perjantai 31. tammikuuta 2020

Lauantain pitkä:Alicen vuoden 1973 jälkimmäinen pitkäsoitto

Alice Cooper:Muscle of Love


20. marraskuuta 1973 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Muscle of Love on seitsemäs originaalin Alice Cooper Bandin julkaisema albumi. Sen nauhoitusten aikaan Cooper antoi haastattelun, jonka mukaan kyseinen albumi merkitsi paluuta suorempaan rockilmaisuun runsaammin studion suomia mahdollisuuksia hyödyntäneiden School's Outin ja Billion Dollar Babiesin jälkeen. Muscle of Love oli lisäksi ensimmäinen Alice Cooperin pitkäsoitto sitten tähteyttä edeltäneen albumin Easy Action, jonka tuottamisesta Bob Ezrin ei vastannut. Vuonna 2011 antamassaan haastattelussa basisti Dennis Dunnaway paljasti syyn Ezrinin erottamiseen olleen se, että kitaristi Michael Bruce ei suostunut muuttamaan sovitusta kappaleeseen Woman Machine. Tuotantovastuun Muscle of Lovella jakoivat näin ollen Jack Douglas ja Jack Richardson. Circus-lehdelle antamassaan haastattelussa Cooper mainitsi Muscle of Loven tekstien liittyvän pitkälti urbaaniin seksuaalisuuteen. Big Apple Dreaming (Hippo) viittaa otsikossaan New Yorkin Hippotatamus-clubiin, jossa yhtye vieraili säännöllisesti.  Albumin nimikappale Muscle of Love kertoo Cooperin mukaan seksuaalisesta heräämisestä. Science fiction-aiheinen Woman Machine kertoo naisrobotista ja palautuu ajallisesti Alice Cooper Bandin varhaisvaiheisiin. Crazy Little Child kertoo nuorisorikollisesta ja Teenage Lament '74 nuoresta, joka yrityksistään huolimatta epäonnistuu onnellisuuden tavoittelussaan. Man with the Golden Gunia kaavailtiin samannimisen James Bond -elokuvan tunnuskappaleeksi, mutta se saapui hieman liian myöhään ja tunnariksi oli jo valittu Lulun esittämä kappale. Kitaristi Glen Buxtonilla oli Muscle of Loven äänittämisen aikaan omat ongelmansa ja niinpä albumilla kuultiin hänen sijaansa Dick Wagnerin ja Mick Mashbirin soittoa. Ilmestymisaikanaan Muscle of Love saavutti ristiriitaiset arviot, mutta esimerkiksi Creem-lehdessä julkaistussa arviossa albumia kehuttiin. Billboardin listalla Muscle of Love saavutti parhaimmillaan kymmenennen sijan ja myi kultalevyksi. Edeltäjänsä Billion Dollar Babiesin ykkössijaan ja platinamyyntiin verrattuna Muscle of Love tulkittiin silti jonkinasteiseksi pettymykseksi kaupallisesta aspektista tarkasteltuna. Albumin kappaleita on lisäksi esitetty konserteissa säästeliäästi. Ainoastaan Muscle of Loven nimikappaleesta on muodostunut standardi, sillä sitä on soitettu vuodesta 2004 eteenpäin ja aikaisemmin vuosina 1989 ja 1997. Teenage Lament oli ohjelmistossa vuosina 1996 ja 2004, mutta muilta osin Muscle of Loven kappaleita ei ole soitettu livenä vuoden 1974 jälkeen. Albumin biiseistä  Never Been Sold Beforea, Crazy Little Childia, Man with the Golden Gunia ja Woman Machinea ei ole soitettu milloinkaan livenä.

torstai 30. tammikuuta 2020

Perjantain pohjat:Eräs Etta Jamesin klassikkoalbumeista

Etta James:Tell Mama

Tell Mama on yhdysvaltalaislaulajatar Etta Jamesin kahdeksas studioalbumi. Se on hänen toinen Cadet Recordsin julkaisema albuminsa, jonka Rick Hall tuotti FAME-studioillaan Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Helmikuussa 1968 ilmestynyt pitkäsoitto oli Jamesin ensimmäinen Billboardin 200 -listan saavuttanut sitten vuoden 1964. Top teniin Tell Mamalta nousivat sen nimikappale sekä Security. Ne olivat Jamesin ensimmäiset kymmenen suosituimman joukkoon nousseet singlet niin ikään sitten vuoden 1964. Tell Mama -single nousi Billboardin listalla sijalle 23. ja siitä muodostui Jamesin suurin singlemenestys. Cover Otis Reddingin kappaleesta Security nousi myös poplistoilla 40 suosituimman joukkoon. Tell Mama -pitkäsoiton muihin coverversiointeihin lukeutuu näkemys Jimmy Hughessin kappaleesta Don't Lose Your Good Thing. Tell Mama -singlen b-puolella julkaistu ja myös itse pitkäsoitolta löytyvä I'd Rather Go Blind ei ollut aluksi menestys, mutta sittemmin kappaleesta on muodostunut eräs Jamesin levytysuran keskeisimmistä. 1990-luvulla MCA/Chess julkaisi Tell Mama -albumin uudelleen remasteroituna versiona. Myöhemmin Tell Mamasta ilmestyi vielä kymmenen bonuskappaletta sisältänyt versio. Niiden joukossa olivat coverit David Houstonin kappaleesta Almost Persuaed sekä Sonnyn ja Cherin hitistä I Got You Babe. Tell Mama -pitkäsoitto on yleisesti saavuttanut varsin myönteiset arviot ja se on kohotettu Jamesin Cadet Recordsille levyttämien albumien parhaimmistoon.

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Torstain terävä:Viimeinen David Byronin vokalisoima Heep-albumi

Uriah Heep:High and Mighty

Kesäkuussa 1976 ilmestynyt High and Mighty on viimeinen David Byronin vokalisoima Uriah Heepin studioalbumi. Tyylillisesti se eroaa voimakkaastikin yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta ajoittaisten voimakkaiden popvaikutteidensa vuoksi. High and Mightyn nauhoitukset tapahtuivat joulukuun 1975 ja seuraavan vuoden maaliskuun välisenä aikana. Heepin vakiotuottaja Gerry Bronilla oli muita kiireitä ja niinpä yhtye vastasi albumin tuotannosta itsenäisesti. High and Mightyn kymmenestä kappaleesta aina kahdeksan on täysin Ken Hensleyn käsialaa ja Weep in Silence sekä Footsprints in the Snow edustavat yhteistyötä Byronin tavoin Heepin High and Mightyn julkaisun jälkeen jättäneen basisti John Wettonin kanssa. Pitkäsoiton käynnistää Wettonin vokalisoima ja myös singleformaatissa julkaistu hardrockpala One Way Or Another. Weep in Silence kallistuu bluesiin ja kappaleesta julkaistiin myös pidempi versio High and Mightyn vuonna 2003 ilmestyneellä uusintapainoksella. Myös Ken Hensley nauhoitti Weep in Silencesta oman näkemyksensä. Pelkästään Byronin vokalisoinnilla käynnistyvä ja akustisen kitaran ja urkujen dominoima Misty Eyes edustaa High and Mightyn voimakkaasti popvaikutteista tuotantoa. Albumin ykköspuolen päättää progehtava balladi Midnight ja kakkospuolen käynnistää suorempaa rockilmaisua tarjoava Can't Keep a Good Band Down. Pianovoittoinen hardrockkappale Woman of the World julkaistiin singleformaatissa Saksassa. Footsprints in the Snow ja Can't Stop Singing ovat balladimaisia kappaleita ja niistä viimeksi mainittua on verrattu jopa The Beatlesin tuotantoon. Make A Little Love edustaa suoraviivaista rockia ja Confession on balladi, jossa Byronin vokalisointia säestää ainoastaan Hensleyn piano. Vuonna 2014 Sanctuary julkaisi High and Mightysta kahdeksan bonuskappaletta sisältävän version.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Small Facesin jälkimmäinen Decca-albumi

Small Faces:From the Beginning

Toinen kesäkuuta 1967 Deccan julkaisemana ilmestynyt From the Beginning on Small Facesin ensimmäinen kokoelma-albumi. Mainittu levy-yhtiö julkaisi sen Small Facesin siirryttyä Don Ardenin johtaman Immediate Recordsin artistiksi. Albumi sisältää Small Facesin Deccalle levyttämät singlemenestykset What'cha Gonna Do About It, Sha La La Lee, Hey Girl, yhtyeen ainoan listakärkeen nousseen singlen All Or Nothing sekä demoversionaan loppuvuodesta 1966 singleformaatissa  ilmestyneen kappaleen  My Mind's Eye. Muilta osin From the Beginning koostuu aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista, joista suuri osa on demoja. Kyseisistä kappaleista Small Faces levytti Immediatelle uudet versiot My Way of Givingistä ja Tell Me Have You Ever Seen Mestä. Ensin mainitun kappaleeen yhtye demotti aluksi solisti Chris Farlowea varten. Albumin uutuuksista Yesterday Today and Tomorrow sekä That Man ovat tavanomaisesta poiketen basisti Ronnie Lanen leadvokalisoimia. Vanha keikkasuosikki Baby Don't You Do It lukeutuu varhaisimpiin nauhoituksiin, sillä solistina kappaleessa on yhtyeen jo sen toisen singlen jälkeen jättänyt kosketinsoittaja Jimmy Winston. Tunnetuinta covertuotantoa albumilla edustavat näkemykset Del Shannonin Runawaystä ja Steve Marriottin todella sielukas tulkinta Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Mestä. Plum Nellie on Booker T and the MG's:in ohjelmistosta poimittu ja Ian McLaganin urkutyöskentelyn hallitsema instrumentaalinumero. Small Facesin sinänsä varsin onnistuneeseen ja rujoon debyyttiin nähden yhtyeen musiikillista profiilia laajentanut From the Beginning saavutti brittilistalla parhaimmillaan sijan 17.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Tiistain tukeva:Keskeisen jazzrockyhtyeen kakkosalbumi

Chicago:Chicago II

26. tammikuuta 1970 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Chicago II on jazzrockin parissa uransa aloittaneen Chicago-yhtyeen nimensä mukaisesti toinen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye julkaisi Chicago-nimellä. Esikoisalbuminsa yhtye oli nimittäin työstänyt nimellä Chicago Transit Authority. Debyyttilevyn tavoin myös Chicago II on tupla-albumi. Se saavutti kultalevyn jo ilmestymisvuotensa huhtikuussa ja myi platinalevyksi vuonna 1991. Yhdysvalloissa Chicago II nousi albumilistalla neljänneksi ollen Britanniassa ainoastaan kahta sijaa alempana. Albumilta poimittiin kolme top teniin noussutta singleä. Make Me Smile oli yhdeksäs, Colour My World seitsemäs ja 24 or 6 to 4 neljäs. Cash Boxin lukijat äänestivät Chicago II:n vuoden 1970 parhaaksi albumiksi. Pitkäsoitto julkaistiin myös nelikanavamiksauksena ja esimerkiksi 24 or 6 to 4:ssa Terry Kathilta oli tarjolla albumin perusversiolla kuulematonta kitaratyöskentelyä ja Wake Up Sunshinessa kosketinsoittaja/solisti Robert Lammilta erilainen viimeinen laulusäkeistö, joka sisältää erilaisen lyriikan. Vuonna 2002 Rhino Records julkaisi Chicago II:sta remasteroidun version, jonka bonuskappaleina olivat Make Me Smilen ja 25 or 6 to 4:n singleversiot. Vuonna 2002 Rhino julkaisi albumista DVD-audioversion. Brittiläinen tuottaja ja muusikko Steven Wilson remiksasi Chicago II:n originaaleista moniraitanauhoista. Rhino Records julkaisi mainitun version albumista 27. tammikuuta 2017. Vinyyliversio Kevin Grayn miksaamasta albumista julkaistiin samaisen vuoden elokuussa. Vuonna 2015 ilmestyneen Classic Rockin arvion mukaan kakkosalbumillaan Chicago murtautui valtavirran suosioon yhtyeen musiikillisen ilmaisun säilyessä silti edelleen rockin, funkin ja jazzin fuusiona. Albumin keskeisin teos on 13-minuuttinen ja trumpetisti James Pankowin kirjoittama kappalesikermä Ballet for a Girl in Buchannon. Siltä olivat kotoisin singlekappaleet Make Me Smile ja Colour My World. Kitaristi Terry Kath osallistui neljän klassistyylisen kappaleen kirjoittamiseen. Niistä kolmea oli lisäksi kirjoittamassa sovittaja, säveltäjä ja pianisti Peter Matz.  Chicago II:lla julkaistu Where Do We Go from Here? oli yhtyeen basistin Peter Ceteran ensimmäinen levytetty sävellys. Tupla-albumin tuotannosta vastasi James William Guercio, joka tuotti kaikkiaan 11 yhtyeen ensimmäistä albumia. Chicago II nauhoitettiin vajaan kuukauden aikana elokuussa 1969. Vaikka Chicago II saavutti ilmestymisaikanaan ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Chicago Sun Timesiin kirjoittanut Al Rudis mainitsi Chicagon toisen albumin vahvistavan yhtyeen olevan yksi jännittävimmistä, omaleimaisimmista ja valmiimmista olemassaolevista jazzrockyhtyeistä.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Maanantain mainio:Kitararockin kimara Kerubissa

