perjantai 31. heinäkuuta 2020

Lauantain pitkä:Suuren osan tuotannostaan itse kirjoittanut ja tuottanut yhdysvaltalaisartisti

27. heinäkuuta 1944 syntynyt Roberta Lee Streeter, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Bobbie Gentry, on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka oli yksi ensimmäisistä omaa tuotantoaan säveltävistä ja tuottavista naisartisteista. Gentry nousi kansainväliseen kuuluisuuteen vuonna 1967 kiehtovalla, Yhdysvaltojen eteläosiin sijoittuvalla tarinallaan Ode to Billie Joe vuonna 1967. Mainittu kappale nousi Billboardin Hot 100-listan kärkeen kuukauden ajaksi ja oli Yhdysvalloissa ilmestymisvuotensa neljänneksi myydyin single. Seuraavana vuonna Gentry vastaanotti Ode to Billie Joesta parhaan uuden artistin ja parhaan naispuoleisen poplaulusuorituksen Grammyt. Kaiken kaikkiaan Gentryn singlekappaleista 11 nousi Billboardin Hot 100 -listalle ja neljä brittilistalla 40 suosituimman joukkoon. Ensimmäisten albumiensa jälkeen Genryllä oli joukko menestyksekkäitä varietee-show:ita Las Vegas Stripillä. 1970-luvun lopussa Gentry menetti kiinnostuksensa musiikkiin ja on viettänyt yksityiselämää Memphisin, Tennesseen ulkopuolella. Gentry syntyi Chickasaw Countyssa, Mississippissä. Hänen vanhempansa erosivat pian Gentryn syntymän jälkeen ja hänen isänpuoleiset isovanhempansa kasvattivat hänet Chickasaw Countyssa. Gentry sävelsi ensimmäisen kappaleensa seitsemänvuotiaana, kävi koulua Greenwoodissa, Mississippissä ja opetteli itsenäisesti soittamaan kitaraa, banjoa ja vibrafonia. 13-vuotiaana Gentry muutti Arcadiaan, Kaliforniaan, missä hän asui äitinsä kanssa. Vuonna 1960  hän valmistui Palm Valley Schoolista. Taiteilijanimensä hän valitsi vuonna 1952 valmistuneen elokuvan Ruby Gentry päähenkilön mukaan. Hän esiintyi countryclubeissa ja siirtyi opiskelemaan Los Angelesin yliopistoon filosofia pääaineenaan. Gentry esiintyi ajoittain yökerhoissa ja siirtyi Los Angelesin taideinstituuttiin kehittääkseen sävellys- ja esiintymistaitojaan. Vuonna 1966 Gentry teki debyyttilevytyksensä rockabillysolisti Jody Raynoldsin kanssa kappaleilla Stranger in the Mirror ja Requiem for Love. Hän jatkoi esiintymisiään yökerhoissa, kunnes Capitol Recordsin Kelly Gordon kuuli Gentryn vuonna 1967 nauhoittaman demon. Hän tuotti demolla olleet kappaleet, jotka olivat countryrockia edustava Mississippi Delta ja akustinen Ode to Billie Joe. Mainitut kappaleet sisältänyt single nousi Billboardilla listakärkeen ja Britanniassa sijalle 13. ja myi lopulta maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. Vuonna 2001 Rolling Stone sijoitti Ode to Billie Joen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalleen. Samanniminen Gentryn esikoispitkäsoitto syrjäytti Beatlesien Sergeant Pepperin Billboardin albumilistan kärjestä. Gentry nimettiin countrymusiikin Akatemian lupaavimmaksi naisvokalistiksi. Helmikuussa 1968 Gentry osallistui Italian laulufestivaalille Sanremossa esittäen duettona Vito Pallavicinin ja Massaran käsialaa olleen kappaleen La siepe. Kilpailuun otti osaa 24 kappaletta. La siepe varmisti ensin pääsynsä 14 finalistin joukkoon ja kappaleen lopullinen sijoitus oli yhdeksäs. Vuonna 1968 ilmestynyt Gentryn kakkosalbumi The Delta Sweete sisälsi top 60:een nousseen singlen Okolona River Bottom Band. Glen Campbellin kanssa levyttämästään yhteisestä albumista Gentry saavutti kultalevyn. Hän esiintyi esimerkiksi Gentryn, Tom Jonesin, Andy Williamsin ja Bobby Darinin isännöimissä tv-show:issa. The Summer Brothers Smothers Showssa Gentry esitti cajun-kappaleen Niki Hokey, joka muistetaan myös Pat ja Lolly Vegasin luotsaaman Redbone-yhtyeen ja Aretha Franklinin levytyksinä. Vuonna 1969 ilmestyi Gentryn kriitikoiden taholta eniten arvostama albumi Touch 'em with Love. Se sisälsi muun muassa Britanniassa listakärkeen nousseen Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa olleen kappaleen I'll Never Fall in Love Again. Vuonna 1970 Gentry julkaisi huomiota saavuttaneen kappaleensa Fancy, joka nousi Yhdysvalloissa countrylistalla sijalle 26. ja poplistalla sen sijoitus oli 31. Gentryn mukaan kappale oli voimakas kannanotto naisten vapautusliikettä kohtaan. Billboardin countryalbumilitalla samanniminen pitkäsoitto nousi top 40:ään ja Gentry sai albumista Grammy-ehdokkuuden parhaan naisvokalistin kategoriassa. Vuosina 1968-69 Gentry emännöi BBC-TV:llä Lontoossa sarjaa, jota esitettiin Saksassa, Hollannissa ja Australiassa. Hän allekirjoitti rahakkaan sopimuksen Las Vegasissa esitetystä yökerhorevyystä, jossa Gentry vastasi tuotannosta ja koreografiasta sekä musiikin kirjoittamisesta ja sovittamisesta. Vuonna 1969 Gentry nauhoitti neljä tv-speciaalia kanadalaista tv-asemaa CFTO:ta varten. Vuonna 1974 hän emännöi CBS:llä varieteeshowta nimeltä Bobbie Gentry Happiness Hour. Se oli hänen versionsa Glen Campbell Good Time Hourista, eikä sitä uusittu kokonaisena tuotantokautena. Samana vuonna Gentry kirjoitti ja esitti kappaleen Another Place, Another Time kirjoittaja-ohjaaja Max Baer Jr:n elokuvassa Macon County Line. Vuonna 1976 Gentry ohjasi kuuluisimpaan hittiinsä pohjautuvan elokuvan Ode to Billie Joe, jonka pääosissa nähtiin Robby Benson ja Glynnis O' Connor. Elokuvassa selviää myös syy sen päähenkilön itsemurhaan. Se liittyy konfliktiin hänen Bobby Lee Hartleyhyn kokemansa rakkauden ja humalaisen homoseksuaalisen kokemuksen välillä. Jouluna 1978 Gentry vieraili ohjelmassa The Tonight Show Starring Johnny Carsson. Hänen viimeinen tv-esiintymisensä ajoittui toukokuuhun 1981. 14. toukokuuta 2012 BBC Radio 2 lähetti countryartisti Rosanna Cashin esittelemän dokumentin Whatever Happened to Bobbie Gentry? Syyskuussa 2018 ilmestyi kahdeksan cd:tä sisältävä boxi The Girl from Chickasaw County:The Complete Capitol Masters, joka nimensä mukaisesti sisältää Gentryn kaiken Capitolille levyttämän tuotannon.

torstai 30. heinäkuuta 2020

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiyhtyeen vuoden 1987 kesähitti

Five Get Over Excited on kappale, jonka Hullista kotoisin ollut brittiyhtye The Housemartins julkaisi toukokuussa 1987 singleformaatissa samana vuonna ilmestyneeltä toiselta pitkäsoitoltaan People Who Grinned Themselves to Death. Britanniassa mainittu single seurasi yhtyeen edellisen vuoden lopussa julkaisemaa ykköshittiä Caravan of Love ja saarivaltakunnan singlelistalla se saavutti yhdennentoista sijan. Vielä paremmin Five Get Over Excited menestyi Irlannissa, missä kappaleen listasijoitus oli neljäs.  Yhdysvalloissa The Housemartinsilta oli Five Get Over Excitedia edeltäneenä singlenä julkaistu Britanniassa jo vuonna 1985 ilmestynyt Flag Day. Five Get Over Excited on The Housemartinsin singleistä ensimmäinen, jonka levytykseen rumpali Hugh Whitaker ei ottanut osaa. Hänet nähdään silti mainitun kappaleen musiikkivideossa yhtyeessä paikkansa ottaneen Dave Hemingwayn kidnappaamana. Musiikkikirjoittaja Rikki Rooksbyn mielestä kappaleen liioittelevan paisuttelun vastainen otsikko on positiivissävyisesti vallankumouksellinen. Rooksbyn mukaan hyberbolan hyödyntäminen poplyriikoissa on laaja-alaista, mutta sitä ei koskaan myönnetä. Vuonna 2007 Manchester Evening News kuvasi Five Get Over Excitedia erääksi loistavaksi listahitiksi, joka loistaa majakkana 80-luvun kuonan seassa. Singlen b-puolella julkaistiin The Housemartinsin pitkäsoitoilta löytymätön kappale Rebel Without The Airplay ja Five Get Over Excitedin 12-tuumaisella sekä kasettisingleversiolla lisäksi So Glad ja Hopelessly Devoted to Them, joista viimeksi mainittu on lisäksi mukana vuonna 1988 ilmestyneellä The Housemartinsin tuplakokoelma-albumilla Now That's What I Call Quite Good.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Torstain terävä:Grateful Deadin vuoden 1970 livemateriaalia

Grateful Dead:The History of Grateful Dead, Volume One (Bear's Choice)

Heinäkuussa 1973 Warner Bros Recordsin julkaisemana ilmestynyt The History of Grateful Dead, Volume One (Bear's Choice) on Grateful Deadin livealbumi, joka sisältää kohokohdat yhtyeen New Yorkin Fillmore Eastissä 13. ja 14. helmikuuta 1970 soittamista konserteista. Mainitusta pitkäsoitosta käytetään usein ainoastaan nimeä Bear's Choice ja sillä viitataan yhtyeen äänimieheen Owsley "Bear" Stanleyhin. Alun perin albumin oli tarkoitus olla sarjansa ensimmäinen osa ja Billboardin listalla se saavutti sijan 60. Grateful Deadin historiassa Bear's Choice edustaa aikakautta, jolloin yhtyeen konsertit koostuivat sähköisten osuuksien lisäksi yhdestä akustisesta setistä, jolla yhtye teki kunniaa juurilleen folk/jugyhtyeenä. Vaikka Bear's Choice ilmestyi reilut kolme vuotta nauhoitustensa jälkeen, albumi sisältää akustisen ja sähköisen puolen. Bill Grahamin Fillmore Westin käytänteenä yhtye soitti kaksi konserttia; toisen varhaisemmin ja toisen myöhemmin. Bear's Choicelle päätyneet näytteet ovat helmikuun 13:n ja 14:n päivän iltakonserteista. Albumin uusintajulkaisujen bonusraidat ovat samalta aikakaudelta, mutta ne on taltioitu Grahamin Fillmore Westissä, San Franciscossa. Vuonna 1996 ilmestynyt albumi Dick's Picks Vol 4 sisältää lisää materiaalia samoista konserteista. Originaalin albumin nauhoituksista ja tuotannosta vastannut Owsley Stanley valitsi sille suosikkikappaleensa. Grateful Deadin originaali kosketinsoittaja Ron "Pigpen" McKernan menehtyi albumin tuotannon aikaan ja Stanley työsti pitkäsoitosta eräänlaisen tribuutin Pigpenille. Niinpä albumi sisältää kolme hänen leadvokalisoimaansa raitaa. Niistä b-puolen käynnistävä Howlin Wolf-cover Smokestack Lightning on kestoltaan 18-minuuttinen. Bear's Choicea voi pitää eräänlaisena sopimusteknisenä julkaisuna. Sen jatko-osat jäivät toteutumatta Grateful Deadin perustettua oman levy-yhtiönsä. Mainittu seikka esti yhtyeen historiallisten livenauhoitusten julkaisemisen. Soolokitaristi Jerry Garcian mukaan Bear's Choice edustaa Grateful Deadia alkuvuodelta 1970, jolloin yhtye ei julkaissut uutta albumia. Bear's Choicen ykköspuoli sisältää McKernanin, Garcian ja Bob Weirin akustisia tulkintoja folk- ja countrykappaleista. Niistä tunnetuin on näkemys Everly Brothersin Wake Up Little Susiesta ja yhtyeen originaalituotantoa edustaa studioalbumilla Workingman's Dead ilmestynyt Black Peter. Albumin kakkospuoli tarjoaa sähköiset näkemykset aikaisemmin mainitusta Smokestack Lightningista sekä Otis Reddingin Hard to Handlesta, joissa leadvokalistina on McKernan. Vuonna 2001 Bear's Choicesta ilmestyi remasteroitu cd-versio osana boxia The Golden Road 1965-1973. Mukana oli lisäksi neljä bonusraitaa ja yksittäisenä cd:nä mainittu Bear's Choicen versio ilmestyi vuonna 2003. Bonuskappaleista Good Loving on nauhoitettu 13. helmikuuta 1970 ja Big Boss Man, Smokestack Lightning ja Sitting on Top of the World noin viikkoa aikaisemmin Fillmore Westissä. Mainituista kappaleista kolmessa leadvokalistina oli McKernan.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Kate Bushin vuoden 1978 debyyttihitti

Wuthering Heights on Kate Bushin kappale, joka julkaistiin artistin debyyttisinglenä tammikuussa 1978. Kappale oli saanut inspiraationsa Emily Bronten samannimisestä novellista ja Wuthering Heights ilmestyi myös Bushin vuonna 1978 ilmestyneellä esikoisalbumilla The Kick Inside. Kappale pysytteli brittilistan kärjessä neljän viikon ajan ja se on säilyttänyt asemansa  Bushin suosituimpana singlenä. Wuthering Heights saavutti kriitikoiden keskuudessa laajan suosion ja esimerkiksi Pitchfork nimesi sen 70-luvun viidenneksi parhaaksi kappaleeksi. Biisistä on olemassa remiksattu ja uudet lauluosuudet sisältävä versio, joka julkaistiin vuonna 1986 ilmestyneellä Bushin greatest hits- tyyppisellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Mainittu versio ilmestyi myös samana vuonna julkaistun singlen Experiment IV b-puolella. Bush kirjoitti kappaleen 18-vuotiaana viides maaliskuuta 1977. Hän inspiroitui nähtyään BBC:n vuoden 1967 adaptaation Bronten vuoden 1847 novellista Wuthering Heights. Luettuaan kirjan Bush havaitsi, että hänellä ja kirjailija Brontella oli sama syntymäpäivä. Wuthering Heights on laulettu novellin hahmon Catherine Earnshawn perspektiivistä. Hän roikkuu Heatcliffin ikkunasta päästäkseen sisätiloihin. Kriitikko Simon Reynolds kuvasi kappaletta goottiromanssiksi, joka oli tislattu neljän ja puolen minuutin mittaiseksi kuplivaksi rapsodiaksi. Bush nauhoitti lauluosuutensa yhdellä otolla ja kitarasoolosta Wuthering Heightsissa vastasi Ian Bairnson. Insinööri Jon Kelly mainitsi katuvansa sitä, ettei soolo ollut miksauksessa kovemmalla. Tuotantotiimi aloitti  Bushin kanssa keskiyöllä viidestä kuuteen tuntia kestäneen miksauksen. Bushin levy-yhtiö EMI tosin kaavaili aluksi ensimmäiseksi singleksi toista kappaletta James and the Cold Gun. Wuthering Heights-singlen julkaisupäiväksi suunniteltiin marraskuun neljättä 1977. Bush oli kuitenkin tyytymätön singlen kansikuvaan ja halusi vaihtaa sen. Joitakin kopioita debyyttisinglestä oli ehditty lähettää radioasemille jo vuoden 1977 aikana, mutta varsinainen julkaisu siirrettiin vuoden 1978 puolelle. Ja se oli kannattava päätös, sillä jos Wuthering Heights olisi ilmestynyt vuoden 1977 lopussa, single olisi joutunut kilpailemaan Wingsin Mull of Kingtyren kanssa. Mainittu kappale oli joulukuussa 1977 siihen mennessä Britannian kaikkien aikojen myydyin. Wuthering Heights julkaistiin lopulta 20. tammikuuta 1978 ja se pääsi välittömästi Capital Radion soittolistalle. Viikkoa myöhemmin kappale debytoi mainitulla listalla sijalla 39. 11. helmikuuta 1978 päättyneellä viikolla Wuthering Heights nousi brittien singlelistalla sijalle 42. Seuraavalla viikolla kappale nousi sijalle 27. ja Bush teki debyyttiesiintymisensä Top of the Popsissa. Sitä seuraavalla viikolla Wuthering Heights lisättiin Radio Onen soittolistalle ja siitä muodostuikin eräs soitetuimmista kappaleista radioaalloilla. Kahta viikkoa myöhemmin Wuthering Heights nousi brittilistan kärkeen ja Bushista tuli ensimmäinen naisartisti, jonka itse kirjoittama kappale nousi listaykköseksi. Vuoden 1978 loppuun mennessä Wuthering Heightsista tuli Britanniassa mainitun vuoden kymmenenneksi myydyin single ja se vastaanotti kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Wuthering Heightsin menestys ei rajoittunut ainoastaan Britanniaan. Kappale nousi listakärkeen myös Irlannissa ja top teniin Belgiassa, Hollannissa, Suomessa, Norjassa ja Sveitsissä. Itävallassa ja Länsi-Saksassa kappale sijoittui 20 suosituimman joukkoon. Uudessa Seelannissa Wuthering Heights oli listakärjessä viiden viikon ajan saavuttaen platinaa ja Australiassa kolme yhtäjaksoista viikkoa myyden kultaa. Myös Tanskassa kappaleesta muodostui eräs vuoden 1978 suosituimmista. Laura Buntingin versioitua Wuthering Heightsin australialaisessa laulukilpailussa The Voice kappaleen originaalilevytys nousi listoilla uudelleen top 40:ään vuonna 2012, 34 vuotta originaalin ilmestymisensä jälkeen.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Tiistain tukeva:Bluesia, rockia ja soulia innovatiivisesti yhdistänyt yhdysvaltalaisyhtye

The Electric Flag oli kitaristi Michael Bloomfieldin, kosketinsoittaja Barry Goldbergin ja rumpali Buddy Milesin johtama rockia, soulia ja bluesia edustanut yhtye. Sen muihin jäseniin lukeutuivat esimerkiksi solisti Nick Gravenites ja basisti Harvey Brooks. Bloomfield perusti The Electric Flagin vuonna 1967 vaikutettuaan aikaisemmin yhtyeessä Paul Butterfield Blues Band. The Electric Flagin uran huipentumana voi pitää vuonna 1968 ilmestynyttä albumia A Long Time Comin', joka oli tyylillisesti yhdistelmä rockia, jazzia ja R&B:tä. Mainittu pitkäsoitto menestyi hyvin Billboardin popalbumilistalla. The Electric Flag työsti myös musiikin Roger Cormanin ohjaamaan, Jack Nicholsonin kirjoittamaan ja Peter Fondan tähdittämään elokuvaan The Trip. The Electric Flagia perustaessaan Bloomfieldiin vaikuttivat B. B. Kingin, T-Bone Walkerin ja Guitar Slimin big band bluesin lisäksi aikakauden soulmusiikki, jota edustivat esimerkiksi Otis Redding, Steve Cropper, Booker T and the MG's ja muut Stax Recordsille levyttäneet artistit. Bloomfieldin inspiraation lähteinä olivat lisäksi traditionaalinen country, gospel ja blues. Yhtyeen originaalinimi oli The American Music Band ja varsinaisen The Electric Flagin Bloomfield perusti keväällä 1967 pian sen jälkeen, kun hän oli toiminut tuottajana James Cottonin puhallinsektioita hyödyntäneissä nauhoituksissa. Bloomfield kasasi yhtyeen Goldbergin avustuksella. Bloomfieldin tavoin Bob Dylanin vuoden 1965 albumin Highway 61 Revisited levytykseen osallistunut Harvey Brooks liittyi yhtyeeseen basistiksi. Tämä suositteli rumpaliksi tuolloin 19-vuotiasta ja Wilson Pickettin yhtyeessä soittanutta Buddy Milesia. Brooks työskenteli Murray the K:n kanssa Music in the Fifth Dimension showssa RKO Theatressa seuratessaan Wilson Pickettin soundcheckiä. Harjoitusten jälkeen hän lähestyi Milesia ja kertoi Bloomfieldin uudesta yhtyeestä. Goldberg, Bloomfield ja Brooks kehottivat Milesia jättämään Pickettin yhtyeen. Bloomfield ja Goldberg olivat tiedustelleet solistiksi ensiksi Mitch Ryderia, jonka joihinkin nauhoituksiin Bloomfield ja Goldberg olivat osallistuneet. Ryder päätti kuitenkin pysytellä edelleen yhtyeensä Detroit Wheelsin solistina. Seuraavaksi Bloomfield lähestyi niin ikään Chicagosta kotoisin ollutta Nick Gravenitesia, joka suostui solistiksi. Saksofonistiksi yhtyeeseen liittyi Peter Strazza, jonka Goldberg tunsi Chicagosta.Jazzkitaristi Larry Corryell, joka oli luonut uraansa Seattlessä yliopisto-opintojensa aikana, suositteli yhtyeeseen trumpetistiksi seattleläistä Marcus Doubedaytä. Bloomfield ja Goldberg kasasivat yhtyettä San Franciscossa Albert Grossmanin toimiessa managerina. The Electric Flagin ensimmäinen projekti oli työstää musiikki Roger Cormanin ohjaamaan elokuvaan The Trip. Alun perin Gram Parson's International Submarine Bandin olisi ollut tarkoitus työstää musiikki elokuvaan, mutta Corman ei pitänyt sitä sopivana. Näihin aikoihin The Electric Flag treenasi Parsonsin Laurel Canyonissa, Kaliforniassa sijainneessa kodissa. Ainoastaan Bloomfield vastaanotti kredittejä albumin sävellyksistä. Hän palkkasi mukaan kosketinsoittaja Paul Beaverin tuomaan laatua soundtrackille. The Tripin soundtrack on eräs ensimmäisistä albumeista, jolla hyödynnettiin Moog- syntetisaattoria. Nauhoitukset soundtrackille saatiin valmiiksi kymmenessä päivässä. Siinä, missä elokuva sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaaoton, soundtrackalbumiin suhtauduttiin myönteisesti. The Electric Flagista kirjoittamassaan biografiassa David Dann kuvaa jazzista, rockista, bluesista ja klassisista idiomeista ammentanutta albumia erääksi vuoden 1967 popmusiikin seikkailunhaluisimmista levyistä. Bloomfield loi tavanomaisesta poikkeavia ja laaja-alaisia kappaleita ja tämä kuvasi hänen tietämystään kyseisistä muodoista ja toi esiin hänen tunnusomaista pelottomuuttaan musiikillisiin kokeiluihin. Bloomfieldin The Tripin soundtrackille kirjoittamista kappaleista Flash Pam Bowta kaavailtiin mukaan myös vuonna 1969 valmistuneen elokuvan Easy Rider soundtrackille, mutta se jäi pois sekä originaalilta soundtrackiltä että sen uudelleenjulkaisuilta.

Debyyttikeikkansa nyt nimeä The Electric Flag käyttänyt yhtye soitti Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967. Sen jälkeen yhtye konsertoi Yhdysvaltojen koillisosissa ja San Franciscon alueella työstäen samoihin aikoihin pitkäsoittoaan Columbia Recordsille. Goldberg jätti yhtyeen marraskuussa 1967 saadakseen henkilökohtaiset ongelmansa järjestykseen. Hänen paikkansa otti Milesin suosittelema ja noihin aikoihin David Clayton-Thomasin kanssa New Yorkissa soittanut Michael Fonfara, joka jätti yhtyeen kuitenkin jo samaisen vuoden joulukuusa. Fonfaran korvannut Herb Rich sai vastata sekä saksofonista että kosketinsoittimista. Alkuvuodesta 1968 saksofonistiksi vaihtui kuitenkin Milesin ystävä Stemsy Hunter. Fonfarasta tuli pian kosketinsoittaja yhtyeeseen Rhinoceros ja hän loi musiikkiuraansa uudelleen. 70-luvulla Fonfara työskenteli muusikkona, äänittäjänä ja tuottajana Lou Reedille. Kanadassa Fonfara loi musiikillista uraa yhtyeessä Downchild Blues Band ja hän jatkoi eri artistien levyjen tuottajana. Maaliskuussa 1968 ilmestynyt The Electric Flagin albumi A Long Time Comin' oli nauhoitettu heinäkuun 1967 ja seuraavan vuoden tammikuun välisenä aikana. Se oli eräs ensimmäisistä poplevyistä, joka yhdisti äänisämpläyksiä musiikkiin. Vuoden 1968 alkuun mennessä rumpali Buddy Milesista oli tullut yhtyeen musiikillinen johtohahmo. Hän oli leadvokalistina useilla aikakauden soulia edustaneilla kappaleilla ja The Electric Flagin repertuaariin kuului myös useita bluesklassikoita. Bloomfieldin originaali konsepti amerikkalaisesta musiikista oli näin ollen  kaventunut selkeästi. Electric Flagin omaa tuotantoa edusti noin kymmenisen kappaletta, joista suurin osa oli vokalisti Nick Gravenitesin käsialaa. Yhtyeen omista kappaleista Miles Davis ylisti Over-Lovin' Youta Down Beat -lehden Blindfold Testissä. Kesäkuussa 1968 ainoastaan kuukausia A Long Time Comin':in julkaisun jälkeen Bloomfield jätti yhtyeen unettomuuteensa vedoten. Miles Davisin johtamana yhtye julkaisi loppuvuodesta 1968 albumin The Electric Flag:An American Music Band, mutta yhtyeen toiminnan loppuminen oli ainoastaan ajan kysymys.

Al Kooperin jätettyä Blood, Sweat and Tearsin hän inspiroitui Moby Grape-yhtyeen kanssa tekemästään jamittelulevytyksestä. Kooper päätti järjestää vastaavalla tavalla rakennetun Super Session -albumin. Sen nauhoituksiin ottivat osaa The Electric Flagin jäsenet Bloomfield, Brooks ja Goldberg. Bloomfiel jätti lopulta nauhoitukset unettomuutensa vuoksi ja hänen paikkansa otti Buffalo Springfield-yhtyeen Stephen Stills. Bloomfield ja Kooper konsertoivat myöhemmin yhdessä ja Miles perusti The Buddy Miles Expressin ja oli mukana Jimi Hendrixin Band of Gypsys-kokoonpanossa. The Buddy Miles Expressin tuotannosta kappale Down by the River oli suuri hitti. Vuonna 2008 menehtynyt Miles työskenteli myöhemmin esimerkiksi Carlos Santanan kanssa. Bloomfieldin sooloura käynnistyi vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla It's Not Killing Me, jonka työstämiseen The Electric Flagin jäsenistöstä osallistui lisäksi trumpetisti Marcus Doubleday. Hän julkaisi sen jälkeen useita sooloalbumeita. The Electric Flagin reunion ajoittui vuoteen 1974. Tuolloin yhtye työsti albumin The Band Kept Playing. Siitä ei muodostunut menestystä kriitikoiden eikä ostavan yleisön keskuudessa ja yhtye lopetti toimintansa uudelleen keikkailtuaan useamman kuukauden ajan. Kyseiseen lineupiin kuuluivat Goldberg, Bloomfield, Miles, Gravenites ja uutena jäsenenä basisti/solisti Roger Troy. 28.-29. heinäkuuta 2007 Monterey County Fairgroundsissa muistettiin 40 vuotta aikaisemmin järjestettyä Montereyn popfestivaalia. The Electric Flag soitti mainitussa yhteydessä yhden reunion-keikan. Originaalijäsenistä mukana olivat Gravenites ja Goldberg ja lisäksi saksofonisti Stemsy Hunter, joka oli vaikuttanut The Electric Flagissa vuosina 1968-1969. Taustalla kuultiin jäsenistöä Tower of Powerista ja The Blues Projectista. Tunnin mittaisessa setissä kuultiin kappaleita A Long Time Comin' -albumilta ja lisäksi useita bluescovereita.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Maanantain mainio:Mutruhuulen esikoissoolo

Mick Jagger:She's the Boss

19. helmikuuta 1985 ilmestynyt She's the Boss on Mick Jaggerin esikoissooloalbumi. Kun Rolling Stones oli solminut sopimuksen CBS Recordsin kanssa, yhtyeen jäsenille tarjoutui tilaisuus toteuttaa myös yksityisiä projektejaan. Mick ryhtyikin työskentelemään innokkaasti esikoissooloalbuminsa She's the Boss parissa. Undercover-pitkäsoiton julkaisun jälkeen Jagger alkoi säveltää kappaleita ensimmäiselle sooloalbumilleen. Sen äänitykset käynnistyivät toukokuussa 1984 ja albumin työstämiseen otti osaa useita Jaggerin muusikkoystäviä, joista mainittakoon Pete Townshend, Jeff Beck, Carlos Alomar ja Herbie Hancock. Jagger oli She's the Bossin tuottajana Nile Rodgersin ja Bill Laswellin kanssa. Keith Richards, joka oli ollut Jaggerin pitkäaikainen musiikillinen yhteistyökumppani Stonesissa, ei ollut mielissään hänen sooloprojektistaan. Richardsin mielestä Stonesin olisi pitänyt olla kaksikon ehdoton musiikillinen ykkösprojekti. Vuonna 1983  Jagger oli solminut kolmen albumin soolodiilin informoimatta mainitusta seikasta muita Stonesin jäseniä. Jaggerin ja Richardsin välisestä eripurasta tuli julkista vuonna 1986, mutta paria vuotta myöhemmin kaksikko sopi riitansa. She's the Boss -pitkäsoiton julkaisua edelsi single Just Another Night. Molemmista tuli maailmanlaajuisia hittejä. Just Another Night nousi Yhdysvalloissa Mainstream Rock-listan kärkeen ja oli myös poplistalla parhaimmilaan sijalla 13. She's The Boss oli Britannian albumilistalla parhaimmillaan kuudentena ja Billboardilla sijalla 12. Yhdysvalloissa albumi saavutti platinalevyn. Toinen albumilta poimittu single Lucky in Love oli Yhdysvalloissa top 40-menestys. Kappaleesta Hard Woman työstetyssä musiikkivideoanimaatiossa hyödynnettiin Cray supertietokonetta, mikä teki siitä erään aikakautensa kalleimmista musiikkivideoista. She's the Bossin menestys, Jaggerin esiintyminen Live Aidissa ja David Bowien kanssa pikaisesti levytetty cover Martha & The Vandellasin klassikkohitistä Dancing in the Street mahdollistivat Jaggerin toisen sooloalbumin toteutumisen. Primitive Cool -pitkäsoitto ilmestyi syksyllä 1987. Vaikka She's the Bossin originaalina julkaisijana oli CBS, albumin vuonna 1993 ilmestyneestä uusintapainoksesta vastasi Atlantic Records Jaggerin kolmannen sooloalbumin, mainiosti onnistuneen Wandering Spiritin ilmestymisen jälkeen.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Sunnuntain extra:Eräs Rushin tuotannon merkkiteoksista

Tom Sawyer on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin kappale, joka julkaistiin alun perin yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneen albumin Moving Pictures avausbiisinä. Rushin solisti, basisti ja kosketinsoittaja Geddy Lee on viitannut Tom Sawyeriin yhtyeensä 80-luvun alun määrittelevänä kappaleena. Kyseessä on eräs Rushin tunnetuimmista kappaleista sekä classic rock-tyyppisillä radiokanavilla että Rushin livekonserteissa. Tom Sawyer soitettiin nimittäin julkaisunsa jälkeen jokaisella Rushin konserttikiertueella. Kappaleella on ollut myös useita tv-esityksiä ja siihen viitataan säännöllisesti mediassa. Lee. rumpali Neil Peart ja kitaristi Alex Lifeson kirjoittivat Tom Sawyerin yhteistyössä Max Webster-yhtyeen Pye Duboisin kanssa. Tämä oli lisäksi mukana kirjoittamassa Rushin kappaleita Force Ten, Between Sun and Moon sekä Test for Echo-pitkäsoiton nimikappaletta. Yhdysvaltalainen radioshow In the Studio with Redbeard omisti yhden jaksoistaan Moving Pictures -albumille. Sen mukaan Tom Sawyer syntyi Rushin viettäessä kesälomaansa treenauksen merkeissä Ronnie Hawkinsin farmilla Toronton ulkopuolella. Peartille esiteltiin Duboisin runo nimeltä Louis the Lawyer, jota hän muotoili ja laajensi. Lee ja Lifeson auttoivat runon muokkaamisessa musiikiksi. Leen syntetisaattorisoundin lisäksi hän soitti kappaleessa Fender Jazz Bassoa Rickenbacker 4001:n sijaan. Joulukuussa 1985 Rush Backstage Club -uutiskirjeessä Peart kuvasi Duboisin originaalien lyriikoiden kertoneen nykyajan kapinallisesta, vapaahenkisestä individualistista, joka matkaa maailman halki avarakatseisena ja tarkoitushakuisena. Peart lisäsi itsessään olevien pojan ja miehen teemojen täsmentämisen ja eron sen välillä, mitä ihmiset ovat ja millaisina toiset heidät näkevät. Vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Alex Lifeson mainitsee soittaneensa Tom Sawyerin sooloon viisi ottoa. Omasta mielestään hän on parhaimmillaan kahdessa ensimmäisessä, joiden jälkeen hän ajattelee liikaa ja kadottaa punaisen langan. Levytysversioon päätynyt soolo on itse asiassa kasattu useista otoista. Singleformaatissa Tom Sawyer saavutti Kanadassa sijan 24., Billboardin Hot 100- listalla sijan 44. ja oli Billboardin Top Tracks-listalla kahdeksantena. Saavuttamastaan suosiosta huolimatta Tom Sawyeria ei julkaistu singleformaatissa muissa maissa. Britanniassa Moving Picturesin singlekappaleeksi valikoitui Vital Signs. Lokakuussa 1981 Exit..Stage Left -livelevyltä poimittu Tom Sawyerin liveversio  sitä vastoin nousi brittien singlelistalla sijalle 25. Vuonna 2009 VH1 nimesi Tom Sawyerin kaikkien aikojen 19:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. 28. maaliskuuta 2010 Tom Sawyer valikoitui yhtenä viidestä Rushin kappaleesta Canadian Songwriters Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:Merkittävä blueslaulajatar ja biisintekijä

11. joulukuuta 1926 syntynyt ja 25. heinäkuuta 1984 edesmennyt Willie Mae Thornton, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Big Mama Thornton, oli yhdysvaltalainen rhythm and blues-laulajatar ja biisintekijä. Hän levytti ensimmäisenä Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa olleen Hound Dogin vuonna 1952. Kappaleesta tuli Thorntonin suurin hitti, joka nousi seuraavana vuonna Billboardin listakärkeen seitsemän viikon ajaksi ja myi lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Thorntonin muihin levytyksiin lukeutuu originaaliversio kappaleesta Ball and Chain, jonka hän myös itse kirjoitti. Alabamassa syntynyt Thornton tutustui musiikkiin babtistikirkossa. Kuuden sisaruksensa kanssa Thornton aloitti laulamisen nuorena. Vuonna 1940 hän jätti kotinsa ja Diamond Teeth Maryn avulla liittyi Sammy Greenin Hot Harlem-revyyhyn, jossa häntä alettiin pian kutsua uudeksi Bessie Smithiksi. Thortonin musiikkikoulutus alkoi kirkossa, mutta jatkui tarkkailemalla hänen diggaamiaan rhythm and blues-artisteja Bessie Smithiä ja Memphis Minnietä. Thorntonin ura alkoi saada ilmaa siipiensä alle hänen muutettuaan Houstoniin vuonna 1948. Vuonna 1951 hän solmi levytyssopimuksen Peacock Recordsin kanssa ja esiintyi seuraavana vuonna Apollo Theatressa. Niin ikään vuonna 1952 Thornton levytti myös Leiberin ja Stollerin tuottaman originaaliversion Hound Dogista, jolla niin ikään Peacockin artisteihin lukeutunutta Johnny Otisia kuultiin rumpalina. Thornton itse jatkoi Peacockin artistina vuoteen 1957 saakka ja teki pakettikiertueita Junior Parkerin ja Esther Phillipsin kanssa. 1960-luvun alussa Thornton siirtyi San Francisco Bayn alueelle ja levytti muun muassa Berkeleystä käsin vaikuttaneelle Arthoolie Recordsille. 60-luvun puolivälissä Thornton oli mukana American Folk Blues Festivaalilla Euroopassa. Ollessaan mainittuna vuonna Englannissa Thornton levytti Arhoolielle ensimmäisen pitkäsoittonssa Big Mama Thornton in Europe. Sillä häntä säestivät useat merkittävät bluesmuusikot, kuten kitaristi Buddy Guy ja kosketinsoittaja Eddie Boyd. Vuonna 1966 Thornton levytti Arhoolielle toisen pitkäsoittonsa Big Mama Thornton with Muddy Waters Blues Band. Kyseisellä albumilla häntä säestivät kitaristit Muddy Waters ja Sammy Lawhorn, huuliharpisti James Cotton, pianisti Otis Spann, basisti Luther Johnson ja rumpali Francis Clay. Thornton esiintyi Monterey Jazz Festivaaleilla vuosina 1966 ja 1968. Viimeksi mainittuna vuonna ilmestyi artistin viimeinen Arhoolielle levyttämä albumi Ball n' Chain. Nimikkokappaleensa lisäksi se sisälsi toisen uutuuden, traditionaalin Wade in the Water, mutta muilta osin albumin kappaleet olivat hänen kahdelta aikaisemmalta mainitulle yhtiölle levyttämältään albumilta. Kahdella uutuuskappaleella Thorntonia säesti pieni yhtye,johon kuului muun muassa hänen luottokitaristinsa Edward "Bee" Houston. Big Brother and the Holding Companyn versio Ball and Chainista Montereyn Popfestivaaleilla vuonna 1967 ja kappaleen ilmestyminen yhtyeen seuraavana vuonna julkaistulla listaykkösalbumilla Cheap Thrills herätti uudelleen kiinnostusta myös Thorntonin uraa kohtaan. Vuonna 1969 Thornton solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Sille levytettty albumi Stronger Than Dirt oli artistin suurin menestys, joka saavutti Billboardin listalla sijan 198. Pentagram Recordsille sirryttyään Thornton saattoi toteuttaa yhden pitkäaikaisen unelmansa levyttämällä gospelalbumin. Pitkäsoitto Saved sisälsi muun muassa näkemykset klassikoista Oh Happy Day ja Go Down Moses. Tuohon mennessä yhdysvaltalainen blues revival oli tullut päätökseensä. Euroopassa Thorntonin edustamalle tyylille oli silti edelleen kysyntää. Hän liittyi uudelleen American Folk Blues Festivaalille. Se kesti maaliskuun 1972 ajan ja vieraili Saksassa, Ranskanssa, Sveitsissä, Itävallassa, Italiassa, Alankomaissa, Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa päättyen Tukholmaan 27. maaliskuuta. Muista festivaalin esiintyjistä mainittakoon pikaisesti Eddie Boyd ja T-Bone Walker. 70-luvulla runsas alkoholinkäyttö alkoi vaikuttaa Thorntonin terveyteen. Vuonna 1973 hän esiintyi Newport Jazz Festivaalilla esimerkiksi Muddy Watersin ja B. B. Kingin kanssa. Buddha Records julkaisi mainitusta konsertista albumin The Blues- A Real Summit Meeting. Thorntonin viimeiset albumit olivat Vanguard Recordsille levytetyt ja 70-luvun puolivälissä ilmestyneet Jail ja Sassy Mama.Muita mainittujen nauhoitusten kappaleita ilmestyi vuonna 2000 julkaistulla albumilla Big Mama Swings. Jail -albumilla kuultiin kahdessa Yhdysvaltojen luoteisosissa sijaitsevassa vankilassa taltioituja nauhoituksia. Taustayhtyeessä olivat mukana esimerkiksi George "Harmonica" Smith ja kitaristi Doug Macleod. Thornton konsertoi tiiviisti Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja Juneteenth Blues Festissä, Houstonissa hän esiintyi yhdessä John Lee Hookerin kanssa. Vuonna 1979 hän esiintyi San Francisco Blues Festivaalilla ja seuraavana vuonna Newport Jazz Festivaalilla. Los Angeles Bicennetial Bluesissa Thornton esiintyi Muddy Watersin ja B. B. Kingin kanssa. ABC- TV Speciaalissa hän esiintyi Aretha Franklinin kanssa ja teki myös clubikeikkoja. Thornton oli lisäksi mukana palkinnon voittaneessa PBS televisiospeciaalissa Three Generations of the Blues Sippie Vallacen ja Jeannie Cheathamin kanssa. 25. heinäkuuta 1984 Thornton löydettiin kuolleena Los Anglelesista. Hän menehtyi pitkäaikaiseen alkoholin väärinkäyttöön, jonka seurauksena hän oli menettänyt myös runsaasti painoa. Vuonna 2014 ilmestyi Thorntonin ensimmäinen elämäkerta Big Mama Thornton:Life and Music.

