentaatiossaan myös aikaisemmin mainittua pianoa. Covereihin lukeutuva Mathilda kallistuu tyylitajuisesti slovarituotantoon Kim Wilsonin käsialaa olevan Tell Me Whyn tehdessä onnistuneesti paluun verevään Texas-swingiin. Butt Rockin':in orginaalin version instrumentaali päätöskappale In Orbit edustaa koko tuonaikaisen Fabulous Thunderbirdsin kokoopanon, eli Wilsonin, Vaughanin, Keith Fergusonin ja Fran Christinan yhteistyötä. Vuonna 2000 ilmestynyt Butt Rockin':in cd-uudelleenjulkaisu sisältää kolme bonusraitaa, joista yksi on Johnny Guitar Watsonin originaalituotantoa edustava I Got Eyes.

Sunnuntain extra:Merkittävän soulartistin vuoden 1964 menestysalbumi

Solomon Burke:Rock N' Soul

Rock N' Soul on Grammy-palkitun muusikon Solomon Burken vuonna 1964 ilmestynyt pitkäsoitto, jolta poimittiin seitsemän Billboard top 100 -listalle noussutta singleä. Alun perin marraskuussa 1964 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi ilmestyi uudelleen vuonna 1997  Sequel Recordsin julkaisemana. Seuraavana vuonna Collactables Records julkaisi pitkäsoiton uudelleen sitä Burken tuotannossa  edeltäneen ja alun perin kesäkuussa 1963 ilmestyneen albumin If You Need Me kanssa.  Rock N' Soul pääsi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Albumin nimi viittaa Burken nimeämiseen Rock N' Soulin kuninkaaksi. Burke itse vierasti mainittua nimikettä, sillä rock ja soul olivat yhteydessä toisiinsa. Vuonna 1963 hän oli kertonut yhdysvaltalaiselle Jet-aikakauslehdelle, että ilman soulia ei olisi rockia ja ilman rockia ei olisi soulia. Puhtaan elämäntyylinsä ja vahvojen hengellisten uskomustensa vuoksi Burke ei pitänyt siitä, että hänet yhdistettiin profaaniin rhythm and bluesiin. Jet ilmoitti Burken nimittämisestä rock n' soulin kuninkaaksi tammikuussa 1964. Rock N' Soulilta poimitut seitsemän Billboard Top 100:n tavoittanutta singleä olivat Just Out of Reach (Of My Two Open Arms), Cry to Me, Can't Nobody Love You, If You Need Me, You're Good For Me, "Goodbye Baby (Baby Goodbye) ja He'll Have to Go. The New Rolling Stone Album Guidessa suhtaudutaan myönteisesti erityisesti viimeksi mainittuun versiointiin sekä Burken näkemykseen Woody Guthrien kappaleesta Hard Ain't It Hard. All Music Guiden arviossa mainitaan Cry to Men olevan rytmiikaltaan nopeatempoinen ja se muodostaa voimakkaan kontrastin kappaleen lyriikkaan.

Lauantain pitkä:Eräs brittirockin kulttiklassikoista

Brittiläisen rockyhtyeen Atomic Roosterin perustivat aikaisemmin Crazy World of Arthur Brownissa soittaneet urkuri Vincent Crane ja rumpali Carl Palmer. Atomic Roosterin varsinaisen toiminta-ajan Crane oli ainoa kaikissa yhtyeen kokoonpanoissa vaikuttanut muusikko, joka kirjoitti myös suurimman osan yhtyeen tuotannosta. Atomic Roosterin historia on jaettavissa kahteen jaksoon:70-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin ja 80-luvun alkuun ajoittuneeseen kakkosvaiheeseen. Yhtye vaihtoi voimakkaasti tyyliään, mutta parhaiten se muistetaan 70-luvun alun raskaasta progressiivista rockia edustaneesta soundistaan, johon lukeutuivat myös yhtyeen singlemenestykset, sijan 11. saavuttanut Tomorrow Night ja neljänneksi kohonnut Devil's Answer, jotka molemmat edustavat vuosikertaa 1971. Vuonna 2016 Atomic Rooster teki paluun Cranen lesken suostumuksella kokoonpanolla, jossa on mukana kaksi yhtyeessä 70-luvulla vaikuttanutta muusikkoa. Jätettyään Crazy World of  Arthur Brownin Cranen ja Palmerin oli tarkoitus tehdä musiikillista yhteistyötä Brian Jonesin kanssa, mutta tämä edesmeni kolmas heinäkuuta 1969. Lanseerattuaan käyttöön nimen Atomic Rooster Crane ja Palmer täydensivät yhtyeensä kokoonpanon basisti/solisti Nick Grahamilla. Crazy World of Arthur Brownin tavoin Atomic Roosterin lineup koostui solistista, urkurista, basistista ja rumpalista. Yhtye aloitti keikkailun Lontoon alueella ja 29. elokuuta 1969 se soitti pääesiintyjänä London Lyceumissa lämmittelijänä soittaneen yhtyeen ollessa Deep Purple. Levytyssopimus solmittiin B C Recordsin kanssa ja Atomic Rooster aloitti esikoisalbuminsa äänitykset joulukuussa. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi helmikuussa 1970. Maaliskuussa Crane päätti täydentää yhtyeen kokoonpanoa kitaristilla ja kiinnitti mukaan aikasemmin psykedeelisessä progeyhtyeessä Andromedassa soittaneen John Du Cannin. Graham jätti yhtyeen kuitenkin heti Du Cannin liityttyä siihen. Du Cannista tuli yhtyeen leadvokalisti, basso-osuudet korvattiin Cranen urkujen jalkapedaaleilla ja Du Cannin kitarointia kuultiin neljässä kappaleessa. Atomic Roosterin esikoisalbumin uusi versio ilmestyi vuoden 1970 elokuussa. Jo kesäkuun lopussa Carl Palmer oli ilmoittanut siirtyvänsä Emerson, Lake and Palmeriin. Ric Parnell tuurasi häntä elokuuhun, jolloin uudeksi rumpaliksi kiinnitettiin Farm-yhtyeen nuori Paul Hammond. Atomic Roosterin uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli syyskuussa 1970 ilmestynyt Death Walks Beside You. Helmikuussa 1971 ilmestyneen singlen Tomorrow Night menestyksen siivittämänä mainittu pitkäsoitto saavutti brittilistalla sijan 12. Atomic Rooster esiintyi Top of the Popsissa ja konsertoi albumiaan promoten. Singlen Devil's Answer saavuttaessa brittilistalla neljännen sijan Atomic Rooster alkoi levyttää kolmatta, brittilistalla sijan 18. tavoittanutta albumiaan In Hearing Atomic Rooster. Crane koki yhtyeen tarvitsevan yleisöön paremmin kontaktin saavan solistin ja pyysi Leaf Hound -yhtyeen Pete Frenchiä koelauluun. Du Cann sai tässä vaihessa lähteä. Hammond seurasi häntä ja perusti myöhemmin nimellä Hard Stuff toimineen yhtyeen Bullet. French oli solistina Atomic Roosterin kolmannella, elokuussa 1971 ilmestyneellä albumilla. Yhtyeen kokoonpano, johon Cranen ja Frenchin lisäksi kuuluivat kitaristi Steve Bolton ja  rumpali Ric Parnell, konsertoi Italiassa ja myöhemmin Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Kiertue päättyi syyskuussa 1971 Ovalin krikettikentälle, jossa Atomic Rooster soitti noin 65 000:lle kuulijalle The Whon ja The Facesin lämmittelijänä. French solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja liittyi yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Cactuksen jäseneksi. Crane kiinnitti Atomic Roosteriin tuossa vaiheessa Colosseumissa vokalisoineen Chris Farlowen. Keväällä 1972 nauhoitettiin uusi albumi Made in England, jonka Dawn Records julkaisi singlen Stand By Me kanssa. Tyylillisesti souliin päin kallistunut albumi jäi vähälle huomiolle, mutta Atomic Rooster jatkoi konsertointiaan. Bolton jätti yhtyeen loppuvuodesta 1972 ja hänen paikkansa otti nimeä Johnny Mandala käyttänyt John Goodsall. Mainittu lineup levytti vuonna 1973 albumin Nice N' Greasy. Single Save Me oli yhtyeen esikoissinglen Friday The 13:th täysin funktyyliin levytetty uusioversio. Atomic Rooster ei ollut saavuttanut hittejä kahteen vuoteen. Dawn Records pudotti yhtyeen ja sen lineup alkoi rakoilla. Farlowe, Mandala ja Parnell lähtivät kiertueen jälkeen. Maaliskuussa 1974 Decca julkaisi nimellä Vincent Crane's Atomic Rooster työstetyn singlen Tell Your Story, Sing Your Song. Jäljelle jääneet keikat Crane soitti Sam's Apple Pie -bluesyhtyeen jäsenistä koostuneen kokoonpanon kanssa. Niistä viimeinen oli helmikuussa 1975 soitettu hyväntekeväisyyskonsertti eläinoikeuksien puolesta. Sen jälkeen Crane hajotti Atomic Roosterin.