Joensuun Kerubissa oli tammikuun viimeisenä viikonloppuna tarjolla neljän kitaravetoisen yhtyeen konserttien kimara Töminä-klubin ansiosta. Jopa Suomen tärkeimmäksi rockyhtyeeksi väitetty, solisti/kitaristi Jussi Pelkosen ja rumpali/solisti Aleksi Ripatin muodostama Ursus Factory tarjosi illan aluksi lähes tunnin setin tähänastista tuotantoaan. Ohjelmistoon sisältyi niin toistaiseksi julkaisematonta tuotantoa kuin iäkkäämpiä iskusävelmiä, kuten Oot pomo ja Rakastuin lesboon. Hei zombi -kappaleen aikana harjoitettu yleisönlaulatus tuotti kaivattua tulosta ja encorebiisissä lainattiin tarkoitushakuisesti Dr. Feelgoodin varhaistuotannon kirkkaimpiin helmiin lukeutuvaa She Does It Rightia.  Todennetun perusteella Ursus Factory on kehujensa väärti yhtye etenkin soitannollisesti. Ruotsalaisduo Shitkid vastasi illan vähiten kiinnostavasta keikasta. Kitaristin ja basistin vuorotteleva vokalisointi oli suhteellisen toimivaa ja kaksikon kappalemateriaali kallistui illan esiintyjistä voimakkaimmin popin suuntaan. Ainuttakaan todella iskevällä kertosäkeellä kruunattua ässäbiisiä ei  kokonaisuudesta silti noussut esiin. Joensuulaistaustaa omaava Luukas Oja osoitti reilun puolen tunnin huippuenergisellä setillään päteviä perusteita tähänastiselle hienoiselle hypetykselleen. Kitaristi/solisti Iita Ylönen ja solisti Jessica Kräkin ovat karismaattisia lavaesiintyjiä ja yhtyeen musisointi on tyylilajissaan pätevää. Kappalemateriaalista nousivat erityisen myönteisesti esiin Muijista, Ei on ei ja nimikappale Luukas Oja. Ylimääräisenä numerona Luukas Oja tarjoili kotimaisen rockelokuvahitin reilun parinkymmenen vuoden takaa. Joensuussa perustettu ja kotimaisen punkrockin klassikkoyhtyeisiin luokiteltavissa oleva Wasted joutui aloittamaan settinsä epäinhimillisen myöhään, mutta sisällytti reilun 40 minuutin kattaukseensa tyylisuunnassaan laadukkaimmillaan lähestulkoon muotovalioita, asiapitoisia ja myös kaivattavaa melodisuutta tarjoavia kappaleitaan tähänastisen uransa varrelta. Kokonaisuutena tarjolla oli energinen ja uskoa kitararockin tulevaisuuten vahvistanut musiikillinen ilta, jonka ainoasta hienoisesta pettymyksestä vastasi Shitkid.

Ursus Factory, Shitkid, Luukas Oja ja Wasted Kerubissa Töminä-klubilla 25. tammikuuta 2020.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Sunnuntain extra:Mountainin studio- ja livemateriaalia yhdistävä pitkäsoitto

Mountain:Flowers of Evil


Marraskuussa 1971 Windfallin ja Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Flowers of Evil on amerikkalaisen hardrockin kuninkuussarjaan lukeutuvan Mountain-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Sen ykköspuoli koostuu syyskuussa 1971 New Yorkin Record Plant -studioilla taltioiduista studioäänityksistä ja kakkospuoli sisältää liveäänityksiä, jotka on taltioitu New Yorkin Fillmore Eastissa 27. kesäkuuta 1971. Studiopuolen kappaleista erityisen onnistuneita ovat erinomaisen riffin varaan rakennettu Crossroader, mainiosti rullaava nimikappale Flowers of Evil sekä kestoltaan yli seitsenminuuttinen, upean melodinen päätösraita Pride and Passion, jossa myös Leslie West kitaroineen pääsee toden teolla ääneen. King's Chorale on ainoastaan reilun minuutin kestävä instrumentaalikappale ja tyylitajuisesti melodisempaa tuotantoa edustava One Last Cold Kiss tarjoaa säästeliäästi Westin kitaroinnin loistokkuutta. Flowers of Evilin livepuoli koostuu 25-minuuttisesta medleystä, joka sisältää muun muassa Westin kitarasoolon ja osia Chuck Berry -klassikosta Roll Over Beethoven sekä yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista Dreams of Milk and Honey, Variations sekä Swan Theme. Livetulkinnan Flowers of Evilillä saa osakseen myös Mountainin suurin singlehitti Missisippi Queen. Vaikkei Flowers of Evil laadullisesti kokonaisuutena ylläkään  Mountainin kahden edeltävän pitkäsoiton, Mountain Climbingin! ja Nantucket Sleighriden tasolle, pelkästään pitkäsoiton studioraidat riittävät tekemään albumista laadukkaan.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs blueskitarismin klassikoista

27. tammikuuta 1918 syntynyt ja 24. toukokuuta 1963 edesmennyt Elmore James oli yhdysvaltalainen blueskitaristi, solisti, biisintekijä ja yhtyeenjohtaja. Slidekitaran kuninkaaksi tituleerattu James tuli tunnetuksi ajan oloon nähden kovasta soittovolyymistaan. Hän syntyi Elmore Brooksin nimellä Missisippin Holmes Countyn Richlandissa. Hänen äitinsä oli 15-vuotias Leona Brooks ja isänsä todennäköisesti Joe Willie "Frost" James, jolta Elmore otti sukunimensä. Hän ryhtyi soittamaan 12-vuotiaana yksikielisellä instrumentilla. Teini-iässä James esiintyi tansseissa taiteilijanimillä Clean Head ja Joe Willie James. Vuoden 1942 paikkeilla hän meni naimisiin Minnie Maen kanssa. Jamesiin voimakkaasti vaikuttaneita artisteja olivat Robert Johnson, Kokomo Arnold sekä Tampa Red. Viimeksi mainitun repertuaarista Jamesin levytysohjelmistoon valikoitui useita kappaleita. Hänen taustayhtyeeseensä The Broomdustersiin päätyi Redin taustalta myös kaksi muusikkoa; pianisti "Little" Johnny Jones ja rumpali Odie Payne. Jamesin levytyskappaleista tunnetuimpiin lukeutuvaa Dust My Broomia on pidetty joko hänen itsensä tai Robert Johnsonin käsialaa olevana. Toisen maailmansodan aikaan James palveli Yhdysvaltain laivastossa. Vapauduttuaan hän asettui Mississippin keskiosassa sijainneeseen Cantonin kaupunkiin adoptioveljensä Robert Holstonin kanssa. Tämän sähkökaupassa työskennellessään James kehitti ainutlaatuisen sähköisen kitarasoundinsa. James aloitti äänitykset Trumpet Recordsille tammikuussa 1951. Hän soitti ainakin Sonny Boy Williamson II:n ja Willie Loven taustalla. Jamesin ensimmäinen levytys yhtyeensä johtajana oli kyseisen vuoden elokuussa taltioitu Dust My Broom, josta kehittyi seuraavana vuonna yllätyshitti R&B-listoilla. Ike Turnerin kautta Jamesin levy-yhtiöksi vaihtui Bihari brothers. Turneria kuultiin myös kitaristina ja pianistina joillakin Jamesin kyseiselle yhtiölle tekemillä varhaisilla levytyksillä. Kappaleesta I Believe muodostui hitti vuotta myöhemmin. James levytti useille Bihari Brothersin alamerkeille, kuten Flair Recordsille, Meteor Recordsille ja Modern Recordsille. Lisäksi hänen levytystensä julkaisijoina olivat Chess Records ja Mel Londonin Chief Records. James oli soolokitaristina Joe Turnerin R&B-listalla vuonna 1954 kymmenen suosituimman joukkoon nousseella kappaleella TV Mama. Vuonna 1959 James alkoi levyttää Bobby Robinsonin Fire Recordsille. Hänen mainitun aikakauden tunnetuimpiin levytyksiinsä lukeutuvat The Sky is Crying, My Bleeding Heart, Look at Younder Wall sekä Shake Your Moneymaker. James menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1963 Chicagossa. Hänen oli tarkoitus esiintyä mainittuna vuonna Euroopassa osana American Folk Blues Festivalia. James esitti bluesia varsin monipuolisesti esimerkiksi Muddy Watersin ja Howlin Wolfin tavoin, mutta hänen soundinsa oli autenttinen. Jamesilta saamansa vaikutteet ovat tunnustaneet esimerkiksi Hound Dog Taylor ja J. B. Hutto. Rockkitaristeista hänen diggareihinsa ovat lukeutuneet Rolling Stonesin Brian Jones, Canned Heatin Al Wilson ja Fleetwood Macin Jeremy Spencer. John Mayall levytti vuoden 1969 albumilleen Looking Back tribuuttikappaleen Mr James. The Allman Brothers Band on versioinut Jamesin kappaleet One Way Out ja Done Somebody Wrong. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble esitti konserteissaan useita Jamesin kappaleista. Niistä Sky is Crying päätyi myös yhtyeen levytysohjelmistoon, tosin Albert Kingin kappaleesta levyttämän version innoittamana. Blues-albuminsa kansikuvassa Jimi Hendrixin nähdään pitelevän kädessään Jamesin Best of -kokoelmaa.  Uransa alkuvaiheessa hän käytti myös taiteilijanimeä Jimmy James. Kappaleen Bleeding Heart Hendrix esitti Experiencen kanssa vuonna 1969 Lontoon Royal Albert Hallissa ja myös The Band of Gypsysin uuden vuoden  1970 konsertissa. Vaikuttajiinsa kuuluvaksi Jamesin on nimennyt Myös Frank Zappa ja Eric Burdonin vuonna 1982 ilmestynyt albumi Crawling King Snake sisältää kappaleen No More Elmore. Roy Buchananin vuonna 1974 ilmestyneeltä kakkospitkäsoitolta löytyy Tribute to Elmore James. Kyseinen kappale alkaa Jamesia tyylillisesti muistuttavalla slidekitarariffilllä ja kappaleessa hyödynnetään myös Jamesin tyyppistä soolotyöskentelyä.

torstai 23. tammikuuta 2020

Perjantain pohjat:Kouvolan kovien toinen minilp

Peer Günt:Bartender

Vuonna 1987 Kouvolan kovat, eli Peer Günt julkaisi mainitun vuoden keväällä ilmestyneen kolmannen täyspitkän albuminsa, eli yhtyeen suoraviivaisinta tuotantoa edustavan Good Girls Don't...:in lisäksi myös syksymmällä toisen minilp:nsä vuoden 1985 loppupuolella ilmestyneen Through the Wallin jatkoksi.  Bartender-niminen kuudesta kappaleesta koostuva levy sisältää kuuden ja puolen minuutin mittaisen pidennetyn miksauksen nimikappaleestaan ja toisena studiobiisinä on ennen julkaisematonta tuotantoa edustava Boogie Man Keeps Coming. Erityisen kiinnostavaksi Bartenderin tekevät kuitenkin sen kakkospuolella julkaistut ja Helsingin Tavastia-clubilla nauhoitetut neljä livenä taltioitua kappaletta. Good Girls Don't...-albumin hitti Bartender on mukana myös keikkatulkintana ja muita livebiisejä edustavat She Was Here for Rock N' Roll aikaisemmin mainitulta minilp:ltä Through the Wall sekä Let Her In ja Liqueur and Drugs Güntin lopulliselta läpimurtolevyltä Backseat. Viimeksi mainittua kappaletta väritetään myös ripauksella bluesklassikoa Baby Please Don't Go. Bartenderista julkaistiin myös kasettiversio, jonka molemmat puolet sisältävät minilp:n kaikki kuusi biisiä. Suomen virallisella albumilistalla Bartender saavutti parhaimmillaan kahdeksannen sijan. Erityisen merkittäväksi minilp:n tekevät sen livebiisit, jotka ovat ainoat viralliset levyllä julkaistut Peer Güntin keikkatallenteet 80-luvun osalta. Vuonna 2000 Good Girls Don't...:ista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jonka bonuksena on Bartender-minilp kokonaisuudessaan.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisyhtyeen myös lainamateriaalia sisältävä albumi

Van Halen:Diver Down

14. huhtikuuta 1982 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Diver Down on Van Halenin viides studioalbumi. Listaviikkoja pitkäsoitolle kertyi 65 ja vuoteen 1998 mennessä albumia oli pelkästään Yhdysvalloissa myyty neljä miljoona kappaletta. Diver Downin kokonaiskesto on vain hieman yli 31 minuuttia, mikä tekee siitä ajallisesti yhtyeen lyhimmän pitkäsoiton. Sen takakannessa on Richard Aronin 24. lokakuuta 1981  ottama kuva Van Halenin Tangerine Bowlista, Orlandosta soittamasta konsertista. Yhtye lämmitteli tuolloin Rolling Stonesia. Diver Downin 12 kappaleesta harvinaislaatuisesti jopa viisi edustaa coverversioita. Levy-yhtiö vaikutti osaltaan lainakappaleiden runsaaseen määrään. Lopetettuaan Fair Warning -albuminsa tiimoilta tekemänsä kiertueen Van Halenin oli tarkoitus kirjoittaa uutta materiaalia kaikessa rauhassa, mutta loppujen lopuksi Diver Down päädyttiin nauhoittamaan 12 päivässä. Lainakappaleista albumin päättävä Happy Trails löytyi yhtyeen vuoden 1977 satoa edustavilta demonauhoilta. Coverereista albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat Roy Orbisonin Pretty Woman, The Kinksin Where Have All the Good Times Gone ja Martha & The Vandellasin Dancing in the Streets. Mainitut kappaleet ilmestyivät myös singleformaatissa. Pretty Woman oli niistä menestynein ja kappaleesta työstettiin myös musiikivideo. Diver Downin omaa tuotantoa edustavista kappaleista Cathedralia Eddie Van Halen oli kirjoittanut yli vuoden ajan ja Secretsissä hän soitti Gibsonin 12-kielistä kaksikaulaista ja kappaleen kitarasoolo nauhoitettiin yhdellä otolla. The Full Bugin introssa David Lee Roth soitti sekä akustista kitaraa että huuliharppua.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Kissin 80-luvun päättänyt albumi

