Maanantain mainio:Wendy O. Williamsin esikoissooloalbumi

 Wendy O. Williams:WOW

Vuonna 1983 nauhoitettu ja seuraavana vuonna Passport Recordsin julkaisemana ilmestynyt WOW on Wendy O. Williamsin esikoissooloalbumi. Hän työsti sen varhaisemman yhtyeensä The Plasmacticsin jäätyä tauolle. Vuonna 1985 Williams oli esikoissooloalbuminsa tiimoilta ehdolla parhaan naisrocklaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Julkaistuaan vuonna 1982 albumin Coup d'Etat The Plasmatics soitti Kissin lämmittelijänä Creatures of the Night-kiertueella. Sen päätyttyä Capitol Records ei uusinut The Plasmaticsin levytyssopimusta. Gene Simmons lähestyi Williamsia ja Rod Swensonia aikomuksenaan tuottaa albumi. Pyrkimyksenä oli välttää laillisia seikkoja Capitolin kanssa ja niinpä albumi päätettiin julkaista ilman The Plasmatics-nimeä. WOW-pitkäsoitolla The Plasmaticsin muusikoista soittivat rytmikitaristi Wes Beech ja rumpali T. C. Tolliwer. Pseudonymiä Reginald Van Helsing käyttäen Simmons vastasi itse basso-osuuksista. Soolokitaristina albumilla kuultiin Michael Raytä ja Kissin jäsenistä Ace Frehley vaikutti kitaristina kappaleessa Bumb and Grind, Vinnie Vincent oli mukana kirjoittamassa raitaa Ain't None of Your Business. Paul Stanley soitti biisissä Ready to Rock ja Eric Carr kappaleessa Legends Never Die. Tyylillisesti WOW on heavy metallista elementtejä ammentanut hardrockalbumi ja  mainittu pitkäsoitto tulikin merkitsemään irtiottoa The Plasmaticsin tuotannosta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale It's My Life. Kahta vuotta myöhemmin se oli mukana Williamsin tähdittämässä elokuvassa Reform of School Girls. Kiss julkaisi myöhemmin oman versionsa mainitusta kappaleesta sekä toisesta WOW-albumilla julkaistusta biisistä Thief in the Night. WOW-albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi Ralph Heibutzkin mainitusta pitkäsoitosta AllMusiciin laatiman arvion mukaan Williams olisi ansainnut tähteyden.

Sunnuntain extra:Procol Harumin menestyksekäs livealbumi

Procol Harum:Live in Concert with Edmonton Symphony Orchestra

Huhtikuussa 1972 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Live in Concert with Edmonton Symphony Orchestra on Procol Harumin konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu Kanadassa Northern Alberta Jubilee Auditoriumissa Edmontonissa, Albertassa 18 marraskuuta 1971. Mainittu albumi nousi Kanadassa seitsemänneksi ja oli Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan viidentenä. Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Britanniassa Live in Concert with Edmonton Sympony Orchestra saavutti parhaimmillaan sijan 48. Siitä on muodostunut Procol Harumin tuotannon menestynein albumi. Conquistadorin liveversiosta muodostui Yhdysvalloissa suosittu sekä poppiin että rockiin erikoistuneilla radiokanavilla. Singleformaatissa mainittu kappale nousi Billboardilla top 20:een ja saavutti monissa muissa maissa top tenin. Albumin b-puolen täyttää kestoltaan 19-minuuttinen ja viidestä eri osasta koostuva In Held Twan Was In I. Albumin tuoreisiin cd-versioihin on lisätty bonuskappaleeksi liveversio Broken Barricades-albumin tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Luskus Delph, joka oli alun perin julkaistu Conquistador-singlen b-puolella. Salvon albumista vuonna 2009 julkaisema uusintapainos sisältää bonuskappaleinaan lisäksi treeniversiot biiseistä Simple Sister ja Shine on Brightly. Joissakin liven painoksissa kappaleen Look to Your Soul nimeksi on merkitty I Know It If I’d Been Wiser.

Lauantain pitkä:1980-luvun loppupuolen suosittu brittiyhtye

Fine Young Cannibals oli vuonna 1984 Birminghamissa perustettu poprockyhtye. Sen jäsenistä basisti Andy Steele ja kitaristi Andy Cox olivat vaikuttaneet aikaisemmin yhtyeessä The Beat, solisti Roland Giftin varhaisempi yhtye oli Akrylykz. Fine Young Cannibalsin vuonna 1985 ilmestyneelle esikoisalbumille sisältyy mm. kappale Johnny Come Home sekä Elvis Presley- cover Suspicious Minds. Mainitut singlet kohosivat top 40:ään Britanniassa, Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa. Fine Young Cannibalsin vuonna 1989 ilmestynyt kakkosalbumi The Raw & The Cooked nousi listakärkeen Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Billboardin listakärkeen albumilta nousivat singlet She Drives Me Crazy ja Good Thing. Vuoden 1990 Brit Awardseissa Fine Young Cannibals palkittiin parhaana brittiläisenä yhtyeenä ja The Raw & The Cooked parhaana brittiläisenä albumina. The Fine Young Cannibals aloitti toimintansa vuonna 1984 The Beat-yhtyeen lopetettua toimintansa. Nimensä yhtye otti vuonna 1960 valmistuneesta, Robert Wagnerin ja Natalie Woodin tähdittämästä elokuvasta All the Fine Young Cannibals. Steele ja Cox kuuntelivat kaseteilta potentiaalisia solisteja kahdeksan kuukauden ajan, ennen kuin heidän valintansa kohdistui Giftiin. Yhtyeellä oli ensiksi vaikeuksia solmia levytyssopimusta, mutta kun Johnny Come Home-kappaleen musiikkivideo nähtiin brittiläisessä ohjelmassa The Tube, levy-yhtiöt alkoivat lähestyä Fine Young Cannibalsia. Fine Young Cannibals julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1985 ja singlet Johnny Come Home ja Suspicious Minds menestyivät muualla, mutta eivät Yhdysvalloissa. Vuonna 1987 Fine Young Cannibals nähtiin housebändinä elokuvassa Tin Men. Yhtye oli lisäksi mukana elokuvan soundtrackillä mm. biisillään Good Thing. Fine Young Cannibalsin kahden albumin välillä Steele ja Cox julkaisivat vuonna 1987 nimellä Two Men, a Drum Machine and a Trumpet instrumentaalin housesinglen Tired of Getting Pushed Around. Brittien singlelistalla se saavutti sijan 18. ja oli lisäksi suosittu Yhdysvaltojen tanssilistalla. Samoihin aikoihin Gift esiintyi elokuvassa Sammy and Rosie Get Laid. Kakkosalbumilta The Raw & The Cooked poimituista singleistä She Drives Me Crazy nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen myös Australiassa ja oli Britanniassa parhaimmillaan viidentenä. Good Thing nousi seitsemänneksi sekä Australiassa että Britanniassa. The Raw & The Cookedille sisältyi kolme yhtyeen Tin Menin soundtrackille levyttämää kappaletta, Good Thing mukaan lukien. Brittiläisen punkrockyhtyeen The Buzzcocksin hitteihin lukeutuvasta Ever Fallen in Lovesta Fine Young Cannibals levytti coverinsa elokuvan Something Wild soundtrackille. Vuonna 1990 Fine Young Cannibals levytti coverinsa Cole Porterin Love for Salesta hyväntekeväisyyslevylle Red Hot + Blue, jonka tuotannosta vastasi Red Hot Organization. Fine Young Cannibals lopetti toimintansa vuonna 1992. Vuonna 1996 yhtye kokosi rivinsä ja levytti uutuuskappaleen The Flame kokoelma-albumiaan Finest varten. Vuonna 2025 Roland Gift ilmoitti soittavansa kaksi konserttia nimellä Roland Gift Presents Fine Young Cannibals. Muusta lineupista ei ollut vielä tietoa mainitun vuoden heinäkuussa.

Perjantain pohjat:John Fogertyn vuoden 2007 onnistunut sooloalbumi

John Fogerty:Revival

Lokakuun alussa 2007 ilmestynyt Revival on eräs amerikkalaisten biisintekijöiden kaanoniin lukeutuvan John Fogertyn laadukkaimmista sooloalbumeista. Mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli vuosien jälkeen jälleen Fantasy Records ja kyseessä oli Fogertyn ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi kolmeen vuoteen. Se sisältää kaksi sodanvastaista kappaletta; Long Dark Night ja I Can't Take It No More. Niistä jälkimmäinen tekee viittauksen Fogertyn emoyhtyeen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvaan Fortunate Soniin ja on tyylillisesti suhteellisen lähellä The Ramonesin tyylistä punkrockia. Selkeän nostalgiahenkisiä ovat myös Jimi Hendrixille ja Creamille eräänlaisesta tribuutista käyvä, tyylitajuisesti revittelevä Summer of Love sekä Creedence Song, joista jälkimmäinen muistuttaa erityisesti yhtyeen swamprocktyylistä. Revival debytoi Billboardin listalla sijalla 14. ja albumia meni julkaisuviikollaan kaupaksi 65 000 kappaletta. Albumi oli myös ehdokkaana vuoden 2008 parhaan rockalbumin Grammyn saajaksi, mutta kyseisen palkinnon vastaanotti lopulta Foo Fighters pitkäsoitollaan Echoes, Silence, Patience & Grace. Rolling Stonen listalla vuoden 2007 50:sta parhaasta albumista Revival sijoittui yhdenneksitoista. Saman lehden äänestyksessä albumin kappaleista Gunslinger saavutti sijan 12. vuoden 2007 sadan parhaan kappaleen listalla.

