maanantai 28. helmikuuta 2022

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen johtohahmo

20. helmikuuta 1946 syntynyt ja 11. huhtikuuta 2017 edesmennyt John Warren Geils Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään J. Geils, oli The J. Geils Bandia johtanut yhdysvaltalaiskitaristi. Hän kiinnostui jazzista ja bluesista varttuessaan New Yorkissa. Muutettuaan opiskelemaan Massachusettsiin Geils perusti J. Geils Blues Bandin ollessaan opiskelija Worcesterin ammattikorkeakoulussa. Yhtye pudotti Blues-osion nimestään ja julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Mainitulla vuosikymmenellä yhtye esitti rhythm and blues- ja soulvaikutteista rockmusiikkia, mutta 80-luvulla yhtyeen musiikillinen ilmaisu siirtyi popimpaan suuntaan. J. Geils Bandin lopetettua toimintansa 80-luvun puolivälissä Geils siirtyi restauroijaksi, mutta jatkoi ajoittain musiikin parissa tuottajan tehtävissä. 2000- ja 2010-luvuilla J. Geils Band teki silloin tällöin paluukiertueita. Geils koki luonnollisen kuoleman 71-vuotiaana kotonaan Grotonissa, Massachusettsissa. Saksalaista sukujuurta ollut Geils varttui Morris Plainsissa, New Jerseyssä. Hänen isänsä, joka oli jazzdiggari, vaikutti insinöörinä Bell Labsissa. Hänen ansiostaaan Benny Goodmanin, Duke Ellingtonin ja Count Basien tuotanto tulivat Geilsille tutuiksi jo nuorella iällä. Geils kävi Louis Armstrongin konsertissa ja opetteli soittamaan Miles Davisin tuotantoa trumpetilla ja rummuilla. Blueskitaristien Howlin Wolfin ja Muddy Watersin tuotantoa Geils kuuli radiosta. Vuonna 1964 Geils pyrki yliopistoon ja vaikutti trumpetistina marssiyhtyeessä. Bostonissa Geils musisoi folkmuusikoiden kanssa ja aloitti samaan aikaan opiskelunsa Worcesterissa. Siellä hän opiskeli mekaanista rakennustyötä. Geilsin jazztrumpetti vaihtui blueskitaraan. 60-luvun puolivälissä hän perusti akustisen bluestrion Snoopy and the Sopwith Camels basisti Danny Kleinin ja huuliharpisti Richard Salwitzin kanssa. Loppuvuodesta 1965 yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat solisti/saksofonisti Peter Kraemer, kitaristit Terry MacNeil ja William Sievers, basisti Martin Beard ja rumpali Norman Mayell. Yhtyeen muutettua Bostoniin sen rumpaliksi vaihtui Stephen Joe Bladd ja kokoonpanoa täydensi solisti Peter Wolf, joka oli vaikuttanut yödj:nä WBCN:llä. Myöhemmin Geils perusti J. Geils Blues Bandin Kleinin, Salwitzin, Bladdin ja Wolfin kanssa. Kosketinsoittaja Seth Justman täydensi yhtyeen lineupin ennen kuin se julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Yhtyeen nimi lyheni J. Geils Bandiksi ja 80-luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut 11 albumia. Vaikka yhtyeen ilmaisussa oli vaikutteita soulista ja rhythm and bluesista, sen musiikki oli hankalasti kategorioitavissa. Yleisesti yhtyeen musiikki oli liian tummaa valkoisille ja päinvastoin. J. Geils Bandin varsinainen läpimurtoalbumilla oli EMI:n julkaisemana vuonna 1980 ilmestynyt Love Stinks. Sitä seuranneen pitkäsoiton Freeze Frame nimiraita oli top ten-menestys ja Centerfold nousi jopa listakärkeen kuuden viikon ajaksi. Yhtyeen jäsenten välillä ilmeni konflikteja. Ensiksi soolouralle lähti Wolf ja 80-luvun puolivälissä koko yhtye lopetti toimintansa. Geils keskittyi restaurointitöihin musiikin sijaan. Reunionien jälkeen Geils jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 2012 muiden yhtyeen jäsenten suunnitellessa keikkailua J. Geils Bandin nimellä siitä huolimatta, ettei Geils itse ollut mukana kokoonpanossa. 90-luvulla Geils levytti kaksi bluesalbumia Magic Dickin kanssa. Seuraavaksi hän muodosti jazztrion kitaristien Duke Robillardin ja Gerry Beaudoinin kanssa. Geilsin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 2005 ilmestynyt Jay Geils Plays Jazz!! Grotoniin hän oli muuttanut vuonna 1982. Kaupunki kunnioitti Geilsia julistamalla joulukuun ensimmäisen 2009 J. Geils päiväksi.

torstai 24. helmikuuta 2022

Maanantain mainio:George Harrisonin vuoden 1973 arvostettu sooloalbumi

 George Harrison:Living in the Material World


Toukokuun lopussa 1973 Apple Recordsin julkaisemana ilmestynyt Living in the Material World on George Harrisonin neljäs sooloalbumi. Hänen tuotannossaan vuonna 1970 ilmestynyttä tripla-albumia All Things Must Pass seurannut pitkäsoitto lukeutuu niin ikään Harrisonin arvostetuimpien töiden joukkoon. Yhdysvalloissa albumi nousi listakärkeen ja saavutti kultalevyn kahdessa päivässä. Harrisonin kotimaassa Britanniassa Living in the Material World oli parhaimmillaan kakkossijalla. Singleformaatissa albumilta julkaistusta kappaleesta Gimme Love (Gimme Peace on Earth) muodostui kansainvälinen hitti. Listakärkeen Living in the Material World nousi lisäksi Australiassa ja Kanadassa. Albumin lyriikat kuvaavat Harrisonin henkistä taistelua ja Living in the Material Worldilla kuultavat kitara- ja lauluosuudet on kohotettu Harrisonin uran parhaisiin lukeutuviksi. Albumin työstämiseen osallistui useita keskeisiä muusikoita, kuten Nicky Hopkins, Gary Wright, Klaus Voorman, Jim Keltner, Ringo Starr sekä John Bonham. Albumin ilmestymisen aikaan Rolling Stone kuvasi sitä popklassikoksi, joskin ajan myötä albumi on vetänyt hieman lyhyemmän tikun All Things Must Passin verrattuna. Vuonna 2006 EMI julkaisi Living in the Material Worldista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version. Deluxe Editionin cd/dvd sisälsi videoversiot neljästä albumin kappaleesta.

Sunnuntain extra:Kolmen vierivän kiven, Nicky Hopkinsin ja Ry Cooderin yhteinen jamittelulevy

Jamming with Edward!

Seitsemäs tammikuuta 1972 ilmestynyt Jamming with Edward! on kolmen Rolling Stonesin jäsenen, eli Mick Jaggerin, Charlie Wattsin ja Bill Wymanin yhdessä Ry Cooderin ja Nicky Hopkinsin kanssa työstämä jamittelulevy. Se nauhoitettiin Lontoossa Olympic-studiolla 23. huhtkuuta 1969 Stonesien työstäessä albumiaan Let It Bleed odotellessaan Keith Richardsin paluuta studioon. Hänen sieltä poistumisensa syy on jäänyt epäselväksi, mutta tuottaja Glyn Jonsin mukaan seikkaan vaikutti tyttöystävä Anita Pallenbergilta vastaanotettu puhelinsoitto. Yhdysvalloissa Jamming with Edward! saavutti parhaimmillaan sijan 33. ja listaviikkoja albumille kertyi 11 kappaletta. Sitä vastoin Britanniassa albumi ei saavuttanut listasijoitusta. Edward on pianisti Nicky Hopkinsin lempinimi ja se juontaa juurensa hänen ja Brian Jonesin välisestä keskustelusta. Johns mainitsi albumin olleen jonkinasteinen vitsi, mutta joitakin vuosia myöhemmin kyseiset nauhat kaivettiin esiin, hän miksasi ne ja tuloksena oli paikoitellen varsin mainiota musisointia sisältävä albumi, jonka ainoa tunnettu cover on Elmore Jamesin It Hurts Me Too. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi Jamming with Edward!:ista remasteroidun uusintapainoksen.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittiyhtyeistä

Procol Harum oli vuonna 1967 toimintansa aloittanut brittiläinen rockyhtye, jonka tunnetuin levytys on samaisena vuonna ilmestynyt esikoissingle A Whiter Shade of Pale. Se on eräs harvoista yli kymmenen miljoonaa kappaletta myyneistä singleistä. Vaikka Procolin musiikki on tullut tunnetuksi barokkisista ja klassisista vaikutteistaan, on sitä kutsuttu myös psykedeeliseksi rockiksi ja proto-progeksi, jota on höystetty elementeillä bluesista, rhythm and bluesista sekä soulista. Vuonna 2018 Whiter Shade of Pale pääsi Rock and Roll Hall of Fameen uusien singlejen kategoriassa. Procol Harumin esiaste oli Essexissä vaikuttanut, Gary Brookerin ja Robin Trowerin johtama yhtye The Paramounts, johon kuuluivat lisäksi Chris Copping ja B. J. Wilson. The Paramountisin vuonna 1964 levyttämä cover Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Poison Ivysta oli Britanniassa kohtuullinen menestys, sillä se saavutti listasijoituksen 35. Jatkoa ei kuitenkaan seurannut ja vuoteen 1966 mennessä Paramounts oli lopettanut toimintansa. Britanniassa yhtyeen levyjen julkaisijana oli EMI. Ennen Procol Harumin toiminnan alkamista yhtye vaikutti hetken aikaa nimellä The Pinewoods. Gary Brooker ja kumppanit hylkäsivät viime hetkellä Island Recordsin Chris Blackwelliltä saapuneen tarjouksen. Paramountsin toiminnan loputtua Gary Brooker oli aikeissa keskittyä ainoastaan biisinkirjoittamiseen. Hänen vanha ystävänsä Guy Stevens esitteli Brookerin tekstintekijä Keith Reidille. Kaksikko kirjoitti yhdessä kappaleita usean kuukauden ajan, mutta koska niille ei löytynyt kiinnostunutta esittäjää, kyseistä materiaalia varten päätettiin kasata yhtye.Huhtikuussa 1967 Brooker alkoi työskennellä laulaja/lauluntekijänä ja perusti Procol Harumin Reidin, Hammond-urkuri Morgan Fisherin, kitaristi Ray Roerin ja basisti Morgan Knightsin kanssa. Lounais-Lontoossa sijainneilla Olympic-studioilla sessiorumpali Bill Eydenin, tuottaja Denny Cornellin ja ääni-insinööri Keith Grantin kanssa yhtye nauhoitti A Whiter Shade of Palen, joka julkaistiin 12. toukokuuta 1967. Fisherin Hammond-uruillaan soittama kappaleen välimelodia oli napattu Johan Sebastian Bachilta. Brookerin vokalisoima ja Reidin tekstittämä kappale nousi listakärkeen Britanniassa ja Kanadassa. Heinäkuun lopussa ilmestymisvuonnaan Whiter Shade of Pale nousi myös Yhdysvalloissa viidenneksi. Myös Australiassa kappale oli listakärjessä useita viikkoja ja Melbournessa ennätyksellisten kahden kuukauden ajan. Procolin kokoonpanon täydensi rumpali Bobby Harrison ja yhtyeen livedebyytti oli esiintyminen The Jimi Hendrix Experiencen lämmittelijänä vuonna 1967. Yhtyeen toisen singlen Homburg aikoihin rumpaliksi ja kitaristiksi olivat vaihtuneet Paramountsista tutut B. J. Wilson ja Robin Trower. Harrison ja Royer olivat siirtyneet perustamaan yhtyettä Freedom. Homburg nousi Britanniassa kuudenneksi, Kanadassa viidenneksitoista ja Yhdysvalloissa sijalle 34. Procolin nimetön esikoisalbumi nauhoitettiin kahden singlen välillä. Yhdysvalloissa se julkaistiin syyskuun alussa, mutta yhtyeen kotimaassa Britanniassa vasta joulukuussa 1967. Vuonna 1968 ilmestynyt Procol Harumin toinen albumi Shine on Brightly sisälsi edeltäjäänsä runsaammin vaikutteita progressiivisesta rockista. Yhdysvalloissa se nousi sijalle 24., mutta jäi yhtyeen kotimaassa Britanniassa vaille listasijoitusta. Seuraavien vuosien aikana Procol Harum konsertoikin ensisijaisesti Yhdysvalloissa. Vuonna 1969 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto A Salty Dog oli varsin suosittu bändin diggareiden keskuudessa ja se oli Procolin ensimmäinen Britanniassa toden teolla menestynyt albumi. Mainittu pitkäsoitto on kohotettu rockin klassikkolevyjen joukkoon Beatlesin, The Moody Bluesin ja Pink Floydin parhaiden töiden rinnalle. Yhdysvalloissa albumin nimikappale oli varsin suosittu FM-tyyppisillä radiokanavilla. A Salty Dogin tuotannosta vastannut Fisher lähti ensimmäisenä yhtyeen riveistä. Niin ikään Paramountsin jäsenistöön kuulunut Chris Copping liittyi Procoliin urkuriksi ja basistiksi vuoden 1970 aikana. Samaisena vuonna Procol Harum esiintyi Isle of Wightin rockfestivaaleilla. Seuraavana yhtyeestä lähti pian vuonna 1971 ilmestyneen albumin Broken Barricades julkaisun jälkeen oman voimatrionsa perustanut Robin Trower. Hänen paikkansa otti Dave Ball. Loppuvuodesta 1972 vuoteen 1977 saakka yhtyeen kitaristina vaikutti Mick Grabham. 70-luvun alkuvuosina Procol palasi listoille usein sinfoniaorkesterin säestämänä. Vuonna 1972 ilmestynyt Procol Harum Live:In Concert with Edmonton Symphony Orchestra nousi Yhdysvalloissa viidenneksi ja saavutti kultalevyn. Britanniassa sen sijoitus oli 48. Sinfoniaorkesterin taustoittama liveversio Conquistadorista nousi Kanadassa seitsemänneksi, Yhdysvalloissa sijalle 16. ja yhtyeen kotimaassa sijalle 22. Sitä seurannut ja vuonna 1973 ilmestynyt albumi Grand Hotel saavutti Billboardilla sijan 21. ja myi Britanniassa hopealevyksi. Yhtyeen jäsenistössä seurasi lisää miehistönvaihdoksia ja vuonna 1975 ilmestynyt Pandora's Box oli Procolin viimeinen top 20-hitti. Samana vuonna ilmestyneellä albumilla Procol's Ninth yhtye teki vaihteeksi yhteistyötä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa. Yhtye hajosi vuonna 1977 ilmestyneen albuminsa Something Magic jälkeen, mutta teki vielä yhden esiintymisen Brit Awardseissa viisi kuukautta myöhemmin, kun Whiter Shade of Pale valittiin kaikkien aikojen parhhasi brittisingleksi Queenin Bohemian Rhapsodyn kanssa. Vuonna 1991 Procol teki paluun lineupilla Brooker, Fisher, Trower ja Reid (Wilson oli menehtynyt edellisenä vuonna) ja julkaisi kohtuullisesti menestyneen albumin The Prodigal Stranger. Brooker ja Fisher konsertoivat albumin tiimoilta Yhdysvalloissa ja muuallakin 90-luvun alkuvuosina, mutta Trower ei ottanut osaa keikkailuun. Elokuussa 1995 Procol soitti Cropredy Music Festivaalilla Fairport Conventionin vieraina. Heinäkuussa 1997 yhtyeen diggarit muistivat Whiter Shade of Palen 30-vuotista olemassaoloa ja saivat yhtyeen soittamaan keikan Redhillissä, Surreyssa. Syyskuussa 1999 Procol esiiintyi ulkoilmakonsertissa Guildfordissa The New London Sinfonian kanssa. Vuodesta 2001 lähtien Brookerista, Fisheristä, kitaristi Geoff Whitehornista, basisti Matt Peggistä ja rumpali Mark Brzezickistä koostunut Procolin kokoonpano teki useita kiertueita Euroopassa, mutta myös Japanissa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2001 Kööpenhaminassa soitettu konsertti julkaistiin seuraavana vuonna dvd:nä. Vuonna 2003 Procolilta ilmestyi uusi albumi The Well's on Fire ja yhtye konsertoi Progman Cometh-festivaalilla Seattlessa. 12. joulukuuta 2003 Lontoossa soitettu konsertti julkaistiin seuraavana vuonna dvd-formaatissa nimellä Live at the Union Chapel. Fisher jätti Procol Harumin vuonna 2004. Seuraavana vuonna Procol konsertoi säästeliäästi Josh Phillipsin ottaessa Fisherin paikan Hammond-urkurina. Brooker oli tässä vaiheessa yhtyeen ainoa originaalijäsen. Kesäkuussa 2006 Procol Harum esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla. Elokuuhun ajoittui kaksi ulkoilmakonserttia Tanskan radion orkesterin kanssa Ledreborgin linnassa. Jouluaamuna 2008 konsertista lähetettiin Tanskan radiossa tunnin mittainen kooste. Koko konsertti ilmestyi dvd:nä 11. toukokuuta 2009. Lisänä oli kuusi biisiä Procolin vuoden 1974 Tanskan televisiolle soittamasta konsertista. Loppuvuoteen 2006 ajoittui konsertteja Sveitsissä, Norjassa ja Tanskassa lineupilla, jossa rumpalina kuultiin Geoff Dunia. Brzezickin toinen yhtye Casbah Club oli nimittäin kiertueella The Whon lämmittelijänä. Dunn osallistui lopulta Procolin vuoden 2007 Euroopan-kiertueeseen. Italiassa soitetuista konserteista julkaistiin livelevy One Eye to the Future:Live in Italy 2007. Kesäkuun lopussa Procol esiintyi Ruotsissa sinfoniaorkesterin kanssa. 20.-21. heinäkuuta 2007 muistettiin Whiter Shade of Palen 40-vuotista olemassaoloa Procolin kahdella konsertilla St John Smith's Squaressa, Lontoossa. Ensimmäisenä iltana ohjelmistossa oli Procolin kappaleita yhtyeen varhaistuotannosta ja lisäksi livedebyyttinsä saivat biisit Sister Mary ja Missing Persons. Seuraavana iltana Gary Brooker and Guests esitti joukon harvinaisia kappaleita, joita ei joko ollut levytetty, soitettu aikaisemmin keikalla tai niiden sovitukset erosivat keskeisesti levytetyistä versioista. Lokakuussa 2009 Procol soitti neljä konserttia; Hagenissa Saksassa, Dremmenissä, Norjassa, Moskovassa ja Pietarissa. Syksyllä 2009 ilmestyi neljän cd:n retrospektiivinen paketti All This and More ja lisäksi Salvo julkaisi remasteroidut ja bonuskappaleita sisältävät versiot kaikista Procolin albumeista. Kesäkuussa 2010 Procol soitti sarjan konsertteja Yhdysvalloissa ja Kanadassa suurimmaksi osaksi Jethro Tullin lämmittelijänä. 22. heinäkuuta bändi esiintyi Äänekoskella Keitelejazzissa, missä Brooker oli loukkaantunut edellisessä, vuoteen 2009 ajoittuneessa konsertissa. A Whiter Shade of Palesta kuultiin harvinainen, kolmesta säkeistöstä koostunut versio, johon sisältyi Geoff Whitehornin kitarasoolo. Kahta vuorokautta myöhemmin Procol soitti ilmaiskonsertin Palace of the Provincessa, Bergamossa Italiassa. Elokuussa 2010 oli vuorossa esiintyminen Bad Krozingenissa Saksassa ja Rock Legends-tapahtumassa Dolina Charlotty Amphitheaterissa Puolassa. Leamington Spassa Halloweenina soitettu konsertti oli Procolin ensimmäinen esiintyminen Britanniassa kolmeen vuoteen. Marraskuussa yhtye soitti Yhdysvalloissa muun muassa Edmonton sinfoniaorkesterin kanssa. 18. marraskuuta Procol esiintyi Tallinnassa ja neljäs joulukuuta Yhdysvalloissa Wilmingtonissa, Delawaressa sinfoniaorkesterin kanssa. Tammikuuhun 2011 ajoittui kahdeksan uuden vuoden konserttia Kööpenhaminassa ja muissa tanskalaisissa kaupungeissa Tanskan radion orkesterin kanssa. 25. kesäkuuta 2012 Procol esiintyi jälleen Tanskassa  Kløften Festivaalilla. Mainittua konserttia seurasi 27 esiintymistä Yhdysvalloissa Yesin lämmittelijänä. Vuonna 2012 japanilainen artisti Yumi Matsutoya saapui Lontooseen ja nauhoitti Procolin kanssa uuden, kolmisäkeistöisen ja Geoff Whitehornin kitarasoololla ryyditetyn version Whiter Shade of Palesta. Joulukuussa seurasi yhteisiä konsertteja monissa japanilaisissa kaupungeissa ja niistä yksi televisioitiin maaliskuun lopussa 2013. Vuonna 2012 Henry Scott-Irvine julkaisi Procol Harumista biografian Ghosts of Whiter Shade of Pale. Maalis-huhtikuussa 2013 Procol soitti viisi konserttia orkesterin kanssa Tanskassa ja kaksi Wuppertalissa Saksassa. Lokakuussa vuorossa oli neljä bändin itsekseen soittamaa konserttia Ruotsissa ja Suomessa. Vuonna 2014 Procol Harum konsertoi jälleen Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Kanadassa (Ottawassa orkesterin kanssa)ja Yhdysvaltojen itäosissa. Kesäkuussa yhtye soitti viisi kappaletta Ewhurstissa, Surreyssa Kenney Jonesin organisoimassa hyväntekeväisyystapahtumassa, johon ottivat lisäksi osaa esimerkiksi The Who ja Judie Tzuke. Tuplacd Inside&Outside sisälsi biisejä yhtyeen Chrysalikselle tekemistä levytyksistä ja livecd versioita uusista biiseistä ja neljältä Zonophonen julkaisemalta albumilta. 24. marraskuuta Procol esiintyi Dominion Theatressa Lontoossa BBC Concert Orchestran ja Crouch End Festival Choruksen kanssa. Konsertti taltioitiin ja lähetettiin 28. marraskuuta BBC Radio 2:n ohjelmassa Friday Night is Music Night. Yhtyeen 13. albumi Novum ilmestyi 21. huhtikuuta 2017 ja bändi promosi uutuuttaan 36 konsertilla Britanniassa ja muualla Euroopassa. Konserteista keskeisin oli orkesterin kanssa Royal Festival Hallissa Lontoossa. Vuonna 2018 yhtye konsertoi Euroopassa ja keikkoihin sisältyi mm. esiintyminen orkesterin kanssa London Palladiumissa yhdeksäs lokakuuta. Vuosi 2019 käynnistyi Justin Haywardin isännöimällä Caribian-risteilyllä useiden keskeisten rockmuusikoiden kanssa. Samaiseen ajoittui myös kiertue Yhdysvalloissa. Gary Brooker menehtyi 19. helmikuuta 2022 76 vuoden ikäisenä. Procol Harumin virallisella kotisivulla häntä kuvailtiin kirkkaasti loistavaksi valoksi musiikkiteollisuudessa.

