maanantai 31. elokuuta 2015

Tiistain tukeva:Whitesnaken kultakausi

Whitesnake on solisti David Coverdalen vuonna 1978 perustama rockyhtye, jonka hän perusti edellisen yhtyeensä Deep Purplen hajottua. Entistä Purple-miehistöä Whitesnakessa edusti lähes alusta asti kosketinsoittaja Jon Lord. Whitesnaken ensimmäiset albumit edustivat tyylillisesti bluesrockia ja  kriitikot vertasivat niitä Deep Purplen tuotantoon. 80-luvulle siirryttäessä yhtyeen musiikki alkoi edustaa tarttuvampaa rocktyyliä. Whitesnaken pitkäsoitot vuoden 1980 Ready an' Willingistä vuonna 1984 ilmestyneeseen Slide It Iniin saakka muodostuivatkin top ten -menestyksiksi. Niistä viimeksi mainittu oli yhtyeen ensimmäinen listamenstys Yhdysvalloissa ja se myi kaksinkertaista platinaa. Pitkäsoitto 1987 oli Whitesnaken suurin menestys. Sen singlelohkaisut Here I Go Again ja Is This Love nousivat Yhdysvalloissa sijoille yksi ja kaksi ja itse albumi myi kahdeksankertaista platinaa. Sen seuraaja, vuonna 1989 ilmestynyt Slip of the Tongue oli sekin top ten menestys Atlantin molemmin puolin ja myi Yhdysvalloissa platinalevyksi. Yhtye hajosi pian sen jälkeen. Reunion oli vuorossa vuonna 1994 ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi studioalbumi Restless Heart. Virallinen paluu tapahtui vuonna 2002 ja sen jälkeen Whitesnake on konsertoinut säännöllisesti. Yhtye on myös julkaissut kolme pitkäsoittoa; Good to the Bad vuonna 2008, Forevermore vuonna 2011 sekä Coverdalen aikaisten Deep Purple -klassikoiden uusioversioita sisältävä ja kuluvana vuonna ilmestynyt The Purple Album. Vuonna 2005 VH1 nimesi Whitesnaken listallaan 85. parhaaksi hardrockyhtyeeksi. Whitesnaken originaalikokoonpanon muodostivat Coverdalen lisäksi kitaristit Bernie Marsden ja Micky Moody, basisti Neil Murray  ja rumpali David "Duck" Doyle. Kosketinsoittajana oli aluksi Brian Johnston. Hänet korvasi pian Procol Harumissa mukana ollut Pete Solley. Tuottamista koskeneiden velvoitteidensa vuoksi Solleyn tilalle tuli Jon Lord yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton levyttämisen aikaan.

Bluesrockia edustanut debyytti Trouble ilmestyi syksyllä 1978. Sitä oli edeltänyt ep Snakebite, joka sisälsi menestystä saavuttaneen coverin Bobby Blandin kappaleesta Ain't No Love in the Heart of the City. Debyyttipitkäsoittonsa tiimoilta Whitesnake konsertoi Euroopassa. Kiertueelta äänitettiin livelevy Live at Hammersmith, mutta se julkaistiin ainoastaan Japanissa seuraavana vuonna. Snakebite ep:n kappaleet olivat mukana Troublen vuonna 2006 ilmestyneellä uusintajulkaisulla. Vuonna 1979 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Lovehunter oli jonkinasteinen menestys ja sisälsi pienen hitin Long Way from Home. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Ian Paice tuli David Dowlen tilalle rumpuihin ja samalla Whitesnakessa oli jo kolme entistä Deep Purple -muusikkoa. Kyseisen kokoonpanon levyttämä ja vuonna 1980 ilmestynyt Ready an' Willing oli Whitesnaken läpimurtolevy. Se nousi kotimaassaan top teniin ja BB Kingille omistettu single Fool for Your Loving nousi sekin kolmanneksitoista. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Whitesnake soitti muun muassa Readingin festivaalien lauantai-illan pääesiintyjänä. Yhtye ei ollut vielä erityisen tunnettu Yhdysvalloissa, mutta pääsi soittamaan siellä esimerkiksi Jethro Tullin ja Ac/Dc:n kakkosbändinä. Niin ikään vuonna 1980 ilmestynyt livetupla Live in the Heart of the City sisälsi äänityksiä Lontoon Hammesmith Odeonista vuosilta 1978 ja 1980. Brittilistalla se nousi aina viidenneksi. Vuoden 1981 pitkäsoitto Come and Get It nousi kotimaassaan aina sijalle kaksi ja single Don't Break My Heart Again oli top 20-menestys. Vuonna 1982 ilmestyneen pitkäsoiton Saints &Sinners jälkeen Coverdale erotti Paicen, Murrayn ja Marsdenin. Tilalle otettiin Trapeze-yhtyeessä soittanut Neil Galley, rumpaliksi todellinen veteraani Cozy Powell ja basistiksi Colin Hodgkinson. Saints & Sinners oli sekin top ten-menestys kotimaassaan ja sisälsi singlehitin Here I Go Again.

 Vuosina 1982-83 Whitesnake konsertoi viimeisimmän pitkäsoittonsa tiimoilta ja soitti muun muassa Monsters of Rockin pääesiintyjänä Doningtonissa elokuussa 1983. Loppuvuodesta 1983 yhtye äänitti seuraavan vuoden alussa Euroopassa julkaistun albumin Slide It In.Siitä tuli yhtyeen neljäs kotimaassaan top teniin noussut pitkäsoitto. Kiertuekokoonpanossa Moodyn korvasi Thin Lizzyssä soittanut John Sykes ja Murray palasi basson varteen. Tuottaja David Geffen vaati Slide It Inistä remiksattua versiota Yhdysvaltain markkinoille ja sen seurauksena Sykes ja Murray soittivat uudet kitara- ja basso-osuudet. Slide It Inin paranneltu versio ilmestyi Yhdysvalloissa huhtikuussa 1984. Se missasi juuri top 40:n, myi lopulta tuplaplatinaa ja sisälsi hitit Slow an' Easy sekä Love Ain't No Stranger. Myös albumin nimiraita menestyi. Pian tämän jälkeen Jon Lord palasi uudelleen kasaantuneeseen Deep Purplen legendaariseen Mk II -kokoonpanoon ja Richard Bailey otettiin hänen tilalleen. Yhdysvalloissa Whitesnake lämmitteli esimerkiksi Dioa. Kiertue päättyi Rock in Rio -festivaalilla yli 100 000 :lle kuunteljalle soitettuun konserttiin.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä lauluyhtyeistä

The Mamas & The Papas oli aktiivikauttaan vuosina 1965-1968 viettänyt folkrockia esittänyt lauluyhtye. Vuonna 1971 yhtye teki lyhyen reunionin. The Mamas & The Papas julkaisi kuusi pitkäsoittoa ja 17 singleä. Niistä kuusi sijoittui top teniin ja kaikkiaaan yhtyeen levyjä on myyty lähes 40 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen muodostivat John Philips (1935-2001), Denny Doherty (1940-2007), Cass Elliott (1941-1947) sekä  neljäs kesäkuuta 1944 syntynyt Michelle Phillips, o.s. Gillian. Yhtyeen keskeinen biisintekijä ja sovittaja oli John Phillips, joka yhdisti sen musiikin folkelementteihin 60-luvun alussa esille noussutta beattyyliä. John ja Michelle Phillips olivat vaikuttaneet aikaisemmin yhtyeessä The New Journeymen ja Dohertyn sekä Elliottin varhaisempi yhtye oli The Mugwumps. Elliott liittyi yhtyeeseen viimeisenä ja ennen The Mamas & The Papas-nimeen päätymistä yhtye käytti nimeä The Magic Circle. Keväästä 1965 kyseisen vuoden keskikesään The Mamas & The Papas treenasi ahkerasti Neitsytsaarilla. The New Journeymen oli esittänyt puhtaampaa folkia ja The Mugwumps sähköistä folkrockia. Folkia suosinut John Phillips treenasi ensimmäistä kertaa sähköisesti. Koe-esiintymisensä yhtye suoritti Los Angelesissa Dunhill Recordsin Lou Adlerille. Sopimuksen mukaan yhtye äänittäisi kaksi albumia vuodessa seuraavien viiden vuoden ajan. Yhtyeen debyyttilevytys olivat taustavokaalit niin ikään Dunhillin artisteihin kuuluneen Barry McGuiren albumilla This Precious Time. Toinen single California Dreamin' ilmestyi joulukuussa 1965 ja nousi kotimaassaan neljänneksi. Sitä edeltänyt debyytti Go Where You Wanna Go jäi vaille listasijoitusta. Helmikuussa 1966 ilmestynyt debyyttialbumi If You Can Believe Your Eyes and Ears oli yhtyeen ainoa Billboardin listakärkeen noussut pitkäsoitto. Kolmas single Monday Monday seurasi maaliskuussa.

 Kotimaassaan se nousi yhtyeen singleistä ainoana listakärkeen ja oli Britanniassakin kolmas. Vuonna 1967 kappale voitti parhaan popesityksen Grammyn. Elokuun lopussa 1966 ilmestyi yhtyeen kakkosalbumi The Mamas & The Papas, jonka nimeksi on mainittu myös Cass, John, Michelle, Denie, sillä albumin kannessa yhtyeen jäsenten nimet mainitaan ennen yhtyeen nimeä. Kotimaassaan pitkäsoitto nousi neljänneksi ja sitä kesäkuussa edeltänyt single I Saw Her Again viidenneksi; Britanniassa single jäi juuri top tenin ulkopuolelle. Marraskuussa 1966 albumilta julkaistu toinen single Words of Love nousi niin ikään kotimaassaan viidenneksi. Kolmatta pitkäsoittoaan Deliver yhtye alkoi äänittää välittömästi syksyllä 1966. Sen ensimmäinen singlejulkaisu Look through My Window ilmestyi jo kyseisen vuoden syyskuussa ja sijoittui kotimaassaan sijalle 24. Toinen kyseisen pitkäsoiton singleistä, helmikuussa 1967 ilmestynyt cover The Shirellesin harvinaisempaan tuotantoon kuuluvasta kappaleesta Dedicated to the One I Love menestyi huomattavasti paremmin. Kotimaassaan se nousi toiseksi ja Britanniassa neljänneksi. Myös itse pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa sijalle kaksi. Huhtikuussa 1967 ilmestynyt kolmas single Creque Alley kronikoi tekstissään yhtyeen varhaista historiaa. Kotimaasssaan se nousi viidenneksi ja Britanniassa yhdeksänneksi. The Mamas & The Papas esiintyi vuoden 1967 Montereyn Popfestivaaleilla, mutta yhtyeen uran huipentuma oli kuitenkin Hollywood Bowlissa samaisen vuoden elokuussa tehty konsertti. Yleisöä oli 18 000 ja lämmittelyesiintyjänä toimi The Jimi Hendrix Experience.  Lokakuussa julkaistiin single Glad to Be Unhappy. Se ei ollut mukana pitkäsoitolla ja sijoittui kotimaassaan kahdenneksikymmenenneksikuudenneksi. Yhtyeen tähänastiset albumit oli äänitetty United Western Recordersilla Hollywoodissa.
Kaksi viimeistä pitkäsoittoa äänitettiin kuitenkin John ja Michelle Phillipsin kahdeksanraitaisessa kotistudiossa Bel Airissa. Syyskuussa 1967 yhtye esiintyi Ed Sullivan Showssa ja ilmoitti pitävänsä tauon.  Toukokuussa 1968 ilmestynyt pitkäsoitto The Papas and the Mamas oli suhteellisen menestyksekäs. Single 12.30 (Young Girls Are Comin' to the Canyon) oli julkaistu jo edellisen vuoden elokuussa ja se nousi kotimaassaan sijalle 20. Mama Cassin soololevytyksenä kesäkuussa 1968 julkaistu Dream a Little Dream of Me nousi kotimaassaan sijalle 12. Samaisen vuoden loppuun mennessä yhtye oli hajonnut. Yhtyeen viimeinen uutta materiaalia sisältänyt albumi oli marraskuussa 1971 ilmestynyt People Like Us.

lauantai 29. elokuuta 2015

Sunnuntain extra:Eräs irlantilaisen musiikin kivijaloista

31. elokuuta 1945 syntynyt Van Morrison on irlantilainen laulaja, muusikko ja lauluntekijä. Elämäntyöstään musiikin parissa hän on vastaanottanut kuusi Grammya ja päässyt sekä Rock and Roll Hall of Fameen että laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Van the Man aloitti ammattimaisen muusikon uransa 50-luvun lopussa, jolloin hän soitti useita instrumentteja, kuten kitaraa, koskettimia ja saksofonia useissa irlantilaisissa showyhtyeissä, joiden ohjelmistossa oli ensisijaisesti päivän hittejä. Kuuluisuuteen hän nousi 60-luvun puolivälissä pohjoisirlantilaisen rhythm and blues -yhtyeen Themin vokalistina. Them levytti kaksi pitkäsoittoa; The Angry Young Them sekä Them Again ja julkaisi myös klassikkohitit Gloria ja Here Comes the Night. Kesällä 1966 yhtye teki myös Amerikan-kiertueen ja sai kiinnityksen Whiskey A Go Go- clubille, missä lämmittelyesiintyjänä viimeisellä viikolla oli The Doors. Vanin vaikutus Jim Morrisonin lavaesiintymiseen oli keskeinen ainakin John Densmoren kirjan Riders on the Storm mukaan. Morrisonin sooloura käynnistyi vuonna 1967 hitiksi nousseella popahtavalla kappaleella Brown Eyed Girl. Warnes Bros antoi Morrisonin levyttää esikoisalbuminsa Astal Weeksin kolmessa sessiossa. Kaupallisesti kyseinen vuonna 1968 ilmestynyt pitkäsoitto jäi suhteellisen vähälle huomiolle, mutta myöhemmin siitä on muodostunut todellinen kriitikoiden suosikki ja albumi onkin päässyt korkealle erilaisissa kaikkien aikojen parhaat levyt- tyyppisissä äänestyksissä. Niissä Astral Weeks on sijoittunut aivan kärkisijoille Beatlesin ja Bob Dylanin parhaiden töiden jälkeen. Morrisonin toinen pitkäsoitto Moondance oli tällä kertaa paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Se nousi Billboardin listalla sijalle 29. Moondance sisälsi yleisesti Astral Weeksiä optimistisempaa musiikkia ja vaikka sen nimikappale julkaistiin Yhdysvalloissa singleformaatissa vasta vuonna 1977, saavutti se jo ilmestymisaikanaan huomattavasti soittoa FM- radioasemilla.

