Maanantain mainio:The Groundhogsin johtohahmo ja muutakin

 23. maaliskuuta 1944 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2023 edesmennyt Tony McPhee oli brittiläinen solisti ja kitaristi. Ensisijaisesti hänet muistetaan blues- ja rockyhtye The Groundhogsin perustajajäsenenä. Vuonna 1966 McPhee julkaisi Champion Jack Dupreen kanssa levyttämänsä duettosinglen Get Your Head Happy! Tuolloin tuottaja Mike Vernon ehdotti hänen sukunimensä eteen lisättäväksi kirjaimia T. S., jotta se antaisi virallisemman bluesnimen vaikutelman. Kirjainlyhenne viittaa sanoihin Tough Shit. McPheen 1960-luvun puolivälissä perustama The Groudhongs lämmitteli Champion Jack Dupreen ja John Lee Hookerin Britanniassa soittamia konsertteja. Yhtyeestä kehittyi tiukka bluestrocktrio, jonka 1970-luvun alkupuolella ilmestyneistä albumeista kolme saavutti brittilistalla top tenin. Vaikka The Groundhogs on jatkanut toimintaansa eri lineupeissa aivan viime vuosiin saakka, McPhee jätti yhtyeen virallisesti vuonna 2015. Vuonna 1973 häneltä ilmestyi sooloalbumi The Two Sides of Tony (T.S.) McPhee. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta a-puoli sisältää bluesrockia, mutta b-puoli koostuu yhdestä sähköistä psykedeelistä taiderockia edustavasta ja neljään osaan jakautuvasta sävellyksestä. McPhee soittaa mainitussa sävellyksessä Arp 2600 syntetisaattoreita, sähköpianoa sekä The Rhythm Ace rytmisyntetisaattoria. Sävellys on nimeltään The Hunt ja siinä McPhee tuo esiin voimakasta vastustustaan hirven- ja ketunmetsästystä kohtaan. McPheen tuotantoon sisältyy lisäksi useita akustisia bluesalbumeita sekä Jo Ann Kellyn kanssa työstettyjä duettolevyjä. The Groundhogsin lisäksi McPhee on vaikuttanut yhtyeissä Herbal Mixture, the John Dummer Band, Hapshash and the Coloured Coat, Tony McPhee's Terraplane, Tony McPhee's Turbo, the Tony McPhee Band ja Current 93. Paul Freestonen käsialaa oleva McPheen definitiivinen elämäkertateos ilmestyi vuonna 2012. McPhee menehtyi kuudes kesäkuuta 2023 edellisenä vuonna tapahtuneen kaatumisensa jälkeisiin komplikaatioihin. Menehtyessään hän oli 79-vuotias.

Sunnuntain extra:Merkittävän soulartistin esikoisalbumi

 Chaka Khan:Chaka

12. lokakuuta 1978 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Chaka on aikaisemmin Rufus-yhtyeessä vokalisoineen Chaka Khanin esikoissooloalbumi. Pitkäsoitolta julkaistiin kaksi singleä, joista ensimmäinen; I'm Every Woman lukeutuu Chaka Khanin tuotannon tunnuskappaleisiin vuosina 1983 ja 1984 ilmestyneiden Ain't Nobodyn ja I Feel for Youn tavoin. Seuraavien vuosikymmenten aikana kappale on julkaistu useasti uudelleen, remiksattu ja versioitu. Vuonna 1992 ilmestyneellä Bodyguard-elokuvan soundtrackillä Whitney Houston duetoi I'm Every Womanin Chaka Khanin kanssa ja mainittu versio kohosi Billboardin Club Play-listan kärkeen. Remix-versio Khanin omasta levytyksestä oli top ten-menestys Britanniassa vuonna 1989. Remix pääsi mukaan kokoelma-albumille Life is a Dance, jonka nimikappale oli toinen Chaka Khanin esikoisalbumilta poimittu single. Se saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 40 alkuvuodesta 1979. Chaka Khanin esikoisalbumin kappaleista Roll Me through the Rushesia ei milloinkaan julkaistu singleformaatissa, mutta se saavutti merkittävää radiosoittoa vuoden 1979 aikana, samoin kuin Khanin coverversio Stevie Wonderin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I Was Made to Love Her; tällä kertaa nimellä I Was Made to Love Him. Esikoissooloalbuminsa ilmestymisen jälkeen Khan liittyi jälleen Rufuksen jäseneksi ja oli mukana yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä ja Quincy Jonesin tuottamalla albumilla Masterjam. Chaka Khanin kakkossooloalbumi oli vuonna 1980 ilmestynyt Naughty.

Lauantain pitkä:Pitkän uran luonut bluesin, rhythm and bluesin ja soulin edustaja

 26. maaliskuuta 1917 syntynyt ja 15. joulukuuta 2001 edesmennyt Rufus C. Thomas oli yhdysvaltalainen rhythm and blues, funk, soul ja bluessolisti, biisintekijä ja dj. 1950-luvulla hän levytti Chess Recordsille ja Sun Recordsille siirtyen 60- ja 70-luvulla Stax Recordsin artistiksi. Thomas tunnetaan parhaiten novellityyppisistä tanssikappaleistaan, joihin lukeutuvat Walking the Dog (1963), Do the Funky Chicken (1969) ja (Do the) Push and Pull (1970). Mississippi Blues komission mukaan Thomas tavoitti memphisiläisen musiikin hengen paremmin kuin kukaan muu. 1940-luvun lopusta aina kuolemaansa saakka Thomasilla oli paikallisessa skenessä useita keskeisiä rooleja. Thomas aloitti uransa 30-luvulla vaudeville-esiintyjänä, tanssijana ja seremoniamestarina. DJ:nä hän toimi sekä ennen levytysuraansa että sen alettua. Thomas säilyi aktiivisena 90-luvulle saakka ja häntä kuvattiin usein maailman vanhimpana teini-ikäisenä. Thomasin lapsiin lukeutuivat solistit Carla ja Vaneese Thomas, joista ensiksi mainitun kanssa hän levytti duettoja sekä kosketinsoittaja Marvel Thomas. Vuonna 1936 Thomas liittyi etelässä kiertäneeseen Rabbit Foot Minstelsiin esiintyen myös duossa Rufus and Johnny. Robert "Bones" Couchin kanssa Thomas muodosti komedia ja tanssiduon Rufus and Bones. Kaksikko toimi Palace Theatressa seremoniamestareina esitellen amatöörikykykilpailuja. Sellaisten varhaisiin voittajiin lukeutui B.B. King ja 40-luvun lopussa Thomas löysi esimerkiksi Bobby Blandin ja Johnny Acen. 1940-luvun alussa Thomas alkoi kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Hänen musiikillisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat Louis Armstrong, Fats Waller ja Gatemouth Brown. Ensiesiintymisensä solistina Thomas teki Elks Clubilla. 40-luvun aikana hän esiintyi säännöllisesti memphisiläisissä yökerhoissa. Vuonna 1950 Thomas levytti ensimmäisen singlensä I'll Be a Good Boy/I'm So Worried Jesse Ericksonin pienelle Star Talent-yhtiölle Dallasissa, Teksasissa. Vaikka single ei menestynyt, se saavutti Billboardilla myönteisen arvion. Nashvillessa, Tennesseessä Thomas levytti Bullet-yhtiölle Bobby Platerin orkesterin kanssa nimellä Mr Swing. Tutkijat varmistivat vasta vuonna 1996 kyseessä olleen Thomasin levytysten. Vuonna 1951 Thomas levytt Sam Phillipsin Sun-studioilla Chess-yhtiölle, mutta mainitut levytykset eivät olleet menestyksekkäitä. Vuonna 1951 hän aloitti työskentelyn dj:nä WDIA-asemalla juontaen iltapäivisin R&B-showta nimeltä Hoot and Holler. Sukupolvelleen siitä muodostui merkittävä bluesin ja rhythm and bluesin lähde. Thomasin on sanottu olleen ensimmäinen tummaihoinen Elviksen musiikkia soittanut dj. Hän esiintyi Elviksen kanssa tummalle yleisölle ja tämän jälkeen poliisi salli Elviksen musiikin soivan mustilla radioasemilla. Vuonna 1953 Thomas levytti Sam Phillipsin kehotuksesta Sun Recordsille kappaleen Bear Cat, joka oli hänen vastauksensa Big Mama Thortonin hitille Hound Dog. Kappaleesta tuli hitti, sillä se kohosi kolmanneksi Billboardin R&B-listalla. Seuraavan kerran Thomas levytti vasta vuonna 1956, jolloin Meteor-yhtiö julkaisi häneltä singlen I'm Steady Holding On. Kappaleella soittaneisiin muusikoihin lukeutui tuleva Booker T and the MG's:in perustajajäsen Lewie Steinberg. Vuonna 1960 Thomas teki ensimmäiset levytyksensä 17-vuotiaan tyttärensä Carlan kanssa Satellite-yhtiölle. Seuraavana vuonna yhtiön nimeksi vaihtui Stax. Kappaleessa Cause I Love You musisoivat Rufuksen poika Marvel, Steinberg sekä tuolloin 16-vuotias Booker T Jones. Kappaleen menestys johti Staxin tuotanto ja  jakelusopimukseen laajemman Atlantic Recordsin kanssa. Carlan levytyksen Gee Wiz noustua R&B-listalle vuonna 1961 myös Rufus jatkoi levytyksiään mainitulle yhtiölle. Hän saavutti hitin kappaleellaan The Dog ja Atlanticille levytetty Walking the Dog, jossa Tom Dowd vaikutti ääni-insinöörinä, oli Thomasin suurimpia hittejä, sillä se nousi kymmenenneksi poplistalla. Rufuksesta tuli ensimmäinen isä, jonka levytys nousi top teniin hänen tyttärensä jälkeen. The Rolling Stones levytti Walking the Dogin vuonna 1964 ilmestyneelle esikoisalbumilleen ja samaisena vuonna kappaleen taltioi mersey beatia edustanut The Dennisons. Staxille Thomas levytti novellitanssikappaleita, kuten Can Your Monkey Do the Dog ja Somebody Stole My Dog. Hänen säestysyhtyeinään olivat Booker T and the MG's ja The Bar-Keys. Thomas oli mentorina esimerkiksi Otis Reddingille, joka levytti duettoja Carla Thomasin kanssa. Vuonna 1964 ilmestyneen Jump Backin jälkeen Thomas ei saavuttanut hittejä useaan vuoteen. Kuitenkin vuonna 1970 ilmestynyt Do The Funky Chicken nousi R&B-listalla viidenneksi, poplistalla sijalle 28. ja brittilistalla sijalle 18.,missä kyseessä oli Thomasin ainoa listahitti. Al Bellin ja Tom Nixonin tuottamalla singlellä taustat soitti The Bar-Keys. Myöhemmin vuoden 1970 aikana ilmestynyt Do the Push and Pull oli Thomasin ainoa R&B-listan kärkeen kohonnut single ja toiseksi suurin pophitti. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Breakdown nousi R&B-listalla toiseksi ja poplistalla sijalle 31. Vuonna 1972 Thomas oli eräs Wattstax-konsertin artisteista ja hän saavutti pienempiä hittejä  vuoteen 1976 saakka. Tuolloin Stax Records lopetti toimintansa. Thomas jatkoi levytyksiään ja kiertueita. Dj:nä hän vaikutti ensiksi vuoteen 1974 saakka ja palasi WDIA:an 80-luvun puolivälissä bluesshown juontajana. Hän levytti albumeita eri yhtiöille ja esiintyi säännöllisesti myös tv:ssä. Thomas esiintyi säännöllisesti Porretta Soul- festivaalilla Italiassa. Kyseinen ulkoilma-amfiteatteri sai myöhemmin nimekseen Rufus Thomas Park. Thomasilla oli merkittävä osuus vuoteen 1988 ajoittuneessa Stax Recordsin reunionissa. Hän oli mukana Jim Jarmuchin vuoden 1989 elokuvassa Mystery Train, kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Robert Altmanin elokuvassa Cookie's Fortune ja D. A. Pennebakerin dokumentissa Only the Strong Survive. Vuonna 1988 Thomas levytti Alligator Recordsille suoraviivaista bluesia edustavan albumin That Woman is Poison!, jonka työstämiseen saksofonisti Noble "Thin Man" Watts osallistui. Vuonna 1997 Ecko Records julkaisi konserttitaltioinnin Rufus Live! Vuonna 1992 Rhythm and Blues säätiö lahjoitti Thomasille pioneeripalkinnon ja viisi vuotta myöhemmin ASCAP palkitsi hänet elämäntyöstään. Vuonna 2001 Thomas pääsi Blues Hall of Fameen. Thomas menehtyi 84-vuotiaana joulukuussa 2001. Hänet on haudattu edellisenä vuonna edesmenneen vaimonsa Lorenen viereen New Park Cemeteryssa, Memphisissä.