Torstain terävä:Etenkin jäsenyydestään Grease Bandissa ja Fairport Conventionissa muistettu rumpali

22. toukokuuta 1941 syntynyt ja 29. kesäkuuta 2015 edesmennyt Bruce Rowland oli brittiläinen rumpali, jonka keskeisimpiin yhtyeisiiin lukeutuivat Grease Band ja Fairport Convention. Rowland vaikutti lisäksi studiomuusikkona. Hän syntyi Park Royalissa, Middlesexissä. Vuonna 1968 Rowland soitti rumpuja Wynder K Frogin albumilla Out of the Fryin Pan. Vuonna 1969 Rowland liittyi Joe Cockerin taustayhtyeeseen The Grease Bandiin. Hän esiintyi Cockerin kanssa Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja oli mukana vuonna 1969 ilmestyneellä artistin toisella albumilla Joe Cocker! sekä Britanniassa top teniin kohonneella singlellä Delta Lady. Cockerin ja Grease Bandin yhteistyö loppui vuonna 1970, mutta Rowland pysytteli mukana yhtyeessä ja oli mukana sen albumeilla Grease Band ja Amazing Grease. Näihin aikoihin Rowland teki levytyksiä esimerkiksi Shawn Phillipsin, Jackie Lomaxin ja Gallagher and Lylen kanssa. Lisäksi hän oli mukana Jesus Christ Superstarin orginaalilla levytyksellä ja osallistui Ronnie Lane’s Slim Chancen esikoisalbumin Anymore for Anymore sekä Lanen ja Ronnie Woodin soundtrackalbumin Mahoney’s Last Stand levytyksiin. Mainittujen nauhoitusten jälkeen Rowland siirtyi päätoimisesti studiomuusikoksi. Rowlandin yhteistyö Fairport Conventionin kanssa alkoi vuonna 1972. Hänen varhaista soittoaan mainitun yhtyeen riveissä kuullaan virallisesti julkaisematta jääneellä, mutta ahkerasti bootlegatulla albumilla The Manor. Fairport Conventionin täysaikainen jäsen Rowlandista oli tullut vuonna 1976 ilmestyneeseen albumiin Gottle O’ Geer mennessä. Rumpalin tehtävänsä lisäksi Rowland vaikutti kosketinsoittajana ja taustavokalistina seuraavilla albumeilla The Bonny Bunch of Roses ja Tipplers Tales sekä vuonna 1979 ilmestyneellä livelevyllä Farewell Farewell. Vuosien 1979 ja 1985 välillä Fairport Convention piti taukoa lukuun ottamatta konserttien soittamista. Vuoden 1981 reunionista kasattiin livealbumi Moat on the Lede, jonka työstämisessä Rowland oli mukana. Myöhemmin hän jätti musiikkibisneksen ja muutti Tanskaan. Viimeiset vuotenda hän asui Brixhamissa, Devonissa luoteis-Britanniassa. Rowland mehehtyi syöpään 74 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Levon Helmin leadvokalisoima The Bandin vuoden 1969 klassikkokappale

The Night They Drove Old Dixie Down on Robbie Robertsonin kirjoittama kappale, jonka originaalista levytysversiosta vastasi hänen johtamansa kanadalainen rockyhtye The Band syyskuussa 1969 ilmestyneellä, järjestyksessään toisella ja samalla nimikkoalbumillaan. Leadvokalistina kappaleessa kuultiin yhtyeen rumpalia Levon Helmiä. The Night They Drove Old Dixie Down on ensimmäisessä persoonassa etenevä narratiivi, joka kuvaa köyhän etelävaltiolaisen kokemaa taloudellista ja sosiaalista tuskaa Yhdysvaltojen sisällissodan viimeisenä vuonna. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Night They Drove Old Dixie Down saavutti sijan 245. Lisäksi kappale on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle ja aikakauslehti Timen All-Time 100 -listalle. Joan Baezin The Night They Drove Old Dixie Downista levyttämä cover saavutti toisen sijan Billboard Hot 100 -listalla sekä Cashbox 100 -listalla lokakuussa 1971. Record Worldin top singles-listalla Baezin levytys nousi viikoksi listakärkeen 25. syyskuuta 1971 alkaneella viikolla. The Bandin oma levytys julkaistiin singleformaatissa Up on Cripple Creekin b-puolella tammikuussa 1970. Se ei saavuttanut listasijoitusta, mutta singlen paraatipuoli nousi Billboardin listalla sijalle 25. Myös Up on Cripple Creek on Levon Helmin leadvokalisoima. Suomeksi The Night They Drove Old Dixie Downin levytti Jussi & The Boys Mats Huldenin suomentamana vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Kehä kaartuu nimellä Kun aika kääntyi rauhaan päin.

Tiistain tukeva:Miljoonahitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt naisyhtye

 The Chantels on The Teen Queensin ja The Bobbettesin jälkeen järjestyksessään kolmas afrikkalais-yhdysvaltalainen Yhdysvalloissa suosiota saavuttanut naisyhtye. Se perustettiin 1950-luvun alussa, jolloin yhtyeen jäsenet kävivät koulua Bronxissa. The Chantelsin originaalikokoonpanon muodostivat  Arlene Smith (leadsolisti) (syntynyt viides lokakuuta 1941), Sonia Goring Wilson (syntymänimeltään Millicent Goring, syntynyt 1940), Renée Minus White ( syntynyt 1943), Jackie Landry Jackson (syntynyt 22. toukokuuta 1941  ja edesmennyt  23. joulukuuta 1997) ja Lois Harris ( syntynyt 1940). Yhtyeen nimi on johdos Jane Frances De Chantalista. Vuoteen 1957 mennessä The Chantels oli toiminut lauluyhtyeenä jo useiden vuosien ajan. Toisin kuin monet virkasisarensa, yhtyeeseen vaikuttivat ensisijaisesti klassinen musiikki ja latinalaiset rytmit. Leadvokalisti Arlene Smith oli saanut klassisen musiikin koulutusta ja esiintynyt Carnegie Hallissa 12 vuoden ikäisenä. Hän vastasi sekä lyriikoista että musiikista. The Chantelsin löytäjänä oli The Valentinesin solisti Richard Barrett. Kesään 1957 mennessä yhtye oli solminut levytyssopimuksen George Goldnerin omistaman End Recordsin kanssa. Arlene Smithin käsialaa oleva yhtyeen esikoissingle He's Gone saavutti elokuussa 1957 poplistalla sijan 71. Joulukuussa 1957 ilmestynyt Maybe oli The Chantelsin suurin hitti, joka saavutti Billboardin listalla viidennentoista sijan ja oli R&B-listalla parhaimmillaan jopa toisena tammikuussa 1958. Maybe saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. The Chantelsin seuraavat singlet eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä, mutta End Records julkaisi yhtyeeltä albumin We Are The Chantels. Myöhemmin albumista julkaistiin uusi painos originaalista eroavalla kansikuvalla ja myös pitkäsoiton nimi oli lyhentynyt pelkäksi The Chantelsiksi. End Records lopetti yhteistyönsä The Chantelsin kanssa vuonna 1959 ja Arlene Smith siirtyi soolouralleen ja Harris opiskelun pariin. Mainittuna vuonna The Chantelsin levyjä julkaisi Endin alamerkki Gone. Vuonna 1960 Annette Smith, joka ei ollut sukua Arlenelle, otti tämän paikan The Chantelsissa. Yhtyeen kvartettikokoonpano siirtyi Carlton Recordsille ja mainittu levy-yhtiö julkaisi The Chantelsin toisen suuren hitin Look in My Eyes, joka oli poplistalla parhaimmillaan sijalla 14. ja nousi R&B-listalla kuudenneksi. Carltonin julkaisemista The Chantelsin singleistä Well I Told You oli vastaus Ray Charlesin Hit the Road Jackille ja mainittu kappale saavutti poplistalla sijan 29. Vuonna 1962 Carlton julkaisi The Chantelsilta albumin The Chantels on Tour. Otsikostaan huolimatta kyseessä ei ollut livelevy ja sen kymmenestä kappaleesta ainoastaan seitsemän edusti yhtyeen originaalituotantoa. Lisäksi mukana oli nimittäin yksi biisi Gus Backusilta, Chris Montezilta sekä Little Anthony and the Imperialsilta. End Records halusi osaltaan hyötyä Look in My Eyes -kappaleen saavuttamasta menestyksestä ja niinpä se julkaisi The Chantelsin varhaisemmasta tuotannosta koostuvan kokoelma-albumin There's Our Song Again. The Chantelsin levy-yhtiö vaihtui vielä muutamaan kertaan. Vaikka yhtyeen lineupissa tapahtui 1960-luvun aikana muutoksia, vakiojäseninä säilyivät Jackie Landry, Sonia Goring ja Renee Minus. Mainittu The Chantelsin lineup levytti Arlene Smithin kanssa RCA:lle vuoden 1970 aikana yhden singlen. 1970-luvun aikana Arlene Smith johti toista Chantels-nimistä yhtyettä, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi discodiiva Carol Douglas sekä aikaisemmin Gemissä vokalisoinut Louise Bethune, joka tuli vaikuttamaan myös The Crystalsin 70-luvulla konsertoineessa lineupissa. Smith jatkoi esiintymisiään soolona. 1990-luvun puolivälissä muut The Chantelsin originaalijäsenet tekivät reunionin lineupilla, jossa leadvokalistina vaikutti Noemi (Ami) Ortiz. PBS Speciaalissa Doo Wop 50 Arlene Smith teki reunionin muiden henkiin jääneiden The Chantelsin originaalijäsenten kanssa ja omisti yhtyeen suurimman hitin Maybe joulukuussa 1997 edesmenneelle Jackie Landrylle. Lauluyhtyeiden Hall of Fameen The Chantels pääsi vuonna 2002. Vuosina 2001 ja 2009 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Famen viimeiseen äänestykseen, mutta ääniä Hall of Fameen pääsylle ei kertynyt tarpeeksi.