 Albumin muista klassikkokappaleista mainittakoon pikaisesti Into the Mystic ja Come Runnin'. Kolmas albumi His Band and Street Choir oli jonkinasteinen välityö, mutta vuonna 1971 ilmestynyt Tupelo Honey oli jälleen arvostelumenestys ja sen kappaleista nostettakoon erityisesti esiin nimiraita sekä rivakka avauskappale Wild Night, jonka John Mellencamp coveroi menestyksekkäästi 90-luvulla ja kotimaassa kappaleesta tehtiin tuolla vuosikymmenellä Pate Mustajärven ja Kikka Laitisen käsialaa oleva duetto Kuuma yö. Vuonna 1972 ilmestynyt Saint Dominic's Preview merkitsi paluuta lähemmäksi Astal Weeksin tyyliä. Levyn klassikkokappaleita edustavat etenkin Jackie Wilson Said (I'm in Heaven When You Smile) ja Listen to the Lion. Vuoden 1973 albumi Hard Nose the Highway sai hieman viileämmät arvostelut, mutta sisälsi hitin Warm Love. Kolmen viikon loma-aikanaan Irlannissa lokakuussa 1973 Morrison kirjoitti suuren osan seuraavan pitkäsoittonsa Veedon Fleecen kappaleista. Vuonna 1974 ilmestyi myös eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista livelevyistä; tupla-albumi It's Too Late to Stop Now. Morrison on jatkanut esiintymisiä ja levytyksiä aivan viime vuosiin saakka. Hänen musiikillisista yhteistyökumppaneistaan mainittakoon Georgie Fame sekä irlantilaisyhtye The Chieftains. Vuonna 2008 Morrison esitti Astral Weeksin livekontekstissa sitten vuoden 1968. Morrisonin keskeisimmät musiikilliset vaikutteet ovat rhythm and blues, soul ja toisaalta kelttiläinen traditio ja jazz.

perjantai 28. elokuuta 2015

Lauantain pitkä:Eräs southern rockin keskeisimmistä edustajista

 Molly Hatchet on Floridassa, Jacksonvillessä vuonna 1975 perustettu southern rock-yhtye, jonka johtohahmoina toimivat alkuvaiheessa Dave Hlubek ja Steve Holland. Manageri Pat Armstrongille yhtyeestä vihjaisi toinen vuosikymmenen lopussa esiin noussut southern rockin edustaja, 38 Special. Levytyssopimus syntyi Epic Recordsin kanssa ja tuottajakseen yhtye sai Tom Wermanin. Ronnie Van Zantin olisi ollut tarkoitus tuottaa Molly Hatchetin debyyttilevy. Hatchet itse asiassa tekikin ensimmäiset demoäänityksensä Lynyrd Skynyrdin kasiraitastudiossa. Ennen levytyssopimuksensa solmimista Hatchet keikkaili ahkerasti kotikonnuillaan. Dave Hlubek toimi yhtyeen solistina ennen Danny Joe Brownia. Yhdistämällä musiikilliseen ilmaisuunsa boogieta, bluesia ja hardrockia Hatchet erosi monista, countryorientoituneemmista southern rockin edustajista. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1978 ja seuraavana vuonna julkaistiin yhtyeen laadukkaimpiin töihin lukeutuva Flirting with Disaster. Diggarikuntansa Hatchet saavutti ahkeralla keikkailullaan. Vuonna 1980 Danny Joe Brown jätti yhtyeen kroonisen diabeteksen vuoksi. Hän palasi Hatchetiin kolme vuotta myöhemmin. Uuden solistin Jimmy Farrarin myötä Hatchetin musiikillinen tyyli läheni entisestään hardrockia. Yhtyeen 80-luvun alussa ilmestyneet pitkäsoitot Beatin' the Odds ja erityisesti Take No Prisoners edustivatkin selkeästi kyseistä tyylisuuntaa. Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut Banner Thomas jätti yhtyeen vuonna 1983. Hänen tilalleen saatiin Riff West. Myös Farrar lähti, mutta hän tuli myöhemmin tekemään musiikillista yhteistyötä Molly Hatchetin jäsenistön kanssa yhtyeissä Southern Rock All Stars ja Gator Country. Brown palasi yhtyeen vokalistiksi ja rumpuihin saatiin myös funkrockyhtye Mother's Finestissa soittanut B. B. Borden. Samana vuonna julkaistiin uusi pitkäsoitto No Guts...No Glory.

Steve Hollandin lähdettyä vuonna 1984 tilalle saatiin kosketinsoittaja John Galvin. Tämä merkitsi Molly Hatchetille uuden aikakauden alkua, sillä nyt yhtyeessä ei ollut enää kolmea kitaristia. Viimeisimmällä pitkäsoitollaan Hatchet alkoi jälleen lähestyä debyyttilevylleen tunnusomaista southern rock-tyyliä. Esimerkiksi Fall of the Peacemakersista muodostui kiistaton Molly Hatchet -klassikko. Vuonna 1984 ilmestyi melko suoraa rocktyyliä edustanut pitkäsoitto The Deed is Done, jolla kuultiin uutta rumpalia Bruce Crumpia. Seuraavana vuonna ilmestyi tuplakonserttitaltiointi Double Trouble Live. Vuonna 1985 julkaistiin myös Greatest Hits -kokoelma, joka Hatchetin levyistä viimeisenä myi kultaa. Hlubek lähti yhtyeestä alkuvuodesta 1987 henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi. Vuonna 1989 ilmestyi albumi Lightning Strikes Twice, jossa Hlubekin tilalla kuultiin jo Danny Joe Brown Bandissa soittanutta kitaristia Bobby Ingramia. Seuraavana vuonna yhtye soitti siltä erää viimeisen konserttinsa Ohiossa. Vuonna 1996 ilmestyi seuraava pitkäsoitto Devil's Canyon, jolla solistina kuultiin aikaisemmin The Road Ducksissa vokalisoinutta Phil McCormackia. Kahta vuotta myöhemmin julkaistulla albumilla Silent Reign of Heroes pisimpään mukana olleita jäseniä edustivat Galvin ja Ingram. Vuonna 1999 yhtye keikkaili ahkerasti Charlie Daniels Bandin ja Volunteer Jamin kanssa. Vuonna 2000 Hlubek ja Holland osallistuivat myös useisiin konsertteihin. Samana vuonna äänitettiin seuraavana vuonna julkaistu pitkäsoitto Kingdom of XII. Sitä seurasi vuonna 2003 albumi Locked and Loaded ja Warriors of the Rainbow kahta vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 2000 Ingram sai yhtyeen varhaiselta managerilta Pat Armstrongilta oikeuden käyttää Molly Hatchetin nimeä. Tammikuussa 2005 Ingram pyysi Hlubekia mukaan yhtyeeseen ja Hlubek kuuluu edelleen Molly Hatchetin kokoonpanoon.

Danny Joe Brown menehtyi 10. maaliskuuta 2005 53-vuotiaana. Viimeisen, Flirting with Disasteriin päättyneen konserttinsa hän heitti Floridassa heinäkuussa 1999. 19. kesäkuuta 2006 perustajäseniin kuulunut kitaristi Duane Roland menehtyi kotonaan Floridassa. Myös hän oli 53-vuotias. Holland, Crump, Farrar ja West jatkoivat musisointia yhtyeessä nimeltä Gator Country. Myös Roland vaikutti yhtyeessä sen vuonna 2005 tapahtuneesta perustamisesta kuolemaansa saakka. West menehtyi 19. marraskuuta 2014 ja Crump 16. maaliskuuta kuluvana vuonna. Molly Hatchet jatkaa konsertointia ja uutta albumia kavailtiin julkaistavaksi keväällä 2016. Yhtyeen line upissa ei tapahtunut muutoksia yli kymmeneen vuoteen ja sen muodostivat Hlubek, Ingram, McCormack, Galvin, basisti Tim Lindsey ja rumpali Shawn Beamer. Hlubek menehtyi syyskuun toisena 2017. Solisti Jimmy Elkins liittyi Molly Hatchetiin alkuvuodesta 2019. Phil McCormack menehtyi 29. huhtikuuta mainittuna vuonna. Vaikka Molly Hatchetissa ei ole enää ainuttakaan originaalijäsentä, yhtye on jatkanut konsertointiaan aivan viime aikoihin saakka. Lightning Strikes-aikaista lineupia yhtyeessä edustavat kosketinsoittaja John Galvin ja kitaristi Bobby Ingram. Lisäksi kokoonpanoon kuuluvat rumpali Shawn Beamer, basisti Tim Lindsey ja alkuvuodesta 2023 Elkinsin paikan ottanut Parker Lee.

torstai 27. elokuuta 2015

Perjantain pohjat:Queenin basistitaituri

19. elokuuta 1951 syntynyt John Richard Deacon on aktiiviuransa lopettanut englantilaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti Queenin basistina. Yhtyeen neljästä jäsenestä hän liittyi mukaan viimeisenä helmikuussa 1971 ja oli tuolloin ainoastaan 19-vuotias. Deaconin käsialaa ovat useat Queenin hittisinglet, kuten You're My Best Friend, Spread Your Wings, I Want to Break Free sekä Another One Bites the Dust, joista viimeksi mainittu oli Queenin suurin singlemenestys Yhdysvalloissa. Lisäksi hän vastasi useista albumiraidoista ja soitti basson lisäksi myös sähkö- ja akustista kitaraa sekä jossakin määrin myös koskettimia, syntetisaattoria ja rumpuja. Livekeikoilla hän lauloi valikoidusti taustoja, mutta toisin kuin muut Queenin jäsenet, hän ei laulanut soolona yhtään kappaletta koko Queenin diskografiasta. Freddie Mercuryn muistokonsertin jälkeen vuonna 1992 Deacon soitti Queenin kanssa enää kahdesti. Deacon kasvoi Oadbyssa, Leicesterhiressa. Leicesterhiressa ollessaan Deacon soitti ensimmäisessä yhtyeessään The Oppositionissa vuonna 1965 ollessaan 14-vuotias. Hän aloitti rytmikitaristina, mutta siirtyi basson varteen, kun yhtyeen basisti ei ollut samalla tasolla muiden soittajien kanssa. The Oppositionissa Deacon oli mukana neljän vuoden ajan. Omistautuneen soittamisensa lisäksi Deacon oli yhtyeen arkistoija, joka tallensi yhtyettä koskevat lehtijutut ja jopa mainokset. Viimeisen keikkansa yhtyeessä Deacon soitti elokuussa 1969 ja tuolloin sen nimeksi oli vaihtunut The Art. Deacon jätti yhtyeen, sillä hänet oli hyväksytty opiskelemaan Lontoossa Chelsea Collegessa. Deacon menestyi sähköalan opinnoissaan. Vaikka hän oli jättänyt bassonsa ja vahvistimensa kotiinsa Oadbyyn, halusi hän myös jatkaa soittamista. Tässä vaiheessa Brian May, Roger Taylor ja Freddie Mercury olivat jo perustaneet Queenin ja Deacon oli jopa todentanut yhtyeen konsertin lokakuussa 1970.

 Alkuvuodesta 1971 Maylle ja Taylorille Deaconin esitteli yhteinen ystävä, joka kertoi tälle yhtyeestä, joka oli juuri menettänyt basistinsa. Paria päivää myöhemmin Deacon soitti koesoittonsa Imperial College Londonin luentosalissa ja sai kiinnityksen Queenin. Hänet valittiin musiikillisen lahjakkuutensa, hiljaisen habituksensa ja sähköalan tietämyksensä ansiosta. Deaconin on kerrottu olleen seitsemäs yhtyeeseen pyrkinyt ja muihin basistikokelaisiin kuului esimerkiksi Mike Grose. Ensimmäisen oman sävellyksensä Deacon sai Queenin kolmannelle pitkäsoitolle Sheer Heart Attack ja kyseessä oli kappale Misfire. Lisäksi kyseisellä albumilla Deacon oli mukana säveltämässä koko kvartetin yhteistyötä edustanutta kappaletta Stone Cold Crazy. Deaconin seuraava sävellys, klassikkoalbumilta A Night at the Opera löytyvä You're My Best Friend muodostui jo hitiksi. Se oli kirjoitettu hänen tulevalle vaimolleen Veronicalle. 80-luvun puoliväliin mennessä Deacon oli soittanut Queenin lisäksi yhtyeissä Man Friday & Jive Junior sekä The Immortals. Lisäksi Deacon teki musiikillista yhteistyötä Elton Johnin kanssa. Usein yhtyeen hiljaiseksi jäseneksi kuvattu Deacon huolehti yhtyeen raha-asioista ja jo mainittujen sävellystensä lisäksi hän oli Queen-kappaleiden osalta  mukana kirjoittamassa Friends Will Be Friendsiä ja The Miraclea Freddie Mercuryn kanssa. Under Pressure -kappaleen riffi oli Deaconin käsialaa. Basistina hänen keskeisiin Queen-kappaleisiinsa lukeutuvat lisäksi esimerkiksi Brighton Rock, Crazy Little Thing Called Love sekä We Are the Champions. Hänen viimeinen levytyksensä Queenin kanssa oli No-One but You (Only the Good Die Young.) Deaconin isä oli kuollut hänen ollessaan nuori ja Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen Deacon kärsi masennuksesta. Vaikka Deacon onkin Queenin vähiten tunnettu jäsen, on hän eräs rocksukupolvensa parhaista muusikoista.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Torstain terävä:Uuden yhtyeen repäisevä esikoinen


Cactus:Cactus

Psykedeelisen rockin saralla kelpo jälkeä työstäneen Vanilla Fudgen hajottua yhtyeen erinomainen, rumpali Carmine Appicesta ja basisti Tim Bogertista koostunut rytmiryhmä lyöttäytyi yhteen Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin kitaristin Jim McCartyn sekä Ted Nugentin varhaisen yhtyeen Amboy Dukesin solistin Rusty Dayn kanssa. Varsin tanakan boogierockin tyylilajikseen valinneen yhtyeen nimeksi tuli Cactus ja sen erinomainen esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1970. Pitkäsoiton kappaleista coverosastoa edustavat Willie Dixonin You Can’t Judge the Book (by Looking at the Cover) sekä albumin käynnistävä, todella vitaalinen näkemys Mose Allisonin Parcham Farmista. Oman tuotannon osalta Cactuksen esikoisen kirkkain timantti on boogiepaahdon esitelmästä käyvä Let Me Swim, jota kotoinen Havana Black harkitsi coveroitavakseen 90-luvun alussa. My Lady from South of Detroit edustaa tyylitajuisesti balladiosastoa McCartyn erinomaisella soolotyöskentelyllä kruunattuna. Brother Bill svengaa leppeästi Rusty Dayn huuliharpputyöskentelyn rikastamana, mutta kappaleen loppupuolella pääsee myös McCarty esittelemään talenttiaan.

