keskiviikko 31. elokuuta 2016

Torstain terävä:Billy Prestonin vuoden 1969 merkittävä sooloalbumi


Billy Preston:That’s The Way God Planned It

Elokuussa 1969 Apple Recordsin julkaisemana ilmestynyt That’s The Way God Planned It on amerikkalaismuusikko Billy Prestonin neljäs studioalbumi. Se julkaistiin Prestonin osallistuttua The Beatles-hitti Get Backin levyttämiseen ja pitkäsoiton tuotannosta vastasikin George Harrison. Albumin nimikappaleen lyhennetystä singleversiosta muodostui hitti, kun se julkaistiin Britanniassa. Harrisonin lisäksi albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon Keith Richards, Doris Troy sekä Eric Clapton, joista viimeksi mainittu pääsee sooloilemaan täydeltä laidalta pitkäsoiton nimikappaleessa. Derek Taylorin originaalin vinyylijulkaisun takakanteen kirjoittamat kansitekstit ylistivät Prestonia Apple Recordsin kyseisen vuoden löydöksi. Apple Recordsin vuoteen 2010 ajoittuneiden uudelleenjulkaisujen esiarvioissa Rolling Stonen David Fricke kohotti That’s The Way God Planned Itin viiden parhaan sellaisen Apple-albumin joukkoon, joista The Beatles ei vastannut. Pitkäsoiton haltioituneen nimikappaleen Fricke toteaa olevan laadukkainta Prestonin levyttämää tuotantoa, vaikka artisti tulikin saavuttamaan 70-luvulla vielä suurempia singlemenestyksiä. That’s The Way God Planned It- pitkäsoitolla Preston versioi sekä Bob Dylania She Belongs to Me – raidan että W C Hardya Morning Star – kappaleen näkemystensä myötä. Albumin huippuhetkiin lukeutuva Everything’s Alright edustaa Prestonin ja Doris Troyn yhteistyötä. Myös Blues & Soul – musiikkilehteen kirjoittanut Sharon Davis ylisti That’s the Way God Planned Itiä ja mainitsi albumin olevan varsin arvokas julkaisu, joka muistuttaa Prestonin huomattavasta ja korvaamattomasta vaikutuksesta musiikkiin. Vuosina 1991 ja 2010 julkaistuilla albumin uusintapainoksilla bonusraitoina olivat nimikappaleen vaihtoehtoisen version lisäksi Through All Times sekä As I Get Older, joista jälkimmäinen edusti Prestonin ja Sly Stonen yhteistyötä. Uusintapainoksista tuoreempi sisälsi lisäksi edelliseltä puuttuneen extrakappaleen Somethings’ Got to Change.

tiistai 30. elokuuta 2016

Keskiviikon klassikko:Kitaristivirtuoosin luotsaaaman amerikkalaisyhtyeen merkittävä debyytti



Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Texas Flood

13. kesäkuuta 1983 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Texas Flood on amerikkalaisen rockyhtyeen Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoispitkäsoitto. Nimensä se otti kyseisellä albumilla mukana olevasta samannimisestä coverkappaleesta, jonka originaalinäkemyksestä oli vuonna 1958 vastannut blueslaulaja Larry Davis. Yhtyeen itsensä sekä äänitysinsinööri Richard Mullenin tuottama albumi äänitettiin ainoastaan kolmen päivän aikana Jackson Brownen äänitysstudiossa Los Angelesissa. Stevie Ray kirjoitti itse kuusi yhtyeensä esikoisalbumin kymmenestä kappaleesta. Pitkäsoiton avausraidasta Love Struck Baby tehtiin myös musiikkivideo ja se saavutti mainittavaa rotaatiota MTV:llä ilmestymisvuotenaan 1983. Vuonna 1999 Texas Floodista julkaistiin uusintapainos, joka sisälsi viisi bonusraitaa, näiden joukossa haastatteluosuus sekä kolme livebiisiä, jotka oli taltioitu 23. syyskuuta 1983 The Palacessa, Kaliforniassa. Vuonna 2013 Texas Floodista ilmestyi tuplacd-versio, joka juhlisti pitkäsoiton 30-vuotista olemassaoloa. Sen ykköscd sisälsi originaalin albumin yhdellä bonuskappaleella, Tin Pan Alley, vahvistettuna. Kyseinen raita oli jo mukana vuoden 1999 uusintajulkaisulla. Kakkoscd sisältää ennen julkaisemattoman täyspitkän konsertin, joka oli taltioitu 20. lokakuuta 1983 Ripleyn Music Hallissa, Pennsylvaniassa. Heinäkuussa 1982 Vaughan ja Double Trouble olivat esiintyneet Montereyn Jazz – festivaaleilla ja herättäneet muusikko Jackson Brownen kiinnostuksen. Tämä tarjosi yhtyeelle mahdollisuuden käyttää Los Angelesissa sijainnutta kotistudiotaan ilmaiseksi kolmen päivän ajan. Vaughan ja Double Trouble hyväksyivät tarjouksen ja nauhoittivat demon. Sen kuuli esimerkiksi Bob Dylanin, Aretha Franklinin ja Bruce Springsteenin löytäjäksi tulkittavissa oleva levytuottaja John H Hammond. Hän esitteli demon Epic Recordsin johtohahmolle Greg Gellerille ja järjesti levytyssopimuksen kyseisen yhtiön kanssa. 