Maanantain mainio:Uusia sovituksia tarjonnut Bob Dylanin 1970-luvun lopun tuplakonserttitaltiointi

Bob Dylan:Bob Dylan at Budokan

Japanissa elokuussa 1978 ja maailmanlaajuisesti seuraavan vuoden huhtikuussa ilmestynyt Bob Dylan Live at Budokan on Bob Dylanin tuplakonserttitaltiointi, joka on nauhoitettu hänen tuossa vaiheessa tuoreimman albuminsa Street-Legal tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Kappalevalinnoiltaan kyseessä on kuta kuinkin artistin greatest hits-tyyppinen kokoelma, mutta tupla-albumin sovitukset eroavat voimakkaasti originaaliversioista. Soittajat ovat lähes samoja kuin Street-Legalilla, mutta kappaleet nojaavat laajaan kokoonpanoon ja mukana on myös runsaasti taustalaulajia. Joissakin tapauksissa uudet sovitukset ovat tulkittavissa originaaleja tavanomaisemmiksi ja niitä kritisoitiin juuri mainitusta seikasta. Joidenkin kriitikoiden, kuten Rolling Stoneen albumin arvioineen Janet Maslinin mukaan erot vanhempien ja uudempien sovitusten välillä eivät olleet muodostuneet erityisen keskeisiksi. Hänen mukaansa albumin metodi on arvaamaton ja tulokset vastaavasti täplikkäitä. Maslin piti Dylan at Budokania kiistanalaisena yrityksenä, mutta suurimmaksi osaksi varsin voitokkaana. Yhdysvalloissa albumi saavutti parhaimmillaan sijan 13. ja myi kultalevyksi ja oli Britanniassa jopa neljäntenä. 1960-luvun klassikoiden lisäksi Dylan at Budokan sisältää useita keskeisiä kappaleita, kuten Shelter from the Storm, Simple Twist of Fate, One More Cup Of Coffee, Oh Sister sekä Is Your Love in Vain? Dylanin tuossa vaiheessa kolmelta tuoreimmalta studioalbumilta, joihin Street-Legalin lisäksi lukeutuivat Blood on the Tracks sekä Desire, jotka ilmestyivät tarkalleen vuoden välein; Blood on the Tracks tammikuussa 1975 ja Desire tammikuussa 1976.

Sunnuntain extra: Joe Cockerin 1970-luvun tuotannon päättänyt albumi

Joe Cocker:Luxury You Can Afford

Elokuussa 1978 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Luxury You Can Afford on ensisijaisesti soulvokalistiksi identifioituneen brittisolistin Joe Cockerin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin ainoa mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Albumin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat Allan Toussaintin sävellystuotantoa edustava avausraita Fun Time, Procol Harumin debyttihitti A Whiter Shade of Pale sekä lisäksi Gladys Knight and Pipsin, Marvin Gayen ja Creedence Clearwater Revivalin levytyksinä muistettu I Heard It through the Grapevine. Albumilla vierailleista muusikoista tunnetuimpia lienevät Billy Preston, Dr. John, Steve Gadd sekä The Bandin Rick Danko. Luxury You Can Afford menestyi parhaiten Australiassa, missä albumi saavutti kahdennentoista sijan. Uudessa Seelannissa Luxury You Can Afford oli parhaimmillaan sijalla 25., Alankomaissa sijalla 47., Kanadassa sijalla 61. ja Billboardin albumilistalla sijalla 76.

Lauantain pitkä:Eräs The Whon Who's Nextin avainteoksista

Song is Over on The Whon tuotantoa edustava kappale, joka julkaistin yhtyeen elokuussa 1971 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Who’s Next. Alun perin Song is Overia kaavailtiin toteutumatta jääneen Lifehouse-projektin päätöskappaleeksi. Se kuultiin tilanteessa, jossa poliisi tunketui Lifehouse Theatreen ja konserttiyleisö katosi. The Song is Over on yksi niistä Who’s Nextin kappaleista, jolla solisteina kuullaan sekä Pete Townshendia että Roger Daltreyta ja pianotyöskentelystä vastaa Nicky Hopkins. Towshendin mukaan kappale on samanaikaisesti surullinen ja haikea, mutta myös kohokohta. Kyseinen sekoitus on saavutettu Townshendin loppua ”Song is over It’s all behind me” ja Daltreyn jatkuvuutta ”I sing my song to the wild open spacies” ilmaisevilla lauluosuuksilla. The Who-elämäkerturi John Atkinsin mukaan solistien kontrastiset äänet toimivat erinomaisesti. Daltreyn vokalisoinnin lisäksi Atkins kehuu Keith Moonin rumpuja, John Entwistlen bassoa ja säkeistöjen kauniita ja rikkaita syntetisaattorisointuja. Musiikki pohjautuu sointuprogressioon, jota Mike Segretto kuvaa surullisena ja toivottomana. Hänen mukaansa kappaleen lauletut metaforat ilmaisevat, että sydän saattaa murtua, mutta se kestää, kuten luonto tekee. Atkins tulkitsee kappaleen kertovan kappaleen käsitteestä itsestään ja se muodostaa Lifehousen kliimaksin kertomalla kappaleen voimasta, joka on lopulta valjastettu yhdenmukaistavaksi vahvuudeksi. Atkins tunnistaa Song is Overin, niin ikään Who’s Nextillä julkaistun Getting in Tunen ja myöhemmin albumilla Odds and Sods julkaistun Pure and Easyn Lifehouse-projektin keskeisimmiksi kappaleiksi, sillä ne heijastavat musiikin keskeistä ideaa sosiaalisen ja spirituaalisen voiman lähteinä. Rolling Stonen John Meldelsohn listaa Song is Overin Pete Townshendin ja Roger Daltreyn parhaiden töiden joukkoon. Hän ylistää kappaleen kauneutta ja henkeäsalpaavia sointuvaihdoksia. Chris Charleswoth ja AllMusicin Thomas Erlewine listaavat Song is Overin Pete Townshendin upeimpien balladikappaleiden joukkoon. Rolling Stone Record Guiden toisessa painoksessa John Swenson kuvaa Song is Overia eräänä Pete Townshendin kauneimmista kappaleista.

 

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut Janet Jacksonin single

When I Think of You on Janet Jacksonin kolmannella ja helmikuun alussa 1986 ilmestyneellä albumilla Control julkaistu kappale. Lisäksi mainittu biisi ilmestyi albumin kolmantena singlenä 28. heinäkuuta samaisena vuonna. When I Think of You on lauluntekijöiden ja tuottajien Jimmy Jammin ja Terry Lewisin käsialaa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli Janetin ensimmäinen listaykkössingle, joka saavutti lisäksi brittilistalla kymmenennen sijan. Pitchforkin laatimalla 80-luvun 200 parhaan kappaleen listalla When I Think of You saavutti sijan 48. Vuonna 1995 When I Think of Yousta julkaistiin Britanniassa rajoitettuna painoksena kaksi cd-singleä. Niistä toinen sisälsi remixejä Deep Dishiltä ja Heller & Farleyltä ja toinen David Moralesilta. Samaisena vuonna mainitut remixit pääsivät mukaan Janetin singlen Runaway joillekin painoksille. When I Think of You sisältyy kaikille Janet Jacksonin tuotannosta koostetuille kokoelma-albumeille; vuonna 1996 ilmestyneelle Design of a Decade 1986-1996:lle, vuonna 2009 julkaistulle Number Onesille ja seuraavana vuonna ilmestyneelle Icon:Number Onesille.