Yli kuusiminuuttinen No Need to Worry versoaa perusbluesista asianmukaisen kitararevittelyn ja sielukkuutta huokuvan vokaalisuorituksen kera. Oleo svengaa genressään erinomaisella intensiteetillä, mutta kaikkein vastustamattomin revittelypala, myös Carmine Appicen rumpunäytöksen sisältävä Feel So Good on säästetty päätösraidaksi. Cactuksen legendaarisen miehitys julkaisi debyytin jälkeen vielä kaksi onnistunutta pitkäsoittoa, eli One Way…Or Another sekä Restrictions, jotka molemmat ehtivät ilmestyä vuoden 1971 aikana. Samaisen vuoden lopussa Jim McCarty lähti kiitämään Cactuksesta ja seuraavan vuoden alussa Rusty Day sai kenkää yhtyeestä. Vuoden 1972 Cactus-pitkäsoitto ’Ot n’ Sweaty julkaistiin kokoonpanolla, jossa originaalin rytmiryhmän lisäksi oli mukana muun muassa Atomic Roosterissa ja Leaf Houndissa aikaisemmin vaikuttanut solisti Peter French. Vuonna 2006 Cactus teki paluun line upilla, jossa mukana olivat Bogert, Appice ja McCarty sekä solistina Savoy Brownin Jimmy Kunes. Samana vuonna yhtye julkaisi uuden pitkäsoiton Cactus V.  

tiistai 25. elokuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen esikoislevyistä

Kiss:Kiss

Meikit ovat aivan turhan syöneet uskottavuutta erään glamrockin keskeisen yhtyeen varhaiskauden varsin laadukkaasta musiikista. Visuaalisesti 20. tammikuuta 2018 66 vuotta täyttänyt tähtisilmä Paul Stanley, avaruusmies Ace Frehley, kissamies Peter Criss ja  demoni Gene Simmons olivat neljä Alice Cooperia eri roolihahmoissa, mutta musiikillisesti yhtye yhdisti nerokkaan pelkistetyt sävellykset hyviin melodioihin ja tarttuviin kertosäkeisiin. Jo vuoden 1973 puolella äänitetty ja seuraavan vuoden helmikuussa julkaistu Kissin debyytti edustanee laadukkainta tuotantoa, mitä yhtyeen originaalikvartetti on milloinkaan saanut aikaan. Paul Stanleyn vokalisoima iskevä Strutter on heti levyn aluksi kiistaton Kiss-klassikko. Tekstinsä kohtaan”She wears satin like a Lady She gets her ways just like a child” kappale on ominut inspiraatiota Bob Dylanin klassisesta hitistä Just Like A Woman. Nothing to Losessa ääneen pääsee yhtyeen toiseksi laadukkain vokalisti Peter Criss. Tekstipuolella kappaleeseen vaikutti Frankie Fordin hitti Sea Cruise. Firehousen Paul Stanley sävelsi jo high school-aikoinaan. Idean tähän hieman nyanssikkaampaan rockkappaleeseen tarjosi Roy Woodin luotsaaman brittiläisen The Move-yhtyeen hitti Fire Brigade. Let Me Know on albumin unohdettu helmi. Bridgeään lukuun ottamatta se perustuu Stanleyn vanhaan biisiin nimeltä Sunday Driver. Neil Rydellin hitti Kissin’ Time päätyi debyyttialbumin coveriksi yhtyeen keskeisiin taustahahmoihin lukeutuvan Neil Bogartin kehotuksesta. Deuce edustaa Kissin esikoisella Gene Simmonsin sävelkynää terävimmillään. Vaihtelevuutta albumin yleiseen musiikilliseen ilmeeseen tarjoaa kekseliäs instrumentaali Love Theme from Kiss. Ärhäkkä 100, 000 Years edustaa albumia raaimmillaan ja erinomaisen päätöskappaleen, Peter Crissin raspilla laulaman Black Diamondin teemana ovat New Yorkin huorat. Kappalemateriaalin valmius selittää osaltaan Kissin debyytin onnistumisen. Kakkospitkäsoitolleen, samaisen vuoden lokakuussa ilmestyneelle Hotter than Hellille yhtye sai säveltää jo aivan uusiakin kappaleita. Levyn huippuihin lukeutuvat erityisesti Simmonsin upean melodinen Goin' Blind, Stanleyn Freen klassikolle Allright Now kunniaa tekevä nimikappale sekä Frehleyn keikoilla esittämätön timantti Strangeways. Kolmas pitkäsoitto Dressed to Kill piti sisällään Rock Bottomin, Anything For My Babyn ja Love Her All I Canin kaltaisia huippuhetkiä. Suurmenestys antoi kuitenkin odottaa itseään Alive!-tuplaan saakka.

maanantai 24. elokuuta 2015

Tiistain tukeva:Eräs brittiläisen heavy metallin kivijaloista

Judas Priest on Birminghamissa vuonna 1970 perustettu englantilainen heavymetalyhtye. Kaikkiaan se on myynyt 45 miljoonaa albumia. MTV rankkasi Priestin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi metalyhtyeeksi. 70-luvulla julkaistuista uraauurtavista ja innovatiivisista albumeistaan huolimatta Priestillä oli vaikeutensa. Sen levyt eivät olleet parhaalla mahdollisella tavalla tuotettuja ja yhtye kärsi jatkuvista rumpalinvaihdoksista. Vuonna 1980 ilmestyneellä pitkäsoitollaan British Steel Priest suoraviivaisti soundiaan ja nousi supertähtisarjaan. 90-luvun alussa solisti Rob Halford erosi yhtyeestä väliaikaisesti. Priestin tämänhetkisen kokoonpanon muodostavat Halford, kitaristit Glen Tipton ja Richie Faulkner, basisti Ian Hill ja rumpali Scott Travis. Priestin menestynein albumi on vuonna 1982 ilmestynyt Screaming for Vengeance ja sillä kuullaan yhtyeen suosituinta line upia, johon Halfordin, Tiptonin ja Hillin lisäksi kuuluivat kitaristi K.K. Downing ja rumpali Dave Holland. Halford on eräs tyylisuuntansa ainutlaatuisimmista solisteista ja Tiptonin ja Downingin tuplakitaroinnin omaksuivat monet muut yhtyeet. Yhtyeen nahkaa suosineella ulkoisella imagolla ja teksteillä oli oma keskeinen vaikutuksensa 80-luvun glam metalliin. 90-luvun puolivälissä yhtyeellä oli heikompia hetkiä, mutta viime vuosina Priest on jälleen tehnyt maailmankiertueita, vuonna 2005 se huomioitiin VH1:n Rock Honorsissa ja viittä vuotta myöhemmin yhtye vastaanotti Grammyn parhaasta heavy metal-esityksestä. Priestin kappaleet ovat myös päässeet mukaan  Guitar Heron kaltaisiin videopeleihin. Downing, Hill ja John Elllis olivat tunteneet toisensa jo nuoresta iästä asti. Heillä oli samanlaiset musiikilliset diggauskohteet (Zeppelin, Purple, Sabbath, Cream, Who, Hendrix) ja he myös oppivat soittamaan yhdessä. Kyseinen Judas Priest-kokoonpano muodostui lokakuussa 1970 paikallisen samannimisen yhtyeen hajottua.

Originaali Judas Priest oli perustettu vuonna 1969. Yhtyeen johtohahmo oli solisti Al Atkins ja se hajosi huhtikuussa 1970. Downing, Hill ja Ellis soittivat yhtyeessä nimeltä Freight huhtikuusta 1970 saman vuoden lokakuuhun. Atkins liittyi mukaan ja ehdotti yhtyeen nimeksi vanhan yhtyeensä Judas Priestin nimeä. Yhtye soitti debyyttikeikkansa 16. maaliskuuta 1971 Essingtonissa. Downingista muodostui yhtyeen eräänlainen johtohahmo ja hänen myötään Priest siirtyi bluesrockista kohti raskaampaa musiikillista ilmaisua. Yhtye soitti Birminghamissa ja lähiympäristössä vuoteen 1974 saakka. Rumpalit vaihtuivat ja Priest toimi lämmittelyesiintyjänä Budgielle, Thin Lizzylle ja Trapetzelle. Atkins ja rumpali Alan Moore lähtivät toukokuussa 1973. Heidät korvasivat aikaisemmin Hiroshima-nimisessä yhtyeessä vaikuttaneet solisti Rob Halford ja rumpali John Hinch. Priest konsertoi Englannissa Budgien lämmittelijänä ja pääsi soittamaan pääesiintyjänä Norjassa ja Saksassa. Ennen esikoisalbumin levyttämistä levy-yhtiö kehotti yhtyettä laajentamaan kokoonpanoaan. Toiseksi kitaristiksi huhtikuussa 1974 valikoitui aikaisemmin Flying Hat Bandissa soittanut Glenn Tipton. Hän ehti osallistua esikoisalbumille myös biisintekijänä. Elokuussa 1974 ilmestyi esikoissingle Rocka Rolla ja samanniminen pitkäsoitto seurasi kuukautta myöhemmin. Tasokkaasta kappalemateriaalista huolimatta albumin voi todeta epäonnistuneen soundillisesti. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Priestin ensimmäinen kiertue, jolla yhtye soitti Saksassa, Hollannissa, Norjassa ja Tanskassa. Yhtye osallistui seuraavan albuminsa tuottamiseen aikaisempaa voimakkaammin. Marras-joulukuussa 1975 äänitetty ja seuraavan vuoden puolella julkaistu Sad Wings of Destiny yhdisti progesävyjä metallisempaan soundiin. Pitkä ja vakuuttava avausraita Victim of Changes lukeutuu albumin huippuhetkiin. Priest soitti onnistuneen keikan Readingin festivaaleilla ja alkoi saavuttaa laajempaa mielenkiintoa.

 Vuonna 1977 ilmestynyt Sin After Sin oli Priestin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle CBS:lle tehty albumi. Sen tuotti Deep Purplesta ensisijaisesti tutuksi tullut Roger Glover. Rumpalina albumilla kuultiin sessiomuusikko Simon Philipsiä. Hänestä ei tullut yhtyeen pysyvää jäsentä ja Gloverin suosituksesta pestin sai Les Binks. Hänen kanssaan levytettiin pitkäsoitot Stained Glass ja Killing Machine. Binks kirjoitti voimakappaleen Beyound the Realms of Death ja hän soitti myös Japanissa taltioidulla livelevyllä Unleashed in the East, josta muodostui Priestin ensimmäinen platinalevy. Killing Machinella oli vaikutteita yhtyeen vanhasta bluestaustasta ja samoihin aikoihin Priest otti käyttöön nahkaa suosineen tyylinsä. Binks lähti vuonna 1979 kyllästyneenä yhtyeen kaupallisempaan tyyliin. Tilalle saatiin Trapetzessa soittanut Dave Holland. Kyseinen Priest-miehitys levytti kuusi studioalbumia ja yhden livelevyn. Vuonna 1980 ilmestynyt British Steel sisälsi runsasta radiosoittoa saavuttaneet raidat Breaking the Law ja Living After Midnight. Seuraavana vuonna ilmestynyt Point of Entry jatkoi onnistuneesti edeltäjänsä tyyliä. Sitä promotoineella kiertueella kuultiin myös uutta tuotantoa, kuten Heading Out to the Highway. Vuonna 1982 ilmestynyt Screaming for Vengeane myi tuplaplatinaa ja sisälsi hitit You've Got Another Thing Coming, Electric Eye, Riding on the Wind  ja (Take These) Chains. Vuonna 1984 ilmestynyt Defenders of the Faith sisälsi hitin Freewheel Burning, joka oli tosin julkaistu singlenä jo edellisen vuoden puolella. Huhtikuussa 1986 ilmestynyt albumi Turbo myi platinaa ja yhtye konsertoi menestyksekkkäästi Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa kyseisen vuoden aikana. Kiertueelta julkaistiin seuraavana vuonna tuplalive. Toukokuussa 1988 ilmestynyt pitkäsoitto Ram It Down sisälsi useita Turbo-albumin sessioista ylijääneitä kappaleita, eikä se saavuttanut erityisen hyviä arvosteluja.

