Neljäs maaliskuuta 1951 syntynyt Chris Rea on brittiläinen rockin ja bluesin parissa ensisijaisesti operoiva laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Hän on tullut tunnetuksi tunnistettavasta lauluäänestään ja slidekitaroinnistaan. Teoksen British Hit Singles & Albums mukaan Rea oli yksi 80-luvun lopun suosituimmista laulaja/lauluntekijöistä ja Euroopassa hänestä tuli varsin suosittu jo ennen kuin single The Road to Hell (Part 2), joka oli järjestyksessään Rean 18. singlemenestys, nousi Britannian singlelistalla top teniin. Rean pitkäsoitoista The Road to Hell ja Auberge ovat nousseet brittien albumilistan kärkeen. Brit Awardseissa Rea oli ehdolla parhaan brittiläisen miesartistin Grammyn vastaanottajaksi vuosien 1988 ja 1990 välillä. Hänen muista singlemenestyksistään mainittakoon pikaisesti I Can Hear Your Heartbeat, On the Beach, I'm Working On It, Auberge, Looking for the Summer ja Nothing to Fear. Yhdysvalloissa Rea on parhaiten tunnettu vuoden 1978 satoa edustavasta hitistään Fool (If You Think It's Over), joka saavutti Billboardin listalla sijan 12. ja pysytteli kolmen viikon ajan Adult Contemporary-listan kärjessä. Mainitun menestyksen ansiosta Rea oli ehdolla vuoden 1979 parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Jo vuoteen 2009 mennessä hänen levyjään oli myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Christopher Rea syntyi Middlesbroughissa italialaiselle isälle ja irlantilaiselle äidille. Ensimmäisen kitaransa Rea osti parikymppisenä. Kitaransoiton osalta hän oli itseoppinut ja keskeisiin vaikuttajiin luketuivat Muddy Watersin ja Sonny Boy Williamson II:n kaltaiset bluesartistit. Vuonna 1973 Rea liittyi paikalliseen yhtyeeseen Magdalene, jonka varhaisempiin jäseniin oli kuulunut Deep Purpleen liittynyt David Coverdale. Rea kirjoitti kappaleita yhtyeen ohjelmistoon ja seuraavaksi hän perusti yhtyeen The Beautiful Losers, joka vuonna 1973 vastaanotti Melody Makerin parhaan tulokkaan palkinnon. Rea varmisti soolodiilin itsenäsen Magnet Recordsin kanssa ja hänen ensimmäinen soolosinglensä oli vuonna 1974 ilmestynyt So Much Love. The Beautiful Losers lopetti toimintansa vuonna 1977. Samana vuonna Rea oli mukana Hank Marvinin sooloalbumilla The Hank Marvin Guitar Syncicate ja vieraili Catherine Howen ep:llä The Truth of the Matter. Rea nauhoitti myös ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1977, mutta Magnetin perustajiin kuuluneen Michael Levyn mukaan nauhoitukset kirjaimellisesti poltettiin ja ne aloitettiin alusta, sillä edelliset lopputulokset eivät vanginneet artistin koko talenttia. Rean ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1978 ilmestynyt ja Gus Dudgeonin tuottama Whatever Happened to Benny Santini? Sen otsikko oli viittaus Benjamin Santiniin, taiteilijanimeen, jota Rea oli ehdottanut levy-yhtiön oltua sitä mieltä, ettei hänen oikea nimensä soundannut tarpeeksi iskevältä. Billboardin Hot 200 -listalla albumi saavutti sijan 49. ja listaviikkoja pitkäsoitolle kertyi 12. Ensimmäinen albumilta poimittu single Fool (If You Think It's Over) oli Yhdysvalloissa Rean suurin menestys, mutta Britanniassa se saavutti ainoastaan sijan 30. toisella julkaisukerrallaan. Kappaleen kokonaismenestys oli Magnet Recordsin läpimurto ja ensimmäinen top ten-menestys Yhdysvalloissa. Samalla Reasta tuli yhtiön suosituin artisti. Koska hän sattui soittamaan debyyttihitillään pianoa, levy-yhtiö rinnasti Rean usean vuoden ajan virheellisesti pianoa soittavaksi laulaja/lauluntekijäksi esimerkiksi Billy Joelin ja Elton Johnin tavoin. Dudgeon tuotti myös Rean seuraavan studioalbumin, vuonna 1979 ilmestyneen pitkäsoiton Deltics. Sitä seuranneella, vuonna 1980 julkaistulla albumilla Tennis Rea hyödynsi Middlesbroughista kotoisin olleita muusikoita ja albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Vuonna 1982 ilmestyi Chris Rean nimeä kantanut albumi. Kaikki mainitut pitkäsoitot jäivät Britanniassa top 50:n ulkopuolelle ja singleistä parhaiten menestynyt Diamonds saavutti sijan 44. Myöhemmin Rea on maininnut työstäneensä mainitut albumit tuottajien, jotka poistivat blueselementit hänen musiikistaan, mieltymysten mukaan. Kun Realle selvisi, että Dudgeon ansaitsi enemmän kuin hän itse, Rea vaihtoi managementtia ja teki clubikiertueen Britanniassa. Sitä seurasi 60 keikasta koostunut kiertue kanadalaisen Saga-yhtyeen lämmittelijänä.
