Sunnuntain extra:Erään brittirockin jättiläisen suurin menestysalbumi

The Who:Who Are You

18. elokuuta 1978 Britanniassa Polydor Recordsin ja Yhdysvalloissa MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Who Are You on brittirockin ydinryhmään lukeutuvan The Whon kahdeksas studioalbumi. Vastaanottamistaan ristiriitaisista arvosteluista huolimatta kyseisestä pitkäsoitosta muodostui kaupallinen menestys, sillä se nousi Yhdysvalloissa kakkossijalle ja oli yhtyeen kotimaassakin parhaimmillaan kuudentena. Who Are You jäi rumpali Keith Moonin viimeiseksi albumiksi The Whon kanssa. Hän menehtyi kolme viikkoa pitkäsoiton julkaisun jälkeen. The Who jatkoi silti toimintaansa kiinnittäen uudeksi rumpalikseen aikaisemmin Small Facesissä ja The Facesissä soittaneen Kenney Jonesin. Who Are You tarjosi musiikillisesti joitakin Pete Townshendin kaikkien aikojen monimutkaisimmista sovituksista. Monet ikävät sattumukset, kuten Keith Moonin reistaillut terveys ja Roger Daltreyn kurkkuleikkaus hidastuttivat osaltaan Who Are Youn nauhoituksia. Pitkäsoiton edeltäjä, albumi Who by Numbers oli ilmestynyt jo kolme vuotta aikaisemmin. Who Are Youn nimikappale oli soitettu keikalla jo vuonna 1976 Torontossa, Ontariossa. Kyseinen raaka versio erosi kuitenkin huomattavasti kappaleen lopullisesta levytyksestä. The Whon vuoden 1979 kiertueella Who Are Youn kappaleista keikkasettiin pääsivät myös Trick of the Light, Sister Disco sekä Music Must Change, joista viimeksi mainitusta kuultiin pidennetty versio. The John Entwistle Band soitti keikkakontekstissa kaikkia Who Are Youn Entwistlen käsialaa olleita kappaleita, eli keikkasettiin pääsivät Trick of the Lightin lisäksi myös Had Enough ja 905. Who Are Youn ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1985. Se ei sisältänyt extrabiisejä, mutta vuonna 1996 albumista julkaistiin remasteroitu ja viisi bonuskappaletta sisältänyt versio.

Lauantain pitkä:The Sweetin kitaristi ja paljon muuta

30. kesäkuuta 1949 syntynyt Andrew David, eli Andy Scott on walesilainen muusikko ja lauluntekijä, joka identifioituu ensisijaisesti The Sweet-yhtyeen soolokitaristiksi ja taustalaulajaksi. Scott aloitti muusikon uransa basistina. Debyyttikeikkansa hän soitti marraskuussa 1963 The Rasjaks-yhtyeen riveissä St Peters Hallissa, Wrexhamissa. Walesissa Scott vaikutti esimerkiksi yhtyeissä Guitars Incorporated ja 3D's. Kehityttyään kitaristina Scott soitti esimerkiksi yhtyeissä The Saints, The ForeWinds ja The Missing Links. Vuonna 1966 Scottin yhtyeeksi vaihtui The Silverstone Set, joka muutti myöhemmin nimensä The Silverstonesiksi. Se voitti viiden viikon ajan tv-shown Opportunity Knocks ja esiintyi voittajien showssa jouluna 1966, mutta hävisi Freddie Starrille. Yksi huippuhetkistä oli soittaminen Jimi Hendrixin lämmittelijänä tammikuussa 1967. The Silverstonesin lopetettua toimintansa Scott perusti albumin Expansions of Life julkaisseen yhtyeen Elastic Band, jonka kokoonpanoon kuului myös hänen veljensä Mike. Solisti Ted Yeadon siirtyi Love Affair-yhtyeeseen ennen albumin julkaisua ja tämä merkitsi Elastic Bandin loppua. Nimellä  The Cool yhtye levytti albumin Pop Sounds. Seuraavaksi Scott soitti The Scaffoldin taustayhtyeessä, jossa saksofonistina ja basistina vaikutti hänen veljensä Mike. Bluesmuusikko Chris Mayfieldin Mayfield's Mule -yhtyeen kanssa Scott levytti kolme singleä:(Double Dealing Woman/Drinking My) Moonshine, I See a River ja We Go Rollin'. Uruguayssa julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi, jonka kannessa kappaleiden nimet oli käännetty espanjaksi. Loppukesästä 1970 Scott korvasi Mick Stewartin The Sweetin kitaristina. Hän suoritti koesoittonsa Brian Connollylle, Steve Priestille, Mike Tuckerille ja yhtyeen managereille, Nicky Chinnille ja Mike Chapmanille. Steve Priestin elämäkerran mukaan epäsiististi pukeutunut Scott suoritti vakuuttavan koe-esiintymisensä ja tuli valituksi.

Scottin ensimmäinen soolosingle oli vuonna 1975 levytetty uusi versio The Sweetin Desolation Boulevard-albumin kappaleesta Lady Starlight b-puolellaan Where D' Ya Go. Molemmat kappaleista oli nauhoitettu Give Us A Wink-albumin äänitysten aikaan. Scott vastasi levytyksillä kaikista instrumenteista Tuckerin soittamia rumpuja lukuun ottamatta. Scott teki Lady Starlightista promovideon ja esiintyi myös Mike Mansfieldin brittiläisessä tv-showssa Supersonic. Scottin toinen soolosingle Gotta See Jane ilmestyi vuonna 1983 salanimellä Ladders. Se oli cover R. Dean Taylorin Motown-hitistä ja tuottajina olivat Scott sekä The Sweetin ääni-insinöörinä toiminut Louis Austin. Chris Bradfordin kanssa kirjoitettu singlen b-puoli Krugerrands julkaistiin myös a-puolena ja tällä kertaa Andy Scottin nimellä. Hitti kappaleesta tuli silti ainoastaan Australiassa ja Etelä-Afrikassa, missä biisi nousi top teniin. Vuonna 1984 Scott julkaisi singlet Let Her Dance ja Invisible. Vuonna 1993 Repertoire Records julkaisi kokoelman  kaikista Scottin sooloprojekteista demot mukaan lukien nimellä 30 Years. 80-luvun alussa Scott siirtyi tuottajan töihin tehden yhteistyötä mm. varhaisen Iron Maidenin kanssa. Hän tuotti demoja myös Danny Hyesin johtamalle Weapon-yhtyeelle. Hyesin perustaman Paddy Goes to Holyhead -yhtyeen kanssa Scott on soittanut silloin tällöin. Scott tuotti ja soitti yhtyeen singlellä Green Green Grass of Home, josta tehtiin myös video. Sittemmin Scott liittyi Paddy Goes to Holyhead yhtyeeseen pysyvästi ennen kuin hän kokosi The Sweetin uudelleen. Tämä tapahtui vuonna 1985 ja Scottin ja Tuckerin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat solisti Paul Mario Day, kosketinsoittaja Phil Lanzon ja basisti Mal McNulty. Tuckerin erottua yhtyeestä vuonna 1991 sen nimeksi vaihtui Andy Scott's Sweet. Yhtyeen debyyttialbumi oli vuonna 1992 ilmestynyt A. Se julkaistiin uudelleen nimellä Answer vuonna 1995. Samana vuonna ilmestyi livelevy Alive an' Kicking. Vuonna 1995 julkaistiin niin ikään vielä neljän cd: n boxi Hannover Sessions. Vuonna 2002 ilmestyi uutta tuotantoa sisältänyt albumi Sweet Life. Scott oli tuottajana myös helmikuussa 2006 ilmestyneellä Suzi Quatron albumilla Back to the Drive. Scott oli pääorganisaattorina All Canningsissa, Wiltshiressa järjestetyssä ensimmäisessä Rock Against Cancer-hyväntekeväisyyskonsertissa toukokuussa 2012. Sen pääesiintyjinä olivat tuolloin Brian May, The Boomtown Rats ja Midge Ure. Konsertit ovat jatkuneet, ja Scottilla on ollut niissä edelleen aktiivinen rooli. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi hieman laajempi kokoelma-albumi Solosingles. Vuonna 2017 ilmestyi 70-luvun glamrockin superyhtyeen Quatro, Scott & Powell suurimmaksi osaksi coverkappaleista koostuva nimikkoalbumi.  Steve Priestin edesmentyä kesäkuussa 2020 Scott on viimeinen The Sweetin henkiin jäänyt jäsen.

Perjantain pohjat:Legendaarisimman kokoonpanon merkittävä keikkadokumentti vuodelta 1970

Deep Purple:Scandinavian Nights

Scandinavian Nights on Deep Purplen tuplalivealbumi, joka nauhoitettiin Tukholman konserttitalossa marraskuussa 1970, mutta se julkaistiin vasta lokakuussa 1988. Alun perin kyseinen konsertti nauhoitettiin Ruotsin radiota varten. Tom Leader remiksasi konsertin nauhat Angel -studioilla Lontoossa. Kyseinen albumi tarjoaa malliesimerkin Deep Purplen Mark II-kokoonpanon varhaisesta settilistasta. Sittemmin kiistattomaksi klassikkoalbumiksi  kohonneen Deep Purple In Rockin kappaleiden lisäksi Scandinavian Nights sisältää pitkiä instrumentaalikappaleita Purplen varhaisemmilta albumeilta. Niistä maratonmittoihin ylsivät Wring That Neckin ja Mandrake Rootin versiot, jotka yli tunnin yhteiskestossaan veivät puolet yhtyeen tuonaikaisesta soittoajasta ja niitä soitettin Fireball-albumin tiimoilta tehtyyn kiertueeseen saakka. In Rockin kappaleista mukana ovat versiot Speed Kingistä, Child in Timesta ja liven kappaleista ainoana viiden minuutin alle jäävästä Into the Firesta. Lisäksi mukana ovat samoihin aikoihin In Rockin kanssa julkaistu singlehitti Black Night sekä Purplen repertuaarissa harvinainen Rolling Stones-laina Paint It Black. Yhdysvalloissa Scandinavian Nightsista julkaistu kahden cd:n versio oli nimeltään Live and Rare ja se ilmestyi vuonna 1992. Euroopassa vuonna 1988 ilmestyneet tuplavinyyli ja cd tottelivat molemmat nimeä Scandinavian Nights. Vinyyliversio sisälsi rajoitetussa painoksessaan myös kuvaliitteen. Euroopan painokseen merkityt kappaleiden kestot viittaavat itse biiseihin, mutta Yhdysvaltain-painoksella kappaleiden kestoihin on laskettu myös tauot. Vuonna 2005 Purple Records julkaisi kyseisen konsertin originaalit masternauhat remasteroituina nimellä Live in Stockholm. Originaalilla Scandinavian Nights-julkaisulla biisijärjestys oli laitettu noudattamaan vinyyliformaatin asettamia rajoituksia, ja cd-version biisijärjestys noudatti vinyyliä. Live in Stockholmilla kyseiset kappaleet kuultiin viimein niiden originaalissa esitysjärjestyksessä. Vuonna 2014 EDEL julkaisi albumista uuden version nimellä Stockholm 1970 osana virallista Deep Purplen ulkomaiden livesarjaa. Mukana olivat lisäksi Pariisissa nauhoitetut lyhyemmät näkemykset Mandrake Rootista ja Wring That Neckistä, Jon Lordin lyhyt haastattelu vuodelta 1971 sekä bonusdvd Purplen konsertista Granada TV:ssä vuonna 1970. Kyseinen kappaleista Speed King, Child in Time, Wring That Neck ja Mandrake Root koostuva konsertti oli aikaisemmin julkaistu VHS:nä nimellä Doing Their Thing.