Perjantain pohjat:Aerosmithin Rocks-albumin päättävä balladihelmi

 Home Tonight on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin voimaballadi, joka on yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneen albumin Rocks päätöskappale. Home Tonight on täysin Aerosmithin solistin Steven Tylerin käsialaa. Mainittu kappale julkaistiin toisena singlenä Rocks-albumilta ja saavutti Billboardin listalla sijan 71. Cash Boxin arvion mukaan Home Tonightin lähes balladimaisemmat lauluosuudet ja raaempi rockbridge täydentävät upeasti toisiaan. Samoilla linjoilla omassa arviossaan oli myös Record World, jonka mukaan Home Tonight sisälsi raakaa heavy metal- särmää, mutta myös popsoittoon kaivattavaa lempeyttä.  Home Tonightin tuotannosta vastasivat Aerosmith ja yhdysvaltalaistuottaja Jack Douglas. Home Tonight julkaistiin singlenä 27. elokuuta 1976 b-puolellaan Aerosmithin kakkosalbumilla Get Your Wings alun perin ilmestynyt Pandora's Box. Yhtye oli toivonut Home Tonightista vuonna 1973 ilmestyneen ja niin ikään balladi- ja revittelevämpiä rockelementtejä yhdistävän esikoishittinsä Dream Onin kaltaista menestystä. Niinpä Home Tonightin 71. sijasta muodostui jonkinasteinen pettymys. Aerosmithin myöhäisemmissä konserteissa Tyler on joskus esittänyt pätkän Home Tonightista ennen Dream Onia  korostaakseen mainittujen kahden kappaleen välistä yhteyttä.

Torstain terävä:Yhden albumin julkaissut brittiprogen superyhtye

Vuonna 1969 perustettu Judas Jump oli lyhytikäinen brittiläisen progressiivisen rockin superyhtye. Ennen vuoteen 1971 ajoittunutta hajoamistaan se ehti julkaista yhden albumin ja kolme singleä. Judas Jumpin jäsenet ehtivät saavuttaa suosiota sekä ennen mainitun yhtyeen toimintaa että sen jälkeen. Judas Jump aloitti toimintansa vuonna 1969 raskasta progressiivista rockia edustaneena yhtyeenä. Sen instrumentaatioon lukeutuivat mellotron, puupuhaltimet ja puhaltimet. Levytyssopimuksen yhtye solmi Parlophonen kanssa. Judas Jumpin jäsenistä kosketinsoittaja Andy Bown ja rumpali Henry Spinetti olivat aikaisemmin kuuluneet Peter Framptonin johtamaan brittiläiseen rockyhtyeeseen The Herd. Sen lopetettua toimintansa Bown ja Spinetti soittivat Judas Jumpissa kahden vuoden ajan. Judas Jumpin jäsenistä saksofonisti Allan Jonesin varhaisempi yhtye oli ollut solisti Andy Fairweather-Lown luotsaama Amen Corner. Judas Jumpissa Jones vastasi ensisijaisesti puupuhaltimista. Vuosina 1969 ja 1970 Judas Jumpilta julkaistiin kolme singleä, joita seurasi vuonna 1970 julkaistu ja yhtyeen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Scorch. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi vasta vuonna 1972 MGM:n jakeleman Pride Recordsin julkaisemana. Tuossa vaiheessa Judas Jump oli jo ehtinyt lopettaa toimintansa. Helmikuun puolivälissä 1970 Judas Jump pääsi New Musical Expressin kanteen. Samaisen vuoden elokuussa yhtye konsertoi Isle of Wightin festivaalin avausesiintyjänä. 24. lokakuuta 1970 Judas Jump konsertoi Polesworthin Memorial Hallissa. Vaikka yhtye saavutti näkyvyyttä musiikkilehdistössä, sen singlet ja albumi eivät nousseet Britanniassa listoille. Adrian Williams oli mainittu Judas Jumpin leadvokalistiksi, mutta Andy Bown lauloi leadia suurimmalla osalla yhtyeen kappaleista. 1980-luvun puolivälissä fanzine Rock Marketplacelle antamassaan haastattelussa Bown kertoi keskeisimmän biisintekijän ja tuottajan ominaisuudessaan korvanneensa suurimman osan Williamsin laulusuorituksista omillaan ennen albumin ilmestymistä. Judas Jumpin lopetettua toimintansa Bown liittyi Status Quohon. Basisti Charlie Harrison vaikutti vuosien 1978 ja 1984 välillä yhdysvaltalaisessa countryrockyhtyeessä Pocossa. Lisäksi hän soitti Roger McGuinnin vuonna 1977 ilmestyneellä sooloalbumilla Thunderbyrd ja Richard Viton yhtyeessä. Spinetti teki pitkän uran studiomuusikkona soittaen muun muassa Gerry Raffertyn vuoden 1978 tuotantoa edustavalla klassikkohitillä Baker Street.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen laulaja/lauluntekijän vuoden 1988 menestyksekäs esikoisalbumi

 Tracy Chapman:Tracy Chapman

Viides elokuuta 1988 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tracy Chapman on samannimisen laulaja/lauluntekijä ja artistin esikoisalbumi, joka on nauhoitettu Powertrax-studioilla Hollywoodissa, Kaliforniassa. Chapmanin löytäjänä oli vuonna 1987 ollut hänen kanssaan Tuftsin yliopistossa opiskellut Brian Koppelman. Tämä tarjoutui esittelemään Chapmanin työtä menestyksekkään julkaisuyhtiön omistaneelle isälleen. Chapman ei kuitenkaan tuossa vaiheessa pitänyt tarjousta vakavana. Useiden esiintymisten jälkeen Keppelman löysi Chapmanin työstämän demon kappaleesta Talkin' Bout a Revolution, jota hän promosi eri radioasemille. Lopulta Chapman solmikin levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa. Hänen esikoisalbumiaan työstettäessä useat tuottajat torjuivat Chapmanin, sillä he eivät pitäneet hänen musiikillisesta suunnastaan. Vihreää valoa näytti sitä vastoin David Kershenbaum, joka halusi työstää Chapmanin esikoisalbumista akustisen. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat kahden kuukauden aikana ja useimat albumin lyriikoista käsittelevät poliittisia ja sosiaalisia seikkoja. Chapmanin esikoisalbumista muodostui kaupallinen menestys, sillä se kohosi listakärkeen Itävallassa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa, Sveitsissä, Tanskassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, missä Chapmanin debyytti saavutti kuusinkertaisesti platinaa. Pitkäsoitolta poimittiin kolme singleä; kappaleet Fast Car, Talkin' bout a Revolution ja Baby Can I Hold You. Menestyksekkäin niistä oli ensisingle, joka nousi Yhdysvalloissa top teniin ja menestyi hyvin lisäksi Australiassa, Uudessa Seelannissa, Irlannissa, Britanniassa ja muissa Euroopan maissa. Yli 20 miljoonan kappaleen maailmanlaajuisella myynnillään Tracy Chapmanin esikoispitkäsoitto on eräs kaikkien aikojen parhaiten menestyneistä albumeista.

Tiistain tukeva:Elton Johnin ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut albumi

 Elton John:Honky Chateau

19. toukokuuta 1972 ilmestynyt Honky Chateau on Elton Johnin viides studioalbumi. Nimensä mainittu pitkäsoitto nappasi 1700-luvulla rakennetusta linnasta Chateau D' Herouvillesta, missä se oli nauhoitettu. Elton Johnin tuotannosta Honky Chateau on ensimmäinen Yhdysvalloissa listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Rocket Man ja Honky Cat. Kolmas kaavailtu singlebiisi Hercules jäi julkaisematta. Honky Chateau on Elton Johnin viimeinen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Uni-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt albumi. Hänen levy-yhtiökseen vaihtui MCA Records, joka julkaisi myöhemmin uudelleen Elton Johnin viisi ensimmäistä albumia Honky Chateau mukaan lukien. Vuonna 2003 Honky Chateau saavutti sijan 357. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuoden 2012 listalla albumi putosi kaksi sijaa ja nousi vuonna 2020 laaditulla vastaavalla listalla sijalle 251. Kultaa albumi saavutti Yhdysvalloissa heinäkuussa 1972 ja myi platinalevyksi lokakuussa 1995.  Honky Chateaulla soittivat Eltonin albumeista ensimmäisenä hänen kiertuebändinsä basisti Dee Murray ja rumpali Nigel Olsson. Uutena jäsenenä kitarassa kuultiin Davey Johnstonea, joka oli aikaisemmin soittanut akustista kitaraa, mandoliinia ja sitaria Eltonin albumilla Mad Man Cross the Water. Honky Chateaun myötä hänestä tuli Eltonin yhtyeen täysaikainen jäsen, joka soitti lisäksi sähkökitaraa, banjoa, slidekitaraa ja vastasi myös tautalaulusta. Honky Chateaun avauskappale Honky Cat on New Orleans funk-tyylinen kappale, jonka tyylillisiä verrokkeja ovat Dr. John ja Allan Toussain. Kappaleessa kuullaan lisäksi nelihenkistä puhallinsektiota, jonka sovituksesta vastasi tuottaja Gus Dudgeon. Suomessa Anki levytti Honky Catin vuonna 1973 ilmestyneelle albumilleen Aikalintu nimellä Katti mokoma. Johnstonen, Murrayn ja Olssonin tavaramerkistä käynyttä taustalaulua kuultiin ensiksi kappaleessa Rocket Man, josta Kate Bush julkaisi hienoisesti reggaehenkisen coverinsa vuonna 1991. Heidän itse sovittamansa taustalaulut muodostuivat osaltaan keskeisiksi useilla seuraavilla Elton Johnin albumeista. Vuonna 1995 Dudgeon remasteroi albumin lisäten sille nopeatempoisen version kappaleesta Slave, josta originaalilla albumilla kuullaan hitaampi ja kitaravetoisempi näkemys. Sitä kaavailtiin alun perin julkaisematta jääneen Hercules-singlen kakkosbiisiksi. Virallisen julkaisunsa mainittu versio sai ensiksi vuonna 1992 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Rare Masters. Maaliskuussa 2023 Honky Chateausta julkaistiin 50-vuotisjuhlapainos. Vinyyliformaatissa se ilmestyi sekä tuplana että yksittäisenä kultaisena vinyylinä sekä lisäksi tuplacd:nä. Tuplaversiot sisältävät lisäksi outtakeseja albumin nauhoituksista ja tuplacd sen lisäksi kahdeksan livebiisiä Royal Festival Hall showsta vuodelta 1972. Honky Chateau lukeutuu myös kriitikoiden ehdottomiin suosikkialbumeihin Elton Johnin repertuaarista. AllMusicin Thomas Erlewinen retrospektiivisessä arviossa Honky Chateau kohotetaan Elton Johnin tuotannon kaikkien aikojen laadukkaimmaksi albumiksi.

Maanantain mainio:Aretha Franklinin 80-luvun puolivälin paluualbumi

 Aretha Franklin:Who's Zoomin' Who?

Yhdeksäs heinäkuuta 1985 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Who's Zoomin' Who? on Aretha Franklinin kolmastoista studialbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto merkitsi irtiottoa Franklinin edellistä vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneistä ja Luther Vandrosin tuottamista adult oriented-tyyppistä soundia edustaneista albumeista Jump to It ja Get It Right. Suurin osa Who's Zoomin' Whon kappaleista edustaa Narada Michael Valdenin tuotantotyötä pitkäsoiton tarjotessa nuorempaa soundia. Lopputuloksena Who's Zoomin' Who? sisältää useita eri poptyylejä edustavia kappaleita sekä aikakauden R&B:tä. Albumi vastaanotti varsin myönteisiä arvioita ja kyseessä oli Franklinin korkeimmalle Billboardin listalla kohonnut pitkäsoitto sitten vuonna 1972 ilmestyneen albumin Young Gifted and Black. Who's Zoomin' Whon paras listasijoitus oli kolmantenatoista ja Franklinin albumeista ainoana pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa platinalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Pitkäsoitto nousi top teniin Uudessa Seelannissa ja Ruotsissa ja saavutti Kanadassa platina- ja Britanniassa kultalevyn. Singlekappaleesta Freeway of Love Franklin vastaanotti parhaan naispuoleisen R&B-laulusuorituksen Grammyn ja kappale oli Billboardin R&B-listan ykkössijalle viiden peräkkäisen viikon ajan. Who's Zoomin' Whota pidetään Franklinin uran comebackalbumina ja monet journalistit ovat verranneet mainittu pitkäsoittoa vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Tina Turnerin crossover-paluualbumiin Private Dancer. Who's Zoomin' Whon singlekappaleista Freeway of Lovesta, Eurythmicsin kanssa levytetystä Sisters Are Doing It for Themselvesistä ja Another Nightista työstettiin lisäksi MTV:llä runsasta rotaatiota saavuttaneet musiikkivideot. Rolling Stonen vuonna 1989 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Who's Zoomin' Who saavutti sijan 89. Albumin ilmestymisen aikaan Franklin kohotti itse mainitun pitkäsoiton lukeutuvaksi  tuotantonsa parhaimmistoon.