Täysipainoisesti ainoastaan kahdessa päivässä (ensimmäinen studiopäivä kului ensisijaisesti laitteiston pystyttämiseen) äänitetty Texas Flood miksattiin ja masteroitiin New Yorkissa. Vuoden 1983 kesäkuusta samaisen vuoden joulukuuhun Stevie Ray Vaughan and Double Trouble konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa Texas Floodia promotoiden. 11. heinäkuuta kyseisenä vuotena yhtye konsertoi Toronton El Mocambossa ja vuonna 1999 Sony julkaisi kyseisen konsertin dvd:nä. 22. elokuuta 1983 Stevie Ray & Double Trouble soitti loppuunmyydyn konsertin Kalifornian The Palacessa. Se lähetettiin King Biscuit Flower Hourissa ja kolme kappaletta kyseisestä konsertista pääsi mukaan Texas Floodin uudelleenjulkaisulle. Kiertueen Euroopan-osuuden, jolla yhtye soitti esimerkiksi Readingin festivaaleilla, päätyttyä Stevie Ray Vaughan and Double Trouble palasi Yhdysvaltoihin ja soitti 17 konserttia The Moody Bluesin lämmittelijänä. Singleformaatissa Texas Floodilta julkaistiin Pride and Joy sekä Love Struck Baby. Niistä ensin mainittu saavutti sijan 20. Mainstream Rock Tracks – listalla. Ilmestyessään albumi saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arvostelut. Esimerkiksi Texas Monthlyn mukaan Stevie Ray oli jännittävin Teksasista esiin noussut kitaristi sitten Johnny Winterin. Billboardin listalla Texas Flood saavutti välittömästi sijan 38. Kanadassa albumi myi platinaa ja Yhdysvalloissa se saavutti puolen miljoonan yksikön myynnillään tuplaplatinaa.

maanantai 29. elokuuta 2016

Tiistain tukeva:Eräs rockin historian vaikutusvaltaisimmista albumidebyyteistä

Velvet Underground:Velvet Underground and Nico

The Velvet Underground & Nico on maaliskuussa 1967 Verve Recordsin julkaisemana ilmestynyt amerikkalaisen rockyhtyeen Velvet Undergroundin esikoisalbumi. Se oli äänitetty edellisen vuoden aikana Andy Warholin multimediakiertueen aikana. Velvet Undergroundin esikoisalbumi saavutti jo omana aikanaan huomiota lähes tabuaiheisilla teksteillään. Pitkäsoiton tekstit käsittelivät nimittäin esimerkiksi huumeiden käyttöä, prostituutiota, masokismia, sadismia ja seksuaalista poikkeavuutta. Vaikka Velvet Undergroundin debyytti jäi omana aikanaan lähes täysin vaille sekä kaupallista, että kriitikoiden huomiota, on siitä myöhemmin muodostunut eräs rockin historian vaikutusvaltaisimmista ja arvostetuimmista albumeista. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Velvet Underground & Nico sijoittui niinkin korkealle, kuin kolmanneksitoista. Vuonna 1982 muusikko Brian Eno mainitsi, että vaikka Velvet Undergroundin debyyttiä meni ensi alkuun kaupaksi ainoastaan 300 000 kappaletta, jokainen levyn ostajista perusti oman yhtyeensä. Velvet Underground & Nicon levytyksestä vastasi Velvet Undergroundin ensimmäinen professionaali lineup, jonka muodostivat Lou Reed, John Cale, Sterling Morrison ja Maureen Tucker. Saksalainen laulajatar Nico, joka oli esiintynyt yhtyeen kanssa sen managerin Andy Warholin kehotuksesta, oli leadvokalistina raidoilla I’ll Be Your Mirror, Femme Fatale ja All Tomorrow’s Parties ja lauloi taustoja Sunday Morningilla. Kyseessä oli myös Velvet Undergroundin tuonaikainen livekokoonpano. Suurin osa albumin kappaleista äänitettiin huhtikuun puolivälissä neljän päivän aikana Manhattanin Scepter-studioilla. Äänitysten jälkeen Columbia Recordsin myyntijohtajana toiminut  Norman Dolph pyrki hankkimaan Velvet Undergroundin asetaattilevylle jakelijan, mutta levy-yhtiöistä Columbia, Atlantic Records ja Elektra Records sanoivat ei.