Torstain terävä:Maamme merkittävän rocklaulajattaren kakkosalbumi

Muska:Tää se päivä on

Vuonna 1977 ilmestynyt Tää se päivä on on Maria "Muska" Babitzinin toinen sooloalbumi. Neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneen artistin debyytin tavoin se koostuu suurelta osin covertuotannosta. Muskan esikoisella pääpaino oli aikakautensa jytämusiikissa, sillä albumilla versioitiin esimerkiksi Suzi Quatroa, Sladea ja Nazarehtia. Tää se päivä on -albumilla lainakappaleissa on siirrytty esimerkiksi 60-luvun tyttöyhtyeiden tuotantoon. Pitkäsoitolla versioituvat esimerkiksi Martha & The Vandellasin klassikot Dancing in the Street (Tanssin kuitenkin), I'm Ready for Love (Ota kyytiin) ja Jimmy Mack (Jussi P.) sekä The Shangri-Lasin Leader of the Pack nimellä Kulman kingi. Carla Thomasin vuoden 1966 hitti B-A-B-Y on Muskan käsittelyssä saanut nimekseen T-O-P-I.  Rachel Sweetin B-A-BY:sta levyttämä näkemys muuten ilmestyi Muskan levytyksen jälkeen. Pitkäsoiton nimikappale on suomennos The Cricketsin klassikosta That'll Be the Day, mutta Muskan version innoittajana on ollut Linda Ronstadtin kappaleesta muutamaa vuotta aikaisemmin tekemä levytys. Tamperelainen tyttöyhtye Ilona levytti samaisen rallin vuonna 1988 ilmestyneelle kakkosalbumilleen Ähäkutti. Shorty Longin Function at the Junction versioituu nimellä Anttoni von Plankton ja Arlo Guthrien vuoden 1967 singlemenestys Coming into Los Angeles kääntyy Juice Leskisen suomennoksena Jytä Urpoksi.  Vähän ennen kyyneleitä -balladin varhaisemmasta suomiversiosta vastasi Danny ja Isokynä Lindholmin käsialaa olevan kappaleen Sininen tarina Muska versioi kakkosalbumilleen jo toistamiseen. Debyyttilevytyksensä kyseisestä kappaleesta hän oli tehnyt jo vuonna 1973 ilmestyneen singlensä a-puoleksi. Myös kyseisen pikkulevyn b-puoli Miten on päällikkö? oli Daven käsialaa. Muskan kakkosalbumi onnistuu niin tulkintojen, soitannan kuin suurimmaksi osaksi myös kappalevalintojensa osalta. Ainoa hienoinen kompastuskivi pitkäsoitolla ovat muutamat Hectorin työstämät tekstit.

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen klassikkoyhtyeen lopullinen läpimurtolevy

Free:Fire and Water

26. kesäkuuta 1970 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fire and Water on brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen Free kolmas pitkäsoitto. Toisin kuin kaksi sinänsä varsin pätevää edeltäjäänsä, eli huomattavan bluesorientoitunut esikoisalbumi Tons of Sobs ja selkeästi monipuolisempi yhtyeen nimikkolevy Free, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1969 aikana, Fire and Water saavutti laajalle levinnyttä kaupallista menestystä ja siitä muodostui Freen läpimurtolevy. Vuoteen 1970 voi todeta osuneen myös Freen suosiollinen lakipiste ja yhtye soitti esimerkiksi yhtenä pääesiintyjistä Isle of Wightin festivaaleilla mainittuna vuonna. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa sekä itse Fire and Water -pitkäsoitto että siltä poimittu single All Right Now nousivat listakakkosiksi. Yhdysvalloissa vastaavat sijoitukset olivat 17. ja neljäs. Euroopan maista All Right Now menestyi varsin hyvin myös Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa. Free perustettiin Lontoossa vuonna 1968. Kitaristi Paul Kossoffin ja rumpali Simon Kirken varhaisempi yhtye oli ollut bluesvaikutteinen The Black Cat Bones, solisti Paul Rodgers oli vaikuttanut aikaisemmin bändissä Brown Sugar ja yhtyeen kuopus, basisti Andy Fraser oli ehtinyt soittaa muutaman kuukauden ajan John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeessä. Freen kaksi edellistä albumia eivät olleet laadukkuudestaan huolimatta nousseet listoille lainkaan. Fire and Waterin yhtye äänitti Lontoossa Island ja Trident-studioilla tammi- ja kesäkuun 1970 välillä. Free tuotti kolmannen albuminsa itsenäisesti Roy Bakerin avustuksella. 60-luvulla tämä oli työskennellyt esimerkiksi Savoy Brown-yhtyeen kanssa. Freen jälkeen Baker tuotti muun muassa Hawkwindiä ja Queeniä. Fire and Water on saavuttanut varsin myönteisiä arvioita kriitikoiden keskuudessa. Albumia on pidetty jopa Freen levytysuran huippuna ja tyylillisesti sitä on verrattu esimerkiksi useampaankin Eric Claptonin yhtyeistä. All Right Nown lisäksi albumin tunnetuinta antia edustavat sen sielukas nimikappale, suorastaaan pakahduttava slovari Heavy Load ja erinomaista soolotyöskentelyä niin Kossoffilta kuin Fraserilta tarjoava Mr Big. Balladiosastolla albumin harvinaisempiin helmiin lukeutuvat Oh I Wept ja Don't Say You Love Me, joista ensin mainittu sisältää Kossoffilta varsin sielukasta soolotyöskentelyä. Leppeästi svengaava Remember on uusi näkemys alun perin jopa hienoisia heavyvaikutteita sisältävästä kappaleesta Woman by the Sea. Vuonna 2001 Fire and Waterista julkaistiin remasteroitu ja kahdeksan bonusraitaa sisältävä versio. Extrakappaleet koostuvat Fire and Waterilla julkaistujen kappaleiden vaihtoehtoisista otoista. Oh I Weptistä kuullaan vaihtoehtoinen laulusuoritus. Fire and Waterin remixatulla versiolla Simon Kirken rumpuosoolo kuullaan loppuun saakka ja niinpä versio on 21 sekuntia perusalbumilla julkaistua pidempi. Fire and Waterista ylimääräisiin raitoihin sisältyy myös BBC:tä varten tehty nauhoitus. All Right Nowsta tarjolla on kolme versiota. Ne ovat BBC:tä varten äänitetty näkemys sekä editoitu singleversio, josta viimeinen säkeistö ja suuri osa Kossoffin kitarasoolosta on leikattu pois. Viimeisenä kappaleesta kuullaan varhainen näkemys, jota ei aikanaan julkaistu lainkaan.  Vuonna 2008 Fire and Waterista julkaistiin 23 extrakappaletta sisältävä kahden cd:n Deluxe-versio. Suuri osa sen bonusmateriaalista oli julkaistu aikaisemmin boxilla Songs of Yesterday, mutta mukana oli myös viisi ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista versiota. Fire and Waterin nimikappaleen ovat versioineet esimerkiksi Wilson Pickett ja Black Stone Cherry ja Mr Bigin mainitusta kappaleesta nimensä ottanut samanniminen yhtye sekä Gov't Mule.

Tiistain tukeva:Kitaristi ja biisintekijä kahdessa keskeisessä brittiyhtyeessä

26. kesäkuuta 1955 syntynyt Michael Geoffrey, eli Mick Jones on brittiläinen muusikko, solisti ja lauluntekijä. Ensisijaisesti hän identifioituu The Clashin kitaristiksi, toiseksi solistiksi ja perustajäseneksi sekä biisintekijäksi. Jones vaikutti kyseisessä brittipunkin peruskivessä vuoteen 1983 saakka. Sen jälkeen hän perusti yhtyeen Big Audio Dynamite Don Lettsin kanssa.Viimeksi Jones on soittanut Tony Jamesin kanssa yhtyeessä Carbon/Silicon ja kiertänyt maailmaa Gorillaz-yhtyeessä. Sen vuonna 2010 ilmestyneen albumin Plastic Beach nimikappaleessa olivat mukana niin Jones kuin Paul Simonon ja kaksikko oli mukana myös albumin tiimoilta tehdyillä keikoilla.  Loppuvuodesta 2011 Jones teki musiikillista yhteistyötä Pete Wylien ja The Farm-yhtyeen jäsenistön kanssa The Justice Tonight Bandissa. Lontoon Wadsworthissa syntyneen Jonesin isä oli walesilainen ja äiti Venäjän juutalainen. Hän vietti runsaasti lapsuusaikansa Etelä-Lontoossa äidinpuoleisen isoäitinsä Ree Dezanskyn kanssa. Strand Schoolin jälkeen Jones siirtyi musiikkiorientoituneena taidekouluun. 1970-luvun alussa Jones alkoi saavuttaa huomiota glamrockyhtyeensä The Delinquentsin kitaristina. Hieman myöhemmin tavattuaan Tony Jamesin Jones perusti protopunkyhtyeen London SS. Vuoteen 1976 mennessä yhtye oli lopettanut toimintansa ja sen jäljelle jääneet jäsenet Jones, Paul Simonon ja Keith Levene etsivät uutta musiikillista suuntaa. Jonesin ollessa 21-vuotias Bernie Rhodes esitteli hänet ja Paul Simononin Joe Strummerille Shepherd's Bushissa. Yhtye treenasi entisessä rautatievarastorakennuksessa Camden Townissa ja The Clash oli syntynyt. Soolokitaristin roolinsa lisäksi Jones oli yhtyeessä solistina ja biisintekijänä vuoteen 1983 ajoittuneeseen erottamiseensa saakka. Yksi Jonesin kirjoittamista kappaleista, Train in Vain, kertoi hänen suhteestaan The Slitsin kitaristiin Viv Albertineen. Jonesin täsmällisyyden puute vaikutti osaltaan keskeisesti hänen lähtöönsä The Clashista. Danny Garcian vuonna 2012 ilmestyneessä dokumenttielokuvassa ja kirjassa The Rise and Fall of The Clash Jones antoi harvinaislaatuisen haastattelun, jossa hän käsitteli The Clashin hajoamista ja  omasta yhtyeestään erotetuksi joutumista. Jones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003 The Clashin jäsenenä. Promotoidessaan vuonna 2013 The Clashin boxia Sound System Jones mainitsi yhtyeen mahdollisesti suunnittelemasta reunionista ennen Strummerin kuolemaa. Jonesin mukaan ainoastaan hän ja Strummer suhtautuivat reunioniin myönteisesti.The Clashistä lähtönsä jälkeen Jones oli yhtyeen General Public perustajäsen. Hänet on listattu yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneen albumin All the Rage krediittitiedoissa viralliseksi jäseneksi. Jones jätti yhtyeen kesken kyseisen albumin levytyksen ja hänen paikkansa otti Kevin White. Whiten kuva nähdään albumin takakannessa Jonesin sijaan. Jonesin kitarointia kuullaan silti useissa albumin kappaleissa, kuten Billboardin listalla top 40:ään nousseella singlellä Tenderness. Vuonna 1984 Jones perusti yhtyeen Big Audio Dynamite elokuvaohjaaja Don Lettsin kanssa. Tämä oli ohjannut useita The Clashin musiikkivideoita ja myöhemmin dokumenttielokuvan Westway to the World. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi This Is Big Audio Dynamite, jolta voimakkaasta radiosoitosta pääsivät nauttimaan myös listoille nousseet singlet Medicine Show ja E MC. Big Audion kakkosalbumi No 10 Upping St merkitsi Jonesin ja Strummerin yhteistyön jatkumista. Kaksikko kirjoitti albumille useita kappaleita ja Strummer osallistui myös sen tuottamiseen. Mainitun yhteistyön jälkeen kaksikon tiet erkanivat pidemmäksi aikaa. Big Audio Dynamiten kolmas albumi Tighten Up Vol 88 sisälsi The Clashin Paul Simononin käsialaa olevan kansitaiteen. Sitä seuranneen albumin Megatop Phoenix jälkeen Jones uudisti yhtyeen kokoonpanon ja sen nimeksi tuli Big Audio Dynamite II. Kyseinen yhtye julkaisi albumin Globe. Siltä poimittu single Rush nousi listakärkeen Billboardin modernin rockin listalla sekä Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1994 yhtyeen kokoonpano muuttui jälleen ja se julkaisi albumin Higher Power nimellä Big Audio. Vuonna 1995 ilmestyi kokoelma-albumi Planet B.A.D. sekä uusi studioalbumi F-Punk, joka julkaistiin originaalilla Big Audio Dynamite-nimellä. Vuonna 1997 äänitettiin vielä uusi albumi Entering a New Road, mutta se julkaistiin ainoastaan verkossa, sillä yhtyeellä oli riitoja tuonaikaisen levy-yhtiönsä Radioactive Recordsin kanssa. Super Hits -niminen kokoelma yhtyeeltä julkastiin vielä vuonna 1999. Vuonna 2011 Big Audio Dynamite soitti reunion-keikkansa Lollapaloza-festivaaleilla. Vuonna 2002 Jones lyöttäytyi yhteen Generation X:ssä ja Sigue Sigue Sputnikissa soittaneen Tony Jamesin kanssa uudessa yhtyeesä Carbon/Silicon. Yhtye on konsertoinut sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa, soittanut hyväntekeväisyyskonsertteja ja julkaissut kolme albumia, joista tosin ainoastaan viimeinen, The News EP on fyysinen äänite. Big Audio Dynamiten tavoin Carbon/Siliconin tapana on rikkoa perinteinen lähestymistapa rock n' rolliin. Tammi-helmikuussa 2008 Carbon/Silicon soitti Lontoossa perjantai-iltaisin keikkoja, joilla vierailivat esimerkiksi Sex Pistolsin Glen Matlock ja Paul Cook sekä The Clashin Topper Headon. Tuottajana Jones on toiminut esimerkiksi Ellen Foleylle, Ian Hunterille ja The Libertinesille. Loppuvuodesta 2011 Jones suostui jälleen esittämään The Clashin kappaleita The Justice Tonight Bandin riveissä. Yhtyeen keikoilla ovat vierailleet esimerkiksi Billy Bragg ja Paul Simonon. The Justice Tonight Bandin lämmitellessä The Stone Rosesia yhtyeen reunion-kiertueella heinäkuussa 2012 Shane MacGowan vieraili The Justice Tonight Bandin keikalla Phoenix Parkissa. Vaihtoehtorockyhtye The Wallflowersin vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Glad All Over Jonesia kuullaan kitaristina ja taustavokalistina useissa kappaleissa. Rachid Tahan vuonna 2013 ilmestyneellä albumilla Zoom Jonesia kuultiin vierailijana Brian Enon kanssa. Jones myös konsertoi Rachid Tahan kanssa osana Zoom-projektia.