Yllättäen Rean viidennestä albumista Watersign muodostui menestys Euroopassa ja Irlannissa ja se myi yli puoli miljoonaa kappaletta muutamassa kuukaudessa. Albumilta poimittu single I Can Hear Your Heartbeat nousi top 20:een ympäri Eurooppaa. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi Wired to the Moon nousi Rean levyistä ensimmäisenä Britanniassa top 40:ään ja saavutti sijan 35. Erityisen suosituksi Rea muodostui Saksassa, missä yleisö oli musiikki-, eikä imago-orientoitunutta. Vuonna 1985 ilmestynyt ja miljoonamyyntiin yltänyt albumi Shamrock Diaries ja siltä poimitut singlet Stainsby Girls ja Josephine tekivät Reasta viimein suositun artistin myös Britanniassa.Vuosina 1986 ja 1987 ilmestyneet Rean albumit On the Beach ja Dancing with Strangers ylsivät myös miljoonamyyntiin ja jälkimmäiseltä poimittu single Let's Dance oli Rean ensimmäinen top 20-hitti Britanniassa. Itse pitkäsoitto nousi saarivaltakunnassa kakkossijalle ja sen nousun kärkeen esti ainoastaan Michael Jacksonin Bad. Vuonna 1986 Rea lämmitteli The Banglesin kanssa Queenin Slane-konserttia arviolta 80 000:n hengen yleisölle. Vuonna 1987 Rea myi Dancing with Strangers-kiertueellaan ensi kertaa täyteen stadioneita, muun muassa Wembley Areenan kahdesti ja hän esiintyi myös Japanissa. Keväällä 1987 Rea konsertoi ensi kertaa Australiassa. Vuonna 1988 ilmestynyt Rean ensimmäinen kokoelma-albumi New Light through Old Windows nousi Britanniassa viidenneksi ja ylsi niin ikään miljoonamyyntiin. Pitkäsoitolla oli joitakin uusioversioita Rean vanhoista singleistä, mutta myös uutta tuotantoa, josta Working On It nousi Billboardin Mainstream Rock Tracks -listan kärkeen ja On the Beachin uusioversio Adult Contemporary-listalla top teniin. Albumin julkaisua seurasi 45 konsertista koostunut kiertue. Rean kymmenennestä studioalbumista muodostui hänen lopullinen läpimurtonsa. Vuonna 1989 ilmestynyt The Road to Hell nousi Britanniassa listakärkeen ja vuoteen 2004 mennessä albumi oli myynyt nelinkertaisesti platinaa. Yhdysvalloissa albumin listasijoitukseksi jäi 107. Sen nimikappale saavutti Mainstream Rock -listalla yhdennentoista sijan ja albumin kappaleista Texas sai osakseen merkittävää radiosoittoa. Britanniassa Road to Hell oli Rean ainoa top teniin noussut single. Joulukuussa 1989 Rea oli mukana Band Aid II:n singlellä Do They Know It's Christmas. Artistin vuonna 1991 ilmestynyt albumi Auberge nousi Britanniassa listakärkeen ja oli menestys myös muualla Euroopassa. Sen nimikappale oli Britanniassa top 20 -hitti. Rean vuonna 1992 ilmestynyt albumi God's Great Banana Skin nousi Britanniassa neljänneksi ja siltä poimittu single Nothing to Fear top 20:een. Vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi Espresso Logic nousi top teniin ja siltä poimittu single Julia oli Rean viimeinen top 20-menestys. Vuonna 1994 ilmestynyt Rean Best of-kokoelma nousi brittilistalla kolmanneksi. Soundtrackalbumi La Passionen jälkeen Rean seuraava studioalbumi, vuonna 1998 ilmestynyt The Blue Cafe oli artistin ensimmäinen viiteen vuoteen ja se nousi top teniin. Seuraavana vuonna ilmestynyt elektroninen albumi The Road to Hell: Part2 ilmestyi kymmenen vuotta The Road to Hellin jälkeen, mutta ei savuttanut Britanniassa top 40:ää. Vuonna 2000 ilmestynyt King of the Beach menestyi paremmin ja nousi top 30:een.