Sunnuntain extra:Nick Lowen kolmas sooloalbumi

 Nick Lowe:Nick the Knife

12. helmikuuta 1982 Britanniassa F-Beatin ja Yhdysvalloissa Columbian julkaisemana ilmestynyt Nick the Knife on brittiläisen rockmuusikon Nick Lowen kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on Lowen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka hän työsti Rockpile-yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen. Nick the Knifella on silti edelleen konneksionsa Rockpileen. Lowen itsensä lisäksi yhtyeen jäsenistöstä albumilla musisoivat kitaristi Billy Bremner ja rumpali Terry Williams. Nick the Knifen biisilistaan sisältyy originaalia hidastempoisempi uusioversio kappaleesta Heart. Alun perin se ilmestyi Rockpilen ainoalla ja vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Seconds of Pleasure Bremnerin vokalisoimana. Billboardin listalla Nick the Knife saavutti sijan 50. ja oli Britanniassa parhaimmillaan sijalla 99. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät saavuttaneet listasijoitusta Yhdysvalloissa tai Britanniassa, mutta Kanadassa Stick It Where the Sun Don't Shine kohosi top 40:ään. Nick the Knife on toinen niistä kahdesta Nick Lowen tuotannon albumista, joka ei sisällä lainkaan covertuotantoa. Lowe on vähintään ollut mukana kirjoittamassa jokaista pitkäsoiton kappaleista, kuten myös vuonna 1990 ilmestyneellä albumillaan Party of One. Vuonna 1990 Demon Records julkaisi Nick the Knifen cd-formaatissa ja Yep Rock Recordsin mainitusta pitkäsoitosta vuonna 2017  julkaisema uusintapainos sisältää perusalbumin lisäksi kolme  bonuskappaletta, joista Heart ja Raining Raining ovat demoversioita.

Lauantain pitkä:Eräs merkittävimmistä brittirumpaleista

18. maaliskuuta 1947 syntynyt ja kahdeksas lokakuuta 1990 menehtynyt Barrie James Wilson oli englantilaisrumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Procol Harumissa vuosina 1967-1977.Wilson syntyi Edmontonissa, Lontoossa ja varttui Southend on Seassa. Vuonna 1962 hän liittyi paikalliseen yhtyeeseen The Paramounts, joka saavutti vuonna 1964 hitin näkemyksellään Poison Ivysta. Kun sitä seuranneet singlet eivät menestyneet, Wilson siirtyi sessiorumpaliksi soittaen Cat Stevensin ja Lulun kanssa. Wilsonin vaikuttaessa sessiomuusikkona Gary Brooker oli perustanut uuden yhtyeen Procol Harumin. Sen jättihitillä A Whiter Shade of Pale rumpalina oli jazzyhteyksistä ensisijaisesti tuttu Bill Eyden. Procolin oli vaikea saada kokoonpanonsa vakiinnutetuksi jatkolevytyksiä varten ja Wilson liittyi yhtyeeseen lopulta kesällä 1967 toisen Paramountsissa vaikuttaneen muusikon, kitaristi Robin Trowerin kanssa. Wilsonin osuudesta Whiter Shade of Palea seuranneella singlellä Homburg on esitetty eriäviä näkemyksiä, mutta Procol Harumin esikoisalbumiin ehdittäessä hän oli yhtyeen täysivaltainen jäsen. Kiistattomista taidoistaan huolimatta Wilson ei saavuttanut vastaavanlaista legendaarista mainetta, kuin muutamat muut samaa sukupolvea edustaneet rockrumpalit. Silti Jimmy Page kaavaili häntä rumpaliksi Led Zeppeliniin. Procol Harumin lopetettua toimintansa vuonna 1977 Wilson soitti Frankie Millerin vuoden 1978 albumilla Double Trouble.  Hän kuului Joe Cockerin kiertuekokoonpanoon vuosien 1979 ja 1984 välillä. Calgaryssa vuonna 1981 kuvattu konsertti on mukana dvd:llä Joe Cocker Live ja kaksi Berliinin-konserttia vuonna 2008 julkaistulla Joe Cockerin dvd:llä Cry Me A River (The Rockpalast Collection) Wilson oli toiminut rumpalina jo Cockerin vuoden 1968 singlemenestyksellä With a Little Help from My Friends.

Vuonna 1984 Wilson soitti Patrick Landrevillen kanssa. Tämä oli kuulunut 60-luvun kulttiyhtyeeseen RHS, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi mm. tuleva Thin Lizzy-kitaristi Scott Gorham sekä Supertrampin Bob Siebenberg. Vuonna 1983 Wilson kutsuttiin rumpaloimaan Ac/Dc:n albumille Flick of the Switch. Yhtyeen luottorumpali Phil Rudd oli nimittäin jättänyt yhtyeen hieman ennen albumin levytyksen päättymistä. Loppujen lopuksi Wilsonin äänittämiä raitoja ei käytetty julkaistulla albumilla ja pian hänen paikkansa otti Simon Wright. 70-luvun puolivälissä Wilson soitti Rocky Horror Picture Show -elokuvan soundtrackillä, jolla kuultiin myös Procol Harumissa kitaroinutta Mick Grabhamia. Elokuvasäveltäjä Richard Hartley oli kutsunut Wilsonin soittamaan soundtackille ja tämä toi Grabhamin  mukanaan kitaristiksi. Lou Reedin vuoden 1973 klassikkoalbumilla Berlin Wilson soitti kappaleilla Lady Day ja The Kids. Viimeiset äänityksensä Wilson teki vuonna 1985 Gary Brookerin sooloalbumille Echoes in the Night, jolla olivat mukana myös Procol Harumista niin ikään tutut Keith Reid ja Matthew Fisher. Vuonna 1987 Wilson joutui kolmeksi vuodeksi sairaalahoitoon otettuaan yliannoksen huumetta. Brooker ja Reid olivat kasanneet Procol Harumin uudelleen ja lähettivät Wilsonille demoja. B J ei kuitenkaan enää toipunut ennalleen ja hän menehtyi keuhkokuumeeseen Eugenessa, Oregonissa 43-vuotiaana. Solisti/pianisti Gary Brookerin ja tekstittäjä Keith Reidin lisäksi Wilson oli Procol Harumin ainoa pysyvä jäsen yhtyeen suosiollisena ja taiteellisena huippukautena. Hänellä oli voimakas, tunnistettava soittotyylinsä ja hän istui hyvin alhaalla rumpusettinsä takana. Wilsonin varsinainen taidonnäyte oli kappale Power Failure Procolin vuoden 1971 pitkäsoitolla Broken Barricades.

Perjantain pohjat:Kanadalaisen hardrockin klassikon 15. studioalbumi

 Heart:Fanatic

Toinen lokakuuta 2012 Legacy Recordingsin julkaisemana ilmestynyt Fanatic on kanadalaisen hardrockyhtyeen Heartin viidestoista studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin studioiden lisäksi hotellihuoneissa länsirannikolla ja sen tuotannosta vastasi Grammyn vastaanottanut Ben Mink. Hän oli tuottanut myös Heartin edellisen albumin, kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen pitkäsoiton Red Sports Car. Heartin johtohahmot, solisti Ann ja kitaristi Nancy Wilson olivat saaneet inspiraationsa Fanaticille päätyneisiin kappaleisiin omista elämänkokemuksistaan. Esimerkiksi Dear Old America oli kirjoitettu heidän sodasta palanneen isänsä näkökulmasta. Rock Deep (Vancouver) kertoo samaisesta kaupungista, jossa Heartin esikoisalbumi Dreamboat Annie on nauhoitettu ja Sarah MacLahlanin kanssa levytetyn dueton Walking Good aiheena on uuden elämän löytäminen uuden rakkauden myötä. Fanatic debytoi Billboardin listalla sijalla 24. Mainittua pitkäsoittoa meni julkaisuviikollaan kaupaksi 16 000 kappaletta. Billboardin rockalbumilistalla Fanaticin paras sijoitus oli kahdentenatoista. Albumin nimikappale saavutti Billboardin Heritage-listalla sijan 24.

Torstain terävä:Sly and the Family Stonen suurin singlemenestys

 Family Affair on keskeisen funkyhtyeen Sly and the Family Stonen tuotantoa edustava ja vuonna 1971 Billboardin poplistan kärkeen noussut kappale. Yhtyeen diskografiassa sen edeltäjä, kahdesta a-puolesta koostunut single Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin)/ Everybody Is a Star oli ilmestynyt lähes kahta vuotta aikaisemmin. Family Affairista muodostui Sly and the Family Stonen kolmas ja samalla viimeinen Billboardin listakärkeen kohonnut single. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Family Affair saavutti sijan 57. John Legendin, Joss Stonen ja Van Huntin mainitusta kappaleesta työstämä cover vastaanotti duon ja yhtyeen parhaan R&B-esityksen Grammyn 49.:ssä vuosittaisissa Grammy Awardseissa. Kuudes marraskuuta 1971 ilmestynyt Family Affair erosi tyylillisesti voimakkaasti Sly and the Family Stonen varhaisemmista hittikappaleista. Brittiläisen musiikkijournalistin David Hepworthin mukaan ääni-insinöörikonsultti Richard Tilles mykisti suuren osan Sly Stonen kitaraosuuksista, painotti Billy Prestonin soittamaa sähköpianoa ja editoi rumpukonetta kuulostamaan sydämenlyönniltä. Mainittua rumpukoneen luomaa rytmiä hyödynsi myöhemmin muun muassa Stevie Wonder vuoden 1974 tuotantoa edustavassa hitissään You Haven't Done Nothing.  Family Affairista muodostui Sly and the Family Stonen suurin hitti, joka pysytteli Billboardin Hot 100-listan kärjessä kolmen viikon ja R&B-listan ykkösenä viiden viikon ajan. Billboard rankkasi mainitun kappaleen vuoden 1972 79:ksi suosituimmaksi. Vuoden 2022 tienoilla Family Affairista ilmestyi pidempi versio, joka sisälsi ennen kuulemattomia instrumentaaliosuuksia kappaleen originaalista nauhoituksesta. Se kuultiin Multitrack Playback:Family Affair-klipissä, jossa yhtyeen originaalijäsenet kuuntelivat vuosia myöhemmin työtään studiossa. Family Affairista on levytetty useita coverversioita, joiden tekijöistä mainittakoon  Tyrone Davis, The Brothers Johnson, Iggy Pop ja Bunny Wailer. Philadelphia International Recordsin housebändi MFSB levytti kappaleesta instrumentaaliversion vuonna 1973 ilmestyneelle ja nimeään kantavalle albumille. Madonnan vuoden 1990 Blond Ambition-kiertueella Family Affair kuultiin introna ennen kappaletta Keep It Together.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen soulklassikoista

 In the Midnight Hour on Wilson Pickettin vuonna 1965 levyttämä kappale, joka julkaistiin artistin samannimisellä albumilla ja lisäksi vuonna 1966 ilmestyneellä pitkäsoitolla Exciting Wilson Pickett. Kappaleen kirjoitustyöstä vastasivat Pickett ja kitaristi Steve Cropper Lorraine Motelissa Memphisissä. In the Midnight Hour nousi R&B-listan kärkeen ja saavutti poplistalla sijan 21. Pickett nauhoitti In the Midnight Hourin Staxin studioilla Memphisissä 12. toukokuuta 1965. Steve Cropper nappasi fraasin in the midnight hour todennäköisesti The Falconsin vuoden 1962 levytystuotantoa edustavasta kappaleesta I Found a Love, jossa Pickett oli leadvokalistina. Cropperin lisäksi In the Midnigh Hourilla musisoivat Staxin vakiokalustoon kuuluneet rumpali Al Jackson ja basisti Donald Dunn. Cropperin mukaan Jackson oli vastuussa In the Midnight Hourin innovatiivisesta takapotkusta. Kappaleen groove pohjautui nuorison suosimaan tanssityyliin nimeltä The Jerk. Pickett levytti In the Midnight Hourista uuden version vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen American Soul Man. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla In the Midnight Hour saavutti sijan 134. ja toinen Pickettin levytysrepertuaarin lukeutuva klassikkokappale Mustang Sally sijan 434. In the Midnight Hour pääsi lisäksi Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 2017 Kongressin kirjasto valitsi mainitun kappaleen kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä. Vuonna 1999 In the Midnight Hourin originaali vuoden 1965 versio pääsi Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:Keskeisen teksasilaisen rhythm and blues-yhtyeen esikoisalbumi