Kiss:Hot in the Shade

17. lokakuuta 1989 ilmestynyt Hot in the Shade on Kissin 15. studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista se sisältää kaikkein runsaimmin kappaleita, eli 15 biisiä. Myös albumin kokonaiskesto on Kissin historian pisin, eli lähes tunnin mittainen. Hot in the Shade on vuonna 1981 ilmestyneen Music from the Elderin jälkeen Kissin pitkäsoitoista ensimmäinen, joka sisältää Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin lisäksi myös jonkun muun yhtyeen jäsenen leadvokalisointia. Rumpali Eric Carr laulaa nimittäin leadia kappaleessa Little Ceasar. Hot in the Shade on lisäksi Kissin viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen Carr ehti osallistua täysipainoisesti ennen marraskuuhun 1991 ajoittunutta kuolemaansa. Edeltäjänsä, vuonna 1987 ilmestyneen albumin Crazy Nights tavoin Hot in the Shade sisältää muiden instrumenttien lisäksi myös koskettimia ja syntetisaattoreita. Silti kyseessä on Crazy Nightsia raskaammin rokkaava albumi, jonka kappalemateriaalista Boomerang sisältää jopa hienoisia speed metal -elementtejä. Ennen Little Ceasaria Carr oli ollut leadvokalistina Beth-kappaleen uudella, vuonna 1988 kokoelma-albumilla Smashes, Trashes and Hits ilmestyneellä versiolla. Fortressissa, Hollywoodissa kesällä 1989 nauhoitettu Hot in the Shade toteutettiin alhaisella budjetilla ja raa'an soundin säilyttämiseksi äänitysten pohjina hyödynnettiin kappaleista nauhoitettuja demoversioita, joita täydennettiin päällekkäisäänityksillä. Muutamilla albumin kappaleista, kuten Love's a Slap in the Face hyödynnettiin rumpukonetta. Tommy Thayer oli mukana kirjoittamassa Hot in the Shaden kappaleita Betrayed ja The Street Giveth And The Street Taketh Away. Vuonna 2002 hän otti pysyvästi Ace Frehleyn paikan Kissin kitaristina. Hot in the Shaden 15 kappaleesta ainoastaan viittä soitettiin keikkakontekstissa. Osittain Michael Boltonin käsialaa olleesta Foreverista muodostui pophitti ja  Kissin säännöllisesti soitettua keikkamateriaalia. Hide Your Heartia Kiss soitti vuonna 2014 40-vuotisjuhlakiertueellaan. Kolmesta Hot in the Shaden kappaleista työstettiin musiikkivideot. Niistä ensimmäinen oli Marty Callnerin ohjaama Hide Your Heart ja kaksi muuta Mark Rezykan ohjaamat Rise to It ja Forever.

maanantai 20. tammikuuta 2020

Tiistain tukeva:Kahden merkittävän brittiyhtyeen kitaristi ja muutakin

20. tammikuuta 1945 syntynyt Eric Michael Stewart on brittiläinen laulaja/lauluntekijä, multi-instrumentalisti ja levytuottaja, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Mindbendersissä vuosina 1963-1968 sekä 10 CC-yhtyeessä vuosien 1972 ja 1995 välllä. Vuodesta 1968 80-luvun alkuun Stewart lukeutui Stockportissa, Britanniassa sijainneiden Strawberry-studioiden omistajiin. Siellä hän työsti 10CC:n albumien lisäksi esimerkiksi Neil Sedekan ja Paul McCartneyn levyjä. 80-luvulla Stewart työskenteli aktiivisesti McCartneyn kanssa. Häntä kuullaan muusikkona tai biisintekijänä McCartneyn mainitulla vuosikymmenellä julkaisemilla albumeilla vuoden 1982 Tug of Warista vuonna 1986 ilmestyneeseen Press to Playhin. Vuodesta 1980 eteenpäin Stewart on julkaissut neljä sooloalbumia. 60-luvun alussa Stewartia pyydettiin liittymään yhtyeeseen Jerry Lee and the Staggerlees. Vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Emperors of Rhythm. Stewart oli yhtyeen jäsen kahden vuoden ajan ja alkuvuodesta 1963 hän oli Oasis-clubilla Manchesterissa Wayne Fontanan tehdessä koe-esiintymistään levy-yhtiön edustajalle. Fontanan kitaristi ja rumpali eivät ilmaantuneet paikalle ja niinpä tämä pyysi Stewartia ja rumpali Ric Rothwellia osallistumaan koesoittoon. Lyhyen treenauksen jälkeen kolmikko esitti kolme aikakauden hittikappaletta. Levy-yhtiön edustaja tarjosi Fontanalle levytyssopimusta sillä ehdolla, että häntä säestäneet muusikot muodostaisivat yhtyeen. Wayne Fontanan säestysyhtye oli The Jets, mutta koska olemassa oli toinen samanniminen yhtye, päädyttiin nimeen The Mindbenders, joka oli myös noihin aikoihin ilmestyneen elokuvan nimi. Wayne Fontana & The Mindbendersin musiikillisena tyylisuuntana oli aluksi rhytm and blues. Huhtikuussa 1965 ilmestynyt yhtyeen kuudes single The Game of Love nousi yhtyeen kotimaassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa jopa listakärkeen. Kyseisen singlen kakkospuoli Since You Been Gone oli Stewartin, Fontanan ja basisti Bob Langin käsialaa. Heinäkuussa 1965 ilmestyneen singlen It's Just a Little Bit Too Late kääntöpuolella julkaistu Long Time Comin' oli myös Stewartin ja Fontanan yhteistyötä. Yhtye konsertoi Yhdysvalloissa heinä-elokuussa 1965 Herman's Hermitsin kanssa. Yhteistyö Wayne Fontanan kanssa päättyi vuoden 1965 lopussa. Seuraavan vuoden alussa The Mindbenders nousi Britanniassa listakakkoseksi Stewartin vokalisoimalla singlellä A Groovy Kind of Love.  Myöhemmin vuonna 1966 yhtye saavutti top 20- menestyksen kappaleella Ashes to Ashes. Runsaasti aikaa laulunkirjoittamiseen käyttänyt Stewart havaitsi yhtyeen soittavan kappaleita, jotka alkoivat tyylilisesti etääntyä siitä materialista, jolla yhtye oli saavuttanut listamenestystä. Stewartin mukaan The Mindbenders ei tosi asiassa ollut lainkaan balladiorientoitunut yhtye. Loppuaikanaan yhtye joutui soittamaan suorastaan epäinhimillisiä keikkoja ja lopetettuaan toimintansa sen jäsenet eivät enää tavanneet toisiaan. Stewartin mukaan The Mindbendersin kanssa tehty työ oli jättänyt hänet taloudellisesti melko hyvään asemaan. Heinäkuussa 1968 Billy J. Kramerin kiertuemanageri Peter Tattersall kutsui Stewartin rahoittajaksi  Inner City -studioille, jotka sijaitsivat Stockportissa pienen levykaupan yläkerrassa. Toiseksi rahoittajaksi saatiin The Mindbendersin basisti Graham Gouldman ja tämä ja Stewart ryhtyivät yhteistyöhön kahden muun muusikon, Lol Cremen ja Kevin Godleyn kanssa. Manageri Giorgio Gomelsky oli kehittämässä projektia Marmalade Recordsilleen, ja nelikon oli tarkoitus työskennellä sen parissa. Joulukuussa 1969 solmittiin diili yhdysvaltalaisten Super K Productionsin tuottajien Jerry Kasenetzin ja Jeff Katzin kanssa. Stewartin, Gouldmanin, Godleyn ja Cremen oli tarkoitus kirjoittaa kolmen kuukauden ajan hittejä muille artisteille. Stewart, Godley ja Creme tuottivat heinäkuussa 1970 Philips Recordsin julkaiseman The Hotlegsin nimellä julkaistun singlen Neanderthal Man. Se nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 22. Vuonna 1970 seurasi albumi Thinks:School Stinks, jonka Stewart kuvaili olleen edellä aikaansa. Nimellä Doctor Father trio julkaisi toisen singlen Unbopo. Lokakuussa 1970 Hotlegs aloitti kiertueen Britanniassa The Moody Bluesin kanssa. Yhtyeen solistin/basistin John Lodgen sairastuttua kiertue keskeytettiin viiden keikan jälkeen. Hotlegsille ei löytynyt lisää töitä ja yhtye lopetti toimintansa. Alkuvuodesta 1972 yhdysvaltalaisartisti Neil Sedaka alkoi nauhoittaa albumiaan Solitaire Strawberry-studiolla. Hän hyödynsi Stewartia insinöörinään ja Gouldmania, Godleytä ja Cremeä taustayhtyeenään. Kyseisen pitkäsoiton saavuttama menestys rohkaisi kvartettia levyttämään omaa tuotantoaan ja julkaisemaan sen yhtyeenä. Stewartin ja Gouldmanin käsialaa olleesta kappaleesta Waterfall tehtiin demo, joka vietiin Applen studioille Lontooseen, missä Sedakan albumia oltiin parhaillaan masteroimassa. Kuukausia myöhemmin Applelta vastattiin ja ilmoitettiin, ettei kappaleessa ollut tarpeeksi kaupallista potentiaalia. Tuohon mennessä valmiiksi oltiin saatu Godleyn ja Cremen kirjoittama kappale Donna, jossa arveltiin olevan kaivattua potentiaalia. Stewart soitti tuottaja Jonathan Kingille, jonka hän tunsi The Mindbendersissä vaikutusajaltaan ja pyysi tätä kuuntelemaan kyseisen kappaleen. King innostui kappaleen hittipotentiaalista ja kiinnitti 10 CC:ksi nimeämänsä yhtyeen UK Records -yhtiölle. Viikkoja myöhemmin elokuussa 1972 julkaistusta singlestä tuli brittilistan kakkonen. Vuonna 1973 ilmestynyt yhtyeen debyyttialbumi sisälsi neljä kappaletta, joiden työstämiseen Stewart osallistui. Kaikkein eniten sävellyksiä syntyi Gouldmanin kanssa; kaksikko vastasi 10CC:n suurimpiin hitteihin lukeutuneista kappaleista Wall Street Shuffle, I'm Not in Love ja Art for Art's Sake. Godleyn ja Cremen jätettyä yhtyeen vuonna 1976 Stewartin ja Gouldmanin tiivis biisintekoyhteistyö jatkui seuraavien kuuden albumin ajan. Vuonna 1995 ilmestynyt pitkäsoitto Mirror Mirror sisälsi Stewartin ja Gouldmanin kummankin yksinään kirjoittamaa ja nauhoittamaa materiaalia, joka kuitenkin julkaistiin vielä 10CC:n nimellä. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Stewart ilmoitti jättävänsä 10CC:n lopullisesti ja on kieltäytynyt kaikista yhtyeen reunionia koskevista tarjouksista. Stewartin ensimmäiset sooloalbumit Girls ja Rooty Rooties ilmestyivät vuosina 1980 ja 1982. Kolmatta Do Not Bend saatiin odottaa vuoteen 2003. Tuottajana Stewart oli esimerkiksi John Lodgen ja Justin Haywardin 70-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla Blue Jays, kahdella Neil Sedakan pitkäsoitolla, eli vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla Facades ja seuraavana vuonna julkaistulla pitkäsoitolla Sad Cafe. Stewart tuotti myös Agnetha Fältskogin 80-luvun puolivälissä ilmestyneen albumin Eyes of a Woman. Stewart aloitti neljännen albuminsa Viva la Difference nauhoitukset jo 2006, mutta koska hän rakensi välillä studioon Ranskaan, kyseinen pitkäsoitto julkaistiin vasta alkuvuodesta 2009. Stewart itse kuvasi Viva La Differencen olevan Do Not Bendiä voimakkaammin 10 CC:n tyylistä tuotantoa sisältävä albumi.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Maanantain mainio:Merkittävä soulvokalisti ja biisintekijä