Toivuttuaan sairasteluistaan Rea vapautti itsensä levy-yhtiönsä odotuksista, perusti Jazzee Blue -levy-yhtiön ja palasi vuonna 2002 sille levyttämällään albumilla Dancing Down the Stony Road, jolla hän teki paluun bluesjuurilleen. Albumi saavutti sijan 14. ja myi kultaa. Mainittua pitkäsoittoa seurasivat vuosina 2003 ja 204 albumit The Hofner Blue Notes ja The Blue Jukebox. Helmikuussa 2008 ilmestynyt The Return of the Fabulous Hofner Bluenotes sisälsi 38 kappaletta kolmella cd.llä. Lisäksi ilmestyi kahden kymppituumaisen vinyylin versio, jossa vinyyli sisälsi yhden cd:n verran musiikkia. Boxin mukana seurasi kovakantinen kirja, joka sisälsi Rean maalauksia ja valokuvia eri aikakausilta. Albumin julkaisua seurasi kiertue Euroopassa. Sen aikana Rea konsertoi useissa paikoissa Britanniassa, muun muassa Lontoon Royal Albert Hallissa. Lokakuussa 2009 ilmestynyt kokoelma-albumi Still So Far to Go sisälsi Rean tuttuja ja tuntemattomampia hittejä sekä kappaleita hänen blueskaudeltaan. Mukana oli myös kaksi uutuuskappaletta; Come So Far, Yet Still So Far to Go sekä balladi Valentino. Albumi nousi kahdeksanneksi ja saavutti kultalevyn. Tammikuussa 2010 Rea aloitti sen tiimoilta kiertueen Euroopassa. Erikoisvieraana oli irlantilaismuusikko Paul Casey ja kiertue päättyi huhtikuun viidentenä Belfastin Waterfront Halliin. Syyskuussa 2011 ilmestynyt boxi Santo Spirito Blues sisälsi dvd:llä kaksi Rean kirjoittamaa ja ohjaamaa elokuvaa. Mukana seurasi myös kolme cd:tä, joista kaksi sisälsi elokuvien musiikkia ja kolmas oli mukana seuranneen studioalbumin pelkistetty versio. Boxin tiimoilta tehty kiertue alkoi kolmas helmikuuta 2012 Hampurista ja kiertue vieraili myös Puolassa, Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Sveitsissä, Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa. Kiertueen Britannian osuus käynnistyi maaliskuun puolivälissä ja päättyi huhtikuun viidentenä Lontooseen Hammersmith Apollossa. Marraskuussa 2014 Rea teki kiertueen Euroopassa otsikolla The Last Open Road Tour. Sen Britannian osuus alkoi joulukuun ensimmäisenä Manchesterista ja päättyi samaisen kuun 20. päivä Lontoon Hammersmith Apolloon. Rea esiintyi myös vuoden 2014 Montreuxin Jazz-festivaaleilla. Syyskuussa 2017 ilmestyi Rean 24. albumi Road Songs for Lovers, jonka tiimoilta hän teki kiertueen Euroopassa loka-joulukuussa mainittuna vuonna. 18. lokakuuta 2019 Rhino julkaisi kahden cd:n versiot Rean menestysalbumeista Shamrock Diariesista Aubergeen. Kyseisten albumien kappaleista mukana oli remiksejä, ennenjulkaisemattomia liveversioita, single-edittejä ja pidennettyjä versioita. Niitä edelsi neljäs lokakuuta 2019 julkaistu tuhannen kappaleen rajoitettu painos nimeltä One Fine Day, joka koostui yhdestä lp:stä ja yhdestä cd:stä. Se sisälsi ennenjulkaisematonta materiaalia, joka oli taltioitu vuonna 1980 Chipping Norton Recording-studioilla. 20. marraskuuta 2020 ilmestyi triplacd-kokoelma Era 1:1978-1984. Se koostuu singlejen a- ja b-puolista, kappaleiden vierakielisistä versioista ja lisäksi kakkoscd sisältää kokonaisuudessaan One Fine Day -pitkäsoiton .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti