Tiistain tukeva:1960-luvun puolivälin suosittu espanjalainen beatyhtye

Los Bravos oli vuonna 1965 perustettu espanjalainen ja Madridissa tukikohtaansa pitänyt beatyhtye. Parhaiten se tunnetaan debyyttisinglestään Black is Black, joka nousi heinäkuussa 1966 Britanniassa kakkossijalle ja Yhdysvalloissakin neljänneksi. Kyseessä oli espanjalaisen yhtyeen korkein listasijoitus Yhdysvalloissa. Yhtyeen kokoonpano oli yhdistelmä madridilaisesta bändistä Los Sonor ja Mallorcalta kotoisin olleesta The Runawaysistä. Los Bravosin solisti Mike Kogel on tosin kotoisin Saksasta. Kanadassa Black is Black nousi listakärkeen ja maailmanlaajuisesti singleä on myyty yli miljoona kappaletta. Black is Blackin kirjoitustyöstä vastasivat Michelle Grainger, Tony Hayes ja Steve Wadey Hoo St. Werburghissa, lähellä Rochesteria, Kentissä, Englannissa sijainneessa studiossaan, jota käytettiin demojen työstämiseen. Coverinsa Black is Blackista levyttivät Johnny Halliday sekä ranskalaisyhtye Belle Epoque, jonka discoversio nousi vuonna 1977 brittilistalla kakkossijalle. Lokakuussa 1966 Los Bravosin seuraava single I Don't Care saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1967 yhtye osallistui San Remon musiikkifestivaaleille, mutta ei päässyt loppukilpailuun kappaleellaan Une Come noi. Los Bravos oli kahden espanjalaisen komediaelokuvan aiheena.  Vuonna 1967 ilmestyi Los chicos con las chicas (The Boys With the Girls), joka oli Javier Aguirren ohjaama ja vuonna 1968 ¡Dame un poco de amooor...! (Give Me a Little Looove!), jonka ohjauksesta vastasivat José María Forqué ja Francisco Macián. Ensiksi mainitun soundtrackiltä löytyvä Los Bravosin kappale Going Nowhere oli saavuttanut Kanadassa sijan 55. Rhino Records julkaisi mainitun kappaleen uudelleen sarjassaan Nuggets II:Original Artyfacts from the British Empire and Beyond 1964-1969. Heinäkuussa 1968 Los Bravosin tuotannosta kappale Bring A Little Lovin' saavutti Saksassa sijan 22. Los Bravosin perustajajäseniin lukeutunut Manuel Fernández teki itsemurhan 20. toukokuuta 1968 ainoastaan 23-vuotiaana, kun hänen morsiamensa Lottie Ray oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Samaisena vuonna Kogel jätti yhtyeen ja alkoi luoda soolouraa nimellä Mike Kennedy. Hänen paikkansa solistina otti ensiksi Bob Wright ja sitten Anthony (Tony) Anderson, joka ennen Los Bravos-pestiään vaikutti veljensä Jon Andersonin kanssa yhtyeessä The Warriors. Kogel teki paluun Los Bravosin riveihin vuosina 1975 ja 1976. Vuonna 2004 yhtye teki paluun lineupilla, jossa olivat mukana Pablo Sanllehí, Miguel Vicens Danus ja Mike Kogel/Kennedy. Vuonna 2015 Mike Kennedy ja Miguel Vicens Danus elvyttivät Los Bravosin nimen ja levyttivät Black is Blackista uuden studioversion. Se julkaistiin iTunesissa ja kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 2019  Miguel Vicens Danus ja Pablo Sanllehi esittelivät Bruce Gamen Los Bravosin uutena solistina. Yhtyeen tarkoituksena oli nauhoittaa uusi studioalbumi. Vuonna 2020 yhtye julkaisi kaksi uutta ja seuraavana vuonna neljä uutta singleä iTunesissa ja Spotifyssa Los Bravosin nimellä. Mainittuihin biiseihin lukeutuivat Gotta Be Strong ja Chariot. Miguel Vicens menehtyi keuhkokuumeeseen 12. helmikuuta 2022 Palmassa 78 vuoden ikäisenä. 20. maaliskuuta 2019 Los Bravosin kappale Bring a Little Lovin' oli mukana Quentin Tarantinon kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Once Upon a Time in Hollywood soundtackillä ja ensimmäisellä trailerilla.

Maanantain mainio:Suosittu australialainen pubrock-yhtye

Adelaidessa vuonna 1973 solisti/kitaristi Ian Mossin, rumpali Steve Prestwitcin, basisti Les Kazmareckin ja pianisti/kosketinsoittaja Don Walkerin perustama Cold Chisel on australialainen pub rock-yhtye. Solisti Jimmy Barnes täydensi pian yhtyeen kokoonpanon ja vuoden 1975 aikana Phil Smallista tuli yhtyeen uusi basisti. Cold Chisel lopetti toimintansa vuoden 1983 aikana, mutta on sittemmin tehnyt useampia reunioneita. Musikologi Ian McFarlanen mukaan Cold Chisel on paitsi eräs Australian rakastetuimmista yhtyeistä, myös eräs laadukkaimmista livebändeistä. Tyylillisesti yhtye on yhdistelmä rockabillyä, hardrockia, soulia ja bluesia, jossa on määrätynlaista kotikutoisuutta. Cold Chiselin studioalbumeista kahdeksan on kohonnut yhtyeen kotimaassa viiden suosituimman joukkoon. Listaykkösiksi niistä ovat nousseet vuoden 1982 Circus Animals, vuoden 1984 Twentieth Century ja vuoden 2019 Blood Moon. ARIA-listoilla Cold Chiselin albumeista kuusi on tavoittanut ykkössijan. Top teniin yhtyeen singleistä ovat kohonneet vuoden 1980 Cheap Wine, vuoden 1982 Forever Now, vuoden 1994 Hands Out of My Pocket ja vuonna 1998 ilmestynyt The Things I Love in You. Vuonna 1993 Cold Chisel tuli valituksi Aria Music Hall of Fameen. Vuonna 2001 Australasian Performing Right Association listasi Cold Chiselin toukokuussa 1978 ilmestyneen kappaleen Khe Sanh sijalle kahdeksan kaikkien aikojen parhaiden australialaisten kappaleiden listallaan. Lokakuussa 2010 yhtyeen albumeista Circus Animals saavutti neljännen sijan teoksessa 100 Best Australian Albums ja East sijan 53. Vuoden 2016 APRA Music Awardseissa Cold Chisel palkittiin The Ted Albert Awardilla palveluksistaan australialaiselle musiikille. Yhtyeen työväenluokan näkökulmasta kirjoitetut kappaleet ovat saavuttaneet suosiota Australian lisäksi ensisijaisesti Uudessa Seelannissa. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Cold Chiselissä bassotellut Les Kazmareck edesmeni joulukuussa 2008 ja Steve Prestwich tammikuussa 2011.

Sunnuntain extra:Useissa keskeisissä yhtyeissä soittanut yhdysvaltalaisrumpali

Huhtikuun viimeisenä 1947 syntynyt Dennis Joseph ”Denny” Carmassi on yhdysvaltalainen rumpali, joka on ehtinyt vaikuttaa useissa keskeisissä rockyhtyeissä. Carmassin voi todeta syntyneen rumpaliperheeseen; hänen isänsä, setänsä ja veljensä ovat kaikki rumpaleita. Denny pääsi joskus harjoittelemaan heidän kanssaan. Hänen isänsä tutustutti Dennyn useiden keskeisten rumpaleiden, kuten Buddy Richin, Jimmy Vincentin ja Richard Goldbergin musisointiin. Radion kuuntelun myötä Denny tutustui useisiin keskeisiin rumpaleihin, joista mainittakoon Earl Palmer, DJ Fontana, Al Jackson Jr, Clyde Stubblefield, Jabo Starks, Dino Danelli, Ginger Baker, Mitch Mitchell, John Bonham ja Tony Williams. Carmassi liittyi yhtyeeseen Sweet Linda Livine ja levytti sen riveissä Columbian julkaiseman ja Al Kooperin tuottaman albumin. Kun Carmassin ja yhtyeen muiden jäsenten tiet erkanivat hän soitti useissa yhtyeissä San Francisco Bayn alueella ja aloitti työskentelynsä Montrosen ja Sammy Hagarin kanssa 1970-luvun aikana. Montrosessa Carmassi oli mukana yhtyeen neljässä ensimmäisessä kokoonpanossa. Sen jälkeen hän soitti Montrosessa vokalisoineen Sammy Hagarin sooloyhtyeessä ja niin ikään mainitun yhtyeen jäseniin lukeutuneiden Ronnie Montrosen ja Jim Alcivarin kanssa yhtyeessä Gamma. Lisäksi Carmassi on soittanut Heart-yhtyeessä, Coverdale-Pagessa, Whitesnakessa sekä David Coverdalen kanssa tämän vaikuttaessa sooloartistina.

Lauantain pitkä:1960-luvun puolivälissä perustettu monipuolinen yhdysvaltalaisyhtye

The Blues Project on Greenwich Villagesta kotoisin oleva yhtye, joka aloitti toimintansa 60-luvun puolivälissä ja hajosi alun perin vuonna 1967. Tyylikirjoltaan kyseessä oli varsin monipuolinen yhtye, joka muistetaan ensisijaisesti taiteellisen popmusiikin esittäjänä. Myös folkilla, bluesilla, rhythm and bluesilla ja jazzilla oli vaikutuksensa yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Vuonna 1964 Elektra Records julkaisi eri artistien kokoelma-albumin nimeltä The Blues Project, jolla Greenwich Villagen alueelta kotoisin olleet valkoiset muusikot esittivät akustista bluesia tummaihoisten virkaveljiensä tavoin. Yksi albumilla esiintyneistä muusikoista oli kaksi biisiä esittänyt nuori kitaristi Danny Kalb. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Kalb vaihtoi kitaransa sähköiseen. Beatlesin saavuttua konsertoimaan Yhdysvaltoihin siellä vallalla ollut blues ja akustinen folkliike saivat väistyä. Alkuvuodesta 1965 Kalb muodosti Danny Kalb Quartetin kitaristi Artie Traumin, basisti Andy Kulbergin ja rumpali Roy Blumenfeldin kanssa. Kun Traum muutti mainitun vuoden kesällä Eurooppaan, Kalbin tavoin kitaristi Dave Van Ronkin oppilaana vaikuttanut Steve Katz liittyi yhtyeeseen ensiksi Traumin korvaajaksi ja sittemmin pysyväksi jäseneksi. Myöhemmin vuoden 1965 aikana yhtye täydensi kokoonpanoaan solisti Tommy Flandersilla ja vaihtoi nimekseen The Blues Project viittauksena Kalbin ensimmäiseen vierailuun levyllä. Myöhemmin samaisen vuoden aikana yhtye teki koe-esiintymisen Columbia Recordsille. Koe-esiintymisen aikana tuottaja Tom Wilson toi studioon pianistiksi ja urkuriksi sessiomuusikko Al Kooperin, jonka kanssa hän oli työskennellyt Bob Dylanin Like A Rolling Stonella. Kooper oli työskennellyt Blumenfeldin ja Kulbergin kanssa kokoelma-albumia What's Shakin' varten tehdyillä nauhoituksilla ja häntä pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Columbia kieltäytyi kiinnittämästä yhtyettä. Loppuvuodesta 1965 Wilson oli siirtynyt MGM Recordsille ja hän kiinnitti The Blues Projectin mainitun yhtiön alamerkille Verve/Folkwaysille. Marraskuun lopussa 1965 yhtye alkoi nauhoittaa livenä esikoisalbumiaan Greenwich Villagen Cafe Au Go Go:ssa. Nauhoituksia tehtiin viikon verran vielä alkuvuodesta 1966, ennen kuin albumi Live at The Cafe Go Go saatiin valmiiksi. Tuohon mennessä Flanders oli jättänyt yhtyeen ja hän oli mukana ainoastaan muutamalla albumin kappaleista. The Blues Projectin esikoisalbumista muodostui kohtuullinen menestys ja yhtye konsertoi Yhdysvalloissa sitä promoten. The Blues Projectin huhtikuussa 1966 San Franciscossa, Fillmore Auditoriumissa soittama konsertti vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Myös yleisön joukossa olleet Grateful Deadin jäsenet olivat varsin vakuuttuneita mainitusta esiintymisestä. Palattuaan New Yorkiin yhtye nauhoitti syksyllä 1966 toisen albuminsa Projections, jonka MGM julkaisi mainitun vuoden marraskuussa. Tyylillisesti albumin skaala vaihteli bluesista ja rhythm and bluesista jazziin, psykedeliaan ja folkrockiin. Albumin ydintuotantoon lukeutuivat 11- ja puoliminuuttinen näkemys Muddy Watersin kappaleesta Two Trains Running, jossa Kalbia kuultiin solistina ja soolokitaristina sekä Kooperin instrumentaalikappale Flute Things, jossa Kulberg oli huilistina. Pian Projectionsin valmistumisen jälkeen yhtyeen rivit alkoivat kuitenkin rakoilla. Kooper jätti The Blues Projectin keväällä 1967 ja yhtye työsti kolmannen albuminsa Live at Town Hall ilman häntä. Tosi asiassa albumin kappaleista ainoastaan yksi oli nauhoitettu Town Hallissa muiden ollessa livenauhoituksia muilta keikkapaikoilta tai studio outtakeseja. Viimeksi mainittuun kategoriaan kuulunut ja Kooperin käsialaa ollut No Time Like The Right Time oli yhtyeen ainoa listamenestystä saavuttanut single. Kesäkuussa 1967 The Blues Project ehti esiintyä Montereyn popfestivaaleilla. Tuolloin puolet yhtyeen originaalista kokoonpanosta oli kuitenkin jo poistunut. Myös Katz ja Kalb jättivät The Blues Projectin pian tämän jälkeen. Vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Planned Obsolescence enää Blumenfeld ja Kulberg edustivat yhtyeen originaalia kokoonpanoa, mutta mainittu pitkäsoitto julkaistiin silti The Blues Projectin nimellä. Myöhemmin ilmestyneet mainitun kokoonpanon levytykset julkaistiin uudella nimellä Seatrain. Vuonna 1968 Kooper ja Katz toteuttivat ensiksi mainitun idean puhallinsektiolla vahvistetusta rockyhtyeestä. Tuloksena oli Blood, Sweat and Tears, jonka ensimmäisellä albumilla Child is a Father to the Man Kooper oli johtavassa roolissa, mutta hän ei ottanut lainkaan osaa yhtyeen myöhäisempiin levytyksiin. Kooper vaikutti tuolloin tuottajana Columbia Recordsilla ja levytti Michael Bloomfieldin, Stephen Stillsin ja Harvey Brooksin kanssa menestyneen jamilevyn Super Session. Kooper työsti myös useita sooloalbumeita, joista yhdellä oli mukana Shuggie Otis. Katz sitä vastoin jatkoi Blood, Sweat and Tearsin jäsenenä 70-luvulle. The Blues Project teki 70-luvun alussa paluun muuttuneella kokoonpanolla ja julkaisi vuosien 1971 ja 1973 välillä albumit Lazarus, Blues Project ja The Original Blues Project Reunion in Cenral Park. Kooper osallistui albumeista viimeksi mainitun työstämiseen toisin kuin Flanders. Mainitut albumit jäivät suhteellisen vähälle huomiolle ja sittemmin The Blues Project on soittanut valikoidusti reunion-konsertteja esimerkiksi hyväntekeväisyyskonsertissa Valley Stream Central High Schoolissa New Yorkissa. Vuonna 1969 The Blues Projectin basisti/huilisti Andy Kulberg ja rumpali Roy Blumenfeld muodostivat yhtyeen Seatrain Jim Robertsin, yhtyeessä Mystery Trend soittaneen kitaristin John Gregoryn, Jim Kweskin Jug Bandissa soittaneen viulisti Richard Greenen ja saksofonisti Don Kretmarin kanssa. Esikoisalbuminsa Planned Obsolescence yhtye joutui sopimuksellisista syistä julkaisemaan vielä The Blues Projectin nimissä. Vuonna 1969 A&M julkaisi Seatrainin nimikkoalbumin, mutta yhtyeen lineupissa tapahtui ratkaisevia muutoksia muutamaa kuukautta myöhemmin. Vuonna 1970 yhtye julkaisi toisen Seatrain-nimisen albumin, vuonna 1971 Capitol julkaisi yhtyeeltä albumin The Marblehead Messenger ja Warner Bros vuonna 1973 pitkäsoiton Watch. Vuosien 2001 ja 2007 välillä Roy Blumenfeld vaikutti rumpalina Country Joe and The Fishistä tutuksi tulleen Barry Meltonin Barry Melton Bandissa.

Perjantain pohjat:Spooky Toothin 1970-luvun tuotannon joutsenlaulualbumi

Spooky Tooth:The Mirror

Lokakuussa 1974 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Mirror on englantilaisen rockyhtyeen Spooky Toothin ainoa albumi, jonka työstämiseen Mike Harrison ei ottanut osaa. The Mirror jäi lisäksi Spooky Toothin viimeiseksi pitkäsoitoksi lähes 25 vuoden ajaksi. Sen seuraaja Cross Purpose ilmestyi nimittäin vasta vuonna 1999. Spooky Tooth lopetti toimintansa kuukausi The Mirrorin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen jäsenet vaikuttivat sittemmin esimerkiksi yhtyeissä Foreigner ja The Only Ones. All Musiciin albumin arvioinut Jason Anderson antoi The Mirrorille neljä tähteä viidestä. Hänen mukaansa elementit popista ja gospelista/RB.stä on The Mirrorilla yhdistetty saumattomaan rockjakeluun ja ne tarjoavat albumille Spooky Toothin kataloogissa harvinaislaatuista syvyyttä. Vuonna 2000 Dressed to Kill Records julkaisi The Mirrorin uudelleen eriävän kansitaiteen ja biisijärjestyksen kera nimellä Comic Violence. Atmosphere sämpläsi nimikappaletta The Mirror vuonna 2003 ilmestyneen albuminsa Seven’s Travels keskeiseen kappaleeseen Trying to Find a Balance. Kanadan albumilistalla The Mirror-pitkäsoitto saavutti sijan 88.

Torstain terävä:Iggy Popin 90-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

Iggy Pop:Brick by Brick

Kesäkuussa 1990 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Brick by Brick on Iggy Popin tuotannon yhdeksäs studioalbumi. Leijonanosa Popin 1980-luvun tuotannosta oli vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Brick by Brickille hän valitsi tuottajakseen Don Wasin ja albumille oli tunnusomaista hardrockia muistuttava soundi. Monien Brick by Brickin kappaleiden lyriikoiden teemana on Yhdysvaltojen kulttuuriin kohtaamat vaarat mätänemisestä ja lahoamisesta. Guns N’ Rosesin jäsenistä kitaristi Slash ja basisti Duff McKagan vaikuttivat Brick by Brickillä sekä muusikkoina että biisintekijöinä. Albumin kansikuva on yhdysvaltalaisen sarjakuvapiirtäjän Charles Burnsin käsialaa. Brick by Brickin nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa studiomuusikot Waddy Wachtel ja Kenny Aronoff. Brick by Brick on Popin studioalbumeista ensimmäinen, jolla häntä kuullaan lisäksi kitaristina. Pop vastasi Slashin ja Wachtelin kanssa suurimmasta osasta albumin kitaraosuuksista. Don Was tuli myöhemmin vaikuttamaan tuottajana Popin vuonna 1999 ilmestyneellä albumilla Avenue B. Billboard 200-listalla Brick by Brick saavutti parhaimmillaan sijan 90. ja pitkäsoitolle kertyi 37 listaviikkoa. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan sijalla 50., Norjassa yhdeksäntenätoista ja Ruotsissa kolmantenatoista. Brick by Brickin kappaleista Livin’ on the Edge of the Night oli julkaistu aikaisemmin Michael Douglasin ja Andy Garcian tähdittämän elokuvan Black Rain soundtacalbumilla. Mainittu kappale saavutti Modern Rock Tracks -listalla kuudennentoista sijan. Popin the B 52’:in Kate Piersonin kanssa duetoima Candy saavutti Mainstream Rock-listalla sijan 30, oli Modern Rock Tracks -listalla viidentenä ja Billboardin listalla sijalla 28. Ensimmäisenä singlenä Brick by Brickiltä julkaistu Home oli Modern Rock -listalla parhaimmillaan toisena. Candystä muodostui lisäksi Popin ensimmäinen MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut hitti. Brick by Brickin kappaleista myös Homesta, Butt Townista ja Livin’ on the Edge of the Nightista työstettiin musiikkivideot. MTV-duon Beavis and Butt-Head viimeksi mainittu jäsen piti Butt Townin lyriikoita parhaina koskaan kuuleminaan.

 

Keskiviikon klassikko:Eräs Creedence Clearwater Revivalin kirkkaimmista klassikkokappaleista

Who'll Stop the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen suurimmalla menestysalbumilla, heinäkuussa 1970 ilmestyneellä viidennellä pitkäsoitolla Cosmo's Factory. Mainitun singlen kakkospuolella ilmestyi Little Richardille kunnianosoituksena tulkittavissa oleva rockjyräys Travelin' Band, ja kyseessä on yksi niistä kolmesta Cosmo's Factorylta julkaistusta kaksipuoleisesta singlestä, joka nousi Billboardin popsinglelistalla viiden suosituimman joukkoon. Samalla kyseessä oli ensimmäinen kahdesta singlestä, jotka nousivat mainitun listan kakkossijalle. Toinen saman listasijoituksen saavuttanut Cosmo's Factorylta poimittu single oli Lookin' Out My Backdoor/Long As I Can See the Light. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Who'll Stop the Rain saavutti sijan 188. Lyriikoidensa osalta kappale jakaantuu kolmeen säkeistöön. Niistä ensimmäinen on historiallinen, toinen käsittelee vähän aikaa sitten tapahtunutta ja kolmas on preesensissä. Kaikissa säkeistöissä käsitellään loppumatonta mielipahaa. Musiikillisesti Who'll Stop the Rainissä on kuultavissa folkrockin henkeä. Kappale alkaa akustisella kitarafiffillä, mutta on silti taustoiltaan selkeästi rootsrockhenkisempi kuin suurin osa folkrockiksi laskettavista levytyksistä. Lyriikoidensa osalta Who'll Stop the Rain on usein tulkittu protestiksi Vietnamin sotaa vastaan ja sen viimeinen säkeistö viittaa Creedence Clearwater Revivalin esiintymisen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Ultimate Classic Rockin journalisti Bryan Wawzenek on rankannut Who'll Stop the Rainin lyriikan John Fogertyn kolmanneksi parhaaksi. Hänen mielestään kyseessä on Fogertyn älykkäimmin kirjoitettu allegoria vastasipa pahoinvoinnin korjauksesta sivistyneistö, poliitikot tai Woodstock-sukupolvi. Bruce Springsteen on ajoittain esittänyt Who'll Stop the Rainia konserteissaan. Kappale oli mukana The River-kiertueella vuosina 1980/81 ja The Rising-kiertueen kesän 2003 osuudella. Sateen sattuessa Bruce on avannut konserttinsa mainitulla kappaleella. Creedencen tullessa valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993 John Fogerty ja Bruce Springsteen esittävät kappaleen yhdessä. Vuonna 2013 ilmestyneellä albumillaan Wrote a Song for Everyone Fogerty duetoi Who'll Stop the Rainin Bob Segerin kanssa. Kappale on lisäksi mukana Fogertyn vuonna 1998 ilmestyneellä livecd:llä ja dvd:llä Premonition.Kotimaassa joensuulainen katurockia edustanut Salvador-yhtye esitti 1980- ja 90-lukujen taitteessa Who'll Stop the Rainistä akustisesti kitaristinsa Pekko Mantsisen käsialaa olevaa suomennosta Miks toit sä sateen.

Tiistain tukeva:Johnny Thunders and the Heartbreakersin kitaristi ja paljon muuta