Maanantain mainio:Jeff Beck Groupin toinen albumiklassikko

Jeff Beck Group:Beck-ola

Heinäkuussa 1969 Britanniassa Columbia Recordsin ja Yhdysvalloissa Epic Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Beck-ola on Jeff Beck Groupin toinen studioalbumi. Billboardin albumilistalla se nousi viidenneksitoista ja saavutti myös Britanniassa sijan 39. Albumin nimi tekee kunniaa Rock-Ola-jukeboxyhtiölle. Jeff Beck Groupin laadukkaan esikoisalbumi Truthin ilmestymisen jälkeen Beck oli antanut lähtöpassit originaalirumpalilleen Micky Wallerille ja ottanut hänen paikalleen Tony Newmanin. Beck halusi nimittäin viedä yhtyeen musiikkia raskaampaan suuntaan ja piti Walleria liian Motown-henkisenä soittajana. Jo Truthin levytykseen osallistuneesta pianistista Nicky Hopkinsista tuli Beck-olan levyttämisen aikaan yhtyeen täysivaltainen jäsen. Albumin nauhoitukset tapahtuivat kuudessa päivässä huhtikuun 1969 aikana. Lähes standardeja covereita edustivat näkemykset Elvis Presleyn All Shock Upista ja Jailhouse Rockista. Girl from Mil Valley oli Hopkinsin käsialaa oleva ja myös hänen dominoimansa lyhyt instrumentaalikappale. Muilta osin Beck-ola koostui neljästä varsin laadukkaasta, koko Jeff Beck Groupin yhteistyötä edustavasta kappaleesta. Niistä erityismaininnan ansaitsee yli seitsenminuuttinen albumin rankka päätösraita Rice Pudding. Beck-olan äänitysten jälkeen Jeff Beck Group konsertoi Yhdysvalloissa. Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Woodstockin festivaaleilla, mutta yhtyeen sisäiset jännitteet olivat kasvaneet niin suuriksi, että sekä solisti Rod Stewart että basisti Ronnie Wood olivat jättäneet yhtyeen ennen kaavailtua festivaalikeikkaa. Kaksikko liittyi The Facesiin vuonna 1971. Nicky Hopkins esiintyi Woodstockissa Jefferson Airplanen kanssa, liittyi Quicksilver Messenger Serviceen ja osallistui Rolling Stonesin maailmankiertueisiin vuosien 1971 ja 1973 välillä. Beck itse joutui auto-onnettomuuteen joulukuussa 1969 ja oli poissa kuvioista reilun vuoden ajan. Beck-olan ilmestymisaikaan albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Myöhemmin Beck-ola on yleisesti tunnustettu erääksi Jeff Beckin parhaista töistä ja edeltäjänsä Truthin tavoin se muurasi omalta osaltaan heavyrockin peruskiviä yhdistäessään bluesia kohti hardrockista vaikutteita ottanutta musiikillista ilmaisua. Beckin kitaroinnin ja Rod Stewartin vokalisoinnin kaksoiskamppailulla oli oma keskeinen osansa kyseisessä kokonaisuudessa. Lokakuussa 2006 Legacy Recordings julkaisi Beck-olasta neljä bonusraitaa sisältävän remasteroidun version. Presley-covereiden varhaisista versioista toinen oli äänitetty tammikuussa 1969 Abbey Roadin studioilla. Lähes kahdeksanminuuttinen jamittelu B.B. Kingin Sweet Little Angelista oli taltioitu jo edellisen vuoden marraskuussa Wallerin yhtyeessä vaikuttamisen aikana. Hank Marvinin säveltämää Throw Down a Linea oli kaavailtu Mickie Mostin tuottamaksi singleksi, mutta se oli jäänyt julkaisematta.

Lauantain pitkä:Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin viimeinen albumi

Fleetwood Mac:Then Play On

19. syyskuuta 1969 ilmestynyt Then Play On on Fleetwood Macin kolmas studioalbumi. Yhtyeen kitaristeista albumi oli ensimmäinen Danny Kirwanille ja viimeinen Peter Greenille. Mick Fleetwoodin Q-lehdelle vuonna 1990 antaman haastattelun mukaan Jeremy Spencer ei vähäisiä piano-osuuksia lukuun ottamatta osallistunut kyseisen albumin levytykseen. Then Play On ilmestyi Fleetwood Macin yllättävän poplistoilla saavuttaman menestyksen jälkeen ja tyylillisesti albumia voikin pitää monipuolisempana sen kahteen melko puhdasta bluesia edustaneeseen edeltäjäänsä verrattuna. Brittilistalla Then Play On nousi parhaimmillaan kuudenneeksi. Samalla se oli yhtyeen kolmas top teniin päässyt albumi ja neljäs top 20-menestys. Then Play On-albumi on saanut nimensä William Shakespearen näytelmän Twelth  Night avaussäkeestä:If Music Be the Food of Love, Then Play On. Kyseessä oli Fleetwood Macin ensimmäinen nykyiselle levy-yhtiölleen Warner/Repriselle levyttämä pitkäsoitto. Blue Horizonille tekemiensä levytysten jälkeen Fleetwood Mac oli hetken aikaa ollut myös Immediate Recordsin artisti. Then Play Onin originaali brittipainos on kokonaiskestoltaan harvinaisen pitkä. Kaikkiaan albumista on julkaistu biisivalinnoiltaan neljä erilaista versiota. Ensimmäinen albumista julkaistu cd-versio sisältää kaikki kappaleet Then Play Onin kahdelta Yhdysvalloissa julkaistulta vinyyliversiolta.  Kaikki mainitut biisit löytyvät myös Then Play Onin originaalilta brittipainokselta. Elokuussa 2013 albumista julkaistiin remasteroidut albumi- ja cd-versiot, jotka sisälsivät originaalin brittivinyyliversion kappaleet. Se saavutti brittien albumilistalla sijan 112. Vaikka Oh Well oli ollut hitti Britanniassa, Fleetwood Macin manageri Clifford Davis julkaisi ensimmäisenä singlenä kyseiseltä albumilta kappaleen Rattlesnake Shake, joka jäi vaille listamerkintää. Kun Oh Well julkaistiin Yhdysvalloissa toisena singlenä, siitä tuli Fleetwood Macin ensimmäinen Billboardin listalle noussut pikkulevy. Mick Fleetwood nimeää kappaleen erääksi suosikeistaan yhtyeensä repertuaarissa ja on todennut sen voineen kestää liveversiona jopa puoli tuntia. Then Play Onin kannessa nähdään brittiläisen taiteilijan Maxwell Armfieldin teos Domesticated Mural Painting. Then Play Onin ilmestymisaikanaan vastaanottamat arvostelut olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi Robert Christgau kirjoitti albumista tuoreeltaan varsin myönteisen arvion. Myöhemmin Then Play Onin arvo on oivallettu kaikessa loistossaan. Esimerkiksi Blenderin Clark Collins antoi albumille täydet viisi tähteä.  

Sunnuntain extra:Britti-invaasion merkittävän edustajan vuoden 1967 klassikkoalbumi

The Kinks:Something Else by the Kinks

Syyskuun puolivälissä 1967 ilmestynyt Something Else by The Kinks, joka tunnetaan myös lyhyemmällä otsikolla Something Else, on The Kinksin viides kotimaassaan Britanniassa julkaistu albumi. Kyseessä on viimeinen yhdysvaltalaistuottaja Shel Talmyn kanssa työstetty The Kinksin 60-luvun pitkäsoitto; tuosta eteenpäin yhtyeen johtohahmo Ray Davies vastasi yhtyeensä levyjen tuotantopuolesta. Monilla albumin kappaleilla kuultiin ensisijaisesti arvostettuna studiomuusikkona tunnetuksi tulleen Nicky Hopkinsin kosketinsoitintyöskentelyä ja Ray Daviesin vaimon Rasan taustavokalisointia. Something Else by The Kinksin singlemenestyksiä olivat Waterloo Sunset ja Death of a Clown, joista jälkimmäinen oli itse asiassa Dave Daviesin soolosingle. Kappaletta End of the Season lukuun ottamatta Something Elsen kappaleet äänitettiin syksyn 1966 ja seuraavan vuoden kesän välillä. Tuossa vaiheessa The Kinks oli lopettanut konsertoinnin ja alkanut valita ja levyttää kappaleita Ray Daviesin vielä melko epämääräisesti määrittelemälle Village Green-projektille. Sen nimikappale äänitettiin jo marraskuussa 1966, julkaistiin seuraavana vuonna ranskalaisella ep:llä, mutta pääsi mukaan vasta The Kinksin vuonna 1968 ilmestyneelle ja sittemmin klassikoksi kohotetulle albumille The Kinks Are Village Green Preservation Society. Ray Daviesin Something Else by The Kinksille kirjoittamat lyriikat käsittelevät brittiläisiä aiheita ja albumin huippuhetkistä mainittakoon singlehittien lisäksi Two Sisters ja David Watts. Something Else ei menestynyt ilmestyttyään kaupallisesti erityisen hyvin edes yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloista puhumattakaan. Silti esimerkiksi Rolling Stonen James Pomeroy kirjoitti albumista myönteisen arvion maaliskuussa 1968. David Wattsin ja Waterloo Sunsetin lisäksi hän ylisti kolmea Dave Daviesin käsialaa ollutta kappaletta. Vuonna 2012 Something Else by The Kinks saavutti sijan 289. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuosina 1998 ja 2004 albumista julkaitut uusintapainokset sisälsivät kahdeksan ja vuonna 2011 Sanctuary Recordsin julkaisema versio jopa 17 bonusraitaa. Viimeksi mainituista suuri osa oli BBC:lle tehtyjä livenauhoituksia.

Perjantain pohjat:Laadukkainta Maccaa sitten Beatlesin

Paul McCartney & Wings:Band on the Run

Joulukuussa 1973 ilmestynyt Band on the Run on Paul McCartneyn & Wingsin kolmas studioalbumi. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli McCartneyn viides pitkäsoitto sitten huhtikuun 1970, jolloin hän erosi Beatleseistä. Singlemenestysten Jet ja Band on the Run siivittämänä Band on the Runista tuli Britanniassa ja Australiassa vuoden 1974 myydyin albumi. Se palautti McCartneyn suosioon myös kriitikoiden keskuudessa ja säilyy hänen suosituimpana ja Beatlesin jälkeisistä töistä arvostetuimpana albuminaan. Suurin osa Band on the Runin kappaleista äänitettiin EMI:n studioilla Lagosissa, Nigeriassa. McCartney tahtoi nimittäin työstää albumin eksoottisessa ympäristössä. Rumpali Denny Seiwell ja kitaristi Henry McCullogh jättivät Wingsin kuitenkin juuri ennen Band on the Runin levytystä. Korvaavia muusikoita ei jäänyt aikaa etsiä, joten Paul työsti albumin ainoastaan vaimonsa Lindan ja Denny Lainen kanssa vastaten myös rumpu, perkussio- ja soolokitaraosuuksista. Nauhoitusten aikana tekstejä ja demonauhoja sisältänyt laukku varastettiin. Niinpä yhtyeen palattua Lontooseen loput nauhoitukset ja päällekkäisäänitykset hoidettiin siellä, pääosin AIR-studioilla. Vuonna 2000 musiikkilehti Q listasi Band on the Runin sijalle 75. sadan kaikkien parhaan albumin listallaan. Vuonna 2012 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Band on the Run saavutti sijan 418. Rolling Stoneen tuoreeltaan laatimassaan arviossa Jon Landau piti Band on the Runia John Lennon Plastic Ono Bandin jälkeen toiseksi parhaana albumina, jonka kukaan Beatlesin yksittäisistä muusikoista on työstänyt. Band on the Run jäi McCartneyn viimeiseksi Apple-levy-yhtiölle tekemäksi albumiksi. Vuonna 1993 albumista julkaistiin kaksi bonuskappaletta sisältävä 20-vuotisjuhlapainos. Vuonna 1999 ilmestynyt Band on the Runin 25-vuotisjuhlapainos sisälsi kokonaisen bonuslevyn verran extramateriaalia.

Torstain terävä:Amerikan rokkareiden tyylinmuutosta merkinnyt kolmas albumi

Van Halen:Women and Children First

26. maaliskuuta 1980 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Women and Children First on Van Halenin kolmas studioalbumi. Ted Templemanin tuottama pitkäsoitto on yhtyeen ensimmäinen, jolla kappaleiden säveltämiseen on osallistunut koko kvartetti, eli Van Halenin veljekset, kitaristi Eddie ja rumpali Alex, solisti David Lee Roth ja basisti Michael Anthony. Kriitikko Stephen Thomas Erlewinen mukaan kyseisellä albumilla Van Halen alkoi siirtyä raskaammaksi sekä musiikillisesti että vähemmässä määrin myös temaattisesti. Avausraita And the Cradle Will Rockin alku kuulostaa kitaralta, mutta tosi asiassa kyseessä on phase shifterillä efektoitu Wurlitzer -sähköpiano, jota soitetaan 60-luvun mallisen satawattisen Marshall Plexi-vahvistimen läpi. Albumi eroaa Van Halenin kahdesta varhaisemmasta ainakin siinä mielessä, että se sisältää aikaisempaa runsaammin päällekkäisäänityksiä ja vähemmän taustalauluja. Could This Be Magic? on ainoa Van Halenin kappale, jossa taustavokalistina kuullaan naisääntä. Nicolette Larson vokalisoi kyseisellä raidalla joissakin kuoro-osuuksissa. Taustalla kuultava sateen ääni on todellinen; nauhoitusta tehtäessä ulkona satoi ja sateen ääni taltioitiin stereona kahdella Neumann KM 84-mikrofonilla. Vaikka debyyttisinglenä julkaistu And The Cradle Will Rock ei ollut yhtä menestyksekäs kuin yhtyeen aikaisemmat singlejulkaisut Dance the Night Away ja The Kinks-cover You Really Got Me, itse Women and Children First-pitkäsoitto oli menestyksekäs ja sen kappaleista Everybody Wants Some oli ohjelmistossa vielä 1984-albumin tiimoilta tehdyllä kiertuella ja David Lee Roth soitti sitä vielä yhtyeestä eroamisensa jälkeen. Albumin varsinaisen päätöskappaleen In a Simple Rhyme jatkeeksi on piilotettu lyhyt instrumentaaliraita Growth. Women and Children Firstin cd-versiolla kappale pääsi täysiin oikeuksiinsa. David Lee Rothin yhtyeessä vaikuttamisen aikaan Growth oli usein Van Halenin konserttien encoreosuuden avauskappaleena. Women and Children Firstin sessioista on olemassa useita outtakeseja, kuten instrumentaali Act Like It Hurts. Eddie Van Halen kaavaili kyseistä otsikkoa Women and Children Firstin kappaleen Tora! Tora! originaalinimeksi. Act Like It Hurts antoi myös riffin 1984-albumin kappaleelle House of Pain. Everybody Wants Some pääsi mukaan vuonna 1985 ilmestyneeseen komediaan Better off Dead ja vuoden 2009 satoa olevaan elokuvaan Zombieland. Yhtyeen omistamassa pelissä Guitar Hero:Van Halen albumin kappaleista soitettaviksi ovat saatavilla And the Cradle Will Rock, Everybody Wants Some, Romeo Delight ja Loss of Control. Women and Children First saavutti yleisesti myönteiset arviot. Esimerkiksi Kerrangin sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal-albumin listalla se sijoittui sijalle 30.

Keskiviikon klassikko:Irlantilaiskitarisin 80-luvun studiolevytysten onnistunut avaus

Rory Gallagher:Jinx

Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher kuulostaa varsin inspriroituneelta vuonna 1982 ilmestyneellä, raaempaa tuotantoa edustavalla ja järjestyksessään yhdeksännellä studioalbumillaan Jinx. Irlantilaisen työn sankarin kokoonpanoa olivat tuossa vaiheessa täydentäneet uusi rumpali Brendan O' Neill ja kosketinsoittaja Bob Andrews. Pitkäsoiton avauskappaleet Big Guns ja Bourbon ovat rivakoita rocksivalluksia, joissa Rory loistaa niin kitarariffien kuin sooloilun osalta kappaleiden tekstien käsitellessä amerikkalaisia ganstereita. Jinx sisältää myös kaksi Roryn parhaimmistoon lukeutuvaa ja vähemmän tunnettua kappaletta. Albumin nimiraita on instrumentaatioltaan varsin rikas, sillä se sisältää  saksofoni-osuuden, tom tom- rummutusta sekä Roryn omaa pätevää huuliharpismia. Easy Come Easy Go on tyylitajuinen bluesballadi, jossa Gallager pääsee loistamaan niin sähköisen kuin akustisen kitaran varressa. Roryn tiukat laulusuoritukset saavuttavat Jinxillä aikaisemmin kuulemattoman syviä emotionaalisia tasoja. Ligtning Slimsin käsialaa oleva, akustisesti versioituva ja Jinxin vuonna 2000 ilmestyneellä cd-versiolla julkaistu  Nothing but the Devil tuo esiin Gallagherin deltajuuret ja hänen kykynsä slidekitaristina. Louisiana Redin ohjelmistosta poimittu Ride On Red, Ride On on rivakka bluespala, jonka kohokohdaksi muodostuu sähköinen slidesoolo. Jopa hittipotentiaalia omaavalla raidalla Signals on kitaralatauksensa lisäksi tarjottavanaan suorastaan oivaltavaa melodisuutta. Jinxin cd-versiolla päivänvalon nähnyt toinen bonuskappale Lonely Mile jäi aikarajoitusten vuoksi pois Jinxin originaalilta albumiversiolta. Se on pätevä lisäys Roryn keskitempoisten rockkappaleiden kataloogiin. Jinxin vuonna 2000 ilmestynyt uusintapainos oli merkittävä uudelleenjulkaisu, sillä albumi oli ollut pitkään varsin hankalasti saatavilla.

Tiistain tukeva:Hanoi Rocksin aliarvostettu kakkosalbumi

Hanoi Rocks:Oriental Beat

Tammikuussa 1982 ilmestynyt ja Lontoossa nauhoitettu Oriental Beat on Hanoi Rocksin toinen studioalbumi. Kyseinen pitkäsoitto tuli merkitsemään yhtyeelle läpimurtoa Britanniassa ja Japanissa, joista erityisesti jälkimmäisessä Rocksista tuli sittemmin varsin suosittu. Oriental Beatin, jonka työnimi oli Second Attempt to Suicide, nauhoitukset käynnistyivät Lontoon Advision-studioilla loppuvuodesta 1981. Albumin tuotannosta, äänityksestä ja miksauksesta vastasi aikaisemmin esimerkiksi Frank Zappan kanssa työskennellyt Peter Wooliscroft. Oriental Beatillä Andy McCoy ei ollut ainoa biisintekijä, sillä Michael Monroe osallistui albumin parhaimmistoon lukeutuneiden kappaleiden Motorvatin ja Teenangels Outsiders kirjoittamiseen. Monet albumin raidoista, kuten No Law Or Order käsittelevät melko perinteistä rocktematiikkaa. Taustalauluista albumilla vastaa Katrina & The Waves-yhtyeen solisti Katrina Leskanich. Albumin kappaleista Devil Woman oli legendan mukaan alun perin Nasty Suiciden leadvokalisoima. Hanoi Rocksin erinomainen debyyttialbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks oli julkaistu ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa, mutta Oriental Beatin myötä yhtyeelle alkoivat aueta kansainväliset markkinat.  Brittiläinen musiikkilehti Kerrang! laati Hanoi Rocksista ensimmäisen artikkelinsa arvioidessaan Oriental Beatin. Sittemmin kyseinen lehti seurasi  Hanoi Rocksin uraa ahkerasti koko 80-luvun ajan. Hanoi Rocksin rumpali Gyp Casino sai lähteä Rocksista pian Oriental Beatin julkaisun ja albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Hänen paikkansa otti britiläinen Nicholas Dingley, alias Razzle. Vaikka Oriental Beat on sittemmin kohotettu Hanoi Rocksin klassikkotuotannon joukkoon, monet yhtyeen jäsenistä ovat suhtautuneet albumiin kriittisesti. Michael Monroe on maininnut pitävänsä Oriental Beatin kappaleista, mutta moittinut tuotantoa. Wooliscroft oli miksannut albumin Hanoi Rocksin ollessa kiertueella. Hän ei tuntenut yhtyettä erityisen hyvin, ja niinpä miksausmetodit erosivat yhtyeen visiosta. Oriental Beatin vahvasta kappalemateriaalista jo mainittujen kappaleiden lisäksi nostettakoon erityisesti esiin  Visitor, Don't Follow Me sekä M. C. Baby.  Covertuotantoa levyllä edustaa näkemys Hoyt Axtonin Lightning Bar Bluesista. Promovideot yhtye työsti albumin nimikappaleesta, Motorvatinista sekä Lightning Bar Bluesista. Japanissa  albumista vuonna 2013 julkaistulla versiolla  on neljä bonusraitaa, niiden joukossa demoversiot kappaleista Hometown Breakdown ja Willing to Cross the Ocean. Radio Rockin sadan parhaan albumin listalla Oriental Beat äänestettiin sijalle 91. Se ohitti näin ollen esimerkiksi The Doorsin Morrison Hotellin.