21. tammikuuta 1942 syntynyt ja toinen huhtikuuta 2003 edesmennyt Charles Edwin Hatcher, eli Edwin Starr oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka tuli 70-luvulla tunnetuksi Norman Whitfieldin tuottamista Motown-levy-yhtiön julkaisemista singlelevytyksistään. Niistä keskeisin on listakärkeen noussut ja 80-luvun puolivälin tienoilla myös Bruce Springsteenin versioima War. Starr syntyi Tennesseessä ja varttui Ohiossa. Ric Ticille ja Motown Recordsille levyttäessään hän asui Detroitissa. Hänen taustayhtyeensä tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Black Merda. Sen jäsenistä Hawkins ja Veasey soittivat suurimmalla osalla Starrin varhaisista Ric Tic Recordsille levyttämistä hittikappaleista. Warin lisäksi niistä olivat  erityisen tunnettuja 25 Miles ja Stop the War Now. 70-luvulle siirryttäessä Starr ryhtyi luomaan uraansa Britanniassa, missä hän toimi ensisijaisesti tuottajana. Starr aloitti solistin uransa vuonna 1957 perustamassaan doo wop-yhtyeessä The Future Tones. Hänen uransa kannalta ratkaisevaksi muodostui 60-luvun puolivälissä levytetty ja James Bond-elokuviin viitannut kappale Agent Dougle-O Soul. Starrin muista varhaisista hiteistä nostettakoon esiin Headline News, Backstreet sekä SOS (Stop Her on Sight) Starrin kirjoittama kappale Oh How Happy nousi yhtyeen The Shades of Blue levyttämänä Billboardin listalla sijalle 12. vuonna 1966. Kolme vuotta myöhemmin Starr teki kappaleesta oman levytyksensä Blinkyn kanssa. Starr oli leadvokalistina The Holidays-yhtyeen kappaleella I'll Love You Forever, joka saavutti sijan 12. R&B-listalla. Starrin tuottajien Johnny Bristol ja Harvey Fuqua kanssa kirjoittama 25 Miles saavutti kuudennen sijan sekä pop, että R&B-listalla vuonna 1969. Motown Recordsin julkaistua Stop Her on Sightin uudelleen vuonna 1968 kappale osoittautui originaalia Ric Tic-julkaisuaan suositummaksi ja se nousi Billboardin listalla yhdenneksitoista. Vuonna 1970 julkaistu kappale Time loi Starrille osaltaan mainetta keskeisenä northern soulin edustajana, jollaisena hänet edelleen muistetaan. Samana vuonna ilmestyi Starrin kolme viikkoa listakärjessä pysytellyt single War. Kappaleesta tuli kulttuurillinen merkkipaalu ja sitä on hyödynnetty myöhemmin esimerkiksi useiden elokuvien soundtrack-albumeilla. Kappale julkaistiin myös kahdella Starrin omalla pitkäsoitolla; War & Peace sekä Norman Whitfieldin tuottamalla albumilla Involved. Starr muutti Britanniaan vuonna 1973 ja siellä hänen keskeisiin levytyksiinsä lukeutui Hell Up in Harlem samannimisestä elokuvasta vuodelta 1974. Viisi vuotta myöhemmin Starr saavutti kaksi discohittiä kappaleilla Eye to Eye Contact ja HAPPY Radio. Suurempi menestys oli kappaleista ensin mainittu. Vuonna 1987 Starr oli mukana Ferry Aidin hyväntekeväisyyssinglellä Let It Be. Samana vuonna hän saavutti clubhitin Stock Aitken Watermanin tuottamalla kappaleella Whatever Makes Our Love Grow. Vuonna 1989 Starrista tuli Ian Levinen Motorcity Recordsin artisti. Sille hän levytti yhden pitkäsoiton ja kuusi singleä. Vuonna 2000 Star levytti brittiyhtye Utah Saintsin kanssa uuden version kappaleesta Funky Music Sho' Nuff Turns Me On. Mainitun yhtyeen kanssa Starr teki myös kaikkien aikojen viimeisen levytyksensä, uuden näkemyksen ykköshitistään War, jota ei toistaiseksi ole vielä julkaistu. Toinen huhtikuuta 2003 Starr sai sydänkohtauksen ja menehtyi lähellä kotiaan Nottinghamissa. Hänen veljensä Angelo Starr johtaa nykyisin yhtyettä The Team, jonka kanssa Starr keikkaili yli 20 vuoden ajan.  Angelon oma yhtye Total Concept Unlimited muutti nimekseen Rose Royce naissolistin liityttyä mukaan yhtyeeseen.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Sunnuntain extra:Keskeisen soulartistin tuotannon parhautta

A Change is Gonna Come on merkittävän soulvokalistin Sam Cooken levytysrepertuaariin lukeutuva kappale, joka julkaistiin hänen helmikuun puolivälissä 1964 ilmestyneellä albumillaan Ain't That Good News. Hienoisesti albumiversiosta eroava kappaleen singleversio ilmestyi 22. joulukuuta 1964 Shake-kappaleen kakkospuolella. A Change is Gonna Come sai inspiraationsa useista tapahtumista Cooken elämässä. Eräs niistä keskeisimmmistä oli tilanne, jossa Cooke seurueineen joutui käännytetyksi ainoastaan valkoiselle väestölle tarkoitetussa hotellisssa Louisianassa. Cooke päätti kirjoittaa kappaleen, joka kertoi hänen ja hänen lähipiirinsä kamppailusta. A Change is Gonna Come on vaikuttanut osaltaan keskeisesti ihmisoikeusliikkeeseen. Vaikka kappaleesta muodostui ainoastaan pieni hitti, se on sittemmin kohotettu Cooken parhaaksi sävellykseksi ja erääksi parhaista koskaan julkaistuista kappaleista useissa julkaisuissa. Vuonna 2007 A Change is Gonna Come valittiin Kongressin kirjastoon kansallisen ääniterekisterin pitäessä kappaletta kulttuurisesti, historiallisesti tai eettisesti merkittävänä.

perjantai 17. tammikuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs brittiläisen progen tärkeimmistä edustajista

Barclay James Harvest on Oldhamissa vuonna 1966 perustettu progressiivista rockia edustava yhtye. Sen originaalin line-upin muodostivat vuonna 1947 syntynyt kitaristi/solisti John Lees, vuonna 1948 syntynyt basisti/solisti Les Holroyd, kosketinsoittaja/solisti Stuart "Woolly" Wolstenholme (1947-2010) ja rumpali/perkussionisti Mel Pritchard (1948-2004). Julkaistuaan Emi Parlophonella yhden singlen alkuvuodesta 1968 Barclay James Harvest vaihtoi levy-yhtiökseen progeorientoituneemman Harvestin. Yhtyeen kansainvälisen fan clubin mukaan sen nimi ei tarkoita erityisesti mitään. Yhtyeen jäsenet kirjoittivat sattumanvaraisesti eri sanoja paperilapuille, joista parhaalta soundaavat poimittiin hatusta. Jäljelle jääneet kolme parasta olivat James, joka oli yhtyeen kanssa vokalisoinut kaveri, Harvest tuli valituksi yhtyeen asuinpaikan eli maatalon ja Barkley pankin nimen inspiroimana, sillä yhtyeen oli myös tarkoitus ansaita rahaa musiikillaan. Barclay James Harvest kuulosti parhaimmalta nimiyhdistelmältä. Yhtyeen nimeä kantanut ja kesällä 1970 ilmestynyt esikoisalbumi saavutti myönteiset arviot, mutta albumin myynti oli vähäistä. Yhtyeen kakkospitkäsoiton Once Again saavuttamat arviot olivat vielä positiivisempia ja kyseisen albumin tiimoilta tehty kiertue toteutettiin yhteistyössä Robert John Gofreyn ohjaaman orkesterin kanssa. Yhtyeen kolmas albumi Barclay James Harvest and Other Short Stories oli vielä suurempi saavutus, mutta sen orkestraation johdosta vastasi Martin Ford. Yhtyeen neljännen albumin, vuonna 1972 ilmestyneen Baby James Harvestin ilmestymisen jälkeen kiertueen aiheuttamat paineet alkoivat vaikuttaa yhtyeeseen. Mainitun albumin jälkeen yhtye solmi uuden levtyssopimuksen Polydorin kanssa ja sen manageriksi vaihtui Harvey Lisberg. Vuonna 1974 ilmestynyttä yhtyeen seuraavaa albumia Everyone is Everybody Else on pidetty sen uran taiteellisena huippukohtana. Radio Caroline soitti mainittua albumia säännöllisesti ja se pääsi mukaan kyseisen radioaseman sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalle. BBC Radio Onella yhtye teki nauhoituksia John Peelin ohjelmaa varten. Mainitun radioaseman henkilökunnasta Alan Freeman oli silti Barclay James Harvestille keskeisin hahmo 70-luvulla ja myös asemalle palattuaan vuosien 1989 ja 1993 välillä. Loppuvuodesta 1974 ilmestynyt tupla-albumi Barclay James Harvest Live oli varsin menestyksekäs ja siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen Britannian albumilistalle noussut levy, joka saavutti listasijoituksen 40. Vuonna 1975 ilmestynyt studioalbumi Time Honored Ghost oli nauhoitettu Yhdysvalloissa ja sen sijoitus brittilistalla oli vielä parempi, eli 32. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa yhtyeen tunnetuimpiin luketuvan kappaleen Titles. Vuonna 1976 ilmestynyt yhtyeen seuraava albumi Octoberon saavutti brittilistalla sijan 19. Euroopan markkinoilla Barclay James Harvest pääsi valtavirran suosioon vasta vuonna 1977 ilmestyneellä albumillaan Gone to Earth. Siltä löytyvä kappale Poor Man's Moody Blues oli kirjoitettu kunnianosoituksena The Moody Bluesin vuoden 1967 hitille Nights in White Satin. Wolstenholmen mellotronista oli tullut keskeinen osansa Barcley James Harvestin soundia. Hän jätti yhtyeen vuonna 1979 edellisenä vuonna ilmestyneen albumin XII jälkeen. Lyhyen soolouran jälkeen Wolstenholmen oli yhtyeen Maestoso johtohahmona. Hän piti välillä taukoa musiikkibisneksestä, mutta jatkoi musiikin työstämistä John Leesin kanssa vaiheessa, jolloin Barclay James Harvestin kokoonpano jakautui kahtia. Yhtyeen triokokoonpano jatkoi toimintaansa. Elokuussa 1980 se soitti ilmaiskonsertin Reichstagissa Länsi-Berliinissä arviolta 250 000 kuulijalle.  Barclay James Harvest oli ensimmäinen länsimaalainen rockyhtye, joka soitti ulkoilmakonsertin Itä-Saksassa. Kyseessä oli Treptower Park Itä-Berliinissä. 14. heinäkuuta 1987 soitetun konsertin todensi yli 170 000 kuulijaa. Vierailijoiden kanssa yhtye jatkoi toimintaansa vuoteen 1998 saakka. Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Welcome to the Show julkaistiin nimellä BJH, mutta diggareiden painostamana palattiin Barclay James Harvest -nimen käyttöön. Vuonna 1998 musiikillisten erojen siivittämänä BJH jakautui kahteen yhtyeeseen, joista kumpikin käytti Barclay James Harvestia nimensä osana.  John Lees julkaisi albumin Nexus nimellä Barclay James Harvest through the Eyes of John Lees. Woolly Wolstenholme vaikutti kyseisessä yhtyeessä ja myös sävelsi sen ohjelmistoon. Hän myös elvytti Maestoso-yhtyeen uudelleen ja levytti sen kanssa uutta tuotantoa, jota myös esitti konserteissa. Les Holroyd ja Mel Prichard lyöttäytyivät yhteen ja levyttivät nimellä Barclay James Harvest Featuring Les Holroyd. Vuosina 2006-2007 Lees ja Wolstenholme keikkailivat nimellä John Lee's Barclay James Harvest. Mel Prichard kuoli yllättäen sydänkohtaukseen alkuvuodesta 2004. Wolstenholme teki itsemurhan joulukuussa 2010 kärsittyään sitä ennen vuosien ajan masennuksesta. Barclay James Harvestin kaksi eri versiota jatkavat kumpikin keikkailuaan ja ovat suhteellisen suosittuja Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä.

Vuodesta 1998 toimineeseen John Leesin Barclay James Harvestiin kuuluvat hänen lisäkseen basisti Craig Fletcher, rumpali Kevin Whitehead ja kosketinsoittaja Jez Smith. Stuart Wolstenholme vaikutti yhtyeen kosketinsoittajana kuolemaansa saakka. Flecher ja Whitehead tulivat Wolstenholmen yhtyeestä Maestososta. Vuonna 2006 yhtye konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa. Nexuksen jälkeen yhtye julkaisi Lontoon Shepherd's Bush Empiressa taltoidun livelevyn Legacy. Britannian keikkojensa lisäksi yhtye on konsertoinut ensisijaisesti muualla Euroopassa, missä se onkin varsin suosittu. Vuonna 2009 yhtye konsertoi jälleen Britanniassa. Berliinin muurin murtumisen vuosijuhlakonsertissa Hampurissa yhtye saavutti suurimman yleisönsä, joka oli 17500. Portugalissa, Portossa yhtyettä saapui kuuntelemaan 5000 henkeä. Yhdysvalloissa yhtye soitti Philadelphiassa. John Lee's Barclay James Harvest on nykyisin Esoteric Recordingsin artisti. Yhtiön perustaja Mark Powell on myös yhtyeen managerina. Lokakuussa 2013 yhtye julkaisi täysin uudesta materiaalista koostuvan studioalbumin North, joka on nauhoitettu Leesin omissa Friamere-studioissa. Rajoitettu painos on julkaistu cd:nä, vinyylinä ja tuplacd:nä, joka sisältää Buxton Opera Housessa soitetun konsertin. North saavutti varsin myönteisen vastaanoton ja albumista tuli Esoteric Recordingsin loppuvuoden 2013 myydyin albumi. Yhtye promosi sitä yhdeksällä Britanniassa soitetulla konsertilla. Saksalaisella radioasemalla SWR 1 kuultiin joulun alla yhtyeen livekonsertti. Yhtyeessä vierailleisiin muusikoihin lukeutuvat Jeff Leach ja Mike Bramwell.