22. huhtikuuta 1949 syntynyt ja 21. elokuuta 2020 edesmennyt Walter Lure oli yhdysvaltalainen rockkitaristi ja solisti, jonka tunnetuin yhtye oli The Heartbreakers. Lure syntyi Queensissä ja varttui Floral Parkissa Long Islandilla. Hän valmistui Fordhamin yliopistosta kemia pääaineenaan ja työskenteli New Yorkissa terveyspalvelujen edustajana soittaen samanaikaisesti useissa paikallisissa yhtyeissä. Johnny Thundersin Lure tapasi 1970-luvun alussa käydessään konserteissa Fillmore Eastissä ja myöhemmin hänestä tuli Thundersin luotsaaman yhtyeen New York Dollsin diggari. Dollsin lopettaessa toimintansa vuoden 1975 alussa Lure soitti glamrockyhtyeessä nimeltä Demons. Hän kävi koesoitossa Thundersille ja tuli hyväksytyksi tämän uuteen yhtyeeseen The Heartbreakersiin. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti heinäkuun neljäntenä CBGB:ssä samaisena vuonna. Omaelämäkerrassaan Lure on maininnut soittaneensa viimeisen keikansa The Demonsin kanssa samaisen päivän, eli heinäkuun neljännen 1975 aamuna noin parillekymmenelle ihmisille. The Heartbreakersin kanssa hänen ensimmäinen keikkansa oli samaisen päivän iltana useile sadoille kirkuville diggareille. The Heartbreakersistä muodostui suosittu New Yorkin alueella. Yhtyeen siirryttyä Lontooseen se julkaisi esikoisalbuminsa L.A.M.F. vuonna 1977. Vaikka mainittu pitkäsoitto kärsi huonosta miksauksesta, se edustaa tyylillisesti klassista varhaista punkrockia. Lure osallistui useiden albumien kappaleiden, kuten One Track Mind, Too Much Junkie Business, All by Myself ja Get Off the Phone kirjoitustyöhön. The Heartbreakers lopetti kuitenkin toimintansa pian albumin ilmestymisen jälkeen. Thunersista, Luresta, rumpali Jerry Nolanista ja basisti Billy Rathista koostunut The Heartbreakersin kokoonpano soitti reunion-keikkoja New Yorkissa koko 80-luvun ajan ja vuonna 1984 yhtye teki paluukiertueen Britanniassa ja Euroopassa. Lure jatkoi soittamista Thundersin kanssa tämän vuoteen 1991 ajoittuneen edesmenoon saakka. The Hearbreakersin lopetettua toimintansa Lyre säilyi musiikillisesti aktiivisena. Hän perusti yhtyeen The Waldos, jolta julkaistiin 90-luvun puolivälissä albumi Rent Party. The Waldos konsertoi New Yorkissa eri lineupeilla 1990- ja 200-luvuilla. Yhtyeen toinen albumi julkaistiin vuonna 2018. Vuonna 2016 Lure perusti The Planetsissa kitaroineen Binky Philipsin kanssa yhtyeen The Last Ditches, jossa olivat lisäksi mukana rumpali Bobby Rondinelli basisti Randy Pratt. Vuonna 2016 yhtyeeltä ilmestyi albumi Spilt Milk. Lure osallistui lisäksi Ramonesin albumien Subterranean Jungle ja Too Touch to Die levytykseen. Kun L.A.M.F. -albumin ilmestymisestä oli tullut kuluneeksi 40 vuotta, Lure kasasi yhtyeen, joka esitti albumin tuotantoa konseteissa vuosina 2016-2017. Hänen itsensä lisäksi yhtyeeseen kuuluivat Blondie-yhtyeen Clem Burke, Jesse Malin, Social Distortion -yhtyeen Mike Ness sekä Sex Pistolsin originaalibasisti Glenn Matlock. New Yorkissa soitettujen keikkojen lisäksi yhtye teki kiertueen länsirannikolla. New Yorkin keikat soitettiin Bowery Electric Manhattanilla 15.-16. marraskuuta 2016. Seuraavan vuoden joulukuussa Jungle Records julkaisi mainituilta keikoilta taltioidun albumin. Kitaroinnista ja vokalisoinnista vastanneen Luren lisäksi mainitulla levyllä olivat mukana kitaristi Wayne Kramer, basisti Tommy Stinson, rumpali Clem Burke ja erikoisvieraina solistit Jesse Malin ja Liza Colby sekä kitaristi Cheetah Chrome. Stinson oli ottanut Matlockin paikan juuri Bowery Electricissä vuonna 2016 soitetuissa konserteissa. Matlock oli sitä vastoin mukana New Yorkissa ja Kaliforniassa vuoden 2017 aikana soitetuilla keikoilla. Vuoteen 2019 ajoittui lyhyt kiertue Britanniassa kokoonpanolla, jonka muodostivat muilta osin kitaristi/solisti Mick Rossi, basisti Nigel Mead ja rumpali Mark Laff. Musiikkiuransa lisäksi Lure vaikutti finanssialalla vuoteen 2015 saakka. Alkuvuodesta 2020 hän julkaisi elämäkertateoksensa To Hell and Back:My Life in Johnny Thunder’s Heartbreakers, In the Words of the Last Man Standing. Lure menehtyi 21. elokuuta 2020 71 vuoden ikäisenä kahden eri syövän jälkeisiin komplikaatioihin.

Maanantain mainio:Ann Peeblesin kolmas albumi

Ann Peebles:Straight from the Heart

Vuonna 1972 ilmestynyt Straight from the Heart on Memphisistä kotoisin olevan soullaulajattaren Ann Peeblesin kolmas albumi. Hi-yhtiön julkaisemalta pitkäsoitolta poimittiin lisäksi singleformaatissa ilmestyneiksi kappaleet I Pity the Fool ja Breaking Up on Somebody’s Home. Peeblesin edellinen albumi Part Time Love oli  hänen tuotannostaan ensimmäisenä saavuttanut sijoituksen Billboardin listalla. Peebles alkoi työstää sen seuraajaa myöhemmin vuoden 1971 aikana The Royal Recording-studioilla Memphisissä. Peebles valitsi albuminsa tuottajaksi William Mitchellin ja kappaleita albumille sävelsivät esimerkiksi Peeblesin tuleva aviomies Don Bryant ja George Jackson. Albumilla vierailee myös Hi- levy-yhtiön housebändi Hi Rhythm Section. Loppuvuodesta 1971 ilmestyneen Straight from the Heartin ensimmäinen singlekappale, joka on cover Bobby Blandin vuoden 1961 tuotantoa edustavasta I Pity the Foolista, saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 85. Kyseessä oli Peeblesin uran toinen mainitulle listalle kohonnut single; Part Time Loven nimikappale oli vuonna 1970 saavuttanut samaisella listalla sijan 45. Kappaleen Trouble, Heartaches & Sadness avausrivit Wu-Tan Clang sämpläsi esikoisalbumilleen Enter the Wu-tan (36 Chambers) sisältyvään kappaleeseen Da Mystery of Chessboxin’. Straight from the Heartista laativat myönteiset arviot esimerkiksi AllMusicin Richie Underberger ja Robert Christgau teoksessaan Christgau’s Record Guide:Rock Albums of the Seventies. Straight from the Heartista muodostui lisäksi Peeblesin ensimmäinen Billboardin 200- listalle kohonnut albumi. Pitkäsoitto saavutti sijan 188. ja soullistalla sijan 42. Peebles tuli saavuttamaan suurempaa suosiota vuonna 1974 ilmestyneellä albumillaan I Can’t Stand the Rain, joka nousi soullistalla sijalle 25. Sen singlekappaleista nimibiisi oli Billboardilla sijalla 38. ja I’m Gonna Tear Your Playhouse Down R&Blistalla sijalla 31.

Sunnuntain extra:Vuosikymmenten uran luoneen rockkitaristin esikoisalbumi

Duane Eddy:Have ’Twangy’ Guitar Will Travel

Tammikuun yhdeksäntenä 1958 Jamie Recordsin julkaisemana ilmestynyt Have ’Twangy’ Guitar Will Travel on Duane Eddyn esikoisalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin viisi listalle noussutta singleä sekä yksi listasijoituksen saavuttanut singlen b-puoli. Ennen esikoisalbumiaan Eddy oli julkaissut muutamia menestyksekkäitä singlejä. Hänen esikoispitkäsoittonsa oli yhdistelmä varhaista rock n’ rollia, countrya, bluesia ja swingiä ja sille sisältyi sekä covereita että Eddyn originaalituotantoa edustaneita kappaleita. The Rebels- yhtyeen muodostistivat rytmikitaristit Al Casey ja Corki Casey, saksofonisti Steve Douglas, basisti Buddy Wheeler sekä rumpalit Mike Bermani ja Bob Taylor. Lisäksi mukana oli vierailevia muusikoita sekä sittemmin nimensä The Rivingtoniksi muuttanut yhtye The Sharps, joka vastasi ilman sanoja toteutetusta vokalisoinnista. Duane Eddyn esikoisalbumi pysytteli Billboardin listalla 82 viikon ajan vuosien 1959-1960 aikana ja pitkäsoiton paras listasijoitus oli viidentenä. Viisi singleä julkaistiin sekä ennen albumia että sen ilmestymisen jälkeen. Seuraavan viiden vuoden aikana Eddy tuli julkaisemaan vielä yhdeksän listasijoituksen saavuttanutta albumia ja 26 listoille noussutta singleä.

Lauantain pitkä:Useissa yhtyeissä vokalisoinut australialaissolisti

22. huhtikuuta 1946 syntynyt Jeffrey Leo Newton, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jeff St. John, oli australialainen muusikko, joka tuli tunnetuksi paikallisista hiteistään Big Time Operator (1967), Teach Me How to Fly (1970) ja A Fool in Love (1977). Newton edesmeni maaliskuun kuudentena 2018 71 vuoden ikäisenä. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Newton vaikutti solistina Sydneyssä useissa rockia, R&B:tä ja soulia edustaneissa yhtyeissä. Niihin lukeutuivat Syndicate aka The Wild Oats (1965), vuosina 1966-67 vaikuttanut The Id, jossa Bob Bertles vaikutti saksofonistina jälkimmäisenä vuonna, Jeff St. John & Yama (1967-68), vuosien 1969 ja 1972 välillä vaikuttanut Jeff St. John &Copperwine, jossa Harry Brus vaikutti basistina vuosien 1970 ja 1972 välisenä aikana ja Wendy Saddington toisena solistina vuosien 1970-71 aikana, Jeff St. John Band vuosina 1972-73 ja Red Cloud vuosina 1975-76. St. Johnin ensimmäinen levytys oli helmikuussa 1966 Spin Recordsin julkaisemana ilmestynyt, mutta ilman listasijoitusta jäänyt Idin debyyttisingle Lindy Lou. Vokalisoinnista vastanneen St. Johnin lisäksi yhtyeen lineupiin kuuluivat kitaristi Pete Anson, trumpetisti King Fisher, basisti John Helman, tenorisaksofonisti Bruce Johnson, rumpali Don McCormack ja trumpetista sekä huilusta vastannut Ian Walsh. Joulukuussa 1966 yhtye julkaisi neljännen singlensä, joka oli cover Zoot Money’s Roll Bandin samaisen vuoden brittihitistä Big Time Operator. Idin versio saavutti sijan 12. Go-Set National top 40-listalla maaliskuussa 1967 ja oli Kent Music Reportin listalla yhtä sijaa korkeammalla. St. Johnin seuraava listasijoituksen saavuttanut single oli cover Rotary Connectionin toisella albumilla Aladdin vuonna 1968 julkaistusta kappaleesta Teach Me How to Fly. Marraskuussa 1970 ilmestynyt Jeff St. John &Copperwinen cover saavutti Go-Set Nationalissa sijan 16. Vuonna 1969 perustettu Copperwine oli St. Johnin varhaisempia yhtyeitä rockorientoituneempi ja sen lineupin muodostivat muilta osin rumpali Peter Figures, kitaristi Ross East, pianisti, urkuri ja tastavokalisti Barry Kelly sekä basisti ja solisti Alan Ingram. Brus vaihtui basistiksi ja Saddington liittyi mukaan toiseksi solistiksi vuoden 1970 aikana. Australialainen musikologi Ian McFarlane vertasi Copperwinea myönteisesti samaan aikaan vaikuttaneisiin sydneylaisyhtyeisiin Tullyyn ja Tamam Shudiin. St. John jätti Copperwinen tammikuussa 1972 biisintekokrediitteihinsä liittyneiden riitojen vuoksi. Vuoden 1972 aikana hän julkaisi useita singlejä nimikkoyhtyeensä St. Johnin kanssa, mutta yksikään niistä ei noussut listoille. Yhtye lämmitteli muun muassa Bo Diddleyn ja Chuck Berryn kiertueita. St. John hajotti nimikkoyhtyeensä loppuvuodesta 1973 ja muutti Britanniaan luomaan soolouraansa. Hän konsertoi Lontoossa pienissä keikkapaikoissa ja palasi Sydneyhin elokuussa 1974. Vuonna 1975 St. Johnin taustayhteeksi vaihtuneessa Red Cloudissa vaikuttivat rumpali Neil Bamford, basisti Tony Lyon ja kitaristi Russell Moran. Kesän 1976 aikana yhtye soitti Bo Diddleyn Australian-kiertueen lämmittelijänä. Sooloartistina St. John solmi vuonna 1977 levytyssopimuksen Asylum Records/Warner Musicin kanssa. Andy Fraserin ja Frankie Millerin käsialaa ollut single A Fool in Love saavutti kymmenennen sijan KPR-listalla kymmenennen sijan samaisen vuoden elokuussa. Top 100:n tavoittivat vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneet singlet Rock ’n’ Roll Man ja Starbrite. Vuonna 1980 St. John oli aiheena Peter Luckin esittelemässä dokumenttisarjassa The Australians jaksossa Jeff St. John -Rock ’n’ Roll Man. Vuonna 1983 St. John ilmoitti jättävänsä live-esiintymiset. McFarlane listasi hänet 1960- ja 70-lukujen parhaaksi rockvokalistiksi. 1990-luvun lopussa St. John palasi Perthiin, Länsi-Australiaan ja elvytti solistin uransa vuosikymmenen viimeisenä vuonna. 2000-luvun alussa St. John johti yhtyettä Jeff St. John & The Embers, jonka muodostivat muilta osin  kosketinsoittaja/solisti Bill Blissett, rumpali Ace Follington, basisti/solisti Peter Slatter ja kitaristi/solisti Russell Smith. Vuonna 2001 yhtyeeltä ilmestyi albumi Will the Real Jeff St. John Please Stand Up. Vuonna 2015 Starman Books julkaisi James Anfuson editoiman Jeff St. Johnin elämäkertateoksen The Jeff St. John Story:The Inside Outsider.