Perjantain pohjat:Guns N' Rosesin ainoa listaykkössingle

Sweet Child O' Mine on Guns N' Rosesin albumilta Appetite for Destruction elokuussa 1988 kolmantena julkastu single, joka yhtyeen pikkulevyistä ainoana nousi Billboardin listakärkeen ja siitä muodostui mainitun listan kyseisen vuoden viidenneksi suosituin. Vuoteen 1989 ajoittuneen uudelleenjulkaisunsa myötä Sweet Child O' Mine nousi brittilistalla kuudenneksi. Vuonna 1990 kitaristi Slash mainitsi pitävänsä kappaleesta, mutta inhoavansa sitä, mitä se edustaa. Kappaleen intro syntyi Slashin ja rumpali Steven Adlerin ollessa jammailemassa Gunnareiden treenitilassa Sunset Stripillä. Rytmikitaristi Izzy Stradlin pyysi Slashia soittamaan sen uudestaan. Hän kehitti joitakin sointuja, Duff McKagan bassolinjan ja Steven Adler beatin. Solisti Axl Rose kuunteli muusikoita yläkerrassa ja inspiroitui kirjoittamaan lyriikoita, jotka hän viimeisteli seuraavana iltapäivänä. Ne kertoivat hänen tyttöystävästään Erin Everlystä ja Lynyrd Skynyrdiä saa kittää kappaleen saavuttamasta tunnelatauksesta. Seuraavassa sävellysrupeamassa Burbankissa kappaleeseen lisättiin bridge ja kitarasoolo. Yhtyeen nauhoittaessa demoja Spencer Dropperin kanssa hän pyysi lisäämään kappaleen loppuosaan hitaamman jakson. Yhtye suostui ehdotukseen, mutta ei ollut varma, kuinka se toteutetaan. Kuunnellessaan demoa loopilla Axl alkoi laulaa "Where Do We Go Where Do We Go Now?" ja Proffer ehdotti häntä laulamaan kyseiset rivit. Sweet Child O' Minen musiikkivideossa yhtye treenaa Huntington Parkin Mendiola's Ballroomissa. Myös kaikkien yhtyeen jäsenten tyttöystävät nähdään videossa. MTV:tä ja radioasemia varten Sweet Child O' Minea lyhennettiin lähes kuudesta minuutista vain hieman yli neljään minuuttiin. Mainitussa versiossa osa Slashin kitarasoolosta oli leikattu pois. Kappaleesta julkaistiin myös kasettisingle. Yhdysvalloissa Sweet Childin singleversio oli sama kuin albumilla julkaistu, mutta Britanniassa kappaleesta julkaistiin singlenä editoitu versio. Guitar Worldin sadan parhaan kitarasoolon listalla Sweet Child O' Mine saavutti sijan 37. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla kappaleen sijoitus oli 198. Maaliskuussa 2005 Q-lehden sadan parhaan kitarakappaleen listalla Sweet Child O' Minen sijoitus oli kuudes. Vuonna 2004 Total Guitarin äänestyksessä Sweet Child O' Mine äänestettiin kaikkien aikojen riffiksi. Kappale pääsi myös Rolling Stonen 40 maailmaa muuttaneen kappaleen listalle ja VH1:n 80-luvun sadan parhaan kappaleen listalla Sweet Childin sijoitus oli seitsemäs. Kesäkuussa 2019 Acclaimed Music rankkasi Sweet Child O' Minen vuoden 1987 parhaaksi kappaleeksi ja kaikkien aikojen 76:ksi parhaaksi. Sheryl Crow levytti kappaleesta coverin Big Daddy-elokuvan soundtrackille. Kyseinen versio julkaistiin myös hänen kolmannen albuminsa Globe Sessionsin bonuskappaleena. Crow vastaanotti versiostaan parhaan naispuolisen rocklaulusuorituksen Grammyn. Cover oli Rick Rubinin ja Crown tuottama. Sen musiikkivideon ohjauksesta vastasi Stephane Sednaoui. Crow esitti Sweet Child O' Minen Woodstock '99 -festivaalilla.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Torstain terävä:Yksi Don Henleyn End of the Innocencen hiteistä

The Heart of the Matter on yhdysvaltalaisen rocksolistin, ensisijaisesti jäsenyydestään The Eaglesissä muistetun Don Henleyn kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä hänen vuonna 1989 ilmestyneeltä sooloalbumiltaan End of the Innocence. Henleyn, Mike Campbellin ja J. D. Southerin kirjoittama ja Henleyn, Campbellin ja Danny Kortchmarin tuottama kappale julkaistiin End of the Innocencen kolmantena singlenä alkuvuodesta 1990. Billboardin singlelistalla se nousi sijalle 21. ja Mainstream Rock Tracks-listan kakkossijalle alkuvuodesta 1990. Kappaleen lyhyempi radio edit skippaa tekstin kohdan  "I'm learning to live without you now, but I miss you baby" ja siirtyy suoraan kertosäkeeseen "I've Been Trying to Get Down to the Heart of the Matter." Vuonna 1994 Henley esitti kappaleen The Eaglesin reunion-konsertissa. Sen versio jäi pois Hell Freezes Over- albumilta, mutta pääsi mukaan konserttidvd:lle. Yhdysvaltalainen soulvokalisti India Arie versioi Heart of the Matterin vuonna 2006 ilmestyneelle kolmannelle albumilleen Testimony:Vol 1, Life & Relationship. Hänen versionsa on mukana Brothers and Sistersin toisessa episodissa sekä Sex and the Cityn vuoden 2008 elokuva-adaptaation teatteritrailerissa ja myös itse elokuvassa. Graham Greenen vuonna 1948 ilmestyneen novellin Heart of the Matter on arvioitu inspiroineen Henleytä kirjoittamaan kyseisen kappaleen. Vuonna 2010 suosittu kirjailija Emily Giffin julkaisi niin ikään Heart of the Matter -nimisen novellin, johon vastaavasti Henleyn kappaleen on uskottu vaikuttaneen. Näyttelijätär Megan Hilty levytti Heart of the Matterista coverin vuonna 2013 ilmestyneelle esikoisalbumilleen It Happens All the Time. Kanadalaissolisti Nikki Yanofsky levytti kappaleesta akustisen version vuoden 2010 dvd:lleen Live in Montreal. Marraskuussa 2003 Songfactsille antamassaan haastattelussa Tom Petty and the Heartbreakersin kitaristi ja keskeisin biisintekijä Mike Campbell kertoi kappaleen taustoista. Hän soitti kappaleesta tekemänsä kotidemon Henleylle, joka kirjoitti joitakin lyriikoita, joihin J D Souther mahdollisesti tarjosi apuaan. Henley muutti sävellajin äänelleen sopivaksi, jonka jälkeen demo luotiin uudestaan. Henley on maininnut olevansa tyytyväinen kappaleen lyriikoihin. Hän sai pitkän luomisprosessin jälkeen valmiiksi jotakin, mitä todella halusi laulaa.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Kuusamon hardrockylpeyden kolmas studioalbumi

Zero Nine:Headline

Ruotsissa lokakuussa 1983 nauhoitettu, siellä jo samaisena vuonna ja Suomessa seuraavana vuonna ilmestynyt Headline on kotimaisen hardrockin kiistattoman klassikkoyhtyeen, kuusamolaisen Zero Ninen kolmas studioalbumi. Ruotsissa Headlinen julkaisijana oli Tyfon Grammofon ja Suomessa Finnlevyn alamerkki Dig It. Tukholmassa Electra-studioilla lokakuussa 1983 nauhoitetun Headlinen tuotannosta vastasi yleisesti metalliskenen tuottajana kunnostautunut Börje "The Boss" Forsberg. Tyylillisesti Headline edusti Zero Ninen tuotannossa eräänlaista etsimisvaihetta.  Albumi sisältää sekä rivakampia heavy/hardrockpaloja että tyylitajuisia balladikappaleita. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin varsin tarttuvilla kertosäkeillä kuorrutetut Run to the Lights ja Walk Away, joista ensiksi mainittu sisältää musiikillisesti jopa hienoisia popvaikutteita. Mainitut kappaleet saavuttivat myös runsasta radiosoittoa Rockradiossa. Zero Ninen vuoden 1983 singlesaldoon lukeutuu lisäksi Headline-pitkäsoitolla julkaisematon ja niin ikään varsin laadukas ja tartuntapintaa omaava pikkulevy Much Too Young, jonka ärhäkkä b-puoli I Wanna Give You My Love on sitä vastoin mukana myös albumilla. Revittelevämpää biisimateriaalia Headlinella edustavat lisäksi albumin avauskappale, Kepa Salmirinteen erinomaisen laulusuorituksen kruunaama Magic Dream sekä nopeatempoinen Seven Days of Love. Myös Lyin' in the Dark edustaa suorastaan esimerkillistä hardrokkausta. Melodista oivaltavuutta on annosteltu erityisesti Headlinen kakkospuolen avausraidalle Queen of the Ocean Drive ja pitkäsoiton päättävät sen slovarituotannon huipentumat; Under the Sun ja eräänlaisesta albumin nimikappaleesta käyvä Hit the Headline. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna  Headline ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys, mutta Zero Ninen musiikillisen kehityksen väliraporttina kyseessä on joka tapauksessa varsin merkittävä albumi. Pitkäsoiton kaikkien kappaleiden sävellyksistä ja sovituksista vastasi koko Zero Nine, eli solisti Salmirinne, kitaristit Timo Käsmä ja Martti Mäntyniemi, basisti Esa Harju, rumpali Mikko Korpela ja kosketinsoittaja Matti Murtola. Teksteistä vastasivat yhtä kappaletta lukuun ottamatta Salmirinne, Mäntyniemi ja vastaava tuottaja Peto Niemelä. I Wanna Give You My Love edustaa tekstinsä osalta parivaljakon Kepa ja Kari Salmirinne yhteistyötä. Zero Ninen tuotannossa Headlinea seurannut yhtyeen pitkäsoitto, vuonna 1985 ilmestynyt ja Virgin-levy-yhtiön julkaisema White Lines tuli merkitsemään Zero Ninelle lopullista kaupallista läpimurtoa.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Tiistain tukeva:Ron Ashetonin The Stoogesin jälkeinen yhtye

The New Order oli Los Angelesista käsin operoinut, hard rockia ja protopunkia edustanut yhtye, joka toimi vuoden 1975 alusta seuraavan vuoden lokakuuhun. Vaikka yhtyeen elinkaari oli suhteellisen lyhyt, eikä se julkaissut virallista pitkäsoittoa, The New Order muistetaan etenkin kitaristi Ron Ashetonin The Stoogesin jälkeisenä yhtyeenä. Sen kokoonpanon täydensivät MC5:sta muistettu rumpali Dennis "Machine Gun" Thompson, basisti Jimmy Recca ja kosketinsoittaja Scott Thurston. Jonkin aikaa yhtye treenasi Ray Manzarekin omistamassa talossa hänen työskennellessään The Stoogesin solistin Iggy Popin kanssa. Kun The New Orderin originaali solisti Jeff Spry joutui jättämään yhtyeen, sen alkuperäinen rumpali K. J. Knight suositteli hänen tilalleen Dave Gilbertiä. Hän ja K. J. olivat kumpikin kuuluneet vuosina 1971-1972 The Amboy Dukesin jäsenistöön. Kosketinsoittaja Scott Thurstonin lähdettyä hänen paikkansa otti kakkoskitaristi Ray Gunn. Kyseistä Detroitin rockskenen veteraania oli yhtyeeseen suositellut Dennis Thompson. The New Orderin ensimmäisten demojen aikaan tuottajaksi kaavailtiin Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä ensisijaisesti muistettua Sandy Pearlmania. Mainittu suunnitelma ja yhteistyö Kim Fowleyn kanssa jäivät molemmat toteutumatta. The New Orderin lopetettua toimintansa Asheton ja Thompson muodostivat yhtyeen New Race Radio Birdmanin solistin Rob Youngerin sekä soolokitaristi Deniz Tekin ja basisti Warwick Gilbertin kanssa. Kyseinen yhtye vaikutti vuoden 1981 aikana. Se ei saanut valmiiksi studiomateriaalia, mutta yhtyeeltä julkaistiin jopa kolme livelevyä. Niistä kahden julkaisijana oli ensin Revenge Records ja uusintapainoksista vastasi Vivid Sound Corporation. Joitakin vuosia The New Orderista lähdettyään solisti Jeff Spry perusti kitaristiveljensä Joen kanssa uutta aaltoa edustaneen yhtyeen Felony. Se saavutti vuonna 1983 hitin kappaleellaan The Fanatic. Kyseinen biisi pääsi myös mukaan samaisena vuonna valmistuneen elokuvan Valley Girl soundtrackille. Kappaleesta Kaliforniassa kuvattu musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV:llä. Yhdeksäs maaliskuuta 1991 Jeff Spry päätyi itsemurhaan ampuen itsensä. The New Orderin lopetettua toimintansa syksyllä 1976 Dave Gilbert liittyi yhtyeeseen The Rockets, joka oli perustettu vuonna 1972 Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin raunioille. Vuosien 1977 ja 1983 välillä The Rockets levytti suurille levy-yhtiöille kuusi albumia. Dave Gilbert menehtyi syöpään vuonna 2001. The New Order nauhoitti demoja Los Angelesissa vuosina 1975 ja 1976. Ensiksi solistina oli Jeff Spry ja jälkimmäisellä demolla Dave Gilbert. Vuonna 1977 molemmat demot julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumina Neil Merryweatherin tuottamana. Julkaisijana oli Fun Records/Isadora ja jakelijana MCA Records. Vuonna 1987 albumi julkaistiin uudelleen bonuskappaleella ja uudella kansitaiteella varustettuna nimellä Declaration of War. Vuonna 1991 albumi ilmestyi uudelleen ja tällä kertaa cd-formaatissa. Vuonna 1989 Revenge Records julkaisi albumin Victim of Circumstance sekä vinyylinä että cd:nä. Se sisälsi kahdeksan aikaisemmin julkaisematonta treeninauhoitusta. Originaalin vinyyliversion a-puolen kappaleet esiteltiin cd:llä neljänä bonuskappaleena. Huhtikuussa 2008 japanilainen import-yhtiö Vivid Sound Corporation julkaisi cd-version uudelleen.  Sen otsikko ja biisilista vastaavat Victim of Circumstancea, mutta kansitaide on sama kuin originaalissa vuoden 1977 julkaisussa. Vivid Sound Corporation julkaisi uudelleen myös New Race-yhtyeen toisen ja kolmannen livealbumin.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Maanantain mainio:Musiikillista tyylinmuutosta merkinnyt Santanan albumi