Atlantic kieltäytyi tekstien huumeviittausten takia ja Elektraa ei miellyttänyt John Calen alttoviulun soitto. MGM Recordsin omistama Verve Records hyväksyi lopulta levytykset Columbian jättäneen tuottaja Tom Wilsonin ansiosta. Toukokuussa 1966 TTG – studioilla Hollywoodissa nauhoitettiin kolme kappaletta lisää, eli raidat I’m Waiting for the Man, Venus in Furs ja Heroin. Vielä samaisen vuoden marraskuussa Hollywoodin Mayfair Recording Studiossa olivat vuorossa singlekappaleeksi valitun Sunday Morningin äänitykset. Valtaosasta Velvet Undergound and Nicon tekstejä vastannut Lou Reed ei ollut aikeissa kirjoittaa valitsemistaan teemoista niiden shokkiarvon vuoksi. Reed oli esimerkiksi Raymond Chandlerin ja William S Burroughsin teosten ystävä ja hänen mielestään niiden sisällön saattoi mainiosti siirtää rockmusiikkiin. Lisäksi albumilta löytyy myös popmusiikille tunnusmaisempia teemoja, kuten esimerkiksi Nicon inspiroimassa I’ll Be Your Mirrorissa. Albumin musiikilliseen ilmeeseen vaikutti erityisesti useita tavanomaisesta poikkeavia instrumentteja hallinnut John Cale. Vajaa vuosikymmen ilmestymisensä jälkeen Velvet Underground & Nico alkoi saavuttaa huomattavan myönteisiä arvosteluja rockkriitikoiden taholta. Albumin vaikutus uudempaan rockmusiikkiin alettiin tunnustaa yleisesti. Populaarimusiikin vuoden 1998 tietosanakirjassa Colin Larkin kuvasi albumia voimakkaaksi kokoelmaksi, joka esitteli Reedin ratkaisevasti urbaaneja hullaantumisia, lumoutumista katukulttuuriin ja tirkistelyyn rajoittunutta amoralismia. Huhtikuussa 2003 Spin-aikakauslehti sijoitti Velvet Undergroundin debyytin 15 kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimman albumin listan kärkisijalle. Vuonna 2006 Q-lehden lukijat äänestivät sen sijalle 42. sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Samaisen vuoden heinäkuussa Observerin 50 musiikkia muuttaneen albumin listalla Velvet Underground & Nico sijoittui kärkeen. Tuottaja Tom Wilson jatkoi työskentelyä yhtyeen kanssa vuoden 1967 aikana ja hän toimi tuottajana yhtyeen seuraavana vuotena ilmestyneellä pitkäsoitolla White Light/White Heat.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Maanantain mainio:Erään southern rockin merkkipaalun upea debyytti