Perjantain pohjat:Dingon esikoisalbumi

Dingo:Nimeni on Dingo

Huhtikuun viimeisenä 1984 Finnlevyn julkaisemana ilmestynyt Nimeni on Dingo on porilaisen poprockyhtye Dingon ensimmäinen pitkäsoitto. Levytyssopimus oli solmittu edellisenä vuonna Dingon lähettämän demonauhan ansiosta, mutta kyseiselle demolle sisältyneistä kappaleista Dingon esikoisalbumille päätyi ainoastaan Aino. Demon instrumentteihin lukeutui myös saksofoni, joka jäi pois levytysversioista albumin tuottajana toimineen Pave Maijasen kehotuksesta. Debyyttisinglensä Sinä ja Minä Dingo oli esittänyt Levyraadissa jo tammikuussa 1984 ja voittanut mainitun ohjelman. Nimeni on Dingo -pitkäsoiton muita singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita olivat Levoton Tuhkimo ja Pistoolisankari ja muista albumin tunnetuimmista biiseistä mainittakoon Lähetyssaarnaaja ja Apinatarhaan. Nimeni on Dingo nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen kuukauden ajaksi. Listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan 58. Platinaa pitkäsoitto saavutti jo ilmestymisvuonnaan ja tuplaplatinaa seuraavana vuonna. Nimeni on Dingo on myynyt yli 108 000 kappaletta. Albumin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1994 ja Warner Musicin julkaisema remasteroitu cd-versio vuonna 2012. Mainitulta versiolta puuttuu pitkäsoiton päätöskappale Jokainen aamu. Syyskuussa 2020 Lipposen Levy ja Kasetti julkaisi Nimeni on Dingosta 250 kappaleen rajoitetun ja käsin numeroidun vinyylipainoksen ja vuonna 2022 200 kappaleen rajoitetun cd-painoksen. Kun albumin ilmestymisestä tuli kuluneeksi 40 vuotta, toukokuun alussa 2024 Nimeni on Dingosta julkaistiin vielä neon-keltainen rajoitettu vinyylipainos. Albumi työstettiin lineupilla, jossa oli vielä mukana kuluvana vuonna tuoreinta soolotuotantoaan julkaissut basisti Jarkko Eve . Nimeni on Dingon kappaleista albumin kakkospuolen avaava Hän on se on lisäksi Even käsialaa. Pepe Laaksosen aikaisen Dingon tunnetuimman kokoonpanon ensimmäinen levytys oli yhtyeen suosituimmaksi singleksi osoittautunut Autiotalo. Nimeni on Dingo-nimikappale ilmestyi samaisen singlen b-puolena.

Torstain terävä:Small Facesin originaali kosketinsoittaja

20. huhtikuuta 1945 syntynyt ja 26. syyskuuta 2020 edesmennyt James Edward Winston Langwith, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jimmy Winston, oli brittiläinen muusikko ja näyttelijä. Hän oli brittien keskeisimpiin modyhtyeisiin lukeutuneen The Small Facesin originaali kosketinsoittaja. Ennen mainittua pestiään Winston oli esiintynyt taiteilijanimellä James Moody. Hänen näyttelijäntyöhönsä lukeutuvat vuonna 1968 valmistunut stagemusikaali Hair ja vuonna 1972 valmistuneen Doctor Who -sarjan jakso Day of the Daleks. Winston ja Steve Marriott perustivat Small Facesin alkuvuodesta 1965 Ronnie Lanen ja Kenney Jonesin kanssa. Jones oli alun perin kitaristi, mutta hänen roolinsa vaihtui pian kosketinsoittajaksi. Winstonin vaikutusta Small Facesin uran alkuun voi pitää varsin keskeisenä, sillä hänen vanhempansa omistivat Manor Parkissa sijainneen Ruskin Arms pubin, jossa Small Faces harjoitteli ja joskus myös esiintyi. Cavern Clubilla, Leicester Squaressa soitetun konsertin jälkeen manageri Don Ardenin avustaja lähestyi yhtyettä ja onnistui vahvistamaan sille levytyssopimuksen. Myöhemmin samaisen vuoden aikana Small Faces julkaisi esikoissinglensä What'cha Gonna Do About It, joka saavutti brittilistalla sijan 14. Sitä seurannut toinen single I've Got Mine ei vastaanottamistaan myönteisistä arvioista huolimatta saavuttanut listasijoitusta. Small Faces esitti mainitun kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa musiikkielokuvassa Dateline Diamonds. Winston jätti Small Facesin pian kakkossinkun ilmestymisen jälkeen. On esiintynyt eriäviä näkemyksiä siitä, saiko Winston lähtöpassit yhtyeestä, vai lähtikö hän bändistä omasta tahdostaan. Thank You Lucky Starsin kuvauksen yhteydessä Winstonin on mainittu loukanneen Marriottia ja mainittu seikka on saattanut vaikuttaa hänen lähtemiseensä yhtyeestä. Ronnie Lanen mukaan Winston sai kenkää ja Kenney Jonesin mukaan hän ylitti asemansa yhtyessä ja yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Pian Small Facesistä lähtemisensä jälkeen Winston johti omaa yhtyettään Jimmy Winston and the Reflections. Sen ura jäi lyhyeksi ja vuoden 1967 aikana Winston johti toista lyhytikäistä yhtyettä Winston's Fumbs. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi soolosingle Sun in the Morning/Just Wanna Smile. Winston vaikutti myös näyttelijänä. Edellä mainitussa elokuvassa Dateline Diamonds hänet nähtiin Small Facesin jäsenenä. Winstonin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli oli vuonna 1969 valmistuneen sarjan Doctor in the House jaksossa, jossa hän esitti Hairya. Winstonin tv- ja elokuvaura jatkui 1980-luvun alkuun saakka. Hän oli mukana vuonna 1972 valmistuneen Doctor Whon kaikissa ensimmäisen sarjan Date of the Daleks jaksoissa. Tohtoria tuolloin esitti Jon Pertwee. Vuonna 1983 Winston nähtiin BBC 2:n ohjelmassa Playhouse. Hänen viimeinen esintymisensä tv:ssä oli vasta 26 vuotta myöhemmin vuonna 2009 Small Faces-dokumentissa Small Faces All Or Nothing 1965-1968. Winston menehtyi syöpään 26. syyskuuta 2020 75 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Vuosikymmenten uran tehnyt rockabillyartisti

 20. huhtikuuta 1934 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2021 edesmennyt Raymond Douglas Campi oli yhdysvaltalainen solisti ja muusikko, jota kutsuttiin lempinimellä Rockabillyn kuningas. Ensimmäiset levytyksensä Campi teki 50-luvun puolivälissä. Hänen tavaramerkkinsä oli pystybasso, jonka päälle Campi nousi usein soittamaan. New Yorkissa syntynyt Campi asui varhaisvuotensa Younkersissa. Vuonna 1944 Campin perhe muutti Austiniin, Teksasiin ja tuosta alkoi Campin eliniän kestänyt ura musiikin esittäjänä ja levyttäjänä. Rockabillyn ja rock and rollin lisäksi hänen edustamiinsa tyylilajeihin lukeutuivat folk ja country. Varhaisimmat levytyksensä Campi työsti Domino Recordsin artistina. 1950-luvun aikana hän levytti useille levy-yhtiöille, kuten Dot Recordsille. Jo vuonna 1959 Campi levytti Big Bopperin yhtyeen säestämänä ensimmäisen tribuutin lentoturmassa menehtyneelle Buddy Hollylle nimellä The Ballad of Donna and Peggy Sue. Campi työskenteli useiden eri solistien, kuten Mae Westin ja Ian Whitcombin kanssa. Heistä ensiksi mainittu levytti coverin Campin kappaleesta Caterpillar. Campi keskittyi harvoin pelkästään musiikkiuraansa. Vuodesta 1967 lähtien hän toimi 25 vuoden ajan lukion opettajana Van Nuysissa, Kaliforniassa. Campi kritisoi musiikkiteollisuuden lieveilmiöitä. Campin ura muusikkona saavutti toden teolla suosiota vasta 70-luvun alussa, jolloin Rollin' Rock Recordsin omistaja Ronny Weiser löysi hänet ikään kuin uudelleen. Campi konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ja esiintyi usein festivaaleilla. Yli kahden vuosikymmenen aikana hän teki yhteislevytyksiä saksalaisten, suomalaisten, brittiläisten ja alankomaalaisten rockabillyä edustaneiden yhtyeiden kanssa. Campi toimi omien albumiensa tuottajana Rosie Floresin, Bobby "Fats" Mizellin ja Ian Whitcombin kaltaisten artistien kanssa. Campi osallistui useiden Kevin Fennellin albumien levytykseen ja vaikutti hänen soolokitaristinaan vuosien 1977 ja 2015 välillä. Rip Mastersin kanssa Campi teki musiikillista yhteistyötä vuosien ajan. Rockabilly Hall of Fameen päässyt Campi menehtyi luonnollisesti kotonaan 11. maaliskuuta 2021 86-vuotiaana. Monet Campin varhaisista 50-luvulla työstämistä levytyksistä ilmestyivät vasta 80- ja 90-lukujen aikana Euroopassa julkaistuilla albumeilla. Vuosien 1956 ja 1960 välillä julkaistiin silti seitsemän vinyylisingleä suurimmaksi osaksi 45-kierroksisina versioina. Niistä TNT:n vuonna 1956 julkaisema Caterpillar oli Campin suosituin levytys ennen hänen 70-luvun alkuun ajoittunutta comebackiään.

Tiistain tukeva:Randy Newmanin käsialaa oleva ja Alan Pricen popularisoima kappale

Simon Smith and His Amazing Dancing Bear on Randy Newmanin käsialaa oleva kappale, jonka teemana on nuori mies, jonka nöyränä tarkoituksena on viihdyttää varakkaiden lounastamista tanssivan karhunsa kanssa. The Alan Price Set julkaisi Simon Smith and His Amazing Dancing Bearistä versionsa 24. helmikuuta 1967 kaksi ykköspuolta sisältäneenä singlenä, jonka toisena kappaleena oli niin ikään Newmanin sävellystuotantoa edustava Tickle Me. Mainittu single saavutti neljännen sijan Britannian Record Retailer-listalla ilmestymisvuotensa huhtikuussa. The Alan Price Set kuvasi kappaleesta lisäksi promovideon ja mainittu levytys toi Alan Pricen korkealle arvostaman Randy Newmanin yleisön tietoisuuteen biisintekijänä. Newman saavutti levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa ja hän levytti oman näkemyksensä mainitusta biisistä vuonna 1972 ilmestyneelle albumilleen Sail Away. Newman oli kirjoittanut Simon Smith and His Amazing Dancing Bearin ragtime-tyyppisenä kappaleena vuonna 1964 ja piti sitä merkittävänä kehityksessään biisintekijänä. Elämänkerturi Kevin Corrier on maininnut kappaleen Newmanin ensimmäisenä vihjeenä maailmaa viihdyttävästä ulkopuolisesta. Newman on viitannut karhuun pakanana, joka palvelee salliakseen Smithin sopeutua. Newman tarjosi Simon Smith and His Dancing Bearia ensiksi yhdysvaltalaiselle sunshine poppia edustaneelle yhtyeelle Harper’s Bizarre, jonka levytys ilmestyi yhtyeen huhtikuussa 1967 julkaistulla esikoisalbumilla Feelin’ Groovy. The Alan Price Setin levytys oli kuitenkin se, joka teki kappaleesta suositun. Ennen  Newmania Simon Smith and His Dancing Bearin ehti levyttää Harry Nillson vuonna 1969 ilmestyneelle albumilleen Harry. Aikaisemmin julkaisematon Bobbie Gentryn kappaleesta levyttämä versio julkaistiin hienoisesti muuttuneella nimellä Salome Smith and Her Amazing Dancing Bear vuonna 2018 ilmestyneellä boxilla The Girl from Chicasaw County:The Complete Capitol Masters. Record Mirroriin The Alan Price Setin levytyksen tuoreeltaan arvoinut Peter Jones kehui Pricen vokalisointia, kappaleen jazzvivahteita ja piano-osuutta. Daily Mirrorin Don Short sitä vastoin epäili The Alan Pricen levytyksen hittipotentiaalia. Paul McCartneyn arvioidessa uutuussinglejä Melody Makerissa hän uskoi mainitun kappaleen hittipotentiaaaliin kiitos sen moderniuden.