Vuonna 2001 Les Holroy ja Mel Prichard palasivat studioon ja levyttivät albumin Revolution Days. Sen työstämiseen osallistuivat lisäksi Sad Cafe-yhtyeen jäsenet Ian Wilson ja Michael Byron-Hehir, muun muassa Free-yhtyeestä ja myöhempien aikojen The Whosta muistettu kosketinsoittaja Rabbit Bundrick, Steve Butler sekä Mike & The Mechanicista muistettu Steve Pigott. Albumi julkaistiin vuonna 2002 ja sen tiimoilta tehtiin kiertue, johon Holroyn ja Prichardin lisäksi osallistuivat Byron-Hehir ja Wilson kitarassa ja laulussa, Butler kosketinsoittimissa, perkussioissa ja laulussa, Chris Jago rummuissa ja Barclay James Harvestin taustamuusikkona vaikuttanut Colin Browne koskettimissa ja laulussa. Ensimmäinen Euroopan-kiertue ajoittui loka-marraskuuhun 2002 ja lisää kiertueita ja festivaaleja seurasi seuraavana vuonna. Tammikuussa 2004 yhtye esiintyi Art on Ice-spektaakkelissa Zurichin Hallenstadionilla. Mukana olivat Supertramp-yhtyeen Roger Hodgson, John Helliwell ja Bob Siebenberg, The Moody Bluesin Justin Hayword ja Fleetwood Macin Jeremy Spencer. Tammikuussa 2005 yhtye konsertoi Aasiassa ja maaliskuussa seurasi neljä konserttia Britanniassa. Vuonna 2006 oli vuorossa The Classic Meets Rock Symphonic Barcley Tour 25-jäsenisen filharmonisen orkesterin kanssa. Heinäkuuhun 2007 ajoittui kiertue Britanniassa. Holroyd ja Byron-Hehir olivat mukana Alan Simonin albumilla Exalibur II. Les oli mukana stageshowssa vuonna 2010. Les oli myös mukana Simonin rockoopperan Anne de Bretagne stageshowssa. Vuonna 2011 Les oli mukana kiertueella Rock Meets Classic Ian Gillanin, Lou Gramin, Dan McCaffertyn ja Bohemian Symphony Orchestran kanssa. Barclay James Harvestilta ohjelmistossa olivat kappaleet Hymn, Mockingbird, Ring of Changes ja Life is for Living. Euroopassa keikkaillut yhtye lisäsi settiinsä akustisen osuuden ja lauluharmoniat pääsivät oikeuksiinsa vanhoissa suosikkikappaleissa, kuten Poor Boy Blues, Friend of Mine, Crazy City. Yhtye teki livenauhoituksia vuoden 2012 talvikiertueeltaan.

torstai 16. tammikuuta 2020

Perjantain pohjat:Eräs Motownin vuoden 1966 soulklassikoista

What Becomes of the Brokenhearted on kesällä 1966 ilmestynyt, Jimmy Ruffinin levyttämä ja Motown Recordsin julkaisema single. Kappaleen kirjoitustyöstä vastasivat  William Weatherspoon, Paul Riser ja James Dean ja tuotannosta Weatherspoon ja William "Mickey" Stevenson. Kappaletta kaavailtiin aluksi lauluhtye The Spinnersin esittämäksi, mutta se päätyi The Temptationsin leadvokalistin David Ruffinin isoveljen Jimmyn vokalisoimaksi. Taustamuusikkoina kuultiin Motownin housebändiä The Funk Brothersia ja taustavokalisteina Motownin sessiovokalisteja The Originalsia ja The Andantesia. Billboardin singlelistalla What Becomes of the Brokenhearted oli seitsemäntenä, R&B-listalla yhtä sijaa ylempänä ja brittien singlelistalla kahdeksantena. Kahdeksan vuotta myöhemmin What Becomes of the Brokenhearted julkaistiin uudelleen ja se nousi brittilistalla neljänneksi muodostuen saarivaltakunnassa Jimmy Ruffinin suurimmaksi menestyssingleksi. Alun perin kappaleen alussa kuultiin Ruffinin puheosuus, mutta se jäi pois julkaistusta versiosta ja niinpä biisin introna kuullaan suhteellisen pitkä instrumentaaliosuus. What Becomes of the Brokenheartedista on levytettu useita coverversioita ja niiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Diana Ross & The Supremes, Chris Farlowe, Joe Cocker ja Joan Osborne. Versioista viimeksi mainittu kuultiin vuonna 2002 valmistuneessa dokumenttielokuvassa Standing in the Shadows of Motown.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Torstain terävä:Kunnianosoitus 70-lukuiselle biisiaarteistolle

Matthew Sweet & Susanna Hoffs:Under the Covers Vol 2

21. heinäkuuta 2009 Shout! Factoryn julkaisemana ilmestynyt Under the Covers Vol 2 on nimensä mukaisesti Matthew Sweetin ja The Banglesin solisti/rytmkitaristina ensisijaisesti muistetun Susanna Hoffsin yhteistyötä edustava ja lainakappaleista koostuva albumi. Tällä kertaa biisivalinnat sijoittuvat alun perin 70-luvulla julkaistuun tuotantoon. Originaali albumi sisältää 16 kappaletta ja suurin osa sen lainoista on rockin harrastajille melko tuttuja. Pitkäsoitto käynnistyy onnistuneella näkemyksellä Grateful Deadin vuoden 1970 jälkimmäiseltä klassikkoalbumilta American Beauty löytyvästä ja originaaliversiossaan Bob Weirin leadvokalisoimasta kappaleesta Sugar Magnolia. 70-lukuisen voimapopin tärkeimpiin edustajiin lukeutuvalta The Raspberriesiltä versioidaan yhtyeen ehkäpä tunnetuin hitti Go All the Way. Fleetwood Macin vuonna 1977 ilmestyneeltä miljoonamenestykseltä Rumours versioituu Second Hand News ja Derek & The Dominosin legendaariselta tupla-albumilta Layla & Other Assorted Love Songs varsin onnistuneesti sen parhaimmistoon lukeutuva Bell Bottom Blues. Mott the Hooplen All the Young Dudes ja Carly Simonin You're So Vain lukeutuvat Under the Covers Vol 2:n tunnetuimpaan antiin. Niiden vastapainoksi hieman harvinaisempaa herkkua tarjoillaan Tom Petty & The Heartbreakersin Here Comes My Girlin, progemammutti Yesin suhteellisen helposti omaksuttavan I've Seen All the Good Peoplen ja Todd Rundgrenilta jopa kahden näytteen, eli Hello It's Men ja Couldn't I Just Tell Youn versioiden muodossa. Under the Covers Vol 2:n huippuhetkiin lukeutuvat Little Featin balladikaunokki Willin':in ja keskeisen, Alex Chiltonin johtaman powerpopyhtyeen Big Starin melkoisen rankan Back of a Carin versiot. The Banglesin ohjelmistossa September Gurls edustaa Big Starilta lainattua tuotantoa, mutta sen versiossa solistina on basisti Michael Steele. Beatles-johdannaisia Under the Covers Vol 2:lla edustavat näkemykset John Lennonin Gimme Some Truthista ja George Harrisonin Beware of Darknessista. Versiot Breadin Everything I Ownista ja erityisesti Rod Stewartin Maggie Maystä lukeutuvat albumin tunnettuihin hitteihin. Under the Covers Vol 2:sta on ilmestynyt myös Deluxe Edition, jonka jälkimmäinen cd sisältää kymmenen kappaletta lisää pääpainon ollessa jälleen vähemmän ilmeisessä materiaalissa. Sen tunnetumpia valintoja lienevät Queenin Killer Queen ja Blondien Dreaming. Uutta aaltoa versioidaan useamman kappaleen osalta. Television-yhtyeeltä coveroidaan Marquee Moon -albumin nimikappale, Ramonesilta liki pitäen erinomainen I Wanna Be Sedated vuoden 1978 Ramo-albumilta Road to Ruin, Buzzcocksilta You Say You Don't Love Me ja pubrockiin kallistuvalta Brinsley Schwarzilta (What's So Funny 'Bout) Peace Love and Understanding. Gram Parsonsin A Song for You edustaa countryrockia, James Taylorin You Can Close Your Eyes singer/songwriter-genreä ja The Allman Brothers Bandin Melissa southern rockia. Under the Covers Vol 2 on kahden pätevän muusikon ja musiikkidiggarin tyylitajuinen kunnianosoitus ihailemilleen, 70-luvulla aktiivikauttaan viettäneille artisteille ja yhtyeille.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Rod the Modin kakkossoolo

Rod Stewart:Gasoline Alley

12. kesäkuuta 1970 ilmestynyt Gasoline Alley on Rod Stewartin toinen sooloalbumi. Alun perin Britanniassa Vertigon julkaisema pitkäsoitto pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Jo ilmestymisaikanaan myönteisiä arvioita kerännyt albumi sisälsi sekä coverkappaleita että Stewartin omia sävellyksiä. The Faces-yhtyeen jäsenistöstä Ronnie Wood soitti albumilla sekä sähkö- että akustista kitaraa ja bassoa. Ronnie Lane ja Kenney Jones olivat molemmat mukana parilla raidalla ja vaikka Ian McLagan ei albumin kansitekstien mukaan ollut käytettävissä bussilakon vuoksi, Gasoline Alleyn Yhdysvaltain-painoksessa hänet on listattu mukaan. Jefferson Starshipista tuttua Pete Searsia kuullaan kahdella albumin kappaleista. Niistä toisessa hän on pianon sijaan harvinaislaatuisesti basistin tehtävissä. Gasoline Alleyn lainamateriaalia edustavat Bobby Womackin varhaisen yhtyeen The Valentinosin originaali ja Rolling Stonesin näkemyksenä erityisen tunnetuksi muodostunut It's All Over Now, Bob Dylanin Only A Hobo, Small Facesin My Way of Giving, jossa Ronnie Lanea kuullaan myös taustavokalistina, Elton Johnin Country Comfort, Eddie Cochranin näkemyksenä tunnetuksi tullut Cut Across Shorty sekä Little Richardin I Don't Wanna Discuss It. Nimikappale Gasoline Alley edustaa Stewartin ja Woodin yhteistyötä ja Elkie Brooks levytti kappaleesta coverin vuonna 1983. Jo kymmentä vuotta aikaisemmin Long John Baldry oli levyttänyt Gasoline Alleyn albumilleen Good to Be Alive. Gasoline Alleyn kappalemateriaalista Lady Day ja Jo's Lament ovat täysin Stewartin käsialaa. Gasoline Alleyn cd-version bonuskappaleena on It's All Over Nown singleversio.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Tiistain tukeva:Eräs kotimaisen rockin ikiklassikoista

Pihtiputaalta kotoisin ollut, vuonna 1977 perustettu Ratsia on kotimaisen punkrockin toisen aallon tunnetuin yhtye. Sen alkuperäisen trio-kokoonpanon muodostivat kitaristi, laulaja ja tärkein biisintekijä, 16. tammikuuta 1960 syntynyt Jyri Honkavaara, basisti Seppo Hämäläinen ja rumpali Pasi Kuusjärvi. Alkuvuodesta 1978 toimintansa aloittaneeseen Ratsian toiseen kokoonpanoon tulivat Honkavaaran lisäksi mukaan kitaristi Juha Aunola, basisti Ari "Rudi" Lukkarinen ja taiteilijanimeä Popkorni käyttänyt rumpali Jukka Viro. Varhaisen Ratsian keskeisimmistä vaikuttajayhtyeistä mainittakoon The Clash ja irlantilainen Stiff Little Fingers. Tältä ajalta on Ratsian ensimmäinen äänite, keräilyharvinaisuudeksi muodostunut omakustannekasetti Kloonattu sukupolvi, joka sisältää varhaisina, varsin raakoina versioina Ratsian debyyttialbumin kappaleet. Kloonatun sukupolven nimikappale on suomennos Stiff Little Fingersin Alternative Ulsterista, eikä se päätynyt mukaan yhtyeen esikoisalbumille. Vuonna 2018 Stupido Records julkaisi Kloonatun sukupolven vinyyliformaatissa. Pasi Kuusjärvi palasi Ratsian rumpaliksi ja keväällä 1979 yhtye voitti Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan. Yhtyeen ensisingle, Pantse Syrjän tuottama Lontoon skidit on eräs kotimaisen punkrockin kiistattomista klassikoista. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen kitaristin Rubberduck Jonesin tuottama Ratsian nimeä kantava yhtyeen esikoisalbumi, joka niin ikään lukeutuu suomipunkin merkkiteoksiin. Ratsia keikkaili hyvinkin aktiivisesti soittaen yhteiskeikkoja esimerkiksi Pelle Miljoona & 1980:n ja Se-yhtyeen kanssa. Alkuvuodesta 1980 ilmestyneellä kolmoislivelp:llä Metropolis Ratsian osuus  oli kymmenellä kappaleellaan kaikkein runsain. Omien biisiensä lisäksi yhtye teki kunniaa esikuvilleen versioiden esimerkiksi The Damnedia ja Iggy & The Stoogesia. Ratsian kakkosalbumi, Vaavi-yhtyeen Kari Hipposen tuottama Elämän syke ilmestyi tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen. Yhtyeen soittotaito oli kohentunut selvästi ja tyylillisesti albumilla on vaikutteita esimerkiksi voimapopista ja reggaesta. Singlebiisinä albumilta julkaistiin sen voimakkaimpiin kappaleisiin lukeutunut Täältä tulee yö. Ilmestymisaikanaan Elämän syke jäi suhteellisen vähälle huomiolle, mutta myöhemmin albumi on saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta. Alkuvuodesta 1981 Jyri Honkavaara koki uuden musiikillisen herätyksen esimerkiksi Joy Divisionin, The Curen ja Talking Headsin ansiosta ja halusi kehittää Ratsian musiikkia samaan suuntaan. Samalla yhtyeen kokoonpano muuttui. Uudeksi basistiksi tuli X-taasi-yhtyeessä soittanut Kari Starck ja lisäksi kokoonpanoa täydennettiin myöhemmin yhtyeestä Shadowplay tutuksi tulleella kosketinsoittaja Visa "Brandi" Ruokosella. Myös kyseinen Ratsian kokoonpano keikkaili aktiivisesti. Yhtye oli jo ehtinyt lopettaa toimintansa, ennen kuin Ralf Örnin tuottama Jäljet-niminen kolmas lp vuonna 1982 ilmestyi. Sen nauhoitusten pohjana käytettiin yhtä keikkaa, mutta myös studiossa nauhoitettiin melko runsaasti. Ratsian hajoamisen jälkeen Jyri Honkavaaran myöhäisempiä yhtyeitä olivat Hefty Load, Killer Poodles sekä Innerspacemen. Lukkarinen, Kuusjärvi ja Aunola perustivat savonlinnalaisen biisintekijä Jussi Ketun kanssa Rudi-yhtyeen. Sen singlehitti oli myös bändin ensimmäisen, vuonna 1983 julkaistun albumin nimikappaleena ilmestynyt Taivas saa odottaa. Vuonna 1986 yhtye julkaisi muuttuneella kokoonpanolla, johon kuului mm. Pelle Miljoona &NUS:n kitaristi Pasi Huopalainen, toisen albuminsa Varastaa elääkseen, elää varastaakseen. Jyri Honkavaara menehtyi 11. helmikuuta 1997. Ratsia on klassikko, joka on jättänyt lähtemättömät jälkensä kotimaiseen rockhistoriaan. Vuosina 2014-2015 teattereja ja rockclubeja kiersi livemusiikkia ja teatteria yhdistänyt Perttu Leinosen ohjaama ja Jyrki Pylvään käsikirjoittama esitys Täynnä elämää - balladi Jyri Honkavaarasta.  Vuonna 2014 ilmestynyt triplacd Ratsia Johanna- vuodet 1979-1982 sisältää koko yhtyeen levytystuotannon sekä Jyri Honkavaaran soolosinglen Leija/Niele valoa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Maanantain mainio:Grungen lippulaivan debyytti