Vuosien 1976 ja 1977 aikana Crane työsti musiikin useisiin näytelmiin ja musikaaleihin Britanniassa. Crane lyöttäytyi jälleen yhteen Arthur Brownin kanssa albumilla Chisholm in My Blossom ja vuonna 1979 kaksikolta ilmestyi pitkäsoitto Faster Than The Speed of Light. John Cann, Paul Hammond ja John Gustafson julkaisivat vuosien 1972 ja 1973 välillä kaksi albumia nimellä Hard Stuff. Vuonna 1974 Cannia kuultiin kitaristina Thin Lizzyn Saksan-kiertueella. Britanniaan palattuaan hän työskenteli mainosmusiikin parissa. Vuonna 1977 Cann levytti Status Quon ja Gillanin jäsenten kanssa albumin The World's Not Enough, jota levy-yhtiö ei kuitenkaan julkaissut. Vuonna 1977 Paul Hammond oli rumpalina triossa nimeltä T.H.E. B& C Records julkaisi yhtyeeltä keräilijöiden runsaasti etsimän singlen Rudi nimellä Pete Newnham. Tuolloin julkaisematta jääneet kappaleet Johnny The Snark ja Play with Fire ilmestyivät Detour Recordsin julkaisemalla kokoelma-albumilla Bored Teenagers No. 5. Vuoden 1980 aikana Crane otti yhteyttä Canniin ja sai Atomic Roosterin reunionin toteutumaan sessiorumpali Preston Heymanin täydentäessä yhtyeen kokoonpanon. EMI Recordsille Atomic Rooster levytti vuonna 1980 ilmestyneen nimikkoalbuminsa sekä yhden singlen. Albumia seurasi kiertue, mutta Heyman jätti yhtyeen kyseisen vuoden lokakuussa ja Paul Hammond palasi Atomic Roosterin rumpaliksi Ginger Bakerin tuurattua kahdessa konsertissa. Keikkailu jatkui ja vuosina 1981 ja 1982 yhtyeeltä julkaistiin singlet. Du Cann ei pystynyt osallistumaan Atomic Roosterin vime hetkessä buukatulle keikalle Readingin festivaaleilla, joten Crane ja Hammond ottivat hänen paikalleen aikaisemmin Andromedassa soittaneen Mick Hawksworthin. Polydor Recordsin kehotuksesta basistiksi vaihtui John McCoy. Mainitulle yhtiölle Atomic Rooster levytti heavy metal -listoilla jonkinasteista huomiota saavuttaneet singlet Play It Again ja End of the Day. Polydor pudotti yhtyeen kuitenkin pian tämän jälkeen. Vuonna 1983 Atomic Roosterilta ilmestyi albumi Headline News. Cranen ja Hammondin lisäksi sillä soitti useita kitaristeja, joista mainittakoon Pink Floydin Dave Gilmour ja Gillanin Bernie Torme, joka osallistui myös Atomic Roosterin kiertueisiin Saksassa ja Italiassa. Niin ikään albumin levytykseen osallistunutta John Mizarollia kuultiin kepin varressa useissa konserteissa Britanniassa. Muun muassa syntetisaattoreita hyödyntänyt Headline News ilmestyi vuoden 1983 kesäkuussa. Se oli täysin Vincent Cranen kirjoittama, mikä pisti jotkut epäilemään, että kyseessä olisi ollut hänen sooloalbuminsa. Crane hajotti Atomic Roosterin uudelleen vuoden 1983 lopussa. Seuraavana vuonna Crane oli Peter Greenin, Ray Dorsetin ja Jeff Whittakerin kanssa mukana albumin A Case for the Blues levyttäneessä projektissa Katmandu. Vuonna 1985 Crane liittyi Dexy's Midnight Runnersiin ja oli mukana yhtyeen albumilla Don't Stand Me Down sekä kahdella singlellä, joista toisesta tuli televisiosarjan Brush Strokes tunnuskappale. Dexy's Midnight Runners lopetti toimintansa vuonna 1987 ja Cranen pyrkimyksenä oli koota Atomic Rooster jälleen Du Cannin kanssa. Vuodeksi 1989 suunniteltiin kiertuetta Saksassa. Crane oli jo aikaisemmin kärsinyt mielenterverveysongelmista ja hän menehtyi 14. helmikuuta 1989 särkylääkkeiden yliannostukseen. Du Cann teki sopimuksen Angel Air Recordsin kanssa ja julkaisi sen kautta omia levytyksiään sekä Atomic Roosterin livenauhoituksia, kokoelmia myös aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta ja bonusmateriaalilla höystettyjä uusintajulkaisuja. Paul Hammond menehtyi vuonna 1992 ja Du Cann vuonna 2011, mikä merkitsee kaikkien Atomic Roosterin kakkosalbumin levyttäneen lineupin jäsenten olevan edesmenneitä.14. heinäkuuta 2016 Cranen leskeltä luvan saanut Atomic Roosterin kokoonpano soitti debyyttikeikkansa Lancashiressa. 70-lukuisia jäseniä siinä edustivat Pete French ja Steve Bolton. Lisäksi mukana olivat kosketinsoittaja Christian Madden, basisti Shug Millidge sekä rumpali Bo Walsh. Vuonna 2017 Maddenin paikan otti Adrian Gautrey.

Perjantain pohjat:Heartin vuoden 1990 menestysalbumi

Heart:Brigade

26. maaliskuuta 1990 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Brigade on kanadalaisen hardrockyhtyeen Heartin kymmenes studioalbumi, joka saavutti kolmannen sijan sekä Britanniassa että Billboardin albumilistalla. Kanadassa, Suomessa ja Ruotsissa albumi nousi vielä yhtä sijaa korkeammalle. Ensimmäinen pitkäsoitolta poimittu pikkulevy All I Wanna Do is Make Love to You nousi Billboardin singlelistan kakkossijalle. Seuraavat singlet I Didn't Want to Need You ja Stranded saavuttivat samaisella listalla sijat 23. ja 13. Viimeinen pitkäsoitolta poimittu single Stranger kohosi mainitulla listalla sijalle 64. Album Rock Tracks-listalle Brigadelta nousivat kappaleet Wild Child ja Tall Handsome Stranger ja ne saavuttivat sijat 3. ja 24. Brigaden julkaisua seurasi menestyksekäs maailmankiertue. Edeltäjänsä, vuonna 1987 ilmestyneen albumin Bad Animals tavoin myös Brigade sisälsi suhteellisen vähän kappaleita, joiden sävellystyöhön Heartin johtohahmot, sisarukset Ann ja Nancy Wilson, olivat ottaneet osaa. Hittinikkarit Billy Steinberg ja Tom Kelly olivat kirjoittaneet albumille kappaleen I Want Your World to Turn ja Sammy Hagar oli ollut mukana kirjoittamassa raitoja The Night sekä Fallen from Grace. Brigade jäi Heartin diskografiassa yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi, joka sisälsi runsaasti yhtyeen ulkopuolisten biisintekijöiden käsialaa olleita kappaleita.

Torstain terävä:Brittiläisen rhythm and bluesin keskeisen edustajan joutsenlaulualbumi

The Yardbirds:Little Games

Heinäkuussa 1967 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Little Games on brittiläisen rhythm and bluesin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Yardbirdsin neljäs studioalbumi. Sen levyttämisen aikaan yhtye oli supistunut kvartetiksi Jimmy Pagen ollessa ainoa kitaristi ja Chris Drejan siirryttyä basistin tehtäviin. The Yardbirdsin tuotannossa Little Games on yhtyeen  albumeista ainoa, jonka tuotannosta vastasi Mickie Most. Tuossa vaiheessa yhtyeen livekeikoista oli tullut aikaisempaa kokeilevampia pitkine instrumentaalijaksoineen. Little Games ei edustanut tyylillisesti yhtyeen vanhaa perustaa, mutta albumille ei myöskään sisältynyt suuria singlemenestyksiä. Pitkäsoiton kappaleista Pagen käsialaa oleva White Summer päätyi myös Led Zeppelinin keikkaohjelmistoon yhtyeen uran alkuvaiheessa. Muiksi keikkavakioiksi Little Gamesiltä muodostuivat ainoastaan Drinking Muddy Water sekä Glimpses. Loppuaikoinaan The Yardbirds soitti konserteissaan myös  Led Zeppelinin esikoisalbumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvaa kappaletta Dazed and Confused. Most tuotti The Yardbirdsin singlejä vielä Little Gamesin ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1992 ilmestynyt Little Games Sessions & More sisälsi perusalbumin ja singlekappaleiden lisäksi outtakeseja ja kappaleiden vaihtoehtoisia miksauksia. Little Games-albumi julkaistiin itse asiassa ainoastaan Yhdysvalloissa, missä se saavutti Billboardin listalla sijan 80. Maaliskuussa 1967  singleformaatissa ilmestynyt Little Gamesin nimikappale kohosi Yhdysvalloissa sijalle 51., mutta ei saavuttanut yhtyeen kotimaassa Britanniassa lainkaan listasijoitusta.

