tag:blogger.com,1999:blog-14272389136423375482024-03-27T21:29:32.716-07:00Johnnyn katuKlassista rockia yltympäriinsäPertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.comBlogger3432125tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-9152929283418943822024-03-27T21:07:00.000-07:002024-03-27T21:07:43.840-07:00Maanantain mainio:The Groundhogsin johtohahmo ja muutakin<p> 23. maaliskuuta 1944 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2023 edesmennyt<b> Tony McPhee </b>oli brittiläinen solisti ja kitaristi. Ensisijaisesti hänet muistetaan blues- ja rockyhtye<b> The Groundhogsin </b>perustajajäsenenä. Vuonna 1966 McPhee julkaisi <b>Champion Jack Dupreen</b> kanssa levyttämänsä duettosinglen Get Your Head Happy! Tuolloin tuottaja<b> Mike Vernon</b> ehdotti hänen sukunimensä eteen lisättäväksi kirjaimia T. S., jotta se antaisi virallisemman bluesnimen vaikutelman. Kirjainlyhenne viittaa sanoihin Tough Shit. McPheen 1960-luvun puolivälissä perustama The Groudhongs lämmitteli Champion Jack Dupreen j<b>a John Lee Hookerin Britanniassa</b> soittamia konsertteja. Yhtyeestä kehittyi tiukka bluestrocktrio, jonka 1970-luvun alkupuolella ilmestyneistä albumeista kolme saavutti brittilistalla top tenin. Vaikka The Groundhogs on jatkanut toimintaansa eri lineupeissa aivan viime vuosiin saakka, McPhee jätti yhtyeen virallisesti vuonna 2015. Vuonna 1973 häneltä ilmestyi sooloalbumi <b>The Two Sides of Tony (T.S.) McPhee.</b> Mainitun pitkäsoiton tuotannosta a-puoli sisältää bluesrockia, mutta b-puoli koostuu yhdestä sähköistä psykedeelistä taiderockia edustavasta ja neljään osaan jakautuvasta sävellyksestä. McPhee soittaa mainitussa sävellyksessä<b> Arp 2600</b> syntetisaattoreita, sähköpianoa sekä<b> The Rhythm Ace</b> rytmisyntetisaattoria. Sävellys on nimeltään The Hunt ja siinä McPhee tuo esiin voimakasta vastustustaan hirven- ja ketunmetsästystä kohtaan. McPheen tuotantoon sisältyy lisäksi useita akustisia bluesalbumeita sekä<b> Jo Ann Kellyn</b> kanssa työstettyjä duettolevyjä. The Groundhogsin lisäksi McPhee on vaikuttanut yhtyeissä <b>Herbal Mixture, the John Dummer Band, Hapshash and the Coloured Coat, Tony McPhee's Terraplane, Tony McPhee's Turbo, the Tony McPhee Band </b>ja <b>Current 93. Paul Freestone</b>n käsialaa oleva McPheen definitiivinen elämäkertateos ilmestyi vuonna 2012. McPhee menehtyi kuudes kesäkuuta 2023 edellisenä vuonna tapahtuneen kaatumisensa jälkeisiin komplikaatioihin. Menehtyessään hän oli 79-vuotias.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/pODF7Kf-XHc?si=7WA3PValsWcmo76j" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-82106222631518815072024-03-26T22:02:00.000-07:002024-03-26T22:02:19.724-07:00Sunnuntain extra:Merkittävän soulartistin esikoisalbumi<p><i> Chaka Khan:Chaka</i></p><p><br />12. lokakuuta 1978 <b>Warner Brosin</b> julkaisemana ilmestynyt <b>Chaka</b> on aikaisemmin <b>Rufus-</b>yhtyeessä vokalisoineen<b> Chaka Khanin</b> esikoissooloalbumi. Pitkäsoitolta julkaistiin kaksi singleä, joista ensimmäinen; I'm Every Woman lukeutuu Chaka Khanin tuotannon tunnuskappaleisiin vuosina 1983 ja 1984 ilmestyneiden Ain't Nobodyn ja I Feel for Youn tavoin. Seuraavien vuosikymmenten aikana kappale on julkaistu useasti uudelleen, remiksattu ja versioitu. Vuonna 1992 ilmestyneellä <b>Bodyguard</b>-elokuvan soundtrackillä<b> Whitney Houston</b> duetoi I'm Every Womanin Chaka Khanin kanssa ja mainittu versio kohosi<b> Billboardin Club Play</b>-listan kärkeen. Remix-versio Khanin omasta levytyksestä oli top ten-menestys <b>Britanniassa</b> vuonna 1989. Remix pääsi mukaan kokoelma-albumille <b>Life is a Dance,</b> jonka nimikappale oli toinen Chaka Khanin esikoisalbumilta poimittu single. Se saavutti Billboardin <b>R&B</b>-listalla sijan 40 alkuvuodesta 1979. Chaka Khanin esikoisalbumin kappaleista Roll Me through the Rushesia ei milloinkaan julkaistu singleformaatissa, mutta se saavutti merkittävää radiosoittoa vuoden 1979 aikana, samoin kuin Khanin coverversio <b>Stevie Wonderin </b>originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I Was Made to Love Her; tällä kertaa nimellä I Was Made to Love Him. Esikoissooloalbuminsa ilmestymisen jälkeen Khan liittyi jälleen Rufuksen jäseneksi ja oli mukana yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä ja <b>Quincy Jonesin</b> tuottamalla albumilla <b>Masterjam</b>. Chaka Khanin kakkossooloalbumi oli vuonna 1980 ilmestynyt <b>Naughty.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/DVDCNmdi7QI?si=nf5dsiCc3h8RVzi5" title="YouTube video player" width="560"></iframe></b></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-89284958229762407472024-03-26T22:00:00.000-07:002024-03-26T22:00:35.658-07:00Lauantain pitkä:Pitkän uran luonut bluesin, rhythm and bluesin ja soulin edustaja<p> 26. maaliskuuta 1917 syntynyt ja 15. joulukuuta 2001 edesmennyt<b> Rufus C. Thomas </b>oli yhdysvaltalainen rhythm and blues, funk, soul ja bluessolisti, biisintekijä ja dj. 1950-luvulla hän levytti <b>Chess Recordsille</b> ja <b>Sun Recordsille</b> siirtyen 60- ja 70-luvulla <b>Stax Recordsin </b>artistiksi. Thomas tunnetaan parhaiten novellityyppisistä tanssikappaleistaan, joihin lukeutuvat Walking the Dog (1963), Do the Funky Chicken (1969) ja (Do the) Push and Pull (1970). Mississippi Blues komission mukaan Thomas tavoitti memphisiläisen musiikin hengen paremmin kuin kukaan muu. 1940-luvun lopusta aina kuolemaansa saakka Thomasilla oli paikallisessa skenessä useita keskeisiä rooleja. Thomas aloitti uransa 30-luvulla vaudeville-esiintyjänä, tanssijana ja seremoniamestarina. DJ:nä hän toimi sekä ennen levytysuraansa että sen alettua. Thomas säilyi aktiivisena 90-luvulle saakka ja häntä kuvattiin usein maailman vanhimpana teini-ikäisenä. Thomasin lapsiin lukeutuivat solistit<b> Carla </b>ja <b>Vaneese Thomas</b>, joista ensiksi mainitun kanssa hän levytti duettoja sekä kosketinsoittaja <b>Marvel Thomas</b>. Vuonna 1936 Thomas liittyi etelässä kiertäneeseen<b> Rabbit Foot Minstelsiin</b> esiintyen myös duossa <b>Rufus and Johnny. Robert "Bones" Couchin </b>kanssa Thomas muodosti komedia ja tanssiduon <b>Rufus and Bones</b>. Kaksikko toimi Palace Theatressa seremoniamestareina esitellen amatöörikykykilpailuja. Sellaisten varhaisiin voittajiin lukeutui <b>B.B. King </b>ja 40-luvun lopussa Thomas löysi esimerkiksi <b>Bobby Blandin</b> ja Johnny Acen. 1940-luvun alussa Thomas alkoi kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Hänen musiikillisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat<b> Louis Armstrong, Fats Waller </b>ja<b> Gatemouth Brown</b>. Ensiesiintymisensä solistina Thomas teki<b> Elks Clubilla</b>. 40-luvun aikana hän esiintyi säännöllisesti memphisiläisissä yökerhoissa. Vuonna 1950 Thomas levytti ensimmäisen singlensä I'll Be a Good Boy/I'm So Worried <b>Jesse Ericksonin</b> pienelle <b>Star Talent</b>-yhtiölle <b>Dallasissa, Teksasissa.</b> Vaikka single ei menestynyt, se saavutti <b>Billboardilla</b> myönteisen arvion. <b>Nashvillessa, Tennesseessä </b>Thomas levytti <b>Bullet</b>-yhtiölle <b>Bobby Platerin</b> orkesterin kanssa nimellä <b>Mr Swing. </b>Tutkijat varmistivat vasta vuonna 1996 kyseessä olleen Thomasin levytysten. Vuonna 1951 Thomas levytt <b>Sam Phillipsin Sun-</b>studioilla Chess-yhtiölle, mutta mainitut levytykset eivät olleet menestyksekkäitä. Vuonna 1951 hän aloitti työskentelyn dj:nä <b>WDIA</b>-asemalla juontaen iltapäivisin R&B-showta nimeltä <b>Hoot and Holler</b>. Sukupolvelleen siitä muodostui merkittävä bluesin ja rhythm and bluesin lähde. Thomasin on sanottu olleen ensimmäinen tummaihoinen<b> Elviksen</b> musiikkia soittanut dj. Hän esiintyi Elviksen kanssa tummalle yleisölle ja tämän jälkeen poliisi salli Elviksen musiikin soivan mustilla radioasemilla. Vuonna 1953 Thomas levytti Sam Phillipsin kehotuksesta Sun Recordsille kappaleen Bear Cat, joka oli hänen vastauksensa <b>Big Mama Thortonin </b>hitille Hound Dog. Kappaleesta tuli hitti, sillä se kohosi kolmanneksi Billboardin <b>R&B</b>-listalla. Seuraavan kerran Thomas levytti vasta vuonna 1956, jolloin <b>Meteor-</b>yhtiö julkaisi häneltä singlen I'm Steady Holding On. Kappaleella soittaneisiin muusikoihin lukeutui tulev<b>a Booker T and the MG's:</b>in perustajajäsen <b>Lewie Steinber</b>g. Vuonna 1960 Thomas teki ensimmäiset levytyksensä 17-vuotiaan tyttärensä Carlan kanssa Satellite-yhtiölle. Seuraavana vuonna yhtiön nimeksi vaihtui Stax. Kappaleessa Cause I Love You musisoivat Rufuksen poika Marvel, Steinberg sekä tuolloin 16-vuotias Booker T Jones. Kappaleen menestys johti Staxin tuotanto ja jakelusopimukseen laajemman Atlantic Recordsin kanssa. Carlan levytyksen Gee Wiz noustua R&B-listalle vuonna 1961 myös Rufus jatkoi levytyksiään mainitulle yhtiölle. Hän saavutti hitin kappaleellaan The Dog ja Atlanticille levytetty Walking the Dog, jossa<b> Tom Dowd</b> vaikutti ääni-insinöörinä, oli Thomasin suurimpia hittejä, sillä se nousi kymmenenneksi poplistalla. Rufuksesta tuli ensimmäinen isä, jonka levytys nousi top teniin hänen tyttärensä jälkeen.