Torstain terävä:Hanoi Rocksin jälkeinen lyhytikäinen superyhtye

Demolition 23. oli Michael Monroen ja aikaisemmin Star Star –yhtyeessä kitaroineen Jay Heningin New Yorkissa vuonna 1993 Steve Stevensin kanssa toteutetun Jerusalem Slim –projektin jälkeen kasaama rockyhtye. Nimen yhtyeelle Monroe keksi William Burroughsin teoksesta Exterminator. Michael Monroe & Friends-nimisen yhtyeen, jonka muodostivat Monroe, basisti Sami Yaffa, kitaristi Little Steven sekä rumpali Rat Scabies, raunioille kasattu Demolition 23. aloitti coveryhtyeenä, joka keikkaili New Yorkissa sessiorumpalina aikaisemmin toimineen Jimmy Clarkin kanssa. Demolition 23.:n keikoilla vierailleista muusikoista mainittakoon Skid Row – yhtyeen solisti Sebastian Bach sekä Kory Clarke. Demolition 23:n nimetön ja samalla ainoaksi jäänyt pitkäsoitto äänitettiin New Yorkin Powerstation – studioilla ja pitkäsoiton tuottamisesta vastasi Little Steven. Monroen vanha veriveli Hanoi Rocksista, eli Sami Yaffa toimi basistina albumila ja yhtyeen livekonserteissa. Musiikillisesti Demolition 23 merkitsi paluuta Monroen ja Yaffan punkjuurille esimerkiksi Same Shit Different Dayn ja Hammersmith Palaisin kaltaisten kappaleiden ansiosta. Lisäksi pitkäsoitolla coveroitiin Johnny Thundersia klassikon I Wanna Be Loved -myötä, U K Subsia sekä The Dead Boysia niin ikään melkoisen tunnetun Ain’t Nothing to Don version myötä. Music for Nationsin julkaisemana vuonna 1994 ilmestynyt pitkäsoitto oli omistettu Steve Batorsin muistolle. Demolition 23.:n 14. helmikuuta 1995 soittama Tavastian-keikka jäi historialliseksi. Monroen, Yaffan ja kiertuekokoonpanossa mukana olleen Nasty Suiciden lisäksi myös Andy McCoy teki vierailun lavalle ja oli mukana soittamassa Hanoi Rocksin repertuaarista kappaleet In the Year 79, Problem Child ja I Feel Alright. Jo samaisen vuoden maaliskuussa Nasty Suidide ilmoitti Monroen yllätykseksi lähtevänsä yhtyeestä. Kyseinen liike tuli merkitsemään loppua koko Demolition 23.:lle. Monroe palasi Suomeen ja Jay Hening päätyi itsemurhaan huhtikuun lopussa 1997. Lyhyestä elinkaarestaan huolimatta Demolition 23.:n pitkäsoitosta muodostui Hanoi Rocksin jälkeisen uran menestynein albumi, jolla soittaa useampi yhtyeen entisistä jäsenistä. Kyseisen pitkäsoiton kappaleista Nothing's Alright ja Hammersmith Palais ovat olleet mukana  Michael Monroen keikkasetissä viime vuosiin saakka.

Keskiviikon klassikko:Stonesien onnistunut paluu rhythm and blues -juurilleen

The Rolling Stones:Beggars Banquet 

Tästä kiekosta starttasi Stonesin huippukausi. Kiistattomaksi klassikoksi kohotettua, joulukuussa 1968 ilmestynyttä Beggars Banquetia oli yhtyeen tuotannossa edeltänyt loistava singlehitti Jumpin’ Jack Flash. Komeimmalla mahdollisella tavalla paluun Stonesin bluesjuurille tehneen Beggars Banquetin tunnetuimmat raidat ovat pirullinen Sympathy for the Devil ja aggressiivinen Street Fighting Man, mutta ne ovat ainoastaan jäävuoren huippu. No Expectations on kiistaton, vähemmälle huomiolle jäänyt balladiklassikko, Dear Doctor hurmaa veikeydellään ja Prodical Sonin sekä Parachute Womanin kaltaiset biisit päivittävät Stonesin musiikillisen perustan tyylikkäästi vuoteen 1968. Jigsaw Puzzlessa olisi tarttuvuudessaan ollut ainesta jopa hitiksi ja folkahtava Factory Girl löysi uudelleen tiensä Stonesin keikkaohjelmistoon 1990-luvun alussa ja pääsi mukaan myös livealbumille Flashpoint. Kerjäläisten pitojen todelliset namipalat ovat kuitenkin rankka Stray Cat Blues sekä puhuttelevan nöyrä Keith Richardsin vokalisoima päätösraita Salt of the Earth. Stones oli todella kovassa vedossa myös Beggars Banquetia seuranneella pitkäsoitolla Let It Bleed. Sen avausraita Gimme Shelter kamppailee vahvasti kaikkien aikojen parhaan Stones-biisin tittelistä. Pitkät teokset Midnight Rambler ja You Can’t Always Get What You Want edustavat parhautta niin ikään ja Live with Me on albumiraitojen aatelia. Toisin kuin Beggars Banquet, Let It Bleed sisältää myös muutaman hienoisen täyteraidan You Got the Silverin, Monkey Manin sekä Honky Tonk Womenin countryversion muodossa. 1970-luvun aluksi julkaistiin eräs kaikkien aikojen livealbumeista, eli Get Yer ya ya’s Out. Kyseisen vuosikymmenen ensimmäiset Stonesien studioalbumit Sticky Fingers sekä tupla Exile on Mainst. edustivat kokonaisuuksina varsin laadukasta tasoa ja yksittäisiä klassikkokappaleita suorastaan vilisi:Brown Sugar, Wild Horses, Bitch, I Got the Blues, Rocks Off, Tumblin Dice, Happy, Rip This Joint ja Shine A Light ainoastaan kirkkaimmat helmet mainitaksemme. Goat’s Head Soupilla ja erityisesti It’s Only Rock N’ Rollilla on huippuhetkensä, kuten Coming Down Again, Doo Doo Doo (Hearbreaker), If You Can’t Rock Me, Time Waits for No-One, Fingerprint File ja tietysti jälkimmäisen nimikkoraita, mutta kitaristi Mick Taylorin lähdön myötä Stones menetti lopullisesti jotakin. Vuosien 1968-1974 Stones-tuotannon voittanutta ei löydy.

Tiistain tukeva:Brittiheavyn klassikon kitaristi ja muutakin

27. helmikuuta 1957 syntynyt Adrian Frederick Smith on ennen kaikkea jäsenyydestään Iron Maidenissa tunnetuksi tullut englantilaiskitaristi. Hän on säveltänyt joukon kappaleita yhtyeen ohjelmistoon ja laulaa livekeikoilla myös taustoja joissakin kappaleissa. Camdenissa, Lontoossa syntynyt Smith kiinnostui rockmusiikista viidentoista ikäisenä. Hän ystävystyi tulevan Iron Maiden-kitaristin Dave Murrayn kanssa, joka inspiroi myös Smithiä ryhtymään kitaristiksi. Jätettyään koulun 16-vuotiaana Smith perusti yhtyeen Urchin, jonka johtohahmona toimi sen vuonna 1980 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Maideniin Smith liittyi samaisen vuoden marraskuussa, jolloin hän korvasi kitaristi Dennis Strattonin. Lyhytikäisen ASAP-nimisen sooloprojektin jälkeen Smith jätti Maidenin vuonna 1990 ja perusti yhtyeen Psycho Motel. Se lopetti toimintansa vuonna 1997 ja Smith liittyi niin ikään Maidenin jättäneen solisti Bruce Dickinsonin yhtyeeseen. Jo kahta vuotta myöhemmin kaksikko teki paluun Maidenin riveihin ja yhtye saavutti myös uutta menestystä. Smithin nykyinen sivuprojekti on nimeltään Primal Rock Rebellion. Smith syntyi Hackneyssa ja varttui Claptonissa. Ensimmäinen hänen hankkimansa levy oli Deep Purplen vuoden 1972 klassikkoalbumi Machine Head. Ensimmäisessä yhtyeessään Stone Freessä Smith oli solistina, Dave Murray kitaristina ja heidän ystävänsä Dave McCoughlin soitti bongoja. Smithin ensimmäinen kitara oli vanha espanjalainen ja bluesrockdiggarina hänen ensimmäiset vaikuttajansa olivat Johnny Winter ja Pat Travers. Smithin seuraava yhtye oli Evil Ways, jossa Murray oli jälleen kitaristina. Se vaihtoi nimensä Urchiniksi. Smith alkoi säveltää biisejä. Hänen varhaisista kappaleistaan 22 Acadia Avenue päätyi Iron Maidenin vuoden 1982 albumille Number of the Beast. Tässä vaiheessa Murray liittyi Iron Maideniin. Urchin solmi sopimuksen DJM Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1977 singlen Black Leather Fantasy. Yhtyeen seuraavalla singlellä She's a Roller Murray oli jälleen mukana, mutta hän palasi Maideniin puoli vuotta myöhemmin. Myös Smithille tarjottiin paikkaa Maidenissa yhtyeen solmiessa sopimusta EMI:n kanssa vuonna 1979. Smith halusi kuitenkin tuossa vaiheessa keskittyä Urchiniin. Hän katui kyseistä päätöstä yhtyeen hajottua seuraavana vuonna. Vailla yhtyettä ollut Smith törmäsi Steve Harrisiin ja Dave Murrayhin, jotka tarjosivat hänelle uutta mahdollisuutta Maidenissa.

Onnistuneen koesoiton jälkeen Smith debytoi Maidenissa saksalaisessa tv-showssa ennen Britanniassa soitettua kiertuetta ja Killers-albumin levyttämistä. Sen seuraajalla Number of the Beastilla Smith osallistui kappaleiden Gangland ja The Prisoner sävellystyöhön aiemmin mainitun 22 Acadia Avenuen lisäksi. Vuonna 1983 ilmestyneestä albumista Piece of Mind alkaen Smith kirjoitti runsaasti materiaalia solisti Bruce Dickinsonin kanssa. Säveltämänsä vuoden 1986 singlehitin Wasted Years b-puolella julkaistussa kappaleessa Reach Out Smith oli harvinaislaatuisesti myös leadvokalistina. Myöhemmin Smith levytti kyseisen kappaleen Dave Colwellin vuonna 2010 julkaistulle sooloalbumille Guitars, Beers & Tears. Iron Maidenin pitäessä taukoa vuonna 1989 Adrian Smith julkaisi Adrian Smith Projectinsa kanssa albumin Silver and Gold, joka epäonnistui kaupallisesti sitä promotoineesta clubikiertueesta huolimatta. Smith oli tyytymätön siihen musiikilliseen suuntaan, johon Maiden oli siirtymässä vuoden 1990 albumillaan No Prayer for the Dying. Smith koki, ettei hän kyennyt vaikuttamaan tarpeeksi luovaan työhön ja hän lähti yhtyeestä kyseisen albumin esituotantovaiheessa. Smith oli pitänyt sitä edeltäneiden pitkäsoittojen Somewhere in Timen ja Seventh Son of the Seventh Sonin kokeilevammasta musiikillisesta ilmaisusta. Hänen paikkansa Maidenissa otti kitaristi Janick Gears. No Prayer for the Dyingilla oli ainoastaan yksi raita, jonka säveltämiseen Smith oli osallistunut. Kyseessä on Dickinsonin kanssa kirjoitettu Hooks in You. Kuultuaan yhtyettä King's X Smith koki haluavansa soittaa samantyyppistä musiikkia.  Yhtyyestä Untouchables muodostui hieman myöhemmin Psycho Motel. Se julkaisi kaksi albumia; vuonna 1996 ilmestyneen State of Mindin ja seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton Welcome to the World. Psycho Motel soitti myös Iron Maidenin lämmittelijänä X Factourin Britannian-osuudella. Smith ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön Bruce Dickinsonin kanssa jälkimmäisen vuonna 1997 ilmestyneellä albumilla Accident of Birth. Sen jälkeen Smithistä tuli Dickinsonin yhtyeen täysiaikainen jäsen. Hän osallistui Dickinsonin kahdelle maailmankiertueelle ja oli mukana myös vuonna 1998 ilmestyneellä albumilla The Chemical Wedding. Vuonna 1999 Smith ja Dickinson tekivät paluun Maideniin ja olivat mukana Kevin Shirleyn tuottamalla ja vuonna 2000 julkaistulla albumilla Brave New World. Sitä ovat studioalbumien osalta seuranneet vuoden 2003 Dance of Death, vuoden 2006 Matter of Life and Death, vuonna 2010 ilmestynyt Final Frontier, vuoden 2015 Book of Souls sekä vuonna 2021 ilmestynyt Senjutsu. Smith on soolokitaristina, basistina ja taustalaulajana Mikee Goodmanin kanssa studioprojektissa Primal Rock Rebellion.

Maanantain mainio:Fab Fourin ensimmäinen paluu juurilleen

The Beatles:Beatles for Sale

Neljäs joulukuuta 1964 EMI:n Parlophone-merkillä Britanniassa ilmestynyt Beatles for Sale on The Beatlesin neljäs studioalbumi. Kahdeksan albumin 14:sta kappaleesta julkaistiin myös Yhdysvalloissa ilmestyneellä pitkäsoitolla Beatles '65. Osa Beatles for Salen kappaleista edusti aikaisempaa synkempää tyyliä ja niistä John Lennonin käsialaa olevat No Reply ja I'm a Loser sisälsivät teksteissään omaelämäkerrallisia aineksia. Musiikillisesti albumi tarjoaa vaikutteita myös country & westernistä ja Bob Dylanilta, jonka Fab Four oli tavannut New Yorkissa vuoden 1964 elokuussa. Beatles nauhoitti For Salen Lontoon EMI-studioilla tiukkojen kiertue- ja radioesiintymisvelvoitteidensa välillä. Niinpä kappalevalinnoissa on mukana selkeästi tavanomaista runsaammin lainamateriaalia. For Salella Carl Perkinsin ohjelmistosta versioituvat Everybody's Tryin' to Be My Baby ja Honey Don't, ensin mainittu George Harrisonin ja jälkimmäinen Ringo Starrin vokalisoimana. John Lennon revittelee Chuck Berryn Rock N' Roll Musicin ja on leadvokalistina myös Dr. Feelgood and The Internsin alun perin levyttämällä harvinaisella Mr Moonlightilla. Paul McCartneyn vokalisoimaa rankkaa osastoa tarjoaa kappaleista Kansas City ja Hey Hey Hey muodostuva medley. Erästä keskeisintä musiikillista innoittajaansa, Buddy Hollya Beatles kunnioittaa For Salella versioimalla artistin vähemmän tunnettuun ohjelmistoon lukeutuvan Words of Loven. For Salen tunnetuinta omaa tuotantoa edustaa Eight Days a Week, mutta samoihin aikoihin albumin kanssa julkaistiin singlenä varsin onnistunut I Feel Fine/She's a Woman. Myös Eight Days a Week julkaistiin singleformaatissa Yhdysvalloissa helmikuussa 1965 ja siitä muodostui Beatlesin seitsemäs listaykkönen. Britanniassa itse Beatles for Sale-albumi pysytteli top 20:ssa 46 viikon ajan, joista se viihtyi listakärjessä 11 viikkoa. Myös Australiassa pitkäsoitto oli varsin suosittu ja siellä singlenä julkaistu Rock and Roll Music nousi myös listakärkeen. Beatles for Sale julkaistiin Yhdysvalloissa vasta helmikuun lopussa 1987. Kyseessä oli cd-julkaisu yhtyeen kolmen muun edeltävän albumin, eli Please Please Men, With the Beatlesin ja Hard Day's Nightin tavoin. Beatles for Sale saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään ja albumilla Beatles teki  eräänlaisen paluun rock and roll -juurilleen.

Sunnuntain extra:Folkrockin klassikkoyhtyeen mainio esikoinen

Lindisfarne:Nicely Out of Tune

Marraskuussa 1970 ilmestynyt Nicely Out of Tune on brittiläisen folkrockyhtye Lindisfarnen esikoisalbumi. Se nousi listoille vasta yli vuosi julkaisunsa jälkeen, kiitos yhtyeen alkuvuodesta 1972 julkaistun ja suureksi menestyslevyksi osoittautuneen kakkospitkäsoitto Fog on the Tynen. Lady Eleanor ja Clear White Light olivat Lindisfarnen debyyttipitkäsoiton singlekappaleita. Niistä ensin mainittu saavutti vuonna 1972 kolmannen sijan. Yhtyeen johtohahmon Alan Hullin käsialaa olevasta We Can Swing Togetherista muodostui keikkasuosikki ja se sisälsi medleyn Ray Jacksonin huuliharpulla soittamia traditionaalisia folkkappaleita. Keikkatulkinta kyseisestä kappaleesta päätyi vuonna 1971 äänitetylle ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneelle Lindisfarne Livelle sekä Lindisfarnen kolmannen albumin Dingly Dell bonusraidaksi. Elvis Costello on kohottanut Lindisfarnen debyytin kappaleista Winter Songin erääksi kaikkien aikojen parhaista koskaan julkaistuista. Kappaleen Alan in the River with Flowers otsikko on parodia Beatlesin Lucy in the Sky with Diamondidsista. Albumin Yhdysvaltain-painoksella se julkaistiin originaalilla nimelllän Float Me Down the River. Lindisfarnen debyytin tuottajana oli John Anthony ja albumin julkaisijana oli yhtyeen  kotimaassa Charisma Records ja Yhdysvalloissa Elektra Records.

Lauantain pitkä:Keskeinen pohjoisirlantilainen punkrockyhtye

Stiff Little Fingers on Belfastista, Pohjois-Irlannista kotoisin oleva punkrockyhtye. Yhtyeen jäsenet olivat aloittaneet Deep Purplen samannimisen kappaleen mukaan nimetyssä koululaisyhtyeessä Highway Star, jonka ohjelmisto oli koostunut rockcovereista. Tyylisuunta muuttui yhtyeen jäsenten löydettyä punkin. Stiff Little Fingers hajosi kuuden toimintavuoden ja neljän pitkäsoiton jälkeen. Paluu oli kuitenkin tiedossa vuonna 1987. Yhtye jatkaa keikkailua ja levytyksiä, vaikka se on kokenut keskeisiä miehistönvaihdoksia. Vuonna 2014 Stiff Little Fingers julkaisi kymmenennen studioalbuminsa, jota seurasi maailmankiertue. Yhtyeen jäsenistä solisti Jake Burns on ainoana ollut mukana kaikissa Stiff Little Fingersin inkarnaatioissa. Maaliskuussa 2006 originaalibasisti Ali McMordie palasi yhtyeeseen viidentoista vuoden tauon jälkeen. Hän korvasi The Jam-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tulleen Bruce Foxtonin. Ennen Stiff Little Fingersiä solisti/kitaristi Jake Burns, kitaristi Henry Cluney, basisti Gordon Blair ja rumpali Brian Faloon soittivat rockcovereita Highway Starin riveissä. Myöhemmin toisessa belfastilaisessa yhtyeessä, Rudissa soittaneen Blairin tilalle basistiksi tuli Ali McMordie. Cluney oli tähän mennessä löytänyt punkin ja esitteli sen muille yhtyeen jäsenille. Highway Staria ei koettu riittävän punkiksi nimeksi ja toimittuaan hetken nimellä The Fast yhtye valitsi nimekseen Stiff Little Fingers  The  Vibratorsin samannimisen kappaleen mukaan. Soittaessaan keikan Glenmachan Hotellissa yhtye tapasi Gordon Ogilvien, jonka oli kutsunut paikalle Colin McClellad, Jake Burnsin tuntema journalisti. McClellad järjesti yhtyeelle äänitysaikaa paikalliselta radioasemalta. Stiff Little Fingers äänitti Suspect Devicen studiossa, jota käytettiin ensisijaisesti radiomainosten tekemiseen. Kyseinen single pakattiin kasetin muotoon ja sen kansi jäljitteli kasettipommia.

Eräs levy-yhtiö soitti yhtyeelle pyytäen uutta kopiota singlestä, sillä edellinen kappale oli päätynyt vesisaaviin. Levy-yhtiössä oli nimittäin pelätty kyseeessä olleen todellisen pommin. Single lähetettiin John Peelille, joka soitti sitä taukoamatta ohjelmassaan. Tämä johti jakeludiiliin Rough Traden kanssa. Single julkaistiin yhtyeen omalla  yhtiöllä Rigid Digits ja se myi yli 30 000 kappaletta. Myöhemmin Peel teki samanlaisen palveluksen toiselle irlantilaisyhtyeelle, Derrystä kotoisin olleelle The Undertonesille. Kyseinen yhtye syytti Stiff Little Fingersiä siitä, että se teki sensaation Pohjois-Irlannin konfliktista. Stiff Little Fingers taas väitti The Undertonesin jättäneen huomioimatta sen. Stiff Little Fingersin toista singleä Alternative Ulster kaavailtiin alun perin julkaistavaksi ilmaiseksi samannimisen fanzinen kylkiäisenä. Kotimaisen punkrockin tärkeimpiin edustajiin lukeutuva Ratsia teki Alternative Ulsterista suomennoksen nimellä Kloonattu sukupolvi samannimiselle omakustannekasetilleen. SLF:n Wasted Lifen yhtye versioi debyyttipitkäsoitolleen nimellä Ne ei haluu kuunnella ja soitti coverina Fingersin ohjelmistosta myös Gotta Get Awayta. Vuoden 1978 jälkimmäisellä puoliskolla Stiff Little Fingers konsertoi Tom Robinson Bandin kanssa ja vuonna 1979 yhtye julkaisi Rough Traden kautta esikoispitkäsoittonsa Inflammable Material. Yhtyeen Island Recordsin kanssa solmima sopimus epäonnistui ja se päätyi julkaisemaan debyyttialbuminsa oman yhtiönsä kautta. Itsenäisestä julkaisusta huolimatta albumi saavutti brittilistalla sijan 14. ja yli 100 000 kappaleen myynnillään se ansaitsi hopealevyn. Menestyksestä inspiroituneena yhtye muutti Lontooseen, mutta kyseinen liike johti Faloonin ja McClellandin eroon. Gotta Gettaway -singlen aikoihin yhtyeen rumpaliksi vaihtui Jim Reilly, joka soitti myös Rock Against Racism -kiertueella, jonka esiintyjiin Stiff Little Fingers lukeutui.

 Kesällä 1979 Stiff Little Fingers sainasi Rigid Digits-yhtiönsä Chrysalis Recordsille ja seuraavana vuonna yhtye julkaisi toisen pitkäsoittonsa Nobody's Heroes. Näihin aikoihin yhtye saavutti jonkinasteista medianäkyvyyttä ja esiintyi muutaman kerran Top of the Popsissa. Vuonna 1981 oli vuorossa yhtyeen kolmas albumi Go For It, joka jäi Jim Reillyn joutsenlauluksi Stiff Little Fingersin riveissä. Kyseinen pitkäsoitto merkitsi muutosta Burnsin laulunkirjoitustyylissä, sillä albumin tekstit olivat entistäkin tummasävyisempiä. Tuttu aikuiseksi kasvamisen teema oli silti edelleen esillä esimerkiksi kappaleessa Kicking Up a Racket. Vuonna 1982 ilmestyi studioalbumi Now Then... Yhtye oli julkaissut jo Nobody's Heroesin ja Go For Itin välillä livelevyn Hanx. Now Then... oli ensimmäinen pitkäsoitto aikaisemmin Tom Robinson Bandissa vaikuttaneelle Dolphin Taylorille. Vähäisen levymyynnin ja keikkatilaisuuksien vuoksi Stiff Little Fingers lopetti toimintansa vuonna 1983. Jake Burnsin mukaan Now Then... oli yhtyeen siihen paras levy, mutta valitettavasti samalla myös paras, jonka yhtye tulisi koskaan tekemään. Myöhemmin yhtye paljasti, että sen jäsenten välit olivat kehittyneet jo todella huonoiksi. Burnsin lähdettyä Stiff Little Fingersistä hän ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön The Jamin basistin Bruce Foxtonin kanssa. Kaksikko äänitti demoja, mutta Foxtonille tarjoutui tilaisuus soololevyn tekemiseen, ja yhteistyö päättyi siihen. Joitakin vuosia myöhemmin vuonna 1987 Ali McMordie soitti Burnsille ja Foxtonille. Kaksikkko tapasi ja keskustelu kääntyi menestyksekkään paluun tehneisiin yhtyeisiin. Reunion tulisi koskemaan myös Stiff Little Fingersiä. Burns ja Foxton ilmoittivat suunnitelmistaan ja Cluney sekä Taylor olivat halukkaita osallistumaan reunioniin. Jotkut kriitikot suhtautuivat varauksellisesti Stiff Little Fingersin paluuseen, mutta esimerkiksi Saksassa yhtye soitti loppuunmyytyjä konsertteja.

Niinpä väliaikainen reunion muuttuikin pysyväksi yhtyetoiminnaksi. Vuonna 1991 ilmestyneellä pitkäsoitolla Flags and Emblems Foxton oli korvannut McMordien, jonka aika ei riittänyt jatkuvaan keikkailuun ja levyttämiseen. Vuonna 1993 Burns sai managerinsa kertomaan Cluneylle, ettei tämän palveluksia yhtyeessä enää kaivattu. Burnsin, Foxtonin ja Taylorin muodostama trio jatkoi toimintaansa seuraavien neljän vuoden ajan. Keikoilla yhtyeen kokoonpanoa täydensi Dave Sharp tai Ian McCallum. Vuonna 1994 yhtye julkaisi Britanniassa albumin Get A Life, joka sai Yhdysvaltain-julkaisunsa kahta vuotta myöhemmin. Kyseisen vuoden lopussa Taylor jätti yhtyeen perhesyistä ja hänet korvannut Steve Grantley oli 80-luvun lopussa soittanut yhtyeessä Jake Burns and the Big Wheel. Burnsista, Foxtonista ja Grantleysta muodostunut trio äänitti vuonna 1997 ilmestyneen albumin Tinderbox. Sillä avustanut Ian McCallum liittyi myöhemmin yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi ja oli mukana vuonna 1999 ilmestyneellä albumilla Hope Street. Tammikuussa 2006 Stiff Little Fingersin kotisivulla julkaistiin ilmoitus, jonka mukaan Bruce Foxton oli jättämässä yhtyeen 15 vuoden jälkeen. Jo samassa kuussa originaalin basistin Ali McMordien kerrottiin palaavan yhtyeeseen maaliskuuhun ajoittuvan kiertueen ajaksi. Kiertue oli menestys, ja McMordie jatkoi yhtyeen basistina aina, kun se hänelle muiden sitoutumisten ohessa oli mahdollista. Tarvittaessa häntä korvasi chicagolaisyhtye Dummyn Mark DeRosa. Maaliskuussa 2007 Burns ilmoitti Stiff Little Fingersin olevan äänittämässä uutta albumia, jonka pitäisi valmistua kyseisen vuoden loppuun mennessä. Keikoillaan yhtye soitti uusia kappaleita Liar's Club ja Full Steam Backwards. Lokakuussa 2013 yhtye lanseerasi PledgeMusicilla projektin, jolla se keräsi varoja uuden albuminsa julkaisua varten. Tavoitteensa projekti saavutti viidessä tunnissa. Uuden pitkäsoiton Not Going Back äänitykset saatiin valmiiksi tammikuussa 2014. Se julkaistiin aluksi maaliskuun puolivälissä Pledgemusicin kautta ja suurelle yleisölle 11. elokuuta. Uutta pitkäsoittoa promonnut kiertue alkoi keväällä 2014 ja siihen sisältyi mm. esiintymisiä Yhdysvalloissa Summer Nationals -kiertueella, jolla soittivat lisäksi esimerkiksi The Offspring, Bad Religion ja Pennywise. Uudesta albumista muodostui yhtyeen ensimmäinen listamenestys kotimaassaan sitten vuonna 1983 ilmestyneen kokoelman All the Best. Samalla kyseinen pitkäsoitto nousi yhtyeen albumeista ensimmäisenä BBC Rock Album -listan kärkisijalle. Vuonna 2016 Stiff Little Fingersiltä ilmestyi kaksi livealbumia, Best Served Loud sekä Rockers.

Perjantain pohjat:Poppunkkolmikon kahdesta laadukkaasta jälkimmäinen

Stalingrad Cowgirls:Kiss Your Heart Goodbye

Viides toukokuuta 2010 ilmestynyt Stalingrad Cowgirlsin kakkosalbumi Kiss Your Heart Goodbye jäi samalla sallalaiskolmikon joutsenlauluksi. Solisti/kitaristi/biisintekijä Enni Kivelä, basisti Henna Vaarala ja rumpali Riina Lahdentausta (ent. Kivelä) muodostivat tiukan keikkakokoonpanon, joka työsti tyylilajissaan laadukkaimmillaan erinomaisesti toiminutta musiikkia. Kiss Your Heart Goodbyella kuultiin edeltäjäänsä, sinänsä pätevää esikoispitkäsoittoa Somewhere High kypsempää yhtyettä. Pitkäsoiton avaavat It's Not Over, singlebiisi Baby Girl ja I Remember omasivat kaikki tarttuvuudessaan hittipotentiaalia ja niistä keskimmäisestä muodostuikin sellainen. Baby Girlistä työstettiin myös Kusti Mannisen ohjaama video. Slovariosastoa albumilla edustavat hauskan retrohenkinen 911, sävähdyttävä albumin päätöskappale Ride with Me  sekä mainion melodian kannattelema Fool.  Revittelevämmästä tuotannosta iskevä  Kill Me, koukukas Bad Luck ja suorastaan kaahaava Not Ok edustavat kaikki edelleen varsin kestävää kappalemateriaalia. Kiss Your Heart Goodbyen coverbiisi Friday Night on näkemys Rehtorit-yhtyeen kappaleesta Perjantain ja maanantain välinen yö. Suomen virallisella albumilistalla Kiss Your Heart Goodbye oli parhaimmillaan sijalla 27. Albumi julkaistiin myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Uransa aikana muun muassa Iggy & The Stoogesia, Avril Lavignea, Mötley Crüeta, Michael Monroeta ja Billy Idolia lämmitellyt Stalingrad Cowgirls soitti viimeisen keikkansa elokuussa 2012 Rovaniemen Simerockissa. Aktiivisesti musiikin tekemistä yhtyeen jäsenistä on jatkanut Snipe Drivessa ja Lauma-yhtyeessä vaikuttanut ja nykyisin Aino & Hajonneet -yhtyeeseen kuuluva Henna Vaarala.

Torstain terävä:Eräs Johnny Winterin varhaistuotannon huipputöistä

Johnny Winter:Johnny Winter And

Syyskuussa 1970 ilmestynyt Johnny Winter And on kitaristi Johnny Winterin neljäs studioalbumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto,jonka hän työsti Rick Derringerin kanssa. Kyseiselle tyylillisesti melko monipuoliselle albumille sisältyi näkemys Derringerin kenties tunnetuimmasta kappaleesta Rock N' Roll Hootchie Koo. Winterin itsensä käsialaa oleva Guess I'll Go Away käynnistää pitkäsoiton tutulla hardrockista vaikutteita ottaneella bluestatsilla. Mark Klingmanin työstämä Ain't That Kindness hidastaa tempoa hieman ja lisää keitokseen samalla  kaivattavaa rullaavuutta. Jim Capaldin ja Stevie Winwoodin tekosia oleva No Time to Live on poimittu luontevasti Traffic-yhtyeen ohjelmistosta ja se julkaistiin alun perin kyseisen merkittävän brittiyhtyeen vuonna 1968 ilmestyneellä ja sen nimeä kantavalla pitkäsoitolla. Kyseessä on vivahteikas ja mielenkiintonsa säilyttävä balladikappale. Randy Chezringerin käsialaa oleva Am I Here? edustaa suorastaan pakahduttavaa slovarituotantoa. Rick Derringerin Look Up tekee paluun jälleen suoraviivaisempaan bluesilmaisuun. Winterin oma Prodigal Son panostaa revittelvyytensä lisäksi myös sulavaan svengiin ja upeaan laulumelodiaan. Myös kitarasoolosta löytyy odotustenmukaisesti tulta ja tappuraa. Derringerin perinteinen On the Limb sisältää onnistunutta slidetyöskentelyä ja tekijänsä sekä Winterin mainiota vokalisointia. Alan Nichollsin ja Otis Stephensin käsialaa oleva Let The Music Play edustaa jälleen onnistuneesti balladimaisempaa tuotantoa ja sisältää kertosäkeensä tartuntapinnassa jopa hittiainesta. Winterin Nothing Left luottaa tradiotioon, mutta kiinnostavalla soundimaailmalla ja upealla melodialla höystettynä. Derringerin käsialaa oleva ja pitkäsoiton päättävä Funky Music on lähes viiden minuutin kestossaan albumin pisin. Musiikillisesti kyseinen kappale kallistuu silti ensisijaisesti bluesiin suorastaan rönsyilevällä soolotyöskentelyllä kruunattuna. Monipuolisuudessaan Johnny Winter And lukeutuu vaivattomasti Winterin varhaistuotannon parhaimmistoon. Maestron ja Derringerin lisäksi maininnan ansaitsee erinomaisen perustan luova, basisti Randy Jo Hobbsista ja perkussionisti Randy Zehringeristä koostuva rytmiryhmä.

Keskiviikon klassikko:Eräs Australian rockmasiinan parhaista

Ac/Dc:Dirty Deeds Done Dirt Cheap

20. syyskuuta 1976 ilmestynyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap on Ac/Dc:n kolmas Australiassa ja toinen Euroopassa julkaistu studioalbumi. Yhdysvalloissa se ilmestyi vasta vuonna 1981 vuosi Bon Scottin kuoleman jälkeen. Ac/Dc alkoi levyttää kyseistä albumia joulukuussa 1975 Albert-studioilla Harry Vandan ja George Youngin toimiessa tuottajina. Seuraavan vuoden huhtikuussa yhtye meni kiertueelle Britanniaan, missä It's a Long Way to the Top oli julkaistu singleformaatissa. Teoksen Ac/Dc:Maximum Rock N' Roll mukaan Vanda ja Young matkustivat yhtyeen mukana ja nauhoittivat useita kappaleita Vineland-studiolla kaavailtua ep:tä varten, joka ei lopulta kuitenkaan konkretisoitunut. Kyseisistä kappaleista Love at First Feel päätyi Dirty Deedsin kansainväliselle versiolle. Carry Me Home jäi julkaisematta, mutta Dirty Eyes-kappaleesta muodostui Let There Be Rock-klassikkoalbumin ydintuotantoon lukeutuva Whole Lotta Rosie. Mashener-studioilla äänitetty kappale I'm a Rebel jäi julkaisematta Ac/Dc:n omana versiona. Saksalainen Accept teki biisistä coverin ja nimesi jopa kakkosalbuminsa sen mukaan. Toukokuussa 1976 High Voltagen kansainvälinen versio julkaistiin Yhdysvalloissa. Atlantic Records ei kuitenkaan osoittanut erityistä kiinnostusta yhtyettä kohtaan ja se palasi kotimaahansa viimeistelemään kolmannen albuminsa. Sen tunnetuinta antia edustavat nimikappale sekä harvinaislaatuisen surullissävyinen blueshidastelu Ride On. Kyseisessä yleisesti Ac/Dc:n tuotannon parhaimmistoon tunnustetussa kappaleessa keskeistä on myös Angus Youngin erinomainen soolotyöskentely. Ranskalaisyhtye Trust teki Ride Onista coverin vuonna 1979 ilmestyneelle esikoisalbumilleen. Yhtye oli soittanut Ac/Dc:n lämppärinä Pariisissa syksyllä 1978. Bon Scott jammaili Ride Onia vielä Scorpio Sound -studioilla Lontoossa 13. helmikuuta 1980 ainoastaan kuusi päivää ennen kuolemaansa. Kyseinen versio päätyi Bon Scott Forever 1-nimiselle bootlegille. Dirty Deedsin originaali australialaisversio ja albumin kansainvälinen painos eroavat toisistaan voimakkaastikin. Jailbreak oli julkaistu aluksi singlenä yhtyeen kotimaassa ja Britanniassa ja se sekä R.I.P. (Rock in Peace) saivat albumin kansainvälisellä versiolla väistyä Rockerin ja Love at First Feelin tieltä. Rocker oli alun perin julkaistu Australiassa TNT-albumilla. Love at First Feel on toinen niistä Ac/Dc-kappaleista, joita ei löydy lainkaan yhtyeen kotimaassa julkaistuilta albumeilta. Toinen vastaavanlainen tapaus on Cold Hearted Man, joka löytyy ainoastaan Powerage-albumin eurooppalaiselta painokselta. Love at First Feel julkaistiin tosin Australiassa singlenä tammikuussa 1977 b-puolellaan Problem Child. Yhdysvalloissa ja yhtyeen kotimaassa Dirty Deedsiä on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta. Ensin mainitussa kyseessä on Ac/Dc:n kolmanneksi myynein albumi miljoonamenestys Back in Blackin ja Highway to Hellin jälkeen. Joan Jett levytti Dirty Deedsin nimikappaleesta onnistuneen näkemyksen vuonna 1990 ilmestyneelle coveralbumilleen The Hit List.

Tiistain tukeva:Black Sabbathin originaalikvartetin 70-luvun joutsenlaulu

Black Sabbath:Never Say Die

28. syyskuuta 1978 ilmestynyt Never Say Die on Black Sabbathin kahdeksas studioalbumi ja samalla viimeinen yhtyeen originaalikvartetin työstämä pitkäsoitto ennen vuonna 2013 julkaistua albumia 13. Yhdysvalloissa Never Say Die saavutti kultalevyn marraskuussa 1997. Albumin levyttämisen aikaan Black Sabbathin jäsenillä oli ongelmia nautintoaineiden kanssa. Ennen Never Say Dien nauhoitusten alkamista Ozzy Osbourne erosi yhtyeestä ja hänet korvasi hetkeksi Savoy Brownissa ja Fleetwood Macissa vokalisoinut Dave Walker. Osbourne palasi Sabbathin riveihin, mutta kieltäytyi vokalisoimasta Walkerin kanssa kirjoitettua materiaalia. Walkerin kanssa oli kirjoitettu kourallinen kappaleita, ja kyseinen lyhytikäinen Sabbathin kokoonpano jopa esitti BBC:n ohjelmassa Look Hear varhaisen version kappaleesta, josta kehkeytyi Never Say Diella julkaistu Junior's Eyes. Kyseisen kappaleen teemana oli Osbournen isän tuolloin vastikään tapahtunut kuolema. Lopulta Walkerin kanssa tehdyt kappaleet työstettiin uudelleen ja Never Say Die -pitkäsoitto nauhoitettiin Toronton Sounds Interchange -studioilla. Black Sabbathin vuonna 1998 ilmestyneen livealbumi Reunionin kansiteksteissä rumpali Bill Ward mainitsi yhtyeen työstäneen Never Say Diesta niin laadukkaan albumin, kuin se kyseisissä olosuhteissa oli mahdollista. Lisäksi hän kertoi edelleen pitävänsä albumilla Johnny Bladen ja Air Dancen kaltaisista kappaleista. Ward oli harvinaislaatuisesti leadvokalistina Never Say Dien raidalla Swingin' the Chain. Häntä, basisti Geezer Butleria ja kitaristi Tony Iommia kuultiin taustavokalisteina kappaleessa A Hard Road. Kyseessä on ainoa kerta, jolloin Iommi lauloi backing vocalseja. Britanniassa albumin nimikappale julkaistiin singleformaatissa hyvissä ajoin ennen pitkäsoittoa. Kyseinen kuvakannellinen pikkulevy saavutti sijan 21. ja sen tiimoilta Black Sabbath teki ensimmäiset esiintymisensä Top of the Popsissa sitten vuoden 1970. Britanniassa itse pitkäsoitto saavutti albumilistalla 12. sijan, eli se nousi sijaa edeltäjäänsä Technical Ecstasyä korkeammalle. Billboardin albumilistalla Never Say Die saavutti sijan 69. Britanniassa A Hard Road julkaistiin albumin toisena singlenä ja se nousi top 40:ään. 25 000 kappaletta kyseistä singleä painettiin rajoitettuna painoksena purppuralle vinyylille. Single julkaistiin ilman kuvakantta, mutta sitä promotoidakseen yhtye kuvasi kappaleesta promovideon Never Say Die -kiertueellaan. Vaikka Never Say Die ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvosteluja, esimerkiksi Soundgardenin kitaristi Kim Thayil on maininnut sen lukeutuvan Black Sabbathin tuotannosta suosikkalbumeihinsa. Megadeth versioi pitkäsoiton nimikappaleen vuonna 2000 tribuuttilevylle Nativity in Black. King Diamondin kitaristi Andy LaRocque on maininnut saaneensa kyseisestä albumista inspiraatiota säveltäessään melodista osaa Conspiracy-pitkäsoiton kappaleeseen Sleepless Nights. Black Sabbathin Never Say Dien tiimoilta tekemä kiertue alkoi Sheffieldistä 16. toukokuuta 1978. Lämmittely-yhtyeenä kyseisellä kiertueella oli Van Halen, joka oli juuri tehnyt läpimurtonsa esikoisalbumillaan ja siltä poimitulla The Kinks-coverilla You Really Got Me. Lokakuussa 1978 Never Say Dien ilmestyttyä Ozzy Osbourne mainitsi sen olevan varsin monipuolinen albumi. Black Sabbathin aloittaessa yhtye soitti bluesclubeissa ja siihen vaikuttivat John Mayall's Bluesbreakersin, Fleetwood Macin ja Ten Years Afterin kaltaiset brittibluesin edustajat. Vaikka heavyrockista muodostui Sabbathille yhtyeen keskeinen genre, voi yhtyeen musiikillista ilmaisua pitää varsin monipuolisena. Never Say Diella yhtyeen jäsenet olivat Osbournen mukaan päästäneet sisäiset turhautumansa ulos ja julkaisseet sen, mitä olisivat jo vuosia aikaisemmin olleet halukkaita julkaisemaan, mutta eivät olleet työpaineidensa vuoksi kyenneet.

Maanantain mainio:Rytinäbluesin taitajien 80-luvun lopun onnistunut pitkäsoitto

The Pirates:Still Shakin'

Rytinäbluesin ja pubrockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan The Piratesin vuonna 1988 ilmestynyt pitkäsoitto Still Shakin' työstettiin kokoonpanolla, jossa legendaarisen keppimiehen Mick Greenin lisäksi olivat mukana rumpali Geoff Britton ja solisti/basisti Johnny Gustafson. Suuri osa albumin kappalemateriaalista koostuu tyylisuuntansa vakioklassikoista tyyliin Money Honey, Honey Hush, Milk Cow Blues, todellista kitaraherkkua tarjoava Chuck Berryn Let It Rock ja jopa Johnny Kidd and the Piratesin kirkkain klassikko Shaking All Over. Kappalevalintojensa osittaisesta ilmeisyydestä huolimatta Shaking All Over toimii liki pitäen moitteettomasti samanaikaisesti svengaavan ja revittelevän soitantonsa ansiosta. Erityisesti Mick Green on tapansa mukaan todella vedossa kitaroineen soittaen inspiroituneesti ja intensiivisesti. Harvinaisempiin huippuhetkiin albumilla lukeutuvat Dave Dunhilin käsialaa oleva All by Myself sekä Milton Subotskyn työstämä sulavammin rullaava Lonesome Train. Myös esimerkiksi Dr. Feelgoodin ohjelmistosta löytyviin kappaleisiin pitkäsoitolla lukeutuvat I Can Tell sekä mainiosti versioituva Lights Out. Mick Greenin käsialaa pitkäsoiton kappaleista edustaa ainoastaan The Piratesin 70-luvun lopussa alun perin levyttämä Don't Munchen It. Pitkäsoiton käynnistävä Frank Millerin Ain't Got No Money edustaa tyylitajuisesti aavistuksen modernimpaa tyyliä. Ilmestymisaikansa musiikillisessa ilmapiirissä Still  Shakin' on ollut varmasti suorastaan riemastuttava rootsrockalbumi.

Sunnuntain extra:Goottirockareiden hittikavalkaadi

The 69 Eyes saapui konsertoimaan Joensuun Kerubiin lähes kahden vuoden tauon jälkeen.  Encoreineen tunnin ja vartin setissä oli tarjolla takuuvarma kattaus hittikappaleita ja päteviä albumiraitoja lähes 20 vuoden ajanjaksolta. Framed in Blood, Forever More ja Perfect Skin polkaisivat setin tehokkaasti ja myös näyttävästi liikkeelle. Betty Blue oli konsertin ensimmäinen balladimaisempi poiminta ja setin alkuosan parasta antia tarjosi vuonna 2000 ilmestyneen yhtyeen lopullisen läpimurtoalbumin Blessed Ben tehokkaasti rokkaava harvinaisempi helmi Angel on My Shoulder. Niin ikään iäkkäämpää tuotantoa edustava Stolen Season lukeutui setin haasteellisempiin keikkabiiseihin. Slovariosastosta Feel Berlin toimi varsin upeasti ja setin iäkkäintä tuotantoa edusti aivan 90-luvun lopussa ilmestyneen Wasting the Dawn -pitkäsoiton nimikappale. Vanhemmista kultaisista kootuista The Chair osoitti lukeutuvansa 69 Eyesin hittikappaleiden ytimeen. Revittelevämmästä osastosta Never Say Die sijoittui liki pitäen parhaimmistoon, samoin varsinaisen setin päättänyt, melodisempaan tuotantoon lukeutuva Brandon Lee. Encoreihin säästettiin vielä pari todellista ässäkipaletta, eli 69 Eyesin lopullinen läpimurtohitti Gothic Girl, ei aivan terävimpään kärkeen sijoittuva Dance D' Amour ja oikeutettuna päätöksenä nopeiden rocksivallusten kenties tehokkain edustaja, eli Lost Boys. Musiikillisesti 69 Eyesissa vakuuttavat ennen muuta aina takuuvarmaa työskentelyä edustava rumpali Jussi 69 ja yhtyeen sävellyksellinen primus motor, kitaristi Bazie. Vuosikymmenten myötä 69 Eyes on onnistunut työstämään liudan tyylisuunnassaan liki pitäen muotovalioita biisejä. Lähes täysi Kerubi oli tyytyväinen ja syystä. Uutta tuotantoa  69 Eyesilta on lupa odottaa vuoden päästä.

The 69 Eyes Kerubissa 17. helmikuuta 2018.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt laulajatar ja lauluntekijä

18. helmikuuta 1952 syntynyt Judy Kay "Juice" Newton on yhdysvaltalainen pop- ja countrylaulaja, lauluntekijä ja muusikko. Hän on saanut useita Grammy-ehdokkuuksia ja voittanut vuonna 1983 parhaan pop- ja countrylaulajattaren Grammyn. ACM on palkinnut hänet parhaana uutena naisartistina ja Billboard kahdesti vuoden albumin työstäneenä naisartistina. Newton syntyi Lakehurstissa, New Jerseyssä. Hänen äitinsä rohkaisi Juicea työskentelemään musiikin parissa ja osti hänelle kouluaikoina kitaran. Opiskellessaan Los Altos Hillsin collegessa Kaliforniassa Juice esitti folkia paikallisissa kahviloissa. Hän perusti folkrockyhtyeen kitaristi/lauluntekijä Otha Youngin kanssa ja se keikkaili Pohjois-Kaliforniassa. 1970-luvun alussa Newton, Young ja Tom Kealey muodostivat yhtyeen, joka otti lopulta nimekseen Juice Newton & Silver Spur ja solmi sopimuksen MCA Recordsin kanssa. Yhtye julkaisi pitkäsoitot vuosina 1975 ja 1976, ja nousi countrylistoille kappaleella Love is a Word. Yhtye siirtyi Capitol Recordsin artistiksi ja julkaisi sen kautta vielä yhden albumin, mutta lopetti toimintansa pian tämän jälkeen. Loppuvuodesta 1977 Newton siirtyi soolouralle ja jatkoi levyttämistään Capitol Recordsille. Silver Spur säilyi silti hänen taustayhtyeensä nimenä vuoteen 1982 saakka. Kyseisenä vuonna Newton lauloi taustat kolmella kappaleella Bob Welchin platinaa myyneellä esikoissooloalbumilla. Kyseisten kappaleiden joukossa oli hitti Ebony Eyes. Loppuvuodesta 1977 It's a Heartachesta muodostui Newtonin ensimmäinen soololevytys ja hitti Meksikossa, missä se saavutti lopulta kultalevyn. Vuonna 1978 Newton julkaisi mainitun kappaleen Yhdysvalloissa ja siitä muodostui ensimmäinen hänen 11:sta Hot 100 -listalle nousseesta pophitistään. Samana vuonna The Carpentersin näkemys Newtonin ja Youngin kirjoittamasta kappaleesta Sweet Sweet Smile nousi top teniin Country - ja Adult Contemporary-listoilla ja saavutti myös Billboardilla sijan 44. Myöhemmin vuoden 1978 aikana julkaistiin Newtonin ensimmäinen sooloalbumi Well Kept Secret, joka on säilynyt hänen tuotantonsa kaikkien aikojen rockorientoituneimpana pitkäsoittona. Albumi ja siltä poimittu single Hey Baby jäivät vaille listamerkintää, mutta Capitol Records uusi silti Newtonin sopimuksen. Vuonna 1979 Newton saavutti ensimmäisen top 40-menestyksensä singlellä Let's Keep It That Way. Myöhemmin samana vuonna ilmestyneeltä pitkäsoitolta Take Heart poimittiin viisi listasijoituksen saavuttanutta singleä; Until Tonight, Anyway That You Want Me, You Fill My Life, Lay Back in the Arms of Someone ja Sunshine. Kappaleista viimeksi mainitusta muodostui vuonna 1980 Newtonin toinen top 40:ään noussut single. You Fill My Life jäi sijalle 41. ja Until Tonight yhtä sijaa alemmaksi. Hienoisesta menestyksestään huolimatta Newtonin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa eivät saavuttaneet pysyviä vaikutuksia albumilistoilla.

Vuonna 1981 ilmestyneeltä Newtonin kolmannelta albumilta Juice poimittiin jopa kolme top teniin noussutta singlemenestystä; Chip Taylorin säveltämä ja PP Arnoldin ja Marylee Rushin versioina niin ikään muistettu Angel of the Morning, Queen of Hearts ja uusi näkemys kappaleesta The Sweetest Thing (I've Ever Known), joka ilmestyi alun perin Juice Newton & Silver Spurin vuonna 1975 ilmestyneellä esikoisalbumilla. Viimeksi mainitusta muodostui Newtonin ensimmäinen countrylistojen kärkeen noussut single. Neljäs albumilta poimittu single Ride 'em Cowboy julkaistiin vasta vuonna 1984 promoamaan Newtonin ensimmäistä Greatest Hits-kokoelmaa ja se nousi Billboardin countrylistalla top 40:ään. Newtonin Angel of the Morningista työstämä video oli vuonna 1981 ensimmäinen MTV:llä näytetty countryvideo ja kolmas naisartistin video Pat Benatarin ja Carly Simonin jälkeen. Juice-pitkäsoitto myi Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta ja saavutti Kanadassa triplaplatinaa 300 000 kappaleen myynnillään. Angel of the Morning ja The Sweetest Thing nousivat molemmat Billboardin Adult Contemporary -listan kärkeen ja Newton tuli saavuttamaan useita listamerkintöjä kyseisellä listalla seuraavien vuosien aikana. Yhdysvalloissa Angel of the Morning ja Queen of Hearts olivat Juice Newtonin suurimmat singlemenenestykset ja ne saavuttivat kultalevyn, johon 80-luvun alkuvuosina vaadittiin miljoonan kappaleen myynti. Kyseiset singlet olivat huomattavia menestyksiä myös Australiassa, Saksassa ja Alankomaissa. Toukokuussa 1981 Angel of the Morning saavutti brittien singlelistalla sijan 43. Keväällä 1982 Newton julkaisi neljännen sooloalbuminsa Quiet Lies, joka myi Yhdysvalloissa 900 000 kappaletta ja saavutti Kanadassa platinalevyn. Albumin ensimmäinen single Love's Been a Little Bit Hard on Me nousi top teniin pop ja Adult Contemporary- listoilla. Toinen pitkäsoitolta poimittu single Break It to Me Gently oli Adult Contemporary-listan kakkonen, nousi countrylistan kärkeen ja oli Cash Boxissa yhdeksäs ja Hot 100 -listalla sijalla 11. Kyseessä oli uusi näkemys Brenda Leen 60-luvun hitistä ja Newton voitti sillä parhaan naiscountrylaulusuorituksen Grammyn esimerkiksi Dolly Partonin ja Emmylou Harrisin sijaan. Albumin kolmas ja viimeinen single Heart of the Night oli Adult Contemporary-listan neljäntenä ja saavutti Hot 100 -listalla 25:n. sijan. Kyseisellä albumilla Newton voitti myös Australiassa parhaan ulkomaisen countryartistin palkinnon. Vuonna 1982 Newton teki Spirit Sparem -kiertueen Alabama-yhtyeen kanssa. Useat artistit olivat kaksikon lämmittelijöinä kyseisellä turneella. Newtonin viimeinen Capitolille levyttämä albumi, vuonna 1983 ilmestynyt Dirty Looks oli tyylillisesti hänen aikaisempiaan rockpainotteisempi. Single Tell Her No saavutti Adult Contemporary -listalla 14:n ja Hot 100-listalla 27:n sijan. Rockhenkinen albumin nimiraita sijoittui alemmaksi Hot 100 -listalla. Single Stranger at My Door saavutti kohtuullista menestystä countrylistoilla. Yli 300 000 kappaleen myynnillään Dirty Looks oli kohtuullinen menestys. Kanadassa albumi saavutti kultalevyn 50 000 kappaleen myynnillään. Kappaleen Dirty Looks kirjoittamisesta vastasivat Dave Robbins ja Van Stephenson, jotka 90-luvulla liittyivät country-yhtyeeseen Blackhawk. Kyseinen kaksikko vastasi myös Newtonin vuoden 1984 countrysinglestä Restless Heart. Capitolilla tapahtuneet muutokset johtivat Newtonin paluuseen RCA:lle. Vuonna 1984 ilmestynyt pitkäsoitto Can't Wait All Night jatkoi operoimista rockorientoituneemman soundin parissa. A Little Love ja albumin nimikappale olivat Newtonin viimeiset poplistoille nousseet singlet. Ne saavuttivat sijat 44. ja 66. Restless Heart nousi countrylistalla sijalle 57. A Little Lovesta muodostui Newtonin viimeinen Adult Contemporary-listalla top teniin noussut single. Se saavutti seitsemännen sijan. Näihin aikoihin Newton teki viimeisen yhteiskiertueensa Alabama-yhtyeen kanssa. Lämmitelyesiintyjänä oli The Righteous Brothers-yhtyeen Bill Medley.

Vuonna 1985 Newton teki paluun countrytyyliin albumilla Old Flame. Se palautti artistin suosion ja saavutti Billboardin listalla sijan 12. Albumilta poimittiin kuusi countrylistalla top teniin noussutta singleä. Niiden joukossa olivat listakärjen tavoittaneet You Make Me Want to Make You Mine, Hurt ja Eddie Rabbitin kanssa levytetty duetto Both to Each Other. Viimeksi mainitusta Carl Anderson ja Gloria Loring levyttivät popversion nimellä Friends and Lovers. Se oli levytetty aikaisemmin, mutta julkaistiin kahta viikkoa Newtonin ja Rabbitin dueton jälkeen. Old Flame-albumilta riitti singlehittejä lähes puolentoista vuoden ajaksi. Niistä viimeinen oli alkuvuodesta 1987 top tenin tavoittanut ja vanhan tutun Otha Youngin käsialaa ollut What Can I Do with My Heart. Newtonin vuoden 1987 albumilta Emotion poimittu single Tell Me True nousi seuraavana vuonna top teniin. Progressiivinen countrykappale First Time Caller saavutti sijan 24. Kyseisen vuosikymmenen viimeinen Newtonin albumi, vuonna 1989 ilmestynyt Ain't Gonna Cry, jäi vaille levy-yhtiön promootiota, eikä se noussut listoille. Countrylistalla kyseiseltä albumilta top 40:ään nousi sentään When Love Comes Around the Bend. Vuonna 1989 RCA Recordsin palkkalistoilta pudotettiin Newtonin lisäksi esimerkiksi Dolly Parton ja Kenny Rogers. Newton keskittyi perhe-elämään ja palasi levytysten pariin vuosina 1998 ja 1999 ilmestyneillä albumeillaan The Trouble with Angels ja American Girl. Nistä jälkimmäinen oli Newtonin ensimmäinen pelkästään uudesta materiaalista koostunut pitkäsoitto kymmeneen vuoteen ja siltä poimittiin single They Never Made It to Memphis. Kyseinen albumi koostui Newtonin itsensä lisäksi Otha Youngin, Freddie Mercuryn, Nanci Griffithin ja Tom Pettyn kirjoittamista kappaleista. Vuonna 2002 julkaistiin livebiiseistä ja neljän uuden studioraidan muodostamasta ep:stä koostuva  albumi Every Road Leads Back to You, jonka mukana ilmestyi myös dvd. Jo vuonna 2003 julkaistiin American Girl Vol II, joka sai uusintajulkaisunsa vuosina 2006 ja 2011. Marraskuun puolivälissä 2007 Newton julkaisi ensimmäisen joululevynsä The Gift of Christmas. Kyseinen 12 kappaleesta koostuva albumi sisältää esimerkiksi uuden version Newtonin kappaleesta Christmas Needs Love to Be Christmas ja erikoisversion Otha Youngijn kirjoittamasta kappaleesta For Believers, joka ilmestyi alun perin Newtonin vuoden 1983 albumilla Dirty Looks. 6. elokuuta 2009 Otha Young, joka oli ollut Newtonin musiikillinen yhteistyökumppani 37 vuoden ajan, menehtyi syöpään. 26. lokakuuta 2010 Fuel 2000 julkaisi albumin Newton's Duets:Friends and Memories. Se sisältää muun muassa Willie Nelsonin ja Frankie Vallin kanssa levytetyt duetot. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin Funny How Time Slips Away. Heinäkuussa 2011 ilmestyi Juice Newton:The Ultimate Hits Collection, jolla on mukana muun muassa Newtonin näkemys The Carpentersin vuoden 1978 hitistä Sweet Sweet Smile. Toukokuussa 2012 BGO Records julkaisi tuplacd:n, joka sisälsi Newtonin kolme Capitolin 70-luvulla julkaisemaa pitkäsoittoa;  albumit Come to Me, Well Kept Secret ja Take Heart. Kyseessä on ensi kerta, kun kyseiset Newtonin albumit on julkaistu cd-formaatissa ja kyseisen tuplacd:n myötä julkaisunsa cd:nä ovat saaneet kaikki Newtonin diskografian 17 albumia.

Perjantain pohjat:Eräs southern rockin kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Blackfoot:Highway Song Live

Keskeisimmistä southern rock -yhtyeistä Blackfoot edusti kultakautenaan moneen virkaveljeensä verrattuna  lähempänä  silkkaa heavya olevaa musiikillista ilmaisua. Yhtyeen johtohahmo, solisti/kitaristi Rick Medlocke ja basisti Gregg T. Walker olivat kuuluneet Lynyrd Skynyrdin jäsenistöön aivan 70-luvun alussa ja olivat myös mukana osalla vuonna 1978 julkaistun mainion demoryppään Skynyrd's First...And Last  kappaleista. Blackfoot löi itsensä lopullisesti läpi vuonna 1979 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Strikes. Myös sitä seuranneet pitkäsoitot Tomcattin ja Marauder pitivät yllä varsin laadukasta tasoa. Blackfootin vuonna 1982 ilmestynyt ja samaisena vuonna Britanniassa äänitetty Highway Song Live on toteutettu legendaaristen 70-luvulla julkaistujen livelevyjen hengessä ja kappalevalinnoiltaan se sisältää edustavan otoksen kolmen edellä mainitun Blackfootin klassikkoalbumin biisiaarteistosta. Gimme Gimme Gimme potkaisee albumin tehokkaasti liikkeelle ja sitä seuraava Every Man Should Know (Queenie) edustaa tyylitajuisesti nyansikkaampaa tuotantoa. Marauder-pitkäsoiton avauskappale Good Morning revittelee vapautuneesti ja Dry Country jatkaa onnistunutta operointia heavyvaikutteisen southern rockin parissa. Highway Song sisältää pari bluescoveria, jotka ovat lyhyt luenta klassikosta Rollin' and Tumblin' sekä Troube In Mind. Iskeväkertosäkeisestä Fly Awaysta muodostui ansaitusti hitti ja Road Fever edustaa teemastaan huolimatta aavistuksen seesteisempää tuotantoa revittelevästä kitaratyöskentelystään huolimatta. Suurimmat hitit Train Train ja Blackfootin omasta Free Birdistä käyvä ja myös yhtyeen kivikovalle konserttitaltioinnille nimen antanut Highway Song on säästetty albumin lopuksi. Erinomaisuudestaan huolimatta Highway Song Live julkaistiin aluksi ainoastaan Euroopassa. Yhtyeen kotimaassa se sai julkaisunsa vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Blackfootin uran legendaarisimman kauden päättävä konserttitaltiointi lukeutuu southern rockin kaikkien aikojen livelevyihin The Allman Brothers Bandin Live at Fillmore Eastin ja Lynyrd Skynyrdin Once More from the Roadin tavoin.

Torstain terävä:The Kinksin 70-luvun käynnistänyt onnistunut konseptialbumi

The Kinks:Lola Versus Powerman

27. marraskuuta 1970 ilmestynyt ja myös kyseisenä vuonna äänitetty Lola Versus Powerman on britti-invaasion keskeisiin edustajiin lukeutuvan The Kinksin kahdeksas studiolevy. Kyseessä on konseptialbumi, joka kuvaa satiirinomaisesti musiikkiteollisuuden eri osa-alueita. Pitkäsoiton kappaleista Denmark Street ja Moneyground tekevät kunniaa brittiläiselle Music Hall -perinteelle. Musiikillisesti varsin monipuolinen albumi sisältää Stephen Thomas Erlewinen mukaan joitakin Ray Daviesin vahvimmista kappaleista. Vaikka Lola Versus Powerman ilmestyi The Kinksin siirtymävaiheen aikaan, albumi menestyi myös kaupallisesti ja sitä voikin pitää yhtyeen eräänlaisena paluulevynä. Albumin nimikappale Lola nousi singleformaatissa top teniin Atlantin molemmin puolin ja yhtyeen kotimaassa Apeman saavutti upeasti viidennen sijan. Lolan Ray Davies kirjoitti The Kinksin kahden lyhyeksi jääneen Yhdysvaltoihin suuntautuneen kiertueen välissä. Työskentely uuden albumin parissa Lontoon Willesdenin Morgan-studioilla alkoi keväällä 1970. Ensimmäisten nauhoitettujen kappaleiden joukossa olivat nimiraidan lisäksi outtake kappaleesta Good Life, Powerman sekä Got to Be Free. Nimikappaleen äänitykset osoittautuivat erityisen pitkiksi ja ne saatiin päätökseen vasta toukokuun lopussa. Noihin aikoihin Kinksin peruskokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Jon Gosling. Hänen koesoittonsa oli Lolan viimeisellä taustamasterraidalla ja Gosling sai kiinnityksen Kinksiin pian tämän jälkeen. Hän oli yhtyeen jäsen vuoteen 1977 ja pitkäsoittoon Sleepwalker saakka. Lola-kappaleen päällekkäisäänitykset saatiin valmiiksi kesäkuussa 1970 ja itse albumin äänitykset lokakuussa miksausten viedessä kyseisen kuun loppuosan. Lolan singleversiota varten Ray Davies dubbasi tuotemerkkisana Coca Colan tilalle geneerisen cherry-colan. Kappaleen albumiversiolla Coca Cola sitä vastoin säilyi, vaikka kansiteksteissä kyseisen kappaleen tapauksessa mainittiin cherry-cola. Vastaavanlainen tilanne koski Apeman-kappaleen tekstin kohtaa "the air pollution is a-foggin my eyes. Epätarkan ääntämyksen vuoksi foggin sekoitettiin fucking-sanaan, ja Ray Davies joutui nauhoittamaan kyseisen osuuden uudelleen singlejulkaisua varten. Brittiläisessä musiikkilehdistössä Lola Versus Powerman -pitkäsoitto otettiin myönteisesti vastaan. New Musical Expressin arviossa Ray Daviesia kutsuttiin erääksi parhaista aikakauden rockkirjoittajista ja albumin brittiläinen tyyli ja aitous saivat osakseen kehuja. Myös Yhdysvalloissa albumin saama vastaanotto oli positiivinen. Esimerkiksi Rolling Stonen arviossa Lola Versus Powermania pidettiin siihen saakka parhaana Kinks-albumina. Lola-singlen menestyksestä huolimatta itse pitkäsoitto meni yhtyeen kotimaassa levyjä ostavalta yleisöltä ohi. Singlenä Lola oli Kinksin suurin singlemenestys sitten Sunny Afternoonin. Billboardin listalla Lola Versus Powermanin menestys oli parempi, sillä albumi saavutti sijan 35. Record Worldin listoilla sen sijoitus oli vielä parempi, eli 22., mikä teki Lola Versus Powermanista Kinksin suosituimman albumin sitten 60-luvun puolivälin. Lola- singlen ja myös albumin menestyksen myötä Kinks pystyi neuvottelemaan uuden sopimuksen RCA Recordsin kanssa. Lontooseen syntyi Kinksin oma studio, joka sai nimekseen Konk, ja yhtye sai entistä runsaammin taiteellista vapautta. Tom Petty kertoi Rolling Stonelle pitäneensä Lola-albumista erityisen paljon ja se inspiroi häntä työstämään oman musiikkiteollisuuteen kriittisesti suhtautuneen albuminsa The Last Dj. Monet Lolan kappaleista pääsivät mukaan eri elokuviin ja myös niiden soundtrack-albumeille. This Time Tomorrow, Strangers ja Powerman olivat mukana vuonna 2007 valmistuneessa Wes Andersonin elokuvassa The Darjeeling Limited. Apeman on päässyt mukaan useisiin elokuviin, kuten vuoden 1986 Harold Ramis' Club Paradiseen ja vuonna 2004 valmistuneeseen Mondovinoon.

Keskiviikon klassikko:New York Dollsin rytmikitaristi ja paljon muuta

14. helmikuuta 1951 syntynyt, paremmin taiteilijanimellään Sylvain Sylvain tunnettu Sylvain Mizrahi oli yhdysvaltalainen kitaristi, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään keskeisimpiin esipunkyhtyeisiin lukeutuvassa New York Dollsissa. Sylvain syntyi Kairossa, Egyptissä juutalaisperheeseen. Hänen perheensä muutti 50-luvulla ensin Ranskaan ja myöhemmin New Yorkiin. Aluksi he asuivat Lafayette Avenuella, Buffalossa, mutta muuttivat New Yorkin lähistöllä sijaitsevaan Rego Parkiin, Queensiin Sylvainin ollessa edelleen lapsi. Queensissä hän kävi Newtonin koulua ja Manhattanilla Quintanon nuorten ammattikoulua. Ennen liittymistään New York Dollsiin Sylvain ja hänen tuleva yhtyetoverinsa Billy Murcia pitivät vaateliikettä nimeltä Heart and Soul, joka tuli osaltaan määrittelemään hänen muotikäsitystään ja esitti keskeistä osaa New York Dollsin ulkoisessa habituksessa. Sylvainilla on veli Leon ja sisko Brigitte. Ennen liittymistään New York Dollsiin vuonna 1971 Sylvain kuului yhtyeeseen Actress. Sen jäseniin lukeutuivat myös Arthur Kane, Johnny Thunders ja Billy Murcia. Sylvain oli New York Dollsin rytmikitaristina sen vuoteen 1971 ajoittuneesta perustamisesta vuonna 1977 tapahtuneeseen lopulliseen hajoamiseen saakka. Sylvain ja solisti David Johansen olivat viimeiset jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet sen lopettaessa toimintansa. Dollsin hajoamisen jälkeen Sylvain soitti säännöllisesti joillakin Johansenin soololevyillä. Hän perusti oman yhtyeensä The Criminalsin toisen aikaisemmin Dollsissa soittaneen muusikon Tony Machinen kanssa ja jatkoi keikkailuaan New Yorkin clubiskenessä. Sylvain solmi soolosopimuksen RCA:n kanssa ja levytti yhden albumin kitaristi Johnny Raon ja rumpali Lee Crystalin kanssa. Heistä jälkimmäinen tuli myöhemmin tunnetuksi Joan Jettin The Blackhearts-yhtyeestä. 1990-luvun alussa Sylvain muutti Los Angelesiin ja levytti yhden pitkäsoiton Sleep Baby Doll Fishead Recordsille. Mainitulla albumilla Sylvainin kanssa soittivat rumpali Brian Keats, basisti John Carlucci ja soolokitaristi Olivier LeBaron'. Lisäksi levyllä vierailivat Blondien Frank Infante ja Generation X:n Derwood Andrews. 90-luvun lopussa Sylvain lyöttäytyi yhteen losangelesilaisen punkyhtyeen The Streetwalkin' Cheetahsin kanssa keikkailun merkeissä. Yhtyeen KXLU:lle livenä tekemä radionauhoitus jäi julkaisematta. Kyseinen kiertue päättyi Atlantassa soitettuun keikkaan Navarren vuosittaisessa konferenssissa pääesiintyjänä John Entwistlen kanssa. Vuonna 2004 Sylvain teki reunionin henkiin jääneiden New York Dollsin jäsenten kanssa. Kokoonpanon täydensivät Steve Conte, Brian Koonin ja Brian Delaney. Vuonna 2004 edesmenneen Arthur Kanen korvasi Sami Yaffa. Kyseinen New York Dollsin line up julkaisi kolme albumia; One Day It Will Please Us to Remember Even This, Cauze I Sez So ja Dancing Backward in High Heels. Reunion kuvattiin osana Kanesta tehtyä dokumenttia ja julkaistiin vuonna 2005 nimellä New York Doll. 18. maaliskuuta 2010 Austinissa, Teksasissa Sylvain ja The Dead Boyseista sekä Rocket from Tombsista tuttu Cheetah Chrome soittivat debyyttikeikkansa uuden yhtyeensä The Batusisin kanssa. Smog Veil Records julkaisi samana vuonna yhtyeen nimeä kantaneen esikoisep:n. Marraskuussa 2012 Sylvain postittti internetiin videon uudesta singlestään Leaving New York. Joulukuun toisena kappale tuli myyntiin iTunesiin. Vuosina 2013-2014 Sylvain teki kiertueen Sex Pistolsin originaalibasisti Glen Matlockin kanssa ja se totteli nimeä The Sex Doll Tour. Vuonna 2015 Sylvain lanseerasi uuden yhtyeen Sylvain Sylvain and The Sylvains. Muilta osin Austinista, Teksasista kotoisin olevan yhtyeen muodostivat rumpali Chris Alaniz, kitaristi Jason "Gincyy" Kottwitz ja basisti Gabriel Von Asher. Maaliskuussa 2016 yhtye heitti keikan South by Southwest -festivaaleilla.Sylvain Sylvain menehtyi syöpään 13. tammikuuta 2021 69-vuotiaana.

Tiistain tukeva:Genesiksen ensimmäinen suurmenestys

Genesis:Foxtrot

Lokakuussa 1972 Charisma Recordsin julkaisemana ilmestynyt Foxtrot on Genesiksen neljäs studioalbumi. Se nauhoitettiin yhtyeen edellisen pitkäsoiton, vuonna 1971 ilmestyneen albumin Nursery Cryme tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Albumin kakkospuoli sisältää lähes 23-minuuttisen teoksen Supper’s Ready, jota pidetään yleisesti eräänä kiistattomista avainteoksista progressiivisen rockin genressä. Kyseinen seitsemästä osasta muodostuva kappale on Genesiksen uran pisin. Julkaisunsa aikoihin Foxtrot oli Genesiksen siihen mennessä suurin kaupallinen menestys. Albumi nousi brittilstalla sijalle 12. ja saavutti yleisesti varsin myönteiset arvostelut. Genesiksen kahden edellisen pitkäsoiton tavoin Foxtrot ei onnistunut nousemaan listoille Yhdysvalloissa. Singleksi albumilta poimittiin kappale Watcher of the Skies. Se alkaa Tony Banksin King Crimsonilta ostetulla Mellotronilla soittamalla soololla. Tekstillisesti kappale sai hienoista osviittaa Arthur C Clarken vuonna 1953 valmistuneesta novellista Childhood’s End. Tekstistä vastasivat Mike Rutherford ja Banks ja se kirjoitettiin Italiassa huhtikuussa 1972 treeneissä yhtyeen ollessa kiertueella Nursery Crymen tiimoilta. Phil Collins kehitteli kappaleen rytmiin koukukkaita sovituksia todennettuaan Yesin livekeikan. Uudelleen Foxtrot albumi julkaistiin uutena miksauksena vuonna 2008 osana Genesiksen boxia 1970–1975. Foxtrotia edeltänyt Genesiksen pitkäsoitto Nursery Cryme oli osoittautunut listamenestykseksi Belgiassa ja Italiassa. Niinpä yhtye aloittikin kiertueensa sieltä ja soitti uudelle, vastaanottavaiselle yleisölle. Kiertueen päätyttyä elokuussa 1972 Peter Gabrielista, Mike Rutherfordista, Tony Banksista, Phil Collinsista ja Steve Hacketista muodostunut Genesiksen lineup aloitti työskentelyn uuden albuminsa parissa. Hackett ei ollut nauttinut keikkailusta ja harkitsi yhtyeestä eroamista, mutta muut Genesiksen jäsenet saivat hänet jäämään. Genesis kirjoitti ja harjoitteli pitkäsoitollisen verran uutta materiaalia Lontoon Shepherd’s Bushin School of Dancessa. Foxtrotin äänitysten aikaan yhtye itse asiassa treenasi myös Hackettin esikoissooloalbumille Voyage of the Acolyte päätynyttä materiaalia, mutta kyseisiä kappaleita ei vielä tuossa vaiheessa kehitetty sen pitemmälle. Watcher of the Skiesia ja Can-Utility the Coastlinersia soitettiin jo keikoilla ennen Foxtrotin levyttämistä. Äänitykset tapahtuivat Islandin studioilla elo-syyskuussa 1972. Kappale Happy the Man oli äänitetty samoihin aikoihin tuottaja John Anthonyn kanssa, mutta useamman epäonnnistuneen tuottajakokeilun jälkeen yhtye päätyi Dave Hitchcockiin tuottajana ja John Burnsiin insinöörinä. Heistä jälkimmäinen tuotti seuraavat kolme Genesiksen pitkäsoittoa. Soundsin Jerry Gilbertin mukaan Genesis saavutti Foxtrotin myötä lähes täydellisen albumin. Myös myöhäisemmät pitkäsoitosta laaditut arvostelut ovat olleet varsin myönteisiä. Ensimmäinen remasteroitu cd-versio Foxtrotista ennen albumin julkaisua osana laajempaa boxia ilmestyi Virgin Recordsin julkaisemana vuonna 1994.

Maanantain mainio:Erään kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeen ensimmäinen postuumi livealbumi

The Doors:Alive, She Cried

Alive, She Cried on The Doorsin lokakuussa 1983 ilmestynyt livealbumi. Vuonna 1979 valmistuneessa elokuvassa Apocalypse Now oli hyödynnetty yhtyeen musiikkia ja seuraavana vuonna The Doorsin tuotannosta kuorittiin hunajat kymmenestä klassikkokappaleesta koostuneen Greatest Hits -kokoelma-albumin ansiosta. Kyseessä oli ensimmäinen yhtyeen kokoelmajulkaisu seitsemään vuoteen ja ennenjulkaisemattomalle Doorsin materiaalille muodostui kysyntää. Konserttitaltiointi Alive, She Cried vastasi mainittuun kysyntään. Se koostui liveäänityksistä eri keikkapaikoista vuosien 1968 ja 1970 väliltä. Nimensä albumi otti Strange Days -pitkäsoiton päätöskappaleen When the Music's Over tekstistä. Harvinaista herkkua Alive, She Criedin kappalevalinnoissa edustavat näkemykset Van Morrisonin luotsaaman Them-yhtyeen hitteihin lukeutuvasta kappaleesta Gloria sekä esimerkiksi Rolling Stonesin ohjelmistoon päätyneestä Willie Dixonin bluesklassikosta Little Red Rooster. Jälkimmäisessä vierailee huuliharpistina The Lovin' Spoonful -yhtyeen johtohahmo John Sebastian. Doorsin debyyttihitti Light My Firesta on tarjolla lähes kymmenminuuttinen näkemys. Vuonna 1991 ilmestyneen The Doors In Concert- triplan ansiosta uudelleenjulkaisunsa saivat kokonaisuudessaan sekä Doorsin ainoa yhtyeen toiminta-aikana julkaistu konserttitaltiointi, tupla-albumi Absolutely Live että Alive, She Cried. Lisäksi kyseiselle kolmoisalbumille sisältyi muutamia muita livebiisejä. Light My Firen väliin sijoitettu The Graveyard Poem on itse asiassa eri lähteestä, kuin varsinainen kappale. Se on nimittäin taltioitu Bostonissa huhtikuussa 1970. Doorsin tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuvalta Strange Days -pitkäsoitolta Alive, She Criedilla ovat mukana Love Me Two Times sekä Horse Latitudes-runon sisältävä Moonlight Drive. Morrison Hotelilta on livetulkintana tarjolla terhakasti rokkaava You Make Me Real. Alive, She Cried saavutti melkoisen myönteiset arviot heti ilmestymisensä jälkeen. Esimerkiksi Rolling Stonen Parke Buterbauhg antoi kyseiselle albumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta.

Sunnuntain extra:Keskeisen amerikkalaisen laulaja/lauluntekijän kolmas menestysalbumi

Sheryl Crow:The Globe Sessions

Britanniassa 21. syyskuuta ja Yhdysvalloissa 29. syyskuuta 1998 ilmestynyt The Globe Sessions on amerikkalaisen laulaja/lauluntekijän Sheryl Crown kolmas studioalbumi, joka julkaistiin uudelleen seuraavana vuonna. Vuoden 1999 Grammy Awardseissa kyseinen pitkäsoitto asetettiin ehdolle vuoden albumiksi, parhaaksi rockalbumiksi ja parhaiten toteutetuksi ei-klassiseksi albumiksi. Kyseisistä kategorioista The Globe Sessions voitti kaksi viimeksi mainittua. Parhaimmillaan albumi saavutti brittilistalla toisen ja Billboardilla viidennen sijan. Yhdysvalloissa albumia oli tammikuuhun 2008 mennessä myyty kaksi miljoonaa kappaletta. Nimensä The Globe Sessions otti New Yorkissa sijaitsevasta Robert FitzSimonsin ja Tracey Loggian omistamasta The Globe-äänitysstudiosta, jossa albumi oli työstetty. The Globe Sessionsin singlemenestyksiä olivat My Favourite Mistake, There Goes the Neighbourhood ja Anything But Down. The Globe Sessionsin originaalin brittipainoksen bonuskappaleena oli Crown itsensä käsialaa oleva Resuscition. Vuonna 1999 Yhdysvalloissa ilmestyneen albumin uusintapainoksen bonuskappaleena oli Guns N' Roses -cover Sweet Child O' Mine, joka ilmestyi Crown näkemyksenä alun perin Big Daddy -elokuvan soundtrackillä. Kyseisestä kappaleesta työstetty Rick Rubn New Mix pääsi myös mukaan kokoelma-albumille Hits and Rarities ja cd-singleversiona sen kannessa on maininta Pop Version. Se eroaa rockversiosta, josta työstettiin myös kappaleen musiikkivideo. The Globe Sessionsin varhaisilla versioilla kappaletta Crash and Burn seuraa vielä piiloraita Subway Train, mutta Sweet Child O' Mine puuttuu. Albumin japanilaispainoksella bonuskappaleina ovat Carolina ja Resuscitation.  Vuonna 1999 The Globe Sessionsista julkaistiin The Australian Tour Edition, jolla mukana olivat Resuscitation, Sweet Child O' Mine sekä kuusi Toronton pyhän kolminaisuuden kirkossa 13. marraskuuta 1998 taltioitua livebiisiä.

Lauantain pitkä:Pelle Mijoona Oy:n onnistunut kakkosalbumi

Pelle Miljoona Oy:Matkalla tuntemattomaan

Lokakuussa 1981 ilmestynyt Matkalla tuntemattomaan on Pelle Miljoona Oy:n toinen studioalbumi, jonka yhtye kävi äänittämässä Berliinissä kuuluisassa Hansa by the Wall -studiossa, jossa muun muassa David Bowie työsti kuuluisan albumeista Low, Heroes ja Lodger koostuvan Berliini-trilogiansa. Matkalla tuntemattomaan -pitkäsoiton aikaan Pelle Miljoona Oy:n kokoonpanoon kuuluivat Pellen, Ari Taskisen ja Tumppi Varosen muodostaman ydinkolmikon lisäksi jo 1980-yhtyeestä tutuksi tullut kitaristi Stefan Piesnack sekä aikaisemmin progressiivista rockia edustaneessa yhtyeessä Nova sekä Maukka Perusjätkän yhtyeessä soittanut basisti Vety Kumpula. Musiikillisesti ja myös teksteiltään Matkalla tuntemattomaan on edeltäjäänsä, menestysalbumi Moottoritie on kuumaan verrattuna vaikeampi levy. Silti se on kestänyt aikaa mainiosti ja kyseinen pitkäsoitto saavutti myös kultalevyn, mikä tuolloin merkitsi 25 000 myytyä albumia. Matkalla tuntemattomaan -albumin sävellykset ovat Taskisen ja tekstit Pellen käsialaa. Kappaleessa Vapauden huuto toisena säveltäjänä Taskisen lisäksi esittäytyy Piesnack ja Tumpin vokalisoima balladi Ääni pimeydestä on täysin Taskisen käsialaa. Klassikkotasoa Matkalla tuntemattomaan -longarilla edustavat vähintään tekstinsä osalta ajattelemisen aihetta tarjoava ja musiikillisesti maalaileva avausraita Aika, melkoisen tuhdisti rokkaava albumin nimikappale Matkalla tuntemattomaan, a-puolen päättävä balladimaisempi Minä ja kosminen tyttöni sekä erinomaisen tekstin sisältävä ja musiikillisesti nyanssikkaammat ja revittelevämmät osansa onnistuneesti yhdistävä En ole hullu. Aion unelmoida läpi elämän edustaa tekstillisesti romantiikkaa tiukan rokkauksen säestämänä ja kestoltaan vajaa kaksiminuuttinen reggaekappale Vain unelmilla on siivet on Pellen käsialaa. Berliini lukeutuu kokeilevuudessaan albumin kiinnostavimpiin raitoihin ja päätöskappale Se elää nostattaa puhuttelevuudessaan kylmät väreet, vaikka Juice Leskinen totesikin  Silueteissaan Pellen olevan kyseisen kappaleen osalta opetustensa vanki. Toinen Tumpin vokalisoima kappale albumilla on musiikillisesti vanhasta kelpo punktaustasta muistuttava Sodassa maailmaa vastaan. Matkalla tuntemattomaan on varsin onnistunut albumi etenkin, kun tiedostaa, kuinka huonoissa fiiliksissä yhtye matkusti levyttämään kyseistä pitkäsoittoa.

Perjantain pohjat:Keskeisen singer/songwriterin onnistunut debyytti

Carole King:Writer

Toukokuussa 1970 ilmestynyt Writer on Carole Kingin esikoissooloalbumi. Kingillä oli jo tuossa vaihessa takanaan menestyksekäs ura laulunkirjoittajana ja hän oli perustanut vuonna 1968 lyhytikäisen yhtyeen The City, joka ehti silti julkaista yhden pitkäsoiton Now That Everything's Been Said. Kingin 12 kappaleesta koostuva vahva esikoisalbumi sisältää useampia myös muiden artistien ja yhtyeiden levytysohjelmistoon päätyneitä kappaleita. Päätösraita Up on the Roof oli ollut top ten -menestys jo vuonna 1962 The Drifters -yhtyeen esittämänä. Goin' Back -kappaleen oli versioinut onnistuneesti The Byrds ja balladikaunokki Child of Mine on kuulunut esimerkiksi Billy Joe Royalin levytysohjelmistoon. Suomessa kappaleen levytti varsin onnistuneesti Maarit Hectorin tekstein nimellä Lainaa vain vuonna 1973 ilmestyneelle ja Wigwamin taustoittamalle esikoisalbumilleen. Rivakka Can't Hear You No More on kaksikon Gerry Goffin ja Carole King yhteistyötä ja ennen Kingiä kappaleen ehtivät levyttää Betty Everett, Lulu ja Dusty Springfield ja hänen jälkeensä esimerkiksi Helen Reddy ja Russ Ballard. Vaikka Writer ei vielä saavuttanut seuraajansa, miljoonamenestysalbumi Tapestryn veroisia arvosteluja, kriitikot suhtautuivat myönteisesti myös kyseiseen albumiin ja onpa Writeria pidetty jopa Kingin tuotannon kaikkien aikojen aliarvostetuimpana levynä. Vaikka Rolling Stoneen kirjoittanut Jon Landau piti albumia tuotannollisesti parantamisen varaa jättävänä, King itse teki siitä varsin vaivan arvoisen. Tapestryn saavuttaman menestyksen myötä myös Writer nousi lopulta listoille. Vaikka albumin pääpaino on balladivoittoisessa tuotannossa, avausraita Spaceship Races on varsin iskevä ja rivakka rockpala, Rasperry Jam upea jazzvaikutteita hyödyntävä ja erinomaisen kitarasoolon sisältävä raita ja Can't You Be Real varsin toimiva jamitteluhenkinen kappale.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisen bluesrockin klassikon pitkäaikainen selkäranka

Kahdeksas helmikuuta 1946 Meksikossa syntynyt Adolfo ”Fito” de la Parra on rumpali, joka muistetaan erityisesti pitkäaikaisesta jäsenyydestään Canned Heat -yhtyeessä.  Hän alkoi soittaa rumpuja ammattimaisesti 14-vuotiaana. Vuonna 1958 de la Parra oli jäsen meksikolaisessa rockyhtyeessä Los Sparks. Myöhemmin hän soitti joissakin Meksikon tunnetuimmissa rockyhteissä, kuten Los Sinners ja Los Hooligans sekä Javier Batizin kanssa. Vuonna 1966 de la Parra muutti Los Angelesiin ja liittyi Sotweed Factor – yhtyeeseen. Sitä de la Parran yhtyeissä seurasi Bluesberry Jam. Hän soitti esimerkiksi The Plattersin, Etta Jamesin, Mary Wellsin ja The Shirellesin taustalla. De la Parra korvasi Canned Heatin alkuperäisen rumpalin Frank Cookin ja soitti ensimmäisen keikkansa yhtyeessä joulukuun ensimmäisenä 1967. Hän oli mukana jo Canned Heatin kakkosalbumilla, vuonna 1968 ilmestyneellä pitkäsoitolla Boogie with Canned Heat ja on sittemmin soittanut kaikilla tähänastisilla yhtyeen pitkäsoitoilla. Yli 40-vuotisen Canned Heat – jäsenyytensä lisäksi Fito on soittanut useiden keskeisten bluesartistien, kuten Big Joe Turnerin, T-Bone Walkerin ja Albert Collinsin kanssa. Levytyksiä de la Parra on tehnyt esimerkiksi John Lee Hookerin ja Mephis Slimin kanssa. Lisäksi hän on kirjoittanut teoksen Living the Blues, joka käsittää sekä rumpalin oman, että Canned Heatin historian. De la Parra on säilynyt Canned Heatin musiikillisena johtajana sekä rytmillisenä ja henkisenä voimana yli 40 vuoden ajan. Lisäksi hän on tuottanut kolme dvd.:tä; Boogie with Canned Heat, Rock Made in Mexico ja Fito de la Parra Drum Solos sekä lukuisia cd:itä Canned Heatille ja myös muille artisteille. Yhdysvaltain kansalainen de la Parrasta tuli vuonna 1984. Innokkaana moottoripyöräilijänä ja eläinten ystävänä tunnettu rumpali asuu nykyisin Kalifornian Ventura Countyssa. De la Parra oli pitkään ainoa Canned Heatin jäsenistä, joka oli kuulunut yhtyeeseen jo 60-luvulla. Vuodesta 2009 lähtien basisti Larry Taylor ja kitaristi Harvey Mandell konsertoivat jälleen ahkerasti Canned Heatin riveissä. Heistä ensin mainittu edesmeni 19. elokuuta 2019.