Keskiviikon klassikko:Grateful Deadin viimeinen omalla levy-yhtiöllään julkaisema albumi

Grateful Dead:Blues for Allah

Helmi- ja toukokuun 1975 välillä nauhoitettu ja syyskuun ensimmäisenä samaisena vuonna ilmestynyt Blues for Allah on Grateful Deadin kahdeksas studioalbumi ja kolmas yhtyeen oman levy-yhtiön Grateful Dead Recordsin kautta julkaistu pitkäsoitto. Sen paras listasijoitus Billboardilla oli 12. ja pitkäsoitto pysytteli listalla 13 viikon ajan. Kyseessä on yhtyeen toiseksi parhaiten menestynyt albumi vuonna 1987 ilmestyneen paluulevy In the Darkin jälkeen. Grateful Dead oli pitänyt taukoa konsertoinnistaan lokakuusta 1974 alkaen. Uuden albumin levyttämisestä tuli ajankohtaista tammikuussa 1975. Tavanomaisesta poiketen Blues for Allah nauhoitettiin rytmikitaristi Bob Weirin kotistudiossa Mill Valleyssa, Kaliforniassa. Sävellykset syntyivät studiossa, eikä uuden albumin kappaleita näin ollen ollut ehditty soittaa keikkakontekstissa ennen niiden levyttämistä. Manageri Rock Scullyn mukaan mainittu seikka vaikutti siihen, että yhtyeen johtohahmo Jerry Garcia pyrki saamaan myös muut yhtyeen jäsenet osallistumaan kappaleiden kirjoitusprosessiin tavanomaista voimakkaammin. Blues for Allahin ydintuotantoon lukeutuvan kappaleen Franklin's Tower riffi oli saanut inspiraationsa Lou Reedin vuonna 1972 ilmestyneen kappaleen Walk on the Wild Side kertosäkeestä.  Myös kappaleista Help on the Way ja Slipknot muodostui keskeisiä numeroita yhtyeen keikkasettiin. Bob Weirin käsialaa Blues For Allahilla ovat tyylikäs instrumentaalikappale Sage & Spirit sekä pitkäsoiton ykköspuolen päättävä The Music Never Stopped. Donna Godhauxia kuullaan toisena leadvokalistina mainitussa kappaleessa ja lisäksi hän on solistina nimiraidalla sekä kaksiosaisessa kappaleessa Unusual Occurrences in the Desert. Grateful Deadin helmikuussa 1971 jättänyt perkussionisti Mickey Hart osallistui albumin kappaleen King Salomon's Marbles kirjoittamiseen ja hän vastasi albumilla tietyistä perkussio-osuuksista. Albumin levyttämisen jälkeen Hart liittyi yhtyeeseen virallisesti uudelleen ja oli mukana vuonna 1976 soitetuista keikoista lähtien. San Franciscossa Grateful Dead oli konsertoinut jo albumin levyttämisen aikoihin. Pitkäsoiton julkaisukeikan yhtye soitti American Music Hallissa ja tuolloin Blues for Allah - albumi kuultiin kokonaisuudessaan. Konsertti taltioitiin 16-raitaisella ja julkaistiin vuonna 1991 nimellä From the Vault. Blues for Allah on Grateful Deadin viimeinen Grateful Dead Recordin julkaisema albumi ja sen jälkeen yhtye siirtyi Arista Recordsin artistiksi. Ensimmäinen cd-versio Blues for Allahista ilmestyi vuonna 1987. Lokakuussa 2004 albumista julkaistiin remasteroitu ja laajennettu versio osana Beyond Description-boxia. Rhino Records julkaisi albumin laajennetun version yksittäisenä cd:nä kahta vuotta myöhemmin.

Tiistain tukeva:Kouvolan kovien 20 vuotta

Kevättalvella 1985 ilmestynyt Peer Güntin esikoisalbumi saa kantaa ensimmäisen kotimaisen rähinälevyn kunniakasta titteliä. Pitkäsoiton kappaleet olivat olleet olemassa jo pidemmän aikaa ja niinpä esikoista voi pitää suunnilleen yhtyeen siihenastisen tuotannon Best of -kokoelmana. Bändin ideologian tiivistävä I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, junalauluista ensimmäinen ja kenties kaikkein onnistunein, eli Train Train ja bluesahtava helmi Street 69 edustavat vahvan kokonaisuuden kaikkein terävintä kärkeä. 80-luvulla Günt starttasi keikkansa usein rivakalla Don't Wait for Us-biisillä ja Hard through the Night oli settilistassa vielä 2000-luvun puolellakin. Rockin SM-kisavoittonsa jälkeen Günt oli viimein tilanteessa, jossa keikkaa oli suunnilleen niin paljon, kuin sitä pystyi tekemään. Mainittu tilanne aiheutti yhtyeessä myös hienoista kriisiä. Kun vuoden 1985 loppupuolella saatiin julkaistuksi viiden kappaleen minilp Through the Wall tilanne helpottui, kun keikkasettiin saatiin uusia kappaleita. Upeasta slovarista Losin' My Mind ja ärhäkistä She Was Here for Rock N' Rollista ja Red Chevystä muodostui Güntin settien vakiotuotantoa. She Was Here for Rock N' Rollista yhtye työsti myös musiikkivideon. Lopullinen läpimurtolevy Nikille, Twist Twistille ja Tsöötzille oli kesän korvalla 1986 ilmestynyt toinen täyspitkä albumi Backseat. Sen kymmenestä kappaleesta suurin osa syntyi kahden viikon aikana intensiivisessä sävellyssessiossa Tsöötzin mutsin ompelimossa Nikin rakennellessa erilaisia riffejä Twist Twistin ja Tsöötzin laittaessa kompit pyörimään. Liqueur and Drugsin varhainen versio oli julkaistu jo vuonna 1980 Animal Lover-singlen b-puolella ja Ya Walk Alone kuulunut keikkasettiin jo SM-kisavoiton aikoihin. Backseatin kirkkaimmat klassikot ovat toki raivoisa, myös videoversioksi päätynyt albumin nimikappale ja Bad Boys Are Here, mutta vuosikymmenten aikana keikkasetissä ovat pyörineet enemmän tai vähemmän ahkerasti myös Let Her In, Hole in the Door, I Take Your Money and Honey ja Down by the Shadow. Tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestynyt kolmas Günt- albumi Good Girls Don't... saavutti edeltäjänsä tavoin kultalevyn. Kyseessä oli edeltäjiään suoraviivaisempi pitkäsoitto, jonka hittejä olivat singlekappale Bartender ja balladikaunokki Years on the Road, joka edustaa alun perin jo vuosikertaa 1982 ja oli tuolloin nimeltään I Started Again. Molemmat kappaleet ovat itseoikeutetusti lukeutunet Güntin keikkojen vakiotuotantoon. Myös albumin nimikappale ja Let The Boys Run the Business ovat kuuluneet settilistaan vielä vuosien jälkeenkin. Syksyllä 1987 ilmestyi kuudesta kappaleesta koostunut minilp Bartender, jonka parasta antia edustavat Helsingin Tavastialla taltioidut neljä livebiisiä. Jouluksi 1988 ilmestynyt neljäs pitkäsoitto Fire Wire tarjosi onnistuneesti edeltäjiään hienostuneempaa soundia. Singleformaatissa julkaistu, livevideon ryydittämä Wake Me Up ja rullaavan riffin omaava Moses on the Mountain olivat levyn ilmestymisaikaan albumin suurimpia keikkasuosikkeja, myöhemmin turnauskestävyytensä on osoittanut esimerkiksi T-Bone Steak and a Bottle of Beer. Maininnan ansaitsee ehdottomasti myös bluesahtava kultahippu Handfull of Sand. Keväällä 1990 ilmestyi  Güntin seuraava pitkäsoitto Don't Mess with the Countryboys. Videobiisiksi albumilta valkkautunut You Let a Good Man Go jatkoi bluesahtavissa tunnelmissa ja levyn huippuhetkiin lukeutuivat lisäksi etenkin maailmanloppua käsittelevä avausraita When Hell Breaks Loose ja Nikin kekseliäs albumin päättävä instrumentaalikappale E4. Coverina mukaan päätynyt I Take What I Want versioitiin irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin levyttämän näkemyksen innoittamana. Don't Mess with the Countryboysia oli edeltänyt alkuvuoteen 1990 ajoittunut clubirundi, jonka Günt toteutti ainoastaan kolmanneksella tavanomaisesta kalustostaan. Ohjelmistossa oli tuolloin runsaasti coverbiisejä esimerkiksi ZZ-Topin, Ted Nugentin ja Aerosmithin kaltaisilta nimiltä. Countryboysin jälkeen  Güntin seuraavaa pitkäsoittoa Smalltown Maniacs saatiin odottaa neljä vuotta. Vaikka kyseessä on kenties hienoinen välityö, on myös siltä poimittavissa huippuhetkensä, joihin lukeutuvat etenkin Shotgun Wedding, nimikappale Smalltown Maniacs, veikeä akustisvoittoinen Not This Time sekä videobiisiksi valikoitunut Woodpeckers on the Run. Syksyllä 2019 Svart Records julkaisi Smalltown Maniacsin ensi kertaa vinyylinä. 2000-luvun alussa Günt aktivoitui keikkojen osalta täysipainoisesti ja keväällä 2005 ilmestynyt pitkäsoitto No Piercing, No Tattoo jäi Nikki-Kettula-Erkinharju- lineupin joutsenlauluksi. Fire Wireen verratun albumin parhaimmistoa edustivat singlekappaleet Motorcycle Woman ja Scarecrow Shoes, avausraita Comin' Back to You sekä ainoastaan Backdoor Men-singlen kakkosbiisinä julkaistu Flyin' Man. Vuonna 2005 Güntiltä julkaistiin tuplakokoelma Bad Boys Are Here, joka sisältää myös vuosien 1979-1981 välillä julkaistujen singlejen paraatipuolet. PG:n kokoelma-albumeista ensimmäinen on vuonna 1989 ilmestynyt Years on the Road ja vuonna 1997 julkaistiin varsin onnistunut, 20 kappaleesta koostuva ja suosituksi osoittautunut  Golden Greats.