Maanantain mainio:80-luvun puolivälissä perustettu brittiläinen popduo

 Pepsi & Shirlie on 80-luvun puolivälissä Lontoossa perustettu popduo, jonka diskografia sisältää vuosina 1987 ja 1991 ilmestyneet albumit All Right Now ja Change. Kaksikon debyyttisingle  Heartache kohosi brittilistalla kakkossijalle. Kymmenes joulukuuta 1958 Lontoossa syntyneestä Helen "Pepsi" DeMaquesta ja 18. huhtikuuta 1962 Watfordissa, Hertfordshiressa syntyneestä Shirlie Hollimanista koostuneen duon jäsenet olivat aikaisemmin toimineet Wham! -yhtyeen taustavokalisteina. Hollimanin originaali laulajatarkumppani Dee C Lee oli jättänyt duon ja liittynyt yhtyeeseen Style Council, jonka solistista Paul Welleristä tuli myöhemmin hänen aviomiehensä. De Macquen alkuperäisenä suunnitelmana oli ollut siirtyä sooloartistiksi Wham!:in jälkeen, mutta Holliman vakuutti hänelle että jatkaminen duona oli parempi vaihtoehto. Vuonna 1987 ilmestynyt Phil Fearonin ja Tambi Fernandon tuottama Pepsin ja Shirlien debyyttisingle Heartache saavutti toisen sijan brittilistalla. Kappale saavutti saman sijoituksen myös yhdysvaltalaisilla tanssilistoilla. Vaikka supertuottajat Stock Aitken Waterman ovat vastaanottaneet krediitin monilla singlen painoksilla, kolmikko ei koskaan työskennellyt Heartachen parissa. Pete Watermanin sijaan apulaistuotannosta ja remiksauksesta vastasi Pete Hammond. Tämän ja Fernandon tuottama Pepsin ja Shirlien toinen single Goodbye Stranger saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan.  Sitä seuranneet singlet ja esikoisalbumi All Right Now, jonka nimikappale on cover brittirockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen vuoden 1970 suuresta singlemenestyksestä, eivät menestyneet vastaavalla tavalla. Vuonna 1991 duo palasi albumilla Change, jolta singleformaatissa ilmestyneen kappaleen Someday tuotannosta vastasi George Michael. Holliman muistaa Michaelin kirjoittaneen mainitun biisin nauhoitusten aikana luvattuaan auttaa duoa sen comebackissä. Sekä albumi että single eivät saavuttaneet listasijoitusta Britanniassa. De Macque työskenteli Michaelin kanssa uudelleen 90-luvun puolivälissä, jolloin kaksikko julkaisi pseudonyymillä Infamy coverin yhtyeen Dead Or Alive originaalituotantoa edustavasta kappaleesta You Spin Me Round (Like a Record). Vuonna 2000 Pepsiä ja Shirlietä kuultiin taustavokalisteina Gerri Halliwellin brittilistan kärkeen kohonneella singlellä Bag It Up. Kesäkuussa 2011 alkoi duon paluukiertue Hear and Now 10:th Anniversary Tour. Syyskuussa 2021 Welbeck julkaisi Pepsin ja Shirlien muistelmateoksen It's All in Black and White.

Sunnuntain extra:Melodisen brittipunkin edustajan ensimmäinen singlemenestys

 Syyskuussa 1977 T V studioissa Fulhamissa, Lontoossa nauhoitettu ja helmikuun alussa seuraavana vuonna ilmestynyt What Do I Get on brittiläisen melodisen punkrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan ja Pete Shelleyn johtaman The Buzzcocks-yhtyeen single, jolla bändi saavutti ensimmäisen listasijoituksensa Britanniassa. Mainittu single nousi nimittäin sijalle 37. Coverversion What Do I Getistä on levyttänyt esimerkiksi Steve Lieberman. Kappale on päässyt lisäksi mukaan videopeliin Guitar Hero:Warriors of Rock sekä elokuvaan Ghost World. Kotimaassa Pepe Lempisen ja Costello Hautamäen luotsaama ja varhaisen suomipunkin keskeisiin edustajiin lukeutuva  tamperelainen Sensuuri-yhtye teki What Do I Getistä suomennoksen nimellä Mitä mä haluun, joka ei tosin edennyt vuonna 2009 ilmestyneellä Enemmän kuin koko tuotanto-kokoelma-albumilla ilmestynyttä demoversiotaan pidemmälle.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt muusikko, säveltäjä ja tuottaja

 17. huhtikuuta 1954 syntynyt Michael Andrew Sembello on Philadelphiasta, Pennsylvaniasta kotoisin oleva yhdysvaltalainen solisti, kitaristi, kosketinsoittaja  säveltäjä ja tuottaja. Sembello oli ehdolla Academy Awardin ja Golden Globen vastaanottajaksi vuoden 1983 tuotantoaan edustavasta ja vokalisoimastaan Flashdance-elokuvan soundtrackilla julkaistusta kappaleestaan Maniac. Musiikkiuransa hän aloitti sessiomuusikkona kitaristin roolissa. 17-vuotiaana Sembello työskenteli ammattimaisesti Stevie Wonderin taustalla ja oli mukana hänen vuonna 1974 ilmestyneellä albumillaan Fulfillingne's First Finale. Sembello osallistui lisäksi Wonderin kunnianhimoisen tupla-albumin Songs in the Key of Life levytykseen. Mainitun pitkäsoiton luominen kesti kahden vuoden ajan. Sembello vaikutti soolo- tai rytmikitaristina suurimmalla osalla albumin kappaleista. Leadia hän soitti esimerkiksi jazzrockhenkisessä kappaleessa Contusion ja jakoi biisintekokrediitin Wonderin kanssa kappaleessa Saturn. Diana Rossin vuoden 1981 tuotantoa edustava ja melkoisen suureksi hitiksi osoittautunut Mirror Mirror oli Sembellon käsialaa. Mainittu kappale nousi soullistalla kakkossijalle ja oli Billboardin listalla parhaimmillaan kahdeksantena. Michael Jackson levytti albumiaan Thriller varten Sembellon käsialaa olleen kappaleen Carousel, mutta sen paikan otti biisi Human Nature. Carousel julkaistiin lopulta Thrillerin 25-vuotisjulapainoksella ja kappaleen täyspitkä versio vuonna 2013 iTunesissa osana The Ultimate Fan Extras Collectionia. Vuonna 1983 Sembello julkaisi esikoissooloalbuminsa Bossa Nova Hotel. Sen kappaleista Maniacin hän kirjoitti kosketinsoittajansa Dennis Matkoskyn kanssa. Kappale pääsi mukaan Flashdance-elokuvan soundtrackille ja siitä muodostui sen toiseksi suurin hitti nimikappaleen jälkeen. Maniacista muodostui vuoden 1983 yhdeksänneksi suosituin single ja itse soundtrack-albumi palkittiin Grammylla vuonna 1984. Sembello tuotti kitaristi Jennifer Battenin vuonna 1992 ilmestyneen esikoissooloalbumin Above Below and Beyond. Kahta vuotta myöhemmin Sembello oli tuottajana Valeria Lynchin albumilla Caravana de Sueños ja kirjoitti sen nimikappaleen lyyrikko Cesar Isellan ja säveltäjä  Armando Tejada Gómezin kanssa. Sembellon säveltämiä kappaleita on sisältynyt elokuviin Cocoon, Independence Day, Gremlins, The Monster Squad ja Summer Lovers. Niistä ensiksi mainitulta löytyvästä kappaleesta työstettiin lisäksi elokuvan ohjanneen Ron Howardin ohjaama musiikkivideo. Vuonna 2008 Sembello työskenteli saksofonisti Michael Lingtonin albumilla Heat, jolle hän kirjoitti veljensä kanssa kolme kappaletta. Vuonna 2009 Sembello muodosti basisti/kitaristi Bruce Gaitschin ja kosketinsoittaja/solisti Janey Clewerin kanssa esikoissooloalbuminsa Bossa Nova Hotel nimen mukaan nimetyn trion. Emi Japan julkaisi siltä albumin Moon Island, joka sisälsi yhdysvaltalaisia popkappaleita vahvoilla brasialaisvaikutteilla höystettyinä. Kun Bossa Nova Hotelin näkemys jazzstandardista  Manhã de Carnaval saavutti menestystä japanilaisen tv-sarjan LIFE! tunnusmusiikkina, trio kokosi rivinsä ja levytti vuonna 2016 coverinsa Stingin kappaleesta Fragile. Sembello on työstänyt levytyksiään kuudella kielellä. Hän on vuosina 2015 ja 2013 edesmenneiden biisintekijöiden Danny ja John Sembellon veli.

Perjantain pohjat:Dave Edmundsin toinen sooloalbumi

Dave Edmunds:Subtle as a Flying Mallet

Huhtikuussa 1975 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Subtle as a Flying Mallet on aikaisemmin yhtyeessä Lovesculpture vaikuttaneen walesilaisrockari Dave Edmundsin toinen sooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton originaalipainos koostuu 12:sta kappaleesta sisältäen soundillisesti mahdollisimman paljon originaaliversioille uskollisen kuuloisia coverversioita 1950-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun hiteistä. Dave Edmunds vastasi albumilla itse kaikista lauluosuuksista livenä taltioituja biisejä lukuun ottamatta. Monet kappaleista ovat Edmundsin soolonumeroita, sillä hän vastasi niillä lisäksi kaikista instrumenteista. Britanniassa albumilta poimittiin kaksi top teniin kohonnutta singleä; näkemykset The Ronettesin levytyksenä aikaisemmin menestyneestä, Phil Spectorin käsialaa olevasta ja hänen tuottamanaan myös Ramonesin levytysohjelmistoon päätyneestä kappaleesta Baby I Love You sekä The Chordettesin kappaleesta Born to Be with You. Vuonna 2006 albumista julkaistiin ensimmäinen uusintapainos, jolle sisältyy peruslevyn lisäksi kaksi aikaisemmin singlejen b-puolina ilmestynyttä kappaletta. Niistä Edmunds oli itse osallistunut kappaleen Pick Axe Rag sävellystyöhön. Helmikuussa 2013 Rpm Records julkasi Subtle as a Flying Malletista 20 kappaleesta koostuvan deluxe edition -version. Bonuskappaleista Pick Axe Ragista tarjolla on instrumentaaliversio ja The Crystalsin Da Doo Ron Ronin Edmunds esittää The Electriciansin kanssa.

 

Torstain terävä:Dusty Springfieldin kolmas Britanniassa ilmestynyt single

I Just Don’t Know What to Do with Myself on Burt Bacharachin ja Hal Davidin Brill Buildingissa kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversioista olivat vastanneet vuonna 1962 Chuck Jackson ja Tommy Hunt. Mainitun kappaleen tunnetuimmasta levytysversiosta vastasi Dusty Springfield. Levytys tapahtui Olympic-studioilla Barnesissa, Lontoossa Philips Recordsin omistajan Johnny Frantzin tuottamana. Springfield on itse myöhemmin maininnut kaikkien Phillipsille työstämiensä soololevytysten olleen hänen itsensä tuottamia. I Just Don’t Know What to Do with Myselfin sovituksesta vastasi lisäksi orkesterin johtajana toiminut Ivor Raymonde. Kitaristina levytyksellä vaikutti Big Jim Sullivan ja rumpalina Bobby Graham. Springfieldin varhaisimpiin soololevytyksiin olivat lukeutuneet versiot Bacharachin ja Davidin kappaleista Anyone Who Had a Heart ja Wishin’ and Hopin’. Bacharach esitteli Springfieldille I Just Don’t Know What to Do with Myselfin artistin vieraillessa New Yorkissa helmikuussa 1964. Kappaleesta tuli Springfieldin uran kolmas Britanniassa julkaistu soolosingle Brill Buildingin soundia edustaneiden I Only Want to Be with Youn ja Stay Awhilen jälkeen ja hänen tuotannostaan ensimmäisenä brittisinglenä se toi esiin Springfieldin erottuvaa laulutyyliä. I Just Don’t Know What to Do with Myself nousi brittilistalla kolmanneksi kesän 1964 aikana. Springfieldin hittisingleistä hänen kotimaassaa paremmin on menestynyt ainoastaan vuoden 1966 listaykkönen You Don’t Have to Say You Love Me. Springfieldin singleistä Wishin’ and Hopin’ nousi Yhdysvalloissa top teniin kesällä 1964. Niinpä I Just Don’t Know What to Do with Myselfin julkaisua pantattiin siellä lokakuuhun 1965 saakka. Yhdysvalloissa julkaistun singlen toisena kappaleena oli Springfieldin tuore brittihitti Some of Your Lovin’. Mainitussa kuussa Springfield teki promoesiintymisiä Yhdysvalloissa. Hän esitti tuoreimman siellä julkaistun singlensä molemmat kappaleet tv-show:issa Hullabaloo ja Shindig, mutta kumpikaan singlen kappaleista ei tavoittanut Billboard Hot 100:aa.

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen Machine Headin keskeinen albumiraita

Maybe I'm a Leo on albumiraita Deep Purplen maaliskuussa 1972 ilmestyneeltä ja yhtyeen ydintuotantoon lukeutuvalta albumilta Machine Head. Basisti Roger Glover on maininnut kirjoittaneensa kappaleen riffin kuultuaan John Lennonin kappaleen How Do You Sleep? Hän piti ratkaisusta, jossa riffi ei ala downbeatillä toisin kuin 99% riffeistä. Suurin osa Machine Headille päätyneistä kappaleista taltioitiin ensimmäisellä otolla, tai pian sen jälkeen. 19. elokuuta syntynyt solisti Ian Gillan on Purplen jäsenistä ainoa, jonka horoskooppimerkki on leijona. Keikkakontekstissa Maybe I'm a Leo lukeutuu harvoin soitettuihin Purple-biiseihin. Kappaleen liveversiot ovat joka tapaksessa päätyneet albumeille Deep Purle In Concert, joka on nauhoitettu 1972 ja julkaistu 1980, Live at the Olympia '96 -albumille ja Live at Montreux 2011- pitkäsoitolle. Machine Headin Super Audio cd-versiolla Maybe I'm a Leossa kuullaan vaihtoehtoinen kitarasoolo. Kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa mm. The Atomic Bitchwax ja Gov't Mule albumillaan Deep End, Volume 1.  Roger Glover on vierailijana viimeksi mainitussa coverissa. Maybe I'm a Leo oli Van Halenin coverohjelmistossa yhtyeen varhaisissa konserteissa.