Torstain terävä:The Isley Brothersin vuoden 1966 menestysalbumi

The Isley Brothers:This Old Heart of Mine

17. toukokuuta 1966 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt This Old Heart of Mine on The Isley Brothersin neljäs studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen mainitulle detroitilaisyhtiölle työstämä pitkäsoitto. Sen nimikappaleesta muodostui The Isley Brothersin varhaistuotannon suurin hitti. This Old Heart of Mine saavutti Billboardin R&B-listalla kuudennen sijan ja oli Billboard Hot 100-listalla kahdentenatoista. Listasijoituksen saavuttivat tosin niin ikään singleformaatissa albumilta julkaistut kappaleet Take Some Time Out for Love ja I Guess I’ll Always Love You, joista viimeksi mainittu saavutti R&B-listalla sijan 31. ja Hot 100 -listalla sijan 61. Britanniassa kappaleen sijoitus oli 45. Vaikka The Isley Brothersin Motown Recorsille työstämästä esikoisalbumista muodostui menestys, yhtyeen levy-yhtiöksi tuli pian vaihtumaan Buddah Records. Vuonna 1969 The Isley Brothers perusti oman levy-yhtiönsä T-Neckin, jonka julkaisemilla albumeilla yhtye tuli saavuttamaan menestystä pitkäkestoisesti. This Old Heart of Minen kansikuvaa parodioitiin vuonna 1991 valmistuneessa ja fiktiivisen rhythm and blues-lauluyhtyeen uraa kronikoivassa elokuvassa The Five Heartbeats. This Old Heart of Mine - albumilla The Isley Brothers coveroi myös muiden varsin tunnettujen Motownin lauluyhtyeiden tuotantoa. Pitkäsoitolle sisältyvät mm. näkemykset The Supremesin Stop! In the Name of Lovesta ja I Hear of Symphonystä sekä Martha and the Vandellasin Nowhere to Runista. Vastaavasti The Supremes levytti coverin This Old Heart of Minesta niin ikään vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen Supremes A’ Go-Go.

Keskiviikon klassikko:Ramonesin 90-luvun tuotannon upea avaus

Ramones:Mondo Bizarro

Syyskuun ensimmäisenä 1992 Radioactive Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mondo Bizarro on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin 12. studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen uudelle basistille CJ Ramonelle, joka oli ottanut yhtyeessä originaalibasisti Dee Dee Ramonen paikan. Tämä jatkoi silti edelleen biisinkirjoittajana Ramonesille. Mondo Bizarrolle päätyi kolme Dee Deen sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Main Man, Strenght to Endure ja singlehitiksi ja jopa pieneksi Ramonesin tuotannon klassikkokappaleeksi muodostunut Poison Heart. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Poison Heart saavutti kuudennen sijan. Captain Oi! -levy-yhtiö julkaisi Mondo Bizarron Britanniassa uudelleen elokuussa 2004. Perusalbumin bonuskappaleena mainitussa versiossa oli Ramonesin levyttämä cover Spider Manin tunnusmelodiasta. Myös varsinaiselle Mondo Bizarro-albumille sisältyy originaalituotannon lisäksi yksi coverbiisi. Take It As It Comes edustaa alun perin The Doorsin tammikuussa 1967 ilmestyneen esikoisalbumin tuotantoa. Mondo Bizarro oli Ramonesin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä studioalbumi kolmeen vuoteen ja ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye työsti jätettyään Sire Recordsin. Laadullisesti Mondo Bizarroa on pidetty eräänlaisena Ramonesin tuotannon paluualbumina, mutta Billboardin albumilistalla mainitun pitkäsoiton oli tyytyminen sijaan 190. Brasiliassa Mondo Bizarro saavutti kultalevyn, tosin vasta vuonna 2001. Robert Christgau laati albumista tuoreeltaan varsin myönteisen arvion.

Tiistain tukeva:Rick Wakemanin kolmas sooloalbumi

 

Rick Wakeman:The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table

The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table on brittiläisen kosketinsoittajan Rick Wakemanin kolmas studioalbumi ja kaiken kaikkiaan artistin tuotannon neljäs pitkäsoitto. 27. maaliskuuta 1975 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt albumi edustaa progressiivista rockia ja on konseptialbumi, joka perustuu Kuningas Arthurin legendan kertomuksiin ja henkilöihin. Se alkoi kehittyä kesän 1974 aikana Wakemanin ollessa sairaalassa ja toipumassa saamastaan sydänkohtauksesta. Wakeman alkoi kirjoittaa uutta musiikkia välineinään paperia ja kasettinauhuri. King Arthurin nauhoitukset ajoittuivat samoihin aikoihin kuin Wakemanin ensimmäinen maailmankiertue, jonka hän teki vuoden 1974 aikana edellisen albuminsa Journey to the Centre of the Earth tiimoilta. Wakeman esitti joitakin King Arthurin kappaleita keikkakontestissa Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa alkuvuodesta 1975 ennen King Arthurin ilmestymistä. Wakeman esiintyi viisihenkisen The English Rock Ensemblensa, The New World Orchestran ja David Meashamin ohjaaman The English Chamber Choirin kanssa. King Arthur vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka jotkut pitivät albumia ylettömänä progressiivisena rockina. Brittilistalla albumi saavutti toisen sijan ja oli Billboardin Hot 100- listalla parhaimmillaan sijalla 21. Britannian lisäksi albumi saavutti kultalevyn, Japanissa, Australiassa ja Brasiliassa. King Arthuria promottiin ilmestymisvuoteensa ajoittuneella maailmankiertueella, johon sisältyi kolme Wembley Areenalla jääshowna soitettua konserttia. Niiden jälkeen albumi esitettiin kokonaisuudessaan seuraavan kerran vasta vuonna 2016. Edellisenä vuonna King Arthur julkaistiin uudelleen nelikanavamiksauksena ja vuonna 2016 albumi nauhoitettiin uudelleen. Mukana oli nyt lisäosia, jotka olivat jääneet pois originaalista partituurista aikarajoitusten vuoksi.

Maanantain mainio:Peer Güntin tiukka puolitoistatuntinen Albatrossilla

Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtye Peer Günt soitti ilmaiskeikan Kuopiossa Ravintolalaiva Albatrossilla osana Kuopiorockin ennakkkoclubeja. Setti alkoi tuoreimman studioalbumin Buck the Oddsin päätösraidalla We’re Gonna Rock You ja sitä seurasivat ärhäkkä When Hell Breaks Loose vuoden 1990 Don't Mess with the Countryboysilta ja Hard through the Night esikoisalbumilta. Suurimpiin hitteihin lukeutuva ja vuoden 1987 albumin Good Girls Don't... tuotantoa edustava Bartender kuultiin jo seuraavana ja sitä seurasi harvinaisempaa tuoreempaa tuotantoa Black Trainin version myötä.  Fuck the Jazz aloitti klassikkokimaran ja sitä seurasivat varsin upeat Down by the Shadow, Street 69, I Take Your Money (and Honey) ja She Was Here for Rock N’ Roll. Sudden Death ja Scarecrow Shoes tarjosivat tuoreempaa laatua ja ikiklassikoihin lukeutuvaa Train Trainiä seurasivat balladihelmet Losin’ My Mind ja Years on the Road. Shotgun Wedding edusti vuonna 1994 ilmestyneen Smalltown Maniacs-albumin parhaimmistoa. Let Her In ja T-Bone Steak and a Bottle of Beer olivat laadukkaita välipaloja ennen varsinaisen setin päättäneitä klassikoita Backseat ja I Don’t Wanna Be a Rock N’ Roll Star. Red Chevy Revisited käynnisi ylimääräiset, joihin oli tällä kertaa säästetty tutun Liqueur and Drugs-päätöksen lisäksi sitä edeltänyt ja aivan Güntin ydintuotantoon lukeutuva Bad Boys Are Here. Trio soitti totutun tiukasti, Timo Nikki oli vedossa kitaroineen ja biisivalinnat olivat mainioita; esikoisalbumi ja Backseat olivat tosin selkeästi voimakkaimmin edustettuina ensiksi mainittu viidellä ja Backseat jopa kuudella poiminnallaan.

Peer Günt Ravintolalaiva Albatrossilla 13. toukokuuta 2026.

Sunnuntain extra:Merkittävän brittiartistin esikoissooloalbumi

Stevie Winwood:Stevie Winwood

Kesäkuussa 1977 Islandin julkaisemana ilmestynyt Stevie Winwood on samannimisen brittiläisen kosketinsoittajan, solistin ja kitaristin esikoissooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin kolme vuotta Winwoodin edellisen yhtyeen, eli Trafficin lopetettua toimintansa. Vaikka Winwoodin soolodebyytti oli Yhdysvalloissa suhteellisen menestyksekäs, voi sen Billboardin listalla tavoittamaa sijoitusta 22. pitää pettymyksenä Trafficin viimeisimpien albumien myyntilukuihin verrattaessa. Britanniassa Trafficin viimeisimmät pitkäsoitot olivat menestyneet vain kohtuullisesti ja saarivaltakunnassa Winwoodin esikoissooloalbumi menestyi suhteellisesti paremmin saavuttaen parhaimmillaan sijan 12. Island julkaisi mainitulta pitkäsoitolta singleformaatissa kappaleet Hold On ja Time is Running Out, jotka molemmat jäivät vaille listasijoitusta.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun brittipopskenen suurimmista menestyjistä

Ocean Colour Scene on vuonna 1989 Birminghamissa perustettu brittiläinen rockyhtye. Sillä on plakkarissaan viisi top teniin noussutta albumia, joista vuonna 1989 ilmestynyt Marching Already nousi listakärkeen. Yhtyeen singleistä 17 on noussut top 40:ään ja niistä kuusi on ollut top ten -menestyksiä. Ocean Colour Scene syntyi yhtyeiden The Boys ja Fanatics lopetettua toimintansa. Niistä viimeksi mainitun levytyssaldoon lukeutui ep Suburban Lovesongs. Ocean Colour Scene solmi vuonna 1990 levytyssopimuksen Phfftt Recordsin kanssa. Yhtyeen debyyttisingle oli samaisen vuoden syyskuussa ilmestynyt ja aikakauden indietyyliä edustanut Sway. Kun yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Phonogram, sen vuonna 1992 ilmestynyt ja nimeä kantanut esikoisalbumi miksattiin vastoin yhtyeen omaa tahtoa uudelleen vastaamaan aikakauden Manchesterin musiikkitrendejä. Ilmestymisaikanaan Ocean Colour Scenen esikoisalbumi jäi vähälle huomiolle. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin vuoden 1993 aikana, jolloin Paul Weller pyysi Ocean Colour Sceneä kakkosbändiksi joihinkin kiertueensa konsertteihin. Yhtyeen kitaristi Steve Cradock pääsi soittamaan eräälle Wellerin singleistä ja solisti Simon Fowler vokalisoimaan Wellerin albumille Wild Wood. Cradock pääsi myös kitaristiksi Wellerin kiertueelle. Ocean Colour Scene äänitti demon, joka päätyi useiden alan vaikuttajien mukaan lukien Noel Gallagherin korviin. Mainitun seikan seurauksena Ocean Colour Scene pääsi soittamaan Oasiksen lämmittelijänä yhtyeen vuoden 1995 kiertueella. Samana vuonna Ocean Colour Scene solmi levytyssopimuksen MCA Recordsin kanssa. Brittipop-skenen suosion myötä Ocean Colour Scene saavutti kansainvälistä huomiota. Yhtyeen kakkosalbumi Moseley Shoals saavutti suhteellisen myönteiset arviot, nousi brittilistalla kakkoseksi ja albumilta poimittiin neljä singlehittiä. Elokuussa 1996 Ocean Colour Scene lämmitteli Oasista Knebworth Housessa. Ocean Colour Scenen kolmas albumi Marchin' Already nousi brittilistan kärkeen ja syrjäytti Oasiksen Be Here Nown ykkössijalta. Kolmannen albuminsa tiimoilta Ocean Colour Scene teki areenakiertueen, jonka aikana yhtye soitti kolme loppuunmyytyä keikkaa Stirling Castlessa, Skotlannissa. Vuonna 1999 ilmestynyt Ocean Colour Scenen seuraava albumi One from the Modern nousi brittilistalla neljänneksi ja siltä poimittuja singlehittejä olivat Profit in Peace, So Low ja July, jotka kaikki nousivat top 40:ään. Vuonna 2001 ilmestyi yhtyeen Greatest Hits-kokoelma Songs for the Front Row. Basisti Damon Minchella jätti yhtyeen, mutta Ocean Colour Scene jatkoi konsertointiaan ja levytyksiään. Yhtye julkaisi uuden albumin kahden vuoden välein. Vuonna 2001 ilmestyi Mechanical Wonder, vuonna 2003 North Atlantic Drift, vuonna 2005 A Hyperactive Workout for the Flying Squad ja vuonna 2007 On the Leyline.

Vuonna 2004 ilmestyi Ocean Colour Scenen ensimmäinen konserttitaltiointi Live:One for the Road. Kyseessä oli eri konserteista taltioitu ja 19 kappaletta sisältävä kokoelma. Vuonna 2006 oli vuorossa akustinen albumi Live at the Jam House, joka sisälsi 15 biisiä niiden joukossa uutuudet Great Man in Waiting, The Word, Still Trying ja Matilda's England. Joulukuussa 2006 yhtyeeltä ilmestyi Birmingham Academyssä taltioitu tuplalive, jonka paikalla ollut yleisö pystyi hankkimaan tuoreeltaan konsertin jälkeen.Vuonna 2009 yhtye meni studioon tuottaja Gavin Monaghanin kanssa ja alkoi työstää albumia Saturday, joka ilmestyi helmikuun ensimmäisenä 2010. Kyseessä oli yhtyeen toiminnan 21-vuotisjuhlalevy ja sen työnimenä oli Rockfield, sillä albumi oli nauhoitettu mainituissa studioissa ja se sisälsi sekä Rockfield, että Saturday-nimiset kappaleet. Ensimmäinen albumilta poimittu single Magic Carpet Days ilmestyi 25. tammikuuta. Brittien albumilistalla pitkäsoitto saavutti sijan 35. 24. heinäkuuta 2010 Ocean Colour Scene esiintyi Wickerman Festivaalilla. 11. lokakuuta 2010 yhtyeeltä ilmestyi sen 21 -vuotista olemassaoloa juhlistanut neljän cd:n boxi 21, joka sisälsi myös useita ennen julkaisemattomia kappaleita ja uuden biisin Twenty One. Maaliskuussa 2011 ilmestyi 15-vuotisjuhlapainos Ocean Colour Scenen vuoden 1996 menestysalbumista Moseley Shoals, jolla oli perusalbumin lisäksi mukana singlejen b-puolia ja liveversioita. Uudelleenjulkaisua seurasi kiertue Britanniassa. Joulukuussa ilmestyi rajoitettuna painoksena cd/dvd, joka sisälsi yhtyeen 02 Academy Birminghamissa 26. helmikuuta 2011 soittaman konsertin. Vuonna 2011 yhtye soitti hyväntekeväisyyskeikan Teenage Cancer Trustille. Joulukuussa 2012 yhtye ilmoitti kymmenennen albuminsa Painting julkaisupäivämäärän, joka oli 11. helmikuuta 2013. Vuonna 2014 Marchin' Alreadysta ilmestyi tuplacd ja neljän cd:n speciaaliboxi, joka sisälsi dvd:nä yhtyeen Stirling Castlessa vuonna 1998 soittaman konsertin. Alkuvuodesta 2015 yhtye juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan soittamalla sarjan akustisia keikkoja. Mainitun kiertueen Manchesterissa soitetusta konsertista julkaistiin tuplacd. Vuoteen 2016 sijoittui useita speciaalikeikkoja Britanniassa, sillä albumin Moseley Shoals ilmestymisestä oli kulunut 20 vuotta. Yhtye soitti myös uransa ensimmäiset konsertit Australiassa. 22. kesäkuuta 2016 yhtye ilmoitti skotlantilaisen Raymond Meaden liittyvän Ocean Colour Sceneen pysyväksi jäseneksi sekä Dan Sealeyn että Andy Bennettin jätettyä yhtyeen. Meaden oli soittanut ensimmäiset keikkansa Ocean Colour Scenen riveissä jo vuoden 2016 alussa. Marraskuussa 2018 yhtye julkaisi neljästä kappaleesta koostuvan ja valkoiselle vinyylille painetun ep:n, jota oli saatavilla ainoastaan yhtyeen joulukonserteissa. Flick of the Fingerin arviossa ep vastaanotti viisi tähteä. Steve Cradock soittaa säännöllisesti Paul Wellerin kanssa ja lisäksi Amy MacDonaldin keikoilla. Moseley Shoalsin ilmestymisen aikoihin Ocean Colour Scene soitti usein Oasiksen Liam ja Noel Gallagherin kanssa. Eräässä mainitunlaisessa konsertissa taltioitiin cover Beatlesin Day Dripperistä ja kyseinen versio jukaistiin Ocean Colour Scenen singlen The Ocean kakkosbiisinä ja se pääsi mukaan kokoelma-albumille B-Sides, Seasides and Freerides. Oasiksen Knebworth Housessa soitettuun konserttiin lippuja yritti hankkia  2, 6 miljoonaa ihmistä, mikä oli ennätys Britanniassa ja Ocean Colour Scene oli yksi konsertin, jonka yleisömäärä oli 250 000, lämmittelyesiintyjistä. Vuonna 2023 Ocean Colour Sceneltä ilmestyi yhtyeen uran kattava boxi Yesterday, Today 1992-2018. Sille sisältyvät kaikki yhtyeen albumit sekä viisi bonuscd:tä, jotka sisältävät yhteensä 230 kappaletta. Lisäksi seurasi 72-sivuinen kirja. Julkaistu vinyyliboxi sisälsi yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1992 ja 1997 välillä ilmestynyttä albumia. Toukokuussa ilmestyi toinen, vuosien 1999 ja 2003 välillä ilmestyneet kolme albumia sisältävä vinyyliboxi. Elokuussa ilmestynyt viimeinen boxi sisälsi neljä vuosien 2005 ja 2013 välillä ilmestynyttä albumia.

Perjantain pohjat:The Animalsin esikoisalbumi

The Animals:The Animals

The Animalsin nimeä kantava, kyseisen Newcastlesta kotoisin olevan R&B-yhtyeen esikoisalbumi ilmestyi vuoden 1964 aikana sekä yhtyeen kotimaassa Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta toisistaan eroavien biisilistojen kera. Yhdysvalloissa pitkäsoitto ilmestyi mainitun vuoden syyskuussa ja se esitteli  yhtyeelle tunnusomaisen rujon R&B-soundin pääpainon ollessa bluesissa. Albumille sisältyy useita R&B -ja rockstandardeja, joiden originaaliversioista olivat vastanneet esimerkiksi John Lee Hooker (I’m Mad Again, Boom Boom Boom ja Dimples), Little Richard (The Girl Can't Help It) ja Chuck Berry (Memphis, Tennessee ja Around and Around.) Lisäksi mukana on Atlantin molemmin puolin listakärkeen kohonnut single The House of the Rising Sun, tosin hienoisesti editoidussa radiosoittoon paremmin soveltuneessa muodossa. Kun The Animalsilta julkaistiin helmikuussa 1966 kokoelma-albumi Best of the Animals, mainitusta kappaleesta kyseiselle kokoelmalle  sisältyi täyspitkä versio samoin kuin myöhäisemmille The Animalsin tuotannosta koostetuille cd:ille ja digitaalisille julkaisuille. Albumin kappaleista Fats Dominon ja Dave Bartholomewn nimiin merkitty I’m in Love Again on itse asiassa cover Jimmy Reedin tuotantoa edustavasta kappaleesta Early in the Morning. The Animalsin esikoisalbumin Yhdysvaltain-painos saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan seitsemännen sijan ja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 27 listaviikkoa. Kappalevalinnoiltaan eronnut albumin brittipainos julkaistiin kuukautta myöhemmin.

Torstain terävä:Jack Brucen 1980-luvun lopussa ilmestynyt sooloalbumi

Jack Bruce:A Question of Time

Kolmas lokakuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Question of Time on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen kahdeksas sooloalbumi ja samalla ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty pitkäsoitto lähes vuosikymmeneen. A Question of Timen kappaleista Living Colour -yhtyeen Vernon Reid vieraili kitaristina kappaleessa Life on Earth ja Brucen kanssa Creamissä soittanut Ginger Baker rumpalina kahdessa biisissä. Albumin covertuotantoa edustaa Willie Dixonin originaalikappale Blues You Can’t Lose. The Washington Postin albumista laatiman arvion mukaan sen musiikki kuulostaa itseheijastukselliselta ikään kuin Brucen tarkoituksena olisi saada kuulijat tietoisiksi keskeisestä, mutta ylenkatsotusta roolistaan Creamin alkuvaiheessa. The Orlando Sentinelin mukaan Brucen tenori on ketterä ja intohimoinen ja hänen biisinkirjoituksensa laaja-alaista. The Columbus Dispach kuvasi A Question of Timea kovaa kulkevaksi bluesin, funkin ja rockin amalgaamiksi. The San Jose Mercury News kuvasi Brucen lauluääntä livertäväksi aarteeksi. AllMusic kirjoitti A Question of Timen käyttävän Jack Brucen mestaruutta jazzissa, popisssa, akustisessa ja bluesissa antaakseen kuuntelijoille sitä, mitä Jack Bruce tekee parhaiten, elirockia.

Keskiviikon klassikko:Stevie Wonderin ykköshitti Talking Bookilta

Superstition on Stevie Wonderin tuotantoa edustava kappale, joka ilmestyi 24. lokakuuta 1972 Tamlan julkaisemana ensimmäisenä singlenä Wonderin järjestyksessään viidenneltätoista albumilta Talking Book. Kappaleen lyriikassa kuvataan suosittuja uskomuksia ja niiden vähemmän myönteisiä vaikutuksia. Tammikuussa 1973 Superstition nousi Billboardin Hot 100 -listan sekä soulsinglelistan ykkössijalle. Kyseessä oli Wonderin ensimmäinen listaykkössingle sitten vuonna 1963 ilmestyneen Fingertips, Part 2:n. Soulsinglelistalla Superstitionista tuli vuoden 1973 ensimmäinen listaykkönen. Se syrjäytti kärkisijalta Billy Paulin Me and Mrs Jonesin ja pysytteli kärjessä kolmen viikon ajan. Soulsinglelistalla kyseessä oli Wonderin kuudes listakärkeen kohonnut single. Brittilistalla Superstitionin paras sijoitus oli yhdentenätoista helmikuussa 1973. Rolling Stonen marraskuussa 2004 laaatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Superstition saavutti sijan 74. Vuonna 2004 laaditulla vastaavalla listalla kappale oli noussut yhden sijan ja noussut vuoden 2021 listalla jopa kahdenneksitoista. Järjestyksessään 16:issa Grammy Awardseissa Wonder vastaanotti Superstitionista parhaan R&B-kappaleen ja parhaan miespuolisen R&B-lauluesityksen Grammyt. Vuonna 2018 Superstition tuli valituksi Grammy Hall of Fameen. Superstition on vastaanottanut positiivisia arvioita. Cash Box kuvasi kappaletta erääksi Wonderin vaikuttavimmista julkaisuista. James Perone piti sen klavinetti-introa kenties Wonderin muistettavimpana pentatonisen asteikon hyödyntämisenä.

Tiistain tukeva:Pubrockin saralla menestynyt brittiyhtye

Ace oli kohtuullista menestystä saavuttanut brittiläinen 70-luvun rockyhtye, jonka jäsenistä Paul Carrack vaikutti myöhemmin yhtyeen Mike + The Mechanics solistina ja loi lisäksi soolouraansa. Acen tunnetuinta tuotantoa edustaa kappale How Long, joka nousi vuonna 1974 Britanniassa top 20:een ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa seuraavana vuonna jopa kolmanneksi. Yhtye aloitti toimintansa joulukuussa 1972 Sheffieldissä nimellä Ace Flash and the Dynamos, mutta nimi lyheni pian Ace-muotoon. Carrackin ja Terry Comerin varhaisempi yhtye oli ollut Warm Dust ja Alan "Bam" Kingin Mighty Baby, jonka jäsenistöä oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Action. Acen musiikkia voi kuvata popin ja funkin yhdistelmäksi. Yhtye saavutti silti suosiota pubrock-ympyröissä. Ennen kuin yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa Five-A-Side Steve Witheringtonin paikan Acen rumpalina otti aikaisemmin bändissä Bees Make Honey musisoinut Fran Byrne. Esikoisalbumita poimittu How Long oli huomattava listamenestys ja myös pitkäsoitto saavutti menestystä nousten Billboardin listalla yhdenneksitoista. Yhtyeen kosketinsoittajana ja keskeisimpänä biisintekijänä vaikuttanut Carrack oli leadvokalistina How Longilla, mutta myöhäisemmillä albumilta julkaistuilla singleillä solisteina olivat muut yhtyeen jäsenistä. Ace siirtyi lopulta Yhdysvaltoihin ja kesäkuussa 1976 Jon Woodhead otti yhtyeessä Phil Harrisin paikan. Tammikuussa 1977 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla No Strings Carrack vastasi lähes kaikista leadvokaaleista myös singleformaatissa ilmestyneillä kappaleilla. Ne eivät kuitenkaan menestyneet ja Ace lopetti toimintansa heinäkuussa. Carrack, Byrne ja Comer siirtyivät kaikki Frankie Millerin taustayhtyeen jäseniksi. Soolouransa ohessa Carrack on sittemmin soittanut Eric Claptonin ja Nick Lowen yhtyeissä, Roger Watersin Bleeding Heart Bandissa, Roxy Musicin albumilla Manifesto ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella sekä Squeeze-yhtyeessä 80-luvun alussa. Parhaiten Carrack tunnetaan Mike + The Mechanicsin vokalistina. Vuonna 1996 hän levytti How Longista uuden version, josta siitäkin muodostui Britanniassa top 40 -menestys.

Maanantain mainio:Jay Fergusonin Spiritiä seurannut yhtye

Jo Jo Gunne oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Jay Ferguson ja Mark Andes perustivat Los Angelesissa vuonna 1971 jätettyään Spirit-yhtyeen. Jo Jo Gunne otti nimensä samannimisestä ja vuoden 1958 tuotantoa edustavasta Chuck Berryn kappaleesta. Bändi julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1972 ja saavutti Britanniassa top teniin kohonneen hitin kappaleellaan Run Run Run. Jo Jo Gunne julkaisi vielä kolme albumia ennen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamistaan. Vielä vuonna 2005 yhtye kokosi rivinsä ja työsti viidennen albuminsa Big Chain. Yhtyeen perustivat kosketinsoittaja, solisti ja kitaristi Jay Ferguson, veljekset Mark (basso, laulu) ja Matt Andes (kitara, laulu) rumpali, solisti ja huuliharpisti William ”Curly” Smithin kanssa. Ensimmäisen keskeisen keikkansa Jo Jo Gunne soitti Los Angelesissa toukokuussa 1971 ja solmi sen jälkeen levytyssopimuksensa Asylum Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna ja se saavutti Billboardin listalla sijan 57. Huhtikuussa 1972 debyyttialbumilta poimittu single Run Run Run nousi Britanniassa kuudenneksi. Kanadassa mainittu biisi kohosi sijalle 30. ja se saavutti radiosoittoa FM-tyyppisillä radioasemilla. Jo Jo Gunnen kakkosalbumi Bite Down Hard saavutti Billboardin listalla sijan 75. Edeltäjäänsä heikompaan menestykseen vaikutti osaltaan singlehitin puuttuminen. Mainitun pitkäsoiton tuottanut Bill Szymczyk oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi Joe Walshin ja B. B. Kingin kanssa. Kolmas albumi Jumpin’ the Gunne joutui tyytymään Billboardin listalla sijoitukseen 169. Neljänteen pitkäsoittoon So...Where’s the Show? ehdittäessä yhtyeen kitaristiksi oli vaihtunut aikaisemmin Spiritissä vaikuttanut John Staehely. Tyylillisesti kyseessä oli Jo Jo Gunnen varhaisempia töitä raskaampaa rocksoundia edustanut albumi, mutta sekään ei saavuttanut menestystä. Jo Jo Gunne lopetti toimintansa siltä erää vuoden 1974 aikana. Jimmie Randall oli ottanut yhtyeessä Mark Andesin paikan basistina ensimmäisen albumin jälkeen. Matt Andes poistui yhtyeen rivistöstä Jumpin’ the Gunne -albumin jälkeen. Hänen paikkansa otti ensiksi Starr Donaldson ja sittemmin aiemmin mainittu John Staehely. Jo Jo Gunnen lopetettua toimintansa Ferguson työsti useita sooloalbumeita ja saavutti hittisinglet kappaleillaan Thunder Island ja Shakedown Curse. Mark Annes liittyi Firefalliin ja myöhemmin Heart-yhtyeeseen. Smith vaikutti sessiorumpalina, Spirit-yhtyeen jäsenenä 80-luvun aikana ja Boston-yhtyeessä vuosien 1994 ja 2000 välisenä aikana. Jo Jo Gunne palasi levytysten pariin vuonna 2005 Santa Barbarassa Jay Fergusonin studioilla. Blue Hand Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Big Chain, joka oli yhtyeen yhteisesti tuottama Fergusonin toimiessa ääni-insinöörinä.

Sunnuntain extra:Billy Joelin esikoisalbumi

Billy Joel:Cold Spring Harbor

Marraskuun ensimmäisenä 1971 Family Productionsin julkaisemana ilmestynyt Cold Spring Harbor on yhdysvaltalaisartisti Billy Joelin ensimmäinen studioalbumi. Se myi aluksi niukasti ja saavutti huomiota vasta Joelin tehtyä läpimurtonsa vuonna 1973 ilmestyneellä toisella albumillaan Piano Man. Masterointivirheen vuoksi originaali albumi soi alkuperäistä nauhoitusta nopeammin. Vuonna 1983 tuottaja Artie Ripp työsti Joelin esikoisalbumista remiksatun, editoidun ja nopeudeltaan korjautun version, jonka julkaisusta vastasi Columbia Records. Cold Spring Harbor nimettiin New Yorkissa Huntingtonin kaupungissa sijainneen kylän mukaan. Se sijaitsi Long Island Soundilla lähellä Joelin kotikaupunkia. Joelin esikoisalbumin etukannen kuva on napattu Harbor Roadilla. Albumin kappaleista Tomorrow is Today oli saanut ideansa vuotta aikaisemmin ajoittuneesta Joelin masennuksesta ja sairaalahoidosta. Kun mainittu kappale julkaistiin singleformaatissa Record World mainitsi Joelilla olevan kykyjä rikkaille dramaattisille soundeille. Vuonna 1981 ilmestyneelläe Joelin livealbumille Songs in the Attic sisältyvät liveversiot Cold Spring Harborilla alun perin julkaistuista kappaleista She’s Got Away ja Everybody Loves You Now. Kappaleista ensiksi mainitun liveversio julkaistiin singleformaatissa vuonna 1982 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 23. Joelin vuonna 2012 näyttelijä Alec Baldwinille antamassaan haastattelussa hän mainitsi, ettei Cold Spring Harbor remiksauksestaan huolimatta kuulosta hänestä oikealta.

Lauantain pitkä:Keskeisen jazzrockin edustajan esikoisalbumi

 Chicago:Chicago Transit Authority

28. huhtikuuta 1969 Columbian julkaisemana ilmestynyt Chicago Transit Authority on jazzrockyhtyeenä uransa aloittaneen Chicago-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka paras listasijoitus Billboardilla oli 17, tosin vasta vuonna 1971. Albumista  muodostui toisin sanoen  menestyksekäs hitaasti. Chicago Transit Authoritylta poimittuihin singlemenestyksiin luketuivat Does Anybody Really Know What Time It Is, Questions 67 and 68 sekä Beginnings. Billboardin albumilistalla Chicago Transit Authoritylle kertyi 171 listaviikkoa ja albumia on myyty tuplaplatinaan oikeuttava määrä. Vuonna 1969 Chicago olikin ehdolla vuoden parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Chicago Transit Authority tuli valituksi Grammy Hall of Fameen ja vuonna 2025 albumi pääsi Kongressin kirjastoon kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä ja valittiin säilytettäväksi kansalliseen ääniterekisteriin. Chicago aloitti toimintansa alkuvuodesta 1967 ensiksi nimellä The Big Thing ja tuottaja James William Guercion myötä seuraavaana vuonna nimeksi vaihtui Chicago Transit Authority. Chicagon tavaramerkkinä oli yhdistää puhaltimia ja jazzia soulhenkiseen rocksoitantaan ja Guercio oli halukas kiinnittämään yhtyeen oman yhtiönsä artistiksi. Levytyssopimus solmittiin loppuvuodesta 1968 ja Chicago Transit Authority nauhoitti esikoisalbuminsa seuraavan vuoden tammikuussa Columbian studioilla 52:nd Streetillä New Yorkissa. Guercio oli tuottanut aikaisemmin Blood, Sweat and Tearsin suureksi menestykseksi osoittautuneen toisen albumin, ja hän päätti tehdä samoin Chicago Transit Authorityn esikoisen tapauksessa. Nauhoitusten loppuvaiheessa yhtye päätti, että sen debyytistä tulisi tupla-albumi. Levy-yhtiö suostui mainittuun käytäntöön ainoastaan siinä tapauksessa, että yhtye teksi rojaltileikkauksen. Chicago Transit Authorityn esikoisalbumin nauhoitusten ajalta ovat lisäksi yhtyeen toisella pitkäsoitolla julkaistut kappaleet Wake Up Sunshine ja It Better End Soon sekä kolmannelle albumille päätynyt Loneliness is Just a Word. Mississippi Delta City Bluesin varhainen versio erosi musiikillisesti voimakkaasti albumeilla Live in Japan ja Chicago XI ilmestyneistä. Kaikkia edellä mainituista kappaleista soitettiin joka tapauksessa Chicagon konserteissa jo niinkin varhain, kuin vuonna 1968. Toistaiseksi julkaisematta ovat jääneet Chicagon varhaistuotantoon lukeutuvat kappaleet Dedicated to Girl Number One ja Once Upon in a Lifetime. Britanniassa Chicago Transit Authority saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Albumiorientoitunut FM-radio soitti runsaasti albumin tuotantoa vuosina 1970 ja 1971 ja niinpä singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Does Anybody Really Know What Time It Is? ja Beginnings saavuttivat seitsemännen sijan ja Questions 67 and 68 sijan 24. Oikean Chicago Transit Authorityn uhattua yhtyettä oikeustoimilla se joutui lyhentämään nimensä Chicagoksi. Kosketinsoittaja Robert Lamm, kitaristi Terry Kath ja basisti Peter Cetera jakoivat Chicagossa leadlauluosuudet, rumpalina vaikutti Danny Seraphine ja eri puhaltimia yhtyeessä soittivat  James Pankow, Lee Loughnane ja Walter Parazaider. Yhtyeen jäsenet lisäsivät kappaleisiin perkussio-osuuksia silloin, kun he eivät soittaneet varsinaista pääinstrumenttiaan. Näin tapahtui esimerkiksi Spencer Davis Group-coverin I'm a Man tapauksessa. Lamm, Kath ja Pankow oli tuossa vaiheessa Chicagon keskeisimmät säveltäjät. Kappaleen Free Form Guitar Kath nauhoitti yhdellä otolla käyttämättä lainkaan pedaaleja. Chicago Transit Authority on Chicago V:n ohella ainoa Chicagon albumeista, jolla Peter Cetera ei vaikuttanut säveltäjänä. Ensimmäiset hänen sävellyksistään ilmestyivät toisin sanoen Chicagon järjestysessään toisella albumilla. Chicagon esikoisalbumin nauhoitukset tapahtuivat kymmenessä päivässä. Pohjat nauhoitettiin viidessä ja päällekkäisäänityksiin käytettiin niin ikään viisi päivää. Tuottaja Guercion mukaan Chicagon esikoisalbumi työstettiin kasiraiturilla. Ensiksi nauhoitettiin rummut, basso, kitarat ja koskettimet ja puhaltimet sekä lauluosuudet lisättiin myöhemmin. Vuonna 1974 albumista julkaistiin nelikanavamiksaus sekä lp:nä että kasiraiturina. Vuonna 2002 Rhino Records ja Columbia Records julkaisivat Chicago Transit Authorityn remasteroituna yhdellä cd:llä. Mainitussa versiossa kappaleista Questions 67 and 68 ja Free Form Guitar mukana ovat muutamaa sekuntia pidemmät versiot. Vuonna 2010 Rhino Handmade julkaisi uudelleen albumin nelikanavaisen miksauksen rajoitettuna painoksena ja vuonna 2016 osana Chicago Quadio Box Settiä. Vuonna 2019 Chicago Transit Authoritysta julkaistiin 50-vuotisjuhlapainoksena remix-versio sekä cd:nä että 180 gramman tuplavinyylinä. Yhtye työskenteli insinööri Tm Jessupin, joka miksasi lisäksi Chicagon Live at the Isle of Wight-tallenteen, kanssa.  Chicago Transit Authorityn remasteroidusta versiosta All That Jazziin laatimassaan arviossa Doug Colette antoi cd:lle neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hän ylisti etenkin rumpali Danny Seraphinesta ja basisti/solisti Peter Ceterasta muodostuneen rytmiryhmän työskentelyä. Yhtyeen esikoisalbumi Chicago Transit Authority pääsi Chicagon diskofrafiasta ainoana levynä mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Perjantain pohjat:Link Wrayn vuonna 1971 nauhoitettu ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi

Link Wray:Beans and Fatback

Beans and Fatback on yhdysvaltalaiskitaristi Link Wrayn vuonna 1971 nauhoittama ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu albumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Wrayn veljen Vernon ”Ray Vernon” Wrayn Wray’s Shack Tree Track-studiossa Accokeekissa, Marylandissa samaan aikaan, kun Wray työsti albumeitaan Link Wray ja Mordicai Jones. Beans and Fatbackin miksauksesta vastasi Simon Heyworth The Manor Studiossa, Oxfordhiressa, Britanniassa. Wrayn aikakauden levytyksille tunnusomaisesti myös Beans and Fatback koostuu yhdistelmästä yhdysvaltalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Tyylillisesti Beans and Fatback rokkaa kuitenkin hienoisesti Link Wrayn nimikkoalbumia voimakkaammin. Vuonna 2005 ilmestynyt kahden cd:n kokoelma Wray’s Three Track Shack sisältää albumit Link Wray, Mordicai Jones ja Beans and Fatback sillä erotuksella, että kappaleen Take My Nand (Precious Lord) oli ilman krediittiä korvannut alun perin Polydorin vuonna 1974 julkaisemalla albumilla Link Wray Rumble julkaistu Tony Joe White-cover Backwoods Preacher Man. Steve Verroca oli varastanut Beans and Fatbackin demonauhat ja myynyt ne Virgin Recordsille. Wray nauhoitti mainitulle levy-yhtiölle albumin Stuck in Gear, joten Beans and Fatback poistui yhtiön kataloogista. AllMusicissa albumista julkaistiin varsin positiivissävyinen retrospektiivinen arvio.

Torstain terävä:Useiden keskeisten yhtyeiden ja artistien ohjelmistoon lukeutunut R&B-kappale

I Don’t Need No Doctor on Nicholas Asfordin, Valerie Simpsonin ja Joe Armsteadin käsialaa oleva kappale. Elokuussa 1966 Verve julkaisi mainitusta biisistä ensiksi Asfordin version, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi Ray Charlesin I Don't Need No Doctorista levyttämä näkemys. Vuosien mittaan kappaleesta on julkaistu useita covereita. Garagerockyhtye Chocolate Watchbandin näkemys ilmestyi vuonna 1969, brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien liveversio kahta vuotta myöhemmin tuplakonserttitaltioinnilla Rockin’ the Fillmore, psykedeelisen rockin edustajiin lukeutuva New Riders of the Purple Sage levytti I Don't Need No Doctorin vuonna 1972, metalyhtye W.A.S.P. kolmannella albumillaan Inside the Electric Circus vuonna 1986 ja hardrockyhtye Great White vuotta myöhemmin, garagepunkyhtye The Nomads vuonna 1989 ja Styx livealbumillaan vuonna 2006. Humble Pien I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 73. ja oli Kanadassa yhtä sijaa ylempänä. Jazzkitaristi John Scofieldin I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi vuonna 2005 albumilla What I Say:John Scofield Plays the Music of Ray Charles. Mainitussa versiossa John Mayeria kuullaan toisena kitaristina sekä solistina. Kappale oli Mayerin ohjelmistossa hänen kesään 2007 ajoittuneella kiertueellaan ja Los Angelesissa soitettu versio pääsi mukaan cd/dvd -julkaisulle Where the Light Is. Jazzsolisti Roseanna Vitron I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio sisältyy vuonna 1997 ilmestyneelle tribuuttialbumille Catchin’ Some Rays:The Music of Ray Charles.

Keskiviikon klassikko:Bob Segerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt menestysalbumi

Bob Seger and the Silver Bullet Band:Against the Wind

Helmikuussa 1980 ilmestynyt Against the Wind on detroitilaisrockari Bob Segerin kaikkiaan yhdestoista albumi, neljäs pitkäsoitto, jonka työstämiseen otti ainakin osittain osaa Silver Bullet Band ja toinen albumi, jonka työstössä oli mukana niin ikään Muscle Shoals Rhythm Section. Vaikka Segerin musiikilinen ura oli käynnistynyt jo 1960-luvun alkupuolella, hän oli saavuttanut lopullisen läpimurtonsa vasta vuonna 1976 ilmestyneellä albumillaan Night Moves. Lähes vastaavanlaiseen menestykseen oli yltänyt myös kahta vuotta myöhemmin julkaistu seuraava studioalbumi Stranger in Town. Against the Windin Seger tuotti Punch Andrewsin ja Bill Szymczykin kanssa. Tyylillisesti albumi yhdistää Segerin keskitempoisia ja lyriikoiltaan itseheijastavia balladikappaleita sekä musiikillisesti että teksteiltään suoraviivaisempiin rockbiiseihin. The Horizontal Bop käynnistää albumin raskaalla bluesrokkauksella ja kappaleen loppuun on säästetty pitkä jamittelu. Kappale julkaistiin lisäksi pitkäsoiton neljäntenä singlenä, mutta se ei saavuttanut top 40:ää. You’ll Accomp’ny Me on edeltäjänsä vastapainoksi onnistunut akustinen balladi, joka tarjoaa Segeriltä dynaamisen laulusuorituksen. Kappale nousi singleformaatissa Billboardilla top 20:een. Riffin hallitsema ja tuhdisti rokkaava Her Strut saattaa hyvinkin olla albumin ykköspuolen huippuhetki. Segerin vahvan vokalisoinnin lisäksi kappaleessa nousevat keskeisiksi Chris Campbellin bassottelu ja Drew Abbottin kitarariffi. The Muscle Shoals Rhythm Section on mukana kahdella seuraavalla kappaleella, akustisvoittoisella No Man’s Landilla, jonka loppuun Pete Carr soittaa oivallisen kitaraliidin ja nopeasti rokkaava Long Twin Silver Line sisältää kiinnostavan säkeistömelodian. Silver Bullet Band on jälleen mukana albumin erinomaisessa nimikappaleessa, jossa musiikillisesti keskekeksi osoittautuu silti pianistina vieraileva Paul Harris. Sävellys on oivallinen ja lyriikassa Seger vertaa lukioaikojaan pitkän matkan juoksuun. Good for Me on onnistunut countryvalssi, Betty Lou’s Gettin’ Out Tonight edustaa vanhakantaista rockia suhteellisen innostavasti, albumin päättää tyylillisesti The Eaglesia muistuttava Shinin’ Brightly, jossa vierailee saksofonistina Alto Reed. Nimikappaleensa lisäksi albumin kakkospuolen parhautta edustaa Fire Lake, jossa taustavokalisteina kuultiin The Eaglesin Glenn Freytä ja Don Henleytä. Fire Lake julkaistiin lisäksi Against the Windin ensimmäisenä singlenä ja kappale nousi viiden suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Against the Wind -pitkäsoitto saavutti viisinkertaisesti platinaa ja albumin nimikappale palkittiin parhaan lauletun rockesityksen Grammyllä. Myöhemmin Seger on maininnut pyrkimyksenään olleen työstää ykköshitti hänen saapuessaan studioon nauhoittamaan mainittua pitkäsoittoa.