Maanantain mainio:Folkrockin klassikon originaalikokokoonpanon joutsenlaulu

The Lovin' Spoonful:Hums of the Lovin' Spoonful

Marraskuussa 1966 ilmestynyt Hums of The Lovin' Spoonful on yhdysvaltalaisen folkrockyhtye The Lovin' Spoonfulin kolmas studioalbumi, kun soundtracklevy What's Up Tiger Lily jätetään pois laskuista. Billboardin albumilistalla Hums saavutti parhaimmillaan 14:n sijan. Tyylikirjoltaan kyseessä on varsin monipuolinen albumi, joka sisältää poppia, countrya jug-band-musiikkia, bluesia sekä folkia. Kyseessä oli The Lovin' Spoonfulin originaalin kokoonpanon joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Se nauhoitettiin New Yorkissa Los Angelesissa äänitettyä kappaletta Lovin' You lukuun ottamatta. Pitkäsoitolta poimittiin neljä singlemenestystä; Summer in the City, Rain on the Roof, Nashville Cats ja Full Measure. Kappaleista ensin mainittu oli listaykkönen ja myös muut top ten- menestyksiä viimeksi mainittu pois lukien. Bobby Darin saavutti top 40-menestyksen coverversiollaan Lovin' Yousta. Johnny Cash ja June Carter Cash versioivat Darling Companionin vuonna 1969 ilmestyneelle albumille Johnny Cash at San Quentin. Nashville Cats nousi poplistalla kahdeksanneksi ja Flattin ja Scruggsin mainitusta kappaleesta levyttämä cover saavutti countrylistalla sijan 54. Dolly Parton levytti Lovin' Youn vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Here You Come Again. Vuonna 2003 Sundazed julkaisi Hums of the Lovin' Spoonfulista kuusi bonuskappaletta sisältävän remasteroidun version. Extrojen joukossa oli demo, instrumentaaleja ja erilaisia miksauksia albumin kappaleista sekä pitkät kansitekstit. Hums of the Lovin' Spoonful oli ilmestynyt cd-formaatissa yhtyeen esikoisalbumi Do You Believe in Magicin kanssa jo vuonna 1995. Vaikka Hums oli monipuolinen albumi, kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti ja yhtyeen koettiin onnistuneen pyrkimyksessään kuulostaa erilaiselta jokaisessa  albumin kappaleista.

Sunnuntain extra:Huippusuositun yhdysvaltalaisyhtyeen neljäs albumi

Boston:Walk On

Seitsemäs kesäkuuta 1994 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Walk On on Bostonin neljäs studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista ainoana sillä ei kuulla Brad Delpin vokalisointia. Hän osallistui silti albumin tiimoilta tehdylle kiertueelle. Vuonna 1986 ilmestyneen ja menestyksekkääksi osoittautuneen Third Stage-albumin jälkeen kirjoitustyö sen seuraajalle käynnistyi vuonna 1988. Yhtyeen johtohahmon Tom Scholtzin ja solisti Brad Delpin välillä ilmenneen eripuran seurauksena jälkimmäinen lähti yhtyeestä vuonna 1989 ja perusti Bostonin originaalin kitaristin Barry Godreaun kanssa uuden yhtyeen RTZ. Pian tämän jälkeen Fran Cosmo kiinnitettiin yhtyeeseen ja esiteltiin Bostonin uutena solistina. Vaikka Delp ei vokalisoinut Walk On-albumilla, hän osallistui sen kappaleiden kirjoittamiseen ja jakoi lauluosuudet pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä rundilla. Delp ja Cosmo jakoivat leadvokaaliosuudet Walk Onia seuranneella albumilla, vuonna 2002 ilmestyneellä pitkäsoitolla Corporate America. Julkaisunsa jälkeen Walk On nousi Billboardin listalla seitsemänneksi ja albumilta poimittiin singlemenestys I Need Your Love. Platinaa pitkäsoitto saavutti ilmestymisvuotensa syyskuussa. Sen kansivihkon kahdeksan viimeistä sivua oli otsikoitu nimellä Against Violence and Cruelty ja ne sisälsivät useiden mainittuja teemoja vastustavien organisaatioiden yhteystietoja.

Lauantain pitkä:Eräs suosituimmista kokoelma-albumeista

Sly & The Family Stone:Greatest Hits

21. marraskuuta 1970 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on Sly & The Family Stonen kokoelma-albumi, joka koostuu viidestä singlestä ja niiden b-puolista, yhdestä muusta singleformaatissa ilmestyneestä kappaleesta ja yhdestä albumiraidasta. Mukana ovat kaikki pitkäsoitoilta Dance to the Music (1968), Life (1968) ja Stand! (1969) julkaistut singlet ja niiden listasijoituksen saavuttaneet b-puolet. Kaikista kappaleista ei kuitenkaan ole mukana singlemiksauksia, vaan jotkin niistä kuullaan orinaaleissa albumimitoissaan ja -miksauksissaan. Myös miksauksien instrumentaatiossa ja lauluosuuksissa esiintyy eroja. Sly & The Family Stonen tuotannosta kolme vuoden 1969 aikana ilmestynyttä singleä saavat Greatest Hitsillä ensijulkaisunsa albumilla ja kyseiset singlet ovat Hot Fun in the Summertime, Everybody is a Star ja Thank You. Yhdysvalloissa Greatest Hits on myynyt viisi miljoonaa kappaletta. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla mainitun pitkäsoiton sijoitus oli 60. ja vuonna 2012 uudelleen laaditulla listalla ainoastaan yhtä sijaa alempana. Greatest Hits julkaistiin vaiheessa, jolloin Sly & The Family Stonelta ei ollut ilmestynyt uutta tuotantoa puoleentoista vuoteen. Epic Recordsin tarkoituksena oli pitää yhtye ostavan yleisön mielissä ja pyrkimyksessä onnistuttiin, sillä Greatest Hits nousi Billboardin listalla toiselle sijalle muodostuen Sly & The Family Stonen suosituimmaksi albumiksi. Kolme edellä mainittua ja aikaisemmin albumilla julkaisematonta monona taltioitua singleä kanavoitiin Greatest Hitsillä uudelleen stereoversioiksi. Kun Sly & The Family Stonen tuotanto remasteroitiin digitaalisesti 90-luvulla, mainituista singleistä oli viimein tarjolla tavanomaiset stereomiksaukset. Vuonna 2007 Epic/Legacy julkaisi albumista kunnollisen stereouudelleenjulkaisun. Vuonna 1981 ilmestyneessä teoksessaan Rock Albums of the Seventies Robert Christgau mainitsi Greatest Hitsin olevan kaikkien aikojen parhaiden rockalbumien joukossa. Myös Jon Landaun albumista tuoreeltaan vuonna 1971 Rolling Stoneen ja Andrew Gilstrapin vuonna 2007 PopMattersiin laatimat arviot olivat positiivissävyisiä.

Perjantain pohjat:Eräs 70-luvun alun yhdysvaltalaisen hardrockin harvinaisista helmistä

Boomerang:Boomerang

Boomerang-yhtyeen vuonna 1971 ilmestynyt ja samalla ainoaksi jäänyt pitkäsoitto edustaa laadukkuudestaan huolimatta melko suoraviivaista, bluesvivahteilla höystettyä hardrockia. Yhtyeen tunnetuin jäsen on kosketinsoittaja/solisti Mark Stein, joka muistetaan jäsenyydestään psykedeelistä rockia edustaneessa ja suhteellisen menestyksekkääässä yhdysvaltalaisyhtyeessä Vanilla Fudge. Boomerangin albumin kappaleista Juke It, Cynthia Fever ja The Peddler ovat mitä edustavimpia esimerkkejä esimerkiksi Led Zeppelinin kahden ensimmäisen albumin kappaleiden inspiroimasta hardrockista. Boomerang itse saattoi olla eräänlaisena inspiraation lähteenä esimerkiksi Deep Purplen Mark III-lineupille. Yhtyeessä leadvokaaliosuudet nimittäin jakautuivat Steinin ja basisti Joe Casmirin kesken ja mainitun aikakauden Purplessa vastaavasti David Coverdalen ja Glenn Hughesin välillä.  Steinin ja Casmirin duetointi on komeimmassa kukassaan funkhenkisellä raidalla Mockingbird. Boomerangin kitaristin, sittemmin musiikkikuvioista melko totaalisesti kadonneen Ricky Ramirezin on väitetty olleen albumin nauhoittamisen aikaan ainoastaan 15-vuotias. Hard Times-kappaleessa häneltä kuullaan takaperoinen soolo. Boomerangin ainoan virallisesti julkaistun albumin kappaleista Brother's Comin' Homea voisi verrata jopa The Allman Brothers Bandiin ja bluesahtava balladi Fisherman on saattanut tarjota osviittaa esimerkiksi David Coverdalelle. Boomerangin albumi säilyttää asemansa eräänä 70-luvun alun yhdysvaltalaisen hardrockin harvinaisista helmistä.