 The Fabulous Thunderbirds:Girs Go Wild

29. lokakuuta 1979 Takoma Recordsin ja Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Girls Go Wild on teksasilaisen rhythm and blues-yhtyeen The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumi. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat tuossa vaihessa rumpali Mike Buck ja basisti Keith Ferguson. Yhtyeen tunnetuimmat jäsenet olivat kitaristi Jimmie Vaughan sekä solisti/huuliharpisti Kim Wilson.Soitannolliset tekstuurit olivat Vaughanille selvillä ja mainittu seikka tekee hänen kitaroinnistaan jo The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumilla mainiota kuultavaa. Yhtyeen taidokkaasti valitsemat coverkappaleet erottivat sen myönteisesti edukseen useista muista alueen rytinäbluesyhtyeistä. The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumin lainakappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi Mercy Babyn Marked Deck, Jerry "Boogie" McCainin She's Tuff, Li'l Milet & The Creolen Rich Woman sekä ehkäpä tunnetuimpana Slim Harpon sävellysmateriaalia edustava ja melko hitaaseen perusbluesiin kallistuva Scratch My Back. Frankie Leen ja Frank Scottin käsialaa oleva Full Time Lover lukeutuu niin ikään albumin huippuhetkiin. The Fabulous Thunderbirdsin omaa tuotantoa edustavista kappaleista C-Boy's Blues edustaa koko yhtyeen yhteistyötä ja muut omat biisit, kuten Wait on Time, Pocket Rocket sekä Rock with Me, ovat Kim Wilsonin käsialaa. The Fabulous Thunderbirdsiä kuultiin housebändinä Clifford Antonen nimettömässä yökerhossa ja yhtye säesti kutakuinkin kaikkia mahdollisia Austiniin, Teksasiin konsertoimaan saapuneita bluesmuusikoita. Jotkin Girls Go Wildista julkaistut versiot sisältävät perusalbumin lisäksi kolme bonuskappaletta, joista Things I Forgot to Do on Kim Wilsonin ja Slim Harpon yhteistyötä. Vuonna 2000 Benchmark Recordings julkaisi The Fabulous Thunderbirdsin esikoisalbumin uudelleen. The Cleveland Scenen mukaan mainittu pitkäsoitto herätti bluesidggareiden keskuudessa vastaavanlaista innostusta kuin Paul Butterfield Bluesbandin ensimmäiset albumit yli vuosikymmentä aikaisemmin.

Maanantain mainio:The Lovin' Spoonfulin toinen top ten-hitti

 You Didn't Have to Be So Nice on yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen The Lovin' Spoonfulin tuotantoa edustava kappale, jonka kirjoitustyöstä vastasivat John Sebastian ja Steeve Boone. Kappale julkaistiin singleformaatissa marraskuussa 1965 ja pääsi lisäksi mukaan The Lovin' Spoonfulin seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestyneelle toiselle albumille Daydream. You Didn't Have to Be So Nice oli The Lovin' Spoonfulin toinen Billboardilla top teniin kohonnut single, jonka paras listasijoitus oli juuri kymmenentenä tammikuussa 1966. Billboardin listalle kappale oli noussut 27. marraskuuta edellisenä vuonna. Boone oli saanut inspiraation You Didn't Have to Be So Niceen tapaamisestaan Nurit Wilden kanssa. Hän loi kappaleen melodiakuvion pianolla, mutta pyysi John Sebastiania auttamaan kappaleen viimeistelemisessä. You Didn't Have to Be So Nice oli ensimmäinen useista Boonen ja Sebastianin yhteistyötä edustavista The Lovin' Spoonfulin kappaleista. Jerry Yesterin kappaleeseen laatima laulusovitus inspiroi Brian Wilsonia kirjoittamaan The Beach Boysin vuoden 1966 tuotantoa edustavan klassikkokappaleen God Only Knows. Vaikka The Lovin' Spoonful lasketaan yleisesti lukeutuvaksi folkrockin edustajaksi, esimerkiksi musikologi James E. Peronen mukaan You Didn't Have to Be So Nice on esimerkki popmusiikista ja tyylillisesti se on lähempänä britti-invaasion yhtyeitä kuin useat muut The Lovin' Spoonfulin levytyksistä. Vastaavantyyppisiä lauluharmonioita hyödynsivät Beatles ja Beach Boys vuoden 1966 aikana ilmestyneillä klassikkoalbumeillaan Revolver ja Pet Sounds. Britanniassa You Didn't Have to Be Nice ei saavuttanut vielä listasijoitusta, mutta The Lovin' Spoonfulin seuraavan albumin nimikappale Daydream kohosi saarivaltakunnassa aina kakkoseksi ja The Lovin' Spoonful tekikin mainitun singlen tiimoilta Britanniassa kymmenen päivää kestäneen promootiokiertueen.

Sunnuntain extra:Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Peer Günt:Years on the Road

Vuonna 1989 Euros Recordsin julkaisemana ilmestynyt Years on the Road on Kouvolan pyörremyrskyn Peer Güntin ensimmäinen kokoelma-albumi. Se sisältää 12 klassista biisivalintaa kivikovan trion alun perin vuosien 1985-1988 välillä julkaisemasta tuotannosta. Maaliskuussa 1985 ilmestyneeltä legendaariselta yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta mukana ovat ehkäpä kaksi kaikkein keskeisintä biisiä, eli albumin käynnistävä ja yhtyeen ideologian tiivistävä I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star sekä Güntin juna-aiheisista kappaleista ensimmäinen ja samalla kenties kaikkein onnistunein, eli Train Train. Vielä vuoden 1985 aikana ilmestyneeltä minilp:tä Through the Wall kokoelman valinnat kohdistuvat myös videobiisiksi päätyneeseen She Was Here for Rock N' Rolliin sekä balladikaunokki Losin' My Mindiin. Kesän korvalla 1986 ilmestyneeltä Güntin toiselta täyspitkältä ja samalla lopulliselta läpimurtolevyltä Backseat mukana ovat albumin itseoikeutettu raivoisa nimikappale, niin ikään Güntin todellisiin merkkiteoksiin ja hitteihin lukeutuva, sittemmin usein yhtyeen keikkojen starttibiisinä soitettu Bad Boys Are Here sekä niin ikään laadukasta kappalemateriaalia edustavat Let Her In ja Hole in the Door. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestyneeltä, ehkäpä kokonaisuutena Güntin suorinta tuotantoa edustavalta albumilta Good Girls Don't... kokoelmalle sisältyvät sille myös nimensä antanut yhtyeen slovarituotannon kirkkain klassikko, alun perin nimellä I Started Again tunnettu Years on the Road sekä myös albumin singlebiisiksi valikoitunut Bartender. Years on the Roadin ilmestymisvaiheessa Güntin tuorein pitkäsoitto oli jouluksi 1988 ilmestynyt ja aavistuksen edeltäjiään hienostuneempaa soundia edustanut albumi Fire Wire, jolta Years on the Roadille ovat valikoituneet rivakka sinkkubiisi Wake Me Up sekä kokoelman päätöskappale, sinisävyjä huokuva ja aidon puhutteleva Handful of Sand. Years on the Road tarjoaa tusinan suurimmaksi osaksi erinomaisesti aikaa kestäneitä Peer Günt-klassikkoita. Yhtyeen legendaarisimman kauden tuotannosta ainoana mainittu kokoelma ei ole päätynyt omiin kokoelmiini vinyylin ja cd:n lisäksi kasettiformaatissa. Years on the Roadin cd-versiosta löytyy sitä vastoin originaali vuoden 1989 painos.

Lauantain pitkä:Lynyrd Skynyrdin kitaristi ja perustajajäsen

 Neljäs joulukuuta 1951 syntynyt ja viides maaliskuuta 2023 edesmennyt Gary Robert Rossington oli yhdysvaltalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Lynyrd Skynyrdin kitaristiksi ja perustajajäseneksi. Hän vaikutti mainitussa yhtyeessä kuolemaansa saakka. Niin ikään Skynyrdissä kitaroineen Allen Collinsin kanssa Rossington perusti Skynyrdin toiminnan loputtua yhtyeen Rossington Collins Band. Kuolemansa aikaan Rossington oli viimeinen Skynyrdin lineupissa vaikuttanut yhtyeen originaalijäsen. Jacksonvillessa, Floridassa syntynyt Rossington oli varhaisnuoruudessaan kiinnostunut pesäpallosta, mutta luopui suunnitelmistaan palloilun parissa kiinnostuttuaan musiikista kuultuaan teini-ikäisenä Rolling Stonesia. Rossingtonin kiinnostus pesäpalloiluun johti Lynyrd Skynyrdin ensimmäisen esiasteen syntymiseen kesän 1964 aikana. Hän tutustui niin ikään Jacksonvillestä kotoisin olleissa pesäpallojoukkueissa pelanneisiin Ronnie Van Zantiin ja Bob Burnsiin. Trio päätti jammailla yhdessä eräänä iltapäivänä sen jälkeen, kun Van Zantin heittämä pallo oli osunut Burnsiin. Kamat kasattiin Burnsin vanhempien kotitaloon ja työn alle otettiin Rolling Stonesin tuossa vaiheessa tuore hitti Time is On My Side. Vakuuttuneina kuulemastaan kolmikko päätti pistää bändin pystyyn. Kitaristi Allen Collins ja basisti Larry Junstrom täydensivät yhtyeen kokoonpanon ja se käytti aluksi nimeä Noble Five. Myöhemin yhtyeen nimeksi vaihtui One Percent ja vuodesta 1969 lähtien yhtye alkoi esiintyä nimellä Lynyrd Skynyrd. Kolme vuotta Rossingtonia iäkkäämpi Van Zant oli hänelle ja muille yhtyeen jäsenille eräänlainen isähahmo. Rossingtonin instrumenttivalinta oli vuoden 1959 Gibson Les Paul. Hän osti sen naiselta, jonka poikaystävä oli jättänyt tämän ja jättänyt jälkeensä myös kyseisen kitaran.   Skynyrdin keskeisestä tuotannosta Rossingtonia kuultiin soolokitaristina esimerkiksi kappaleissa Tuesday's Gone, Simple Man ja Free Birdin slidekitaratyöskentelyssä. Hän soitti myös useita muita Gibsonin kitaroita, kuten Gibson SG:itä. Rossingtonin useimmin käyttämät vahvistimet olivat Marshall ja Peavey. Rossington oli yksi niistä 20 matkustajasta, jotka selvisivät hengissä lähellä McCombia, Mississippiä tapahtuneessa lento-onnettomuudessa, joka vei Skynyrdin solistin Ronnie Van Zantin, kitaristi Steve Gainesin ja taustakuorossa laulaneen Cassie Gainesin henget. Vaikka Rossington toipui onnettomuudesta ja kykeni edelleen soittamaan, hän kehitti usean vuoden mittaisen huumeriippuvuuden. Siihen vaikutti osaltaan kipulääkitys, jota hän oli joutunut käyttämään lento-onnettomuuden jälkeen. Allen Collinsin kanssa Gary Rossington perusti vuonna 1980 Rossington Colllins Bandin. Yhtye julkaisi kaksi albumia, mutta lopetti toimintansa kaksi vuotta myöhemmin Collinsin vaimon Kathyn edesmenon jälkeen. Vaimonsa Dale Krantz-Rossingtonin kanssa Gary perusti The Rossington Bandin, joka julkaisi vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet pitkäsoitot. Lynyrd Skynyrdin reunion-kiertue ajoittui vuoteen 1987 ja siitä lähtien Rossington soitti jälleen mainitussa yhtyeessä kuolemaansa saakka. Basisti Larry Junstromin edesmentyä vuonna 2019 Rossingtonista tuli viimeinen henkiin jäänyt Skynyrdin originaalijäsen. Rossington sai sydänkohtauksen kahdeksas lokakuuta 2015. Heinäkuussa 2021 hänelle tehtiin sydänleikkaus. Rossington menehtyi kotonaan Miltonissa, Georgiassa viides maaliskuuta 2023 71 vuoden ikäisenä. Hänen kuolinsyytään ei ole mainittu.