Nirvana:Bleach

Kesäkuun puolivälissä 1989 Sub Popin julkaisemana ilmestynyt Bleach on Nirvanan esikoispitkäsoitto. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Reciprocal Recordingissa, Seattlessa joulukuun 1988 ja seuraavan vuoden tammikuun välisenä aikana. Indiejulkaisuna Bleach ei vielä saavuttanut listasijoitusta, mutta kriitikoiden keskuudessa albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Vuonna 1992 Nirvanan tehtyä läpimurtonsa Nevermind-kakkospitkäsoitollaan Geffen Records julkaisi Bleachin maailmanlaajuisesti. Tuolloin Bleach debytoi Billboardin listalla sijalla 89., ja nousi brittilistalla sijalle 33. ja Australiassa yhtä sijaa alemmaksi. Suomessa Bleachin paras listasijoitus oli 22. Vuonna 2009 Sub Pop julkaisi Bleachistä 20-vuotisjuhlapainoksen, jonka bonuksena oli Nirvanan Portlandissa, Oregonissa vuonna 1990 soittama konsertti. Julkaisunsa jälkeen Bleach on myynyt Yhdysvalloissa lähes kahta miljoonaa kappaletta. Kyseessä on Sub Pop- levy-yhtiön kaikkien aikojen parhaiten myynyt albumi. Huhtikuussa 2019 Bleach saavutti sijan 13. Rolling Stonen laatimalla kaikkien aikojen 50 parhaan grungealbumin listalla. Jonkinlaisina Nirvanan esikoisalbumin ääripäiden referenssihtyeinä voisi mainita The Smithereensin ja Celtic Frostin, joiden tuotantoa yhtye kuunteli keikkabussissaan. Lokakuussa 1989 Nirvana aloitti ensimmäisen kiertueensa Euroopassa. Yhdysvalloissa Bleach saavutti platinaa helmikuussa 1995 ja Kanadassa albumi on myynyt kultalevyksi.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Sunnuntain extra:Tuplakokoelma merkittävän skotlantilaislaulajattaren tuotannosta

Maggie Bell:Coming On Strong

Vuonna 2004 ilmestynyt Coming On Strong on edustava tuplakokoelma skotlantilaisen rock, blues ja soullaulajattaren Maggie Bellin tuotannosta. Sen ensimmäinen cd sisältää hänen Stone The Crows-yhtyeen kanssa levyttämäänsä tuotantoa ja jälkimmäinen ensisijaisesti soolomateriaalia. Laadukkaimmillaan erinomaiselta Stone The Crowsilta mukana on näytteitä ennsisijaisesti yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta Stone The Crows ja Ode to John Law esimerkiksi sellaisten ydintuotantoaan edustavien kappaleiden, kuin Love 74, Friends ja Danger Zone ansiosta. Bob Dylanin Ballad of Holis Brownista Stone The Crows tarjoaa pitkän, BBC:lle nauhoitetun version. Maggie Bellin soolotuotantoa Coming on Strongilla kuullaan ensisijaisesti hänen kahdelta ensimmäiseltä sooloalbumiltaan, vuoden 1973 Queen of the Nightilta ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyneeltä pitkäsoitolta Suicide Sal. Mukana ovat esimerkiksi jälkimmäisen lähes klassikkotasoinen nimikappale, I Was in Chains, itseoikeutettu Coming on Strong ja tyylitajuisesti coveroitu, brittrockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen klassisinta tuotantoa edustava Wishing Well. Jälkimmäisen cd:n harvinaista herkkua tarjoavat kolme medleytä, joista lyhin on lähes kymmenminuuttinen ja pisimmän, eli gospelmedleyn kesto on lähes 13 minuuttia. Vaikka Stone The Crowsin kaksi jälkimmäistä ja varsin laadukasta albumia, eli Teenage Licks ja Ontinuous Perfomance on Coming on Strongilla jätetty huomiotta, kokoelman 17 kappaletta ovat tarvittaessa mainio tapa aloittaa tutustuminen upean skotlantilaisen laululinnun tuotantoon.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen kitararockkappaleista

Free Bird on southern rockin kenties legendaarisimman edustajan, eli Lynyrd Skynyrd -yhtyeen voimaballadi, joka ilmestyi Skynyrdin ensimmäisellä, vuoden 1973 elokuussa julkaistulla albumilla. Myöhemmin kappale on julkaistu useilla Skynyrdin kokoelma-albumeilla ja sen editoimaton versio ilmestyi vuonna 1989 ilmestyneellä kokoelmalla Skynyrd's Innyrds - Their Greatest Hits. Free Bird julkaistiin singlenä marraskuussa 1973, jolloin se saavutti Billboardin listalla sijan 87. Alkuvuodesta 1975 Free Birdistä tuli Skynyrdin toinen top 40-hitti kappaleen saavuttaessa sijan 19. mainitun vuoden tammikuussa. Loppuvuodesta 1976 listoille nousi Free Birdin liveversio, joka saavutti parhaimillaan sijan 38. tammikuussa 1977. Guitar Worldin sadan parhaan kitarasoolon listalla Free Bird sijoittui upeasti kolmanneksi. Free Birdistä on muodostunut Skynyrdin tunnuskappale, joka soitetaan yhtyeen konserteissa viimeisenä biisinä ja sen livetulkinta on kestoltaan usein yli 14 minuuttia. Kitaristi Allen Collins oli kirjoittanut Free Birdin soinnut jo kaksi vuotta ennen solisti Ronnie Van Zantin käsialaa olleita lyriikoita ja melodiaa. Treeneissä Collins soitti kerran hyödyntämättömän osan mainitusta kappaleesta. Van Zant pyysi häntä toistamaan sen ja kirjoitti kappaleen tekstin ja melodian vajaassa viidessä minuutissa. Kappaleen lopussa kuultavien kitarasoolojen aikana Van Zantille annettiin mahdollsuus levätä, sillä Skynyrd soitti noihin aikoihin clubeissa useita settejä illassa. Tuossa vaiheessa yhtyeen roudarina toiminut Billy Powell oli kirjoittanut kappaleeseen intron ja yhtyeen kuultua sen Powell varmisti paikkansa Skynyrdin jäsenistössä yhtyeen kosketinsoittajana. Vaikka Free Birdin albumiversion kesto on yli yhdeksän minuuttia, kappale soi edelleen ahkerasti useilla classic rock -tyyppisillä radiokanavilla. Free Birdin tekstin avausrivistä If I Leave Here Tomorrow Would You Still Remember Me? oli alun perin vastannut Allen Collinsin tyttöystävä Kathy. Ronnie Van Zantin mukaan kappale kertoo siitä, mitä merkitsee olla vapaa. Konserteissaan Skynyrd omisti kappaleen The Allman Brothers Bandin vuonna 1971 kuolleelle kitaristille Duane Allmannille ja vuonna 1975 Old Grey Whistle Testissä myös toiselle yhtyeen edesmenneelle jäsenelle, basisti Berry Oakleylle. Free Bird on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Free Birdin sijoitus oli 193. Vuonna 2009 VH1 nimesi Free Birdin kaikkien aikojen 26:ksi parhaaksi hardrockkkappaleeksi.

torstai 9. tammikuuta 2020

Perjantain pohjat:Brittirockin klassikon kitaristin toistaiseksi ainoa sooloalbumi

Jimmy Page:Outrider

19. kesäkuuta 1988 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Outrider on ensisijaisesti Led Zeppelinin kitaristiksi identifioituvan Jimmy Pagen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa sooloalbumi. Ennen Outrideria Page oli edellisen kerran levyttänyt jollekin muulle levy-yhtiölle kuin Atlanticille tai Swan Song Recordsille niinkin varhain kuin vuonna 1969. Sooloalbuminsa musiikin Page nauhoitti The Sol -nimisessä kotistudiossaan. Vanha yhtyetoveri Robert Plant vieraili solistina kappaleessa The Only One ja rumpuosuuksista albumilla vastasi John Bonhamin poika Jason. Outriderista kaavailtiin alun perin tupla-albumia. Pitkäsoiton nauhoitusten alkuvaiheessa Pagen kotiin murtauduttiin ja varastettujen tavaroiden joukossa olivat siihen mennessä työstetyt demonauhat. Ennen Outriderin nauhoittamista Page ei sitä vastoin ollut äänittänyt lainkaan demoja. Billboardin albumilistalla Outrider saavutti sijan 26. ollen Britanniassa yhtä sijaa alempana. Vuosia myöhemmin Page on viitannut Outrideriin positiivissävytteisesti. Hän on pitänyt sooloalbuminsa demomaisesta luonteesta aikakauden ylituotettuihin albumeihin verrattuna. Vaikka Outrider ei menestynyt kaupallisesta aspektista tarkasteltuna erityisen hyvin, Page teki albumin tiimoilta kiertueen, jolla hän palasi musiikilliselle juurilleen, kuten The Yardbirdsiin. Jason Bonham oli rumpalina kiertueella ja itse Outrider- albumin työstämiseen osallistuivat lisäksi muun muassa solistit John Miles ja bluespuolella Chris Farlowe. Ennen muuta Jethro Tull -jäsenyydestään tutuksi tulleen rumpalin Barriemore Barlowin  soittoa kuullaan albumin kappaleissa Liquid Mercury ja Emerald Eyes.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Torstain terävä:Rockin henkilöitymän kakkosalbumi

Elvis Presley:Elvis

Myös nimellä Elvis N:o 2 on 19. lokakuuta 1956 monoversiona RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Elvis on  Elvis Presleyn toinen studioalbumi. Sen nauhoitukset tapahtuivat yhtä tammikuun 30:ntena päivänä New Yorkissa RCA Victorin studioilla nauhoitettua kappaletta lukuun ottamatta syyskuun kolmen ensimmäisen päivän aikana Radio Recordersilla Hollywoodissa. Levytyksiin ottivat lisäksi osaa kitaristi Scotty Moore, rumpali DJ Fontana, pystybasisti Bill Black sekä The Jordanaires - yhtye. Presleyn kakkosalbumi pysytteli Billboardin popalbumilistan kärjessä kuukauden ajan. Hänestä tuli näin ollen ensimmäinen levyttänyt artisti, jonka kaksi ensimmäistä albumia menivät suoraan listaykkösiksi. Presleyn kakkosalbumi myi kultaa helmikuussa 1960 ja saavutti platinalevyn elokuussa 2011. Britanniassa Hi's Masters Voice julkaisi Presleyn kakkosalbumin vuonna 1957 erilaisella kansikuvalla ja nimellä N:o 2. Tuottaja Steve Sholesin myötä Presleyn kakkosalbumille päätyivät Otis Blackwellin käsialaa ollut Paralyzed sekä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin yhteistyötä edustanut Love Me. Little Richardilta mukaan päätyi kolme coveria; Rip It Up, Long Tall Sally sekä Ready Teddy. Countrytuotantoa edustavat tyylipuhtaimmn Chet Atkinsin ja Boudleaux Bryantin How's the World Treating You sekä Aaron Schroederin ja Ben Weismanin First in Line sekä Ref Foleyn vuoden 1941 satoa edustava countrykappale Old Shep. Schroeder ja Weisman kirjoittivat Presleylle 60-luvun aikana runsaasti hänen levytysohjelmistoonsa päätyneitä kappaleita. Bluegrass-artisti Bill Monroelta Presleyn kakkosalbumilla versioituu When My Blue Moon Turns to Gold Again. Suurimmalla osalla albumin kappaleista pianistina kuultiin The Jordanaires-yhtyeen Gordon Stokeria. Elvis Presleyn kakkosalbumin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1984 ja sitä seurasi pian aito monoversio. Laajennetut cd-versiot Presleyn kakkoslevystä ilmestyivät vuosina 1999 ja 2005. Edellisen kuudesta bonuskappaleesta neljä, eli Love Me Tender, Too Much ja kaksipuoleinen singlehitti Hound Dog/Don't Be Cruel nousivat listaykkösiksi. Vuoden 2005 uudelleenjulkaisun remasteroinnista vastasi Kevan Bud ja hän sai osakseen kehuja myös Presleyn ensimmäisen ja kolmannen albumin, eli Loving Youn remasteroinnista.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Ainoastaan Australiassa julkaistu Ac/Dc:n kakkosalbumi

Ac/Dc:T.N.T.