<b> The Rolling Stones</b> levytti Walking the Dogin vuonna 1964 ilmestyneelle esikoisalbumilleen ja samaisena vuonna kappaleen taltioi mersey beatia edustanut <b>The Dennisons</b>. Staxille Thomas levytti novellitanssikappaleita, kuten Can Your Monkey Do the Dog ja Somebody Stole My Dog. Hänen säestysyhtyeinään olivat Booker T and the MG's ja <b>The Bar-Keys</b>. Thomas oli mentorina esimerkiksi<b> Otis Reddingille</b>, joka levytti duettoja Carla Thomasin kanssa. Vuonna 1964 ilmestyneen Jump Backin jälkeen Thomas ei saavuttanut hittejä useaan vuoteen. Kuitenkin vuonna 1970 ilmestynyt Do The Funky Chicken nousi R&B-listalla viidenneksi, poplistalla sijalle 28. ja brittilistalla sijalle 18.,missä kyseessä oli Thomasin ainoa listahitti. <b>Al Bellin</b> ja <b>Tom Nixonin</b> tuottamalla singlellä taustat soitti The Bar-Keys. Myöhemmin vuoden 1970 aikana ilmestynyt Do the Push and Pull oli Thomasin ainoa R&B-listan kärkeen kohonnut single ja toiseksi suurin pophitti. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Breakdown nousi R&B-listalla toiseksi ja poplistalla sijalle 31. Vuonna 1972 Thomas oli eräs<b> Wattstax</b>-konsertin artisteista ja hän saavutti pienempiä hittejä vuoteen 1976 saakka. Tuolloin Stax Records lopetti toimintansa. Thomas jatkoi levytyksiään ja kiertueita. Dj:nä hän vaikutti ensiksi vuoteen 1974 saakka ja palasi WDIA:an 80-luvun puolivälissä bluesshown juontajana. Hän levytti albumeita eri yhtiöille ja esiintyi säännöllisesti myös tv:ssä. Thomas esiintyi säännöllisesti <b>Porretta Soul</b>- festivaalilla <b>Italiassa. </b>Kyseinen ulkoilma-amfiteatteri sai myöhemmin nimekseen <b>Rufus Thomas Park</b>. Thomasilla oli merkittävä osuus vuoteen 1988 ajoittuneessa Stax Recordsin reunionissa. Hän oli mukana<b> Jim Jarmuchin</b> vuoden 1989 elokuvassa <b>Mystery Train,</b> kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä <b>Robert Altmanin </b>elokuvassa<b> Cookie's Fortune</b> ja <b>D. A. Pennebakerin</b> dokumentissa <b>Only the Strong Survive</b>. Vuonna 1988 Thomas levytti <b>Alligator Recordsille</b> suoraviivaista bluesia edustavan albumin<b> That Woman is Poison!,</b> jonka työstämiseen saksofonisti<b> Noble "Thin Man" Watts</b> osallistui. Vuonna 1997<b> Ecko Records</b> julkaisi konserttitaltioinnin<b> Rufus Live! </b>Vuonna 1992 Rhythm and Blues säätiö lahjoitti Thomasille pioneeripalkinnon ja viisi vuotta myöhemmin <b>ASCAP </b>palkitsi hänet elämäntyöstään. Vuonna 2001 Thomas pääsi<b> Blues Hall of Fameen.</b> Thomas menehtyi 84-vuotiaana joulukuussa 2001. Hänet on haudattu edellisenä vuonna edesmenneen vaimonsa<b> Lorenen</b> viereen <b>New Park Cemeteryssa,</b> <b>Memphisissä.</b>
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/dX7MmJX0-jA" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-86561098662931167062024-03-26T21:46:00.000-07:002024-03-26T21:46:08.478-07:00Perjantain pohjat:Aerosmithin Rocks-albumin päättävä balladihelmi<p> Home Tonight on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen <b>Aerosmithin</b> voimaballadi, joka on yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneen albumin <b>Rocks </b>päätöskappale. Home Tonight on täysin Aerosmithin solistin <b>Steven Tylerin </b>käsialaa. Mainittu kappale julkaistiin toisena singlenä Rocks-albumilta ja saavutti <b>Billboardin</b> listalla sijan 71. <b>Cash Boxin</b> arvion mukaan Home Tonightin lähes balladimaisemmat lauluosuudet ja raaempi rockbridge täydentävät upeasti toisiaan. Samoilla linjoilla omassa arviossaan oli myös <b>Record World</b>, jonka mukaan Home Tonight sisälsi raakaa heavy metal- särmää, mutta myös popsoittoon kaivattavaa lempeyttä. Home Tonightin tuotannosta vastasivat Aerosmith ja yhdysvaltalaistuottaja <b>Jack Douglas.</b> Home Tonight julkaistiin singlenä 27. elokuuta 1976 b-puolellaan Aerosmithin kakkosalbumilla <b>Get Your Wings</b> alun perin ilmestynyt Pandora's Box. Yhtye oli toivonut Home Tonightista vuonna 1973 ilmestyneen ja niin ikään balladi- ja revittelevämpiä rockelementtejä yhdistävän esikoishittinsä Dream Onin kaltaista menestystä. Niinpä Home Tonightin 71. sijasta muodostui jonkinasteinen pettymys. Aerosmithin myöhäisemmissä konserteissa Tyler on joskus esittänyt pätkän Home Tonightista ennen Dream Onia korostaakseen mainittujen kahden kappaleen välistä yhteyttä.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/M8tgjS__YQQ?si=Z4fNJyuGr04PHWEA" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-81366430335614964722024-03-26T21:39:00.000-07:002024-03-26T21:39:50.476-07:00Torstain terävä:Yhden albumin julkaissut brittiprogen superyhtye<p>Vuonna 1969 perustettu <b>Judas Jump </b>oli lyhytikäinen brittiläisen progressiivisen rockin superyhtye. Ennen vuoteen 1971 ajoittunutta hajoamistaan se ehti julkaista yhden albumin ja kolme singleä. Judas Jumpin jäsenet ehtivät saavuttaa suosiota sekä ennen mainitun yhtyeen toimintaa että sen jälkeen. Judas Jump aloitti toimintansa vuonna 1969 raskasta progressiivista rockia edustaneena yhtyeenä. Sen instrumentaatioon lukeutuivat mellotron, puupuhaltimet ja puhaltimet. Levytyssopimuksen yhtye solmi <b>Parlophonen </b>kanssa. Judas Jumpin jäsenistä kosketinsoittaja <b>Andy Bown</b> ja rumpali <b>Henry Spinetti </b>olivat aikaisemmin kuuluneet<b> Peter Framptonin</b> johtamaan brittiläiseen rockyhtyeeseen<b> The Herd</b>. Sen lopetettua toimintansa Bown ja Spinetti soittivat Judas Jumpissa kahden vuoden ajan. Judas Jumpin jäsenistä saksofonisti <b>Allan Jonesin </b>varhaisempi yhtye oli ollut solisti <b>Andy Fairweather-Lown </b>luotsaama<b> Amen Corner.</b> Judas Jumpissa Jones vastasi ensisijaisesti puupuhaltimista. Vuosina 1969 ja 1970 Judas Jumpilta julkaistiin kolme singleä, joita seurasi vuonna 1970 julkaistu ja yhtyeen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto <b>Scorch. Yhdysvalloissa</b> albumi ilmestyi vasta vuonna 1972 <b>MGM:</b>n jakeleman <b>Pride Recordsin </b>julkaisemana. Tuossa vaiheessa Judas Jump oli jo ehtinyt lopettaa toimintansa. Helmikuun puolivälissä 1970 Judas Jump pääsi <b>New Musical Expressin</b> kanteen. Samaisen vuoden elokuussa yhtye konsertoi<b> Isle of Wightin</b> festivaalin avausesiintyjänä. 24. lokakuuta 1970 Judas Jump konsertoi <b>Polesworthin Memorial Hallissa</b>. Vaikka yhtye saavutti näkyvyyttä musiikkilehdistössä, sen singlet ja albumi eivät nousseet <b>Britanniassa</b> listoille.<b> Adrian Williams</b> oli mainittu Judas Jumpin leadvokalistiksi, mutta Andy Bown lauloi leadia suurimmalla osalla yhtyeen kappaleista. 1980-luvun puolivälissä fanzine <b>Rock Marketplacelle </b>antamassaan haastattelussa Bown kertoi keskeisimmän biisintekijän ja tuottajan ominaisuudessaan korvanneensa suurimman osan Williamsin laulusuorituksista omillaan ennen albumin ilmestymistä. Judas Jumpin lopetettua toimintansa Bown liittyi<b> Status Quohon.</b> Basisti <b>Charlie Harrison</b> vaikutti vuosien 1978 ja 1984 välillä yhdysvaltalaisessa countryrockyhtyeessä <b>Pocossa</b>. Lisäksi hän soitti <b>Roger McGuinnin</b> vuonna 1977 ilmestyneellä sooloalbumilla <b>Thunderbyrd</b> ja <b>Richard Viton</b> yhtyeessä. Spinetti teki pitkän uran studiomuusikkona soittaen muun muassa <b>Gerry Raffertyn </b>vuoden 1978 tuotantoa edustavalla klassikkohitillä Baker Street.