Tiistain tukeva:Kahden yhdysvaltalaisyhtyeen johtohahmo

 18. huhtikuuta 1974 syntynyt Mark Thomas Tremonti on yhdysvaltalainen kitaristi ja solisti, joka on yhtyeiden Creed ja Alter Bridge johtohahmo. Vuosien mittaan Tremonti on tehnyt musiikillista yhteistyötä monien muiden artistien kanssa. Vuonna 2011 hän perusti oman yhtyeensä Tremonti, jonka kanssa on julkaissut viisi albumia. Creedin uran alkuvaiheesta lähtien Tremonti on saanut positiivista huomiota sekä kitaristin että biisintekijän rooleissaan. Creedyn tuotannosta single Arms Wide Open vastaanotti Grammyn. Guitar World nimesi Tremontin vuoden kitaristiksi kolmena peräkkäisenä vuonna ja vuonna 2011 Total Guitar listasi hänet kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi heavy metal-kitartistiksi. Detroitissa, Michiganissa syntynyt Tremonti varttui katolisessa, italialaista sukujuurta olleessa perheessä. Wilmetteen, Illinoisiin muutettuaan Tremonti alkoi kiinnostua musiikista ja osti ensimmäisen kitaransa yhdentoista ikäisenä. Tremontin ollessa 15-vuotias hänen perheensä muutti takaisin Orlandoon, Floridaan. Valmistuttuaan hän muutti Clemsoniin, Etelä-Carolinaaan. Floridan yliopistossa opiskellessaan Tremonti tapasi uudelleen tulevan yhtyetoverinsa Creedistä, eli Scott Stappin, jonka hän oli tuntenut lukioajoistaan lähtien. Tremonti ja solisti Scott perustivat hardrockyhtye Creedin vuonna 1994. Sen kokoonpanon täydensivät basisti Brian Marshall ja rumpali Scott Phillips. Monet ovat tunnustaneet Creedin erääksi 1990-luvun lopun ja seuraavan vuosituhannen alun keskeisimmistä post-grungen edustajista. Tremonti ja Scott on vastaavasti tunnustettu lukeutuviksi yleisesti rockin kaikkien aikojen tuotteliaimpiin biisintekijäparivaljakoihin. Creedin vuonna 1997 ilmestyneestä esikoisalbumista My Own Prison muodostui valtavirran menestys, joka myi yli kuusi miljoonaa kappaletta. Singleformaatissa ilmestyivät pitkäsoiton nimikappale, Torn, What's This Life For ja One, jotka kaikki kohosivat Billboardin Mainstream Rock-listan kärkisijalle. Esikoisalbumin osalta kyseessä on ennätys. Vuonna 1999 ilmestynyt yhtyeen kakkosalbumi Human Clay saavutti yksitoistakertaisesti platinaa. Myös mainitulta pitkäsoitolta julkaistiin neljä singleä; Higher, With Arms Wide Open, What If ja Are You Ready. Niistä ensiksi mainittu vietti ennätykselliset 17 viikkoa rockradioiden listojen kärjessä. Marshall jätti Creedin vuonna 2000 ja hänen paikkansa otti väliaikaisesti kiertuebasisti Brett Hestla. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen ja niin ikään moninkertaisesti platinaa saavuttaneen albuminsa Weathered, jolta julkaistiin jopa kuusi singleä:My Sacrife, Once Last Breath, Hide, Don't Stop Dancing, albumin nimikappale sekä Bullets. Kyseessä oli ainoa yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen Marshall ei osallistunut Tremontin vastatessa myös albumin basso-osuuksista. Albumin tiimoilta tehty kiertue oli varsin menestyksekäs, mutta sen päätöskonsertti Chicagossa johti yhtyeen hajoamiseen. Siihen vaikuttivat ensisijaisesti Stappin ja Tremontin väliset erimielisyydet. Creedin soittajat jatkoivat musiikin työstämistä yhtyeessä Alter Bridge ja Stapp siirtyi soolouralleen. Marraskuussa 2004 Creediltä julkaistiin Greatest Hits-kokoelma. Yhtye palasi lokakuussa 2009 uudella albumilla Full Circle, jolta singleformaatissa ilmestyivät kappaleet Overcome, Rain ja A Thousand Faces. Albumi sai kriitikoiden taholta suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka ei myynyt edes kultalevyksi. Albumin tiimoilta Creed teki vuosien 2009 ja 2010 aikana sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaan, Eurooppaan ja Australiaan ulottuneen kiertueen. Joulukuussa 2009 ilmestyi ennätyksellisen menestyksekäs konserttielokuva Creed Live. Tremonti, Marshall ja Phillips päättivät vaihtaa Creedin ja Alter Bridgen kiertueita, sillä kummankin yhtyeen solisti työskenteli muissa projekteissa toisen yhtyeistä ollessa aktiivinen. Kesäkuussa 2015 promotoidessaan toista sooloalbumiaan Cauterize Tremonti kertoi Kerrangille, ettei hän ollut ollut läheinen ystävä Scottin kanssa enää yhdeksään vuoteen. Hän kertoi Stappin olettaneen, että hän, Marshall ja Phillips palaisivat pysyvästi Creediin ja unohtaisivat työnsä Alter Bridgessa. Yhtye koki tämän epäoikeudenmukaiseksi, eikä puhunut mitään Creedin tulevaisudesta vuoteen 2012 ajoittuneella Etelä-Amerikan-kiertueellaan. Sen päätyttyä Alter Bridge jatkoi sitä vastoin toimintaansa. Tremonti, Marshall ja Phillips perustivat Alter Bridgen tammikuussa 2004 Creedin lopetettua toimintansa. Solistiksi valikoitui The Mayfield Fourissa ja myöhemmin Slashin sooloprojekteissa vokalisoinut Myles Kennedy. Wind-up Records julkaisi elokuussa 2004 Alter Bridgen esikoisalbumin One Day Remains. Vaikka se saavutti myös ristiriitaisia arvioita, albumista muodostui Alter Bridgen tuotannon ainoa kultalevyn saavuttanut pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Open Your Heart, Find the Real ja Broken Wings. Kiertueen jälkeen Universal Republic julkaisi lokakuussa 2007 Alter Bridgen toisen albumin Blackbird. Se vastaanotti edeltäjäänsä myönteisempiä arvioita ja singleinä pitkäsoitolta ilmestyivät Rise Today, Ties That Bind, Watch Over You ja Before Tomorrow Comes. Albumin nimikappale vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Sen kitarasoolosta vastasivat sekä Tremonti että Kennedy ja vuonna 2011 Guitarist-lehti nimesi mainitun soolon kaikkien aikojen parhaaksi. Blackbirdin tiimoilta Alter Bridge teki menestyksekkään maailmankiertueen ja seitsemäs joulukuuta 2008 Heineken Music Hallissa soitetusta konsertista julkaistiin myöhemmin dvd Live from Amsterdam. Creedin vuoden 2009 reunion-kiertueella ja Amazonissa dvd:stä myytiin yhden levyn versiota. Blue-ray-versiota ja Deluxe dvd-editionia kaavailtiin julkaistaviksi myöhemmin kaupoissa, mutta lukuisten viivästysten vuoksi ne ilmestyivät Yhdysvalloissa vasta kahden vuoden viiveellä, eli 11. tammikuuta 2011. 11. lokakuuta 2010 ilmestyneen Alter Bridgen kolmannen albumin AB III julkaisijana oli Britanniassa ja Euroopassa Roadrunner Records ja Yhdysvalloissa yhdeksäs marraskuuta 2010 EMi:n kautta Alter Bridge Recordings. Väljästi konseptialbumiksi tulkittavissa oleva AB III saavutti myönteisiä arvioita ja esimerkiksi Artist Directin Rick Florino kutsui sitä rönsyileväksi mestariteokseksi. Albumilta poimittu ensimmäinen single Isolation nousi listakärkeen rockradio- ja Mainstream Rock -listoilla. Black Stone Cherryn ja Like a Stormin kanssa Alter Bridge konsertoi ahkerasti albuminsa tiimoilta. Theory of a Deadmanin kanssa Alter Bridge teki toisen vuosittaisen Carnival of Madness-kiertueensa, joka jatkui tammikuuhun 2012. Albumilta julkaistiin vielä neljä muuta singleä; I Know It Hurts, Ghost of Days Gone By, Wonderful Life ja Life Must Go On. 26. maaliskuuta 2012 Alter Bridge julkaisi toisen konserttielokuvansa Live at Wembley. Huhti- ja heinäkuun 2013 välillä Alter Bridge nauhoitti neljännen albuminsa Fortress, joka ilmestyi aivan syyskuun lopussa samaisena vuonna. Tammikuussa 2016 yhtye nayuhoitti viidennen pitkäsoittonsa The Last Hero, joka ilmestyi lokakuun seitsemäntenä samaisena vuonna. Tremontin ensimmäinen albumi oli vuonna 2012 ilmestynyt All I Was, jota ovat seuranneet vuosina 2015 ja 2016 ilmestyneet Cauterize ja Dust, vuoden 2018 Dying Machine ja vuonna 2021 ilmestynyt Marching in Time. Kesäkuussa 2018 Tremonti lämmitteli Iron Maidenin Legacy of the Beast -kiertueen Euroopan osuutta.

Maanantain mainio:Little Featin varhaistuotannon ytimeen lukeutuva ja ahkerasti levytetty kappale

Willin’ on yhdysvaltalaismuusikko Lowell Georgen käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Johnny Darrell vuonna 1970 ilmestyneellä albumillaan California Stop-Over. Georgen yhtyeen Little Featin ensimmäinen levytysversio Willin’:istä ilmestyi yhtyeen tammikuussa 1971 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Kappale on sittemmin kuulunut useiden artistien ohjelmistoon. George oli kirjoitanut Willin’:in ollessaan jäsen The Mothers of Inventionissa. George esitti Willin’:inin ensiksi yhtyeenjohtaja Frank Zappalle. Tämä kehotti Georgea perustamaan mieluummin oman yhtyeen kuin jatkamaan Zappan alaisuudessa. George teki työtä käskettyä ja hänen oma yhtyeensä Little Feat levytti Willin’:istä version. Vuonna 1971 Little Featin esikoisalbumilla ilmestyneen version jälkeen yhtye levytti samaisen kappaleen hidastempoisempana ja suuremmalla menestyksellä vuonna 1972 ilmestyneelle kakkosalbumilleen Sailing Shoes. Vuonna 1977 taltioitu liveversio ilmestyi seuraavana vuonna julkaistulla Little Featin tuplakonserttitaltioinnilla Waiting for Columbus. Kappaleen lyriikka kerrotaan rekkakuskin näkökulmasta. Hän on matkustanut Tusconista Tucumcariin ja Tehachapista Tonopahiin. Kappaleesta onkin muodostut rekkakuskeille suorastaan anthem. Seatrain-yhtyeen nimellä I’m Willin’ levyttämä versio ilmestyi yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Linda Ronstadtin versio on ilmestynyt vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Heart Like a Wheel. Mainittu levytys kuullaan lisäksi James Cameronin vuonna 1989 valmistuneessa elokuvassa The Abyss. The Byrds levytti Willin’:in vuonna 1970 ilmestynyttä albumiaan Untitled varten. Versio julkaistiin silti vasta mainitun albumin uusintapainoksella ja liveversio boxilla The Byrds. The Byrdsin levytys on Gene Parsonsin leadvokalisoima ja hänen oma levytyksensä Willin’:istä on löydettävissä vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Kindling. Commander Cody and the Lost Planet Airmenin versio sisältyy yhtyeen vuonna 1975 ilmestyneelle nimikkoalbumille. Steve Earle coveroi Willin’:in vuonna 2002 ilmestyneelle kokoelma-albumilleen Sidekicks ja Gregg Allman vuonna 2017 ilmestneelle albumilleen Southern Blood. Black Crowesin versio on löydettävissä ainoastaan yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneen albumin Croweology i-Tunes-version bonuskappaleena.

Sunnuntain extra:Steppenwolfin popularisoima Hoyt Axtonin sävellys

The Pusher on Hoyt Axtonin vuonna 1963 kirjoittama rockkappale. Se tuli tunnetuksi rockyhtye Steppenwolfin levytyksenä, joka ilmestyi yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkkoalbumilla. Steppenwolfin versio kuultiin lisäksi Easy Rider -elokuvan alussa. Urkuri Goldy McJohn osallistui Steppenwolfin The Pusherista nauhoittaman version levytykseen. Hän oli lisäksi mukana Steppenwolfia edeltäneessä yhtyeessä The Sparrows. Albumilla Early Steppenwolf kuultava versio The Pusherista on itse asiassa The Sparrowsin levyttämä. Mc Johnin mukaan kyseinen Matrixissa vuonna 1967 taltioitu versio oli saanut alkunsa solisti John Kayn ja rumpali Jerry Edmontonin saapuessa myöhästyneinä keikalle. McJohn kertoi aloittaneensa pitkän version The Pusherista Nick St. Nicholasin ja Mars Bonfiren kanssa tilanteessa, jolloin Johnin ja Edmontonin lento Avalon Ballroomista oli myöhässä. Uuden vuoden aattona 1966 Arcissa, Sausalitossa The Sparrows sai oman versionsa valmiiksi. Hoyt Axtonin oma levytys The Pusherista ilmestyi vasta vuonna 1971 albumilla Joy to the World. Nina Simonen näkemys oli nauhoitettu samana vuonna ja se julkaistiin kolme vuotta myöhemmin albumilla It Is Finished sekä RCA:n julkaisemalla kokoelmalla Nina Simone:The Blues. Blind Melonin versio ilmestyi vuonna 1996 ilmestyneellä yhtyeen albumilla Nico. The Flaming Lipsin ja Deap Valleyn yhteisyhtye The Deap Lips julkaisi The Pusherista levyttämänsä coverin vuonna 2020 ilmestyneellä nimikkoalbumillaan. Mainitussa versiossa lyriikka eroaa hienoisesti Hoyt Axtonin originaaliversiosta. Muista The Pusherin levyttäjistä mainittakoon UFO; Helix sekä Slash vuonna 2024 ilmestyneellä bluesorientoituneella albumillaan Orgy of the Damned. Mainitussa versiossa solistina ja huuliharpistina on etenkin The Black Crowesista ja myös Chris Robinson’s Brotherhoodista muistettu Chris Robinson.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä punkrockyhtyeistä

Social Distortion on vuonna 1978 Fullertonissa, Kaliforniassa perustettu yhdysvaltalainen punkrockyhtye. Sen nykyisen kokoonpanon muodostavat solisti/soolokitaristi Mike Ness, rytmikitaristi/taustalaulaja Jonny Wickersham, basisti/taustalaulaja Brent Harding, rumpali David Hidalgo Jr ja kosketinsoittaja David Kalish. 80-luvun puolivälissä Social Distortion piti noin kahden vuoden mittaisen tauon yhtyeen jäsenten henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Yhtyeen aloitettua toimintansa uudelleen sen kokoonpano on vaihdellut runsaasti Nessin ollessa ainoa kaiken aikaa mukana ollut jäsen. 42 vuotta kestäneen toimintansa jälkeen Social Distortion jatkaa edelleen keikkailuaan ja levytyksiään. Tähän mennessä Social Distortion on julkaissut seitsemän studioalbumia, kaksi kokoelmaa, yhden livelevyn ja kaksi dvd:tä. Kahden ensimmäisen albuminsa; Mother's Little Monsterin (1983) ja Prison Boundin (1988) jälkeen Social Distortion solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Epic Recordsin kanssa. Menestykseen yhtye nousi vuonna 1990 ilmestyneellä kolmannella ja nimeään kantaneella albumillaan, joka sisälsi singlemenestykset Ball and Chain, Story of My Life sekä Johnny Cash-coverin Ring of Fire. Mainittu pitkäsoitto saavutti kultalevyn. Myös monet Social Distortionin myöhäisemmistä albumeista, kuten vuonna 1992 ilmestynyt Somewhere Between Heaven and Hell ovat saaneet hyvän vastaanoton. Yli kolmen miljoonan albumin myynnillään Social Distortion on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä punkrockyhtyeistä.  Mike Ness perusti Social Distortionin loppuvuodesta 1978 Sex Pistolsin, monien muiden brittiläisten punkrockyhtyeiden ja myös Rolling Stonesin kaltaisten rockyhtyeiden innoittamana. Nessin ja rumpali Casey Royerin lisäksi yhtyeen varhaisessa kokoonpanossa olivat mukana solisti Tom Corvin ja basisti Mark Garrett, joista jälkimmäisen paikan otti pian Rikk Agnew. Yhtyeen nimi Social Distortion tuli Caseyn pedaalista, jonka hän antoi Mikelle. Yhtyeen varhaiset kappaleet olivat Neissin säveltämiä ja lyriikoista vastasi Royer ja joskus Corvin. Monet varhaisista kappaleista saivat osakseen vain muutaman esityskerran. Corvinin lähdettyä syksyllä 1979 Bob Jones yliopistoon Ness kiinnitti yhtyeeseen kitaristiksi koulutoverina Dennis Danellin. Hän ei ollut soittanut aikaisemmin, joten yhtyeen muut jäseneet lähtivät  Nessiä lukuun ottamatta. Ennen liittymistään vuonna 1980 yhtyeeseen The Adolescents Royer ja Agnew olivat mukana toisessa Social Distortion-nimisessä yhtyeessä, jossa Royer oli solistina, Agnew rummuissa, kitaristeina Frank Agnew ja Tim Maag ja basistina Mark Garret. Ensimmäisen todellisen keikkansa yhtye soitti alkuvuodesta 1979 Cuckoo's Nest -yökerhossa Costa Mesassa, Kaliforniassa. Kahden vuosikymmenen ajan Mike ja Dennis olivat yhtyeen ainoat pysyvät jäsenet basistien ja rumpalien vaihtuessa. The Adolescentsin kappale Kids of the Black Hole ja Social Distortionin biisi The Playpen kronikoivat mainittua vaihetta yhtyeen historiassa. Yhtyeen ensimmäinen single Mainliner/Playpen työstettiin kokoonpanolla Ness, Dennis ja Carott ja sen julkaisi vuonna 1981 useiden paikallisten punkyhtyeiden levyjulkaisuista vastannut Posh Boy. Rodney Bingenheimer vastasi suuresta osasta siitä radiosoitosta, jota Kalifornian alueen punkyhtyeet vastaanottivat. Hän diggasi Social Distortionin musiikista ja yhtyeen single 1981 pääsi mukaan kolmelle Bingenheimerin kokoelma-albumille. Vuonna 1982 Nessistä, rytmikitaristiksi siirtyneestä Danellista, basisti Brent Lilesistä ja rumpali Derek O' Brienista muodostunut Social Distortionin kokoonpano teki kiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa toisen punkyhtyeen Youth Brigaden kanssa. Kiertueesta työstettiin dokumentti Another State of Mind, joka julkaistiin vuonna 1984. Palattuaan Another State of Mind -kiertueelta Social Distortion nauhoitti esikoisalbuminsa Mother's Little Monster, jonka yhtye julkaisi omalla 13:th Floor Recordsillaan alkuvuodesta 1983. Mainitulla albumilla yhtye alkoi saavuttaa huomiota punkskenessä. Ness oli kehittänyt itselleen huumeongelman ja Liles ja O' Brien jättivät yhtyeen kesken uuden vuoden aattona soitettua konserttia. Kaksikon paikan ottivat Nessin kouluaikainen ystävä John Maurer ja Bob Stubbs. Jälkimmäisen tilalle  rumpaliksi vaihtui nopeasti Christopher Reece. Another State of Mind oli yksi harvoista MTV:llä näytetyistä punkmusiikkivideoista ja Social Distortion konsertoi Kaliforniassa ja Arizonassa.

Nessin jatkuneiden huumeongelmien takia Social Distortion siirtyi tauolle vuonna 1985, mutta palasi jo seuraavana vuonna. Yhtyeen kakkosalbumi Prison Bound ilmestyi vuonna 1988 viisi vuotta debyytin jälkeen. Sillä yhtyeen rytmiryhmän muodostivat tuoreemmat tulokkaat Maurer ja Reece. Vaikka Prison Bound jäi vaille listamerkintää Billboardilla, albumin nimikappale saavutti radiosoittoa. Pitkäsoitolla on kuultavissa country & westernin vaikutusta ja Johnny Cashiin ja Rolling Stonesin honky tonk-tyyliin tehdään viittaukset albumin kappaleissa Prison Bound ja On My Nerves. Nessin mukaan Social Distortionin tapauksessa oli kannattavaa soittaa kappaleita livenä jopa muutamia vuosia ennen niiden levyttämistä. Yhtye tiesi, mistä sen kappaleista oli muodostunut diggareiden suosikkeja. Julkaistuaan Prison Boundin Social Distortion jätti Restless Recordsin ja solmi sopimuksen Epicin kanssa. Syksyllä 1989 yhtye siirtyi studioon tuottaja Dave Jerdenin kanssa ja ryhtyi nauhoittamaan kolmatta ja samalla nimikkoalbumiaan. Kyseessä oli ensimmäinen Social Distortionin albumeista, jota yhtye ei rahoittanut itsenäisesti ja siitä muodostui yhtyeen tunnetuin työ, joka menee edelleen kaupaksi. Vuonna 1990 ilmestynyt albumi on tunnustettu erääksi ilmestymisvuotensa parhaista rocklevyistä ja tyylillisesti se yhdistää rockabillyn ja Ramones-tyylisen punkrockin. Vuonna 1992 ilmestynyt neljäs albumi Somewhere Between Heaven and Hell sisältää hitit Bad Luck ja When She Begins ja kaupallisesti kyseessä on menestynein Social Distortionin pitkäsoitoista. Soundillisesti albumi muistuttaa edeltäjäänsä yhdistäessään punkkia, bluesia, countrya ja rockabillyä. Reece jätti Social Distortionin vuonna 1994 ja hänen paikkansa ottanut Randy Carr keikkaili yhtyeessä vuoteen 1995 saakka. Social Distortion palasi studioon vuonna 1995. Tauon aikana oli ilmestynyt kokoelma-albumi Mainliner:Wreckage from the Past, joka sisälsi nauhoituksia ajalta ennen esikoisalbumia Mommy's Little Monster, kaksi indie-yhtiöille 13:th Floor Recordsille ja Posh Boylle levytettyä versiota kappaleista 1945 ja The Playpen sekä coverin Stonesien Under My Thumbista. Yhtye alkoi demottaa uusia kappaleita kesäkuussa 1994, studioon siirryttiin seuraavana vuonna ja viides albumi White Light, White Heat, White Trash ilmestyi vuonna 1996. Sen soundin on mainittu olevan edeltäjiään raaempi ja  huomattavaa radiosoittoa saavuttanut singlekappale I Was Wrong muistutti selkeimmin yhtyeen klassista soundia. Singleformaatissa albumilta julkaistiin lisäksi kappaleet When the Angels Sing ja Don't Drag Me Down, joista ensin mainitun on sanottu olevan tribuutti Nessin isoäidille. Piiloraitana oli uudelleen levytetty cover Under My Thumbista. Danzigin rumpali Jack Biscuits liittyi yhtyeesen albumin levytyksen jälkeen ja hänet kreditoidaan levyllä, vaikka tosi asiassa rumpuosuuksista vastasi Journeyn rumpali Dean Castronovo. White Light, White Heat, White Trash jäi myös Dennis Danelin viimeiseksi  albumiksi yhtyeen riveissä ennen hänen kuolemaansa. Vuonna 1997 Social Distortion jätti Epicin ja siirtyi kahdeksan vuoden tauon jälkeen Time Bomb Recordingsin artistiksi. Mainittu levy-yhtiö julkaisi vuonna 1998 yhtyeen ainoan konserttitaltioinnin Live at Roxy. Sosial Distortion jäi jälleen tauolle Nessin siirtyessä soolouralleen. Sen aikana hän julkaisi albumia Cheating at Solitaire ja Under the Influences, joista jälkimmäinen koostui covereista. Dennis Danel menehtyi kotonaan Newport Beachissa 29. helmikuuta 2000 jättäen Nessin ainoaksi yhtyeen originaalijäseneksi. Danelin paikan otti aikaisemmin hänen kitarateknikkonaan toiminut ja muun muassa U. S. Bombsissa ja Youth Brigadessa soittanut kitaristi Jonny Wickersham. Samoihin aikoihin yhtyeen jättäneen Biscuitsin paikan otti Charlie Quintana. Danelin kuoleman jälkeen Social Distortionin keikkatahti hiljeni, mutta uuden vuoden aikoihin yhtye soitti Los Angelesin alueella loppuunmyytyjä konsertteja kolmen vuoden ajan. Social Distortion aloitti uuden albuminsa nauhoitukset vuonna 2000, mutta seuraavana vuonna yhtye keikkaili siinä määrin ahkerasti, että levytys siirtyi. Syksyllä 2003 tehtyään demoja yhtye palasi studioon tuottaja Cameron Webbin kanssa viimeistelläkseen albumin. Uusi pitkäsoitto Sex, Love and Rock 'n' Roll ilmestyi 28. syyskuuta 2004 ja se oli yhtyeen ensimmäinen Wickershamille ja Quintanalle. Kuukausi ennen albumin ilmestymistä pitkäaikainen basisti John Maurer valitsi perhe-elämän ja hänen paikkansa otti muutamaksi kuukaudeksi Rancidin Matt Freeman. Loppuvuodesta 2004 Social Distortioniin liittyi yhtyeen nykyinen basisti Brent Harding.