Syyskuussa 1990 ilmestynyt albumi Painkiller oli Priestin tyylikäs paluu juurilleen. Sillä kannuja takoi uusi rumpali, aikaisemmin Racor X:ssä soittanut Scott Travis. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella kuultiin lämmittelijöinä Megadethiä, Panteraa, Sepulturaa ja Testamentia. Se huipentui Brasiliaan Rock in Rio -festivaaleille, joissa Priest soitti 100 000:lle diggarilleen. Halford jätti Priestin Painkiller-kiertueen jälkeen. Hän perusti trashmetalyhtyeen nimeltä Fight. Priestin uudeksi solistiksi tuli aikaisemmin JP-tribuuttiyhtye British Steelissä vokalisoinut Tim "Ripper" Owens. Hänen kanssaan yhtye julkaisi albumit Jugulator ja Demolition. Yhdentoista vuoden eron jälkeen Halford palasi Priestiin vuonna 2003. Uusi studioalbumi Angel of Retribution ilmestyi maaliskuussa 2005. Vuonna 2008 ilmestynyt tuplalevy Nostradamus oli Priestin ensimmäinen konseptialbumi. Heinäkuussa 2009 ilmestyi uusi konserttitaltiointi A Touch of Evil:Live. Se sisälsi 11 ennenjulkaisematonta livebiisiä vuosien 2005 ja 2009 kiertueilta. Downing jätti yhtyeen huhtikuussa 2011. Hänen tilalleen tuli Lauren Harrisin yhtyeen Ritchie Falkner, joka oli mukana Epitaph-nimisellä maailmankiertueella. Vuonna 2014 ilmestynyt pitkäsoitto Redeemer of Souls oli Priestin ensimmäinen top ten-menestys Yhdysvalloissa. Albumin tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistiin maaliskuussa 2016 livelevy Battle Cry, joka oli taltioitu Priestin Wacken Open Airissa soitetusta konsertista Saksassa edellisen vuoden elokuussa. Yhdeksäs maaliskuuta 2018 ilmestyi Judas Priestin 18. albumi Firepower. Sen tiimoilta yhtye teki maalmankiertueen, jonka lämmittelijöinä soittivat Saxon ja Black Star Riders. Glenn Tiptonilla diagnosoitiin Parkinsonin tauti, mutta hän jatkaa yhtyeen jäsenenä. Andy Sneap otti kiertueella hänen paikkansa, mutta Tiptonia kuultiin joka tapauksessa kitaristina tietyissä Priest-klassikoissa ja encorebiiseissä. Biisinkirjoitus uutta albumia varten alkoi helmikuussa 2020. Kiertueen Euroopan-osuus on siirretty vuoteen 2022. Uuden albuminsa tiimoilta Halford on maininnut yhtyeen työstäneen jo joukon vahvoja demoja.   

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Maanantain mainio:Legendaarisen kokoonpanon debyytti


Uriah Heep:Demons and Wizards

Uriah Heepin ensimmäinen vuoden 1972 pitkäsoitto Demons and Wizards esitteli yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon, johon kosketinsoittaja Ken Hensleyn, solisti David Byronin ja kitaristi Mick Boxin lisäksi kuuluivat rumpali Lee Kerslake ja basisti Gary Thain. Kiekko käynnistyy upean kitaraintron kruunaamalla singlalong-henkisellä ja myös hitiksi muodostuneella kappaleella The Wizard. Traveller in Time ja Poet’s Justice edustavat albumin raskainta, kitaravetoisinta antia, jota Byronin sävykäs vokalisointi sopivasti keventää. Ykkössiivun tunnetuin biisi on tietty Heepin suurhitteihin lukeutuva Easy Living, mutta levypuoliskon unohdetun klassikon tittelin ansaitsee kuitenkin upean melodian, vivahteikkaan laulusuorituksen ja pätevän kitaratyöskentelyn tyylikäs yhdistelmä Circle of Hands. Kakkospuolen avaa Hensleyn kosketinsoitintaiturointia mainiosti hyödyntävä Rainbow Demon. All My Life on hauska välipala, mutta akustisvoittoisesta Paradisesta ja kosketinsoitinten hallitsemasta The Spellistä muodostuva medley päättää pitkäsoiton varsin tyylikkäästi. Demons and Wizardsin aikoihin Uriah Heep myös vieraili ensi kertaa Suomessa ja oli tuolloin Ruisrockin pääesiintyjänä. Levytysten osalta viimeistään kakkospitkäsoitto Salisburysta alkanutta klassikkolevyjen sarjaa jatkoi vielä samaisen vuoden lopussa ilmestynyt The Magician’s Birthday. Seuraavan vuoden alussa taltioitiin brittiläisestä hardrockmaisemasta erinomaisen kuvan antanut konserttiäänitys, tupla Uriah Heep Live. Vuoden 1973 saldoon lukeutui myös pitkäsoitto Sweet Freedom, jonka huippuhetkiä ovat erityisesti singlehitti Stealing sekä nimiraita Sweet Freedom.

Ken Hensley 70 vuotta 24. elokuuta 2015
 

lauantai 22. elokuuta 2015

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen rockrumpaleista

23. elokuuta 1946 syntynyt ja 7. syyskuuta 1978 edesmennyt Keith John Moon oli brittiläisen rockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan The Whon rumpali. Hän tuli tunnetuksi ainutlaatuisesta soittotyylistään. Vuonna 2011 Rolling Stonen lukijat äänestivät Moonin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi rumpaliksi ja muusikot ja kriitikot ylistävät edelleen hänen taitojaan. Toisin kuin monet keskeiset rockrumpalit, kuten John Bonham ja Ginger Baker, Moon ei pitänyt rumpusooloista ja myös kieltäytyi soittamasta niitä konserteissa. Soitossaan hän hyödynsi runsaasti tom tomeja ja cymbaaleita. Moon varttui Wembleyn esikaupunkialueella Alpertonissa, luoteis-Lontoossa. Soitettuaan paikallisessa yhtyeessä nimeltä The Beachcombers Moon liittyi The Who:hun vuonna 1964 ennen yhtyeen debyyttisinglen levyttämistä.  Hänen keskeisistä rumpaliesikuvistaan mainittakoon DJ Fontana ja The Shadowsin Tony Meehan. Uransa aikana Moon teki yhteistyötä myös muiden muusikoiden kanssa ja esiintyi elokuvissa. Keskeisistä levytyksistä The Whon ulkopuolella mainittakoon erityisesti Jeff Beckin Beck's Bolero, jolla olivat lisäksi mukana Led Zeppelinin Jimmy Page ja John Paul Jones. Moon antoi myös idean Led Zeppelinin nimeen. Moonin keskeisintä työsarkaa edusti silti The Who, jonka jäsenenä hän säilyi kuolemaansa saakka. Hän sävelsi yhtyeelle muutamia kappaleita, näistä keskeisimpänä In the City, jota tosin oli mukana työstämässä myös John Entwistle. Moon rohkaisi Entwistleä debyyttisoololevynsä Smash Your Head Against the Wallin levyttämiseen. Hän ei kuitenkaan soittanut kyseisellä albumilla rumpuja, vaan niistä vastasi Humble Pie – yhtyeen Jerry Shirley. Moon toimi leadvokalistina muutamilla The Whon varhaisilla levytyksillä, kuten Bucket T sekä Barbara Ann. 1970-luvun puolivälissä Moon levytti The Whon jäsenistä viimeisenä soololevynsä. Kyseinen albumi Two Sides of the Moon sai melko penseän vastaanoton. Moon muutti Los Angelesista takaisin Lontooseen vuonna 1978. Kaikkien aikojen rockrumpali, joka tunnettiin myös itsetuhoisesta käytöksestään ja mustasta huumoristaan, menehtyi Heminevrinin yliannostukseen.

perjantai 21. elokuuta 2015

Lauantain pitkä:Merkittävä laulajatar/lauluntekijä

21. elokuuta 1941 syntynyt Jackie DeShannon on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, jolla on plakkarissaan liuta hittejä 60-luvusta eteenpäin. Lisäksi DeShannon on eräs ensimmäisistä rockin aikakauden naislauluntekijöistä. Nykyisin DeShannon vastaa viihdettä koskevista tv- ja radiolähetyksistä raportoimalla historiallisia anekdootteja ja Beatlesin jäseniä koskevia uutisia. Sharon Lee Myers syntyi Hazelissa, Kentuckyssa. Kuusivuotiaana hän esitti countrykappaleita paikallisessa radio-ohjelmassa. 11-vuotiaana DeShannon juonsi omaa radio-ohjelmaansa. Bataviaan, Illinoisiin muutettuaan DeShannon pääsi high schooliin. 13-vuotiaana hän pääsi paikalliseen sanomalehteen solistintaitojensa ja esiintymistensä ansiosta. Hänellä oli myös oma radio-ohjelmansa Breakfast Melodies radiokanava radioasema WMRO:lla. Batavia High Schoolissa Sherry Lee viihtyi kolmen vuoden ajan. Hän teki ensimmäiset levytyksensä käyttäen nimiä Sherry Lee, Jackie Dee ja Jackie Shannon. Hänen näkemyksensä countrykappaleista Buddy ja Trouble, joista ensin mainittu oli levytetty Jackie Deen ja jälkimmäinen Jackie Shannonin nimellä, herättivät rockin keskeisimpiin pioneereihin kuuluneen Eddie Cochranin huomion. Tämä järjesti Shannonille matkan Kaliforniaan tapaamaan tyttöystäväänsä, laulaja/lauluntekijä Sharon Steeleytä. Kaksikon musiikillisen yhteistyön tuloksena syntyi Brenda Leen hitti Dum Dum. Vuonna 1960 Sherry Lee solmi levytyssopimuksen Liberty Recordsin kanssa. Sherry Myers ei soundannut hyvältä nimeltä, joten taiteilijanimeksi valikoitui Jackie DeShannon; kyseessä oli todennäköisesti irlantilaisen esiäidin nimi. Jackie DeShannonin ensimmäinen pieni hitti oli Lonely Girl samaisen vuoden lopussa. Seuraavat singlet eivät juurikaan menestyneet, mutta loppuvuodesta 1963 ilmestyneet Needles and Pins ja When You Walk into the Room, joista jälkimmäinen oli DeShannonin itsensä käsialaa, olivat hittejä sekä artistille itselleen että hieman myöhemmin myös liverpoolilaiselle The Searchers -yhtyeelle. Needles and Pins nousi DeShannonin omana näkemyksenä Kanadassa aina listakärkeen.

DeShannon levytti useita singlejä, joiden tyylien kirjo kattoi popin, countryn, gospelin, rockabillyn ja Ray Charles-tyyppisen soulin. Kappaleet eivät kuitenkaan menestyneet ja DeShannonin rooli biisintekijänä muodostui levyttävää artistia merkittävämmäksi. Helmikuussa 1964 hän pääsi silti Beatlesin Amerikan-kiertueen lämmittelijäksi. DeShannonin kiertuebändiin kuului muun muassa kitaristi Ry Cooder. DeShannon kirjoitti kappaleen Don't Doubt Yourself Babe The Byrdsin esikoisalbumille. Hänen tuonaikaiseen musiikkiinsa vaikuttivat voimakkaasti Amerikan länsirannikon soundit sekä folkmusiikki. Jimmy Pagen kanssa Jackie kirjoitti menestyskappaleet Dream Boy ja Don't Turn Your Back on Me. Hänen käsialaansa olivat myös useat Marianne Faithfullin hitit. Niistä suurin menestys Britanniassa oli singlelistalla aina neljänneksi noussut Come and Stay with Me, joka oli top ten-hitti myös Yhdysvalloissa. Jackie levytti kappaleen itse vasta kolme vuotta myöhemmin, eli vuonna 1968 ilmestyneelle albumilleen Laurel Canyon. Hän esiintyi säännöllisesti tv-showssa Ready Steady Go! Muutettuaan New Yorkiin DeShannon teki yhteistyötä Randy Newmanin kanssa. Delaney Bramlettille hän kirjoitti kappaleen You Have No Choice. Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa ollut What the World Needs Now is Love oli Jackielle top ten-hitti ja se johti clubikiertueisiin ja tv-esiintymisiin. Kanadassa kappale nousi aina listaykköseksi ja oli Yhdysvalloissakin seitsemäs. Bobby Veen kanssa hän esiintyi vuonna 1967 ilmestyneessä elokuvassa C'mon Let's Live a Little. Seuraava suuri menestys oli vuonna 1969 ilmestynyt single Put a Little Love in Your Heart ja myös samanniminen albumi sai hyvän vastaanoton. Kappale oli DeShannonin oma ja singlenä se myi yli miljoona kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Samannimiseltä albumilta julkaistu Love Will Find a Way oli myös menestys.