Santana:Inner Secrets

Lokakuussa 1978 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Inner Secrets on Santanan kymmenes studioalbumi, joka tuli yhtyeen uralla merkitsemään siirtymistä latinalaisen musiikin, jazzin, rockin ja bluesin fuusiosta kohti albumi-orientoituneempaa rockilmaisua. Mainitusta syystä kyseinen albumi jakaa mielipiteitä Santanan diggareiden keskuudessa. Inner Secretsin kappaleista Stormy ja One Chain (Don't Make No Prison) muodostuivat singlemenestyksiksi. Hollannissa Well All Right ilmestyi singleformaatissa  ja se saavutti sijan 22. Kappaleista viimeksi mainittu on alun perin vuonna 1958 Heartbeat-singlen b-puolella ilmestynyt ja se edustaa Buddy Hollyn originaalituotantoa, Stormyn originaaliversiosta vuonna 1974 vastasi sekä albumilla Meeting of the Minds että singleformaatissa The Four Tops ja One Chain (Make No Prison) on Classics IV-yhtyeen top ten -menestys vuodelta 1968. Inner Secretsin ainoat singenä julkaisemattomat kappaleet ovat Dealer/Spanish Rose, jonka alkuosa on cover Traffic-yhtyeen vuonna 1967 ilmestyneellä esikoisalbumilla Dear Mr Fantasy alun perin julkaistusta kappaleesta sekä The Facts of Love. Singleformaatissa pitkäsoiton kappaleista julkaistiin viimeisenä tiukka hardrockrypistys Open Invitation. Norman Sheeffin käsialaa olevassa albumin kansikuvassa etukannessa nähdään Carlos Santanan lisäksi Chris Solberg, Pete Escovedo, Raul Rekow  ja Greg Walker ja takakannessa David Margen, Armando Peraza, Graham Lear ja Chris Rhyne.

Sunnuntain extra:The Vandellasin huippusuosion palauttanut single

I'm Ready for Love on Motownin talliin lukeutuneen tyttöyhtyeen Martha & The Vandellasin kuudes lokakuuta 1966 ilmestynyt single. Mainitulla kappaleella yhtye saavutti suurimman hittinsä sitten edellisenä vuonna singlelistalla kahdeksannen sijan tavoittaneen Nowhere to Runin. I'm Ready for Love, jonka tekstissä kappaleen kertojaminä kaipasi rakkautta tunteidensa kohteelta jäi ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi muodostuen näin ollen niin ikään top ten- menestykseksi. Billboardin R&B-listalla kappaleen sijoitus oli vielä parempi, sillä se saavutti kakkossijan. I'm Ready for Love oli totuttuun tapaan kolmikon Holland-Dozier-Holland tuottama ja kirjoittama ja tyylillisesti se muistutti jossakin määrin The Supremesin niin ikään vuonna 1966 ilmestynyttä suurhittiä You Can't Hurry Love. The Vandellasin lisäksi niin ikään Motownin keskeisiin lauluhtyeisiin lukeutunut The Temptations julkaisi I'm Ready for Lovesta oman levytyksensä. Se ilmestyi yhtyeen vuonna 1967 julkaistulla albumilla In a Mellow Mood. The Vandellasin versio ilmestyi ensimmäisenä virallisena julkaisuna yhtyeen vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla Watchout!, tosin albumin ensimmäinen single oli itse asiassa emotionaalinen balladi What Am I Going to Do without Your Love. I'm Ready for Loven saavuttama menestys palautti The Vandellasin suosion valtavirran yleisön keskuudessa nousemalla top teniin. Myös brittien singlelistalla kappale saavutti sijan 22. I'm Ready for Lovessa Vandellasit laulavat harmonioita toisen tyttöyhtyeen The Andantesin kanssa. Viimeksi mainittu yhtye laulaa kappaleen korkeissa osissa Vandellasien vastatessa matalammista. Vastaavaa käytäntöä hyödynnettiiin myös The Four Topsin tekemillä levytyksillä.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Lauantain pitkä:Queenin 80-luvun onnistunut avaus

Queen:The Game

Kesäkuun lopussa 1980 Britanniassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Elektran julkaisemana ilmestynyt The Game on Queenin kahdeksas studioalbumi, joka eroaa soundillisesti voimakkaasti edeltäjästään, vuonna 1978 ilmestyneestä albumista Jazz. The Gamella hyödynnettiin Queenin pitkäsoitoista ensimmäisenä syntetisaattoria. Pitkäsoiton kappaleista Crazy Little Thing Called Love, Sail Away Sweet Sister, Coming Soon ja Save Me nauhoitettin kesä-heinäkuussa. Loput pitkäsoiton kappaleista äänitettiin helmi- ja toukokuun 1980 välillä. The Gamesta muodostui sekä myynti- että arvostelumenestys. Albumi nousi Billboardin listan kärkeen ja sitä muodostui Queenin suurin menestyslevy Yhdysvalloissa. Siellä The Gamea on myyty neljä miljoonaa kappaletta. Basson dominoima Another One Bites the Dust ja rockabillyvaikutteinen Crazy Little Thing Called Love nousivat kumpikin Billboardin singlelistan kärkeen. Toukokuussa 2003 The Gamesta julkaistiin 5.1 surround -soundia hyödyntävä uusintapainos. Kappaleessa Coming Soon käytetään vaihtoehtoista pohjaraitaa, sillä lopullisia masternauhoja ei löydetty, kun albumia miksattiin 5.1:een. Freddie Mercuryn kirjoittama Play the Game nousi singleformaatissa Britanniassa sijalle 14. Konserteissaan Queen esitti kappaletta vuosien 1980 ja 1982 välillä. Brian Mayn käsialaa oleva Dragon Attack oli keikkasuosikki vuosien 1980 ja 1985 välillä. Kappale julkaistiin Another One Bites the Dust-singlen b-puolella ja se kuuluu myös yhtyeen nykyiseen keikkaohjelmistoon Adam Lambertin vokalisoimana. John Deaconin käsialaa oleva Another One Bites the Dust on seitsemän miljoonan kappaleen myynnillään Queenin menestynein single. Britanniassa se nousi seitsemänneksi ja kappaletta soitettiin livenä vuoteen 1986 saakka. Singleformaatissa kappale julkaistiin Michael Jacksonin kehotuksesta. Kappaleen menestyksen myötä Queenin The Gamea seurannut albumi Hot Space oli selkeästi discovaikutteisempi. Niin ikään Deaconin käsialaa oleva Need Your Love Tonight julkaistiin singlenä marraskuussa 1980. Yhdysvalloissa kappale saavutti sijan 44. ja sitä soitettiin The Gamen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Mercuryn käsialaa oleva Crazy Little Thing Called Love, jossa hän soitti myös keikoilla harvinaislaatuisesti kitaraa, nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa kuukauden ajaksi listakärkeen. Kappale oli ykkösenä myös Australiassa, Kanadassa, Meksikossa ja Alankomaissa. Another One Bites the Dust ja Crazy Little Thing Called Love ovat Queenin ainoat Yhdysvalloissa listakärkeen nousseet singlet. The Gamen kakkospuolen avaava Rock It Prime Jive) on Roger Taylorin kirjoittama ja myös hänen laulamansa Mercuryn vokalisoimaa introa lukuun ottamatta. Livenä kappaletta esitettiin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Japanissa The Game ja Hot Space-kiertueilla. Don't Try Suicide on Mercuryn kolmas The Gamelle kirjoittama raita. Sitä ei milloinkaan esitetty konserteissa, mutta kappale julkaistiin Yhdysvalloissa Another One Bites the Dust -singlen b-puolella. Sail Away Sweet Sister (to the Sister I Never Had) on Mayn kirjoittama ja hän on kappaleessa lisäksi leadvokalistina Mercuryn laulamaa bridgeä lukuun ottamatta. Queen ei esittänyt kappaletta livenä, mutta Guns N' Roses on soittanut sitä coverina. Sail Away Sweet Sister on päässyt mukaan kokoelma-albumeille Deep Cuts Volume 2 (1977-1982) ja Queen Forever. Taylorin kirjoittamassa Coming Soonissa hän ja Mercury jakavat lauluosuudet. Mainittu kappale syntyi Jazz-albumin nauhoituksissa. Mayn kirjoittama Save Me oli tribuutti ystävälle, jonka avioliitto oli juuri päättynyt. Kitaroiden lisäksi May soittaa kappaleessa pianoa ja syntetisaattoria. Save Metä soitettiin konserteissa vuosien 1979 ja 1982 välillä. Liveversiossaan kappale sisältää ylimääräisen, levytysversiosta puuttuvan piano-osuuden. Brittien singlelistalla Save Me saavutti yhdennentoista sijan. Tuoreeltaan The Game arvioitiin myönteisesti Record Mirrorissa ja Rolling Stonessa. American Music Awardseissa Another One Bites the Dust vastaanotti suosikkipop/rocksinglen palkinnon. AllMusicin Stephen Thomas Erlewine nimesi The Gamen Queenin parhaiden albumien joukkoon ja myöhemmin All Music mainitsi The Gamen Queenin 80-luvun laadukkaimmaksi albumiksi.

torstai 16. heinäkuuta 2020

Perjantain pohjat:Erään kaikkien aikojen rumpalin kattava kokoelma-albumi

Stewart Copeland:The Stewart Copeland Anthology

Elokuussa 2007 Kochin julkaisemana ilmestynyt The Stewart Copeland Anthology on vuonna 1994 julkaistun Stingin Fields of Gold - The Best of Sting 1984-1994 -kokoelma-albumin jälkeen järjestyksessään toinen The Policen jäsenen soolotuotannosta koostuva kokoelmalevy. 21 kappaletta sisältävä ja kokonaiskestoltaan lähemmäs 70-minuuttinen The Stewart Copeland Anthology on varsin kattava katsaus Copelandin soolotuotantoon. Se koostuu suurimmaksi osaksi elokuvamusiikista. Lisäksi mukana on kolme Copelandin sooloalbumeilta singleformaatissa julkaistua kappaletta. Too Kool to Calypso on albumilta Klark Kent:Music Madness from the Kinetic Kid, Don't Box Me on pitkäsoitolta Rumble Fish ja Koteya albumilta The Rhythmathist. Lisäksi mukana on liveversio kappaleesta The Eaualist, joka julkaistiin alun perin singleformaatissa albumilta The Equalist & Other Cliff Hangers. The Stewart Copeland Anthology sisältää myös kaksi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta; Martina Topley-Birdin leadvokalisoima Look Up sekä Slither.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Torstain terävä:Ari Taskisen progeinta tuotantoa

Threshold:Paradise Now

Vuonna 1981 Johannan julkaisemana ilmestynyt Paradise Now on Ari Taskisen luotsaaman ja progressiivista rockia edustaneen Threshold-yhtyeen ainoaksi jäänyt albumi. Prophet-5:stä, Oberheimista, mellotronista, pianosta ja 12-kielisestä kitarasta vastanneen Taskisen lisäksi yhtyeen peruskokoonpanoa albumilla edusti ainoastaan rummuista ja vokalisoinnista huolehtinut Vando Suvanto. Lisäksi teemallisen kokonaisuuden muodostaneen Paradise Now -albumin työstämiseen osallistuivat bänditoverit Pelle Miljoonan useammasta yhtyeestä, eli kitaristit Rubberduck Jones ja Stefan Piesnack, heistä jälkimmäinen levynkansitiedoissa tosin nimellä  Stefan Jones, mellotronia soittanut Esa Kotilainen, pianosta vastannut Se-yhtyeen johtohahmo Jari "Yari" Knuutinen, saksofonisti Jone Takamäki sekä päätöskappaleessa Aloha vokalisoinut ja myös progeyhtye Scapa Flown solistina ja huilistina muistettu Pia-Maria Noponen. Paradise Nown avaava kuusi ja puoliminuuttinen instrumentaalikollaasi Moon muistuttaa tyylillisesti Pink Floydia ja sitä seuraavalla raidalla They Call Me Crazy Floydilta omitut elementit lienevät vielä ilmeisempiä. Vain hieman yli kaksiminuuttinen Real Me on albumin ainoa täysin akustista tuotantoa edustava kappale, joka tuo miellyttävällä tavalla mieleen Jethro Tullin. Sanatonta vokalisointia ja upeaa melodisuutta tarjoava Memories kallistuu niin ikään vaivattomasti progressiiviseen rockiin Sunin laulumelodian muistuttaessa myönteisesti erästä kotimaista progesuuruutta. After the Hospital yltyy seesteisen alkunsa jälkeen voimakkaaseen väliosaan, jossa sairaalavierailun seuraukset eivät jää epäselviksi. Desert on tyylitajuinen tunnelmapala kolmiosaisen Light of Silencen edustaessa albumin teoksia. Korkeassa rekisterissä vokalisoiva Empty Like Space julkaistiin singleformaatissa ja albumin vuonna 2010 ilmestyneen cd-uudelleenjulkaisun bonuskappaleina olivat Thresholdin suomenkielisen singlen Tunnen atomipommin sisälläni/Muukalainen molemmat biisit. Vaikka Paradise Nowsta ei muodostunut klassikkoalbumia, kyseessä on eräs kotimaisen progressiivisen rockin keskeisistä, vähemmän tunnetuista albumeista. Vuonna 1981 Threshold esiintyi Pelle Miljoona Oy:n ja Problemsin tavoin Pelle Miljoonan Kesäsirkuksessa.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Keskeisen countryartistin läpimurtoalbumi