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/h5ExyI59Ncs?si=xHcITZS74V0QqvqZ" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-73198684272707402062024-03-26T21:34:00.000-07:002024-03-26T21:34:36.812-07:00Keskiviikon klassikko:Keskeisen laulaja/lauluntekijän vuoden 1988 menestyksekäs esikoisalbumi<p><i> Tracy Chapman:Tracy Chapman</i></p><p><br />Viides elokuuta 1988<b> Elektra Recordsin</b> julkaisemana ilmestynyt<b> Tracy Chapman</b> on samannimisen laulaja/lauluntekijä ja artistin esikoisalbumi, joka on nauhoitettu <b>Powertrax</b>-studioilla <b>Hollywoodissa, Kaliforniassa. </b>Chapmanin löytäjänä oli vuonna 1987 ollut hänen kanssaan <b>Tuftsin</b> yliopistossa opiskellut <b>Brian Koppelman</b>. Tämä tarjoutui esittelemään Chapmanin työtä menestyksekkään julkaisuyhtiön omistaneelle isälleen. Chapman ei kuitenkaan tuossa vaiheessa pitänyt tarjousta vakavana. Useiden esiintymisten jälkeen Keppelman löysi Chapmanin työstämän demon kappaleesta Talkin' Bout a Revolution, jota hän promosi eri radioasemille. Lopulta Chapman solmikin levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa. Hänen esikoisalbumiaan työstettäessä useat tuottajat torjuivat Chapmanin, sillä he eivät pitäneet hänen musiikillisesta suunnastaan. Vihreää valoa näytti sitä vastoin<b> David Kershenbaum</b>, joka halusi työstää Chapmanin esikoisalbumista akustisen. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat kahden kuukauden aikana ja useimat albumin lyriikoista käsittelevät poliittisia ja sosiaalisia seikkoja. Chapmanin esikoisalbumista muodostui kaupallinen menestys, sillä se kohosi listakärkeen<b> Itävallassa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa, Sveitsissä, Tanskassa, Britanniassa</b> ja<b> Yhdysvalloissa,</b> missä Chapmanin debyytti saavutti kuusinkertaisesti platinaa. Pitkäsoitolta poimittiin kolme singleä; kappaleet Fast Car, Talkin' bout a Revolution ja Baby Can I Hold You. Menestyksekkäin niistä oli ensisingle, joka nousi Yhdysvalloissa top teniin ja menestyi hyvin lisäksi<b> Australiassa</b>, <b>Uudessa Seelannissa</b>, <b>Irlannissa,</b> <b>Britanniassa</b> ja muissa<b> Euroopan </b>maissa. Yli 20 miljoonan kappaleen maailmanlaajuisella myynnillään Tracy Chapmanin esikoispitkäsoitto on eräs kaikkien aikojen parhaiten menestyneistä albumeista.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/4Df1GsPYEds" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-81504238324477703262024-03-25T21:40:00.000-07:002024-03-25T21:40:26.858-07:00Tiistain tukeva:Elton Johnin ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut albumi<p> <i>Elton John:Honky Chateau</i></p><p><br />19. toukokuuta 1972 ilmestynyt<b> Honky Chateau</b> on <b>Elton Johnin</b> viides studioalbumi. Nimensä mainittu pitkäsoitto nappasi 1700-luvulla rakennetusta linnasta <b>Chateau D' Herouvillesta</b>, missä se oli nauhoitettu. Elton Johnin tuotannosta Honky Chateau on ensimmäinen <b>Yhdysvalloissa</b> listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Rocket Man ja Honky Cat. Kolmas kaavailtu singlebiisi Hercules jäi julkaisematta. Honky Chateau on Elton Johnin viimeinen Yhdysvalloissa ja <b>Kanadassa Uni</b>-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt albumi. Hänen levy-yhtiökseen vaihtui <b>MCA Record</b>s, joka julkaisi myöhemmin uudelleen Elton Johnin viisi ensimmäistä albumia Honky Chateau mukaan lukien. Vuonna 2003 Honky Chateau saavutti sijan 357. <b>Rolling Stonen </b>laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuoden 2012 listalla albumi putosi kaksi sijaa ja nousi vuonna 2020 laaditulla vastaavalla listalla sijalle 251. Kultaa albumi saavutti Yhdysvalloissa heinäkuussa 1972 ja myi platinalevyksi lokakuussa 1995. Honky Chateaulla soittivat Eltonin albumeista ensimmäisenä hänen kiertuebändinsä basisti <b>Dee Murray</b> ja rumpali<b> Nigel Olsson</b>. Uutena jäsenenä kitarassa kuultiin <b>Davey Johnstonea</b>, joka oli aikaisemmin soittanut akustista kitaraa, mandoliinia ja sitaria Eltonin albumilla<b> Mad Man Cross the Water</b>. Honky Chateaun myötä hänestä tuli Eltonin yhtyeen täysaikainen jäsen, joka soitti lisäksi sähkökitaraa, banjoa, slidekitaraa ja vastasi myös tautalaulusta. Honky Chateaun avauskappale Honky Cat on New Orleans funk-tyylinen kappale, jonka tyylillisiä verrokkeja ovat <b>Dr. John</b> ja <b>Allan Toussain. </b>Kappaleessa kuullaan lisäksi nelihenkistä puhallinsektiota, jonka sovituksesta vastasi tuottaja <b>Gus Dudgeon. Suomessa Anki</b> levytti Honky Catin vuonna 1973 ilmestyneelle albumilleen<b> Aikalintu</b> nimellä Katti mokoma.<b> </b>Johnstonen, Murrayn ja Olssonin tavaramerkistä käynyttä taustalaulua kuultiin ensiksi kappaleessa Rocket Man, josta <b>Kate Bush j</b>ulkaisi hienoisesti reggaehenkisen coverinsa vuonna 1991. Heidän itse sovittamansa taustalaulut muodostuivat osaltaan keskeisiksi useilla seuraavilla Elton Johnin albumeista. Vuonna 1995 Dudgeon remasteroi albumin lisäten sille nopeatempoisen version kappaleesta Slave, josta originaalilla albumilla kuullaan hitaampi ja kitaravetoisempi näkemys. Sitä kaavailtiin alun perin julkaisematta jääneen Hercules-singlen kakkosbiisiksi. Virallisen julkaisunsa mainittu versio sai ensiksi vuonna 1992 ilmestyneellä kokoelma-albumilla <b>Rare Masters.</b> Maaliskuussa 2023 Honky Chateausta julkaistiin 50-vuotisjuhlapainos. Vinyyliformaatissa se ilmestyi sekä tuplana että yksittäisenä kultaisena vinyylinä sekä lisäksi tuplacd:nä. Tuplaversiot sisältävät lisäksi outtakeseja albumin nauhoituksista ja tuplacd sen lisäksi kahdeksan livebiisiä<b> Royal Festival Hall showsta</b> vuodelta 1972. Honky Chateau lukeutuu myös kriitikoiden ehdottomiin suosikkialbumeihin Elton Johnin repertuaarista. <b>AllMusicin Thomas Erlewinen </b>retrospektiivisessä arviossa Honky Chateau kohotetaan Elton Johnin tuotannon kaikkien aikojen laadukkaimmaksi albumiksi.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/iPicSRPwogI" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-3659158987757663392024-03-25T00:11:00.000-07:002024-03-25T00:11:57.440-07:00Maanantain mainio:Aretha Franklinin 80-luvun puolivälin paluualbumi<p><i> Aretha Franklin:Who's Zoomin' Who?</i></p><p><br />Yhdeksäs heinäkuuta 1985 <b>Arista Recordsin</b> julkaisemana ilmestynyt<b> Who's Zoomin' Who?</b> on Aretha Franklinin kolmastoista studialbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto merkitsi irtiottoa Franklinin edellistä vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneistä ja <b>Luther Vandrosin</b> tuottamista adult oriented-tyyppistä soundia edustaneista albumeista <b>Jump to It</b> j<b>a Get It Righ</b>t. Suurin osa Who's Zoomin' Whon kappaleista edustaa <b>Narada Michael Valdenin</b> tuotantotyötä pitkäsoiton tarjotessa nuorempaa soundia. Lopputuloksena Who's Zoomin' Who? sisältää useita eri poptyylejä edustavia kappaleita sekä aikakauden R&B:tä. Albumi vastaanotti varsin myönteisiä arvioita ja kyseessä oli Franklinin korkeimmalle<b> Billboardin</b> listalla kohonnut pitkäsoitto sitten vuonna 1972 ilmestyneen albumin<b> Young Gifted and Black</b>. Who's Zoomin' Whon paras listasijoitus oli kolmantenatoista ja Franklinin albumeista ainoana pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa platinalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Pitkäsoitto nousi top teniin<b> Uudessa Seelanniss</b>a ja <b>Ruotsissa </b>ja saavutti <b>Kanadassa </b>platina- ja Britanniassa kultalevyn. Singlekappaleesta Freeway of Love Franklin vastaanotti parhaan naispuoleisen R&B-laulusuorituksen<b> Grammyn</b> ja kappale oli Billboardin <b>R&B-</b>listan ykkössijalle viiden peräkkäisen viikon ajan. Who's Zoomin' Whota pidetään Franklinin uran comebackalbumina ja monet journalistit ovat verranneet mainittu pitkäsoittoa vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen <b>Tina Turnerin</b> crossover-paluualbumiin <b>Private Dancer</b>. Who's Zoomin' Whon singlekappaleista Freeway of Lovesta, <b>Eurythmicsin</b> kanssa levytetystä Sisters Are Doing It for Themselvesistä ja Another Nightista työstettiin lisäksi<b> MTV</b>:llä runsasta rotaatiota saavuttaneet musiikkivideot. <b>Rolling Stonen</b> vuonna 1989 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Who's Zoomin' Who saavutti sijan 89. Albumin ilmestymisen aikaan Franklin kohotti itse mainitun pitkäsoiton lukeutuvaksi tuotantonsa parhaimmistoon.
<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/Ip_pjb5_fgA?si=bMjOEjSiZWLCcHRd" title="YouTube video player" frameborder="0" allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" referrerpolicy="strict-origin-when-cross-origin" allowfullscreen></iframe>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-58741666623206126372024-03-23T22:28:00.000-07:002024-03-23T22:28:56.258-07:00Sunnuntain extra:Nick Lowen kolmas sooloalbumi<p> <i>Nick Lowe:Nick the Knife</i></p><p><br />12. helmikuuta 1982 <b>Britanniassa F-Beatin</b> ja <b>Yhdysvalloissa Columbian</b> julkaisemana ilmestynyt <b>Nick the Knife </b>on brittiläisen rockmuusikon<b> Nick Lowen</b> kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on Lowen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka hän työsti <b>Rockpile</b>-yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen. Nick the Knifella on silti edelleen konneksionsa Rockpileen. Lowen itsensä lisäksi yhtyeen jäsenistöstä albumilla musisoivat kitaristi <b>Billy Bremner </b>ja rumpali <b>Terry Williams</b>. Nick the Knifen biisilistaan sisältyy originaalia hidastempoisempi uusioversio kappaleesta Heart. Alun perin se ilmestyi Rockpilen ainoalla ja vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla <b>Seconds of Pleasure </b>Bremnerin vokalisoimana. <b>Billboardin</b> listalla Nick the Knife saavutti sijan 50. ja oli <b>Britanniassa</b> parhaimmillaan sijalla 99. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät saavuttaneet listasijoitusta Yhdysvalloissa tai Britanniassa, mutta <b>Kanadassa</b> Stick It Where the Sun Don't Shine kohosi top 40:ään. Nick the Knife on toinen niistä kahdesta Nick Lowen tuotannon albumista, joka ei sisällä lainkaan covertuotantoa. Lowe on vähintään ollut mukana kirjoittamassa jokaista pitkäsoiton kappaleista, kuten myös vuonna 1990 ilmestyneellä albumillaan<b> Party of One. </b>Vuonna 1990 <b>Demon Records </b>julkaisi Nick the Knifen cd-formaatissa ja <b>Yep Rock Recordsin</b> mainitusta pitkäsoitosta vuonna 2017 julkaisema uusintapainos sisältää perusalbumin lisäksi kolme bonuskappaletta, joista Heart ja Raining Raining ovat demoversioita.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/JtJcmNalbJA?si=Y8Q3RlkCFQPHFvbV" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-53564418725407715512024-03-22T21:34:00.000-07:002024-03-22T21:34:21.873-07:00Lauantain pitkä:Eräs merkittävimmistä brittirumpaleista18. maaliskuuta 1947 syntynyt ja kahdeksas lokakuuta 1990 menehtynyt
<b>Barrie James Wilson</b> oli englantilaisrumpali, joka muistetaan
ensisijaisesti jäsenyydestään <b>Procol Harumissa</b> vuosina 1967-1977.Wilson
syntyi <b>Edmontonissa, Lontoossa</b> ja varttui <b>Southend on Seassa.</b> Vuonna
1962 hän liittyi paikalliseen yhtyeeseen <b>The Paramounts</b>, joka saavutti
vuonna 1964 hitin näkemyksellään Poison Ivysta. Kun sitä seuranneet
singlet eivät menestyneet, Wilson siirtyi sessiorumpaliksi soittaen <b>Cat
Stevensin</b> ja <b>Lulun</b> kanssa. Wilsonin vaikuttaessa sessiomuusikkona <b>Gary
Brooker </b>oli perustanut uuden yhtyeen Procol Harumin. Sen jättihitillä A
Whiter Shade of Pale rumpalina oli jazzyhteyksistä ensisijaisesti tuttu <b>
Bill Eyden</b>. Procolin oli vaikea saada kokoonpanonsa vakiinnutetuksi
jatkolevytyksiä varten ja Wilson liittyi yhtyeeseen lopulta kesällä 1967
toisen Paramountsissa vaikuttaneen muusikon, kitaristi <b>Robin Trowerin</b>
kanssa. Wilsonin osuudesta Whiter Shade of Palea seuranneella singlellä
Homburg on esitetty eriäviä näkemyksiä, mutta Procol Harumin
esikoisalbumiin ehdittäessä hän oli yhtyeen täysivaltainen jäsen.
Kiistattomista taidoistaan huolimatta Wilson ei saavuttanut
vastaavanlaista legendaarista mainetta, kuin muutamat muut samaa
sukupolvea edustaneet rockrumpalit. Silti <b>Jimmy Page</b> kaavaili häntä
rumpaliksi<b> Led Zeppeliniin</b>. Procol Harumin lopetettua toimintansa vuonna
1977 Wilson soitti <b>Frankie Millerin</b> vuoden 1978 albumilla <b>Double
Trouble.</b> Hän kuului <b>Joe Cockerin</b> kiertuekokoonpanoon vuosien 1979 ja
1984 välillä. <b>Calgaryssa</b> vuonna 1981 kuvattu konsertti on mukana dvd:llä<b>
Joe Cocker Live</b> ja kaksi <b>Berliinin</b>-konserttia vuonna 2008 julkaistulla
Joe Cockerin dvd:llä <b>Cry Me A River (The Rockpalast Collection) </b>Wilson
oli toiminut rumpalina jo Cockerin vuoden 1968 singlemenestyksellä With a
Little Help from My Friends.<br />
<br />
Vuonna 1984 Wilson soitti <b>Patrick
Landrevillen</b> kanssa. Tämä oli kuulunut 60-luvun kulttiyhtyeeseen <b>RHS</b>,
jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi mm. tuleva <b>Thin Lizzy</b>-kitaristi <b>
Scott Gorham</b> sekä <b>Supertrampin Bob Siebenberg.</b> Vuonna 1983 Wilson
kutsuttiin rumpaloimaan<b> Ac/Dc</b>:n albumille <b>Flick of the Switch.</b> Yhtyeen
luottorumpali <b>Phil Rudd </b>oli nimittäin jättänyt yhtyeen hieman ennen
albumin levytyksen päättymistä. Loppujen lopuksi Wilsonin äänittämiä
raitoja ei käytetty julkaistulla albumilla ja pian hänen paikkansa otti
<b>Simon Wright</b>. 70-luvun puolivälissä Wilson soitti <b>Rocky Horror Picture
Show</b> -elokuvan soundtrackillä, jolla kuultiin myös Procol Harumissa
kitaroinutta <b>Mick Grabhamia</b>. Elokuvasäveltäjä <b>Richard Hartley</b> oli kutsunut
Wilsonin soittamaan soundtackille ja tämä toi Grabhamin mukanaan
kitaristiksi. <b>Lou Reedin</b> vuoden 1973 klassikkoalbumilla<b> Berlin</b> Wilson
soitti kappaleilla Lady Day ja The Kids. Viimeiset äänityksensä Wilson
teki vuonna 1985 Gary Brookerin sooloalbumille<b> Echoes in the Night,</b>
jolla olivat mukana myös Procol Harumista niin ikään tutut <b>Keith Reid</b> ja
<b>Matthew Fisher.</b> Vuonna 1987 Wilson joutui kolmeksi vuodeksi
sairaalahoitoon otettuaan yliannoksen huumetta. Brooker ja Reid olivat
kasanneet Procol Harumin uudelleen ja lähettivät Wilsonille demoja. B J
ei kuitenkaan enää toipunut ennalleen ja hän menehtyi keuhkokuumeeseen
<b>Eugenessa, Oregonissa</b> 43-vuotiaana. Solisti/pianisti Gary Brookerin ja
tekstittäjä Keith Reidin lisäksi Wilson oli Procol Harumin ainoa pysyvä
jäsen yhtyeen suosiollisena ja taiteellisena huippukautena. Hänellä oli
voimakas, tunnistettava soittotyylinsä ja hän istui hyvin alhaalla
rumpusettinsä takana. Wilsonin varsinainen taidonnäyte oli kappale Power
Failure Procolin vuoden 1971 pitkäsoitolla <b>Broken Barricades.
<iframe allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/Xbdu-BWuT4U" width="420"></iframe></b>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-51164761260503860662024-03-21T21:42:00.000-07:002024-03-21T21:42:28.670-07:00Perjantain pohjat:Kanadalaisen hardrockin klassikon 15. studioalbumi<p> <i>Heart:Fanatic</i></p><p><br />Toinen lokakuuta 2012<b> Legacy Recordingsin </b>julkaisemana ilmestynyt <b>Fanatic </b>on kanadalaisen hardrockyhtyeen <b>Heartin </b>viidestoista studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin studioiden lisäksi hotellihuoneissa länsirannikolla ja sen tuotannosta vastasi<b> Grammyn </b>vastaanottanut <b>Ben Mink.</b> Hän oli tuottanut myös Heartin edellisen albumin, kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen pitkäsoiton <b>Red Sports Car.</b> Heartin johtohahmot, solisti<b> Ann</b> ja kitaristi<b> Nancy Wilson</b> olivat saaneet inspiraationsa Fanaticille päätyneisiin kappaleisiin omista elämänkokemuksistaan. Esimerkiksi Dear Old America oli kirjoitettu heidän sodasta palanneen isänsä näkökulmasta. Rock Deep (Vancouver) kertoo samaisesta kaupungista, jossa Heartin esikoisalbumi <b>Dreamboat Annie</b> on nauhoitettu ja <b>Sarah MacLahlanin</b> kanssa levytetyn dueton Walking Good aiheena on uuden elämän löytäminen uuden rakkauden myötä. Fanatic debytoi <b>Billboardin</b> listalla sijalla 24. Mainittua pitkäsoittoa meni julkaisuviikollaan kaupaksi 16 000 kappaletta. Billboardin rockalbumilistalla Fanaticin paras sijoitus oli kahdentenatoista. Albumin nimikappale saavutti Billboardin <b>Heritage</b>-listalla sijan 24.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/zIoxpJtMe0E?si=wFInASOGj3duKpZE" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-42063549903497589332024-03-20T21:47:00.000-07:002024-03-20T21:47:40.157-07:00Torstain terävä:Sly and the Family Stonen suurin singlemenestys<p> Family Affair on keskeisen funkyhtyeen <b>Sly and the Family Stonen</b> tuotantoa edustava ja vuonna 1971 <b>Billboardin</b> poplistan kärkeen noussut kappale. Yhtyeen diskografiassa sen edeltäjä, kahdesta a-puolesta koostunut single Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin)/ Everybody Is a Star oli ilmestynyt lähes kahta vuotta aikaisemmin. Family Affairista muodostui Sly and the Family Stonen kolmas ja samalla viimeinen Billboardin listakärkeen kohonnut single.