Maanantain mainio:Ruusut kotimaisemissa part 2

Juuri tuoreen Mustia ruusuja -pitkäsoittonsa julkaissut Neljä ruusua aloitti festivaalikesänsä kotikaupunkinsa Osuuskaupparockista. Takuuvarmaa työskentelyä tarjonnut keikka käynnistyi uutuusalbumin nimikappaleella ja sitä seurasi pari vanhempaa iskusävelmää, eli rokkaavampi sovitus yhtyeen lopullisen läpimurtoalbumin Haloo eräästä kirkkaimmasta helmestä Matka on syvä sekä Elän vain kerran Karelia Express-pitkäsoitolta. Seuraavaksi kuultiin laajempi otos uutta tuotantoa ja siihen lukeutuivat Viimeinkin, tuore singlekappale Älä luovuta, julkaisujen osalta ensimmäisen näytteen Ruusujen nykyisestä luomisvoimasta esitellyt Sähkökitara, Saaronin lilja sekä onnistuneesti rokkaavampaa osastoa tarjoava Rakkauden jumala. Hieman iäkkäämpiä poimintoja niiden välissä edusti Nuori ikäisekseen. Haloon balladiklassikoihin lukeutuva Sun täytyy mennä sijoittui odotetusti slovariosaston huippuhetkiin, samoin kuin tuoreemmasta tuotannosta poimittu Sininen sunnuntai. Ennen setin loppuhuipennusta kuultiin kolmen, ei parhaimmistoon lukeutuvan kappaleen, eli Paikallinen paavi, Missä vaan ja Seitsemän päivää selvinpäin muodostanut  rypäs, mutta setin päätösjakso oli sitäkin laadukkaampi. Sen käynnisti Haloo-albumin kylmiä väreitä nostattava slovari Tie ajatuksiin ja klassikkotykitys jatkui Poplaulajan vapaapäivän, tuoreemman balladihelmen Esirippu ja rankasti revittelevän, Kode Koistisen erinomaista kitaratyöskentelyä tarjonneen 2011-kappaleen versioiden ansiosta. Lopuksi pistettiin vielä päälle bilevaihde Hunningolla-hitin version myötä. Kuullun perusteella Neljä ruusua on hyvässä vedossa ja vaikka uudet kappaleet ovat tarpeeksi laadukkaita, on mainiota, että esimerkiksi Haloo -pitkäsoiton osuus on Ruusujen keikkasetissä edelleen melkoisen runsas.

Neljä ruusua Osuuskaupparockissa 16. kesäkuuta 2018.

Sunnuntain extra:Hardrockin klassikkoyhtyeen upea debyyttialbumi

Heart:Dreamboat Annie


Dreamboat Annie on kanadalaisen rockyhtyeen Heartin esikoispitkäsoitto. Sen levyttämisen aikoihin yhtye vaikutti Vancouverissa ja albumin julkaisi ensiksi Kanadassa paikallinen Mushroom Records kesällä 1975. Yhdysvaltain-julkaisu oli vuorossa 14. helmikuuta 1976 ja siitä vastasi Mushroomin alamerkki Los Angelesissa. Dreamboat Annie sisältää kolme singlehittiä, jotka soivat tiiviisti FM Radiolla. Tuottaja Mike Flicker auttoi yhtyettä kehittämään soundiaan ja vaikutti osaltaan myös levytyssopimuksen solmimiseen. Heartin debyyttisingle How Deep It Goes/Here Song jäi vielä suhteellisen vähälle huomiolle. Toisena singlenä julkaistu Magic Man saavutti jo radiosoittoa Montrealissa Heartin soittaessa keikkoja pienissä clubeissa. Dreamboat Annie julkaistiin kakkossinglen menestyksen vanavedessä ja lokakuussa 1975 Heart pääsi soittamaan lämmittelykeikan Montrealissa  Rod Stewartille. Seurauksena oli lisää radiosoittoa ja Heartin esikoisalbumi myi Kanadassa muutamassa kuukaudessa 30 000 kappaletta. Mushroom muodosti osaston Yhdysvalloissa ja julkaisi Dreamboat Annien ystävänpäivänä 1976.  Heartin jäsenet olivat asuneet ja myös soittaneet kyseisellä alueella ennen asettumistaan Kanadaan 70-luvun alussa. Dreamboat Annie saavutti radiosoittoa paikallisilla asemilla ja myi 25 000 kappaletta lisää. Heart ja Mushroom Records alkoivat yhdessä vahvistaa albumin menestystä ahkeralla keikkailululla. Pitkäsoiton muita menestyksiä olivat sen  nimikappale sekä Crazy on You.

Lauantain pitkä:Brittiläisen folkrockin kulttihahmon upea esikoinen

Nick Drake:Five Leaves Left

Kolmas heinäkuuta 1969 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Five Leaves Left on edesmenonsa jälkeen lopullisen arvostuksensa saavuttaneen brittiläisen laulaja/lauluntekijä Nick Draken esikoispitkäsoitto. Albumi nauhoitettiin heinäkuun 1968 ja seuraavan vuoden kesäkuun välillä Lontoon Sound Techiniques- studioilla. Insinöörinä toiminut John Wood muistaa Draken vokalisoineen ja soittaneen livenä jousisektion kanssa ilman päällekkäisäänitysten hyödyntämistä. Ehkäpä albumin kirkkaimmassa klassikkokappaleessa  River Man tuottajana toiminut Joe Boyd on kuvannut Draken soittaneen studion keskellä tuolissa puoliympyrän muodostaneiden instrumenttien ympäröimänä. Studion ympäristö oli keskeinen tekijä mielenkiintoisten soundien ja ilmapiirien luomisessa. Five Leaves Leftillä soittaneista taustamuusikoista mainittakoon merkittävän folkrockyhtyeen Fairport Convetionin johtohahmo Richard Thompson ja Pentangle-yhtyeen Danny Thompson. Harry Robinson vastasi River Manin jousisovituksesta ja Draken nuoruudenystävä Robert Kirby monien muiden albumin kappaleiden vastaavista. Tyylillisesti Five Leaves Left on rikas albumi, jonka kappaleista Three Hours ja Cello Song ovat osoituksia Draken kitaristinkyvyistä. Jousia hyödyntävä Way to Blue ja Fruit Free tarjoavat melankolisia ja nostalgisia tunnelmia päätösraidan Saturday Sun sisältäessä jopa bluesahtavia elementtejä. Aidon puhutteleva Day is Done hyödyntää jousisovituksessaan vaikutteita jopa barokkipopista. Drakea säestäneiden muusikoiden työskentelyssä on runsaasti tutkittavaa; erityisesti Danny Thompson teki upeaa työtä pystybasson varressa. Emotionaalinen ja musiikillinen fokus säilyvät upeasti koko albumin ajan ja suhteellisen lyhyen kestonsa ansiosta Five Leaves Left ei sisällä mitään turhaa. On sääli, että Nick Draken levytetty tuotanto käsitti hänen elinaikanaan ainoastaan kolmen albumia. Ennen 90-lukua Draken albumit olivat jääneet suhteellisen vähälle huomiolle myös kriitikoiden taholta. Artistin esikoisalbumista vuonna 2000 ilmestynyt remasteroitu versio saavutti myönteisiä arvioita brittiläisissä musiikkilehdissä. Sittemmin Five Leaves Left on menestynyt erinomaisesti useissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 2003 albumi saavutti sijan 283. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. New Musical Expressin vastaavalla, vuonna 2013 ilmestyneellä listalla Five Leaves Leftin sijoitus oli 258. Uncutin vuonna 2016 julkaisemalla 200 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Draken debyytti saavutti sijan 183. Jo vuonna 2006 Uncutissa oli ilmestynyt sadan parhaan debyyttialbumin lista, jolla Five Leaves Left nousi sijalle 29. Viime vuonna Draken esikoisalbumi pääsi musiikkilehti Q:n musiikkia muuttaneiden debyyttialbumien  listalle. Vuonna 2007 musiikkilehti Mojo julkaisi artikkelissaan sadan maailmaa muuttaneen albumin listan. Sillä Five Leaves Left saavutti sijan 78. Draken debyytti pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Siinä Five Leaves Leftiä kuvattiin huomattavaksi työksi, joka on täynnä loistavia ja lämpiä soundeja, joita ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan. Myös albumin sovituksia ja tuotantoa ylistettiin ja Draken mainittiin loistaneen erityisesti juuri kyseisellä esikoisalbumillaan.

Perjantain pohjat:Brittiyhtyeen ensimmäinen menestysalbumi

Argent:All Together Now

Heinäkuussa 1972 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt All Together Now on brittiläisen rockyhtyeen Argentin kolmas studioalbumi. Lisäksi kyseessä on Argentin läpimurtolevy, joka sisältää yhtyeen suurimman singlemenestyksen. Hold Your Head Up nousi viidenneksi sekä Billboardilla että Britannian singlelistalla. Pitkäsoiton muusta keskeisestä tuotannosta nostettakoon esiin kappaleet Tragedy, I Am the Dance of Ages ja Dynamo. KOCH Recordsin All Together Nowsta vuonna 1997 julkaisema cd-versio sisältää seitsemän orginaalilla, niin ikään seitsemästä kappaleesta koostuvalla albumilla julkaisematonta kappaletta. Bonuskappaleiden joukossa on Argentin tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuva God Gave Rock N' Roll to You, josta Kiss työsti 90-luvun alussa menestyksekkään coverversion. Vuonna 2009 Mr Big versioi Hold Your Head Upin reunioniaan varten ja sisällytti kappaleen myös kiertueensa keikkaohjelmistoon. Myös Uriah Heep versioi Hold Your Head Upin vuonna 1989 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Raging Silence. Musiikkilehtien Q ja Mojo julkaisemassa erikoisnumerossa Pink Floyd & Story of Prog Rock All Together Now saavutti sijan 33. 40 kosmisen rockalbumin listalla. Hold Your Head Up on kelvannut coveriksi myös Steppenwolfille. Yhtye versioi kappaleen vuonna 1982 ilmestyneelle albumilleen Wolftracks.

Torstain terävä:Eräs keskeisimmistä Holland- Dozier- Hollandin kirjoittamista singlehiteistä

You Keep Me Hanging On on biisintekijäkolmikon Holland-Dozier-Holland käsialaa oleva hittikappale, jonka originaaliversion levytti loppuvuodesta 1966 Motown Recordsille The Supremes  Diana Rossin leadvokalisoimana ja kotimaassan Yhdysvalloissa ykköshitin arvoisesti. Supremesin levytyksessä hyödynnettiin runsaasti moniraitaäänityksiä ja kappale nousi kahdeksanneksi myös Britannian singlelistalla.. Vuotta myöhemmin yhdysvaltalainen rockyhtye Vanilla Fudge saavutti kappaleella top ten -menestyksen siitä levyttämällään coverilla. Vanilla Fudgen lyhennetty singleversio You Keep Me Hanging Onista oli parhaimmillaan Billboardin singlelistan kuudentena. Brittiläinen popartisti Kim Wilde levytti You Keep Me Hanging Onin vuonna 1986 ja nosti kappaleen uudelleen Billboardin listakärkeen seuraavan vuoden kesäkuussa. Kyseessä oli Wilden suurin singlemenestys Yhdysvalloissa. You Keep Me Hanging On nousi näin ollen siellä listakärkeen kahden eri esittäjän versioina. Billboardin listahistorian 32 ensimmäisen vuoden aikana kyseinen kappale oli yksi kuudesta, joka ylsi mainittuun saavutukseen. Vuonna 1996 countryartisti Reba McEntiren You Keep Me Hanging Onista levyttämä versio nousi Billboardin Hot Dance Club Play -listan kakkossijalle. Kyseessä oli artistin ainoa tanssihitiksi muodostunut kappale. Vuosien myötä myös monet muut artistit ovat saavuttaneet You Keep Me Hanging On-versioinneillaan listasijoituksia. Kappaleen ovat levyttäneet menestyksekkäästi esimerkiksi Wilson Pickett, The Box Tops sekä Rod Stewart. Viimeksi mainitun vuonna 1977 albumilla Footloose and Fancy Free ilmestynyt versio on sovitukseltaan lähellä Vanilla Fudgea, mihin saattaa hyvinkin vaikuttaa se, että Fudge-rumpali Carmine Appice  soitti noihin aikoihin Stewartin yhtyeessä.