Ensimmäinen joulukuuta 1975 ainoastaan Australiassa julkaistu T.N.T. on Ac/Dc:n toinen studioalbumi. Singlen Baby Please Don't Go ja esikoisalbumi High Voltagen saavuttaman menestyksen jälkeen Ac/Dc palasi Albert -studioille Sydneyhin levyttämään toisen albuminsa tuottajien George Youngin ja Harry Vandan kanssa. George oli Malcolmin ja Angusin vanhempi veli, joka oli itse saavuttanut menestystä The Easybeats- yhtyeen riveissä. Siinä, missä High Voltagea voi tietyssä määrin pitää kokeilevana albumina, T.N.T.:llä Ac/Dc:n voi todeta löytäneen oman tyylinsä; raa'an, rhythm and blues-pohjaisen rock and rollin. Täst edes Angus Young soitti pelkästään soolokitaraa, hänen isoveljensä Malcolm ainoastaan rytmikitaraa ja myös rumpali ja basisti olivat yhtyeen kokoonpanossa pysyviä. It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock and Roll)-kappaleen tuottaja George Young editoi pitkästä jamista. Kappaleen instrumentaatiota värittävät säkkipillit olivat myös Youngin idea. It's a Long Wayn tavoin albumin tunnetuimpaan antiin luketuvat nimikappale T.N.T., The Jack ja Rocker. Albumin yhdeksästä kappaleesta seitsemän oli solisti Bon Scottin ja Youngin veljesten käsialaa. Can I Sit Next to You Girl oli alun perin äänitetty yhtyeen ensimmäisen vokalistin Dave Evansin kanssa. Kappaleen uusi versio sisälsi hienoisesti eroavan tekstin ja oli lähes minuuttia originaalia singleversiota pidempi. School Days on cover erään Youngin veljesten keskeisen inspiraation lähteen; Chuck Berryn ohjelmistosta. High Voltage oli ensimmäinen Ac/Dc:n toista albumia varten kirjoitettu kappale, joka ei siis ollut mukana High Voltage-albumilla. Kappale julkaistiin tosin singleformaatissa jo ennen varsinaisten T.N.T. -nauhoitusten alkamista. Tekstinsä osalta vihjailevasta Live Wiresta muodostui Ac/Dc:n konserttien avausnumero. T.N.T. -albumin myötä Ac/Dc esiintyi usein australialaisessa musiikkiohjelmassa Countdown. Pitkäsoiton nimikappaleesta kuultiin liveversio ja It's a Long Way to the Topista nähtiin kappaleesta työstetty musiikkivideo. Alun perin Albert Productionsin julkaisema T.N.T. ei ole milloinkaan ilmestynyt uudelleen muun levy-yhtiön julkaisemana.  Rockeria ja School Daysiä lukuun ottamatta albumin kappaleet ilmestyivät toukokuussa 1976 Atlantic Recordsin julkaisemalla High Voltagen kansainvälisellä versiolla. Rocker julkaistiin Dirty Deeds Done Dirt Cheapin kansainvälisellä versiolla ja School Days vuonna 1997 ilmestyneellä Bonfire-boxilla. T. N.T.:n originaalilla versiolla  Can I Sit Next to You Girlistä, High Voltagesta ja Rockerista kuultiin pidemmät versiot. AllMusicin Eduardo Rivadavian mukaan T.N.T. on Ac/Dc:n albumeista se, jolla yhtye omaksui sen hardrocktyylin, josta tuli tuosta eteenpäin ikuisesti bändin tavaramerkki.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Tiistain tukeva:Soundtrackien kuningas ja hittiduon toinen osapuoli

Seitsemäs tammikuuta 1948 syntynyt Kenneth Clark Loggins on yhdysvaltalainen solisti ja kitaristi. Hänen varhaisimpien sävellystensä levytysversioista vastasi vuonna 1970 Nitty Gritty Dirt Band. Vuosien 1972 ja 1977 välillä Loggins työsti seitsemän albumia yhtyeen Loggins and Messina toisena jäsenenä. Soolourallaan Loggins on menestynyt erityisesti elokuvasoundtrackeille säveltämillään kappaleilla. Footloose-elokuvan tunnuskappale oli vuonna 1984 ehdolla Academy Awardin saajaksi. Logginsin varhaisin työ soundtrackien parissa palautuu vuonna 1976 valmistuneeseen elokuvaan A Star is Born. 80- ja 90-luvuilla Logginsia kutsuttiin soundtrackien kuninkaaksi. 2010-luvulla Loggins perusti yhtyeen Blue Sky Riders Gary Burrin ja Georgia Middlemanin kanssa. Everettissä, Washingtonissa syntynyt Loggins oli kolmesta veljeksestä nuorin. Ennen asettumistaan Alhambraan, Kaliforniaan perhe asui Detroitissa ja Seattlessa. Loggins valmistui San Gabriel Mission High Schoolista vuonna 1966. Hän perusti yhtyeen Second Helping, joka julkaisi kolme singleä Viva Recordsilla vuosien 1968 ja 1969 aikana. Greg Shaw kuvasi niitä erinomaisiksi punkahtaviksi folkpop-levyiksi, jotka olivat yhtyeen johtajaksi ja solistiksi erinomaisesti soveltuvan Logginsin kirjoittamia. Mainituista singleistä Shaw sisällytti kappaleen Let Me In kokoelma-albumeille Highs in the Mid-Sixties Vol 2 ja Pebbles Volume 9. Vuonna 1969 Loggins vaikutti  jonkin aikaa kitaristina psykedeliayhtyeessä The Electric Prunes. Nitty Gritty Dirt Band levytti neljä Logginsin sävellystä albumilleen Uncle Charlie & His Dog Teddy. Hieman yli parikymppisenä Loggins vaikutti Mike Deasyn kanssa yhtyeessä Gator Creek. Mercury Records julkaisi yhtyeen ainoan albumin, joka sisälsi muun muassa originaalin version myös Logginsin ja Messinan levyttämästä kappaleesta Danny's Song. Anne Murrayn mainitusta biisistä vuonna 1973 julkaisema coverversio nousi Billboardin singlelistalla seitsemänneksi. Logginsin ensimmäinen sooloalbumi Celebrate Me Home ilmestyi vuonna 1977. Sen hitiksi muodostui I Believe in Love, jonka  originaalilevytyksestä vastasi Barbra Streisand albumillaan A Star is Born. Vuonna 1978 ilmestynyt Nightwatch oli niin ikään suosittu pitkäsoitto. Sen singlehitti oli Melissa Manchesterin kanssa kirjoitettu ja Fleetwood Macista ensisijaisesti tutun Stevie Nicksin kanssa levytetty Whenever I Call You Friend. Vuonna 1979 Logginsilta ilmestyi albumi Keep the Fire ja vuonna 1982 pitkäsoitto High Adventure. Niistä viimeksi mainittu sisälsi Journey-yhtyeen johtohahmon Steve Perryn kanssa levytetyn dueton Don't Fight It, joka saavutti Billboardin poplistalla sijan 17. Vaikka Loggins ei soittanut soolourallaan enää huuliharppua, hän jatkoi kitaristina, kuten oli tehnyt myös Loggins and Messinan jäsenenä. Michael McDonaldin kanssa Loggins kirjoitti kappaleen What a Fool Believes. Kumpikin levytti kyseisen kappaleen; McDonald The Doobie Brothersin jäsenenä. Logginsin näkemys julkaistiin aikaisemmin, mutta The Doobie Brothersin levytys nousi Billboardin listakärkeen. Mainitusta kappaleesta kaksikko vastaanotti Grammyn vuoden 1980 parhaasta kappaleesta. Edellisenä vuonna kaksikko kirjoitti kappaleen This Is It Logginsin elämästä ja kuolemasta kamppailleelle isälle. Loggins voitti sillä vuoden 1979 parhaan miespuolisen poplaulusuorituksen Grammyn. 80-luvulla Loggins kirjoitti useita suosittuja kappaleita eri soundtrackeille. Niistä ensimmäinen oli Caddyshackissa julkaistu I'm Alright. Footloose-elokuvan menestyssävelmiä olivat sen nimikappale sekä I'm Free (Heaven Helps the Man). Elokuva Over the Top sisälsi Logginsilta kappaleen Meet Me Half Way. Vuonna 1986 valmistuneen elokuvan Top Gun Loggins-menestyksiä olivat Danger Zone ja Playing with the Boys. Caddyshack II:ssa Loggins esitti kappaleen Nobody's Fool. Hän oli mukana USA for African hyväntekeväisyyssinglellä We Are the World ja heinäkuun puolivälissä 1985 Live Aid-konsertissa Philadelphiassa Loggins esitti Footloosen nimikappaleen, joka nähtiin maailmanlaajuisessa tv-lähetyksessä. 90-luvulla Loggins julkaisi useita albumeita. Niihin lukeutui muun muassa vuonna 1994 ilmestynyt suosittu lastenlevy Return to Pooh Corner. Sen nimikappale oli uusioversio House at Pooh Cornerista ja Loggins oli kirjoittanut kappaleen pojalleen Lukelle. Vuonna 1991 Logginsilta ilmestyi myös hänen tuottamansa albumi Leap of Faith, joka sisälsi muun muassa singlekappaleen Conviction of the Heart. Al Gore nimesi mainitun kappaleen ympäristöliikkeen epäviralliseksi tunnuskappaleeksi. Earth Daynä vuonna 1995 Loggins esiintyi Washingtonissa puolelle miljoonalle kuulijalle. Vuonna 1997 Logginsilta ilmestyi albumi The Unimaginable Life. Se perustui kirjaan, jonka Loggins oli kirjoittanut vaimonsa Julian kanssa. Logginsin ja Randy Jacksonin tuottamalla albumilla taustavokalistina kuultiin muun muassa Skyler Jettiä.  Vuonna 1998 Loggins levytti näkemyksensä lasten koulutv-ohjelmassa Sesame Street alun perin kuullusta kappaleesta One Small Voice ABC-tv-speciaalia Elmopalooza varten. Hänen versionsa pääsi myös mukaan Grammyn voittaneelle soundtrackalbumille.  Vuonna 1997 Loggins nousi Billboardin Adult Contemporary -listan kärkeen One Fine Day-elokuvasta poimitulla ja Oscar-ehdokkkaaksi päässeellä kappaleella For the First Time. Vuonna 2000 hän esitti Disneyn The Tigger-elokuvan tunnuskappaleen Your Heart Will Lead You Home, joka edusti sävellyksellisesti yhteistyötä Richard ja Robert Shermanin kanssa. Vuonna 1999 Loggins esitti itseään tv-sarjan Dharma & Greg jaksossa Tye-Dying the Knot, jossa hän esiintyi Abbyn ja Larryn häissä. Vuonna 2005 Loggins ja Messina tekivät menestyksekkään kiertueen, jolta julkaistiin cd ja dvd Loggins and Messina Sittin' In Again. Väliajan ja myös akustisen osuuden sisältänyt konsertti kesti kolme tuntia lavasteiden muuttuessa välillä vanhaksi bensa-asemaksi. Isolta kankaalta yhtyeestä nähtiin myös vanhaa kuvamateriaalia. Vuonna 2007 Logginsilta ilmestyi uuden levy-yhtiön 180 Musicin julkaisemana albumi How About Now. Samana vuonna heinäkuun lopussa Loggins esitti tv-ohjelmassa Don't Forget the Lyrics Footlosen ja I'm Alrightin. Vuonna 2009 Loggins ja Messina konsertoivat menestyksekkäästi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Kahta vuotta myöhemmin Loggins teki lyhyen kiertueen Kaakkois-Aasiassa. Kesäkuun alussa 2011 Loggins esiintyi St. Charlesin Arcada Theaterissa. Vuonna 2014 hän esiintyi jälleen omana itsenään arvostetun komediasarjan Raising Hopen päätösjaksossa The Father/Daughter Dance. Vuonna 2016 ilmestynyt parodiaelokuva Donald Trump's The Art of the Deal sisältää Logginsilta juuri kyseistä elokuvaa varten kirjoitetun kappaleen The Art of the Deal. 23. kesäkuuta kyseisenä vuonna Loggins esiintyi Darryl Hallin kanssa Live from Daryl's House -sarjan jaksossa ja heinäkuussa yhdysvaltalaisen tv-verkosto ABC:n Greatest Hitsissä. Tammikuussa 2017 Loggins ja McDonald olivat mukana Thundercatin singlellä Show You the Way.  Samaisen vuoden maaliskuussa Loggins soitti Carnagie Hallissa tribuuttikonsertin Aretha Franklinille. Countryrockyhtye Blue Sky Ridersin kanssa Loggins on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, joista tuoreempi on vuonna 2015 ilmestynyt Why Not.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Maanantain mainio:Merkittävän folkrockin edustajan kakkossooloalbumi