<b> Rolling Stonen </b>vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Family Affair saavutti sijan 57.<b> John Legendin, Joss Stonen </b>ja <b>Van Huntin</b> mainitusta kappaleesta työstämä cover vastaanotti duon ja yhtyeen parhaan R&B-esityksen<b> Grammyn</b> 49.:ssä vuosittaisissa <b>Grammy Awardseissa.</b> Kuudes marraskuuta 1971 ilmestynyt Family Affair erosi tyylillisesti voimakkaasti Sly and the Family Stonen varhaisemmista hittikappaleista. Brittiläisen musiikkijournalistin <b>David Hepworthin</b> mukaan ääni-insinöörikonsultti <b>Richard Tilles</b> mykisti suuren osan Sly Stonen kitaraosuuksista, painotti <b>Billy Prestonin </b>soittamaa sähköpianoa ja editoi rumpukonetta kuulostamaan sydämenlyönniltä. Mainittua rumpukoneen luomaa rytmiä hyödynsi myöhemmin muun muassa <b>Stevie Wonder</b> vuoden 1974 tuotantoa edustavassa hitissään You Haven't Done Nothing. Family Affairista muodostui Sly and the Family Stonen suurin hitti, joka pysytteli Billboardin <b>Hot 100</b>-listan kärjessä kolmen viikon ja<b> R&B</b>-listan ykkösenä viiden viikon ajan. Billboard rankkasi mainitun kappaleen vuoden 1972 79:ksi suosituimmaksi. Vuoden 2022 tienoilla Family Affairista ilmestyi pidempi versio, joka sisälsi ennen kuulemattomia instrumentaaliosuuksia kappaleen originaalista nauhoituksesta. Se kuultiin Multitrack Playback:Family Affair-klipissä, jossa yhtyeen originaalijäsenet kuuntelivat vuosia myöhemmin työtään studiossa. Family Affairista on levytetty useita coverversioita, joiden tekijöistä mainittakoon <b>Tyrone Davis, The Brothers Johnson, Iggy Pop </b>ja <b>Bunny Wailer. Philadelphia International Recordsin housebändi MFSB </b>levytti kappaleesta instrumentaaliversion vuonna 1973 ilmestyneelle ja nimeään kantavalle albumille. <b>Madonnan</b> vuoden 1990 <b>Blond Ambition</b>-kiertueella Family Affair kuultiin introna ennen kappaletta Keep It Together.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/xag5RKD0VHk?si=0ChGe8-msFwVf8L_" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-27222863637426127742024-03-19T21:26:00.000-07:002024-03-19T21:26:14.040-07:00Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen soulklassikoista<p> In the Midnight Hour on <b>Wilson Pickettin </b>vuonna 1965 levyttämä kappale, joka julkaistiin artistin samannimisellä albumilla ja lisäksi vuonna 1966 ilmestyneellä pitkäsoitolla<b> Exciting Wilson Pickett</b>. Kappaleen kirjoitustyöstä vastasivat Pickett ja kitaristi<b> Steve Cropper Lorraine Motelissa Memphisissä.</b> In the Midnight Hour nousi<b> R&B</b>-listan kärkeen ja saavutti poplistalla sijan 21. Pickett nauhoitti In the Midnight Hourin <b>Staxin</b> studioilla Memphisissä 12. toukokuuta 1965. Steve Cropper nappasi fraasin in the midnight hour todennäköisesti <b>The Falconsin</b> vuoden 1962 levytystuotantoa edustavasta kappaleesta I Found a Love, jossa Pickett oli leadvokalistina. Cropperin lisäksi In the Midnigh Hourilla musisoivat Staxin vakiokalustoon kuuluneet rumpali<b> Al Jackson</b> ja basisti <b>Donald Dunn.</b> Cropperin mukaan Jackson oli vastuussa In the Midnight Hourin innovatiivisesta takapotkusta. Kappaleen groove pohjautui nuorison suosimaan tanssityyliin nimeltä The Jerk. Pickett levytti In the Midnight Hourista uuden version vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen <b>American Soul Man. Rolling Stonen</b> laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla In the Midnight Hour saavutti sijan 134. ja toinen Pickettin levytysrepertuaarin lukeutuva klassikkokappale Mustang Sally sijan 434. In the Midnight Hour pääsi lisäksi<b> Rock and Roll Hall of Famen</b> 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 2017 Kongressin kirjasto valitsi mainitun kappaleen kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä. Vuonna 1999 In the Midnight Hourin originaali vuoden 1965 versio pääsi <b>Grammy Hall of Fameen.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/Il-usrZxGns?si=iNEDvIKDFT0OJwId" title="YouTube video player" width="560"></iframe></b></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-54093448210382454292024-03-18T21:52:00.000-07:002024-03-18T21:52:24.113-07:00Tiistain tukeva:Keskeisen teksasilaisen rhythm and blues-yhtyeen esikoisalbumi<p> The Fabulous Thunderbirds:Girs Go Wild</p><p><br />29. lokakuuta 1979 <b>Takoma Recordsin</b> ja <b>Chrysaliksen </b>julkaisemana ilmestynyt Girls Go Wild on teksasilaisen rhythm and blues-yhtyeen<b> The Fabulous Thunderbirdsin </b>esikoisalbumi. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat tuossa vaihessa rumpali <b>Mike Buck </b>ja basisti<b> Keith Ferguson</b>. Yhtyeen tunnetuimmat jäsenet olivat kitaristi <b>Jimmie Vaughan</b> sekä solisti/huuliharpisti <b>Kim Wilson.S</b>oitannolliset tekstuurit olivat Vaughanille selvillä ja mainittu seikka tekee hänen kitaroinnistaan jo The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumilla mainiota kuultavaa. Yhtyeen taidokkaasti valitsemat coverkappaleet erottivat sen myönteisesti edukseen useista muista alueen rytinäbluesyhtyeistä. The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumin lainakappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi <b>Mercy Babyn</b> Marked Deck, <b>Jerry "Boogie" McCainin</b> She's Tuff<b>, Li'l Milet & The Creolen </b>Rich Woman sekä ehkäpä tunnetuimpana<b> Slim Harpo</b>n sävellysmateriaalia edustava ja melko hitaaseen perusbluesiin kallistuva Scratch My Back. <b>Frankie Leen</b> ja <b>Frank Scottin</b> käsialaa oleva Full Time Lover lukeutuu niin ikään albumin huippuhetkiin. The Fabulous Thunderbirdsin omaa tuotantoa edustavista kappaleista C-Boy's Blues edustaa koko yhtyeen yhteistyötä ja muut omat biisit, kuten Wait on Time, Pocket Rocket sekä Rock with Me, ovat Kim Wilsonin käsialaa. The Fabulous Thunderbirdsiä kuultiin housebändinä<b> Clifford Antonen</b> nimettömässä yökerhossa ja yhtye säesti kutakuinkin kaikkia mahdollisia <b>Austiniin, Teksasiin</b> konsertoimaan saapuneita bluesmuusikoita. Jotkin Girls Go Wildista julkaistut versiot sisältävät perusalbumin lisäksi kolme bonuskappaletta, joista Things I Forgot to Do on Kim Wilsonin ja Slim Harpon yhteistyötä. Vuonna 2000 <b>Benchmark Recordings j</b>ulkaisi The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumin uudelleen.<b> The Cleveland Scenen </b>mukaan mainittu pitkäsoitto herätti bluesidggareiden keskuudessa vastaavanlaista innostusta kuin <b>Paul Butterfield Bluesbandin </b>ensimmäiset albumit yli vuosikymmentä aikaisemmin.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/g8OJi2JgAVg?si=PYiXn6IKWOSBQMMK" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-14479447993076505412024-03-17T22:07:00.000-07:002024-03-17T22:07:50.404-07:00Maanantain mainio:The Lovin' Spoonfulin toinen top ten-hitti<p> You Didn't Have to Be So Nice on yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen<b> The Lovin' Spoonfulin </b>tuotantoa edustava kappale, jonka kirjoitustyöstä vastasivat<b> John Sebastian </b>ja <b>Steeve Boone</b>. Kappale julkaistiin singleformaatissa marraskuussa 1965 ja pääsi lisäksi mukaan The Lovin' Spoonfulin seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestyneelle toiselle albumille<b> Daydream.</b> You Didn't Have to Be So Nice oli The Lovin' Spoonfulin toinen <b>Billboardilla</b> top teniin kohonnut single, jonka paras listasijoitus oli juuri kymmenentenä tammikuussa 1966. Billboardin listalle kappale oli noussut 27. marraskuuta edellisenä vuonna. Boone oli saanut inspiraation You Didn't Have to Be So Niceen tapaamisestaan <b>Nurit Wilden</b> kanssa. Hän loi kappaleen melodiakuvion pianolla, mutta pyysi John Sebastiania auttamaan kappaleen viimeistelemisessä. You Didn't Have to Be So Nice oli ensimmäinen useista Boonen ja Sebastianin yhteistyötä edustavista The Lovin' Spoonfulin kappaleista. <b>Jerry Yesterin</b> kappaleeseen laatima laulusovitus inspiroi <b>Brian Wilsonia</b> kirjoittamaan <b>The Beach Boysin</b> vuoden 1966 tuotantoa edustavan klassikkokappaleen God Only Knows. Vaikka The Lovin' Spoonful lasketaan yleisesti lukeutuvaksi folkrockin edustajaksi, esimerkiksi musikologi<b> James E. Peronen</b> mukaan You Didn't Have to Be So Nice on esimerkki popmusiikista ja tyylillisesti se on lähempänä britti-invaasion yhtyeitä kuin useat muut The Lovin' Spoonfulin levytyksistä. Vastaavantyyppisiä lauluharmonioita hyödynsivät <b>Beatles</b> ja Beach Boys vuoden 1966 aikana ilmestyneillä klassikkoalbumeillaan <b>Revolver</b> ja<b> Pet Sounds. Britanniassa</b> You Didn't Have to Be Nice ei saavuttanut vielä listasijoitusta, mutta The Lovin' Spoonfulin seuraavan albumin nimikappale Daydream kohosi saarivaltakunnassa aina kakkoseksi ja The Lovin' Spoonful tekikin mainitun singlen tiimoilta Britanniassa kymmenen päivää kestäneen promootiokiertueen.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/BIM579H-f7Y?si=BfMKuEEZx-fSXEq3" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-74455493089596277742024-03-16T21:37:00.000-07:002024-03-16T21:37:10.190-07:00Sunnuntain extra:Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi<p><i> Peer Günt:Years on the Road</i></p><p><br />Vuonna 1989 <b>Euros Recordsin</b> julkaisemana ilmestynyt<b> Years on the Road</b> on <b>Kouvolan</b> pyörremyrskyn<b> Peer Güntin</b> ensimmäinen kokoelma-albumi. Se sisältää 12 klassista biisivalintaa kivikovan trion alun perin vuosien 1985-1988 välillä julkaisemasta tuotannosta. Maaliskuussa 1985 ilmestyneeltä legendaariselta yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta mukana ovat ehkäpä kaksi kaikkein keskeisintä biisiä, eli albumin käynnistävä ja yhtyeen ideologian tiivistävä I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star sekä Güntin juna-aiheisista kappaleista ensimmäinen ja samalla kenties kaikkein onnistunein, eli Train Train. Vielä vuoden 1985 aikana ilmestyneeltä minilp:tä<b> Through the Wal</b>l kokoelman valinnat kohdistuvat myös videobiisiksi päätyneeseen She Was Here for Rock N' Rolliin sekä balladikaunokki Losin' My Mindiin. Kesän korvalla 1986 ilmestyneeltä Güntin toiselta täyspitkältä ja samalla lopulliselta läpimurtolevyltä<b> Backseat</b> mukana ovat albumin itseoikeutettu raivoisa nimikappale, niin ikään Güntin todellisiin merkkiteoksiin ja hitteihin lukeutuva, sittemmin usein yhtyeen keikkojen starttibiisinä soitettu Bad Boys Are Here sekä niin ikään laadukasta kappalemateriaalia edustavat Let Her In ja Hole in the Door. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestyneeltä, ehkäpä kokonaisuutena Güntin suorinta tuotantoa edustavalta albumilta <b>Good Girls Don't...</b> kokoelmalle sisältyvät sille myös nimensä antanut yhtyeen slovarituotannon kirkkain klassikko, alun perin nimellä I Started Again tunnettu Years on the Road sekä myös albumin singlebiisiksi valikoitunut Bartender. Years on the Roadin ilmestymisvaiheessa Güntin tuorein pitkäsoitto oli jouluksi 1988 ilmestynyt ja aavistuksen edeltäjiään hienostuneempaa soundia edustanut albumi<b> Fire Wire</b>, jolta Years on the Roadille ovat valikoituneet rivakka sinkkubiisi Wake Me Up sekä kokoelman päätöskappale, sinisävyjä huokuva ja aidon puhutteleva Handful of Sand. Years on the Road tarjoaa tusinan suurimmaksi osaksi erinomaisesti aikaa kestäneitä Peer Günt-klassikkoita. Yhtyeen legendaarisimman kauden tuotannosta ainoana mainittu kokoelma ei ole päätynyt omiin kokoelmiini vinyylin ja cd:n lisäksi kasettiformaatissa. Years on the Roadin cd-versiosta löytyy sitä vastoin originaali vuoden 1989 painos.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/BzRm3ckQ680?si=Q4u4u4Q04Zn4S771" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-25366415553872760242024-03-15T21:50:00.000-07:002024-03-15T21:50:22.293-07:00Lauantain pitkä:Lynyrd Skynyrdin kitaristi ja perustajajäsen<p> Neljäs joulukuuta 1951 syntynyt ja viides maaliskuuta 2023 edesmennyt <b>Gary Robert Rossington </b>oli yhdysvaltalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti<b> Lynyrd Skynyrdin</b> kitaristiksi ja perustajajäseneksi. Hän vaikutti mainitussa yhtyeessä kuolemaansa saakka. Niin ikään Skynyrdissä kitaroineen <b>Allen Collinsin</b> kanssa Rossington perusti Skynyrdin toiminnan loputtua yhtyeen <b>Rossington Collins Band</b>. Kuolemansa aikaan Rossington oli viimeinen Skynyrdin lineupissa vaikuttanut yhtyeen originaalijäsen. <b>Jacksonvillessa, Floridassa</b> syntynyt Rossington oli varhaisnuoruudessaan kiinnostunut pesäpallosta, mutta luopui suunnitelmistaan palloilun parissa kiinnostuttuaan musiikista kuultuaan teini-ikäisenä <b>Rolling Stonesia</b>. Rossingtonin kiinnostus pesäpalloiluun johti Lynyrd Skynyrdin ensimmäisen esiasteen syntymiseen kesän 1964 aikana. Hän tutustui niin ikään Jacksonvillestä kotoisin olleissa pesäpallojoukkueissa pelanneisiin<b> Ronnie Van</b> <b>Zantiin</b> ja <b>Bob Burnsiin</b>. Trio päätti jammailla yhdessä eräänä iltapäivänä sen jälkeen, kun Van Zantin heittämä pallo oli osunut Burnsiin. Kamat kasattiin Burnsin vanhempien kotitaloon ja työn alle otettiin Rolling Stonesin tuossa vaiheessa tuore hitti Time is On My Side. Vakuuttuneina kuulemastaan kolmikko päätti pistää bändin pystyyn. Kitaristi Allen Collins ja basisti<b> Larry Junstrom</b> täydensivät yhtyeen kokoonpanon ja se käytti aluksi nimeä <b>Noble Five.</b> Myöhemin yhtyeen nimeksi vaihtui<b> One Percent </b>ja vuodesta 1969 lähtien yhtye alkoi esiintyä nimellä Lynyrd Skynyrd. Kolme vuotta Rossingtonia iäkkäämpi Van Zant oli hänelle ja muille yhtyeen jäsenille eräänlainen isähahmo. Rossingtonin instrumenttivalinta oli vuoden 1959 <b>Gibson Les Pau</b>l. Hän osti sen naiselta, jonka poikaystävä oli jättänyt tämän ja jättänyt jälkeensä myös kyseisen kitaran. Skynyrdin keskeisestä tuotannosta Rossingtonia kuultiin soolokitaristina esimerkiksi kappaleissa Tuesday's Gone, Simple Man ja Free Birdin slidekitaratyöskentelyssä. Hän soitti myös useita muita Gibsonin kitaroita, kuten <b>Gibson SG:</b>itä. Rossingtonin useimmin käyttämät vahvistimet olivat <b>Marshall</b> ja <b>Peavey</b>. Rossington oli yksi niistä 20 matkustajasta, jotka selvisivät hengissä lähellä <b>McCombia, Mississippiä</b> tapahtuneessa lento-onnettomuudessa, joka vei Skynyrdin solistin Ronnie Van Zantin, kitaristi<b> Steve Gainesi</b>n ja taustakuorossa laulaneen <b>Cassie Gainesin</b> henget. Vaikka Rossington toipui onnettomuudesta ja kykeni edelleen soittamaan, hän kehitti usean vuoden mittaisen huumeriippuvuuden. Siihen vaikutti osaltaan kipulääkitys, jota hän oli joutunut käyttämään lento-onnettomuuden jälkeen. Allen Collinsin kanssa Gary Rossington perusti vuonna 1980 Rossington Colllins Bandin. Yhtye julkaisi kaksi albumia, mutta lopetti toimintansa kaksi vuotta myöhemmin Collinsin vaimon <b>Kathyn</b> edesmenon jälkeen. Vaimonsa <b>Dale Krantz-Rossingtonin </b>kanssa Gary perusti <b>The Rossington Bandin</b>, joka julkaisi vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet pitkäsoitot. Lynyrd Skynyrdin reunion-kiertue ajoittui vuoteen 1987 ja siitä lähtien Rossington soitti jälleen mainitussa yhtyeessä kuolemaansa saakka. Basisti Larry Junstromin edesmentyä vuonna 2019 Rossingtonista tuli viimeinen henkiin jäänyt Skynyrdin originaalijäsen. Rossington sai sydänkohtauksen kahdeksas lokakuuta 2015. Heinäkuussa 2021 hänelle tehtiin sydänleikkaus. Rossington menehtyi kotonaan <b>Miltonissa, Georgiassa</b> viides maaliskuuta 2023 71 vuoden ikäisenä. Hänen kuolinsyytään ei ole mainittu.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/Gw_CC39LFDw?si=coPDGV_HQzazax7E" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-12734274658861792172024-03-14T22:14:00.000-07:002024-03-14T22:14:33.627-07:00Perjantain pohjat:Eräs Twisted Sisterin klassikkohiteistä<p> I Wanna Rock on<b> </b>sekä<b> Dee Sniderin</b> säveltämä että kirjoittama ja hänen yhtyeensä <b>Twisted Sisterin</b> levyttämä kappale, joka julkaistiin bändin suurimmaksi menestykseksi osoittautuneella albumilla, vuonna 1984 ilmestyneellä kolmannella pitkäsoitolla <b>Stay Hungry. Cash Box</b> kuvasi I Wanna Rockia harjoituksena hardrockista. Vaikka mainittu kappale ei varsinaisesti luo mitään uutta, sen mitä se tekee, se tekee hyvin. <b>Billboardin</b> mukaan I Wanna Rockilla Twisted Sister riisui stadionsoundinsa minimiin voimasoinnuilla ja sloganin tyyppisillä lyriikoilla. Vuonna 2009 <b>VH1 </b>nimesi I Wanna Rockin kaikkien aikojen 17:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. I Wanna Rockista työstetyssä musiikkivideossa pääosassa nähdään edeltäjänsä We're Not Gonna Take Itin tavoin ensisijaisesti elokuvasta <b>National Lampoon's Animal House </b>muistettu näyttelijä <b>Mark Metcalf</b>. Billboardin <b>Mainstream Rock</b>-listalla I Wanna Rock saavutti sijan 35. <b>Etelä-Afrikass</b>a kappale oli parhaimmillaan kolmantena, <b>Argentinassa</b> neljäntenä ja <b>Norjassa </b>sijalla viisi.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/SRwrg0db_zY?si=y9gPKnqtBmp_f4MA" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-42302056604580036802024-03-13T21:51:00.000-07:002024-03-13T21:51:48.150-07:00Torstain terävä:Bostonin debyyttihitti<p> More Than a Feeling on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen <b>Bostonin</b> kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä mainitun yhtyeen syyskuussa 1976 ilmestyneeltä debyytti - ja samalla nimikkoalbumilta b-puolellaan kappale Smokin'. Bostonin johtohahmo <b>Tom Scholtz </b>kirjoitti More Than a Feelingin täysin yksin. Single kohosi <b>Billboardin Hot 100</b> -listalle 18. syyskuuta 1976 ja sen paras sijoitus oli viidentenä. More Than a Feelingistä on muodostunut classic rock-tyyppisten radiokanavien vakio-ohjelmistoa ja vuonna 2008 <b>VH1 </b>nimesi sen kaikkien aikojen 39:ksi parhaaksi hardrockkkappaleeksi. More Than a Feeling on päässyt <b>Rock and Roll Hall of Famen</b> 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle ja <b>Rolling Stonen</b> laatimalla kaikkien aikojen 500:n parhaan kappaleen listalla More Than a Feelingin sijoitus on 212. Kappaleen kirjoitustyö vei Scholtzilta kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Kappaleen lyriikat kertovat läheisen henkilön menettämisestä ja tavasta, jolla musiikki voi yhdistää henkilön menneisyyteen liittyviin muistoihin. More Than a Feeling ei sinänsä liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan Scholtzin elämässä, mutta kappaleessa esiintyvä <b>Marianne </b>on myös hänen serkkunsa nimi. More Than a Feeling on yksi niistä kuudesta ja samalla viidestä Bostonin esikoisalbumilla julkaistusta kappaleesta, joiden parissa Scholtz työskenteli vuosien 1968 ja 1975 välillä ennen Bostonin levytyssopimuksen solmimista. Bostonin kotisivun mukaan More Than a Feeling kertoo siitä voimasta, mikä vanhalla kappaleella voi olla ihmisen elämässä.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/m7hBlvdKhE0?si=UwNmVtGV9MArPd7m" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-11316025054328443842024-03-12T21:27:00.000-07:002024-03-12T21:27:12.511-07:00Keskiviikon klassikko:Eräs Iron Maidenin tuotannon ydinteoksista<p> Hallowed Be Thy Name on<b> Iron Maidenin </b>vuonna 1982 ilmestyneen albumin <b>The Number of the Beast </b>päätöskappale. Yhtyeen perustajajäsenen, basisti <b>Steve Harrisin</b> käsialaa olevaa biisiä on pidetty eräänä kaikkien aikojen parhaista heavy metal-kappaleista ja myös eräänä Iron Maidenin tuotannon tunnuskappaleista. Hallowed Be Thy Name on ollut levytyksestään lähtien mukana lähes kaikkien Iron Maidenin kiertueiden settilistoissa. Ainoina poikkeuksina ovat olleet <b>Maiden England-</b>kiertue vuosina 2012-2014 ja<b> Book of Souls</b>-kiertueen jälkimmäinen osuus vuonna 2017. Hallowed Be Thy Name kertoo tarinan hirttämistä odottavasta vangista ja kappale sisältää Steve Harrisin filosofisimpiin lukeutuvia lyriikoita. Monet Iron Maidenin jäsenistä ovat sijoittaneet Hallowed Be Thy Namen yhtyeensä parhaiden kappaleiden joukkoon. Solisti <b>Bruce Dickinsonin</b> mukaan kappaleen esittäminen konserteissa on kuin elokuvan kertomista yleisölle. Hallowed Be Thy Name lukeutuu lisäksi Iron Maidenin tuotannon runsaimmin coveroituihin kappaleisiin. Siitä ovat levyttäneet versionsa esimerkiksi<b> Dream Theater, Machine Head, Cradle of Filth</b> sekä<b> Iced Earth. </b>Iron Maiden levytti Hallowed Be Thy Namen uudelleen <b>Channel Fourin</b> tv-sarjaan<b> Live from the Abbey Road.</b> Vuonna 2005<b> BBC Radio 1</b>:a varten levytetty versio julkaistiin singlen The Reincarnation of Benjamin Breeg kakkosbiisinä. Hallowed Be Thy Namen otsikko on poimittu Isä meidän -rukouksesta.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/HAQQUDbuudY?si=zi-JqxSFRiTIopcV" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-80499588755293043242024-03-11T21:30:00.000-07:002024-03-11T21:30:25.610-07:00Tiistain tukeva:Thin Lizzyn läpimurtohitti<p> The Boys Are Back in Town on irlantilaisen hardrockyhtyeen <b>Thin Lizzyn</b> kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin 26. maaliskuuta 1976 ilmestyneeltä albumilta<b> Jailbreak. Rolling Stone</b> on rankannut The Boys Are Back in Townin Thin Lizzyn tuotannon parhaaksi kappaleeksi ja se on saavuttanut sijan 272. RS:n vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. The Boys Are Back in Town-singlen originaalin brittipainoksen b-puolena oli Jailbreak-albumin nimikappale, mutta joissakin muissa maissa kakkosbiisiksi valikoitui niin ikään samaiselta pitkäsoitolta löytyvä Emerald. Maaliskuussa 1991 The Boys Are Back in Town julkaistiin uudelleen remiksattuna versiona useissa eri formaateissa singlen Dedication menestyksen vanavedessä. Brittilistalla uusintajulkaisu saavutti sijan 63. The Boys Are Back in Townista julkaistiin lisäksi 12-tuumainen ep, jonka bonuskappaleita olivat Johnny The Fox Meets Jimmy the Weed, Black Boys on the Corner ja liveversio Me and the Boysista. Pian The Boys Are Back in Townin brittijulkaisun jälkeen<b> BBC Radio 1</b>:n dj <b>Tony Blackburn </b>valitsi mainitun kappaleen viikon levyksi ja soitti sitä päivittäin aamupäivän ohjelmassaan. Kitaristi<b> Scott Gorham</b> muistelee Thin Lizzyn olleen <b>Yhdysvaltai</b>n-kiertueella. Jailbreak-albumi ei ollut vielä breikannut ja mainittu seikka heijastui konserttien lipunmyyntiin. Yllätyksekseen yhtye sai kuulla manageriltaan, että Boys Are Back in Townista oli muodostumassa hitti. Kaiken lisäksi kappaletta ei ollut alun perin valittu niiden kymmenen biisin joukkoon, joista Jailbreak-albumin kaavailtiin koostuvan. Aluksi The Boys Are Back in Townin ottivat tehosoittoon kaksi dj:tä <b>Lousivillessa, Kentuckyssa</b>. Pian tämän jälkeen kappale alkoi soida myös lähialueilla. Mikäli The Boys Are Back in Town ja sen myötä koko Jailbreak-albumi eivät olisi breikanneet, Thin Lizzy olisi saattanut tulla tiensä päähän. Arviossaan Rolling Stone ylisti solisti/basisti <b>Phil Lynottin</b> soundia ja Scott Gorhamin ja<b> Brian Robertsonin</b> tuplakitarointia, joka oli osaltaan keskeinen The Boys Are Back in Townin saavuttamalle menestykselle. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti <b>Q </b>sijoitti The Boys Are Back in Townin sijalle 38. laatimallaan sadan parhaan kitarabiisin listalla. Vuonna 1976 kappale vastaanotti <b>NME:</b>n parhaan singlen palkinnon.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/bawlZLHMEas?si=CSQ2MftC2rtp8upr" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-51135726212078147772024-03-08T21:13:00.000-08:002024-03-08T21:13:44.451-08:00Maanantain mainio:Vanilla Fudgen Led Zeppelin-covereista koostuva albumi<p> <i>Vanilla Fudge:Out through the Indoor</i></p><p><br /><b>Out throug the Indoor</b> on psykedeelistä rockia edustavan yhdysvaltalaisen <b>Vanilla Fudge-</b>yhtyeen kahdeksas studioalbumi. <b>Euroopassa</b> se julkaistiin kesäkuussa 2007 ja <b>Yhdysvalloissa</b> viimein elokuussa 2009. Kosketinsoittaja/solisti <b>Mark Steinin </b>mukaan Vanilla Fudge oli sovittanut joitakin kappaleista uudelleen ja joidenkin tempot olivat hidastuneet, toisten nopeutuneet. Vanilla Fudge oli versioinut Led Zeppeliniä omaan tyyliinsä, mutta kappaleille oikeutta tehden. Syyskuussa 2022 austalialalainen levy-yhtiö <b>Golden Robot Records</b> julkaisi albumin uudelleen nimellä <b>Vanilla Zeppelin </b>hienoisesti eriävällä biisilistalla ja eri kansikuvalla varustettuna. Originaalilla versiolla Zeppelinin esikoisalbumin tuotantoa edustivat kappaleet Your Time is Gonna Come, Black Mountain Side, Babe I'm Gonna Leave You ja Dazed and Confused. Kakkosalbumin kappaleisiin lukeutuvat Ramble On ja Moby Dick. Immigrant Song edustaa kolmatta ja Rock and Roll neljättä albumia.<b> Houses of the Hol</b>yn poimintana on Dancing Days ja Trampled Under Foot edustaa yksin <b>Physical Graffiti</b>-tupla-albumin tuotantoa.<b> Presence</b> on ainoa Out through the Indoorin kappalevalinnoissa skipattu Zeppelinin toiminta-aikana julkaistuun tuotantoon lukeutuva pitkäsoitto ja<b> In through the Outdoor</b>- albumin valinnat kohdistuvat Fool in the Rainiin ja All My Loveen. Alun perin Out through the Indoorin julkaisuajankohdaksi oli kaavailtu helmikuuta 2007.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/JidRS3oVczw?si=rXpRACOlFWWtVPDW" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-85166254683001292172024-03-08T21:10:00.000-08:002024-03-08T21:10:36.846-08:00Sunnuntain extra:Robin Trowerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi<p> <i>Robin Trower:Victims of the Fury</i></p><p><br />Huhtikuussa 1980 ilmestynyt <b>Victims of the Fury</b> on brittiläisen rockkkitaristin<b> Robin Trowerin </b>seitsemäs albumi. Samalla kyseessä on viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen ottivat osaa<b> Robin Trower Bandin </b>legendaarisen kokoonpanon jäsenet, basisti/solisti <b>Jimmy Dewar</b> sekä rumpali <b>Bill Lordan.</b> Victims of the Fury tuli yhdeksän vuoden tauon jälkeen merkitsemään myös yhteistyön jatkumista Trowerin varhaisemman yhtyeen<b> Procol Harumin </b>kanssa työskennelleen lyyrikko <b>Keith Reidin k</b>anssa. Victims of the Furyn kymmenestä kappaleesta suurin osa edustaa Trowerin ja Reidin yhteistyötä. Albumin avauskappale Jack and Jill ja Only Time ovat täysin Trowerin käsialaa, Roads to Freedom edustaa Trowerin ja James Dewarin ja Mad House Trowerin sekä <b>Wally Dewarin</b> yhteistyötä. Victims of the Furyn ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1989. Vuonna 1997 mainittu albumi julkaistiin 2 on 1-tyylisellä cd:llä edeltäjänsä, vuonna 1978 ilmestyneen albumin <b>Caravan to Midnight</b> kanssa. Ääni-insinöörinä Victims of the Furylla toimi ensisijaisesti<b> Beatlesi</b>n kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu <b>Geoff Emerick. Billboard 200</b>-listalla Victims of the Furyn paras sijoitus oli 34. ja brittilistalla albumi nähtiin parhaimmillaan sijalla 61.