Linda Ronstadt:Heart Like A Wheel

Marraskuussa 1974 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Heart Like A Wheel on Linda Ronstadtin viides sooloalbumi, joka artistin pitkäsoitoista ensimmäisenä nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja vastaanotti Grammyn. Heart Like A Wheeliä pidetään myös Ronstadtin tuotannon läpimurtolevynä. Alkuvuodesta 1975 pitkäsoitto pysytteli kuukauden ajan countrylistan ykkösenä. Vaikka levy-yhtiö oli haluton julkaisemaan kappaletta You're No Good albumin ensimmäisenä singlenä, kyseinen pikkulevy nousi Billboardin listan ykköseksi. Coverversio The Everly Brothersin When Will I Be Lovedista oli kahden viikon ajan kakkossijalla kesäkuussa 1975. Listakärkeen kappale nousi Cash Boxin popsinglelistalla ja countrysinglelistalla. Cover Buddy Holly & The Cricketsin balladista It Doesn't Matter Anymore näyttäytyi pop, Adult Contemporary ja countrylistoilla. Stephen Holdenin vuonna 1975 albumista Rolling Stoneen laatimassa arviossa sen nimikappaletta kuvattiin kirjoittamisen ja sovittamisen mestariteoksena. Kehuja saivat osakseen kappalevalinnat ja tuotanto. Cover Hank Williamsin kappaleesta I Can't Help It (If I'm Still in Love with You) nousi kakkossijalle countrylistalla ja itse Heart Like A Wheel -pitkäsoitto pysytteli Billboardin albumilistalla 51 viikon ajan. Myöhäisemmissä albumista laadituissa arvioissa AllMusicin Thomas Erlewine kuvasi Heart Like A Wheeliä 70-luvun valtavirran popin/rockin merkkiteoksena. Vuonna 1976 Ronstadt sai albumista neljä Grammy-ehdokkuutta. Hän voitti parhaan  countrynaislaulusuorituksen Grammyn kappaleesta I Can't Help It If I'm Still in Love with You. Ronstadt oli myös ehdolla vuoden albumin ja parhaan popnaislaulusuorituksen Grammyjen vastaanottajaksi. Heart Like a Wheelin tuotannosta vastannut Peter Asher oli ehdolla vuoden tuottajan Grammyn saajaksi. Vuonna 2006 CMT rankkasi Heart Like a Wheelin sijalle 34. 40 kaikkien aikojen parhaan countryalbumin listalllaan.  Vuonna 2013 Heart Like a Wheel valittiin kansalliseen ääniterekisteriin. Albumin cd-uudelleenjulkaisut ovat vuosilta 2009 ja 2017.

Tiistain tukeva:Ramonesin pitkäaikaisin rumpali ja muutakin

15. heinäkuuta 1952 syntynyt Marc Steven Bell, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Marky Ramone, on yhdysvaltalainen muusikko, joka vaikutti punkrockyhtye The Ramonesin rumpalina toukokuusta 1978 helmikuuhun 1983 ja elokuusta 1987 elokuuhun 1996. Hänen muihin merkittäviin yhtyeisiinsä ovat lukeutuneet Dust, Ectus, Richard Hell & The Voivoids sekä The Misfits. Vuonna 2015 Marky julkaisi elämäkertansa Punk Rock Blitzkrieg:My Life as a Ramone. Marky asuu Brooklyn Heightsissa vaimonsa Marion Flynnin kanssa. Isänsä puolelta hän on hollantilaista ja äitinsä puolelta ranskalaista ja saksalaista sukujuurta. Bell aloitti rumpujen soiton vuonna 1971 hardrockyhtyeessä Dust, jonka kokoonpanoon kuuluivat lisäksi basisti Kenny Aaronson ja kitaristi Richie Wise. Yhtyeen tuottajana vaikutti Kenny Kerner. Bell levytti Dustin kanssa kaksi albumia ennen punkskeneen siirtymistään. Loppuvuodesta 1972 New York Dollsin originaalirumpali Billy Murcian kuoltua Bell oli valituksi tulleen Jerry Nolanin lisäksi ainoa todellinen vaihtoehto Dollsien uudeksi rumpaliksi.Marc soitti kuitenkin liian nyanssikkaasti Jerryn ainoastaan pitäessä rytmin kasassa ja tullessa valituksi. Vuonna 1973 Marky oli mukana Estus-yhtyeen nimikkoalbumilla, jonka tuotannosta vastasi ennen muuta Rolling Stonesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut Andrew Loog Oldham. Yhtyeeseen kuuluivat lisäksi Harry Rumpf sekä Tom ja John Nicholas. 70-luvun puolivälissä Bell liittyi Richard Hell & The Voivoidsiiin ja oli mukana yhtyeen esikoisalbumilla Blank Generation. Toukokuussa 1978 Tommy Ramone pyysi Belliä liittymään Ramonesiin. Tämä hyväksyi tarjouksen ja otti käyttöön taiteilijanimen Marky Ramone. Markyn ensimmäinen pesti Ramonesin rumpalina kesti viiden vuoden ja albumin ajan. Lisäksi hän oli mukana elokuvassa Rock N' Roll High School. Helmikuussa 1983 Marky sai lähteä Ramonesista alkoholiongelmansa vuoksi. Hänen paikkansa yhtyeessä otti Richie Ramone. Marky palasi yhtyeeseen raitistuneena elokuussa 1987, oli mukana Ramonesissa vielä kymmenenellä albumilla ja soitti 1700 keikkaa ennen kuin yhtye lopetti toimintansa elokuussa 1996. Vielä samaisena vuonna Marky perusti Dee Dee Ramonen kanssa yhtyeen Ramainz, jonka kanssa hän esitti Ramonesin tuotantoa. Vuonna 200 Marky osallistui Joey Ramonen sooloalbumin Don't Worry About Me levytykseen. Talk show-isäntä Joe Franklinille Joey kertoi Markyn olevan suosikkirumpalinsa The Whon Keith Moonin ohella. Vuosina 1997 ja 1999 Marky levytti albumit yhtyeensä Marky Ramone & The Intrudersin kanssa. Vuonna 2001 U2:n Bono lahjoitti MTV:llä Markille palkinnon hänen elämäntyöstään. Syyskuussa 2004 Marky julkaisi Image Entertainmentillä Ramones-dvd:n Ramones:Raw, joka sisälsi materiaalia yhtyeen kiertueilta ympäri maailmaa sekä muuta harvinaista vintage-aineistoa. Ramones:Raw on ainoa kultaa myynyt Ramones-dvd ja toinen kahdesta kultaa saavuttaneesta Ramones-julkaisusta. Kultamyyntiin on lisäksi yltänyt vuonna 1988 ilmestynyt tuplakokoelma Ramones Mania. Ramones:Raw on korkeimman listasijoituksen saavuttanut Ramonesin julkaisu. Huhtikuussa 2008 Marky oli mukana kanadalaisen punkrockyhtyeen Teenage Headin albumilla Teenage Head with Marky Ramone. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin samaisen vuoden kesäkuussa. Syyskuussa 2013 Ramone oli mukana festivaalilla Rock in Rio. Vuodesta 2005 lähtien hän on juontanut Sirius XM:llä showta Punk Rock Blitzkrieg.

Maanantain mainio:Kissin vuoden 1984 suurmenestysalbumi

Kiss:Animalize

13. syyskuuta 1984 Yhdysvalloissa Mercury Recordsin, Euroopassa Vertigon ja Japanissa Casablancan julkaisemana ilmestynyt Animalize on Kissin 12. studioalbumi. Kyseessä on ainoa yhtyeen pitkäsoitoista, jolla soolokitaristina vaikutti Mark St. John, eli Mark Norton, joka vuoden 1984 huhtikuussa oli ottanut yhtyeessä ennen häntä kitaroineen Vinnie Vincentin paikan. Animalizen ilmestymisen aikoihin Gene Simmons keskittyi näyttelijänuraansa. Niinpä Kissin toinen johtohahmoista, eli Paul Stanley oli ensisijaisesti vastuussa albumin tuotannosta ja musiikillisesta suunnasta. Mark St. John mainitsi hyödyntäneensä Animalizen nauhoituksissa Rockman-vahvistinta, jotta hardrockyhtye Bostonia muistuttava soundi saataisiin eliminoiduksi nauhoituksista.Mark St. John joutui jättämään Kissin sairastumisensa vuoksi vuoden 1984 marraskuussa. Samalla hänestä tuli yhtyeen kolmas soolokitaristi, joka oli lähtenyt Kissistä kahden vuoden aikana. Kun Paul Stanleyltä tiedusteltiin Animalize-nimen merkitystä, hän mainitsi, että ihmisistä oli enenevässä määrin tulossa tietokoneiden kaltaisia ja musiikin tekeminen nappeja painamalla ei ollut miellyttävää. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Kissin suosio oli alkanut jälleen osoittaa nousemisen merkkejä vuonna 1983 ilmestyneen albumin Lick It Up myötä ja Animalize jatkoi mainittua trendiä. Albumi saavutti nimittäin platinalevyn jo ilmestymisvuotensa joulukuussa. Kriitikot ja Kissin  pitkäaikaiset diggarit eivät silti pitäneet siitä glam metal-tyylistä, jota Animalize enenevässä määrin edusti. Simmons ajautui konfliktiin muiden yhtyeen jäsenten kanssa, sillä hän ei tuona aikana ollut erityisen sitoutunut Kissiin. Simmonsin lukuisiin yhtyeen ulkopuolisiin projekteihin lukeutuivat yksi pääosista elokuvassa Runaway sekä  Black N' Bluen kaltaisten yhtyeiden managerointi. Mainitun yhtyeen Tommy Thayerista tuli myöhemmin Kissin kitaristi. Animalizen suurimmaksi hittikappaleeksi muodostui Heaven's on Fire, joka yhtenä harvoista yhtyeen 80-luvun kappaleista säilytti asemansa keikkasetissä vielä myöhemminkin. Mainitun kappaleen musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV:llä ja jäi Mark St. Johnin ainoaksi Kissin kanssa. Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla Heaven's on Fire saavutti yhdennentoista sijan ja Billboardin Hot 100 -listalla sijan 49. Liveversio kyseisestä, Paul Stanleyn ja Desmond Childin käsialaa olleesta kappaleesta nauhoitettiin Cobo Hallissa kahdeksas joulukuuta 1984 osana Kissin Animalize Live Uncencored-videota. Myöhemmin mainittu versio pääsi myös mukaan albumille Hear N' Aid. Talk to Men ja New York Grooven lisäksi kyseessä on yksi niistä kolmesta livebiisistä, jotka Kiss on virallisesti julkaissut Eric Carr rumpalinaan. Toisena singlenä Animalizelta julkaistiin Stanleyn ja Plasmaticsin ex-basistin Jean Beauvoirin käsialaa ollut Thrills in the Night, jonka liveyleisön edessä kuvattu musiikkivideo oli ensimmäinen, jonka työstämiseen Mark St. Johnin paikan yhtyeessä ottanut Bruce Kulick osallistui. Guitar World listasi Animalizen 50 ikonisen, vuoden 1984 määritelleen albumin joukkoon.

Sunnuntain extra:Keskeisen uuden aallon edustajan kolmas pitkäsoitto

Ian Dury & The Blockheads:Laughter

28. marraskuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt Laughter on Ian Dury & The Blockheadsin kolmas studioalbumi. Samalla se oli Duryn viimeinen The Blockheadsin kanssa työstämä pitkäsoitto ennen vuonna 1998 ilmestynyttä albumia Mr Love Pants. Vuonna 1991 oli tosin ilmestynyt livelevy Warts n' Audience. The Blockheads oli kokenut merkittävän miehistönvaihdoksen edellisen albuminsa Do It Yourself jälkeen. Ensisijaisesti koskettimia soittanut ja myös biisintekoon osallistunut Chaz Jankel oli jättänyt yhtyeen ennen stressaavaa kiertuetta. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Dr. Feelgoodissa kitaroinut ja paremmin nimellä Wilko Johnson tunnettu John Wilkinson. Hän oli jo päättänyt jättää musiikkibisneksen, mutta sai vanhoilta pubrockympyröistä tutuilta ystäviltään, eli Davey Paynelta ja Duryltä pyynnön liittyä The Blockheadsiin. Yhtyeen uuden lineupin ensimmäinen levytys oli ennen Laughter-pitkäsoittoa ilmestynyt ja brittilistalla sijalle 22. yltänyt single Be Straight. Treenit albumia varten käynnistyivät alkuvuodesta 1980 Milner Soundilla Fulhamissa kosketinsoittaja Mick Gallagherin palattua The Clashin kanssa Yhdysvaltain- kiertueelta. Useista ongelmista kärsinyt Dury huolehti treeneistä, joissa syntyivät pohjat uudelle albumille. Hän toi Johnsonin mukaan yhtyeeseen informoimatta  bändin muita jäseniä kyseisestä seikasta. Albumia edelsi vielä singleformaatissa ilmestynyt pitkäsoiton avauskappale Suepersman's Big Sister, jonka otsikko oli tarkoituksellisesti kirjoitettu väärin pyrkimyksenä välttää copyprightongelmat DC Comicsin kanssa. Seiskatuumaisen kakkosbiisinä oli Laughter-pitkäsoitolla julkaisematon You'll See Glimpses ja 12-tuumaisella toisena kappaleena  albumin päätösraita Fucking Ada. Laughter-albumi sai kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton, eikä pitkäsoitto ollut myyntimenestys. Sitä vastoin albumin tiimoilta tehty kiertue Soft as Baby's Bottom oli loppuunmyyty. Stiffin ja Duryn välinen sopimus purettiin ja hän solmi lyhytaikaisen soolodiilin Polydor Recordsin kanssa. Edsel julkaisi myöhemmin Laughterista tuplacd-version. Perusalbumin jälkeen sen ensimmäisen cd:n bonuksina oli kolme singlekappaletta ja kakkoslevyllä albumin kappaleiden outtakeseja sekä The Blockheadsin demoinstrumentaalikappaleita yhteensä 16 biisin verran.

Lauantain pitkä:Keskeisesti Chicaco Bluesin kehitykseen vaikuttanut biisintekijä, artisti ja tuottaja

Ensimmäinen heinäkuuta 1915 syntynyt ja 29. tammikuuta 1992 edesmennyt William James Dixon oli yhdysvaltalainen bluesmuusikko, solisti, lauluntekijä, sovittaja ja levytuottaja. Hän tuli tunnetuksi sekä pystybasistina että kitaristina ja erottuvana solistina, mutta ennen muuta eräänä aikakautensa keskeisimmistä lauluntekijöistä. Dixon oli Muddy Watersin jälkeen keskeisin toisen maailmansodan jälkeisen Chicago-bluesin muovaajista. Dixonin kappaleita ovat levyttäneet lukuisat eri musiikkigenrejä edustaneet muusikot, samoin useat yhtyeet, joiden jäsenistöön Dixon on itse kuulunut. Hänen kuuluisimmista sävellyksistään mainittakoon pikaisesti Hoochie Koochie Man, I Just Wanna Make Love to You, Little Red Rooster, My Babe, Spoonful ja You Can't Judge a Book by the Cover. Mainitut kappaleet kirjoitettiin Chess Recordsin huippuaikoina vuosien 1950 ja 1965 välillä ja niitä esittivät Muddy Waters, Howlin Wolf, Little Walter ja Bo Diddley. Mainituilla kappaleilla oli keskeinen vaikutuksensa kokonaiseen muusikoiden sukupolveen. Dixonia voi pitää merkittävänä linkkinä bluesin ja rock n' rollin välillä. 50-luvun lopussa hän työskenteli Chuck Berryn ja Bo Diddleyn kanssa. Useat rockartistit ja -yhtyeet ovat levyttäneet Dixonin säveltämiä kappaleita. Jeff Beck, Canned Heat, The Doors, Led Zeppelin, Cream, The Rolling Stones ja Steppenwolf ovat kaikki sisällyttäneet esikoisalbumilleen ainakin yhden Dixonin käsialaa olevan kappaleen.  Dixon vastaanotti Grammy-palkinnon ja pääsi Blues Hall of Fameen, Rock and Roll Hall of Fameen ja laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Dixon syntyi Vicksburgissa, Mississippissä yhtenä neljästätoista lapsesta. Hän lauloi ensi kerran neljävuotiaana Springfield Baptisti-kirkossa. Seitsemänvuotiaana Dixonista tuli kokoonpanossaan pianisti Little Brother Montgomeryn sisältävän yhtyeen diggari.  Bluesmusiikkiin hän tutustui teini-iässä palvellessaan vankilafarmeilla Mississippissä. Gospelkvintettiä The Union Jubilee Singers johtanut paikallinen puuseppä Theo Phelps opetti Dixonia laulamaan harmoniassa. Dixon lauloi mainitussa kvintetissä bassoa. Yhtye esiintyi säännöllisesti vicksburgilaisella radioasemalla WQC:llä. Dixon alkoi hyödyntää runojaan kappaleissaan ja lisäksi myi niistä joitakin paikallisille yhtyeille. Vuonna 1936 Dixon muutti Mississippistä Chicagoon. Siellä hän esiintyi useissa lauluyhtyeissä, mutta vakavasti musiikkiuralle Dixonia suositteli Leonard Caston, joka oli tullut tutuksi Dixonin Chicagossa aikaisemmin harjoittaman nyrkkeilyuran myötä. Caston rakensi Dixonille hänen ensimmäisen bassonsa. Koska Dixonin ääniala oli basso, myös mainittu instrumentti tuli nopeasti tutuksi. Dixon oppi myös soittamaan kitaraa. Vuonna 1939 Dixon oli perustajajäsenenä yhtyeessä The Five Breezes, johon kuuluivat lisäksi Caston, Joe Bell, Gene Gilmore ja Willie Hawthorne.  Tyylissään yhtye yhdisti jazzia, bluesia ja lauluharmonioita ensisijaisena esikuvanaan yhtye The Ink Spots. Toisen maailmansodan aikaan Dixon kieltäytyi osallistumasta sotaan, sillä hän ei suostunut taistelemaan maalle, jossa rasismi ja rasistiset lait olivat läsnä. Niinpä Dixon joutui kymmenenksi kuukaudeksi vankilaan. Sodan jälkeen Dixon muodosti yhtyeen The Four Jumps of Jive. Musiikillinen yhteistyö Caston kanssa jatkui Columbia Recordsille levyttäneessä The Big Three Triossa. Dixon solmi sopimuksen Chess Recordsin kanssa levyttävänä artistina, mutta hänen esiintymisensä vähenivät. Vuoteen 1951 mennessä hän työskenteli Chessillä täysipainoisesti tuottajana, kykyjenetsijänä, sessiomuusikkona ja lauluntekijänä. Tuottajan tehtävissä Dixon oli myös Chessin alamerkillä Checker Recordsilla. Chessillä Dixon työskenteli vuodesta 1948 60-luvun alkuun saakka. Loppuvuodesta 1956 vuoden 1959 alkuun Dixon työskenteli vastaavalla kapasiteetillä myös Cobra Recordsille, jolle hän tuotti Otis Rushin, Magic Samin ja Buddy Guyn varhaisia singlejä. Myöhemmin Dixon levytti Bluesville Recordsille. 60-luvun loppupuolelta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin Dixon pyöritti omaa levy-yhtiötään Yambo Recordsia ja sen kahta alamerkkiä Supremea ja Spoonfulia. Dixonin vuonna 1971 ilmestynyt albumi Peace? oli Yambo Recordsin julkaisema ja samainen levy-yhtiö julkaisi lisäksi singlejä esimerkiksi McKingley Mitcheliltä ja Lucky Petersonilta. Dixon on tunnustettu erääksi Chicago Bluesin kehitykseen keskeisesti vaikuttaneista hahmoista. Hän on työskennellyt esimerkiksi Chuck Berryn, Muddy Watersin, Howlin Wolfin, Otis Rushin, Bo Diddleyn, Joe Louis Walkerin, Little Walterin, Sonny Boy Williamsonin, Koko Taylorin, Little Miltonin, Eddie Boydin, Jimmy Witherspoonin, Lowell Fulsonin, Memphis Slimin ja Jimmy Rodgersin kanssa. Joulukuussa 1964 Rolling Stones nousi brittien singlelistan kärkeen näkemyksellään Dixonin kappaleesta Little Red Rooster. Samaisena vuonna ilmestyneelle esikoisalbumilleen yhtye versioi Dixonin repertuaarista I Just Want to Make Love to Youn. Viimeisinä vuosinaan Dixon perusti bluesin perintöä vaalineen ja bluesmuusikoiden copyrighteista ja rojalteista huolehtineen Blues Heaven -säätiön. Dixon ja Muddy Waters olivat pettyneitä Chessin julkaisuyhtiön Arc Musicin maksamiin vähäisiin rojalteihin ja vuonna 1977 he haastoivat Arcin oikeuteen ja perustivat vastaanottamillaan tuloilla oman julkaisuyhtiönsä Hoochie Coochie Musicin. 70- ja 80-lukujen aikana  Dixonin terveys heikkeni ensisijaisesti pitkäaikaisen diabeteksen vuoksi. Vuonna 1980 hän pääsi Blues Hall of Fameen Blues-säätiön virkaanastujaisseremoniassa. Vuonna 1989 Dixon vastaanotti Grammyn albumistaan Hidden Charms. Dixon menehtyi sydänkohtaukseen Burbankissa, Kaliforniassa 29. tammikuuta 1992 ja hänet haudattiin Burr Oakin hautausmaalle Illinoisiin. Dixonin leski Marie Dixon huolehti tuosta eteenpäin Blues Heaven-säätiöstä ja siirsi sen päämajan Chess Recordsille. Vuonna 1994 Dixon pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen varhaisten rockia edeltäneiden vaikutteiden sarjassa. 28. huhtikuuta 2013 Dixon ja hänen pojanpoikansa Alex Dixon pääsivät Chicago  Blues Hall of Fameen. Vuonna 2008 valmistuneessa ja Chess Recordsin varhaisesta historiasta kertoneessa elokuvassa Cadillac Records Willie Dixonin roolin näytteli Cedric The Entertainer.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Perjantain pohjat:Suzanne Vegan vuoden 1987 suurhitti

Luka on Suzanne Vegan kirjoittama ja levyttämä kappale, joka ilmestyi singleformaatissa A&M:n julkaisemana Yhdysvalloissa huhtikuussa ja Britanniassa toukokuussa 1987. Se julkaistiin lisäksi artistin kakkosalbumilla Solitude Standing. Billboardin listalla Luka nousi kolmanneksi ja kappale on säilynyt Vegan suurimpana singlemenestyksenä Yhdysvalloissa. Maailmanlaajuisesti Luka kohosi Puolassa listakärkeen ja Ruotsissa kakkossijalle. Kymmenen suosituimman joukkoon Luka nousi Itävallassa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa ja Etelä-Afrikassa. Taustalaulajana kappaleessa vokalisoi Shawn Colvin. Vuoden 1988 Grammy Awardseissa Vega oli ehdolla vuoden kappaleen ja parhaan naispuolisen poplauluesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Vega nauhoitti Lukasta myös espanjankielisen version, joka ilmestyi mainitun singlen b-puolella. Kappaleen lyriikka käsittelee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vuonna 1987 ilmestyneessä ruotsalaisessa tv-speciaalissa Vega kertoi, mistä oli saanut inspiraation Lukaan. Joitakin vuosia aikaisemmin hän oli nähnyt talonsa edustalla leikkivän lapsjoukon. Yks lapsista vaikutti erottuvan muista ja hänen nimensä oli Luka. Vega muisti hänen nimensä ja kasvonsa, mutta ei tiennyt hänestä paljoakaan. Luka vaikutti kuitenkin ikään kuin  muista leikkivistä lapsista erotetulta. Vega rakensi Luka-kappaleen tekstin mainitun henkilön hahmoon. Kappaleessa Luka on hyväksikäytetty lapsi. Todellisessa elämässä Vega uskoi hänen olleen ainoastaan erilainen. Joulukuussa 2000 videodokumentissa Top 2000 gogo Vega kertoi kappaleen merkityksestä. Hän mainitsi halunneensa kirjoittaa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Vegan täytyi miettiä, kuinka kirjoittaa aiheesta, josta kukaan ei puhu. Kappaleeesta työstetty musiikkivideo oli Michael Pattersonin ja Candice Reckingen ohjaama ja se kuvattiin kolmen päivän aikana New Yorkissa. Lukan osan esitti näyttelijä Jason Cerbone. Hänet ohjaajat valitsivat yli 90 koe-esiintymiseen saapuneen kokelaan joukosta.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaisen lauluyhtyeen perustajajäsen

11. heinäkuuta 1950 syntynyt ja kahdeksas kesäkuuta 2020 edesmennyt Patricia Eva "Bonnie" Pointer oli ensisijaisesti jäsenyydestään lauluyhtye The Pointer Sistersissä muistettu yhdysvaltalaissolisti. Jätettyään yhtyeen vuonna 1977 hän saavutti menestystä myös sooloartistina. Esimerkiksi Bonnien levyttämä discocover The Elginsin kappaleesta Heaven Must Have Sent You nousi Yhdysvalloissa poplistalla top 20:een syyskuun alussa 1979. Bonnie ja Pointerin sisaruksista nuorin, eli June aloittivat laulamisen isänsä kirkossa Oaklandissa, Kaliforniassa. Vuonna 1969 kaksikko perusti myös nimellä The Pair tunnetun The Pointersin. Anita Ponterin täydentäessä kokoonpanon samana vuonna yhtyeen nimeksi vaihtui The Pointer Sisters. Vuosina 1971-1972 yhtye levytti Atlantic Recordsille useita singlejä. Joulukuussa 1972 vanhin sisko Ruth täydensi yhtyeen rivit ja seuraavana vuonna The Pointer Sisters julkaisi nimeään kantaneen esikoisalbuminsa. Siltä poimittiin singlemenestys Yes We Can. Vuosien 1973 ja 1977 välillä The Pointer Sistersin laulutyyli muistutti The Andrew Sistersiä. Musiikilisesti yhtye hyödynsi elementtejä R&B:stä, funkista, rockista, gospelista, countrysta ja soulista. Vuonna 1974 Anita ja Bonnie kirjoittivat The Pointer Sistersille crossover-menestykseksi osoittautuneen countrykappaleen Fairytale, joka voitti country-kategoriassa parhaan duon tai yhtyeen laulusuorituksen Grammyn. Samassa seremoniassa Anita ja Bonnie olivat ehdolla parhaan countrykappaleen Grammyn vastaanottajiksi. Vuonna 1977 Bonnie jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralleen. Jäljelle jäänyt The Pointer Sistersin kokoonpano työsti hittejä 70-luvun lopusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin saakka. Yhtyeen albumeista erityisen menestyksekkääksi osoittautui vuonna 1983 ilmestynyt pitkäsoitto Break Out. Bonnie Pointer solmi levytyssopimuksen Motownin kanssa vuonna 1978 ja samana vuonna ilmestynyt single Heaven Must Have Sent You saavutti Billboardin listalla yhdennentoista sijan. Vuosien 1978 ja 1984 välillä Bonnie Pointer julkaisi kolme albumia. Niistä kaksi ensin mainittua olivat artistin nimikkolevyjä, jotka tunnetaan myös punaisena ja purppurana albumina. Vuonna 1981 ilmestyneessä teoksessaan Rock Albums of The Seventies Robert Christgau ylistää Bonnie Pointerin vuonna 1978 ilmestynyttä esikoissooloalbumia. Hänen mukaansa coverit Brenda Hollowayn ja The Elginsin originaalikappaleista päihittävät niiden originaalit versiot. Albumin ykköspuolen originaalituotantoa edustavat kappaleet ovat myös varsin laadukkaita ja kakkospuolen originaalikappaleita on ollut säveltämässä myös albumin tuottamiseen osallistunut Jeffrey Bowen. Toinen maaliskuuta 1985 Pointer esiintyi Soul Trainin 14. tuotantokauden 20:ssa jaksossa. Hän jatkoi konsertointiaan ja esiintyi The Pointer Sistersin riveissä kahdessa erikoistapauksessa. Vuonna 1994 yhtye sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle ja kahta vuotta myöhemmin Bonnie esitti yhtyeen tuotannosta kappaleen Jump (For My Love) Las Vegasissa. Bonnie Pointerin kiertue Euroopassa ajoittui alkuvuoteen 2008. Kahta vuotta myöhemmin hän näytteli Monte Hellmanin trillerissä Road to Nowhere. Bonnie menehtyi Los Angelesissa, Kaliforniassa kahdeksas kesäkuuta 2020 69-vuotiaana.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Heavyrockin pienen suuren miehen kaksi 80-luvun konserttia

Dio:At Donington:UK Live 1983 & 1987

Yhdeksäs marraskuuta 2010 Dion Niji Entertainment Groupin ensimmäisenä julkaisuna ilmestynyt At Donington:Uk Live 1983 &1987 on tuplacd, joka sisältää Ronnie James Dion luotsaaman Dio-yhtyeen Monsters of Rock-konserteissa Doningtonissa vuosina 1983 ja 1987 soittamat konsertit. Ne olivat osa albumien Holy Diver ja Dream Evil tiimoilta tehtyjä kiertueita. Vuoden 1983 konsertissa pääpaino on luontevasti Holy Diver -pitkäsoiton kappaleissa, mutta mukana ovat Man on the Silver Mountain, sen Reprise-versio, Stargazer ja Starstruck Dion vokalisoiman Rainbown ohjelmistosta ja Heaven and Hell sekä Children of the Sea Black Sabbathin vuonna 1980 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Heaven and Hell. Vastaavasti vuoden 1987 konsertissa kuullaan useampia näytteitä Dion tuossa vaiheessa tuoreimmalta Dream Evil-albumilta, joita edustavat nimiraidan lisäksi Naked in the Rain ja All the Fools Sailed Away. Rainbown ohjelmistosta on tällä kertaa Man on the Silver Mountainin lisäksi mukana vuonna 1978 ilmestyneen albumin Long Live Rock N' Roll nimikappale ja Black Sabbathilta Heaven and Hellin nimiraidan lisäksi mainitun albumin ärhäkkä avauskappale Neon Knights sekä slovarivoittoisesti käynnistyvä Children of the Sea. Dion tuotannosta vuoden 1987 konsertissa nostettakoon erityisesti esiin erinomainen Rock N' Roll Children vuonna 1985 julkaistulta pitkäsoitolta Sacred Heart. Blabbermouth.netissä julkaistussa albumista laaditussa arviossa At Donington vastaanotti kahdeksan tähteä kymmenestä. Myös BBC Musiciin kirjoittanut Greg Moffitt antoi albumille myönteisen arvion ja kuvasi sitä hienoksi matkamuistoksi Dion kuningasajoille ja tribuutiksi todelliselle legendalle.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Tiistain tukeva:Merkittävä yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja tuottaja

Kuudes heinäkuuta 1937 syntynyt ja paremmin nimellä Gene Chandler tunnettu Eugene Drake Dixon on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja tuottaja. Tunnetuimman hittisinglensä mukaan hänet tunnetaan nimellä The Duke of Earl, tai lyhyemmin Duke. Chandlerin toinen suuri menestyskappale on Groovy Situation ja lisäksi hänet muistetaan The Dukaysin, The Impressionsin ja Curtis Mayfieldin kanssa tekemästään yhteistyöstä. Chandler on päässyt Grammy Hall of Fameen ja vastaanottanut radio- ja tv-kuuluttajien vuoden tuottajan palkinnon sekä Rhythm and Blues-säätiön pioneeripalkinnon. Hän on yksi harvoista solisteista, joka on saavuttanut menestyskappaleita niin doo-wopin, rhythm and bluesin, soulin kuin discomusiikin alueella. Vuosien 1961 ja 1986 väliltä Chandlerilla on plakkarissaan joitakin pop- ja R&B-listoilla top 40:ään nousseita hittejä.  24. elokuuta 2014 Chandler pääsi Rhythm and Blues Hall of Fameen esiintyjänä. Kahta vuotta myöhemmin hänet valittiin sinne toistamiseen ja tällä kertaa R&B-musiikin pioneerin ominaisuudessa. Chicagossa, Illinoisissa syntynyt Dixon kävi Chicagon eteläpuolella sijainnutta Englewood High Schoolia. Esiintymisensä hän aloitti 50-luvun alkupuolella yhtyeessä The Gaytones. Vuonna 1957 Dixonin yhtyeeksi vaihtui The Dukays. Sen muihin jäseniin lukeutuivat James Lowe, Shirley Jones, Earl Edwards ja Ben Broyles. Dixonista tuli pian yhtyeen leadvokalisti. Palveltuaan Yhdysvaltain armeijassa Dixon palasi Chicagoon vuonna 1960 ja liittyi uudelleen The Dukaysin jäseneksi. Nat Records tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta ja se nauhoitti Carl Davisin ja Bill "Bunky" Sheppardin tuottamana vuonna 1961 ilmestyneen singlen The Girl is a Devil. Mainitun vuoden elokuuhun ajoittuneissa nauhoituksissa taltioitiin neljä kappaletta. Niistä merkittävimpiä olivat Nite Owl ja Duke of Earl. Nat Records päätyi julkaisemaan kappaleista ensiksi mainitun ja siitä muodostui huomattava menestys R&B-listoilla loppuvuodesta 1961. Samoihin aikoihin Davis ja Sheppard kauppasivat Duke of Earlistä tehdyn nauhoituksen Vee-Jay Recordsille. Mainittu levy-yhtiö julkaisi kappaleen vuonna 1962 Dixonin soololevytyksenä ja taiteilijanimellä Gene Chandler. Vain hieman yli kuukauden kuluessa Duke of Earl oli myynyt yli miljoona kappaletta ja saavuttanut kultalevyn. Se pysytteli Billboardin listakärjessä kolmen kuukauden ajan. Chandler esitti hittinsä vuonna 1962 valmistuneessa elokuvassa Don't Knock the Twist, jossa nähtiin lisäksi Chubby Checker. Suosituiksi muodostuneissa konserteissaan Chandler esitti myös encoreita. Kappaleen Rainbow hän esitti Curtis Mayfieldin kanssa. Chandler on levyttänyt mainitun kappaleen kolmesti uransa aikana ja jokainen levytyksistä on muodostunut hitiksi. Chandler jätti Vee Jayn syksyllä 1963 ja levytti toiselle chicagolaiselle yhtiölle Constellation Recordsille. Mainitun levy-yhtiön lopetettua toimintansa vuonna 1966 Chandler siirtyi  Chess Recordsin artististiksi ja levytti seuraavaksi Brunswick Recordsille. Chandlerin Constellationille vuosina 1964 ja 1965 levyttämät kappaleet Just Be True ja Nothing Can Stop Me menestyivät poplistoilla ja ne olivat Curtis Mayfieldin kirjoittamia ja Carl Davisin tuottamia. Chandlerin muihin singlemenestyksiin lukeutuivat What Now, Rainbow, I Fooled You This Time, Think Nothing About It, A Man's Temptation, To Be a Lover, livenä Chicagon Regal-teatterissa nauhoitettu Rainbow '65, Bless Our Love sekä You Can't Hurt Me No More. Chandler saavutti menestystä myös näkemyksellään James Brownin kappaleesta There Was A Time. Kappaleen You Throw a Lucky Punch hän levytti vastauksena Mary Wellsin Motown-hitille You Beat Me to the Punch.

 Esiinnyttyään konserteissa vuosien ajan Chandler päätti keskittyä musiikin tuottamiseen. Hän perusti oman tuotantoyhtiönsä sekä äänilevybrandit Bamboon ja Mr Chandin. Mercury Recordsin julkaisemana vuonna 1970 ilmestynyt Groovy Situation oli Chandlerin toiseksi suurin singlemenestys Duke of Earlin jälkeen. Billboardin Hot 100 -listalla mainittu kappale nousi sijalle 12. ja R&B-listalla kahdeksanneksi. Groovy Situation myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn marraskuussa 1970. Chanderin Melille ja Timille tuottama ja Bamboon julkaisema kappale Backfield in Motion nousi Billboardin R&B-listalla kolmanneksi ja myös Hot 100-listalla top teniin. Chandlerin samaiselle kaksikolle tuottama Good Guys Only Win in the Movies saavutti R&B-listalla sijan 17. Vuonna 1970 Chandler vastaanottikin vuoden tuottajan palkinnnon. Mainitun palkinnon vastaanottajien nominaatteihin lukeutui lisäksi esimerkiksi Norman Whitfield. Myöhemmin samaisen vuoden aikana Chandler levytti albumin Gene and Jerry:One On One toisen keskeisen Chicagosta kotoisin olleen artistin Gene Butlerin kanssa. Solistina Chandler oli mukana Curtis Mayfieldin ja The Impressionsin vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Curtis in Chicago. Seuraavana vuonna Chandler oli Eric Claptonin tavoin yhtenä solisteista Arthur Louisin albumilla Knocking on Heaven's Door. 70-luvun puolivälissä Chandler julkaisi Mayfieldin brandilla Curtomilla neljä itse tuottamaansa singleä, jotka eivät kuitenkaan nousseet listoille. 70-luvun loppupuolella Chandler saavutti menestystä discotyylisillä ja Carl Davisin tuottamilla levytyksillä. Niihin lukeutuivat vuonna 1978 ilmestynyt Get Down sekä myöhemmin julkaistut When You're #1 ja Does She Have a Friend? Näihin aikoihin Chandler työskenteli reggaeartisti Johnny Nashin kanssa. 70-luvun lopussa dj Wolfman Jack järjesti vintagekiertueita, joiden artisteihin myös Chandler lukeutui. Cypress Hill sämpläsi Duke of Earlia vuonna 1991 ilmestyneen nimikkoalbuminsa kappaleessa Hand on the Pump. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneellä Cypress Hillin albumilla Black Sunday sämplättiin Chandlerin kappaletta Hallelujah, I Love Her So. Britanniassa Chandler saavutti huomattavan Northern Soul-hitin kappaleellaan There Was A Time. Vuonna 1988 Duke of Earl oli mukana elokuvan Hairspray soundtrackillä. Groovy Situation pääsi mukaan vuonna 2004 valmistuneen elokuvan Anchorman:Music from the Motion Picture soundtrackille. Vuonna 2002 Duke of Earl pääsi Grammy Hall of Fameen. Lisäksi mainittu kappale valittiin Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneeen kappaleen listalle. Chandlerihn poika Defrantz Forrest on Motownin lauluhtyeisiin lukeutuvan The Originalsin jäsen. Vuonna 2016 Chandlerin kotikaupunki Chicago kunnioitti artistia nimeämällä kadun hänen mukaansa. Mainittuun seikkaan vaikuttivat Chandlerin saavutukset musiikkiteollisuudessa, hänen useat hittikappaleensa sekä Chicagoon ja sen asukkaisiin kohdistunut epäitsekäs vaivannäkö.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Maanantain mainio:Yhdysvaltalaissuosikin lopullinen läpimurtoalbumi

Huey Lewis and the News:Sports

Syyskuun puolivälissä 1983 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sports on Huey Lewis and the Newsin kolmas studioalbumi. Billboardin albumilistan kärkeen mainittu pitkäsoitto nousi kesäkuun lopussa 1984 ja samalla se varmisti yhtyeen kansainvälisen suosion. Vuoden 1984 loppuun mennessä Sports oli Billboardilla mainitun vuoden toiseksi myydyin albumi ja kaiken kaikkiaan Sports on saavuttanut seitsenkertaisesti platinaa. Albumilta poimituista singlekappaleista Heart and Soul, I Want a New Drug (Called Love), Heart of Rock & Roll ja If This Is It nousivat top teniin. Heart and Soul oli kahdeksas ja I Want a New Drug, Heart of Rock & Roll ja If This Is It saavuttivat kaikki kuudennen sijan. Albumin singleformaatissa julkaistuista kappaleista Walking on a Thin Line oli top 20 -menestys. Myös monissa muissa maissa mainitut singlet saavuttivat vähintään top 40:än. Toukokuussa 2013 Sportsista julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos, jonka Gary Graffin käsialaa olevien kansitekstien mukaan albumin myynti Yhdysvalloissa lähestyy kymmentä miljoonaa kappaletta. Juhlapainoksen ykköscd on remasteroitu versio originaalista albumista ja kakkoscd sisältää liveversiot kaikista pitkäsoiton kappaleista. Suurin osa niistä on 80-luvulta, mutta näkemykset You Crack Me Upista ja Honky Tonk Bluesista on taltioitu Troutfarmissa vuonna 2012.  Sports oli yhtyeen itsensä tuottama ja albumi nauhoitettiin Huey Lewis & The Newsin kakkosalbumin Picture This saavutettua jonkinasteista menestystä. Yhtyeen levy-yhtiöllä Chrysaliksella oli kuitenkin selvitettäviä asioita ja yhtye otti masternauhat takaisin ja testasi tulevan albuminsa kappaleita pienissä keikkapaikoissa. Kun asiat levy-yhtiössä olivat jälleen kunnossa, masternauhat siirtyivät tuotantovaiheeseen. Syyskuun puolivälissä 1983 ilmestynyt Sports aloitti hitaan kapuamisensa listoilla loppuvuodesta 1983 ja seuraavan vuoden alussa. Albumin kappaleista You Crack Me Upin teksti perustui Huey Lewisin Uncle Charlie's -nimisen keikkapaikan parkkialueella tapaamiin henkilöihin. Bad is Badin Huey Lewis kirjoitti jo 70-luvun lopussa työskennellessään Phil Lynottin ja Thin Lizzyn kanssa. Lynott diggasi kappaleesta siinä määrin, että esitti sitä joskus konserteissaan. Huey Lewis and the News työsti kappaleesta San Franciscon kaduilla maaliskuussa 1985 kuvatun musiikkivideon siitä huolimatta, ettei Bad is Badia koskaan julkaistu singleformaatissa.