Vuonna 1970 DeShannonin muutti Los Angelesiin ja hänen levy-yhtiökseen vaihtui Atlantic Records. Sille hän levytti kriitikoiden taholta hyvän vastaanoton saavuttaneet albumit Jackie ja Your Baby is a Lady, mutta kaupallisesti ne eivät menestyneet edeltäjiensä veroisesti. Vuonna 1973 DeShannon vieraili Van Morrisonin pitkäsoitolla Hard Nose the Highway. Vuonna 1979 hän esitti Put a Little Love in Your Heartin päätöskappaleena Music for UNICEF -konsertissa, jonka United Nations General Assembly lähetti maailmanlaajuisesti. DeShannon vaikutti ahkerana biisintekijänä silloinkin, kun hänen omat levytyksensä eivät menestyneet. Donna Weissin kanssa hän kirjoitti kappaleen Bette Davis Eyes tämän albumille New Arrangement. Vuonna 1981 Kim Carnesin näkemys kyseisestä kappaleesta muodostui suureksi hitiksi. DeShannon oli mukana kirjoittamassa kappaletta Break Away, joka oli hitti vuonna 1964 Irma Thomasille ja vuonna 1983 Tracey Ullmanille. Put A Little Love in Your Heart nousi vuonna 1989 Billboardin listalla yhdeksänneksi Annie Lennoxin ja Al Greenin duettona. Myös Dolly Parton coveroi kappaleen vuonna 1993. Vuonna 1986 Stevie Nicks ja Tom Petty & The Heartbreakers saavuttivat top 40-hitin coverillaan Needles and Pinsistä. Pat Tillisin vuoden 1994 cover When You Walk into the Roomista nousi countrylistojen kärkeen. Vuonna 2004 sen coveroi Agnetha Fältskog comebacklevylleen My Colouring Book. The Byrdsin originaalijäseniin kuulunut Chris Hillman versioi niin ikään kappaleen vuonna 1998 ilmestyneelle sooloalbumilleen Like A Hurricane. Kesäkuussa 2010 DeShannon pääsi lauluntekijöiden Hall of Fameen. 2012 hän teki ja levytti hyväntekeväisyyskappaleen For Africa In Africa.

torstai 20. elokuuta 2015

Perjantain pohjat:Eräs tärkeimmistä naisrumpaleista

22. elokuuta 1961 Los Angelesissa syntynyt Deborah Mary, eli Debbi Peterson on kitaristi/solisti Vicki Petersonin pikkusisko ja 80-luvulla varsin suositun The Bangles-yhtyeen rumpali/solisti. The Banglesin 80-luvulla julkaistuilla pitkäsoitoilla oli kaikilla useampi Debbin leadvokalisoima kappale. Vuonna 1984 ilmestyneellä debyytillä All Over the Place niitä edustivat myös singlenä julkaistu Going Down to Liverpool, joka muistetaan myös Katrina & The Wavesin versiona sekä The Merry Go Round-cover Live. Vuonna 1986 Banglesin jättimenestykseen siivittänyt pitkäsoitto Different Light sisälsi niin ikään kaksi Debbin leadvokalisoimaa kappaletta, jotka olivat mainiosti svengaava Standing in the Hallway ja balladimaisempi Not Like You. Vuonna 1988 ilmestyneellä ja siltä erää viimeisellä yhtyeen albumilla Everything Debbi oli solistina kappaleissa Be with You ja Some Dreams Come True, joita molempia hän oli myös ollut työstämässä. Kappaleista ensin mainittu julkaistiin myös singlenä. Banglesin vuonna 1982 ilmestyneellä debyyttiep:llä Debbi vokalisoi kappaleen I'm in Line. Ensimmäisen yhtyeensä Debbi oli perustanut jo high school -aikoinaan. Banglesin hajottua hän perusti ensin lyhytikäisen yhtyeen Smashbox, jossa olivat myös mukana Go Gosin Gina Shock ja B 52's:n Sara Lee. Seuraavaksi Debbi muodosti duon The Kindred Spirit aikaisemmin yhtyeessä River City People vaikuttaneen Siobhan Maherin kanssa. Kaksikko julkaisi ensin singlen Here in My Eyes ja toimi Joan Armatradingin lämmittelyesiintyjänä. Kindred Spiritin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto julkaistiin lopulta vasta vuonna 1995. Sitä edelsi vielä single Ask Me No Questions. Albumi koostui akustisista biiseistä ja poprockia edustaneista kappaleista. Banglesin hengessä Peterson ja Maher kirjoittivat itsenäisesti omat kappaleensa, joilla he myös lauloivat leadia. Loppuvuodesta 1995 Kindred Spirit julkaisi kappaleen Christmas Son eräällä jouluaiheisella kokoelmalevyllä. Seuraavana vuonna duo hajosi. Debbi on ollut jälleen osa Banglesiä yhtyeen vuonna 1999 tapahtuneesta reunionista lähtien. Vuonna 2003 ilmestyneellä Banglesin paluualbumilla Doll Revolution on mukana myös uusionäkemys kappaleesta Ask Me No Questions.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Torstain terävä:Aikaisempaa seesteisempi Zeppelin


Led Zeppelin:III

Kaikkien aikojen suosituimman brittiläisen rockyhtyeen akustisvoittoinen kolmas pitkäsoitto oli kriitikoille vuonna 1970 yllätys. Led Zeppelinin vuoden 1969 debyytti on eräs kaikkien aikojen rocklevyistä jo sellaisten originaalien kuin Communication Breakdown, Good Times Bad Times, Your Time is gonna Come sekä tietenkin monumentaalisen Dazed and Confused ansiosta. Samaisen vuoden syksyllä ilmestynyt kakkosalbumi pisti vielä paremmaksi. Whole Lotta Loven singleversiosta muodostui suuri hitti ja muutenkin levy oli melko revittelevä kokonaisuus a-puolen päättänyttä Thank You-kaunokkia lukuun ottamatta. Zeppelinin kolmas täyspitkä käynnistyy sen rankimmalla biisillä ja samalla singleksi valitulla Immigrant Songilla, joka tekstiltään viikinkiaiheisena rockkappaleena on harvinaisuus. A-puolen ainoa akustinen biisi on seuraavana kuultu Friends. Celebration Dayn kitarasoolossa Jimmy Page räimii makoisasti. Out on the Tiles jyrää upean riffin  kera, mutta levyn ykköspuolen ja ehkäpä koko albumin huipputeos on kuitenkin pitkä ja vaikuttava bluesballadi Since I Have Been Loving You. Täysin akustisvoittoinen levyn kakkospuoli käynnistyy ärhäkällä traditionaalilla Gallows Pole. That’s The Way, Bron Y Aur ja Tangerine muodostavat todella upean biisikolmikon ja niistä viimeksi mainittu ansaitsee kevyesti Zeppelin-klassikon tittelin. Levyn päättävä, Roy Harperia kunnioittava Hats off to (Roy) Harper on sen ainoa hieman täytteenomaisempi raita. Led Zeppelin III:a seurannut Four Symbols sisälsi loistavan a-puolen ja tasokkaan b-puolen. Tunnetuimpien klassikoidensa ohella levyltä nousevat erityisesti esiin akustiset huippuhetket Battle of Evermore sekä Going to California. Vaikka nelosalbumin jälkeiset Zeppelinin levyt rutattiinkin kriitikoiden taholta melko pahasti, sisälsi Houses of the Holy mestarillisia kappaleita, kuten Song Remains the Same, Rain Song, Over the Hills and Far Away ja No Quarter ja tupla Physical Graffiti on monipuolisuudessaan todellinen aarreaitta. Ykköslevyn pitkät teokset huippunaan Kashimir ja tunnelmapalat Down by the Seaside ja Ten Years Gone ovat kenties upean tuplan parhaista parhaat. Vuoteen 1975 saakka Led Zeppelinin voinee todeta olleen sektorillaan lyömätön.

Robert Plant 67 vuotta 20. elokuuta 2015

tiistai 18. elokuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Livelevyjen aatelia


Deep Purple:Made in Japan

Deep Purplen legendaarinen Mark II (Richie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice) lienee ollut  vuoden 1972 paikkeilla luomisvoimansa huipulla. Mainitun vuoden maaliskuussa ilmestynyt studioalbumi Machine Head on paitsi Purplen oman tuotannon irtonaisin ja ehkäpä laadukkain tuotos, myös eräs brittiläisen hardrockin monumentaalisista klassikoalbumeista Blackmoren ja Gillanin egot kalskahtelivat jo tässä vaiheessa ikävästi yhteen, mutta livesoitto hipoi täydellisyyttä. Made in Japan on taltioitu elokuussa 1972 Osakassa ja Tokiossa. Kaikki kolme konserttia ovat nykyisin virallisesti saatavilla, mutta valtaosa originaalin tupla-albumin näytteistä on taltioitu keskimmäiseltä ja laadukkaimmalta Osakassa soitetulta keikalta. Starttibiisi Highway Star kaasuttelee hallitusti, Child in Timessa Lord sooloilee ennen Blackmorea, Strange Kind of Womanissa Gillan imitoi Blackmoren kuvioita mainiosti ja huimasti svengaava Lazy saattaa hyvinkin olla koko originaalin, seitsemästä kappaleesta koostuvan tuplan onnistunein esitys. Loput näytteet ovat klassikkohitti Smoke on the Water ja mammuttimittoihin yltävä Space Truckin' Machine Headilta ja Ian Paicen rumpunäytös The Mule Fireballilta. Waldemar Wallenius mollasi Made in Japanin tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta nykyisin tuplaa pidetään yleisesti edustamansa genren kiistattomiin merkkipaaluihin lukeutuvana albumina. Purple oli muuten Uriah Heepin ohella brittiläisistä jytäbändeistä ainoa, joka ehti julkaista livealbumin ja kaiken lisäksi tuplamittaisen uransa lakipisteessä. Cd-bonuksina ovat sittemmin tarjolla encoret Black Night, erinomaisesti versiotuva Speed King sekä Little Richardilta napattu rockcover Lucille. Syvän purppuran taika ei haihdu.

maanantai 17. elokuuta 2015

Tiistain tukeva:Eräs 60-luvun loppupuolen keskeisimmistä brittiyhtyeistä

Birminghamilainen The Move on eräs 60-luvun tärkeimmistä brittiyhtyeistä. Se saavutti yhdeksän top 20:een noussutta singleä ja myös yhtyeen ensimmäiset pitkäsoitot olivat varsin laadukkaita. Monien muiden englantilaisyhtyeiden tavoin The Move ei saavuttanut menestystä Yhdysvalloissa. Alkuvaiheessa basisti/laulaja Chris "Ace" Kefford oli yhtyeen johtohahmo. Kitaristi, laulaja ja biisintekijä Roy Wood muodostui kuitenkin nopeasti The Moven keskeisimmäksi jäseneksi. Wood kirjoitti kaikki yhtyeen hittikappaleet ja oli myös vokalistina useilla niistä, vaikkakin Carl Wayne oli yhtyeen keskeisin solisti vuoteen 1970 saakka. Yhtyeen vokalisteista neljäs oli Trevor Burton. The Move muotoutui useista 60-luvun puoliväliin mennessä vaikuttaneista birminghamilaisyhtyeistä, joihin kuuluivat Carl Wayne & Wikings, The Nightriders sekä The Mayfair Set. The Moven originaalin, vuonna 1965 syntyneen kokoonpanon muodostivat Wood, Wayne, Burton, Kefford sekä rumpali Bev Bevan. Yhtyeen viimeisen triokokoonpanon muodostivat Wood, Bevan ja Jeff Lynne ja siitä kehittyi Electric Light Orchestran varhainen line up. Vuosina 2007-2014 Bevan ja Burton olivat mukana yhtyeessä, joka totteli nimeä The Move Featuring Trevor Burton and Bev Bevan. The Move syntyi joulukuussa 1965 ja siihen oli koottu parhaat birminghamilaismuusikot. Aluksi yhtyeen ohjelmistossa oli covereita esimerkiksi The Byrdsiltä sekä Motown-ohjelmistosta. Moody Bluesin managerina tunnetuksi tullut Tony Secunda ryhtyi hoitamaan myös The Moven asioita. Vuoden 1966 puolella yhtye sai kiinnityksen Marquee-clubille. Tuotantosopimus syntyi itsenäisen levytuottajan Denny Cordellin kanssa. Roy Wood alkoi ahkerasti kirjoittaa yhtyeelle kappaleita ja tammikuussa 1967 ilmestynyt esikoissingle Night of Fear nousi aina toiseksi brittilistalla. Sitä seurannut I Can Hear the Grass Grow oli sekin viides. Kolmas single Flowers in the Rain oli niin ikään listakakkonen.

 The Moven debyyttialbumin masternauhat varastettiin managerin autosta ja kun ne löytyivät, olivat ne siinä määrin turmeltuneet, että uusien masternauhojen tekeminen oli välttämätöntä. Kyseinen seikka viivästytti The Moven debyyttialbumin julkaisua. Marras-joulukuussa 1967 The Move oli mukana pakettikiertueella, johon osallistuivat lisäksi muun muassa The Jimi Hendrix Experience, Pink Floyd, The Nice ja Eire Apparent. Maaliskuussa 1968 yhtye palasi listoille kolmanneksi nousseella singlellä Fire Brigade, joka oli yhtyeen hiteistä ensimmäinen Woodin leadvokalisoima. Vain viikkoja myöhemmin Kefford erosi yhtyeestä ja perusti lyhytikäisen yhtyeen Ace Kefford Stand, jossa oli mukana muun muassa rumpali Cozy Powell. Jeff Lynneä pyydettiin jo tässä vaiheessa liittymään The Moveen, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta, sillä oli kiireinen The Idle Race-yhtyeensä kanssa. The Move jatkoi kvartettina, jossa Burton ja Wayne vuorottelivat basson varressa. The Move esiintyi muun muassa vuoden 1968 Isle of Wightin festivaalilla. Waynen mukaan Keffordin tilalle olisi pitänyt ottaa kosketinsoittaja. Kesäkuussa 1968 ilmestynyt rankempaa tyyliä edustanut single Wild Tiger Woman ei menestynyt erityisen hyvin. Sillä The Move teki kunniaa Jimi Hendrixille, jonka Axis: Bold as Love-albumin kappaleessa You Got Me Floatin Wayne ja Burton olivat laulaneet taustoja. Helmikuussa 1969 ilmestynyt single  Blackberry Way edusti The Movea kaupallisimmillaan ja se nousikin brittilistan kärkeen. Koskettimia sillä soittanut Richard Tandy liittyi tässä vaiheessa yhtyeeseen ja hardrockimpaa ja bluesimpaa musiikillista ilmaisua suosinut Burton erosi yhtyeestä. Hajonneen The Shadowsin Hank Marvinia kaavailtiin mukaan The Moveen, mutta yhtyeen kiertueaikataulu oli hänelle liian hektinen. Burton toimi basistina Steve Gibbons Bandissa ja oli mukana lyhytikäisessä triossa The Balls, johon kuuluivat lisäksi Moody Bluesista tuttu Denny Laine sekä tuleva Yes-rumpali Alan White. Myöhemmin Burton oli soolokitaristina johtamassaan bluesbandissa.