Molly Hatchet:Molly Hatchet

Syyskuun alussa 1978 ilmestynyt Molly Hatchetin nimeä kantanut esikoispitkäsoitto oli tyylikäs avaus erään southern rockin keskeisimpiin tekijöihin lukeutuvan yhtyeen repertuaarissa. Sen avauskappale Bounty Hunter tarjoaa tehokasta riffittelyä, terhakkaa sooloilua ja käynnistyy vokalisti Danny Joe Brownin Hell Yeah – huudahduksella. Gator Country hyödyntää edeltäjäänsä rönsyilevämpää kitaratyöskentelyä ja on tietynlaisesta leppeydestään huolimatta myös astetta svengaavampi. Myös melodisessa kokonaistoteutuksessaan onnistunut The Big Apple sisältää onnistunutta tuplakitarointia. The Creeper on inspiroituneessa riffittelyssään eräs Molly Hatchetin esikoisalbumin kaikkein onnistuneimmista raidoista. The Price You Pay jatkaa iskevän rokkauksen parissa ja hyödyntää instrumentaatiossaan myös huuliharppua. Debyytillään Molly Hatchet tekee kunniaa myös eräälle keskeisimmistä vaikuttajayhtyeistään coverkappaleen myötä. The Allman Brothers Bandin esikoislevyltä löytyvä Dreams versioituu verevästi nimellä Dreams I’ll Never See. I’ll Be Runnin’ jatkaa Molly Hatchetin ydinosaamisen alueella kitara- ja myös huuliharppuosastoa hyödyntäen. Vaikka yhtyeen vaikutteet olivat tässä vaiheessa vielä melko kapeat, oli se valitsemassaan genressä jo esikoislevynsä aikaan varsin pätevä yhtye. Cheatin Woman, joka taas ei ole Skynyd-cover, lukeutuu albumin kaikkein tiukimpiin rypistyksiin jopa hienoisilla heavyvaikutteilla ryyditettynä. Molly Hatchetin esikoisen päättää suorastaan unelmanomaisesti rullaava Trust an Old Friend. Kokonaisuutena albumi on vähintään yhtyeen tuotannon viiden laadukkaimman pitkäsoiton joukossa eikä se sisällä ainuttakaan slovarimpaa raitaa.

lauantai 27. elokuuta 2016

Sunnuntain extra:Eräs 60 -luvun rhythm and bluesin merkkiteoksista

Them:The Angry Young Them


Kesäkuussa 1965 ilmestynyt The Angry Young Them on irlantilaisen rockyhtyeen Themin esikoispitkäsoitto. Se muistetaan ensisijaisesti sittemmin varsin merkittävän soolouran luoneen Van Morrisonin varhaisena yhtyeenä. Yhdysvalloissa yhtyeen debyytti ilmestyi nimellä Them ja kappalelistansa osalta jonkin verran erilaisella sisällöllä  varustettuna. Kuten useiden Deccan julkaisujen tapauksessa, yhtyeen nimeä ei ollut mainittu albumin etukannessa ja takakannessa se esiteltiin nimeä Angry Young Them käyttäen. Themin esikoispitkäsoiton neljästätoista kappaleesta kuusi oli Van Morrisonin käsialaa olleita originaaleja. Niiden joukossa oli kiistattomaksi garagerockklassikoksi muodostunut Gloria. Mystic Eyesin tekstin Morrison improvisoi seitsemän minuutin instrumentaalijakson jälkeen. Levytysversioon kappaleesta on tosin säästynyt ainoastaan kahden ja puolen minuutin versio, jossa alkua ja loppua on feidattu raskaalla kädellä.  You Just Can’t Win on Dylan-henkinen, kullankaivajasta kertova kappale, jonka tekstissä on viittauksia useisiin Lontoossa sijaitseviin paikkoihin, kuten Camden Towniin. Little Girlin teemana oli koulupojan kiintymys 14-vuotiaaseen tyttöön ja If You and I Could Be as Two alkaa Morrisonin aggressiivisella irlantilaisaksentilla lausumalla puheosuudella. Bert Berns oli mukana kirjoittamassa kolmea albumin kappaleista ja covereista maininnan ansaitsee erityisesti erinomainen näkemys John Lee Hookerin slovarista Don’t Look Back, joka sisältää erään Morrisonin upeimmista vokaalisuorituksista. Themin debyytin jenkkiversion keskeisin kappalevalinta on singlehitti Here Comes the Night, jota Berns oli niin ikään ollut mukana kirjoittamassa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Lauantain pitkä:Brittiheavyn klassikon ensimmäinen suuri klassikko