Sandy Denny:Sandy

Syyskuussa 1972 ilmestynyt Sandy on brittiläisen folkrockmuusikko Sandy Dennyn toinen sooloalbumi. Sen äänitykset käynnistyivät ainoastaan kaksi viikkoa sen jälkeen, kun artisti oli päättänyt esikoisalbuminsa The North Star Grassman and the Ravensin tiimoilta tekemänsä kiertueen Britanniassa marraskuun alussa 1971. Ensimmäinen kakkosalbumia varten kirjoitettu kappale oli musiikillisesti traditionaaliseen irlantilaiseen melodiaan My Lagan Love perustunut ja Richard Farinan tekstittämä The Quiet Joys of Brotherhood. Dennyn kunnianhimoinen, moniraitatekniikkaa hyödyntänyt laulusovitus oli saanut inspiraationsa Bulgarian tasavallan ensemblelta. Demoäänitykset jatkuivat Virgin-levy-yhtiön Richard Bransonin omistamalla ja vastavalmistuneella Manor-studiolla Oxfordshiressa. Siellä Denny osallistui saman aikakauden folkrockareiden ainutkertaiseen projektiin The Bunch, joka julkaisi Elvis, Buddy Holly  ja The Everly Brothers-covereista koostuneen albumin Rock On. Kyseinen kokoelmalevy oli Trevor Lucasin debyyttituotanto Island Recordsilla ja hän vastasi myös Dennyn kakkosalbumin tuottamisesta ja insinöörinä oli John Wood. Manor-studiossa taltioitiin raakaversiot kappaleista Sweet Rosemary, The Lady,The Music Weaver, Listen Listen, For Nobody to Hear ja Bushes and Briars. Coverversiota folklaulaja Annie Briggsin kappaleesta Go Your Own Way My Love ja Dennyn originaalista After Halloween ei saatu valmiiksi, mutta jälkimmäinen ilmestyi kolme vuotta myöhemmin Fairport Conventionin albumilla Rising for the Moon. Kaikki albumin kappaleet viimeisteltiin Sound Techniques-studioilla ja Islandin studioilla noin viisissä nauhoituksissa huhtikuun lopun ja toukokuun lopun välisenä aikana 1972. Harry Robinsonin jousisovitukset lisättiin ja kaksi uutta Dennyn sävellystä, eli It Suits Me Well ja Tomorrow is a Long Time nauhoitettiin. Albumin päätti Bob Dylan-cover Tomorrow is a Long Time. Allen Toussaintin vaskisovitus kappaleeseen For Nobody to Hear nauhoitettiin Louisianan Baton Rougen Deep South studiossa. Dennyn kakkosalbumilla vierailleita muusikoita olivat Fairport Conventionin Richard Thompson ja Dave Swarbrick, Flying Burrito Brothersin Sneaky Pete Kleinow steel -kitarassa sekä ystävä ja solistikumppani Linda Thompson taustalauluissa. Avattavakantisen lp:n kansikuva oli David Baileyn käsialaa ja sen voi todeta määritelleen Dennyn julkisen imagon. Avattavakantinen lp sisälsi myös Sandyn käsinkirjoittamat kappaleiden tekstit ja kukkaseppeleet, joiden piirroksista vastasi Trevor Lucasin sisko, taiteilija Marion Appleton. Takakannessa olivat biisilistaukset ja krediitit. Radio Onen dj Tony Blackburn valitsi albumin singlekappaleen Listen Listen viikon singleksi syyskuussa 1972.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittiprogen edustajan ensimmäinen kokoelma-albumi

Pink Floyd:Relics

Toukokuun puolivälissä 1971 ilmestynyt Relics (A Bizarre Collection of Antiques & Curios) on Pink Floydin ensimmäinen kokoelma-albumi. Sen originaalina julkaisijana oli Starline ja Britanniassa ilmestyneestä uudelleenjulkaisusta vastasi Music for Pleasure. Yhdysvalloissa Relicsin jakelijoina olivat Harvest ja Capitol. Remasteroitu cd-versio albumista ilmestyi vuonna 1996. Britanniassa Relics julkaistiin vaiheessa, jolloin Pink Floyd oli siirtynyt levyttämään Meddle-albumiaan ja lisäksi yhtyeellä oli takanaan tiivis keikkarupeama. Niinpä levy-yhtiö päätti julkaista singlekappaleista, niiden b-puolista, albumiraidoista sekä yhdestä ennen julkaisemattomasta kappaleesta Biding My Time koostuvan kokoelma-albumin. Relics sisältää kappaleita Pink Floydin kolmelta ensimmäiseltä albumilta; The Piper at the Gates of Dawn, A Sauceful of Secrets ja More. Relicsistä on julkaistu useita uusintapainoksia. Albumin tuorein cd-versio ilmestyi 17. kesäkuuta 2016. Relicsillä ovat mukana Syd Barrettin aikaiset singlemenestykset Arnold Layne ja See Emily Play. Lisäksi sille sisältyvät Pink Floydin seuraavien kolmen singlen b-puolet Paintbox, Julia Dream ja Careful with That Axe, Eugene. Niistä kaikista kuullaan todelliset stereoversiot. Paintboxin vuonna 1996 ilmestynyt cd-versio on yhtä pitkä kuin originaalilla singlellä julkaistu; muilla cd-julkaisuilla kappaleesta kuullaan reilut kymmenen sekuntia lyhyempi näkemys. Pink Floydin varhaisten pikkulevyjen definitiivinen kokoelma ilmestyi vasta vuonna 1992 The Early Singlesin ansiosta. Sillä ovat mukana Relicsiltä löytymättömät sinkkujen a-puolet Apples and Oranges, It Would Be So Nice ja Point Me at the Sky sekä yksi b-puoli Candy and Currant Bun, joka oli aikaisemmin ollut saatavilla ainoastaan joillakin Pink Floydin bootleg-albumeilla, kuten The Dark Side of the Moo.

Lauantain pitkä:Eräs psykedeelisen rockin tärkeimmistä edustajista

Country Joe and The Fish oli psykedeelistä rockia edustanut yhtye, joka perustettiin Berkleyssä, Kaliforniassa 60-luvun puolivälissä ja se lukeutui San Franciscon musiikkiskenen keskeisimpiin edustajiin kyseisen vuosikymmenen loppuun saakka. Suuri osa yhtyeen tuotannosta oli sen perustajajäsenten, Country Joe McDonaldin ja Barry "The Fish" Meltonin käsialaa. Kaksikko oli aluksi esiintynyt melko pitkään duona. Yhdistäessään psykedeliaa ja sähköistä musiikkia yhtyeelle olivat tunnusomaisia kekseliäät kitaramelodiat ja urkujen dominoimat instrumentaalikappaleet, jotka vaikuttivat osaltaan psykedeelisen rockin kehitykseen. Country Joe and The Fish julkaisi ensin itsenäisesti kaksi ep:tä. Niistä jälkimmäinen oli erityisen onistunut ja sisälsi muun muassa kuusiminuuttisen instrumentaalikappaleen Hymn 43. Vuonna 1966 htye solmi  levytyssopimuksen Vanguard Recordsin kanssa ja sen esikoisalbumi Electric Music for the Mind and Body ilmestyi seuraavana vuonna. Se sisälsi myös yhtyeen ainoan singlemenestyksen Not So Sweet Martha Lorraine ja yhtyeen historian kokeellisimmat sovitukset. Lisäksi albumi oli kohtuullinen menestys, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 39. Toinen pitkäsoitto I-Feel-Like-I'm-Fixing -to- Die ilmestyi jo saman vuoden lopussa ja sen nimiraidasta muodostui yhtyeen tunnuskappale ja eräs aikakautensa tunnetuimmista protestilauluista. Elokuussa 1968 ilmestynyt Country Joe & The Fishin kolmas albumi Together saavutti Billboardin listalla sijan 23.  Tammikuun yhdeksännen ja yhdennentoista päivän välillä vuonna 1969 yhtye soitti Fillmore Westissä legendaarisimman kokoonpanonsa jäähyväiskeikat. Basistina niillä kuultiin Jefferson Airplanen Jack Cassadya. Woodtockin mammuttifestivaaleilla Country Joe and The Fish soitti viimeisessä kokoonpanossaan, jossa olivat mukana kosketinsoittaja Mark Kapner, basisti Doug Metzner ja rumpali Greg Dewey. Joulukuussa 1969 McDonald aloitti soolouransa ja julkaisi jopa kaksi albumia. Niistä Thinking of Woody Guthrie sisälsi Guthrien originaaleina tunnetuiksi tulleita kappaleita ja Tonight I'm Singing Just for You countrystandardeja. Toukokuussa 1970 ilmestynyt yhtyeen viides albumi CJ Fish nousi albumilistalla yhdenneksitoista, mutta motivaatio keikkailuun ja levytyksiin oli menetetty ja yhtye lopetti toimintansa jo samaisen vuoden kesällä. McDonaldin sooloura käsittää yli 30 albumia. Hän on ollut lisäksi mukana kaikissa myöhäisemmissä Woodstock-reunioneissa. Myös Melton on ollut aktiivinen soolourallaan käyttäen nimeä The Fish. 80-luvun lopussa hän liittyi Bay Arean alueella vaikuttaneeseen superyhtyeeseen The Dinosaurs. Vuonna 1977 Country Joe and the Fishin legendaarinen vuoden 1967 kokoonpano levytti albumin Reunion. Vuonna 2004 kyseinen kokoonpano jatkoi Meltonia vajaana toimintaansa nimellä Country Joe Band. Samana vuonna yhtyeeltä julkaistiin konserttitaltiointi Live in Berkley. Vaikka Country Joe Bandin toiminta loppui vuonna 2006, jotkut yhtyeen jäsenistä keikkailevat edelleen satunnaisesti yhdessä.

torstai 2. tammikuuta 2020

Perjantain pohjat:The Bandin jäsenistön ensimmäinen sooloalbumi

Rick Danko:Rick Danko

Vuonna 1977 ilmestynyt Rick Dankon nimikkoalbumi on ensimmäinen The Bandin jäsenistön työstämistä sooloalbumeista. Se on myös Dankon ainoa täyspitkä studiolevy. Muut hänen omissa nimissään julkaistut albumit ovat nimittäin livenauhoituksia. Rick Dankon esikoisalbumin kymmenen kappaletta ovat kaikki hänen käsialaansa ja ne on työstetty yhteistyössä tekstintekijöiden Bobby Charlesin ja Emmett Groganin kanssa. Lisäksi kyseessä on ainoa The Bandin jäsenistön sooloalbumeista, jolla kaikki muut yhtyeen jäsenet vierailevat. Garth Hudsonia kuullaan kappaleessa New Mexico, Robbie Robertsonia raidalla Java Blues, Richard Manuelia Shake Itissä ja Levon Helm on taustavokalistina pitkäsoiton päätöskappaleessa Once Upon a Time. Danko vastasi albumilla itse bassosta, soolokitarasta ja lauluosuuksista. Eric Clapton kitaroi New Mexicossa ja Ronnie Wood raidalla What a Town. The Beach Boysin jäsenenä tutuksi tullutta ja myöhemmin myös The Bandissa vaikuttanutta Blondie Chaplinia kuultiin kitaristina ja basistina useissa kappaleissa ja Sir Douglas Quintet-yhtyeen johtohahmoa Doug Sahmia kitaristina nin ikään useilla albumin raidoilla.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Torstain terävä:Keskeisen brittibluesin edustajayhtyeen kosketinsoittaja

Toinen tammikuuta 1946 syntynyt Michael George, taiteilijanimeltään Chick Churchill on brittiläinen kosketinsoittaja. Parhaiten hänet tunnetaan jäsenyydestään 60-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa kultakauttaan viettäneessä bluesrockyhtyeessä Ten Years After. Churchill alkoi soittaa pianoa kuusivuotiaana ja hän opiskeli klassista musiikkia 15-vuotiaaksi. Bluesista ja rockista kiinnostuttuaan Churchill liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä, Nottinghamissa vaikuttaneeseen Sons of Adamiin. Seuraavaksi Churchill tapasi Jaybirds-yhtyeen johtohahmon Alvin Leen. Churchill toimi aluksi yhtyeen kiertuemanagerin tehtävissä, mutta liittyi pian sen kosketinsoittajaksi. Marraskuussa 1966 yhtyeen nimeksi vaihtui Ten Years After ja sen riveissä Churchill sekä levytti että konsertoi ahkerasti esiintyen esimerkiksi Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969 ja Isle of Wightin festivaaleilla vuotta myöhemmin. Churchillin vuonna 1973 ilmestyneen sooloalbumin You and Me levytykseen osallistuivat lisäksi Supetramp-yhtyeen Rick Davies ja Roger Hodgson sekä Jethro Tullin kitaristi Martin Barre. Ten Years Afterin lopetettua toimintansa vuonna 1976 Churchillistä tuli ammattilaismanageri Chrysalis Recordsille. Mainitun yhtiön tuonaikaisena omistajana oli Churchillin manageri Chris Wright. Vuonna 1977 Churchill siirtyi perustamaan Whitsett Music Publishingia Tim Whitsettin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi levyjä ja promosi erityisesti etelävaltioista kotoisin olleita yhdysvaltalaisartisteja.