 Lokakuussa 1969 The Move teki ainoat keikkansa Yhdysvalloissa. Se lämmitteli The Stoogesia Detroitissa kahdessa konsertissa ja soitti lisäksi Los Angelesissa ja San Franciscon Fillmore Westissä. Vuonna 1970 ilmestynyt pitkäsoitto Shazam oli varsin onnistunut ja sen kappaleista mainittakoon Hello Susie, josta Andy Fairweather- Lawn luotsaama Amen Corner teki hitin sekä Tom Paxton-cover The Last Thing on My Mind. Wayne jätti yhtyeen tammikuussa 1970. Hän jatkoi musiikin parissa ja korvasi muun muassa Allan Clarken The Holliesin leadvokalistina vuonna 2000. Kyseisessä yhtyeessä Wayne jatkoi vuonna 20004 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Wayne menehtyi syöpään. Jeff Lynne suostui liittymään The Moven jäseneksi ja kaikki biisintekovastuu ei ollut enää Woodin harteilla. Yhtye konsertoi Irlannissa ja Saksassa ja keskittyi sen jälkeen studiotyöskentelyyn. Kolmas pitkäsoitto Looking on ilmestyi aivan vuoden 1970 lopussa. Sen kappaleista viisi oli Woodin ja kaksi Lynnen käsialaa. Woodin tekemä singlehitti Brontosaurus nousi seitsemänneksi. Yhtyeen jäsenet kaavailivat Looking onia viimeiseksi The Move-albumiksi. Electric Light Orchestran Harvest-yhtiölle tekemä sopimus edellytti kuitenkin vielä yhtä The Move-pitkäsoittoa ja kolmikko Wood, Lynne ja Bevan äänitti samoissa sessioissa The Moven jäähyväisalbumiksi jääneen Message from the Countryn ja Electric Light Orchestran debyyttilevyn. Message from the Countrya seurasi vielä kaksi Woodin käsialaa ollutta singlehittiä; Tonight ja Chinatown. Niiden televisioesityksissä puhaltimista ja pianosta vastanneesta Bill Huntista ja kitaristi/basisti Richard Tandysta tuli sittemmin Electric Light Orchestran jäseniä. Vuonna 1972 The Movelta ilmestyi vielä kappaleet California Man, Ella James ja Do Ya sisältänyt maxisingle. Niistä ensin mainittu, Jerry Lee Lewisille kunniaa tehnyt rockkappale nousi seitsemänneksi ja Do Yasta muodostui The Moven ainoa Billboard Hot 100-listalle noussut single.

 Myöhemmin Electric Light Orchestra levytti kappaleen menestyksekkäästi ilman Woodia. Tämä julkaisi vuonna 1973 sooloalbumin Boulders ja liidasi glamyhtye The Wizzardia. Lynne ja Bevan saavuttivat muutamaa vuotta myöhemmin suursuosiota Electric Light Orchestran riveissä. Vuonna 2004 Waynen kuoltua Bev Bevan muodosti Bev Bevan Bandin. Pian yhtyeen nimeksi vaihtui Bev Bevan's Move ilman ketään muuta yhtyeen originaalijäsentä. Burton liittyi pysyvästi mukaan kolme vuotta myöhemmin ja syksyllä 2007 toteutettu kiertue tehtiin nimellä The Move Featuring Trevor Burton and Bev Bevan. Viime vuonna yhtye konsertoi käyttäen nimeä The Move, vaikka Bevan ja Burton olivat ainoat originaalijäsenet. Toukokuussa 2014 Bev Bevan ilmoitti The Moven hajonneen ja The Bev Bevan Band ja The Trevor Burton Band keikkailisivat omina yksikköinään. Vuonna 2016 Bevan, Tree, Kelsey, Abby Brant sekä solisti Geoff Turton konsertoivat nimellä Bev Bevan's Zing Band.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Maanantain mainio:Merkittävä amerikkalainen laulaja/lauluntekijä

17. elokuuta 1964 syntynyt Maria Luisa McKee on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, joka tunnetaan parhaiten jäsenyydestään yhtyeessä Lone Justice sekä vuonna 1990 listakärkeen nousseesta singlestään Show Me Heaven. Vuonna 1982 McKee perusti countryrock/cowpunkyhtye  Lone Juisticen, jonka kanssa hän julkaisi kaksi pitkäsoittoa. Yhtyeen hajoamisen jälkeen on julkaistu useita kokoelma-albumeita, jotka sisältävät paitsi tuttua, myös aikaisemmin julkaisematonta materiaalia. Lisäksi päivänvalon on nähnyt BBC Live in Concert -niminen taltiointi. Lone Justice toimi esimerkiksi U2:n lämmittelijänä. Vuonna 1985 McKee kirjoitti Feargal Sharkeyn ykköshitin A Good Heart, jonka hän versioi myös itse pitkäsoitolleen Late December. Vastaavasti Sharkey coveroi McKeen debyyttisoololevyltä löytyvän kappaleen To Miss Someone kolmannelle albumilleen Songs from the Mardi Gras. Vuonna 1987 McKee oli mukana Martin Scorcesen ohjaamalla musiikkivideolla Robbie Robertsonin kappaleesta Somewhere Down the Crazy River. McKee toimi myös taustavokalistina Robbie Robertsonin debyyttisoololevyllä, jolta kyseinen kappale myös löytyi. McKeen omaa nimeä kantanut esikoissooloalbumi ilmestyi vuonna 1989. Days of Thunder -elokuvan soundtrackilta poimittu Show Me Heaven nousi brittilistan kärkeen neljäksi viikoksi vuonna 1990. Debyyttinsä jälkeen McKee on julkaissut viisi studioalbumia ja kaksi livelevyä. Kakkosalbumilla, raakasoundisella ja kulttiklasikoksi kohotetutulla pitkäsoitolla Life is Sweet kuultiin McKeetä myös soolokitaristin ominaisuudessa. Kolme viimeisintä pitkäsoittoa; High Dive, Peddlin' Dreams ja Late December on julkaistu artistin oman Viewfinder Recordsin kautta ja niiden jakelijana Britanniassa toimii Cooking Vinyl. Vuonna 1995 Bette Midler levytti McKeen kappaleet To Deserve You ja The Last Time menestysalbumilleen Bette of Roses.

Dixie Chicksin kolme vuotta myöhemmin julkaistulla albumilla Wide Open Spaces oli mukana McKeen kappale Am I The Only One (Who's Ever Felt This Way?)Mc Kee oli mukana vuonna 2014 ilmestyneellä kokoelmalevyllä Songs from the Stolen Spring, jolla hän versioi Tony Joe Whiten kappaleen Ol' Mother Earth. McKeen sessiotyöstä mainittakoon esimerkiksi taustavokaalit U2:n versiossa Creedence Clearwater Revivalin klassikosta Fortunate Son. Se julkaistiin Achtung Baby -pitkäsoitolta julkaistun Who's Gonna Ride Your Wild Horses -singlen kakkosbiisinä. McKee oli myös mukana Counting Crowsin vuoden 1993 debyyttialbumilla August and Everything After sekä gospelalbumilla nimeltä Come As You Are. McKee esitti Pulp Fictionin soundtrackin ainoan originaalikappaleen If Love is a Red Dress (Hang Me in Drags) Stuart A Staplesin vuoden 2006 albumilla Leaving Songs McKee esitti duettona kappaleen This Road Is Long. Steve Earlen vuonna 1990 ilmestyneen albumin The Hard Way kappaleessa Promise You Anything McKee esiintyi sekä duettoparina että biisintekijänä. Ensisijaisesti Talking Headsin entisistä jäsenistä koostuneen The Head-yhtyeen ainoaksi jääneen  albumin No Talking Just Head kappaleessa No Big Bang McKee oli mukana tekstittäjänä ja solistina ja soitti myös kappaleessa kitaraa ja syntetisaattoria. Vuonna 2013 McKee julkaisi aviomiehensä  Jim Akinin kanssa elokuvan After  the Triumph of Your Birth oman tuotantoyhtiönsä Shootist Filmsin kautta.Vuonna 2009 McKeen käsialaa ollut novelli Charcoal oli mukana Melville Housen taruantologiassa Amplified:Fiction from Leading Alt-Country, Indie Rock, Blues and Folk Musicians. Artistin tuorein albumi on maaliskuussa 2020 Fire Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja McKeen nykyisessä kotikaupungissa Lontoossa nauhoitettu La Vita Nuova.

lauantai 15. elokuuta 2015

Sunnuntain extra:Erään yhdysvaltalaissuosikin varhaisvaiheet

 The Doobie Brothers on amerikkalainen rockyhtye, joka on toiminut viidellä vuosikymmenellä ja myynyt tähän mennessä maailmanlaajuisesti yli 40 miljoonaa albumia. Yhtyeen suurin menestys ajoittui kuitenkin 70-luvulle. Vuonna 2004 Doobie Brothers pääsi lauluhtyeiden Hall of Fameen. Rumpali John Hartman saapui Kaliforniaan vuonna 1969 aikomuksenaan tavata Moby Grape -yhtyeen johtohahmo Skip Spence ja osallistua yhtyeen reunioniin. Spence esitteli Hartmanin laulaja, kitaristi ja biisintekijä Tom Johnstonille. Kaksikko muodosti tulevan The Doobie Brothersin ytimen. Greg Murphy basistinaan kolmikko esiintyi useimmiten voimatriona ympäri San Joseta, mutta kokoonpanoa täydensi silloin tällöin puhallinsektio. Vuonna 1970 he lyöttäytyivät yhteen laulaja/kitaristi/biisintekijä Patrick Simmonsin ja basisti Dave Shogrenin kanssa. Simmons oli aikaisemmin ollut mukana useissa yhtyeissä ja esiintynyt myös sooloartistina. Simmonsin soittotyyli täydensi onnistuneesti Johnstonin rhythm and blues-tyylistä kitarointia. Yhtye konsertoi ahkerasti Pohjois-Kaliforniassa vuoden 1970 aikana. Tekemiensä demojen ansiosta The Doobie Brothers solmi sopimuksen Warner Brosin kanssa loppuvuodesta 1971. Yhtyeen diggareita olivat olleet moottoripyöräjengit, joten sen listoille nousematon debyyttialbumi erosi countryvaikutteissaan merkittävästi Doobie Brothersin livesoundista. Pitkäsoitolta poimittu single Nobody on säilynyt yhtyeen keikkasetissä vuosikymmeniä eteenpäin ja se on myös levytetty uudestaan vuonna 2010 ilmestyneelle pitkäsoitolle World Gone Crazy. Vuoden 1971 joulukuussa basistiksi vaihtui Tiran Porter ja samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin toisella rumpalilla Michael Hossackilla. Heinäkuussa 1972 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Toulouse Street sisälsi hitit Listen to the Music sekä Jesus is just Alright ja se merkitsi yhtyeen läpimurtoa. Seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Captain and Me jatkoi menestystä ja sisälsi hitit Long Train Runnin' ja China Groove. Koko yhtyeen käsialaa ollut ja hardrocktyyliä edustanut Without You ylsi liveversioissaan usein 15 minuuttiin ja yksi mainitunlainen jamiversio kuultiin Don Kirshnerin Rockconcert -ohjelmassa. Vuoden 1974 pitkäsoitto What Were Once Vices Are Now Habbits sisälsi yhtyeen ensimmäisen listakärkeen nousseen singlen; Simmonsin käsialaa olleen Black Waterin. Steely Danin soolokitaristi Jeff Baxter täydensi yhtyeen kokoonpanon kesken kyseisen pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen ja rumpaliksi vaihtui Keith Knudsen. Näihin aikoihin The Doobie Brothersin peruskokoonpanoa täydensi keikkakonstekstissa Stax Recordsin legendaarinen Memphis Horns. Kyseiseltä laajennetulta kokoonpanolta ei ole julkaistu virallisia tallenteita, mutta radiossa niitä on sentään kuultu King Biscuit Flower Hour -ohjelmassa. Yhtyeen uran ensimmäisen luvun päätti vuonna 1975 ilmestynyt pitkäsoitto Stampede, joka sisälsi hittinään coverversion Isley Brothersin sekä Blood, Sweat and Tearsin aikaisemmin levyttämästä legendaarisen biisintekijäkolmikon Holland Dozier Hollandin käsialaa olleesta kappaleesta Take Me in Your Arms. Myöhemmin kyseisellä vuosikymmenellä yhtye menestyi aikaisempaa kevyemmällä musiikillisella tyylillä kokoonpanolla, jossa solisti/kosketinsoittajana vaikutti myös soolouraltaan tuttu Michael McDonald.

perjantai 14. elokuuta 2015

Lauantain pitkä:Popin kuningattaren ensimmäinen vuosikymmen

16. elokuuta 1958 syntynyt ja paremmin taiteilijanimellään Madonna tunnettu Madonna Louise Veronica Ciccone on amerikkalainen laulajatar, näyttelijätär ja lauluntekijä. Hän on tullut tunnetuksi imagonsa ja musiikkinsa muuttamisesta sekä itsenäisyytensä säilyttämisestä levyteollisuudessa. Häneen on usein viitattu popin kuningattarena. Bay Cityssä, Michiganissa syntynyt Madonna opiskeli Michiganin yliopistossa musiikkia, teatteria ja tanssia ennen muuttoaan New Yorkiin. Siellä hän opiskeli modernia tanssia. Madonna toimi rumpalina yhtyeessä Breakfast Club. Hän solmi levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa vuonna 1982 ja debyyttipitkäsoitto ilmestyi seuraavana vuonna. Ensisingle Everybody oli tosin julkaistu jo lokakuussa 1982 ja sen seuraaja Burning Up seuraavan vuoden maaliskuussa. Kotimaassaan niistä muodostui hittejä clubitasolla. Esikoispitkäsoitto Madonna ilmestyi heinäkuussa 1983 ja oli pääosin Warner Brosin Reggie Lucasin tuottama. Albumin paras sijoitus Billboardin listalla oli kahdeksas puolta vuotta myöhemmin. Kolmas single Holiday oli Madonnan ensimmäinen maailmanlaajuinen menestys. Albumilta poimittiin vielä kaksi muuta singlehittiä; Borderline ja Lucky Star. Madonnan pukeutumistyyli, esiintymiset ja musiikkivideot olivat malleina erityisesti nuorille naisille ja hänen tyylistään tuli eräs 80-luvun naisten muotitrendeistä. Marraskuussa 1984 julkaistu kakkosalbumi Like A Virgin tuli merkitsemään Madonnalle lopullista läpimurtoa. Se nousi listakärkeen monissa maissa, myös Billboardilla. Sen nimikappale oli singlenä listaykkönen kuuden viikon ajan. Madonna esitti kappaleen myös vuoden 1984 MTV Music Awardseissa. Seuraava albumilta poimittu singlehitti oli Material Girl, jonka video oli saanut ideansa Marilyn Monroen elokuvan Gentelemen Prefer Blondes legendaarisesta kohtauksesta, jossa Monroe lauloi kappaleen Diamonds Are the Girl's Best Friend.