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Perjantain pohjat:Erään bluesin klassikon vuoden 1977 konserttitaltiointi

 Muddy Waters:Muddy "Mississippi" Waters Live

Vuonna 1979 ilmestynyt Muddy "Mississippi" Waters Live on Muddy Watersin livealbumi, joka taltioitiin mainitun bluesin klassikon kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen pitkäsoiton Hard Again tiimoilta tehdyllä kiertueella. Mukana on lisäksi samoja muusikoita, kuten James Cotton sekä myös albumin tuottajana toiminut Johnny Winter. Originaali albumi koostuu seitsemästä kappaleesta, joista tunnetuimpaan antiin lukeutuvat Mannish Boy sekä Baby Please Don't Go. Päätösraita Deep Down in Florida on kestoltaan lähes kymmenminuuttinen. Vuonna 2003 Muddy "Mississippi" Waters Livestä julkaistiin kahden cd:n versio. Sen jälkimmäinen levy koostuu 11:sta aikaisemmin julkaisemattomasta kappaleesta, jotka on taltioitu 25. - 26. elokuuta 1978 Harry Hope's in Caryssa.Keskeisimmät klassikkokappaleet ovat Hoochie Coochie Man ja Got My Mojo Working. Kansas Cityn versio on kestoltaan yhdeksän ja puoli minuuttinen. Vuonna 2007 samalta ajalta  ilmestyi vielä kolmas Watersin konserttitaltiointi Breakin' It Up Breakin' It Down, joka oli nauhoitettu maaliskuussa 1977 New Yorkissa, Pennsylvaniassa ja Detroitissa. Cotton ja Winter ottivat osaa myös mainittuihin nauhoituksiin.

Torstain terävä:Manic Street Preachersin vuoden 1998 suurhitti

 If You Tolerate This Your Children Will Be Next on walesilaisen vaihtoehtorockyhtyeen Manic Street Preachersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin 24. elokuuta 1998 ensimmäisenä singlenä yhtyeen viidenneltä studioalbumilta This is My Truth Tell Me Yours. Julkaisuviikollaan kappale myi 156 000 kappaletta ja nousi Britannian singlelistan kärkeen. If You Tolerate This Your Children Will Be Next nousi ykkössijalle myös Islannissa ja oli top 20:ssa Norjassa ja Ruotsissa. Manic Street Preachersin singleistä ainoana kappale kohosi 20 suosituimman joukkoon myös Yhdysvalloissa ollen Kanadan RPM Alternative 30 -listalla parhaimmillaan sijalla 19. Kappaleen teema on saanut inspiraationsa Espanjan sisällissodasta ja basisti Nicky Wireen on vaikuttanut lisäksi The Clashin joulukuussa 1979 ilmestyneeltä klassikkotuplalta London Calling löytyvä kappale Spanish Bombs, jonka teema on sama. Britanniassa If You Tolerate This Your Children Will Be Next myi 400 000 kappaletta ja vastaanotti kultalevyn. Kappaleen saavuttamasta menestyksestä huolimatta sitä ei alun perin kaavailtu lainkaan mukaan This Is My Truth Tell Me Yours-albumille, vaan kappale nauhoitettiin eri sessiossa muuhun albumiin verrattuna. If You Tolerate This Your Children Will Be Next julkaistiin kahtena erillisenä singlenä. Niistä ensimmäinen sisälsi lisäksi versiot kappaleista Prologue to History ja Montana/Autumn/78 ja jälkimmäinen Massive Attackin sekä David Holmesin käsialaa olevat remixit. Vuoden 1999 BRIT Awardseissa If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli ehdolla parhaan brittisinglen palkinnon vastaanottajaksi, mutta hävisi Robbie Williamsin kappaleelle Angels.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Spirit-yhtyeen kitaristin esikoissooloalbumi

 Randy California:Kapt. Kopter and the (Fabulous) Twirly Birds


Syyskuussa 1972 ilmestynyt Kapt. Kopter and the (Fabulous) Twirly Birds on Spirit-yhtyeen kitaristina tunnetuksi tulleen Randy Californian esikoissooloalbumi, joka nauhoitettiin ja julkaistiin hänen mainitusta yhtyeestä lähtemisensä jälkeen. Spiritin neljäs albumi, vuonna 1970 ilmestynyt 12 Dreams of Dr. Sardonicus oli ollut arvostelumenestys ja noussut lopulta myös listoille, mutta saavuttanut kultalevyn vasta kuusi vuotta julkaisunsa jälkeen. Jay Ferguson ja Mark Andes jättivätkin Spiritin ja muodostivat Jo Jo Gunnen viimeksi mainitun veljen Mattin sekä rumpali Curly Smithin kanssa. Mark Andesin slidekitaratyöskentely oli osoittautunut merkittäväksi 12 Dreams of Dr. Sardonicus-albumin kappaleessa Prelude:Nothing to Hide. Alkuvuodesta 1971 Spirit kiinnitti kokoonpanoonsa basisti John Arlissin, jonka paikan otti sittemmin John Fine. Mainitun vuoden maaliskuussa Spirit soitti livekeikkoja, mutta heinäkuuhun mennessä sekä California että Fine olivat jättäneet yhtyeen. Seuraavan albuminsa Feedback Sprit nauhoitti ilman Randya. California jammaili Topanga Canyonin clubeissa basisti Noel Reddingin, tämän yhtyeen Road rumpalin Leslie Sampsonin sekä Ed Cassidyn kanssa. Heistä tuli musiikillisia yhteistyökumppaneita Randyn ryhtyessä nauhoittamaan esikoissooloalbumiaan vuoden 1972 aikana. Se sisälsi yllättävän runsaasti covereita muun muassa Beatlesin, Paul Simonin sekä James Brownin tuotannosta originaalikappaleiden sijaan. Osaltaan keskeisesti albumiin vaikutti Jimi Hendrixin syyskuuhun 1970 ajoittunut kuolema. Hendrix ja California olivat olleet ystäviä ja soittaneet yhdessä yhtyeessä Jimmy James and the Blue Flames. Seitsemäs marraskuuta 1972 pian albumin ilmestymisen jälkeen Epic julkaisi radiopromootiokäyttöön singlen, jonka a-puolella oli cover Rufus Thomasin originaalituotantoa edustavasta Walking the Dogista ja b-puolella Californian omaan sävellystuotantoon lukeutuva Live for the Day. Kumpikaan mainituista kappaleista ei ollut mukana originaalilla Kapt. Kopter-albumilla, mutta sitä vastoin sen cd-version bonusraitoina toisen California oman sävellyksen Rebel tavoin. Albumi ja single eivät olleet kaupallisesti erityisen menestyksekkäitä. Kapt. Kopter-albumin tiimoilta California konsertoi Los Angelesin alueella lineupilla, johon kuuluivat Spiritin rumpali Ed Cassidy ja basisti Larry "Fuzzy" Knight. Lisäksi yhtye soitti muutamia konsertteja radioasema RPFK:lle. Muutamia kuukausia myöhemmin mainittu triokokoonpano konsertoi Euroopassa, mutta konserttijärjestäjien toivomuksesta Spiritin nimellä, sillä he eivät olleet vastaavassa määrin kiinnostuneita Californian soolotuotannosta. Kapt. Kopter-albumista laaditut arviot olivat osittain ristiriitaisia, mutta esimerkiksi Classic Rockin Gavin Martin kirjoitti albumista varsin myönteisesti. Kiinnostus Kapt. Kopter -albumia kohtaan on ollut jatkuvaa ja siitä on otettu uusintapainoksia sekä vinyyli, että cd-formaatissa. Edsel Recordsin albumista julkaisema ensimmäinen cd-versio sisälsi bonuskappaleinaan aikaisemmin mainitun singlen biisit, myöhemmin ilmestyneet Sony Musicin ja Acadian uusintapainokset niiden lisäksi Randy Californian omaa sävellystuotantoa edustavan instrumentaalikappaleen Rebel.

maanantai 21. helmikuuta 2022

Tiistain tukeva:Vanhakantaisen heavyrockin 80-luvun lopussa perustettu superyhtye

Badlands oli yhdysvaltalainen heavy metal-yhtye, jonka perustivat aikaisemmin Ozzy Osbournen kitaristina vaikuttanut Jake E. Lee, Black Sabbathissa vokalisoinut Ray Gillen ja rumpaloinut Eric Singer sekä yhtyeessä Surgical Steel aikaisemmin bassotellut Greg Chaisson. Badlandsin esikoisalbumin jälkeen yhtyeen rumpaliksi vaihtui Jeff Martin. Vuosien 1988 ja 1993 välillä toiminut Badlands ehti julkaista kolme albumia. Vuonna 1989 ilmestynyt nimikkopitkäsoitto ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Voodoo Highway ehtivät ilmestyä ennen Gillenin eroamista yhtyeestä. Hänen paikkansa otti New Yorkista kotoisin ollut John West. Gillenin edesmeno vuonna 1993 pisti kaikki mahdolliset toiveet Badlandsin reunionista jäihin. Vuonna 1998 ilmestyi albumi Dusk, joka koostui vuosien 1992-1993 aikana nauhoitetuista demoista. Myös mainituissa äänityksissä solistina oli edelleen Gillen. Sharon Osbourne antoi Jake E. Leelle potkut hänen konsertoituaan Ozzy Osbournen kanssa vuonna 1986 ilmestyneen ja varsin menestyksekkääksi osoittautuneen albumin Ultimate Sin tiimoilta. Lee ryhtyi etsimään karismaattista keulahahmoa uuteen yhtyeeseensä. Hän tapasi Gillenin, joka oli vastikään työskennellyt Black Sabbathin kanssa. Ainoastaan viikkojen kuluessa basistiksi kiinnitettin Greg Chaisson, jonka Lee oli tavannut tehdessään koesoittonsa Ozzy Osbournelle. Gillen kiinnitti uuden yhtyeen rumpaliksi Eric Singerin, joka oli hänen yhtyetoverinsa Black Sabbathista. Taidokas ja myös melodiantajua omannut yhtye aloitti treenaamisen livekeikkojaan varten. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi kesäkuussa 1989 ja se vastaanotti myönteisiä arvioita. Pitkäsoiton kappaleista Dreams in the Dark ja Winter's Call työstetyt musiikkivideot saavuttivat näkyvyyttä MTV:llä Billboardin listalla Badlandsin esikoisalbumi saavutti sijan 57. Eric Singer sai lähteä Badlandsista. Hän soitti seuraavaksi Paul Stanleyn clubikiertueensa tiimoilta kokoamassa yhtyeessä ja siirtyi Kissin rumpaliksi Eric Carrin kuoleman jälkeen. Badlandsin rumpaliksi vaihtui aikaisemmin yhtyeessä Racer X vokalisoinut ja Chaissonin kanssa Phoenixistä kotoisin olleissa yhtyeissä Surgical Steel ja St Michael vaikuttanut Jeff Martin. Atlantic Recordsin ja yhtyeen välillä esiintyi näkemyseroja musiikillisesta suunnasta. Tulevan albumin osalta Gillenin ja muun yhtyeen välillä ilmeni eripuraa Gillenin käsialaa olleiden kappaleiden sisältymisestä albumille. Kakkosalbumi Voodoo Highway ilmestyi vuonna 1991 ja Gillen lähti seuraavaksi vuodeksi ajoittuneen Britannian-kiertueen jälkeen. Näihin aikoihin Lee ilmoitti kiinnittävänsä Gillenin tilalle Stiletto-yhtyeen Los Angelesista kotoisin olleen solistin ja biisintekijä John Holidayn tyttären Debby Holidayn, mutta loppujen lopuksi Gilen oli Badlandsin jäsen vielä koko kyseisen kiertueen ajan. Kun Britannian-kiertue oli saatu päätökseen ja Gillen lähtenyt, Lee ilmoitti Badlandsin uuden solistin olevan John West. Badlands kirjoitti ja nauhoitti uutta tuotantoaan, mutta yhtyeen edustama vanhakantanien heavyrock alkoi olla suosiollisesti laskussa ja niinpä Atlantic Records tiputti Badlandsin. Seuraavaksi.Gilleniä kuultiin George Lynchin sooloyhtyeen solistina albumilla Sacred Groove Gillen muodosti yhtyeen Sun Red Sun kitaristi Al Romanon, Alice in Chainsin basistin Mike Starrin ja ennen muuta jäsenyydestään Rainbowssa muistetun rumpalin Bobby Rondinellin kanssa. Juuri kun uusi yhtye oli saatu toden teolla kasaan, Gillen menehtyi aidsin aiheuttamiin komplikaatioihin joulukuun ensimmäisenä 1993. John West otti hänen paikkansa Sun Red Sunissa ja viimeisteli nauhoitukset. Vuoden 1998 aikana hän konsertoi George Lynchin kanssa. Vuonna 1998 Japanissa julkaistiin demonauhoituksia sisältänyt Badlandsin kolmas albumi Dusk.

sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Maanantain mainio:Juice Newtonin vuoden 1982 menestysalbumi

 Juice Newton:Quiet Lies

Tammi-maaliskuussa 1982 nauhoitettu ja samaisena vuonna Capitolin julkaisemana ilmestynyt Quiet Lies on countryartisti Juice Newtonin neljäs sooloalbumi. Billboardin listalla se saavutti sijan 20., mikä on Newtonin sijoituksista paras. Pitkäsoitolta poimittiin kolme singlemenestystä; Love's Been a Little Bit Hard on Me, Break It to Me Gently ja Heart of the Night. Yhdysvalloissa Quiet Lies myi ilmestymisvuotenaan yli 900 000 kappaletta ja Newton vastaanotti mainitusta albumistaan neljännen kultalevynsä. Pitkäsoiton uusintajulkaisut cd-formaatissa ilmestyivät vuosina 1990 ja 2006.  American Video Assession palkitsi Love's Been a Little Bit Hard on Mestä työstetyn musiikkivideon vuoden videona. Billboardilla ja Adult Contemporary-listalla se kohosi top teniin ja myös countrylistalla 30 suosituimman joukkoon. Albumilta poimittu toinen single, cover Brenda Leen vuoden 1962 orginaalituotantoa edustavasta kappaleesta Break It to Me Gently toi Newtonille hänen ensimmäisen Grammynsa parhaasta naiscountrylaulusuorituksesta. Newtonin levytys kohosi Adult Contemporary-listan kärkeen, countrylistalla kakkossijalle ja Billboardilla parhaimmillaan yhdenneksitoista. John Bettisin ja Michael Clarkin käsialaa ollut Heat of the Night julkaistiin albumin kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä. Samalla kyseessä oli pitkäsoiton avauskappale, joka nousi Adult Contemporary-listalla neljänneksi ja Billboardilla sijalle 25.

maanantai 14. helmikuuta 2022

Sunnuntain extra:The 69 Eyesin kolmas pitkäsoitto

 The 69 Eyes:Wrap Your Troubles in Dreams


Alkuvuodesta 1997 ilmestynyt Wrap Your Troubles in Dreams on tuossa vaiheessa Helsinki Sleazea edustaneen The 69 Eyesin kolmas studialbumi. Singleformaatissa siltä julkaistiin hienoista industrial-jyrää edustanut cover Blondien hististä Call Me. Yhdentoista kappaleen kokonaisuudessa omasta tuotannosta selkeää parhautta edustavat nimikappale Wrap Your Troubles in Dreamsin, Broken Manin sekä Too Much to Losen kaltaiset täsmäiskut. Mainitulla albumilla The 69 Eyes edusti vielä melko puhtaasti glammetallia siinä, missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia vuosina 1992 ja 1995 ilmestyneet Bumb n' Grind ja Savage Garden sisälsivät energistä glamrockausta. Albumin loppupuolelle sijoittuu muutama selkeämmin täytettä edustava raita. 69 Eyesin varhaisemmasta tuotannosta Wrap Your Troubles in Dreamsillä on silti itselleni myönteisessä mielessä erikoisasema yhtyeen tuotannossa. Mainitun albumin ilmestymisvuonna tarjoutui nimittäin tilaisuus tsekata 69:t keikalla jopa kahdesti. Ilmainen clubikeikka oli Joensuun Kellarissa mainitun vuoden maaliskuussa ja syyskuun alussa Karjalantalolla vieraili Hell on Wheels-kiertue, johon The 69 Eyesin lisäksi ottivat osaa Hybrid Children, Tehosekoitin ja Apulanta. 69 Eyes soitti tuolloin ensimmäisenä bändinä ja koko kattaus päättyi mainittujen yhtyeiden sekakokoonpanon esittämään W.A.S.P.:in vuoden 1984 klassikkohittiin I Wanna Be Somebody.Vuonna 1999 ilmestynyt 69 Eyesin seuraava albumi Wasting the Dawn sisälsi muun muassa liki klassikkotasoisen nimikappaleen ja lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 2000 ilmestynyt albumi Blessed Be Gothic Girl-hitteineen.

Launtain pitkä:Black Sabbathin 80-luvun lopun huipputyö

Black Sabbath:Headless Cross

24. huhtikuuta 1989 julkaistu Headless Cross on Black Sabbatihn 14. studioalbumi. Kyseessä oli toinen yhtyeen pitkäsoitto, jonka työstämiseen solisti Tony Martin osallistui ja ensimmäinen veteraanirumpali Cozy Powellille. Tony Iomiin omaelämäkerran Through Heaven and Hell:My Life with Black Sabbath mukaan Warner Bros oli pudottanut Black Sabbathin palkkalistoiltaan 18 vuoden yhteistyön jälkeen ja yhteistyö Vertigo Recordsin kanssa oli päättynyt jo aiemmin. Hieman tämän jälkeen Iommi tapasi I.R.S. Recordsin Miles Copelandin, joka antoi Iommille rohkaisevaa palautetta, minkä seurauksena Iommi solmi sopimuksen Copelandin yhtiön kanssa. Iommi otti yhteyttä tunnettuun brittirumpaliin Cozy Powelliin, jonka varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet esimerkiksi The Jeff Beck Group, Rainbow, MSG sekä Whitesnake. Iommi ja Powell alkoivat työstää uusia kappaleita Iommin kotona ja solisti Tony Martin liittyi mukaan harjoituksiin. Iommin originaalina ideana oli ollut ottaa Ronnie James Dio uudelleen yhtyeen solistiksi. Iommi vastaanotti puhelun Gloria Butlerilta, Geezer Butlerin vaimolta ja managerilta. Glorian mukaan Geezer halusi liittyä uudelleen Sabbathin jäseneksi. Kyseinen reunion ei koskaan toteutunut, sillä Geezer oli liittynyt Ozzy Osbournen yhtyeeseen pitkäsoittoa No Rest for the Wicked promotoineelle kiertueelle. Samoihin aikoihin Powell tiesi Iommin etsivän Sabbathille uutta solistia. Hän suostutteli Iommin pitämään Martinin yhtyeessä. Iommi ja Powell päättivät vastata itse uuden pitkäsoiton tuottamisesta. Basistina äänityksissä oli Laurence Cottle, mutta hänestä ei milloinkaan tullut Sabbathin virallista jäsentä. Hän oli tosin mukana uuden pitkäsoiton nimikappaleesta kuvatulla videolla, mutta ei esimerkiksi promokuvissa. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen lineupin basistin ominaisuudessa täydensi Whitesnakesta ja Gary Mooren yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tullut Neil Murray. Kappaleessa When Death Calls kitarasoolosta vastasi Queenin Brian May

Konseptuaalisesti kyseessä on ainoa Black Sabbathin pitkäsoitoista, jonka teema kytkeytyy okkultistisiin aiheisiin. Pitkäsoiton kappaleista Call of the Wild ja Devil & Daughter ovat ainoat, jotka eivät feidaannu Tony Martinin laulusuorituksiin Nightwingin päättyessä yhtyeen musisointiin. Kyseisessä kappaleessa hyödynnettiin Martinin mukaan demolaulua, sillä se kuulosti Iommin mielestä paremmalta kuin myöhäisemmät äänitykset. Kansitekstien mukaan kansikuvan suunnittelusta vastasi Kevin Wimlett. Kannen suunnittelusta vastasi The Leisure Process Lontoon Little Portland Streetillä sijainneessa toimistossaan. Pitkäsoiton brittipainoksen kansi oli mustavalkoinen ja saksalaispainoksen värillinen. Kiertueen alkunauhana käytettiin pätkää Jerry Golsmithin Oscarin voittaneesta soundtrackista The Omen. Sitä seurasi levyltä soitettua The Gates of Helliä kunnes itse konsertti käynnistyi uuden albumin nimikappaleella. Kyseistä alkunauhaa hyödynnettiin monilla muillakin Sabbathin kiertueila ennen Reunion-konsertteja.  Headless Cross säilyi keikaohjelmistossa kaikilla Tony Martinin vokalisoimilla Sabbathin kiertueilla, mutta ainoa toinen  Headless Cross-kiertuetta myöhemmin livenä soitettu kappale kyseiseltä albumilta on ollut When Death Calls. Mikhail Korbatshevin avattua Venäjän länsimaisille artisteille Black Sabbath oli eräs ensimmäisistä mainitussa maassa konsertoneista rockyhtyeistä. Black Sabbath soitti 25 konserttia, joista 13 Moskovassa ja 12 Leningradissa. 19. marraskuuta soitetut konsertit kuvattiin ammattimaisesti ja julkaistiin dvd-formaatissa joissakin maissa vuonna 2008. Tony Martin on keikkaillut 2010-luvulla yhtyeessä nimeltä Tony Martin’s Headless Cross. Sen kokoonpanossa on myös toinen Black Sabbathissa vaikuttanut muusikko Geoff Nichols. Vaikka Headless Cross ei ollut erityinen myyntimenestys, albumi saavutti varsin positiivisen vastaanoton kriitikoiden keskuudessa. Headless Cross saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 115. ja pysytteli listalla kahdeksan viikon ajan. Arvioiden mukaan kyseinen pitkäsoitto edustaa Sabbathin laadukkainta tuotantoa Osbournen ja Dion ajan ohella edeltäjänsä The Eternal Idolin tavoin. Headless Cross saavutti sijan 403. Rock Hardin teoksessa The 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time.

Perjantain pohjat:Keskeisen southern rockin edustajan vuoden 1983 konserttitaltiointi

 Blackfoot:King Biscuit Flower Hour Presents Blackfoot


King Biscuit Flower Hour Presents Blackfoot
on otsikkonsa mukaisesti southern rock-yhtye Blackfootin alun perin konserttisarjaohjelmassa King Biscuit Flower Hour kuultu konserttitaltiointi vuodelta 1983. Mainittu keikkataltiointi on ilmestynyt lisäksi nimillä Greatest Hits Live, On The Run, Hits You Remember: Live ja Live. Kitaristi/solisti Rick Medlocken, rumpali Jackson Spiresin, kitaristi Charlie Hargrettin ja basisti Greg T. Walkerin lisäksi yhtyeen lineupissa vaikutti tuossa vaiheessa Uriah Heepin entinen johtohahmo Ken Hensley. Blackfootin oman tuotannon lisäksi konsertissa kuullaankin Uriah Heepin ikiklassikko Easy Livin' sekä brittiläisen bluesrockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen keskeisimpiin merkkiteoksiin lukeutuva Wishing Well, jonka Blackfoot levytti studioversiona vuonna 1979 ilmestyneelle lopulliselle läpimurtoalbumilleeen Strikes. Teenage Idol edustaa tuossa vaiheessa tuoreimman Blackfoot-albumin Siogon tuotantoa. Iäkkäämpiin klassikkokappaleisiin lukeutuvat Rattlesnake Rock N' Roller, Train Train, Fly Away, On the Run sekä itseoikeutettu, suoranaisesta teoksesta käyvä Highway Song. Livin' in the City edustaa studiotuotantoa ja se ilmestyi alun perin singlen Morning Dew kakkospuolella. Lopuksi tarjolla on vielä johtohahmo Rick Medlocken haastattelu. King Biscuit Flower Hour on mainio konserttitaltiointi, vaikkei se tiukkuudessaan aivan  Blackfootin legendaarisen, vuonna 1982 ilmestyneen konserttitaltioinnin Highway Song Live tasolle ylläkään.

Torstain terävä:Duran Duranin tuotannon eräänlainen tunnuskappale

 Hungry Like the Wolf on brittiläisen uuden aallon yhtyeen Duran Duranin tuotantoa edustava kappale. Yhtyeen kakkosalbumilta Rio löytyvä kappale julkaistiin singleformaatissa toukokuussa 1982 ja sen paras sijoitus brittilistalla oli viidentenä. Kaikkiaan kyseessä oli Duran Duranin tuotannon viides singlebiisi ja se saavutti kultalevyn. Hungy Like the Wolfista työstetty musiikkivideo oli Russell Mulcahyn ohjaama ja se kuvattiin Sri Lankassa. Tunnelmaltaan video muistuttaa Harrison Fordin tähdittämää seikkailuelokuvaa Raiders of the Lost Ark. Vaikka Duran Duranin lopullinen läpimurto Yhdysvaltojen markkinoilla jäi tässä vaiheessa saavuttamatta, MTV laittoi Hungry Like The Wolfista työstetyn musiikkivideon voimakkaaseen rotaatioon. Viimein maaliskuussa 1983 kappale nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja Duran Duranista muodostui kansainvälinen sensaatio. Samaisen vuoden huhtikuussa Hungry Like The Wolf myi kultaa Kanadassa. Mainittu kappale voitti parhaan musiikkivideon Grammyn vuonna 1984 ja biisistä muodostui Duran Duranin eräänlainen tunnuskappale. Hungry Like the Wolf kirjoitettiin keväisenä lauantaina EMI:n Lontoon päämajassa. Kappale syntyi yhtyeen jäsenten yhteissävellyksenä ollen valmis iltaan mennessä. Tuottaja Colin Thurstonin kanssa kappale nauhoitettiin Lontoon AIR-studioilla Rio-albumia varten. Thurstonin tuottamiin aikakauden hitteihin lukeutuivat lisäksi Kajagoogoon Too Shy sekä Bow Wow Wown I Want Candy. Hungry Like The Wolf on vastaanottanut myönteisiä arvioita esimerkiksi Pitchfork Mediassa sekä AllMusicissa. VH1:n vuonna 2006 laatimalla 80-luvun sadan parhaan kappaleen listalla Hungry Like The Wolf sijoittui kolmanneksi. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Hungry Like The Wolfin sijoitus oli 398.Kotimaassa punkkia ja metallia ansiokkaasti yhdistänyt rämäryhmä Hybrid Children on soittanut Hungry Like the Wolfia coverina.

Keskiviikon klassikko:Juice Leskisen varhaistuotannon mestariteos

 Juice:Keskitysleirin ruokavalio


Tukholman Marcus Music-studiossa Richard Stanleyn tuottamana vuonna 1976 nauhoitettu ja myös samaisena vuonna ilmestynyt Keskitysleirin ruokavalio on Juice Leskisen Juice-yhtyeen ensimmäinen, ja yleisesti Leskisen koko tuotannon kärkipäähän kohotettu albumi. Juice-yhtyeessä vaikuttivat Ruovedeltä kotoisin ollut ja myös useiden muiden instrumenttien soiton hallinnut kitaristi Petteri Salminen, Leskisen kanssa työskennelleistä nelikielisen taitajista todennäköisesti kaikkein lahjakkain, basisti Juuso Nordlund, kosketinsoittaja Safka Pekkonen sekä rumpali Kai Martikainen. Lyriikoiltaan huomattavan synkissä vesissä liikkuvalla pitkäsoitolla on tarjottavanaan varsin ammattitaitoista musisointia. Sen biisistöön sisältyy myös eräs Leskisen koko tuotannon tunnetuimmista balladikappaleista, eli Luonas kai olla Saan. Lady of Pain sisältää suorastaan hardrockhenkisiä sävyjä, ja Keskitysleiriin sekä Keskitysleirin ruokavalio edustavat jo puhtaan musiikillisin ansioin varsin laadukasta Leskisen tuotantoa. Albumin unohdettu klassikkokappale on silti sen kakkospuolen avaava, englanninkielisesti käynnistyvä ja kestoltaan lähes seitsenminuuttinen Mirabilis Jalapa. Kappaleen instrumentaatiossa keskeinen on ruotsalaisen jazzmuusikon Ulf Anderssonin soittama saksofoni. Keskitysleirin ruokavalio on Leskisen tuotanossa ensimmäinen pitkäsoitto, jolla häntä kuullaan leadvokalistina kaikissa kappaleissa. Siinä, missä Keskitysleirin ruokavalio lukeutuu Leskisen tuotannon parhaimmistoon, Juice-yhtyeen toinen pitkäsoitto, vuoden 1977 satoa edustava Lahtikaupungin rullaluistelijat oli biisirypäs, jota yhtye oli levyttämässä, kun Love Records tuli ja julkaisi sen kesken kaiken.

Tiistain tukeva:Pitkäikäinen brittiläinen reggaeyhtye

 UB 40 on Birminghamissa joulukuussa 1978 perustettu reggae- ja popyhtye, jonka tuotannosta brittilistalle on kohonnut yli 50 singlebiisiä. Lisäksi yhtye on saavuttanut kansainvälistä suosiota. Parhaan reggaealbumin Grammyn vastaanottajaksi UB40 on ollut ehdolla neljästi ja vuonna 1984 yhtye oli ehdolla parhaan brittiyhtyeen Grammyn vastaanottajaksi. Maailmanlaajuisesti UB 40:n levyjä on myyty yli 70 miljoonaa kappaletta. Yhtyeessä on brittiläisiä, walesilaisia, skotlantilaisia, jamaikalaisia ja jemeniläisiä muusikoita. Billboardin ja brittien singlelistan kärkeen UB40:n tuotannosta ovat kohonneet coverit Red Red Wine ja Can't Help Falling in Love. Saarivaltakunnassa ykkössijalle on lisäksi noussut Chrissie Hynden kanssa levytetty duetto alun perin Sonnyn ja Cherin hitiksi työstämästä kappaleesta I Got You Babe. UB 40:n albumeista vuonna 1983 ilmestynyt Labour of Love ja kymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Promises and Lies ovat nousseet Britannian albumilistan ykkössijalle. Skayhtye Madnessin kanssa UB40 on saavuttanut Britanniassa singlejulkaisujensa osalta eniten listaviikkoja 80-luvulla. Kummallakin yhtyeellä niitä on 214. UB 40:n lineup säilyi muuttumattomana lähes 29 vuoden ajan maaliskuusta 1979 tammikuuhun 2008, jolloin johtohahmo Ali Campbell jätti yhtyeen. Kosketinsoittaja Mickey Virtue seurasi häntä pian. Marraskuussa 2013 yhtyeen jäsenistä Astro jätti lineupin ja muodosti UB40:sta uuden version Campbellin ja Virtuen kanssa. Vuonna 2014 rumpali Jimmy Brownista, kitaristi Robin Campbellistä, basisti Earl Falconerista, perkussionisti Norman Hassanista, saksofonisti Brian Traversista sekä uudesta solistista Duncan Campbellista muodostunut UB 40:n kokoonpano ryhtyi laillisiin toimenpiteisiin yhtyeen nimestä Ali Campbellia, Mickey Virtueta ja Astroa vastaan, sillä UB 40 oli molempien yhtyeiden käytössä. Heinäkuussa 2021 ilmoitettiin aikaisemmin reggaeyhtyeessä Kioko vokalisoineen Matt Doylen olevan UB 40:n uusi, sairastuneen Duncan Campbellin paikan ottanut solisti. Travers menehtyi syöpään 22. elokuuta ja Astro äkilliseen sairauteen kuudes marraskuuta 2021.

Maanantain mainio:The Doorsin kattava livetupla vuodelta 1970

 The Doors:Live in Detroit

Live in Detroit on The Doorsin kahdeksas toukokuuta 1970 Detroitin Cobo Arenalla nauhoitettu konserttitaltiointi. Kyseinen keikka kuului yhtyeen mainitun vuoden Roadhouse Blues-kiertueeseen ja Rhino Records julkaisi mainitun konsertin tuplacd:nä 23. lokakuuta 2000. Konsertissa kuultiin 25 kappaletta, eli kyseessä on eräs pisimmistä esiintymisistä koko Doorsin uralla. Oman tuotannon lisäksi mukana on covereita bluesstandardeista, kuten Willie Dixonin ja Chester Burnetten Backdoor Man, Robert Johnsonin Crossroads sekä Junior Parkerin Mystery Train. The Lovin' Spoonful-yhtyeen johtohahmoa John Sebastiania kuullaan kitaristina ja huuliharpistina LA Woman-albumilla studioversiona ilmestyneessä kappaleessa Been Down So Long, Jim Morrisonin käsialaa olevassa Love Hidesissa, Chuck Berryn Carolessa, Muddy Watersin Close to Youssa sekä Slim Harpon I'm a King Beessä. Mukana on livetulkintoja useammasta yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreinta tuotantoa edustavan Morrison Hotel-albumin kappaleesta, eli siltä mukana ovat Roadhouse Blues, You Make Me Real sekä Ship of Fools. Konsertin oli tarkoitus loppua ennen puolta yötä, mutta se loppui reilua tuntia myöhemmin. Niinpä sääntöjä rikkonut Doors ei päässyt enää koskaan konsertoimaan Cobo Halliin. Live in Detroit oli eräs ensimmäisistä Bright Midnight Archives Collectionin julkaisemista The Doorsin konserteista. Mainittu kokoelmasarja sisältää joukon ennen julkaisemattomia The Doorsin konsertteja. Albumin miksauksesta ja masteroinnista vastasi Doorsin pitkäaikainen ääni-insinööri Bruce Botnick. Hän oli nauhoittanut useita konsertteja Doorsin Roadhouse Blues-kiertueelta ja mainitut nauhoitukset olivat keskeisessä osassa The Doorsin heinäkuussa 1970 ilmestyneellä tuplalivealbumilla Absolutely Live. Detroitin-konsertin aikoihin The Doors oli nauhoittamassa legendaarisen lineupinsa joutsenlauluksi jäänyttä albumia LA Woman.

lauantai 12. helmikuuta 2022

Sunnuntain extra:Eräs Sheryl Crown toisen albumin huippuhetkistä

 Hard to Make a Stand on Sheryl Crown kolmas single artistin vuonna 1996 ilmestyneeltä ja hänen nimeään kantavalta, järjestyksessään toiselta albumiltaan. Singleformaatissa mainittu kappale julkaistiin Euroopassa, Kanadassa, Japanissa ja Etelä-Afrikassa. Yhdysvalloissa Hard to Make a Standin lyriikat aiheuttivat hämmennystä, sillä niissä tehtiin viittaus aborttiin. Matthew Amosin kappaleesta ohjaama musiikkivideo on kuvattu Crown Lontoossa soittamassa konsertissa. Hard to Make a Standin liveversio on mukana artistin vuonna 2006 ilmestyneellä konserttidvd:llä Wild Flower Tour, Live from New York. Britanniassa ja muualla Euroopassa singlen toisena kappaleena on Sad Sad World ja brittipainoksessa lisäksi Lontoon Shepherd's Bush Empiressa taltioidut liveversiot kappaleista No One Said It Would Be Easy ja If It Makes You Happy. Britanniassa rajoitettuna painoksena julkaistu digipack sisältää nimikappaleestaan lisäksi vaihtoehtoisen version ja BBC:llä Simon Mayon ohjelmassa taltioidun näkemyksen. Digipackversio sisältää lisäksi biisin In Need. Japanissa mainitusta singlestä julkaistulla versiolla on lisäksi livetulkinnat kappaleista No One Said It Would Be Easy, upeasta slovarista On the Outside sekä If It Makes You Happysta.

perjantai 11. helmikuuta 2022

Lauantain pitkä:Useassa keskeisessä brittiyhtyeessä vaikuttanut kitaristi

14. helmikuuta 1945 syntynyt ja 30. kesäkuuta 2021 edesmennyt Victor Harvey Briggs III oli brittiläinen blues- ja rockmuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti Eric Burdon & The Animalsin kitaristina vuosien 1966-1968 välisenä aikana. Twickenhamissa, Britanniassa syntyneen Briggsin ensimmäinen ammattilaisyhtye oli The Echoes. Sen riveissä hän vaikutti viikkoja vuonna 1961, mutta palasi opiskelujensa pariin. The Echoesin riveissä Briggs soitti esimerkiksi Liverpoolin Cavern-clubilla ja Jerry Lee Lewisin taustalla. Kesän 1962 aikana Briggs vaikutti yhtyeessä Peter Nelson and the Travelers. Mainitusta yhtyeestä muodostui myöhemmin The Flowerpot Men ja sen rumpalina vaikutti mm. Mich Mitchell. Vuoden 1964 aikana Briggs soitti eri yhtyeissä Britanniassa ja Saksassa. Alkuvuodesta 1965 hän palasi pysyvästi The Echoesin jäseneksi. Tuossa vaiheessa yhtyeestä oli tullut Dusty Springfieldin säestysbändi.Springfieldin säestäjänä Briggs oli paitsi keikoilla, myös albumilla Ev'rything's Coming Up Dusty sekä singlelistalla top teniin kohonneella ja mainitulta pitkäsoitolta löytymättömällä kappaleella Middle of Nowhere. Vuoden 1965 aikana Briggs säesti Springfieldiä New Musical Expressin palkintoseremoniassa Wembley Areenalla. Näihin aikoihin Briggs ystävystyi kosketinsoittaja Brian Augerin kanssa. Kun tämä muodosti Long John Baldryn kanssa yhtyeen Steampacket, hän pyysi Briggsiä mukaan sen lineupiin. Solisteina Steampacketissä vaikuttivat Rod Stewart ja Julie Driscoll, rumpalina Micky Waller ja basistina Richard Brown. Stewartin ja Baldryn jätettyä yhtyeen sen tukikohdaksi vaihtui Ranska ja yhtyeen nimeksi Brian Auger and The Trinity. Briggs ja Auger osallistuivat näihin aikoihin Johnny Hallydayn albumin levytykseen, Briggs tosin ilman krediittiä. Ranskankielisestä versiosta Los Bravosin hitistä Black Is Black muodostui hitti Hallydayn levytyksenä. Syyskuussa 1966 Briggs tapasi Jimi Hendrixin Lontoossa pian tämän saavuttua Britanniaan. Chas Chandlerin ehdotuksesta Hendrix soitti eräällä Brian Auger and the Trinityn Lontoon-keikoista Briggsin vahvistimia käyttäen. Eric Burdonia manageroineen ja Chas Chandlerin ohella myös Hendrixin managerina toimineen Mike Jefferyn ehdotuksesta Briggs liittyi marraskuussa 1966 kitaristiksi Eric Burdonin uuteen, psykedeelistä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Eric Burdon &The Animals. Häntä on pidetty kaikista taitavimpana kaikista missään The Animalsin inkarnaatiossa soittaneista muusikoista. Briggs oli mukana kolmella yhtyeen albumilla, joista kahdella hän vaikutti lisäksi säveltäjänä. Briggs osasi lukea nuotteja ja hän sovitti suuren osan Eric Burdon & The Animalsin singlekappaleista lisäten niihin esimerkiksi puhallinosuuksia. Tärkeimmiksi esiintymisikseen Eric Burdon & The Animalsin riveissä Briggs on maininnut Montereyn popfestivaalit kesäkuussa 1967 ja konsertin Hollywood Bowlissa samaisen vuoden marraskuussa. Briggs ja Danny McCulloch saivat lähteä Eric Burdon & The Animalsista kesällä 1968 hieman ennen albumin Everyone of Us ilmestymistä. Briggs ei tavannut Burdonia enää vuoden 1969 jälkeen. Vuonna 1992 Briggs rekisteröi The Animals - nimen Yhdysvalloissa itselleen. Mainitulla nimellä hän esiintyi McCullochin ja rumpali Barry Jenkinsin kanssa. Keskeisin mainitun lineupin esiintyminen oli vuonna 1992 Moskovan Punaisella torilla Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhrien hyväksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Briggs menehtyi syöpään kesäkuun lopussa 2021.

torstai 10. helmikuuta 2022

Perjantain pohjat:Carole Kingin ja James Taylorin menestyksekäs livealbumi

Carole King and James Taylor:Live at the Troubadour

Vuonna 2010 Hear Musicin julkaisemana ilmestynyt ja marraskuussa 2007 nauhoitettu Live at the Troubadour on Carole Kingin ja James Taylorin yhteinen konserttitaltiointi, joka äänitettiin mainitun konserttipaikan 50-vuotisjuhlissa. Troubadour on lisäksi ensimmäinen keikkapaikka, jossa King ja Taylor esiintyivät yhdessä jo marraskuussa 1970. Vuoden 2010 aikana King ja Taylor tekivät lisäksi Uuteen Seelantiin, Australiaan, Japaniin sekä Yhdysvaltoihin suuntautuneen Troubadour Reunion-kiertueen. Yhdysvaltojen albumilistalla Live at the Troubadour debytoi neljäntenä ja julkaisuviikollaan albumia myytiin 78 000 kappaletta. Live at the Troubadourin ansiosta Taylor oli tuohon mennessä saavuttanut top teniin kohoneen albumin 70-luvulta lähtien. Kingille kyseessä oli sitä vastoin ensimmäinen kymmenen suosituimman joukkoon yltänyt albumi sitten vuoden 1976 ja hänen mainituna vuonna ilmestyneen pitkäsoittonsa Thoroughbred. Yhdysvalloissa Live at the Troubadouria on myyty yli 606 000 kappaletta. King esittää albumilla suurimmat hittinsä vuoden 1971 klassikkoalbumiltaan Tapestry sekä kappaleen Up on the Roof, jonka hän alun perin kirjoitti Gerry Goffinin kanssa The Drifters-yhtyeen hitiksi. Kingin oma versio mainitusta kappaleesta ilmestyi vuonna 1970 hänen esikoissooloalbumillaan Writer. Myös Taylorin biisivalinnat albumilla kohdistuvat hänen keskeisimpään tuotantoonsa, josta nostettakoon esiin Carolina in My Mindin, Something in the Way She Movesin, Fire and Rainin sekä Sweet Baby Jamesin kaltaiset merkkipaalut.

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Torstain terävä:Pelle Miljoona & 1980:n 20 kovaa iskua

 Pelle Miljoona & 1980:Vallankumous kulttuuriin


Kolmas maaliskuuta 2004 ilmestynyt Vallankumous kulttuuriin on Pelle Miljoonan eri kokoonpanoista todennäköisesti kaikkein legendaarisimman, eli Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen kokoelma-albumi, joka sisältää 20 edustavaa näytettä yhtyeen levytystuotannosta. Vuoden 1979 aikana ilmestyneiltä studioalbumeilta Pelko ja viha ja Viimeinen syksy sekä joulukuussa 1979 nauhoitetulta ja seuraavan vuoden toukokuussa ilmestyneeltä livelevyltä Näyttämökuvia olevien biisinäytteiden lisäksi mukana on alun perin singleformaatissa sekä varhaisen suomipunkin keskeisellä kokoelma-albumilla Pohjalla julkaistua tuotantoa. Singlebiisejä edustavat legendaarisen nelivitosen Mulla menee lujaa/Rakastava voima molemmat puolet, Hair-musikaalista versioitu Lanka palaa, MC 5-cover Ramblin' Rose sekä Intiaanikesä, joista viimeksi mainitussa Rubberduck Jones kieltäytyi soittamasta. 1978-nimellä levytetty ja Stressin vokalisoima Virtanen-cover Elektroninen xtaasi on ainoa poiminta Pohjalla-albumilta ja kokoelman päättävä cover The Whon ikiklassikosta My Generation vastaavanlainen biisinäyte Näyttämökuvia-liveltä. Pelko ja viha -albumilta mukana ovat klassikkotasoinen Pelkistettyä todellisuutta, rankat rypistykset Automaatti ja TV, kokoelmalle nimen antanut Vallankumous kulttuuriin, täysin Rubberduckin käsialaa oleva Mua valvotaan, mainitun albumin päättävä ja popvaikutteisempi Hyvä fiilis sekä hienoisia reggaesävyjä sisältävä ja Rubberduckin upeasti kitaroima pitkäsoiton nimikappale Pelko ja viha. Viimeisen syksyn valinnat edustavat silkkaa klassikkotykitystä, sillä niihin lukeutuvat Nuoret sankarit, Gabriel, Rubberduckin säveltämä Tämä sukupolvi, singlehitti Tahdon rakastella sinua, Stadi by Night sekä Elä (kun olet nuori vielä). Vallankumous kulttuuriin -kokoelma on Pellen, Tumppi Varosen ja Ari Taskisen kokoama ja uudelleenmasteroinnista DER-studioilla tammikuussa 2004 vastasi Esa Santonen. Kappalevalinnat osuvat lähes tulkoon nappiin, joskin Pelko ja viha -albumin ei aivan keskeisimpään tuotantoon lukeutuva Hyvä fiilis olisi voinut luovuttaa paikkansa jollekin Viimeisen syksyn harvinaisemmalle helmelle, joita edustavat Rubberduckin sävellystuotantoon lukeutuvat Juosten kohti elämää ja Ajassa tapahtuu sekä albumin a-puolen päättävä Pellen ja Taskisen yhteistyötä edustava upea ja turhan vähälle huomiolle jäänyt Uusi kuva ihmisestä.

tiistai 8. helmikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:The Ronski Gangin huipputyö

 The Ronski Gang:Night Attack

Vuonna 1980 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Night Attack on kotimaisen äijärockin kulmakiviin lukeutuvan, Lohjalta kotoisin olevan ja jo vuonna 1968 nimellä Exotic toimintansa aloittaneen, Ronski & Exotic-nimellä vuosien 1975 ja 1977 välillä kolme albumia julkaiseen ja vuodesta 1978 lähtien  The Ronski Gangin nimellä toimineen yhtyeen ehkäpä laadukkain pitkäsoitto. Se koostuu ainoastaan yhtyeen omasta tuotannosta, eli ensisijaisesti veljespari Hans " Hate" ja Harry "Ronski" Sjöblomin kynästä lähteneistä ja suurimmaksi osaksi varsin laadukkaista kappaleista. Pitkäsoiton tekstit olivat tavanomaisesta poiketen ensisijaisesti Frank Robsonin käsialaa; yksi albumin biiseistä on Richard Stanleyn ja yksi Haten tekstittämä.  Night Attackillä kuullaan lisäksi useita vierailevia muusikoita, heistä Jyrki Mannista bottleneck-kitaran varressa. Itse Albert Järvinen vastasi kitarasoolosta albumin  revittelevällä päätösraidalla Hitch Hike. Molempien levypuoliskojen avauskappaleet Roll Me ja Cry Cry Cry edustavat ärhäkkää perusrockausta, mutta albumilla on tarjottavanaan myös selkeästi nyanssikkaampaa tuotantoa. Forever Together yhdistää popkoukukkuutta voimakkaaseen kertosäkeeseen, C'mon and Love Me ja Broken Windows ovat tyylitajuisen melodisia paloja, joista etenkin ensin mainittu omasi kertosäkeessään selkeää hittipotentiaalia. Backseat Boogie ja Betty ovat mitä veikeimpiä esityksiä ja Honey Winen melodia muistuttaa hienoisesti myös The Animalsin levytysohjelmistoon menestyksekkäästi päätyneestä Sam Cooken soulklassikosta Bring It on Home to Me. Mainittua kappaletta rivakampi Woman on eräs albumin rockorientoituneimman osaston kirkkaimmista kultahipuista. Nisa Sorayan taustavokalisoinnilla, Janne Louhivuoren huuliharpismilla ja Kassu Halosen soittamilla congilla väritetty Sad Sad Jenny edustaa Night Attackin popvaikutteisemman tuotannon parhautta. Albumin terävimpään kärkeen lukeutuu myös basisti Kaj "Misteri" Eklundin käsialaa oleva ja hyvää mieltä huokuva pitkäsoiton a-puolen päätöskappale On the Road Again.  Night Attack on kestänyt ajan hammasta mainiosti ja  kyseessä onkin paitsi The Ronski Gangin tuotannon paras pitkäsoitto, myös yleisesti eräs laadukkaimmista vuonna 1980 ilmestyneistä kotimaisista englanninkielisistä rockalbumeista.

maanantai 7. helmikuuta 2022

Tiistain tukeva:Gunnareiden Use Your Illusion II:lla julkaistu balladiklassikko

 Estranged on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Guns N' Rosesin albumilla Use Your Illusion II elokuussa 1991 ilmestynyt voimaballadi. Tammikuussa 1994 mainittu kappale saavutti Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla sijan 16. Yli yhdeksän minuutin kestossaan Estranged on Use Your Illusion II:n pisin raita ja toiseksi pisin kappale koko Guns N' Rosesin repertuaarissa Use Your Illusion I:n päättävän Coman jälkeen. Estranged sisältää useita säkeistöjä, mutta ei lainkaan kertosäettä ja lisäksi useita erillisiä kitara - ja pianosooloja. Use Your Illusion II:n kansiteksteissä soolokitaristi Slashiä kiitetään upeista kitaramelodioista, jotka tavoittivat solisti Axl Rosen vision. Slash on maininnut Estrangedin kitaraosuuksien nauhoitusten olleen hänelle varsin intensiivisiä. Niissä hän soitti Les Paulin Gold Topia ja hyödynsi rytmiosuudeksissa matalaa viritystä. Slashin mukaan Estranged kirjoitettiin vaiheessa, jolloin Guns N' Rosesilla oli meneillään pitkä treenijakso Chicagossa. Axl Rose on paljastanut kirjoittaneensa kappaleen tilanteessa, jolloin hänen avioliittonsa Erin Everlyn kanssa ei ollut parhaassa mahdollisessa vaiheessa. Estrangedista työstetty ja Andy Morahanin ohjaama musiikkivideo julkaistiin joulukuussa 1993 osana epävirallista Del James -videoiden sarjaa. Sitä olivat edeltäneet videot Don't Crysta sekä November Rainistä ja Estranged jatkoi tyylillisesti edeltäjiensä viitoittamalla linjalla. Kappaleen liveosuudet oli kuvattu Olympiastadionilla Munichissa, Saksassa. Estrangedia soitettiin säännöllisesti Use Your Illusion -kiertueella vuosien 1991 ja 1993 välillä. Live-esiintymisissä Dizzy Reed vastasi kappaleen piano-osuuksista Axl Rosen sijaan. Estrangedin liveversio on löydettävissä albumilta Live Era: '87'-'93. Joulukuussa 2008 Axl Rose toivoi Estrangedin palaavan keikkasettiin. Vuosien 2011-2014 välillä kappaletta soitetiin jo säännöllisesti kiertueella ja vuosien 2016 ja 2019 väliin ajoittuneella Not in This Lifetime...Tourilla Estranged oli ohjelmistossa lähes jokaisessa konsertissa.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Maanantain mainio:Länsimäen kivikovan rocktrion kolmas pitkäsoitto

 Melrose:Full Music

Vuonna 1990 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Full Music on Vantaan Länsimäestä kotoisin olevan originaalissa levytyskokoonpanossaan kitaristi/solisti Tokelasta, alias Mika Tuokkolasta, pystybasisti Repa Nurmesta sekä rumpali Jami Haapasesta muodostuneen huiman rocktrion Melrosen kolmas pitkäsoitto, jota nauhoitettiin pitkällä aikavälillä vuosien 1988 ja 1990 välisenä aikana. Mainitusta seikasta huolimatta lopputulos kuulostaa viriilitä ja kyseinen albumi laajensi osaltaan Melrosen musiikillista palettia siitä huolimatta, että konstailemattoman suoraviivainen kitararock säilytti edelleen asemansa yhtyeen musiikillisena perustana. Voimakkaimman musiikillisen irtioton  Melrosen varhaisempaan tuotantoon Full Musicilla tekee pitkä reggaevaikutteinen kappale Loose Our Rights. Pakahduttava balladikaunokki Waitin' for a Call julkaistiin myös singleformaatissa b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön Ronnie Selfin ohjelmistosta poimittu rockrypistys  Be-Bob-A-Lena.  Full Musicin perinnetietoisemmasta tuotannosta esimerkiksi Twang, Denyin', Oh Desire ja Left from the City edustavat kaikki varsin inspiroitunutta kappalemateriaalia. Kummankin levypuoliskon päättävät A-Blues ja So Gray tarjoavat niiden vastapainoksi sofistikoituneempia tunnelmia. Full Music jäi Melrosen originaalin levytyskokoonpano viimeiseksi albumiksi ja omana aikanaan kyseinen pitkäsoitto jäi kenties turhankin vähäiselle  huomiolle. Vuonna 2022 Emsalö Music julkaisi  Full Musicin uudestaan vinyyliformaatissa. Mainitun albumin aikoihin Melrose nähtiin tv:ssä useammassakin varsin keskeisessä tallenteessa. Yhtyeestä työstettiin  dokumentti ja Yölinja- ohjelmassa Melroselta nähtiin pitkä ja tiukka, syyskuussa 1989 taltioitu konsertti.

lauantai 5. helmikuuta 2022

Sunnuntain extra:Bob Marleyn vuoden 1978 singlemenestys

 Is This Love on Bob Marley and the Wailersin kappale, joka julkaistiin mainitun yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneellä albumilla Kaya. Mainitusta biisistä muodostui eräs yhtyeen tuotannon tunnetuimmista ja singleformaatissa kappale saavutti yhdeksännen sijan. Is This Love pääsi lisäksi mukaan menestyksekkälle kokoelma-albumille Legend ja sisältyi niin ikään vuonna 1978 ilmestyneelle ja Pariisissa nauhoitetulle konserttitaltioinnille Babylon by Bus. Is This Lovesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Keskidee Arts Centressä, Lontoossa. Siinä esiintyi seitsemänvuotiaana sittemmin artistina ja mallina toiminut Naomi Campbell. Kesäkuussa 2016 Lvnscape ja Bolier työstivät Is This Lovesta remiksatun version, joka saavutti Britanniassa sijan 16. Keskeisistä Is This Lovesta työstetyistä coverversioista mainittakoon Pat Travers Bandin vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Crash and Burn julkaistu näkemys sekä kolme vuotta myöhemmin Carly Simonin pitkäsoitolla Hello Big Man ilmestynyt versio. Bon Jovin vuoden 1988 hitteihin lukeutuvan Lay Your Hands on Men avausrivit "I'm Willing and Able. Help Me Lay My Cards Down on the Table" ovat varsin lähellä Is This Love- kappaleen lyriikkaa.

perjantai 4. helmikuuta 2022

Lauantain pitkä:Alice Cooperin ensimmäinen 80-luvun paluualbumi

 Alice Cooper:Constrictor


22. syyskuuta 1986 MCA:n julkaisemana ilmestynyt Constrictor on Alice Cooperin yhdeksäs studioalbumi. Sitä edeltäneen pitkäsoittonsa DaDa ilmestymisen jälkeen Cooper oli pitänyt  musiikkibisneksestä kolmen vuoden tauon. Hän oli näytellyt kauhuelokuvassa Monster Dog ja kirjoittanut mainittua elokuvaa varten myös kaksi biisiä. Lisäksi Cooper oli vieraillut Twisted Sisterin vuonna 1985 ilmestyneellä ja kyseisen yhtyeen diskografiassa järjestyksessään neljännellä albumilla Come Out and Play julkaistussa kappaleessa Be Chrool to Your Scuel, jolla esiintyivät Twistareitten peruslineupin lisäksi kitaristina Stray Catsin johtohahmo Brian Setzer ja pianistina lukuisia menestyksekkäti pophittejä tehtaillut Billy Joel. Constrictor oli ensimmäinen Cooperin albumeista, jolla kitaristina vaikutti Kane Roberts ja basistina Kip Winger. Kaksikosta viimeksi mainittu perusti myöhemmin oman yhtyeensä, suhteellisen menestyksekkään Wingerin. Consrictor on Cooperin albumeista ainoa, jolla rumpalina vaikutti David Rosenberg. Constrictorin myötä Cooper teki paluun Billboardin listalle sijalle 59 siinä, missä hänen edelliset albuminsa Zipper Catches Skin ja Dada olivat jääneet Hot 200 -listan ulkopuolelle. Kauhusarjan Friday the 13th kuudennen osan Jason Lives tunnuskappaleeksi kirjoitettu He's Back (The Man Behind the Mask) nousi listakärkeen Ruotsissa. Constrictorin kappaleista elokuvassa kuultiin lisäksi Teenage Frankenstein. Hard Rock Summer -niminen biisi jäi sitä vastoin pois albumilta. He's Back -kappaleesta työstetty demo erosi täysin Constrictorilla kyseisestä kappaleesta julkaistusta versiosta. He's Backin uudelleen työstetty demoversio julkaistiin sitä vastoin albumilla nimellä Trick Bag. Jason Lives-elokuvassa mukana ollut versio He's Backista oli remiksattu albumiversiosta. Constrictor-albumin tiimoilta tehdystä kiertueesta The Nightmare Returns muodostui eräs 80-luvun loppupuolen menestyksekkäimmistä. Constrictorin kappaleista kiertueella säännöllisesti soitettuihin lukeutuivat Teenage Frankenstein, Give It Up sekä The World Needs Guts. Teenage Frankenstein oli lisäksi mukana Constrictoria seuranneen albumin Raise Your Fist and Yell tiimoilta tehdyllä kiertueella, ajoittain vuoden 2001 Descent into Dragontown -kiertueella sekä vuoden 2019 kiertueella Ol' Black Eyes Is Back. He's Backiä soitettiin ajoittain 80-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Raise the Dead-kiertueella mainittu kappale oli jälleen säännöllisesti mukana. Ol' Black Eyes Is Back-kiertueella setilistassa olivat sekä Teenage Frankenstein että He's Back (The Man Behind the Mask).

torstai 3. helmikuuta 2022

Perjantain pohjat:Dave Daviesin vuoden 1967 soolohitti

 Death of a Clown on The Kinks-yhtyeestä ensisijaisesti muistetun kitaristin Dave Daviesin kappale, joka julkaistiin hänen ensimmäisenä soolosinglenään heinäkuussa 1967. The Kinksin johtohahmo, Daven veli Ray Davies kehitti kappaleen la la la-koukun ja Raytä sekä hänen ensimmäistä vaimoaan Rasaa kuullaan kappaleen taustavokalisteina. Piano-introsta Death of a Clownissa vastaa studiomuusikon uransa lisäksi esimerkiksi jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettu Nicky Hopkins. Vaikka kyseinen single julkaistiin Dave Daviesin nimellä, se pääsi lisäksi mukaan The Kinksin myöhemmin vuoden 1967 aikana ilmestyneelle ja varsin arvostetulle albumille Something Else by The Kinks. Yahoo!:lle antamassaan haastattelussa Dave Davies on maininnut Death of a Clownin saaneen ideansa The Kinksin jatkuvista esiintymisistä ja itsensä tuntemisesta sirkuspelleksi. Death of a Clownista muodostui huomattava menestys, sillä kyseinen kappale nousi brittien singlelistalla parhaimmillaan kolmanneksi. Kun Dave Daviesin seuraavat soololevytykset eivät saavuttaneet vastaavanlaista suosiota, hän hylkäsi idean soolouralleen siirtymisestä. Dave Daviesin ensimmäinen sooloalbumi AFL-1-3603 ilmestyi vasta niinkin myöhään, kuin vuonna 1980.

keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Torstain terävä:Uraa uurtanut rockduo

 The Everly Brothers oli yhdysvaltalainen countryvaikutteinen rockduo, joka tuli tunnetuksi lauluharmonioistaan ja akustisesta steelkitaroinnistaan. Yhtyeen muodostivat Don Everly (1. 2. 1937 - 21. 8. 2021) ja Phil Everly (19. 1. 1939 - 3. 1. 2014). Duo kasvoi musikaalisessa perheessä ja esiintyi ensiksi vanhempiensa Ike ja Margaret Everlyn kanssa radiossa The Everly Familynä. Kouluaikanaan veljekset herättivät Chet Atkinsin kaltaisten nashvillelaismuusikoiden huomiota. The Everly Brothersin levytysura käynnistyi vuonna 1956. Yhtyeen ensimmäinen singlemenestys oli seuraavana vuonna ilmestynyt ja Felice sekä Boudleaux Bryantin käsialaa ollut Bye Bye Love. Se nousi listakärkeen keväällä 1957 ja The Everly Brothers saavutti useita muita hittejä,  joista mainittakoon Wake Up Little Susie, All I Have to Do is Dream sekä Problems. Hittikappaleista monet olivat Bryanttien kirjoittamia. Vuonna 1960 The Everly Brothers solmi levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa. Samana vuonna ilmestynyt single Cathy's Clown edusti veljesten omaa sävellystuotantoa ja siitä muodostui The Everly Brothersin suurin hitti. Vuonna 1961 veljekset siirtyivät Yhdysvaltojen merivoimiin, mutta menestyslevyjen julkaisu jatkui seuraavaan vuoteen saakka. The Everly Brothersin viimeinen top teniin kohonnut single oli mainituna vuonna ilmestynyt That's Old Fashioned (That's The Way Love Should Be). Vaikka The Everly Brothersin suosio laski tämän jälkeen yhtyeen kotimaassa, duo saavutti edelleen hittejä Britanniassa ja Kanadassa ja teki useita menestyksekkäitä kiertueita. 70-luvun alussa Don ja Phil ryhtyivät työstämään soololevytyksiään ja vuonna 1973 duo lopetti virallisesti toimintansa. Kymmentä vuotta myöhemmin veljekset palasivat yhteen ja yhteistyötä jatkui Phillin vuonna 2014 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. The Everly Brothersin lauluharmoniat vaikuttivat keskeisesti esimerkiksi Beatlesiin, Beach Boysiin sekä Simon and Garfunkeliin. Rolling Stonen vuonna 2015 laatimalla 20 kaikkien aikojen parhaan duon listalla The Everly Brothers saavutti ykkössijan. Rock and Roll Hall of Fameen duo pääsi vuonna 1986 ja Country Music Hall of Fameen vuonna 2001. Vuonna 2019 Don pääsi muusikoiden Hall of Fameen ja museoon. Hän ansaitsi mainitun organisaation ensimmäisen ikonisen riffipalkinnon rytmikitaraintrostaan The Everly Brothersien vuoden 1957 tuotantoa edustavassa suurhitissä Wake Up Little Susie.

tiistai 1. helmikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Uriah Heepin tuotannon ensimmäinen mestariteos

Uriah Heep:Salisbury

Salisbury on Uriah Heepin tuotannon toinen, Glen Bronin tuottama ja vuonna 1971 ilmestynyt pitkäsoitto. Toisin kuin edellisenä vuonna ilmestyneellä yhtyeen esikoisalbumilla Very ’eavy Very ’umble, jolla kappaleista vastasi ensiksijaisesti kaksikko David Byron ja Mick Box, puolet Salisburyn kappaleista olivat pelkästään Ken Hensleyn käsialaa. Alun perin albumi julkaistiin debyytin tavoin Vertigo- levy-yhtiöllä, mutta uusintajulkaisut molemmista albumeista näkivät päivänvalon Bronze Recordsilla, jonka kanssa Uriah Heep solmi uuden sopimuksen kolmatta pitkäsoittoaan varten. Salisburyn etukanteen on kuvattu brittiläinen hyökkäysvaunu, joka liittyy osaltaan pitkäsoiton nimeen, sillä Salisbury Plain Wiltshiressa, Englannissa sijaitsee sotilaallinen harjoitusalue. Albumin originaalipainos oli avattavakantinen, ja sisälsi mustavalkokuvan ensimmäisen maailmansodan aikaisesta brittiläisestä tankista. Sisäkanteen oli painettu myös Ken Hensleyn kommentit jokaisesta pitkäsoiton kappaleesta. Uusintapainokset eivät olleet avattavakantisia. Originaalit Salisburysta Yhdysvalloissa  ja Kanadassa ilmestyneet painokset sisälsivät erilaisen kansikuvan.  Kanadassa myöhemmin julkaituissa  painoksissa oli sama kansikuva, kuin brittipainoksessa. Salisburyn 16-minuuttisessa nimikappaleessa kuullaan 24-henkistä orkesteria ja tyylillisesti se kallistuu progressiiviisen rockin suuntaan. Pitkäsoiton ydintuotantoon lukeutuva Lady in Black alkaa tyylikkäästi sovitettuna folkhenkisenä hymninä, joka kasvaa kuitenkin aavemaisia harmonioita ja rouskuttavia kitarariffejä hyödyntäväksi rockkappaleeksi. Uusintajulkaisun myötä Lady in Blackistä tuli hitti Saksassa vuonna 1977 ja yhtye ansaitsi sillä Radio Luxembourgin Leijona-palkinnon. Salisburyn keskeiseen tuotantoon lukeutuvat lisäksi erityisesti upean melodinen, niin ikään progressiivisia sävyjä tavoittava The Park sekä albumin kakkospuolen avaava rockrypistys High Priesties. Tyylillisesti Salisbury yhdisti Heepin heavyrockin voimaa ja progressiivista monimuotoisuutta ja se oli merkittävä myös siinä mielessä, että mainitun albumin myötä Hensley nousi Heepin merkittävimmäksi biisintekijäksi. Pian Salisburyn julkaisun jälkeen Keith Baker jätti yhtyeen. Hänet korvasi aikaisemmin toisessa Vertigolle levyttäneessä yhtyeessä Cressidassa soittanut Ian Clarke. Clarken kanssa Heep teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa, jolloin se lämmitteli Three Dog Nightia sekä Steppenwolfia.