 Social Distortion jatkoi keikkailuaan vuosien 2005 ja 2007 välillä. Yhtye soitti useiden muiden yhtyeiden, kuten Backyard Babiesin ja Supersuckersin kanssa. Mommy's Little Monsterilla bassoa soittanut originaalijäsen Brent Liles menehtyi liikenneonnettomuudessa Kaliforniassa 18. tammikuuta 2007. Samaisen vuoden kesäkuussa ilmestyi Social Distortionin Greatest Hits-kokoelma, joka sisälsi singlemenestykset yhtyeen siihenastisilta pitkäsoitoilta, tosin Mainlinerilta ei ollut mukana ainuttakaan biisiä. Mukana on uusi studioraita Far Behind ja kuusi uudelleen nauhoitettua versiota yhtyeen klassikkotuotantoon lukeutuvista kappaleista. Uusioversioiden ansiosta yhtyeellä oli jälleen oikeudet kyseisiin kappaleisiin Epic Recordsin sijaan. Yhdysvalloissa iTunesin kautta download-versiona ilmestynyt Greatest Hitsin versio sisälsi lisäksi coverin Chuck Berryn klassikosta Maybelline. Huhtikuussa 2009 Social Distortion ilmoitti pitkäaikaisen rumpalinsa Charlie Quintanan jättävän yhtyeen. Hänen paikkansa ottaneen Adam "Attom" Willardin varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Angels &Airwaves, Rocket from the Crypt sekä The Offspring. Kesäkuussa 2009 Social Distortion teki Euroopassa yhteisen kiertueen Gaslight Anthemin kanssa osana underground rock n' rollin 30-vuotisjuhlaansa. Social Distortion oli yksi Lollapalooza 2010 -festivaalin pääesiintyjistä. Sitä ennen yhtye teki kiertueen itärannikolla samaisen vuoden heinä-elokuussa. 11. toukokuuta 2010 Epitaph Records ilmoitti kiinnittäneensä Social Distortionin. Yhtye ilmoitti tekevänsä kiertueen Yhdysvalloissa samaisen vuoden syksyllä Frank Turnerin ja Loceron soittaessa lämmittelijöinä. Heinäkuussa 2010 Scott Reederin paikan otti aikaisemmin Suicidal Tendenciesissä soittanut David Hidalgo Jr. 27. heinäkuuta New Yorkissa soitetussa konsertissa Mike Ness ilmoitti yhtyeen uuden albumin kantavan nimeä Hard Times and Nursery Rymes. Samalla Machine Gun Bluesin kerrottiin olevan albumin ensimmäinen single. Pitkäsoitto ilmestyi 18. tammikuuta 2011. Kuudes joulukuuta Social Distortion esitti mainitun uuden kappaleensa sekä Story of My Lifen Jimmy Kimmel Livessä. Lokakuun lopussa 2011 Social Distortion osallistui City Parkissa, New Orleansissa järjestettyyn The Voodoo Experience 2011:een. Kuudes elokuuta 2011 Social Distortion soitti livekeikan Direc TV:n Guitar Center Sessionsissa. Ohjelman juontaja Nic Harcourt teki yhtyeestä myös haastattelun. Vuonna 2015 yhtye teki kiertueen nimikkoalbuminsa 25-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Maaliskuussa 2017 Las Vegas Review-Journalille antamassan haastattelussa Ness mainitsi yhtyeellä olevan noin 20 eri vaiheissa olevaa uutta kappaletta, joiden tyylikirjo vaihtelee garagepunkista gospelvaikutteiseen. Niin ikään maaliskuussa 2017 Phoenix New Timesille antamassaan haastattelussa Ness mainitsi tavoitteenaan olla studiossa mainitun vuoden syksyllä ja esituotantovaiheeseen saatettaisiin ehtiä seuraavan vuoden tammikuussa. Social Distortion on työstänyt kahdeksatta studioalbumiaan Born to Kill kaiken kaikkiaan yli vuosikymmenen ajan ja albumin julkaisupäivämääräksi on ilmoitettu kahdeksas toukokuuta 2026. Social Distortionin musiikkiin vaikuttaneista yhtyeistä ja artisteista mainittakoon Johnny Cash, Hank Williams, Bob Dylan, Eddie Cochran, The Rolling Stones, Sex Pistols, The Clash, The Ramones, New York Dolls ja The Dead Boys.

Perjantain pohjat:Stray Catsin neljäs albumi

Stray Cats:Rock Therapy

Elokuussa 1986 EMI American julkaisemana ilmestynyt Rock Therapy on yhdysvaltalaisen rockabilly-yhtyeen Stray Catsin neljäs studioalbumi. Yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto saavutti Billboard 200 -listalla sijan 122., mutta jäi muualla maailmassa vaille listasijoitusta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet I’m a Rocker ja Reckless. Rock Therapy oli Stray Catsin tuotannossa eräänlainen paluualbumi. Sitä olivat nimittäin edeltäneet Brian Setzerin esikoissooloalbumi The Knife Feels Like Justice ja Phantom, Rocker and Slickin nimikkopitkäsoitto. People Weeklyyn Rock Therapyn arvioinut Mary Shaughnessy piti albumia Stray Catsin jäsenten soolotöitä laadukkaampana. Hän mainitsi Rock Therapyn sisältävän uudistettua voimaa ja laajentavan yhtyeen jäsenten yksittäisiä töitä. Shaughnessy ylisti etenkin Brian Setzerin kitaratyöskentelyä ja mainitsi sen olevan inspiroituneempaa kuin hänen sooloalbumillaan. Tuotantonsa osalta hän piti Rock Therapya Stray Catsin varhaisempia albumeita onnistuneempana. The Sun Sentinelsin Kevin Davisin mukaan Rock Therapy on hauska albumi täynnä nopeatempoisia kappaleita. Ottava Citizeniin albumin arvioineen Evelyn Erskinen mukaan Rock Therapy ottaa rockabillyyn tavanomaista vakavamman lähestymistavan suhteessa Stray Catsin varhaisempiin albumeihin. Toronto Starin Greg Quillin mielestä kyseessä oli ehkäpä Stray Catsin paras albumi siitä huolimatta, että se oli nauhoitettu spontaanisti ja oli miltei päähänpisto. The News-Pressin Mark Marymont arvioi Rock Therapyn vuonna 2008 ilmestyneen uusintapainoksen. Hänen mielestään albumi oli varsin hauska ja lähes Stray Catsin kahden ensimmäisen ja menestyneimmän albumin veroinen. Albumin kymmenestä kappaleesta leijonanosa edustaa yhtyeen omaa tuotantoa ja tunnetuimmat coverit ovat Gene Vincentin Race with the Devil, Buddy Hollyn Looking for Someone to Love ja Chuck Berryn Beautiful Delilah.

Torstain terävä:Guns N' Rosesin kolmena eri versiona ilmestynyt voimaballadi

Don’t Cry on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Guns N’ Rosesin tuotantoa edustava kappale, josta julkaistiin samanaikaisesti, eli 17. syyskuuta 1991 kaksi eri versiota albumeilla Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II. Mainituissa versioissa eroavat ainoastaan lauluosuudet, mutta ne lyriikoidensa lisäksi myös hienoisesti melodioiltaan. Don’t Crysta on lisäksi olemassa kolmas versio, joka on julkaistu virallisesti ainoastaan singleformatissa. Kyseinen versio on nauhoitettu jo niinkin varhain kuin 1986 Guns N’ Rosesin esikoisalbumin Appetite for Destruction työstämisen aikaan. Don’t Cry on kategorioitu voimaballadiksi ja mainittu kappale kohosi top teniin useissa maissa. Britanniassa se oli parhaimmillaan kahdeksantena ja Billboardin listalla kymmenentenä. Irlannissa Don’t Crysta tuli Guns N’ Rosesin toinen listakärkeen kohonnut single ja Suomessa toinen Use Your Illusion -albumeilta listaykköspaikan saavuttanut single. Don’t Cry nousi listakärkeen myös Portugalissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. Viiden suosituimman joukkoon kappale nousi Australiassa, Tanskassa ja Sveitsissä. Don’t Crysta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Andy Morahan ja Mark Racco.

Keskiviikon klassikko:Carl Perkinsin merkittävä paluukonsertti

 

Carl Perkins:Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session

Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session oli televisioitu konsertti, joka taltioitiin Limehouse-studioilla Lontoossa 21. lokakuuta 1985. Siinä esiintyi rockabilly-pioneeri Carl Perkins George Harrisonin, Ringo Starrin, Eric Claptonin, Rosana Cashin, Phantom, Rocker and Slickin sekä Dave Edmundsin kanssa. Heistä viimeksi mainittu vaikutti lisäksi konsertin musiikillisena ohjaajana. Suurin osa konsertissa esitetystä repertuaarista koostui Perkinsin 1950-luvun klassisista rockabilly-kappaleista. Konserttispecial oli Tom Gutteridgen ohjaama ja Channel 4 esitti sen Britanniassa tammikuun ensimmäisenä 1986 ja Cinemax Yhdysvalloissa myöhemmin samaisen vuoden aikana. Esittelyosuuden kommenteista vastasivat Perkinsin ystävät, aikalaiset ja ajoittaiset yhteistyökumppanit Johnny Cash, Roy Orbison ja Jerry Lee Lewis. Perkins esitti 16 kappaletta, joista kaksi edusti encoreita. Konsertti päättyi 30 vuotta aikaisemmin kirjoitettuun Perkinsin tunnetuimpaan hittiin Blue Suede Shoes, joka toi kyyneleet esittäjänsä silmiin. Konsertti säilyy Perkinsin myöhäisemmän uran unohtumattomana huippuhetkenä ja hänen diggarinsa ovat ylistäneet Perkinsin ja hänen tunnettujen ystäviensä mainitussa konsertissa soittamia tarmokkaita versioita. Kyseessä oli George Harrisonin ensimmäinen julkinen esiintyminen yli kymmeneen vuoteen. Idea Perkinsin esiintymisestä ystävistään koostuneen all star-bandin kanssa tuli hänen kanssaan 80-luvun alkuvuosina työskennelleeltä musiikkikustantajalta Graham Nolderilta. Perkins suostui konserttin, tv-speciaaliin ja livealbumiin vuoden 1984 aikana. Hänen muusikkoystäviensä kiireisten aikataulujen vuoksi konsertti viivästyi loppujen lopuksi lähes puolellatoista kuukaudella. Se toteutui Perkinsin saatua valmiiksi Johnny Cashin, Roy Orbisonin ja Jerry Lee Lewisin kanssa työstämänsä albumin Class of ’55:Memphis Rock & Roll Homecoming. Perkinsin mukaan konsertti pidettiin kuukaudelleen 30 vuotta sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut Blue Suede Shoesin.

Tiistain tukeva:Eräs Sladen vuoden 1972 legendaarisimmista singlehiteistä

 Mama Weer All Crazee Now on brittiläisen Slade-yhtyeen kappale, joka julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1972 yhtyeen albumilta Slayed? Kyseinen totuttuun tapaan Chas Chandlerin tuottama kappale on Sladen repertuaarista ensimmäinen, joka oli kokonaan basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean käsialaa. Mama Weer All Crazee Nowsta muodostui Sladen kolmas Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja kertyi kaikkiaan kymmenen ja Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 76. Mama Weer All Crazee Nown myötä Sladen ja manageri Chas Chandlerin tavoitteena oli saavuttaa julkaisuviikollaan listakärkeen kohonnut single. Mainittuun saavutukseen oli yltänyt ainoastaan Beatles vuoden 1969 tuotantoa edustavalla singlellään Get Back. Mama Weer All Crazee Nown listasijoitus oli Britanniassa  julkaisuviikollaan toisena ja suoraan listakärkeen ylsi sitä yhtyeen diskografiassa seurannut single, maaliskuussa 1973 ilmestynyt Cum On Feel the Noize. Noddy Holder sai idean Mama Weer All Crazee Nown lyriikkaan Sladen Lontoon Wembleyllä soittaman konsertin jälkeen hänen havaittuaan kaikki konsertin aikana rikotuiksi joutuneet tuolit. Kappaleen originaalinimi oli My My We're All Crazee Now, mutta se muutetiin totuttuun muotoon manageri Chandlerin kehotuksesta. Record Mirrorille antamassaan haastattelussa Jimmy Lea kertoi Mama Weer All Crazee Nown ja Cum on Feel the Noizen syntyhistoriasta. Hän mainitsi olleensa Chuck Berryn konsertissa vuonna 1972 ja Berry oli antanut yleisön laulaa osia hänen kappaleistaan. Lea sai idean kertosäkeistä, jotka oli kuin luotu yleisön laulettaviksi ja mainittua ideaa hän hyödynsi esimerkiksi Mama Weer All Crazee Nowssa ja Cum On Feel the Noizessa. Vuonna 1999 valmistuneessa elämäkertateoksessaan Who's Crazee Now Noddy Holder mainitsee Sladen löytäneen Mama Weer All Crazee Nowlla perussoundinsa. Se oli hyvin riehakas, mutta silti tarttuva ja popvaikutteinen. Kappaleesta tuli pidetty ja kaikki oppivat sen sanat. Mama Weer All Crazee Now-singlen b-puolella julkaistiin Slayed? -albumille sisältymätön Man Who Speeks Evil, joka pääsi mukaan vuonna 2007 ilmestyneelle yhtyeen kokoelma-albumille B-Sides. Record Mirroriin ja New Musical Expressiin Mama Weer All Crazee Nowsta laadittiin tuoreeltaan myönteiset arviot ja jälkimmäisessä kappaletta pidettiin tuohon mennessä Sladen parhaana. Myös AllMusicin Dave Thompsonin retrospektiivinen arvio oli positiivissävyinen.  Hän kuvasi kappaleen olevan täynnä adrenaliinia. Yhdysvaltalainen naishardrockyhtye The Runaways, jonka tunnetuimmiksi jäseniksi osoittautuivat Joan Jett ja Lita Ford, levytti Mama Weer All Crazee Nowsta coverinsa vuonna 1978 ilmestyneelle ja samalla joutsenlauluksi jääneelle albumilleen And Now...The Runaways.