Torstain terävä:Eräs U2:n 80-luvun tuotannon klassikkokappaleista

With or Without You on irlantilaisyhtye U2:n kappale, joka julkaistiin 16. maaliskuuta 1987 ensimmäisenä singlenä yhtyeen samana vuonna ilmestyneeltä viidenneltä albumilta The Joshua Tree. Samalla kyseessä on kyseisen pitkäsoiton a-puolen kolmas raita. Kappaleesta muodostui U2:n tuohon mennessä suosituin single, joka nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Billboardin listalla kappale pysyi kärjessä kolmen viikon ajan ja RPM-singelistalla viikon. Jälkimmäisessä With or Without You pysytteli kakkossijalla seuraavat kaksi viikkoa. Kappale oli demotettu vuonna 1985 ja U2 jatkoi sen työstämistä koko The Joshua Tree -albumin äänitysten ajan. Kappaleen lyriikka oli saanut inspiraationsa solisti Bonon ristiriitaisista tunteista elämäänsä, jota hän eli sekä muusikkona että perheenisänä, kohtaan. Vaikka teksti on tulkittavissa kahden rakastavaisen vaikeaksi suhteeksi, sitä on tulkittu myös uskonnollisissa konteksteissa. With Or Without Youn tekstin kohta "And You Give Yourself Away" viittaa  Bonon mukaan siihen, että hän tuntee joskus itsensä paljastetuksi ollessaan U2:ssa ja kuinka hänen avoimuutensa sekä yleisölle että musiikkilehdistölle voi vahingoittaa yhtyettä.  With Or Without You vastaanotti välittömästi myönteisiä arvioita kriitikoiden keskuudessa. Kappaletta on esitetty säännöllisesti U2:n konserteissa ja se sai debyyttiesityksensä The Joshua Tree - kiertueen toisessa konsertissa neljäs huhtikuuta 1987. With Or Without You on lisäksi päässyt mukaan useille U2:n kokoelma-albumeille ja konserttielokuviin, joista mainittakoon Zoo TV:Live from Sydney, PopMart:Live from Mexico City ja U2 Go Home.Live from Slane Castle. Kappale on U2:n tuotannosta toiseksi eniten coveroitu ja Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla With Or Without saavutti sijan 132. Samaisen lehden vuonna 2000 laatimalla sadan parhaan popkappaleen listalla With Or Without Youn sijoitus oli kahdeksas. Vuonna 2006 musiikkilehti Q:n lukijat äänestivät With Or Without Youn kaikkien aikojen 17:ksi parhaaksi kappaleeksi. Yhtenä seitsemästä U2:n kappaleesta With Or Without You pääsi mukaan vuonna 2006 ilmestyneeseen Toby Creswellin musiikin hakuteokseen 1001 Songs:The Great Songs of All Time and The Artists, Stories and Secrets.

Keskiviikon klassikko:Ruusujen läpimurtolevyn seuraaja

Neljä Ruusua:Pop-uskonto

Lokakuussa 1993 ilmestynyt Pop-uskonto on Neljän ruusun kuudes studioalbumi ja yhtyeen toinen suuri menestyslevy kevättalvella 1992 ilmestyneen läpimurtoalbumi Haloon jälkeen. Yhtyeen itsensä Pekka Witikan ja Tommi Lindellin kanssa tuottama albumi on myynyt yli 55 800 kappaletta. Suomen virallisella albumilistalla kärkeen noussut pitkäsoitto saavutti kultalevyn, eli yli 25 000 myytyä levyä jo ilmestymisvuonnaan ja platinaan vaadittava 50 000 kappaletta meni rikki vuonna 1999. Ensimmäisenä singlenä Pop-uskonnolta julkaistiin ennakkoon syyskuussa myös albumin avauskappaleeksi päätynyt Kuka näkee. Se saavutti Suomen singlelistalla sijan 20. ja kappaleesta valmistui myös musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasivat Aulis Moisio ja Tommi Tikka. Kakkossingle Poplaulajan vapaapäivä ilmestyi samaisen vuoden joulukuussa, nousi Suomen singlelistalla kakkossijalle ja myös mainitusta biisistä työstettiin Moision ja Tikan ohjaama musiikkivideo. Poplaulajasta on vuosikymmenten myötä muodostunut kaikista Pop-uskonnon kappaleista selkeimmin keikkastandardi Ruusujen ohjelmistoon. Helmikuussa 1994 albumilta ilmestynyt kolmas single, levytysvaiheessaan originaaliversiostaan voimakkaasti muuttunut Idänprinsessa nousi singlelistalla seitsemänneksi ja neljäntenä pitkäsoitolta poimittuna pikkulevynä julkaistiin toukokuussa 1994 sen päätöskappale, levytysprosessissaan vaikeaksi osoittautunut Meistä jokainen. Ilkka Alangon sävellystuotantoa Pop-uskonnolla edustavat Luen ja suorastaan radikaali slovari Piikkilankaa lukeutuvat myös albumin parhaimmistoon. Pitkäsoiton unohdettu klassikkokappale lienee silti jousisektiota hyödyntävä upean melodinen Köyhärikas. Ihmeellinen ihminen on Ruusujen tuotannossa harvinaislaatuisesti Ilkan ja Kode Koistisen yhteissävellys. Yhtyeen jäsenet ovat itse myöhemmin kuvailleet läpimurtoalbuminsa seuraajan nauhoitussessioita kokonaisuutena helpoiksi. Työt jatkuivat entiseen tapaan ja kun uusia kappaleita syntyi, niitä käytiin äänittämässä pienissä jaksoissa.

Tiistain tukeva:Brittiheavyn klassikon uuden vuosituhannen upea avaus

Iron Maiden:Brave New World

29. toukokuuta 2000 ilmestynyt Brave New World on Iron Maidenin 12. studioalbumi. Edellisenä vuonna  paluun yhtyeeseen olivat tehneet vuonna 1993 Maidenin jättänyt solisti Bruce Dickinson ja jo kolme vuotta aikaisemmin yhtyeestä lähtenyt kitaristi Adrian Smith. Brave New World työstettiin kuusimiehisellä kokoonpanolla, sillä Smithin korvannut kitaristi Janick Gears jatkoi niin ikään edelleen yhtenä Maidenin keppimiehistä. Pitkäsoiton nimi ja kansitaide viittaavat Aldous Huxleyn samannimiseen novelliin. Albumin kappaleista Wicker Man ja Out of the Silent Planet Planet julkaistiin singleformaatissa. Brave New Worldin tiimoilta tehdyn kiertueen Rion keikka taltioitiin ja se ilmestyi myöhemmin livealbumina ja videona. Britannian albumilistalla Brave New World sijoittui parhaimmillaan seitsemänneksi ja debytoi Billboardin listalla sijalla 37. Vuoteen 2008 mennessä albumi oli myynyt Yhdysvalloissa 307 000 kappaletta. Kyseessä on Maidenin ensimmäinen Kevin Shirleyn tuottama albumi ja ensimmäinen livenä studiossa, tarkemmin sanottuna Pariisin Tell -studioissa nauhoitettu pitkäsoitto. Adrian Smithin haastattelun mukaan Brave New Worldin kappaleista The Nomad, Dream of Mirrors ja The Mercenary oli kirjoitettu jo vuoden 1998 albumia Virtual IX varten. Steve Harrisin mukaan myös kappaleen Blood Brothers työstäminen oli aloitettu tuolloin, mutta biisiä ei ollut viimeistelty. Suurempaa osaa Brave New Worldin kappaleista soitettiin mainitun albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen vasta A Matter of Life and Death-kiertueen vuoteen 2010 ajoittuneella  osuudella. Tuolloin setissä olivat albumin nimiraita, Wicker Man, Ghost of the Navigator sekä Blood Brothers. Viimeksi mainittu kappale omistettiin Ronnie James Diolle hänen 16. toukokuuta 2010 ajoittuneen kuolemansa jälkeen. Myöhemmin kappale omistettin useiden eri maanjäristysten uhreille. Blood Brothersin liveversio vuoden 2012 konserttitaltioinnilta En Vivo! oli vuonna 2012 ehdolla parhaan hardrock/heavy metal-esityksen Grammyn vastaanottajaksi. Brave New World saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot. Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin paluu yhtyeeseen koettiin yleisesti myönteisenä seikkana. Erityisen positiiviset arviot Brave New World saavutti Kerrang!:in ja Classic Rockin taholta.