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/sA9NLgoHvM0?si=AIB1_TDZy1dlstm0" title="YouTube video player" width="560"></iframe></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-38542406560468848572024-03-08T21:08:00.000-08:002024-03-08T21:08:35.090-08:00Lauantain pitkä:Merkittävä artisti ja biisintekijä<p> Kahdeksas maaliskuuta 1947 syntynyt<b> Carole Bayer Sager</b> on yhdysvaltalainen lyyrikko, solisti ja biisintekijä. Hän syntyi <b>Manhattanilla, New Yorkissa</b> juutalaiseen perheeseen. Bayer valmistui New Yorkin yliopistosta, missä hänen pääaineitaan olivat englanti, draamataiteet ja puhe. Ensimmäisen pophittinsä A Groovy Kind of Love hän oli kirjoittanut <b>Toni Whiten</b> kanssa ollessaan vielä opiskelija New Yorkin musiikin ja taiteen korkeakoulussa. Mainitun kappaleen ensimmäisestä levytysversiosta oli vastannut britti-invaasiota edustanut <b>The Mindbender</b>s. Biisistä muodostui maailmanlaajuinen hitti, joka nousi kakkossijalle <b>Billboardi</b>n listalla. Groovy Kind of Lovesta levyttivät coverversionsa <b>Sonny & Cher, Petula Clark</b> ja<b> Phil Collins</b>. Viimeksi mainitun näkemys julkaistiin elokuvan <b>Buster</b> soundtrackillä ja se nousi listakärkeen sekä <b>Britanniassa</b> että <b>Billboardilla</b> vuonna 1988. Carole Bayer Segerin ensimmäinen ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1977 <b> Brooks Arthurin</b> tuottamana. Siltä poimitun hittisinglen You're Moving Out Today Bayer oli kirjoittanut <b>Bette Midlerin</b> ja<b> Bruce Robertsin</b> kanssa. Mainittu kappale nousi <b>Australiassa</b> listakärkeen ja saavutti myös brittilistalla kuudennen sijan kesäkuussa 1977. Albumin puhallin- ja jousisovituksista vastasi <b>Paul Buckmaster</b>. Bayerin esikoisalbumin kappaleista Home to Myself ja Come Home from the Rain olivat alun perin <b>Melissa Manchesterin </b>levyttämiä.<b> Japanissa </b>ja Australiassa Bayerin esikoisalbumi saavutti platinalevyn. Bayerin vuonna 1978 ilmestyneen kakkosalbumin<b> ...Too </b>tuotannosta vastasi edeltäjänsä tavoin Brooks Arthur. Albumilla vierailivat muun muassa <b>Michael McDonald</b> ja <b>Alice Cooper</b> ja se sisältää originaaliversion<b> Michael Jacksonin </b>miljoonamenestysalbumillaan <b>Off the Wall</b> vuonna 1979 coveroimasta kappaleesta It's the Falling in Love. Bayerin kolmas ja vuonna 1981 ilmestynyt albumi <b>Sometimes Late in the Night</b> oli Brooks Arthurin ja Bayerin tulevan aviomiehen <b>Burt Bacharachin</b> tuottama. Sen singleformaatissa ilmestyneestä kappaleesta Stronger Than Before levyttivät coverversionsa <b>Chaka Khan</b> ja<b> Dionne Warwick</b>. Bayer Sagerin oma versio mainitusta kappaleesta oli hänen suurin hittinsä Billboardilla ja se saavutti sijan 30. Kappaleessa Just Friends vieraili myös sen tuottamisesta Bacharachin kanssa vastannut Michael Jackson. <b>Neil Diamond </b>vaikutti kitaristina ja toisena tuottajana kappaleessa On the Way to the Sky, jonka hän levytti myös oman albuminsa nimiraidaksi. Bayer Sagerilla oli useita hittejä 70-luvun aikana. Hän kirjoitti useita niistä Melissa Manchesterin kanssa ja mainituista kappaleista Manchesterin albumeilla ilmestyivät Come in from the Rain ja useiden muiden artistien versioimaksi päätynyt Midnight Blue. Australialaisen lauluntekijän <b>Peter Allenin </b>kanssa Bayer Sager kirjoitti hitit I'd Rather Leave While I'm in Love ja Don't Cry Out Loud. Bayer Sagerin keskeisistä hiteistä When I Need You edusti yhteistyötä<b> Albert Hammondi</b>n ja You're the Only One <b>Bruce Robertsin </b>kanssa. <b>Marvin Hamlishin</b> ja<b> Martin Simoninin </b>kanssa Bayer Sager kirjoitti lyriikat vuonna 1978 valmistuneeseen stagemusikaaliin <b>They're Playing Our Son</b>g, jota esitettiin <b>Manhattanilla</b> yli kolmen vuoden ajan. Monet Bayer Sagerin 80-luvun kappaleista edustivat yhteistyötä hänen tuonaikaisen aviomiehensä, säveltäjä Burt Bacharachin kanssa. Vuonna 1989 Bayer Sager tuotti <b>The Pointer Sistersin June Pointeri</b>n nimeä kantavan sooloalbumin. Vuonna 1982 Bayer Sager voitti parhaan originaalikappaleen <b>Academy Awardin</b> kappaleella Arthur's Theme (Best That You Can Do), joka oli tunnuskappale vuonna 1982 valmistuneeseen elokuvaan <b>Arthur.</b> Vuonna 1987 Bayer Sager pääsi laulunkirjoittajien <b>Hall of Fameen.</b> Samana vuonna hän vastaanotti vuoden kappaleen <b>Grammy Awardin</b> biisistä That's What Friends Are For. Hän oli kirjoittanut sen Bacharachin kanssa ja kappaleen originaaliversiosta elokuvassa <b>Nighshift </b>vuonna 1982 vastasi <b>Rod Stewart.</b> Vuonna 1986 mainitusta kappaleesta ilmestyneen coverin levyttivät Dionne Warwick, <b>Stevie Wonder, Gladys Knight</b> ja <b>Elton John</b>. Bayer Sagerin <b>David Fosterin </b>kanss<b>a </b>kirjoittaman kappaleen The Prayer originaaliversiosta vastasivat <b>Celine Dion</b> ja <b>Andrea Bocelli.</b> Mainittu biisi voitti <b>Golden Globe Awardin </b>ja sitä esitetään usein häissä ja hautajaisissa. Bayer Sager on päässyt laulunkirjoittajien Hall of Fameen. New Yorkin yliopisto lahjoitti hänelle alumni awardin. Vuonna 2019 laulunkirjoittajien Hall of Famen 50-vuotisjuhlallisuuksissa Bayer Sager palkittiin<b> Johnny Mercer Awardilla</b>. Hän oli järjestyksessään kuudes mainitun palkinnon vastaanottanut naislauluntekijä. <b>Neil Sedakan</b> kanssa Bayer Sager on kirjoittanut 11 kappaletta. <b>Bruce Robertsin</b> ja <b>Kenneth Edmondsin</b> kanssa Bayer Sager oli kirjoittamassa <b>Jessica Sanchezin</b> vokalisoimaa kappaletta Stronger Together. Vuonna 2018 hän oli kirjoittamassa kappaletta Living in the Moment, jonka <b>Katherine McPhee </b>esitti elokuvassa <b>Book Club. Barbra Streisandin</b> albumilla <b>Walls</b> Bayer Sager oli kirjoittamassa kappaleita Better Angels ja What's on My Mind.<b> Kanye Westin</b> albumilla <b>Ye </b>julkaistun kappaleen Ghost Town lyriikat olivat osittain Bayer Sagerin käsialaa. Huhtikuussa 2020 <b>Lady Gaga</b> päätti <b>One World:Together at Home</b>-konserttinsa versioimalla The Prayerin Celine Dionin, Andrea Bocellin, <b>John Legendin</b> ja klassisen musiikin pianistin <b>Lang Langin </b>kanssa. Esitellyksellä kerättiin 127 miljoonaa dollaria Yhdysvaltojen koronatapauksia vastaan taistelleelle <b>World Health Organisatonille</b>. Toukokuussa 2022 Bayer Sager vastaanotti<b> BMI Icon Awardin</b> järjestyksessään 70:ssä vuosittain järjestettävässä <b>BMI Pop Awardseissa.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/06J4NiCl4Vc" title="YouTube video player" width="560"></iframe></b></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1427238913642337548.post-38859971952727506482024-03-07T20:38:00.000-08:002024-03-08T00:51:01.144-08:00Perjantain pohjat:Keskeisen brittiprogen edustajan ensimmäinen livealbumi<p><i> Yes:Yessongs</i></p><p><br />Toukokuussa 1973 <b>Atlantic Recordsin</b> julkaisemana ilmestynyt <b>Yessongs</b> on brittiläisen progressiivista rockia edustavan <b>Yes-</b>yhtyeen ensimmäinen livealbumi ja lisäksi triplasellainen. Saatuaan huhtikuussa 1972 päätökseen edellisen studioalbuminsa<b> Close to the Edge</b> tiimoilta tekemänsä kiertueen Yes valitsi helmi- ja joulukuun 1972 välillä tehtyjä livenauhoituksia <b>Fragile-</b> ja Close to the Edge- kiertueiltaan livealbumia varten. Niiden editoinnista ja remiksauksesta vastasi yhtyeen tuottaja ja miksaaja<b> Eddy Offord</b>. Yessongsin kappaleista kahdella kuullaan Yesin originaalirumpalin <b>Bill Brufordin </b>soittoa. Kahdeksassa biisissä rumpalina vaikuttaa hänen paikkansa yhtyeessä ottanut <b>Alan White</b> ja kahdessa biisissä ei kuulla lainkaan rumpuja. Yessongs vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita.<b> Britanniassa</b> tripla-albumi nousi albumilistalla parhaimmillaan seitsemänneksi ja oli <b>Billboardin</b> listalla sijalla 12. Vuonna 1998 Yessongs saavutti Yhdysvalloissa platinaa miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2015 seitsemän Yesin loppuvuodesta 1972 soittamaa konserttia julkaistiin kokonaisuudessaan 14 cd:stä koostuvalla boxilla <b>Progeny:Seven Shows from Seventy-Two.
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture; web-share" allowfullscreen="" frameborder="0" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/NeJLtQNMJqU?si=RG5YcQ_cE5ev4ugP" title="YouTube video player" width="560"></iframe></b></p>Pertti Pulkkanenhttp://www.blogger.com/profile/03168096836400281772noreply@blogger.com0