The Rolling Stones:Beggars Banquet
Tästä kiekosta starttasi Stonesin huippukausi. Kiistattomaksi klassikoksi kohotettua, joulukuussa 1968 ilmestynyttä Beggars Banquetia oli yhtyeen tuotannossa edeltänyt loistava singlehitti Jumpin’ Jack Flash. Komeimmalla mahdollisella tavalla paluun Stonesin bluesjuurille tehneen Beggars Banquetin tunnetuimmat raidat ovat pirullinen Sympathy for the Devil ja aggressiivinen Street Fighting Man, mutta ne ovat ainoastaan jäävuoren huippu. No Expectations on kiistaton, vähemmälle huomiolle jäänyt balladiklassikko, Dear Doctor hurmaa veikeydellään ja Prodical Sonin sekä Parachute Womanin kaltaiset biisit päivittävät Stonesin musiikillisen perustan tyylikkäästi vuoteen 1968. Jigsaw Puzzlessa olisi tarttuvuudessaan ollut ainesta jopa hitiksi ja folkahtava Factory Girl löysi uudelleen tiensä Stonesin keikkaohjelmistoon 1990-luvun alussa ja pääsi mukaan myös livealbumille Flashpoint. Kerjäläisten pitojen todelliset namipalat ovat kuitenkin rankka Stray Cat Blues sekä puhuttelevan nöyrä Keith Richardsin vokalisoima päätösraita Salt of the Earth. Stones oli todella kovassa vedossa myös Beggars Banquetia seuranneella pitkäsoitolla Let It Bleed. Sen avausraita Gimme Shelter kamppailee vahvasti kaikkien aikojen parhaan Stones-biisin tittelistä. Pitkät teokset Midnight Rambler ja You Can’t Always Get What You Want edustavat parhautta niin ikään ja Live with Me on albumiraitojen aatelia. Toisin kuin Beggars Banquet, Let It Bleed sisältää myös muutaman hienoisen täyteraidan You Got the Silverin, Monkey Manin sekä Honky Tonk Womenin countryversion muodossa. 1970-luvun aluksi julkaistiin eräs kaikkien aikojen livealbumeista, eli Get Yer ya ya’s Out. Kyseisen vuosikymmenen ensimmäiset Stonesien studioalbumit Sticky Fingers sekä tupla Exile on Mainst. edustivat kokonaisuuksina varsin laadukasta tasoa ja yksittäisiä klassikkokappaleita suorastaan vilisi:Brown Sugar, Wild Horses, Bitch, I Got the Blues, Rocks Off, Tumblin Dice, Happy, Rip This Joint ja Shine A Light ainoastaan kirkkaimmat helmet mainitaksemme. Goat’s Head Soupilla ja erityisesti It’s Only Rock N’ Rollilla on huippuhetkensä, kuten Coming Down Again, Doo Doo Doo (Hearbreaker), If You Can’t Rock Me, Time Waits for No-One, Fingerprint File ja tietysti jälkimmäisen nimikkoraita, mutta kitaristi Mick Taylorin lähdön myötä Stones menetti lopullisesti jotakin. Vuosien 1968-1974 Stones-tuotannon voittanutta ei löydy.
Tästä kiekosta starttasi Stonesin huippukausi. Kiistattomaksi klassikoksi kohotettua, joulukuussa 1968 ilmestynyttä Beggars Banquetia oli yhtyeen tuotannossa edeltänyt loistava singlehitti Jumpin’ Jack Flash. Komeimmalla mahdollisella tavalla paluun Stonesin bluesjuurille tehneen Beggars Banquetin tunnetuimmat raidat ovat pirullinen Sympathy for the Devil ja aggressiivinen Street Fighting Man, mutta ne ovat ainoastaan jäävuoren huippu. No Expectations on kiistaton, vähemmälle huomiolle jäänyt balladiklassikko, Dear Doctor hurmaa veikeydellään ja Prodical Sonin sekä Parachute Womanin kaltaiset biisit päivittävät Stonesin musiikillisen perustan tyylikkäästi vuoteen 1968. Jigsaw Puzzlessa olisi tarttuvuudessaan ollut ainesta jopa hitiksi ja folkahtava Factory Girl löysi uudelleen tiensä Stonesin keikkaohjelmistoon 1990-luvun alussa ja pääsi mukaan myös livealbumille Flashpoint. Kerjäläisten pitojen todelliset namipalat ovat kuitenkin rankka Stray Cat Blues sekä puhuttelevan nöyrä Keith Richardsin vokalisoima päätösraita Salt of the Earth. Stones oli todella kovassa vedossa myös Beggars Banquetia seuranneella pitkäsoitolla Let It Bleed. Sen avausraita Gimme Shelter kamppailee vahvasti kaikkien aikojen parhaan Stones-biisin tittelistä. Pitkät teokset Midnight Rambler ja You Can’t Always Get What You Want edustavat parhautta niin ikään ja Live with Me on albumiraitojen aatelia. Toisin kuin Beggars Banquet, Let It Bleed sisältää myös muutaman hienoisen täyteraidan You Got the Silverin, Monkey Manin sekä Honky Tonk Womenin countryversion muodossa. 1970-luvun aluksi julkaistiin eräs kaikkien aikojen livealbumeista, eli Get Yer ya ya’s Out. Kyseisen vuosikymmenen ensimmäiset Stonesien studioalbumit Sticky Fingers sekä tupla Exile on Mainst. edustivat kokonaisuuksina varsin laadukasta tasoa ja yksittäisiä klassikkokappaleita suorastaan vilisi:Brown Sugar, Wild Horses, Bitch, I Got the Blues, Rocks Off, Tumblin Dice, Happy, Rip This Joint ja Shine A Light ainoastaan kirkkaimmat helmet mainitaksemme. Goat’s Head Soupilla ja erityisesti It’s Only Rock N’ Rollilla on huippuhetkensä, kuten Coming Down Again, Doo Doo Doo (Hearbreaker), If You Can’t Rock Me, Time Waits for No-One, Fingerprint File ja tietysti jälkimmäisen nimikkoraita, mutta kitaristi Mick Taylorin lähdön myötä Stones menetti lopullisesti jotakin. Vuosien 1968-1974 Stones-tuotannon voittanutta ei löydy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti