Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen johtohahmo

20. helmikuuta 1946 syntynyt ja 11. huhtikuuta 2017 edesmennyt John Warren Geils Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään J. Geils, oli The J. Geils Bandia johtanut yhdysvaltalaiskitaristi. Hän kiinnostui jazzista ja bluesista varttuessaan New Yorkissa. Muutettuaan opiskelemaan Massachusettsiin Geils perusti J. Geils Blues Bandin ollessaan opiskelija Worcesterin ammattikorkeakoulussa. Yhtye pudotti Blues-osion nimestään ja julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Mainitulla vuosikymmenellä yhtye esitti rhythm and blues- ja soulvaikutteista rockmusiikkia, mutta 80-luvulla yhtyeen musiikillinen ilmaisu siirtyi popimpaan suuntaan. J. Geils Bandin lopetettua toimintansa 80-luvun puolivälissä Geils siirtyi restauroijaksi, mutta jatkoi ajoittain musiikin parissa tuottajan tehtävissä. 2000- ja 2010-luvuilla J. Geils Band teki silloin tällöin paluukiertueita. Geils koki luonnollisen kuoleman 71-vuotiaana kotonaan Grotonissa, Massachusettsissa. Saksalaista sukujuurta ollut Geils varttui Morris Plainsissa, New Jerseyssä. Hänen isänsä, joka oli jazzdiggari, vaikutti insinöörinä Bell Labsissa. Hänen ansiostaaan Benny Goodmanin, Duke Ellingtonin ja Count Basien tuotanto tulivat Geilsille tutuiksi jo nuorella iällä. Geils kävi Louis Armstrongin konsertissa ja opetteli soittamaan Miles Davisin tuotantoa trumpetilla ja rummuilla. Blueskitaristien Howlin Wolfin ja Muddy Watersin tuotantoa Geils kuuli radiosta. Vuonna 1964 Geils pyrki yliopistoon ja vaikutti trumpetistina marssiyhtyeessä. Bostonissa Geils musisoi folkmuusikoiden kanssa ja aloitti samaan aikaan opiskelunsa Worcesterissa. Siellä hän opiskeli mekaanista rakennustyötä. Geilsin jazztrumpetti vaihtui blueskitaraan. 60-luvun puolivälissä hän perusti akustisen bluestrion Snoopy and the Sopwith Camels basisti Danny Kleinin ja huuliharpisti Richard Salwitzin kanssa. Loppuvuodesta 1965 yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat solisti/saksofonisti Peter Kraemer, kitaristit Terry MacNeil ja William Sievers, basisti Martin Beard ja rumpali Norman Mayell. Yhtyeen muutettua Bostoniin sen rumpaliksi vaihtui Stephen Joe Bladd ja kokoonpanoa täydensi solisti Peter Wolf, joka oli vaikuttanut yödj:nä WBCN:llä. Myöhemmin Geils perusti J. Geils Blues Bandin Kleinin, Salwitzin, Bladdin ja Wolfin kanssa. Kosketinsoittaja Seth Justman täydensi yhtyeen lineupin ennen kuin se julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Yhtyeen nimi lyheni J. Geils Bandiksi ja 80-luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut 11 albumia. Vaikka yhtyeen ilmaisussa oli vaikutteita soulista ja rhythm and bluesista, sen musiikki oli hankalasti kategorioitavissa. Yleisesti yhtyeen musiikki oli liian tummaa valkoisille ja päinvastoin. J. Geils Bandin varsinainen läpimurtoalbumilla oli EMI:n julkaisemana vuonna 1980 ilmestynyt Love Stinks. Sitä seuranneen pitkäsoiton Freeze Frame nimiraita oli top ten-menestys ja Centerfold nousi jopa listakärkeen kuuden viikon ajaksi. Yhtyeen jäsenten välillä ilmeni konflikteja. Ensiksi soolouralle lähti Wolf ja 80-luvun puolivälissä koko yhtye lopetti toimintansa. Geils keskittyi restaurointitöihin musiikin sijaan. Reunionien jälkeen Geils jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 2012 muiden yhtyeen jäsenten suunnitellessa keikkailua J. Geils Bandin nimellä siitä huolimatta, ettei Geils itse ollut mukana kokoonpanossa. 90-luvulla Geils levytti kaksi bluesalbumia Magic Dickin kanssa. Seuraavaksi hän muodosti jazztrion kitaristien Duke Robillardin ja Gerry Beaudoinin kanssa. Geilsin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 2005 ilmestynyt Jay Geils Plays Jazz!! Grotoniin hän oli muuttanut vuonna 1982. Kaupunki kunnioitti Geilsia julistamalla joulukuun ensimmäisen 2009 J. Geils päiväksi.