Keskiviikon klassikko:Eräs rujon brittirockin keskeisimmistä singlehiteistä

Wild Thing on yhdysvaltalaisen lauluntekijän Chip Taylorin kirjoittama ja brittiyhtye The Troggsin popularisoima kappale. Sen originaaliversiosta vastasi amerikkalaisyhtye Wild Ones, mutta kyseisen bändin levytyksenä kappale ei noussut listoille. The Troggsin näkemys Wild Thingistä ilmestyi 22. huhtikuuta 1966 ja se nousi Billboardin listakärkeen ja Britanniassa kakkossijalle. Troggsin versio saavutti sijan 257. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. The Wild Ones soitti New Yorkin Arthur-clubilla housebandina. Wild Onesin levyttämästä albumista ei ollut muodostunut niin suurta menestystä kuin yhtye olisi toivonut. Wild Onesin tuottaja Gerry Granahan lähestyi Chip Tayloria ja pyysi tätä kirjoittamaan yhtyeelle kappaleen singlenä julkaistavaksi. Granahan oli tuottajana Wild Onesin kappaleesta levyttämällä versiolla, jossa solistina oli Chuck Alden. Marraskuussa 1965 ilmestynyt versio ei menestynyt ja Alden on myöhemmin maininnut katuneensa sitä, ettei esittänyt kappaletta samaan tyyliin, kuin Taylorin demolla. The Troggsin versio julkaistiin sekä Fontana Recordsin että Atco Recordsin kautta. Molemmat painokset olivat samasta masteräänityksestä ja kun Billboard yhdisti molempien julkaisujen myyntiluvut, Wild Thingistä tuli ainoa single, joka oli listakärjessä kahden yhtiön julkaisuna. Eri yhtiöiden julkaisemissa singleissä oli myös eroja. Fontana-julkaisun b-puolena on Troggsin solistin Greg Presleyn käsialaa oleva kappale From Home ja Atcon julkaiseman singlen kääntöpuolella niin ikään hitiksi muodostunut With a Girl Like You. Billboardin listalle Wild Thing nousi 25. kesäkuuta 1966. Heinäkuun yhdeksäntenä se oli saavuttanut jo kuudennen sijan. Wild Thing nousi Billboardin listakärkeen kahden viikon ajaksi heinäkuun puolivälissä 1966. Sen pudotti ykkössijalta Tommy James & The Shondellsin Hanky Panky. Troggsien Wild Thing nousi uudelleen listaykköseksi kahden viikon ajaksi 30. heinäkuuta 1966 alkaen. Kanadassa single nousi listakakkoseksi samaisen vuoden elokuussa. The Troggs julkaisi Wild Thingistä uuden version vuonna 1993. Sekin nousi brittilistalla sijalle 87. Kappaleen muista coverversioista merkittävin lienee The Jimi Hendrix Experiencen Montereyn popfestivaaleilla kesällä 1967 esittämä näkemys.

Tiistain tukeva:Lordin ja Paicen ensimmäiset Purplen jälkeiset musiikilliset vaiheet

Paice Ashton Lord oli lyhytikäinen brittiläinen rockyhtye, jonka jäsenistöön kuuluivat tuolloin hajonneen Deep Purplen rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord sekä aikaisemmin yhtyeessä Ashton, Gardner and Dryke vaikuttanut solisti/kosketinsoittaja Tony Ashton. Yhtye perustettiin vuonna 1976, se julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa seuraavana vuonna ja lopetti toimintansa vuonna 1978. Tiiviiden koe-esiintymisten jälkeen yhtyeen kitaristiksi valikoitui Bernie Marsden ja basistiksi Paul Martinez. Tony Ashton oli aikaisemmin levyttänyt Lordin kanssa vuonna 1974 ilmestyneen albumin First of the Big Bands ja ollut lisäksi mukana solistina yhdellä raidalla Lordin vuoden 1971 Gemini Suite-projektissa. Ashton oli lisäksi osallistunyt Lordin ja Purple-basisti Roger Gloverin sooloprojekteihin. Paice Ashton Lord lopetti toimintansa pian Ashtonin loukattua jalkansa pimeällä lavalla yhtyeen Lontoon-konsertissa. Lord, Marsden ja myöhemmin myös Paice liittyivät David Coverdalen Whitesnakeen. Martinez liittyi vähäksi aikaa bluesrockyhtye Chicken Shackiin. Seuraavaksi hän työsti yhden albumin John Otwayn kanssa ja soitti livenä Robert Plantin yhtyeessä. Paice ehti soittaa myöhemmin myös Gary Mooren yhtyeessä ennen kuin hän ja Lord liittyivät Deep Purplen  uudelleen kasattuun legendaarisen Mark II-kokoonpanoon vuonna 1984. Tony Ashton menehtyi syöpään 28. toukokuuta 2001 ja Lord 16. heinäkuuta 2012. Paice Ashton Lord levytti esikoisalbuminsa Malice in Wonderland Munichin Musicland-studioilla syys-lokakuussa 1976. Musiikki sisälsi elementtejä rhythm and bluesista, soulista ja funkista ja monilla kappaleilla kuultiin vaskisektiota sekä Sheila ja Jeanette McKinleyn taustavokalisointia. Vaikka albumi saavutti kriitikoiden arvostusta, siitä ei muodostunut kaupallisesti suurta menestystä. Toista albumia suunniteltiin, mutta se ei toteutunut. Malice in Wonderlandin levytyksestä tehtiin myös elokuva, joka julkaistiin myöhemmin nimellä Lifespan. Vuonna 1977 Paice Ashton Lord esiintyi BB2:n ja BBC Radio Onen sarjassa Sight and Sound in Concert. Malice in Wonderlandin kappaleiden lisäksi tuolloin kuultiin The Ballad  of Mr  Giver Lordin ja Ashtonin vuoden 1974 albumilta First of the Big Bands. Kyseinen konsertti julkaistiin myöhemmin sekä audiona että dvd:nä. Paice Ashton Lordin vuoden 1977 Lontoon-konsertti ilmestyi dvd:nä vuonna 2006. Kesäkuussa 2000 Lord ja Pete York järjestivät Ashtonille konsertin Lontoon Abbey Road-studioilla. Endangered Species 2000-konserttiin kutsuttiin 300 vierasta ja Ashtonin kanssa soittivat Lordin, Paicen ja Marsdenin lisäksi esimerkiksi Whitesnaken Neil Murray ja Ringo Starrin poika Zak Starkey. 23 kappaleesta koostuva, kyseisestä konsertista taltioitu albumi Endangered Species julkaistiin vuonna 2009 ja se sisältää myös neljä kappaletta Paice Ashton Lordin ohjelmisstosta. Purple Records julkaisi Paice Ashton Lord-albumin uudelleen cd:nä vuonna 2001. Mukana oli myös puolen tunnin verran kappaleita, joita oli kaavailtu lopulta julkaisematta jääneelle yhtyeen kakkosalbumille.

Maanantain mainio:Brittirockin klassikon vuoden 1973 kokoelma-albumi

Slade:Sladest

Polydorin syyskuun lopussa 1973 julkaisema Sladest on kyseisen vuosikymmenen alkupuolella huippusuositun Slade-yhtyeen tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Se saavutti hopealevyn jo ilmestymiskuussaan ja pysytteli listoilla 24 viikon ajan. Kultalevyksi Sladest myi yhtyeen kotimaassa Britanniassa ilmestymisvuotensa marraskuussa. Yhdysvalloissa Sladest ilmestyi Reprisen julkaisemana hieman erilaisella kappalevalikoimalla ja albumi saavutti Billboardin listalla sijan 129. Vuonna 1973 Slade oli eräs Britannian suosituimmista yhtyeistä saavutettuaan kolmen kuukauden aikana kaksi listakärkeen noussutta singleä; Cum On Feel the Noize ja Skweeze Pleeze Me. Kumpikin mainituista kappaleista nousi suoraan ykkössijalle ja vastaavaan oli pystynyt ainoastaan Beatles vuoden 1969 singlemenestyksellään Get Back. Pian Skweeze Pleeze Men julkaisun jälkeen Sladen rumpali Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen heinäkuussa 1973. Powellin kriittisestä tilasta ja yhtyeen epävakaasta tulevaisuudesta huolimatta rumpali  kykeni toipumaan. Nauhoittaessaan seuraavaa albumiaan Old New Borrowed and Blue Slade päätti julkaista välillä kokoelma-albumin suosionsa säilymisen varmistaakseen. Sladest julkaistiin samanaikaisesti yhtyeen uuden singlen My Friend Stan kanssa. Koko Euroopassa ja kauempanakin menestyksekkääksi osoittautunut kokoelma saavutti kultalevyn 200 000 kappaleen myynnillään. Viihdyttyään albumilistan kärjessä kolmen viikon ajan julkaisunsa jälkeen Sladest palasi ykkössijalle vielä tammikuun puolivälissä 1974 Merry Xtmas Everybody-singlen menestyksen vanavedessä. Sladestin nimeksi kaavailtiin aluksi Best of Sladea. Sen 14 kappaleesta kahdeksan edusti yhtyeen siihenastisia singlemenestyksiä ja viisi kappaletta oli ajalta ennen yhtyeen lopullista kaupallista läpimurtoa vuonna 1971. Yhdysvaltain-painoksella kappaleita oli ainoastaan kymmenen  ja tuotanto sisälsi kahdeksan singlehittiä sekä tuoreimman neljäviitosen My Friend Stan/My Town molemmat puolet. Cd-formaatissa Sladest julkaistiin ensiksi Japanissa vuonna 1988. Britannian ja Euroopan-julkaisut olivat vuorossa viisi vuotta myöhemmin. Vuonna 2011 albumista ilmestyi Salvon julkaisema remasteroitu versio. Se sisälsi neljä bonuskappaletta, joista yksi oli ennenjulkaisematon studioversio Hear Me Callingista. Sladest saavutti myönteiset arvostelut jo ilmestyttyään. Esimerkiksi  Rolling Stonen Ken Barnes nimesi sen vuoden parhaaksi rockalbumiksi. AllMusicin Paul Tinellin kirjoittamassa retrospektiivisessä arviossa Sladestin mainittiin sisältävän kaiken sen materiaalin, joka helpotti yhtyettä myymään tonneittain levyjä ja täyttämään areenat Britanniassa. Vuonna 2003 Spin sisällytti Sladestin essentiaalin glamrockin oppaaseensa.