Maanantain mainio:Procol Harumin hieman suoraviivaisempaa soundia

Procol Harum:Home

Viides kesäkuuta 1970 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Home on Procol Harumin viides studioalbumi. Urkuri Matthew Fisherin ja basisti David Knightsin jätettyä yhtyeen solisti/kosketinsoittaja Gary Brookerin, kitaristi Robin Trowerin ja rumpali B J Wilsonin muodostamaa ydinryhmää siirtyi täydentämään basisti/urkuri Chris Copping. Tämä merkitsi sitä, että Home-pitkäsoitolla musisoi Procol Harumia edeltäneen The Paramounts-yhtyeen kokoonpano. Coppingin tehtyä paluun yhtyeeseen Procol Harumin musiikillisessa ilmaisussa oli jälleen aistittavissa hienoisesti The Paramountsin aikaista rhythm and blues-orientoituneisuutta. Homen nauhoitukset tapahtuivat aluksi Lontoossa Trident-studioilla Matthew Fisherin ohjauksessa. Hän oli myös vastannut Procolin Homea edeltäneen albumin A Salty Dogin tuotannosta. Yhtye ei ollut kuitenkaan tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ja näin ollen siirtyikin Abbey Roadin studioille tuottaja Chris Thomasin ja insinööri Jeff Jarrattin kanssa. Kun albumi oli saatu valmiiksi, sen kansikuvana päätettiin hyödyntää parodiaa brittiläisestä Snakers and Ladders -pelistä yhtyeen jäsenten kuvien kera. Procolin kotimaassa Britanniassa Home saavutti sijan 49., Billboardin listalla sijan 34. ja Tanskassa albumi nousi aina kuudenneksi. Pitkäsoittoa edelsi Robin Trowerin käsialaa ollut ja totuttuun tapaan Keith Reidin tekstittämä single Whiskey Train. Vuonna 2009 Salvo julkaisi uudelleen koko Procol Harumin diskografian bonuskappaleiden kera. Homen extrabiisejä edustivat raakaversiot myös perusalbumilla julkaistuista kappaleista Still There'll Be More ja Whaling Stories.

Sunnuntain extra:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin läpimurtohitti

Lokakuussa 1987 ilmestynyt Tell It to My Heart on Taylor Daynen levyttämä kappale, joka julkaistiin singleformaatissa hänen samannimiseltä esikoisalbumiltaan. Samalla kyseessä oli artistin debyyttihitti ja pian Dayne tuli myös muun tuotantonsa osalta tunnetuksi nopeatempoisen, tanssiorientoituneen musiikin esittäjänä. Tell It to My Heart oli Chappel Musicin laulunkirjoittajiin lukeutuneen Seth Swirskyn sekä Ernie Goldin käsialaa. Swirsky miltei jätti antamatta kappaletta julkaisijalleen, sillä hän ei tyttöystävänsä kanssa pitänyt sitä tarpeeksi laadukkaana. Tell It to My Heart debytoi Billboardin Hot 100 -listalla kymmenes lokakuuta 1987 sijalla 92. Top 40:ään kappale nousi 14. marraskuuta 1987 alkaneella viikolla. Tammikuussa 1988 Tell It to My Heart nousi Billboardin listalla seitsemänneksi. Hot 100 -listalla single pysytteli kaiken kaikkiaan 25 viikon ajan.Britannian singlelistalla Tell It to My Heart oli parhaimmillaan kolmantena ja kaiken kaikkiaan kappaleesta muodostui saarivaltakunnassa vuoden 1988 23:ksi parhaiten myynyt single. 90-luvun puolivälissä Arista Records julkaisi Tell It to My Heartista remiksatun version, joka promosi Daynen Greatest Hits -kokoelmaa. Myös kyseinen versio nousi brittilistalle ja saavutti parhaimmillaan sijan 23. Vuonna 2002 brittisolisti Kelly Llorenna julkaisi Tell It to My Heartista coverversion, joka nousi Britanniassa neljänneksi ja Irlannissa sijalle 31. Tell It to My Heart päätyi Daynen levytettäväksi, kun hän otti yhteyttä Chappel Musiciin ja tiedusteli hylätyksi tulleita kappaleita sisältäneitä demoja. Itse asiassa Louisa Florio oli nauhoittanut Tell It to My Heartista alkuvuodesta 1987 version Kanadassa julkaistavaa ja artistin nimeä kantanutta albumia varten. Dayne diggasi välittömästi kappaleen onnellisesta koukusta. Hänen Long Islandilla, Cove City Sound- studiolla nauhoittamastaan versiosta Tell It to My Heartista muodostui menestys siinä määrin nopeasti, että Daynelle jäi ainoastaan kaksi kuukautta aikaa saada esikoisalbuminsa nauhoitukset valmiiksi. Swirsky vastasi Arnie Romanin kanssa myös Daynen Tell It to My Heartia seuranneesta singlestä Prove Your Love. Tell It to My Heart oli lähes kahden kuukauden ajan saatavilla ainoastaan 12-tuumaisena maxisinglenä ja mainittua versiota myytiin 900 000 kappaletta. Singlelistan kärkeen Tell It to My Heart nousi Itävallassa, Tanskassa, Hollannissa, Saksassa ja Sveitsissä. Vaikka kappaleesta työstetty musiikkivideo oli tehty pienellä budjetilla, se toi esiin Daynen aggressiivisen ja tyylikkäästi seksikkään imagon. Videossa nähtiin myös kaksi tanssijaa, joista toinen oli Cats-musikaalin tähti Jeffrey Pavey. Tyylillisesti video muistutti Tell It to My Heartin kansikuvaa.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt brittiläinen blues- ja rockartisti

Neljäs maaliskuuta 1951 syntynyt Chris Rea on brittiläinen rockin ja bluesin parissa ensisijaisesti operoiva laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Hän on tullut tunnetuksi tunnistettavasta lauluäänestään ja slidekitaroinnistaan. Teoksen British Hit Singles & Albums mukaan Rea oli yksi 80-luvun lopun suosituimmista laulaja/lauluntekijöistä ja Euroopassa hänestä tuli varsin suosittu jo ennen kuin  single The Road to Hell (Part 2), joka oli järjestyksessään Rean 18. singlemenestys, nousi Britannian singlelistalla top teniin. Rean pitkäsoitoista The Road to Hell ja Auberge ovat nousseet brittien albumilistan kärkeen. Brit Awardseissa Rea oli ehdolla parhaan brittiläisen miesartistin Grammyn vastaanottajaksi vuosien 1988 ja 1990 välillä. Hänen muista singlemenestyksistään mainittakoon pikaisesti I Can Hear Your Heartbeat, On the Beach, I'm Working On It, Auberge, Looking for the Summer ja Nothing to Fear. Yhdysvalloissa Rea on parhaiten tunnettu vuoden 1978 satoa edustavasta hitistään Fool (If You Think It's Over), joka saavutti Billboardin listalla sijan 12. ja pysytteli kolmen viikon ajan Adult Contemporary-listan kärjessä. Mainitun menestyksen ansiosta Rea oli ehdolla vuoden 1979 parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Jo vuoteen 2009 mennessä hänen levyjään oli myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Christopher Rea syntyi Middlesbroughissa italialaiselle isälle ja irlantilaiselle äidille. Ensimmäisen kitaransa Rea osti parikymppisenä. Kitaransoiton osalta hän oli itseoppinut ja keskeisiin vaikuttajiin luketuivat Muddy Watersin ja Sonny Boy Williamson II:n kaltaiset bluesartistit. Vuonna 1973 Rea liittyi paikalliseen yhtyeeseen Magdalene, jonka varhaisempiin jäseniin oli kuulunut Deep Purpleen liittynyt David Coverdale. Rea kirjoitti kappaleita yhtyeen ohjelmistoon ja seuraavaksi hän perusti yhtyeen The Beautiful Losers, joka vuonna 1973 vastaanotti Melody Makerin parhaan tulokkaan palkinnon. Rea varmisti soolodiilin itsenäsen Magnet Recordsin kanssa ja hänen ensimmäinen soolosinglensä oli vuonna 1974 ilmestynyt So Much Love. The Beautiful Losers lopetti toimintansa vuonna 1977. Samana vuonna Rea oli mukana Hank Marvinin sooloalbumilla The Hank Marvin Guitar Syncicate ja vieraili Catherine Howen ep:llä The Truth of the Matter. Rea nauhoitti myös ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1977, mutta Magnetin perustajiin kuuluneen Michael Levyn mukaan nauhoitukset kirjaimellisesti poltettiin ja ne aloitettiin alusta, sillä edelliset lopputulokset eivät vanginneet artistin koko talenttia. Rean ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1978 ilmestynyt ja Gus Dudgeonin tuottama Whatever Happened to Benny Santini? Sen otsikko oli viittaus Benjamin Santiniin, taiteilijanimeen, jota Rea oli ehdottanut levy-yhtiön oltua sitä mieltä, ettei hänen oikea nimensä soundannut tarpeeksi iskevältä. Billboardin Hot 200 -listalla albumi saavutti sijan 49. ja listaviikkoja pitkäsoitolle kertyi 12. Ensimmäinen albumilta poimittu single Fool (If You Think It's Over) oli Yhdysvalloissa Rean suurin menestys, mutta Britanniassa se saavutti ainoastaan sijan 30. toisella julkaisukerrallaan. Kappaleen kokonaismenestys oli Magnet Recordsin läpimurto ja ensimmäinen top ten-menestys Yhdysvalloissa. Samalla Reasta tuli yhtiön suosituin artisti. Koska hän sattui soittamaan debyyttihitillään pianoa, levy-yhtiö rinnasti Rean usean vuoden ajan virheellisesti pianoa soittavaksi laulaja/lauluntekijäksi esimerkiksi Billy Joelin ja Elton Johnin tavoin. Dudgeon tuotti myös Rean seuraavan studioalbumin, vuonna 1979 ilmestyneen pitkäsoiton Deltics. Sitä seuranneella, vuonna 1980 julkaistulla albumilla Tennis Rea hyödynsi Middlesbroughista kotoisin olleita muusikoita ja albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Vuonna 1982 ilmestyi Chris Rean nimeä kantanut albumi. Kaikki mainitut pitkäsoitot jäivät Britanniassa top 50:n ulkopuolelle ja singleistä parhaiten menestynyt Diamonds saavutti sijan 44. Myöhemmin Rea on maininnut työstäneensä mainitut albumit tuottajien, jotka poistivat blueselementit hänen musiikistaan, mieltymysten mukaan. Kun Realle selvisi, että Dudgeon ansaitsi enemmän kuin hän itse, Rea vaihtoi managementtia ja teki clubikiertueen Britanniassa. Sitä seurasi 60 keikasta koostunut kiertue kanadalaisen Saga-yhtyeen lämmittelijänä.