Alkuvuodesta 1985 Madonna teki virallisen ensiesiintymisensä elokuvien osalta  Vision Questissa, joka sisälsi myös kaksi uutta hittiä; Crazy for You ja Gambler, joista ensin mainittu nousi kotimaassaan aina listakärkeen. Maaliskuussa 1985 ilmestyi komedia Desperately Seeking Susan, jossa Madonnalla oli keskeinen, joskaan ei päärooli. Elokuvasta poimittu single Into the Groove oli listaykkönen Britanniassa. New York Timesin Vincent Canby nimesi Desperately Seeking Susanin vuoden 1985 kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Huhtikuussa 1985 alkoi Madonnan ensimmäinen kiertue Yhdysvalloissa. Lämmittelyesiintyjänä sillä kuultiin Beastie Boysia. Like A Virginiltä julkaistiin vielä kaksi muuta singlehittiä; Angel ja albumin huippuhetkiin lukeutuva Dress You Up. Madonna oli mukana vuoden 1985 Live Aid- konsertissa. Siinä hän sivusi samana vuonna esiin pulpahtaneita, vuonna 1978 otettuja alastonkuviaan todeten, ettei riisuisi takkiaan, sillä media saattaisi käyttää kyseistä elettä häntä vastaan kymmenen vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 1986 ilmestyi viimein Madonnan kolmas pitkäsoitto True Blue. Singlet Live to Tell, Papa Don't Preach ja Open Your Heart nousivat listakärkeen. Viiden suosituimman joukkoon nousivat myös nimikappale ja La Isla Bonita. Itse pitkäsoitto nousi listakärkeen 28 maassa ja tähän mennessä 25 miljoonan kappaleen myynnillään kyseessä on Madonnan suosituin albumi. Sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt elokuva Shanghai Surprise sai osakseen varsin huonot arvostelut. Seuraavana vuonna Madonna oli mukana elokuvassa Who's That Girl. Sen soundtrackillä oli neljä hänen kappalettaan, joista nimiraita ja Causing A Commotion nousivat hiteiksi. Who's That Girl -maailmankiertue kesti kyseisen vuoden heinäkuusta syyskuuhun. Lähellä Pariisia pidettyyn konserttiin saapui 130 000 kuulijaa, mikä on Madonnan yleisöennätys.

 Loppuvuodesta 1987 ilmestyi remixkokoelma You Can Dance, joka saavutti Billboardin listalla sijan 14. Maaliskuussa 1989 ilmestyi uusi pitkäsoitto Like A Prayer, jonka Madonna tuotti yhdessä Steve Brayn ja Patrick Leonardin kanssa. Albumi saavutti hyvän vastaanoton ja Rolling Stonen mukaan se oli niin lähellä taidetta, kuin popmusiikki voi päästä. Pitkäsoitto nousi listakärkeen muun muassa kotimaassaan ja myi 15 miljoonaa kappaletta. Albumilta poimittiin kuusi singleä. Niistä nimikappale oli listaykkönen ja Express Yourself sekä Cherish nousivat kakkosiksi. Vuonna 1990 ilmestyneen elokuvan Dick Tracy soundtrackiltä I'm Breathless poimittu Vogue oli sinkkuykkönen. Samaisen vuoden huhtikuussa alkoi elokuuhun kestänyt World Ambition Tour. Rolling Stonen mielestä kyseessä oli tuon vuoden paras kiertue. Siltä julkaistu kuvalevy voitti parhaan musiikkivideon Grammyn kahta vuotta myöhemmin. Marraskuussa 1990 julkaistu ensimmäinen Greatest Hits-kokoelma The Immaculate Collection sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Justify My Love ja Rescue Me. Niistä edellinen nousi kotimaassaan listakärkeen ja yleisesti top teniin. Yli 30 miljoonan kappaleen myynnillään The Immaculate Collectionista tuli kaikkien aikojen suosituin sooloartistin kokoelma-albumi. Madonnan ensimmäinen dokumenttielokuva Truth or Dare, joka tunnettiin Yhdysvaltoja lukuun ottamatta nimellä In Bed with Madonna ilmestyi maaliskuussa 1991. Se painottui ensisijaisesti World Ambtion -maailmankiertueeseen. Kaiken kaikkiaan Madonnan levyjä on myyty yli 300 miljoonaa ja Guinnes World Recordsin mukaan hän on kaikkien aikojen suosituin naisartisti. Madonnan elokuvarooleista arvostetuin on vuonna 1996 ilmestynyt Evita. Siitä Eva Peronea esittänyt Madonna vastaanotti parhaan näyttelijättären Golden Globe Awardin. Hieman myöhäisemmästä musiikillisesta tuotannosta Madonnan parhaimmistoa edustanevat vuoden 1998 Ray of Light ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Music. Madonnan tuorein pitkäsoitto on kuluvana vuonna  ilmestynyt Rebel Heart.

torstai 13. elokuuta 2015

Perjantain pohjat:Merkittävä pohjoisirlantilainen uuden aallon edustaja

The Undertones oli Derryssä, Pohjois-Irlannissa vuonna 1975 perustettu uutta aaltoa edustanut yhtye. Vuosien 1975-1983 aikana yhtyeen kokoonpanon muodostivat solisti Feargal Sharkey, rytmikitaristi/laulaja John O' Neill, soolokitaristi/laulaja Damian O' Neill, basisti Michael Bradley ja rumpali Billy Doherty. Vaikka suuri osa The Undertonesin varhaistuotannosta otti vaikutteensa punkista ja uudesta aallosta, yhtyeen myöhäisemmässä tuotannossa vuodesta 1979 eteenpäin oli kuultavissa vaikutteita glamrockista, rockista ja post-punkista. Vuonna 1983 ilmestyneen pitkäsoiton Sin of Pride aikaan yhtyeen keskeisimmiksi vaikutteiksi olivat vaihtuneet Motown ja yleisesti soulmusiikki. Tuohon mennessä The Undertones oli julkaissut neljä pitkäsoittoa, joista Sin of Pridea olivat edeltäneet The Undertones, Hypnotised ja Positive Touch. Toukokuussa 1983 Sharkey jätti yhtyeen musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Yhtyettä ympäröineestä poliittisesta ympäristöstä huolimatta The Undertonesin tekstit käsittelivät pikemminkin esimerkiksi aikuisuutta, teiniangstia ja sydänsuruja. Maaliskuussa 1978 yhtye äänitti demonauhan ja lähetti sen BBC Radio Onen John Peelille. Hän vakuuttui kuulemastaan ja tarjoutui kustantamaan äänityssession. Kesäkuussa 1978 The Undertones levytti debyyttiep:nsä Teenage Kicks. Sire Recordsin Seymour Stein kuuli Teenage Kicksin Peelin ohjelmassa ja kiinnitti yhtyeen talliinsa. The Undertones allekirjoitti viisivuotisen sopimuksen. Marraskuussa seurasi ensimmäinen brittikiertue ja Teenage Kicks -single nousi sijalle 31. brittilistalla. Vaikka jälkikäteen tarkasteltuna kyseessä lienee The Undertonesin tunnetuin kappale, yhtye työsti myöhemmin paremmin menestyneitä singlehittejä. Tammikuussa 1979 The Undertones levytti esikoisalbuminsa Länsi-Lontoossa Roger Bechirianin tuottamana. Se ilmestyi toukokuussa ja lokakuuhun mennessä julkaistiin vielä kolme singleä (Jimmy Jimmy, Here Comes the Summer ja You Got My Number), jotka kaikki saavuttivat hyvän vastaanoton.

Syyskuussa oli vuorossa The Undertonesin ensimmäinen Yhdysvaltain-kiertue. Yhtye soitti kahdeksan konserttia The Clashin lämmittelijänä. Äänitykset toista albumia varten alkoivat heti kiertueen päätyttyä Wisseloord -studioilla Alankomaissa. Kymmenen pitkäsoiton kappaleista äänitettiin siellä ja loput kolme Dermissä. Hypnotised-pitkäsoiton tuottamisvaihe päättyi seuraavan vuoden tammikuussa Eden -studioilla Lontoossa.  Kahden viikon Irlannin-kiertuetta seurasi ensimmäinen kiertue Keski-Euroopassa maaliskuussa 1980. Samoihin aikoihin julkaistu single My Perfect Cousin nousi brittilistalla aina yhdeksänneksi ja siitä muodostui The Undertonesin suurin singlemenestys. Huhtikuussa julkaistu kakkosalbumi nousi brittilistalla aina kuudenneksi. Huhti-kesäkuussa oli vuorossa 25 konsertista Britanniassa koostunut The Humming Tour. Sitä seurasi vajaata kahta viikkoa myöhemmin toinen kiertue Amerikassa ja tällä kertaa pääesiintyjänä. Seuraava single Wednesday Week nousi brittilistalla yhdenneksitoista ja pysyi top 40:ssä seitsemän viikon ajan. Syyskuussa The Undertones konsertoi Keski-Euroopassa ja joulukuussa Britanniassa. Kyseisestä vuodesta muodostui The Undertonesin uran menestyksekkäin. Seuraavan vuoden maaliskuussa yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui EMI. Jo tammikuussa 1981 olivat alkaneet äänitykset seuraavaa albumia The Positive Touch varten. Kyseinen pitkäsoitto merkitsi muutosta The Undertonesin tyylissä niin instrumenttien runsauden kuin tekstien vakavuuden osalta. Toukokuussa ilmestynyt albumi nousi sijalle 17. ja saavutti hyvät arvostelut. Singleinä siltä julkaistiin It's Going to Happen ja Julie Ocean. Albumin tiimoilta tehty Britannian kiertue oli alkanut jo kuukautta aikaisemmin ja se koostui aina 36 konsertista kahden kuukauden aikana. Syys-lokakuuhun ajoittuneella kiertueella yhtye soitti Keski-Euroopassa 19 konserttia kuudessa maassa.

Vuosi 1982 olikin huomattavasti rauhallisempi; The Undertones soitti ainoastaan viisi konserttia, näistä kaksi Englannissa ja kolme Yhdysvalloissa. Kyseisenä vuonna ilmestyivät sentään singlet Beautiful Friend ja The Love Parade. Yhtyeen siltä erää viimeisin albumi Sin of Parade ilmestyi maaliskuussa 1983. Myönteisistä arvosteluista huolimatta Mike Hedgesin tuottama albumi nousi brittilistalla ainoastaan sijalle 47. Yhtye keikkaili Skotlannissa ja Englannissa ja julkaisi albumilta singleinä kappaleet Got to Have You Back ja Chain of Love. Yhtye konsertoi vielä Keski-Euroopassa ja hajosi kesällä 1983. Viimeisen konserttinsa The Undertones soitti Irlannissa 17. heinäkuuta. The Undertonesin paluu oli vuorossa vuonna 1999 kokoonpanolla, jossa Feargal Sharkeyn tilalla solistina oli Paul McLoone.Uudelleen kokoontumisensa jälkeen The Undertones on julkaissut kaksi uutta tuotantoaan sisältävää albumia. Syyskuun lopussa 2003 ilmestyi pitkäsoitto Get What You Need ja lokakuun puolivälissä 2007 Dig Yourself Deep. Levykauppapäivänä huhtikuussa 2013 The Undertonesilta julkaistiin Britanniassa kaksi a-puolta sisältänyt single Much Too Late/When It Hurts I Count to Ten.Toe Rag-studioilla Lontoossa nauhoitetusta singlestä julkaistiin rajoitettu ja numeroitu tuhannen kappaleen painos. The Undertones säilyy eräänä Pohjois-Irlannin kaikkien aikojen menestyneimmistä yhtyeistä.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Torstain terävä:Brittiläisen bluesrockin pitkän linjan puurtaja

 Foghat on Lontoossa vuonna 1971 perustettu bluesrockyhtye. Erityisen tunnusomaista sen musiikille on slidekitaran voimakas käyttö. Yhtye on saavuttanut kahdeksan kultalevyä, sekä yhden platinaa ja yhden tuplaplatinaa myyneen albumin. Useista miehistönvaihdoksista huolimatta yhtye on jatkanut levyttämistä ja konsertointia aivan viime aikoihin saakka. Foghatin originaalin kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Dave Peverett, basisti Tony Stevens ja rumpali Roger Earl. Joulukuussa 1970 yhtyeen miehistöä täydensi aikaisemmin Black Cat Bonesissa soittanut slidekitaristi Rod Price. Nimeä Foghat yhtye ryhtyi käyttämään tammikuussa 1971. Dave Edmundsin tuottama debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuonna ja siltä löytyvä cover Willie Dixonin klassikosta I Just Wanna Make Love to You saavutti runsaasti radiosoittoa FM-asemilla. Bluesstadardissa Sarah Lee kuultiin Rod Pricen antaumuksellista slidekitaratyöskentelyä. Myös Foghatin kakkosalbumi kantoi yhtyeen nimeä ja se myi kultaa. Vuonna 1974 ilmestyi albumi Energized ja seuraavana vuotena aina kaksi pitkäsoittoa; Rock and Roll Outlaws ja Fool for the City. Kyseisenä vuotena Stevens jätti yhtyeen rankan keikkailun väsyttämänä. Hänet korvasi väliaikaisesti tuottaja Nick Jameson. Seuraavana vuonna hänen tilalleen tuli Craig McGregor. Foghat jatkoi kultalevyjen julkaisemista; vuonna 1976 ilmestyi pitkäsoitto Night Shift, seuraavana vuonna livealbumi ja vuonna 1978 Stone Blue. Fool for the Citylta poimittiin aina top 20:een noussut single Slow Ride. Yli kaksi miljoonaa myyneestä livelevystä muodostui Foghatin suurin menestys. Rod Price jätti yhtyeen marraskuussa 1980, sillä hän ei pitänyt yhtyeen uudesta popahtavammasta tyylistä. Seuraavan vuoden helmikuussa hänet korvasi lukuisten tarjokkaiden joukosta Erik Carwright.

MacKregor jätti yhtyeen vuonna 1982 ja Nick Jameson oli jälleen mukana pitkäsoitoilla Mood for Something Rude ja Zik Zak Walk. Hän luovutti kuitenkin paikkansa Kenny Aaronsonille, jonka tilalle tuli Rob Alter. MacKregor palasi yhtyeeseen vuonna 1984. Samana vuonna Foghat hajosi Dave Peverettin lähdettyä ja muutettua Englantiin. Earl, MacGregor ja Cartwright kasasivat yhtyeen uudestaan line upilla, johon tuli uutena jäsenenä mukaan  kitaristi/laulaja Eric Burgeson. Kyseinen kokoonpano jatkoi toimintaansa 90-luvulle. Vuoteen 1990 mennessä Dave Peverett oli palannut Yhdysvaltoihin ja hän perusti oman kokoonpanonsa Lonesome Dave's Foghat. Vuonna 1993 tuottaja Rick Rubinin houkuttelemana Foghatin originaali kokoonpano saatiin uudestaan kasaan. Rubin ei loppujen lopuksi tuottanut Foghatin paluulevyä, mutta yhtye julkaisi itsenäisesti vuonna 1994 pitkäsoiton Return of the Boogie Men ja vuonna 1998 ilmestyi livelevy Road Cases. Kingbiscuit Flower Hour -niminen konserttitaltiointi oli vuorossa vuonna 1999, mutta se sisälsi äänityksiä vuosilta 1974 ja 1976. Oltuaan yhdessä jälleen kuuden vuoden ajan originaali kokoonpano lopetti toimintansa Pricen päätettyä lopettaa keikkailun. Hänen tilalleen saatiin Molly Hatchetista tuttu Bryan Bassett. 2000-luvulla kaksi yhtyeen originaalijäsentä, eli Dave Peverett ja Rod Price menehtyivät. Vuoden 2010 Foghat-kokoonpano koostui Earlista, MacGregorista, Bassettista ja Charlie Huhnista. Foghatin tuorein albumijulkaisu on kesäkuussa 2010 ilmestynyt Last Train Home. Se sisältää ensisijaisesti näkemyksiä yhtyeen jäsenten suosikkiblueskappaleista ja parilla raidalla oli mukana heidän pitkäaikainen ystävänsä Eddie "Bluesman" Kirkland, joka oli tuolloin jo 86-vuotias. Heinäkuussa 2013 ilmestyi uusi single World of Rock N' Roll, samaisen vuoden marraskuussa instrumentaaliversio Winter Wonderlandista ja joulukuussa dvd Live at St Pete. 24. kesäkuuta 2016 ilmestynyt uusi albumi Under the Influence saavutti sijan 17. Billboardin hardrockalbumien listalla. Kesäkuussa 2017 ilmestyi jälleen uusi konserttitaltiointi Live at the Belly Up. Yhdeksäs heinäkuuta samaisena vuonna yhtyeessä vuosien 1981 ja 1984 välilä kitaroinut Erik Cartwright menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan Nashvillessa 66 vuoden ikäisenä. Pitkäaikainen basisti MacGregor menehtyi syöpään yhdeksäs helmikuuta 2018.  Earlista, Bassettista, Huhnista ja O'Quinnista muodostunut Foghatin lineup nauhoitti marraskuussa 2019 livelevyn 8 Days on the Road. Se julkaistiin heinäkuussa 2021. Tammikuussa 2021 solisti Charlie Huhn vetäytyi yhtyeestä. Hänen paikkansa ottanut Scott Holt oli aikaisemmin työskennellyt Buddy Guyn kanssa ja ollut mukana Under the Influence-albumilla sekä Foghatin sivuprojektissa Earl & The Agitators.

tiistai 11. elokuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä brittiyhtyeistä

Brittiläinen Dire Straits on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä rockyhtyeistä. Vuonna 1977 perustetun yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi/laulaja Mark Knopfler, hänen veljensä, kitaristi David Knopfler, luottobasistina koko yhtyeen uran ajan säilynyt John Illsley ja rumpali/perkussionisti Pick Withers. Vaikka Dire Straits nousi esiin kuumimpaan punkaikaan, yhtyeen rootsahtavampi soundi otti vaikutteita esimerkiksi bluesista ja pubrockista. Yhtyeen menestynein pitkäsoitto, 80-luvun puolivälissä ilmestynyt Brothers in Arms on myynyt yli 30 miljoonaa yksikköä. Kyseessä on lisäksi ensimmäinen albumi, joka ylitti cd-formaatissa myynnillään miljoonan kappaleen rajan. Kaiken kaikkiaan yhtyeen levyjä on myyty yli 120 miljoonaa kappaletta. Dire Straits on voittanut neljä Grammya ja kolme Brit Awardsia. Dire Straitsin ura kesti kaikkiaan 15 vuotta. Ensimmäinen hajoaminen ajoittui vuoteen 1988, mutta yhtye jatkoi toimintaansa vuonna 1991. Lopullisesti Dire Straits oli historiaa vuonna 1995 ja Mark Knopflerista tuli täysiaikaisesti sooloartisti. Vuonna 1977 Knopflerin veljekset, Illsley ja Withers äänittivät viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan, jolla oli muun muassa mukana yhtyeen debyyttihitti Sultans of Swing. Demo päätyi BBC Radio Londonin dj:lle Charlie Gillettelle, joka pyöritti Honky Tonk -nimistä radioshowta. Kahta kuukautta myöhemmin yhtye solmi levytyssopimuksen Phonogram Recordsin kanssa. Loka-marraskuussa 1977 yhtye äänitti lisää demoja ja helmikuussa 1978 Länsi-Lontoon Basing Street -studioilla vuorossa olivat yhtyeen nimettömän esikoisalbumin nauhoitukset. Muff Winwoodin tuottama pitkäsoitto julkaistiin yhtyeen kotimaassa ensiksi Vertigo Recordsin kautta. Monet pitkäsoiton kappaleiden tekstit heijastivat Mark Knopflerin kokemuksia Newcastlessa, Leedsissä ja Lontoossa. Samana vuonna Dire Straits konsertoi Talking Headsin kakkosbändinä.

 Uudelleen julkaistu Sultans of Swing alkoi nousta listoille ja vuoden loppuun mennessä Dire Straits oli solminut Yhdysvalloissa sopimuksen Warnerin kanssa. Yhtye saavuttikin enemmän huomiota Amerikassa, mutta sen debyyttilevy nousi kymmenen suosituimman joukkoon kaikissa Eurooopan maissa. Seuraavana vuonna vuorossa oli ensimmäinen Amerikan-kiertue. Dire Straits soitti sen aikana 51 loppuunmyytyä konserttia. Sultans of Swing nousi Amerikassa neljänneksi ja kotimaassaan kahdeksanneksi. Bob Dylan vakuuttui Dire Straitsista siinä määrin, että pyysi Mark Knopflerin ja Pick Withersin soittamaan vuoden 1979 albumilleen Slow Train Coming. Dire Straitsin kakkoslevy Communique äänitettiin joulukuussa 1978 ja julkaistiin seuraavan vuoden kesäkuussa. Se nousi Saksassa listakärkeen ja kotimaassaan viidenneksi. Heinäkuussa 1980 alkoivat äänitykset kolmatta pitkäsoittoa varten. Albumi Making Movies julkaistiin jo samaisen vuoden lokakuussa. Tässä vaiheessa Knopflerin veljesten välit olivat kiristyneet siihen pisteeseen, että David jätti yhtyeen, eikä vastaanottanut enää krediittejä kyseisellä albumilla. Rytmikitaristina sillä kuultiin Sid McGinnisia ja koskettimissa Bruce Springsteenin E Street Bandin Roy Bittania. Uusiksi täysvaltaisiksi yhtyeen jäseniksi Euroopan ja Yhdysvaltain-kiertueille kiinnitettiin kosketinsoittaja Alan Clark ja amerikkalainen kitaristi Hal Lindes. Making Moviesin kappaleista nostettakoon esiin singlehitti Romeo and Juliet, keikkasuosikki Solid Rock sekä pitkä ja vakuuttava avausraita Tunnel of Love. Syyskuussa 1982 ilmestynyt seuraava albumi Love Over Gold sai edeltäjänsä tavoin hyvät arvostelut. Pitkäsoiton klassikoihin lukeutuvat erityisesti Telegraph Road ja Private Investigations. Jälkimmäinen oli singleformaatissa top 5-hitti ja  kotimaassaan itse albumi oli listakärjessä neljän viikon ajan ja myi Yhdysvalloissa kultaa. Kanadassa singleksi poimittiin menestyksekkäästi Industrial Disease.

Vuonna 1983 ilmestyi hitin Twistin by the Pool sisältänyt ep. Love Over Goldia seurannut kahdeksan kuukauden mittainen maailmankiertue päättyi kahteen konserttiin Lontoon Hammersmith Odeonissa. Niiltä taltioitiin tuplalivealbumi Alchemy, joka julkaistiin maaliskuussa 1984. Äänitykset uudelle albumille alkoivat saman vuoden lopussa. Kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Toiseksi kosketinsoittajaksi tuli Guy Fletcher ja kakkoskitaristiksi vaihtui Jack Sonni. Toukokuussa 1985 julkaistu Brothers in Arms nousi kotimaassaan listakärkeen ja pysyi listoilla huikeiden 228 viikon ajan. Albumin suurimmat singlehitit olivat Billboardin listakärkeen ja Englannissa neljänneksi noussut Money for Nothing sekä kotimaassaan toiseksi ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi kivunnut Walk of Life. Pitkäsoiton upea nimikappale oli kotimaansa singletilastoissa parhaimmillaan sijalla 16. Brothers in Armsin julkaisua seurannut maailmankiertue osoittautui varsin menestyksekkääksi ja sillä yhtyeen line upia täydensi saksofonisti Chris White. Vuonna 1986 albumi voitti kaksi Grammya ja seuraavana vuotena Brit Awardseissa parhaan brittiläisen albumin tittelin. Brothers in Arms -kiertueen päätyttyä Mark Knopfler keskittyi sooloprojekteihinsa ja elokuvasoundtrackeihin. Kesäkuussa 1988 Dire Straits esiintyi Wembleyn stadionilla Nelson Mandelan 70-vuotistribuuttikonsertissa. Siellä yhtyeen peruslineupia täydensi suurimman osan ajasta rytmikitaristina toiminut Eric Clapton. Syyskuussa Knopfler ilmoitti Dire Straitsin hajoamisesta ja lokakuussa ilmestynyt hittikokoelma Money for Nothing nousi kotimaassaan listakärkeen. Seuraavana vuonna Knopfler perusti country-yhtye The Notting Hillibilliesin, jonka vuonna 1990 ilmestynyt pitkäsoitto Missing...Presumed Having a Good Time oli pieni menestys, kuten myös siltä poimittu single Your Own Sweet Way. Knopfler teki myös musiikillista yhteistyötä kitaristi Chet Atkinsin kanssa albumilla Neck and Neck.

 Alkuvuodesta 1991 Knopfler ja Illsley kokosivat Dire Straitsin uudelleen. Mukaan tulivat kosketinsoittajat Guy Fletcher ja Alan Clark ja yhtye oli jälleen nelimiehinen. Sessiomuusikot täydensivät syyskuussa 1991 ilmestyneen yhtyeen viimeisen studioalbumin On Every Streetin soittajistoa. Pitkäsoitto sai ristiriitaiset arviot, mutta myi siitä huolimatta kahdeksan miljoonaa kappaletta. Kotimaassaan se nousi listarkäeen ja Yhdysvalloissa sijalle 12. Pitkäsoiton julkaisua seurasi kaksi vuotta kestänyt ja 300 esiintymisestä koostunut maailmankiertue, jolla yhtyeen soittajistoa täydensi sessiorumpali Chris Whitten. Kiertuetta dokumentoi toukokuussa 1993 ilmestynyt livealbumi On the Night. Vuonna 1995 ilmestynyt Live at the BBC 1978-1981 oli laadukkuudestaan huolimatta sopimustekninen julkaisu. Suurimmalla osalla sen kappaleista musisoi silti Dire Straitsin originaali line up. Pian BBC-julkaisun jälkeen Knopfler hajotti yhtyeensä kaikessa hiljaisuudessa ja keskittyi soolouraansa.