Judas Priest:Sin After Sin

Sin After Sin on englantilaisen heavy metal –yhtye Judas Priestin kolmas, vuonna 1977 ilmestynyt pitkäsoitto. Kyseistä albumia voi monessakin mielessä pitää käänteentekevänä yhtyeen uralla. Kyseessä on nimittäin yhtyeen ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle tekemä albumi. Sen tuottamisesta vastasi Deep Purplen legendaarisesta Mark II – kokoonpanosta tuttu basisti Roger Glover ja tyylillisesti albumi sinetöi Judas Priestille tunnusomaisen heavytyylin. Kahdella yhtyeen aikaisemmalla  pitkäsoitolla Rocka Rolla sekä Sad Wings of Destiny orastaneet vaikutteet progressiivisesta ja bluesrockista olivat lähes poispyyhityt. Radiosoitosta albumilla pääsi nauttimaan sen covertuotantoa edustanut raaka näkemys folkrockin keskeisiin tekijöihin lukeutuvan Joan Baezin kappaleesta Diamonds and Rust. Judas Priestin kakkosalbumi Sad Wings of Destiny oli herättänyt CBS Recordsin huomion ja uuden managerinsa David Hemmingsin tukemana yhtye solmi levytyssopimuksen kyseisen yhtiön kanssa. Samalla entinen sopimus Gull-yhtiön kanssa päättyi ja yhtyeen kahdesta ensimmäisestä albumista sekä demoista tuli kyseisen yhtiön omaisuutta. Harjoitukset albumia varten tapahtuivat Pinewood – studioilla Lontoossa ja äänitykset käynnistyivät tammikuussa 1977 The Whon Rampant – studioilla Batterseassa. Äänitysten loppuvaiheessa Simon Philips korvasi Alan Mooren yhtyeen rumpalina. Diamonds and Rustin coverversio oli Roger Gloverin idea. Phillipsillä oli velvoitteita toisen yhtyeen kanssa ja kiertueelle rumpaliksi palkattiinkin Fancy-yhtyeen Les Binks, joka soitti tuplabassorumpuja ja kykeni toistamaan Sin After Sinin soundin keikkakontekstissa. Sin After Sinin tiimoilta Judas Priest teki ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa, jolla yhtye lämmitteli REO Speedwagonia sekä Foreigneria. Lisäksi yhtye soitti kaksi keikkaa Led Zeppelinin lämmittelijänä Oaklandissa Day on the Green – festivaalilla. Judas Priest avasi myös 1977 Superjamin ennen REO Speedwagonia ja Ted Nugenttia St. Louisin Bush Memorial Stadiumilla. Edellisiltä pitkäsoitoilta tutut progevaikuttteet olivat Sin After Sinillä läsnä vielä moniosaisen Sinnerin sekä Let Us Prey/Call for the Priestin kaltaisissa kappaleissa. Goottityyliä albumilla edustivat Last Rose of Summer sekä Here Come the Tears. Goottivaikutteita oli kuultavissa vielä Judas Priestin seuraavalla pitkäsoitolla Stained Classillä. Sin After Sinin kahdeksasta raidasta keikkastandardeiksi muodostuivat ainoastaan Sinner sekä cover Diamonds and Rust. Sin After Sinistä muodostui kohtuullinen menestys, sillä albumi saavutti brittilistalla 23 sijan. Kyseessä oli myös ensimmäinen Priestin yhdestätoista vähintään kultalevyksi myyneestä pitkäsoitosta. Tuplabasareineen ja nopeine kuudestoistaosanuotteineen Sin After Sinistä kehkeytyi merkittävä albumi, joka vaikutti osaltaan etenkin trashmetallin kehitykseen. Sen kappaleista Slayer versioi jo vuonna 1988 Dissidenti Aggressorin ja Arch Enemy teki coverin Starbreakeristä. Sin After Sin oli ensimmäinen Priestin vuonna 2001 ilmestyneistä, remasteroiduista ja bonuskappaleilla täydennetyistä cd-uudelleenjulkaisuista.

torstai 25. elokuuta 2016

Perjantain pohjat: Kissin aliarvostettu kolmas pitkäsoitto

Kiss:Dressed to Kill

Kissin varhaisessa diskografiassa yhtyeen kolmas pitkäsoitto Dressed to Kill ei nauti kahden edeltäjänsä; Kissin ja Hotter Than Hellin veroista arvostusta. Soundeiltaan Dressed to Kill saattaakin jättää toivomisen varaa, mutta kappalemateriaaliltaan sitä voi pitää jopa  edeltäjäänsä Hotter than Helliä vahvempana työnä.
Kolme ensimmäistä raitaa, eli Room Service, unohdettu pikkuhelmi Two Timer sekä Ladies in Waiting edustavat Kissin tuotannossa laadukasta keskitasoa, mutta sitten räjähtää. Ace Frehleyn käsialaa oleva ja Peter Crissin vokalisoima Getaway svengaa kiitettävällä intensiteetillä ja parivaljakon Paul Stanley/Ace Frehley tekemä Rock Bottom kipuaa Kissin varhaiskauden tuotannossa jo liki pitäen top teniin.
Stanleyn parhaita suorituksia albumilla edustaa radiohitiksi muodostunut C’mon and Love Me. Myös Anything for My Baby – raidalla on tarjottavanaan erinomainen kertosäe. She lukeutuu pitkäsoiton kaikkein iäkkäimpään antiin; olihan jo Kissin esiasteella Wicked Lesterillä kyseinen kappale ohjelmistossaan.
Jälleen Stanleyn kynästä oleva Love Her All I Can edustaa mainiosti rullaavaa rokkausta. Dressed to Killin päättää Kissin tunnuskappaleeksi ja samalla debyyttihitiksi muodostunut, Stanleyn ja Gene Simmonsin yhteistyötä oleva Rock N’ Roll All Nite, josta tosin muodostui menestys vasta Alive!-tuplalta poimittuna liveversiona.
Dressed to Kill päätti tyylikkäästi Kissin uran ensimmäisen luvun. Vaikka seuraavat kolme studioalbumia, eli Destroyer, studiolivenä toteutettu Rock and Roll Over sekä Love Gun, muodostuivat edeltävää trilogiaa suuremmiksi menestyksiksi, saattoi Kiss hyvinkin luoda laadukkaimmat albumikokonaisuutensa heti uransa alkajaisiksi.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Torstain terävä:Ken Hensleyn onnistunut soolodebyytti