Perjantain pohjat:Eräs Twisted Sisterin klassikkohiteistä

 I Wanna Rock on sekä Dee Sniderin säveltämä että kirjoittama ja hänen yhtyeensä Twisted Sisterin levyttämä kappale, joka julkaistiin bändin suurimmaksi menestykseksi osoittautuneella albumilla, vuonna 1984 ilmestyneellä kolmannella pitkäsoitolla Stay Hungry. Cash Box kuvasi I Wanna Rockia harjoituksena hardrockista. Vaikka mainittu kappale ei varsinaisesti luo mitään uutta, sen mitä se tekee, se tekee hyvin. Billboardin mukaan I Wanna Rockilla Twisted Sister riisui stadionsoundinsa minimiin voimasoinnuilla ja sloganin tyyppisillä lyriikoilla. Vuonna 2009 VH1 nimesi I Wanna Rockin kaikkien aikojen 17:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. I Wanna Rockista työstetyssä musiikkivideossa pääosassa nähdään edeltäjänsä We're Not Gonna Take Itin tavoin ensisijaisesti elokuvasta National Lampoon's Animal House muistettu näyttelijä Mark Metcalf. Billboardin Mainstream Rock-listalla I Wanna Rock saavutti sijan 35. Etelä-Afrikassa kappale oli parhaimmillaan kolmantena, Argentinassa neljäntenä ja Norjassa sijalla viisi.

Torstain terävä:Bostonin debyyttihitti

 More Than a Feeling on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Bostonin kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä mainitun yhtyeen syyskuussa 1976 ilmestyneeltä debyytti - ja samalla nimikkoalbumilta b-puolellaan kappale Smokin'. Bostonin johtohahmo Tom Scholtz kirjoitti More Than a Feelingin täysin yksin. Single kohosi Billboardin Hot 100 -listalle 18. syyskuuta 1976 ja sen paras sijoitus oli viidentenä. More Than a Feelingistä on muodostunut classic rock-tyyppisten radiokanavien vakio-ohjelmistoa ja vuonna 2008 VH1 nimesi sen kaikkien aikojen 39:ksi parhaaksi hardrockkkappaleeksi. More Than a Feeling on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle ja Rolling Stonen laatimalla kaikkien aikojen 500:n parhaan kappaleen listalla More Than a Feelingin sijoitus on 212. Kappaleen kirjoitustyö vei Scholtzilta kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Kappaleen lyriikat kertovat läheisen henkilön menettämisestä ja tavasta, jolla musiikki voi yhdistää henkilön menneisyyteen liittyviin muistoihin. More Than a Feeling ei sinänsä liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan Scholtzin elämässä, mutta kappaleessa esiintyvä  Marianne on myös hänen serkkunsa nimi. More Than a Feeling on yksi niistä kuudesta ja samalla viidestä Bostonin esikoisalbumilla julkaistusta kappaleesta, joiden parissa Scholtz työskenteli vuosien 1968 ja 1975 välillä ennen Bostonin levytyssopimuksen solmimista. Bostonin kotisivun mukaan More Than a Feeling kertoo siitä voimasta, mikä vanhalla kappaleella voi olla ihmisen elämässä.

Keskiviikon klassikko:Eräs Iron Maidenin tuotannon ydinteoksista

 Hallowed Be Thy Name on Iron Maidenin vuonna 1982 ilmestyneen albumin The Number of the Beast päätöskappale. Yhtyeen perustajajäsenen, basisti Steve Harrisin käsialaa olevaa biisiä on pidetty eräänä kaikkien aikojen parhaista heavy metal-kappaleista ja myös eräänä Iron Maidenin tuotannon tunnuskappaleista. Hallowed Be Thy Name on ollut levytyksestään lähtien mukana lähes kaikkien Iron Maidenin kiertueiden settilistoissa. Ainoina poikkeuksina ovat olleet Maiden England-kiertue vuosina 2012-2014 ja Book of Souls-kiertueen jälkimmäinen osuus vuonna 2017. Hallowed Be Thy Name kertoo tarinan hirttämistä odottavasta vangista ja kappale sisältää Steve Harrisin filosofisimpiin lukeutuvia lyriikoita. Monet Iron Maidenin jäsenistä ovat sijoittaneet Hallowed Be Thy Namen yhtyeensä parhaiden kappaleiden joukkoon. Solisti Bruce Dickinsonin mukaan kappaleen esittäminen konserteissa on kuin elokuvan kertomista yleisölle. Hallowed Be Thy Name lukeutuu lisäksi Iron Maidenin tuotannon runsaimmin coveroituihin kappaleisiin. Siitä ovat levyttäneet versionsa esimerkiksi Dream Theater, Machine Head, Cradle of Filth sekä Iced Earth. Iron Maiden levytti Hallowed Be Thy Namen uudelleen Channel Fourin tv-sarjaan Live from the Abbey Road. Vuonna 2005 BBC Radio 1:a varten levytetty versio julkaistiin singlen The Reincarnation of Benjamin Breeg kakkosbiisinä. Hallowed Be Thy Namen otsikko on poimittu Isä meidän -rukouksesta.

Tiistain tukeva:Thin Lizzyn läpimurtohitti

 The Boys Are Back in Town on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin 26. maaliskuuta 1976 ilmestyneeltä albumilta Jailbreak. Rolling Stone on rankannut The Boys Are Back in Townin Thin Lizzyn tuotannon parhaaksi kappaleeksi ja se on saavuttanut sijan 272. RS:n vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. The Boys Are Back in Town-singlen originaalin brittipainoksen b-puolena oli Jailbreak-albumin nimikappale, mutta joissakin muissa maissa kakkosbiisiksi valikoitui niin ikään samaiselta pitkäsoitolta löytyvä Emerald. Maaliskuussa 1991 The Boys Are Back in Town julkaistiin uudelleen remiksattuna versiona useissa eri formaateissa singlen Dedication menestyksen vanavedessä. Brittilistalla uusintajulkaisu saavutti sijan 63. The Boys Are Back in Townista julkaistiin lisäksi 12-tuumainen ep, jonka bonuskappaleita olivat Johnny The Fox Meets Jimmy the Weed, Black Boys on the Corner ja liveversio Me and the Boysista. Pian The Boys Are Back in Townin brittijulkaisun jälkeen BBC Radio 1:n dj Tony Blackburn valitsi mainitun kappaleen viikon levyksi ja soitti sitä päivittäin aamupäivän ohjelmassaan. Kitaristi Scott Gorham muistelee Thin Lizzyn olleen Yhdysvaltain-kiertueella. Jailbreak-albumi ei ollut vielä breikannut ja mainittu seikka heijastui konserttien lipunmyyntiin. Yllätyksekseen yhtye sai kuulla manageriltaan, että Boys Are Back in Townista oli muodostumassa hitti. Kaiken lisäksi kappaletta ei ollut alun perin valittu niiden kymmenen biisin joukkoon, joista Jailbreak-albumin kaavailtiin koostuvan. Aluksi The Boys Are Back in Townin ottivat tehosoittoon kaksi dj:tä Lousivillessa, Kentuckyssa. Pian tämän jälkeen kappale alkoi soida myös lähialueilla. Mikäli The Boys Are Back in Town ja sen myötä koko Jailbreak-albumi eivät olisi breikanneet, Thin Lizzy olisi saattanut tulla tiensä päähän. Arviossaan Rolling Stone ylisti solisti/basisti Phil Lynottin soundia ja Scott Gorhamin ja Brian Robertsonin tuplakitarointia, joka oli osaltaan keskeinen The Boys Are Back in Townin saavuttamalle menestykselle. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti The Boys Are Back in Townin sijalle 38. laatimallaan sadan parhaan kitarabiisin listalla. Vuonna 1976 kappale vastaanotti NME:n parhaan singlen palkinnon.

Maanantain mainio:Vanilla Fudgen Led Zeppelin-covereista koostuva albumi

 Vanilla Fudge:Out through the Indoor

Out throug the Indoor on psykedeelistä rockia edustavan yhdysvaltalaisen Vanilla Fudge-yhtyeen kahdeksas studioalbumi. Euroopassa se julkaistiin kesäkuussa 2007 ja Yhdysvalloissa viimein elokuussa 2009. Kosketinsoittaja/solisti Mark Steinin mukaan Vanilla Fudge oli sovittanut joitakin kappaleista uudelleen ja joidenkin tempot olivat hidastuneet, toisten nopeutuneet. Vanilla Fudge oli versioinut Led Zeppeliniä omaan tyyliinsä, mutta kappaleille oikeutta tehden. Syyskuussa 2022 austalialalainen levy-yhtiö Golden Robot Records julkaisi albumin uudelleen nimellä Vanilla Zeppelin hienoisesti eriävällä biisilistalla ja eri kansikuvalla varustettuna. Originaalilla versiolla Zeppelinin esikoisalbumin tuotantoa edustivat kappaleet Your Time is Gonna Come, Black Mountain Side, Babe I'm Gonna Leave You ja Dazed and Confused. Kakkosalbumin kappaleisiin lukeutuvat Ramble On ja Moby Dick. Immigrant Song edustaa kolmatta ja Rock and Roll neljättä albumia. Houses of the Holyn poimintana on Dancing Days ja Trampled Under Foot edustaa yksin Physical Graffiti-tupla-albumin tuotantoa. Presence on ainoa Out through the Indoorin kappalevalinnoissa skipattu Zeppelinin toiminta-aikana julkaistuun tuotantoon lukeutuva pitkäsoitto ja In through the Outdoor- albumin valinnat kohdistuvat Fool in the Rainiin ja All My Loveen. Alun perin Out through the Indoorin julkaisuajankohdaksi oli kaavailtu helmikuuta 2007.

Sunnuntain extra:Robin Trowerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Robin Trower:Victims of the Fury

Huhtikuussa 1980 ilmestynyt Victims of the Fury on brittiläisen rockkkitaristin Robin Trowerin seitsemäs albumi. Samalla kyseessä on viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen ottivat osaa Robin Trower Bandin legendaarisen kokoonpanon jäsenet, basisti/solisti Jimmy Dewar sekä rumpali Bill Lordan. Victims of the Fury tuli yhdeksän vuoden tauon jälkeen merkitsemään myös yhteistyön jatkumista Trowerin varhaisemman yhtyeen Procol Harumin kanssa työskennelleen lyyrikko Keith Reidin kanssa. Victims of the Furyn kymmenestä kappaleesta suurin osa edustaa Trowerin ja Reidin yhteistyötä. Albumin avauskappale Jack and Jill ja Only Time ovat täysin Trowerin käsialaa,  Roads to Freedom edustaa Trowerin ja James Dewarin ja Mad House Trowerin sekä Wally Dewarin yhteistyötä. Victims of the Furyn ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1989. Vuonna 1997 mainittu albumi julkaistiin 2 on 1-tyylisellä cd:llä edeltäjänsä, vuonna 1978 ilmestyneen albumin Caravan to Midnight kanssa. Ääni-insinöörinä Victims of the Furylla toimi ensisijaisesti Beatlesin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu Geoff Emerick. Billboard 200-listalla Victims of the Furyn paras sijoitus oli 34. ja brittilistalla albumi nähtiin parhaimmillaan sijalla 61.