Yllättäen Rean viidennestä albumista Watersign muodostui menestys Euroopassa ja Irlannissa ja se myi yli puoli miljoonaa kappaletta muutamassa kuukaudessa. Albumilta poimittu single I Can Hear Your Heartbeat nousi top 20:een ympäri Eurooppaa. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi Wired to the Moon nousi Rean levyistä ensimmäisenä Britanniassa top 40:ään ja saavutti sijan 35. Erityisen suosituksi Rea muodostui Saksassa, missä yleisö oli musiikki-, eikä  imago-orientoitunutta. Vuonna 1985 ilmestynyt ja miljoonamyyntiin yltänyt albumi Shamrock  Diaries ja siltä poimitut singlet Stainsby Girls ja Josephine tekivät Reasta viimein suositun artistin myös Britanniassa.Vuosina 1986 ja 1987 ilmestyneet Rean albumit On the Beach ja Dancing with Strangers ylsivät myös miljoonamyyntiin ja jälkimmäiseltä poimittu single Let's Dance oli Rean ensimmäinen top 20-hitti Britanniassa. Itse pitkäsoitto nousi saarivaltakunnassa kakkossijalle ja sen nousun kärkeen esti ainoastaan Michael Jacksonin Bad. Vuonna 1986 Rea lämmitteli The Banglesin kanssa Queenin Slane-konserttia arviolta 80 000:n hengen yleisölle. Vuonna 1987 Rea myi Dancing with Strangers-kiertueellaan ensi kertaa täyteen stadioneita, muun muassa Wembley Areenan kahdesti ja hän esiintyi myös Japanissa. Keväällä 1987 Rea konsertoi ensi kertaa Australiassa. Vuonna 1988 ilmestynyt Rean ensimmäinen kokoelma-albumi New Light through Old Windows nousi Britanniassa viidenneksi ja ylsi niin ikään miljoonamyyntiin. Pitkäsoitolla oli joitakin uusioversioita Rean vanhoista singleistä, mutta myös uutta tuotantoa, josta Working On It nousi Billboardin Mainstream Rock Tracks -listan kärkeen ja On the Beachin uusioversio Adult Contemporary-listalla top teniin. Albumin julkaisua seurasi 45 konsertista koostunut kiertue. Rean kymmenennestä studioalbumista muodostui hänen lopullinen läpimurtonsa. Vuonna 1989 ilmestynyt The Road to Hell nousi Britanniassa listakärkeen ja vuoteen 2004 mennessä albumi oli myynyt nelinkertaisesti platinaa. Yhdysvalloissa albumin listasijoitukseksi jäi 107. Sen nimikappale saavutti Mainstream Rock -listalla yhdennentoista sijan ja albumin kappaleista Texas sai osakseen merkittävää radiosoittoa. Britanniassa Road to Hell oli Rean ainoa top teniin noussut single. Joulukuussa 1989 Rea oli mukana Band Aid II:n singlellä Do They Know It's Christmas. Artistin vuonna 1991 ilmestynyt albumi Auberge nousi Britanniassa listakärkeen ja oli menestys myös muualla Euroopassa. Sen nimikappale oli Britanniassa top 20 -hitti. Rean vuonna 1992 ilmestynyt albumi God's Great Banana Skin nousi Britanniassa neljänneksi ja siltä poimittu single Nothing to Fear top 20:een. Vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi Espresso Logic nousi top teniin ja siltä poimittu single Julia oli Rean viimeinen top 20-menestys. Vuonna 1994 ilmestynyt Rean Best of-kokoelma nousi brittilistalla kolmanneksi. Soundtrackalbumi La Passionen jälkeen Rean seuraava studioalbumi, vuonna 1998 ilmestynyt The Blue Cafe oli artistin ensimmäinen viiteen vuoteen ja se nousi top teniin. Seuraavana vuonna ilmestynyt elektroninen albumi The Road to Hell: Part2 ilmestyi kymmenen vuotta The Road to Hellin jälkeen, mutta ei savuttanut Britanniassa top 40:ää. Vuonna 2000 ilmestynyt King of the Beach menestyi paremmin ja nousi top 30:een.

Toivuttuaan sairasteluistaan Rea vapautti itsensä levy-yhtiönsä odotuksista, perusti Jazzee Blue -levy-yhtiön ja palasi vuonna 2002 sille levyttämällään albumilla Dancing Down the Stony Road, jolla hän teki paluun bluesjuurilleen. Albumi saavutti sijan 14. ja myi kultaa. Mainittua pitkäsoittoa seurasivat vuosina 2003 ja 204   albumit The Hofner Blue Notes  ja The Blue Jukebox. Helmikuussa 2008 ilmestynyt The Return of the Fabulous Hofner Bluenotes sisälsi 38 kappaletta kolmella cd.llä. Lisäksi ilmestyi kahden kymppituumaisen vinyylin versio, jossa vinyyli sisälsi yhden cd:n verran musiikkia. Boxin mukana seurasi kovakantinen kirja, joka sisälsi Rean maalauksia ja valokuvia eri aikakausilta. Albumin julkaisua seurasi kiertue Euroopassa. Sen aikana Rea konsertoi useissa paikoissa Britanniassa, muun muassa Lontoon Royal Albert Hallissa. Lokakuussa 2009 ilmestynyt kokoelma-albumi Still So Far to Go sisälsi Rean tuttuja ja tuntemattomampia hittejä sekä kappaleita hänen blueskaudeltaan. Mukana oli myös kaksi uutuuskappaletta; Come So Far, Yet Still So Far to Go sekä balladi Valentino. Albumi nousi kahdeksanneksi ja saavutti kultalevyn. Tammikuussa 2010 Rea aloitti sen tiimoilta kiertueen Euroopassa. Erikoisvieraana oli irlantilaismuusikko Paul Casey ja kiertue päättyi huhtikuun viidentenä Belfastin Waterfront Halliin. Syyskuussa 2011 ilmestynyt boxi Santo Spirito Blues sisälsi dvd:llä kaksi Rean kirjoittamaa ja ohjaamaa elokuvaa. Mukana seurasi myös kolme cd:tä, joista kaksi sisälsi elokuvien musiikkia ja kolmas oli mukana seuranneen studioalbumin pelkistetty versio. Boxin tiimoilta tehty kiertue alkoi kolmas helmikuuta 2012 Hampurista ja kiertue vieraili myös Puolassa, Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Sveitsissä, Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa. Kiertueen Britannian osuus käynnistyi maaliskuun puolivälissä ja päättyi huhtikuun viidentenä Lontooseen Hammersmith Apollossa. Marraskuussa 2014 Rea teki kiertueen Euroopassa otsikolla The Last Open Road Tour. Sen Britannian osuus alkoi joulukuun ensimmäisenä Manchesterista ja päättyi samaisen kuun 20. päivä Lontoon Hammersmith Apolloon. Rea esiintyi myös vuoden 2014 Montreuxin Jazz-festivaaleilla. Syyskuussa 2017 ilmestyi Rean 24. albumi Road Songs for Lovers, jonka tiimoilta hän teki kiertueen Euroopassa loka-joulukuussa mainittuna vuonna. 18. lokakuuta 2019 Rhino julkaisi kahden cd:n versiot Rean menestysalbumeista Shamrock Diariesista Aubergeen. Kyseisten albumien kappaleista mukana oli remiksejä, ennenjulkaisemattomia liveversioita, single-edittejä ja pidennettyjä versioita. Niitä edelsi neljäs lokakuuta 2019 julkaistu tuhannen kappaleen rajoitettu painos nimeltä One Fine Day, joka koostui yhdestä lp:stä ja yhdestä cd:stä. Se sisälsi ennenjulkaisematonta materiaalia, joka oli taltioitu vuonna 1980 Chipping Norton Recording-studioilla. 20. marraskuuta 2020 ilmestyi triplacd-kokoelma Era 1:1978-1984. Se koostuu singlejen a- ja b-puolista, kappaleiden vierakielisistä versioista ja lisäksi kakkoscd sisältää kokonaisuudessaan  One Fine Day -pitkäsoiton .