Sunnuntain extra:Teksasin boogiekoneen ensimmäinen kokoelma-albumi

ZZ-Top:Best of ZZ-Top

Lokakuussa 1977 ilmestynyt Best of ZZ-Top on Teksasin pienen boogieyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Sen kymmenen kappaleen kapea, mutta sitäkin vakuuttavampi kimara sisältää näytteitä yhtyeen neljältä ensimmäiseltä pitkäsoitolta, eli ensimmäisestä albumista Fandangoon. Kyseisessä vaiheessa ZZ-Topin tuorein pitkäsoitto Tejas on toisin sanoen jostakin syystä feidattu  biisinäytteiden osalta pois, vaikka kyseinen albumi oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin. ZZ-Top's First Albumin ainoa näyte Best ofila on Backdoor Love Affair. ZZ-Topin tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuvalta kakkosalbumilta Rio Grande Mud mukana ovat itseoikeutetusti svengaava debyyttisinglehitti Francine sekä bluesahtavampaa musiikillista ilmaisua edustava, upean kitarasoolon kruunaama Just Got Paid. Niin ikään ZZ-Topin albumien kiistattomiin mestariteoksiin lukeutuvalta Tres Hombresilta mukana on kahden ensimmäisen kappaleen; rullaavamman Waitin' for the Busin ja bluesrevittelyn Jesus Just Left Chicago muodostama medley, tekstinsä osalta Teksasin kuuluisimman ilotalon inspiroima singlehitti La Grande sekä niin ikään kyseisen pitkäsoiton terävimpään kärkeen lukeutuva, svengin ja revittelevän kitaratyöskentelyn upea yhdistelmä Beer Drinkers and Hell Raisers, joka päätyi myös Motörheadin coverohjelmistoon. Fandango! -pitkäsoitolta kokoelman valinnat kohdistuvat odotetusti singlemenestykseen Tush, sielukkaaseen sinisävynumeroon Blue Jean Blues sekä riffi- ja soolokilleriin Heard It on the X. ZZ-Topin varhaistuotannosta on luonnollisesti poimittavissa myös lukuisia muita ässäbiisejä ja ensimmäiset pitkäsoitot ovat myös  albumikokonaisuuksina osittain hyvinkin laadukkaita. Best of puolustaa silti moitteettoimasti paikkaansa pintaraapaisuna yhtyeen alkukauden parhaimmistoon.

Lauantain pitkä:Eräs vaikutusvaltaisimmista R&B- ja soulsolisteista

Yhdeksäs kesäkuuta 1934 syntynyt ja 21. tammikuuta 1984 edesmennyt Jack "Jackie" Wilson oli yhdysvaltalainen soulvokalisti. Wilson oli tenori ja hänen äänialansa kattoi neljä oktaavia. Lempinimellä Mr Exitement tunnettu Wilson oli eräs keskeisimmistä linkeistä rhythm and bluesin ja soulin välillä. Myös lavaesiintyjänä vakuuttanut Wilson oli eräs R&B:n ja rockin historian vaikutusvaltaisimmista ja dynaamisimmista solisteista. Uransa alkuvaiheessa Wilson oli yksi lauluyhtye Billy Ward & His Dominoesin jäsenistä. Hän siirtyi sooloartistiksi vuonna 1957 ja levytti yli 50 menestyssingleä, joiden tyylilajien kirjo kattoi R&B:n, popin, soulin, doo-wopin ja easy listening- musiikin. Kyseisten pikkulevyjen joukossa oli 16 R&B-listalla top teniin noussutta singleä, joista kuusi saavutti ykkössijan. Billboardin popsinglelistalla 14 Wilsonin singleä nousi top 20:een ja niistä kuusi ylsi kymmenen suosituimman joukkoon. Wilsonia voi pitää eräänä sukupolvensa vaikutusvaltaisimmista solisteista. Hän pääsi postuumisti Rock And Roll Hall of Fameen vuonna 1987. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla sadan kaikkien aikojen artistin listalla Wilsonin sijoitus oli 69. Detroitissa, Michiganissa syntynyt Wilson, jonka isä oli laulaja-lauluntekijä Jack Leroy Wilson Sr, aloitti vokalisoinnin nuorella iällä. Teini-ikäisenä Jackie liittyi kvartettiin The Ever Ready  Gospel Singers, josta muodostui suosittu esiintyjä alueen kirkoissa. Vaikka Wilson ei ollut erityisen uskonnollinen, hän piti laulamisesta. Sooloartistina Wilson esiintyi Lee's Sensation-nimisessä musiikkiclubissa. Seuraavaksi hän perusti yhtyeen The Falcons, jonka jäsenistöön lukeutui myöhemmin muun muassa Wilson Pickett. Kyseisessä yhtyeessä niin ikään mukana ollut Wilsonin serkku Levi Stubbs johti myöhemmin The Four Topsia. Kahdesta muusta Wilsonin serkusta, eli Hubert Johnsonista ja Levin veljestä Joe Stubbsista tuli myöhemmin The Contoursin jäseniä. Muut jäsenet liittyivät Hank Ballardin seuraksi osaksi The Midnightersia. Heistä Alonzo Tucker ja Billy Davis tulivat myöhemmin työskentelemään Wilsonin kanssa hänen soolourallaan. Tucker ja Wilson kirjoittivat yhdessä joitakin jälkimmäisen levytysrepertuaarin lukeutuneita kappaleita.

Johnny Otis-niminen agentti löysi Wilsonin ja kehotti häntä liittymään The Thrillers -yhtyeeseen. Levytettyään ensimmäisen versionsa Danny Boysta ja muutamia muita kappaleita Dizzy Gillespien yhtiölle Dee Gee Recordsille lempinimellään Sonny Wilson Billy Ward palkkasi Wilsonin vuonna 1953 kolme vuotta aikaisemmin perustamaansa yhtyeeseen The Dominoes. Onnistuneen koe-esiintymisensä myötä Wilson korvasi suositun solistin Clyde McPhatteryn, joka perusti oman yhtyeensä The Driftersin. Wilson omaksui runsaasti McPhatteryn laulutyylistä ja hänen keskeisistä musiikillisista diggauskohteistaan mainittakoon 40-luvun bluessolisti Roy Brown sekä Louis Jordan. Wilson vaikutti The Dominoesin solistina kolmen vuoden ajan ja tuona aikana yhtye saavutti kolme keskeistä singlemenestystä, jotka olivat tavanomaisesta poikkeava tulkinta popkappaleesta St. There of the Roses vuonna 1956 ja seuraavana vuonna ilmestyneet Stardust ja Deep Purple, joista ensin mainittu julkaistiin heinäkuussa ja jälkimmäinen lokakuussa. Jo samaisena vuonna Wilson siirtyi soolouralle ja hänet kiinnitettiin Decca Recordsin alamerkille Brunswickille. Wilsonin ensimmäisestä singlestä Reet Petite tuli välittömästi R&B-hitti, mutta kansainvälinen menestys kappaleesta muodostui vasta Wilsonin kuoleman jälkeen vuonna 1987. Loppuvuodesta 1957 ilmestynyt Lonely Teardrops nousi poplistalla seitsemänneksi ja R&B-listalla ykkössijalle. Yli miljoonan kappaleen myynnillään single myi kultalevyksi. Lavaesiintyjänä Wilson oli inspiraation lähteenä esimerkiksi James Brownille, Elvis Presleylle ja Michael Jacksonille. Televisiossa hän esiintyi esimerkiksi Ed Sullivan Showssa ja American Band Standissa. Hänet nähtiin myös rockelokuvassa Go Johnny Go, jossa Wilson esitti vuoden 1959 menestyslevyihinsä lukeutuneen kappaleen You Better Know It. 60-luvun puolella Wilson siirtyi kevyemmän levytysmateriaalin pariin, mutta menestystä riitti edelleen. Popballadi Night nousi listakärkeen ja The Midnightersin Alonzo Tuckerin kanssa kirjoitettu Baby Workout oli sekin parhaimmillaan viidentenä. Top ten-menestyksiä jatkoivat vuonna 1960 kahdeksanneksi noussut Alone At Last ja seuraavana vuonna yhdeksännen sijan tavoittanut My Empty Arms. Samana vuonna Wilson levytti tribuuttialbumin Nowstalgia...You Ain't Heard Nothing Yet Al Jolsonille. Vuosien 1964 ja 1966 välillä menestyssinglet olivat tiukassa, mutta Wilson levytti yhteisen albumin Count Basien kanssa ja duettoja R&B-artisti La VernBakerin ja gospellaulaja Linda Hopkinsin kanssa. Vuonna 1966 Wilson ryhtyi yhteistyöhön chicagolaisen soultuottaja Carl Davisin kanssa. (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher saavutti kuudennen sijan poplistalla vuonna 1967. I Get the Sweetest Feeling nousi ilmestyessään ainoastaan sijalle 34, mutta myöhemmin kappale on kohonnut Britanniassa kahdesti top teniin; vuonna 1972 ja 15 vuotta myöhemmin. Kappaleesta on tehty myös useita coverversioita, joista mainittakoon pikaisesti Edwin Starrin ja Erma Franklinin levytykset. The Funk Brotherseina tunnetut detroitilaismuusikot osallistuivat useisiin Wilsonin myöhemmän ajan levytyksiin. Hänen viimeinen suuri hittinsä oli vuonna 1972 ilmestynyt ja The Chi-Litesin taustavokalisoima  You Got Me Walkin'. Wilson menehtyi 49-vuotiaana 21. tammikuuta 1984 keuhkokuumeen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänet haudattiin Westlawn hautausmaalle lähelle Detroitia.

Perjantain pohjat:Brittiläisen hardrockin klassikon popvaikutteisempaa tuotantoa

Uriah Heep:Innocent Victim

Marraskuussa 1977 Britanniassa Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt ja uuden solistin John Lawtonin vokalisointia ensimmäisenä Heep-albumina sisältänyt Innocent Victim on Uriah Heepin yhdestoista studioalbumi. Sen edeltäjä, sinänsä varsin laadukas Firefly oli edustanut yhtyeen repertuaarissa perinteisempää tyyliä, mutta Innocent Victimillä Heep liikkui hienoisesti kokeilevampaan suuntaan. Pitkäsoitto on onnistunut yhdistelmä popvaikutteisempia kappaleita ja tiukkoja rockraitoja. Pyrkimyksenä on näin ollen hyvinkin saattanut olla murtautuminen Yhdysvaltain markkinoille. Erityisen onnistuneita ovat albumin ärhäkimmät rocksivallukset. Free n' Easy sisältää todella raa'an riffin kappaleen ollessa yleistunnelmaltaan boogierockhenkinen ja Roller on tyylitajuinen ja keskitempoinen rockpala, joka yhdistää funkvaikutteiset säkeistönsä nopeampaan, basson hallitsemaan kertosäkeeseen. Kokeellisemmista kappaleista  mainiosti  toimivat kosketinsoitin- ja vokaaliosuuksissaan rikkaan ilmapiirin luova Illusion sekä progressiivisen melodian reggarytmeihin yhdistävä The Dance. Akustisessa tyylissään ja harmonioissaan singlehitti Free Me ei ollut tyylillisesti erityisen kaukana The Eaglesistä. Pophenkisemmistä raidoista Keep on Ridin' ja Flyin' High edustavat hienoisessa yliyrittämisessään hienoista täytemateriaalia. Innocent Victimillä on silti tarjottavanaan siinä määrin runsaasti laadukasta tuotantoa, että Heepin diggareille albumi edustaa yhtyeen repertuaarissa vähintään hyvää keskitasoa. Vaikka pitkäsoitto ei noussut lainkaan listoille yhtyeen kotimaassa, eikä Yhdysvalloissa, se myi pelkästään Saksassa yli miljoona kappaletta ja saavutti Uudessa Seelannissa albumilistalla 19:n sijan. Singlenä pitkäsoitolta poimittu Free Me nousi Uudessa Seelannissa listakärkeen ja myös Etelä-Afrikassa se saavutti kolmannen sijan. Albumin kansitaidetta edustavan käärmeen silmät ovat tosi asiassa yhtyeen rumpalin Lee Kerslaken. Castle Communications julkaisi Innocent Victimistä vuonna 1997 remasteroidun ja kaksi bonuskappaletta sisältävän version. Vuonna 2004 albumista ilmestyi neljä bonuskappaletta sisältävä remasteroitu versio. Extrojen joukossa oli kaksi vuonna 1979 taltioitua livebiisiä, mutta niiden versiot olivat vaihtoehtoisia tuplalivealbumilla Live in Europe 1979 julkaistuihin Free Me ja Free n' Easy - versiointeihin verrattuna.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon rumpali ja muutakin