Lauantain pitkä:Merkittävä artisti ja biisintekijä

 Kahdeksas maaliskuuta 1947 syntynyt Carole Bayer Sager on yhdysvaltalainen lyyrikko, solisti ja biisintekijä. Hän syntyi Manhattanilla, New Yorkissa juutalaiseen perheeseen. Bayer valmistui New Yorkin yliopistosta, missä hänen pääaineitaan olivat englanti, draamataiteet ja puhe. Ensimmäisen pophittinsä A Groovy Kind of Love hän oli kirjoittanut Toni Whiten kanssa ollessaan vielä opiskelija New Yorkin musiikin ja taiteen korkeakoulussa. Mainitun kappaleen ensimmäisestä levytysversiosta oli vastannut britti-invaasiota edustanut The Mindbenders. Biisistä muodostui maailmanlaajuinen hitti, joka nousi kakkossijalle Billboardin listalla. Groovy Kind of Lovesta levyttivät coverversionsa Sonny & Cher, Petula Clark ja Phil Collins. Viimeksi mainitun näkemys julkaistiin elokuvan Buster soundtrackillä ja se nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Billboardilla vuonna 1988. Carole Bayer Segerin ensimmäinen ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1977  Brooks Arthurin tuottamana. Siltä poimitun hittisinglen You're Moving Out Today Bayer oli kirjoittanut Bette Midlerin ja Bruce Robertsin kanssa. Mainittu kappale nousi Australiassa listakärkeen ja saavutti myös brittilistalla kuudennen sijan kesäkuussa 1977. Albumin puhallin- ja jousisovituksista vastasi Paul Buckmaster. Bayerin esikoisalbumin kappaleista Home to Myself ja Come Home from the Rain olivat alun perin Melissa Manchesterin levyttämiä. Japanissa ja Australiassa Bayerin esikoisalbumi saavutti platinalevyn. Bayerin vuonna 1978 ilmestyneen kakkosalbumin ...Too tuotannosta vastasi  edeltäjänsä tavoin Brooks Arthur. Albumilla vierailivat muun muassa Michael McDonald ja Alice Cooper ja se sisältää originaaliversion Michael Jacksonin miljoonamenestysalbumillaan Off the Wall vuonna 1979 coveroimasta kappaleesta It's the Falling in Love. Bayerin kolmas ja vuonna 1981 ilmestynyt albumi Sometimes Late in the Night oli  Brooks Arthurin ja Bayerin tulevan aviomiehen Burt Bacharachin tuottama. Sen singleformaatissa ilmestyneestä kappaleesta  Stronger Than Before levyttivät coverversionsa Chaka Khan ja Dionne Warwick. Bayer Sagerin oma versio mainitusta kappaleesta oli hänen suurin hittinsä Billboardilla ja se saavutti sijan 30. Kappaleessa Just Friends vieraili myös sen tuottamisesta Bacharachin kanssa vastannut Michael Jackson. Neil Diamond vaikutti kitaristina ja toisena tuottajana kappaleessa On the Way to the Sky, jonka hän levytti myös oman albuminsa nimiraidaksi. Bayer Sagerilla oli useita hittejä 70-luvun aikana. Hän kirjoitti useita niistä Melissa Manchesterin kanssa ja mainituista kappaleista Manchesterin albumeilla ilmestyivät Come in from the Rain ja useiden muiden artistien versioimaksi päätynyt Midnight Blue. Australialaisen lauluntekijän Peter Allenin kanssa Bayer Sager kirjoitti hitit I'd Rather Leave While I'm in Love ja Don't Cry Out Loud. Bayer Sagerin keskeisistä hiteistä When I Need You edusti yhteistyötä Albert Hammondin ja You're the Only One Bruce Robertsin kanssa. Marvin Hamlishin ja Martin Simoninin kanssa Bayer Sager kirjoitti lyriikat vuonna 1978 valmistuneeseen stagemusikaaliin They're Playing Our Song, jota esitettiin Manhattanilla yli kolmen vuoden ajan. Monet Bayer Sagerin 80-luvun kappaleista edustivat yhteistyötä hänen tuonaikaisen aviomiehensä, säveltäjä Burt Bacharachin kanssa. Vuonna 1989 Bayer Sager tuotti The Pointer Sistersin June Pointerin nimeä kantavan sooloalbumin. Vuonna 1982 Bayer Sager voitti parhaan originaalikappaleen Academy Awardin kappaleella Arthur's Theme (Best That You Can Do), joka oli tunnuskappale vuonna 1982 valmistuneeseen elokuvaan Arthur. Vuonna 1987 Bayer Sager pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Samana vuonna hän vastaanotti vuoden kappaleen Grammy Awardin biisistä That's What Friends Are For. Hän oli kirjoittanut sen Bacharachin kanssa ja kappaleen originaaliversiosta elokuvassa Nighshift vuonna 1982 vastasi Rod Stewart. Vuonna 1986 mainitusta kappaleesta ilmestyneen coverin levyttivät Dionne Warwick, Stevie Wonder, Gladys Knight ja Elton John. Bayer Sagerin David Fosterin kanssa kirjoittaman kappaleen The Prayer originaaliversiosta vastasivat Celine Dion ja Andrea Bocelli. Mainittu biisi voitti Golden Globe Awardin ja sitä esitetään usein häissä ja hautajaisissa. Bayer Sager on päässyt laulunkirjoittajien Hall of Fameen. New Yorkin yliopisto lahjoitti hänelle alumni awardin. Vuonna 2019 laulunkirjoittajien Hall of Famen 50-vuotisjuhlallisuuksissa Bayer Sager palkittiin Johnny Mercer Awardilla. Hän oli järjestyksessään kuudes mainitun palkinnon vastaanottanut naislauluntekijä. Neil Sedakan kanssa Bayer Sager on kirjoittanut 11 kappaletta. Bruce Robertsin ja Kenneth Edmondsin kanssa Bayer Sager oli kirjoittamassa Jessica Sanchezin vokalisoimaa kappaletta Stronger Together. Vuonna 2018 hän oli kirjoittamassa kappaletta Living in the Moment, jonka Katherine McPhee esitti elokuvassa Book Club. Barbra Streisandin albumilla Walls Bayer Sager oli kirjoittamassa kappaleita Better Angels ja What's on My Mind. Kanye Westin albumilla Ye julkaistun kappaleen Ghost Town lyriikat olivat osittain Bayer Sagerin käsialaa. Huhtikuussa 2020 Lady Gaga päätti One World:Together at Home-konserttinsa versioimalla The Prayerin Celine Dionin, Andrea Bocellin, John Legendin ja klassisen musiikin pianistin Lang Langin kanssa. Esitellyksellä kerättiin 127 miljoonaa dollaria Yhdysvaltojen koronatapauksia vastaan taistelleelle World Health Organisatonille. Toukokuussa 2022 Bayer Sager vastaanotti BMI Icon Awardin järjestyksessään 70:ssä vuosittain järjestettävässä BMI Pop Awardseissa.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiprogen edustajan ensimmäinen livealbumi

 Yes:Yessongs

Toukokuussa 1973 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Yessongs on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Yes-yhtyeen ensimmäinen livealbumi ja lisäksi triplasellainen. Saatuaan huhtikuussa 1972 päätökseen edellisen studioalbuminsa Close to the Edge tiimoilta tekemänsä kiertueen Yes valitsi helmi- ja joulukuun 1972 välillä tehtyjä livenauhoituksia Fragile- ja Close to the Edge- kiertueiltaan livealbumia varten. Niiden editoinnista ja remiksauksesta vastasi yhtyeen tuottaja ja miksaaja Eddy Offord. Yessongsin kappaleista kahdella kuullaan Yesin originaalirumpalin Bill Brufordin soittoa. Kahdeksassa biisissä rumpalina vaikuttaa hänen paikkansa yhtyeessä ottanut Alan White ja kahdessa biisissä ei kuulla lainkaan rumpuja. Yessongs vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Britanniassa tripla-albumi nousi albumilistalla parhaimmillaan seitsemänneksi ja oli Billboardin listalla sijalla 12. Vuonna 1998 Yessongs saavutti Yhdysvalloissa platinaa miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2015 seitsemän Yesin loppuvuodesta 1972 soittamaa konserttia julkaistiin kokonaisuudessaan 14 cd:stä koostuvalla boxilla Progeny:Seven Shows from Seventy-Two.

Torstain terävä:Bobby Womackin vuoden 1972 albumi

 Bobby Womack:Understanding

Maaliskuun lopussa 1972 United Artists Recordsin julkaisemana ilmestynyt Understanding on yhdysvaltalaismuusikko Bobby Womackin neljäs studioalbumi. Hän nauhoitti mainitun pitkäsoiton American Sound-studiossa Memphisissä, Tennesseessä ja Muscle Shoals -studiossa Alabamassa. Viimeksi mainitussa nauhoituksiin osallistuivat sessiomuusikot rumpali Roger Hawkins, kitaristit Jimmy Johnson ja Tippy Armstrong, basisti David Hood ja kosketinsoittaja Barry Beckett. Billboardin albumilistalla Understanding saavutti sijan 43. ja oli R&B-listalla parhaimmillaan seitsemäntenä. Albumin kappaleista I Can Understand Itistä muodostui soulklassikko ja New Birth sai mainitusta kappaleesta  levyttämällään coverilla hitin seuraavana vuonna. The Valentinos-yhtyeen muodostaneet Bobbyn veljekset Curtis, Harry ja Friendly Jr. nauhoittivat niin ikään I Can Understand Itistä oman näkemyksensä Bobbyn tuottamana. Veljekset ovat taustavokalisteina myös Bobby Womackin mainitusta kappaleesta työstämällä levytyksellä. I Can Understand Itin albumiversiosta muodostui suuri hitti underground soul-skenessä. Noihin aikoihin dj:t soittivat albumiraitoja. Bobby Womackin musiikin yleisöpohja oli varsin laaja ja niinpä Understanding-albumista muodostuikin merkittävä myyntimenestys New Yorkissa.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen irlantilaiskitaristin 70-luvun tuotannon päättävä albumi

 Rory Gallagher:Top Priority

Syyskuussa 1979 ilmestynyt Top Priority on irlantilaisen bluesrockkitaristin ja solistin Rory Gallagherin kahdeksas studioalbumi ja kaiken kaikkiaan hänen diskografiansa kymmenes pitkäsoitto. Kyseessä on Gallagherin neljäs ja samalla viimeinen Chrysalis Recordsille työstämä albumi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Edeltäjänsä, vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Photo-Finish tavoin Top Priority jatkaa Gallagerin operointia voimatriotyylin parissa. Hänen varhaisemmilla albumeillaan balladit, akustiset kappaleet ja jopa folkvaikutteet olivat olleet osa musiikillista kokonaisuutta. Top Priorityn otsikko kuvaa sitä painetta, jota Gallagher koki musiikin työstämisen bisnespuolesta. Photo-Finishin ilmestymisen jälkeen Gallagher teki yhtyeensä kanssa menestyneen kiertueen Yhdysvalloissa. Sen konserteista laaditut arviot olivat olleet myönteisiä sekä Yhdysvalloissa että kotipuolessa ja menestyksen siivittämänä Chrysalis Records toivoi Gallagherilta pian uutta albumia. Levy-yhtiö lupasi promota uutuuslevyä tehokkaasti. Gallagher tahtoi Chrysaliksen pitävän lupauksensa ja muistutti levy-yhtiötä mainitusta seikasta uuden albuminsa otsikossa. Top Priorityn kappaleista Philby kertoo venäläisille työskennelleestä kylmän sodan brittiagentista Kim Philbystä. Mainittu kappale on esimerkki Gallagherin kiinnostuksesta yhteiskunnan laitamilla eläviä miehiä kohtaan. Philbyn kitarasoolossa Gallagher hyödynsi Coralin sähköistä sitaria, jonka hän lainasi The Whon Pete Townshendilta antaakseen kappaleelle itämaista tunnelmaa. Neljäs kesäkuuta 2021 Corkysta kotoisin ollut yhtye Ash Red julkaisi Spotifyssa Philbystä työstämänsä coverversion. Top Priorityn tunnetuinta tuotantoa edustaa silti albumin sielukas ja todella upealla kitarasoololla kruunattu avauskappale Follow Me. Top Prioritysta on julkaistu cd-formaatissa sekä yhden bonuskappaleen sisältävä uusintapainos että kaksi mainitulla painoksella julkaisematonta extrabiisiä sisältävä remasteroitu uusintapainos.

Tiistain tukeva:Chris Rean menestynein pitkäsoitto

 Chris Rea:The Road to Hell

Toinen lokakuuta 1989 ilmestynyt The Road to Hell on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Chris Rean kymmenes studioalbumi. Vaikka useat hänen varhaisemmista pitkäsoitoistaan olivat saavuttaneet jo hyvää menestystä, The Road to Hellistä muodostui Rean parhaiten myynyt albumi, joka kohosi brittien albumilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Moderniksi mestariteokseksi tituleerattu The Road to Hell saavutti Britanniassa kuusinkertaisesti platinaa vuonna 2004. Toisin kuin Rean varhaisemmilla töillä, The Road to Helliltä on löydettävissä temaattinen koheesio. Suurin osa albumin kappaleista sisältää voimakkaita elementtejä sosiaalisesta kommentoinnista, kohdistetusta vieraantuneisuudesta, väkivallasta ja vapahduksesta. Albumin kaksiosaisen nimikappaleen jälkimmäisestä osasta muodostui eräs Rean suurimmista hiteistä ja samalla hänen ensimmäinen Britanniassa top 20:een kohonnut singlensä. Yhdysvalloissa The Road to Hellin julkaisijana oli Geffen Records. Kyseisen maanosan painoksessa bonuskappaleena oli uusi, vuonna 1988 nauhoitettu versio kappaleesta Let's Dance ja myös albumin kansitaide erosi muualla julkaistuista painoksista. Albumin kappaleista You Must Be Evil käsittelee lyriikassaan väkivallan, kuten mellakoiden ja murhien liittymistä televisiouutisiin ja Texas suoranaista kuolemanpelkoa. That's What They Always Say liittyy lunastamattomiin lupauksiin. Texasissa ja kappaleessa Looking for a Ranbow käsitellään kamppailua pakoreitin löytämiseksi. You Must Be Evil ja Tell Me There's a Heaven viittaavat myös kaikkiin niihin negatiivisiin seikkoihin, jotka vaikuttivat Rean levytysvaiheessa kuusivuotiaaseen tyttäreen. You Must Be Eviliin Rea sai inspiraationsa journalistiystävältään, joka oli kuullut jonkun joutuneen kaulakorulla tapahtuneen teloituksen kohteeksi Etelä-Afrikan mellakoissa. Mainitunkaltaisista seikoista tullaan tietoisiksi ainoastaan, mikäli ne pääsevät tv-uutisiin. Rean tytär näki kyseisen tv-raportin, jonka seurauksena hänen isäpuolensa kertoi taivaan olevan olemassa. Mainittu anekdootti sai Rean kirjoittamaan kappaleen Tell Me There's a Heaven. Texas-kappaletta on soitettu classic rock/AOR-radioasemilla Teksasissa. Road to Hellin kansitaiteen tuotannosta vastasi Leisure Processin Max Hole. Kuvittajana toiminut Adrian Chesterman on lisäksi vastannut esimerkiksi Motörheadin vuonna 1979 ilmestyneen albumin Bomber kansitaiteesta.

Maanantain mainio:Roger Daltreyn toinen sooloalbumi

 Roger Daltrey:Ride a Rock Horse

Neljäs heinäkuuta 1975 Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa MCA:n julkaisemana ilmestynyt Ride a Rock Horse on ensisijaisesti The Whon solistiksi identifioituvan Roger Daltreyn toinen sooloalbumi. Sen nauhoitusten aikaan Daltrey osallistui lisäksi Ken Russellin ohjaaman elokuvan Lisztomania kuvauksiin. Singleformaatissa Ride a Rock Horselta julkaistiin Russ Ballardin käsialaa oleva kappale Come and Get Your Love, Rufus Thomasin originaalituotantoa edustava Walking the Dog sekä Oceans Away. Come and Get Your Love saavutti Billboardin listalla sijan 68. ja Walking the Dog Britanniassa sijan 52. Itse Ride a Rock Horse-pitkäsoitto kohosi Britanniassa sijalle 14. ja Yhdysvalloissa sijalle 28. Albumin kappaleista Hearts Done Rightista työstettiin musiikkivideo, jonka grafiikasta ja animaatiosta vastasi myöhemmin Pink Floydin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Gerald Scarfe. Ride a Rock Horse-albumilla julkaisematonta tuotantoa edustaa  Gerry Raffertyn ja Joe Eganin käsialaa oleva You Put Something Better Inside of Me, joka julkaistiin Daltreyn vuonna 1977 ilmestyneen ja Ride a Rock Horsea seuraavan sooloalbumin One of the Boys singleformaatissa ilmestyneen nimikappaleen b-puolena. Kyseessä on outtake-versio. Dear John on niin ikään vuonna 1977 ilmestyneen singlen, alun perin One of the Boys-albumilla julkaistun Written on the Windin b-puoli ja Ride a Rock Horsen cd-uudelleenjulkaisun mukaan kyseessä on outtake mainitun albumin nauhoituksista. Ride a Rock Horselta löytyvästä Oceans Awaysta työstettiin lisäksi vaihtoehtoinen versio.

Sunnuntain extra:Keskeisen kitaristin kolmas sooloalbumi

 Snowy White:That Certain Thing

Vuonna 1987 ilmestynyt That Certain Thing on englantilaiskitaristi Snowy Whiten kolmas studioalbumi. Kyseessä oli artistin viimeinen pitkäsoitto ennen hänen siirtymistään bluesorientoituneempaan musiikilliseen ilmaisuun Snowy White Blues Agencyn kanssa työstämillään albumeilla. That Certain Thingistä on ilmestynyt eri bonuskappaleita ja perusalbumin osalta eri biisijärjestyksen sisältävät cd-versiot vuosina 1997, 2002 ja 2005. Albumin kappaleista For You oli ilmestynyt singleformaatissa vuonna 1985 R4 Recordsin julkaisemana. Sen b-puolella oli julkaistu pitkäsoitolta löytymätön Straight On Ahead. 12-tuumainen single sisälsi lisäksi kappaleen I'll Be Holding On. For Yousta muodostui pieni hitti, sillä kappale saavutti brittilistalla sijan 65. Vuonna 1987 For You ilmestyi uudelleen singlenä ja tällä kertaa Legend Recordsin julkaisemana. B-puolen kappale Sky High edusti jälleen pitkäsoitolta löytymätöntä tuotantoa. Vuonna 1987 Legend Records julkaisi Whitelta lisäksi singlen I Can't Let Go/Rush Hour, jonka kappaleet eivät sisältyneet That Certain Thing -albumille. 12-tuumaiselta singleltä löytyy lisäksi I Can't Let Gon instrumentaaliversio sekä edelleen muualla julkaisematon kappale Changing Ways.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt yhdysvaltalainen uuden aallon edustaja

The B-52s, jonka nimen kirjoitusasu ennen vuotta 2008 oli The B 52's, on yhdysvaltalainen, Athensissa, Georgiassa vuonna 1976 perustettu ja uutta aaltoa edustava yhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat solisti/perkussionisti Fred Schneider, solisti/kosketinsoittaja Kate Pierson, solisti/perkussionisti Cindy Wilson, kitaristi Ricky Wilson ja rumpali/kitaristi/kosketinsoittaja Keith Strickland. Ricky Wilsonin menehdyttyä 80-luvun puolivälissä Stricklandin instrumentti vaihtui rummuista soolokitaraan. Tuosta eteenpäin yhtyeen livekeikoilla ja myös albumeilla kuultiin yhtyeen perusline-upin lisäksi myös kiertuemuusikoita. The B 52-s:n keskeiset inspiraation lähteet olivat 50 - ja 60-lukujen poplähteistä, trash-kulttuurista ja rock and rollista. Schneider, Pierson ja Wilson hyödynsivät ajoittain kysymys-vastaus-tyylistä vokalisointia Schneiderin humoristisen laulua ja puhetta yhdistäneen ekspressionistisen laulutekniikan yhdistyessä Piersonin ja Wilsonin hyödyntämiin melodisiin harmonioihin. Aikalaisyhtyeistään The B 52's:in erotti kitaran ja kosketinsoittimen dominoima soundi ja varhaisemmilla yhtyeen albumeilla Wilson hyödynsi tavanomaisesta poikkeavia kitaran virityksiä. Uransa aikana The B 52's on saavuttanut useita hittejä, kuten Rock Bloster, Planet Claire, Private Idaho, Whammy Kiss, Party Out of Bounds, Love Shack, Cosmic Thing ja Roam. The B-52's syntyi vuonna 1976 solisti Cindy Wilsonin, hänen isoveljensä, kitaristi Ricky Wilsonin, solisti/kosketinsoittaja Kate Piersonin, rumpali/perkussionisti Keith Stricklandin ja runoilija/solisti/lehmänkellon soittaja Fred Schienderin pidettyä jamisession Athensissa, Georgiassa. Tuolloin Strickland soitti kitaraa ja Wilson gongarumpuja. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Wilsonin kitaroimana ystävänpäivänä 1977 ystävilleen. Nimi The B-52's tulee tupeeratusta hiustyylistä, jollaista Pierson ja Cindy Wilson hyödynsivät yhtyeen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Mainittu nimi oli Stricklandin idea ja hän oli kuullut sen unessa. Yhtyeen näkökulma uuden aallon musiikkiin oli tanssi- ja surfmusiikin yhdistelmä. Imagossaan yhtye hyödynsi käytettyjä vaatteita. DB Recordsille vuonna 1978 levytetty yhtyeen esikoissingle Rock Lobster/52 Girls oli paikallistasolla menestys, sillä sitä myytiin kaikkiaan yli 2000 kappaletta. Singlen menestyksen siivittämänä The B-52's pääsi konsertoimaan CBGB:hen ja Max Kansas Cityyn New Yorkissa. Singlekappaleiden originaaliversiot erosivat yhtyeen esikoisalbumilla julkaistuista ja 52 Girls oli jopa eri sävellajissa. Rock Lobsterin uudelleen levytetty versio julkaistiin singleformaatissa. Britanniassa ja Saksassa sen b-puolella ilmestyi instrumentaaliversio albumilla julkaisemattomasta kappaleesta Running Around. Sen laulettu versio ilmestyi The B- 52's:in kakkosalbumilla Wild Planet. Singlen menestyksen myötä The B-52's:in Lontoon Electric Ballroomissa soittama konsertti oli loppuunmyyyty ja yleisön joukossa olivat esimerkiksi Shandie Shaw ja Joe Jackson. Kanadassa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt single nousi RPM-listan kärkisijalle 24. toukokuuta 1980. Vuonna 1979 The B-52's solmi levytyssopimuksen ja lensi Compass Point -studioille Bahamalle nauhoittamaan esikoisalbumiaan Island Recordsin perustajan Chris Blackwellin tuottamana. Yhtyeen yllätykseksi tämä halusi pitää yhtyeen soundin mahdollisimman lähellä livetilannetta ja niinpä päällekkäisäänityksiä ja muita efektejä hyödynnettiin suorastaaan minimalistisesti. Kuudes heinäkuuta 1979 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi sisälsi uudet versiot yhtyeen esikoissinglen kappaleista, kuusi muuta albumia varten levytettyä originaalituotantoa edustavaa biisiä sekä coverin Petula Clarkin suurhitistä Downtown. Australiassa albumi nousi kolmanneksi ja listoille pääsivät myös sen kolme singleä; Planet Claire, Rock Lobster ja Dance This Mess Around. Yhdysvalloissa Rock Lobster nousi Billboardin Hot 100 -listalle ja itse pitkäsoitto ylsi platinamyyntiin. Vuoden 1980 aikana John Lennon ehti mainita The B-52:in suosikkiyhtyeekseen ja erityisesti Rock Lobsterin inspiraation lähteeksi comebackalbumilleen Double Fantasy. Mainitun vuoden huhtikuussa The B-52's palasi Compass Point- studioille nauhoittamaan toista albumiaan. Monet sen kappaleista olivat olleet yhtyeen keikkaohjelmistossa vuodesta 1978 alkaen, mutta koska yhtyeellä oli runsaasti biisejä, se säästi mainitut kappaleet  toiselle albumilleen, josta halusi tietoisesti tulevan kappalemateriaaliltaan debyytin tavoin vahvan. Kakkosalbumille levytetyt kappaleet olivat keikkakontekstissa saaneet yhtyeen diggareilta hyvän vastaanoton. Rhett Davies otti osaa albumin tuottamiseen ja tyylillisesti kyseessä oli yhtyeen debyyttiä sofistikoituneempi ja myös psykedeelisempi albumi.

27. elokuuta 1980 ilmestynyt Wild Planet saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteiset arviot ja monet yhtyeen diggarit kohottavat sen The B-52's:in parhaaksi albumiksi. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 18. ja myi kultalevyksi. Singlenä julkaistusta Private Idahosta tuli yhtyeen toinen Hot 100 -listalle noussut pikkulevy. 26. tammikuuta 1980 The B-52's esiintyi Saturday Night Livessa. Elokuussa 1980 yhtye esiintyi Torontossa, Kanadassa Heatwave-festivaaleilla, joita mainostettiin uuden aallon Woodstockina. Lisäksi The B-52's oli mukana Paul Simonin elokuvassa One Trick Pony. Heinäkuussa 1981 ilmestynyt Party Mix! oli kuudesta kappaleesta koostunut remix-albumi. Sen biisit olivat yhtyeen kahdelta edelliseltä albumilta ja ne muodostivat kaksi pitkää kappaletta, jotka oli sijoitettu albumin molemmin puolin. Vuonna 1981 The B-52's teki yhteistyötä Talking Headsin johtohahmon David Byrnen kanssa. Byrnen oli tarkoitus tuottaa yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Musiikillisesta suunnasta ilmeni kuitenkin erimielisyyksiä ja niinpä aikaan saatiin ainoastaan vuonna 1982 ilmestynyt ep Mesopotamia. Vuonna 1991 Party Mix! ja Mesopotamia julkaistiin samalla cd:llä ja tuolloin niistä jälkimmäinen oli remiksattu. Vuonna 1982 The B -52's esiintyi myös US Festivaalin ensimmäisenä päivänä esimerkiksi Talking Headsin ja The Policen kanssa. Joulukuussa 1982 yhtye alkoi nauhoittaa kolmatta albumiaan Whammy! Piersonin mukaan Strickland ei halunnut enää soittaa rumpuja, joten yhtye hyödynsi mainitulla albumilla rumpukoneita. Strickland ja Ricky Wilson vastasivat albumilla kaikesta musiikista ja muut yhtyeen jäsenet lauluosuuksista. Alun perin kitaroista, uruista, bassosta ja syntetisaattorista vastannut Pierson oli studiossa lähinnä vokalistina, mutta kiertueella hän vastasi kosketinsoittimista. Näihin aikoihin yhtye alkoi voimakkaasti hyödyntää myös syntetisaattoreita. 27. huhtikuuta 1983 ilmestynyt Whammy! saavutti Billboardin listalla sijan 29. Legal Tender saavutti Billboardin Hot 100-singlelistan ja Billboard Hot Dance Club Play Singles -listalle nousivat lisäksi Whammy Kiss ja Song for a Future Generation. Whammyn! tiimoilta tehdyllä kiertueella Strickland oli rumpalina osassa biiseistä ja osalla kuultiin taustanauhaa, jotta hän pääsi soittamaan muita instrumentteja. Whammyn! myöhäisemmillä painoksilla Yoko Ono-cover Don't Worry jouduttiin copyright-syistä korvaamaan kappaleella Moon 83, joka oli uudelleen sovitettu versio yhtyeen esikoisalbumilla julkaistusta kappaleesta There's a Moon in the Sky (Called the Moon). Tammikuussa 1985 The B-52's esiintyi Brasiliassa Rock in Rio -festivaalilla tuohon mennessä uransa suurimmalle yleisölle. Vuoden kestäneen tauon aikana yhtye pyrki kirjoittamaan materiaalia uudelle albumilleen. Aluksi kappaleita yritettiin säveltää yhdessä, mutta jäsenten itsenäinen työskentely osoittautui toimivammaksi ratkaisuksi. Nauhoitukset uutta albumia varten alkoivat heinäkuussa 1985 ja niissä hyödynnettiin rumpukoneita ja syntetisaattoreita. Wilson menehtyi 12. lokakuuta 1985 32-vuotiaana. Yhtyeen palatessa studiooon Strickland oli oppinut soittamaan kitaraa Wilsonin ainutlaatuisella tyylillä ja hän vaihtoi instrumenttiaan pysyvästi. Niinpä sessiosoittajat täydensivät yhtyeen rytmiryhmän. Kahdeksas syyskuuta 1986 ilmestynyt albumi Bouncing off the Satellites oli yhdistelmä yhtyeen jäsenten soolotuotantoa ja yhtyeenä työstettyjä levytyksiä. Wilsonin kuoleman vuoksi yhtye ei tehnyt albumia promotoinutta kiertuetta. Kappaleesta Girl from Ipanema Goes to Greenland työstettiin musiikkivideo ja yhtye esiintyi joissakin brittiläisissä tv-ohjelmissa, mutta piti sitten kahden vuoden tauon. Strickland oli säveltänyt vuoden 1988 aikana. Kun hän oli soittanut uutta musiikkiaan muille yhtyeen jäsenille, he päättivät jälleen kirjoittaa materiaalia yhdessä Piersonin, Wilsonin ja Schneiderin vaikuttaessa lyriikoihin ja melodioihin. Vuonna 1989 Reprise Recordsin maailmanlaajuisesti julkaisemana ilmestyneestä albumista Cosmic Thing muodostui yhtyeen lopullinen läpimurto. Singleformaatissa julkaistu Channel Z nousi kärkeen Yhdysvaltojen Hot Modern Rock Tracks-listalla ja saavutti huomattavaa soittoa MTV:n modernissa rockohjelmassa 120 minutes. Albumin julkaisua seurasi Cosmic Tour. Partyhenkisestä Love Shackistä muodostui The B-52's:n ensimmäinen Billboardin listalla top 40:ään kohonnut single. Sen paras sijoitus oli kolmantena marraskuussa 1989. Maaliskuussa 1990 seuraava single Roam saavutti saman sijoituksen. Australiassa The B-52:stä ei ollut juurikaan pidetty edellisellä vuosikymmenellä, mutta siellä Love Shack pysytteli listakärjessä kahden kuukauden ajan. Neljäntenä singlenä julkaistu Deadbeat Club muistutti yhtyeen varhaisista ajoista Athensista, jossa kappaleen musiikkivideo oli myös kuvattu. Cameoroolissa videossa nähtiin R.E.M.:in Michael Stipe ja single saavutti sijan 30. Yhdysvalloissa Cosmic Thing -albumi nousi viiden suosituimman joukkoon ja saavutti moninkertaisesti platinaa. Australiassa ja Uudessa Seelannissa albumi kohosi listakärkeen ja Britanniassa kahdeksanneksi. The B-52's:in Cosmic Thingin tiimoilta tekemä maailmankiertue oli varsin menestyksekäs ja maaliskuussa 1990 yhtye nähtiin Rolling Stonen kannessa.

Vuonna 1990 The B-52's oli ehdolla neljän MTV Music Video Awards-palkinnon saajaksi, joista yhtye voitti kaksi. Piersonia kuultiin solistina Iggy Popin kappaleessa Candy, josta muodostui top 40-hitti. Vuonna 1991 Schneiderin sooloalbumi julkaistiin uudelleen ja hän saavutti ensimmäisen Hot 100-singlensä, kun Monster tavoitti sijan 85. Pierson vieraili syyskuussa 1991 top teniin nousseella R.E.M.:n singlellä Shiny Happy People. Lisäksi Pierson oli mukana kahdella muulla R.E.M:n listakärkeen nousseen albumin Out of Time kappaleista. Kyseessä olivat raidat Near Wild Heaven ja Me in Honey. Piersonia kuultiin myös outtakessa Fretless. Loppuvuodesta 1990 Cindy Wilson piti taukoa yhtyeestä ja Julee Cruice tuurasi häntä kiertueella. Vuonna 1992 ilmestyneen albuminsa Good Stuff The B-52's työsti triona. Kyseessä oli ainoa yhtyeen pitkäsoitoista, jolla Cindy Wilson ei ollut mukana. Mainitun vuoden elokuussa albumin nimikappale saavutti singlelistalla sijan 28. Yhdysvalloissa albumi saavutti sijan 16. Good Stuff on The B-52's:n tuotannon poliittisin albumi, tosin yhtye oli tähän mennessä jo vuosien ajan ollut kiinnostunut esimerkiksi ympäristöasioista ja eläinoikeuksista. Seuraavan listahittinsä yhtye sai vuonna 1994 nimellä The BC-52's esitäessään The Flinstones -elokuvan tunnuskappaleen. Singleformaatissa kappale nousi Britanniassa kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sen sijoitus oli 33. 90-luvulla Duran Duranissa rummuttanut Sterling Campbell liittyi yhtyeeseen, mutta vuonna 2000 häntä kutsui pesti David Bowien kiertueella. Campbellin paikan ottanut Zachary Alford oli levyttänyt ja konsertoinut The B-52':in riveissä Cosmic Thing -aikoihin. Pierson ja Cindy Wilson levyttivät kappaleen Ain't No Stopping Us Now vuonna 1996 valmistuneeseen elokuvaan The Associate. Samana vuonna Wilson liittyi uudelleen The B-52':in jäsenistöön. Yhtyeen siihenastisen uran paketoinut kokoelma-albumi Time Capsule:Songs for a Future Generation ilmestyi vuonna 1998 kahden remiksatun maxi-singlen, Summer of Love '98 ja Hallucinating Pluto tavoin. Kokoelma-albuminsa tiimoilta The B-52's teki yhteisen kiertueen The Pretendersin kanssa. Singlenä albumilta ilmestyi myös Blondien Debbie Harrylle tribuuttina työstetty kappale Debbie, joka saavutti sijan 35. Billboardin Hot Modern Rock Tracks -listalla. Vuonna 1999 yhtye levytti Simpsonien jaksoon parodian Love Shackistä nimellä Glove Slap. Vuonna 2000 The B-52's teki yhteisen kiertueen The Go Go's:in kanssa. Samaisena vuonna The B-52's levytti kappaleen The Chosen One elokuvaan Pokemon:The Movie 200. Vuonna 2002 ilmestyi laajempi kokoelma-albumi Nude on the Moon:The B-52's Anthology. Saman vuoden helmikuussa yhtye soitti sarjan konsertteja, joilla se juhlisti 25-vuotista uraansa. Irving Plazassa New Yorkissa soitetussa konsertissa vieraina olivat Talking Heads -yhtyeen Tina Weymouth ja Chris Franz ja avausesiintyjänä Chicks on Speed. Samaan aikaan yhtyeen 25-vuotisjuhlan kanssa ilmestynyt The B-52's Universe:The Essential Guide to the World's Greatest Party Band on ainoa virallinen yhtyeestä työstetty biografia ja se tuli valituksi Minnesota Book Awardsien finalistiksi. Loppuvuodesta 2004 yhtye soitti muutamia konsertteja Cherin jäähyväiskiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 2006 B-52's lämmitteli The  Rolling Stonesia Robin Hood Foundationille soitetussa hyväntekeväisyyskonsertissa. Planet Plique julkaisi yhtyeeltä kolme remix EP:tä:Whammy! ilmestyi vuonna 2005, Mesopotamia vuonna 2006 ja Wild Planet vuonna 2007. Näihin aikoihin yhtye esiintyi useissa tv-show:issa, kuten The Late Show with David Lettermanissa, Saturday Night Livessa, Good Morning Americassa ja useita kertoja VH 1:ssä. Vuonna 2008 yhtyeen nimi lyheni muotoon The B-52s. 25. maaliskuuta mainittuna vuonna Astralwerks julkaisi The B-52s:in ensimmäisen uutta tuotantoa sisältäneen albumin sitten vuonna 1992 ilmestyneen Good Stuffin. Funplex-niminen albumi oli Steve Osbornen tuottama ja hän tuli valituksi tuottajan tehtäviin New Orderin albumilla Get Ready tekemänsä työn ansiosta. Billboardin albumilistalla Funplex debytoi yhdentenätoista, mikä teki siitä yhtyeen toiseksi parhaiten menestyneen albumin. Sen tiimoilta yhtye teki kiertueen ja vieraili tv:n puheohjelmissa, kuten The Tonight Showssa ja The Today Showssa. The B-52s oli mukana Cyndi Lauperin True Colors Tour 2008:lla ja mainitun vuoden heinäkuuhun ajoittui yhtyeen oma Euroopan-kiertue. Albumin nimikappale julkaistiin digitaalisesti iTunesissa tammikuun lopussa Yhdysvalloissa. Juliet The Spirits oli toinen albumilta poimittu pikkulevy. Suurimpiin hitteihinsä lukeutuvan Love Shackin The B-52s esitti Sugarlandin kanssa vuoden 2009 CMT Music Awardseissa. 18. helmikuuta 2011 The B-52s esiintyi kotikaupunkinsa Athensin Classic Centerissä. Ensimmäisen keikkansa yhtye oli soittanut 34 vuotta ja neljä päivää aikaisemmin, eli 14. helmikuuta 1977. Athensissa soitettu paluukonsertti nauhoitettiin ja kuvattiin ja julkaistiin lokakuussa 2011 cd:nä ja dvd:nä nimellä With the Wild Crowd! Live in Athens, GA. Yhtye jatkoi konsertointiaan ja kiertuekokoonpanossa olivat mukana rumpali Sterling Campbell, kosketinsoittaja/kitaristi Paul Gordon ja basisti Tracy Wormworth. The B-52s soitti vuoden 2011 Montrealin Jazz Festivaalin päättäjäisissä ja vuoden 2012 TV Land Awardsin housebandina. Vuoden 2012 lopussa Strickland ilmoitti, ettei hän enää konsertoisi The B-52':n kanssa, mutta jatkaisi edelleen yhtyeen jäsenenä. Stricklandia vajaa The B-52:in kokoonpano jatkoi konsertointiaan esimerkiksi The Go Go's:in, Tears for Fearsin, The English Beatin, Simple Mindsin, Psychedelic Fursin ja Culture Clubin kanssa. Vuoden 2019 aikana B-52s ilmoitti aloittavansa Yhdysvaltain-kiertueensa toukokuussa, siirtyvänsä Eurooppaan ja syksyllä takaisin Yhdysvaltoihin. Syksyllä 2019 The B-52s oli mukana helmikuussa 2020 ilmestyneessä Justus-sarjakuvakirjassa Archie Meets The B-52's. Huhtikuussa 2022 The B52's ilmoitti tekevänsä jäähyväiskiertueensa KC and the Sunshine Bandin kanssa elokuun 22:n ja marraskuun 11:n 2022 välillä. Viimeiset konsertit siirtyivät tammikuuhun 2023 ja niistä viimeisen yhtye soitti kotikaupungissaan Athensin, Georgian Classic Centerissä kymmenes tammikuuta kyseisenä vuonna. Jäähyväiskiertuetta on seurannut residenssikonsertteja Nevadassa touko, elo- ja syyskuussa 2023 ja niiden on tarkoitus jatkua huhtikuussa 2024.