Perjantain pohjat:Beathitti originaalina ja reggaehitti coverina

Baby Come Back on Eddy Grantin kirjoittama ja hänen luotsaamansa yhtyeen The Equalsin vuonna 1966 levyttämä kappale. The Equals perustettiin Pohjois-Lontoossa ja tyylillisesti Baby Come Back on yhdistelmä rock and rollia ja beatia ja se heijastaa osaltaan voimakkaasti aikakautensa Lontoo-soundia. Grantin vokalisoinnissaan hyödyntämä Guyanen kreoliaksentti tarjoaa kuitenkin kappaleelle aikalaisistaan erottuvaa tyyliä. Baby Come Back julkaistiin alun perin vuonna 1966, eli vuosi The Equalsin perustamisen jälkeen. Tuolloin kappale jäi kuitenkin yhtyeen kotimaassa vaille listamerkintää. Muualla Euroopassa Baby Come Backin menestys oli kuitenkin vakuuttavaa, sillä kappale nousi top teniin Hollannissa ja Belgiassa. Niinpä se julkaistiin Britanniassa uudelleen toukokuun ensimmäisenä 1968. Listakärkeen Baby Come Back nousi kolmas heinäkuuta 1968 ja kappale piti listasijoituksensa kolmen viikon ajan. Britannian Top 75 -listalla Baby Come Back pysytteli 18 viikon ajan ja nousi myös Billboardin singlelistalla sijalle 32. Eddy Grant levytti kappaleesta soolona uudet versiot vuosina 1984, 1985 ja 1989, mutta ilman mainittavampaa listamenestystä. Vuonna 1994 Pato Banton versioi Baby Come Backin UB 40 -yhtyeen Robin ja Ali Campbellin kanssa. Mainittu levytys edusti kaupallisempaa reggaetyyliä Bantonin lisätessä siihen omia säkeistöjään Campbellien vokalisoidessa originaalia koukkua ja kertosäettä. 19. syyskuuta 1994 julkaistu versio nousi listakärkeen Britanniassa ja Uudessa Seelannissa. Ensin mainitussa kappaleen listasijoitus oli ensiksi 16. Kärkeen versio nousi viidennellä listaviikollaan ja se piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Britanniassa kyseessä oli julkaisuvuotensa neljänneksi suosituin single. Uudessa Seelannissa versio nousi kolmanneksi lokakuun viimeisenä päivänä. Seuraavaksi se kohosi kakkossijalle ja pysytteli sitten listakärjessä neljän viikon ajan marraskuun 13:sta joulukuun neljänteen 1994.

Torstain terävä:Pink Floydin ensimmäinen kotimaassaan listakärkeen noussut albumi

Pink Floyd:Atom Heart Mother

Lokakuun toisena 1970 Britanniassa Harvestin ja Yhdysvalloissa Capitolin julkaisemana ilmestynyt Atom Heart Mother on Pink Floydin viides studioalbumi. Abbey Road -studioilla Lontoossa nauhoitettu pitkäsoitto oli yhtyeen kotimaassa sen ensimmäinen listakärkeen noussut albumi. Yhdysvalloissa Atom Heart Mother saavutti sijan 55. ja myi lopulta kultalevyn oikeuttavan määrän. Remasteroidut cd-versiot Atom Heart Motherista ilmestyivät sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa vuosina 1994 ja 2011. Albumin nimikappaleesta Ron Geesin vastaanotti Roger Watersin lisäksi harvinaislaatuisen kirjoituskrediitin. Hipgnosiksen käsialaa oleva albumin kansi oli Pink Floydin uralla ensimmäinen, jossa yhtyeen nimeä ei mainittu, eikä yhtyeen jäseniä nähty albumin kansikuvassa. Mainittua käytäntöä Pink Floyd ryhtyi hyödyntämään pitkälti 70-luvulla ja myös myöhemmin. Atom Heart Motherin saavuttamasta suosiosta huolimatta Waters ja Dave Gilmour ovat myöhemmin ilmaisseet albumiin kohdistaneen tyytymättömyytensä. Vuonna 2008 Gilmour esitti joka tapauksessa Atom Heart Motherin nimikappaleen Geesinin kanssa. Atom Heart Motherin  nimikappaleesta koostuva albumin ykköspuoli on yhtyeen yhteissävellys ja kakkospuoli sisältää Watersin, Gilmourin ja Richard Wrightin käsialaa olevia yksittäisiä sävellyksiä. Pink Floyd esitti Atom Heart Motherin useampaan kertaan jo ennen albumin ilmestymistä. 28. huhtikuuta 1970 yhtye teki mainitusta teoksesta nauhoituksen sanfranciscolaista radioasemaa KQED:tä varten. Keikkakontekstissa Pink Floyd soitti Atom Heart Motherin Bath Festival of Blues and Progressive Musicissa 27. kesäkuuta ja Lontoon Hyde Parkin Blackhill's Garden Partyssä 18. heinäkuuta samaisena vuonna. Molemmissa konserteissa Pink Floydin peruskokoonpanoa täydensivät John Alldis-kuoro ja Philip Jones vaskiyhtye. Myöhäisempi, Pink Floydin itsenäisesti teoksesta soittama sovitus säilyi yhtyeen keikkasetissä vuoteen 1972 saakka. Vuonna 2013 Geesin julkaisi kirjan Flaming Cow, jossa hän kertoi omasta näkökulmastaan työskentelystään Pink Floydin kanssa Atom Heart Motherin levytys mukaan lukien.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiprogen edustajan vuoden 1969 esikoisalbumi

Yes:Yes

25. heinäkuuta 1969 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Yes on samannimisen brittiläisen, progressiivista rockia edustavan yhtyeen esikoisalbumi. Yes perustettiin kesällä 1968 ja se konsertoi ahkerasti Britanniassa esittäen sekä omaa tuotantoaan että voimakkaasti sovitettuja coverkappaleita. Alkuvuodesta 1969 yhtye solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja työsti Advision ja Trident- studioilla Lontoossa esikoisalbuminsa. Oman tuotannon lisäksi Yesin esikoisalbumi sisältää coverversiot The Byrdsin I See Yousta ja The Beatlesin Every Little Thingistä. Yesin esikoisalbumi saavutti myönteisiä arvioita sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta albumi ei ollut kaupallinen menestys ja se jäi vaille listamerkintää. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet Sweetness ja Looking Around. Remasteroidut versiot Yesin esikoisalbumista ilmestyivät vuosina 1994 ja 2003. Niistä jälkimmäinen sisälsi useita aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita, joiden joukossa on näkemys West Side Storysta napatusta Something's Comingista. Yes perustettiin vuonna 1968 ja yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Jon Anderson, basisti Chris Squire, kitaristi Peter Banks, rumpali Bill Bruford ja kosketinsoittaja Tony Kaye. Yesin nimellä yhtye soitti debyyttikeikkansa neljäs elokuuta 1968. Yhtyeen sovittamiin  coverkappaleisiin sisältyi niin rockia, poppia, funkia kuin jazzia. Bruford jätti yhtyeen väliaikaisesti keskittyäkseen yliopisto-opintoihinsa, mutta marraskuussa 1968 yhtyeen kokoonpano palasi ennalleen. Levy-yhtiön löytämistä varten manageri Roy Flynn ja musiikkiteollisuuden kykyjenetsijä Frank Fenter varmistivat Yesille koe-esiintymisen Atlantic Recordsin Ahmet Ertegunille Lontoossa Speakeasy-clubilla. Esiintymisestä tuli menestys ja maaliskuussa 1969 lehdistössä ilmoitettiin yhtyeen mainitun levy-yhtiön kanssa solmimasta sopimuksesta. Yes nauhoitti esikoisalbuminsa keväällä 1969 pääosin Advision-studioilla, mutta myös Trident-studioilla tehtiin joitakin nauhoituksia. Anderson ja Banks muistavat yhtyeen olleen studiossa yhden ja neljän viikon välein. Nauhoituksiin osallistuivat tuottaja Paul Clay ja insinööri Gerald Chevin ja Trident-studioilla John Anthony. Nauhoituksissa kohdatttiin teknisiä ongelmia esimerkiksi Kayen Hammond-urkujen toimivuuden osalta. Bruford soitti ensi kertaa professionaalissa studioympäristössä. Yesin esikoisalbumin kappaleista Beyond and Before oli Squiren ja Clive Baileyn käsialaa. Kaksikosta jälkimmäinen oli vaikuttanut kitaristina ja solistina yhtyeessä Mabel Greer's Toyshop, joka oli Yesiä edeltänyt rockyhtye. Yhtye avasi livekeikkansa mainitulla, kolme-osaisia harmonioita sisältävällä kappaleella. Looking Around säilyi eräänä Squiren suosikkikappaleista albumilla. Kappaleen levytyksessä yhtyeellä oli epävarmuutta siitä, missä sävellajissa biisi kulki. Sweetness oli ensimmäinen Andersonin ja Squiren yhteistyötä edustanut kappale. Se pääsi mukaan vuonna 1998 valmistuneeseen komediadraamaan Buffalo 66, joka oli ensimmäinen Vincent Gallon ohjaama elokuva. Survival edusti albumin kappaleista koko yhtyeen yhteistyötä. Yesin esikoisalbumin Kanadassa ja Yhdysvalloissa julkaistuissa painoksissa kannessa nähdään puhekuplassa olevan Yes-tekstin sijaan yhdysvaltalaisen valokuvaajan David Gahrin  käsialaa oleva ja Fulhamin arkkitehtuurisessa keskuksessa otettu yhtyekuva.Yhdysvaltalaisista aikakauslehdistä Yesin debytti vastaanotti myönteiset arviot Arizona Republicissa ja Post-Crescentissä. Myös Rolling Stonen Lester Banks arvioi Yesin debyytin varsin positiivissävyisesti.