Viides kesäkuuta 1952 syntynyt Michael Henry, eli Nicko McBrain on englantilaisrumpali, joka on tullut ensisijaisesti tunnetuksi jäsenyydestään brittiheavyn ikoneihin lukeutuvassa Iron Maidenissa vuodesta 1982 eteenpäin. Hän on soittanut pienissä clubeissa 14-vuotiaasta asti. Jätettyään koulun McBrain maksoi laskunsa tekemällä studiotöitä. Seuraavaksi hän soitti yhtyeessä Street Walkers, Pat Traversin kanssa sekä ranskalaisessa poliittissävytteisessä rockytyeessä Trust. Iron Maideniin McBrain liittyi ennen yhtyeen neljännen albumin, vuonna 1983 ilmestyneen pitkäsoiton Piece of Mind levyttämistä ja hän on ollut mukana 14 yhtyeen studioalbumilla. McBrain on Maidenin historian kolmanneksi pisimpään yhtyeessä vaikuttanut jäsen. Hackneyssä, Lontoossa syntynyt McBrain kiinnostui rummuista nähtyään Joe Morellon esiintyvän The Dave Brubeck Quartetin kanssa televisiossa. Vaikka kattilat ja muut keittiövälineet olivat soineet McBrainin käsittelyssä jo nuorella iällä, hän muistaa vastaanottaneensa ensimmäisen rumpusettinsä vasta yhdentoista, tai kahdentoista vuoden ikäisenä. Kouluyhtyeissä McBrain aloitti soittamalla britti-invaasion perusjuttuja ja säännöllinen musisointi häissä ja pubeissa alkoi neljäntoista vanhana. McBrain valmistui Southgaten teknisestä koulusta ja maksoi vuokransa tekemällä studiotöitä. Hänen ensimmäinen ammattiyhtyeensä oli The 18:th Fairfield Walk, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Peyton Bond. Otis Reddingiä, The Beatlesiä ja The Whota coveroinutta yhtyettä McBrainin soittajanuralla seurasi Wells Street Blues Band, jonka nimeksi vuonna 1969 vaihtui The Axe. Vaikka mainittu yhtye soitti omaa tuotantoaan, se lopetti toimintansa solistin ja kitaristin erimielisyyksien vuoksi. Vuonna 1971 McBrain alkoi soittaa solisti/kosketinsoittaja Billy Dayn ja kitaristi Michael "Mickey" Lesleyn kanssa. 70-luvun puolivälissä McBrainin yhtyeeksi vaihtui Streetwalkers, jonka jälkeen hän soitti Pat Traversin, solisti Jenny Darrenin ja McKittyn kanssa. Seuraavaksi vuorossa oli ranskalaisyhtye Trust. Sen riveissä soittaessaan McBrain tapasi Iron Maidenin ensi kertaa yhtyeiden yhteisellä, vuoteen 1981 ajoittuneella kiertueella. Seuraavana vuonna Maidenin jäsenet pyysivät McBrainia yhtyeeseensä rumpaliksi Clive Burrin tilalle. Ensi-esiintymisensä Maidenissa McBrain teki Saksan televisiossa Eddien valepuvussa. McBrainin voi todeta täydentäneen Maidenin legendaarisimman kokoonpanon. 80-luvulla yhtye työsti useita tuotantonsa keskeisiä, kulta- ja jopa platinamyyntiin yltäneitä albumeita. Vaikka Maiden koki 90-luvulla miehistönvaihdoksia, McBrain pysyi kaiken aikaa mukana yhtyeen kokoonpanossa. Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin tehtyä paluun Maideniin vuonna 1999 yhtyeen suosio kasvoi vähintään entisiin mittoihinsa. Vaikka McBrain vastaa Maidenin kappaleiden rumpuosuuksien kirjoittamisesta, ainoan kirjoituskrediittinsä Maidenissa hän on vastaanottanut vuonna 2003 julkaistun albumin Dance of Death kappaleessa New Frontier, joka tekstissään vastustaa ihmiskloonausta. Singlejen b-puolilla julkaistujen kappaleiden osalta McBrain on ollut kirjoittamassa kahta. Vuonna 1984 ilmestynyt Mission from Arry julkaistiin 2 Minutes to Midnightin kakkospuolella ja vuonna 1992 julkaistu Nodding Donkey Blues oli Be Quick or Be Dead-pikkulevyn b-puoli.  Vuonna 2020 McBrain pääsi Modern Drummer Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Naisrockin pioneerin hieman kevyempää soundia edustava albumi

Suzi Quatro:If You Knew Suzi

Loppuvuodesta 1978 ilmestynyt If You Knew Suzi on naisrockin kiistattomiin pioneereihin lukeutuvan Suzi Quatron kuudes studioalbumi, joka sisältää balladituotantonsa osalta muutamia Quatron keskeisimpiä menestyssinglejä. Chris Normanin kanssa levytetty Stumblin' In on Suzin suurin hittisingle Yhdysvalloissa. Se saavutti neljännen sijan sekä Billboardin listalla että Adult Contemporary-listalla. Itse If You Knew Suzi - pitkäsoitto nousi albumilistalla parhaimmillaan sijalle 37. ja oli samalla Suzin suurin menestys Yhdysvalloissa. Myös If You Can't Give Me Love ja Don't Change My Luck olivat hittinikkareiden Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin käsialaa. Kaksikon työstämistä kappaleista If You Knew Suzin rivakinta antia edustaa The Race Is On. Pitkäsoiton tunnetuinta coverosastoa tarjoavat  Rick Derringerin Rock N' Roll Hootchie Koosta ja The Kinksin varhaistuotannon keskeisimpiin singlehitteihin lukeutuvasta Tired of Waiting for Yousta työstetyt onnistuneet näkemykset. Tyylitajuisen kitaravetoinen, mutta silti myös seesteisempiä osuuksia sisältävä Breakdown on Tom Pettyn käsialaa. Quatron ja Len Tuckeyn yhteistyötä edustavista kappaleista Suicide on melodinen ja teemansa vuoksi tummasävyinen raita, Non Citizen edustaa rokimpaa ilmaisua iskevällä melodialla ryyditettynä ja keskitempoinen päätösraita Wiser Than You kallistuu tyylitajuisesti balladituotantoon. If You Knew Suzin äänitykset tapahtuivat Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Pitkäsoiton monilla kansainvälisillä versioilla kappaleen Stumblin' In korvasi kaksikon Vanda ja Young käsialaa oleva Evie, jonka The Easybeatsin johtohahmo Stevie Wright oli levyttänyt neljä vuotta Suzia aikaisemmin.

Tiistain tukeva:Amerikkalaisen punkrockin varhainen klassikkoyhtye

The Dead Boys oli amerikkalanen, Clevelandista, Ohiosta kotoisin ollut punkrockyhtye. Se lukeutui varhaisten punkyhtyeiden ensimmäiseen aaltoon ollen samalla eräs tyylisuuntansa raaimmista ja jopa väkivaltaisimmista yhtyeistä. The Dead Boysin aktiivikausi sijoittui vuosiin 1976-1979. Yhtyeen reunion oli vuorossa vuonna 1986 ja paluukeikkoja ajoittui vielä vuosiin 2005-2006, tosin ilman yhtyeen legendaarista johtohahmoa Stiv Batorsia. The Dead Boys muotoutui yhtyeen Rocket from the Tombs raunioille ja toimi aluksi nimellä Frankenstein. Yhtyeen jäsenten muutettua New Yorkiin heinäkuussa 1976 nimi The Dead Boys otettiin käyttöön RFTT:n kappaleen Down in Flames innoittamana. Jotkut tahot pitävät Dead Boysia jopa Yhdysvaltojen hardcorepunk-skenen edelläkävijänä. Yhtye muutti New Yorkiin Ramones-solisti Joey Ramonen innoittamana ja The Dead Boysin rajut live-esiintymiset alkoivat herättää huomiota. Erityisesti Batorsin lavaesiintymisellä on ollut vaikutuksensa myös valtavirran rockin kehitykseen. The Dead Boys esiintyi säännöllisesti rockclubi CBGB:ssä ja vuonna 1977 yhtye julkaisi Genya Ravanin tuottaman esikoisalbuminsa Young, Loud and Snotty. Yhtyeen kappaleista Sonic Reducer on saavuttanut todellisen punkanthemin statuksen. Sire Records, joka julkaisi yhtyeen kakkospitkäsoiton We Have Come for Your Children, painosti yhtyettä muuttamaan soundiaan ja imagoaan enemmän Yhdysvaltojen valtavirtaa miellyttäväksi. Amerikassa punkia ei vielä ollut omaksuttu vastaavalla tasolla, kuin Britanniassa ja vuonna 1979 The Dead Boys tuli tiensä päähän. Useita yhtyeen kyseisen vuoden live-esiintymisiä oli mukana elokuvassa D.O.A. Muutamia kuukausia hajoamisen jälkeen yhtyeen täytyy palata yhteen livelevyn äänittämistä varten. Kyseinen albumi oli julkaistava sopimuksellisista syistä. Kostona levy-yhtiölle Bators lauloi mikin ohi ja kyseinen äänitys oli käyttökelvoton. Kun Bomp! Records lopulta julkaisi kyseisen albumin, Bators oli nauhoittanut vokaaliosuutensa uudelleen studiossa. Vuonna 1978 Johnny Blitz joutui tappeluun Manhattanin Second Avenuella. Hänen toipuessaan sairaalassa The Dead Boys soitti hänelle hyväntekeväisyyskonsertin, jossa Blitzia rummuissa tuurasi John Belushi. Bators julkaisi Line Recordsilla sooloalbuminsa Disconnected. Seuraavaksi hän muodosti superyhtye Lords of the New Churchin The Damnedin Brian Jamesin ja Sham 69:n Dave Tregunnan kanssa. IRS Recordsin kautta yhtye julkaisi useita pitkäsoittoja ja saavutti singlehitin kosketinsoitinvetoisella kappaleella Open Your Eyes. 80-luvulla The Dead Boys palasi useiden keikkojen myötä. Vuonna 1989 yhtye julkaisi debyyttilevynsä uudelleen nimellä Younger, Loudier and Snottier. Se oli masteroitu raakamiksauksia sisältäneeltä kasettinauhalta nuoren Bob Clearmountainin toimiessa studioassistenttina. Kesäkuussa 1990 Bators törmäsi taksin kanssa ja menehtyi saamiinsa vammoihin. Syyskuussa 2004 yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet soittivat yhden konsertin Clevelandissa. Seuraavana vuonna vuorossa oli CBGB:lle soitettu hyväntekeväisyyskonsertti ja toinen reunionkeikka ajoittui Halloweeniin. Huhtikuussa 2017 Chrome ja Blitz soittivat Kanadassa kuusi keikkaa tribuuttina Young, Loud and Snotty- debyytin 40 vuotta aikaisemmin tapahtuneen julkaisun kunniaksi. Kahdeksas syyskuuta samaisena vuonna ilmestyi Still Snotty:Young Loud and Snotty at 40, joka on uudelleen äänitetty versio yhtyeen esikoisalbumista kokonaisuudessaan ja samalla ensimmäinen Dead Boysin julkaisema albumi 39 vuoteen. 29. syyskuuta 2017 ilmestyi vielä valokuvakirja Dead Boys 1977:The Lost Photographs of Dave Treat. Vuonna 2013 elokuvateattereihin oli saapunut amerikkalainen elokuva CBGB . Siinä Batorsin roolissa nähtiin Justin Bartha, joka tunnetaan parhaiten rooleistaan The Hangover -elokuvissa ja National Treasure -elokuvissa. The Dead Boysin soolokitaristia Cheetah Chromea esitti ensisijaisesti Harry Potter -elokuvista tuttu Ron Weasley.