Ken Hensley:Proud Words on a Dusty Shelf

Vuonna 1973 ilmestynyt Proud Words on a Dusty Shelf on Uriah Heepin kosketinsoittajan, keskeisimmän biisintekijän ja myös solistina ja kitaristina toimineen Ken Hensleyn esikoissooloalbumi. Se levytettiin joulukuun 1971 ja seuraavan vuoden joulukuun välisenä aikana. Uriah Heepin jäsenistöstä kyseisen albumin työstämiseen osallistui lisäksi rytmiryhmä, eli basisti Gary Thain ja rumpali Lee Kerslake. Kokonaisuutena kyseessä voi todeta olevan emoyhtyeelle tunnusomaista tyyliä rauhallisempi albumikokonaisuus, jonka instrumentaatiota hallitsevat akustinen kitara sekä piano. When Evening Comes käynnistää Hensleyn soolodebyytin melko rivakan kitaroinnin kera. Artistin taidot solistina tulevat välittömästi esiin ja kyseessä on tyylitajuisen melodian kannattelema rockpala, jossa Hensley pääsee myös sooloilemaan skebansa kanssa. From Time to Time edustaa aluksi akustisvoittoista Hensleyn upean vokalisoinnin hallitsemaa balladiosastoa. Rytmiryhmän päästyä mukaan kappaleessa hyödynnetään myös syntetisaattoria. A King Without a Throne on keskitempoinen ja pianovoittoinen, edelleen Hensleyn pettämättömän melodiantajun esiin tuova raita. Eräänlaisesta pitkäsoiton nimikappaleesta käyvä Proud Words rokkaa tuhdimmin ja emoyhtyeelle uskolliseen tyyliin. Itse asiassa jopa Ken Hensleyn vokalisointi muistuttaa kyseisellä raidalla Heep-solisti David Byronia ja vastaavasti kitarointi Heepin varsinaista keppimiestä Mick Boxia. Vielä lähemmäksi Uriah Heeppiä tyylillisesti päästään keskitempoisessa rockpalassa Fortune, joka vakuuttaa erityisesti mielikuvitusrikkaalla ja suorastaan dramaattisella sovituksellaan. Black Hearted Ladylla on tarjottavaan akustinen, polveileva kitarariffi, joka sopii osaltaan mainiosti sydänsuruja käsittelevään kappaleeseen. Go Down jatkaa onnistunutta operointia melodisen ja keskitempoisen materiaalin parissa. Pitkäsoiton rokkaavamman osaston huippuhetki lienee melodisuuden ja voiman oivallinen yhdistelmä Cold Autumn Sunday, josta muodostui myös ansaitusti suosikki FM- radioasemilla, ja jossa Ken pääsee perinteisempien ansioidensa lisäksi loistamaan myös kitaran varressa. Miellyttävän seesteisessä päätösraidassa The Last Time on slidekitaroineen jopa hienoista countryhenkeä. Hensleyn soolodebyytin ainoa hienoinen täytekappale on näkemys edellisenä vuotena Uriah Heepin pitkäsoitolla Magician’s Birthday julkaistusta pianoballadista Rain, jonka versio ei ratkaisevasti eroa Heepin näkemyksestä. Pienestä kauneusvirheestä huolimatta Hensleyn esikoisalbumi on kokonaisuutena varsin onnistunut ja monet artistin tuotantoa laajasti tuntevat kohottavat sen jopa aivan kärkikastiin emoyhtyeen klassisimpien albumien tavoin.